Leewardsaaret

Leewardsaaret sijaitsevat päivänpaisteisella Karibianmerellä 560 kilometriä Puerto Ricosta etelään ja ulottuvat Yhdysvaltain Neitsytsaarilta Dominicaan. Vuosisatojen ajan nämä pienen pienet jalokiven kaltaiset pisteet – Anguilla, St. Martin, Saba, St. Eustatius, St. Kitts, Nevis, Antigua ja Barbuda, Montserrat ja Dominica – säilyttivät elämäntapansa muuttumattomina. Mutta aarteiden ja vallan tavoittelulla oli vaikutuksensa. Jo ennen eurooppalaisten tuloa olivat vaeltavat Karibian intiaanit alistaneet valtaansa saarten alkuasukkaat, arawakit.

Ensimmäinen ulkomainen kunnianlaukaus lapsenkengissä olevien Yhdysvaltain sotalaivalle kajahti hollantilaisten hallinnossa olevalta St. Eustatiuksen saarelta 1776. Auringossa kylpevä Antigua, amiraali Nelsonin sotalaivojen turvapaikka, oli brittiläisten merivoimien tärkeä kohde Karibianmerellä. Ja jotkut sanovat, että brittiläiset merimiehet saivat lempinimensä ”limeys” sen johdosta, että Montserratilla kasvavia sitruunansukuisia limetti-hedelmiä käytettiin taistelussa keripukkia vastaan.

Näiden saarten erilaiset kulttuuritaustat ovat ilmeisiä. Esimerkiksi St. Barthelēmyn saarella asuvat normannilais-bretagnelaiset valkoisine röyhelöpäähineineen ovat tuskin muuttuneet siitä ajasta, jolloin heidän varhaiset esi-isänsä ovat sinne tulleet. Myös hollannin, ranskan ja iirin kielen eri murteet muistuttavat varhaisista uudisasukkaista.

TOSI AARTEIDEN LÖYTÄMINEN

Näiltä saarilta, jotka kerran olivat kuuluisia aarteistaan, voidaan nykyisin tuskin mistään löytää merkittävää aineellista saalista. Mutta täältä löytyy varmasti paljon ”kalleuksia” – ihmisiä, jotka arvostavat syvästi Valtakunnan sanomaa. – Hagg. 2:7.

Toisin kuin miekoin ja pistimin aseistautuneet muinaiset löytöretkeilijät rohkeat kristityt alkoivat varhain 1900-luvulla palvella täällä aseenaan ”hengen miekka”, Jumalan sana. (Ef. 6:17) He itse etsivät tosi aarteita, Raamatun oikeata ymmärrystä. Mutta he eivät vain kätkeneet sydämeensä näitä hengellisiä aarteita. He jakoivat niitä iloiten toisille, jotka asuivat näillä hajallaan olevilla saarilla. – Vrt. Matt. 12:35.

Noin vuodesta 1914 vuoteen 1920 oli matkustaminen näillä vesillä kulkevilla kuunareilla ja höyrylaivoilla vaikeata. Oli monia vaarallisia kallioriuttoja ja rajuja myrskyjä. Lisäksi kun matkustajat  saapuivat yhdelle saarelle, he saattoivat joutua viipymään siellä viikkoja, jopa kuukausia, ennen kuin pääsivät jatkamaan palaavalla laivalla matkaansa.

Näistä vaikeuksista huolimatta muutamat ihmiset Leewardsaarilla tulivat kuitenkin kosketuksiin Valtakunnan sanoman kanssa noin vuonna 1914. Millä tavalla? Joko raamatuntutkijoihin (kuten Jehovan todistajia silloin nimitettiin) saadun henkilökohtaisen kosketuksen kautta tai saadessaan heille lähetettyä kirjallisuutta tai kuullessaan sellaisten henkilöiden kuin E. J. Cowardin antavan todistusta Barbadossaarella ja Trinidadissa. B. R. Roch Antiguasta muistaa kuulleensa veli Cowardin puhuneen (’Kristuksen toisesta tulemisesta’) Roseaun käräjätalossa Dominicassa vuonna 1914.

TOTUUS SAAPUU MONTSERRATILLE

Samalla tavoin tuli totuus Montserratille, jota yleisesti nimitetään ”Smaragdisaareksi” sen irlantilaisten uudisasukkaitten voimakkaan vaikutuksen vuoksi. Eräässä kadunkulmassa Plymouthissa, Montserratin pääkaupungissa, kuultiin vuonna 1916 lääkekaupanpitäjän James Lynchin pitävän puheita ’Kristuksen toisesta tulemisesta’. Ne, jotka tunsivat Lynchin, sanoivat hänen olleen silloin yli 60-vuotias. Noin vuonna 1916 hän muodosti etupäässä nuorista miehistä koostuvan ryhmän, jonka kanssa hän tutki Raamattua kotonaan.

Vuonna 1919 Kansainväliset Raamatuntutkijat pitivät Barbadosissa konventin. Läsnäolijoiden joukossa oli W. H. Rock, joka oli silloin 19-vuotias ja ainoa osanottaja Montserratilta. Tuossa kokouksessa hän tapasi W. R. Brownin ja kutsui tämän vierailemaan kotisaarelleen. Veli Brown tulikin heti seuraavana vuonna vastavihityn vaimonsa kanssa. Kuvaillen käyntiään Brown kirjoitti myöhemmin: ”Vaimoni ja minut vihittiin vuonna 1920, mutta työtä oli tehtävänä. Kaksi päivää häiden jälkeen lähdimme Trinidadista Montserratille mukanamme kuvaesitys Luomisnäytös. Todistimme Dominicassa, Barbadosissa ja Grenadassa ja palasimme sitten Trinidadiin. Meillä oli ilontäyteinen kuherruskuukausi Jehovan palveluksessa.”

Luomisnäytös (kuvaesitys Jumalan tarkoituksesta maan ja ihmisen suhteen) esitettiin monessa paikassa Montserratilla veli Brownin ja hänen vaimonsa vierailun aikana. Hiljattain kuollut Edward Edgecombe muisteli tällaista näytöstä ja sanoi: ”Kuultokuvat olivat erinomaisesti sovitettuja ja kaikille rohkaisevia. Kaikkiin teki syvän vaikutuksen veli Brownin tosiasioiden tietovarasto ja hänen kykynsä esittää ne selvästi.” Veli Brown ja hänen vaimonsa olivat vierailunsa ajan hyvin kiireisiä; he liikkuivat paikasta toiseen ja jakoivat monille totuutta.

 ALKU DOMINICASSA

Paluumatkalla Trinidadiin vuonna 1920 Brownit poikkesivat Dominicassa. Veli Brown oli käynyt siellä vuonna 1915 ja levittänyt sarjaan Raamatun tutkielmia kuuluvia kirjoja eräälle liikemiehelle nimeltä De Boin. Hän antoi ne edelleen E. F. Dumasille. Dumas luki kirjat. Hänen kiinnostuksensa heräsi ja hän kirjoitti Vartiotorni-seuralle pyytäen kirjallisuutta jaettavaksi liikemiehille, papeille sekä muille. Tällä välin hän kirjoitti myös veli Brownille kutsuen häntä käymään Dominicassa. Brownit käväisivät siellä vuonna 1920 ja Luomisnäytös esitettiin pienissä saleissa.

Kaksi vuotta myöhemmin veli Brown kirjoitti J. F. Rutherfordille, Seuran silloiselle presidentille, sanoen: ”Jehovan avulla olen antanut todistusta useimmilla Karibianmeren saarilla ja tehnyt monin paikoin opetuslapsia. Pitäisikö minun käydä ne uudelleen läpi?” Hän sai vastauksen: ”Siirry vaimosi ja lapsesi kanssa Sierra Leoneen Länsi-Afrikkaan.” Niin siis veli Brown perheineen astui vuoden 1923 alussa Trinidadissa SS Orange Nassau -nimiseen laivaan ja lähti uuteen kotiinsa Länsi-Afrikkaan, jossa hän tuli tunnetuksi nimellä ”Raamattu-Brown”.

Veli Brownin into hänen julistaessaan Valtakunnan sanomaa saarilla oli auttanut monia. Pienemmillä Karibianmeren saarilla, ensiksi Montserratilla ja myöhemmin Dominicassa, jotkut olivat tehneet ilahduttavia löytöjä. He olivat löytäneet hengellisiä tosi aarteita. Mutta panisivatko he nämä kallisarvoiset asiat hyvään käyttöön ja saisivatko he siten todellisia siunauksia vastalöytämistään hengellisistä rikkauksista?

KOETUS KOHTAA

Koetuksen aika alkoi täällä vuonna 1922. Jotkut, jotka olivat omaksuneet Raamatun totuuden, ’kätkivät talenttinsa maahan’ niin sanoaksemme, kun taas toiset näkivät tarpeelliseksi tehdä sijoituksia. (Vrt. Matt. 25:14–30.) Montserratilla syntyi jakautuminen ja kaikki muut paitsi veli James Lynch liittyivät uuteen ryhmään. Tosi kristillisen seurakunnan yhteydessä pysymiseksi tarvittiin tosi rohkeutta ja lujaa uskoa, mutta veli Lynch pysyi siinä. Hän palveli uskollisesti ja päätti maanpäällisen vaelluksensa vuonna 1926 75 vuoden ikäisenä.

Kului vielä kymmenen vuotta ennen kuin Valtakunnan sanoma saapui uudelleen Montserratin rannikolle. Entä mitä tapahtui tänä aikana toisilla Leewardsaarilla?

KEHITYSVAIHEITA DOMINICASSA

Katsokaamme ensiksi, mitä tapahtui niille totuuden siemenille,  jotka oli kylvetty Dominicassa. Tätä saarta voitaisiin kutsua ”nestemäisen auringonpaisteen” saareksi, sillä siellä sataa epätavallisen paljon. Merenpinnan tasolla olevassa Roseaussa on vuotuinen keskimäärä 190–200 senttimetriä, mutta määrä kasvaa, mitä korkeammalle merenpinnasta tullaan. Esimerkiksi Fresh Water Lakessä on vuotuinen keskiarvo 910 senttimetriä. 1447 metriä korkean Mount Diablotinin korkeimmilla rinteillä ei sademäärää ole mitattu. Mutta kallisarvoiset totuuden vedet alkoivat virrata myös Dominicassa huolimatta päättäväisistä ponnisteluista niiden suuntaamiseksi muualle.

Lennard Lee muistelee 1930-luvun alkua ja kamppailua, jota jouduttiin käymään siitä katkerasta vainosta selviytymiseksi, joka kohdistettiin tosi kristittyjä vastaan Dominicassa. Lee näki E. F. Dumasin saarnaavan Roseaun kadulla ja muistaa, miten monet kohtelivat tätä epäystävällisesti kiinnittäen häneen jopa aasinhäntiä ja heitellen häntä kivillä. Joukko lakimiehiä ja muita vaikutusvaltaisia henkilöitä vanginvartija mukaan luettuna muodosti järjestön, jota he kutsuivat nimellä ’Toimintakilta’. He tulivat paikalle ja varoittivat Dumasia, että hän ”saisi jotakin”, jos hän edes mainitsi piispan nimeä saarnatessaan kadulla. He heiluttivat uhkaavasti keppejä Dumasin edessä. Koska Lee käsitti näiden tekojen epäoikeudenmukaisuuden, hän ryhtyi tutkimaan asioita ja tuli sen johdosta tuntemaan totuuden.

Niihin aikoihin Lee työskenteli kirvesmiehenä erään luostarikoulun rakennustyömaalla. Määrättyinä aikoina päivästä työmiesten odotettiin tekevän ristinmerkin. Vaikka Lee ei silloin tiennyt kaikkia syitä, miksi se oli väärin, niin se tuntui hänestä sopimattomalta ja hän kieltäytyi tekemästä niin. Se maksoi hänelle hänen työpaikkansa, mutta vahvisti hänen päätöstään pitää kiinni tosi kristillisyydestä huolimatta kohtaamastaan vastustuksesta.

Papit olivat tietenkin katkeria kaikille, jotka irrottautuivat heidän hallinnastaan. Tätä vihamielisyyttä ilmaistiin monin eri tavoin. Lee muistaa, miten Dumasin piti kerran siirtää talo paikasta toiseen. Miehiä oli palkattu suorittamaan työ, mutta eräs pappi tapasi heidät ja käski heitä jättämään työn sikseen. Koska he olivat katolilaisia, he tottelivat – ja jättivät talon keskelle katua! Se jäi siihen moneksi päiväksi, kunnes Dumas sai toisia miehiä suorittamaan työn loppuun.

Ajan mittaan kaupungin hallitus sääti lain, jonka mukaan jokaisen, joka halusi saarnata Roseaun kaduilla, täytyi hankkia siihen lupakirja. Dumas kieltäytyi. Hänet pidätettiin saarnaamistyössä ja tuomittiin kahdeksi päiväksi vankilaan. Vastustuksen jatkuessa  Valtakunnan saarnaamistyötä kohtaan paikalliset Jehovan todistajat ottivat yhteyden Vartiotorni-seuran Trinidadin haaratoimistoon ja heille sanottiin, että joku tulisi vierailemaan sen vuoden aikana Dominicassa. Niin siis lupauksen mukaisesti saarelle tuli vuonna 1934 tienraivaaja nimeltä Waldo Roberts. Roseaussa hän tapasi kymmenen hengen ryhmän, joka halusi palvella Jehovaa. Tämän vierailun tuloksena oli, että perustettiin ensimmäinen Jehovan kansan ryhmä (seurakunta) Dominicassa.

Entä miten toimeliaita nämä yksilöt olivat ”hyvän uutisen” julistamisessa? Raportti ”Valtakunnan ylistyksen ajaksi” (29. syyskuuta – 7. lokakuuta 1934) kutsutulta ajalta osoittaa, että kymmenen työntekijää oli esittänyt 463 todistusta 110 kenttäpalvelustunnin aikana. He jättivät 5 kirjaa ja 145 kirjasta niille, joille antoivat todistusta. Tämä oli muuten veli Robertsin henkilökohtaisen palvelusraportin lisäksi. Tuo yhdeksän päivää kestänyt kausi oli onnellista aikaa ja merkittävää siksi, että silloin suoritettiin ensimmäistä kertaa järjestelmällistä talosta-taloon-todistustyötä Dominicassa.

Tuona aikana saaren itärannikolla sijaitsevassa La Rochessa kokoontui myös pieni ryhmä tutkimaan Raamattua. Totuuden vedet eivät siis juosseet enää vain pienenä purona Dominicassa. Ne pulppusivat nyt itse asiassa valmiina tunkeutumaan saaren kaikkiin osiin.

TOTUUS LEVIÄÄ ANTIGUAAN

Tässä vaiheessa hypähdämme jälleen saarelta toiselle. Miksi et siis loisi silmäystä kertomukseemme liitettyyn karttaan sijaintimme määrittelemiseksi? Katso Dominicassa 160 kilometriä pohjoiseen ohi Guadeloupen, niin löydät Antiguan helposti. Se on seuraava pysähdyspaikkamme.

1930-luvun keskivaiheilla ”hyvä uutinen” alkoi levitä myös muille Leewardsaarille. Tämä johtui siitä, että innokkaat Valtakunnan julistajat Barbadosissa ja Trinidadissa olivat halukkaita muuttamaan uusille alueille, joista yksi oli Antigua.

Päinvastoin kuin Dominicaa, Antiguaa vaivaa usein pitkällinen kuivuus. Miksi? Koska siellä ei juuri ole vuoristoa, ja sen johdosta vuotuinen sademäärä on vain 107 senttimetriä.

Dominicaan verrattuna, jossa katolilaisuus on niin voimakasta, Antiguassa on useita kristikunnan johtavia uskontoja. Näistä vallitsevana oli anglikaaninen uskonto, vaikkakin ajan mittaan ilmestyi näyttämölle metodisteja, herrnhutilaisia, roomalaiskatolilaisia ja muita. Mutta miten tosi kristillisyys saapui tälle saarelle?

 Vuonna 1934 palasi William Byam, antigualainen, joka oli oppinut totuuden Trinidadissa ollessaan, Antiguaan levittääkseen saarella ”hyvää uutista” tienraivaajana. On ilmeistä, että samana vuonna tuli myös kaksi kristittyä naista Trinidadista Antiguaan. Heidän yhteinen vuosiraporttinsa osoittaa, että he ahkeroivat melkoisesti Jehovan palveluksessa. He raportoivat 1008 kenttäpalvelustuntia, 2720 todistusta, monia levitettyjä julkaisuja ja 20 seurakunnankokousta. Valtakunnan saarnaamistoiminnasta Antiguassa saatiin raportteja neljän vuoden ajan sen jälkeen, mutta sitten toiminta lakkasi ainakin raporttien osalta.

Jotkut nykyiset todistajat muistavat kuitenkin elävästi, että veli Byam esitti tulisia totuuksia Jumalan sanasta pääkaupungin, St. John’sin, katujen kulmissa. Veli Donald Meade esimerkiksi muistelee: ”Byam saarnasi papeista ja papistosta ja erittäinkin heidän vaatetuksestaan. Hän nimitti heitä ’pitkäkaapuisiksi’ miehiksi. Muistan, että hän yritti lannistaa ihmisiä antamasta tukeaan papistolle.” Veli William Tonge, joka on jo kuollut, kertoi kerran, että Byamilla ”oli tapana tulla Pigottsiin joka tiistai ja pitää puheita laitumella”.

William Byam oli tuttu hahmo kulkiessaan kylästä kylään lyhty kädessä pitäen saarnoja. Byam kuoli vuonna 1939, ja on ilmeistä, että jonkin aikaa sen jälkeen ainoa henkilö, joka julisti Antiguassa ”hyvää uutista”, oli veli Tonge, vaikka hän ei raportoinut mitään toimintaa Seuran Trinidadin haaratoimistoon. Totuuden siemeniä oli kuitenkin kylvetty ja ne odottivat lisää kastelua. – 1. Kor. 3:6.

ALKU ST. KITTSILLÄ JA NEVISILLÄ

Katsohan nyt jälleen karttaamme. Muutamia kilometrejä Antiguasta länteen ovat St. Kittsin ja Nevisin saaret. Näillä saarilla alkoi työmme 1930-luvulla ja 1940-luvun alkupuolella.

1930-luvun alkupuolella saapui ”hyvä uutinen” St. Kittsiin, Karibianmeren saarten emäsaarelle, jossa oli ensimmäinen pysyvä englantilainen uudisasutus vuonna 1624. Noin vuonna 1932 kävi saarella hollantilainen pariskunta nimeltä Bennett antaen lyhyesti todistusta ja levittäen asukkaille joitakin kristillisiä julkaisuja. Samoin vuonna 1932 saapui St. Kittsille trinidadilainen E. P. Roberts (aikaisemmin mainitun Waldo Robertsin veli).

St. Kittsillä suoritettiin 1930-luvulla jonkin verran ovelta-ovelle-todistustyötä, ja tulokset olivat hyviä. Useita henkilöitä kastettiin ennen kuin Roberts lähti Montserratille vuonna 1936. Hänen lähtönsä jälkeen raamatuntutkisteluryhmä kokoontui Edwin Saundersin kodissa Irish Townissa.

 Saundersin perhe ja Adina Day panivat työmme alulle Nevisillä noin vuosina 1939 ja 1940. Siihen aikaan oli tuolla saarella neljä tai viisi Valtakunnan julistajaa.

TOTUUDEN KAIKUA

Raamatun totuus todella levittäytyi Leewardsaarille 1930-luvulla. Ja Jehova myös soi menestystä ponnisteluillemme ”hyvän uutisen” julistamisessa. Mutta saattaaksemme nyt päätökseen tuon vuosikymmenen tarkastelun haluaisimme kertoa eräästä erittäin tehokkaasta piirteestä Jehovalle suorittamassamme palveluksessa.

Vuonna 1934 otettiin Leewardsaarilla käyttöön uusi menetelmä ihmisten tavoittamiseksi. Noihin aikoihin Vartiotorni-seura valmisti levytettyjä raamatullisia puheita, joita esitettiin matkagramofoneilla. Nämä levyt olivat täällä suureksi hyödyksi, sillä ihmiset eivät olleet erityisen taipuvaisia lukemaan, mutta sen sijaan innokkaita kuuntelemaan. Näin herätettiin siis paljon kiinnostusta.

Ennen pitkää myös me käytimme kenttäpalveluksessamme matkagramofoneja, kuten Jehovan kansa kaikkialla muualla. Monet kuuntelivat kiinnostuneina ja arvostavasti näitä suhteellisen lyhyitä, neljän ja puolen minuutin pituisia levytettyjä raamatullisia puheita. Me kävimme ovilla ja ihmiset pyysivät meidät sisään koteihinsa, missä he voivat kuunnella tarvitsematta tuntea oloaan vaivautuneeksi, näin varsinkin katolisessa Dominicassa, jossa pappien valta herätti pelkoa ja uhkaa valtaosaltaan lukutaidottomassa kansassa.

Gramofonit palvelivat hyvää tarkoitusta julkisissa kokouksissa. Esimerkiksi sisar Beatrice Pond, joka silloin työskenteli kotiapulaisena Plymouthissa Montserratilla, muistaa Salemissa pidettyjä ulkoilmakokouksia. ”Ihmiset tulivat ulos kuuntelemaan ja sitten he tulivat lähemmäksi”, hän muistelee ja jatkaa sitten: ”Jotkut sanoivat: ’Teidän pitäisi kuunnella’ ja toiset sanoivat: ’Kuulkaahan tuota!’”

TOISENLAINEN REAKTIO

Meidän on kuitenkin myönnettävä, että kaikki veljet eivät aina olleet tahdikkaita käyttäessään äänilaitteita. Katsokaamme esimerkiksi, mitä tapahtui Roseaussa Dominicassa kesäkuussa 1936 ’Pyhän Ruumiin’ juhlan vieton aikaan.

Kaduilla liikkui kulkue, ja eräät veljet ajattelivat, että nyt olisi sopiva tilaisuus todistuksen antamiseen. He asettivat gramofonin  erään toisessa kerroksessa olevan kodin parvekkeelle ja alkoivat soittaa levyä, joka käsitteli aihetta ”Pyhä Vuosi”. Tuo levy todella raivostutti ihmisjoukon! Eräs nainen lähti kulkueesta, juoksi portaat ylös, repi kovaäänisen irti ja heitti sen maahan.

Sitten suuri ihmisjoukko hyökkäsi kohti rautaportteja, jotka olivat rakennuksen edessä. Muutamat veljet onnistuivat työntämään portteja vasten suuria puisia kuljetuslaatikoita pidättelemään väliaikaisesti väkijoukkoa. Sillä aikaa todistajat pakenivat takapihalle, mutta he eivät onnistuneet pakenemaan roskajoukkoa. Eräs veli muistaa: ”Me taistelimme heitä vastaan, ja siitä syntyi tietysti melkoinen mylläkkä.”

Vaikka piispa kehotti poliisia pidättämään veljet, viranomaiset sanoivat, etteivät he voineet tehdä sitä, koska todistajat olivat omalla tontillaan. Tämän valitettavan tapauksen johdosta todistustyömme sai osakseen paljon vastustusta jonkin aikaa jälkeenpäin. Itse asiassa veljiä jopa kivitettiin heidän ollessaan matkalla kokouksiin.

TOTUUDEN ÄÄNI SAA VASTAKAIKUA

Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, J. F. Rutherfordin, levytetyt raamatulliset puheet saivat kuitenkin yleensä hyvän vastaanoton. Todellisuudessa jotkut kuulivat niiden välityksellä ensimmäistä kertaa ”hyvän uutisen”.

Esimerkkinä tästä: Charles Payne, tumma alkuasukas, joka puhui voimakasta irlantilaismurretta, sai ensimmäisen kosketuksen Valtakunnan sanomaan kuullessaan sitä esitettävän ääniautosta Montserratilla vuonna 1936. Payne oli ahkera vuoristolainen, joka joi paljon ja oli ylpeä puusepän ammatistaan. Hän kaatoi käsivoimin mahtavia setripuita ja valmisti niistä hienoja huonekaluja saaren varakkaammille asukkaille. Hän oli silloin 31-vuotias kahden lapsen isä ja erään rakennusryhmän työnjohtaja, ryhmän joka rakensi koulua Montserratin pohjoisosassa. Hän oli löytänyt erään naapurin keittiöstä kirjan Vapautus ja vienyt sen kotiinsa luettavaksi. Työpaikalla lounastunnin aikaan eräs nainen sanoi Paynelle: ”Satamalaiturilla saarnaa joku mies ja maksaa ihmisille 2,6 pennyä, jos he liittyvät hänen uskontoonsa.”

Paynellä oli tilaisuus tutkia tätä epätavallista ilmoitusta, kun E. P. Roberts tuli hänen kotiinsa ollessaan todistustyössä. Otettuaan kirjan Payne kysyi Robertsilta, oliko hän se mies, joka maksoi 2,6 pennyä jokaiselle, joka liittyi hänen uskontoonsa. Erheellinen tieto oikaistiin ja toimintaamme selitettiin, ja tämän johdosta Paynen perheen kanssa ryhdyttiin käymään Raamattuun perustuvia keskusteluja.

 Charles Payne oli anglikaanisen kirkon maallikkosaarnaaja ja pyhäkoulun tarkastaja. Hän alkoi heti puhua toisille löytämästään hengellisestä aarteesta. Tämä aiheutti hänelle joitakin vaikeuksia, mutta hän selviytyi niistä lujan päättäväisenä.

Payne oli tehnyt sopimuksen alttarikaiteen rakentamisesta erääseen kirkkoon Antiguassa. Palkka piti maksaa valmistusvaiheiden mukaan. Paynen innokkaan saarnaamisen johdosta kaksi anglikaanista pappia yritti kuitenkin saada työn pois häneltä. He menivät tapaamaan Payneä, ja keskustelun aikana toinen heistä sanoi, että hän oli jo saanut työstään toisen vaiheen maksun. Sen johdosta Payne sanoi pappia valehtelijaksi ja käski heitä kumpaakin poistumaan pihaltaan.

Tämän johdosta toinen papeista nosti oikeusjutun Payneä vastaan. Oikeuden edessä pappi vaati Payneä nimittämään häntä ”kunnianarvoisaksi”, mutta Payne totesi, että mies ei hänen silmissään ollut kunnianarvoisa. Tuomari uhkasi syyttää Payneä tuomioistuimen halventamisesta, ellei hän nimittäisi pappia ”kunnianarvoisaksi”.

Payne vastasi: ”Olen teidän käsissänne ja voitte tehdä minulle mitä haluatte. Mutta minulle hän ei ole kunnianarvoisa. Jos hän haluaa nimitystä ’kirkkoherra’, voin käyttää sitä, mutta en ’kunnianarvoisaa’.” Lopulta pappi sanoi: ”Voit puhua.” Payne joutui maksamaan kaksi guineaa ja kulut, mutta viimein hänelle kuitenkin maksettiin sopimuksen mukainen palkka alttarikaiteen rakentamisesta. Myöhemmin, vuonna 1939, Charles Payne ja hänen vaimonsa kastettiin heidän Jehovalle antautumisensa vertauskuvaksi.

KESTÄVYYTTÄ SOTAVUOSIEN AIKANA

Toinen maailmansota toi mukanaan erityisiä ongelmia Valtakunnan julistajille Leewardsaarilla. Tuon vuosia kestäneen taistelun aikana Vartiotorni-seuran kirjallisuus oli maahantuontikiellossa, ja kiellon vaikutus tuntui voimakkaasti. Jehovan kansaan kuuluvat toimivat kuitenkin tässä osassa maailmaa ahkerana sen kirjallisuuden avulla, mitä voivat saada. He käyttivät myös äänilaitteita ja gramofoneja, milloin vain mahdollista.

St. Kittsillä säilytettiin veljille lähetettyä kirjallisuutta hallituksen varastossa. 20. maaliskuuta 1944 nämä laatikot, jotka sisälsivät kirjoja Lapset ja Uusi maailma samoin kuin Vartiotornin painoksia Raamatun Amerikkalaisesta standardikäännöksestä, vietiin sokeritehtaalle. Mitä tarkoitusta varten? Oli saatu ohjeet polttaa kirjallisuus höyrykattilan tulipesässä.

 Mutta veljet Franklin Nisbett ja Arthur Henry olivat siihen aikaan tehtaalla työssä. Joku juoksi kiihtyneenä heidän luokseen ja sanoi: ”Jehovan todistajain kirjoja on kattilahuoneessa ja näyttää siltä, että ne aiotaan polttaa tänä aamuna!”

Nämä kaksi veljeä lähtivät työnsä äärestä ja onnistuivat pelastamaan melkein täyden laatikollisen Amerikkalaista standardikäännöstä ja riittävästi kirjoja koko seurakunnalle. Itse asiassa monet työntekijät veivät kirjoja kotiinsa, joten vaikka kirjallisuus yritettiin tuhota, sitä joutui jonkin verran ihmisten käsiin.

Montserratilla, jossa kielto myös oli voimassa, oli kaksi Valtakunnan julistajaa, jotka tekivät kaiken voitavansa ja pitivät yhteyttä Seuraan postivaikeuksista huolimatta. Dominicassa käytti palvelusvuoden 1944 aikana kolme Valtakunnan julistajaa 74 tuntia kenttäpalveluksessa ja levitti 94 julkaisua ja teki joitakin uusintakäyntejä. On totta, että veljet Dominicassa, St. Kittsillä ja Antiguassa tarvitsivat hengellistä apua. He ilmaisivat kuitenkin kestävyyttä kristillisessä toiminnassa ja yrittivät miellyttää Jehovaa noina vaikeina sodan vuosina.

TARVITAAN ANKARAA TAISTELUA USKON PUOLESTA

Miksi hengellinen apu oli niin ensiarvoisen tärkeätä? Koska eräissä seurakunnissa oli kehittynyt sisäisiä ongelmia. Jehovan uskollisten palvelijoiden täytyi todella ryhtyä ”ankaraan taisteluun ... uskon puolesta”. – Juud. 3.

Jotkut St. Kittsillä eivät esimerkiksi halunneet olla seurakunnan yhteydessä ryhmänpalvelijan (esivalvojan) käyttäytymisen vuoksi. Hänen tilalleen asetettiin toinen, mutta jakautumista aiheuttavaa puoluehenkeä ilmeni edelleen, ja kolme ryhmää kokoontui erikseen. Ajan mittaan Franklin Nisbett määrättiin ryhmänpalvelijaksi, mutta vielä tarvittiin apua.

Ajan kuluessa sisäiset ongelmat St. Kittsillä lakkasivat, mutta sinä aikana ei ollut helppoa pysyä uskollisena ja jatkaa Jehovan palvelemista. Veli Arthur Henry St. Kittsiltä sanoi, että Psalmin 72:4:n sanat auttoivat häntä pysymään Jumalan kansan seurakunnan yhteydessä noina koetuksen aikoina. Hänen käyttämänsä Kuningas Jaakon käännöksen mukaan tuo jae kuuluu: ”Hän tuomitsee kansan köyhät ... ja musertaa sortajan.”

ERIMIELISYYTTÄ DOMINICASSA

Dominicassa veljet eivät yleensä osallistuneet ovelta-ovelle-todistamistyöhön. Siihen aikaan Phillip C. Pemberton oli tienraivaajana Roseaussa, ja hänellä sekä Lennard Leellä oli keskenään  ja E. F. Dumasin kanssa erimielisyyksiä. Kaikki kolme pitivät kokouksia omissa kodeissaan ja lähettivät Seuralle kirjeitä, joissa he arvostelivat toinen toistaan. Mutta Seura kirjoitti heille kehottaen heitä lopettamaan riitelyn ja jatkamaan Valtakunnan työtä.

Monet veljet pysyttelivät kotonaan näiden vähäisten erimielisyyksien vuoksi, vaikka he jatkoivatkin todistuksen antamista epätavallisella tavalla. He kirjoittivat raamatunkohtia liitutauluille, joita he pystyttivät talonsa eteen. Ohikulkijat voivat näin lukea näitä kohtia. Tätä jatkui muutamien vuosien ajan, mutta sitten menettely lopetettiin.

Veli Hodge Dominique muistaa, että toisinaan oli kiistoja ja että ainakin kerran jäi palveluskokous pitämättä riidan vuoksi. Kun Dumas matkusti Yhdysvaltoihin vuonna 1943, veli Lee huolehti seurakunnan asioista. Muistellen tapahtumia hän kertoo:

”Näin Vartiotornista, että toiset suorittivat talosta-taloon-työtä, joten sanoin veljille: ’Me olemme niin kuin kaikki muutkin uskonnolliset järjestöt, ellemme lähde ulos suorittamaan työtä.’ He kieltäytyivät, joten minä lähdin ja jätin toisen veljen hoitamaan vastuuta. Menin La Rocheen kannustaakseni myös heitä, mutta hekään eivät hyväksyneet ajatusta talosta-taloon-todistustyöstä.

”Kun Dumas palasi, hän sanoi ymmärtäneensä minun aloittaneen talosta-taloon-työn ja väitti, että minä uhkasin hänen asemaansa. Me keskustelimme asiasta ja päätimme, että minä suorittaisin talosta-taloon-työtä, mutta toisia ryhmään kuuluvia ei pitäisi vaivata sillä.”

Samoin kuin muita todistajia, myös veli Leetä kivitettiin ja lyötiin monta kertaa hänen suorittaessaan todistustyötä pienissä katolisissa kylissä Roseaun ympäristössä. Näihin aikoihin hänen kälynsä kuoli, ilmeisesti suruun, koska hänet oli juuri kolme viikkoa aikaisemmin erotettu katolisesta kirkosta sen johdosta, että hän oli kieltäytynyt ajamasta veli Leetä ulos kodistaan papin käskystä. Veli Leen vaimo Lictina ajettiin pois vanhempiensa kodista, koska hän kieltäytyi lopettamasta seurustelua Jehovan kansan kanssa. Kristillinen toiminta jatkui kuitenkin Dominicassa.

Näihin aikoihin veljet Roseaussa kokoontuivat eräässä salissa rakennuksessa, jonka E. F. Dumas omisti. Hän vastusti talosta-taloon-todistustyötä. Hän oli myös loukkaantunut siitä, että Seura ei ollut antanut hänelle tukeaan äänilaitteiden käytön suhteen vuonna 1936 sattuneessa tapauksessa, joka johti mellakkaan.

Kesäkuussa 1947 Joshua W. Steelman tuli Roseauhon veljienpalvelijan (nykyään kierrosvalvojan) asemassa. Vierailun johdosta paikallinen seurakunta järjestettiin uudelleen parempaa Valtakunnan  palvelusta varten. Kaksi kuukautta veli Steelmanin vierailun jälkeen todistajat joutuivat lähtemään E. F. Dumasin omistamasta rakennuksesta, ja he alkoivat kokoontua veli Leen kodissa.

Dumas kirjoitti myöhemmin traktaatteja puolustaen itseään ja lähetti näitä veljille ja Seuralle. Helmikuussa 1948 Dumas erotettiin kristillisestä seurakunnasta. Hän kuoli vuonna 1957.

TOIMINTAAMME ANTIGUASSA

Tarkastelkaamme nyt, mitä oli tapahtunut Antiguassa ja Barbudassa, jotka olivat brittiläisen orjakaupan keskuspaikkoja 1800-luvun alussa. Kun E. P. Roberts saapui saarelle vuonna 1939, veli Byam saarnasi vielä kaduilla, mutta hänen ponnistelunsa tuottivat vähän hedelmää.

Ajan mittaan alkoi Roberts, joka oli ilmaissut paljon epäitsekästä intoa ”hyvän uutisen” julistamisessa, käyttää väärin hänelle uskottuja kallisarvoisia asioita. Joidenkin vuosien ajan hän piti veljiä pelon alaisina opettaen, että he olivat ”halonhakkaajia ja vedenkantajia” saaden heidät ajattelemaan, että heidän pitäisi raataa hänen hyväkseen, koska hän tunnustautui kuuluvaksi Jeesuksen Kristuksen voideltuihin seuraajiin. (Joos. 9:23) Hän puhui itsestään jopa ”profeettana”. Roberts erotettiin vuonna 1948, mutta Jehovan suuresta armosta hänet otettiin takaisin Jehovan kansan yhteyteen tammikuussa vuonna 1962.

Tästä lyhyestä yhteenvedosta käy ilmi, että olosuhteet eivät olleet kovin suotuisat Valtakunnan etujen edistämiselle, kun Joshua W. Steelman vieraili Antiguassa veljienpalvelijana 2. –5. heinäkuuta 1947. St. John’sissa hän kuitenkin työskenteli veljien kanssa läheisesti kenttäpalveluksessa ja piti ennen lähtöään hengellisesti rakentavan palveluspuheen. Niihin aikoihin veli Steelman vieraili myös muissa seurakunnissa Leewardsaarilla.

28.–30. toukokuuta 1948 pidettiin St. John’sissa Antiguassa erinomainen konventti. Viisi vierailevaa veljeä yhdessä yhden tai kahden paikallisen puhujan kanssa esitti koko konventin ohjelman. Neljä henkilöä kastettiin tuon tilaisuuden yhteydessä. Oli järjestetty polkupyöräkulkue mainostamaan yleisöesitelmää aiheesta ”Koko ihmiskunnan tuleva ilo”. Miten iloisia veljet olivatkaan nähdessään 184 henkeä läsnä tuossa yleisöesitelmässä! Jehovan kansan sydän liikuttui todella konventissa kuulluista hyvistä asioista.

On totta, että koetukset, joita Antiguan veljet olivat joutuneet kestämään, olivat jossakin määrin järkyttäneet heitä. Mutta lopputuloksena  heidän uskonsa oli vahvistunut. Vuonna 1947 oli St. John’sin seurakunnassa 26 toimivaa julistajaa. Sinä vuonna oli 67 henkeä läsnä Herran illallisen vietossa. Mutta vuonna 1948 oli muistonvieton läsnäolijamäärä St. John’sissa 91.

’UUSI AIKA’ KOITTAA

Vuoden 1949 mukana koitti ’uusi aika’ Leewardsaarille. Nyt alettiin korostaa Valtakunnan julistajien hengellistä auttamista ja valmentamista. Esimerkiksi helmikuussa 1949 pidettiin ensimmäinen kierroskonventti Roseaussa Dominicassa. Hodge Dominique (silloinen sikäläinen esivalvoja) sekä Peter Brown ja A. E. Tharp Trinidadista esittivät koko konventin ohjelman. Kaikki olivat innoissaan siitä, että yleisöesitelmässä oli läsnä 76 ihmistä huolimatta rankkasateista. Kaksi kastettiin Jehova Jumalalle antautumisensa vertauskuvaksi. Niin, koko konventti oli todella onnistunut, ja veljet kiittivät Jehovaa hänen rakkaudellisesta ohjauksestaan ja silloin niin ilmeisestä hengellisestä edistymisestä.

Lionel Williams, mehiläisten kasvattaja Barbadosista, tuli Dominicaan vuonna 1948. Veljet todella arvostivat hänen palveluskokousten ja teokraattisen koulun yhteydessä antamaansa apua. Kun B. H. Berry vieraili saarella kierrosvalvojana, niin veli Williams seurasi hänen mukanaan 29 kilometrin matkan pitkin viidakkopolkuja ja jokien poikki järjestääkseen ryhmän ihmisiä, jotka kokoontuivat La Rochessa.

Niin siis 1940-luvun loppupuolella tapahtui erinomaista edistystä Valtakunnan julistustyössä Leewardsaarilla. ’Uusi aika’ oli todella koittanut. Mutta ennen kuin vuosikymmen päättyi, saarella tapahtuva saarnaamistyö sai lisää tukea eräitten tapahtumien kehityksen johdosta.

APUA GILEADISTA

Lisää ’hengen miekan, Jumalan sanan’ käyttäjiä alkoi saapua Leewardsaarille vuonna 1949 sen jälkeen kun he olivat suorittaneet Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin. (Ef. 6:17) Todellisuudessa 1949 oli huippuvuosi, jolloin Gileadin valmennuksen saaneita lähetystyöntekijöitä saapui näille saarille. Veli ja sisar E. F. Krueger ja veli ja sisar L. M. Frazier saapuivat St. Kittsille ja veli ja sisar Wilfred A. Howlett menivät Antiguaan.

Kuinka onnellista aikaa se olikaan! Tyypillisen vastaanoton saivat veli ja sisar Howlett saapuessaan Antiguaan höyrylaivalla. Niin, koko seurakunta oli odottamassa laiturilla aamulla, kun he saapuivat, ja heitä tervehdittiin hymyilevin kasvoin ja avosylin. St. Kittsillä  Kruegerit ja Frazierit tapasivat kohtalaisen hyvin järjestäytyneen ryhmän, johon kuului viisitoista antautunutta Valtakunnan julistajaa. Viranomaisilta ei kuitenkaan saatu ilman vaikeuksia lupaa saarelle tuloon. St. Kittsin hallituksen jäsenet, joista monet olivat katolilaisia, vastustivat voimakkaasti. Robert Bradshaw, joka toimi hallintoneuvostossa liittovaltion edustajana, esitti, että jos muut voivat päästä saarelle, niin myös näille lähetystyöntekijöille pitäisi myöntää lupa. Kuolemaansa asti vuoteen 1978 Bradshaw, joka oli valtion pääministeri, oli suosiollinen lähetystyöntekijöille.

Uusien tulokkaiden tavoitteena oli antaa veljille henkilökohtaista valmennusta Valtakunnan saarnaamistyössä sekä auttaa heitä seurakuntajärjestelyissä. Sen vuoksi Gileadista saatu apu oli varmasti tuottava hyviä tuloksia.

UUDET ”MERIMIEHET” NÄILLÄ VESILLÄ

Merirosvot purjehtivat kerran näillä vesillä ryöstäen espanjalaisia laivoja. Kerrotaan, että nämä merirosvot olivat lähtöisin Tortugan saarelta, mutta olivat olleet aikaisemmin uudisasukkaina St. Kittsillä ja paenneet sieltä ranskalaisia. Heistä käytetty nimitys bukanieeri näyttää saaneen alkunsa merenkulkijain tavasta paahtaa lihaa tulen eli boucanerin yläpuolella sekä myydä lihaa ohi matkustaville. Mutta erilaisia kuin muinaiset bukanieerit olivat ne uuden tyyppiset ”merimiehet”, jotka ilmaantuivat näille vesille vuoden 1949 lopulla. He levittivät ”hyvää uutista” saaren asukkaille kiinnostavalla tavalla.

18. marraskuuta 1949 lähti Seuran 20 metriä pitkä kuunari Sibia purjehtimaan St. Thomasilta suuntanaan St. Martin Leewardsaarilla. Laivalla oli neljä hyvän uutisen saarnaajaa – Gust Mäki, Ronald Parkin, Arthur Worsley ja Stanley Carter. Ja laivaan oli tietenkin lastattu monia laatikkoja, jotka sisälsivät Raamattuja ja kristillistä kirjallisuutta.

Veli Parkinin pitämästä päiväkirjasta poimitut yksityiskohdat auttavat meitä elämään uudelleen Sibian ensimmäisen matkan. Astuhan mukaan laivaan!

”Saavumme St. Martinille illalla 19. marraskuuta ja tulemme ranskalaiseen Marigotin satamaan. Tämä saari on ranskalaisten ja hollantilaisten asuttama. Jotkut nuoret ovat täynnä uteliaisuutta tulleet meitä vastaan, ja me olemme hyvin iloisia siitä, että he osaavat englantia. He kuuntelevat tarkkaavaisina Valtakunnan sanomaa. Saamme hämmästykseksemme tietää, että saarella on jo yksi Jehovan todistaja. Tapaamme hänet neljä päivää myöhemmin.

 ”Hän on George Manuel, joka tulee satamaan tervehtimään meitä ja on koko päivän kanssamme kenttäpalveluksessa. Ihmiset ovat vieraanvaraisia ja saamme iloita joistakin hyvistä keskusteluista, mutta seitsemännen päivän adventistien saarnaaja ei ole ilahtunut läsnäolostamme.

”25. marraskuuta tapaamme erään herra Duchenen, joka osoittaa suurta kiinnostusta Valtakunnan työhön. Myös muita kiinnostuneita löytyy, ja se saa aikaan melkoista hämminkiä kaupungissa. Illalla 27. marraskuuta veli Carter pitää yleisöesitelmän ulkosalla,  ja kuulijoita on noin 200. Vastaamme jälkeenpäin moniin kysymyksiin.

”29. marraskuuta veli Parkin pitää yleisöesitelmän ulkosalla, ja noin 250 ihmistä tulee kuulemaan. Seuraavana päivänä veli Worsley pitää puheen Columbier-nimisellä alueella. Eräs herra Flemming antaa pihansa tähän tarkoitukseen, ja vihaiset papit uhkaavat erottaa hänet kirkosta. Ja seitsemännen päivän adventistisaarnaaja on todella vihastunut. Tilanne ’kuumenee’ sitä mukaa kuin pidämme enemmän esitelmiä ja pappi alkaa varoittaa ’laumaansa’ aamumessussa. Mutta ihmisten suhteen tilanne on edelleen samanlainen. He kuuntelevat yhä Valtakunnan sanomaa.

”Joulukuun 5. päivään mennessä olemme saapuneet saaren hollantilaiselle puolelle Philipsburgiin. Meidän on hankittava hallitukselta lupa esitelmien pitämiseksi, mutta toimintamme sujuu hyvin. Noin kahden viikon kuluttua palaamme Marigotiin johtamaan joitakin raamatuntutkisteluja.

”25. joulukuuta lähdemme purjehtimaan kohti brittiläistä saarta Anguillaa. Tähän aikaan ei saarella ole minkäänlaista liikennettä, joten joudumme kulkemaan jalkaisin paikasta toiseen. Mutta ponnistelumme palkitaan, kun voimme levittää Valtakunnan sanomaa ja jättää kristillisiä julkaisuja. Sandy Ground Villagessä veli Carter pitää puheen, ja kuulijoita on noin 100.

”31. joulukuuta suuntaamme takaisin Marigotiin, jossa otamme polttoainetäydennystä. Sitten jälleen Anguillaan antamaan lisää todistusta. 11. tammikuuta mennessä olemme palanneet Marigotiin, ja seuraavana päivänä jätämme taaksemme St. Martinin saaren ja viemme mukanamme miellyttävän muiston ensimmäiseltä todistusmatkaltamme Leewardsaarille.”

VENEITÄ KÄYTETÄÄN ENEMMÄN

Kun Vartiotorni-seura valmisti Raamattuun perustuvia elokuvia, niin Sibian miehistöön kuuluvat veljet esittivät niitä eri paikoissa. Toisinaan ainoa keino saada projektori toimimaan oli veneen siirrettävä generaattori. Näin alus suoritti palvelusta useammalla kuin yhdellä tavalla.

Nuo varhaiset ajat, jolloin venettä käytettiin todistustyössä, olivat tyydyttävien kokemusten täyttämiä, kun lampaan kaltaisia etsittiin syrjäisiltä saarilta. Niin, nuo ajat ”olivat täynnä lähetystyötä ja Jehovan palveluksen iloja”, muistelee Ronald Parkin. Oli ”siunauksia, joita ei voi sanoin kuvata”, hän sanoo huudahtaen: ”Miten hyvä Jehova onkaan antaessaan meidän osallistua tähän suureen elonkorjuutyöhön!”

 Seuran omistama vene Light (Valo) tuli viimein Sibian tilalle. Tämä myöhempi alus kulki Karibianmeren vesillä kierroksella, johon kuuluivat Leewardsaaret ja muita eteläisempiä saaria, aina vuoteen 1957. Entä millaista oli kehitys noina vuosina?

1950-luvun alkupuolella Jehovan todistajain ydinjoukko sai alkunsa South Hillissä Anguillassa Eugene Bradleyn kodissa. Vuonna 1957 lähetettiin kaksi erikoistienraivaajaa saaren toiseen osaan, paikkaan nimeltä Stoney Ground. Valtakunnan työ edistyi jatkuvasti, ja nykyään on Anguillan seurakunnan yhteydessä neljätoista Valtakunnan julistajaa.

18. marraskuuta 1951 suoritettiin St. Martinilla ensimmäisen kerran antautuneitten kristittyjen kaste. Silloin kastettiin kaksi veljeä, George Dormoy ja Leonce Boirard, joka oli satamakapteeni. Nykyään on St. Martinilla kaksi seurakuntaa ja 100 Valtakunnan julistajaa.

Osaksi siis sen johdosta, että veneitä käytettiin ”hyvän uutisen” julistamisessa, on kristillisyys edistynyt Leewardsaarilla. Kun luomme silmäyksen taaksepäin aikaan, jolloin Sibiaa ja Lightia käytettiin laajalti Karibianmerellä, voimme muistaa elävästi monia asioita. Niihin aikoihin esimerkiksi veljet käyttivät erilaisia tapoja yleisön huomion herättämiseksi. E. F. Krueger, nyt jo kuollut, kertoi kerran, kuinka hän seisoi kadulla soittaen huuliharppua, kunnes paikalle kerääntyi suuri joukko ihmisiä. Sitten hän otti esiin Raamattunsa ja alkoi pitää puhetta.

Sattui tietysti myös joitakin huvittavia tapauksia. Veli Parkin muistelee: ”Olin pitämässä puhetta erään puun alla pääni yläpuolella riippuvan suuren kaasulampun valossa. Puheen aikana ajoi rotta takaa jotakin toista eläintä kiiveten sen perässä puuhun, ja ne molemmat putosivat tappelun tuoksinassa jalkoihini. Sitten vain vilaus, ja ne olivat poissa samoin kuin puolet nuorta kuulijakuntaa, joka lähti niiden perään.”

Siihen aikaan opetuslasten tekeminen Leewardsaarilla oli Seuran Trinidadissa olevan haaratoimiston valvonnassa. Sen vuoksi katsomme voivamme kertoa erään puheen yhteydessä sattuneen tapauksen. Puheen piti veneen miehistöön kuuluva veli Parkin eräällä yleisellä aukiolla Trinidadissa. Puheen aiheena oli ”Helvetti on pelätin (engl. scare)”, mutta sanomalehdet ilmoittivat aiheeksi ”Helvetti on neliskulmainen (engl. square)”. Puhetta tuli kuulemaan 300 ihmistä. Ehkäpä jotkut olivat halukkaita kuulemaan, minkä muotoinen helvetti oli. Oliko se todella neliskulmainen?

 TYÖMME KASVAA

Valtakunnan saarnaaminen ja opetuslasten tekeminen lisääntyi Leewardsaarilla 1950-luvun alkupuolella. Se meni eteenpäin esimerkiksi St. Kittsillä, tuolla hedelmällisellä saarella, joka oli huomattava sokerin ja siirapin tuotannostaan. Kasvu oli todellisuudessa niin runsasta, että voitiin pitää ensimmäinen kierroskonventti St. Kittsillä 17. –19. marraskuuta 1950. Ohjelmassa olivat mukana kaksi äskettäin tullutta, jotka olivat käyneet Gileadin, Samuel McKenzie ja Arnold Stoute.

Pian veljet McKenzie ja Stoute asettuivat alueelleen Charlestowniin Nevisille, jossa jo oli veli Walter Joseph vaimoineen sekä kaksi muuta, jotka julistivat ”hyvää uutista”. He alkoivat pitää säännöllisiä kokouksia Josephin kodissa, ja tuo pieni ryhmä, joka oli muodostettu seurakunnaksi vuonna 1947, alkoi edistyä huomattavasti.

Läheisessä Gingerlandissä tienraivaaja Benjamin Smith ahkeroi työskennellen yhdeksän muun julistajan kanssa. Lähetystyöntekijät havaitsivat kuitenkin, että kuusi näistä kävi vielä väärien uskontojärjestöjen pitämissä tilaisuuksissa, joten heidät poistettiin heti Valtakunnan julistajien riveistä.

On totta, että työmme edistyi jonkin verran sellaisilla saarilla kuin St. Kittsillä. Ilmeisesti tarvittiin kuitenkin lisää hengellistä apua, ja paljon työtä oli edessä. Voitaisiinko siis tehdä vielä enemmän Valtakunnan etujen edistämiseksi Leewardsaarilla?

HAARATOIMISTO PERUSTETAAN

Vuosi 1954 oli vaiheikas Jehovan kansalle näillä saarilla. Aikaisin keväällä Vartiotorni-seura teki järjestelyjä työmme nopeuttamiseksi perustamalla erillisen haaratoimiston Leewardsaarille. Tämän järjestelyn ansiosta toimintaamme voitiin valvoa tehokkaammin. Veljet Roy F. Bruhn ja Kenneth Gannaway lähetettiin huolehtimaan uudesta haaratoimistosta. Tämän järjestelyn puitteissa perustettiin kaksi uutta seurakuntaa Antiguassa, All Saintsissa ja Pigottsissa.

Eräs paikallinen liikemies auttoi voittamaan ne alkuvaikeudet, joita oli haaratoimistoksi sopivan huoneiston löytämisessä St. John’sista Antiguasta. Vaikka hänen liikekumppaninsa painostivat häntä, hän piti kiinni siitä, että niin kauan kuin Seura haluaisi käyttää hänen rakennustaan, se olisi käytettävissä. Näin siis uusi haaratoimisto alkoi toimia tuossa paikassa. Vähän myöhemmin se siirrettiin samassa korttelissa sijaitsevaan parempaan rakennukseen, ja siellä oli haaratoimisto, lähetyskoti sekä valtakunnansali seuraavat neljätoista vuotta.

 Milton G. Henschel Seuran päätoimistosta Brooklynista vieraili Leewardsaarilla 30. maaliskuuta – 1. huhtikuuta 1954, ja vierailun yhteydessä järjestettiin pidettäväksi kolmipäiväinen konventti. Paikalliset todistajat arvostivat varmasti veli Henschelin konventtipuheiden sisältämiä erinomaisia raamatullisia neuvoja. Voit myös kuvitella veljien iloa, kun he odottamatta saivat nähdä Seuran filmin ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa”! Veli Henschel vieraili uudelleen Leewardsaarilla vyöhykevalvojana vuosina 1961 ja 1966.

LAAJENNUSTA TAPAHTUU VÄHITELLEN

Tässä vaiheessa auttaisivat ehkä vertailevat numerotiedot ilmaisemaan työmme edistymistä sen jälkeen kun Leewardsaarille perustettiin haaratoimisto. Vuonna 1954 saatiin kenttäpalvelusraportteja seitsemältä saarelta – Antiguasta, Anguillalta, Dominicasta, Montserratilta, Nevisiltä, St. Kittsiltä ja St. Martinilta. Tuona palvelusvuonna toimi 193 Valtakunnan julistajaa, ja he käyttivät 34367 tuntia ”hyvän uutisen” julistamiseen. Muistonvietossa oli läsnä yhteensä 303. Kymmenen vuotta myöhemmin, palvelusvuonna 1964, oli 396 Valtakunnan julistajaa, jotka raportoivat käyttäneensä 114047 tuntia opetuslasten tekemisessä. Samana vuonna oli näillä saarilla Herran illallisen vietossa läsnä yhteensä 575 henkeä.

Myös muuta huomattavaa kehitystä oli tapahtunut välillä kuluneina vuosina. Esimerkiksi veljet, jotka liikkuivat Seuran omistamalla Light-veneellä, kävivät jatkuvasti syrjäisillä saarilla aina vuoden 1957 keskivaiheille, jolloin alus myytiin ja kolme miehistöön kuuluvaa sai määräyksen lähetyskoteihin. Neljäs miehistön jäsen, Arthur Worsley, on palvellut jo monta vuotta Brooklynin Beetel-perheen jäsenenä New Yorkissa.

Vuonna 1957 tuli Leewardsaarilla kierrostyöhön ensimmäinen syntyperäinen asukas, veli Alban Joseph. Ja vuonna 1958 New Yorkin kaupungissa pidetyn Jumalan tahdon kansainvälisen konventin yhteydessä olleissa Gilead-koulun päättäjäisissä oli mukana leewardsaarelainen Carlton Hull St. Kittsiltä. Hän oli ensimmäinen niistä kolmesta leewardsaarelaisesta, jotka suorittivat Gilead-koulun vuoden kuluessa. Vuonna 1959 kävivät Gerald Christopher ja Kennedy Phillip, molemmat St. Kittsiltä, Gilead-koulun.

Jehova siunasi jatkuvasti ponnistelujamme siitä huolimatta, että jotkut muuttivat Englantiin ja toiset Yhdysvaltoihin työn hakuun. Toisia ’elonkorjaajia’ saapui tänne auttamaan työssä. Esimerkiksi vuonna 1966 tuli Yhdysvalloista veli ja sisar Ernest Jackson lähetystehtäväänsä Montserratille. Veli ja sisar Paul Ondejko, jotka molemmat olivat kanadalaisia, tulivat St. Kittsille vuotta myöhemmin. Ja tietenkin paikallisten Valtakunnan julistajien kasvava joukko jatkoi uskollisesti Jehovan palvelemista.

 KIERROSTYÖ NÄYTTELEE OSAANSA

Aina siitä lähtien, kun Joshua W. Steelman vieraili Leewardsaarilla matkustavana valvojana vuonna 1947, tämä työ on näytellyt huomattavaa osaa Valtakunnan saarnaamistyön edistämisessä näillä saarilla. Sallikaa meidän siis kertoa jotakin tästä toiminnasta vuosien varrelta.

Kierrostyön alkuaikoina Leewardsaarilla matkustavat veljet kuljettivat usein mukanaan kokoontaitettavia vuoteita ja keittivät itse ruokansa, sillä toiset vaatimattomissa oloissa elävät uskovat eivät yksinkertaisesti voineet majoittaa heitä. Varsinkin Dominicassa oli matkustaminen erittäin vaikeata. Sen vuoksi eivät kierrosvalvojat niihin aikoihin olleet naimisissa olevia miehiä. Vasta vuonna 1956 valmistui tie Roseaun ja Portsmouthin välille. Vielä silloinkin kesti teiden mutkaisuuden takia melkein kaksi ja puoli tuntia ajaa autolla näiden kaupunkien välinen yli 80 kilometrin pituinen matka, vaikka kaupunkien todellinen välimatka on vain 32 kilometriä. Eräs huomioitsija lausui: ”Saarella on niin valtavasti vuorenhuippuja, harjanteita ja rotkoja, että se on pinta-alaansa nähden suhteellisesti paljon vuoristoisempaa kuin Sveitsi.” Saaren lähes 70000 asukasta puhuu patois’ta, erästä ranskan kielen murretta, ja se myös osaltaan vaikeuttaa Raamatun totuuden leviämistä.

Vieraillessaan Dominicassa kierrosvalvojat joutuivat usein kulkemaan kivisiä ja kuoppaisia vuoristopolkuja kävellessään kaupungista toiseen. Lujaluonteinen ja innokas Fred Snow yritti kävellä jokaisella vierailulla entistä lyhyemmässä ajassa matkan Grand Baystä La Rocheen Paix Bouche -vuoren yli.

Vuosien kuluessa ovat tietenkin monet veljet osallistuneet kierrostyöhön Leewardsaarilla. On mahdotonta kertoa kaikkia heidän kokemuksiaan. Yksi on kuitenkin varmaa: heidän ponnistelujaan on arvostettu.

Muistellessaan kierrosvalvojien varhaisia vierailuja Dominicassa Hodge Dominique sanoo: ”Kun sain Seuralta kirjeen, jossa ilmoitettiin, että veli tulisi vierailemaan luoksemme, meillä oli tapana odottaa satamalaiturilla pitkään yli kello 23:n laivoja tähyillen. He tulivat siihen aikaan usein ranskalaisella laivalla, ennen kuin Seura perusti haaratoimiston Antiguaan. Muistan, kuinka iloinen kierrosvalvoja oli aina nähdessään meidät, ja vein hänet suoraan kotiini.” Sellainen arvostus, läheinen seura ja molemminpuolinen rohkaisun antaminen on todellakin vuosien varrella hyödyttänyt sekä matkustavia valvojia että niitä, joiden luona he ovat vierailleet. – Room. 1:11, 12.

1950-luvun loppupuolella alkoi useimpien saarien viidakkoalueiden laitamille ilmestyä lentokoneiden laskeutumispaikkoja ja tämä  lisäsi turismia. Mutta sen ansiosta kierrosvalvojat vaimoineen pystyivät matkustamaan saarten väliset matkat muutamassa minuutissa. Tämä oli toki paljon parempi kuin se, että jouduttiin odottamaan viikkoja ja joskus kuukausiakin niitä kahta laivaa, jotka liikennöivät saarten välillä.

Kun Britannia, Kanada ja Yhdysvallat alkoivat antaa rahallista apua, ryhdyttiin saarilla tekemään parannuksia sähkö-, vesi- ja tieolosuhteissa. Nämä parannukset tietysti hyödyttivät ihmisiä yleensä, mukaan luettuina paikalliset todistajat ja matkustavat valvojat.

MUUTOKSIA ELÄMÄNTAVOISSA

Ajan mukana ovat monet muutokset vaikuttaneet sekä saariin että niiden asukkaisiin. Mikään ei ole kuitenkaan vaikuttanut ihmisten elämään enemmän kuin Jehova Jumalan sana ja henki. Kun Valtakunnan sanomaa on levitetty täällä, niin ’kalleudet’ ovat löytyneet ja asennoituneet Jehovan puolelle. (Hagg. 2:7) Luonteeltaan monet saarten asukkaista ovat varovaisia mutta ystävällisiä. Monet, vaikka ovat Karibianmeren saarten alkuasukkaiden tavoin arkoja, muuttavat asennettaan ja ottavat vastaan raamatuntutkistelutarjouksen.

Alueemme jokainen osa, jokainen syrjäkyläkin, on tullut meille tärkeäksi julistaessamme ”hyvää uutista”. Esimerkiksi eräällä asuma-alueella Gaulette Riverin seudulla Dominican Atlantin puoleisella rannikolla asuu noin 400 karibien jälkeläiseä. Nämä ihmiset tekevät vielä käsin koverrettuja kanootteja, joita ennen käytettiin sodankäynnissä mutta joita myydään nykyään ulkopuolisille kalastusta varten. Niin, Valtakunnan sanoma on tavoittanut nämä karibien jälkeläiset ja vaikuttanut hyvää tekevästi heidän elämäänsä. Mikä ilo olikaan nähdä ensimmäiset kaksi heidän joukostaan kastettavan palvelusvuonna 1970!

On myös rohkaisevaa, että nuoret veljet ja sisaret ovat innokkaasti omaksuneet vastuun ja saaneet niittää Jehovan siunauksia. Esimerkiksi viime vuosina ovat useat tällaiset nuoret varhaisten tällä saarella työskennelleitten ”hyvän uutisen” julistajien tavoin järjestäneet kiinnostuneet henkilöt hajallaan olevissa kylissä kokoontuviksi pieniksi ryhmiksi. Tämä toiminta on vahvistanut suuresti keskusseurakuntia varsinkin Antiguassa, St. Kittsillä ja Dominicassa.

RAKENNUSTYÖTÄ TULEVAISUUTTA SILMÄLLÄ PITÄEN

Elämäntapaan vaikuttavien muutosten lisäksi on jopa saarten ääriviivoissa tapahtunut muutoksia viime vuosina. Mekaaniset jättiläiset ovat kaivaneet suuria maa-alueita asuintaloja ja upeita hotelleja  varten. Mutta Jehovan todistajat ovat myös rakentaneet tulevaisuutta silmällä pitäen.

Työmme jatkuvan laajenemisen johdosta kehittyi vuonna 1966 ongelma haaratoimiston ja lähetyskodin sijainnin vuoksi sen ollessa silloin erään vuokratun rakennuksen toisessa kerroksessa St. John’sissa Antiguassa. Tuona vuonna ryhdyttiin vilpittömiin ponnisteluihin sopivampien tilojen löytämiseksi haaratoimistoa ja sen yhteydessä olevia asuntoja varten. Nämä ponnistelut saivat myös Jehovan siunauksen, ja niinpä marraskuussa 1966 ostettiin St. John’sista maa-alue, jolle Seura rakensi oivallisen kaksikerroksisen rakennuksen. Alakerrassa on tilava valtakunnansali, kirjallisuusvarasto sekä haaratoimiston konttoritilat. Toisessa kerroksessa on miellyttävät asuintilat jopa kahdeksalle lähetystyöntekijälle. Rakennus vihittiin 26. tammikuuta 1968, kun Seuran Brookynissa olevan päätoimiston henkilökuntaan kuuluva Robert W. Wallen oli täällä vyöhykevierailulla. Tuossa onnellisessa tilaisuudessa oli läsnä yli 200 henkeä.

Tämä ei ole kuitenkaan ollut ainoa rakennustyömme tulevaisuutta silmällä pitäen. Saarten eri osissa Jehovan kansa on rakentanut erinomaisia palvontapaikkoja. Nykyään on kaikilla muilla paitsi kahdella seurakunnalla Leewardsaarilla valtakunnansali. Antiguan veljet rakensivat vuonna 1976 yhden suurimmista saleista, jossa on istumapaikat 500:lle ja lisätiloja ylimääräisiä varten.

KRISTILLISEN RAKKAUDEN VOIMAKKAAT SITEET

Nykyisin Leewardsaarilla asuvien tosi kristittyjen ei tarvitse tuntea asuvansa kaukaisilla saarilla hyvin etäällä muissa osissa maapalloa asuvista palvojatovereistaan. He voivat sen sijaan tuntea sen yhdistävän rakkauden ja läheisyyden. joka on tunnusomaista Jehovan kansalle maailmanlaajuisesti. (Joh. 13:34, 35) Tähän vaikuttavat epäilemättä monetkin seikat, mutta tuntuu erityisen sopivalta mainita yksi niistä.

Näillä saarilla asuvia veljiä ja sisaria ovat virkistäneet hengellisesti erityisesti Brooklynin päätoimistosta suoritetut vierailut. Esimerkiksi marraskuussa 1968 saimme paljon rohkaisua veli N. H. Knorrin, Seuran silloisen presidentin, ensimmäisestä vierailusta. Hänen puhettaan kuulemassa olleet 281 henkeä saivat tilaisuuden katsella itseään ”peilistä”, josta opetuslapsi Jaakob puhuu. Heitä kannustettiin ’ottamaan lempeästi vastaan Jumalan sanan juurruttaminen’, ja heitä autettiin näkemään itsensä niiden vaarallisten aikojen valossa, joissa nyt elämme. (Jaak. 1:21–24) Sen jälkeen noin 20–30 veljeä ja sisarta käsittävä ryhmä viipyi tunnin verran lentoasemalla trooppisen tähtitaivaan alla keskustellen lämpimästi veli  Knorrin odottaessa lentokonetta, joka vei hänet seuraavaan määräpaikkaan hänen matkallaan Karibianmeren saarille ja Etelä-Amerikan haaratoimistoihin.

Olemme myös rakentuneet suuresti niistä vierailuista, joita Jehovan todistajain nykyisen hallitsevan elimen jäsenet ovat viime aikoina suorittaneet. Veljet Lloyd Barry, Albert Schroeder ja John Booth vierailivat kaikki St. Kittsillä ja Antiguassa elokuussa 1976. Veljet Barry ja Schroeder lensivät kiireisestä aikataulustaan huolimatta yhdeksi illaksi St. Kittsille. Tuona iltana, kun oli enää vajaa tunti aikaa ennen vieraitten puhetta, he ilmaisivat toivomuksensa saada kokeilla kenttätyötä tällä alueella. Voit epäilemättä kuvitella paikallisten todistajien ja heidän vieraittensa iloa, kun he lähtivät ulos hämärään iltaan ja antoivat yhdessä todistusta saaren asukkaille. Hiukan sen jälkeen veljet saivat iloita, kun 375 henkilöä kokoontui kuulemaan vierailevien veljien esittämiä rohkaisevia puheita.

John Booth toimi konventinvalvojana piirikonventissa Leewardsaarilla elokuun loppupuolella 1976. Mutta myös toisia hallitsevan elimen veljiä on vieraillut luonamme. Lokakuussa 1976 Lyman Swingle vietti täällä kaksi päivää rohkaisten Dominicassa asuvia veljiä. E. C. Chitty vieraili vyöhykevalvojana vuonna 1977 ja Daniel Sydlik vuonna 1978. Ei ole siksi hämmästyttävää, että veljet ja sisaret tuntevat läheistä yhteenkuuluvaisuutta Jehovaa palveleviin tovereihinsa Seuran päätoimistossa. Jumalan kansa näillä saarilla pitää todella aarteenaan sitä kristillisen rakkauden sidettä, joka yhdistää heidät maailmanlaajuisesti Jehovan palvojiin.

”VOITTOISAN USKON” KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Miten riemullista olikaan Leewardsaarten veljille ja saarille voida olla isäntinä ”Voittoisan uskon” kansainvälisessä konventissa, joka pidettiin 23. –27. elokuuta 1978 St. John’sissa Antiguassa! He olivat iloisia, että osanottajien joukossa oli veljiä ja sisaria Ruotsista, Englannista, Yhdysvalloista, Kanadasta ja Karibianmeren saarilta. Läsnäolijain huippu konventissa oli 1717, ja 35 kastettiin.

Se seikka, että paikalliset Leewardsaarten asukkaat itse hoitivat koko konventin järjestelytoiminnat, oli erittäin suureksi rohkaisuksi lähetystyöntekijöille ja todisti myös paikallisten veljien hengellisestä kasvusta. Hallitsevaan elimeen kuuluva veli Karl Klein toimi konventinvalvojana, ja joukko Brooklynin ja Lontoon Beetel-perheiden jäseniä osallistui ohjelmaan. Se oli monille ensimmäinen mahdollisuus tavata henkilökohtaisesti maailman eri osista tulleita veljiään ja nauttia heidän lämpimästä rakkaudestaan.

Tämän rakkauden epätavallinen ilmaus koettiin pian sen jälkeen, kun pyörremyrsky David oli tuhonnut Dominican saaren elokuun  lopussa vuonna 1979 ja surmannut 42 ihmistä. Heti myrskyn jälkeen Dominican asukkaat havaitsivat, että heidät oli eristetty ulkomaailmasta melkein vuorokaudeksi. Guadeloupen, Trinidadin, Barbadosin ja Puerto Ricon haaratoimistoista ja jopa Saksasta ja Englannista saakka tuli puheluja St. John’sissa Antiguassa sijaitsevaan haaratoimistoon. Ystävät ilmaisivat siten halunsa auttaa Dominicassa asuvia veljiään. (2. Kor. 8:8, 10–12) Brooklynin päätoimisto neuvoi Antiguan haaratoimistoa auttamaan ripeästi kaikin mahdollisin tavoin. Hallitseva elin antoi ensimmäisenä rahaa tuohon tarkoitukseen. Castriesissa St. Luciassa konventissa olevat Jehovan todistajat antoivat ruokaa ja vaatteita sekä raha-apua, kuten veljet kautta koko Karibianmeren. Neljä lähetystyöntekijää, jotka palasivat kanadalaisella laivalla Dominicaan, veivät ensimmäisinä huopia, ruokaa ja tarpeellisia vaatteita veljille.

Hallitseva elin harkitsi tarkemmin työn jatkamista pyörremyrskyn ja sen joillekin epäsuorasti aiheuttamien vaikutusten vuoksi. Välittömästi pyörremyrskyä seuranneitten hankaluuksien vuoksi joitakin jouduttiin seulomaan ja puhdistamaan, sillä he heikkenivät, vaikka olivatkin kestäneet aiempia uskonkoetuksia. Useimmat Dominican veljet kuitenkin iloitsivat uskonsa koetellusta laadusta ja uskollisesta rakkaudesta Jehovaan, Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja veljiinsä.

ILOITEN AINA JEHOVAN PALVELUKSESSA

’Pitäisikö minun käydä saaret uudelleen läpi?’ kysyi veli W. R. Brown kirjeessä veli J. F. Rutherfordilta vuonna 1922 tehtyään opetuslapsia näillä ihastuttavilla saarilla. Veli W. R. Brown lähetettiin sen jälkeen muualle, mutta sen jälkeisinä vuosina ovat monet muut veli Brownin tavoin ’käyneet nämä saaret yhä uudelleen läpi’, ja monet kalleudet ovat kokoontuneet Jehovan huoneeseen palvellen häntä uskollisesti. (Jes. 2:2–4; Hagg. 2:7) Entä miltä tulevaisuus näyttää? Odotteet ovat loistavat! Nykyään Leewardsaarilla on 675 Valtakunnan julistajaa. Herran illallisen vietossa 19. huhtikuuta 1981 oli läsnä 2047 ihmistä 17 seurakunnassa ja kahdessa seurakunnista erillään olevassa ryhmässä.

Tarkastellessamme vuosia, jolloin Leewardsaarilla on annettu todistusta Valtakunnasta, on ilmeistä häviämätön todistus uskollisuudesta. Olemme saaneet nauttia Jehovan suuresta rakkaudesta ja kärsivällisestä ohjauksesta ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” välityksellä. (Matt. 24:45–47) Ja me iloitsemme Jumalan palveluksessa. Siihen asti, kun hän sanoo, että työ on tehty, tosi kristityt Leewardsaarilla iloitsevat jatkuvasti levittäessään suurenmoista uutista: ”Jehovasta itsestään on tullut kuningas! Iloitkoon maa, riemuitkoot monet saaret!” – Ps. 97:1, UM.

 [Kartta s. 186]

(Ks. painettu julkaisu)

LEEWARDSAARET

ANGUILLA (Br.)

ST. MARTIN (Alank. ja R.)

Atlantti

ST. BARTHÉLEMY (R.)

SABA (Alank.)

ST. EUSTATIUS (Alank.)

ST. KITTS (Br.)

BARBUDA

NEVIS (Br.)

ANTIGUA

MONTSERRAT (Br.)

GUADELOUPE (R.)

Karibianmeri

DOMINICA (Br.)

[Kuva s. 198]

Kuunari ”Sibia”, jota käytettiin ”hyvän uutisen” levittämiseen Leewardsaarille ja muille Karibianmeren saarille