Norja

Tanskalaiset ovat ehkä antaneet Norjalle sen nimen noin tuhat vuotta sitten. Eräs vanhimmista nimen muodoista on Nordveg, joka luultavasti tarkoittaa ’pohjoista tietä’ tai ’pohjoista maata’, ja Norjahan sijaitsee suoraan Tanskasta pohjoiseen. Nykyään norjalaiset käyttävät maastaan nimeä Norge.

’Pohjoinen maa’ ei ole niin kylmä ja tyly kuin monet näyttävät uskovan. Golfvirta lämmittää rantavesiä, ja siksi rannikolla vallitsee leuto ilmasto. Sisämaassa sen sijaan kesät ovat lämpimiä ja talvet kylmiä.

Pohjoisessa maa on varsin kesytön ja karu. Majesteettiset huiput kohoavat merestä. Monet niistä ovat yli 1000 metriä korkeat. Kesällä aurinko ei laske ollenkaan tässä keskiyön auringon ”ihmemaassa”. Mutta pimeinä talvikuukausina siellä raivoavat usein ankarat lumi- ja räntämyrskyt, jotka pakottavat ihmiset pysyttelemään sisällä päiväkausia.

Rosoinen rannikko on tämän pohjoisen maan tyypillisin piirre. Rannikon edustalla levittäytyvään saaristoon kuuluu 150000 erikokoista luotoa. Jos lahdet ja vuonot lasketaan mukaan, niin itse rannikko on noin 20000 kilometriä pitkä. Se on noin puolet maapallon ympärysmitasta päiväntasaajan kohdalta.

VÄESTÖ JA ELINKEINOT

Norja ei ole väekäs maa. Vaikka se on suunnilleen Italian kokoinen, niin siellä on vain 4000000 asukasta kun Italiassa on 55000000. Useimmat Norjan asukkaista elävät joko maan kaakkoisosan alavilla mailla tai rannikolla. Rannikon asukkaitten enemmistö saa elantonsa kalastuksesta. Muut tärkeimmät elinkeinot ovat maanviljelys, metsänhoito, teollisuus, merenkulku ja kaivostoiminta.

Ylhäällä pohjoisessa asuu noin 25000 lappalaista, jotka ovat oma kansansa. Heidät erottaa pienestä koosta ja mustasta tukasta. Heillä on oma kulttuurinsa ja kielensä. Useimmat lappalaiset ovat omaksuneet uudenaikaisen elämäntavan ja vanha kulttuuri on väistymässä.

KIELI JA USKONTO

Norjan kieli on läheistä sukua tanskan ja ruotsin kielille. Kun pohjoisia kansallisvaltioita perustettiin viikinkiaikana noin tuhat vuotta sitten, laskettiin kunkin skandinaavisen kielen perustukset.  Vielä tuhannen vuoden jälkeenkään ei ero näiden kielien välillä ole niin suuri, etteivät ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset ymmärtäisi toisiaan.

Norjan pääuskonto on luterilaisuus. Maassa on luterilainen valtionkirkko, johon kuuluu 96 prosenttia väestöstä. Kuitenkin vain pieni murto-osa käy säännöllisesti kirkossa. Kiinnostus uskontoon on vähenemässä täällä kuten muissakin länsimaissa. Materialismi ja moraalin luhistuminen ovat yleistymässä, vaikka tämä kehitys on ollut täällä jossain määrin hitaampaa kuin monissa muissa maissa.

Noin 90 vuotta sitten eräs toisenlainen uskonto tuli tähän ’pohjoiseen maahan’. Muuan Amerikkaan siirtolaiseksi muuttanut norjalainen palasi takaisin kotimaahansa jakaakseen perheensä kanssa oppimansa hyvän uutisen. Tästä alkoi tietojemme mukaan Jehovan todistajien historia Norjassa.

PERUSTUS LASKETAAN

Norja oli Euroopan ensimmäisiä maita, minne totuuden siemen kylvettiin nykyaikana. Jo vuonna 1885 Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell kehotti aloittamaan ”elonkorjuutyön” Norjassa. Eräs norjalais-amerikkalainen veli kirjoitti hänelle kirjeen, jossa sanottiin mm.:

”Olen syntyperäinen norjalainen. Olen viime aikoina rukoillut, että Herra herättäisi jonkun kotimaassani Norjassa selittämään Glad tidings [Iloisia uutisia] ... Kysynet: ’Eivätkö [Vartiotorni-seuran] ruotsinkieliset julkaisut tyydytä norjalaistenkin tarpeet?’ Vastaan: ’Eivät, sillä nuo kaksi kieltä ovat niin erilaisia, että ruotsalaisesta [Vartiotornista] ei ole paljon mitään hyötyä norjalaisille, ja tuskin kukaan heistä lukee sitä.’ ... Rukoilen, että Jumala avaisi mahdollisuuden sen julkaisemiseksi norjaksi.”

Kommentoidessaan kirjettä Russell sanoi sen tuovan hänen mieleensä makedonialaisen kutsun. (Apt. 16:9) Hän lisäsi: ”Me vastaamme kutsuun heti, kun saamme siihen tilaisuuden ja varoja.”

Vuonna 1891 veli Russell teki matkan Eurooppaan katsoakseen, oliko kristillisen laajennuksen aika koittanut tässä osassa maailmaa. Hän havaitsi näin olevan ja sanoi: ”Myös Norjassa ja Ruotsissa on havaittavissa voimakasta heräämistä ja kasvavaa vastenmielisyyttä (luterilaista) valtionkirkkoa kohtaan. Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat vakavia, hartaita ja ajattelevia ihmisiä, ja monet heistä alkavat nähdä, että muodollinen, syntyperäinen  kirkon jäsenyys ja tosi kristillisyys ovat kaksi eri asiaa.”

Vuonna 1895 Seuran Tuhatvuotissarastus-sarjan 1. ja 2. osa käännettiin tanskan ja norjan yhteiskielelle. Siihen aikaan tanska ja norja muistuttivat kirjoitettuna suuresti toisiaan. Kun oikeinkirjoitusta hiukan korjailtiin, niin kumpaankin kansallisuuteen kuuluvat ihmiset saattoivat lukea kirjoja vaikeuksitta. Joitakin raamatullisia traktaatteja painettiin ilmaista levitystä varten. Nämä julkaisut hyödyttivät myös tanskalaista ja norjalaista syntyperää olevia henkilöitä Yhdysvalloissa, missä heitä oli jo satoja tuhansia.

HYVÄN UUTISEN VARHAISIA JULISTAJIA NORJASSA

Vuonna 1892 eräs norjalais-amerikkalainen veli, Knud Pederson Hammer, matkusti kotikaupunkiinsa Skieniin Etelä-Norjaan toivoen voivansa jakaa hyvän uutisen perheensä kanssa. Ennen totuuteen tuloaan veli Hammer oli ollut baptistikirkon saarnaaja Pohjois-Dakotassa Yhdysvalloissa. Hänen Norjan vierailunsa johdosta hänen äitinsä ja sisarensa osoittivat kiinnostusta totuuteen.

Siihen aikaan Rasmus Blindheim asui Länsi-Norjassa. Vuonna 1895 hänen veljensä Minneapolisista Minnesotasta Yhdysvalloista lähetti hänelle kaksi Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjaa, ja hän ymmärsi, että tämä oli totuus. Hän hankki Seuran kirjallisuutta sitä mukaa kuin sitä julkaistiin ja oli säännöllisessä kirjeyhteydessä Amerikassa olevaan veljeensä. Blindheim näyttää olleen ensimmäinen norjalainen Jehovan todistaja, ja hän työskenteli totuuden levittämiseksi koko elämänsä. Vuonna 1935 hän kuoli 80-vuotiaana.

Vuonna 1899 Knud Hammer palasi Norjaan. Veli Russell oli pyytänyt, että hän tekisi matkan yrittääkseen perustaa seurakunnan Norjaan. Hammerilla oli mukanaan joitakin Seuran tanskalais-norjalaisia julkaisuja, ja hän tapasi joitakin kiinnostuneita henkilöitä, mutta seurakuntaa ei perustettu. Hän ei voinut jäädä pitkäksi aikaa Norjaan, koska hänen oli palattava Amerikkaan.

Kylvetty siemen alkoi kuitenkin pian kasvaa ja tuottaa hedelmää. Eräänä päivänä vuosisadan vaihteessa Ingebret Andersen, joka asui Skienin kaupungin ulkopuolella, sai erään kirjan mieheltä, joka kertoi saaneensa sen joltakin merimieheltä. Kirja oli Aikakausisuunnitelma, Russellin Tuhatvuotissarastus-sarjan 1. osa. Veli Hammer oli luultavasti tuonut kirjan Skieniin edellisenä vuonna.

 Ingebret Andersen ja hänen vaimonsa Berthe olivat hyvin innoissaan siitä, mitä he lukivat kirjasta. Andersen oli usein käynyt uskonnollisissa kokouksissa ja esittänyt todistuksia niissä. Nyt hän alkoi todistaa niistä uusista asioista, jotka hän oli oppinut, puhuen millenniumista, Kristuksen tuhatvuotisesta hallituksesta. Hän teki näin useita kertoja. Mutta sitten alkoi kiertää huhu, että tuossa paikassa esitettiin väärää opetusta. Kun Andersen sitten halusi antaa todistusta eräässä kokouksessa, koko kuulijakunta nousi ja alkoi laulaa. Hän yritti vielä uudelleen myöhemmin, mutta hänet saatettiin käsivarresta ohjaten ulos.

Jotkut ihmiset olivat kuitenkin kuunnelleet Andersenin julistamaa hyvää uutista. Hän meni heidän koteihinsa ja luki Raamattua ja kirjaa heidän kanssaan. Näin muita ihmisiä liittyi häneen. Jonkin ajan kuluttua Gråtenissa, Skienin ulkopuolella, oli pieni ryhmä raamatuntutkijoita. Nämä veljet osallistuivat joihinkin uskonnollisiin kokouksiin ja antoivat todistusta tilaisuuden tullen. Monet uudet liittyivät heihin. Aluksi heillä ei ollut lainkaan kirjallisuutta. Niinpä veli Andersen sepitti Valtakunnasta laulun, jonka jokaisen säkeistön lopussa oli viittauksia Raamattuun. Tätä laulua käytettiin työssä. Itse asiassa erittäin toimelias pieni kristillinen seurakunta oli syntynyt, ja se oli Norjan ensimmäinen. Veljet olivat innokkaita, ja ennen pitkää ryhmään kuului 10–12 henkilöä.

Vuonna 1904 tapahtui jotakin hyvin rohkaisevaa näille Skienin kristityille. Veli Hammer palasi katsomaan työnsä tuloksia. Hän ei tuntenut veljiä, mutta oli kuullut heistä eräältä sukulaiseltaan. Nyt hän etsi heidät käsiinsä ja kertoi heille järjestöstä ja saarnaamistyöstä Amerikassa. Hän antoi heille myös joitakin Sarastus-kirjoja. Näille Skienin kristityille oli tietenkin suuri ilo saada tietää, että heillä oli hengellisiä veljiä muissa maissa. Veli Hammerin täytyi pian palata takaisin perheensä luo Amerikkaan. Mutta vuonna 1912 hän palasi jälleen Norjaan puhuen veljille ja vahvistaen heidän uskoaan.

Noin vuonna 1905 muuan hyvin erikoinen saarnaaja tuli Skieniin puhumaan erään kaupungin lähetysseuran tilaisuudessa. Veljet olivat kuulleet, että hän höysti puheitaan Sarastus-kirjan ajatuksilla, joten he menivät kuuntelemaan. He istuivat etupenkissä ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Kun saarnaaja puhui viimeisen kerran, veljet olivat taas läsnä. Eräs veli, joka oli aiemmin kuulunut pelastusarmeijaan, ei voinut hillitä itseään vaan huusi: ”Halleluja!” Tämän kokouksen jälkeen jokainen tiesi, mistä puhuja oli saanut ajatuksensa, ja kirkon jäsenet ilmoittivat  hänelle, ettei häntä enää tarvittu siellä. Vuotta myöhemmin hän oli kuitenkin jälleen Skienissä puhuen tällä kertaa tosi kristittyjen järjestämässä kokouksessa. Saamme pian tietää, kuka hän oli.

Veljet järjestivät alusta alkaen kokouksia, varsinkin niin sanottuja ”keskustelukokouksia”, joissa keskusteltiin raamatullisista aiheista. Pian he alkoivat ilmoittaa kokouksista paikallisessa sanomalehdessä. Ilmoituksissa he käyttivät nimitystä ”Tuhatvuotissarastus”. Siitä tuli heille yleinen ryhmänimitys ei ainoastaan Skienissä ja sen ympäristössä vaan koko maassa.

MUUT KAUPUNGIT

Vuosisadan alussa Raamatun totuus löysi tiensä muihinkin kaupunkeihin Norjassa matkustavien kolporteeraajien, nykyisten tienraivaajien edeltäjien, ansiosta. He levittivät kirjoja ja kirjasia talosta taloon. Keväällä 1903 tuli kaksi kolporteeraajaa, Viktor Feldt ja Fritiof Lindkvist, Ruotsista. Aluksi veli Feldt työskenteli Etelä-Norjan kaupungeissa. Lindkvist, josta lopulta tuli Norjan työn paikallinen johtaja, asettui pääkaupunkiin Kristianiaan (nykyiseen Osloon). Jo vuonna 1904 perustettiin Vartiotorni-seuraa edustava toimisto Lindkvistin kotiin, osoitteeseen Pilestraedet 49 A. Kiinnostuneet henkilöt saattoivat kirjoittaa tähän toimistoon ja tilata kirjallisuutta tai Vartiotornin, joka lähetettiin Tanskasta. Lehdessä oli siihen aikaan kahdeksan sivua, ja se ilmestyi kerran kuukaudessa tammikuusta 1905 lähtien.

Suurinta kiinnostusta ilmeni Länsi-Norjassa. Stavangerissa ja Bergenissä saatiin hyviä tuloksia. Lindkvist raportoi, että jotkut kiinnostuneet henkilöt Bergenissä järjestivät ”lukukokouksia”, joissa luettiin ääneen Sarastus-kirjoja. Kun jotakin kohtaa ei ymmärretty, siitä keskusteltiin, kunnes se oli selvä kaikille. Eräässä tällaisessa yksityiskodissa pidetyssä kokouksessa oli läsnä 23.

Eräs niistä, jotka siihen aikaan omaksuivat totuuden Bergenissä, oli tunnettu vapaakirkon saarnaaja Theodor Simonsen. Hän oli se mies, joka tuli Skieniin noin vuonna 1905 ja suututti uskonnolliset ihmiset uusilla opetuksillaan.

Simonsen oli kiinnostunut saatuaan yhden Sarastus-kirjan kolporteeraaja E. R. Gundersenilta, joka oli tullut Norjaan Yhdysvalloista. Nähtyään helvetintuliopin vääräksi Simonsen alkoi kumota sitä vapaakirkossa pitämissään puheissa, ja hänen kuulijansa innostuivat kovasti näistä ihmeellisistä uutisista. Mutta  sitten saatiin tietää hänen olleen kosketuksessa ”Tuhatvuotissarastuksen” kanssa. Kun hän sitten eräänä päivänä oli lopettanut puheensa, hänelle ojennettiin paperilappu, jossa luki: ”Tämä oli viimeinen puheesi meille.” Se merkitsi hänen erottamistaan vapaakirkosta. Siitä lähtien hän puhui nopeasti kasvavalle kiinnostuneiden ryhmälle Bergenissä.

Veli Simonsen oli hyvin etevä puhuja, ja pääasiassa tässä asemassa hän palveli veljiä seuraavina vuosikymmeninä. Vuosina 1919–1935 hän oli matkustavana puhujana ja edusti Seuraa Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Hän myös lauloi ja soitti sitraa. Ennen puheitaan ja niiden jälkeen hänellä oli tapana laulaa laulukirjasta Hymns of the Millenial Dawn (Tuhatvuotissarastuksen lauluja) säestäen itseään. Veli Simonsen kuoli 91-vuotiaana vuonna 1955 palveltuaan Jehova Jumalaa 50 vuotta. Harvojen ihmisten toiminta on ollut niin rohkaisevaa Norjan veljille.

Mutta takaisin työhön Bergeniin noin vuonna 1905. Kolporteeraajien työ tässä kaupungissa johti tuloksiin. Jotkut olivat kuunnelleet suosiollisesti veli Simonsenin puheita vapaakirkossa. Heihin kuului nuori pyhäkoulunopettaja Helga Hess. 19-vuotiaana hänestä tuli ensimmäinen naiskolporteeraaja Norjassa. Se tapahtui luultavasti vuonna 1905. Totuuden valo oli alkanut karkottaa uskonnollista pimeyttä Länsi-Norjassa, mutta millainen oli tilanne pitkänomaisessa, kapeassa ja harvaan asutussa Pohjois-Norjassa?

VALO LOISTAA POHJOISESSA

Ensimmäinen joka sai totuuden Pohjois-Norjassa oli Lotte Holm. Hän asui lähellä Narvikin kaupunkia, noin 200 kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Syksyllä 1903 hän matkusti etelään Trondheimiin, missä hän tapasi kolporteeraaja E. R. Gundersenin, jolta hän sai pienen traktaatin ”Kärsiikö Jeesus iankaikkista vaivaa?”. Hän tilasi myös ruotsalaisen lehden I Morgonväkten, joka oli ruotsalaisen Vartiotornin edeltäjä.

Tuosta lehdestä Lotte Holm luki, että tosi kristityt viettävät Kristuksen kuoleman muistoa vain kerran vuodessa, ja sai tietää, mikä oli muistonviettopäivä vuonna 1904. ”Kerroin äidille, että aion viettää Herran illallista Jeesuksen kuolinpäivänä samaan aikaan kuin muut kristityt kaikkialla maailmassa”, hän kirjoitti kirjeessään Seuralle. ”Hän antoi minulle rusinoita. Valmistin happamatonta leipää ja ’viinipuun antia’ – ja vietin juhlaa yksin. Siihen aikaan ei ollut monen kilometrin säteellä ainuttakaan ’kuulevan korvaa’. Mutta minulla oli unohtumaton juhlanvietto  tuon ensimmäisen vuoden maaliskuussa. ... Ensimmäisen kerran olin yhteydessä Kristianian toimistoon, kun tilasin sieltä vähän levitettäviä lehtiä.”

Pian ilmeni, että Narvikissa oli muitakin ”kuulevia korvia” vieläpä lähellä Lotte Holmin asuntoa. Jolloinkin vuosien 1903–1905 välillä Viktor Feldt tuli kolporteeraajaksi Narvkiin. Siellä hän tapasi erään pariskunnan, joka osoitti kiinnostusta, ja pian eräs toinen pariskunta liittyi heihin. Tämä pieni ryhmä kirjoitti Seuralle tiedustellen olisiko Narvikin ympäristössä muita, joita kiinnosti hyvä uutinen. Näin he saivat yhteyden Lotte Holmiin, joka asui vain muutaman tunnin laivamatkan päässä Narvikista. Tähän ryhmään, joka oli ensimmäinen Pohjois-Norjassa, kuului nyt viisi henkilöä. Monta vuotta he olivat ainoat tosi kristityt tässä osassa maata. Lotte Holm pysyi uskollisena Jehova Jumalalle kuolemaansa saakka, vuoteen 1966, jolloin hän oli lähes 93-vuotias.

KOLPORTEERAAJAT

Kolporteeraajat, jotka olivat aina liikkeellä, kävivät jonkin kaupungin tai alueen läpi, levittivät kirjallisuutta kiinnostuneille ja jatkoivat sitten matkaansa. He tilasivat kirjallisuutta toimistosta tarvitessaan sitä.

Eräs ahkerasti matkusteleva kolporteeraaja oli Andreas Øiseth, joka sai totuuden vuonna 1908. Kun hän oli eräänä päivänä pilkkomassa puita isänsä maatilalla Kaakkois-Norjassa, muuan kolporteeraaja kävi hänen luonaan. Hän hankki Tuhatvuotissarastuksen 1. osan ja oivalsi heti sen totuudeksi. Vuoden kuluessa hän oli tehnyt päätöksensä: hän luovuttaisi maatilan veljelleen ja ryhtyisi kolporteeraajaksi.

Aluksi Andreas Øiseth hankki polkupyörän ja alkoi työskennellä pohjoisessa järjestelmällisesti sivuuttamatta yhtään kaupunkia tai kylää. Hän teki myös potkukelkan, ja se oli hänen kulkuneuvonsa talvella. Kelkalla hän kuljetti kaiken tarvitsemansa – ruoan, vaatteet ja kirjallisuuden. Kun alkoi tulla ilta, hän ryhtyi tiedustelemaan yöpaikkaa, ja useimmiten hän sai sen, sillä ihmiset olivat tuohon aikaan yleensä hyvin vieraanvaraisia kulkijoille.

Veli Øiseth ei kääntynyt etelään ennen kuin Tromssassa, 1100 kilometriä kodistaan pohjoiseen. Matkalla kohti etelää hän työskenteli kaikissa vuonoissa, laaksoissa ja saarilla, kunnes hän saapui maan eteläisimpään osaan. Tehtyään tämän matkan hän oli käynyt läpi melkein koko maan ja ollut matkalla yhteen menoon kahdeksan vuotta!

 Myöhemmin veli Øiseth työskenteli Seuran toimistossa monta vuotta mm. kääntäjänä. Kuolemaansa asti vuoteen 1973, jolloin hän oli 88-vuotias, hän ahkeroi uskollisesti Jumalan valtakunnan palveluksessa kertoen toisille hyvää uutista.

”VELJESSEURAN” VAHVISTAMISTA

Ensimmäinen kristillinen konventti Norjassa pidettiin 22.–23. lokakuuta 1905 Kristianiassa. Arvellaan, että 15 oli läsnä ja kolme kastettiin. Osanottajia tuli Kristianiasta, Bergenistä, Stavangerista, Skienistä ja Mossista. Heillä oli myös tilaisuus tavata Carl Lüttichau ja August Lundborg, jotka olivat vastuussa Tanskan ja Ruotsin työstä.

Myös Seuran matkustavien edustajien vierailut olivat hyvin rohkaisevia veljille. Kesä- ja heinäkuussa 1907 tri John Edgar Glasgow’sta Skotlannista vieraili Seuran edustajana Kristianian, Skienin ja Bergenin seurakunnissa. Samana päivänä, jolloin hänen Kristianiassa pidettävää esitelmäänsä mainostettiin eräässä sanomalehdessä, muuan vastustaja pani lehteen ”ilmoituksen”, jossa varoitettiin hänen saarnastaan.

Seura maksoi matkakulut, mutta veljien odotettiin osoittavan vieraanvaraisuutta. Tämä toiminta oli nykyisen kierrostyön alku. Se liitti seurakunnat kiinteämmin toisiinsa ja kiinnitti veljien huomion siihen, että heillä oli uskonveljiä muualla maailmassa. Muutamien ensimmäisten vuosien aikana Norjassa matkustavat veljet olivat enimmäkseen ruotsalaisia. Mutta vuodesta 1914 lähtien muuan norjalainen veli matkusteli jonkin aikaa. Vuodesta 1919 lähtien Norjan veljillä oli oma vakituinen ”saarnaajaveljensä” – entinen vapaakirkon saarnaaja Theodor Simonsen.

VELJIEN LISÄÄNTYVÄ TOIMELIAISUUS

Ne muutamat henkilöt, joiden silmät tähän aikaan olivat avautuneet totuuden valolle, alkoivat puhua toisille uudesta vakaumuksestaan. Kolporteeraajat työskentelivät järjestelmällisesti, mutta kovin monet eivät voineet ryhtyä tähän työhön. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä siitä, miten jotkut käyttivät tilaisuuksia hyväkseen ja osallistuivat valon levittämiseen:

Noin vuonna 1907 Anna Andersen kiinnostui totuudesta. Hän oli ollut Pelastusarmeijan upseeri monta vuotta. Kristiansundin pikkukaupungissa Länsi-Norjassa hän tapasi erään toisen Pelastusarmeijan upseerin, Hulda Andersenin, joka myös osoitti kiinnostusta. (Hulda Andersen meni myöhemmin naimisiin Andreas Øisethin kanssa, ja hän oli innokas kuolemaansa saakka vuoteen 1971, jolloin hän oli 92-vuotias.) Seuraavana  vuonna Anna Andersen pyysi Hulda Andersenia mukaansa matkalle. He matkustivat yhdessä laivalla pohjoiseen, ja jokaisessa satamassa he kävivät maissa levittämässä Sarastus-kirjoja. He matkustivat aina Kirkkoniemeen saakka Suomen (nykyisin Neuvostoliiton) rajalle, ja kun he palasivat takaisin Kristiansundiin, he olivat matkustaneet noin 2000 kilometriä ja levittäneet 400 kirjaa ja hiukan muuta kirjallisuutta. Myöhemminkin nämä kaksi sisarta tekivät samanlaisia matkoja.

Anna Andersenista tuli yksi Norjan parhaiten tunnetuista kolporteeraajista. Koko maassa on tuskin kaupunkia, jossa hän ei olisi käynyt polkupyörineen ja kirjalaukkuineen. Vuonna 1935 hän teki 67-vuotiaana viimeisen matkansa erään nuoren sisaren kanssa maan pohjoisimpaan osaan käyden alueen kaikissa kaupungeissa ja kaikilla alueilla. Se tapahtui yli 30 vuotta sen jälkeen, kun hän oli vieraillut siellä ensimmäisen kerran Hulda Andersenin kanssa ja yli 20 vuotta sen jälkeen, kun hän oli ryhtynyt kolporteeraajaksi. Hän oli kolporteeraajana vielä monta vuotta ja kuoli uskollisena vuonna 1948 81-vuotiaana. Nämä kaksi sisarta saivat Pohjois-Norjan matkallaan poikkeuksellisia tuloksia.

Vuodesta 1906 lähtien Vartiotorni alkoi kehottaa norjalaisia veljiä levittämään lehden irtonumeroita ystävilleen ja tuttavilleen ja myös osallistumaan traktaattien levittämiseen. Niitä julkaistiin ilmaista jakelua varten. Pieniä kirjoja ja kirjasia, joissa käsiteltiin spiritismiä, kuolemaa ja väärää helvetintulioppia, käännettiin myös englannista ja julkaistiin.

Nämä uudet apuvälineet lisäsivät hengellistä kasvua ja auttoivat saamaan paremman käsityksen kaikkien kristittyjen vastuusta saarnata Valtakunnan hyvää uutista.

VELI RUSSELLIN VIERAILU VUONNA 1909

Näiden varhaisvuosien tärkeimmät tapahtumat olivat ehkä veli Russellin vierailut Bergeniin ja Kristianiaan 17.–20. toukokuuta 1909. Hän ei ollut käynyt Norjassa kahden aikaisemman Euroopan matkansa aikana vuosina 1891 ja 1903. Veli Russellin pääpuheen aihe Kristianiassa oli varsin ajankohtainen maassa, missä ihmiset elivät jatkuvassa helvetin vaivan pelossa. Aihe oli: ”Kuinka meidän on ymmärrettävä Raamatun sanat pahantekijästä paratiisissa, rikkaasta miehestä helvetissä ja Lasaruksesta Aabrahamin helmassa?”

RUSSELLIN TOINEN VIERAILU

Maaliskuussa 1911 veli Russell vieraili jälleen Norjassa. Niiden  kahden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet hänen edellisestä vierailustaan, hänen kirjoituksensa olivat tulleet paremmin tunnetuiksi maassa. Siitä johtui, että hänen toinen vierailunsa herätti paljon suurempaa huomiota.

Kristianialaisessa sanomalehdessä Morgenpostenissa ilmoitettiin, että veli Russell tulisi puhumaan Raamatusta. Samanaikaisesti pidettiin konventti Kristianiassa. Norjalaiset veljet tukivat hyvin konventtia ja jotkut matkustivat 500 kilometriä, ja yksi jopa 1000 kilometriä voidakseen olla läsnä! Melkein koko Skienin seurakunta, noin 30 veljeä ja sisarta, oli konventissa.

Pappien vastalauseista huolimatta veljet olivat vuokranneet erään kaupungin salin esitelmää varten. He mainostivat tarmokkaasti puhetta, ja sen johdosta sali oli tungokseen saakka täynnä, ja monien oli käännyttävä takaisin, koska he eivät löytäneet istuinta. Eräs toimittaja arvioi, että läsnä oli 1200 henkeä. Samana päivänä eräs Kristianian sanomalehti julkaisi jonkun lukijansa lähettämän hyökkäyksen Russellia vastaan. Kahden tunnin mittaisessa puheessaan Russell totesi, että huolimatta pappien yrityksistä estää ihmisiä kuuntelemasta häntä, hän puhui joka viikko useammalle ihmiselle kuin yksikään toinen saarnaaja maailmassa. Näin tapahtui myös Kristianiassa. Russellin vierailu oli suuri todistus ja hyvin rohkaiseva veljille.

MUISTETTAVA VUOSI 1914

Vuodesta 1876 lähtien vuosi 1914 oli tunnistettu raamatullisesti käännekohdaksi ihmiskunnan historiassa. Niinpä veljet painottivat saarnaamistyössään tuota vuotta ja odottivat jännittyneinä, mitä silloin tulisi tapahtumaan.

Vuonna 1913 kristillisessä toiminnassa oli tapahtunut laskua, mutta 1914 veljet ryhtyivät jälleen suuriin ponnistuksiin hyvän uutisen julistamiseksi. Keväällä he käyttivät Kansan saarnastuoli -lehden erikoisnumeroa rynnistyksessään helvetintulioppia vastaan. Lehtiä lähetettiin Seuran toimistosta yhteensä 150000 kappaletta. Lähes kaikissa rannikkokaupungeissa pidettiin esitelmiä suurissa saleissa. Veli Russell oli lähettänyt erään norjalais-amerikkalaisen veljen, Henry Bjørnestadin, auttamaan työssä. Hän matkusteli Norjassa ensimmäisenä norjalaisena saarnaajaveljenä rohkaisten uskonveljiään.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen elokuussa vuonna 1914 teki syvän vaikutuksen. Monet ihmiset, jotka olivat kuulleet saarnaamme, tulivat nyt hankkimaan lisää tietoa tulevaisuudesta ja pyytämään kirjallisuutta. Tämä avasi monia todistamistilaisuuksia,  ja vuoden 1914 vuosiraportissa sanottiin: ”Sodan syttymisen jälkeen meillä on ollut monia hyviä tilaisuuksia julistaa hyvää uutista. ... Herra on siunannut yhteisponnistuksemme hänen työnsä edistämiseksi.”

Jotkut, jotka odottivat liikaa vuodelta 1914, pettyivät ja jättivät totuuden. Useimmat veljet pysyivät kuitenkin uskollisina. Nyt me tiedämme heidän olleen oikeassa uskoessaan, että 2520 vuotta kestäneet pakanain ajat päättyivät noin lokakuun 1. päivänä 1914. Messiaaninen valtakunta alkoi silloin hallita taivaassa. Yksi ihmiskunnan historian suurimmista tapahtumista oli sattunut, ja veljillä oli ollut etu osallistua sen julistamiseen!

LUOMISNÄYTÖS

Myös vuonna 1915 tapahtui paljon. Ennen kaikkea silloin esitettiin Seuran valmistama filmi ”Luomisnäytös”. Siinä tarkasteltiin Raamatun kertomusta Jumalan tarkoituksesta maan ja ihmisen suhteen elokuvan ja diakuvien avulla, jotka oli tahdistettu levytyksen kanssa.

Luomisnäytös esitettiin ensi kerran Kristianiassa 25. –28. joulukuuta 1914, ja se oli suuri menestys. Talven mittaan se näytettiin suurille yleisöjoukoille monissa Norjan kaupungeissa. Joillakin paikkakunnilla pantiin lehtiin nelipalstaiset mainokset. Yhdessä kaupungissa eräät uskonnolliset johtajat koettivat estää näytännön. Poliisipäällikkö innostui kuitenkin kovasti nähtyään osan näytöksestä, joka esitettiin hänelle ja muutamille papeille. Niinpä hän antoi luvan sen esittämiseksi yleisölle. Eräässä toisessa kaupungissa näytöstä katsomaan tuli niin paljon ihmisiä, että poliisi kehotti veljiä ottamaan sisäänpääsymaksun tulijoitten määrän rajoittamiseksi. Sitä veljet eivät kuitenkaan tehneet.

VAIKEUKSIA ILMENEE

Lindkvist ja hänen tapansa johtaa työtä Norjassa oli jo vuosia herättänyt melkoisesti erimielisyyksiä. Tämä vaikutti epäilemättä veljien ja sisarien ponnistuksiin. Nyt kävi ilmeiseksi, että Lindkvist oli alkanut lähteä omille teilleen. Viimeinen norjalainen Kansan saarnastuoli -lehti ilmoitti vuonna 1915, että julkaisu lakkaisi ilmestymästä vuodesta 1916 lähtien ja Lindkvist alkaisi julkaista ”Ararat”-nimistä lehteä. Sen piti korvata sekä Kansan saarnastuoli että Vartiotorni-lehti Norjassa. Yhdessä erään suomalaisen miehen kanssa, joka oli ollut veli Russellin edustajana Suomessa, Lindkvist pani alulle oman liikkeensä. Hänen ei kuitenkaan onnistunut saada norjalaisia veljiä mukaansa.  He ymmärsivät, ettei tämä ollut Jumalan tahto. Tanskankielisessä maaliskuun Vartiotornissa 1916 näille kahdelle miehelle julkaisemassaan avoimessa kirjeessä veli Russell totesi saman asian. Tammikuusta 1916 lähtien Tanskan työn valvoja veli Lüttichau määrättiin edustamaan Seuraa myös Norjassa. Mainittu suomalainen henkilö tuli takaisin Jumalan järjestöön ja vieraili myöhemmin useita kertoja Norjassa saarnaajaveljenä, mutta Lindkvist oli mennyt eikä hän palannut enää koskaan.

TYÖN UUDELLEENJÄRJESTELY

Kuten sanottu, todistamistyö Norjassa asetettiin Seuran Tanskan toimiston valvontaan tammikuusta 1916 lähtien. Veli Russell oli kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien Pohjoismaitten työtä tulisi ohjata yhdestä toimistosta. Yhtenä syynä tähän oli se, että Yhdysvalloissa olevan päätoimiston oli maailmansodan takia vaikeata olla yhteydessä muiden maiden toimistojen kanssa. Niinpä tanskalainen maaliskuun Vartiotorni 1916 ilmoitti, että August Lundborg, joka oli ollut Ruotsin työn johdossa vuosisadan vaihteesta alkaen, tulisi edustamaan Seuraa koko Skandinaviassa. Käytännöllisistä syistä perustettiin kuitenkin norjalainen kirjallisuusvarasto Parkveien 60:een, Kristianiaan, missä eräs sisar luovutti asunnostaan pienen huoneen Seuran käyttöön.

31. lokakuuta 1916 Seuran ensimmäinen presidentti veli Russell kuoli. Ennen kuolemaansa hän oli ehdottanut uutta työmuotoa Valtakunnan julistamisen edistämiseksi. Se oli ”paimennustyö”, joka nyt aloitettiin Norjassakin. Se merkitsi vierailemista kiinnostuneiden luona ja kirjojen lainaamista heille. Lisäksi perustettiin Norjassa vuonna 1917 ”kolporteerausrahasto”. Sen tarkoituksena oli avustaa kolporteeraajia matkakustannusten peittämisessä. Joseph Franklin Rutherford, joka valittiin Vartiotorni-seuran uudeksi presidentiksi 6. tammikuuta 1917, painotti ”paimennustyötä” ja kolporteeraajien toimintaa.

KOETTELEVA AIKA JUMALAN KANSALLE

Seuran uuden presidentin valinta vuonna 1917 aiheutti vaikeuksia järjestössä, koska jotkut kapinalliset miehet päätoimistossa alkoivat toimia Rutherfordia vastaan. He koettivat saada veljet Amerikassa ja muissa maissa mukaansa. Jotkut lähtivätkin, mutta useimmat pysyivät uskollisina.

Norja ei säästynyt näiltä erimielisyyksiltä: Jotkin seurakunnat jakautuivat kahteen ryhmään. Seuraukset olivat erityisen vakavat Bergenissä ja Trondheimissä. Bergenissä koko seurakuntaan jäi jäljelle vain seitsemän sisarta ja yksi veli. Toisaalta pääkaupungissa  ja Skienissä ei ollut suuria ongelmia. Tuohon aikaan Norjassa oli noin 150 raamatuntutkijaa, ja useimmat veljet jatkoivat työskentelemistä Seuran kanssa.

UUDET JÄRJESTELYT TYÖN EDISTÄMISEKSI

Vuodesta 1919 lähtien järjestössä vallitsi jälleen rauha, ja laajamittainen työn uudelleenjärjestely alkoi. Maailmansota oli ohi ja Seura halusi palata takaisin siihen järjestelyyn, joka Pohjoismaissa vallitsi ennen vuotta 1916, jolloin kussakin maassa oli oma edustajansa.

Uusi järjestely otettiin käyttöön vuonna 1921. Veli Lundborg valvoi edelleenkin työtä Ruotsissa ja Suomessa. Veli Lüttichau määrättiin jälleen Tanskan työn johtoon. Aikanaan päätettiin nimittää Seuran edustajaksi Norjaan Enok Øman, ruotsalainen veli, joka asui Kristianiassa. Øman oli ollut kolporteeraajana Ruotsissa vuodesta 1911 lähtien ja oli siirtynyt Norjaan Rutherfordin pyynnöstä helmikuussa 1917 valvomaan työtä Parkveien 60:n toimistossa Lundborgin alaisuudessa. Veli Øman oli Norjan työn johdossa 24 vuotta, vuosina 1921–1945.

KOKOUKSIA JA KONVENTTEJA

Varhaisempina aikoina ”vanhimmat” ja ”diakonit” valittiin seurakunnissa kättä nostamalla. ”Vanhimmat” ottivat johdon seurakuntien kokouksissa ”diakonien” avustamina.

Ensimmäiset kokouksemme Norjassa olivat luku- ja keskustelukokouksia. Otteita veli Russellin kirjoista luettiin ääneen, ja kun läsnä olevilla oli jotain sanottavaa tai kysyttävää, he viittasivat. Vähän myöhemmin järjestettiin ”kysymyskokouksia”. Veljet saattoivat kirjoittaa paperille kysymyksensä, joihin vastattiin kokouksessa.

Rukous kuului merkittävänä osana kaikkiin kokouksiin. ”Rukous- ja todistuskokouksissa” kaikki läsnäolijat polvistuivat, ja jokainen sai vuorollaan esittää rukouksen ja todistuksen. Sekä veljet että sisaret ilmaisivat siten rakkautensa Jehovaan ja totuuteen. Usein he kertoivat siitä, miten he ensin oppivat totuuden tai sanoivat muutaman sanan jostakin kiinnostavasta raamatunkohdasta. Kokouksissa laulettiin aina.

Esitelmiä pidettiin tavallisesti vain seurakunnissa, joissa oli kykeneviä veljiä, ja vain jotkut tunsivat pystyvänsä pitämään puheita. Monin paikoin esitelmiä ei pidetty ennen kuin saarnaajaveljien toiminta alkoi. Järjestelmällinen esitelmätoiminta pääsi  alkamaan vasta vuonna 1919, jolloin saimme ensimmäisen vakituisen saarnaajaveljen Theodor Simonsenin.

Vuonna 1916 julkaistiin kirjanen nimeltä ”Bereakysymyksiä Jumalan aikakausisuunnitelmasta”. (Apt. 17:10, 11) Siinä oli kysymyksiä Tuhatvuotissarastuksen (myöhemmin Raamatun tutkielmien) jokaiseen kappaleeseen, ja sitä käytettiin tutkisteluissa. Sellaisia tutkisteluja oli pidetty jo ennen vuotta 1916 esimerkiksi kirjasta Tabernaakkelivarjoja paremmista uhreista. Nyt näitä tutkisteluja oli helpompi johtaa. Seuraavina vuosina koko Raamatun tutkielmien sarja tutkittiin kysymyksin ja vastauksin ”Bereatutkisteluissa”.

Vuonna 1922 aloitettiin uusi ja erittäin tärkeä kokous, kun Vartiotornin pääkirjoitukset varustettiin kysymyksillä. Tämä tutkistelu johdettiin pääpiirteissään samalla tavalla kuin nykyään. Aikanaan todistuskokouksista kehittyivät nykyiset palveluskokouksemme.

Joka vuosi veljet kokoontuivat yhteen tai useampaan ”konventtiin”, joista useimmat pidettiin Kristianiassa. Aluksi Norjan konventit järjestettiin tavallisesti Seuran matkustavien edustajien vierailujen yhteydessä. Ennen vuotta 1920 vain muutamat norjalaiset veljet kykenivät puhumaan konventeissa. Siksi ulkomaiset veljet, varsinkin ruotsalaiset ja tanskalaiset, pitivät useimmat puheet. Ohjelman viimeinen numero oli tavallisesti ”symposiumi”, jossa useat veljet esittivät lyhyitä puheita jonkin aiheen eri piirteistä. Verraten kokemattomat veljet esittivät usein nämä puheet ja siten he saivat kokemusta. Noin vuodesta 1920 lähtien norjalaiset veljet pitivät useimmat puheet konventeissa.

”MILJOONAT, JOTKA NYT ELÄVÄT, EIVÄT KUOLE KOSKAAN”

Vuonna 1920 Seura aloitti maailmanlaajuisen esitelmärynnistyksen, jonka teemana oli iskulause ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Rynnistys kesti monta vuotta ja herätti suurta huomiota.

4. joulukuuta 1920 A. H. Macmillan Seuran Brooklynin päätoimistosta tuli Kristianiaan puhumaan. Puhetta mainostettiin sanomalehti-ilmoituksilla, ja veljet vuokrasivat pääkaupungin keskustasta yliopiston juhlasalin. Salissa oli 700 istuinta, mutta kun se oli täyttynyt Macmillanin esitelmään tulijoista, niin saman verran ihmisiä jäi ulkopuolelle. Silloin veli Øman, joka seisoi  sisäänkäytävän lähellä, nousi laatikon päälle ja huusi: ”Jos palaatte puolentoista tunnin kuluttua, Macmillan pitää teille puheen toisen kerran!” Kun siis puhe oli ohi, ihmiset tungeksivat sisään ja Macmillan puhui jälleen täpötäydessä luentosalissa. Myöhemmin veljet levittivät kaduilla tanskalais-norjalaisia Miljoona-kirjoja. Kiinnostus oli suuri, ja kirjoja levitettiin paljon.

Veli Macmillan matkusti toisiin kaupunkeihin ja puhui suurille ihmisjoukoille. Veljet mainostivat puheita levittämällä kutsuja. Useiden vuosien aikana norjalaiset veljet pitivät ns. ”rynnistyspäivinä” ”Miljoona”-puheita ja muita esitelmiä eri puolilla Norjaa. Näiden puheitten avulla annettiin todistusta, ja Valtakunnan julistajia rohkaistiin tukemaan puheita ja osallistumaan niiden mainostamiseen.

Siitä huolimatta todistamistyö Norjassa ja toisissa Pohjoismaissa ei edistynyt niin nopeasti kuin muualla maailmassa. Jotkut veljet tarvitsivat enemmän aikaa nähdäkseen mitä hyötyä on hyvän uutisen julistamisesta talosta taloon. Tätä työtä olivat tehneet pääasiassa kolporteeraajat.

Kuitenkin melko monet nuoret liittyivät seurakuntaan. Kristianian konventissa vuonna 1924 kastettiin noin 25 uutta veljeä ja sisarta, mikä oli suuri määrä siihen aikaan. Vuosia tämän iloisen tapahtuman jälkeen siitä puhuttiin vielä ”suurina kastajaisina”.

TYÖTÄTEKEVÄ JÄRJESTÖ

Vuonna 1925 tapahtui paljon. 23.–26. toukokuuta pidettiin konventti Örebrossa Ruotsissa, missä Seuran Ruotsin haaratoimisto sijaitsi. Veljet kaikkialta Pohjoismaista oli kutsuttu konventtiin, ja veli Rutherford oli läsnä. Yli 500 oli paikalla ja noin 30 norjalaista tuli Oslosta junalla heille varatussa vaunussa. Sivumennen sanoen Norjan pääkaupungin nimeksi tuli vuonna 1925 Oslo.

Tämä konventti oli historiallinen, sillä se aloitti uuden vaiheen Jumalan kansan toiminnassa koko Pohjoismaissa. Maanantaina, 25. toukokuuta veli Rutherford ilmoitti, että Kööpenhaminaan perustettaisiin Pohjois-Euroopan toimisto. Tämä toimisto valvoisi saarnaamistyötä Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Latviassa, Liettuassa ja Eestissä. Ystäville ilmoitettiin, että veli William Dey Lontoosta tulisi johtamaan työtä, ja veljet ilmaisivat ilonsa tästä järjestelystä. Kuhunkin maahan jäisi edelleen paikallinen asioitten hoitaja, ja veli Enok Øman oli edelleenkin vastuussa Norjan toimistossa. Tällä uudella järjestelyllä  oli Jehovan siunaus, sillä seurauksena oli ennen näkemätön kristillinen toiminta.

”KULTAINEN AIKA”

Vuodesta 1916 lähtien, jolloin Ruotsin toimisto alkoi valvoa saarnaamistyötä Norjassa, Seuran kirjallisuutta oli painettu hyvin vähän norjaksi tai tanskan-norjan kielellä. Norjassa käytetty raamatullinen kirjallisuus oli pääasiassa tanskalaista, mutta veljet hankkivat omaan käyttöönsä myös ruotsalaisia julkaisuja. He lukivat tanskankielistä Vartiotornia monta vuotta. Vuodesta 1916 lähtien vain kolme Seuran kirjaa oli julkaistu tanskaksi, nimittäin Raamatun tutkielmien kuudes ja seitsemäs osa (1917 ja 1919) ja Jumalan harppu (1922).

Hyvin tärkeä edistysaskel otettiin sen tähden maaliskuussa 1925, jolloin Seura alkoi julkaista Kultaista Aikaa norjaksi. Lehti oli 16-sivuinen. Vuodesta 1936 lähtien norjankielisen lehden nimenä oli Ny Verden (Uusi maailma) ja se oli 20-sivuinen.

Kultaisella Ajalla oli laaja levikki Norjassa ja myös Tanskassa, missä norjalaista lehteä käytettiin vuoteen 1930. Veljet saivat monia tämän lehden uusia tilauksia. Esimerkiksi vuonna 1936 Vartiotornilla oli Norjassa 485 tilaajaa, kun Kultaisella Ajalla (Ny Verden) niitä oli 6190. Vuonna 1938 Lohdutuksella (Ny Verden) oli 10000 tilaajaa, yhtä paljon kuin sen seuraajan Herätkää!-lehden norjalaisella laitoksella on nykyään.

LAAJENNUSTA NORJAN TOIMISTOSSA

Vuodesta 1925 muodostui muistettava myös Norjan haaratoimiston työlle. Siihen aikaan Seura osti kolmikerroksisen rakennuksen muutaman korttelin päästä Parkveien 60:n toimistosta. Osoite oli Inkognitogaten 28 B. Muuan veli, joka oli perinyt hiukan rahaa, osti talon ja myi sen sitten Seuralle 10000–15000 Norjan kruunua pienemmällä summalla kuin hän itse oli siitä maksanut. Näin Seura sai itselleen oman talon eikä sen tarvinnut enää tyytyä pieneen huoneeseen Parkveienillä, missä toimisto oli ollut vuodesta 1916 lähtien.

Oli hyvä, että toimisto sai lisää huoneita. Veli Øman oli tehnyt itse suurimman osan haaratoimiston työstä, mutta saarnaamistyön laajentuminen vuoden 1925 jälkeen pakotti ottamaan lisätyövoimaa toimistoon. Kultainen Aika oli käännettävä ja postitettava tilaajille. Toimistossa tarvittiin enemmän henkilökuntaa, ja niinpä Beetel-perheeseen tuli lisää jäseniä.

 Uuden rakennuksen kellaria käytettiin kirjallisuusvarastona. Seuraavina vuosina saapui suuria kirjalähetyksiä Seuran kirjapainosta Magdeburgista Saksasta. Seura ei kuitenkaan saanut käyttää koko rakennusta. Joillakin vuokralaisilla oli vaikeuksia asunnon löytämisessä, ja muutamia huoneita oli näiden ihmisten hallussa. Aluksi ainoastaan muutamat Beetel-perheen jäsenet asuivat Inkognitogatenilla, ja toimiston osoite oli yhä Parkveien 60. Mutta vuonna 1930 toimisto ja muut Beetel-perheen jäsenet muuttivat Seuran omaan taloon. Siihen aikaan haaratoimistossa työskenteli kahdeksan veljeä ja sisarta. Tuosta vuodesta lähtien Seuran Norjan toimisto on sijainnut tässä talossa.

KESKITETTYJÄ PONNISTUKSIA

William Dey, Vartiotorni-seuran Pohjois-Euroopan toimiston ylivalvoja, pani vauhtia todistamistyöhön. Syyskuussa ja lokakuussa 1925 hän matkusti Norjassa ja järjesti työn seurakunnissa Seuran päätoimistosta saamiensa ohjeitten mukaan. Sinä vuonna veljet Norjassa saivat ensimmäisen Kiertokirjeensä (nyk. Valtakunnan Palveluksemme). Siinä esitettiin hyödyllisiä ohjeita hyvän uutisen julistamisesta ja rohkaistiin osallistumaan kenttäpalvelukseen.

Vuodesta 1927 lähtien ”rynnistyspäivät” esitelmineen muutettiin 9-päiväisiksi ”rynnistysviikoiksi”, joihin liittyi kenttäpalvelusta. Lisäksi tuona vuonna alkoi todistamistyö talosta taloon sunnuntaisin. Saarnaajaveljet saivat nyt uuden tärkeän työn suoritettavakseen. Sen lisäksi, että he pitivät esitelmiä, he auttoivat seurakuntia järjestämään kenttäpalveluksen ja ottivat itse johdon tässä työssä. Oli vain yksi vakituinen norjalainen saarnaajaveli, mutta monet pätevät veljet Ruotsista ja Tanskasta auttoivat häntä tehokkaasti.

Vuoden 1926 raportti osoitti, että 120 henkilöä oli osallistunut säännöllisesti kenttäpalvelukseen ja että 14 ”ryhmää” eli seurakuntaa oli ”järjestetty palvelusta varten”. Julistajat olivat levittäneet 8830 sidottua kirjaa ja 43650 kirjasta 269500 päätöksen ja traktaatin lisäksi. Nämä tulokset olivat paljon parempia kuin minään aikaisempana vuonna. Oli ilmeistä, että veljet alkoivat arvostaa palvelusetuaan.

MERKITTÄVIÄ KIRJASRYNNISTYKSIÄ

Monet veljet osoittivat suurta intoa kenttäpalvelusrynnistyksissä levittäen paljon kirjasia, kuten esimerkiksi Vapaus kansoille -kirjasta. Pääkaupungissa Oslossa veljet vuokrasivat sunnuntaisin  bussin ja lähtivät maaseutualueille ja olivat kenttäpalveluksessa koko päivän. Viikolla he työskentelivät ovelta ovelle kaupungissa. Jotkut todistivat myös ravintoloissa ja kahviloissa. Kirjasten hinta oli vain 10 äyriä kappaeelta, mutta jos joku ei maksanut sitä, hän sai niitä ilmaiseksi.

Eräs veli muistelee: ”Menin Kristianian Höyrykeittolan [erään kahvilan] ruokasaliin. Huone oli täynnä pitkien pöytien ääressä istuvia ihmisiä. Huusin: ’Vapaus kansoille! 10 äyriä! ... Jokainen otti kirjasia. Sunnuntaisin kävelin Studenterlundenissa [Oslon keskustassa], missä ihmiset istuivat penkeillä. Jokainen heistä otti kirjasia. Kerrostaloissa soitin kaikkia kerroksen ovikelloja samaan aikaan ja kaikki tulivat ulos kymmenäyrinen kädessään. Laukkuni oli täynnä kirjasia ja levitin näitä ’pikkukirjoja’, joiksi kutsuimme niitä, 30–40 kappaletta tunnissa.”

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten veljet työskentelivät. Pystyvä ”ryhmätyöntekijä” saattoi levittää 1000 kirjasta viikossa. Nämä vuosina 1928 ja 1929 järjestetyt rynnistykset virkistivät suuresti veljiä Norjassa. Kirjasten levitys auttoi monia aloittamaan todistamistyön talosta taloon.

PALVELEMINEN JEHOVAN TODISTAJINA

Veljet jatkoivat työskentelyä palveluksessa hyvin innokkaasti vuosina 1930–1935 huolimatta talouslamasta, työttömyydestä, lakoista ja maailman turvattomuudesta. Norjassa ei ollut monta Valtakunnan julistajaa – vain noin 200, mutta Jehova siunasi heidän työnsä.

Miten sopivaa olikaan, että Jehova antoi kansalleen nimen, joka selvästi osoitti heidät hänen todistajikseen! Columbuksessa Ohiossa Yhdysvalloissa pidetyssä konventissa heinäkuussa 1931 hyväksyttiin päätös, jossa omaksuttiin uusi nimi ”Jehovan todistajat”. (Jes. 43:10–12) Elokuun 29:nnestä syyskuun 1:seen 1931 pidetyssä konventissa Oslossa myös Norjan veljet omaksuivat tämän nimen.

Jotta tämä Jumalan kansan omaksuma uusi nimi tehtäisiin tunnetuksi koko maailmalle, päätöksestä painettiin kirjanen Valtakunta – maailman toivo. Se julkaistiin norjaksi vuonna 1932, ja sitä käytettiin suuressa rynnistyksessä tuon vuoden maaliskuussa. Veljet jakoivat kirjasen suljetussa kirjekuoressa kaikille tunnetuille henkilöille – poliitikoille, papeille, lääkäreille ja opettajille. Kirjanen annettiin myös Haakon VII:lle, Norjan silloiselle kuninkaalle.

 TOIMELIAITA SEURAKUNTIA

Monet suurimmista seurakunnista järjestivät viikonloppuisin kenttämatkoja. Innokkaat ”työntekijät” matkustivat linja-, kuorma- ja yksityisautoilla lähimpiin kaupunkeihin ja maaseutualueille. Kulkuneuvoissa luki usein suurin punaisin kirjaimin nimi ”Jehovan todistajat”. Myös esitelmiä pidettiin.

Oslon seurakunta vuokrasi busseja ja matkasi kaupunkeihin, jotka sijaitsivat jopa 120 kilometrin päässä pääkaupungista. Valtakunnan julistajat täyttivät bussit varhain aamulla. Noin kello 9 tai 10 he laskeutuivat autosta eri paikoissa ja jokaiselle annettiin laaja alue. Koko päivän (7–8 tuntia) he kulkivat talosta taloon, ja myöhemmin bussi poimi heidät kotimatkalle. Sellaisten viikonloppujen jälkeen seurakunnissa oli monia särkeviä jalkoja, mutta se ei suinkaan sammuttanut kristillistä intoa.

Näitä matkoja järjestettiin monia vuosia, kesät talvet. Usein ne olivat rynnistysviikon kohokohtia. Seuraavassa esimerkki tuloksista, joita saatiin 9-päiväisen rynnistysviikon aikana 6.–14. lokakuuta 1935: Oslossa osallistui rynnistykseen 76 julistajaa, jotka raportoivat 1291 tuntia, 4637 vastaanottajaa, 52 kirjaa, 13313 kirjasta, 13 tilausta ja 66 lehteä. Se oli keskimäärin 17 tuntia ja 177 painotuotetta julistajaa kohti yhdeksässä päivässä!

Tuollaisen rynnistyksen jälkeen veljet suuremmissa seurakunnissa kokoontuivat seurakunnan kokouspaikkaan ”raporttijuhlaan”. Kaikki antoivat raporttinsa ja tulokset luettiin suuren ilon vallitessa. Jotkut kertoivat rynnistyksen aikana saamistaan kokemuksista. Sitten tarjottiin kahvia ja kakkua. Nämä kokoukset loivat hyviä veljessuhteita ja auttoivat tekemään totuuden edistymisen tunnetuksi kaikille.

Tuohon aikaan vain harvoilla ihmisillä oli auto. Siksi veljet käyttivät monin paikoin palveluksessa polkupyöriä. Varsinkin Bergenin seurakunnassa polkupyörät olivat hyvässä käytössä. Innokkaat julistajat lähtivät viikonloppuisin kaupungista polkupyörillä. Usein he polkivat ryhmissä työskentelemään maaseudulle mukanaan kirjalaukut ja -paketit. Loma-aikoina jotkut matkustivat viikkoja pitkin vuonojen rantoja länsirannikolla tai maaseudulle sisämaahan. Norjan toiseksi suurimmassa kaupungissa Bergenissä ja sen ympäristössä oli vilkasta toimintaa, ja seurakunta kasvoi nopeasti. Vuonna 1940 Bergenin seurakunnassa oli noin 80 julistajaa.

Norjan pitkä rantaviiva teki myös veneestä hyvin sopivan kulkuneuvon  Jehovan todistajille. Monet veljet ostivat moottoriveneitä 1930-luvulla ja käyttivät niitä todistamistyössä. Narvikissa (jossa oli ollut ryhmä kristittyjä noin vuodesta 1905 lähtien) oli 8–10 julistajaa. Kesällä veljet lähtivät moottoriveneillä liikkeelle sunnuntaisin. Kerran vuodessa pidettiin pieni konventti Narvikin seurakuntaa ja pohjoisruotsalaisia veljiä varten. He vuokrasivat kalastusveneen ja käyttivät sitä osallistuessaan kenttäpalvelukseen, jolloin he kävivät jopa 200 kilometrin päässä Narvikista. Täällä maan pohjoisosissa oli siihen aikaan varsin vähän teitä, ja monissa paikoissa ei ollut lainkaan lauttoja. Siksi vene oli ainoa kulkuneuvo, jolla pääsi liikkumaan. Tällä tavalla maan silloin pohjoisin seurakunta julisti Valtakunnan hyvää uutista napapiirin pohjoispuolella.

TIENRAIVAAJIEN INNOKAS TYÖ

Vaikka Norjan seurakunnat tekivät voitavansa totuuden levittämiseksi, maassa oli monia paikkakuntia, joita ne eivät voineet tavoittaa. Monissa kaupungeissa ei ollut seurakuntaa. Lisäksi noin 60 prosenttia väestöstä (noin kaksi miljoonaa ihmistä) asui siihen aikaan maaseudulla Norjan itäosissa. Maan länsi- ja pohjoisosissa monet maatilat, taloryhmät ja maalaiskylät olivat käytännöllisesti katsoen eristettyjä muusta maailmasta. Vain 10 prosenttia vuonoista oli teitten varsilla ja moniin saariin ei ollut minkäänlaista lauttayhteyttä. Siellä työskentelivät kolporteeraajat eli tienraivaajat.

1920-luvun puolivälistä lähtien Norjassa oli noin kymmenen kolporteeraajaa, jos osa-ajan kolporteeraajat, jotka eivät käyttäneet koko aikaansa palvelukseen, lasketaan mukaan. Kun Valtakunnan julistajien määrä kasvoi 430:een vuonna 1938, tienraivaajien ja osa-ajan tienraivaajien määrä nousi 50:een. Tienraivaajien työ alkoi siten todella näkyä.

Tuohon aikaan tienraivaajat keskittyivät kirjallisuuden levittämiseen. He eivät kiinnittäneet kovinkaan paljon huomiota uusintakäynteihin eivätkä johtaneet Raamatun kotitutkisteluja. Siksi he eivät viipyneet pitkään yhdellä paikkakunnalla, vaan levittivät alueella kirjallisuutta ja lähtivät.

Monet tienraivaajat työskentelivät erittäin ahkerasti. Ajattele esimerkiksi veli Bernhard Risbergiä, joka oli tienraivaajana 1930-luvulla. Saarnattuaan koko päivän hän kyseli taloista majoitusta, ja ihmiset osoittivat hänelle usein vieraanvaraisuutta  antaen hänen nukkua vuoteessa tai ladossa. Kaksi vuotta hänen alueenaan oli Sognevuono, joka on maailman pisimpiä vuonoja. Tässä monihaaraisessa vuonossa, jossa on jyrkkiä tunturirinteitä, hän levitti hyvää uutista jalan kantaen kahta kirjalaukkuaan.

Kahden vuoden kuluttua veli Risberg pystyi ostamaan vanhan polkupyörän. Nyt hänen oli helpompi liikkua. Pian hän osti jakelupolkupyörän, teltan ja makuupussin. Pyörällään hän saattoi kuljettaa mukanaan 3–4 kirjalaatikkoa. Näin varustautuneena hän kiersi julistamassa Valtakunnan sanomaa.

Veli Risberg aloitti todistamisen kello viideltä tai kuudelta aamulla navetoissa ja jatkoi työskentelyä koko päivän ja myöhään iltaan pitäen välillä vain lyhyet ruokatauot. Yhdessä kuussa hän raportoi 400 tuntia, keskimäärin yli 13 tuntia päivässä! Talvisin hän ei käyttänyt yhtä paljon aikaa kenttäpalvelukseen, mutta usein hän kulutti 200–250 tuntia kertoen hyvää uutista. Tällä tavalla veli Risberg ja muut innokkaat tienraivaajat käyttivät parhaat elinvuotensa Jehova Jumalan palveluksessa.

Vuoden 1930 jälkeen Norjassa oli myös 6–7 ulkomaista tienraivaajaa jonkin aikaa. Näihin kuului eräs eläkkeellä oleva englantilainen pariskunta, joka matkusteli maassa autolla ja asuntovaunulla. Jotkut sanoivat, että se oli ensimmäinen Norjassa nähty asuntovaunu. Veli ja sisar Hollis olivat ensimmäisiä tienraivaajia, joita poliisi kielsi levittämästä kirjallisuutta ihmisille ilman lupaa. Tämän takana oli uusi kauppalaki. Tuohon aikaan (1932) nuo kaksi tienraivaajaa levittivät kirjasta Valtakunta – maailman toivo. Kun poliisi puuttui asiaan, tienraivaajat tilasivat tuhansia kirjasia Seuralta ja jakoivat ne ilmaiseksi. Poliisi kielsi heitä myös lahjoittamasta kirjasia, mutta silloin tuo työ oli melkein tehty.

Monet tienraivaajat kokivat samanlaisia vaikeuksia. Yksi poliisi lähetettiin myös Seuran paikallisen edustajan luo Osloon, jotta tämä pysäyttäisi tienraivaajat. Jonkin ajan kuluttua kiista selvitettiin kuitenkin ilman oikeudenkäyntiä ja tienraivaajat jatkoivat työtään. Silloin tällöin poliisi kuulusteli heitä, kun jotkut uskonnolliset kiihkoilijat, jotka halusivat lopettaa Valtakunnan saarnaamisen, kantelivat heistä viranomaisille.

VENEELLÄ PITKIN RANNIKKOA

Jotkut tienraivaajat matkasivat rannikkoa pitkin veneellä levittäen hyvää uutista. Vuonna 1928 Seura osti pienen luotsiveneen ja kunnosti sen kahta veljeä varten, jotka suorittivat kolporteerausta Oslosta käsin ja maan etelärannikolla. Veljet aloittivat  joulukuussa ja matkasivat Oslonvuonon länsirantaa pitkin pienellä ”Elihu”-nimisellä veneellä, vaikka vuono oli jäiden peitossa. Ensimmäisen kuukauden aikana he vierailivat monissa kaupungeissa ja tiheään asutuilla seuduilla ja levittivät noin 800 kirjaa ja kirjasta. Eräänä pimeänä myrskyisenä helmikuun iltana ”Elihu” kuitenkin särkyi kappaleiksi rannikolla. Vene tuhoutui, mutta veljet pelastuivat rannalle.

Vuonna 1931 Seura osti uuden moottoriveneen. Sen nimeksi tuli ”Ester”. Se oli noin 12 metriä pitkä ja siinä oli tilaa kolmelle tienraivaajalle, vaikka se oli käytännöllisempi vain kahdelle. ”Esteriä” käytettiin länsirannikolla ja Pohjois-Norjassa vuoteen 1938, jolloin sen tilalle tuli 10-metrinen moottorivene ”Ruut”. Myös ”Ruutin” miehistönä oli kaksi veljeä ja sitä käytettiin pääasiassa Pohjois-Norjassa.

Näistä veneistä käsin veljet tekivät erittäin hyvää työtä Norjan rannikolla. He saattoivat levittää vuodessa 10000 – 15000 kirjaa ja kirjasta. He kävivät monilla pikkusaarilla ja majakoissa, joissa asui ihmisiä, ja he puhuivat lappalaisille pohjoisessa. Kantaen kirjasalkkujaan, gramofonejaan ja selkäreppujaan he julistivat hyvää uutista syrjäisillä tunturiseuduilla. He joutuivat liikkumaan paljon, sillä talot sijaitsivat laajalla alueella. Joinakin päivinä veljet ehtivät käydä vain muutamassa kodissa. Heillä oli myös vastoinkäymisiä. Veneet särkyivät useita kertoja, mutta veljet pelastuivat ja veneet korjattiin.

Kerran nämä kaksi ”Esterillä” liikkuvaa veljeä kävivät Pohjois-Norjassa eräällä paikkakunnalla, missä ihmisten sanottiin ’elävän sopusoinnussa Russellin ja Rutherfordin kirjojen kanssa’. Yli puolet väestöstä oli kiinnostunut totuudesta. Kirkot olivat  tyhjillään, ja noin 95 prosenttia asukkaista oli lukenut Seuran kirjallisuutta.

PAREMPI HUOLENPITO KIINNOSTUNEISTA

Tammikuussa 1939 otettiin tärkeä askel, kun aluetyö järjestettiin Norjassa. Maa jaettiin neljään alueeseen, joista jokaisessa vieraili aluepalvelija. Hän kävi niiden ihmisten luona, jotka olivat osoittaneet kiinnostusta totuuteen, ja pyrki perustamaan uusia ryhmiä ja seurakuntia. Hän vieraili tietenkin myös perustetuissa seurakunnissa rohkaistakseen uskonveljiään.

Alue nro 4 oli suurin. Se ulottui pienestä Flortøn kaupungista länsirannikolta Kirkkoniemen satamakaupunkiin, joka sijaitsi pohjoisessa Suomen rajalla, ja siihen kuului 1810 kilometriä rannikkoaluetta. Tällä alueella oli vain kolme pientä seurakuntaa ja 15 julistajaa, jotka raportoivat kenttäpalveluksen.

Oli talvi (tammikuu 1939), kun veli Andreas Kvinge alue nro 4:n aluepalvelijana aloitti ensimmäisen matkansa pohjoiseen. Hän ja hänen vaimonsa kulkivat polkupyörillä. Kerran he joutuivat käymään kahdessa paikassa syrjäisessä metsässä lähellä Ruotsin rajaa. Teitä ei ollut vielä aurattu, ja ihmiset joutuivat liikkumaan ratsain. Hevosilla täytyi olla lumikengät, jotta ne olisivat selviytyneet yli korkean tunturitasangon. Veli ja sisar Kvinge lähettivät kirjallisuutensa etukäteen ja tulivat itse myöhemmin jalan polkupyörineen. Päästäkseen joihinkin paikkoihin veli Kvinge lainasi sukset, ja häneltä saattoi mennä koko päivä kahdessa tai kolmessa talossa käymiseen. Eräänä iltana kukaan ei halunnut majoittaa Kvingejä yöksi. Niinpä he menivät rajan yli Ruotsin puolelle, missä joku tarjosi heille yösijan. Mutta sisar Kvinge oli niin uupunut, että hänen miehensä oli kannettava sekä hänet että molemmat kirjalaukut loppumatkan. Toisen kerran heidän oli käveltävä koko yö pakkasessa, koska kukaan ei tarjonnut heille yösijaa.

Kvingeillä oli kuitenkin myös monia iloisia kokemuksia. Eräässä paikassa he tapasivat pienen ryhmän Valtakunnan julistajia, jotka olivat saarnanneet useita vuosia raportoimatta kenttäpalvelustaan. Useita uusia seurakuntia ja julistajaryhmiä perustettiin. Eristyksissä olevia veljiä rohkaistiin. Aluetoiminnalla oli totisesti Jehovan siunaus.

Oli tullut aika huolehtia paremmin kiinnostuneista. Tämä työmme piirre oli muodostuva erityisen tärkeäksi tulevina vuosina, sillä Valtakunnan julistajat Norjassa olivat joutumassa  työskentelemään erilaisissa olosuhteissa. 9. huhtikuuta 1940 saksalaiset hyökkäsivät Norjaan ja maa joutui kokemaan toisen maailmansodan vaikutukset.

ENSIMMÄINEN JÄRKYTYS

Saksalaisten hyökkäys Norjaan 9. huhtikuuta 1940 oli äkillinen. Ensimmäinen hyökkäysaalto tapahtui sotalaivoilla. Suuret sotilasjoukot nousivat maihin tärkeimmissä satamissa, jotka vallattiin saman päivän kuluessa. Koska Norja oli sotilaallisesti huonosti varustautunut, saksalaiset kohtasivat yleensä vain vähän vastarintaa. Pian brittiläiset ja ranskalaiset joukot tulivat mukaan taisteluun norjalaisten rinnalle, mutta noin kolmen viikon kuluttua liittoutuneiden oli luovuttava Norjan eteläosista. Maan pohjoisosissa, joissa puolustus oli vahvin, taistelu jatkui 10. päivään kesäkuuta, jolloin viimeinen norjalainen divisioona antautui. Useat kaupungit ja paikkakunnat Länsi- ja Pohjois-Norjassa olivat joutuneet kiivaan pommituksen kohteiksi, ja jotkin kaupungit olivat raunioina. Sotaretki kesti 62 päivää.

Hävitys oli perusteellisin Norjan pohjoisosissa. Vaikka siellä oli vähän veljiä, he kestivät olosuhteet varsin hyvin. He poistuivat Narvikista, kun ampuminen ja pommitus alkoivat. Jotkut jäivät joksikin aikaa Seuran moottoriveneeseen ”Ruutiin”, jonka oli pakko pysyä eräässä kaupungin ulkopuolella olevassa vuonossa taistelun aikana. Kun veneeseen jääminen ei ollut enää turvallista, veljet löysivät turvapaikan suurten kivilohkareiden alta tunturista. Narvik tuhoutui perusteellisesti, ja kaksi veljeä sai surmansa, toinen kranaatista. Yksi perhe menetti talonsa ja kaiken omaisuutensa. Bodøssa, Fauskessa, Namsosissa ja Steinkjerissa tuhoutui myös suurin osa taloista, mutta kaikki veljet säilyivät elossa. Monet heistä olivat kuitenkin menettäneet kaiken omaisuutensa. Teitä ja siltoja tuhoutui kaikkialla, kokonaisia kyläyhteisöjä poltettiin ja tiet olivat kuin autojen hautausmaita. Kun taistelu oli ohi, aluepalvelija veli Kvinge kävi rohkaisemassa veljiä koko alueella.

Sillä välin Gestapo (natsihallituksen salainen valtiollinen poliisi) pidätti veli Ømanin, joka oli työmme paikallinen johtaja Norjassa. Häntä pidettiin Oslon poliisilaitoksen vankilassa viikko, mutta hänet vapautettiin lyhyen kuulustelun jälkeen. Muutamia viikkoja myöhemmin häitä kuulusteltiin uudelleen epäiltynä vakoilusta Englannin hyväksi. Kuulustelu kesti yhteen menoon kuusi ja puoli tuntia, minkä jälkeen veli Øman pääsi jälleen  vapaaksi. Kummallakin kerralla hänelle oltiin kohteliaita eikä hänelle sanottu, että Jehovan todistajien työ oli kielletty tai tultaisiin lakkauttamaan.

Veljet olivat pelänneet, että saksalaiset lopettaisivat heti saarnaamistyön ja kohtelisivat Norjan todistajia samalla tavalla kuin heidän saksalaisia veljiään. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Kun siis ensimmäinen järkytys oli ohi, hyvän uutisen julistamiseen ryhdyttiin jälleen tarmokkaasti.

KOHTI UUSIA HUIPPUJA

Seuran johdolla aloitettiin nyt tarmokas toiminta. Kukaan ei tiennyt, miten kauan työmme sallittaisiin jatkua. Siksi mahdollisimman suuri osa Seuran varastossa olevasta kirjallisuudesta piti jakaa veljille ja yleisölle. Erityisen tarmokkaasti levitettiin kirjaa Pelastus, joka oli juuri (1940) ilmestynyt norjaksi. Pian ensimmäinen painos oli kokonaan lähetetty, ja uusi paperikantinen painos painettiin Oslossa. Sodan takia oli mahdotonta saada kirjallisuutta ulkomailta, mutta muutama yksittäinen Seuran Yhdysvalloissa julkaisema kirjanen kulkeutui miehitettyyn Norjaan, missä ne käännettiin ja painettiin. Varsin monia sellaisia kirjasia painettiin norjaksi vuoden 1940 huhtikuun jälkeen.

Sodan pimeän varjon peitettyä maan alleen ihmiset kuuntelivat hyvää uutista tarkkaavaisemmin, koska monet tunsivat tarvitsevansa lohdutuksen ja toivon sanomaa. Veljet tekivät kaikkensa tämän tarpeen täyttämiseksi. Oslossa seurakunta teki edelleenkin pitkiä bussimatkoja lähikaupunkeihin ja maaseudulle, missä levitettiin suuret määrät kirjallisuutta. Tienraivaajatkaan eivät tuhlanneet aikaansa. Eräs tienraivaajasisar levitti 800–900 kirjaa kahdessa kuukaudessa eräässä maan itäosan laaksossa.

Kiinnostus lisääntyi koko maassa. Monet uudet aloittivat palveluksen, ja heistä tuli Valtakunnan julistajia. Tärkeimpiä syitä tähän oli monien Raamatun kotitutkistelujen eli – kuten silloin sanottiin – mallitutkistelujen aloittaminen. Kokoustoiminta jatkui, ja konventteja pidettiin monin paikoin. Veljien suureksi iloksi tanskalainen Vartiotorni tuli edelleen Tanskasta, ja Lohdutusta julkaistiin norjaksi kuten ennenkin.

Raportit tuolta ajalta osoittavat, miten innokasta toiminta oli: Lokakuusta 1940 kesäkuuhun 1941 levitettiin 272419 kirjaa ja kirjasta. Palvelusvuonna 1939–1940 osallistui keskimäärin 377 julistajaa kenttäpalvelukseen. Mutta toukokuussa 1941 heitä oli  477! Veljet olivat oikeastaan varsin hämmästyneitä siitä, etteivät saksalaiset viranomaiset koettaneet lakkauttaa työtä.

HUOLELLISESTI SUUNNITELTU TOIMINTA

Tosiasia oli kuitenkin se, että jo varhaisessa vaiheessa natsit tekivät suunnitelmia toimiakseen Kansainvälistä Raamatuntutkijain Seuraa vastaan. Jo kesällä 1940 ehdotettiin Seuran kirjallisuuden kieltämistä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, koska he olettivat, että sellainen toimenpide lopettaisi toimintamme vain jossain määrin ja olisi varoitus, joka antaisi veljille tilaisuuden hankkia kirjallisuutta ulkomailta. Sen sijaan Saksan turvallisuuspoliisi Sipo alkoi koota perusteellisia tietoja Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran koosta ja toiminnasta Norjassa. Saksan poliisin edustajia kävi Seuran toimistossa hakemassa kirjallisuutta, ja veli Øman kutsuttiin useita kertoja kuulusteltavaksi.

Tämän toiminnan ensimmäinen seuraus oli, että kirjoja Viholliset (julkaistu Norjassa vuonna 1939) takavarikoitiin tiettyjen fasismia ja natsismia koskevien lausuntojensa takia. Tämä tapahtui varhaissyksyllä 1940. Seuran kirjavarastoa ei kuitenkaan viety. Siksi satoja Viholliset-kirjoja siirrettiin saksalaisten tietämättä eri veljien koteihin.

Todistamistyö jatkui suuremmitta keskeytyksittä vuoden 1940 lopussa. Natsit jatkoivat kuitenkin suunnitelmiensa laatimista. Lokakuussa lähetettiin ehdotus Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran lakkauttamisesta Berliiniin. Ehdotuksen mukaan piti Seuran Kööpenhaminassa sijaitseva Pohjois-Euroopan toimisto sulkea. Toimeenpanoa kuitenkin lykättiin.

Talvella ja keväällä 1941 poliisi pidätti ja kuulusteli tienraivaajia eri puolilla maata syyttäen heitä muka ”saksalaisvastaisen” kirjallisuuden myymisestä. Valtakunnan työtä ei kuitenkaan kielletty, ja tienraivaajat vapautettiin.

Joidenkin seurakuntien kokouksissa kävi saksalaisia ja norjalaisia natseja vakoilemassa. Muuan nainen lähetettiin Seuran Oslon toimistoon samaa tarkoitusta varten ja hän ilmoitti nähneensä siellä ”neljä selvästi juutalaista miestä”. Eräässä saksalaisessa poliisiraportissa, joka on päivätty 13. maaliskuuta 1941, sanotaan mm.: ”Raamatuntutkijoitten [Jehovan todistajien] propagandatoiminta on lisääntynyt huomattavasti viime viikkoina. ’Kolporteeraajia’ näkyy eri puolilla Osloa ja myös monissa muissa kaupungeissa myymässä ’Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran’ julkaisuja. Nuo julkaisut ovat selvästi propagandajulkaisuja,  jotka on tähdätty autoritaarisia valtioita vastaan uskonnon varjolla.”

Epäilemättä vilkastunut toimintamme ärsytti viranomaisia. Talvella ja kesällä 1941 viranomaiset vetosivat useita kertoja Berliiniin saadakseen luvan Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran lakkauttamiselle Norjassa. Huhtikuun 24. päivänä 1941 Berliini antoi merkin. Sillä välin asia oli kuitenkin alistettu Josef Terbovenille, Saksan Norjassa olevalle valtakunnankomissaarille. Hänen mielestään Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura Norjassa oli niin vähälukuinen, että sen asioihin puuttuminen oli tarpeetonta. Tehdyn päätöksen mukaan hänelle oli toimitettava lisää aineistoa järjestöstä, ja suunniteltu toiminta siirtyi jälleen tuonnemmaksi.

Alkukesästä nähtiin ensimmäinen merkki siitä, että jotakin oli tekeillä. Norjan natsien valtiollinen poliisi tuli ja takavarikoi Seuran kirjaset Fascismi vai vapaus ja Hallitus ja rauha. Sitten tiistaina 8. heinäkuuta tapahtui se, mitä veljet olivat pelänneet. Gestapo iski lujasti koko maassa tehdäkseen järjestöstä lopun. Yksityiskohtaisissa tutkimuksissaan saksalaiset olivat saaneet kaikkien Norjan esivalvojien nimet ja osoitteet, ja heidän kaikkien luona käytiin tuona samana päivänä. Kaikki Seuran julkaisema kirjallisuus, mitä heidän kodeistaan löydettiin, takavarikoitiin, ja veljille ilmoitettiin, että elleivät he lakkaa saarnaamasta, heidät lähetetään keskitysleireihin. Joissakin paikoissa seurakuntien johtavat veljet pidätettiin, ja heitä pidettiin vangittuina useita päiviä, vaikka ketään ei kohdeltu huonosti.

Viisi saksalaista poliisiupseeria tuli Beetel-kotiin ja takavarikoi kaiken Seuran omaisuuden, varastossa olevan kirjallisuuden, käteisen rahan ja toimistokoneet. Kirjallisuuden ja rahan arvo oli 40000 Norjan kruunua. Samaan aikaan Beetel-perhe vietiin Sipon (turvallisuuspoliisin) päämajaan, missä sitä kuulusteltiin. Ketään ei pantu vankilaan, mutta veli Ømanin piti ilmoittautua joka päivä kahdentoista viikon ajan Norjan valtiolliselle poliisille.

Beetelin varastossa olevaa kirjallisuutta ei siirretty heti, mutta varastohuoneen ovi sinetöitiin. Myöhemmin saksalaiset tulivat kolmella kuorma-autolla ja kirjallisuus vietiin paperitehtaaseen muutettavaksi paperimassaksi. Vähän myöhemmin veljet saivat tietää, että työntekijät olivat ottaneet kirjoja itselleen. Länsi-Norjassa oleva Seuran moottorivene ”Ruut” hinattiin pois.

 21. heinäkuuta Seuran rakennus takavarikoitiin samoin kuin kaikki rakennukseen liittyvät kirjat ja asiapaperit. Työ kiellettiin virallisesti, eivätkä seurakunnat voineet enää toimia avoimesti. Siitä lähtien Oslon toimistosta ei lähetetty mitään kirjallisuutta. Mutta omituista kyllä Vartiotornia voitiin tilata suoraan Tanskasta ainakin vuosien 1941–1942 vaihteeseen asti. Sen sijaan heinäkuun Lohdutus oli viimeinen, joka ilmestyi. Beetel-perheen jäsenet jäivät joksikin aikaa Seuran rakennukseen, mutta lopulta useimmat heistä muuttivat ja menivät ansiotyöhön hankkiakseen toimeentulonsa. Veli ja sisar Øman jäivät kuitenkin asumaan rakennukseen.

TYÖMME JATKUU ”MAAN ALLA”

Jos natsiviranomaiset luulivat, että heidän toimenpiteensä ja uhkailunsa lopettaisivat veljien kristillisen toiminnan, he erehtyivät. Norjassa olevat Jumalan palvelijat eivät olleet halukkaita istumaan toimettomina. Sen sijaan he jatkoivat työn uudelleen järjestämistä.

Työhön uudelleen ryhdyttäessä johtohenkilöt olivat monissa eri paikoissa. Eräs veli, joka oli aikaisemmin työskennellyt Beetelissä, saattoi matkustella jonkin verran Etelä-Norjassa. Myös Andreas Kvinge voi jatkaa aluetyötä jonkin aikaa Pohjois-Norjassa. Hänet pidätettiin heinäkuun 12. päivänä ja häntä kuulusteltiin useita tunteja. Saksalaiset halusivat tietää, missä kaikki Pohjois-Norjan veljet asuivat ja minne hän oli menossa, mutta hän ei suostunut kertomaan sitä heille. Häntä uhattiin ja hänelle sanottiin, että häntä tullaan varjostamaan kaikkialle ja hänet lähetetään keskitysleiriin, jos hän jatkaa toimintaansa. Veli Kvinge ei kuitenkaan säikähtänyt, ja joulukuussa 1941 hän jatkoi matkustamista käyttäen lauttoja, kävellen ja hiihtäen. Salatakseen tarkoituksensa hän teki kaikenlaista pientä työtä vieraillessaan uskovien tovereittensa luona. Näin veljiä autettiin jatkamaan kristillistä palvelustaan. Alkukeväällä 1942 veli Kvinge asettui asumaan Bergeniin. Mutta kesän tultua hän lähti taas pohjoiseen polkupyörällä tavatakseen veljiä ja rohkaistakseen heitä.

Toisetkin tekivät sellaisia polkupyöräretkiä. Tarkoituksena oli tavata ystäviä, jotka he tunsivat, ja kuulla, miten he tulivat toimeen. Kesällä 1943 eräs veli, joka aikaisemmin oli osallistunut Seuran Pohjois-Norjaan tekemiin moottorivenematkoihin,  ajoi 120 kilometriä polkupyörällä vieraillakseen kristittyjen veljiensä luona ja rohkaistakseen heitä.

Kirjeenvaihdon avulla monet olivat tietoisia työstämme muualla maassa. Koska Saksan turvallisuuspoliisi sensuroi postia varsin tehokkaasti, veljet käyttivät peitenimiä, jotta kirjeet näyttäisivät viattomilta, jos ne avattaisiin ja luettaisiin. Esimerkiksi ”seurakunnan” asemesta käytettiin sanaa ”perhe” tai ”liike”. Emme tiedä, missä määrin veljien kirjeenvaihtoa sensuroitiin, mutta tiedämme, että saksalaiset ainakin suunnittelivat tarkkailevansa kaikkea ulkomaista postia, jota entiset Beetelin työntekijät saivat tai lähettivät.

KOKOUKSIA JA SAARNAAMISTA

Kokoustoimintamme oli tietenkin kiellettyä. Mutta veljet, jotka kunnioittivat enemmän Jumalan kuin ihmisten käskyjä, alkoivat pian kokoontua yksityiskodeissa pienissä viiden tai kuuden hengen ryhmissä. (Apt. 5:29; Hepr. 10:24, 25) Kun tämä näytti onnistuvan, ryhmiä suurennettiin. Kaikki ottivat asiakseen tulla joko yksin tai vain muutaman henkilön seurassa välttääkseen herättämästä huomiota. He eivät koskaan tienneet, oliko lähettyvillä ilmiantaja pitämässä kokouspaikkaa silmällä. Pöydille varattiin usein kahvikupit, jotta kokous olisi näyttänyt tavalliselta vierailulta.

Veljet kokoontuivat etupäässä tutkimaan Vartiotornia. Tanskalaisia ja ruotsalaisia irtonumeroita salakuljetettiin maahan, käännettiin ja kirjoitettiin koneella käyttöä varten. Nämä koneella kirjoitetut käsikirjoitukset kiersivät seurakunnissa kautta Norjan. Tavallisesti vain tutkistelunjohtajalla oli käsikirjoitus. Siksi hän luki ensin kappaleen ja teki sitten kysymyksiä. Nämä yhteenkokoontumiset auttoivat veljiä enemmän kuin mikään muu säilyttämään rohkeutensa ja jatkamaan todistamista pelottomasti noina vaikeina vuosina.

Kun Jehovan kansa havaitsi, miten se voi kokoontua suhteellisen turvallisesti, se alkoi pitää suurempia kokouksia erikoistapauksissa. Muistonvietto oli sellainen tilaisuus. Silloin saattoi kokoontua toistasataa kristittyä totellen Kristuksen käskyä viettää hänen kuolemansa muistoa. (Luuk. 22:19, 20) Esimerkiksi 31. maaliskuuta 1942 Oslossa kokoontui kahdessa eri paikassa 280 veljeä ja 90 osallistui vertauskuviin.

Kaikkialla maassa pidettiin myös ”konventteja” syrjäisillä maatiloilla tai metsissä. Kerran veljet esiintyivät marjanpoimijoina  tuollaisen metsässä pidetyn ”konventin” aikana välttyäkseen paljastumasta. Heillä oli mukanaan ämpäreitä ja muita marjanpoimimiseen tarvittavia varusteita.

Näiden kokousten tarkoituksena oli tietenkin veljien hengellinen rakentaminen. Puheita pidettiin ja kiinnostavista Vartiotornin kirjoituksista keskusteltiin. Mutta myös aineellisesta ravinnosta huolehdittiin. Monilla todistajina – varsinkin kaupungeissa asuvilla – oli vaikeuksia tarvitsemansa ravinnon saamisessa. Mutta ne, joilla oli jonkin verran elintarvikkeita, jakoivat niitä rakkaudellisesti niiden kanssa, joilla ei ollut.

Kesällä 1943 suurin näistä ”konventeista” pidettiin erään maatilan metsikössä Oslon ulkopuolella. Noin 180 veljeä ja sisarta oli saapunut Oslonvuonon kylistä ja kaupungeista. Äkkiä kolme saksalaista sotilasta lähestyi ratsastaen maatilaa ja näki veljet. Eräs saksaa puhuva veli keskusteli sotilaitten kanssa. Sotilaat halusivat mennä uimaan, mutta he olivat valinneet väärän tien. Pari veljeä tarjoutui näyttämään heille oikean tien, ja sen he tekivätkin. Veljet päästivät helpotuksen huokauksen sotilaiden mentyä. Matkalla uimarannalle saksaa puhuva veli kuuli kahden ratsastajan juttelevan siitä, mikä kokous siellä oli mahtanut olla. Toinen arveli, että kysymyksessä oli ollut kuorolaisia, joita he olivat tavanneet toisessakin paikassa.

Mitään ei siis tapahtunut tälläkään kertaa. Tietojemme mukaan ketkään veljistä eivät joutuneet vaikeuksiin sen vuoksi, että he kokoontuivat tällaisiin ”konventteihin” Jehovan tahdon mukaan.

Valtakunnan julistamisessa noudatettiin tietenkin mitä suurinta varovaisuutta varsinkin alussa. Veljet tiesivät, miten tarkoin natsiviranomaiset pitivät heitä silmällä. Aluksi Jumalan kansa ei todistanut talosta taloon, vaan veljet kävivät niiden luona, jotka olivat osoittaneet jonkin verran kiinnostusta, minkä lisäksi he puhuivat sukulaisilleen ja työtovereilleen. Näin veljet saivat yhteyden joihinkin uusiin. Parin vuoden kuluttua jotkut alkoivat kuitenkin työskennellä talosta taloon käyttäen Raamattua.

Ei kulunut montakaan kuukautta siihen, kun kirjallisuudesta tuli puute. Jotkut kaukonäköiset olivat haudanneet tai kätkeneet kirjoja ja kirjasia, ja nämä otettiin nyt esille ja käyttöön. Välillä julistajat yleensä vain lainasivat kirjallisuutta niille, jotka osoittivat jonkin verran kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan.

 Näissä olosuhteissa raamatuntutkistelutoiminta osoittautui hyvin tärkeäksi. Kautta maan aloitettiin monia tutkisteluja Mallitutkistelu-kirjasen numeroiden 1 ja 2 avulla (toinen julkaistiin norjaksi vuonna 1941). Kiinnostuneet kutsuttiin aluksi näihin kokouksiin ja myöhemmin Vartiotornin tutkisteluun. Läsnä oli usein 25–30 henkilöä, varsinkin suuremmissa kaupungeissa. Kun Mallitutkistelu-kirjanen loppui veljiltä, he valmistivat samanlaisen, mutta paljon laajemman tutkistelukirjan, joka painettiin ja jota käytettiin ahkerasti.

Tietenkin nämä uudet seurakuntaan tulleet täytyi kastaa. Se tapahtui usein yksityiskodeissa. Eräs veli sanoi, että ainakin 50 henkilöä kastettiin hänen kotonaan sodan aikana. Myös salaisissa ”konventeissa” oli järjestetty kaste, ja kastettavat upotettiin veteen pienessä järvessä tai vuoristolammessa.

Se, että veljillä oli runsaasti todistamistilaisuuksia, herätti hiukan erimielisyyksiä heidän keskuudessaan. Miten niin? Joidenkuiden mielestä saarnaamistyötä olisi pitänyt suorittaa julkisemmin, ja toisten mielestä se olisi ollut natsiviranomaisten ärsyttämistä. Sen vuoksi jotkut alkoivat kulkea talosta taloon Raamattu mukanaan, kun taas toiset toimivat salaisemmin ja ottivat yhteyttä ihmisiin muilla tavoilla. Siitä huolimatta oli ilmeistä, että molempiin ryhmiin kuuluvat veljet toimivat vilpittömästi haluten palvella Jehovaa, sillä hän siunasi heidän työnsä.

Tiesikö Saksan turvallisuuspoliisi, että Norjan todistajat olivat alkaneet toimia jälleen? On varsin epätodennäköistä, että niin hyvin johdettu organisaatio kuin Sipo ei olisi ollut tietoinen siitä. Sipo tiesi varmasti, etteivät veljet olleet lopettaneet työtään, mutta ehkä he eivät olleet perillä heidän toimintansa koko laajuudesta. Eri tahoilta, kuten esimerkiksi Norjan natsipuolueelta, lähetettiin raportteja veljien toiminnasta ja kirjeitä, joissa Sipoa yllytettiin toimimaan Jehovan todistajia vastaan. Eräässä kirjeessä seurakuntaan viitattiin ”juutalaisvaikutteisena kommunistisena lahkona”. Eräässä toisessa nimettömässä kirjeessä, joka oli lähetetty Oslosta ja päivätty 22. kesäkuuta 1942, sanottiin:

”Hyvä Herra Valtakunnankomissaari

”Tiedän, että olette harras katolilainen. Siksi luotan siihen, että käytätte kadehdittavan suurta valtaanne tuhotaksenne tämän yhteiskunnan häpeän ainakin täällä Norjassa, nimittäin juutalaisen [!] tuomari Rutherfordin tytärjärjestön ...”

 ”Minusta on aivan käsittämätöntä, että tämä hämäräperäinen järjestö on saanut harjoittaa demonista toimintaansa.”

”Miksi ette paljastaisi tätä järjestöä sanomalehdissä, jotta ihmiset saisivat tietää, miten naurettavaa ja vaarallista tämän järjestön toiminta on?”

Saksalaiset viranomaiset eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään muihin toimenpiteisiin Jehovan todistajia vastaan. Ehkä natsit ajattelivat, että järjestömme ei ollut pienuutensa takia kovin vaarallinen. He saattoivat ajatella, että ”propagandajulkaisujen” laajan levityksen lopettaminen riitti. Heillä oli totisesti riittävästi tekemistä muilla aloilla, lähinnä taistellessaan Norjan vastarintaliikettä vastaan. Joka tapauksessa natsit käyttivät pitkälle kehitettyä tiedotuspalveluaan ja karkeita rangaistusmenetelmiään pääasiassa norjalaisia kotirintamalla taistelevia patriootteja vastaan. Yleensä Norjan Jehovan todistajat jätettiin rauhaan kesällä 1941 tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen. Ilman Jumalan suojelusta eräs toiminnan piirre olisi kuitenkin voinut saattaa veljet vaikeaan tilanteeseen. Tämä oli Vartiotornin kirjoitusten monistaminen ja levittäminen kautta maan. Veljet tekivät tätä työtä henkensä uhalla.

HENGELLISEN RAVINNON JAKAMINEN

Vartiotorni salakuljetettiin maahan Ruotsista ja Tanskasta. Kiinnostuneet ja veljet, jotka kulkivat Ruotsin ja Norjan rajan yli, toivat mukanaan osan lehdistämme, ja eräässä paikassa oli lähes vakituinen ”rajanylityspaikka”. Seuran Ruotsin haaratoimistosta ja joskus myös Tanskasta lähetettiin ruokapaketteja veli Ømanille. Ruokatarvikkeet, kuten kananmunat, oli pakattu Vartiotornin sivuihin! Nämä sivut silitettiin ja sisällys käännettiin norjaksi. Silloin tällöin liikematkoilla olevat tanskalaiset ja ruotsalaiset veljet toivat meille kirjallisuutta.

Vain Vartiotornin pääkirjoitukset käännettiin ja levitettiin kautta maan. Iltaisin ja öisin veljet kirjoittivat tätä aineistoa ahkerasti koneella. Ajan säästämiseksi he tekivät kerralla 5–9 hiilipaperijäljennöstä.

Veljemme eivät koskaan tunteneet oloaan turvalliseksi tehdessään tätä työtä. Natseilla oli suuria vaikeuksia estää Norjan kotirintaman laittomien lehtien ilmestyminen. Salaisten sanomalehdentoimitusten löytämiseksi suoritettiin kotietsintöjä. Henkilöitä, joiden taloista tavattiin laitonta aineistoa, rangaistiin ankarasti. Sodan loppupuolella rangaistiin kuolemalla sellaisia,  jotka eivät luovuttaneet viranomaisille laitonta sanomalehteä. Pelkkää kirjoituskoneen omistamista pidettiin epäilyttävänä.

Syksyllä 1943 löydettiin Oslossa eräs korkea-arvoinen saksalainen upseeri murhattuna läheltä erään Vartiotornin artikkeleita kirjoittavan veljen kotia. Samana yönä Gestapo tutki koko alueen. Äkkiä, noin kello 3 aamulla, veli heräsi marssivien sotilaitten ääniin ja upseerin käskyhuutoon: ”Vartijat ovien eteen!”

Veli oli juuri saanut kirjoitetuksi 15 Vartiotornin käsikirjoitusta, joista kukin käsitti seitsemän liuskaa, joten hänen kodissaan oli 105 koneella kirjoitettua arkkia. Hän tiesi hyvin, mitä tapahtuisi, jos tämä aineisto löytyisi. Gestapon vangitsemia ihmisiä ei kohdeltu hellävaroen.

Gestapo mursi etuoven ja 25–30 miestä ryntäsi kuhunkin käytävään. Rakennus oli 3-kerroksinen ja etsinnät aloitettiin kolmannesta kerroksesta. Veli asui ensimmäisessä kerroksessa. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden. Hän sieppasi käsikirjoitukset ja juoksi kylpyhuoneeseen, missä hän repi ne kappaleiksi ja heitti WC-altaaseen. Hän huuhtoi kerran, pudotti loput paperit altaaseen ja odotti jännittyneenä säiliön täyttymistä. Ehtisikö hän? Hänellä oli enää pari minuuttia aikaa, mutta se riitti, sillä kun neljä aseistettua miestä ryntäsi huoneistoon, käsikirjoitukset olivat menneet. Kaikki käännettiin ympäri. Sokeriastiat, leivinuuni, pöytälaatikot, seinillä olevat kuvat – kaikki tutkittiin huolellisesti, mutta mitään laitonta ei löytynyt. Veljestä tuntui, että Jehova oli suojellut häntä antamalla tarkastuksen alkaa kolmannesta kerroksesta.

Jotta kaikille seurakunnille ja eristetyille julistajille olisi voitu toimittaa säännöllisesti hengellistä ravintoa, tarvittiin hyvä järjestely ja halukkaita avustajia. Jotkut oslolaiset veljet vierailivat säännöllisesti lähiseurakunnissa maan itäosissa ja johtivat Vartiotornin tutkisteluja sunnuntaisin. Heillä oli käsikirjoitus, josta he keskustelivat seurakunnan kanssa. Seurakunnat ja veljet, jotka eivät saaneet Vartiotornia tällä tavoin, saivat yhden kappaleen postissa tai joltakin polkupyörällä tai junalla matkustavalta veljeltä. Käsikirjoitusten vastaanottajat toimittivat ne edelleen. Näin ylläpidettiin säännöllistä palvelusta.

Veljet, jotka matkustelivat Vartiotornin käsikirjoituksia taskuissaan tai laukuissaan, ottivat melkoisen riskin. Tarkastukset kaduilla eivät olleet harvinaisia, ja valvonta junissa, autoissa ja veneissä tehostui. Jehova suojeli kuitenkin veljiä, jotka olivat halukkaita palvelemaan tällä tavoin.

 Kerran eräs veli matkusti Oslosta erääseen lähellä olevaan kaupunkiin. Tuskin pyörät olivat lähteneet pyörimään, kun kaksi aseellista Norjan natsien valtiollisen poliisin miestä astui siihen vaunuun, jossa veli istui. Ovet suljettiin ja etsintä alkoi. Kaikkien täytyi tyhjentää taskunsa ja laukkunsa, ja joillekin suoritettiin ruumiintarkastus kiväärinpiippu niskassa.

Veli istui paikallaan tietämättä, mitä hän tekisi Vartiotornin käsikirjoituksille. Hän päätti panna ne takkinsa molempiin taskuihin. Hänen vierustoverinsa käskettiin seisomaan ja hänelle suoritettiin ruumiintarkastus. Upseeri kääntyi nyt veljen puoleen, joka istui paikallaan rukoillen apua taivaalliselta Isältään. Katsoen veljeen upseeri sanoi: ”Henkilöllisyystodistus!” Veli näytti sen. Siinä kaikki! Kaikkien vaunussa olijoiden – tätä veljeä lukuun ottamatta – täytyi näyttää, mitä heillä oli mukanaan!

Norja jaettiin kahteen osaan Vartiotornin kirjoitusten levittämisen tehostamiseksi. Oslosta käsikirjoituksia lähetettiin koko Itä-Norjaan ja Bergenistä käsin alueelle, joka ulottui Stavangerista Kirkkoniemeen. Bergenin seurakunta sai tavallisesti ruotsalaisia tai tanskalaisia Vartiotorneja. Useimmiten ne piti noutaa Oslosta, koska Saksan turvallisuuspoliisi olisi takavarikoinut ne, jos ne olisi lähetetty postitse. Eri veljet matkustivat junalla tai polkupyörällä yli 480 kilometriä saadakseen tämän hengellisen ravinnon ja käydäkseen tervehtimässä ”perhettä”, kuten he sanoivat, jos heidän matkansa tarkoitusta tiedusteltiin. Useimmiten he käyttivät polkupyörää. Toisissa tapauksissa lehtemme lähetettiin sellaisten veljien mukana, jotka kyntivät merta Oslon ja Bergenin välillä.

Bergenissä Vartiotornin kirjoitukset monistettiin samalla tavalla kuin Oslossa ja lähetettiin sitten pohjoiseen niiden veljien mukana, jotka työskentelivät rannikkolaivoissa. Kirjoitukset lähetettiin säännöllisiä reittejä myöten paikkakunnalta toiselle pohjoisimman osoitteen ollessa Neuvostoliiton rajalla.

Tällä tavalla Jehova Jumala huolehti siitä, että veljet kaikkialla Norjassa saivat hengellistä ravintoa. Vartiotorni vahvisti ja rohkaisi heitä jatkamaan kristillistä saarnaamistyötä noina vaikeina aikoina. Vuosina 1941–1944 noin 9000 sellaista käsikirjoitusta kirjoitettiin koneella ja levitettiin kautta maan.

KASVUA SODASTA HUOLIMATTA

Huolimatta sodan aiheuttamista vaikeuksista Valtakunnan työ Norjassa kasvoi jatkuvasti. Kasvu oli suunnilleen yhtä suuri sodan aikana kuin viiden aikaisemman vuoden aikana julistajien  määrän lisääntyessä keskimäärin noin kahdeksan prosenttia joka vuosi. Niinpä Norjan julistajien määrä lisääntyi vuodesta 1940 vuoteen 1945 mennessä 462:sta 689:ään.

Saksalaiset vallanpitäjät eivät ahdistaneet veljiämme Norjassa yhtä ankarasti kuin heidän uskonveljiään muissa miehitetyissä maissa. Tosin heidän toimintansa vuonna 1941 teki lopun laajamittaisesta kirjallisuuden levittämisestä, mutta työmme jatkumista maanalaisena ei mainittavasti yritetty estää. Emme tiedä ketään norjalaista veljeä pahoinpidellyn. Joitakuita pidätettiin ja vangittiin heinäkuussa 1941 tapahtuneen hyökkäyksen jälkeen, mutta kaikki vapautettiin viikon kuluessa.

Vain hyvin harvat veljet menettivät henkensä sotatilan takia. Sikäli kuin tiedämme, vain kolme veljeä sai surmansa, vaikka melko monet menettivät kotinsa ja omaisuutensa, kun kaupunkeja pommitettiin, varsinkin Pohjois- ja Länsi-Norjassa.

Kun rauha tuli keväällä 1945, järjestössä oli tapahtunut monenlaista. J. F. Rutherford oli kuollut ja N. H. Knorrista oli tullut hänen seuraajansa Vartiotorni-seuran presidenttinä. Veljet ja sisaret Norjassa olivat onnellisia saadessaan työskennellä jälleen vapaasti, ja he olivat halukkaita olemaan täydessä yhteistoiminnassa muun Jehovan järjestön kanssa.

TYÖMME UUDELLEENJÄRJESTELY

Saarnaamistyön uudelleenjärjestely neljä vuotta kestäneen kiellon jälkeen vei tietenkin aikaa. Ensimmäisiä tehtäviä oli esitelmien järjestäminen. Niissä kävi melkoisesti kuulijoita. Sodan aikana monet olivat tulleet tietoisiksi hengellisistä tarpeistaan. (Matt. 5:3) Tosin jotkut, jotka olivat kiinnostuneet sodan aikana, jäivät myöhemmin pois. Mutta melko monet ihmiset, jotka pettyivät natsismin suhteen, kuuntelivat Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Kolmessa esitelmässä, jotka pidettiin Oslossa keväällä 1945, oli läsnä 400–600 henkeä.

Heinä- ja elokuussa 1945 veli William Dey (Seuran Pohjois-Euroopan toimiston valvoja) vieraili Norjassa auttaakseen veljiä saarnaamistyön järjestelemisessä. Erimielisyydet, jotka olivat syntyneet sodan aikana kahden julistajaryhmän välillä siitä, millä tavalla todistamistyötä oli suoritettava, jatkuivat yhä. Siksi veli Dey vetosi kokouksissa, joita pidettiin Oslossa, Skienissa ja Bergenissä, jokaiseen ja kehotti heitä ’lopettamaan taistelun’ ja pyysi kaikkia, jotka halusivat tehdä näin, nousemaan seisomaan. Kaikki läsnä olleet nousivat.

Veljiltä puuttui yleisölle levitettävää raamatullista kirjallisuutta. Siksi he alkoivat lainata kirjoja ja kirjasia aivan kuten sodan aikana. Syyskuussa 1945 saatiin ensimmäinen uusi kirjallisuuslähetys,  joka sisälsi neljää ruotsinkielistä kirjasta ja yhtä norjankielistä. Ilomme oli tietysti suuri, kun saimme norjalaisen Vartiotornin lokakuun 1. päivästä lähtien vuonna 1945. Aiempina vuosina olimme käyttäneet tanskalaista lehteä. Nyt ponnisteltiin kovasti uusien Vartiotornin tilausten saamiseksi, ja tammikuussa 1946 alkoi nelikuukautinen rynnistys.

Monissa seurakunnissa veljet olivat kuitenkin yhä jakautuneina kahteen leiriin. Siksi veljet N. H. Knorr ja M. G. Henschel tulivat joulukuussa 1945 Seuran päätoimistosta Brooklynista selvittämään tätä ongelmaa ja auttamaan veljiä organisoimaan työn sopusoinnussa niiden ohjeitten kanssa, joita noudatettiin muualla maailmassa. Pidettiin kaksi kokousta, toinen Oslossa (läsnä 800) ja toinen Bergenissä (läsnä 500). Veli Knorrin vierailu osoittautui suureksi siunaukseksi, ja sen johdosta veljet sopivat erimielisyytensä. Hänen vierailunsa aikana pidetyissä kokouksissa ilmoitettiin myös, että veli Enok Øman ei enää ollut Norjan työn johdossa. Sen sijaan veli Dey olisi suoranaisesti vastuussa toiminnasta. Veli Øman jatkoi työskentelyään Oslon toimistossa vuoteen 1953, minkä jälkeen hän oli tienraivaajana. Hän palveli Jehovaa uskollisesti kuolemaansa asti vuoteen 1975, jolloin hän oli 94-vuotias.

William Deyn jälkeen tuli Norjan työn johtajaksi pian Marvin Ferrol Anderson, amerikkalainen veli, joka lähetettiin tänne Brooklynin Beetelistä vuonna 1946. Tammikuun 17. päivänä hän astui ensimmäisen kerran Norjan kamaralle. Veli Anderson alkoi järjestää uudelleen saarnaamistoimintaa, ja ennen pitkää hän alkoi puhua veljien kanssa norjaa.

KOKOAJANPALVELIJOIDEN TARVE

Kiinnostus Valtakunnan sanomaa kohtaan oli koko maassa sodan jälkeen varsin voimakas. Esitelmissä kävi paljon kiinnostuneita, ja kirjallisuutta oli helppo levittää. Nyt heräsi kysymys: haluaisiko kukaan Norjassa ryhtyä tienraivaajaksi ja viedä totuutta syrjäisille alueille? Veljiä kannustettiin Tiedonantajassa (nykyisessä Valtakunnan Palveluksessamme) aloittamaan tienraivauspalvelus. Monet vastasivat kutsuun ja heidän joukossaan oli useita, joiden oli ollut pakko jättää kokoajanpalvelijoiden rivit, kun työmme kiellettiin vuonna 1941. Mutta tienraivaajat tarvitsivat paljon kirjallisuutta, mieluimmin norjankielisenä. Tilanne oli tässä suhteessa huono. Veli Knorrin Norjan vierailun jälkeen, joka tapahtui joulukuussa 1945, kirjat Pelastus ja Viholliset sekä kirjaset Paljastus, Suojelus ja Turva painettiin kuitenkin norjaksi. Tienraivaajilla oli silloin riittävästi kirjallisuutta. Palvelusvuoden 1946 loppuun mennessä 47 veljeä ja sisarta oli ryhtynyt tähän palvelukseen.

Aika oli vaikeaa ja tienraivaajatkin tunsivat sen. Varsinkin maan pohjoisosissa liikkuvien tienraivaajien kestävyys ja usko Jehovaan joutuivat koetukselle. Perääntyessään natsit olivat pommittaneet ja polttaneet laajoja alueita, joten asuntopula oli huutava ja ruokaa oli vähän.

Yksi Pohjois-Norjaan vuonna 1946 matkanneista oli sisar Svanhild Neraal. Vuonna 1941 hän oli työskennellyt tienraivaajana Ruijassa, maan pohjoisimmassa osassa, ja hän oli nähnyt kahden kaupungin pommituksen. Mutta hänellä oli ollut niin monia hienoja kokemuksia siellä ja hän oli niin kiintynyt tuon seudun vieraanvaraisiin ihmisiin, että hän oli koko sodan ajan halunnut palata sinne takaisin. Niinpä hän lähti alkukesästä 1946 Kirkkoniemeen, lähelle Neuvostoliiton rajaa. Ihmiset pitivät häntä hulluna, kun hän lähti sinne, vaikkei hänellä ollut asuntoa. Mutta hän rukoili Jehovalta apua.

Koko talven sisar Neraal nukkui keittiön lattialla pienessä talossa, jossa oli viisi muuta asukasta. Ensimmäisen vuoden aikana hän ei kertaakaan saanut syödä kylläkseen. Lisäksi hänellä oli monia koettelemuksia kenttäpalveluksessa. Saksalaiset olivat esimerkiksi upottaneet useimmat paikkakunnan laivat eikä kukaan tiennyt, milloin seuraava laiva tulisi tai lähtisi. Siksi hän joutui istumaan monta yötä laiturilla sateessa tai pyryssä odottaen turhaan laivaa.

Mutta niiden kahden ja puolen vuoden aikana, jotka sisar Neraal oli pohjoisessa, hänellä oli myös monia kiinnostavia ja miellyttäviä kokemuksia hänen saarnatessaan lappalaisille. Hän matkasi polkupyörällä tai jokiveneellä tai mikäli mahdollista bussilla. Hän saattoi istua lappalaisten poronnahasta valmistetussa kodassa ja syödä poronlihaa suoraan padasta. Lappalaisen tulkin välityksellä hän todisti kiinnostuneille kuuntelijaryhmille. Ollessaan maan pohjoisosissa sisar Neraal tapasi kiinnostuneita henkilöitä, jotka myöhemmin omaksuivat totuuden. Hän sai 2000 Vartiotornin tilausta ja levitti 2500 kirjaa!

Tienraivaajat tekivät hyvää työtä muuallakin. Vuonna 1948 Seura osti moottoriveneen, joka sai nimen ”Joonadab”. Tienraivaajat käyttivät sitä kolme tai neljä vuotta ennen kuin se myytiin. Sitä käytettiin maan länsiosissa, ja se oli neljäs ja viimeinen Seuran tienraivaajia varten hankkima vene. Useimmat tienraivaajat työskentelivät kuitenkin tavalliseen tapaan ja laskivat perustuksia uusille seurakunnille eri puolilla maata. Tienraivaajien  lukumäärä vaihteli jonkin verran ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina, mutta keskiarvo vuosina 1946–1950 oli 42.

NORJALAISET VELJET SAAVAT JA ANTAVAT APUA

Heti sodan jälkeen monilla norjalaisilla veljillä oli puutetta vaatteista, ja aluksi oli mahdotonta ostaa uusia vaatteita. Tästä kerrottiin veli Knorrille hänen vieraillessaan Norjassa vuoden 1945 lopulla, ja hän piti huolen siitä, että anteliaat todistajat muista maista lähettivät käytettyjä vaatteita ja kenkiä Norjaan. Ruotsista lähetettiin kaksi tonnia ja Amerikasta kuusi tonnia. Oslossa vaatteet järjestettiin koon mukaan, ja ne lähetettiin veljille saatujen ohjeitten mukaisesti. Kaikkiaan yli 3000 veljeä ja kiinnostunutta sai apua tällä tavalla. Kirjeet, joita virtasi kaikista osista maata, heijastivat sitä suurta kiitollisuutta, jota norjalaiset veljet tunsivat saatuaan nämä arvokkaat lahjat.

Eräällä tanskalaissyntyisellä veljellä oli Norjassa huvittava kokemus, joka liittyi näihin ulkomailta tulleisiin vaatteisiin. Hän tapasi kenttäpalveluksessa rouvan joka sanoi, että veli levitti amerikkalaista uskontoa, että hänellä oli amerikkalainen korostus ja amerikkalaiset vaatteet. Veli selitti rauhallisesti, että hänen päällystakkinsa oli Kanadasta, villapaita Yhdysvalloista, housut Norjasta, kengät Ruotsista ja solmio Tanskasta. ’Mutta nämä kirjat’, hän sanoi, ’sisältävät Raamatun totuuksia.’ Hänet kutsuttiin sisälle, keskustelu alkoi ja hän sai jättää tuohon paikkaan sidotun kirjan ja muutamia kirjasia.

Taloudellinen tilanne parani Norjassa vähitellen, ja pian veljet saattoivat itse auttaa muita maita. Vuonna 1947 he saivat tietää Seuran kautta, että varsinkin saksalaiset veljet tarvitsivat ruokaa ja vaatteita. Vuosina 1948 ja 1949 monet norjalaiset todistajat lähettivät ruokapaketteja Saksaan ja saivat kiitoskirjeitä onnellisilta vastaanottajilta. Ruokaa lähetettiin myös suomalaisille veljille.

Tämä Norjan kristittyjen saama ja vastaanottama apu on sopusoinnussa Jeesuksen sanojen kanssa: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” – Joh. 13:35.

JÄRJESTÖ JA PALVELUS

Kun veli Anderson saapui Osloon tammikuussa 1946, monia muutoksia oli tehtävä Beetel-kodissa Inkognitogatenilla, joka oli luovutettu takaisin Seuralle sodan jälkeen. Ensinnäkin toimistoa ja koko rakennusta varten tarvittiin uutta kalustoa – kirjoituskoneita, pöytiä, tuoleja, vuotena jne. Lisäksi rakennus oli  saanut rapistua sodan aikana. Siksi tarvittiin perusteellinen remontti. Toiseksi talossa asui useita vuokralaisia – enimmäkseen vanhoja naisia, joiden hallussa oli Seuran tarvitsemia tiloja. Koska Oslossa oli tuohon aikaan suuri asuntopula, heille oli vaikea löytää kotia. Sitten tutkittiin, millaisia mahdollisuuksia olisi myydä talo ja hankkia tilalle parempi tai rakentaa uusi Beetel-koti, mutta lopputulos oli, että päätimme edelleen käyttää Inkognitogaten 28 B:tä. Beetel-kotiin hankittiin vähitellen lisää varusteita, joista tärkeimpiä oli jalanpoljettava painokone, jota käytettiin useita vuosia. Se oli Seuran ensimmäinen painokone Norjassa.

Kesällä 1946 toteutettiin työn järjestelyä koskevat uudet ohjeet. Järjestettiin mm. siten, että seurakunnat voivat pitää uuden viikoittaisen kokouksen, teokraattisen koulun, joka perustui kirjaseen Teokraattisen virantoimituksen oppikurssi.

Teokraattisen koulun tulokset olivat pian nähtävissä. Marraskuussa aloitettiin esitelmärynnistys kaikkialla Norjassa. Pätevimpiä veljiä pyydettiin valmistamaan puhe, joka perustui johonkin Seuran antamasta kahdeksasta jäsennyksestä. Monet pitivät nyt esitelmän ensimmäistä kertaa. Oslossa ja muissa kaupungeissa näitä puheita pidettiin suurille yleisöjoukoille puistoissa. Teokraattisen koulun ansiosta meillä oli pian monia päteviä puhujia Norjassa.

Joulukuussa 1946 kierrosvalvojat aloittivat matkustamisen Norjassa. Kierroksia oli alussa neljä ja niissä oli yhteensä 78 seurakuntaa, joissa vierailtiin kahdesti vuodessa kussakin. Myös kierroskonventteja pidettiin säännöllisesti. Voidakseen auttaa mahdollisimman monia matkustavat valvojat työskentelivät kenttäpalveluksessa 50–70 veljen ja sisaren kanssa viikon vierailun aikana. Kun julistajia opetettiin vähitellen esittämään itse Valtakunnan sanomaa ovilla, he lakkasivat käyttämästä todistuskortteja ja gramofoneja saarnaamistyössään. Nyt kiinnitettiin paljon enemmän huomiota uusintakäynteihin ja raamatuntutkistelutyöhön.

Todistamistyölle täällä Norjassa on merkinnyt hyvin paljon se, että me olemme voineet lähettää monia veljiä Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin. Kaksi ensimmäistä lähetettiin sinne saamaan valmennusta syksyllä 1947. Kuten useimmat muutkin norjalaiset oppilaat, heidät määrättiin palvelemaan täällä kokoajan tienraivaajina, matkustavina valvojina tai Beetelin työntekijöinä.

Näiden uusien järjestöön ja palvelukseen liittyvien piirteitten vuoksi vuodet 1945–1950 osoittautuivat nopean hengellisen  edistymisen ajaksi Jumalan kansalle Norjassa. Yhä useammat miehet pätevöityivät seurakunnallisiin vastuuasemiin. Myös yksityisiin julistajiin kiinnitettiin suurempaa huomiota, ja he saivat perusteellista valmennusta.

JEHOVAN TODISTAJAT OIKEUDEN EDESSÄ

Sotavuosia lukuun ottamatta Jehovan todistajilla Norjassa oli ollut varsin vähän vaikeuksia suhteessaan viranomaisiin. 1930 luvun alussa joitakin tienraivaajia syytettiin laittomasta kulkukaupasta, mutta juttu raukesi sen joutumatta oikeuteen. Sen jälkeen oli sattunut vain hajanaisia välikohtauksia. Vuosina 1948 ja 1949 ilmeni kuitenkin samanlaisia vaikeuksia. Poliisi kielsi kahta tienraivaajaa ja kahta muuta veljeä tarjoamasta Seuran kirjallisuutta yleisölle viitaten maaliskuun 8. päivänä 1935 vahvistetun kaupustelulain kohtaan 86. Seura vetosi oikeusministeriöön, ja se siirsi jutun kauppaministeriölle. 10. lokakuuta 1949 päivätyssä virallisessa kirjeessään kauppaministeriö selitti, että Jehovan todistajien toimintaa oli pidettävä ”yleishyödyllisenä” kaupallisen lainsäädännön mukaan ja että todistajien ei siksi tarvinnut saada poliisilta lupaa osallistua sellaiseen toimintaan. Oikeuskansleri yhtyi kauppaministeriön lausuntoon. Siksi tienraivaajat, jotka kumpikin oli tuomittu viidentoista Norjan kruunun sakkoon, armahdettiin hallituksen käskystä maaliskuun 10. päivänä 1950.

Paljon suuremman kohun sai sen sijaan aikaan oikeudenkäynti, jossa joitakin veljiä syytettiin Oslossa Vartiotornin levittämisestä kaduilla. Vartiotornin tarjoaminen kaduilla alkoi Norjassa 11. syyskuuta 1948. 28. marraskuuta 1949 veljiä, jotka tekivät katutyötä Oslon pääkadulla, pyydettiin seuraamaan viranomaisia poliisilaitokselle. Varsin monia todistajia pidätettiin. Poliisilaitoksella heidät jätettiin seisomaan halliin pariksi tunniksi, minkä jälkeen heidät päästettiin vapaaksi.

Kaikki Oslon veljet tiesivät pian tästä välikohtauksesta, ja viikkoa myöhemmin vielä useammat tulivat kaupungin keskustaan levittämään Vartiotornia. Poliisi tuli taas. Kaikki todistajat pidätettiin ja vietiin poliisilaitokselle. Tällä kertaa seitsemää veljeä ja sisarta kuulusteltiin, ja heidän sanottiin rikkoneen erästä rikoslain kohtaa sekä Oslon poliisijärjestystä, joka kielsi ketään ilman poliisin lupaa levittämästä mainoksia yms. tai mainostamasta kävellessään tai ajaessaan autolla. Juttu joutui raastuvanoikeuteen, missä tuomio julistettiin 21. tammikuuta 1950. Oikeus ei todennut asiaan liittyneen mitään kaupallista tai taloudellista toimintaa, mutta nuo seitsemän syytettyä todettiin  syyllisiksi edellä mainittujen määräysten rikkomiseen. Tuomiosta valitettiin ja juttu meni suoraan korkeimpaan oikeuteen.

Koskaan aikaisemmin eivät niin monet Valtakunnan julistajat olleet osallistuneet katutyöhön kuin tuon jutun jälkeen, ja monet pitivät tilannetta uskonsa koetuksena. Pidätykset jatkuivat. Sakot nousivat vähitellen 50 Norjan kruunuun. Jotkut veljet pidätettiin jopa kymmenen kertaa, eikä poliisi ollut kovin innokas tekemään näitä melkoista kohua herättäneitä pidätyksiä.

Kesäkuun 17. päivänä 1950 korkein oikeus julisti päätöksensä. Raastuvanoikeuden päätökset kumottiin yksimielisesti ja veljet vapautettiin! Jehovan todistajat saivat levittää Vartiotornia kadulla ilman poliisin lupaa.

Nämä oikeudenkäynnit osoittivat, ettei toimintamme ollut laitonta ja että meillä on oikeus todistaa kirjallisuuttamme käyttäen talosta taloon ja kaduilla. Sen jälkeen viranomaiset eivät ole yrittäneet lopettaa tätä nimenomaista työmuotoa Norjassa.

KONVENTTITOIMINNAN UUDELLEENJÄRJESTELY

Miten onnellisia olimmekaan saadessamme kokoontua normaaleihin konventteihin, mitä emme olleet voineet tehdä moneen vuoteen. Ensimmäiset sodanjälkeiset konventit järjestettiin maan suurimpiin kaupunkeihin, Osloon, Bergeniin ja Trondheimiin, ja ne pidettiin syys-lokakuussa 1946. Esitelmissä oli läsnä yhteensä 3011 ja 52 kastettiin.

Seuraava suuri konventti pidettiin Oslossa 20. –22. kesäkuuta 1947. Veljet Knorr ja Henschel vierailivat nähdäkseen, miten työ edistyi, ja he pitivät useita puheita tässä konventissa. Se oli suurin konventti Norjassa siihen mennessä. 40 kastettiin ja 1446 oli kuulemassa veli Knorrin esitelmää ”Kaikkien kansojen ilo”.

21. –23. syyskuuta 1951 Lillehammerissa pidetty ”Puhtaan palvonnan” konventti rikkoi kaikki aikaisemmat yhden konventin ennätykset, sillä 2391 oli kuulemassa veli Knorrin esitelmää ”Pystyykö uskonto kohtaamaan maailman ahdingon?” Tässä konventissa kastettiin 89 henkilöä.

Vuosien 1947 ja 1951 konventtien välisenä aikana Valtakunnan julistajien määrä Norjassa lisääntyi 972:sta 2066:een. Se oli 113 prosentin kasvu neljässä vuodessa.

MYÖHEMPIÄ KONVENTTEJA

Jotkut norjalaiset – yhteensä 120 – olivat mukana ”Jumalan tahdon” kansainvälisessä konventissa New Yorkissa vuonna  1958. Noiden 120 joukossa oli 17 kokoajanpalvelijaa, joille voitiin antaa ilmainen matka niiden lahjoitusten avulla, joita norjalaiset veljet olivat antaneet tähän tarkoitukseen. Täällä Norjassa kuultiin New Yorkin konventin ohjelmanumerot jälkikonventeissa Oslossa ja Bodøssa. Oslossa kuuli 3077 esitelmän ja 113 kastettiin – kaksi uutta huippua Norjassa.

Vuosien ajan Norjan veljet kutsuttiin suuriin kansainvälisiin konventteihin ulkomaille. Mutta sitten tuli meidän vuoromme kutsua ensimmäistä kertaa ulkomaisia veljiä konventtiimme. Olimme onnellisia saadessamme nauttia tanskalaisten veljiemme seurasta ”Totuuden sanan” konventissa Oslossa 17. –20. kesäkuuta 1965. Konventti pidettiin Ullevålin stadionilla, ja kaupungin ulkopuolelta oli varattu laaja alue asuntovaunuille ja teltoille. Konventin alkamista edeltäneenä iltana stadionilla oli pidetty Norjan ja Jugoslavian välinen jalkapallo-ottelu, jossa oli ollut 30000 katsojaa. Ahkerat todistajat työskentelivät kuitenkin läpi yön, ja aamuun mennessä stadion oli kokenut merkittäviä muutoksia. Katsomot ja kenttä olivat puhtaat ja ruohikolle oli pystytetty kaksi lavaa – toinen tanskalaista ja toinen norjalaista ohjelmaa varten. Myös soittokatos, pylväitten varassa oleva varastohuone ja kaksi muinaisnorjalaismallista tunturimajaa oli pystytetty. Sanomalehdet olivat hämmästyneitä ja yksi niistä kirjoitti stadionilla tapahtuneista muutoksista käyttäen niistä nimitystä ”yöllinen ihme”.

Ulkomaisista veljistä 7000 oli Tanskasta ja satakunta muista maista, mm. Yhdysvalloista, Kanadasta, Hollannista ja Saksasta. Ulkomaisia vieraita varten järjestettiin Oslossa kiertomatkoja. Sellaisella matkalla veli F. W. Franzilla Brooklynin Beetelistä oli mielenkiintoinen kokemus. Muiden todistajien kanssa hän vieraili Akershusin linnoituksessa, josta avautuu näköala Oslon satamaan. Kun veljet tulivat kappeliin, opas kertoi kirkosta. Hän näytti alttarin yläpuolella olevia neljää heprealaista kirjainta ja sanoi, ettei kukaan ollut osannut selittää niiden merkitystä. Veli Franzilla oli tilaisuus selittää, että nämä neljä heprealaista kirjainta edustavat Jumalan nimeä Jehova.

Konventin kohokohtiin kuului kaste perjantaiaamuna, jolloin 199 vertauskuvasi antautumisensa. Se oli suurin kastettujen määrä siihen mennessä missään Norjan konventissa. Veli Knorrin esitelmässä ”Maailmanhallitus Rauhanruhtinaan hartioilla” oli läsnä 12332.

Piirikonventteihimme on osallistunut jatkuvasti yhä enemmän ihmisiä. Vuoden 1980 ”Jumalan rakkauden” konventissa  oli läsnä 10065 henkeä ja 112 kastettiin. Norjan veljet arvostavat todella hallitsevan elimen laatimaa ajankohtaista ja käytännöllistä ohjelmaa.

RAAMATUNTUTKISTELUNOPPAITA NORJAKSI

Olemme aiemmin maininneet, että norjankielisestä kirjallisuudesta oli puute heti sodan jälkeen. Vuonna 1948 me saimme kuitenkin uuden kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Joulukuusta 1949 lähtien käytettiin kenttäpalveluksessa tanskankielistä Herätkää!-lehteä, mutta tammikuussa 1951 me saimme tämän arvokkaan apuvälineen omalla kielellämme. Tuon vuoden jälkeen meidän ei ole tarvinnut käyttää vieraskielistä kirjallisuutta kenttäpalveluksessa, mutta meillä on ollut pari tanskalaista kirjaa teokraattisessa koulussa.

Yksi raamatuntutkistelunopas, joka oli hyvin lähellä veljien sydäntä, oli kirja ”Olkoon Jumala totinen”, joka julkaistiin norjaksi vuonna 1951. Mitään aikaisempaa kirjaa ei käytetty niin paljon raamatuntutkistelutyössä kuin sitä. Mutta sitten saimme käytettäväksi hyvin arvokkaan Raamatun tutkimisen apuvälineen vuonna 1969. Se oli kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Meillä ei ole koskaan ollut parempaa julkaisua raamatuntutkistelutyötä varten.

Tässä yhteydessä on sopivaa mainita kirja Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? (julkaistu norjaksi 1970). Sen ensimmäisen rynnistyksen aikana syyskuussa 1970 me levitimme 31727 kirjaa, enemmän kuin koko palvelusvuonna 1968. Julistajat tekivät todella parhaansa, ja monet yrittivät uusia menetelmiä: jotkut seisoivat vilkkaissa kadunkulmissa vieressään kokonainen laatikollinen kirjoja tai sitten heillä saattoi olla kirjoja ladottuna käsivarrelleen. Monet julistajat menivät kouluihin ja tarjosivat kirjoja oppilaille välitunneilla. Kerran eräs opiskelija tuli Seuran toimistoon ja pyysi itselleen ja muille opiskelijoille 20 kirjaa.

Nykyään olemme saaneet joka vuosi uusia norjankielisiä julkaisuja. Kirjat Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä ja Tee perhe-elämäsi onnelliseksi ovat olleet tehokkaita ja ajankohtaisia välineitä työssämme. Ne ovat hyödyksi sekä Jumalan kansalle että muille ihmisille.

”MYÖS MUIHIN KAUPUNKEIHIN ...”

Jeesus Kristus ymmärsi, että oli myös ’muita kaupunkeja’, joissa hänen piti julistaa hyvää uutista. (Luuk. 4:43) Samalla tavalla  tehtiin vuosina 1952 ja 1953 erikoisponnistuksia hyvän uutisen saarnaamiseksi Norjan pikkukaupungeissa ja maaseutualueilla, missä asui paljon ihmisiä. Seura rohkaisi veljiä käymään näitä alueita kesäkuukausina, ja varsin monet tekivät niin. Seurauksena oli, että noiden kahden vuoden aikana käytiin 60 prosenttia kaikista maan vapaista alueista. Tulos? Monia kiinnostuneita löydettiin ja kirjallisuutta levitettiin melkoisesti. Veljet kävivät uudelleen monien kiinnostuneiden luona tai kirjoittivat heille kirjeitä, ja haaratoimisto sai 6000 henkilön nimet, joille tarjottiin lisää hengellistä apua. Näiden rynnistysten johdosta monet julistajat muuttivat sellaisille paikoille, joissa ei ollut seurakuntia. Näin perustettiin lisää seurakuntia.

Kaksi Gilead-koulusta valmistunutta lähetystyöntekijää työskenteli Pohjois-Norjassa vuosina 1951–1953, ja heillä oli monia erikoisia kokemuksia kenttäpalveluksessa. Varsinkin talvi vaati heiltä suuria uhrauksia palveluksessa. Seuralta he olivat saaneet selkäreput, makuupussit ja turkit käytettäväksi kovassa pakkasessa – paljon nollan alapuolella. Usein he käyttivät suksia palveluksessa. Kerran he joutuivat tällaisella hiihtoretkellä lumimyrskyyn, ja tuuli oli niin kova, että he pysyivät vaivoin pystyssä. Lumi pieksi heidän kasvojaan, niin että he melkein sokaistuivat. Kun he pysähtyivät, heidän täytyi koko ajan paukuttaa käsiään yhteen pysyäkseen lämpiminä. Mutta heidät palkittiin, kun he lopulta tulivat pieneen Kibergin satamaan, jossa siihen aikaan oli noin 350 asukasta ja jota sanottiin ”Pikku-Moskovaksi”, koska siellä oli niin paljon kommunisteja. Veljet kutsuivat asukkaat kuulemaan puhetta, ja yli 90 tuli ja täytti salin. Tällä matkalla aloitettiin myös useita raamatuntutkisteluja.

Työ vapailla alueilla jatkui myös seuraavina vuosina, mutta ei yhtä tiiviinä. 1960-luvun puolivälissä tehtiin kuitenkin jälleen erikoisponnistuksia saarnaamisen edistämiseksi sellaisilla alueilla. Vielä oli paikkakuntia, joissa Valtakunnan sanomaa oli tuskin lainkaan saarnattu. Kahden, neljän tai useamman tienraivaajan ryhmiä muutti tiheään asutuille alueille yrittäen perustaa seurakuntia, ja varsin monet seurakunnan julistajat muuttivat alueille, missä tarve oli suurempi. Lisäksi Seura rohkaisi kaikkia veljiä menemään vapaille alueille kesäkuukausina. Sen johdosta käytiin joka vuosi laajoja osia maasta ja monia raamatuntutkisteluja aloitettiin. Auttaakseen julistajia johtamaan näitä tutkisteluja kirjeitse Oslon haaratoimisto valmisti pienen lehtisen, jossa oli erikoiskysymyksiä kirjaan ”Asiat, joissa Jumalan on mahdotonta valehdella”. Parasta on kuitenkin se, että kiinnostus näiden alueiden huolehtimisesta jäi elämään. Kaiken aikaa on julistajia, jotka muuttavat sinne, missä tarve on suurempi tai todistavat  siellä kesäkuukausina. Vuosien kuluessa on siten kaikki vapaat maaseutualueet käyty kesäkuukausina.

BEETEL-KOTI JA HAARATOIMISTO

Norjassa ei ole suurta Beetel-kotia eikä haaratoimistoa, koska julistajamäärä on pieni. Beetel-perheeseen kuuluu nykyään vain seitsemäntoista jäsentä. Vuoteen 1956 saakka norjalainen Vartiotorni ja Herätkää! painettiin eräässä oslolaisessa kirjapainossa. Siitä lähtien ne on painettu Seuran Ruotsin haaratoimistossa. Meillä on kuitenkin pieni paino täällä Beetelissä, missä me painamme Valtakunnan Palveluksemme, lomakkeita ja muuta samantapaista.

Inkognitogaten 28 B:n rakennus on yhä käytössämme, mutta jo useita vuosia se on ollut liian pieni, ja monta kertaa olemme koettaneet löytää toista paikkaa. Niinpä kun veli Knorr oli täällä vuonna 1965, päätettiin että Seura anoo viranomaisilta lupaa saada rakentaa uusi Beetel-koti ja haaratoimisto erään veljen lahjoittamalle tontille, joka sijaitsi kauniissa ympäristössä. Rakennussuunnitelmat laadittiin, mutta viranomaiset eivät olleet halukkaita kaavoittamaan tuota Oslon reunamilla sijaitsevaa aluetta.

Vuosi 1970 oli käännekohta. Saman talon kolmannessa kerroksessa, missä haaratoimisto sijaitsi, oli kauan toiminut täysihoitola. Sen omistaja havaitsi kuitenkin yrityksen taloudellisesti kannattamattomaksi. Oslon veljiä pyydettiin etsimään sopivaa asuntoa täysihoitolan pitäjälle. Mutta koska tämä ei johtanut aluksi mihinkään tulokseen, nainen vastasi itse erääseen sanomalehti-ilmoitukseen. Hän sai myöhemmin kuulla, että hänet oli valittu umpimähkään seitsemästäsadasta hakijasta! Jotkut veljet tekivät remontin naisen uudessa huoneistossa ja auttoivat häntä muutossa.

Me kunnostimme laajennetun Beetel-kotimme kolmannen kerroksen ja teimme siellä muitakin muutoksia. Aluksi ajattelimme, että meillä oli runsaasti tilaa, mutta Valtakunnan työn kasvun vuoksi tilat kävivät pian ahtaiksi. Vuonna 1979 hallitseva elin päätti, että meidän pitäisi jälleen yrittää ostaa maa-alue rakentaaksemme uuden haaratoimiston ja Beetel-kodin, joka olisi tarpeeksi suuri täyttämään nykyiset tarpeet ja jota voitaisiin laajentaa. Anottuamme useita tontteja puolentoista vuoden aikana meille tarjottiin lopulta noin kahden ja puolen hehtaarin suuruista aluetta Ytre Enebakkista, noin 30 kilometriä Oslon keskustasta. 31. tammikuuta 1981 allekirjoitimme maata koskevan sopimuksen, ja veljet ovat jo jonkin aikaa työskennelleet ahkerasti suunnitellessaan ja pystyttäessään parakkeja työntekijöille,  sahatessaan puita ja tehdessään muita valmistelutöitä. Odotamme innokkaasti, että saamme muuttaa uuteen haaratoimistorakennukseen, mutta tiedämme, että on tehtävä vielä paljon työtä, ennen kuin voimme tehdä niin.

NYKYINEN VOIMAKAS JÄRJESTÖ

Järjestön edistymiskautena toisen maailmansodan jälkeen joillakin veljillä on ollut huomattava vastuuasema täällä Norjassa. Marvin Anderson oli haaratoimistonvalvojana vuosina 1946–1963. Vuodesta 1964 lähtien hän on ollut vastuussa painosta täällä Beetelissä. Veli Roar A. Hagen oli haaratoimistonvalvojana vuosina 1963–1969, jolloin hän luopui tästä vastuusta perhesyistä. Thor R. Samuelsen tuli hänen tilalleen ja toimii nykyisenä haaratoimistokoordinaattorina.

Vuoden 1971 piirikonventeissa me opimme, että apostolisina aikoina avustavien palvelijoiden tukema vanhimmisto oli vastuussa kristillisistä seurakunnista. Tämä uusi järjestely otettiin iloiten vastaan, ja siitä on ollut paljon hyötyä seuraavina vuosina. Vuosina 1974 ja 1975 kaikilla nimitetyillä vanhimmilla Norjassa oli tilaisuus käydä Valtakunnan palveluskoulu, joka teki heidät vielä pätevämmiksi huolehtimaan ”laumasta”. – 1. Piet. 5:1–3.

1970-luvulla me olemme iloinneet valtavasta kasvusta. Tähän on vaikuttanut epäilemättä eräs uusi työn piirre. Vuonna 1973 norjalaiset veljet kutsuttiin kansainväliseen konventtiin Kööpenhaminaan Tanskaan. Siellä julkistettiin suunnitelma Valtakunnan Uutiset -traktaatin voimakkaasta kansainvälisestä levittämisestä. Ensimmäinen näistä rynnistyksistä Norjassa kesti kymmenen päivää ja alkoi tuon vuoden syyskuun 21. päivänä. Työn luonteen vuoksi yhä useammat henkilöt ovat ottaneet osaa kenttäpalvelukseen. Syyskuusta 1972 syyskuuhun 1973 meillä oli 1119 julistajan eli 19,4 prosentin lisäys.

Monien ihmisten kiinnostus totuuteen on herännyt näiden traktaattirynnistysten johdosta. Muuan mies luki Valtakunnan Uutiset nro 16:n ja soitti sen viimeisellä sivulla olevaan puhelinnumeroon. Hänen kanssaan aloitettiin raamatuntutkistelu. Kolmen tutkistelun jälkeen hän lopetti tupakoinnin ja kuuden tutkistelun jälkeen hän erosi kirkosta. Hän teki myös muutoksia tukan, parran yms. suhteen. Tuona aikana hän kävi vaimonsa kanssa säännöllisesti kokouksissamme. Tämä mies edistyi nopeasti ja hänet kastettiin noin kuusi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli saanut ensimmäisen kosketuksen totuuteen. Sekä hänestä että hänen vaimostaan tuli innokkaita Valtakunnan julistajia.

Olemme nyt levittäneet useita Valtakunnan Uutisia, ja suuri todistus on annettu. Monet uudet on saatu mukaan kenttäpalvelukseen.  1.–10. toukokuuta 1976 me levitimme 800000 traktaattia ja 7405 henkilöä osallistui kenttäpalvelukseen siinä kuussa. Muistonvietossa 14. huhtikuuta 1976 oli läsnä 13037. Siksi me toivomme, että vielä monet tulevat jollakin tavalla osallistumaan Jehovan nimen kunniaansaattamiseen.

Kolmenkymmenen vuoden aikana vuodesta 1945 vuoteen 1975 Valtakunnan julistajien määrä Norjassa on lisääntynyt 689:stä 7543:een. Se on lähes tuhannen prosentin lisäys. Näinä vuosina seurakuntien määrä on noussut 40:stä 197:ään ja kierrosten neljästä yhteentoista. Vuoden 1975 jälkeen julistajien määrä väheni hiukan, mutta julistajien kokonaismäärä vuonna 1980 oli 7221. Veljet saarnaavat uskollisesti hyvää uutista kaikille, jotka haluavat kuunnella.

ETEENPÄIN JEHOVAN TYÖSSÄ!

Hyvää uutista Valtakunnasta julistetaan nyt kaikkialla Norjassa. Se on ulottunut kaukaisimpiin saariin ja luotoihin koko rannikkoalueella, syviin vuonoihin, laaksoihin ja suuriin metsiin. Pyrkiessämme julistamaan totuutta me olemme kokeneet edistyksen ja vastoinkäymisten aikoja. Edistys on ollut vahvistavaa ja vastoinkäymisillä on ollut puhdistava vaikutus. Jehova on todella siunannut meitä runsaasti näinä 89 vuotena siitä lähtien, kun Knud P. Hammer vuonna 1892 toi hyvän uutisen Norjaan.

Saarnaamistyömme ei ole kohdannut suurta vastustusta poliittisten tai uskonnollisten ainesten taholta lukuun ottamatta sotavuosia 1941–1945. Norjalaiset näyttävät yleensä kunnioittavan toisten ihmisten vakaumusta, eivätkä uskonnolliset tai poliittiset kiihkoilijat saa heitä helposti kiihotetuiksi. Lisäksi kaikki alkavat nähdä, että uskonnollisten järjestöjen vaikutusvalta on vähenemässä varsinkin nuoremman sukupolven keskuudessa, joka on asettunut vastustamaan sitä vääryyttä, jota uskonnon nimessä tehdään.

Toisen maailmansodan jälkeen elintaso Norjassa on noussut nopeasti. Materialismilla on luja ote ihmisistä, ja kristittyjen täytyy olla varuillaan välttääkseen sen ansat. Rikollisuus ja huumeitten väärinkäyttö lisääntyvät hälyttävästi, ja moraalitaso on laskemassa.

Mutta Jumalan kansa vaeltaa ”Herran polkuja”, ja se kokee hänen rakkaudellisen huomaavaisuutensa. (Ps. 25:10) Jehovan todistajat Norjassa ovat iloisia ollessaan tosi palvojien toimelias, yksimielinen ja nopeasti kasvava joukko. Rukoilemme, että Jehova Jumala katsoisi meidät jatkuvasti arvollisiksi tekemään hänen suurenmoista työtään täällä Norjassa, ’pohjoisessa maassa’.

 [Kartta s. 209]

(Ks. painettu julkaisu)

NORJA

Kirkkoniemi

Narvik

Bodø

Pohjoinen napapiiri

Namsos

Trondheim

Kristiansund

Florø

Lillehammer

Sognevuono

Bergen

Oslo (Kristiania)

Moss

Skien

Stavanger

Kristiansand

SNTL

SUOMI

RUOTSI

TANSKA

[Kuva s. 230]

Tienraivaaja kirjalaukun ja gramofonin kanssa. Taustalla näkyy ”Rut” (Ruut), jota käytettiin todistamistyössä rannikolla

 [Kuvat s. 254]

Oslon haaratoimisto ja Beetel-perhe