Italia
Italia
ITALIAA on usein nimitetty ”kauniiksi saappaaksi”, koska se muistuttaa ulkomuodoltaan 1700-luvulla käytettyä saapasta. Saappaan kantapään muodostaa Apulia, kärkiosan Calabria, ja varren yläosaa reunustavat Alpit. Italia on siis pitkä, Välimereen ulkoneva niemimaa. Sen nimi on peräisin sanasta, jonka muinaiset roomalaiset antoivat niemimaan eteläosalle. Tuo sana on Italia, ja se merkitsee tarinan mukaan ’härkien maa’ tai ’laidunmaa’. Italia on tunnettu maaseutunsa ihastuttavasta luonnonkauneudesta. Siellä on laaksoja, vuoria, järviä, rantoja, oliivilehtoja, viinitarhoja ja sypressien tiheään peittämiä rinteitä. Italiaan kuuluu myös kaksi suurta saarta, Sisilia ja Sardinia.
Asukkaita on yli 57 miljoonaa, ja he ovat enimmäkseen katolilaisia, vaikkakin osallistuminen kirkon toimintaan on hyvin vähäistä.
Miten tosi kristillisyys juurtui tänne alun perin, ja miten se myöhemmin kuihtui? Milloin ja miten Jehovan todistajien saarnaamistyö alkoi tässä maassa?
ITALIAN VARHAISKRISTITYT
Vuonna 59 eräät vangit, joihin kuului muuan keski-ikäinen mies, tekivät erään armeijan upseerin johdolla väsyttävän ja vaarallisen matkan. Selviydyttyään kuin ihmeen kautta laivansa haaksirikosta he nousivat maihin Maltalle, Italian eteläpuolella sijaitsevalle saarelle, ja saattoivat jatkaa matkaansa kolme kuukautta myöhemmin. Laiva, johon he nousivat, oli nimeltään ”Zeuksen pojat”. Nimi oli annettu Zeuksen kaksospoikien kunniaksi, joiden uskottiin suojelevan merimiehiä vaaroilta. Yksi vangeista ei kuitenkaan ollut kreikkalais-roomalaisten jumalien palvoja. Hän oli Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi ja hänen nimensä oli Paavali. Heidän matkansa jatkui Sisiliassa sijaitsevaan Syrakusaan, jossa he viipyivät kolme päivää, ja sitten läpi Messinansalmen, jonka rannalla sijaitsevassa Regiumissa he pysähtyivät. Pian sen jälkeen he nousivat maihin Puteoliin, lähelle Napolia, jossa heidän paikalliset hengelliset veljensä pyysivät heitä viipymään jonkin aikaa. Seitsemän päivän kuluttua he lähtivät Roomaan ja kulkivat pitkin Via Appiaa, joka oli maailmanvallan huomattavin kauas ulottuva sotilaallis-kaupallinen valtatie. Rooman seurakunta sai tietää, että Paavali saapuisi pian, ja veljet menivät rakkaudellisesti häntä vastaan Appiuksen torille ja Kolmelle majatalolle, jossa he liittyivät matkalaisten seuraan loppumatkan ajaksi. – Apt. 27:1–28:16.
Paavali arvosti Rooman kristittyjä niin paljon, että hän oli aiemmin kirjoittanut heille: ”Teidän uskostanne puhutaan koko maailmassa.” – Room. 1:8.
Tosi kristillisyys kukoisti jonkin aikaa ja katosi sitten luopumuksen myötä, jonka saapumisen Jeesus Kristus oli ennustanut. (Matt. 13:26–30, 36–43) Uskonnollisten johtajien käyttämä maallinen valta lisääntyi jatkuvasti, kunnes uskonnolliset ja poliittiset ainekset liittoutuivat yhteen keisari Konstantinuksen aikana. Se johti katolilaisuuden ja paavinvallan syntyyn.
HENGELLINEN PIMEYS PEITTÄÄ ITALIAN
Niin sanottu uskonpuhdistus vaikutti tuskin lainkaan Italiassa pimeällä keskiajalla, ja niemimaan asukkaitten keskuudessa vallitsi jatkuvasti äärimmäinen hengellinen pimeys. Jotkut yksilöt yrittivät hankkia tosi tietoa Jumalan sanasta, mutta useimmat heistä pakenivat ulkomaille, missä he saattoivat kertoa vasta löytämästään raamatullisesta tiedosta toisille. Italiaan jääneet vangittiin, ja inkvisitio tuomitsi heidät kuolemaan.
Vuonna 1870 Kirkkovaltio, ts. katolisen kirkon hallinnassa olleet laajat maa-alueet, liitettiin Italian kuningaskuntaan, lukuun ottamatta pientä aluetta, joka on vieläkin Vatikaanivaltion hallussa. Maassa oli nyt hyvät mahdollisuudet uskonnonvapauden laajentamiseen. Nuo toiveet tehtiin kuitenkin tyhjiksi pian sen jälkeen, kun Benito Mussolini nousi valtaan vuonna 1922. Vuonna 1929 hän allekirjoitti katolisen kirkon kanssa konkordaatin, joka myönsi kirkolle ja papistolle erikoisoikeuksia ja avasi tien uusille tukahduttamistoimille. Voisimme siksi kysyä, miten Jehovan todistajien saarnaamistyö sai alkunsa nykyajan Italiassa?
ALKU
Tosi kristillisyyden elpyminen alkoi vasta viime vuosisadan lopulla Piemonten maakunnassa pienessä Pinerolo-nimisessä kaupungissa, 38 kilometrin päässä Torinosta. Pinerolo sijaitsee eräässä Kottisten Alppien maalauksellisessa laaksossa, ja noita laaksoja nimitetään ”Valdolaislaaksoiksi”. Ne ovat saaneet nimensä Pierre Valdesin, erään monia Raamatun totuuksia ymmärtäneen lyonilaisen kauppiaan, seuraajien mukaan.
Vuonna 1891 muuan amerikkalainen matkailija pysähtyi joksikin aikaa Pineroloon ollessaan ensimmäisellä matkallaan Euroopassa. Hän oli Charles Taze Russell, Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti. Pinerolossa hän tapasi professori Daniele Rivoiren, erään valdolaisen, joka opetti kieliä Torre Pellicen valdolaisessa kulttuurikeskuksessa. Vaikka professori Rivoiresta ei koskaan tullutkaan Jehovan todistajaa, niin hän oli hyvin kiinnostunut sen Raamatun sanoman levittämisestä, josta kerrottiin Vartiotorni-seuran julkaisuissa.
Kului muutamia vuosia, ja sillä välin Fanny Lugli, eräs San Germano Chisonessa lähellä Pineroloa asuva valdolainen, sai Amerikassa asuvilta sukulaisiltaan kirjan, jonka nimi oli ”Jumalan aikakausisuunnitelma”. Vuoteen 1903 mennessä hän oli tajunnut kirjan sisältävän totuuden ja hän johti pienen ihmisryhmän kokouksia kotonaan.
Lisäksi vuoden 1903 tienoilla professori Rivoire käänsi kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma Italiaksi. Hän painatti kirjan omalla kustannuksellaan eräässä kirjapainossa vuonna 1904. Se tapahtui ennen kuin kirjan italiankielinen painos julkaistiin Yhdysvalloissa. Vuonna 1904 julkaisemassaan painoksessa professori Rivoire kirjoitti seuraavat sanat kirjan lukijoille: ”Me jätämme tämän ensimmäisen italiankielisen painoksen Herran haltuun. Siunatkoon hän sitä niin, että se puutteistaan huolimatta ylistäisi osaltaan hänen pyhintä nimeään ja kannustaisi hänen italiankielisiä lapsiaan syvempään Jumalan pelkoon.” Jehova todella siunasikin tämän kirjan levityksestä koituneet tulokset.
Professori Rivoire alkoi myös kääntää Italiaksi lehteä ”Siionin Vartiotorni ja Kristuksen läsnäolon airut”. Sitä julkaistiin vuonna 1903 neljännesvuosittain, ja se painettiin Pinerolossa. On kiintoisaa todeta, että lehteä levitettiin tavanomaisten kanavien kautta huomattavimmille lehdenmyyjille maakuntien suurimpiin keskuksiin.
Samoihin aikoihin Clara Cerulli Lantaret ja Giosuè Vittorio Paschetto tutustuivat myös totuuteen, ja muutamia vuosia myöhemmin Remigio Cuminetti liittyi heidän seuraansa. Näistä kaikista me kuulemme kertomuksemme edetessä.
SEURAKUNTA MUODOSTETAAN
Vuonna 1908 muodostettiin Italiassa ensimmäinen Jehovan nykyisten palvelijoitten seurakunta. Kokouksia pidettiin torstai-iltaisin Pinerolossa sisar Cerullin kotona Piazza Montebello 7:ssä ja sunnuntai-iltapäivisin Gondinissa lähellä San Germano Chisonea sisar Luglin kotona.
Kun veli Russell palasi Italiaan vuonna 1912 vieraillakseen maan ainoassa seurakunnassa, kokouksissa oli läsnä noin 40 henkeä. Työtä johti tuohon aikaan Vartiotorni-seuran Sveitsin haaratoimisto, ja tämä järjestely kesti vuoteen 1945. Sisar Cerulli, joka osasi puhua englantia ja ranskaa sekä italiaa, edusti Sveitsin haaratoimistoa Italiassa.
TURHIA TOIVEITA
Ensimmäisen maailmansodan aikana pieni veljien ryhmä Italiassa joutui kokemaan samanlaisen koettelemusten ja puhdistuksen ajan kuin veljet muuallakin maailmassa. Vuonna 1914 jotkut raamatuntutkijat, kuten Jehovan todistajia silloin nimitettiin, odottivat, että heidät ”temmataan ... pilvissä Herraa vastaan ilmaan”, ja he uskoivat maan päällä tehtävän saarnaamistyönsä päättyneen. (1. Tess. 4:17) Kerrotaan, että ”eräänä päivänä jotkut heistä menivät syrjäiseen paikkaan odottamaan tuota tapahtumaa. Mutta kun mitään ei tapahtunut, heidän oli pakko palata kotiinsa varsin alakuloisen mielialan vallitessa. Sen johdosta jotkut luopuivat uskosta”.
Noin 15 henkilöä pysyi uskollisena, ja he jatkoivat kokouksissa käymistä ja Seuran julkaisujen tutkimista. Veli Remigio Cuminetti sanoi tuosta ajasta: ”Odottamamme kirkkauden kruunun sijasta saimme tukevat saappaat voidaksemme jatkaa saarnaamistyötä.”
VELI CUMINETTIN OIKEUDENKÄYNTI
Kun Italia liittyi sotaan vuoden 1915 toukokuussa, niin yhdelle seurakunnan jäsenistä, veli Remigio Cuminettille, koittivat hyvin vaikeat ajat. Kun hänet kutsuttiin asepalvelukseen, hän päätti säilyttää puolueettomuutensa. (Jes. 2:4; Joh. 15:19) Tämä merkitsi sitä, että hänen täytyi mennä oikeuteen Alessandriassa toimivan sotatuomioistuimen eteen. Sisar Clara Cerulli oli läsnä oikeudenkäynnissä ja hän lähetti yksityiskohtaisen raportin siitä veli Giovanni DeCeccalle Brooklynin Beeteliin, sillä hän tiesi tämän olevan aina kiinnostunut siitä, mitä Italian kentällä tapahtui. Hänen kirjeensä, joka on päivätty 19. syyskuuta 1916, on luotettava kertomus siitä mitä tapahtui:
”Rakas veljeni Kristuksessa
”Minusta tuntuu, että minun pitää kirjoittaa sinulle viipymättä kertoakseni hyviä uutisia siitä, kuinka rakas veljemme Remigio Cuminetti pysyi lujana uskonsa puolesta ja antoi hyvän todistuksen oikeudenkäyntinsä aikana Alessandriassa.
”Sisar Fanny Luglilla ja minulla oli suuri etu olla läsnä oikeudenkäynnissä, ja me rohkaistuimme veljemme ilmaistessa lujaa uskoa julkisesti.
”Tuomari yritti toistuvasti saada veljemme lankeamaan jonkinlaiseen sovitteluun, mutta Remigio ei häkeltynyt kertaakaan. Seuraavassa on kertomus siitä, mitä oikeudenkäynnissä sanottiin:
TUOMARI: ’Huomautan, että olette oikeudenkäynnissä tämän tuomioistuimen edessä syytettynä vakavasta rikoksesta ja kuitenkin näytätte siltä kuin teitä naurattaisi!’
VELI CUMINETTI: ’En voi kasvonilmeilleni mitään. Ilo, jota tunnen sydämessäni, heijastuu varmasti kasvoistani.’
TUOMARI: ’Miksi kieltäydytte pukeutumasta asepukuun ja puolustamasta maatanne?’
VELI CUMINETTI: ’Olen tämän tuomioistuimen edessä, koska kieltäydyn käyttämästä asepukua. Siinä kaikki. En ole syyllistynyt mihinkään muuhun rikokseen. Jumalan lapsen ei mielestäni sovi käyttää univormua, joka edustaa vihaa ja sotaa! Samasta syystä kieltäydyn käyttämästä käsivarsinauhaa ja työskentelemästä tehtaassa, joka toimii sodan tukemiseksi. Haluan mieluummin, että minua pidetään Jumalan lapsena, koska kohtelen lähimmäisiäni rauhaisasti.’
TUOMARI: ’Myönnättekö riisuutuneenne alusvaatteisillenne ollessanne vankilassa Cuneossa?’
VELI CUMINETTI: ’Kyllä, Herra Tuomari, se on totta. Minut pakotettiin kolme kertaa panemaan ylleni asepuku, ja minä riisuin sen kolme kertaa. Omatuntoni sotii sitä ajatusta vastaan, että vahingoittaisin lähimmäistäni. Olen valmis antamaan henkeni toisten puolesta, mutta en koskaan ryhdy mihinkään toimiin vahingoittaakseni lähimmäistäni, koska Jumala ei opeta pyhän henkensä välityksellä meitä vihaamaan lähimmäistämme, vaan rakastamaan häntä.’
TUOMARI: ’Millaisen koulutuksen olette saanut?’
VELI CUMINETTI: ’Sillä ei ole mitään merkitystä. Olen tutkinut Raamattua!’
TUOMARI: ’Vastatkaa kysymyksiin, joita esitän teille. Kuinka kauan kävitte koulua?’
VELI CUMINETTI: ’Kolme vuotta, mutta toistan, ettei sillä ole mitään merkitystä sen koulutuksen rinnalla, jota olen saanut Kristuksen koulussa!’
TUOMARI: ’Vahinko, että jouduitte tekemisiin noiden ihmisten kanssa [viittaus sisar Lugliin ja minuun], jotka ovat johtaneet teidät harhaan. [Paheksuvasti] Kuinka kauan olette tutkinut tätä kirjaa, jota sanotte ”Raamatuksi”?’
VELI CUMINETTI: ’Kuusi vuotta, ja ainoa asia, josta olen pahoillani, on se, etten aloittanut aiemmin!’
TUOMARI: ’Kuka opettaa teille tätä uutta uskontoa?’
VELI CUMINETTI: ’Jumala opettaa itse omiaan. Pitemmälle ehtineet tutkijat ovat auttaneet minua ymmärtämään Raamatun totuuksia, mutta vain Jumala voi avata ymmärryksemme silmät.’
TUOMARI: ’Tajuatteko, miten vakava asia tottelemattomuutenne on? Onko päätöksenne niin luja, että pystytte kohtaamaan seuraukset?’
VELI CUMINETTI: ’On varmasti. Olen valmis kestämään, tapahtuipa mitä tahansa. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan, niin en koskaan riko antamaani lupausta palvella Herraa täysin määrin.’
”Tämän jälkeen yleinen syyttäjä pyysi veli Cuminettille neljän vuoden neljän kuukauden tuomiota, ja sitten oli puolustuksen puheenvuoro.
”Puolustusasianajaja nousi seisomaan ja antoi suurenmoisen todistuksen veljemme asenteesta sanoen, ettei sellaista miestä tulisi panna vankilaan, vaan häntä pitäisi ihailla hänen rohkeutensa ja Jumalaa kohtaan osoittamansa uskollisuuden vuoksi. Todettiin, ettei syytetty halunnut toimia vastoin omaatuntoaan rikkomalla Raamatun käskyä, joka kielsi tappamisen. Hän totteli Jumalan lakia.
”Tämän jälkeen tuomarit poistuivat viideksi minuutiksi ja palasivat sitten oikeussaliin ilmoittamaan tuomion. ’Remigio Cuminetti tuomitaan kolmeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen petoksesta kuningasta ja maan lakeja vastaan.’
”Veljemme kiitti heitä säteilevä hymy kasvoillaan!
”Sitten tuomari kysyi häneltä, oliko hänellä mitään muuta sanottavaa.
”Remigio vastasi: ’Minulla olisi paljonkin sanottavaa Jumalan rakkaudesta ja hänen suurenmoisista ihmiskuntaa koskevista tarkoituksistaan.’
”Sen kuullessaan tuomari vastasi kärkevästi: ’Olemme jo kuulleet tarpeeksi siitä. Toistan kysymyksen. Onko teillä mitään muuta sanottavaa tuomiosta?’
”’Ei’, vastasi veljemme kasvot palavaa intoa säteillen, ’toistan, että olen valmis antamaan henkeni toisten puolesta, mutta en koskaan ryhdy mihinkään toimiin vahingoittaakseni lähimmäistäni!’
”Oikeudenkäynti päättyi tähän.
”Sisar Fanny Lugli ja minä saatoimme iloksemme puhua rakkaan veljemme kanssa. Kaikki ihailivat häntä. Tuomareitakin hämmästytti hänen nöyrä asenteensa, johon liittyi se rohkeus, jota osoittaen valon lapset kieltäytyvät kumartamasta maallisia valtoja. He kumartavat vain Jumalaa rukoillessaan häntä hengessä ja totuudessa.”
”ERÄÄN OMANTUNNONSYISTÄ KIELTÄYTYJÄN SEIKKAILU”
Se mitä oikeudenkäynnin jälkeen tapahtui, on kertomus sinänsä. Se oli niin merkittävä, että se kerrottiin vuosia myöhemmin aikakauslehti L’Incontron heinä-elokuun numerossa vuonna 1952. Seuraavat katkelmat on poimittu artikkelista, jonka otsikko oli ”Erään omantunnonsyistä kieltäytyjän seikkailu ensimmäisen maailmansodan aikana”:
”Tämä Jehovan todistaja oli Porte di Pinerolossa vuonna 1890 syntynyt Remigio Cuminetti. ...
”Mutta kun sota syttyi, konepaja [Villar Perosan RIV] pantiin tukemaan sotatoimia, ja työntekijöitä vaadittiin käyttämään käsivarsinauhaa ja pitämään itseään armeijan vallan alaisina. Cuminetti olisi voinut suostua siihen ja pysyä silti siviilihenkilönä. Jos hän olisi tehnyt sen, hän olisi säästynyt niiltä koettelemuksilta, jotka hänen täytyi myöhemmin kestää. Erikoistuneena työntekijänä hän olisi voinut saada pysyvän asevelvollisuuden lykkäyksen, mutta hän ajatteli heti itsekseen: ’Olen vihkinyt elämäni Jumalalle. Voinko siis jatkaa hänen tahtonsa tekemistä ja samanaikaisesti edistää sotatoimia? Rikkoisin silloin, vaikkakin epäsuorasti, käskyjä ”Älä tapa” ja ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Eivätkö saksalaiset ja itävaltalaiset ole lähimmäisiäni aivan yhtä lailla kuin ranskalaiset, englantilaiset ja venäläiset?’ Tälle vilpittömälle miehelle vastaus oli selvä ja yksiselitteinen ...
”Kun hänen ikäryhmänsä kutsuttiin asepalvelukseen, hän pysyi vakaumuksessaan ja kieltäytyi liittymästä armeijaan. Sen vuoksi hänet pidätettiin uudelleen ja hän joutui oikeuteen Alessandrian sotatuomioistuimen eteen. Hänet tuomittiin kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankilaan [todellisuudessa kolmeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi] ja lähetettiin Gaetan sotilasvankilaan ... Mutta sotilasviranomaisten mielestä oli epäoikeudenmukaista, että hän vietti kaikessa rauhassa aikaansa vankilassa samaan aikaan, kun hänen maanmiehensä panivat henkensä alttiiksi taistelukentällä! ... He päättivät vapauttaa hänet vankilasta ja lähettää hänet sellaiseen armeijanosastoon, jossa hänestä tehtäisiin väkisin sotilas ja hänet pakotettaisiin taistelemaan maansa puolesta ... kun hänet vietiin sinne, hän kieltäytyi pukemasta ylleen asepukua ja hänet jätettiin paitasilleen pihalle.
”Oltuaan siinä jonkin aikaa tovereittensa yleisen pilkan kohteena hän harkitsi asiaa uudelleen ja päätti, ettei joidenkin vaatteitten pitäminen tekisi hänestä sotilasta. Hän päätteli, ettei ketään voitaisi pitää sotilaana tai sotilaskurin alaisena, ellei hän kiinnittäisi tähtiä takkiinsa. Niinpä hän puki asepuvun ylleen ilman tähtiä, eikä kukaan saanut häntä koskaan kiinnittämään niitä kaulukseensa. Hänet lähetettiin takaisin vankilaan, ja sieltä hänet siirrettiin mielisairaalaan, koska viranomaiset päättelivät, että hänen täytyi olla järjiltään. Koska hänen järkensä toimi yhtä hyvin kuin kenen tahansa muunkin, laitoksen johtaja ei voinut luokitella häntä mielenvikaiseksi ja passitti hänet siksi takaisin rykmenttiinsä. Koska hän kieltäytyi päättäväisesti käyttämästä sotilaan tähtiä ja suorittamasta minkäänlaista asepalvelusta, hän päätyi ennen pitkää takaisin vankilaan. Niinpä useat kuukaudet vierivät hänen kulkiessaan vankilan ja mielisairaalan väliä.
”Lopulta hänet lähetettiin takaisin rykmenttiinsä, ja tällä kertaa muuan armeijan majuri päätti murtaa hänen vastarintansa kerta kaikkiaan. Eräänä päivänä hän käski aseella uhaten häntä ottamaan aseensa ja menemään taisteluhautoihin. Cuminetti ... tiesi, että tämä majuri oli jo tappanut muutamia sotilaita paljon pienemmistä rikkomuksista ... joten hän oli varma, että hänen päivänsä olivat luetut. Siitä huolimatta hän kieltäytyi tyynesti koskemasta aseisiin. Sitten majuri käski kahden muun sotilaan pakata hänelle selkärepun, panna sen hänen selkäänsä ja kiinnittää patruunavyön, sapelin yms. hänen vyötäisilleen. Sen jälkeen kun majuri oli puetuttanut hänet tällä tavoin, hän uhkasi häntä uudelleen revolverillaan ja käski hänen mennä rintamalinjoille. Koska Cuminetti ei liikahtanutkaan, kahden sotilaan käskettiin viedä hänet väkisin taisteluhautoihin retuuttaen häntä käsistä ja jaloista kasvot maahan päin. Silloin, juuri kun Cuminettia oltiin viemässä pois, hän huomautti: ’Italia-parka! Jos sen sotilaat täytyy viedä taisteluhautoihin väkisin, niin miten se koskaan pystyy voittamaan sotaa?’ Tämä huomautus sai jopa tuon kiihkeän ja leppymättömän majurin taipumaan, ja hän käski ottaa sotilasvarusteet pois Cuminettin yltä ja lähettää hänet takaisin vankilaan.
”Hiukan myöhemmin rykmentin eversti lähetti hakemaan häntä. Tämä upseeri oli päättänyt puhua hänelle ystävällisesti järkeä saadakseen hänet käyttämään sotilaan tähtiä. Hän kutsui hänet toimistoonsa ja vakuutti hänelle kaikin tavoin, että jos hän tottelisi määräyksiä, niin hänen ei tarvitsisi milloinkaan koskea aseeseen ja hänet järjestettäisiin palvelemaan rintamalinjojen takana. Cuminetti myönsi myöhemmin ... että tämä oli ankarin koetus, minkä hän oli siihen mennessä kohdannut. Nähdessään hänen nöyrän ja kunnioittavan asenteensa eversti luuli jo voittaneensa taistelun ja sanoi isälliseen sävyyn: ’Miesparka, kuinka voisitte mitenkään taistella koko armeijan valtavaa voimaa vastaan aivan yksin? Teidät nujerrettaisiin varmasti. Kas niin, kiinnitän tähdet puolestanne, ja te käytätte niitä ettekä enää kapinoi. Teen tämän omaksi parhaaksenne ja vakuutan, ettei teidän tarvitse ampua toisia ihmisiä ja että kantanne otetaan täysin huomioon.’
”Cuminetti vastasi aivan yksinkertaisesti: ’Eversti, jos yritätte kiinnittää tähdet univormuuni, niin annan teidän tehdä sen, mutta heti kun pääsen ulos, otan ne taas irti!’ Niin vankkumattoman päätöksen edessä eversti luopui painostuksestaan ja jätti hänet kohtalonsa huomaan.
”Tämä vaatimaton, nöyrä mies joutui viisi kertaa oikeuden eteen uskonsa vuoksi. Hän oli vankilassa Regina Coelissa, Roomassa, Piacenzassa ja Gaetassa sekä Reggio nell’Emilian mielisairaalassa.”
Kun veli Cuminetti oli viettänyt vielä joitakin kuukausia vankilassa, hänet vietiin lopulta rintamalle palvelemaan paarinkantajana. Aikakauslehti kertoo:
”Tehdessään eräänä päivänä työtään etulinjassa hän kuuli, että joku haavoittunut upseeri makasi taisteluhautojen edessä ja ettei hänellä ollut voimaa palata linjojen taakse. Kukaan ei halunnut mennä noutamaan häntä. Cuminetti tarjoutui heti tähän vaaralliseen tehtävään ja onnistui tuomaan upseerin turvallisesti takaisin, vaikkakin se maksoi hänelle säärihaavan.”
Hänelle myönnettiin tästä toiminnasta muistomitali, ”mutta hän ei ottanut kunniamerkkiä vastaan sillä perusteella, että hän oli toiminut lähimmäisenrakkaudesta eikä saadakseen mitalin”.
Tuomio, joka hänelle langetettiin Alessandrian sotatuomioistuimessa 18. elokuuta 1916, on luetteloitu Torinon sotatuomioistuimen arkistossa olevaan oikeudenkäyntirekisteriin, ja sen numero on 10419. Veli Cuminetti oli epäilemättä ensimmäinen italialainen Jehovan todistaja, joka omaksui kristillisen puolueettomuuden asenteen ja mahdollisesti ensimmäinen omantunnonsyistä kieltäytyjä nyky-Italian historiassa.
ITALIAN TOIMISTON PERUSTAMINEN
Sota päättyi, ja kuoleman ja tuhon jäljet peittivät koko niemimaan. Vaikka työ olikin edelleen Sveitsin haaratoimiston valvonnassa, niin Italiaan perustettiin toimisto vuoden 1919 jälkeen. Se sijaitsi Pinerolossa Via Silvio Pellico 11:stä vuokratussa talossa.
Vuonna 1922 veli Remigio Cuminetti tuli sisar Cerullin tilalle Seuran edustajaksi Italiassa. Ei katsottu enää olevan sopivaa pitää naista tässä vastuuasemassa, kun se voitiin antaa miehelle, joka oli antanut suunnattoman todistuksen nuhteettomuudestaan. Sisar Cerulli kuitenkin loukkaantui tästä muutoksesta ja jätti totuuden.
Sodan jälkeen professori Giuseppe Banchetti otti huolekseen Vartiotorni-seuran julkaisujen kääntämisen. Hän oli valdolainen pastori, mutta hän oli tutkinut totuutta ja ymmärsi sen arvon. Hän oli jopa yrittänyt sisällyttää joitakin uskomuksia omaan uskontoonsa saarnaamalla niitä saarnatuolista, mutta turhaan. Hän kylvi kuitenkin totuuden siemeniä eri osissa maata. Vuoden 1913 tienoilla hän oli Cerignolassa Foggian maakunnassa, jonne Seuran oli tapana lähettää hänelle säännöllisesti kirjallisuuslähetyksiä. Noita lähetyksiä tuli paikalliseen valdolaiskirkkoon vielä hänen kuolemansa jälkeenkin, ja myöhemmin muutamat tuota kirjallisuutta lukeneet ihmiset muodostivat raamatuntutkijoitten ryhmän.
Vartiotornin lisäksi professori Banchetti käänsi kirjat Jumalan harppu ja Vapautus sekä joitakin kirjasia. Professori Rivoiren tavoin hänkään ei koskaan täysin irtaantunut valdolaiskirkosta, vaikka hän uskoikin Vartiotorni-seuran raamatunselityksiin ja levitti tuota sanomaa.
Professori Banchettin kuoltua vuonna 1926 käännöstyötä teki jonkin aikaa muuan rouva Courtial, joka käänsi kirjan Luominen. Mutta vuonna 1928 tehtävä annettiin vihkiytyneelle henkilölle, veli Giosuè Vittorio Paschettolle, joka jatkoi käännöstyötä, kunnes fasistien poliisi pidätti hänet marraskuun 7. päivänä vuonna 1939. Tuona aikana hän käänsi kirjat Hallitus, Sovitus, Elämä, Ennustus, Valo (2 kirjaa), Puolustus (3 kirjaa), Valmistus, Varjelus, Jehova, Rikkaudet, Viholliset ja Pelastus. Nämä julkaisut olivat todella ’ruokaa oikeaan aikaan’ Jumalan kansalle. (Matt. 24:45) Erityisesti yksi kirja, Viholliset, synnytti puolueettomuuskysymyksestä ilmaisemansa suorasukaisen kannan vuoksi valtavan vainon aallon, joka pyyhkäisi veljien pienen ryhmän ylitse.
Vapauduttuaan vankilasta 23. elokuuta 1943 veli Paschetto jatkoi työtään muiden kääntäjien kanssa vuoteen 1956 asti, jolloin hän päätti maallisen vaelluksensa.
APUA ULKOMAILTA
Palatkaamme nyt takaisin ensimmäisen maailmansodan loppuun. Veli Marcello Martinelli, joka oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa, palasi Italiaan pian vuoden 1918 jälkeen. Hän oli kotoisin Valtellinasta, eräästä Reetian Alppien kauniista laaksosta, joka laskeutuu Comojärvelle, ja hän kävi tuon alueen läpi joitakin kertoja julistaen Valtakunnan sanomaa. Vuonna 1923 hän ryhtyi ”kolporteeraajaksi” eli Valtakunnan kokoajanjulistajaksi, ja hän meni veli Cuminettin toveriksi Pinerolon alueelle. Veli Martinellista pidettiin kovasti hänen hyväsydämisyytensä vuoksi, joka sai hänet voimakkaan vainon aikana kirjoittamaan rakkaudellisia kirjeitä hajallaan oleville harvalukuisille veljille. Hän jatkoi saarnaamistyötä vuoteen 1960 asti, jolloin hän päätti maanpäällisen palveluksensa. Sondrion maakunnassa, jossa hän oli suorittanut Herran työtä, muodostettiin pieni raamatuntutkijoitten ryhmä.
Myös muita maasta muuttaneita, jotka olivat omaksuneet totuuden Belgiassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa, palasi Italiaan. vuosien 1920 ja 1935 välisenä aikana. He jatkoivat innokkaasti saarnaamista niissä paikoissa, joihin he muuttivat takaisin, ja löysivät joitakin kuulevia korvia. Näin muodostettiin lisää raamatuntutkijoitten ryhmiä.
Vuonna 1923 Sveitsin haaratoimisto pyysi kolmea kolporteeraajaa, jotka työskentelivät Sveitsin italiankielisessä Ticino-nimisessä kantonissa, muuttamaan Italiaan. He olivat Ignazio Protti ja hänen kaksi sisartaan Adele ja Albina. Sisar Emma Hotz, joka oli myös kolporteeraaja, liittyi heidän seuraansa seuraavana vuonna.
VIIDEN KOLPORTEERAAJAN INNOKAS TOIMINTA
Näiden innokkaiden kolporteeraajien toiminta on todella mainitsemisen arvoista. Nuo kolme sisarta työskentelivät yhdellä alueella ja veljet, Ignazio Protti ja Marcello Martinelli, toisella alueella. Vuosina 1923–1927 he työskentelivät Piemonten eri alueilla ja osassa Lombardiaa. Sisar Adele Protti, joka meni myöhemmin naimisiin Sveitsistä kotoisin olevan veli Brunin kanssa, kirjoitti useita vuosia sitten:
”Vuonna 1924 painettiin Pinerolossa 20000 kappaletta kirjasta ’Toivottu hallitus’. Olimme myös saaneet Bernistä 100000 kappaletta traktaattia ’Syytös pappeja vastaan’. Tämä traktaatti sisälsi vuonna 1924 Columbuksessa Ohiossa pidetyssä konventissa luetun syytteen. Se tuomitsi papiston ankarasti. Sitä levitettiin kaikkiin Italian suuriin kaupunkeihin.”
Vartiotornin vuoden 1926 helmikuun numerossa kerrottiin tuosta rynnistyksestä: ”Italialaiset veljemme jakoivat 100000 kappaletta ’Syytöstä’, ja he pitivät erikoisesti huolta siitä, että paavi ja Vatikaanin muut ylhäiset virkailijat saivat kukin kappaleensa.”
Voimme hyvin kuvitella, miten jännittyneitä nuo kolporteeraajat olivat levittäessään niin terävää sanomaa! Sisar Brun jatkoi:
”Veli Cuminetti, sisar Hotz ja minä levitimme Genovassa 10000 kappaletta ’Syytöstä’ yhdessä päivässä. Sveitsistä saapui satatuhatta traktaattia Todistus maailman hallitsijoille, mutta viranomaiset takavarikoivat suurimman osan niistä. Noin joka kolmas kuukausi meillä oli tapana vierailla San Germano Chisonessa olevien veljiemme luona rakentuaksemme hengellisesti kokouksissa. On vaikeaa kuvailla kaipaustamme ja palavaa haluamme kokoontua hetkiseksi yhteen veljien kanssa.
”Kerran olin työskennellyt kokonaisen päivän eräässä kylässä ja saanut hyvin tyydyttäviä tuloksia. Sydämeni oli täynnä iloa lähtiessäni kotimatkalle pitkin ainoaa mahdollista tietä, joka kulki erään metsän läpi. Kulkiessani iloisissa mietteissä huomasin yhtäkkiä nuoren miehen, joka käveli polkupyörää taluttaen vierelläni. En ollut lainkaan levoton ja aloin todistella hänelle Valtakunnan rauhan ja oikeuden hallituksesta. Matkamme Alessandriaan kesti noin kaksi tuntia. Loppumatkasta nuori mies sanoi minulle:
”’Neiti, minun täytyy kertoa teille, että olette juuri estänyt minua tekemästä hirveää rikosta. Tulin vierellenne kävelemään tarkoituksenani vahingoittaa teitä. Jos olisitte vastustanut, olisin jopa saattanut tappaa teidät. Mutta kun näin säteilevät kasvonne ja luottavaisen viattoman ilmeenne, en voinutkaan käyttää hyväkseni luottamustanne. Sitten aioitte puhua minulle noista monista suurenmoisista asioista, joista en ollut koskaan aiemmin kuullut. Nämä kaksi tuntia ovat riittäneet muuttamaan asenteeni elämää kohtaan, ja näen nyt, miten surkea ihminen olen ollut. Haluaisin muuttaa elämäntapani. Antakaa minulle jotakin näitä asioita käsittelevää lukemista.’
”Annoin hänelle kaiken kirjallisuuden, mitä laukussani oli jäljellä, ja hän maksoi minulle siitä. Sitten hän puristi kättäni ja sanoi näkemiin. Tuossa tilanteessa, kuten muissakin, minua on suojeltu todella suurenmoisesti.”
Sisar Brun pysyi uskollisena siihen asti kun hän kuoli Zürichissä vuonna 1976 palveltuaan innokkaasti 50 vuotta. Hänen veljensä Ignazio, joka oli yksi noista viidestä kolporteeraajasta, kirjoitti vuonna 1970:
”Me emme edes laskeneet palvelukseen käytettyjä tunteja. Me vain työskentelimme aamusta iltaan. Usein meidät pidätettiin ja vapautettiin jälleen lyhyen ajan kuluttua. Gallaratessa (lähellä Varesea) veli Martinelli ja minut pidätettiin ja pantiin vankilaan papiston keksimien väärien syytösten perusteella. Saimme mennä vankilan pihalle tunniksi päivässä ja saatoimme siten todistaa muille vangeille. Usein ympärillämme oli ryhmä kuulijoita ja jopa vartijat pysähtyivät kuuntelemaan. Eräänä päivänä tuli myös vankilan johtaja. Kun vangit saivat tietää, että meidät vapautettaisiin, he syleilivät meitä ja kiittivät meitä sydämensä pohjasta. Mekin olimme hyvin liikuttuneita ja kiitimme Jumalaa siitä, että hän oli antanut meille mahdollisuuden tavoittaa nämä ihmiset.
Veli Protti jatkoi: ”Ollessani eräänä päivänä työskentelemässä talosta taloon huomasin, että muuan mies seurasi minua. Pian sen jälkeen hän pysäytti minut tullessani ulos eräästä talosta ja sanoi olevansa turvallisuuspoliisin asiamies. Hän pyysi minua näyttämään henkilöllisyystodistukseni ja halusi tietää mitä tein. Vastasin: ’Julistan erään puoleensavetävän hallituksen tulemista’, sillä tarkoitukseni oli tarjota hänelle tuota aihetta käsittelevä kirjanen. Sen kuultuaan asiamies melkein loukkaantui ja vastasi – viitaten ilmeisesti fasistien hallintoon – että puoleensavetävä hallitus oli jo olemassa. Selitin: ’Se hallitus, jota te tarkoitatte, on vain väliaikainen. Se mitä minä julistan, kestää ikuisesti.’ Sitten otin esiin Raamattuni ja pyysin häntä lukemaan Danielin 2:44:n ja 7:14:n. Olisittepa nähneet, miten huolellisesti hän luki nuo kaksi jaetta. Hän antoi Raamattuni takaisin eikä pidättänyt minua, kuten odotin, vaan antoi minun mennä. Mietin yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen, mahtoiko tuo asiamies muistaa keskustelumme, kun fasistien hallitus kaatui.”
Veli Protti oli uskollinen Valtakunnan palveluksessa loppuun saakka. Hän kuoli Baselissa vuonna 1977 ollessaan 80-vuotias.
1925 – ENSIMMÄINEN KONVENTTI
Työ laajeni jatkuvasti monista vaikeuksista huolimatta, ja ensimmäinen konventti pidettiin Pinerolossa 23.–26. huhtikuuta 1925. Koska veli A. H. Macmillan Seuran päätoimistosta oli parhaillaan ulkomaisella kiertueella, hän saattoi olla konventissa. Se pidettiin eräässä Corona Grossa -hotellin suuressa salissa.
Olisi ollut järjetöntä odottaa, että fasistiset viranomaiset olisivat antaneet luvan tämän konventin pitämiseen. Niinpä veljet naamioivat kokoontumisen hääjuhlaksi. Konventin aikana veli Remigio Cuminetti meni naimisiin sisar Albina Prottin kanssa, joka oli yksi noista sveitsiläisistä kolporteeraajista. Tuossa historiallisessa konventissa oli läsnä 70 henkeä ja 10 heistä kastettiin.
”Päivät olivat täynnä siunauksia, iloa ja onnea”, kirjoitti sisar Brun, joka osallistui konventtiin. Hän jatkaa: ”Hotellin omistaja toi muut vieraansa ja asiakkaansa saliin ja sanoi: ’Tulkaahan kaikki katsomaan, meillä on alkukirkko kattomme alla!’ ... Kaikki oli hyvin järjestettyä, ja onnistuimme yleensä hetkessä tyhjentämään lattian ja panemaan tuolit paikoilleen. Myöhemmin kannoimme ne jälleen pois ja jätimme kaiken kuntoon. Olimme kaikki onnellisia ja halukkaita auttamaan. Se oli valtava todistus.”
Tuon ensimmäisen konventin aikana esiintyi kuitenkin merkillinen hankaluus. ”Vaikka olimmekin monella tavoin hyvin erilaisia, onnistuimme tulemaan hyvin toimeen. Emme kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen laulujen laulamisesta. Pohjoisesta olevat veljet lauloivat rytmikkäästi, kun taas etelästä tulleet lauloivat hitaasti ja niin hartaasti, että olisi ollut ikävä käskeä heitä muuttamaan sitä. Niinpä puheenjohtajana toimiva veli päätti antaa Etelä-Italiasta tulleitten laulaa ensin ja pohjoisesta tulleitten sen jälkeen.”
TYÖ ALKAA TAANTUA
Saarnaamistyö vaikutti lupaavalta. Vartiotornin vuoden 1925 maaliskuun numerossa todettiin: ”[Italiassa] on hankittu polkupyörät kolmelle kolporteeraajalle, jotka matkustavat ympäri maata, levittäen kirjallisuutta ja myyden kirjoja. Meillä on suuret toiveet totuuden laajasta leviämisestä Italiassa läheisessä tulevaisuudessa.”
Hiukan ennen tätä veli Cuminetti oli perinyt 10000 liiraa, joka oli sievoinen summa noihin aikoihin. Sen vuoksi hän saattoi omistaa täysin aikansa todistamiseen ja veljien rohkaisemiseen käymällä heidän luonaan heidän kotiseudullaan. Vartiotorni 1.5.1925 (ital.) sisälsi ”Kertomuksen matkasta halki Italian”. Tuon matkan tekivät veljet Cuminetti ja Martinelli vuoden 1924 lopussa. He matkustivat peräti 5000 kilometriä käydäkseen syrjäisillä seuduilla asuvien veljien ja kiinnostuneiden luona eri alueilla Lombardiasta Sisiliaan. Kertomuksessa todetaan, että Porto Sant’Elpidiossa (Keski-Italiassa) laadittiin tarvittavat asiakirjat, jotta saataisiin lupa käyttää salia, jossa puhe voitaisiin pitää, ja ”vaikka viranomaiset miettivätkin asiaa hetken, heidän täytyi lopulta antaa meille lupa hellittämättömyytemme vuoksi ... Aihetta ’Kuolleitten paluu on lähellä’ käsittelevää puhetta tuli sitten aikanaan kuuntelemaan yli 200 henkeä.” Se oli ilmeinen menestys.
Sitten työ alkoi eri syistä hitaasti taantua. Vuosien 1926 ja 1927 välisenä aikana kolmen kolporteeraajan täytyi palata Sveitsiin terveydellisistä ja muista syistä. Taantumisen suurin syy oli kuitenkin konkordaatti, joka allekirjoitettiin vuonna 1929 katolisen kirkon ja fasistisen valtion välillä ja joka myönsi kirkolle erikoisetuja. Se merkitsi synkän, uskonnon tukahduttamiseen tähtäävän aikakauden alkua.
Siellä täällä paloi jatkuvasti pieniä totuuden lamppuja. Joissakin paikoissa oli pieniä veljien ryhmiä tai vain seurakunnasta erillään olevia yksilöitä, joihin oli vaikea olla yhteydessä ja joita oli vaikea pitää yksimielisinä. He olivat oikeastaan tuhkaan peitettyjen hehkuvien hiilien kaltaisia, jotka olivat vaarassa sammua kokonaan. Ja jotkut sammuivatkin. Veli Cuminetti kuvaili tilannetta eräässä kirjeessään seuraavasti:
”Haluaisimme tehdä paljon enemmän, mutta meitä tarkkaillaan yhä kiinteämmin ... kaikki siepataan. Saimme Kultaisen Ajan [nykyään Herätkää] maaliskuuhun saakka, mutta sitten se lakkasi saapumasta. Brooklynista kerrottiin, että he olivat lähettäneet useita paketteja, jotka sisälsivät uusimpia kirjoja ja kirjasia, mutta mitään ei ole saapunut perille. Yhä harvemmat Vartiotornin numerot saavuttavat päämääränsä, ja vihollinen pidättää kaikki innokkaat veljet ... toisia uhataan karkottaa toiseen osaan maata ja pahoinpidellä.”
VALTAKUNNAN TYÖTÄ EI TUKAHDUTETA KOKONAAN
Papiston ei olisi ollut kovinkaan vaikeaa fasististen kannattajiensa tukemana valvoa muutaman kymmenen ihmisen toimintaa ja lopulta tukahduttaa se kokonaan, mutta ’Herran käsi ei ollut tullut liian lyhyeksi auttamaan, eikä hänen korvansa kuuroksi kuulemaan’. (Jes. 59:1) Hän ei sallinut uskollisiaan muserrettavan.
Siellä täällä pienet Valtakunnan julistajien ryhmät onnistuivat selviytymään tilanteesta. Ja se, että nuo ryhmät syntyivät ja pysyivät lujina, osoittaa Jehovan suojelleen niitä mahtavan toimivan voimansa avulla.
PRATOLA PELIGNAN RYHMÄ
Valtakunnan hyvä uutinen tuli Aquilan maakunnassa sijaitsevaan Pratola Pelignaan vuonna 1919 erään siirtolaisen kautta, joka oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa. Tuo veli, Vincenzo Pizzoferrato, pysyi uskollisena taivaalliselle kutsumukselleen kuolemaansa saakka vuoteen 1951. Hän toimi kuljeskelevana hedelmäkauppiaana läheisissä Sulmonan, Raianon ja Popolin kaupungeissa, joihin hän saapui käsirattaat täynnä hedelmiä ja levitettävää kirjallisuutta. Näin levitettiin Jumalan aikakausisuunnitelmaa, Jumalan harppua ja muita julkaisuja, ja pian hänen ympärilleen kokoontui pieni kiinnostuneitten ryhmä.
Kun hän oli vuonna 1924 lopettelemassa traktaatin ”Kuolleitten paluu on lähellä” jakamista Popolin hautausmaan läheisyydessä Pescaran maakunnassa, muuan pappi seurassaan fasistinuoria keskeytti hänen toimintansa ja marssitti hänet poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Kävi kuitenkin ilmi, että maresciallo (poliisipäällikkö) suhtautui hyvin suopeasti sanomaan. Hän kutsui kaikki santarmit (ital. poliisit) asemalle kuuntelemaan veljeä, joten tilanne koitui erinomaiseksi todistukseksi ja kirjallisuutta levitettiin. Sen varmistamiseksi, että veli Pizzoferratolla ei olisi enää vaikeuksia fasistien kanssa, maresciallo käski kahden poliisin saattaa hänet rautatieasemalle.
Veli Pizzoferrato oli läsnä Pinerolossa vuonna 1925 pidetyssä konventissa vaimonsa ja erään kiinnostuneen kanssa, josta tuli veli. Hänen kotonaan kokoontui silloin jo noin 30 hengen ryhmä, ja kun perhe myöhemmin rakensi uuden talon, siitä annettiin yksi huone käytettäväksi valtakunnansalina.
Vuonna 1939 papisto onnistui viranomaisten kanssa saamaan aikaan häiriöitä, ja veljet havaitsivat olevansa vakavissa vaikeuksissa. Kirjallisuus takavarikoitiin ja kokousten pitäminen kiellettiin. Veli Pizzoferrato pidätettiin, hän joutui oikeuteen Rooman erikoistuomioistuimen eteen ja hänet tuomittiin vankeuteen. Pian hänet vapautettiin huonon terveytensä vuoksi, ja hän alkoi heti levittää jälleen ”hyvää uutista” huolimatta vaarasta tulla uudelleen pidätetyksi. Veljien sikäläistä ryhmää ei siis koskaan täysin tukahdutettu.
ROSETO DEGLI ABRUZZIN RYHMÄ
Roseto degli Abruzzi on Teramon maakunnassa sijaitseva rannikkokylä. Paikalliset asukkaat kuulivat totuuden ensimmäisen kerran Caterina Di Marco -nimiseltä sisarelta. Hän syntyi Rosetossa ja muutti sitten Yhdysvaltoihin, jossa hän vuonna 1921 joutui kosketuksiin totuuden kanssa Philadelphiassa. Vuotta myöhemmin hänet kastettiin ja hän palasi Roseto degli Abruzziin vuonna 1925. Mitä hän teki palattuaan? Sisar kertoo:
”Heti kun olin saapunut, aloin kertoa toisille uskosta. Minulla oli jopa tapana jakaa traktaatteja ja kirjasia rannalla lähellä uimakoppeja. Muuan paikkakuntalainen luki yhden noista kirjasista ja huudahti: ’Kas vain! Tämä on varmaankin se uusi uskonto, jonka Caterina on tuonut mukanaan Amerikasta.’ Hän halusi lukea myös muut minulla olevat kirjat. Luettuaan ne hän vakuuttui siitä, että se oli totuus.” Tuo mies oli ensimmäinen, ja myöhemmin myös muita vilpittömiä ihmisiä tuli totuuteen. Veli DeCecca kuvaili kerran sisar Di Marcoa ”varsinaiseksi miekaksi”, jota käytetään uskonnollisia vastustajia vastaan. Tämä 85-vuotias sisar pysyi nuhteettomana ja säilytti toivonsa kuolemaansa saakka vuoteen 1982.
Domenico Cimorosi, ensimmäinen joka tuli totuuteen hänen saarnaamisensa johdosta, palveli vakituisena tienraivaajana, kunnes hän kuoli 87-vuotiaana. Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän kirjoitti seuraavan kertomuksen siitä, miten työ alkoi tuolla alueella:
”Aloin puhua totuudesta veljelleni, isälleni, serkulleni ja työtovereilleni. Lopulta meitä oli viisi tai kuusi. Me luimme sitä ainoaa kirjasta, joka minulla oli, Lohdutusta kansalle, ja tarkastimme raamatunpaikat Raamatuistamme. Me päätimme mennä käymään Caterina Di Marcon, tuon Amerikasta tulleen naisen, luona. Tajusimme heti hänen antamiensa selitysten olevan johdonmukaisia ja aloimme pitää kokouksia hänen kotonaan. Vaikka fasistit yrittivätkin pian sen jälkeen saada selville kokouspaikkamme, me onnistuimme Jehovan avulla pitämään ne salassa.”
Tuota pientä vilpittömien ihmisten ryhmää kohtaan alettiin pian osoittaa uskonnollista suvaitsemattomuutta. ”Seurakunnan pappi haastoi minut oikeuteen traktaatin ’Syytös pappeja vastaan’ levittämisestä”, kertoo Caterina Di Marco. ”Minut vapautettiin syytteestä, mutta vaikeuteni eivät olleet ohi. Myöhemmin minut pidätettiin ensimmäisen kerran, koska en mennyt kuuntelemaan Il Ducen [’johtajan’, Mussolinin] pitämää puhetta. Tuomari kysyi minulta, miksi en ollut mennyt. Vastasin lainaamalla Danielin kirjan kolmannen luvun kertomusta niistä kolmesta heprealaisesta, jotka kieltäytyivät kumartamasta kultaisen kuvapatsaan edessä. Minut tuomittiin karkotettavaksi viideksi vuodeksi toiseen osaan Italiaa.”
Vittorio Cimorosi, Domenicon poika, muistelee, että kirjallisuutta takavarikoitiin usein 1930-luvulla. Muutamat Vartiotornin numerot ja jotkin muut julkaisut saavuttivat kuitenkin päämääränsä. Hän kertoo: ”Veli DeCecca kirjoitti usein isälleni ja muille kiinnostuneille ja lähetti heille hengellistä ravintoa. Hän käytti usein kiertoilmauksia ollakseen vaarantamatta meitä. Kerran hän kirjoitti: ’Jos teillä ei ole ”vihollisia”, niin löydätte niitä Montonesta.’ Veli Guerino Castronà meni tämän vihjeen mukaisesti Montonen kylään ja löysi sieltä miehen, jolla oli kirja Viholliset ja muuta kirjallisuutta.”
MALON RYHMÄ
”En voi koskaan kyllin kiittää Jehovaa siitä arvokkaasta lahjasta, että olen saanut olla Jumalaa pelkäävä nuoruudestani lähtien.” Nämä sanat kirjoitti Girolamo Sbalchiero, eräs veli, joka pysyi uskollisena kristilliselle tehtävälleen kuolemaansa saakka vuoteen 1962. Hänen henkilökohtainen tarinansa liittyy läheisesti erään sellaisen todistajien ryhmän tarinaan, josta oli aikanaan tuleva kukoistava seurakunta.
Veli Sbalchiero oli alun perin innokas katolilainen. Hänellä oli tapana pitää paljaan vyötärönsä ympärillä solmuista köyttä, jolla hän saattoi ruoskia itseään ja kiduttaa lihaansa sovittaakseen syntejään. Hänellä oli tapana rukoilla usein polvistuneena pienten kivien päällä, jotta hän voisi uhrata kärsimyksensä Jumalalle. Hän osallistui myös pitkiin jalkaisin tehtyihin pyhiinvaellusmatkoihin ja käveli kerran peräti 50 kilometriä. Vuonna 1924 Girolamo sitten kuuli ensimmäisen kerran Valtakunnan sanoman henkilöltä, joka oli ollut kosketuksissa todistajiin Amerikassa. Miten hän suhtautui siihen? Tämä Malosta, Venetossa sijaitsevan Vicenzan lähellä olevasta pienestä kaupungista, kotoisin oleva harras puuseppä kirjoitti:
”Tein työtä päivät ja luin Raamattua yöt. Työnantajani oli antanut minulle Raamatun, koska hän ei halunnut sitä, ja vaikka en ymmärtänyt paljoakaan siitä mitä luin, kertomus Har-Magedonin taistelusta teki minuun syvän vaikutuksen ja aloin heti kertoa siitä toisille. Kirjoitin veli Cuminettille, joka palveli Pinerolossa, ja hänen kirjeensä auttoivat minua suuresti. Koska en kuitenkaan saanut mitään henkilökohtaista apua, niin kesti kahdeksan vuotta, ennen kuin omaksuin totuuden täysin. Siihenastisen elämäni aikana olin joka aamu käynyt kirkossa ja nauttinut ehtoollista, mutta kun omaksuin totuuden, lopetin nuo molemmat toiminnat.”
Vainot alkoivat nopeasti. Hän kertoo: ”Meillä oli tapana piiloutua syrjäisiin paikkoihin pensasaitojen taakse tutkiaksemme Raamattua. Kerran me jopa pidimme muistonvieton eräässä luolassa. Muutkin kiinnostuivat sanomasta ja liittyivät seuraani. Eräänä sunnuntaina viisi meistä kokoontui yksityiskotiin tutkimaan Raamattua. Hetken kuluttua kylän pappi ryntäsi sisään ja pilkkasi meitä sanoen, että olimme liian oppimattomia ymmärtääksemme Raamattua. Hän lisäsi, että vain papeilla oli valta pelastaa sieluja.”
Kiihkeän keskustelun jälkeen, jonka aikana pappi ei pystynyt vastaamaan yhteenkään hänelle esitettyyn kysymykseen, hän lähti hakemaan poliisia. Mutta maresciallo (poliisipäällikkö) tunsi veljen ja tiesi myös, että tämä oli hyvin kunnioitettu alueella hyväntahtoisuutensa vuoksi, joten hän ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.
Veli Sbalchieron kertomus jatkuu: ”Hiukan tämän jälkeen Seura päätti järjestää rynnistyksen kirjasen Valtakunta, maailman toivo levittämiseksi. Lähdin matkaan kohti Padovaa polkupyörälläni mukanani 165 kirjasta, mutta matkalla poliisi pysäytti ja pidätti minut, ja minua vastaan koottiin todisteita, jotta minut olisi voitu karkottaa toiseen osaan Italiaa. Onneksi kotikaupunkini viranomaiset saivat tietää siitä ja he puuttuivat asiaan puolestani. Lopulta he saivat minut vapautetuksi ja saattoivat minut takaisin kotiin. Kun saavuimme pääaukiolle, he sanoivat minulle: ’Ettekö ole jo saanut tarpeeksenne tästä?’ Vastasin: ’En suinkaan. Olen päättäväisempi kuin koskaan.’ Tämän kuultuaan he katsoivat toisiaan hämmästyneinä.”
Giuseppe Sbalchiero, Girolamon poika, kertoo: ”Sanoin eräänä päivänä isälleni: ’Miten me voimme taistella noita tuhansia voimakkaita meitä vastustavia vastaan ja jatkaa todistuksen antamista?’ Hän vastasi: ’Älä pelkää, poikaseni, sillä tämä työ ei ole ”ihmisistä vaan Jumalasta.”’” – Vrt. Apt. 5:33–40.
FAENZAN RYHMÄ
Muistatko Ignazio Prottin, kolporteeraajan, joka tuli Sveitsistä Italiaan vuonna 1923? Vuonna 1924 hänellä oli tilaisuus todistaa Marradissa, pienessä vuoristojen ja kastanjapuumetsien ympäröimässä kylässä, jossa hän oli syntynyt. Totuuden siemenet putosivat ”hyvään maahan” ja useat ihmiset ottivat sanoman vastaan. (Matt. 13:8) He puolestaan välittivät tätä tietoa toisille.
Muutamia vuosia myöhemmin Domenico Taroni -nimiselle maanviljelijälle annettiin Faenzan Sarnassa lähellä Marradia hiukan kirjallisuutta. Hän otti ”hyvän uutisen” halukkaasti vastaan. Vuonna 1927 hän tilasi Vartiotornin, mutta sai vain muutamia numeroita. Luultavasti jotkin niistä pääsivät sattumalta läpi viranomaisten käsien, ja toiset kulkivat maanalaisia teitä pitkin. Veli Taroni oli ensimmäisiä Jehovan todistajia Romagnan hedelmällisellä alueella. Vincenzo Artusi oli ensimmäisiä ihmisiä, joihin hän sai kosketuksen. Hänestä tuli uskollinen veli ja hän palveli myöhemmin vanhimpana yhdessä Faenzan kolmesta seurakunnasta kuolemaansa saakka vuoteen 1981. Vincenzo onnistui puolestaan välittämään totuuden toisille, mm. Emilio Babinille ja hänen veljelleen Antoniolle. He molemmat pysyivät uskollisina Jehovalle kuolemaansa saakka.
Nämä innokkaat veljet kokoontuivat yksityiskodeissa. Heti kun papit saivat tietää heistä, heitä alettiin vainota. Muutamat jäivät pois, mutta toiset säilyttivät nuhteettomuutensa. Vuonna 1939 tällä alueella oli vielä yhdeksän veljeä, ja he pystyivät hyvin aloittamaan laajan sodanjälkeisen toiminnan.
ZORTEAN RYHMÄ
Vuosina 1931 ja 1932 palasi ulkomailta kaksi siirtolaista, joilla oli totuus sydämessään. He olivat Narciso Stefanon, joka tuli Belgiasta, ja Albino Battisti, joka palasi Ranskasta. He aloittivat heti saarnaamisen, edellinen Zorteassa, pienessä muutaman sadan asukkaan kylässä, joka sijaitsee tuhannen metrin korkeudessa eräällä vuorenrinteellä, ja jälkimmäinen, joka oli kuullut totuuden puolalaisilta veljiltä, Callianossa, joka sijaitsee noin 15 kilometrin päässä Trentosta.
Ennen Italiaan tuloaan Narciso Stefanon oli tuskin ehtinyt tilata Vartiotornin ja lukea muutamia muita Seuran julkaisuja. Palattuaan Zorteaan hän jatkoi jonkin aikaa kirkossa käymistä, ja juuri siellä, kirkossa, hän todisteli ensimmäisen kerran. Seurakunnan pastori selitti eräänä päivänä messusaarnassaan evankeliumin osia, ja Narciso kiisti julkisesti hänen sanansa käyttäen italialaista Diodatin raamatunkäännöstä osoittaakseen, missä pappi oli väärässä.
Seurakunta jakautui kahteen vastakkaiseen ryhmään, joista toinen kannatti Stefanonia ja toinen pappia. Aikanaan ensimmäinen ryhmä kuitenkin vähitellen pieneni papin vaikutuksesta, ja vain muutamat todella ottivat Valtakunnan sanoman vastaan. Narciso Stefanon lähti lopullisesti katolisesta kirkosta, ja muutamat muut ryhtyivät hänen kanssaan tutkimaan ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” julkaisuja. (Matt. 24:45–47) He kokoontuivat heinäparvilla, ladoissa ja muissa paikoissa, missä he saattoivat olla piilossa sekä papistolta että fasisteilta. Tuohon aikaan hallitus ajoi tosi kristittyjä armotta takaa.
Yksi niistä, joilla oli ’kuulevat korvat’, oli Francesco Zortea. Hänen sukunimensä on sama kuin kylän nimi. Kuullessaan ensi kerran totuudesta vuonna 1933 hän oli 25-vuotias, ja siitä lähtien hän osoitti jatkuvasti väsymätöntä uskoa Jehovaan aina kuolemaansa saakka vuoteen 1977.
Kertomuksessaan kristillisestä palveluksestaan veli Zortea kirjoitti:
”Meitä vakoiltiin, seurattiin ja pidettiin silmällä siinä määrin, että meidän oli kätkeydyttävä halutessamme tutkia Raamattua. Minulla oli henkilökohtaisesti tällaisia kokemuksia ja ne kaikki vahvistivat uskoani, eivätkä suinkaan heikentäneet sitä. Huhtikuussa 1934 kuljin jalkaisin Fonzasoon (Belluno), joka sijaitsi noin 20 kilometrin päässä kotoani, todistaakseni siellä. Kulkiessani talosta taloon julistaen Valtakunnan sanomaa santarmit pysäyttivät minut ja veivät minut poliisiasemalle. Siellä minua kuulusteltiin, kirjallisuuteni takavarikoitiin ja minut pantiin selliin seuraavaan aamuun saakka.
”Myöhemmin, vuoden 1935 heinäkuussa, minua pyydettiin menemään poliisiasemalle tärkeää virallista keskustelua varten. Saavuttuani maresciallo sanoi minulle: ’Herra Zortea, meidän on kerrottava teille, että juttunne on jätetty Trenton preturan [paikallisen alioikeuden] käsiteltäväksi, ja se vaatii teitä antamaan toimintaanne täsmentävän lausunnon.’ Kerroin heille ’julistavani Jumalan valtakuntaa’ ihmisille.
”Pian sen jälkeen, elokuussa, minua pyydettiin jälleen tulemaan nopeasti poliisiasemalle. Tällä kertaa minulle sanottiin, ettei Trenton pretura ollut tyytyväinen ensimmäiseen lausuntooni. Se halusi toisen, jossa selitettäisiin, mitä ilmaisu ’Jumalan valtakunnan julistaminen’ merkitsi. Selitin siis heille tämän ilmaisun raamatullisen merkityksen viitaten Herran rukouksessa oleviin sanoihin ’tulkoon sinun valtakuntasi’. He luulivat varmaan Valtakunnan tarkoittavan poliittista hallitusta!” – Matt. 6:9, 10.
Mutta tämän veljen varsinaiset vaikeudet olivat vielä edessäpäin. Vuoden 1935 lokakuussa Italia julisti sodan Etiopiaa vastaan, ja kun veli Zortea kutsuttiin asepalvelukseen, hän päätti pitää kiinni puolueettomuudestaan. Hän kirjoitti: ”Kieltäydyin pukemasta ylleni asepukua ja taistelemasta lähimmäistäni vastaan.” Tämän johdosta hänet tuomittiin karkotettavaksi viideksi vuodeksi toiseen osaan Italiaa. Sama kohtalo oli veli Stefanonilla ja veli Battistilla.
Ollessaan karkotettuna Muro Lucanossa Potenzan maakunnassa veli Zortea jatkoi saarnaamistyötä. Hän kertoi: ”Heti kun olin muuttanut, otin yhteyttä veli Remigio Cuminettiin ja pyysin häneltä kirjallisuutta jatkaakseni saarnaamista. Ei kulunut kauankaan, kun sain paketin kirjasia, joita aloin varovasti levittää. Käytin erilaisia menetelmiä. Annoin jotkin niistä henkilökohtaisesti, toisia jätin tienvarressa oleville penkeille tai pysäköityihin autoihin.”
Hallituksen armahduksen ansiosta hän saattoi palata kotiinsa Zorteaan vuonna 1937 juuri ajoissa päästäkseen todistamaan toista papiston Jehovan todistajiin kohdistaman uskonnollisen suvaitsemattomuuden ajanjaksoa. Yksi sikäläisistä sisarista kuoli, eikä pappi antanut haudata häntä seurakunnan hautausmaahan sillä verukkeella, että jos hän tekisi niin, hän häpäisisi pyhän maan. Kolme päivää kului tilanteen ratkeamatta. Sitten Zortean ja läheisen Praden kylän seurakuntien papit pitivät kokouksen kaupunginsihteerin ja podestàn (pormestari fasistien kaudella) kanssa. Sitä seuranneet tapahtumat saattaisivat aivan hyvin olla ote varhaiskristittyjä käsittelevästä kertomuksesta. Veli Zortea kirjoitti:
”Meille kerrottiin vasta kolmannen päivän keskipäivällä, että hautajaiset tuli pitää heti ja että ruumis pitäisi haudata Pradeen, missä kunta omisti pienen osan hautausmaata. Me lähdimme liikkeelle. Meitä oli neljä, ja jäljessämme tulivat sisaren perheenjäsenet ja muut kiinnostuneet. Seurueeseemme kuului myös kaupunginvaltuuston virkailija ja poliisisaattue. Matkan varrella meille naurettiin, vihellettiin ja meitä pilkattiin, ja kun saavuimme Pradeen, huomasimme väkijoukon odottavan nähdäkseen huvinäytelmän loppunäytöksen, josta olikin muodostuva erittäin mielenkiintoinen.
”Oli päätetty, ettemme saisi mennä hautausmaalle portin kautta, koska se oli ’siunattu’. Meidän piti siis siirtää arkku muurin yli kaksien tikapuitten avulla, joista toiset olivat hautausmaan sisäpuolella ja toiset ulkopuolella. Väkijoukko oli tullut katsomaan näytöstä, joka esitettäisiin meidän siirtäessämme arkkua muurin yli. Tässä vaiheessa valtuuston virkailija puuttui asiaan ja kysyi, kuka oli vastuussa tuosta järjestelystä. Hänelle kerrottiin, että paikallinen pappi oli tehnyt päätöksen. Sen kuultuaan virkailija vastasi, että pormestari oli määrännyt hautajaissaaton kulkemaan portin kautta, ja sen jälkeen meidän sallittiin kulkea siitä.”
MONTESILVANON, PIANELLAN JA SPOLTOREN RYHMÄT
1930-luvun alkupuolella Luigi D’Angelo palasi Abruzzin alueella sijaitsevaan Spoltoreen. Hän oli oppinut totuuden Ranskassa, ja palattuaan hän osoitti kristillistä rakkautta sukulaisiaan, ystäviään ja naapureitaan kohtaan kertomalla heille, mitä hän tiesi. Veljet, jotka vielä muistavat hänet, sanovat:
”Hän oli hyvin toimelias ja täynnä intoa. Hän matkusti usein monia kilometrejä käydäkseen seurakunnasta erillään asuvien veljien luona huolimatta niistä monista vaikeuksista, joita tuollaisiin matkoihin sisältyi. Polkupyörät olivat tuohon aikaan yleisin kulkuväline, ja meille nykypäivän ihmisille on rohkaisevaa palauttaa mieleemme yksi hänen pisimmistä matkoistaan, jonka aikana hän pyöräili yhteensä lähes 600 kilometriä yli Apenniinien vuoriston käydäkseen erään Avellinossa asuvan veljen luona. Ennen lähtöään hän meni etsimään tukevaa keppiä sitoakseen sen polkupyöräänsä siltä varalta, että hän tapaisi vuoria ylittäessään susia. Lisäksi hän kiinnitti tyynyn satulaansa ja lähti liikkeelle täynnä intoa, jonka sytytti halu rakentaa toista veljeä meille kaikille hyvin tärkeän kristillisen toveruuden välityksellä. Hänen palveluksensa ei kestänyt kauan, sillä vuonna 1936 hän sairastui ja kuoli.”
Mutta tämän veljen kylvämät totuuden siemenet eivät kuolleet. Ne itivät Jumalan tahdon mukaisesti, hänen joka ”saa aikaan kasvun”. (1. Kor. 3:7) Näin ollen yhden todistajan työn perusteella Pescaran maakunnassa sijaitseviin Montesilvanon, Pianellan ja Spoltoren kaupunkeihin muodostettiin julistajien ryhmiä. Myös näiden veljien täytyi Jeesuksen Kristuksen seuraajina ’ottaa kidutuspaalunsa’ ja kestää vainoa. – Luuk. 9:23.
Muun muassa Montesilvanossa asuva Di Censon perhe otti vastaan Valtakunnan sanoman. Perheenjäsenet hävittivät uskonnolliset kuvansa ja pian sen jälkeen heidän kodissaan tuli Raamatun tutkimisesta kiinnostuneiden kokouspaikka. Mitä sitten tapahtui? Sisar Mariantonia Di Censo, joka vieläkin vaeltaa uskollisesti totuuden tiellä, kertoo:
”Papit alkoivat hyvin pian vastustaa meitä. He järjestivät vaikuttavan kulkueen, jossa oli mukana koko kylä. Se kulki hitaasti talomme ympäri, ja sitten kulkueeseen kuuluvat iskivät ristin maahan ja alkoivat huutaa: ’Protestantit lähtekää! Palatkaa kirkkoon!’ Meistä oli tullut yleisen huomion kohde. Me olimme yksin tämän vastustuksen edessä, ja vain Jehova saattoi tukea meitä ja antaa meille tarvittavaa voimaa voidaksemme pitää kiinni totuudesta ja mennä eteenpäin.”
Montesilvanon ryhmään kuului myös Gerardo Di Felice, jonka usko koeteltiin useaan otteeseen. Kerran kun hän oli pitämässä raamatuntutkistelua kodissaan, joukko papiston yllyttämiä fanaattisia fasisteja tunkeutui taloon, pieksi hänet ja jätti hänet tajuttomana lattialle.
Myöhemmin hän piti lujasti ja rohkeasti kiinni puolueettomuudestaan. Hän kirjoitti: ”Ensin minut lähetettiin Barin sotilassairaalaan ja sitten Bisceglien mielisairaalaan [jonne hänet passitettiin sillä perusteella, että hän kärsi ’vainoharhaisuudesta’]. Eräänä päivänä muuan nunna sai minut kiinni lukiessani Raamattua, jota säilytin tyynyni alla. Hän takavarikoi sen ja sanoi, että se oli myrkyllinen kirja.”
Veli Francesco Di Giampaolo, Montesilvanosta kotoisin oleva kelloseppä, kertoo: ”Olin juuri työni ääressä, kun joukko pappien yllyttämiä hulinoitsijoita alkoi pommittaa asuintaloani painavilla mutakokkareilla. Naapurini ja muut vuokralaiset juoksivat heti ulos huutaen: ’Me emme ole protestantteja!’ Heihin osui, mutta minä selvisin vahingoittumattomana.”
SALAMANNOPEA RYNNISTYS
Palatkaamme nyt vuoteen 1932. Sveitsin haaratoimistonvalvoja, veli Martin Harbeck, ajatteli, että työ Italiassa edistyisi nopeammin, jos toimisto sijaitsisi keskeisemmällä alueella jossakin huomattavassa kaupungissa eikä Pinerolossa. Niinpä samana vuonna avattiin toimisto Milanossa. Veli Cuminetti ajatteli, ettei hänen olisi viisasta muuttaa toiseen kaupunkiin tuona ankaran vainon aikana, joten hän jäi Pineroloon ja piti jatkuvasti yhteyttä veljiin käyttäen salaisia menetelmiä.
Uuden toimiston osoite oli Corso di Porta Nuova 19. Paikka oli arvokas huoneisto, johon oli tehty hyvin varustetut toimistotilat. Sisar Maria Pizzato nimitettiin työskentelemään siellä veli Harbeckin sihteerinä.
Sisar Pizzaton totuuteen tuleminen on mielenkiintoinen tarina. Ehkä muistatkin, että vuosisadan alussa Vartiotornia levitettiin maakuntien suurimmissa kaupungeissa toimivien huomattavimpien lehtimyyjien kautta. Vuosina 1903 ja 1904 Maria Pizzaton äiti osti Vicenzassa joitakin numeroita eräältä kaupungin huomattavimmista lehtimyyjistä, joka toimi Piazza Vittorio Emanuelella. Vasta useita vuosia myöhemmin, vuonna 1915, Maria Pizzato luki nuo lehdet uudelleen kiinnittäen niihin enemmän huomiota. Tällä kertaa hän kiinnostui ja päätti kirjoittaa Pineroloon. Clara Cerulli, joka silloin oli vielä sisar, vastasi hänen kirjeeseensä ja lähetti hänelle joitakin julkaisuja. Ja niin Maria Pizzato alkoi ymmärtää todellista elämänantavaa tietoa.
Milanon uusi toimisto rekisteröitiin sikäläisessä kauppakamarissa nimellä ”Società Watch Tower”, raamatullisia kirjoja ja traktaatteja painava ja levittävä seura. Johtajana toimi veli Harbeck. Postissa avattiin tili ja postilokero vuokrattiin. Kaikki oli valmista, ja odotettiin luottavaisesti, että nyt voitaisiin ryhtyä laajaan toimintaan koko maassa.
Työn oli määrä alkaa kirjasen Valtakunta, maailman toivo levitysrynnistyksellä. Se piti toteuttaa niin nopeasti, että se yllättäisi pelätyn OVRA:n (fasismin vastaisia toimia valvovan salaisen poliisin). Italiassa oli siihen aikaan hyvin vähän veljiä, kaikkiaan tuskin viittäkymmentä enempää. Niinpä Bernin toimisto järjesti 20 sveitsiläistä veljeä suorittamaan varsinaisen levitystyön, jotteivät paikalliset veljet joutuisi vaikeuksiin. Kukin sveitsiläisistä julistajista meni eri kaupunkiin Pohjois- ja Keski-Italiassa, aina Firenzeen saakka, ja levitti kirjasta ovelta ovelle, kaduilla ja toreilla.
Kirjanen lähetettiin myös ilmaiseksi postitse kaikille Milanon maakunnassa asuville akateemisen ammatin harjoittajille ja älymystön jäsenille. Laki kielsi tuohon aikaan kirjallisuuden tuonnin ulkomailta. Niinpä kirjanen painettiin Milanon Archetipografia-painossa. Kolme kappaletta jätettiin prefetturan (lääninhallituksen) painovirastoon tarvittavan luvan saamiseksi, ja lupa myönnettiin.
Miten poliittiset ja kirkolliset viranomaiset suhtautuisivat tähän teokraattiseen salamahyökkäykseen? Kaikki oli valmista useita päiviä ennen määräpäivää. Se oli muutamia päiviä ennen maaliskuun 19. päivää, joka on katolisen kalenterin mukaan Pyhän Joosefin päivä. Sisar Adele Brun, joka oli yksi erikoisrynnistykseen osallistuneista 20 sveitsiläisestä todistajasta, kirjoitti rynnistyksestä:
”Minut lähetettiin Torinoon. Siellä minua odotti veli Boss Bernistä. Hän oli jo löytänyt minulle huoneen, ja erääseen sikäläiseen tavaramakasiiniin oli varastoitu 10000 kappaletta tuota kirjasta pakattuina muutamiin laatikoihin. Veli kehotti minua ottamaan yhteyttä paikallisiin lehtimyyjiin ja järjestämään niin, että he auttaisivat minua levityksessä, sillä työ oli määrä tehdä mahdollisimman nopeasti. Toimin ohjeiden mukaan. Sitten veli lähti ja minä jäin yksin.
”Otin yhteyttä kaikkiaan 12 lehtimyyjään, ja sovimme, että he saisivat kukin 20 liiraa kirjasten levittämisestä sinä päivänä. Valitsin taitavimman heistä johtamaan toimintaa, ja lupasin hänelle 10 liiraa lisää, jos hän järjestäisi asiat hyvin. Valitsin myös neljä myyjää toimimaan jakelukeskuksina, ja heiltä voitaisiin saada kirjasia tarpeen mukaan. Toiminta onnistui erinomaisesti. Kirjasia jätettiin kaikkialle, myös ravintoloihin ja toimistoihin.
”Keskipäivällä sen makasiinin omistaja, jossa kirjasia säilytettiin, tuli kertomaan minulle, että makasiini olisi kiinni Pyhän Joosefin päivänä eli seuraavana päivänä. Mitä tekisin? Jos odottaisin juhlapäivän yli, antaisin papeille aikaa kirjallisuuden takavarikointiin.
”Noin kello kolmelta iltapäivällä nuo 12 lehtimyyjää alkoivat palata toinen toisensa jälkeen. He olivat hyvin väsyneitä ja halusivat mennä kotiinsa, sillä heillä ei ollut vielä ollut mahdollisuutta aterioida. En lähettänyt heitä kotiin, vaan menin ostamaan hiukan ruokaa ja sitten söimme aterian yhdessä. Sen jälkeen ehdotin: ’Jos päätätte työn tänä iltana, niin annan teille 10 liiraa lisää.’ He suostuivat jatkamaan ja levättyään hetken he menivät jälleen työhön. Iltaan mennessä he olivat levittäneet kaikki kirjaset.”
Jatkettuaan matkaansa osallistuakseen rynnistykseen Novaran kaupungissa sisar Brunin oli aika lähteä. Hän kertoi: ”Milanossa oli takavarikoitu 200000 kirjasta. Nousin sinne menevään junaan ja lähdin samana yönä Sveitsiin, jossa mieheni odotti minua levottomana. Työ oli tehty niin nopeasti ja odottamatta, ettei ketään noista 20 veljestä pidätetty.”
Levitettyjen kirjasten määrän arvioitiin olevan noin 300000 siitä huolimatta, että kirjallisuutta oli takavarikoitu!
Vaikutukset näkyivät pian. Sisar Pizzato kertoo: ”Vain pari kolme päivää rynnistyksen jälkeen sanomalehdet, erityisesti pappien vaikutusvallan alaiset, alkoivat raivokkaasti käydä kimppuumme. Corso di Porta Nuovassa oleva toimisto oli hukkua tiedusteluihin, ja kaikkialta Italiasta saapui kirjeitä, joissa pyydettiin kirjoja tai selityksiä.
”Tässä vaiheessa toimistoon saapui kaksi poliisia, jotka käskivät veli Harbeckin ja minun ilmoittautua heti questuran [pääpoliisiaseman] kirjapainovirastossa. Veli Harbeckille tehtiin joitakin kysymyksiä ja sen jälkeen hänen käskettiin sulkea toimisto. Sovittiin, että saisimme takavarikoidut kirjaset takaisin sillä ehdolla, että ne vietäisiin Sveitsiin. Meille selitettiin, että näihin toimiin ryhdyttiin katolisen kirkon vaikutusvallan ja aseman suojelemiseksi lateraanisopimuksen mukaisesti.”
Sen jälkeen kun Milanon toimisto oli suljettu vain pari kuukautta sen avaamisen jälkeen, veli Cuminetti jäi yksin jatkamaan kärsivällistä ja salaista kirjeenvaihtoaan veljien kanssa. Hän lähetti heille silloin tällöin jotakin kirjallisuutta tai henkilökohtaisia kirjeitä, ja aina kun oli mahdollista, hän kävi heidän luonaan rohkaistakseen heitä Herran työssä.
Vuonna 1935 veli Cuminetti muutti Pinerolosta Torinoon, Via Borgone 18:aan, jossa hän jatkoi maanalaista toimintaansa. Näin jatkui, kunnes veli Cuminetti kuoli leikkauksen jälkeen 18. tammikuuta 1939. Hän todisteli lääkäreille ja sairaanhoitajille loppuun saakka, ja vaikka hän oli tuskin 50-vuotias, hänen kuolemansa luultavasti säästi hänet läpikäymästä toista ”seikkailua” toisen maailmansodan aikana. Muilla todistajilla oli etu osoittaa nuhteettomuutensa Jehovaa kohtaan tuon ankaran vainon aikana.
ANKARA VAINO
Kun Italia julisti sodan Etiopiaa vastaan vuonna 1935 ja päätti liittyä toiseen maailmansotaan vuoden 1940 kesäkuussa, vaino harvoja maassa olevia Jehovan todistajia vastaan koveni. Ajan myötä veljien oli yhä vaikeampi pysyä puolueettomina.
Sveitsin haaratoimisto teki parhaansa pitääkseen yhteyttä Valtakunnan julistajiin, ja vuonna 1939 sisar Adele Brun määrättiin käymään Pohjois- ja Keski-Italiassa asuvien veljien luona. Hän teki vierailunsa kolmen viikon aikana. Jotkut veljet voivat vieläkin muistaa, miten nuo rakentavat käynnit ilahduttivat ja rohkaisivat heitä. Palattuaan Sveitsiin sisar Brun sai tietää leskeksi jääneeltä sisareltaan Albinalta, että poliisi oli koko ajan ollut hänen kannoillaan.
Vaikka julistajia olikin vähän ja he asuivat kaukana toisistaan, järjestettiin salainen saarnaamistyö, erityisesti veli Martinellin johdolla. Ne jotka työskentelivät rajan toisella puolella Sveitsissä, toivat kirjallisuutta maahan. He tulivat kotiin illalla tuoden mukanaan hyvin kätkettyä kirjallisuutta.
Sitten veli Harbeck piti salaisen kokouksen sisar Pizzaton kanssa kannustaakseen häntä pyrkimään kosketuksiin niiden veljien kanssa, jotka olivat kadottaneet yhteytensä järjestöön veli Cuminettin kuoltua. Bernin haaratoimisto antoi hänelle noin 50 osoitetta. Hänen kirjallisuusvarastoaan säilytettiin Milanossa erään kuolleen kristityn sisaren tyttären kotona. Nainen vaikutti kiinnostuneelta, mutta hän oli ilmeisesti jollakin tavoin yhteistoiminnassa poliisin kanssa. Sisar Pizzato kertoo:
”Tämä uusi vaihe työssä ei kestänyt kovin kauan. Aloimme lähettää paketteja vuoden 1939 syyskuussa. Ne painoivat alle kolme kiloa, koska senaikaisten postisäännösten mukaan senkokoisiin paketteihin ei tarvinnut laittaa lähettäjän osoitetta. Pakkasin kirjallisuuden yleensä illalla ja jotten herättäisi huomiota, vein paketit aamulla eri postitoimistoihin mennessäni työhön.”
Mutta sitten tapahtui jotakin, mikä sytytti vainon Jehovan todistajia vastaan. Valitettavasti muuan Montesilvanossa työskentelevä postivirkailija avasi yhden näistä paketeista 28. lokakuuta 1939. Se sisälsi joitakin kirjasia ja Viholliset-kirjan. Sisältö luovutettiin heti poliisille, ja sitä seurannut tiedustelu paljasti pian, mistä paketti oli tullut, vaikka siinä ei ollutkaan lähettäjän nimeä. Kirjallisuus oli osoitettu sisar Mariantonia Di Censolle, ja hänet pidätettiin seuraavana päivänä. Marraskuun 1. päivänä fasistien poliisin, OVRA:n, miehet kävivät sitten sisar Pizzaton luona. Hän kertoo:
”Varhain aamulla poliisi tunkeutui Milanossa Via Vincenzo Monti 28:ssa sijaitsevaan kotiini. Heitä oli seitsemän, kuusi asiamiestä ja komisario [poliisikomissaari]. He ryntäsivät huoneeseen ja käskivät tylysti minua nostamaan käteni, ikään kuin olisin ollut vaarallinen rosvo. Pian he löysivät mielestään raskauttavaa aineistoa – Raamatun ja raamatullista kirjallisuutta!”
OVRA oli löytänyt sisar Pizzaton huoneistosta useiden muiden veljien osoitteet, ja niinpä poliisi teki yllätystarkastuksia heidän koteihinsa. Lokakuun ja joulukuun alun välisenä aikana poliisi kuulusteli noin 300 henkilöä, vaikka monet heistä olivat vain Vartiotornin tilaajia tai heillä oli hallussaan Seuran julkaisuja. Noin 120–140 veljeä ja sisarta pidätettiin ja tuomittiin. 26 heistä joutui erikoistuomioistuimen eteen toiminnan johtajiksi epäiltyinä.
Viimeksi mainittuun ryhmään kuului Guerino D’Angelo, joka kertoo, mitä tapahtui hänen pidätyksensä yhteydessä: ”Olin kylvämässä maissia eräälle ystäväperheelle, jonka miesväki oli jo vankilassa. Vain vanhukset ja lapset olivat enää kotona. Poliisi tuli ja käski minun jättää kylvökoneen siihen paikkaan. Sitten he veivät minut vankilaan, jossa minua piestiin kovakouraisesti.”
Vincenzo Artusi kertoi: ”Ollessani lähdössä töihin marraskuun 15. päivänä vuonna 1939 huomasin kahden poliisin odottavan minua portaiden juurella. He kysyivät, olinko herra Artusi. Kun vahvistin henkilöllisyyteni, he käskivät minun mennä takaisin taloon ja odottaa sillä aikaa, kun he tutkivat sen katosta lattiaan. He käänsivät kaiken ylösalaisin ja vetivät ulos vetolaatikoita löytääkseen todisteita minua vastaan. Lopulta he löysivät etsimänsä, Raamatun ja Viholliset-kirjan. He veivät minut pois eivätkä sallineet minun edes antaa lähtösuukkoa kolmelle lapselleni. Minut vietiin poliiseja täynnä olevaan huoneeseen, jossa minua kuulusteltiin kolme tuntia.”
Sisar Albina Cuminetti, jonka mies oli juuri kuollut, pidätettiin, ja hän joutui oikeuteen erikoistuomioistuimen eteen. Hän kirjoitti:
”Minut pidätettiin ja vietiin autolla vankilaan. Autossa oli lisäkseni kaksi poliisia, komisario ja muuan sisäasiainministeriön korkea virkailija. Kun he veivät minua, minua hymyilytti ajatellessani, että minunlaiseni heikon naisen pidättämiseen tarvittiin neljä miestä, joista kaksi oli korkea-arvoisia virkailijoita. En pelännyt heitä, vaan päinvastoin puhuin heille innokkaasti Jumalan valtakunnasta. He alkoivat nauraa, mutta sanoin heille, etteivät he pilkanneet minua vaan Jehova Jumalan lupauksia, eikä sitä voi tehdä ilman rangaistusta. Lisäsin, että heidän pureva ivansa muuttuisi katkeruudeksi. Sekä tuo komisario että virkailija kuolivatkin vankilassa fasismin sortumisen jälkeen.”
FASISTIHALLITUS RYHTYY ERIKOISTOIMIIN
Olemme jo maininneet, että tosi kristittyjen vainoaminen voimistui vuoden 1935 jälkeen. Miksi?
Huhtikuun 9. päivänä vuonna 1935 sisäasiainministeriön alainen uskonnollisia liikkeitä valvova osasto pani liikkeelle ”helluntaiyhteisöjä” koskevan kiertokirjeen. Viranomaiset eivät tuohon aikaan olleet täysin perillä Jehovan todistajien toiminnasta ja luulivat heidän kuuluvan ”helluntai”-liikkeeseen. Kiertokirje lähetettiin maakuntien hallintokeskuksiin, ja siinä vaadittiin hajottamaan heti sellaiset yhdistykset, joiden toiminnan katsottiin olevan ”vastoin yhteiskuntajärjestystämme ja vahingoksi kansamme fyysiselle ja henkiselle hyvinvoinnille”.
Elokuun 22. päivänä vuonna 1939 pantiin liikkeelle toinen kiertokirje (nro 441/027713). Siinä oli mm. kohta ”Uskonnolliset helluntailahkot yms.”, jossa todettiin:
”Italiassa on jo muutamien vuosien aikana havaittu olevan joitakin protestanttisia uskonnollisia lahkoja, jotka on tuotu tänne ulkomailta, erityisesti Amerikasta. Niiden opit ovat vastoin kaikkia tunnettuja hallituksia. ...
”’Helluntailaiset’ ovat erittäin toimeliaita ja itsepintaisia propagandan levittäjiä, ja sen jälkeen, kun heitä vastaan on äskettäin ryhdytty toimiin, he yrittävät kokoontua, missä vain voivat, jopa taivasalla maaseudulla. Useimmiten he kuitenkin kokoontuvat jonkun kannattajansa kotona, joko päivällä tai yöllä, välttääkseen joutumasta viranomaisten valppaan huomion kohteiksi. ...
”Äskettäin on joitakin henkilöitä kutsuttu asepalvelukseen, mutta he ovat kieltäytyneet harjoittelemasta maaliinammuntaa, koska he ovat ’helluntailaisia’ ja vastustavat periaatteessa aseiden käyttöä. ...
”Näitä lahkoja on sen vuoksi vastustettava äärimmäisen päättäväisesti. ...
”Tämän vuoksi kehotamme ryhtymään tarkkoihin tutkimuksiin sen selville saamiseksi, onko eri maakunnissa mahdollisesti näitä ’helluntailaisten’ ryhmiä tai muita samantapaisia lahkoja. Kaikkia niitä vastaan, joiden havaitaan osallistuvan kokouksiin, uskonnollisiin menoihin tai propagandan levittämiseen, tulisi ryhtyä oikeudellisiin toimiin. Ministeriöltä tulisi pyytää ohjeita siitä, miten muissa tapauksissa menetellään. Lisäksi suosittelemme, että tämän kyseessä olevan lahkon kaikkia tunnettuja kannattajia pidettäisiin tarkoin silmällä ja että heidät ja heidän asuntonsa tutkittaisiin säännöllisesti pienimmänkin epäilyksen perusteella sen selville saamiseksi, onko heidän hallussaan propagandan levittämiseen tarkoitettuja painotuotteita tai pitävätkö he yhteyttä uskonveljiinsä pyrkien harjoittamaan palvontaansa. ...
”Kaikki tämän ’helluntai’-lahkon kannattajilta tähän mennessä takavarikoidut kirjaset ovat amerikkalaisten julkaisujen käännöksiä, ja ne on lähes aina kirjoittanut muuan J. F. Rutherford ja painanut ’Watch Tower Bible and Tract Society – International Bible Students’ Association – Brooklyn, N.Y., USA’ ... Seuraavassa on lueteltu kirjasten nimet ... [seuraavaksi oli Vartiotornin julkaisujen luettelo].
”Näiden kirjasten maahantuonti ja niiden levittäminen sen jälkeen täytyy estää.
”Lopuksi huomautamme, että vaikka ’helluntailaisten’ lahko onkin ainoa erikseen mainittu, niin tässä puhutaan lahkoista eikä yksittäisestä lahkosta, koska edellä mainitut kirjaset antavat ymmärtää, että alun perin hyväksyttyjen protestanttisten uskontojen sisällä on syntynyt muitakin lahkoja ja ajatussuuntia ...”
Tässä kiertokirjeessä suositellut toimenpiteet synnyttivät sen pidätysten aallon, joka johti Jehovan todistajien joukkovangitsemiseen vuoden 1939 lopussa.
JEHOVAN TODISTAJISTA ANNETTU RAPORTTI
Tri Pasquale Andriani, Avezzanon poliisitarkastaja Abruzzin maakunnassa, pani toimeen kuulustelun edellä mainitun kiertokirjeen ohjeitten mukaisesti. Tammikuun 12. päivänä 1940 hän lähetti raporttinsa valtion suojelusta vastaavan erikoistuomioistuimen yleiselle syyttäjälle. Hän lähetti kopion siitä myös poliisipäällikölle. Hänen raporttinsa aiheena oli ”’Jehovan todistajien’ uskonnollinen lahko”. Seuraavassa joitakin raportin huomattavimpia kohtia:
”Viime elokuussa julkaistussa kiertokirjeessä sisäasiainministeriö antoi ohjeet sellaisten henkilöiden selville saamiseksi, jotka kuuluvat poliittista toimintaa harjoittaviin lahkoihin. Näitä lahkoja tulisi sen vuoksi pitää kumouksellisina poliittisina liikkeinä ja kohdella samoin kuin noita liikkeitä.
”Arvelimme, että näiden ohjeiden tehokas täytäntöönpano vaati lisätutkimuksia, jotta voitaisiin tehdä ero eri lahkojen välillä, joilla joissakin valtakunnan maakunnissa on melko kiinteitä kannattajaryhmiä. ...
”[Jehovan todistajien] lahko on poliittisesti erityisen vaarallinen. ...
”Lyhyesti voidaan sanoa [Varoitus-kirjasesta], että Il Ducea verrataan jättiläismäiseen Goljatiin ja että ’nykyajan inhottava hirviö on totalitaarinen hallitus ehdottoman ja omavaltaisen diktaattorin johdolla’ ja Rooman kirkon ’suuren porton’ kannattamana. Kukistettuaan Italian kansan tämä hallitus on lähtenyt valloittamaan Etiopiaa ’niin monien ihmishenkien kustannuksella’. ...
”Mutta vakavimman piirteen tässä kysymyksessä muodostaa heidän kunnioituksensa kristillistä ’älä tapa’ -käskyä kohtaan ja heidän vakaumuksensa, etteivät he tartu mistään syystä aseisiin lähimmäistään vastaan.
”Sen vuoksi heidät pitäisi omasta mielestään vapauttaa kaikenlaisesta asepalveluksesta. Heidän nuorukaisensa kieltäytyvät osallistumasta alokaskoulutukseen, ja jos heidät vangitaan asenteensa vuoksi, niin he kieltäytyvät koulutuksesta uudelleen tuomionsa päätyttyä.”
Raportissa mainitaan myös kiertokirje, jonka sisar Pizzato tavallisesti lähetti veljille, ja siinä lainataan joitakin otteita kirjeestä. Raportissa sanotaan: ”Tämän kiertokirjeen kautta, josta liitämme mukaan yhden monista hallussamme olevista kappaleista ..., uskovia kannustettiin huolehtimaan siitä, etteivät he jäisi ilman ’hengellistä ravintoa, joka on niin välttämätöntä näinä vaarallisina aikoina’, ja heille kerrottiin, että Milanoon oli järjestetty varasto, josta voitiin tilata ’kirjallisuutta’ ja jossa voitiin uusia ’Vartiotorni’-lehden tilaukset. Vastaanottajille kerrottiin myös, että ’maassa vallitsevan vaikean tilanteen vuoksi’ oli tarpeen olla ’hyvin varovainen’ kirjallisuutta tilattaessa. Tilaukset tuli muotoilla sovitun koodijärjestelmän mukaan, jossa pyydetyt kirjat ilmaistiin numero- tai kirjainryhminä: ’Viholliset’ 1–33–1, ’Varoitus’ 2–44–2, ’Valtakunta’ 3–55–3, ’Vartiotorni’ W. T.”
ALKUUNPANIJAT PALJASTETAAN
Viranomaiset toimivat meitä vastaan varsin määrätietoisesti. Mutta miksi? Kuka oli todellisuudessa pidätyskampanjan takana? Mainitessaan Milanon toimiston sulkemisen edellä mainittu raportti totesi selvästi: ”Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Milanon poliisi sulki toimiston levitettyjen kirjojen fasisminvastaisen sävyn takia ja katolisen papiston suhtautumisen vuoksi.” (Kursivointi meidän)
Tämän jälkeen raportissa mainitaan niiden 26:n Jehovan todistajan toiminta, jotka pidätettiin, koska heidän katsottiin olevan pääasiallisesti vastuussa tästä uskonnollisesta liikkeestä Italiassa.
Se, että ennen kaikkea papisto oli vastuussa vaikeuksien syntymisestä fasististen viranomaisten kanssa, käy ilmi niistä vääristä syytöksistä, joita katolisessa Fides-lehdessä vuoden 1939 helmikuussa julkaistu artikkeli sisälsi. Tuossa artikkelissa, jonka oli kirjoittanut nimetön ”pappi ja sielujen valvoja”, todettiin:
”Rutherford [Vartiotorni-seuran toinen presidentti] ... horjuttaa niitä perusperiaatteita, jotka ylläpitävät kansoja. Hänen tarkoituksensa on valmistella tietä lähellä olevalle maailmanvallankumoukselle, jonka aikana kaikki uskonnot, erityisesti katolinen kirkko, sekä kaikki hallitukset ja valtakunnat kukistetaan, jotta ateistisen kommunismin haavemaailma voisi syntyä. ... Jehovan todistajien liike on ateistisen kommunismin ilmentymä ja avoin hyökkäys valtion turvallisuutta vastaan.”
Fasistiset viranomaiset saattoivat tuskin suhtautua välinpitämättömästi näihin korkeasti kunnioitetun papiston taholta tulleisiin syytöksiin. Sen vuoksi Jehovan todistajia vainottiin ja syytettiin ’valtakuntien ja hallitusten kukistamisesta’ ja työskentelemisestä ’ateistisen kommunistisen haavemaailman’ perustamiseksi.
TYÖ KIELLETÄÄN KOKONAAN
Saatuaan tämän raportin sisäasiainministeriö lähetti toisen kiertokirjeen, joka oli viimeinen lajissaan ja jossa Jehovan todistajat luokiteltiin selvästi ja kiellettiin. Se oli 13. maaliskuuta 1940 annettu kiertokirje nro 441/02977 ja siinä käsiteltiin ”’Jehovan todistajien’ eli ’raamatuntutkijain’ uskonnollista lahkoa ja muita uskonnollisia lahkoja, joiden periaatteet ovat vastoin oikeusjärjestystämme”. Siinä sanottiin:
”Ministeriön 22. elokuuta 1939 päivätyn kiertokirjeen nro 441/027713 levityksen jälkeen on tutkittu tarkemmin niitä uskonnollisia lahkoja, jotka eivät kuulu ’helluntai’-lahkoon, vaan muodostavat oman lahkonsa, ja joiden opit ovat vastoin valtiojärjestystämme.
”Tutkimustemme perusteella on voitu varmistaa, että ’Watch Tower Bible and Tract Society – International Bible Students’ Association – Brooklyn, New York – U.S.A.’ ... on riippumaton protestanttinen lahko, josta tavallisesti käytetään nimitystä ’Jehovan todistajat’ tai ’raamatuntutkijat’. Monien sen [jäsenten] pidätettäessä antamien lausuntojen harkitseminen ja heidän hallustaan löydettyjen painotuotteiden tarkastelu on auttanut meitä hahmottelemaan selvästi lahkon luonteen. ...
”’Jehovan todistajat’ tunnustavat vain Jumalan lain, mutta he voivat noudattaa maallista lakia, jos se ei ole ristiriidassa Jumalan lain kanssa. ...
”’Jehovan todistajat’ julistavat, että sekä ’Il Duce’ että fasismi ovat peräisin Paholaisesta ja että lyhytikäisen voiton jälkeen ne molemmat kukistuvat varmasti, kuten Ilmestyskirjassa ennustetaan. ...
”Pienimmätkin osoitukset tämän lahkon toiminnasta tulisi sen vuoksi vaivoja säästämättä tukahduttaa. Koska sitä ylläpidetään ’Vartiotornin’ toimittamien painotuotteiden avulla, teidät valtuutetaan ryhtymään voimakkaisiin toimiin sellaisen kirjallisuuden takavarikoimiseksi aina kun se on mahdollista tai sieppaamiseksi, mikäli se lähetetään postitse.” a
ERIKOISTUOMIOISTUIMEN EDESSÄ
Fasistinen erikoistuomioistuin perustettiin sen jälkeen, kun Mussolini yritettiin murhata Bolognassa vuoden 1926 lokakuussa. Se oli yksi niistä monista toimista, joihin ryhdyttiin fasisminvastaisten mielipiteitten tyrehdyttämiseksi alkuunsa. Sen virallinen nimi oli ”Valtion suojelusta vastaava erikoistuomioistuin”, se toimi vuodesta 1927 vuoteen 1943 ja langetti tuona aikana yli 5000 tuomiota, joista 42 oli kuolemantuomiota (31 niistä pantiin täytäntöön). Sen keskuspaikka oli Rooman Oikeuspalatsissa.
Huhtikuun 19. päivänä vuonna 1940 tuomarit istuivat Oikeuspalatsin yksinkertaisessa oikeussalissa mahtavalla puoliympyrän muotoisella penkillään laajalti pelätyn Tringali Casanovan toimiessa puheenjohtajana. Syytetyt istuivat rivissä oikeussalin yhdellä sivustalla muutamien santarmien valvonnassa. Heitä oli 22 miestä, joilla oli käsiraudat, ja neljä naista. Se oli uusintaesitys siitä, mitä tapahtui tosi kristityille muinaisen Rooman aikana.
Sisar Pizzato kertoo: ”Oikeudenkäynti oli pelkkä farssi. Se oli kokonaan ohi yhdessä päivässä, ja tuomio oli ilmeisesti päätetty etukäteen. Muistellessani noita vuosia mieleeni tulee eräs tapaus, joka tuntuu lähes naurettavalta. Minut käskettiin ensimmäiseksi oikeuden eteen, ja koska olin hermostunut, hyppäsin ylös ja syöksyin kohti oikeuden puheenjohtajaa. Ilmeisesti yksi santarmeista odotti jotakin väkivallantekoa tai herjausryöppyä, sillä hän säntäsi perääni ja piti minut loitolla puheenjohtajasta. Oikeuden puheenjohtajana toimiva ruhtinas Tringali Casanova tuli kalmankalpeaksi!
”Oikeus oli antanut puolustuksemme muutamien Rooman tuomioistuimen lakimiesten tehtäväksi. Minun on sanottava, että he puolustivat meitä hyvin ja puhuivat puolestamme niin lämpimästi, että puheenjohtaja kysyi yhdeltä heistä kätkemättä purevaa ivaansa, oliko hän mahdollisesti kääntynyt Jehovan todistajien uskontoon!”
Nuo seitsemän puolustusasianajajaa tekivät parhaansa, mutta veljet tuomittiin väistämättä syyllisiksi. Eräs asianajaja kutsui rohkeasti noita 26:ta Jehovan todistajaa ”Italian kansan kaunistukseksi”. Eräs toinen kysyi: ”Jos fasistien hallitus on niin vahva kuin se väittää olevansa, niin miksi se pelkää näitä ihmisiä?” Ja kolmas sanoi: ”Tämä oikeudenkäynti muistuttaa minua eräästä toisesta oikeudenkäynnistä, joka pidettiin 1900 vuotta sitten, jolloin Pilatus kysyi: ’Mikä on totuus?’” Sitten hän viittasi veljien suuntaan ja sanoi: ”Nämä ihmiset kertovat meille totuuden ja kuitenkin te haluatte lähettää heidät vankilaan. Näitä hyviä ihmisiä pitäisi suuresti kunnioittaa heidän uskonsa vuoksi.” Muuan lakimies totesi: ”Vaikka heitä on 26, he puhuvat kuin yksi, koska heillä on sama Opettaja.” – Joh. 18:33–38.
Veljet olivat tuomioistuimen edessä rohkeita ja vahvoja, vaikka joitakuita heistä olikin uhkailtu kuulusteluissa ja vaikka he pelkäsivät, että heille annettaisiin kuolemantuomio. Veli Guerino D’Angelo muistelee:
”Vain yksi 26 hengen ryhmästämme antoi ihmispelon vallata itsensä ja sovitteli. Hän allekirjoitti julistuksen, jossa hän lupautui olemaan alamainen fasistiselle valtiolle, ja yksi tuomareista luki tuon julistuksen ääneen. Siitä huolimatta veli tuomittiin kuten muutkin. Tuomari kääntyi veljiin päin ja totesi: ’Tästä miehestä ei ole hyötyä meille eikä teille.’ Myöhemmin tuo henkilö jätti totuuden ja oli yksi niistä harvoista, jotka eivät pysyneet nuhteettomina.”
Nuo veljet tuomittiin yhteensä 186 vuodeksi 10 kuukaudeksi vankeuteen. Yksittäiset tuomiot vaihtelivat kahdesta yhteentoista vuoteen. Tämän tuomioistuimen päätös oli lopullinen eikä siitä voinut valittaa. Tuomitut veljet olivat vankilassa fasistihallituksen kukistumiseen saakka. Heidät vapautettiin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vuoden 1943 elokuun jälkeen.
Teos, jonka nimi on Aula IV – Tutti i processi del Tribunale Speciale fascista (Oikeussali IV – kaikki fasistisen erikoistuomioistuimen oikeudenkäynnit), mainitsee 19. huhtikuuta 1940 annetun tuomion nro 50, joka koski 26:ta Jehovan todistajaa, ja toteaa seuraavasti:
”Eräs uskonnollinen liike, joka on lähtöisin Yhdysvalloista, alkoi levitä Italiassa. Fasistit vainosivat jatkuvasti sen jäseniä, joita kutsuttiin ’Jehovan todistajiksi’. He julistivat kuitenkin jatkuvasti inhoavansa sotaa, kieltäytyivät tarttumasta aseisiin lähimmäistään vastaan ja katsoivat, että fasistinen hallitus oli ’lähtöisin Saatanasta’. Laajin pidätysaalto oli vuoden 1939 syksyllä. (Kansakunnan etujen vastaisen seuran muodostaminen, sen jäsenyys, propaganda, ’ducen’ ja paavin loukkaaminen.)”
Jonkinlaisen käsityksen veljiä vastaan kohdistetuista syytöksistä saa Vicenzan Procura del Ren (yleisen syyttäjän viraston) sisar Pizzatolle antamasta asiakirjasta. Hänet oli tuomittu viiden syytekohdan perusteella: ”Viisi vuotta vankeutta yhdistystoiminnasta, jonka tarkoituksena oli poliittinen salahanke; yksi vuosi vankeutta fasismin ’Ducen’ (Johtajan), valtion päämiehen, aseman ja arvovallan loukkaamisesta; kaksi vuotta vankeutta pontifex maximuksen (paavin) loukkaamisesta; yksi vuosi vankeutta vieraan valtion päämiehen [Hitlerin] aseman loukkaamisesta ja kaksi vuotta vankeutta kuninkaan ja keisarin arvovallan loukkaamisesta.”
Koska 13 näistä 26 syytetystä Jehovan todistajista oli Abruzzin alueelta, Raffaele Colapietran kirjoittama (Rocco Carabban kustantama) kirja Abruzzo, un profilo storico (Lyhyt Abruzzin alueen historia) toteaa: ”Ei yksikään poliittinen puolue [Abruzzin alueella], eivät edes kommunistit, voi kerskua niin runsaslukuisella ja niin ankarasti vainotulla ryhmällä kuin nämä rannikkoalueen nöyrät ja vaarattomat talonpojat.”
VELJET VANKILASSA
Sotavuosina vankilaan joutuneitten veljien kokemukset antavat meille rohkeuden ja uskon esimerkin ja lisäksi ne osoittavat, etteivät he jääneet koskaan vaille Jehovan rakkaudellista apua. He jatkoivat innokkaasti ”hyvästä uutisesta” puhumista vankilan sisäpuolella, ja sielläkin he joutuivat papiston vainon kohteeksi.
Roseto degli Abruzzista kotoisin oleva Santina Cimorosi, joka oli 25-vuotias joutuessaan pidätetyksi, kertoo:
”Meidät vietiin poliisiasemalle ja meille sanottiin, että olimme vaaraksi valtiolle, koska emme hyväksyneet sotaa. Isäni [Domenico Cimorosi] pantiin yhteen selliin ja minut toiseen. Sellit olivat pimeitä sisältä. Santarmi sytytti taskulamppunsa näyttääkseen minulle, missä nukkumista varten oleva makuulava sijaitsi. Sitten minut suljettiin selliin. Kun kuulin ovea lukittavan, levottomuuden ja pelon aalto pyyhkäisi ylitseni. Aloin itkeä. Polvistuin ja rukoilin ääneen Jehovaa. Vähitellen pelkoni hälveni ja lakkasin itkemästä. Jehova vastasi rukoukseeni antamalla minulle voimaa ja rohkeutta, ja ymmärsin, että ilman hänen apuaan en ollut yhtään mitään. Vietin yön rukoillen, ja seuraavana aamuna minut vietiin Teramon vankilaan, jossa minut pantiin samaan selliin isäni, Caterina Di Marcon ja kolmen muun veljen kanssa, joten meitä oli kaikkiaan kuusi.
”Silloin tällöin meitä kuulusteltiin sen selville saamiseksi, ketkä olivat ’johtajiamme’. Minulta kysyttiin usein: ’Oletteko yhä Jehovan todistaja?’ Ja luonnollisesti vastasin aina: ’Olen!’ He yrittivät pelotella minua sanoen, etten koskaan enää pääsisi pois vankilasta, mutta luotin Jehovaan ja hänen kykyynsä auttaa minua. Myöhemmin sellini oven eteen asetettiin alttari. Se pantiin siihen nimenomaan minua varten, ja useiden viikkojen ajan pappi piti siinä jatkuvasti messun. Sellini ovi jätettiin silloin auki joko sen selville saamiseksi, halusinko palata katoliseen kirkkoon, tai siinä toivossa, että häiritsisin palvelusta ja saisin pitemmän tuomion. Mutta minä pysyttelin hiljaa sellissäni ikään kuin ulkopuolella ei olisi tapahtunut mitään, ja kiitin Jehovan siitä, että hän auttoi minua toimimaan viisaasti. Koska oli ilmeistä, etten reagoinut messuun, alttari siirrettiin hiukan myöhemmin pois eikä pappia enää näkynyt.”
Veli Dante Rioggi, joka oli oppinut totuuden veli Marcello Martinellilta, kertoi: ”En saanut vankilassa ollessani kirjoittaa sukulaisilleni enkä muillekaan. Kirjallisuuteni, rahani ja rannekelloni otettiin pois. Marraskuusta [1939] helmikuun loppuun värisin kylmästä, sillä selliä ei lämmitetty eikä sen ikkunassa ollut lasia. Minun ei annettu edes vaihtaa vaatteita, ja pian muutuin kurjaksi, vastenmieliseksi ja syöpäläisten vaivaamaksi olioksi. Pari kolme kertaa papit kävivät luonani vakuuttaen, että minut vapautettaisiin, jos palaisin vanhempieni uskontoon. Pyysin questurasta [pääpoliisiasemalta] Raamattua ja sain sen. Sen jälkeen sain rohkeutta niiden uskollisten miesten esimerkistä, jotka olivat pysyneet nuhteettomina vaarantaen jopa elämänsä ja joita Jehova oli siunannut. Toinen tapa vahvistaa uskoani Jehovan lupauksiin oli rukous.”
Veli Domenico Giorgini, joka on palvellut uskollisesti yli 40 vuotta ja palvelee vieläkin vanhimpana eräässä Teramon maakunnassa sijaitsevassa seurakunnassa, kertoo: ”Oli lokakuun 6. päivä vuonna 1939. Kerätessämme viinirypäleitä viinitarhasta näin taloni eteen pysähtyvän kuorma-auton, jossa oli kaksi santarmia. He veivät minut takaisin Teramon vankilaan, ja olin siellä viisi kuukautta. Sitten minut tuomittiin karkotettavaksi kolmeksi vuodeksi Ventotenen saarelle. Siellä huomasin olevani viiden muun veljen ja noin kuudensadan poliittisen vangin seurassa. Viimeksi mainittuun ryhmään kuului joitakin hyvin tunnettuja poliittisia henkilöitä, muun muassa mies, josta myöhemmin tuli tasavallan presidentti, ja minulla oli etu todistaa heille Jumalan valtakunnasta. Saarta valvottiin tarkasti, koska fasistihallitus piti monia näistä poliittisista vangeista erityisen vaarallisina. Saarta vartioi moottorivene, jossa oli konekivääri valmiina tulittamaan jokaista, joka yritti paeta.”
SISARET VANKILASSA
Sisar Mariantonia Di Censo, jonka erikoistuomioistuin tuomitsi 11 vuodeksi vankilaan, kertoo: ”En unohda koskaan tutkintatuomarin sanoja. Hän sanoi: ’Olen lukenut heidän kirjallisuuttaan saadakseni selville, mistä oikein on kysymys, ja olen kuulustellut 26:ta syytettyä. Heillä on kaikilla samat uskomukset, ja he ovat valmiita ottamaan syyn niskoilleen pelastaakseen toverinsa. Tilanne ei ole niin vakava kuin luulimme sen olevan. Papisto on tehnyt asiasta liian suuren numeron.’”
Sisar Di Censo kärsi tuomionsa Perugiassa. Toinen Perugian vankilassa ollut sisar oli Albina Cuminetti, joka kuoli uskollisena taivaalliselle kutsumukselleen vuonna 1962. Hänestä on kirjoitettu seuraavasti: ”Kerran muuan toinen vanki kysyi Albinalta, mitä tämä oli tehnyt. Albina vastasi: ’En mitään. Me olemme täällä, koska kieltäydymme tappamasta lähimmäisiämme.’
”’Mitä!’ huudahti nainen. ’Oletko täällä, koska kieltäydyt tappamasta? Kuinka monta vuotta sait?’
”’Yksitoista’, vastasi sisar Cuminetti.
”Sen kuultuaan toinen huudahti: ’Kaikkea sitä kuulee! Sinä sait yksitoista vuotta, koska kieltäydyit tappamasta lähimmäisiäsi, ja minä sain kymmenen vuotta, koska tapoin mieheni. Se on jo kaiken huippu. Joko minä olen hullu tai sitten he ovat!’”
Kertomus jatkuu: ”Eräänä päivänä Albinalla oli tilaisuus todistaa vankilan johtajalle. Paikalla oli myös muuan nunna, jonka tehtäväksi oli annettu vankien valvonta.”
KIRJE VANKILANJOHTAJALTA
Vuonna 1953 sisar Cuminetti ja kolme muuta sisarta, jotka olivat olleet hänen kanssaan vankilassa, tapasivat eräässä konventissa, ja he kirjoittivat kirjeen Perugian vankilan johtajalle. Hänet oli sillä välin siiretty Alessandriaan, mutta hän sai lopulta tuon kirjeen ja lähetti seuraavan paljonpuhuvan, 28. tammikuuta 1954 päivätyn vastauksen:
”Hyvä Rouva
”Kiitos kaikesta siitä kauniista, mitä sanoitte minusta kirjeessänne. Teidät kaikki oli tuomittu olemattomasta rikoksesta, ja olen hyvin onnellinen saadessani tietää, että voitte kokoontua jälleen yhteen samassa kaupungissa, jossa kerran jouduitte oikeuden eteen, nimittäin Roomassa, laulaen tällä kertaa Jumalanne Jehovan ylistystä konventissanne.
”Jos teillä on tilaisuus nähdä niitä muita naisia, jotka kärsivät niin paljon Jumalan vuoksi, johon he uskoivat ja uskovat edelleen, tai kirjoitatte heille, niin kertokaa terveiseni heille. Tulen aina muistamaan teidät ja ihailemaan uskoanne ja luonteenlujuuttanne.
”Kiitän teitä minulle lähettämästänne kirjasta.
Tri Antonio Paolorosso
Alessandrian rangaistuslaitosten pääjohtaja
”Uskonne koeteltu laatu” on apostoli Pietarin sanojen mukaan ”paljon suuriarvoisempi kuin kulta”. (1. Piet. 1:7) Veljet, jotka pitivät kiinni nuhteettomuudestaan vainojen aikana, ymmärtävät noiden vaikeuksien vahvistaneen heitä.
PUOLUEETTOMUUS ON SUOJA
Italiassa, kuten muissakin maissa, puolueettomana pysyminen on suojellut veljiä. Esimerkiksi Aldo Fornerone, uskollinen 77-vuotias veli, joka vangittiin ja karkotettiin toisen maailmansodan aikana, kertoo seuraavan kokemuksen:
”Vaikka natsit olivatkin perääntymässä, niin he pitivät vielä hallussaan sitä aluetta jossa asuin, ja erään rangaistusretken aikana kolme saksalaista sotilasta ryntäsi kotiimme. Yhdellä silmäyksellä upseeri näki pöydällä Raamatun ja seinällä kuvan, joka esitti Jesajan 11:6–9:n tapahtumia ja jossa susi, karitsat, leijona, vuohi ja vasikka olivat kaikki yhdessä pienen lapsen kanssa. Hän kysyi saksaksi: ’Bibelforscher?’ eli ’Raamatuntutkijoita?’ Nyökkäsin.
”Sitten hän pyysi ranskaksi vaimoani antamaan heille jotakin syötävää ja käski miestensä sulkea oven ja pysyä talon sisällä. Hän selitti jälleen ranskaksi: ’Olen kertonut miehilleni, ettei meillä ole mitään hätää täällä, koska olette Jehovan todistajia, ainoita ihmisiä, joihin voimme luottaa.’ Hän kertoi meille myös, että hänellä oli Saksassa sukulaisia, jotka oli viety keskitysleiriin, koska he olivat Jehovan todistajia. Sotilaiden syödessä ulkoa kuului ammuskelua, monia taloja sytytettiin tuleen ja useita siviilejä surmattiin. Rangaistusretken päätyttyä nuo sotilaat lähtivät kylästä, ja upseeri kätteli meitä sanoessaan hyvästit.
”Pian sen jälkeen saapui erään Italian vastarintaliikkeeseen kuuluvan ryhmän päällikkö 16:n miehensä kanssa. ’Miksi he eivät vieneet teitä mukanaan muiden siviilien tavoin?’ hän kysyi. Hän tunsi minut ja tiesi myös, että olin ollut vankilassa ja karkotettuna, koska en halunnut osallistua sotaan. He kaikki kuuntelivat todistellessani heille ja ottivat vastaan kirjasen Lohdutusta kansalle. Hekin lähtivät syötyään ja juotuaan hiukan. Päällikkö sanoi: ’Jos kaikki olisivat teidän kaltaisianne, niin meitä ei ajettaisi takaa kuin villieläimiä eikä maailmassa olisi niin paljon vaikeuksia.’ Tämä kokemus auttoi minua entistä selvemmin tajuamaan puolueettomana pysymisen arvon.”
APUA VELJILTÄ
Monet vankilaan viedyt veljet joutuivat jättämään vaimonsa ja pienet lapsensa kotiin. Auttoiko heitä kukaan? Vincenzo Artusi kertoi:
”Kun minut karkotettiin vuodeksi toiseen osaan Italiaa, olin hyvin huolissani vaimostani ja kolmesta pienestä lapsestani. Pelkäsin myös, että papit saattaisivat käyttää poissaoloani hyväkseen houkutellakseen vaimoni pois totuudesta, sillä hän oli ollut kiinnostunut vasta vähän aikaa. Mutta Jehova huolehti heistä, ja niiden veljien avulla, jotka olivat vielä vapaina, perhettäni tuettiin aineellisesti ja hengellisesti. Veljien rakkaudellisten ja hengellisesti rakentavien käyntien ansiosta vaimoni lähti lopullisesti katolisesta kirkosta.”
TYÖ JATKUU SODASTA HUOLIMATTA
Fasismi kukistui noin vuonna 1943, ja useimmat veljet vapautettiin sen jälkeen vankilasta. Sota raivosi kuitenkin vielä koko maassa, ja liittoutuneitten edetessä etelästä natsijoukot perääntyivät hitaasti pohjoiseen jättäen jälkeensä kuolemaa ja tuhoa.
Myös sodan synkimpänä aikana ponnisteltiin yhteyksien saamiseksi jälleen veljiin, jotka olivat vielä kotonaan ja nauttivat suhteellisesta liikkumisvapaudesta. Veli Agostino Fossati, joka oli uskollinen kuolemaansa saakka vuoteen 1980, oli karkotettu Sveitsistä totuuden takia. Vuosina 1940 ja 1941 hän teki kaiken voitavansa ollakseen kirjeenvaihdossa joidenkin veljien kanssa ja lähetti heille eri julkaisuja sekä ranskasta kääntämiään Vartiotornin artikkeleita. Hänet pidätettiin tammikuussa 1942 ja karkotettiin.
Hiukan myöhemmin veli Narciso Riet pakeni Italiaan. Hän oli syntynyt Saksassa, mutta hänen vanhempansa olivat kotoisin Italiasta Udinen maakunnasta, ja hän oli asunut Mülheim an der Ruhrissa, kunnes Gestapo sai selville, että hän toimitti salaisia Vartiotornin numeroita keskitysleireihin. Kun kävi ilmeiseksi, että hänen oli vaarallista viipyä enää pitempään, muuan veli, joka oli töissä rautateillä, auttoi häntä pääsemään vaimonsa luokse, joka oli äskettäin muuttanut Italiaan Como-järven rannalla sijaitsevaan Cernobbioon, lähelle Sveitsin rajaa.
Sveitsin haaratoimisto antoi veli Rietin tehtäväksi kääntää Vartiotorni-lehdet saksasta italiaksi ja toimittaa numerot sitten veljille. Jotta poliisi ei olisi siepannut niitä postissa, ne vietiin suoraan veljille, jotka asuivat melko lähellä häntä Pohjois- ja Keski-Italiassa.
Veli Riet osti kirjoituskoneen ja ryhtyi heti kääntämään lehtien pääkirjoituksia. Hänen apunaan olivat veli Agostino Fossati, jonka vuoden kestänyt karkotus oli päättynyt, ja myöhemmin sisar Maria Pizzato sen jälkeen, kun hänet vapautettiin vuonna 1943. Nämä lehdet vietiin Italiaan maanalaisin keinoin. Kääntämisen jälkeen numeroista otettiin kopioita monistuskoneella, ja ne annettiin veli Fossatille, joka huolehti jakelusta. Hän matkusti Pescaraan, Trentoon, Sondrioon, Aostaan ja Pineroloon viedäkseen tätä hengellistä ravintoa veljille, ja hän oli jatkuvasti vaarassa joutua pidätetyksi ja vangituksi.
Sisar Pizzaton saapumisen jälkeen natsit saivat fasististen kannattajiensa avustamana selville, missä veli Riet asui. Sisar Pizzato kertoo: ”Eräänä päivänä joulukuun lopussa hänen talonsa piiritettiin, ja muuan SS-upseeri ja hänen miehensä ryntäsivät sisään. Narciso pidätettiin, ja häntä uhattiin aseella sillä aikaa, kun sotilaat tutkivat talon. Pian he löysivät etsimänsä todisteet ’rikoksesta’: kaksi Raamattua ja pari kirjettä! Narciso lähetettiin pitkälle matkalle takaisin Saksaan, missä hänet pantiin Dachaun keskitysleiriin. Siellä häntä kidutettiin hirvittävällä tavalla. Häntä pidettiin kauan kahlittuna kuin koiraa matalassa, kapeassa sellissä, jossa hänen oli pakko pysyä kokoon käpertyneenä yötä päivää. Kärsittyään paljon leirissä toisensa jälkeen hänet surmattiin muiden onnettomien vankien kanssa, ennen kuin liittoutuneet valtasivat Berliinin. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty.”
Sisar Pizzato jatkoi veli Rietin aloittamaa työtä, ja kun veli Fossati pidätettiin uudelleen, sisaren täytyi myös jakaa tuo hengellinen ravinto itse. Valmistettuaan noin 70 jäljennöstä jokaisesta käännetystä kirjoituksesta hän jakoi ne henkilökohtaisesti niin kauan kuin matkustaminen oli mahdollista.
Kun pommitukset olivat katkaisseet kaikki kulkuyhteydet, hän päätti lähettää Vartiotornin 1. tammikuuta 1945 (engl.) numeron pääkirjoituksen käännöksen postitse veli Castione Andevennolle Sondrion maakuntaan. Kirjoitus siepattiin ja toimitettiin poliisille, joten sisar Pizzato vietiin jälleen kerran kuulusteltavaksi. Hänen annettiin kuitenkin palata kotiinsa sen jälkeen, ja hän päätti käyttää nopeasti tilaisuutta hyväkseen ja lähteä alueelta, jottei asiaan sekoitettaisi muita. Hän hävitti tuona samana yönä todisteet toiminnastaan joulukuusta 1943 maaliskuuhun 1945, ja ystävät auttoivat häntä pääsemään Sveitsiin veli Rietin lesken kanssa.
Sodan päätyttyä kaikkien pakolaisten oli palattava Italiaan, ja nuo kaksi sisarta menivät takaisin Cernobbioon. Sisar Pizzato sai Sveitsin haaratoimistolta tehtäväkseen ottaa uudelleen yhteyttä veljiin, nyt kun fasismi oli kerta kaikkiaan pyyhkäisty pois ja sota oli loppunut. Veljiä oli koeteltu ankarasti, mutta he olivat kiitollisia Jehovalle ja täynnä intoa. Hyvin harvat heistä olivat langenneet Panettelijan ansoihin. Nyt heidän eteensä avautui suuri laajaan toimintaan johtava ovi. – 1. Kor. 16:9.
TYÖ JÄRJESTETÄÄN UUDELLEEN JA HAARATOIMISTO AVATAAN
Vuoden 1945 lopussa veli N. H. Knorr, Vartiotorni-seuran presidentti, ja hänen sihteerinsä M. G. Henschel kävivät Euroopassa. Sveitsin haaratoimisto pyysi sisar Pizzatoa menemään Berniin antamaan veli Knorrille raportin Italian toiminnasta. Sisar Pizzato kirjoittaa tuosta kokouksesta:
”Veli Knorr ymmärsi, että oli tarpeellista painaa heti italiankielisiä kirjasia, jotta saarnaamistyö voitaisiin jälleen aloittaa. Koska joutuisimme odottamaan kirjallisuuden saapumista Yhdysvalloista, hän antoi ohjeet, että joidenkin kirjasien painaminen tulisi järjestää joko Milanossa tai Comossa. Hän kertoi minulle myös, että vaikka työtäni arvostettiinkin suuresti, niin sitä voitiin pitää vain väliaikaisena järjestelynä, ja että oli jo suunniteltu lähettää veli Yhdysvalloista johtamaan työtä mahdollisimman pian.”
Kokouksessa oli läsnä veli Umberto Vannozzi, nuori Sveitsissä asuva mies, joka oli Italian kansalainen. Hänet määrättiin joksikin aikaa vierailemaan pienissä veljien ryhmissä vahvistamassa ja opettamassa niitä Jehovan tiellä.
Heti kun Comosta löydettiin painotilat, painettiin 20000 kappaletta kirjasia Vapaus uudessa maailmassa ja ’Sävyisät perivät maan’ sekä 25000 kappaletta kirjasta ”Iloitkaa, te kansat” ja 50000 kappaletta kirjasta Kaikkien kansojen ilo.
Cernobbio oli siihen aikaan pieni, noin 3000 asukkaan kaupunki, eikä se odotetun kasvun vuoksi ollut juuri sopiva toimintakeskukseksi. Sen vuoksi veli Knorr kehotti veljiä keväällä 1946 etsimään sopivan paikan, jossa kuusi- tai seitsenhenkinen Beetel-perhe voisi asua. Erään Bernin toimistossa työskentelevän veljen avulla ostettiin kuusi huonetta käsittävä talo Milanosta Via Vegezio 20:stä, ja uudelleen aloitetun toimintamme keskus siirrettiin sinne. Tämä tapahtui vuoden 1946 heinäkuussa. Sinä vuonna oli keskimäärin 95 Valtakunnan julistajaa (huippu oli 120) 35 pienessä seurakunnassa. Se oli tulevan kasvumme perusta.
Vuoden 1946 lokakuussa saapui veli George Fredianelli Yhdysvalloista. Hän oli vuonna 1943 valmistunut Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin ensimmäiseltä kurssilta ja oli siitä lähtien palvellut kierrosvalvojana. Hänet määrättiin nyt vierailemaan veljien luona ainoalla kierroksellamme, joka ulottui Alpeilta Sisilian saarelle.
Tammikuussa 1947 saapui kaksi muuta lähetystyöntekijää, Joseph Romano ja hänen vaimonsa Angela. Koska veli Romano oli nimitetty haaratoimistonvalvojaksi, hän ryhtyi heti työhön Milanon uudessa Beetelissä. Pari kuukautta myöhemmin Italiaan lähetettiin vielä yksi Gilead-koulun käynyt aviopari, nimittäin Carmelo ja Constance Benanti. Maaliskuun 14. päivä 1949 oli sitten todellinen onnenpäivä, kun vielä 28 lähetystyöntekijää saapui maahan! He olivat todella yksi Jehovan keino panna asiat luistamaan kasvua silmällä pitäen. Ensin heidät jaettiin ryhmiin, jotka työskentelivät viidessä kaupungissa: Milanossa, Genovassa, Roomassa, Napolissa ja Palermossa.
Vuonna 1946, jolloin työ alkoi uudelleen sodan jälkeen, maan eri osissa oli sinne tänne hajaantuneena kaikkiaan hiukan yli sata julistajaa. Heillä ei ollut kosketusta toisiinsa eikä järjestöön. Säännöllisiä kokouksia ei pidetty, vaikkakin julistajat tekivät parhaansa kokoontuakseen yhteen, missä vain saattoivat: yksityiskodeissa ja jopa navetoissa. He lukivat jotakin kirjaa, etsivät raamatunkohdat ja esittivät niistä ajatuksia kykynsä mukaan. Saarnaamistyö oli etupäässä ystäville tai sukulaisille puhumista, eikä kristillisen seurakunnan teokraattista rakennetta tunnettu juuri lainkaan.
”Vasta vuonna 1944”, kirjoitti Domenico Cimorosi, ”saimme tietää, ettei vastuuasemia tullut jakaa yleisen äänestyksen perusteella, vaan teokraattisesti. Koska emme tienneet miten menetellä, päätimme käyttää tapaa, jolla Mattias valittiin. (Apt. 1:23–26) Kirjoitimme ryhmän kymmenen iäkkäämpiin kuuluvan veljen nimet paperiliuskoille, jotka sitten taitettiin ja pantiin uurnaan. Sen jälkeen eräs pikkutyttö poimi paperinpalat yhden toisensa jälkeen, ja veli, jonka nimi poimittiin ensimmäisenä oli esivalvoja. Minut valittiin tällä tavoin, ja toimimme näin ensimmäisen kierrosvalvojamme vierailuun saakka.”
Veljet vahvistivat itseään hengellisesti vähäisillä käytettävissä olevilla keinoilla, ja ilmeisesti pyhä henki korvasi suurelta osin sen, mitä heiltä puuttui. Jehovan oli tullut kuitenkin nyt aika ’jouduttaa’ kansansa kasvua. – Jes. 60:22, UM.
ENSIMMÄINEN SODANJÄLKEINEN KONVENTTI
Milanon haaratoimiston avaamisen jälkeen veli Knorr päätti käydä luonamme antaakseen lisävauhtia uudelleen järjestetylle toiminnalle. Hänen käyntinsä yhteydessä järjestettiin yksipäiväinen konventti. Se oli ensimmäinen sodanjälkeinen konventti. Kaikki veljet ja kiinnostuneet odottivat innokkaasti konventtia ja veli Knorrin ja veli Henschelin tapaamista.
Toukokuun 16. päivänä 1947 kaikki saapuivat elokuvateatteri Zaraan, jossa konventti oli määrä pitää. Aamun ja iltapäivän ohjelmajaksoissa oli läsnä 239 henkeä eri puolilta Italiaa, jopa kaukaisesta Sisiliasta. Kastettujen määrä oli 31, ja 13 heistä oli sisaria. On hämmästyttävää, että viimeksi mainittuun ryhmään kuului joitakin, jotka fasistinen tuomioistuin oli tuominnut ja joita ei ollut kastettu, koska he eivät olleet täysin perillä kristillisistä vaatimuksista. Kokouksen huippukohta oli esitelmä, joka pidettiin klo 20.30 aiheesta ”Kaikkien kansojen ilo”. Läsnäolijoita oli seitsemänsataa.
Veljet joutuivat tekemään suuria uhrauksia päästäkseen tuohon konventtiin, koska he olivat niin köyhiä, että matka- ja yöpymiskustannukset tuntuivat kovin korkeilta, ja lisäksi rautatiet eivät vielä toimineet kunnolla sodan jälkivaikutusten vuoksi. Teresa Russo, vanhahko sisar Cerignolasta, kertoo:
”Olimme siihen aikaan niin köyhiä, ettei meillä ollut varaa mennä konventtiin. Mistä saisimme rahat? Muistan kuin eilisen päivän, kuinka lakkasimme käyttämästä sokeria ja aloimme säästää sitä. Sitten keksimme keinon tuon varaston myymiseen maksaaksemme junaliput ja yöpymiskulut. Täytimme laukkumme sokerilla ja ripustimme sokerisäkkejä vyötäröllemme, niin kuin metsästäjät, jotka kantavat ruokansa sillä tavoin. Näytimme kaikki hyvin lihavilta. Mutta siten seitsemän meistä saattoi lähteä Milanoon ja nauttia monien veljien näkemisestä siellä.”
Jotkut läsnäolijoista muistavat vieläkin, miltä heistä tuntui, kun he saivat kokoontua vapaasti niiden veljien kanssa, jotka he olivat aiemmin tavanneet ollessaan vankilassa tai karkotettuna. Aldo Fornerone, joka oli läsnä tuossa konventissa, toteaa:
”En koskaan unohda, miten liikuttunut olin tavatessani ja syleillessäni noita rakkaita Keski- ja Etelä-Italian veljiä, jotka olivat olleet vankilassa tai karkotettuna kanssani. Vain Jehova tietää, miten kiitollisia olimme voidessamme kokoontua maassa, jossa palvontavapaus oli palautettu. Kiitimme suurta Jumalaa, Jehovaa, Häntä joka oli puuttunut asioihin kansansa hyväksi.”
Veli Knorr esitti konventin aikana lyhyesti maan teokraattista kasvua koskevan ohjelman. Kesäkuusta lähtien oli määrä alkaa julkaista kuukausittain ilmestyvää lehteä, joka sisälsi ohjeita seurakunnalle ja jonka nimi oli Tiedonantaja. Kierrosvalvoja kävisi ryhmissä ja seurakunnissa puolen vuoden välein, ja kierroskonventtejakin järjestettäisiin.
Tiedonantaja julkaistiin ensimmäisen kerran kesäkuussa 1947, ja muutaman kuukauden ajan sitä tehtiin monistuskoneella. Ensimmäinen numero, jossa käsiteltiin Seuran presidentin julkaisemaa toimintaohjelmaa, päättyi seuraavaan innostavaan kehotukseen: ”Veljet, menkäämme siis eteenpäin siinä toivossa, että tosi Jumalalla tulee olemaan täällä Italiassa vihkiytyneitten ihmisten joukko, joka laulaa hänelle ylistystä hänen muiden kansakuntien keskuudessa olevan kansansa kanssa!”
KIERROSTOIMINTA ALKAA
Epäilemättä matkavalvojien toiminta edisti suuresti Valtakunnan työn laajenemista. Nuo valvojat kävivät seurakunnissa rohkaistakseen veljiä, opettaakseen heille teokraattisia periaatteita ja valmentaakseen heitä saarnaamistyössä. Muistatko Umberto Vannozzin, joka tapasi veli Knorrin ja sisar Maria Pizzaton vuonna 1945? Hän oli 1930-luvulla toiminut tienraivaajana Ranskassa, Belgiassa ja Hollannissa, pääosin maan alla. Tavattuaan veli Knorrin hän kävi edelleen eri puolilla Italiaa asuvien veljien luona ottaakseen heihin uudelleen yhteyttä ennen lähetystyöntekijöitten saapumista. Touko- ja kesäkuussa vuonna 1946 hän kävi niin ollen suurimmissa veljien ryhmissä.
Ensimmäinen kierrosvalvojaksi nimitetty veli oli kuitenkin George Fredianelli, joka aloitti vierailunsa marraskuussa 1946. Veli Vannozzi oli hänen mukanaan ensimmäisen vierailusarjan aikana.
Vuonna 1947 muodostettiin toinen kierros, ja se määrättiin alun perin veli Giuseppe Tubinille. Kun hän muutamia kuukausia myöhemmin siirtyi Beetel-palvelukseen, veli Piero Gatti astui hänen paikalleen. Nuo molemmat veljet olivat oppineet totuuden Sveitsissä eräällä pakolaisleirillä, joka oli täynnä natseja paenneita italialaisia sotilaita, joita oli tuhansia. Monet muutkin veljet, jotka olivat oppineet totuuden ulkomailla, palasivat heti sodan jälkeen Italiaan tuodakseen Valtakunnan sanoman sinne. Veli Tubini ja veli Gatti ovat 35 vuoden jälkeen yhä kokoajanpalveluksessa, edellinen Beetelissä ja jälkimmäinen kierrostyössä.
VELI VANNOZZIN MATKAT
Kertomus veli Vannozzin matkoista auttaa meitä ymmärtämään niitä monia hankaluuksia, joita matkavalvojien oli kestettävä noihin aikoihin. Hän kirjoitti:
”Lähdin Comosta ja monenlaisten seikkailujen jälkeen pääsin lopulta Apulian alueella sijaitsevaan Foggiaan. Katselin ympärilleni etsien asemaa, mutta turhaan, sillä se oli hävitetty maan tasalle pommituksessa. Ensimmäisen vierailuni kohteeksi oli määrätty Cerignola, joten nousin sinne menevään junaan, mutta eräässä paikassa minulle kerrottiin, ettei juna menisi enää eteenpäin, ja minun oli jatkettava matkaa kuorma-autolla. Saavuin päämäärääni kello 19 seuraavana päivänä, hyvin väsyneenä ja tomuisena. Kaikesta huolimatta tunsin tulleeni palkituksi, kun eräs veli piti kokouksessa rukouksen, jossa hän kiitti Jehovaa siitä, että joku järjestöstä oli vihdoin kaikkien näiden odotusten vuosien jälkeen tullut käymään heidän luonaan. Vierailun loputtua veljet itkivät, ja minäkin olin syvästi liikuttunut.
”Matkustin halki Italian pitkin teitä, jotka olivat vielä sodan tuhojen jäljiltä huonokuntoisia, enkä nähnyt kertaakaan ehjää siltaa. 22000 siltaa oli räjäytetty ilmaan, ja ne jotka saattoi ylittää, olivat liittoutuneitten tilapäisesti korjaamia. Näin satoja poltettuja junanvaunuja ja vetureita, ja kaikki kaupungit olivat kärsineet pommivaurioista.
”Lähdin Cerignolasta kuudelta aamulla käydäkseni Beneventon maakunnassa sijaitsevan Pietrelcinan ryhmän luona. Saavuin Beneventoon kello 19 istuttuani kolme tuntia matkatavaroitteni päällä karjavaunussa! Päästyäni asemalle odotin sopimuksemme mukaisesti Vartiotorni-lehti kädessäni, jotta veljet tunnistaisivat minut. Mutta ketään ei ilmaantunut. Mitä tekisin?
”Pietrelcinaan oli vielä noin 12 kilometriä, ja siihen aikaan illasta sinne ei mennyt mitään kulkuneuvoja. Seisoessani siinä odottamassa muuan kaksipyöräisillä hevosen vetämillä rattailla ajava mies tarjosi minulle kyydin. Kello oli 21.30 ja ryhdyin etsimään veli Michele Cavalluzzon taloa pimeässä. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Mutta Jehovan enkeli piti minusta huolta eikä jättänyt minua pulaan. Lopulta löysin talon, ja veli Cavalluzzo käski riemuissaan valmistaa minulle nopeasti aterian. Olin todella nälkäinen! En ollut syönyt mitään edellisen illan jälkeen. Olin myös hyvin väsynyt ja kaipasin päästä nukkumaan, mutta kultainen veli Cavalluzzo halusi esittää minulle monia kysymyksiä ja kertoa alusta loppuun, miten hän oli tullut totuuteen. Niinpä me valvoimme keskiyöhön saakka. Seuraavana aamuna posti toi tulostani ilmoittavan sähkeen, mutta minä olin voittanut kilvan ja päässyt perille ensimmäisenä!
”Kokouksissa oli lähes joka ilta noin 35 henkeä, vaikkei kastettuja veljiä ollut juuri lainkaan. Lähdin Pietrelcinasta Foggiaan kello neljältä aamulla. Kiipesin erään veljen ajamiin, hevosen vetämiin rattaisiin seuranani seurakunnan valvoja, veli Donato Iadanza. Vaikkemme eläneetkään enää 1920-lukua, hevosrattaat olivat yleisin kulkuväline heti sodan jälkeen. Saavuimme Beneventoon kello kuudelta aamulla, mutta valitettavasti juna oli jo lähtenyt.
”Silloin joku ehdotti, että puhuisin veturinkuljettajan kanssa, joka aikoi viedä erään veturin Foggiaan. Tavoitin hänet, kun hän nurisi juuri äreästi joillekin muille ihmisille, jotka yrittivät myös saada kyydin. Kuulin hänen sanovan, ettei hänellä ollut tilaa matkustajille. Siitä huolimatta me kaikki kiipesimme kyytiin, ja veli Iadanzan onnistui juuri ja juuri juosta veturin perässä antaakseen minulle ajoissa laukkuni. Ahtauduin veturin pieneen sisätilaan noin kymmenen muun ihmisen kanssa, ja siellä me olimme kuin sillit suolassa koko viisituntisen matkan ajan. Hikoilimme kaikki kuumuuden ja ilmanpuutteen vuoksi, ja höyrykattilan alta sinkoilevat kipinät kärvensivät meitä kovasti. Kun pääsimme lähelle Foggiaa, kuljettaja pysäytti veturin keskelle maaseutua, ja me kaikki nousimme pois.
”Sen jälkeen vierailin Spoltoren, Pianellan, Montesilvanon, Roseto degli Abruzzin ja Villa Vomanon ryhmien luona. Sarjan viimeisen vierailuni kohde oli Faenza, jossa noin 50 henkeä oli läsnä kokouksissa. Kannustin nuoria ryhtymään tienraivauspalvelukseen, ja ryhmästä laatimassani raportissa kirjoitin: ’Toivokaamme, että nämä nuoret päättävät jonakin päivänä liittyä tätä suurenmoista palvelusta suorittavien riveihin.’”
VELI FREDIANELLIN KIERROSTOIMINTA
Veli George Fredianelli, joka nyt on haaratoimistokomitean jäsen, muistaa omasta kierrostoiminnastaan seuraavat tapahtumat:
”Vieraillessani veljien luona huomasin myös heidän sukulaistensa ja ystäviensä odottavan minua ja olevan innokkaita kuuntelemaan. Ihmiset olivat pyytäneet sukulaisiaan kuuntelemaan jopa uusintakäynneille. Itse asiassa kierrosvalvoja ei pitänyt vain yhtä esitelmää viikossa, vaan muutaman tunnin pituisen esitelmän jokaisella uusintakäynnillä. Noilla käynneillä saattoi olla läsnä jopa 30 henkeä, ja joskus vieläkin useammat kokoontuivat kuuntelemaan tarkkaavaisesti.
”Sodan jälkivaikutukset tekivät elämän kierrostyössä usein vaikeaksi. Veljet, kuten useimmat muutkin ihmiset, olivat hyvin köyhiä, mutta heidän rakkaudellinen huomaavaisuutensa korvasi sen. He jakoivat kokosydämisesti sen vähän ruoan, mitä heillä oli, ja usein he vaativat, että minä nukkuisin vuoteessa, kun he paneutuivat maata lattialle ilman peitteitä, koska heillä ei ollut varaa hankkia ylimääräisiä peitteitä. Joskus minun täytyi nukkua navetassa olkikasassa tai kuivattujen maissinlehtien päällä.
”Kerran saapuessani Sisiliassa sijaitsevan Caltanissettan asemalle kasvoni olivat yhtä mustat kuin nuohoojan edessä olleesta höyryveturista lentäneen noen vuoksi. Vaikka minulta oli kulunut 14 tuntia noin 80–100 kilometrin matkaan, mielialani kohosi saavuttuani perille, sillä mieleeni nousi kuvia miellyttävästä kylvystä, jota seuraisi hyvin ansaittu lepo jossakin hotellissa. Sitä minulle ei kuitenkaan suotu. Caltanissetta kuhisi Pyhän Mikaelin päivää viettämään tulleita ihmisiä, ja kaupungin jokainen hotelli oli täpötäynnä pappeja ja nunnia. Lopulta palasin asemalle tarkoituksenani panna pitkäkseni penkille, jonka olin nähnyt odotushuoneessa, mutta sekin toivo petti, kun huomasin, että asema oli suljettu viimeisen iltajunan saavuttua. Aseman edessä olevat portaat olivat ainoa paikka, jossa saatoin istahtaa ja levätä hetken.”
Kierrosvalvojien avulla seurakunnat alkoivat pitää säännöllisesti Vartiotornin tutkisteluja ja kirjantutkisteluja. Kun lisäksi parannettiin palveluskokousten laatua, veljistä tuli yhä pätevämpiä saarnaamis- ja opetustyössä.
CERIGNOLAN RYHMÄN HENGELLINEN TILA
Muistatko Cerignolan ryhmän, joka muodostui professori Banchettin saarnaamisen johdosta? ”Tämän ryhmän hengellinen tila ei ollut aivan kohdallaan”, sanoo veli Fredianelli. Hän selittää:
”Siellä vallitsi outo tilanne. Seurakunta, jos voin käyttää tätä nimitystä ryhmästä, koostui pääasiassa protestanteista ja kommunisteista, jotka väittivät olevansa Jehovan todistajia. Minun oli keskusteltava tuntikausia heidän kanssaan saadakseni heidät vakuuttuneiksi siitä, että heidän täytyi lähteä pois väärästä uskonnosta ja pysyä puolueettomina politiikkaan nähden.
”Erään myöhemmin tekemäni vierailun aikana pidin muistonviettopuheen ja osoitin selvästi, että vain voideltu luokka saattoi nauttia vertauskuvia. Kaikki sujui hyvin kokouksen loppuun asti. Heti kun se oli päättynyt, eräs ryhmän jäsen, joka katsoi olevansa toiminnan johdossa, vastusti minua avoimesti ja väitti, ettei se mitä olin sanonut vertauskuvista pitänyt paikkaansa. Tämä synnytti ilmiselvästi hämmennystä ryhmässä, joten ajattelin, että oli parasta kehottaa läsnäolijoita tekemään päätöksensä heti. Sanoin: ’Ne jotka kannattavat totuutta ja Jehovan todistajia seuratkoon minua ulos! Totuutta vastustavat voivat jäädä tänne.’
”Helpotuksekseni lähes kaikki seurasivat minua ulos. Vain kolme tai neljä jäi vastustajan luo, joka oli paikallisen kommunistipuolueen huomattava johtaja. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta läsnäolijat seurasivat sitten minua toiseen huoneeseen, ja myöhemmin he edistyivät jatkuvasti totuudessa.”
ENSIMMÄINEN KIERROSKONVENTTI
Syyskuussa vuonna 1947 pidettiin Roseto degli Abruzzissa ensimmäinen kierroskonventti. Se oli ensin määrä pitää Pescarassa, mutta salin käyttölupa peruutettiin siellä papiston vastustuksen vuoksi. Lannistumatta siitä veljet kokoontuivat erään kujan yksityisessä umpipäädyssä, jonne saattoi päästä vain veli Domenico Cimorosin puutarhan läpi. Tie suljettiin ja peitettiin telttakankailla, ja varjoisan viiniköynnöskatoksen alle asetettiin pöytä puhujaa varten. Noin sata onnellista veljeä oli läsnä.
1950-luvun alkupuolella konventeissa oli alussa tavallisesti vain 40–60 läsnäolijaa, kun taas esitelmässä oli yleensä keskimäärin 200 henkeä. Veljien mielestä sellainen lukumäärä oli suurenmoinen!
Työ meni jatkuvasti eteenpäin, ja vuonna 1954 veli George Fredianelli nimitettiin piirivalvojaksi.
MUUTA TOIMINTAA
Tammikuussa 1945 Seura aloitti esitelmärynnistyksen useimmissa maissa. Italiassa se voitiin aloittaa vasta muutamia vuosia myöhemmin. Vuoden 1948 helmikuun Tiedonantaja ilmoitti rynnistyksen alkavan 28. maaliskuuta, ja sitä seuranneen kuukauden aikana pidettiin 13 esitelmää. Kului vielä useita vuosia, ennen kuin esitelmiä voitiin pitää säännöllisesti jokaisessa seurakunnassa.
Koska oli ilmeistä, että veljet tarvitsivat valmennusta, niin vuonna 1948 alettiin pitää teokraattista palveluskoulua. Aluksi veljet järjestivät nämä kokoukset parhaan kykynsä mukaan, koska ei ollut sopivia italiankielisiä julkaisuja. Niissä seurakunnissa, joissa joku ymmärsi englantia, oppitunnit käännettiin kirjasta Teokraattinen apu Valtakunnan julistajille. Mutta vuonna 1948 oli hyvin vähän englantia osaavia veljiä. Myöhemmin, vuoden 1950 loppupuolella, seurakunnat alkoivat saada monistetta, jotka sisälsivät oppitunteja kirjasta ”Kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut”, ja se auttoi parantamaan koulun tasoa huomattavasti.
Vuonna 1956 tapahtui jälleen edistystä. Vartiotornissa 1. tammikuuta 1956 (ital.) alettiin julkaista sarjaa, joka käsitti oppitunteja ”Kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut” -kirjasta, ja vuoden 1956 tammikuun 8. päivän Herätkää (ital.) aloitti samanlaisen sarjan kirjasta Pätevät palvelijoiksi. ”Kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut” -kirja painettiin lopulta Italiaksi vuonna 1960 ja kirja Pätevät palvelijoiksi vuonna 1963, joten vasta mukaan tulleet veljet saattoivat myös seurata ohjelmaa ja valmistautua kokouksiin.
HAARATOIMISTO SIIRRETÄÄN ROOMAAN
Koska Milano sijaitsee aivan Italian pohjoisosassa, katsottiin, että kasvavasta toiminnasta huolehtiminen olisi helpompaa, jos haaratoimisto siirrettäisiin keskeisempään paikkaan. Rooma oli luonnollinen valinta, koska se on Italian pääkaupunkina myös maan hallinnollinen keskus. Vuoden 1948 syyskuussa hankittiin kolmikerroksinen talo, jossa oli myös pohjakerros. Siinä oli 12 huonetta ja nykyajan mukavuudet ja lisäksi se sijaitsi hyvin viehättävällä alueella puiden ja puutarhojen keskellä Via Monte Maloialla. Toimisto siirrettiin sinne samassa kuussa. Myöhemmin Milanon kiinteistö myytiin, mutta Via Monte Maloialla sijaitseva talo kuuluu edelleenkin Vartiotorni-seuralle ja on käytössä tänäkin päivänä.
Kirjan ”Olkoon Jumala totinen” käännös saatiin valmiiksi uudessa Beetelissä, ja tuo julkaisu painettiin seuraavana vuonna, vuonna 1949. Se käsitteli oppikysymyksiä, jotka olivat hyvin mielenkiintoisia niistä ihmisistä, joilla oli uskonnollinen tausta, ja se on auttanut tuhansia ihmisiä löytämään totuuden.
SALALIITTO LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITTEN KARKOTTAMISEKSI
Tässä maassa, jossa ihmiset eivät olleet kuulleet mitään Raamatusta vuosisatoihin, lähetystyö on kantanut runsaasti hedelmää. Kuten mainitsimme, suurin lähetystyöntekijöiden ryhmä tuli Italiaan vuoden 1949 keväällä, ja kaikkialle minne heidät määrättiin työskentelemään, syntyi seurakuntia. Ihmiset todella janosivat Jumalan sanaa.
Niiden tavallisten ongelmien lisäksi, joita ilmenee opeteltaessa toisen maan kieltä ja muutettaessa sinne asumaan, lähetystyöntekijöittemme oli voitettava eräs paljon vaikeampi este. Se oli sellaisen luvan hankkiminen viranomaisilta, että he voisivat jäädä maahan sen jälkeen kun heidän passissaan mainittu oleskelulupa päättyisi. Haaratoimisto oli jättänyt sisäasiainministeriölle anomuksen vuodelle 1949 myönnettävistä luvista. Kuin salamana kirkkaalta taivaalta lähetystyöntekijät saivat noiden lupien sijasta määräyksen lähteä maasta, ja vasta useiden vaatimusten jälkeen heidän sallittiin jäädä joulukuun 31. päivään 1949. Tuohon päivämäärään mennessä heidän kaikkien oli määrä lähteä maasta. Se olisi ollut raskas isku heidän toiminnalleen, joka oli alkanut niin lupaavasti!
Miksi lähetystyöntekijöiden oli käsketty lähteä Italiasta? Ketkä olivat sen kaiken takana? Kulissien takana toimivat tilanteen ohjailijat paljastettiin vuoden 1951 Vuosikirjan (engl.) raportissa, joka julkaistiin myös vuoden 1951 maaliskuun 1. päivän Vartiotornissa (ital.). Siinä todettiin:
”Jo ennen kuin nuo 28 lähetystyöntekijää olivat saapuneet Italiaan vuoden 1949 maaliskuussa, toimisto oli anonut säännönmukaisesti yhden vuoden oleskelulupaa heille kaikille. Ensin viranomaiset sanoivat, että hallitus panisi painoa taloudellisille seikoille, ja niinpä tilanne vaikutti lähetystyöntekijöittemme kannalta melko varmalta. Puolen vuoden kuluttua saimme sisäministeriöltä yllättäen ilmoituksen, jossa veljiemme käskettiin lähteä maasta kuukauden loppuun mennessä, vajaan viikon kuluessa. Kieltäydyimme luonnollisesti noudattamasta tätä käskyä ilman oikeustaistelua, ja yritimme kaikin keinoin päästä perille asian taustasta saadaksemme selville, kuka oli vastuussa tästä ikävästä vastoinkäymisestä. Tiedustelemalla asiaa ministeriössä työskenteleviltä henkilöiltä saimme tietää, ettei asiakirjoistamme ilmennyt mitään poliisin tai muiden viranomaisten esittämiä valituksia ja että vain joku ’korkeampi taho’ saattoi näin ollen olla vastuussa tapahtuneesta. Kuka se voisi olla? Eräs ministeriössä toimiva ystävä kertoi meille, että lähetystyöntekijöitämme vastaan kohdistettu toiminta oli varsin outoa, sillä hallitus kohteli Amerikan kansalaisia hyvin lempeästi ja myötämielisesti.
”Ehkä suurlähetystöstä olisi apua. Henkilökohtaiset käynnit suurlähetystössä ja monet neuvottelut suurlähettilään sihteerin kanssa osoittautuivat kaikki turhiksi. Oli aivan ilmeistä, kuten amerikkalaiset viranomaiset myönsivätkin, että joku jolla oli paljon valtaa Italian hallitukseen ei halunnut Vartiotornin lähetystyöntekijöiden saarnaavan Italiassa. Amerikkalaiset diplomaatit kohauttelivat vain olkapäitään tuolle voimakkaalle vallalle ja sanoivat: ’Tiedättehän, että katolinen kirkko on valtionuskonto täällä, ja se tekee käytännöllisesti katsoen mitä haluaa.’
”Pitkitimme lähetystyöntekijöitämme vastaan suunnattuja ministeriön toimia syyskuusta joulukuuhun. Lopuksi asetettiin viimeinen määräaika: lähetystyöntekijöiden täytyi poistua maasta joulukuun 31. päivään mennessä. Saatoimme vain noudattaa noita määräyksiä. Lähetimme lähetystyöntekijät Sveitsin italiankieliseen osaan. Muutaman kuukauden kuluttua koko ryhmä oli palannut Italiaan ja saarnasi jälleen.
”Tällä kertaa heidät määrättiin eri kaupunkeihin, mutta sehän sai vain työn laajenemaan entistä paremmin.
”Entä sitten se suopea kiinnostus, jota lähetystyöntekijät olivat löytäneet heille aiemmin määrätyissä kaupungeissa? ’Lampaita’ ei hylätty. Veli Knorr hyväksyi sen, että valittiin uusia italialaisia erikoistienraivaajia, jotka muuttivat lähetystyöntekijöitten koteihin ja jatkoivat tuota hyvää työtä. Tämä muutos tehtiin viipymättä, eikä työ kärsinyt. Tämän tapauksen johdosta Sana kulkeutui uusille koskemattomille seuduille.”
Miten lähetystyöntekijät onnistuivat palaamaan maahan karkotuksensa jälkeen? He käyttivät hyväkseen kolme kuukautta voimassa olevaa viisumia, mikä merkitsi sitä, että heidän täytyi joka kolmas kuukausi mennä ulkomaille ja palata muutaman päivän kuluttua Italiaan peläten joka kerta, ettei viisumia ehkä uusittaisi. Joissakin kaupungeissa papit oppivat tuntemaan heidät ja painostivat paikallisia viranomaisia lähettämään heidät pois. Siinä tapauksessa heidän oli pakko muuttaa jonnekin muualle, olla aina varuillaan ja toimia mahdollisimman varovasti.
Papit olivat laskelmoineet seuraavasti: ”Jos pääsemme eroon lähetystyöntekijöistä, niin heidän seuraajiensa pieni ryhmä häviää kuin tuhka tuuleen.” Mutta he eivät ymmärtäneet, etteivät he voineet estää Jumalan tarkoitusta eivätkä taistella sitä vastustamatonta voimaa vastaan, jonka avulla hän täyttää tarkoituksensa.
KOKEMUKSIA LÄHETYSTYÖSTÄ
Carmelo ja Constance Benanti ovat olleet lähetystyössä Italiassa yli 35 vuotta. Veli Benanti kertoo:
”Ollessamme Bresciassa vaimoni ponnisteli erityisesti eräällä alueella, missä ihmiset olivat lähistöllä sijaitsevan uskonnollisen laitoksen ja varsinkin erään sen munkin vaikutusvallan alaisia. Tuosta vaikutusvallasta huolimatta 16 henkilöä omaksui totuuden. Useita vuosia myöhemmin vaimoni ja minä palasimme Bresciaan käydäksemme niiden veljien luona, joita olimme auttaneet oppimaan totuuden. Aterioidessamme joidenkin veljien kanssa, he pyysivät meitä kertomaan, miten työ alueella sai alkunsa. Niinpä vaimoni kertoi heille eräästä tilanteesta, jolloin edellä mainittu munkki kehotti erästä poikajoukkoa kiusaamaan häntä. Pojat piiloutuivat erään pommitetun talon seinän taakse ja olivat valmiina hyppäämään esiin ja heittämään häntä kivillä. Tämän tajutessaan vaimoni rukoili Jehovaa pyytäen, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Tässä vaiheessa erään Brescian seurakunnan esivalvoja sanoi: ’Sisar, olin yksi noista pojista. Olin tietenkin hyvin nuori siihen aikaan ja munkki oli luvannut meille makeisia, jos heittäisimme sinua kivillä. Emme itsekään tienneet, miksi emme sitten kuitenkaan heittäneet niitä.’”
Eräs toinen lähetystyöntekijä kertoi: ”Ollessani Napolissa minua luultiin kerran melko varakkaaksi huolitellun pukeutumiseni vuoksi. Kävellessäni kadulla huomasin erään miehen seuraavan minua aikomuksenaan todennäköisesti ryöstää minut. Päätin kääntyä ympäri ja puhua hänelle totuudesta. Hän yllättyi siitä, ja sanoma teki häneen syvän vaikutuksen, hän jopa omaksui lopulta totuuden. Sain myöhemmin tietää, että hän oli todella aikonut ryöstää minut. Avattuaan sydämensä totuudelle hän luonnollisesti muutti elämäntapansa. Tästä entisestä varkaasta tuli erikoistienraivaaja, ja hän oli uskollinen Jehovalle kuolemaansa saakka.”
ENSIMMÄISET KOKOUSSALIT
Lyhyt kuvaus niistä paikoista, joissa veljet kokoontuivat ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina, auttaa sinua ymmärtämään, miten suuresti työ on edistynyt tässä maassa sen jälkeen. Aikoinaan lähes kaikki valtakunnansalit olivat yksityiskodeissa. Yksi syy tähän oli se, että papisto uhkaili sopivien rakennusten omistajia, joten he suostuivat hyvin harvoin vuokraamaan niitä Jehovan todistajille. Gilead-koulun käynyt veli William Wengert, joka on nyt piirityössä, kertoo:
”Kaupungeissa olevat salimme sijaitsivat siihen aikaan usein kellarikerroksissa. Keskuslämmitystä ei ollut ja joissakin saleissa ei ollut edes WC:tä. Sähkövalojen sijasta meidän täytyi usein tulla toimeen kahdella öljylampulla, joista toinen oli puhujankorokkeella ja toinen yleisöä varten. Mutta muistellessani sitä huomaan, että pidimme noita asioita siihen aikaan aivan asiaankuuluvina ja että veljet olivat toisaalta aina onnellisia ja täynnä lämmintä rakkautta toisiaan kohtaan. Minuun teki erityisen vaikutuksen se, miten ponnekkaasti laulut laulettiin, ja täytyy todella sanoa, että italialaiset laulavat vaikuttavasti. Jehova on siunannut työtä tässä maassa ja antanut miellyttäviä saleja, joissa veljet voivat nyt kokoontua ylistämään hänen pyhää nimeään.”
Vaikka noiden 1950-luvun kultaisten veljien täytyikin tyytyä tilapäisiin saleihin, niin he olivat onnellista joukkoa ja arvostivat suuresti kokouksia. Tämän vahvistavat veli Nicola Magnin sanat: ”Puhujanpöytänä oli usein keittiöpöydän päälle ylösalaisin käännetty pahvilaatikko, mutta se täytti tarkoituksensa. Läsnä olevien veljien ilo loisti heidän silmistään ja säkenöi heidän eloisista katseistaan yli hämärän, lampun valaiseman huoneen.”
Kokouspaikoissa usein vallinneitten olosuhteitten vuoksi sattui toisinaan jotakin epätavallista. Matkavalvoja veli Francesco Bontempi muistaa erään Milanon ensimmäisistä valtakunnansaleista ja kertoo:
”Vaikka valtakunnansali sijaitsi kellarikerroksessa, se oli hyvin puhdas sisältä. Eräänä iltana kokous oli jo alkanut, kun saimme epätavallisen vieraan: pikkuruisen hiiren! Se tuli saliin ja kiipesi pitkin erään ohjelmaan syventyneen, melko tukevan sisaren tuolia. Se pysähtyi lähelle erästä tuolin poikkipuuta ja istui siinä muutaman loputtomalta tuntuvan minuutin ajan. En uskaltanut puuttua asiaan, koska en halunnut häiritä kokousta, ja saatoin hyvin kuvitella, miten sisar suhtautuisi asiaan! Lopulta hiiri kiersi tuolin ympäri aivan sisaren jalan vierestä ja katosi hiljaa suureksi helpotuksekseni. Mutta näistä pienistä epämukavuuksista huolimatta seurakunta osoitti suurta veljellistä rakkautta ja palvelusintoa!”
Vuoden 1980 Vuosikirjan mukaan ensimmäinen valtakunnansali, jonka veljet Yhdysvalloissa rakensivat, oli Rosetossa Pennsylvaniassa vuonna 1927 valmistunut sali, jonka vihkiäispuheen piti veli Giovanni DeCecca. Sattumoisin ensimmäinen sali, jonka veljet rakensivat Italiaan, sijaitsi myös Roseto-nimisessä paikassa, Roseto degli Abruzzissa. Se valmistui vuonna 1953 – 26 vuotta amerikkalaisen edeltäjänsä jälkeen.
PAPISTO SAA AIKAAN LISÄÄ VAIKEUKSIA
Se tärkeä päivä, jolloin Italiassa nykyään vallitseva vapaus sai alkunsa, on 27. joulukuuta 1947. Silloin astui voimaan Italian tasavallan perustuslaki. Perustuslaki tunnusti perusoikeudet, jotka koskivat suoranaisesti työtämme, Jehovan valtakunnan julistamista, ja jotka oli häikäilemättä poljettu jalkoihin diktatuurin aikana.
Uudesta perustuslaista huolimatta Jehovan todistajien edessä oli kuitenkin yhä vaikeuksia. Vaikkei katolinen pappisvalta pystynytkään enää nojautumaan diktatuuriin, niin se saattoi silti kerskua vaikutusvaltaisilla suhteilla maan tärkeimpään poliittiseen puolueeseen. Papisto teki parhaansa tukahduttaakseen Valtakunnan työn vetoamalla siihen fasistien laatiman lain osaan, joka oli vastoin perustuslakia ja jota ei ollut vielä kumottu.
Joskus papit usuttivat kiihkoilijoiden joukot veljien kimppuun, kun he olivat kokouksissa tai kenttäpalveluksessa. Esimerkiksi kirjoituksessa, jonka aiheena oli ”Pappi usuttaa naisista ja lapsista koostuvan joukon ’Jehovan todistajia’ vastaan Molfettassa”, L’Unità-päivälehden vuoden 1954 syyskuun 22. päivän numerossa sanottiin:
”Uskonnollinen kiihkoilu, jota pastori [nimi ja osoite mainitaan] lietsoi rehellisiä kansalaisia vastaan, joiden ainoa vika on se, että he tunnustavat eri uskontoa kuin edellä mainittu pappi, on luonteeltaan erityisen vakavaa ...
”Pari päivää sitten Molfettan työteliäs ja järjestyksellinen kaupunki joutui todistamaan erittäin inhottavaa näytöstä uskonnollisesta vainosta, joka olisi sopinut inkvisition hämäräperäisimpään aikaan. Kymmenkunta kaupunkilaista oli tapansa mukaan kokoontuneena Via Zuppetta 7:ssä, kun pastori [nimi mainittu] ilmestyi paikalle veisaten virsiä, ja häntä seurasi naisten, lasten ja nuorten muodostama väkijoukko. Sitten hän antoi merkin aloittaa kovaääninen meteli, joka jatkui yli kaksi tuntia. Välikohtaukseen liittyi kokouspaikan oviin ja ikkunoihin kohdistettu taukoamaton kivisade, jota säestivät rähinöinti sekä väkijoukon uhkaus- ja solvaushuudot. ...
”Kun noiden ihmisten oli pakko tulla ulos rakennuksesta välttääkseen pahimman, heitä pilkattiin, loukattiin ja uhkailtiin, ja sen jälkeen hurjistuneet naiset ja lapset piirittivät heidät. Heitä lyötiin nyrkein ja heitettiin kivillä, kunnes he onnistuivat pääsemään poliisiasemalle, sekä saadakseen suojan että pyytääkseen rangaistusta tämän laittoman hyökkäyksen alkuunpanijoille. Mutta paikalla ollut johtava virkailija kannatti ilmeisesti toista puolta, sillä hänellä ei ollut aikomustakaan puuttua asiaan lain kunnioittamisen ja perustuslaillisten oikeuksien takaamiseksi. Niinpä yllyttäjät ja tekoon osallistuneet jäivät vaille rangaistusta niiden hiljaisella suostumuksella, joiden velvollisuus olisi ollut suojella yksilön perusoikeuksia ja henkilökohtaista turvallisuutta. Tässä nimenomaisessa tapauksessa noita oikeuksia poljettiin ja loukattiin erittäin häpeällisellä ja alhaisella tavalla.”
Sama sanomalehti julkaisi vuoden 1959 tammikuun 3. päivän numerossaan kirjoituksen aiheesta ”Uskonnollisen suvaitsemattomuuden purkaus ’Jehovan todistajia’ vastaan Lapiossa”. Mitä oli tapahtunut tällä kertaa? Joulukuun 29. päivänä vuonna 1958 kaksi julistajaa, Antonio Puglielli ja Francesco Vitelli, saarnasivat ”hyvää uutista” Lapiossa, Avellinon maakunnassa sijaitsevassa pienessä kaupungissa. Noin kello 11 aamupäivällä heitä vastaan tuli nuorista ja lapsista koostuva väkijoukko paikkakunnan katolisen papin johdolla. Pappi alkoi huutaa: ”Menkää tiehenne!” Ja sitten: ”Te olette oppimattomia ja kelvottomia valheitten kaupustelijoita! Te ette ymmärrä Raamattua. Te vain saatatte seurakunnan perikatoon.”
Koska väkijoukko oli ilmeisesti tosissaan, nuo kaksi veljeä pakenivat kaupungintaloon, ja pappi seurasi heitä ylös portaita yläkertaan, missä pormestari puuttui asiaan suojellakseen heitä. Entä muut kaupungissa saarnanneet veljet? Nuo kaksi veljeä kertoivat: ”Paikallisten vartijoiden saattamana menimme siihen kaupunginosaan, missä toiset työskentelivät. Löysimme heidät uhkailevan papin johtaman väkijoukon ympäröiminä, ja vasta joidenkin vaikeuksien jälkeen saatoimme vapauttaa heidät ja viedä heidät takaisin linja-autoon, jonka oli määrä viedä meidät pois. Kun pääsimme linja-autoon, pappi seisoi sen edessä, niin ettei se voinut lähteä, ja yritti yllyttää väkijoukkoa jatkamaan väkivaltaisuuksia. Onneksi ihmiset eivät enää totelleet.”
Nämä ovat vain joitakin pappien synnyttämiä välikohtauksia. On selvää, että ne sanomalehdet, jotka tuomitsivat nämä toimet, olivat yleensä poliittisen opposition valvonnassa, ja ne joita valvoi katolinen enemmistö, sivuuttivat nuo tapahtumat tavallisesti ilman mainintaa.
Tämä katolisen kirkon taholta tullut itsepintainen vastustus ei liene yllättävää, vaan se vastaa sitä asennetta, joka kirkolla on yleensä ollut muihin uskontoihin. ”Isä” Cavalli antaa tästä menettelystä selvän kuvauksen kahdesti kuukaudessa ilmestyvän jesuiittojen julkaisun Civiltà Cattolican 27. maaliskuuta 1948 ilmestyneessä numerossa:
”Katolinen kirkko on vakuuttunut jumalallisesta oikeudestaan ainoana tosi kirkkona vaatia toimintavapautta ainoastaan itselleen, jotta tämä etu säilyisi yksinomaan totuudella ja evättäisiin vääriltä. Kirkko ei koskaan nosta kirjaimellista miekkaa toisia uskontoja vastaan, mutta se käyttää hyväkseen oikeuskanavia ja sopivia keinoja huolehtiakseen siitä, ettei niiden sallita levittää harhaoppejaan. Näin ollen kirkko vaatii pääosin katolisessa valtiossa, että väärille uskomuksille ei suoda oikeudellista asemaa ja että, jos jotkin uskonnolliset vähemmistöryhmät pysyvät hengissä, niin niille tulisi myöntää ainoastaan oikeus olla olemassa ja niiltä tulisi evätä mahdollisuus levittää uskomuksiaan. Siinä tapauksessa että tämän periaatteen tiukka soveltaminen on vallitsevien olosuhteitten vuoksi mahdotonta, joko hallituksen vihamielisyyden tai toisin ajattelevien ryhmien suuruuden vuoksi, kirkko yrittää saada suurimmat myönnytykset itselleen ja suvaitsee muiden uskontokuntien oikeudellisen olemassaolon pienempänä pahana. Joissakin maissa katolilaisetkin pakotetaan sietämään ehdotonta uskonnonvapautta ja alistumaan rinnakkaiseloon muiden uskontosuuntien kanssa, siellä missä vain heillä tulisi olla oikeus kukoistaa ...” (Kursivointi meidän)
Katolinen papisto sanoo siis toisin sanoen selvästi Jehovan todistajille ja heidän kaltaisilleen: ’Jos me saisimme määrätä, hävittäisimme teidät.’ Mutta Jehova ei ole sallinut tämän vastustuksen voittaa kansaa, joka ’tuntee hänen nimensä’. – Ps. 91:14.
KONVENTTEJA YRITETÄÄN HÄIRITÄ
Papisto teki kaiken voitavansa häiritäkseen rauhallista toimintaamme, ja se yritti eri tavoin häiritä konventtejamme. Papit ujuttivat esimerkiksi yleisön joukkoon kiusantekijöitä, tavallisesti nuoria. Nämä menivät sisään ja istuivat hetken hiljaa konventtilaisten joukossa, mutta alkoivat sitten häiritä kokousta huutamalla ja synnyttämällä levottomuutta. Silloin poliisi puuttui asiaan, mutta ei poistanut häiriön aiheuttajia, vaan lopetti usein konventin sillä verukkeella, että kokous ”häiritsi rauhaa”.
William Wengert muistelee: ”Kun aloitimme konventin, emme olleet koskaan varmoja pääsisimmekö sen loppuun asti. Siihen aikaan oli niin paljon keskeytyksiä ja vaikeuksia!”
Näitä konventteja järjestävät kierros- ja piirivalvojat keksivät yksinkertaisen ja käytännöllisen parannuskeinon. He huolehtivat siitä, että koottiin tehokas ryhmä rotevia järjestysmiehiä, ja useat heistä sijoitettiin lähelle sisäänkäyntejä. Eräs matkavalvoja kertoo: ”Kierroskonventti oli juuri alkanut, ja odotimme pappien häiritsevän sitä. Piirivalvoja oli neuvonut sisäänkäynnin luona työskenteleviä järjestysmiehiä pysäyttämään jokaisen, jota he eivät tunteneet ja esittämään heille ohimennen muutamia kysymyksiä, esimerkiksi: ’Mistä tulet?’ tai ’Kuka on esivalvoja seurakunnassasi?’ Ne joiden vastaukset olivat vakuuttavia, päästettiin sisään.
”Mutta entä jos joku rauhanhäiritsijä onnistui livahtamaan yleisön joukkoon? Siinä tapauksessa ’liikkuva poliisi’, ryhmä hyvin päättäväisen näköisiä järjestysmiehiä, ilmaantui paikalle, ja he kehottivat ystävällisesti vastustajaa olemaan hiljaa. Jos häirintä jatkui, ’poliisit’ nostivat rettelöitsijän hienovaraisesti paikaltaan ja ’auttoivat’ häntä lähtemään salista. Koska poliisi ei valvonut oikeuttamme pitää kokouksia häiriöttä, meidän oli ratkaistava ongelma itse.”
Mainitsemme nyt joitakin niistä monista välikohtauksista, joita papisto sai aikaan. Ensimmäinen niistä sattui kierroskonventissa, joka pidettiin Sulmonassa, erään Abruzzin alueella Keski-Italiassa sijaitsevan hedelmällisen laakson pikkukaupungissa. Sunnuntaina 26. syyskuuta 1948 esitelmässä oli läsnä noin 2000 henkeä, mikä on valtava väkijoukko, jos otamme huomioon, että koko maassa oli siihen aikaan vain 472 julistajaa. Mitä tuossa tilaisuudessa tapahtui? Ote vuoden 1950 Vuosikirjasta (engl.) kertoo:
”Sunnuntaiaamuna kello 10.30 yli 2000 ihmistä täytti kaupungin suurimman teatterin ääriään myöten, ja ovet täytyi sulkea useita minuutteja ennen puheen alkamisajankohtaa. Monet täytyi käännyttää takaisin, kun he ensin olivat saaneet kirjasen, sillä salissa ei yksinkertaisesti ollut enää tilaa, penkkirivien välitkin olivat täynnä! Sisäpuolella erittäin tarkkaavainen yleisö osoitti arvostavansa totuutta ja hyväksyvänsä sen taputtamalla käsiään useita kertoja esitelmän aikana ja sen loputtua.
”Mutta ennen kuin kokous päättyi, muuan nuori kiihkouskovainen, joka oli seisonut salin takaosassa kirjoittaen muistiin kahden papin huomautuksia, raivasi tiensä lavalle, nosti molemmat kätensä ja alkoi huutaa vaatien yleisöä kuuntelemaan häntä. Puheenjohtaja selitti rauhallisesti, että yleisön kysymyksiin vastattaisiin henkilökohtaisesti ja yksityisesti kokouksen päätyttyä. Oli ilmeistä, että tuo kiihkoilija oli päättänyt aiheuttaa ongelmia ja käyttää esitelmätilaisuutta oman uskonnollisen propagandansa levittämiseen. Hän oli epäilemättä pappien tavoin tietoinen siitä, miten tyhjiä kirkon penkit ovat nykyään, ja etsi muita paikkoja saarnatakseen ihmisille. Raukkamaisten pappisneuvojiensa yllyttämänä hän kapusi lavalle heti kun konventti päättyi, heilutti käsiään kuin hullu ja kiljui kaikin voimin vaatien huomiota. Salin takaosassa olevat kaksi pappia taivuttivat päänsä alas kätkeäkseen papinkauluksensa, huusivat ja vihelsivät hyväksymyksen merkiksi toivoen siten synnyttävänsä innostuksen aallon kätyrinsä puolesta. Se ei tehonnut. Yleisö torjui hänen vastenmielisen yrityksensä tehdä uskonnollista käännytystyötä. Yleisö ei taputtanut käsiään eikä antanut hänen puhua, vaan hänen vastustava äänensä hukutettiin huutoihin: ’Fascistone!’ [Fasisti!] ’Vergogna!’ [Häpeäisit vähän!] ’Kuinka paljon sinulle maksetaan tästä?’ Huomattuaan, etteivät asiat sujuneet kovin hyvin, tuo epäonnistunut tungettelija hyppäsi pian lavalta ja katosi nopeasti pappistovereittensa kanssa. Sen jälkeen yleisö poistui teatterista hyvässä järjestyksessä ja hiljaa ottaen mielellään vastaan ilmaiseksi tarjotun kirjasen.”
Kertomus päättyi seuraaviin sanoihin: ”He olivat saaneet ansionsa mukaan, ja jälleen kerran Jehova antoi voiton.”
ENSIMMÄINEN PIIRIKONVENTTI
Kerromme nyt erään toisen uskonnollista suvaitsemattomuutta osoittaneen tapauksen. Italian kaikkien aikojen ensimmäinen piirikonventti oli määrä pitää Milanon Teatro dell’Artessa 27.–29. lokakuuta 1950. Viime hetkellä poliisipäällikkö peruutti lupamme pitää konventti siellä. Kahdelle konventtijärjestelyistä vastuussa olevalle veljelle kerrottiin, että näihin toimiin ryhdyttiin, koska haluttiin välttää sitä vaaraa, että protestanttisesta kokouksesta loukkaantuneet katolilaiset saattaisivat reagoida asiaan jollakin tavalla! Se oli naurettavaa! Se oli pelkkä veruke, jonka perusteella kunniallisilta kansalaisilta voitiin evätä heidän oikeutensa rauhalliseen kokoontumiseen.
Vaikka nämä ja muut veljien esittämät perustelut olivat ilmeisen johdonmukaisia, poliisipäällikkö ei perunut päätöstään. Kun veljet uhkasivat viimeisenä keinonaan ilmoittaa tästä virkavallan väärinkäytöstä lehdistölle, hän ei tiennyt mitä sanoa, ja ajoi heidät ulos toimistostaan. Yhdistettyämme sen mitä meille oli sanottu muihin tietoihimme, olimme varmoja, että papistolla oli sormensa pelissä. Tällä kertaa he olivat keksineet toisenlaisen keinon ja käyttivät vaikutusvaltaansa poliisivoimiin.
Konventin apulaisvalvoja veli George Fredianelli kertoo:
”Tilanne oli seuraava: konventin oli määrä alkaa vajaan vuorokauden kuluttua, Milanoon saapui veljiä kaikkialta Italiasta, emmekä me voineet saada toista salia mistään! Mitä meidän pitäisi tehdä? Olimme hyvin huolissamme. Mutta jälleen kerran Jehova puuttui asioihin meidän hyväksemme.
”Konventtia edeltävänä aamuna konventinvalvoja veli Anthony Sideris ja minä olimme etsimässä toista salia. Kulkiessamme pienen, aidan ympäröimän alueen ohi, saimme yhtäkkiä ajatuksen: ’Miksi emme kysyisi omistajalta, antaisiko hän alueen meidän käyttöömme kolmeksi päiväksi?’ Hän vuokrasi sen meille hyvin kohtuullisella hinnalla, ja me lähdimme etsimään suuria telttoja, joiden suojassa konventti voitaisiin pitää. Lopulta löysimme tunnetun telttatehtaan, joka halusi vuokrata meille isoja telttoja ja jopa auttaa meitä pystyttämään ne. Tehdas oli hyvin mielissään ylimääräisen julkisuuden mahdollisuudesta.
”Seuraava ongelmamme oli, miten saada viranomaisilta jälleen kerran lupa. Koska mahdollisuudet saada se ajoissa olivat lähes olemattomat, päätimme panna heidät jo vallitsevan tosiasian eteen. Muuta keinoa ei ollut. Emme yksinkertaisesti voineet lähettää veljiä takaisin kotiinsa. Pystytimme teltat ja järjestimme eri osastojen toiminnan yön aikana, ennen kuin kukaan ehti huomata, ja kello yhdeksältä aamulla konventti alkoi täsmälleen ajoissa.
”Pian sen jälkeen saapuivat poliisit. He hyppäsivät maastoautostaan hampaisiin saakka aseistettuina. He muodostivat todella räikeän vastakohdan! Tilanne oli aivan naurettava! Aseistetut poliisit oli lähetetty valvomaan ihmisiä, jotka istuivat rauhallisesti ja lauloivat uskonnollisia lauluja. Veli Sideris sanoi heille, että jos he häiritsisivät konventtia, niin he joutuisivat katumaan sitä. Me kertoisimme asiasta paikallisille ja kansainvälisille lehdille ja osoittaisimme, että Italian uutta perustuslakia ei noudatettu ja että fasistinen diktatuuri oli palannut. Säikähtäneet poliisit lähtivät kysymään neuvoja korkeammalta taholta ja palasivat myöhemmin kertoakseen meille, että saatoimme jatkaa konventtiamme.”
Esitelmässä oli läsnä noin 800 henkeä ja 45 kastettiin. Koska teltat oli pystytetty alueelle, jossa oli useita tehtaita, veljillä oli tilaisuus antaa todistusta monille työläisille, jotka käyttivät ruokatuntia hyväkseen nähdäkseen, mitä alueella tapahtui. Miltä tuntui istua noissa teltoissa kylminä, kosteina lokakuun päivinä? Fern Fraese kertoo: ”Meillä oli takit päällämme kuunnellessamme ohjelmaa, ja monilla meistä oli kuumavesipulloja pysyäksemme lämpiminä. Siitä huolimatta olimme hyvin onnellisia ja iloitsimme siitä, että saimme niin hyvää hengellistä ravintoa.”
PAPISTON SUVAITSEMATTOMUUDEN TAKAISKU
Toinen pappien synnyttämää suvaitsemattomuutta osoittava tapaus sattui vuoden 1951 kesäkuun viimeisellä viikolla kierroskonventin yhteydessä, joka oli määrä pitää Cerignolassa. Mitä tässä tilaisuudessa tapahtui? Vuoden 1952 Vuosikirjan (engl.) raportissa todetaan:
”Keskipäivällä kaksi poliisia tuli salille ilmoittamaan meille, että yksityiset kokouksemme siellä oli kielletty. Me lähdimme heti komisarion paikalliseen virastoon saadaksemme selville, mistä oli kysymys. Saapuessamme poliisiasemalle muuan nuori pappi oli juuri lähdössä sieltä leveä hymy kasvoillaan. Hän oli ilmeisesti varsin iloinen, ja saimme pian tietää, että poliisi oli antanut hänelle hyvät syyt tyytyväisyyteen. Komisario puolestaan teki hyvin selväksi meille, että poliisin antama lupamme oli peruutettu syistä, joihin hän ei voinut vaikuttaa. Viranomaiset mainitsivat ’syyksi’ sen, että sali ei ollut turvallisessa kunnossa, mutta sitä ei ollut tarkoitettukaan uskottavaksi. Asiasta käytiin jokseenkin kiihkeä keskustelu, jonka jälkeen meitä neuvottiin menemään maakunnan pääkaupunkiin ja puhumaan maakunnan poliisipäällikölle, questorelle.
”Muutamaa tuntia myöhemmin kävelimme maakuntapoliisin päämajaan ja näimme yllätykseksemme siellä saman katolisen papin, jonka olimme tavanneet komisarion virastossa, ja tällä kertaa hänen seurassaan oli vanhempi ja tärkeämmän näköinen pappi. Saimme myöhemmin tietää, että viimeksi mainittu toimi kirkkoherrana siinä kaupungissa, jossa aioimme pitää konventtimme. Papit odottivat questoren puheille pääsyä, mutta kun hänen apulaisenaan toimiva poliisipäällikkö tuli sisään, he pyysivätkin päästä hänen toimistoonsa. Questore saapui muutamia minuutteja myöhemmin ... Hän osoitti selvästi, että päätös oli jo tehty hänen puolestaan, ennen kuin hän kuuli, mitä meillä oli sanottavana ja ... hän aloitti uhkailemalla meitä pidätyksellä, koska olimme vuokranneet salin, joka ei hänen mielestään sopinut kokouspaikaksi. Hän yritti pelotella meitä ja saada näyttämään siltä, että me olimme tehneet väärin ja ansaitsimme siksi moitteet. ...
”Olimme päättäneet, ettemme antaisi noin vain periksi tälle poliisin mielivaltaiselle, fasismia muistuttavalle toiminnalle, ja viivyimme questoren toimistossa runsaan tunnin väitellen asiamme oikeudellisesta puolesta.”
Tästä huolimatta questore ei muuttanut päätöstään. Miten konventin siis kävi? Raportti jatkaa:
”Palasimme ja järjestimme niin, että konventti pidettiin kahdessa yksityiskodissa, ja kovaäänisten avulla saatoimme pitää saman ohjelman molemmissa paikoissa samanaikaisesti. Papiston suvaitsemattomuus herätti monien vilpittömien ihmisten närkästyksen, vaikka papit yrittivätkin salata toimintansa ilmoittamalla kirkossa seuraavana aamuna, ettei kenenkään pitäisi mennä sinä päivänä pidettävään Jehovan todistajien kokoukseen (vaikka he tiesivät kaiken aikaa, että se oli kielletty, eikä sitä sen vuoksi järjestettäisi!). ... Mutta jälleen kerran papit kokivat tappion, sillä Jehovan todistajat eivät sulje suutaan, vaan paljastavat jatkuvasti ulkokultaisuuden ja väärien uskonkiihkoilijoitten harhaopit, ja sen vuoksi yhä useampien hyväntahtoisten ihmisten silmät avautuvat.”
PITKÄ OIKEUSTAISTELU
Italiassa oli vuonna 1956 noin 190000 ei-katolilaista. Valtakunnan julistajia oli siihen aikaan vain muutama tuhat, mutta he olivat toimeliaita ja innokkaita. Jehovan kansaan kuuluvien määrä on lisääntynyt epätavallisen paljon, sitä vastoin muiden uskontojen jäsenmäärä on yleensä jatkuvasti vähentynyt. Totuus levisi kulovalkean tavoin, erityisesti kahdella Adrianmeren rannalla sijaitsevalla alueella, Abruzzissa ja Romagnassa, missä innokkaat julistajat kävivät linja-autoittain saarnaamassa läheisissä kaupungeissa, kunnes niihinkin perustettiin seurakuntia.
Katolinen papisto vaistosi uhkaavan vaaran ja yritti järjestää saarnaamistoimintaamme vastustavan kampanjan. Vuoden 1954 helmikuun 1. ja 2. päivän numeroissaan Vatikaanin äänenkannattaja L’Osservatore Romano kehotti papistoa ja kirkon jäseniä vastustamaan Jehovan todistajien suorittamaa työtä. Vaikka kirjoituksessa ei mainitakaan mitään nimiä, on ilmeistä, että se oli tähdätty pääasiassa Jehovan todistajia vastaan. Siinä sanotaan:
”Haluamme myös kiinnittää huomiota siihen voimistuvaan protestanttiseen propagandaan, joka on tavallisesti ulkomaista alkuperää ja jonka tarkoitus on kylvää tähän maahan tuhoisia erheitä ... Haluamme kehottaa kaikkia seurakunnan pastoreita, kirkon järjestöjä ja lauman jäseniä pitämään väsymättä silmällä merkkejä siitä ja kertomaan asiasta asianomaisille viranomaisille kaikella sen edellyttämällä ripeydellä.” (Kursivointi meidän)
Tässä mainitut ”asianomaiset viranomaiset” viittasivat nimenomaisesti poliisiin. Vatikaani siis itse asiassa yllytti pappeja toimittamaan julistajat telkien taakse. Poliisi pysäytti satoja heistä ja pidätti heidät sen jälkeen. Monet pääsivät heti vapaiksi, toisia sakotettiin tai heidät vangittiin. Jehovan kansan täytyi käydä pitkä oikeustaistelu aina 1970-luvun alkuun asti. Vuosien 1947 ja 1970 välisenä aikana tuomioistuinten eteen vietiin yli sata Jehovan todistajia koskevaa tapausta.
Julistajia syytettiin fasistisen poliisilain artiklojen 113, 121 ja 156 loukkaamisesta. Nuo artiklat edellyttivät, että painotuotteita levittävillä henkilöillä (nro 113), ovelta-ovelle-myyjillä (nro 121) tai jotain erikoistarkoitusta varten rahaa keräävillä ihmisillä (nro 156) täytyi olla lupa, tai heidät oli täytynyt merkitä viralliseen rekisteriin.
On selvää, etteivät Valtakunnan julistajat harjoita liiketoimintaa eivätkä kerää rahaa. Saarnatessaan ”hyvää uutista” he jättävät lehtiä tai muita julkaisuja painokulut kattavaa korvausta vastaan, mikäli henkilö pystyy tuon korvauksen suorittamaan. Työmme voidaan siten luokitella uskonnollisten vakaumusten levittämiseksi tai, kuten Italian perustuslain 19. artiklassa todetaan, tavaksi ”tehdä propagandaa” uskonsa puolesta. Tuohon aikaan yritettiin ilmeisesti saattaa voimaan palvontavapautta rajoittavia lakeja. Vuonna 1956 se osa 113. artiklasta, jossa kiellettiin painotuotteitten levittäminen ilman lupaa, havaittiin lopulta perustuslain vastaiseksi ja kumottiin.
Lähes kaikki oikeusjutut päättyivät myönteisesti, ja ne harvat veljet, jotka tuomittiin, vapautettiin myöhemmin, kun oli vedottu ylempiin oikeusasteisiin. Muutama oikeusjuttu täytyi viedä Italian oikeudenkäyttöä koskevia kysymyksiä käsittelevän korkeimman oikeuden, kassaatio-oikeuden, tutkittavaksi, mutta kaikkien noiden oikeusjuttujen päätös oli veljille myönteinen.
Tarkastelkaamme yhtä näistä tapauksista sen valaisemiseksi, että veljiämme vastaan esitetyt syytökset olivat pelkkiä verukkeita työn lopettamiseksi. Rooman piirituomioistuin tuomitsi veli Romolo Dell’Elicen, joka on ollut Beetel-palveluksessa jo yli 32 vuotta, ”maksamaan 4000 liiraa sakkoa ... kerjäämisestä kirjasten ja lehtisten levittämisen yhteydessä”. Veli Dell’Elice valitti tuomiosta, ja Rooman tuomioistuin vapautti hänet syytteestä 2. joulukuuta 1959. Myönnettiin, ettei ”edellä mainittujen kirjasten ja lehtisten levittäminen ollut millään tavalla kerjäämistä, vaan pikemminkin osa uskonnollista propagandaa, jota tehdään ... Jehovan todistajien puolesta”.
KONVENTTI ROOMASSA!
Veljet olivat jo useita vuosia hartaasti odottaneet Roomassa pidettävää konventtia. Erikoistuomioistuimen kuulusteltavina olleet veljetkin olivat pohtineet mielessään: ”Kukapa tietää, vaikka meillä olisi jonakin päivänä konventti Roomassa ja voisimme kokoontua vapaasti tässä samassa kaupungissa, jossa nyt olemme vangittuina?”
Nämä odotukset täyttyivät vuoden 1951 joulukuussa, kun Rooman messukeskuksessa pidettiin kansallinen konventti. Sen teema ”Puhdas palvonta” oli huomattava vastakohta tuossa historiallisessa kaupungissa perinteisesti kukoistavalle uskonnolle. Koska konventissa oli läsnä veljiä 14:stä muusta Euroopan maasta, se sai kansainvälisen leiman. Vuoden 1953 Vuosikirjassa (engl.) julkaistiin seuraava raportti:
”Rooman konventti oli vuoden unohtumaton tapaus. Sen jälkeen kun saatiin tietää, että Seuran presidentti toimisi konventin puheenjohtajana, Italian veljet päättivät tehdä suuria uhrauksia päästäkseen sinne. Italiasta on vaikea köyhyyden vuoksi lähteä kansainväliseen konventtiin johonkin toiseen maahan. Niinpä veli Knorrin ehdotus, että naapurimaat kutsuttaisiin Roomaan konventtiin, sai erinomaista vastakaikua. 700–800 edustajaa saapui Englannista, Tanskasta, Ranskasta, Belgiasta, Sveitsistä ja monista muista Euroopan maista. Se teki Rooman konventista kansainvälisen konventin, jota Italian veljet eivät koskaan unohda. He saattoivat silloin ensimmäistä kertaa todeta sen rakkauden ja ykseyden, joka vallitsee eri kansallisuutta ja rotua olevien veljien keskuudessa. Nyt voimme odottaa innokkaasti yhtä siunattuja Jehovan kansan kokouksia Italiassa ja muissa maissa, ja tiedämme, että veljet ponnistelevat entistä enemmän ollakseen läsnä tulevissa konventeissa.”
ERIKOISRYNNISTYS
Vuonna 1955 sattui kaksi tärkeää tapausta. Ensimmäinen niistä oli maailmanlaajuinen erikoisrynnistys kirjasen Kristikunta vaiko kristillisyys – kumpi on ”maailman valo”? levittämiseksi. Jokaista julistajaa pyydettiin levittämään 30 kappaletta tuota kirjasta, ja kaikkien papiston jäsenten oli määrä saada kappaleensa postitse. Osoitteiden kokoaminen ja 100000 kappaleen lähettäminen saatekirjeineen vaati valtavan määrän työtä.
Tuskin yksikään papeista vastasi julistajien kirjeisiin, mutta jotkut reagoivat raivokkaasti kirjoittamalla kirjeitä sanomalehtiin. Esimerkiksi Faenzassa ilmestyvä katolinen sanomalehti Il Piccolo julkaisi syyskuun 4. päivän numerossa vuonna 1955 kirjoituksen, jossa oli räikeä otsikko ”Varokaa vääriä profeettoja – vastauksemme Jehovan todistajille”. Kirjoituksessa sanottiin:
”Jehovan todistajat (joita useimmat ihmiset kutsuvat Raamattu-kiihkoilijoiksi) ovat äskettäin lähettäneet propagandaansa sisältävän kirjasen papeille ja uskonnollisille laitoksille pyytäen vastausta siihen.” Kirjoituksessa Jehovan todistajia kuvailtiin ”tyhmiksi raukoiksi”, jotka olivat ”uskomattoman tietämättömiä ja sietämättömän röyhkeitä ja itsepintaisia”, ja sen lopussa heitä neuvottiin ’’mietiskelemään” erästä Danten Jumalaisesta näytelmästä poimittua katkelmaa.
Tämä ja muita samankaltaisia artikkeleita kirjoitettiin Jehovan kansaa vastaan. Joskus nuo kirjoitukset herättivät ihmisten uteliaisuuden ja saivat heidät esittämään runsaasti kysymyksiä, kun heidän kotonaan käytiin.
”VOITTOISAN VALTAKUNNAN” KONVENTTI
Toinen vuoden 1955 huomattava tapahtuma oli ”Voittoisan Valtakunnan” konventti. Tässä kansainvälisessä konventissa oli läsnä 4351 osanottajaa 32 maasta, ja 378 kastettiin. Näin ollen lähes kymmenen prosenttia läsnäolijoista vertauskuvasi vihkiytymisensä vesikasteella – todella huomattava määrä. Viisi erikoisjunaa tuli Pariisista täynnä veljiä, joista useimmat olivat matkustaneet Yhdysvalloista. Heidän saapumisensa aiheutti melkoisen kohun, sillä Roomassa ei ollut koskaan aiemmin nähty niin suurta amerikkalaisten turistien ryhmää yhdellä kertaa.
Palazzo dei Congressia ei ollut helppo saada konventin käyttöön. Se oli siihen aikaan Euroopan parhaimpia kokoussaleja, se oli päällystetty kokonaan valkoisella marmorilla ja sitä ympäröivät vihreät puistot olivat konventin osanottajien käytössä. Ensimmäinen anomuksemme oli hyväksytty, ja kaikki näytti sujuvan hyvin, kunnes meille kerrottiin kymmenen päivää ennen konventin alkamisajankohtaa, että salin käyttölupamme oli peruutettu. Virallisesti meille kerrottiin, että sitä tarvittiin toiseen tarkoitukseen. Lopulta kaksi päivää ennen määräaikaa, kun näytti jo siltä, ettei konventtia voitaisikaan pitää Roomassa, salin johto sanoi, että voisimme sittenkin pitää konventtimme.
Mikä oli näiden epämääräisten toimien takana? Vastaus löytyy kirjoituksesta, joka julkaistiin sanomalehdessä Meridiano d’Italia 30. lokakuuta 1955 ja jossa sanottiin:
”Näyttää siltä, että hra Cornacchiola, Rooman kaupungin kristillis-demokraattinen valtuutettu, kannattaa Vatikaania innokkaammin kuin hra Rebecchini [silloinen Rooman pormestari], jolla on Vatikaanissa virka, olkoonkin että se on vain kunnia-asema.
”Hra Cornacchiola ... pyysi Rooman pormestaria ottamaan selvää siitä, ’miksi EUR:n [Esposizione Universale di Roma], alueelta annettiin tiloja protestanttisen lahkon, ”Jehovan todistajien”, konventin käyttöön.’ Valtuutettu Cornacchiola sanoi haluavansa Rooman asukkaiden puolesta ’vastustaa tätä ja nuhdella niitä, jotka ovat vastuussa tilanteesta. Rooma, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen sijaisen asuinpaikka, ei voi suvaita tällaisia kokouksia, jotka loukkaavat paavin asuinpaikkaa.’”
Sanomalehti jatkaa: ”Sen lisäksi, että asiaankuuluva lupa on hankittu prefetturalta (joka on ministeri Tambroni, Azione Cattolican [katolisen aktion] huomattava jäsen), olisi myös syytä muistaa, että Rooma on Italian tasavallan päämiehen asuinpaikka, kun taas Kristuksen sijainen asuu Vatikaanivaltiossa.
”Presidentti Gronchin tehtäviin kuuluu suojella Italian tasavallan perustuslakia, joka toteaa 8. artiklassaan, että ’kaikilla uskontokunnilla on oikeus harjoittaa vapaasti uskontoaan ja järjestäytyä omien sääntöjensä mukaan’.
”Jos hra Cornacchiola paheksuu Italian perustuslakia, hänen pitäisi aloittaa luopumalla asemastaan Rooman kaupunginvaltuustossa.”
Lehdet kirjoittivat myös myönteisesti Jehovan todistajien käytöksestä. Il Giornale d’Italia kirjoitti sunnuntaina 7. elokuuta 1955 seuraavasti:
”Erityisesti kolme seikkaa tekee vaikutuksen puolueettomaan tarkkailijaan: ensinnäkin läsnäolijoiden esimerkillinen käytös heidän seuratessaan puhetta kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa ja ilmeisen yksimielisinä hengellisesti; toiseksi se, että niin monet rodut voivat kokoontua yhteen sellaisen uskonnon nimissä, joka silminnähtävästi antaa heidän ajatuksilleen ja toimilleen sekä levollisuutta että moraalista ryhtiä; kolmanneksi 1–13-vuotiaitten lasten poikkeuksellisen suuri lukumäärä. Lapset ovat mustia, valkoisia tai keltaisia, mutta he käyttäytyvät kaikki epätavallisen hyvin ja etsivät jopa raamatunkohtia kuunnellessaan saarnaajan sanoja.”
Uudet julkaisut otettiin vastaan innokkaasti, ja erityisen sykähdyttävä tieto oli se, että Herätkää-lehteä alettaisiin julkaista Italiaksi vuoden 1955 elokuun 8. päivän numerosta lähtien. Italiaksi julkaistiin muun muassa kirja ”Uudet taivaat ja uusi maa” sekä kirjaset Uuteen maailmaan uskomisen peruste, Maailman valloitus pian – Jumalan valtakunnan toimesta ja ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”.
KAKSI MERKITTÄVÄÄ VOITTOA VUONNA 1957
Vuonna 1957 Jehovan kansa sai kaksi merkittävää voittoa Italiassa. Ensimmäinen näistä liittyi niihin 26 veljeen, jotka oli tuomittu erikoistuomioistuimessa. Fasismin kukistumisen jälkeen monien tuossa tuomioistuimessa tuomittujen ihmisten oikeusjutut käsiteltiin uudelleen, ja heidät vapautettiin syytteestä. Nuo uskolliset veljet tiesivät kärsineensä vääryyttä vakaumuksensa vuoksi, ja vaikkeivät he olleetkaan turhan huolissaan henkilökohtaisesta asemastaan maailman silmissä, he päättivät anoa tapaustensa uudelleenkäsittelyä varmistaakseen Jehovan todistajien oikeudet kansana. Tämä oli tarpeellista, sillä erikoistuomioistuin väitti, että teokraattinen järjestö oli ”salainen järjestö, jonka toiminta tähtäsi hallitusmuodon muuttamiseen ja kansalliselle identiteetille vahingollisen propagandan levittämiseen” ja että sillä oli ”rikollisia pyrkimyksiä”.
Oli sen vuoksi parhaiden etujemme mukaista saada tämä tuomio kumotuksi, jotta voitaisiin luoda hyvät suhteet hallintoviranomaisiin.
Tapaus käsiteltiin uudelleen Aquilan muutoksenhakutuomioistuimessa 20. maaliskuuta 1957, ja 11 tapaukseen liittyvistä 26 veljestä oli läsnä. Nicola Romualdi oli yksi puolustusasianajajista. Vaikkei tämä lakimies olekaan Jehovan todistaja, hän on epäröimättä puolustanut veljiemme oikeuksia 1950-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin oli hyvin vaikeaa saada ketään lakimiestä puolustamaan meitä oikeusjutuissamme. Jo runsaan 30 vuoden ajan hän on halukkaasti puolustanut joitakin satoja veljiä heidän taistellessaan oikeudestaan kristilliseen puolueettomuuteen ja vapaudestaan saarnata ”hyvää uutista”.
Oikeudenkäyntiä koskeva kertomus osoittaa, että kun herra Romualdi selitti tuomioistuimelle Jehovan todistajien pitävän katolista papistoa porttona, koska se sekaantui politiikkaan, ”tuomarit vaihtoivat hymyillen merkitseviä katseita”. Tuomioistuin päätti kumota aiemmat tuomiot ja myönsi siten, että Jehovan todistajien työ ei ollut laitonta eikä kumouksellista.
Toinen voitto saatiin Milanon piirikonventissa kesäkuun lopussa. Konventti alkoi torstai-iltapäivänä Milanon odeionin talvipuutarhan salissa, ja kaikki sujui hyvin aivan iltaohjelman päättymiseen saakka, jolloin tapahtui jotakin epätavallista. Veli Roberto Franceschetti kertoo:
”Ohjelmasta oli vielä jäljellä kymmenen minuuttia, kun viimeinen puhuja Giuseppe Tubini päätti puheensa jokseenkin nopeasti ja kehotti läsnäolijoita valmistautumaan loppurukoukseen. Kaikki huomasivat nopean lopetuksen ja loppulaulun puuttumisen. Miksi se oli jätetty pois? Kun me pääsisäänkäynnin luona seisovat Jehovan todistajat taivutimme päämme kunnioittavasti rukoukseen, huomasimme ympärillämme ihmisiä, jotka pitivät päänsä pystyssä ja hatun päässään rukouksen aikana. He olivat varmasti poliiseja!
”Myöhemmin saimme tietää yksityiskohdat. Ainakin 30–40 poliisia oli tullut saliin, ja he olivat käskeneet lopettaa konventin sillä tekosyyllä, että salin omistajat eivät olleet anoneet tarvittavaa lupaa. Konventista vastaavat veljet yrittivät selittää, että lopettamiskäsky ei rankaisisi omistajia, vaan Jehovan todistajia, mutta kaikki oli turhaa. Perjantaiaamu oli varattu kenttäpalvelukseen, joten alue-, lehti- ja kirjallisuusosastot toimivat eräällä lähikadulla. Kaikki saivat mitä tarvitsivat, ja työ jatkui suunnitelmien mukaan. Mutta aika kului nopeasti etsiessämme kuumeisesti toista salia. Kaksi tuntia ennen ohjelman alkua emme olleet vielä keksineet ratkaisua.
”Sitten talvipuutarhan omistajat lähettivät meille sanan, että he olivat löytäneet meille paikan Arenella-elokuvateatterista. Kaikki veljet tulivat apuun ja osastot siirrettiin ripeästi toiseen paikkaan. Juuri ajoissa! Kaikesta huolimatta ohjelma alkoi täsmällisesti.
”Mutta poliisit eivät antaneet periksi. He tulivat uudelle salille aiheuttaakseen lisävaikeuksia. Minut oli määrätty järjestysmieheksi, ja minua oli kielletty päästämästä saliin keitään ulkopuolisia, ei edes poliisia. Huomasin pian seisovani vastatusten erään komisarion ja kahden hänen miehensä kanssa. Pysäytin heidät ja pyysin heitä odottamaan hetkisen. Se ei tehnyt heihin mitään vaikutusta, ja he yrittivät itsepintaisesti tulla sisään. Niinpä minun oli pakko pidätellä komisariota kädelläni jota pidin ojennettuna hänen kellonvitjojensa korkeudella. Polveni tutisivat, mutta onneksi konventinvalvoja puuttui tässä vaiheessa asiaan.”
Konventti pidettiin ja veljet olivat tämän merkittävän voiton vuoksi poikkeuksellisen rohkaistuneita ja onnellisia. Asia ei kuitenkaan päättynyt siihen. Meidän puolestamme käynnistettiin myös poikkeuksellinen lehdistökampanja. Monet sanomalehdet sanoivat poliisin toimintaa ”ennen kuulumattomaksi virkavallan väärinkäytöksi”, ja laiton asioihin puuttuminen oli kysymysten kohteena parlamentissa erään senaatin istunnon aikana. Il Paese totesi tästä 8. helmikuuta 1958:
”Istunto saavutti vilkkaimman vaiheensa, kun alettiin esittää kysymyksiä. Eräästä melko arasta asiasta, uskonnollisiin toimiin puuttumisesta, esitettiin useita kysymyksiä. Republikaaninen senaattori herra Spallicci halusi tietää, miksi Milanon questura oli määrännyt ’Jehovan todistajien’ (raamatuntutkijoiden) uskonnollisen opetusjärjestön erään yksityissalissa järjestämän konventin heti lopetettavaksi. Toisen sisäministerin, herra Bisorin, vastaus oli jokseenkin välttelevä. Hän selitti, että toimiin oli ryhdytty järjestelyjen vuoksi. Tuo hallituksen edustaja sanoi ylimalkaisen ironisesti, ettei noiden toimien tarkoitus ollut rajoittaa palvontavapautta, vaan että niihin oli ryhdytty yleisten turvallisuusmääräysten laiminlyönnin vuoksi.”
Tämän asian johdosta Jehovan ja hänen kansansa nimi saatettiin yleisen huomion kohteeksi jopa korkeissa hallituspiireissä! Mutta ketkä olivat todellisuudessa halukkaita lopettamaan konventin? Roomassa ilmestyvä vapaamielinen viikkolehti Il Mondo totesi heinäkuun 30. päivän numerossa vuonna 1957:
”Perustuslain 17. artikla takaa kaikille kansalaisille oikeuden kokoontua rauhallisesti yhteen, ja sen ensimmäisessä pykälässä mainitaan nimenomaan, että ’julkisista kokouksista ei tarvitse ilmoittaa etukäteen viranomaisille’. Lisäksi Milanon odeionissa pidetty konventti oli järjestetty erään uskonnollisen seuran kannattajille, ja koska asianomainen sali oli vuokrattu neljäksi päiväksi, sitä olisi täytynyt pitää yksityisenä kokouspaikkana sopimuksen voimassaoloajan. Kaikki oli siis tehty lain mukaisesti, ja järjestäjiä olisi pitänyt lisäksi kiittää tunnontarkkuudestaan, koska he olivat ilmoittaneet questuralle kokouksesta hyvissä ajoin. Jehovan todistajathan eivät vehkeile valtion turvallisuutta vastaan eivätkä ole vaarallisia kiihottajia.
”On ilmeistä, että lain ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien tunnollinen kunnioittaminen merkitsee hyvin vähän silloin, kun valtion virkailijat käyttävät hyväkseen fasistien ajalta peräisin olevia turvallisuusmääräyksiä miellyttääkseen arkkipiispaa [Giovanni Battista Montinia, josta tuli myöhemmin paavi Paavali VI].”
HUOMATTAVA PÄÄTÖS
Vuoden 1958 kesä oli unohtumaton kaikkialla maailmassa oleville Jehovan todistajille. Sen huomattava tapahtuma oli ”Jumalan tahdon” kansainvälinen konventti, joka pidettiin samanaikaisesti New Yorkin kaupungin Yankee-stadionilla ja Polo Grounds -kentällä. Läsnä olleiden 253922 osanottajan joukossa oli pieni italialaisten todistajien ryhmä. He palasivat kotiin rajattoman iloisina ja ihmeissään siitä, mitä he olivat nähneet ja kuulleet.
New Yorkin konventin ohjelma toistettiin kolmessa piirikonventissa, jotka pidettiin Firenzessä, Napolissa ja Messinassa. Läsnä olleet eivät varmasti koskaan unohda huomattavaa päätöstä nimeltä ”Miten kristikunta on pettänyt koko ihmiskuntaa?” joka hyväksyttiin ohjelman aikana.
Kuten odottaa saattoikin, veljet olivat hyvin innoissaan, varsinkin saatuaan tietää, että tuota päätöstä levitettäisiin erikoisrynnistyksen aikana. Vuoden 1958 joulukuussa kutakin julistajaa pyydettiin levittämään sata kappaletta, ja koko maassa levitettiin puoli miljoonaa päätöksen sisältävää traktaattia.
TODELLINEN VAPAUS SAN MARINOSSA
Kun turistit ajavat pitkin pääväylää San Marinoon, maailman vanhimpaan tasavaltaan, heitä tervehtii seuraava lause: ”Tervetuloa ikivanhaan vapauden maahan.” Jehovan todistajien työ tässä itsenäisessä tasavallassa, joka sijaitsee täysin Italian alueen keskellä, on Italian haaratoimiston valvonnassa.
Milloin todellinen vapaus saapui tähän pieneen valtioon, jonka pinta-ala on noin 60 neliökilometriä? Erikoistienraivaajat alkoivat työskennellä alueella vuonna 1958. Yli kymmenen vuotta myöhemmin muodostettiin pieni yhdeksän julistajaa ryhmä. Ryhmä sai seurakunnan aseman vuonna 1971. Vuonna 1972 tasavallassa pidettiin ensimmäinen kierroskonventti, jossa oli läsnä 1700 henkeä. Tämä epätavallinen tapahtuma antoi paikallisille asukkaille todella ajattelemisen aihetta. Nykyään seurakunnassa toimii 81 julistajaa, mikä on suurenmoinen lukumäärä, kun otamme huomioon, että San Marinossa on 1 todistaja 252 asukasta kohti!
PUOLUEETTOMUUSKYSYMYS
Kristillisen seurakunnan nuoret miehet ovat suhtautuneet vakavasti henkeytettyyn kehotukseen ’takoa miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi’ (Jes. 2:4), ja he ovat henkilökohtaisesti päättäneet pysyä puolueettomina maailman kiistojen suhteen. – Joh. 17:14, 16.
Olemme jo kertoneet Remigio Cuminettin ”seikkailusta” ja niistä koettelemuksista, joita nuoret Jehovan todistajat joutuivat kestämään 1930-luvulla. Kristillisen puolueettomuuden säilyttäminen tuli kuitenkin vielä vaikeammaksi toisen maailmansodan jälkeen, kun yhä useammat kristityt miehet halusivat tunnollisesti pysyä erossa maailmasta.
Niille veljille, jotka joutuivat tuona aikana oikeuteen, annettiin hyvin raskaat tuomiot, ja he joutuivat koville kärsiessään sitä vankilassa. Jotkut joutuivat oikeuteen 5–6 kertaa, ja he saivat tuomioita, jotka olivat yhteensä neljä tai useampia vuosia vankeutta. Tämä johtui siitä, että kun nuori Jehovan todistaja pääsi vankilasta, hänet kutsuttiin uudelleen asepalvelukseen ja lähetettiin takaisin vankilaan joka kerta, kun hän kieltäytyi suorittamasta asepalvelusta. Teoriassa tämä tapahtumaketju olisi voinut jatkua 45. ikävuoteen saakka, jolloin henkilön ei enää tarvitse mennä kutsuntoihin. Mutta kun veljet oli tuomittu muutaman kerran uudelleen, sotilasviranomaiset vapauttivat heidät tavallisesti terveyssyistä, jotteivät olisi tehneet heistä marttyyreja. Heidät luokiteltiin ”uskonnollisista vainoharhoista” tai ”uskonnollisesta mielenhäiriöstä” kärsiviksi. Toisin sanoen heitä pidettiin mielisairaina.
Tuon kokeen läpäisseiden veljien kokemukset rohkaisevat meitä kaikkia, joten kerromme muutamia niistä lyhyesti. Ennio Alfarano, joka tuomittiin viisi kertaa 1950-luvulla, muistelee miten hän onnistui selviytymään tuosta vaikeasta kokemuksesta:
”Olin vankilassa Gaetassa. Kapteeni yritti pakottaa meidät kolme tekemään kunniaa, ja kun me kaikki kieltäydyimme, hän rankaisi meitä sidottamalla kätemme ja jalkamme tiukasti selän taakse kahdeksaksi tunniksi. Se oli hyvin tuskallista. Pysyimme kuitenkin rohkeina rukoilemalla ja laulamalla lauluja piristääksemme toisiamme, ja se auttoi. Sen jälkeen meitä oli määrä pitää kolme päivää vedellä ja leivällä, mutta toiset vankilassa olevat veljet saivat tietää siitä ja onnistuivat aina tuomaan meille tarpeeksi ruokaa pysyäksemme kunnossa.”
Giuseppe Timoncini, joka tuomittiin myös viisi kertaa vuosina 1956–1961, kertoo:
”Sotilasviranomaiset yrittivät lannistaa minua sanomalla: ’Kukaan Jehovan todistaja ei jaksa vastustaa kauan. He kestävät korkeintaan yhden vankeusrangaistuksen ja päättävät sen jälkeen mennä asepalvelukseen.’ Vastasin tavallisesti, ettei se pitänyt paikkaansa. Sen jälkeen he yleensä luettelivat joukon sellaisten nimiä, jotka olivat suostuneet menemään armeijaan. Nimet oli tietenkin keksitty.
”Jaksaakseni kestää ne kuukaudet, jotka olin eristettynä, yritin ajatella tuomioni loppua mahdollisimman vähän, ja toisinaan unohdin täysin, kuinka monta kuukautta ja päivää minulla oli vielä jäljellä. Sain mielestäni tässä elämäni vaiheessa paljon hyödyllistä valmennusta. Opin sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin ja olemaan nöyrä ja luottamaan entistä lujemmin Jehova Jumalaan.”
Gino Tosetti, joka vietti yli neljä vuotta vankilassa, kertoo:
”Ensimmäisiä päiviä eristyssellissä oli hyvin vaikea kestää. Muistan mitä tapahtui Palermossa. Vartija herätti minut eräänä aamuna ja sanoi: ’Ylös vuoteesta Tosetti, puupino odottaa pilkkomista!’ Hän oli pannut minut pilkkomaan puita joka aamu siihen asti, mutta sinä päivänä en kyennyt tekemään sitä enää. Käteni olivat niin kipeät ja täynnä rakkoja, etten olisi kyennyt tarttumaan kirveeseen.
”Pyysin päästä lääkäriin. ’Voit jäädä vuoteeseen vain, jos sinulla on kuumetta. Jos sinulla ei ole kuumetta, joudut vaikeuksiin!’ hän huusi minulle lähtiessään. Pahinta peläten rukoilin Jehovalta apua, ja kun lämpöäni tultiin mittaamaan olin yhtä hämmästynyt kuin hekin, kun kuumemittari osoitti kuumetta olevan 39 astetta.
”Minulla oli runsaasti todistamismahdollisuuksia. Kerran puhuin noin 40 sotilaan ryhmälle, joka seisoi ympärilläni kuunnellen tarkkaavaisesti parisen tuntia. Hyvä käytöksemme kannusti monia, myös vartijoitamme, omaksumaan totuuden. Eräänä aamuna vartiovuorossa oleva sotilas sanoi minulle: ’Tosetti, anna anteeksi, että olen kohdellut sinua niin huonosti. Käytöksestäni huolimatta et yrittänyt koskaan maksaa takaisin. Ollessani viime yönä vartiovuorossa luin Vartiotorni-lehteäsi, ja se auttoi minua ymmärtämään monia asioita, joita en ennen pitänyt tärkeinä. Toivon, että auttaisit minua ymmärtämään niitä paremmin.’
”Tuo nuori sotilas oli kiusannut minua erittäin innokkaasti, mutta olin hyvin halukas antamaan hänelle anteeksi. Myöhemmin menetimme kosketuksen toisiimme, ja kului useita vuosia. Minut oli jo vapautettu, ja olin piirikonventissa, kun eräs henkilö tuli luokseni ja sanoi minulle: ’Hei, etkö muista minua [hän kertoi nimensä]. Avasin ja suljin sinulle vankilan portteja, ja sinä puhuit minulle totuudesta?’ Hänestä oli tullut veli. Hyppäsimme kyyneleet silmissä toistemme kaulaan.”
Jehovan todistajien määrän kasvaessa asiaan kiinnitettiin lopulta sekä yleisön että viranomaisten huomio. Lopulta hyväksyttiin laki, jossa säädettiin, että siviilipalveluksesta kieltäytyvät saavat yhden vankeustuomion, joten nuoret veljemme tuomitaan nyt 12–15 kuukaudeksi vankilaan.
Myös olosuhteet sotilasvankiloissa ovat tällä välin parantuneet. Jehovan todistajat voivat pitää säännöllisesti kokouksia, ja henkilökohtaisessa tutkimisessaan heillä on apuna teokraattinen kirjasto. He voivat järjestää kierroskonventti- ja piirikonventtiohjelmat ja esittää jopa raamatullisia näytelmiä pukuineen päivineen. He ovat myös saaneet kastaa joitakuita, jotka ovat päättäneet vihkiä elämänsä Jehovalle vankilassa ollessaan. Jokaisessa sotilasvankilassa käy säännöllisesti kristittyjä vanhimpia, joiden huoleksi tämä tehtävä on nimenomaan uskottu.
Vuosina 1978–1980 keskimäärin 500 nuorta veljeä on ollut vuosittain vankilassa puolueettomuuskysymyksen vuoksi. On laskettu, että tähän mennessä useat tuhannet Jehovan todistajat ovat säilyttäneet puhtaan omantunnon Jehova Jumalan edessä tässä suhteessa. Vuoden 1980 joulukuussa puolustusministeri ilmoitti maan televisiossa, että parlamentissa käsiteltiin parhaillaan lakiehdotusta, joka parantaisi veljiemme asemaa entisestään. Hän sanoi haastattelun aikana Jehovan todistajia ”kunnon ihmisiksi” ja totesi, että uudessa laissa ”valtio kunnioittaa kaikkia uskontoja”.
Nuorten Jehovan todistajien käytös kristillisen puolueettomuuden säilyttämiseksi on lisännyt Jehovan kansan nauttimaa arvonantoa. Esimerkiksi Il Corriere di Trieste sanoi:
”Jehovan todistajia pitäisi ihailla heidän lujuutensa ja yhtenäisyytensä vuoksi. Toisin kuin muissa uskonnoissa, heidän ykseytensä kansana estää heitä rukoilemasta samaa Jumalaa saman Kristuksen nimessä, siunaamasta jonkin kiistan kahta toisiaan vastustavia puolta ja sekoittamista politiikkaa uskontoon valtionpäämiesten tai poliittisten puolueitten etujen ajamiseksi. Mikään pieni asia ei ole myöskään se, että he kuolevat mieluummin kuin rikkovat ihmisen pelastuksen edellyttämää perussääntöä: käskyä ÄLÄ TAPA!”
”IANKAIKKISEN HYVÄN UUTISEN” KONVENTTI
”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventti oli historiamme merkittävä virstanpylväs. Sitä ei kuitenkaan voitu pitää Roomassa. Katolinen kirkko oli päättänyt pitää Vatikaanin toisen konsiilin vuonna 1963, ja muuan hallituksen virkailija sanoi edustajallemme suoraan, että pidettiin sopimattomana antaa ei-katolisen uskonnon pitää konventtia Roomassa siihen aikaan. Hän kertoi myös, ettei Rooma olisi ei-katolilaisten käytössä vuonna 1963. He voisivat käydä kaupungissa turisteina, mutta joukkokokoukset estettäisiin.
Tämän vuoksi kahdeksanpäiväinen kansainvälinen konventtimme pidettiin Milanon Velodromo Vigorellilla, kilpapyöräilyradalla. Suuren konventin järjestäminen, johon odotettiin noin 20000 osanottajaa, oli uusi kokemus italialaisille veljille. Mikä oli vaikein ongelma? Veli Giuseppe Cialini, matkavalvoja, joka otti silloin osaa konventin valmistelutöihin, kertoo: ”Eri hotellien käyttöömme antamien tilojen lisäksi tarvitsimme tuhansia huoneita lisää. Niinpä päätimme etsiä majoitustiloja yksityiskodeista, ja erikoistienraivaajat kutsuttiin majoitustyöhön. Se oli ensimmäinen kerta, kun Italiassa etsittiin majoitustiloja yksityiskodeista, ja noin 6000 veljeä sai huoneen tällä tavoin.”
Oli tuskin mikään yllätys, että papisto alkoi pian vastustaa toimiamme. Muutamaa päivää ennen konventin alkua papit alkoivat varoittaa seurakuntalaisiaan Jehovan todistajien majoittamisesta. Milanon Pyhän Andreaksen kirkon seurakunnan pastori kiinnitti silmäänpistävän julisteen kirkkonsa seinään. Siinä sanottiin: ”Jehovan todistajat eivät ole kristittyjä.” Pappien propagandan vuoksi jotkut peruuttivat tarjoamansa huoneet.
Kaikki papit eivät kuitenkaan suhtautuneet vihamielisesti konventin järjestelyihin, kuten voidaan havaita erään erikoistienraivaajan kokemuksesta. Hän kertoo:
”Keskustelin talonomistajan kanssa majoitusmaksusta, ja havaitsin että hän halusi vähentää summaa siitä, mitä olimme ehdottaneet ensimmäisellä käynnillämme. Hän selitti syyn. Hän oli kysynyt papiltaan, voisiko hän vuokrata meille huoneet, ja pappi oli sanonut: ’Anna kaikin mokomin majoitustilat Jehovan todistajille, jotka tulevat tänne konventtiinsa. He ovat ainoita vilpittömiä ihmisiä, jotka kokoontuvat yhteen keskustellakseen Jumalastaan. Tarvitsisimme tänä aikana enemmän sellaisia ihmisiä, jotka kokoontuvat halukkaasti yhteen suurenmoisena pyrkimyksenään oppia tuntemaan Jumala paremmin. Ne jotka ovat vieraanvaraisia Jehovan todistajille tekevät ihmiskunnalle hyvän palveluksen.’”
Majoitustyö menestyi hyvin toiseltakin kannalta katsottuna. Sen ansiosta annettiin voimakas todistus koko Milanon kaupungissa, ja monet huoneistonhaltijat alkoivat arvostaa Jehovan todistajien käytöstä. Eräs erikoistienraivaajasisar kertookin:
”Koputettuani ovelle muuan nainen tuli avaamaan. Selitettyäni käyntini tarkoituksen hän sanoi, että hänellä oli tilaa noin kymmenelle henkilölle, mutta ennen kuin lupaisi mitään, hän haluaisi kysyä erään poliisiystävänsä neuvoa. Palatessani seuraavana päivänä tuo nainen tervehti minua leveästi hymyillen ja sanoi: ’Kuulkaahan nuori nainen, majoitan mielelläni kymmenen henkilöä. Tiedättekö mitä ystäväni sanoi? Hän käytti nimenomaan seuraavia sanoja: ”Signora, te voitte turvallisin mielin majoittaa nuo ihmiset ja lisäksi voitte antaa heille talon avaimet ja mennä vaikka Amerikkaan, jos haluatte.” Olen todella pahoillani, etten voi lähteä pois konventtinne ajaksi, sillä haluaisin mielelläni vuokrata teille koko huoneiston.’”
Pyöräilyradan siivoaminen oli vaikeimpia konventin valmistelutöitä. Miksi se oli niin suuri työ? Veli Antonio Capparelli kertoo: ”Hiukan ennen konventtiamme Velodromolla oli ollut kardinaali Montinin juuri ennen paavi Johannes XXIII:n kuolemaa kokoonkutsuma katolinen kokous. Jokainen katolilainen piti kokouksessa kädessään palavaa kynttilää, ja kentän askelmat olivat siksi kynttilävahan ja purukumin peitossa. Tarvittiin satoja veljiä, joista jotkut tulivat Torinosta saakka, raaputtamaan ja puhdistamaan kaikki paikat. Työ kesti kokonaisen viikon.”
Tässä konventissa oli osanottajia peräti 52 maasta. Yleisö oli jaettu neljään osaan, ranskalaiseen, italialaiseen, portugalilaiseen ja espanjalaiseen, jotta ohjelma olisi voitu esittää samanaikaisesti näillä kielillä. Joitakin ohjelmajaksoja esitettiin myös englanniksi. Keskiviikkoiltapäivän ohjelmajakson lopussa yleisö oli suunniltaan ilosta kuullessaan veli Knorrilta, että Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen kappaleita voitiin nyt hankkia kaikkien neljän konventissa läsnä olleen kansallisuusryhmän kielellä sekä saksan ja hollanninkielisinä!
Jotkut niistä 70:stä, jotka olivat läsnä Pinerolossa vuonna 1925 pidetyssä kaikkien aikojen ensimmäisessä konventissa, olivat läsnä tässä ikimuistettavassa tilaisuudessa. Voimme hyvin kuvitella, että heille oli unohtumaton elämys olla läsnä niiden 20516 hengen joukossa, jotka olivat läsnä esitelmässä. Eräs noista sisarista kirjoitti: ”Oltuani Pinerolon konventissa voitte kuvitella, mitä minulle merkitsi olla läsnä Milanossa lähes 40 vuotta myöhemmin. Tämä kokemus sinänsä riittää selittämään suunnattoman iloni.”
Konventin päättyessä kukaan ei halunnut lähteä, ja eri kansallisuuksia olevat veljet viivyttelivät hyvästejään melkoisen haikeina, koska lähdön hetki oli koittanut. Monet meistä muistavat vielä, miten espanjalaiset ja portugalilaiset veljet istuivat portailla ja vilkuttivat hyvästiksi veljilleen sadoilla liehuvilla nenäliinoilla.
HAARATOIMISTON VALVONTA
Saavuttuaan Italiaan vuonna 1947 veli Joseph Romano nimitettiin haaratoimiston valvojaksi, ja hän toimi tässä tehtävässä vuoden 1954 toukokuuhun saakka. Vuosina 1954–1960 tästä tehtävästä huolehti veli Anthony Sideris, ja sitten veli Romano hoiti hänen tehtäviään jonkin aikaa vuoteen 1964, jolloin veli Valter Farnetista tuli haaratoimistonvalvoja. Muistat ehkä veli Vannozzin tehneen Faenzan seurakuntaan vuosia aiemmin vierailun, jonka jälkeen hän kirjoitti: ”Toivokaamme, että nämä nuoret päättävät jonakin päivänä liittyä tätä suurenmoista palvelusta [tienraivausta] suorittavien riveihin.” Yksi noista nuorista oli veli Farneti. Toimittuaan piirivalvojana hän kävi Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin kymmenen kuukautta kestäneen kurssin, ja sen jälkeen hänet nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Hän on vieläkin haaratoimiston koordinaattori.
KAKSI JULKAISUA LISÄÄ KASVUA
Onko parempaa tapaa lisätä kasvua kuin oma käännöksemme Pyhästä Raamatusta pienen taskukokoisen kirjan kanssa, joka selittää sitä selkeällä kielellä? Voidaan todella sanoa, että Pyhän Raamatun Uuden maailman käännös ja kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ilmestyivät juuri oikeaan aikaan tosi palvojien valistamiseksi.
Italiankielinen Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös valmistui vuonna 1963, mutta vaikka tämä julkaisu merkitsikin huomattavaa askelta eteenpäin, niin oli ilmeistä, että Jumalan kansa tarvitsi käännöksen koko Raamatusta. Italialaiset Jehovan todistajat olivat ostaneet suuret määrät melko kalliita katolisia ja protestanttisia Raamattuja. Puhujan lukiessa kokouksissa raamatunkohdan yhdestä käännöksestä, kuulijoiden täytyi mielessään sovittaa kuulemassa sanat niihin sanoihin, joita heillä olevat eri käännökset käyttivät. Silloinkin kun käytettiin Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöstä, täytyi saatavilla olla toinen käännös Heprealaisista kirjoituksista otettuja lainauksia varten.
Veljet olivat todella ihastuneita, kun he kuulivat, että koko Uuden maailman käännös oli lopultakin painettu Italiaksi! Ensimmäinen erä näitä Raamattuja saatiin vuoden 1968 keväällä, ja se käytettiin pian loppuun, koska kesäkuussa oli erikoisrynnistys näiden Raamattujen levittämiseksi. Sen jälkeen niitä on levitetty yli 1700000. Jumalan kansa on kyennyt kehittämään puheensa yhtenäisyyttä ylistäessään tämän kirjan Tekijää ja opettaessaan sen ohjeita vilpittömille ihmisille.
Kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään voidaan todella sanoa olleen ”oikea kirja oikeaan aikaan”. Sen julkaisemisesta ilmoitettiin vuoden 1968 kesän konventeissa, ja syksyyn mennessä seurakunnat saattoivat saada noita kirjoja. Tämä julkaisu, jonka italiankielisiä kappaleita oli vuoteen 1982 mennessä levitetty jo yli 4,2 miljoonaa, on todella nopeuttanut Valtakunnan työn laajenemista.
KANSAINVÄLINEN ”RAUHA MAASSA” -KONVENTTI
Vuoden 1969 kesällä Roomassa järjestettiin jälleen suuri hengellinen juhla: kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti. Siellä olivat myös espanjalaiset veljet, joilta oli siihen aikaan evätty kokoontumisvapaus omassa maassaan. Italiankieliset kuuntelivat ohjelmaa kauniissa Palazzo dello Sportissa ja espanjalaiset olivat Palazzo dei Congressissa, jossa oli vuonna 1955 pidetty ”Voittoisan Valtakunnan” konventti.
Osanottajia tuli 35 maasta, ja esitelmässä oli läsnä kaikkiaan 25648. Kastettujen lukumäärä oli 2212. Kukaan ei ollut odottanut, että kasteelle aikovia olisi niin paljon. Tuo luku osoitti, että suuri laajennus oli käynnissä.
Lehdistössä kiinnitettiin konventtiin epätavallisen paljon huomiota. Päivälehti Roma kertoi elokuun 15. päivän numerossaan vuonna 1969 kastetilaisuudesta seuraavasti: ”Kaikki [sujui] niin syvän rauhan ja tyyneyden ilmapiirin vallitessa, että santarmi, joka oli lähetetty paikalle selvittämään kuka ties mitä tilanteita, ei tuntunut lainkaan kuuluvan sinne. Niin paljon järjestyksellistä kärsivällisyyttä nähdessään ei voinut olla eilisaamuna ajattelematta, että jos Italiassa olisi enemmän Jehovan todistajia, niin monet asiat, esimerkiksi linja-autoihin nouseminen, vuoron odottaminen ravintolassa, jonottaminen stadionille ja (jopa) matkustaminen yleisinä vapaapäivinä, sujuisivat paljon helpommin.”
TYÖ LIBYASSA
Libya käsittää laajan, lähes kokonaan autiomaata olevan alueen Välimeren rannalla. Asukkaita on lähes 2,5 miljoonaa, ja he ovat enimmäkseen islaminuskoisia arabeja. Ennen toisen maailmansodan päättymistä maa oli Italian hallinnassa, ja siellä oli kukoistava italialainen yhteisö. Useimmat näistä italialaisista joutuivat kuitenkin lähtemään Libyasta 1960-luvun loppuun mennessä.
Jehovan todistajien työ alkoi Libyassa vuoden 1950 huhtikuussa, jolloin Michel Antonovic muutti Egyptistä Tripoliin ansiotyönsä vuoksi. Tämän veljen saarnaaminen alkoi pian kantaa hedelmää, erityisesti italialaisen väestön keskuudessa. Niinpä vuoden 1953 tammikuussa päätettiin siirtää tässä maassa suoritettavan työn valvonta Egyptin haaratoimistolta Italian toimistolle. Työn edetessä ilmaantui monenlaisia vaikeuksia: pidätyksiä, oikeusjuttuja, kirjallisuuden takavarikointeja jne.
Vuonna 1957 anottiin työn oikeudellista tunnustamista, mutta tunnustus evättiin Jehovan todistajia vastaan esitettyjen väärien syytösten perusteella. Heitä syytettiin muun muassa siitä, että he olisivat salainen, sionistiliikkeen yhteydessä toimiva järjestö. Tästä huolimatta työ laajeni, ja vuonna 1959 maassa oli 89 julistajaa ja yksi erikoistienraivaaja. Pian sen jälkeen työ väheni, koska viranomaiset karkottivat monia veljiä, ja heidän oli pakko palata Italiaan.
Vuonna 1964 työ kiellettiin, ja hallituksen vaihduttua vuonna 1969 lähes kaikki italialaiset, myös maassa olevat veljet, joutuivat lähtemään. Näin ollen vaikka Libyan voidaankin sanoa kantaneen menneisyydessä ensiluokkaista hedelmää, niin tulevaisuus on nyt Jehovan käsissä.
UUDEN BEETELIN RAKENTAMINEN
Käydessään Italian haaratoimistossa vuonna 1968 veli Knorr kehotti veljiä etsimään uuden Beetel-kodin rakentamiseen sopivan tontin. Erittäin sopiva paikka löydettiinkin Rooman koillisilta laitamilta. Alue oli lisäksi lähellä ”Aurinkotietä”, joka on Italian tärkein moottoritie, ja sen vuoksi sopiva kuljetuksia ajatellen.
Rakennusluvan saamiseksi suunnitelmat esitettiin Rooman kaupunginvaltuustolle, mutta koska valtio ei ollut vielä virallisesti tunnustanut teokraattista järjestöä, syntyi vaikeuksia. Kaupungin rakennussuunnitelmasta vastaavat näkivät kuitenkin vuonna 1969 lehdistä, että kansainvälisessä konventissamme oli ollut yli 25000 läsnäolijaa. Sen ansiosta he vakuuttuivat lopulta siitä, että tästä uskonnosta oli tullut tekijä, johon ei voitu enää suhtautua välinpitämättömästi. Vuoden 1971 maaliskuussa saatiin vihdoin rakennuslupa, ja työt aloitettiin heti. Veljet suorittivat rakentamisen lähes kokonaan itse, ja vuoden 1972 keväällä kolmikerroksinen rakennus, jossa oli lisäksi kellarikerros, saatiin valmiiksi.
Uusi Beetel vihittiin käyttöön 27. toukokuuta 1972. Seuraavana päivänä veli Knorr piti Flaminio-stadionille kokoontuneille 15700 ihmiselle puheen aiheesta ”Hengellisen opetuksen huone”. Monet noista veljistä kävivät uudessa Beetelissä, ja he olivat hyvin iloisia nähdessään Jehovan siunaavan Italiassa tehtävää työtä.
”JUMALAN VOITON” KONVENTTI
”Jumalan voitto” oli vuoden 1973 elokuussa Flaminio-stadionilla pidetyn kansallisen konventin odotuksia herättävä teema. Italian 30000 julistajaa olivat onnellisia nähdessään 57000:n olevan läsnä. Stadion oli tupaten täynnä, ja tämä valtava joukko oli sinänsä osoitus meneillään olevan kokouksen suuruudesta. 3366 henkilöä vertauskuvasi vihkiytymisensä Jehovalle, ja se oli kaikkien aikojen suurin joukkokastetilaisuus Italiassa.
Sanomalehdet käyttivät kaikkiaan noin 6000 palstasenttimetriä tilaa puhuessaan ”epätavallisen suuresta joukosta” ja Jehovan todistajien lukumäärän ”valtavasta kasvusta”.
Il Messaggero totesi 11. elokuuta 1973: ”Kaikki nuo uskovaiset olivat hyvin nuoria, hyvin innokkaita, hyvin hartaita ja hyvin täynnä veljellistä rakkautta ...”
Il Tempon elokuun 14. päivän numerossa vuonna 1973 kerrottiin: ”Maailmassa, jossa vakiintuneet tavat ovat katoamassa ja ihmisillä on taipumus keksiä omat moraalisääntönsä ja jopa oma uskontonsa, on mielenkiintoista nähdä kaikilta elämänaloilta ja hyvin erilaisista kulttuureista olevien ihmisten kokoontuvan yhteen täysin sopusointuisesti edistääkseen uskoaan yleisen pelastuksen tuovaan varmaan keinoon.”
JEHOVA SIUNAA KANSAANSA
”Sinun siunauksesi tulkoon sinun kansallesi”, sanoi psalminkirjoittaja. (Ps. 3:9) Muistatko pienen vuonna 1946 toimineen 120 julistajan ryhmän? Hitaan ja vaikean alun jälkeen näitä uskollisia palvojia on siunattu, ja he ovat osallistuneet yhä runsaamman ”elon” kokoamiseen. Seuraavilla sivuilla olevat kaaviot osoittavat, miten suurenmoisesti Jehovan kansa on lisääntynyt varsinkin 1960-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1980 Italiassa oli 84847 julistajaa. Vuoden 1982 toukokuussa julistajien lukumäärä oli peräti 97580.
Seuraavilla sivuilla olevissa taulukoissa esitetyt luvut todistavat Valtakunnan työn laajenemisesta, ja lisäksi ne antavat syyn odottaa erinomaisia tuloksia tulevaisuudessa.
Tätä kirjoitettaessa Italiassa on 1421 seurakuntaa, jotka on järjestetty 88 kierrokseksi ja viideksi piiriksi. Luotettavat tilastot osoittavat myös, että Jehovan todistajat ovat maan suurin ei-katolinen uskonto. Mutta sanovatpa tilastot mitä hyvänsä, me tajuamme, että Jehovan silmissä on tärkeää saada osakseen hänen hyväksymyksensä ja siunauksensa. – Sananl. 10:22.
LEHDET PAINETAAN BEETELISSÄ
Koska Valtakunnan julistajien ja lehtien tilaajien määrä kasvoi jatkuvasti, tarvittiin yhä useampia kappaleita italiankielisiä Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä. Jonkin aikaa lehdet tulivat suoraan Brooklynista. Vuoden 1969 jälkeen ne painettiin vähän aikaa Lontoon haaratoimistossa. Vuoden 1971 huhtikuusta lähtien ne painettiin Sveitsin haaratoimistossa. Mutta kaikesta tästä aiheutui ongelmia. Niinpä vuoden 1972 kesäkuun numeroista lähtien Vartiotorni ja Herätkää painettiin eräässä kaupallisessa yhtiössä Roomassa. Lakkojen ja muiden vaikeuksien vuoksi tämä järjestely osoittautui pian puutteelliseksi, ja lähetykset olivat usein myöhässä.
Tämän tilanteen huomioon ottaen Seura suunnitteli rotaatiopainokoneen asentamista Rooman Beeteliin. Se asennettiinkin lopulta. Vihdoin, vuoden 1975 lopussa, Rooman kirjapaino oli valmis aloittamaan omien lehtiensä tuotannon. Herätkää 22.1.1976 ja Vartiotorni 1.2.1976 olivat ensimmäiset tuossa painossa valmistetut lehdet.
Palvelusvuoden 1981 aikana Italiassa painettiin yli 21500000 lehteä. Italiankielisen Vartiotornin levikki oli lopulta 650000 kappaletta jokaista numeroa, ja Herätkää-lehden levikki oli noin 575000.
LEHTIEN KÄYTTÖ KATUTYÖSSÄ
Vuoteen 1974 saakka italialaiset julistajat levittivät Vartiotornia ja Herätkää-lehteä talosta-taloon, mutta eivät kaduilla tai julkisilla paikoilla. Minkä vuoksi? Saatat muistaa, että veljet olivat joutuneet olemaan mukana yli sadassa oikeusjutussa saadakseen itselleen oikeuden saarnata ”hyvää uutista”. Vaikkei lehtien levittämistä katutyössä ollutkaan siis lailla kielletty, niin Seuran oikeudelliset neuvonantajat olivat sanoneet, että olisi parasta edetä asteittain. Halusimme ensin varmistaa itsellemme oikeuden saarnata talosta taloon, ja sen jälkeen voisimme viedä asian pitemmälle.
Koska työ eteni hyvin koko maassa, ajateltiin, että oli tullut aika laajentaa toimintaamme. Ennen kuin lehtiä alettiin levittää katutyössä koko maassa, järjestettiin koerynnistys muutamissa kaupungeissa, mm. Milanossa, Firenzessä ja Napolissa. Koska tulokset olivat erinomaisia, eikä vaikeuksia ilmaantunut, vuoden 1975 marraskuun Valtakunnan Palvelus antoi ohjeita lehtien levittämisestä katutyössä maan lakien mukaisesti. Siitä lähtien tätä työmuotoa on käytetty kaikkialla Italiassa.
JÄRJESTÖ TUNNUSTETAAN OIKEUDELLISESTI
Teokraattiselle järjestölle yritettiin saada virallinen tunnustus vuonna 1951. Milanossa muodostettiin laillinen yhdistys, ja sen oikeudellista tunnustamista anottiin. Helmikuun 11. päivänä vuonna 1953 Milanon prefettura (lääninhallitus) hylkäsi anomuksemme sillä perusteella, ettei ollut ”pyyntöön suostumiseen tarvittavia olosuhteita”. Mitä nämä ”tarvittavat olosuhteet”, joista oikeudellinen tunnustaminen riippui, olivat? Laki vaati pääasiassa kahden ehdon täyttämistä: 1) hallituksen täytyi ”tuntea” uskonto, ja 2) sen päämäärät eivät saaneet olla ristiriidassa lain ja järjestyksen tai yhteiskunnan moraalin kanssa.
1950-luvun loppupuolella jätettiin toinen anomus sisäasiainministeriöön, jälleen kerran tuloksetta. Suurin syy tähän oli se, että hallituspiirit eivät juuri lainkaan tunteneet järjestöämme ja että se esitettiin usein huonossa valossa. Jutustamme vastuussa oleva lakimies kirjoitti, että Italiassa voitiin vieläkin havaita ”perinteisesti vapaamielisen hengen puuttuminen”.
Kului useita vuosia. Jumalan pyhän hengen avulla Jehovan todistajien työ menestyi, ja veljet tulivat maassa tunnetuksi erinomaisesta moraalistaan. Anomus uusittiin vuoden 1976 helmikuussa, ja se hyväksyttiin vihdoinkin. Haaratoimistolle ilmoitettiin päätöksestä saman vuoden kesäkuussa – Pennsylvaniassa rekisteröity Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura oli oikeudellisesti tunnustettu.
Tämän vuoksi eteemme avautui uusia mahdollisuuksia. Vuoden 1976 lopussa saimme valtiolta luvan nimittää uskonnollisia palvelijoita, joilla oli oikeus vihkiä avioliittoon. Lisäksi vuosina 1976 ja 1979 julkaistiin kaksi hallituksen päätöstä, joiden perusteella kokoajanpalvelijat voivat saada uskonnollisille evankeliuminpalvelijoille tarkoitettuja terveyspalveluja ja eläkettä. Äskettäin on tehty myös päätös, joka antaa joillekin valvojille valtuudet käydä vankilassa sellaisten ihmisten luona, jotka pyytävät Jehovan todistajien apua.
Vartiotorni-seuran tunnustaminen merkitsee, että sen nimiin voidaan nyt rekisteröidä omaisuutta, ja siksi useat seurakunnat ostavat tai rakentavat oman valtakunnansalinsa ja rekisteröivät omaisuuden Seuran nimiin. Aiemmin lähes kaikki valtakunnansalit olivat vuokrattuja. Hyvin harvat niistä kuuluivat Jehovan todistajille, koska seurakuntien täytyi rekisteröidä ne yhden tai useampien veljien nimiin.
Italiassa on nykyään kaksi konventtisalia. Ensimmäinen, joka vihittiin käyttöön Milanossa vuoden 1977 lokakuussa, on entinen elokuvateatteri, joka on kunnostettu ja muutettu tarpeittemme mukaiseksi. Toinen sijaitsee Torinon liepeillä, ja se rakennettiin nimenomaan tähän tarkoitukseen ja vihittiin toukokuussa 1979.
Sen jälkeen kun italian hallitus tunnusti virallisesti järjestön, Jehovan todistajat ovat epäilemättä voineet toimia vapaammin, ja he käyttävät yhä tehokkaampia keinoja viedäkseen puhdasta palvontaa eteenpäin.
RADIO- JA TELEVISIO-OHJELMAT
Italiassa kerrotaan olevan kansallisen verkoston lisäksi 3000 radioasemaa ja 600 televisiolähetintä. Vuonna 1976 aloimme käyttää tätä yksityistä verkostoa ulottaaksemme ”hyvän uutisen” laajemmalle. Nykyään ohjelmiamme välitetään säännöllisesti ilmaiseksi 280 radioaseman ja 30 televisioaseman kautta. Haaratoimisto antaa veljille televisio-ohjelmia varten keskustelu- tai haastattelujäsennykset ja jopa kuvaesityksiä, jotka perustuvat kierrosvalvojien pitämistä puheista otettuihin kuultokuviin. Tähän mennessä on esitettäväksi valmistettu lähes 200 radio-ohjelmaa ja 50 televisio-ohjelmaa.
Saadut raportit osoittavat näiden ohjelmien olevan hyvin onnistuneita. Joskus ne johtavat heti tuloksiin, kuten Sardiniassa sijaitsevassa Oristanossa, jossa 15 ihmistä pyysi Jehovan todistajia käymään kotonaan. Salernon maakunnan kolmessa kaupungissa noin 35 henkilöä on alkanut tutkia Raamattua kanssamme kuunneltuaan ohjelmiamme. Muuan valvoja kertoo: ”Eräs julistaja teki talosta-taloon-työtä Ragusan maakunnassa [Sisiliassa] ja tapasi miehen, joka sanoi: ’Odotinkin teitä. Seuraan ohjelmaanne joka torstai ja olin varma, että tulisitte ennemmin tai myöhemmin käymään luonani.’ Hän otti vastaan tarjotun raamatuntutkistelun.”
Tulokset eivät tietenkään aina ilmene niin nopeasti, mutta ohjelmiemme ansiosta monet ihmiset joissakin alueen osissa suhtautuvat myönteisemmin Valtakunnan sanomaan, ja kun julistajat käyvät heidän luonaan, niin he kuuntelevat tarkkaavaisemmin.
”VERI”-KIRJASEN LEVITYSRYNNISTYS
Italiassa verensiirtokysymys nousi esiin 1960-luvulla. Lääkärit pitivät verensiirtoja siihen aikaan monissa tapauksissa korvaamattomana hoitokeinona, eivätkä he kiinnittäneet juuri lainkaan huomiota asiaan liittyviin vaaroihin. Sen vuoksi oli hyvin vaikeaa löytää kirurgeja, jotka olivat valmiita leikkaamaan ilman verta, ja julistajien täytyi usein matkustaa kaupungista kaupunkiin löytääkseen kirurgin, joka olisi valmis leikkaamaan. Kun joitakin vaikeita tilanteita syntyi, sanomalehdet julkaisivat kirjoituksia, jotka merkitsivät itse asiassa meitä vastaan suunnattua julkista kampanjaa. Veljien oli sellaisissa olosuhteissa hyvin vaikea selviytyä joillakin alueilla osoitetusta syvästä vihamielisyydestä.
1970-luvun puolivälissä tilanne oli tullut paremmaksi, ja yhä useammat lääkärit alkoivat ymmärtää näkökantaamme. Mutta merkittävä parannus tapahtui epäilemättä vuoden 1977 joulukuun jälkeen. Kuinka niin? Tuossa kuussa Italiassa järjestettiin rynnistys kirjasen Jehovan todistajat ja verikysymys levittämiseksi. Kirjanen jaettiin Italiassa 87000 lääkärille, 48000 lakimiehelle ja tuomarille ja noin 200000 sairaanhoitajalle. Tämän rynnistyksen tulokset olivat hyvin myönteisiä ja ylittivät suuresti odotuksemme.
Ensinnäkin suuri osa siitä häpeästä, jota Jehovan nimeen on epäoikeudenmukaisesti liitetty, koska me päättäväisesti ’kartamme ... verta’, on poistettu. (Apt. 15:19, 20, 28, 29) Veljet itse ymmärtävät nyt paremmin asian perusteet, ja he ovat varmempia joutuessaan tekemisiin lääkäreiden kanssa. Lisäksi nykyään on ilmaantunut yhä useampia lääkäreitä, jotka haluavat kunnioittaa vakaumuksiamme.
VERENSIIRTOJA KÄSITTELEVIÄ KOKOUKSIA
Kirjasen levityksen herättämä kiinnostus sai jotkut asiantuntijat kutsumaan koolle kokouksia asiaan perehtymiseksi. Helmikuun 21. päivänä vuonna 1978 Milanon kuuluisassa Carlo Erban säätiössä pidettiin kokous aiheesta ”Kirurgia, verensiirrot ja Jehovan todistajat”. Kokouksen puheenjohtajana toimi professori Carlo Sirtori, maailmankuulu tiedemies, ja siellä esitettiin useita lausuntoja, jotka osoittivat ymmärtämystä asemaamme kohtaan.
Sienan yliopiston oikeuslääketieteen laitos järjesti myös kokouksen 21. huhtikuuta 1979. Kokouksen teema oli ”Perustuslaki ja aikuisten Jehovan todistajien kieltäytyminen verensiirroista”, ja johdantopuheen piti professori Mauro Barni, oikeuslääketieteen laitoksen johtaja ja yliopiston entinen rehtori. Hän totesi:
”Meidän on ennen kaikkea ratkaistava kysymys siitä, miten suhtaudumme sellaisen lääkärin käytökseen, joka päättää antaa verensiirron, vaikka joku Jehovan todistaja on nimenomaan kieltänyt sen. Epäilemättä sellaista käytöstä on mahdoton hyväksyä eettiseltä kannalta katsottuna, ja siihen voidaan soveltaa rikoslain artiklaa nro 610, joka koskee jonkun väkivaltaista pakottamista sellaiseen, mistä on selvästi kieltäydytty.”
Ascoli Picenon maakunnassa (Keski-Italiassa) sijaitsevassa pikkukaupungissa Ripatransonessa paikallinen sairaala järjesti 7. heinäkuuta 1979 kokouksen, jonka aiheena oli ”Verensiirrot ja vaihtoehtoiset hoitokeinot”. Tri Cesare Buresta, joka oli yksi pääpuhujista, käsitteli yli 240:n ilman verensiirtoa tehdyn onnistuneen leikkauksen tuloksia. Aikakausjulkaisu Panorama 23.7.1979 totesi:
”Vuosien ajan lääkärit ovat pelotelleet heitä, heitä on käännytetty pois sairaaloista, jätetty oman onnensa nojaan, petetty, tuomittu. ... Mutta nykyään uusien vaihtoehtoisten menetelmien kehittämisen myötä jopa Jehovan todistajat, jotka muodostavat yhden Italian toimeliaimmista ja parhaiten järjestäytyneistä uskonnollisista vähemmistöistä ... näyttävät lähestyvän pitkän painajaisensa loppua. ... Tri Burestan mukaan näiden [vaihtoehtoisten] menetelmien ansiosta voidaan 99 prosentissa kaikista tapauksista suorittaa leikkaus ilman verta. Tämän tutkimuksen tuloksista tulee olemaan huomattavasti hyötyä.”
Emme olleet rohkeimmissakaan kuvitelmissamme voineet odottaa, että verensiirtoihin liittyvä asenteemme ymmärrettäisiin niin hyvin, koska olimme useiden vuosien ajan olleet alituisen epäsuotuisan huomion kohteena. Jehovan kansa on kiitollinen siitä, että Hän on siunannut Jehovan todistajat ja verikysymys -kirjasen levityksen.
”VOITTOISAN USKON” KONVENTTI
”Voittoisan uskon” konventtiin kokoontunut valtava joukko oli kiistaton todiste siitä, että usko tosi Jumalaan oli osoittautunut voittoisaksi menneiden vuosien vastustuksesta huolimatta. Vuonna 1978 jouduttiin pitämään kaksi konventtia, toinen Milanossa ja toinen Roomassa, jotta kaikki veljet olisivat mahtuneet konventtiin. Läsnä oli yhteensä 111320 henkeä.
Konventtisarjojen läsnäolijamäärän huippu saavutettiin vuonna 1981, jolloin 132200 oli läsnä 22:ssa ”Uskollisuus Valtakunnalle” -piirikonventissa.
TIENRAIVAAJAT OVAT SUUREKSI AVUKSI
Varmuus siitä, ettei Jehova unohda ponnistelujamme ja hänen nimeään kohtaan osoittamaamme rakkautta, on kannustanut monia lisäämään hänen palvelemistaan. (Hepr. 6:10) Vuonna 1946 maassa oli vain yksi tienraivaaja. Vuosien varrella tähän arvokkaaseen palvelukseen ryhtyvien määrä on kasvanut jatkuvasti. Vuonna 1980 oli yli 500 erikoistienraivaajaa. Vuoden 1982 kesäkuussa vakituisia tienraivaajia oli 2629, mikä oli uusi ennätys. Vuoden 1982 toukokuussa 16187 julistajaa osallistui Valtakunnan saarnaamistyöhön osa-ajan tienraivaajina. Julistajahuippu vuonna 1982 oli 97580.
Eniten erikoistienraivaajia on määrätty työskentelemään Sisilian ja Sardinian saarilla, ja sen vuoksi kasvu näillä molemmilla alueilla on erinomaista. Sisiliassa on seitsemän kierrosta ja 125 seurakuntaa. Sardiniassa, jossa työ alkoi myöhemmin, on kolme kierrosta ja 53 seurakuntaa, joskin alue on paljon harvempaan asuttu. Tienraivaajien työn ansiosta 99 prosenttia maan alueista on julistajien käytössä, ja niillä työskennellään säännöllisesti. Jäljelle jäävään yhteen prosenttiin sisältyvät alueet käydään läpi silloin tällöin.
VELJET AVUN TARPEESSA
Koska Italia sijaitsee eräällä maailman maanjäristysvyöhykkeellä, on tuskin hämmästyttävää, että suuri osa maata kohtaavista luonnononnettomuuksista on maanjäristyksiä. Toukokuussa 1976 yksi näistä järistyksistä tuhosi suurimman osan lähellä Itävallan ja Jugoslavian välistä rajaa sijaitsevaa Friulin aluetta; lähes tuhat ihmistä kuoli ja tuhannet kodit tuhoutuivat. Vaikka monet Jehovan todistajat menettivätkin kotinsa, kukaan heistä ei kuollut eikä loukkaantunut vakavasti. Heti onnettomuuden jälkeen lähiseuduilla asuvat veljet ryhtyivät huolehtimaan maanjäristysalueella asuvien veljien kipeimmistä tarpeista.
Laajaa Etelä-Italian osaa sunnuntaina 23. marraskuuta 1980 kello 19.34 koetellut maanjäristys oli vielä tuhoisampi mittasuhteiltaan. Tärähdykset tuntuivat koko maassa. Campanian ja Basilicatan alueilta tulleet tiedot kertoivat tuhansien kuolleen ja loukkaantuneen ja kokonaisten kaupunkien luhistuneen maan tasalle. Alueella oli 130 seurakuntaa, ja haaratoimiston tietojen mukaan siellä oli noin 8500 julistajaa ja 4500 kiinnostunutta, yhteensä 13000 henkilöä.
Aluksi oltiin varsin huolestuneita siitä, mitä heille oli saattanut tapahtua. Jo onnettomuuden jälkeisenä aamuna haaratoimisto sai tarkat tiedot. Kukaan Jehovan todistajista tai kiinnostuneista ei ollut kuollut eikä loukkaantunut! Vaikka olimmekin murheissamme kuolleiden lukumäärän johdosta ja monien eloon jääneiden kärsimysten vuoksi, oli suuri helpotus saada tietää, että veljemme olivat elossa.
Onnettomuusalueen julistajat osoittivat luottavansa Jehovaan noiden kriittisten hetkien aikana, jolloin maa ja rakennukset heidän ympärillään tärisivät, ja tuo luottamus säilyi myöhemminkin, kun he kohtasivat talven ankeuden vaikeissa olosuhteissa. Joillakin seurakunnilla oli kokous maanjäristyksen alkaessa. Muuan Ebolin (Salernon alueella) seurakunnan vanhin kertoo:
”Olimme juuri aloittaneet Vartiotornin tutkistelun, kun tunsimme yhtäkkiä valtakunnansalin lattian heilahtelevan rajusti seinien ja päämme päällä olevan katon naristessa uhkaavasti, kun ne liikkuivat puolelta toiselle. Jäykistyimme kaikki muutamiksi sekunneiksi, ja ennen kuin saatoimme tajuta, mitä tapahtui, järähti toisen kerran entistä rajummin. Luulimme, että rakennuksen neljä kerrosta romahtaisivat niskaamme. Nuo kamalat hetket olivat elämämme pisimmät!
”Olin tutkistelunjohtaja ja tajusin, että minun täytyi tehdä nopea päätös läsnäolijoiden suojelemiseksi. Mutta mitä saatoimme tehdä? Saatoimme joko jäädä yhdessä saliin, jossa olimme, tai mennä ulos. Rukoilin Jehovalta kiihkeästi ohjausta oikean päätöksen tekemiseksi. Sitten muistin samanlaisen tilanteen, johon Friulissa sijaitsevan Gemonan veljet olivat joutuneet muutamia vuosia aiemmin. Kehotin veljiä pysymään salissa pitäessäni rukouksen. Kukaan 130 läsnäolijasta ei juossut ulos eikä osoittanut pakokauhun merkkejä. Sen jälkeen jatkoimme Jehovaan luottaen Vartiotornin tutkistelua koko kaupungin ollessa sekaisin ulkopuolellamme.
”Päätimme kokouksen hartaaseen kiitosrukoukseen, ja monien läsnäolijoiden silmät kostuivat kiitollisuuden kyyneleistä, koska meitä oli niin selvästi suojeltu. Olimme todella kiitollisia siitä, että olimme totelleet apostoli Paavalin Heprealaiskirjeen 10:24, 25:ssä olevaa kehotusta! Tuon käskyn totteleminen oli pelastanut elämämme! Läheisessä kaupungissa 50 veljeämme oli ollut kokouksessa, ja me otimme heti yhteyttä heihin. He olivat myös vahingoittumattomia, vaikka kaikki ympärillä olevat rakennukset olivat vakavasti vaurioituneet, ja kaupungin kaksi suurinta kirkkoa oli osittain tuhoutunut.”
Eräs Bellizzin (Salernossa) seurakunnan valvoja muistelee: ”Viisi minuuttia kokouksen päättymisen jälkeen havaitsimme äkkiä olevamme keskellä painajaista. Valtakunnansali tuntui tulleen hulluksi. Joku huusi: ’Jehova, pelasta meidät!’ Huusin veljille: ’Pysykää rauhallisina, älkää menkö portaisiin!’ Selvisimme kaikki vahingoitta.”
Maanjäristysalueella asuvat veljet olivat valmiit auttamaan toisiaan, ja Italian ja muiden Euroopan maiden Jehovan todistajat lähettivät heille rahaa, vaatteita ja muita tavaroita. Perustettiin katastrofiavun keskus ohjaamaan apua sinne missä sitä tarvittiin eniten. Ensimmäinen Seuran kuorma-auto, joka oli täynnä ruokaa, telttoja, huopia ja vaatteita, saapui alueelle maanjäristystä seuranneena iltana.
”Veljet olivat hämmästyneitä siitä, kuinka nopeasti tarvittava apu saapui”, sanoi eräs alueelle määrätty matkavalvoja. Lisäksi hän kertoo: ”Pystytimme heti oman keittiön, josta käsin sisarien valmistamaa ruokaa jaettiin veljille joka päivä. Kaupungin muut asukkaat eivät olleet vielä saaneet apua, ja he tekivät parhaansa selviytyäkseen itsekseen. Veljet eivät tietenkään olleet itsekkäitä, ja ruokaa jaettiin myös monille ulkopuolisille. Kun veimme ruokatarvikkeita Montellan kylään, veljien lähellä asuville perheille annettiin pastaa, riisiä, öljyä, sokeria, leipää ja maitoa, ja heidän lapsilleen annettiin keksejä.”
Samassa kuussa, jona onnettomuus tapahtui, saavutettiin Italiassa uusi 86192 julistajan huippu, mikä merkitsee, että maanjäristysalueen veljet vaikuttivat tähän kasvuun säilyttämällä erinomaisen intonsa Herran työhön. Olemme kiitollisia siitä rakkaudesta, jota eri maiden palvojatoverit osoittivat näitä veljiä kohtaan lähettämällä aineellista apua ja muistamalla veljiään rukouksissaan. Kiitämme Jehovaa, koska Hän rientää avuksemme vaikeina aikoina. – Ps. 54:6.
ONEDAN PERHEEN TAPAUS
Mutta 5. heinäkuuta 1980 maan yleistä mielipidettä järkytti toisenlainen ”maanjäristys”: muuan kristitty pariskunta pidätettiin ja vangittiin syytettynä 2 1/2 -vuotiaan esikoisensa surmaamisesta. Kuinka se on mahdollista?
Sairaus oli ankarasti koetellut tuota pariskuntaa, Giuseppe ja Consiglia Onedaa, jotka asuvat pienessä kylässä Cagliarin liepeillä. Heidän pieni tyttärensä sairasti hirvittävää tautia, hemolyyttistä anemiaa (thalassemia major), joka jopa uudenaikaisista hoitokeinoista huolimatta johtaa väistämättä kuolemaan. Omaksuttuaan Raamatun sanoman Onedat ilmoittivat Cagliarin yliopiston toiselle lastentautiklinikalle, jonne he olivat sijoittaneet pienokaisensa, etteivät he enää antaisi tehdä verensiirtoja lapselleen. Tässä vaiheessa alaikäisten asioita käsittelevä tuomioistuin puuttui asiaan ja määräsi tehtäväksi verensiirtoja, joiden antaminen jätettiin klinikan tehtäväksi. Lääkärit lakkasivat kuitenkin jonkin ajan kuluttua antamasta lapselle verensiirtoja, ja hänen vanhempansa huolehtivat sen jälkeen siitä, että hän sai kaiken saatavissa olevan vaihtoehtoisen hoidon.
Tauti oli kuitenkin vakava, ja lapsi kuoli. Heti tytön kuoleman jälkeen hänen vanhempansa vangittiin. Lähes kaksi vuotta myöhemmin, tarkasti ottaen 10. maaliskuuta 1982, langetettiin epäoikeudenmukainen ja järjetön tuomio: 14 vuotta vankeutta tahallisesta taposta. Se oli epäoikeudenmukaista, koska vanhemmat olivat tehneet täysin selväksi, että he vastustivat verensiirtoja omantunnonsyistä ja koska tuomaristo oli sen jälkeen antanut tuota hoitoa koskevan vastuun klinikalle. Tuomio oli järjetön, koska nuo vanhemmat olivat tehneet kaikkensa huolehtiakseen siitä, että lapsi sai vaihtoehtoista hoitoa, ja he olivat kääntyneet julkisten palvelulaitostenkin puoleen.
Tuomion langettamisen jälkeen julistajat jakoivat innokkaasti miljoonia kappaleita traktaattia, jonka teemana oli ”Epäoikeudenmukaisuutta joka uhkaa vapauttasi”, jotta tämä vakava uskonnonvapauden tukahduttamistoimi olisi saatettu viranomaisten ja yleisön tietoon. Tämä traktaatti lähetettiin myös kaikille rauhantuomareille ja parlamentin jäsenille. Lisäksi julistajat kirjoittivat kymmeniätuhansia kirjeitä maan johtaville viranomaisille.
Tällä toiminnalla annettiin voimakas todistus verikysymyksestä. Jotkut pyysivät traktaatin luettuaan, että heille aloitettaisiin raamatuntutkistelu. Monet lakimiehet, rauhantuomarit ja poliittiset merkkihenkilöt kirjoittivat haaratoimistoon tuomiota arvostelevia kirjeitä. Erään ylimmän kassaatio-oikeuden osaston puheenjohtaja kirjoitti: ”[Tuomion] ankaruus käy ilmi, kun tuomiota verrataan niihin aivan liian moniin oikeudenkäynteihin, joissa todelliset rikolliset ... onnistuvat saamaan mitättömiä tuomioita katumalla joko aidosti tai teeskennellen.”
Myös sanomalehdet arvostelivat ankaraa tuomiota. Stampa Seran 24. toukokuuta 1982 julkaistussa numerossa todettiin: ”Tuntuu epäoikeudenmukaiselta langettaa neljäntoista vuoden vankeusrangaistus vanhemmille, joiden rikos on se, etteivät he suostuneet antamaan lupaa tehdä verensiirtoja rakkaalle, hemolyyttistä anemiaa sairastavalle tyttärelleen, vaan noudattivat omaksumaansa uskonnollista vakaumusta.”
24. maaliskuuta 1982 ilmestynyt Avanti! sanoi: ”Epäilys, ettei iskua ollutkaan suunnattu velvollisuuden laiminlyöntiä vaan erästä uskontokuntaa vastaan, nousee mieleen kummittelemaan häiritsevänä ajatuksena suvaitsemattomuudesta ja ahdasmielisyydestä ...”
Tuomiosta valitettiin heti. Näiden nöyrien vanhempien uskollinen kestävyys ja kärsimykset ovat rohkaisseet julistajia todistamaan entistä enemmän.
BEETELIÄ LAAJENNETAAN
Kun uusi Beetel vihittiin käyttöön keväällä 1972, kukaan ei voinut kuvitellakaan, että jo neljä vuotta myöhemmin se olisi liian pieni. Maassa oli siihen aikaan noin 25000 tosi Jumalan palvojaa, mutta vuonna 1976 rakennus ei enää riittänyt täyttämään julistajiemme tarpeita, sillä julistajien lukumäärä oli noussut 60000:een, mikä tuntui uskomattomalta.
Vuosina 1975 ja 1976 ostettiin kaksi alkuperäisen kiinteistömme viereistä tonttia, joten hallussamme oli sen jälkeen kaiken kaikkiaan 14 hehtaarin suuruinen alue. Mutta Rooman kaupungin rakennussuunnitelman puitteissa saatoimme rakentaa uudelle alueelle vain yhden maatalousrakennuksen. Anoimme suunnitelman muutosta, ja pyysimme sillä välin lupaa rakentaa pienen maatilan, jossa olisi navetta ja latoja ja jossa kasvatettaisiin tuotteita Beetel-perheelle. Tätä suunnitelmaa alettiin toteuttaa vuonna 1978, ja pieni maatila saatiin valmiiksi vuoden 1980 keväällä.
Vuoden 1979 lokakuussa saatiin lopulta lupa rakentaa uusi koti ja suuret painotilat. Rakennustyöt aloitettiin heti, ja ne saatiin päätökseen yksinomaan julistajien avulla. Noin tuhat veljeä tarjosi palveluksiaan ilmaiseksi. Vuoden 1980 lokakuussa saatiin valmiiksi rakennus, johon sijoitettiin kolme M.A.N. –merkkistä rotaatiopainokonetta ja kirjansitomo.
Uusi koti saatiin valmiiksi vuoden 1982 keväällä. Siihen kuuluu 70 mukavaa huonetta, suuri ruokasali ja tarkoituksenmukainen keittiö, tilava valtakunnansali ja muita tarpeellisia tiloja. Huhtikuun 24. päivänä 1982 nuo uudet rakennukset vihittiin Jehovalle erikoiskokouksessa. Tilaisuuden pääpuhuja oli hallintoelimeen kuuluva Milton Henschel. Muistatko, että veli Henschel tuli Milanoon veli Knorrin kanssa vuonna 1947, jolloin pidettiin ensimmäinen sodanjälkeinen konventti? Hän saattoi nähdä todella suurta edistystä tapahtuneen 35 vuodessa! Tilaisuus pidettiin uudessa valtakunnansalissa, josta käsin ohjelma voitiin kuulla kokouspaikoissa kuudessa kaupungissa: Roomassa, Novarassa, Ascoli Picenossa, Napolissa, Syrakusassa ja Cagliarissa. Italian Jehovan todistajien järjestämä ohjelma lähetettiin silloin ensimmäistä kertaa puhelinverkoston välityksellä.
Beetelissä on tällä hetkellä 123 veljeä, jotka muodostavat onnellisen perheen palvellessaan kristittyjä tovereitaan. Jotkut heistä työskentelevät maatilalla täyttääkseen perheen aineelliset tarpeet, toiset puolestaan on määrätty lähetysosastolle, josta he lähettävät ahkerasti kirjallisuutta, lehtiä ja muita tarvikkeita seurakuntiin.
KIRJALLISUUDEN TOIMITTAMINEN SEURAKUNTIIN
Postin myöhästyminen ja lakkojen vuoksi kaukaiset seurakunnat eivät aina saaneet kirjallisuuslähetyksiään ajoissa. Eräs kierrosvalvoja kertoo: ”Vieraillessani eräässä seurakunnassa Sisiliassa olin talosta-taloon-työssä erään sisaren kanssa. Minusta tuntui, että minun oli pakko huomauttaa hänen levittävän kaksi kuukautta sitten ilmestyneitä lehtiä. Sen kuultuaan sisar vastasi, että ne olivat tuoreimmat lehdet, mitkä seurakunta oli saanut.”
Noiden myöhästymisien vuoksi suurin osa jakelustamme tapahtuu nykyään neljällä kuorma-autolla, jotka Seura on ostanut tähän tarkoitukseen. Yksi niistä on varustettu perävaunulla, ja se voi kuljettaa 34 tonnia tavaraa. Sitä käytetään myös kirjallisuuden hakemiseen Saksan haaratoimistosta Wiesbadenista. Seurakuntiin menevä kirjallisuus jaetaan yli 120 varastopaikkaan, jotka ovat hajallaan pitkin niemimaata ja Sisilian ja Sardinian saaria. Näistä paikoista kirjallisuus toimitetaan edelleen eri paikkakunnille. Tämän järjestelyn ansiosta seurakunnat saavat tarvitsemansa hengellisen ravinnon ajoissa, ja kulut ovat pienentyneet huomattavasti.
KIITOLLISUUS JUMALAN SUOJELUKSESTA
Tämä on kertomus Jehovan todistajien toiminnasta Italiassa nykyaikana. Näiden vuosien saavutuksia ei voi lukea ihmisen ansioksi. Vaikka joitakin henkilöitä onkin mainittu nimeltä, niin tämä kertomus on kuvaus siitä, miten muuan kansa syntyi, miten se kesti voimakasta vastustusta papiston taholta ja miten se on menestynyt Jumalan ohjauksen ja suojeluksen ansiosta.
Yli 1920 vuotta on kulunut siitä, kun apostoli Paavali toteutti hartaan toiveensa nähdä Rooman kristillinen seurakunta voidakseen ”antaa ... jonkin hengellisen lahjan” seurakuntaan kuuluville. (Room. 1:11) Sen jälkeen maassa vallitsi synkkä hengellinen pimeys vuosisatojen ajan suuren luopumuksen vuoksi. Mutta ajat ovat muuttuneet. Myös ne vuosisadan alun ajat, jolloin totuuden ensimmäiset heikot säteet valaisivat vain muutamien hajallaan asuvien ihmisten polkua, ovat menneet, samoin se itsepintainen uskonnollisen vainon aalto, jonka Jehovan kansa kesti uskollisena.
Nykyinen tilanne ilahduttaa sydäntämme. Italiassa oli toisen maailmansodan päättyessä keskimäärin 90 Valtakunnan julistajaa, mutta nykyään siellä on yli 97000 ”hyvän uutisen” julistajaa! Tulevaisuus tarjoaa runsaasti suurenmoisia mahdollisuuksia. Vuoden 1982 maaliskuussa Italia saavutti 68140:n raamatuntutkistelun huipun. Ja vuoden 1982 muistonvietossa oli läsnä 213657! Historiallisessa Rooman kaupungissa toimii tällä hetkellä 60 seurakuntaa.
Nämä luvut osoittavat, että kasvu jatkuu, jos se on Jumalan tahto, ja se koituu entistä suuremmaksi ylistykseksi Jumalallemme Jehovalle. Hänen onnelliset palvojansa antavat halukkaasti kunnian nykyisestä hyvinvoinnistaan yksin Hänelle. Ja lukiessaan näistä tosi kristillisyyden vaiheista nykyajan Italiassa he ilmaisevat kiitollisuutensa psalminkirjoittaja Daavidin tavoin, joka julisti liikuttuneena:
”Ellei Herra [Jehova, UM] olisi meidän kanssamme, kun ihmiset nousevat meitä vastaan, niin he meidät elävältä nielisivät, kun heidän vihansa syttyy meitä vastaan. Kiitetty olkoon Herra, joka ei antanut meitä heidän hammastensa raadeltaviksi. Meidän sielumme pääsi kuin lintu pyydystäjäin paulasta: paula katkesi, ja me pääsimme pois. Meidän apumme on Herran [Jehovan, UM] nimi, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.” – Ps. 124:2, 3, 6–8
[Alaviitteet]
a Mainituista kolmesta kiertokirjeestä lainatut katkelmat on otettu kirjasta Provvedimenti ostativi dell’autorità di polizia e garanzie costituzionali per il libero esercizio dei tulli ammessi (Poliisiviranomaisten käyttämät tukahduttamistoimet ja perustuslain takaama vapaus harjoittaa joitakin uskontoja), jonka tekijä on Giorgio Peyrot ja kustantaja Giuffrè.
[Kaavio s. 248]
(Ks. painettu julkaisu)
SEURAKUNTIEN MÄÄRÄN KASVU
1600
1421
1200
1141
800
433
400
35 97 139 242 275
0 1946 1951 1956 1961 1966 1971 1976 1982
[Kaavio s. 249]
(Ks. painettu julkaisu)
JULISTAJAMÄÄRÄN KASVU
100000
97580
75000
60156
50000
25000
22196
10278
120 1742 3491 6304
0 1946 1951 1956 1961 1966 1971 1976 1982
[Kaavio s. 252]
(Ks. painettu julkaisu)
MUISTONVIETOSSA LÄSNÄ OLLEIDEN MÄÄRÄN KASVU
213657
200000
150000
130348
100000
53590
50000
200 2897 5790 12113 19682
0 1946 1951 1956 1961 1966 1971 1976 1982
[Kartta s. 140]
(Ks. painettu julkaisu)
ITALIA
Gemona
Sondrio
Aosta
Varese
Como
Gallarate
Brescia
Vicenza
Novara
Milano
Torino
Piacenza
Pinerolo
Alessandria
Bologna
Genova
Cuneo
Faenza
Firenze
Siena
Perugia
Teramo
Popoli
Avezzano
Sulmona
ROOMA
Foggia
Cerignola
Bisceglie
Molfetta
Gaeta
Napoli
Avellino
Bari
Salerno
SISILIA
Palermo
Messina
Caltanissetta
KORSIKA
SARDINIA
RANSKA
SVEITSI
ITÄVALTA
UNKARI
JUGOSLAVIA
VÄLIMERI
[Kuva s. 145]
Lähellä Pineroloa sijaitseva Fanny Luglin koti. Ensimmäisiä kokouksia pidettiin pohjakerroksessa parvekkeen alla
[Kuva s. 149]
Remigio Cuminetti, ensimmäinen italialainen Jehovan todistaja, joka omaksui kristillisen puolueettomuuden asenteen, ja ensimmäinen italialainen veli, joka johti työtä Italiassa
[Kuva s. 157]
Ignatzio Protti ja hänen kaksi sisartaan Albina ja Adele. Kaikki kolme muuttivat Sveitsistä palvellakseen innokkaina kolporteeraajina Italiassa
[Kuva s. 160]
Pinerolon Corona Grossa -hotelli, jossa pidettiin Italian ensimmäinen konventti vuonna 1925
[Kuva s. 173]
Maria Pizzato, jonka äiti osti vuosina 1903 ja 1904 tästä Vicenzassa olevasta lehtikioskista ”Vartiotorni”-lehden numeroita, joiden ansiosta Maria oppi totuuden
[Kuva s. 192]
Aldo Fornerone, joka koki suoranaisesti kristillisen puolueettomuuden arvon toisen maailmansodan aikana, palvelee vieläkin vanhimpana
[Kuva s. 204]
Italian ensimmäinen kierroskonventti pidettiin vuonna 1947 Roseto degli Abruzzissa. Veljet kokoontuivat viikunapuun ja viiniköynnöskatoksen alla erään yksityistien varrella
[Kuva s. 217]
Italian ensimmäinen piirikonventti pidetiin isoissa teltoissa Milanossa 27.–29. lokakuuta 1950 pappien vastustuksesta huolimatta
[Kuva s. 225]
Palazzo dei Congressi, jossa pidettiin vuonna 1955 Rooman kansainvälinen ”Voittoisan valtakunnan” konventti
[Kuvat s. 240, 241]
Haaratoimistorakennuksia.
Ylhäällä vasemmalla: Roomasta vuonna 1948 hankittu rakennus.
Ylhäällä oikealla: Vuonna 1972 valmistunut rakennus.
Alhaalla oikealla: Beetel-rakennus sivusta katsottuna, mukana uusimmat lisärakennukset
[Kuva s. 253]
Torinon vuonna 1979 käyttöön vihitty konventtisali