Ranska
Ranska
Ranskan alue käsittää yli 550000 neliökilometriä, joten se on Euroopan suurin maa Neuvostoliittoa lukuun ottamatta. Ranskalaisilla on tapana kutsua maataan ’kuusikulmioksi’. Tutkimalla oheista Ranskan karttaa näet syyn. Maata kaunistavat Englannin kanaalin ja Atlantin ja Välimeren erinomaiset hiekkarannat ja Alppien ja Pyreneitten majesteettiset, lumihuippuiset vuoret.
Ranskan tasavalta on jaettu 98 departementtiin, ja siihen kuuluu Välimeressä sijaitseva Korsikan saari. Ranskan yli 53-miljoonainen väestö on monien kaukaisia esi-isiään kuvastavien ihmistyyppien yhdistelmä: Välimeren maiden asukkaiden, kelttien, germaanien ja roomalaisten. Nykyään kaikki ranskalaiset puhuvat ranskaa, vaikka entisessä Elsass-Lothringenissa vanhemmat ihmiset yhä puhuvat saksaa tai paikallista saksan kielen murretta. Monet Puolasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskaan tulleista kaivostyöläisistä puhuvat puolan kieltä. Siellä on myös melkoisesti italialaisia ja algerialaisia, ja viime vuosina on Ranskaan tullut monia tuhansia espanjalaisia ja portugalilaisia työläisiä, joten heidän puhumiaan kieliä voi usein kuulla eri puolilla maata.
Ranska on miltei täysin katolinen maa Ranskan protestanttisen yhteisön pienennyttyä suuresti 1500- ja 1600-luvun vainojen johdosta. Encyclopædia Britannica sanoo kuitenkin Ranskan uskonnollisesta tilanteesta:
”Kaikille länsimaille tuttu ilmiö, joka on Ranskassa huomattavan ilmeinen, on että ihmiset hylkäävät suurin joukoin uskonnolliset ryhmät. Se on yhteydessä teollistumisen ja kaupunkilaistumisen kasvuun. Samalla kun maaseudun ihmiset yleensä pitävät enemmän kiinni perinteisestä uskosta, kaupunkilaiset, varsinkin esikaupunkialueilla, ovat luopumassa kristinuskosta.”
RUSSELL LASKEE PERUSTUKSEN
Jehovan todistajien toiminta Ranskassa alkoi 1800-luvun lopulla. Vuonna 1891 Vartiotorni-seuran presidentti Charles T. Russell kävi Pariisissa ja kirjoitti Ranskan kentästä saamistaan vaikutelmista ”Siionin Vartiotornin” (engl.) vuoden 1891 marraskuun numerossa: ”Ranskalaiset ovat nopeasti kääntymässä avoimeen epäuskoon, vaikka monet ovat yhä räikeän katolisen taikauskon sokaisemia.”
Tämä epäedullinen vaikutelma ei kuitenkaan estänyt veli Russellia käännättämästä Raamatun tutkielmia ranskaksi. Hän teki myös järjestelyjä lukuisien traktaattien ja lentolehtisten kääntämiseksi ranskan kielelle laskien siten perustuksen Ranskassa tulevaisuudessa tapahtuvalle hyvän uutisen saarnaamiselle.
VAATIMATON SVEITSILÄINEN METSÄTYÖMIES
Joskus 1890-luvulla vaatimaton sveitsiläinen metsätyömies nimeltään Adolphe Weber matkusti Yhdysvaltoihin. Siellä hän työskenteli Pittsburghissa veli Russellin puutarhurina ja oppi hänen luonaan tuntemaan hyvin Raamatun. Jonkin ajan kuluttua Weber tarjoutui palaamaan Eurooppaan evankelioidakseen ranskaa puhuvissa maissa. Veli Russell hyväksyi lopulta hänen ehdotuksensa ja suostui rahoittamaan ranskaa puhuvassa Euroopassa suoritettavan saarnaamistyön.
Vaikka Adolphe Weber oli vaatimaton, talonpoikaistyyppinen mies, hän oli kuitenkin samanaikaisesti antaumuksellinen, kypsä kristitty, joka osasi hyvin englantia, ranskaa ja saksaa. Palattuaan Sveitsiin hän pani ranskankielisiin uskonnollisiin sanoma- ja aikakauslehtiin ilmoituksia, joissa mainostettiin Raamatun tutkielmien 1. osaa ja veli Russellin kirjoittamia kirjasia.
ENSIMMÄISET MERKIT KIINNOSTUKSESTA
Elokuun 12. päivänä vuonna 1900 ranskalainen Elie Thérond -niminen mies, joka asui pienessä Beauvène-nimisessä kylässä Keski-Ranskassa, vastasi ilmoitukseen ja tilasi raamatullista kirjallisuutta. Elie tunnisti totuuden soinnin ja alkoi pian itse levittää sanomaa. Myöhemmin, vuonna 1905, hänen kodistaan tehtiin ensimmäinen varasto, josta toimitettiin Vartiotorni-seuran kirjallisuutta Ranskassa.
Vuonna 1901 Charleroin lähellä sijaitsevassa belgialaisessa kaivoskylässä asuva ruokatavarakauppias Jean-Baptiste Thilmant luki myös yhden veli Weberin mainoksista ja tilasi raamatullista kirjallisuutta. Vuoteen 1902 mennessä hän järjesti kotiinsa pienen raamatuntutkijoitten ryhmän, joka vei myöhemmin totuuden Pohjois-Ranskaan, kuten pian näemme.
Vuonna 1903 veli Russell vieraili jälleen Euroopassa ja teki järjestelyjä veli Weberin kanssa ”Siionin Vartiotornin” julkaisemiseksi ranskaksi. Aluksi se ilmestyi kahdeksansivuisena neljästi vuodessa; ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa 1903. Tammikuussa 1904 siitä tuli kerran kuukaudessa ilmestyvä aikakauslehti.
RANSKALAISELLA MAAPERÄLLÄ ”VILJELEMINEN”
Seurauksena veli Weberin lehti-ilmoittelusta oli, että yhä useammat ihmiset tilasivat ja tutkivat Seuran raamatullista kirjallisuutta. Kesäaikana veli Weberillä oli tapana työskennellä Sveitsissä metsätyömiehenä ja puutarhurina ja levittää traktaatteja ja saarnata ranskaa puhuvien sveitsiläisten keskuudessa. Sitten hän tapasi lähteä pitkille matkoille ja vierailla Ranskassa ja Belgiassa niiden luona, jotka olivat tilanneet kirjallisuutta tai ottaneet Vartiotornin tilauksia. Matkoillaan hän työskenteli puutarhurina ja teki satunnaisia töitä ansaitakseen ylläpitonsa. Veli Weberin antaumuksellisen palveluksen ansiosta totuus alkoi levitä Ranskan eri osiin.
Vuonna 1904 veli Weber vieraili Thilmantin perheessä Belgiassa lähellä Charleroita. Hän näytti heille, miten levittää traktaatteja protestanttisten kirkkojen ulkopuolella, ja rohkaisi heitä ulottamaan toimintansa Pohjois-Ranskaan. Niinpä Thilmant ja hänen nuori tyttärensä Joséphine matkustivat junalla elokuussa 1904 Denainin kaupunkiin Pohjois-Ranskan kaivosalueelle, missä he levittivät traktaatteja ja Vartiotorni-lehtiä baptistikirkon ulkopuolella. Useat kirkon jäsenet lukivat kiinnostuneina kirjallisuutta ja tilasivat Vartiotornin. Nämä perheet alkoivat pian esittää kiusallisia kysymyksiä baptistipapilleen, joka lopulta kielsi heitä tulemasta hänen kirkkoonsa. He päättivät kokoontua yhdessä tutkimaan Raamattua Jules Lequimen kodissa Haveluyssä Denainin lähellä. Sivumennen sanoen näiden Denainissa asuneiden Lequimen, Vaucampin ja Polardin perheiden lapset ja lastenlapset ovat yhä aktiivisia todistajia; kaksi pojanpojista palvelee tällä hetkellä kierrosvalvojina Ranskassa.
Vuonna 1906 veli Weber vieraili tämän ryhmän luona Denainissa ja auttoi siihen kuuluvia järjestäytymään. Pian Denainin seurakunta alkoi levittää traktaatteja lähellä sijaitsevan Sin-le-Noblen kaupungin protestanttisen kirkon ulkopuolella. Ajan mittaan useat sikäläiset perheet, mukaan luettuna Palmaertin perhe, kiinnostuivat totuudesta. Veli Weber järjesti perheet ryhmäksi, joka kokoontui Victor Jupinin kodissa. Veli Jupin kuoli 15. marraskuuta 1969 palveltuaan uskollisesti Jehovaa noin 60 vuotta.
Denainin baptistipappi toivoi yhä, että ne, joista oli tullut raamatuntutkijoita, palaisivat lopulta baptistien laumaan. Hän ajatteli itsekseen: ’Odottakaahan, kunnes joku heistä kuolee tai haluaa mennä naimisiin! Silloin he tulevat juosten luokseni pyytämään minua johtamaan toimitusta.’ Hänen toiveensa murskautuivat ensiksi vuonna 1906, kun eräs veli kuoli, ja jälleen vuonna 1907, kun kaksi Lequimen tyttäristä meni naimisiin. Paikallisen raamatuntutkijoitten seurakunnan veljet hoitivat toimitukset.
Sillä välin työ edistyi kauempana etelässä. Vuonna 1907 eräs kansakoulunopettaja Rennesin lähellä katolisessa Bretagnessa levitti Raamatun tutkielmien 1. osaa ja Vartiotorni-lehtiä. Tuohon aikaan Ranskassa oli toiminnassa kolme kirjallisuusvarastoa, ja ranskankielisen Vartiotornin tilauksia voitiin lähettää mihin tahansa näistä kolmesta osoitteesta. Vuoden 1907 lopulla ranskankielisessä Vartiotornissa julkaistiin kirjoitus ”Vetoomus vapaaehtoisille”.
Vuosien 1908 ja 1909 kuluessa Denainin ja Sin-le-Noblen seurakunnat saarnasivat niitä ympäröivällä alueella ja alkoivat muodostaa tutkisteluryhmiä muihin Pohjois-Ranskan kaupunkeihin, kuten Lensiin ja Pas-de-Calais’n departementissa sijaitsevaan Aucheliin.
ENSIMMÄISIÄ SAARNAAJAVELJIEN VIERAILUJA
Joulukuusta 1908 helmikuuhun 1909 Weber vieraili saarnaajaveljenä ryhmien ja erillään olevien veljien luona kahdessakymmenessä departementissa eri puolilla Ranskaa, muun muassa sellaisissa suurissa kaupungeissa kuin Besançonissa, Grenoblessa, Valencessa, Bordeaux’ssa, Nantesissa, Rennesissä, Angers’ssa, Pariisissa ja Nancyssa. Tähän aikaan totuus alkoi tunkeutua myös saksankieliselle Elsass-Lothringenin alueelle. Eräs veli Schutz toimi aktiivisesti Sainte-Marie-aux-Minesin kaupungissa, ja muut raamatuntutkijat levittivät pienessä Petersbachin kaupungissa saksankielistä julkaisua ”Ruokaa ajatteleville kristityille”.
Joulukuussa 1909 ja tammikuussa 1910 kolme saarnaajaveljeä, A. Meyer, S. Seguier ja Adolphe Weber, vierailivat 34 kaupungissa Ranskassa ja pitivät kokouksia monissa niistä, muun muassa Roubaix’ssa Pohjois-Ranskassa sijaitsevassa suuressa tekstiiliteollisuuskaupungissa, johon järjestettiin seurakunta. Pisin pysähdys oli Pariisissa 18.–20. joulukuuta 1909, mikä osoittaa, että kiinnostusta oli kehittymässä Ranskan pääkaupungissa tuohon aikaan. Samana vuonna ranskankielisen Vartiotornin nimi muuttui Le Phare de la Tour de Sionista (kirjaimellisesti ’Siionin tornin majakka’) La Tour de Gardeksi (Vartiotorni), millä nimellä se vielä nykyäänkin tunnetaan.
Vuonna 1910 julkaistiin ranskaksi ”Kansan Saarnastuoli” -traktaattisarjan ensimmäinen numero. Ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1910 huhtikuun numerossa oli jälleen ”Kutsu vapaaehtoisille”, jossa sanottiin: ”Meillä on nyt varastossa runsaasti ’Kansan Saarnastuoli’ -traktaatteja. 100000 kappaletta ensimmäistä traktaattia on juuri painettu. Tämä on erikoisnumero, joka voidaan antaa jokaiselle.”
Vuoden 1910 lopulla veli Weber teki saarnaajaveljenä Ranskan läpi toisen matkan. Hän aloitti matkansa 22. joulukuuta 1910, vieraili 30:ssä raamatuntutkijoitten ryhmässä Ranskassa ja päätti matkansa 28. tammikuuta 1911. Juuri ennen hänen matkaansa pidettiin Pohjois-Ranskassa asuvien raamatuntutkijoitten yleiskonventti 4. ja 5. joulukuuta 1910 Lensissä.
RUSSELL TEKEE KAKSI MUUTA VIERAILUA RANSKAAN
Vuoden 1911 suuri tapahtuma oli Seuran presidentin Charles T. Russellin vierailu. Huhtikuun 14. päivänä hän puhui yli sadan hengen ryhmälle Denainissa pidetyssä konventissa ja seuraavana päivänä 72:lle Lensissä. Belgiasta tulleita raamatuntutkijoita oli myös läsnä noissa konventeissa. Veli Weber ja Alexandre Freytag, toinen sveitsiläinen veli, jolla alkoi olla huomattava osa työn johtamisessa ranskaa puhuvissa maissa, avustivat veli Russellia näissä tilaisuuksissa.
Joulukuusta 1911 maaliskuuhun 1912 veli Russell teki maailmanympärimatkan. Tätä matkaa koskevassa selostuksessa Souvenir Notes sanotaan: ”Roomasta menimme Pariisiin ja tapasimme siellä tuossa suuressa kaupungissa olevan pienen Kansainvälisten Raamatuntutkijain ryhmän.” Eräs Russellin matkalla ollessaan tekemistä järjestelyistä oli toimiston avaaminen ranskankielisiä varten Genevessä Sveitsissä kesäkuussa 1912. Se oli vastuussa Ranskassa, Belgiassa ja ranskaa puhuvassa Sveitsissä suoritettavan työn johtamisesta. Veli Russell asetti Mulhousessa Elsassissa asuvan sveitsiläisen hammaslääkärin Emile Lanzin hoitamaan tätä haaratoimistoa. Lanz otti palvelukseensa Alexandre Freytagin, joka auttoi ranskankielisen Vartiotornin kääntämisessä.
Adolphe Weberin tilalle, joka oli uskollisesti valvonut ranskaa puhuvassa Euroopassa suoritettavaa työtä sen alkamisesta vuosisadan vaihteessa, tulivat siis paremmin koulutetut Lanz ja Alexandre Freytag. Veli Weber säilytti kuitenkin hyvän hengen ja jatkoi edelleen vuotuisia vierailujaan saarnaajaveljenä ranskaa puhuvilla alueilla olevien seurakuntien ja erillään olevien veljien luo. Joulukuussa 1912 hän lähti pitkälle matkalle, joka vei hänet 42 kaupunkiin ja kylään kautta Ranskan.
KIRJE PRESIDENTILTÄ
Ranskankielisessä vuoden 1913 maaliskuun Vartiotornissa julkaistiin veli Russellin ranskaa puhuville veljille osoittama kirje. Siinä hän sanoi muun muassa:
”Olin onnellinen saadessani äskettäin tietää Ranskassa, Sveitsissä, Belgiassa ja Italiassa olevien veljien osoittamasta kasvavasta kiinnostuksesta. Olen siitä hyvin iloinen. ... Minun täytyy sanoa muutama sana sen työn eduista, jota vapaaehtoiset levittäjät suorittavat jakaessaan ilmaiseksi ja viisaasti traktaatteja kenelle tahansa, joka haluaa todella lukea niitä. Tätä työtä täytyy epäilemättä tehdä erityisesti protestanttisilla paikkakunnilla niiden ohjeiden mukaan, jotka te saatte Geneven toimistosta. ... Toivon, että tänä vuonna ponnistellaan kovasti Ranskassa. Varmasti kaikki tähän elonkorjuutyöhön osallistuvat saavat vastaavasti runsaita siunauksia. Vaikuttaa siltä, että kolporteeraustyö ei ole menestynyt Ranskassa niin hyvin kuin muualla. Pidämme sitä valitettavana, mutta meidän täytyy tyytyä siihen.”
Ranskassa pidettiin useita konventteja tuona ensimmäistä maailmansotaa edeltäneenä vuonna. Maaliskuussa pidettiin kaksipäiväinen konventti pohjoisessa Lensissä ja kesän kuluessa samalla alueella Denainissa vielä toinen kaksipäiväinen konventti, jossa oli 260 läsnä.
RUSSELL JA RUTHERFORD PARIISISSA
31. elokuuta 1913 veli Russellin matka kulki jälleen Pariisin kautta ja hän piti samalla kokouksen Salle de l’Exposition d’Agriculturessa rue d’Athènesin varrella lähellä Saint-Lazaren asemaa. Noin 70 veljeä oli läsnä, mukaan luettuina monet, jotka olivat tulleet Belgiasta, Sveitsistä ja Saksasta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin, 19. syyskuuta 1913, myös Joseph F. Rutherford piti esitelmän Pariisissa ja seuraavana päivänä yli 1000 hengen kuulijakunnalle Pohjois-Ranskassa Denainin Grand Théâtressa!
RAPORTTI ENSIMMÄISTÄ MAAILMANSOTAA EDELTÄNEELTÄ AJALTA
Raportoidessaan veli Russellille Ranskassa ja ranskaa puhuvassa Sveitsissä vuonna 1913 suoritetusta työstä veli Emile Lanz kirjoitti:
”Me olemme päättäneet keskittää ponnistelumme erityisesti niihin osiin maata, joihin hugenottien protestanttiset jälkeläiset ja muiden protestanttisten lahkojen jäsenet ovat asettuneet. Me järjestämme yleisökokouksia näillä alueilla ja kokoamme kiinnostusta osoittavien osoitteet. ... ’Tour de Gardella’ [ranskankielisellä Vartiotornilla] on 800 tilaajaa. ... Saarnaajaveljien palvelus on rajoittunut ranskankielisessä Sveitsissä, Pohjois-Ranskassa ja Belgiassa oleviin seurakuntiin.”
Aika vuosisadan vaihteesta vuoteen 1913 päättyi siten ponnistelujen kohdistuessa ranskankielisiin protestantteihin, joita on ainoastaan 1,5 prosenttia väestöstä, eikä edes kaikkiin näistä, sillä toiminta oli keskittynyt Pohjois-Ranskaan.
Vuosi 1914 merkitsi myös työn laajenemista Elsassissa. 20. helmikuuta mulhouselaiset veljet järjestivät ensimmäisen yleisökokouksen Strasbourgiin. Veli Emile Lanz piti suurelle kuulijakunnalle puheen aiheesta ”Missä ovat kuolleet?” Läsnä olleista 350 jätti nimensä ja osoitteensa. Eräs Saksasta tullut kolporteeraajaveli huolehti kiinnostusta osoittaneista, ja niin Strasbourgiin muodostui pieni raamatuntutkijoitten ryhmä. Heinäkuussa kastettiin seitsemän uutta veljeä.
VAIKEITA AIKOJA RANSKASSA
Ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1914 elokuun numero ilmoitti Denainissa 15. ja 16. elokuuta pidettävästä yleiskonventista. Saksa julisti kuitenkin 3. elokuuta 1914 sodan Ranskaa vastaan ja konventti jouduttiin peruuttamaan. Elokuun alussa Saksa valtasi Belgian ja Ranskan pohjoisosan, joten jotkut veljistä evakuoitiin Pariisin alueelle, missä he liittyivät siellä jo olevaan pieneen seurakuntaan. Toiset veljet pysyttelivät rajan takana ja jatkoivat saarnaamista. Vaikka saksalaiset olivat miehittäneet alueen, Denainissa ja sen ympäristössä olevat veljet saattoivat pitää kokouksia joka sunnuntai. He saivat Charleroissa Belgiassa olevilta veljiltään käsin kirjoitettuja Vartiotornin kopioita.
Kauempana etelässä veli Théophile Lequime, joka oli lähtenyt Denainista ja asui nyt Pariisin alueella, käänsi Vartiotornin kirjoituksia ja monisti niitä veljille. Siten veljet saivat hengellistä ravintoa, olivatpa he Ranskan ja Saksan välisen rajan edessä tai takana. Joidenkuiden voideltujen kristittyjen keskuudessa, mukaan luettuna Emile Lanz itse, alkoi kuitenkin kasvaa pettymyksen tunne. Hän näki vuoden 1914 kuluvan loppuun, ilman että kristittyjä olisi ’temmattu ... Herraa vastaan ilmaan’, kuten he ymmärsivät 1. Tessalonikalaiskirjeen 4:17:n. Työ ranskaa puhuvissa maissa oli selvästi tulossa vaikeaan aikaan.
Veli Russellille palvelusvuodesta 1915 lähettämässään raportissa Lanz kirjoitti pitkään puolusteluja Geneven toimiston menettelyille. Hän ei kuitenkaan kirjoittanut sanaakaan niistä aikaisemmista ponnisteluista, jotka saivat työn kasvamaan siinä määrin, että Geneven toimisto tuli tarpeelliseksi! Veli Russell alkoi epäillä Lanzin tapaa hoidella asioita ja lähetti vuonna 1916 saksalaissyntyinen amerikkalaisen Conrad Binkelen Brooklynista Sveitsiin tutkimaan asiaa. Lanz vastusti sitä, osoitti kapinallista asennetta ja kääntyi lopulta Seuraa vastaan. Niinpä veli Binkele alkoi hoitaa Zürichissä olevaa Sveitsin keskustoimistoa ja Alexandre Freytag valvoi ranskankielisiä varten olevaa toimistoa Genevessä. Se kriisi oli ohi.
SUUREMPI KRIISI
Veli Freytag, joka käänsi Seuran julkaisuja ranskaksi, alkoi omaksua vapauksia ja panna omia ajatuksiaan Vartiotorniin. Veli Weber huomasi nämä muutokset ja ilmoitti siitä Brooklyniin. Veli Russell, joka oli juuri äskettäin nimittänyt Freytagin Geneven toimiston johtoon, kirjoitti Weberille: ”Jos hän [Freytag] on paha palvelija, se tulee aikanaan ilmeiseksi.”
Veli Russellin kuolema 31. lokakuuta 1916 aikaansai veljille lisää epäilyksiä ja koetuksia heidän odottaessaan uutisia siitä, kuka olisi hänen seuraajansa. Lopulta veli Rutherford valittiin Seuran presidentiksi tammikuussa 1917.
Myöhemmin Rutherford kehotti Freytagille lähettämänsä kirjeen välityksellä ranskankielisiä veljiä ’noudattamaan esitettyä bereakysymysohjelmaa’. Tämä ilmaus tarkoitti Vartiotornin ryhmätutkistelua varten annettuja kysymyksiä. Näyttää siltä, että vuonna 1917 nämä bereatutkistelut oli laiminlyöty ranskaa puhuvissa seurakunnissa, mikä selittää syyn veli Rutherfordin kirjeeseen.
Toinen syy, miksi veli Rutherford piti lujasti kiinni bereakysymysten käyttämisestä, oli veljien auttaminen pysymään Seuran kautta julkaistussa totuudessa. Varsin todennäköisesti veli Rutherfordille oli ilmoitettu, että Freytag pani omia ajatuksiaan Vartiotorniin kääntäessään sitä. Niinpä on merkittävää, että kun Freytag järjesti ranskaa puhuville veljille konventin Genevessä 6.–8. lokakuuta 1917, veli Rutherford kirjoitti kirjeen, joka oli määrä lukea konventissa. Siinä sanottiin muun muassa:
”Haluan käyttää tätä tilaisuutta tervehtiäkseni teitä Kristuksen rakkaudessa ja vakuuttaakseni teille olevani syvästi kiinnostunut teidän hengellisestä ja ajallisesta onnellisuudestanne. ... Tuliset koetukset, jotka meille sallitaan, osoittavat, ketkä ovat hyväksyttyjä ja ketkä eivät. ... Kaikki ne, jotka ovat sydämessään ylpeitä ja kunnianhimoisia, ovat suuressa vaarassa, koska langenneet enkelit käyttävät hyväkseen heidän heikkouksiaan ja voittavat heidät, elleivät he vastusta voimakkaasti näitä taipumuksia. Kaikki syvälle juurtunut katkeruus heidän sydämessään muodostaa tilaisuuden Paholaiselle. ... Olkaamme siis totuuden, älkäämme erheen, sanansaattajia ja palvelijoita. ... Karttakaamme joutavaa väittelyä ja pysykäämme erillämme kaikesta panettelusta ja juoruamisesta. ... Jumala rakastaa uskollisuutta, mikä merkitsee sitä, että meidän tulisi olla uskollisia Jumalalle, uskollisia Mestarille, uskollisia hänen asialleen ja niille menetelmille, jotka Hän on järjestänyt Valtakuntansa sanoman levittämiseksi.”
Vaikka veli Rutherford oli lämmin ja antelias työtovereitaan kohtaan, hän oli luonteeltaan myös hyvin jyrkkä ja suora persoonallisuus. Hän oli epäluuloinen niitä kohtaan, jotka näyttivät yrittävän mielistellä häntä. Freytag sitä vastoin oli mies, joka kiinnitti suurta huomiota luonteen kehittämiseen, ja hän halusi saada toiset kiinnittämään huomiota häneen itseensä ja saada itselleen ihailijoita, varsinkin sisarten keskuudesta. Niinpä Freytag oli yksi niistä, jotka loukkaantuivat Rutherfordiin.
Ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1918 joulukuun numerossa julkaistussa raportissa, joka koski Ranskassa tehtyä työtä, Freytag arvosteli avoimesti sitä, että ’päätoimisto’ oli ilmoittanut hänelle, että Geneven toimiston pitäisi siitä lähtien tulla toimeen omilla varoillaan. Tulisi muistaa, että siihen aikaan veli Rutherford ja seitsemän muuta veljeä päätoimiston Beetelistä olivat epäoikeudenmukaisesti kärsimässä vankeustuomioitaan Atlantassa Georgiassa Yhdysvalloissa. Freytag ilmeisesti päätteli: ’Russell on kuollut. Hänen työtoverinsa ovat vankilassa. Niinpä he ovat Ilmestyksen 3:15–21:n mukaan ne nykyajan laodikealaiset, jotka Jumala on oksentanut ulos suustaan. Minä olen Herran sanansaattaja. Jumala on valinnut minut perustamaan uuden maan ja tästä lähtien johtamaan kansaansa.’
PARIISIN SEURAKUNTA TEKEE ILMOITUKSEN PITTSBURGHIIN
Tämän tilanteen huomioon ottaen Pariisin seurakunta lähetti 19. tammikuuta 1919 Geneven toimistoon kirjeen ja jäljennöksen siitä Seuran päätoimistoon, joka oli tilapäisesti siirretty Pittsburghiin Pennsylvaniaan. Tässä kirjeessä kerrottiin kirjojen, kirjasten ja lehtien ”virheellisistä” ranskan kielelle tehdyistä käännöksistä. Siinä sanottiin niiden sisältävän ”niin monia vääriä käännöksiä, että veljet empivät myydä tai jakaa useita julkaisuista. Kirjeessä pahoiteltiin ”menetelmiä, joita eräs Geneven toimistosta vastuussa olevista johtajista käyttää”. Pariisin seurakunnan sihteeri veli H. Roussel allekirjoitti kirjeen seurakunnan vanhimmistokomitean puolesta.
Samassa tammikuussa 1919 Pariisin seurakunta muodosti niin kutsutun ’keskuskomitean’ Geneven toimiston tilalle. Seurakunta teki näin, koska siihen kuuluvista tuntui, että Geneven toimiston kautta tuleva johto ei enää edustanut Herran johtoa.
FREYTAG VALMISTELEE VALTAUSTA
Vuoden 1919 huhtikuun numerosta lähtien Freytag painatti nimensä jokaisen ranskankielisen Vartiotornin toiselle sivulle, ei enää Geneven toimiston ”johtajana”, vaan Vartiotornin ”päätoimittajana”. Kun Vartiotornin virallinen ranskankielinen painos alkoi yhä vähemmän edustaa englanninkielistä painosta, muutamat sveitsiläiset veljet ottivat asiakseen julkaista tarkemman käännöksen englanninkielisestä Vartiotornista. Niinpä veljien keskuudessa kiersi jonkin aikaa kaksi erilaista ranskankielistä Vartiotornin painosta!
Elokuussa 1919 Freytag siirsi osan Seuran kirjallisuusvarastosta ja muusta omaisuudesta omaan osoitteeseensa. Tietoisena siitä, että Pariisin seurakunta oli tammikuussa ilmoittanut Pittsburghiin siitä mitä oli tapahtumassa ja että veli Rutherford oli vapautettu vankilasta 25. maaliskuuta 1919, Freytag epäilemättä käsitti, että Seura varmasti ryhtyisi pian toimiin häntä vastaan. Niinpä hän alkoi panna talteen sellaista omaisuutta, jonka hän aikoi pitää itsellään.
Lopulta Freytag kirjoitti ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1919 syyskuun numeroon artikkelin, jossa hän väitti, että Jumalan totuus olisi nyt löydettävissä Genevestä hänen kauttaan.
PAHA ORJA EROTETAAN PALVELUKSESTA
Heti seuraava Vartiotornin numero sisälsi veli Rutherfordin kaikille ranskankielisille lukijoille osoittaman kirjeen. Se kuului:
”Rakkaat veljet Kristuksessa,
” ... Herran edustajana toimien veli Russell perusti useita vuosia sitten Geneveen Sveitsiin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran haaratoimiston ja nimitti veli A. Freytagin sen paikalliseksi edustajaksi. Veli Freytagin asema oli olla Seuran ja Herran vaatimaton palvelija. ... Häntä ei koskaan valtuutettu julkaisemaan mitään lehteä tai traktaattia eikä levittämään mitään muita kuin veli Russellin kirjoittamia tai hänen ohjauksessaan kirjoitettuja julkaisuja. ... Hänen tapauksensa näyttää olevan hyvin vakava, sillä hän väittää nyt Herran asettaneen hänet erikoissanansaattajakseen ja uskoneen hänelle Kirkon työn päätökseen saattamisen.
”Hänen uskottoman käytöksensä johdosta Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran johto on erottanut hänet palveluksestaan ja vapauttanut hänet kaikista ranskankieliseen haaratoimistoon liittyvistä tehtävistä ja asettanut hänen tilalleen veli C. C. Binkelen. Veli Binkele on valtuutettu valitsemaan minun suostumuksellani ranskalaisen veljen johtamaan ranskankielistä työtä hänen valvontansa alaisuudessa.”
FREYTAG VEDETÄÄN OIKEUTEEN
Vaikka Freytag oli laillisesti erotettu toiminnasta Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran edustajana, asia ei päättynyt siihen. Toimiston henkilökunta asettui hänen puolelleen, ja hän kieltäytyi lähtemästä Seuran Genevessä olevista tiloista rue de la Tour-Maîtresse 7:stä. Hän piti itsellään myös Seuran Vartiotorni-lehden tilaajien arkiston, kirjallisuusvaraston ja Luomisnäytöksen esittämiseen käytetyt erittäin kalliit laitteet. Lisäksi hän jatkoi edelleen ”Vartiotorni”-nimisen lehden julkaisemista.
Freytagin taivuttamiseksi luovuttamaan Seuran omaisuus tehtiin kaikki mahdollinen, mutta menestyksettä. Lopulta asia vietiin oikeuteen ja Freytag pakotettiin palauttamaan omaisuus, jonka hän oli varastanut Seuralta. Seuran Genevessä oleva toimisto suljettiin virallisesti, ja sille kuuluneet toiminnat siirrettiin Berniin Sveitsiin.
Kaikki tämä oli luonnollisesti suuri koetus Ranskassa, Belgiassa ja ranskaa puhuvassa Sveitsissä asuville veljille. Muutamat, enimmäkseen Sveitsissä, seurasivat Freytagia, joka perusti lahkon, jossa hän itse olisi ”Herran sanansaattaja”. Seuraajiensa rahallisella avustuksella Freytag osti myöhemmin Geneven ulkopuolelta suuren maatalon, josta käsin hän johti lahkoaan. Se on yhä olemassa Ranskassa ”Ihmisen ystävät” -nimisenä.
RAUHAN ENNALLISTAMISTA SEURAA NOPEA EDISTYMINEN
Työ ranskankielisellä kentällä pääsi uudelleen alkuun. Kun Freytagin tapaus oli käsitelty, ranskalaiset veljet pitivät Pariisissa 28. syyskuuta 1919 pienen konventin, jossa ilmeisen selvästi vallitsi hyvä ykseyden ja rauhan henki. Veljet päättivät työskennellä sopusoinnussa Seuran presidentin nimittämien veljien kanssa. ”Keskuskomitea” hajotettiin, koska se oli vain ’suojatoimenpide’ Geneven toimiston toimia vastaan siihen asti kun Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura järjestäisi työn uudelleen.
Jälleen kerran oli vain yksi ranskankielinen Vartiotorni, jonka käännöskomiteassa veli Adolphe Weber oli taas mukana. Veli Rutherfordin ranskankielisille veljille kirjoittama kirje ilmestyi ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1919 marraskuun numerossa. Esitettyään pahoittelunsa Freytagin asian johdosta ja selitettyään, että veli Ernest Zaugg on nyt Bernissä ranskankielisen työn johdossa, hän sanoi:
”Me toivomme nyt Herran näkevän hyväksi sallia ykseyden ja sopusoinnun vallita ranskaa puhuvien ystävien keskuudessa. ... Jos olosuhteet olisivat olleet suotuisammat, olisin ollut onnellinen voidessani vierailla teidän luonanne, mutta nykyisenä yksilöiden ja kansojen suuren ahdingon aikana vierailu näyttää mahdottomalta. Jos tie kuitenkin Herran sallimuksesta avautuu ensi vuonna, toivon tulevani tapaamaan teitä.”
Ranskassa suoritettavan työn johdon uusi kokoonpano oli siis veli Rutherfordin järjestämänä seuraava: Conrad Binkele, jonka toimisto oli Zürichissä, oli työn yleisessä johdossa. Ernest Zaugg, jonka kodissa Bernissä oli toimisto, oli veli Binkelen alaisuudessa niin sanotun ”ranskankielisen työn” johtaja. Veli Zauggilla oli kaksi paikallista ”apulaista ja neuvonantajaa”, nimittäin Pariisissa Joseph Lefèvre ja Le Havressa Emile Delannoy. Lefèvre avusti Zauggia kirjallisuuden julkaisemisessa ranskaksi, ja Delannoyn tehtävänä oli auttaa häntä Ranskassa olevien seurakuntien tarpeista huolehtimisessa. Lisäksi veli Henri Roussel pantiin huolehtimaan kirjallisuusvarastosta kotonaan rue du Rhin 11:ssä Pariisissa.
Elokuun 27. päivänä 1919 muodostettiin Ranskaan Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura, jonka keskuspaikka oli rue du Rhin 11:ssä Pariisissa. Sveitsin haaratoimisto johti tietysti edelleenkin Ranskassa suoritettavaa työtä, mutta tämä paikallinen seura antoi järjestölle Ranskassa vankan laillisen aseman.
Vuoden 1920 alussa veli Zaugg teki pitkän matkan vieraillakseen veljien luona Ranskassa (Elsass-Lothringen mukaan luettuna) ja Belgiassa. Palattuaan Berniin hän kirjoitti veljille kirjeen ja sanoi:
”Meihin teki syvän vaikutuksen nähdä veljien ja sisarten osoittama into heidän odottaessaan halukkaasti Seuralta ohjeita ja niitä välineitä, jotka ovat tarpeellisia, jotta päästäisiin alkuun elonkorjuutyön laajentamiseksi. Tunsin kaikkialla selvästi, että näiden kuluneiden vuosien hirvittävät koettelemukset ovat tuottaneet hedelmää rakkaissa veljissämme Ranskassa, Belgiassa ja Elsassissa, ja me olemme vakuuttuneita siitä, että Korkein Herra on siten valmistanut omiaan, jotta he voivat hänen välikappaleittensa avulla saattaa päätökseen sen työn, joka täytyy vielä tehdä ranskaa puhuvilla alueilla.”
Veljien opetustaito parani, kun otettiin käyttöön ”Jumalan sanan palvelija” (V. D. M.) -kysymykset. Ne koostuivat nelisivuisesta kysymyslomakkeesta, jossa oli 22 kysymystä raamatullisista aiheista. Ranskalaisilla veljillä oli tapana lähettää nämä kysymyspaperit Bernin toimistoon tarkastettaviksi. Niiden, jotka vastasivat hyväksyttävästi vähintään 85 prosenttiin kysymyksistä, katsottiin olevan päteviä Jumalan sanan palvelijoita.
Vuonna 1920 Ranskassa myös nimitettiin joitakuita paikallisiksi saarnaajaveljiksi. Ensimmäinen oli Roubaix’sta kotoisin oleva veli Alfred Durieu, joka oli jo osallistunut aktiivisesti kolporteeraustyöhön. Elokuussa myös veli Joseph Lefèvre Pariisista alkoi toimia saarnaajaveljenä ja vierailla Keski-Ranskassa seurakunnasta erillään asuvien veljien luona, alueella jota niin pitkään oli laiminlyöty Lanzin ja Freytagin johtaessa Ranskassa suoritettua työtä. Sitten joulukuussa 1920 veli Emile Delannoy nimitettiin saarnaajaveljeksi Ranskaan ja veli Werner Giger Elsass-Lothringenin ja Saarin alueille.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa palautti Elsass-Lothringenin Ranskalle. Myös Saarin hiilikaivokset määrättiin Ranskalle sotakorvaukseksi, vaikka itse Saarin alue asetettiin Kansainliiton valvontaan 15 vuoden ajaksi. Kumpikin alue asetettiin kuitenkin jälleen Seuran Bernissä olevan toimiston johdon alaisuuteen.
RUTHERFORDIN VIERAILU JOHTAA UUSIIN JÄRJESTELYIHIN
Toiveensa mukaan veli Rutherford vieraili Pariisissa syyskuussa 1920. Syyskuun 19. päivänä hän tapasi noin 120 veljeä, joista lähes 40 oli tullut Belgiasta ja Elsassista. Veli Alfred Durieu käänsi hänen puheensa. Illalla veli Rutherford piti esitelmän Sociétés Savantes -salissa noin tuhathenkiselle kuulijakunnalle, josta yli 300 jätti nimensä ja osoitteensa, jotta heidän luonaan käytäisiin.
Vuoden 1920 lopulle tultaessa ilmoitettiin ”Keski-Euroopan toimiston” perustamisesta. Tämän Zürichissä olevan toimiston (aikaisemmalta nimeltään ”Saksan haaratoimisto Sveitsissä”) valvonnassa olevat maat olivat Sveitsi, Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Itävalta ja Italia. Veli Binkele nimitettiin sen johtajaksi, ja vahvistettiin että veli Zaugg palvelisi ”ranskankielisen työn” johtajana Bernissä sijaitsevassa toimistossa.
LUOMISNÄYTÖS SAA AIKAAN ERINOMAISIA TULOKSIA
Luomisnäytöstä käytettiin laajalti Ranskassa vuoden 1920 kuluessa. Esimerkiksi pohjoisessa Denainin kaupungissa se näytettiin 900 hengelle. Vielä parempia tuloksia saatiin Elsass-Lothringenissa ja Saarin alueella. Niinpä ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1921 huhtikuun numero kertoo:
”Luomisnäytös on ollut täydellinen menestys Elsass-Lothringenin ja Saarin alueen eri osissa. Suurin menestys saavutettiin Saarbrückenissä, Völklingenissä ja Strasbourgissa. ... Vaikka saliin (Saarbrückenissä) mahtuu istumaan 3000, monia kiinnostuneita käännytettiin pois joka ilta ... Vaikka näytösten piti Völklingenissä alkaa kello 20, meidän täytyi aloittaa kello 18.30, ja kauppiaat sulkivat liikkeensä tavallista aikaisemmin erityisesti voidakseen olla läsnä Luomisnäytöksessä. Strasbourgissa 2000-henkinen kuulijakunta kuunteli epätavallisen kiinnostuneena ja syvän kunnioittavina neljännen näytöksen aikana kello 23.00:een asti, kun heille selitettiin Jumalan valtakunnan ihmeellistä ennallistamista. Me rukoilemme, että meidän hyvä taivaallinen Isämme auttaa tätä siementä tuottamaan paljon hedelmää.”
Jehova epäilemättä siunasi nämä ponnistelut nimensä ja valtakuntansa tunnetuksi tekemiseksi tuolla alueella. Sveitsiläisen saarnaajaveljen Werner Gigerin selonteko, joka julkaistiin ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1921 elokuun numerossa, kertoo:
”Kokouksissa läsnä olevien määrä on jatkuvasti erittäin hyvä Strasbourgissa. Jopa sunnuntaina bereatutkisteluissa, joissa käytetään 7. osaa, on läsnä sata henkeä, kun taas aiemmin meitä oli vain 50. Brumathiin on muodostettu 30 kiinnostuneen ryhmä. Nuo kiinnostuneet eivät jää koskaan pois yhdestäkään kokouksesta, ja heidän tietonsa lisääntyy silminnähtävästi. ... Täällä Strasbourgissa 10 veljeä ja sisarta on tarjoutunut vapaaehtoisesti kolporteeraustyöhön. Saarbrückenissä taas on nyt 150 kiinnostuneen ryhmä, joka kokoontuu yhteen säännöllisesti. ... Useat ystävät tuolla [Saarin] alueella haluaisivat tulla kastetuiksi.”
Muutamat paikalliset samoin kuin Sveitsistä tulleet veljet huolehtivat tästä Elsassin ja Saarin alueella osoitetusta runsaasta kiinnostuksesta. Bernin toimisto asetti Fred Germannin huolehtimaan Elsass-Lothringenissa ja Saarin alueella suoritettavasta työstä, missä tehtävässä hän palveli uskollisesti, kunnes hänet siirrettiin muualle vuonna 1926. Strasbourgin seurakunnan valvoja, Henri Geiger, tuki häntä innokkaasti tässä työssä. Siten työ Elsass-Lothringenissa ja Saarin alueella alkoi olla hyvin järjestetty vuoteen 1921 mennessä.
TYÖ EDISTYY KOETTELEMUKSISTA HUOLIMATTA
Työ edistyi myös muualla Ranskassa. Varhain vuonna 1921 järjestettiin kastetilaisuuksia Denainissa ja Bruay-en-Artois’ssa Pohjois-Ranskassa sekä Pariisissa. Saman vuoden muistonviettoraportin mukaan Ranskassa oli muistonvietossa läsnä 16 kaupungissa kaiken kaikkiaan 422, muun muassa 81 Denainissa ja 68 Pariisissa.
Ranskankielisen Vartiotornin vuoden 1921 lokakuun numerossa julkaistiin kutsu kolporteeraajille. Saarnaamistyötä suoritettiin pääasiallisesti levittämällä kirjaa Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Seura painoi erikoiskirjeen, jota veljet voivat käyttää tarjotessaan kirjaa sukulaisilleen ja ystävilleen.
Myös saarnaajaveljien toimintaa tehostettiin Ranskassa vuoden 1921 kuluessa. Veljet Delannoy ja Durieu vierailivat seurakunnissa ja erillään olevissa ryhmissä sekä Loire-joen pohjois- että eteläpuolella, ja veli Adolphe Weber vieraili Itä- ja Pohjois-Ranskan seurakunnissa sekä Pariisissa ja Normandiassa ja päätti matkansa Elsassiin.
Voimme palauttaa mieleen, että Alexandre Freytagin jätettyä totuuden vuonna 1919 veljet Delannoy, Lefèvre ja Roussel nimitettiin veli Zauggin apulaisiksi Ranskaan. Kuten ehkä muistat, juuri veli Roussel oli Pariisin seurakunnan sihteerinä allekirjoittanut tammikuussa 1919 Geneveen ja Pittsburghiin lähetetyn kirjeen vastustaen siten Freytagin uskottomuutta ja osoittaen olevansa uskollinen Seuralle. Aikanaan kuitenkin sekä veli Lefèvre että veli Roussel tulivat tyytymättömiksi ja päätyivät lopulta pahoiksi palvelijoiksi.
Tämä toinen koettelemusten aika Ranskan kentällä oli todellisuudessa seurausta Amerikassa vuonna 1917 tapahtuneesta kapinoinnista. Tuona vuonna P. S. L. Johnson ja neljä Seuran johtokunnan jäsentä olivat yrittäneet riistää valvonnan vasta valitulta presidentiltä, veli Rutherfordilta. Kun heidän suunnitelmansa ehkäistiin, he alkoivat levittää vastustavaa henkeään Beetelin ulkopuolelle laajakantoisella puhe- ja kirjekampanjalla ympäri Yhdysvaltoja, Kanadaa ja Eurooppaa.
Vuonna 1920 Johnson vieraili Pohjois-Ranskan vanhimmissa seurakunnissa, kuten Sin-le-Noblessa. Hänen tarkoituksensa oli aiheuttaa jakaumia ja vetää veljet pois Jehovan järjestöstä, ja lopulta hän onnistuikin siinä. Syyskuussa 1922 joukko ranskalaisia veljiä, muun muassa Pariisissa olevat Roussel ja Lefèvre, painoi 16-sivuisen julistuksen nimeltä ”Tarpeellinen oikaisu”, jossa he arvostelivat veli Rutherfordia. He jakoivat sitä laajalti ranskaa puhuvien veljien keskuuteen lisäten siten hämmennystä ja jakaumia.
Vuonna 1922 pidettiin Denainissa yleiskokous, ja saarnaajaveli Adolphe Weber lähetettiin Sveitsistä hoitamaan tilannetta. Sisar Rachel Beugin ja veli Samuel Nongaillard kuvailevat tapahtumia:
”Tyytymättömien mukaan veli Russell oli uskollinen ja ymmärtäväinen palvelija, ja työn täytyi pysyä sellaisena kuin se oli hänen kuollessaan vuonna 1916. Lisävaloa ei enää ilmaantuisi ... Saarnaaminen ovelta ovelle oli noista tyytymättömistä vastenmielistä. Heidän mielestään meidän tulisi yksinkertaisesti vain odottaa, kunnes Jumala puuttuisi asioihin Harmagedonissa. Raamattunsa avulla veli Weber todisti heille, että järjestö oli oikeassa. ... Pidettiin hyvin tiukka äänestys: 39 vastusti Seuran näkemystä ja 42 kannatti sitä. Nuo 39 ’kapinoitsijaa’ lähtivät vieden tuolinsa mukanaan ja muodostivat ’Denainin Raamatuntutkijain Seuran’.”
Vaikka jotkut jättivät totuuden vuonna 1922 ja heistä tuli pahoja palvelijoita, veljien enemmistö pysyi silti uskollisena. Veli Rutherford vieraili Pariisissa tuon vuoden kesäkuussa ja vahvisti veljiä. Ovelta-ovelle-työ, jossa käytettiin kirjaa Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan, aloitettiin vuonna 1922. Myös Vartiotornin tutkistelut järjestettiin ensi kertaa seurakuntiin. Saarnaajaveljien toimintaa lisättiin myös suuresti vuoden 1922 kuluessa.
Niinpä ranskalaisten veljien kärsimistä vakavista koettelemuksista huolimatta ne, jotka olivat kestäneet uskollisina, saattoivat osallistua suuressa määrin elintärkeään Valtakunnasta julistamiseen.
TODISTAMINEN ELSASS-LOTHRINGENISSA
Saksankielisen Kultainen Aika -lehden levityksen lisääntyessä Vartiotorni-seura perusti Elsass-Lothringeniin Strasbourgin kaupunkiin toimiston ja kirjallisuusvaraston, ja veli Henri Geiger pantiin huolehtimaan siitä. Kultainen Aika -lehdet lähetettiin suurina erinä Bernistä, ja ne käärittiin paperiin ja lähetettiin tilaajille tästä Strasbourgin toimistosta. Sisaret saattoivat käydä monissa Strasbourgin ravintoloissa ja tarjota pöytä pöydältä lehtiä aterioiville ihmisille. Usein he levittivät jopa 90 lehteä yhdessä illassa. Sisar Lydia Geiger menestyi erityisen hyvin tässä työssä; hän levitti joskus 2000 lehteä kuukaudessa.
Vuonna 1923 Bernin toimisto lähetti veli Franz Züreherin Elsass-Lothringeniin ja Saarin alueelle esittämään Luomisnäytöstä. Tämä sveitsiläinen veli jatkoi Luomisnäytös-työhön osallistumista Ranskassa ja Saarin alueella vuoteen 1925 asti, jolloin hänet kutsuttiin Bernin Beeteliin. Vuonna 1923 Elsassissa olevan Mulhousen seurakunnan yhteyteen kuului noin 50 henkeä, mutta tuona samana vuonna sekä Mulhousessa että Strasbourgissa oli muistonvietossa läsnä 110 henkeä kummassakin.
VAHVISTUNUT JÄRJESTÖ
Ranskan työ sai järjestöllisesti hyvän alun vuonna 1923. Seura nimitti jokaiseen seurakuntaan ”palvelusjohtajan”. Hänellä oli kaksi apulaista, toinen hoitamassa tilejä ja toinen kirjallisuusvarastoa. Nämä kolme veljeä muodostivat ”palveluskomitean”. Tämä merkitsi keskitetyn teokraattisen johdon alkua Ranskan kentällä. Kautta koko vuoden 1923 Seura järjesti todistuspäiviä palvelusjohtajien välityksellä. Sitten 26. elokuuta 1923 ranskalaiset veljet osallistuivat Brooklynin toimiston järjestämään ”maailmanlaajuiseen todistamiseen”.
Jumalan harppu -kirjan julkaiseminen ranskaksi oli jälleen yksi virstanpylväs ranskankielisellä kentällä suoritettavan työn kehityksessä. Tämä kirja antoi Ranskassa suoritettavalle opetustyölle voimakkaan sysäyksen. Ranskankielisille veljille pidettiin myös yleiskonventti Denainissa 2. ja 3. syyskuuta 1923. Veljet Zaugg ja Weber Sveitsistä olivat läsnä, ja he pitivät pääpuheet yhdessä ranskalaisen saarnaajaveljen, Emile Delannoyn, kanssa. Suuri juliste, jossa oli sanat ”Julistakaa Kuningasta ja Valtakuntaa”, avattiin yleisön edessä, aivan kuten veli Rutherford oli tehnyt edellisenä vuonna Cedar Pointissa Yhdysvalloissa. Veljet olivat haltioissaan, ja kaikki läsnäolijat hyväksyivät päätöksen yksimielisesti. Tarkastellessaan lyhyesti Ranskassa vuonna 1923 suoritettua työtä veli Rutherford kirjoitti:
”Koko työssä voimme panna merkille innon todella lisääntyneen ystävien keskuudessa. Me arvostamme suurta etuamme julistaa valtakunnan hyvää sanomaa. Yleensä ystävät lähtevät viiden tai kuuden hengen ryhmissä kolporteeraustyöhön, ja he myyvät sunnuntaiaamuisin jopa 250 kirjaa.”
Vuonna 1924 julkaistiin ranskankielisen Kultainen Aika -lehden ensimmäiset numerot. Siitä tuli vuonna 1925 kahdesti kuukaudessa ilmestyvä aikakauslehti, mutta se lakkasi ilmestymästä vuonna 1926 veli Rutherfordin ohjeiden mukaisesti. Sitten, lokakuussa 1932, se ilmestyi uudelleen, ja siitä tuli säännöllisesti kuukausittain julkaistava lehti.
Toukokuussa 1924 veli Rutherford vieraili pikaisesti Ranskassa ja puhui Pariisissa ja maan pohjoisosassa. Hän huomautti: ”Ranskalaisten kiinnostus totuutta kohtaan alkaa jossain määrin herätä, mutta Ranskassa on silti vielä paljon tehtävää.” Sitten heinäkuussa pidettiin ranskankielisille veljille yleiskonventti Haveluyssa Denainin lähellä Pohjois-Ranskassa veli Zauggin ja useiden muiden Bernin Beetel-perheen jäsenten palvellessa ohjelmassa.
VELJIEN TOIVEITA
Ranskassa oli vuonna 1924 kaiken kaikkiaan 557 läsnä muistonvietossa, mukaan luettuina noin 300 Elsass-Lothringenissa. Sisar Suzanne Beugin kertoo monien veljien toiveista: ’Jäännökseen kuuluvat odottivat menevänsä taivaaseen ennen vuoden 1924 loppua. Veli Delannoy, joka vieraili meidän luonamme Denainissa, lohdutti meitä suureen joukkoon kuuluvia. Hän sanoi, ettei meitä hylättäisi. Kaikesta huolimatta, kun vuosi 1924 päättyi, olin helpottunut nähdessäni, että vanhempani olivat vielä maan päällä.’ Tämä tilanne ennakoi kuitenkin seuraavaksi vuodeksi lisää koettelemuksia ja seulomista.
1925 – KRIITTINEN VUOSI
Vuosi 1925 sai varsin hyvän alun, kun ranskankielinen Vartiotorni-lehti sai 12 sivun asemesta 16 sivua. Ranskassa jaettiin myös ”Syytös pappeja vastaan” -nimistä traktaattia, suurelta osaltaan suoraan kirkkojen ulkopuolella. Koko ranskankielisellä kentällä jaettiin näitä traktaatteja yli kaksi miljoonaa kappaletta!
Veli Rutherford vieraili jälleen kerran Ranskassa toukokuussa 1925. Hänen oli määrä pitää puhe ”Papiston petokset paljastettu” suuressa Eiffelin tornia vastapäätä olevassa Trocadéro-palatsissa, mistä on näköala Seinejoen yli. Veljet olivat tulleet Pohjois-Ranskasta Pariisiin viikkoa ennen puhetta auttaakseen paikallisia veljiä sen mainostamisessa. Suurikokoisia mainoslehtisiä joutui kuitenkin nopeasti katolisen papiston käsiin, ja se painosti poliisia tekemään lopun tästä kadulla suoritettavasta mainostamisesta. Niinpä jotkut veljistä pidätettiin.
Noin 2000 vastasi kutsuun ja tuli kuulemaan puhetta. Veli Rutherford alkoi juuri puhua, kun yhtäkkiä noin 50 pappia ja Katolisen aktion jäsentä ryntäsi saliin kepein varustautuneina laulaen Marseljeesia (Ranskan kansallislaulua). Kolme kertaa veli Rutherford lähti lavalta ja palasi sitten takaisin. Vastustajat huusivat: ’Jos hän on tuomari, menköön tuomitsemaan amerikkalaisia!’ Vartiotorni (engl.) kertoi 1. elokuuta 1925:
”Samalla kun kuulijoitten enemmistö vastusti papistoa, ... läsnäolijat laskivat leikkiä toistensa kanssa eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota puhujaan. Oli mahdotonta puhua heille. ... oli kerrassaan välttämätöntä lopettaa kokous.”
Tuona samana vuonna 1925 järjestössä ilmaantui vielä suurempiakin vaikeuksia. Kirjaa Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan oli käytetty laajalti ranskalaisella kentällä vuodesta 1921 lähtien, ja sen sisällön perusteella vuodelta 1925 odotettiin paljon. Mutta kun vuosi 1925 tuli ja meni ilman odotettujen tapahtumien toteutumista, ne ulkopuoliset, jotka olivat lukeneet kirjan, pitivät veljiä pilkkanaan. Veli Jules Anache Sin-le-Noblesta kirjoittaa: ”Meitä pitivät pilkkanaan vihollisemme, jotka kirjoittivat artikkeleita, joista yksi oli otsikoitu ’Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan, jos he nauttivat Pink-pillereitä’, viitaten erääseen lääkkeeseen, joka oli suosittu tuohon aikaan.”
Mikä vielä pahempaa, joidenkuiden veljienkin usko järkkyi. Jotkut odottivat menevänsä taivaaseen tuona vuonna. Tämä aiheutti seulomista seurakunnissa, erityisesti Elsassissa. Sisar Anna Zimmermann kirjoittaa: ”Aiheettomat toiveet saivat aikaan suuria koettelemuksia. Monet luopuivat.”
Tästä koettelemuksesta oli kuvaavana osoituksena kysymyskokous, jonka veli Rutherford piti Baselissa Sveitsissä 1.–3. toukokuuta 1926 pidetyssä konventissa. Tästä konventista kertovassa raportissa sanottiin:
”Kysymys: Ovatko vanhan ajan arvokkaat palanneet?
”Vastaus: Eivät suinkaan. Kukaan ei ole nähnyt heitä, joten olisi typerää tehdä sellaista ilmoitusta. ’Miljoonat’-kirjassa mainittiin, että me voisimme järkevästi odottaa heidän palaavan pian vuoden 1925 jälkeen, mutta tämä oli vain ilmaistu mielipide.”
Oli erehdytty, mutta kuten veli Rutherford sanoi, se ei ollut syy lopettaa Herran palvelemista. Muutamat kuitenkin lopettivat, ja niin tuo aika merkitsi lisäseulomista Ranskan kentällä. Ranskankielisessä Vartiotornissa julkaistut numerotiedot osoittavat, että vuonna 1925 Mulhousen seurakunnassa Elsassissa oli 93 läsnä muistonvietossa, kun taas vuonna 1927 muistonvietossa läsnä olleiden määrä oli laskenut 23:een.
LISÄÄ KOETTELEMUKSIA RANSKALAISILLE VELJILLE
Keski-Euroopan toimiston johtaja veli Binkele joutui terveyssyistä jättämään tehtävänsä ja tilalle tuli heinäkuussa 1925 veli Zaugg. Seuraavana vuonna Binkele kääntyi Seuraa vastaan ja perusti oman lahkon nimeltä ”Vapaat Raamatuntutkijat”. Sitten veli Zauggin tilalle tuli vuonna 1926 veli Martin Harbeck, jonka veli Rutherford lähetti Brooklynista. Veli Zaugg luopui kokoajantyöstä ja lopulta jätti totuuden.
Niinpä kahden vuoden aikana oli tapahtunut kaksi kertaa niin, että Ranskassa suoritettavan työn johtaja oli poistettu dramaattisissa olosuhteissa tehtävästään. Ranskalaiset veljet kuulivat tästä, eikä se suinkaan helpottanut tilannetta. Niin päättyi pitkä sota-ajan koettelemusten ja veljien sodanjälkeisen seulomisen aika ranskankielisellä kentällä.
LAAJENNUSTA PUOLALAISTEN KESKUUDESSA
Monien poliittisten ja taloudellisten syiden vuoksi Ranskan hallitus antoi useille puolalaisille mahdollisuuden tulla työskentelemään ranskalaisissa hiilikaivoksissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Pian alkoi ilmaantua kaivosyhdyskuntia, joissa voitiin kuulla ainoastaan puolan kieltä. Kaivostyöläisiä seurasivat pian puolalaiset leipurit, lihakauppiaat, ruokatavarakauppiaat ja katoliset papit. Vuoteen 1923 mennessä Pohjois-Ranskassa oli noin 100000 puolalaista, ja monia tuli päivittäin lisää.
Pohjois-Ranskassa olevat ranskalaiset seurakunnat saarnasivat näiden puolalaisten kaivostyöläisten ja heidän perheittensä keskuudessa, ja monet kiinnostuivat totuudesta. Ensimmäinen puolankielinen seurakunta muodostettiin vuonna 1923, ja seuraavana vuonna veli Rutherford lähetti puolan kieltä puhuvia amerikkalaisia saarnaajaveljiä Brooklynista esittämään puolalaisille Luomisnäytöstä. Nämä saarnaajaveljien vierailut virkistivät suuresti veljiä ja vahvistivat heidän yhdyssiteitään päätoimistoon.
Valtakunnan työn kasvu puolalaisten keskuudessa oli merkittävä. Niistä 1138:sta, jotka olivat läsnä muistonvietossa Ranskassa vuonna 1926, 518 oli puolalaisia, ja Ranskassa tuona vuonna olleista 34 seurakunnasta 12 oli saksankielisiä ja ne sijaitsivat Elsass-Lothringenissa, 12 oli puolankielisiä ja 10 ranskankielisiä. Brooklynista lähetetyt puolan kieltä puhuvat amerikkalaiset saarnaajaveljet, kuten veljet Krett, Ludwig Kuzma ja Rycombel, vierailivat näissä puolankielisissä seurakunnissa. Vuonna 1926 pidettiin yleiskonventti Sin-le-Noblessa, ja tuon konventin ranskankielisessä kokouksessa oli läsnä noin 300 ja puolankielisessä 1000! Veli Albert Kosmalski, joka toimi saarnaajaveljenä (puolankielisissä seurakunnissa) vuodesta 1928 vuoteen 1936, kertoo seuraavaa:
”Vieraillessaan Bruay-en-Artois’ssa [vuonna 1924] veli Rutherford kertoi puolalaisille, että Jehova oli ottanut heidät pois maastaan, jotta he voisivat oppia totuuden Ranskassa ja jotta he ja heidän lapsensa auttaisivat myös ranskalaisia oppimaan totuuden. Hän lisäsi, että suuri saarnaamistyö oli vielä tehtävä ja että Jehova herättäisi julistajia tähän työhön.”
Nämä veli Rutherfordin sanat osoittautuivat tosiksi. Vuoden 1929 Vuosikirja (engl.) kertoo:
”Puolalaiset ovat innokkaita; he eivät tyydy työskentelemään vain naapuristossaan, vaan useat ryhmät ovat ottaneet vastuukseen mennä myös kaukaiselle alueille. Etsiessään Ranskasta omaan kansaansa kuuluvia monet kulkevat satakin kilometriä päivässä polkupyörällä ja etsivät puolalaiset, eivät ainoastaan kaivosalueilta, vaan myös maaseudulta maataloista kertoakseen heille valtakunnan sanomaa. Jotkut puolalaiset veljet ovat jopa alkaneet todistaa ranskalaisille, ja he ovat menestyneet merkittävästi käyttämällä ranskankielistä ’Vapaus’-kirjasta. Puolalaiset veljet alkavat nähdä Herran työn ykseyden ja sen, että on välttämätöntä tehdä työtä Herran menetelmien mukaisesti ja sopusoinnussa järjestön kanssa. Vuoden kuluessa 332 puolalaista veljeä on vertauskuvannut vihkiytymisensä kasteella.”
USKOLLISET RIENTÄVÄT ETEENPÄIN
Koettelemuksista huolimatta ranskalaiset veljet riensivät eteenpäin saarnaamistyössä Pohjois-Ranskassa. Ranskassa alettiin vuonna 1927 saarnata sunnuntaisin talosta taloon käyttäen kirjoja ja kirjasia. Veli Weber vieraili edelleen seurakunnissa ja erillään olevissa ryhmissä. Uusia tuli lisää. Eräs suuressa Lyonin kaupungissa asuva perhe oppi totuuden Saksassa asuvalta sukulaiseltaan. Tämän Rocques’n perheen kaikki kolme tytärtä tulivat lopulta totuuteen ja saivat avioliiton kautta nimet Fenouil, Boiteux ja Blanck. Nämä perheet muodostivat tulevan Lyonin seurakunnan ytimen. Vuonna 1927 ainoa Ranskassa suoritettavasta työstä huolehtiva toimisto oli Strasbourgissa, ja se oli Sveitsissä olevan Bernin toimiston alaisuudessa.
Tähän aikaan alettiin Valtakunnan sanomaa viedä Ranskassa asuville italialaisille. Vuoden 1929 Vuosikirja kertoo: ”Luomisnäytöstä on näytetty myös italialaisille. ... Mussolini ajaa hyviä italialaisia valta-alueeltaan, ja katso: Herra antaa heille totuuden Ranskassa!” Vuonna 1928 Ranskassa oli 447 julistajan huippu. Näistä seitsemän oli kolporteeraajia, kuten tienraivaajia siihen aikaan kutsuttiin. Seurakuntia oli 45.
TOIMISTO AVATAAN PARIISISSA
Strasbourgissa ollut toimisto siirrettiin vuonna 1929 Seuran vuokraamiin tiloihin rue des Poissonniers 105:een (Paris 18). Elsassilainen veli Gustave Zopfer nimitettiin tämän uuden Pariisin toimiston johtajaksi. Tämä toimisto oli tietysti yhä Sveitsin Bernissä olevan haaratoimiston alaisuudessa, missä toimistossa veli Harbeck oli työn johdossa.
Pariisissa ja sen esikaupungeissa oli vuonna 1929 likimäärin 40 julistajaa. Lensissä Pohjois-Ranskassa pidettiin syksyllä konventti, jossa oli läsnä noin 1200! Noin 600 osallistui kenttäpalvelukseen ja levitti yli 5000 kirjaa ja kirjasta. Useimmat heistä olivat tietysti puolalaisia veljiä.
ULKOMAISIA KOLPORTEERAAJIA
Vuonna 1929 kaksi englantilaista kolporteeraajaa (tienraivaajaa) ylitti Englannin kanaalin ja työskenteli Dunkerquen alueella, ja monet muut seurasivat pian heitä. Bernin toimiston valvoja veli Harbeck kirjoitti:
”Me rukoilimme, että Herra lähettäisi Ranskaan kolporteeraajia, ja meidän rukoukseemme vastattiin. Useimmat heistä tulivat Englannista ja muista maista, ja koska he eivät osaa kieltä, he käyttävät [todistus-]kortteja erinomaisen menestyksellisesti. Ranskassa levitettiin vuonna 1930 kahdeksan kertaa niin paljon kirjallisuutta kuin vuonna 1928.”
Vuonna 1930 kolporteeraajien lukumäärä kohosi nopeasti 27:ään. Näiden kokoajansaarnaajien työnä oli pääasiassa käydä paljon aluetta ja levittää kirjallisuutta. Siten sanomaa Valtakunnasta alettiin kuulla alueilla, joilla sitä ei ollut koskaan aiemmin kuultu. Lisäilmauksena työn edistymisestä oli Vartiotorni-seuran Ranskan haaratoimiston perustaminen vuonna 1930. Tuohon aikaan mennessä Pariisin toimiston henkilökunnan määrä oli noussut viiteen mukaan luettuna paikallinen työn johtaja veli Zopfer, joka työskenteli Bernissä olevan veli Harbeckin alaisuudessa.
KANSAINVÄLINEN KONVENTTI PARIISISSA
Ensimmäinen suuri konventti Pariisissa pidettiin Pleyel-salissa 23.–26. toukokuuta 1931. Se oli käännekohta Ranskan Jehovan todistajien historiassa. Vartiotorni kertoi 1. lokakuuta 1931:
”Parhaan laskun mukaan, mikä voitiin tehdä, oli konventissa läsnä 1.450 saksalaista, 778 englantilaista, 551 puolalaista, 200 ranskalaista ja pieni määrä monesta muusta maasta. Tiedusteltaessa konventissa huomattiin, että läsnä oli kahtakymmentä kolmea kansallisuutta, mutta että melkein kaikki niistä ymmärsivät yhtä seuraavista kielistä: englanti, puola, ranska tai saksa. Näillä kielillä pidettiin puheita, toisinaan niin monen kuin kolmenkin tulkin ollessa lavalla samalla kertaa. ... Seuran presidentti piti useita puheita, ja nämä vuorostaan tulkittiin ranskaksi, saksaksi ja puolaksi. ...
”Konventti oli kaiken aikaa innokkaan hengen läpitunkema, ja kun se oli päättynyt, kuultiin jokaisen sanovan: ’Totisesti tämä oli paras konventti tähän mennessä’; ja tietysti se oli paras, mitä milloinkaan on pidetty Pariisissa, kenties parempaa ei ole pidetty missään muuallakaan. Aika näyttää nyt varmalta työn laajentamiseksi Ranskassa. ...
”Toimistolle on nyt löydetty parempi asunto, missä on enemmän tilaa ja paremmin valoa. Sen lisäksi on Herra varannut kodin, missä toimiston väki voi elää mukiinmenevästi ja ilomielin yhtenä perheenä sekä myöskin tarjota suojaa muutamille kolporteeraajille, jotka työskentelevät Pariisin kaupungissa.”
Kenttäpalvelus oli konventin huomattava piirre. Kaikki oli hyvin suunniteltu, ja kullekin julistajalle annettiin ohjausta ja apua. Palvelus onnistui suurenmoisesti, kuten Le Messager raportoi 25. heinäkuuta 1931:
”Jokaisella ryhmällä oli pari tulkkia auttamassa johdossa olevaa veljeä antamaan työntekijöille aluetta. Jotkin ryhmät menivät alueelleen suurilla kiertoajelubusseilla, jotka oli varattu sitä tarkoitusta varten ja jotka odottivat salin ulkopuolella. Toiset, joille oli annettu aluetta salin lähiympäristöstä, kulkivat raitiovaunuilla, takseilla tai jalan. Käytännöllisesti katsoen 100 prosenttia konventissa tuolloin olleista osallistui palvelukseen. Tuon yhden palvelukseen käytetyn aamun kuluessa työhön osallistuneet levittivät 1329 kirjaa ja 14557 kirjasta, ja koko konventin aikana Pariisissa levitettiin kaiken kaikkiaan 16776 kirjaa ja kirjasta.”
LISÄÄ KOLPORTEERAAJIA HALUTAAN
Pariisin konventissa kehotettiin useampia ryhtymään kolporteeraustyöhön. Tämä kutsu Jumalan hengen selvän ilmenemisen yhteydessä sai monet aloittamaan kokoajanpalveluksen. John Cooke, joka tuohon aikaan oli vasta teini-ikäinen mutta joka myöhemmin palveli lähetystyöntekijänä Espanjassa ja joka parhaillaan palvelee Etelä-Afrikassa, kirjoittaa:
”Millainen konventti se olikaan! En koskaan unohda sitä. Nuorelle pieneen seurakuntaan tottuneelle veljelle oli jännittävää matkustaa satojen veljien kanssa Lontoosta Pariisiin. Ja vielä jännittävämpää oli tavata Saksasta tullut suurempi joukko ja lukuisista muista maista tulleet veljet. Kuinka ylitsevuotavan innokkailta nämä mantereelta tulleet veljet vaikuttivatkaan meistä tasaisista englantilaisista! ... Kaikki vaikutti niin hyvin järjestetyltä, niin ripeältä, ja jokainen näytti niin onnelliselta.
”Juuri silloin tein suuren päätöksen, joka muutti elämäni. Olin jo ajatellut paljon tienraivausta ja halusin olla tienraivaaja, mutta isäni vastustus oli ollut minulle esteenä. Kuitenkin aivan ensimmäisen ohjelmajakson aikana eräs sisar, jonka kanssa keskustelin, sanoi: ’Sinun kaltaisesi nuoren veljen tulisi olla kolporteeraaja; miksi sinä et ole?’ Monet huomauttavat useita kertoja samalla tavalla. Veli Rutherford sanoi painokkaaseen tapaansa: ’Minkään auringon alla ei tulisi estää teitä nuoria lähtemästä kolporteeraustyöhön.’”
Toinen englantilainen veli, Eric Wilkinson, huomauttaa, että ’ketä tahansa mistä tahansa maasta kehotettiin tulemaan Ranskaan ja osallistumaan työhön’. Eric ja eräs hänen ystävänsä hänen kotiseurakunnastaan Lancasterista Englannista vastasivat kutsuun ja olivat pian Ranskassa saarnaamassa koko ajallaan hyvää uutista. Siten tienraivaajien määrä Ranskassa nousi 27:stä (v. 1930) 104:ään (v. 1931).
KOLPORTEERAUS RANSKASSA
Veli Wilkinson kertoo Ranskassa tehdystä kolporteeraustyöstä:
”Meidät määrättiin työskentelemään Pariisin slummialueelle. Portinvartijat olivat yhtä päättäväisiä siinä, ettemme työskentelisi heidän rakennuksissaan, kuin me olimme siinä, että me työskentelisimme niissä. He kutsuivat usein poliisin, ja meidät vietiin komissaarin luo, mutta tämä oli yleensä myötätuntoinen ja antoi meidän mennä. Lopulta me teimme eräänlaisen liivin, jossa oli viisi taskua ja harteittemme yli menevät hihnat. Sitä käytettiin takin alla, ja siihen mahtui riittävästi kirjallisuutta yhtä rakennusta varten. Tämän liivin kanssa me voimme ohittaa portinvartijat (jotka istuivat lasiseinäisissä kopeissaan). Lopun kirjallisuuden me pidimme laukuissa polkupyörissämme. Me työskentelimme tietysti todistuskortin avulla, mutta ystäväni (joka puhui ranskaa) yllättyi suuresti havaitessaan, että vastoin hänen odotuksiaan minä levitin enemmän kirjallisuutta kuin hän. Hän kertoi ihmisille liian paljon; he eivät enää olleet uteliaita tietämään lisää, kun hän lopetti puheensa.
”Pariisissa työskenteleminen oli varsin rasittavaa, erityisesti maaseudulla kasvaneelle. Tilannetta pahensi vielä se, että alueella, jolla työskentelimme, totesimme usein olevan vain yksi käymälä 4–6 huoneistoa varten. Nämä [käymälät] oli rakennettu portaikkojen kulmaan. Niissä ei yleensä ollut vesilukkoa, vaan pelkkä suora putki. Voitte ymmärtää, millainen haju niistä lähti kesän kuumuudessa! Me kaipasimme vihreitä niittyjä, ja koska maaseudulla tarvittiin enemmän tienraivaajia, me tarjouduimme lähtemään.”
Samuel Nongaillard, Pariisin alueella siihen aikaan asunut ranskalainen veli, kertoo hauskasta kokemuksesta, joka sattui kahdelle julistajalle, jotka eivät vielä olleet oppineet paljoa ranskaa:
”Pariisissa tuotti eniten vaikeuksia portinvartijoiden ohi pääseminen, sillä he olivat todellisia vahtikoiria. Kaksi englantilaista sisarta työskenteli eräässä kerrostalossa Pariisissa, kun portinvartija tuli ylös portaita ja kysyi heiltä, mitä he tekivät ja ketä he olivat tulleet tapaamaan. Tämä vartija oli melko aggressiivinen, joten sisarten piti löytää nopeasti vastaus. Huomatessaan erääseen oveen kiinnitetyn emalilaatan ja ajatellessaan, että siinä luki asukkaan nimi, toinen sisarista vastasi leveästi hymyillen: ’Me olemme tulleet tapaamaan rouva Tournez le bouton’ia! [Paina nappia!]’”
ESIMERKILLINEN INTO JA KESTÄVYYS
Nuo varhaiset tienraivaajat olivat esimerkillisen innokkaita ja kestäviä. He luopuivat aineellisista mukavuuksista, mutta he saivat monia runsaita hengellisiä siunauksia. Eräs englantilainen sisar, Mona Brzoska, kirjoitti Ranskassa vuonna 1931 ja sen jälkeisinä vuosina tienraivaajana saamistaan kokemuksista:
”Meidän asuntomme oli yleensä hyvin alkeellinen, ja yksi suurimmista ongelmistamme talviaikana oli lämmitys. Meidän oli usein pakko tulla toimeen jäätävän kylmässä huoneessa, missä meidän täytyi aamulla rikkoa vesikannusta jää ennen kuin voimme peseytyä. Valmistimme yksinkertaisen ruokamme pienellä petrolikeittimellä. Nykyään käytettävissä olevia retkeilyvarusteita ei ollut siihen aikaan. Niinpä meidän varusteemme olivat melko alkukantaisia ja elämämme aika lailla karua.
”Me emme koskaan tavanneet muita raamatuntutkijoita; olimme täysin erossa muista. Tämä olikin suurin muutos verrattuna siihen, mihin olimme omassa maassamme tottuneet; olimme aina olleet tekemisissä veljien kanssa. Meidän täytyi selviytyä eristyksissä olemisesta tutkimalla säännöllisesti yhdessä Seuran julkaisuja. Koska emme tuohon aikaan tehneet uusintakäyntejä emmekä johtaneet Raamatun kotitutkisteluja, meillä oli illalla aikaa kirjoittaa perheellemme ja erityisesti toisille tienraivaajille kertoaksemme kokemuksiamme ja rohkaistaksemme toisiamme. Joinakin vuosina meidän oli jopa pidettävä muistonvietto vain kahdestaan.
”Työskentelimme pitkiä päiviä. Joka päivä ajoimme polkupyörillämme 50–60 kilometriä. Meidän täytyi aloittaa aikaisin aamulla, erityisesti talvisaikaan voidaksemme siten käyttää hyväksemme päivän valoisan ajan.”
Vaikka suurin osa varhaisista tienraivaajista oli englantilaisia, heidän joukossaan oli muihinkin kansallisuuksiin kuuluvia, kuten saksalaisia, sveitsiläisiä, puolalaisia ja ranskalaisia. Näillä tienraivaajilla oli usein niukasti elintarpeita. Eräs ranskalainen veli kertoo vierailleensa Lyonissa joidenkuiden ulkomaisten tienraivaajien luona, jotka antoivat hänelle seuraavan reseptin:
”Pane illalla mitallinen vehnää termospulloon ja lisää siihen kiehuvaa vettä. Kaada sisältö ulos seuraavana aamuna ja makeuta se sokerilla. Tulos oli syötäväksi kelpaavaa ja epäilemättä ravitsevaa, mutta ei kylläkään kovin ruokahalua herättävää.” Ei ainakaan ranskalaisesta!
LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT KARKOTETAAN, MUTTA HEIDÄN TYÖNSÄ KANTAA HEDELMÄÄ
Sisäasiainministeriö lähetti vuonna 1934 poliisille määräyksen karkottaa maasta kaikki ulkomaiset lähetystyöntekijät, jotka toimivat Vartiotorni-seuran hyväksi. Tämän määräyksen laati ranskalainen poliitikko Pierre Laval, josta myöhemmin toisen maailmansodan aikana tuli petturi. Hän joutui oikeuteen, ja hänet ammuttiin. Siten suurimman osan näistä ulkomaisista kolporteeraajista oli pakko lähteä Ranskasta vuosina 1934 ja 1935.
Kuitenkin heidän suorittamansa työ menestyi. Pariisin toimiston johtaja veli Zopfer kirjoitti vuonna 1935: ”Heidän vuodesta 1930 vuoteen 1934 suorittamansa työ oli kylvöä, joka on tuottanut hedelmää. Me saamme jatkuvasti joka puolelta Ranskaa kirjeitä – ilon ilmauksia siitä, että Jehovan todistajat ovat käyneet näiden ihmisten luona ja että he ovat oppineet jotakin totuudesta.”
Melko useat niistä, jotka ovat asennoituneet Jehovan puolelle, ottivat tosiaan aluksi kirjallisuutta noilta kolporteeraajilta sotaa edeltäneinä vuosina. Esimerkiksi veli Daniel-Oviez kirjoitti Seuran haaratoimistoon muutama vuosi sitten: ”Jotkut, jotka nyt osoittavat kiinnostusta täällä Narbonnen alueella, saivat julkaisuja englantilaisilta tienraivaajilta ennen sotaa.” Toinen sisar pani merkille: ”Aina silloin tällöin tapaa vanhahkoja veljiä ja sisaria, jotka saivat ensiksi Seuran kirjallisuutta tuohon aikaan. Tutkin parhaillaan erään rouvan kanssa, joka otti Luominen-kirjan 30-luvulla.”
Kaikki nämä innokkaat Ranskassa ennen sotaa työskennelleet tienraivaajat voivat siis olla varmoja, että heidän ranskalaiset veljensä havaitsevat nykyään heidän suorittamansa työn suuren arvon. He olivat todellisia tienraivaajia – erinomainen esimerkki nykyisten seurakuntien nuorille jäsenille.
RADIOESITELMIÄ
Seuran onnistui tehdä 15. helmikuuta 1930 sopimus Pariisin radioasema VITUS’n kanssa, ja kesään 1931 mennessä tuo asema oli radioinut 140 ranskankielistä, 35 englanninkielistä ja 9 puolankielistä raamatullista luentoa. Tämä asema radioi myös veli Rutherfordin Pariisin konventissa vuonna 1931 pitämän esitelmän. Seuraava eräältä pariisilaiselta saatu kirje osoittaa, miten hyvä vaikutus radiolähetyksillä oli:
”Kuuntelin tarkkaavaisesti luentoa, jonka radioasema VITUS lähetti eilen. Sallikaa minun ilmaista arvostukseni puhujalle, jonka nimeä en voi nyt muistaa. Radioasema VITUS tulee jonakin päivänä olemaan ylpeä siitä, että sitä on käytetty sellaiseen erinomaiseen tarkoitukseen aikana, jolloin uskonto ja tiede, edistysaskeleista huolimatta, ovat niin ristiriitaisia. Hyvä VITUS!”
Vuoden 1932 Vuosikirja (engl.) kertoi: ”Tuhannet ihmiset Pariisissa ja sen lähiympäristössä kuulevat sanomaa. Monet heistä ovat käyneet Pariisissa sijaitsevassa toimistossamme, joka on nyt keskeisellä paikalla, ja he ovat hankkineet sieltä kirjallisuutta.”
Niiden joukossa, jotka tulivat totuuteen radion kuuntelemisen välityksellä, oli Queyroin perhe. Se asui Saint-Ouenissa, aivan Pariisin pohjoispuolella sijaitsevalla esikaupunkialueella. Useat tämän perheen jäsenet astuivat lopulta kokoajansaarnaamistyöhön. Yksi pojista, Jean Queyroi, meni myöhemmin Gilead-kouluun, ja hän palvelee yhä uskollisesti kokoajanpalveluksessa Pariisin alueella.
Radiolähetyksistä oli myös toisenlaista hyötyä, kuten sisar Mona Brzoska, yksi ulkomaisista tienraivaajista, selitti: ”Pelkästään sen mainitseminen, että sellaisia ohjelmia radioitiin, riitti saamaan ihmiset kuuntelemaan meitä. He eivät halunneet myöntää olevansa tietämättömiä siitä, mitä oli tekeillä.”
Vuosien mittaan myös muut Ranskan radioasemat VITUS’n lisäksi osallistuivat meidän raamatullisten luentojemme radioimiseen. Tämän lisäksi myös suoraan Amerikasta tulleita radiolähetyksiä otettiin vastaan Ranskassa. Schenectadyn ja Pittsburghin radioasemat radioivat koelähetyksen sunnuntaina 13. tammikuuta 1935. Veli Rutherfordin puhe ”Yleinen sota lähellä” lähetettiin lyhyillä radioaalloilla ja otettiin vastaan Ranskassa. Tämän kokeen onnistuminen johti siihen, että veli Rutherfordin puhe ”Hallitus” radioitiin 2. kesäkuuta 1935. Hän piti tuon puheen Washingtonin konventissa, ja Radio Philadelphia välitti sen niin, että se voitiin kuulla Pariisissa Pleyel-salissa pidetyssä konventissa.
OSOITTEENMUUTOS
Seuran Pariisin toimisto siirrettiin huhtikuussa 1931 hiukan pimeistä ja ahtaista tiloista rue des Poissonniers 105:stä (Paris 18), sopivampiin ja paremmalla paikalla sijaitseviin tiloihin, jotka vuokrattiin rue du Faubourg Poissonnière 129:stä (Paris 9). Samana vuonna Seura osti Enghien-les-Bainsista, Pariisin pohjoispuolella sijaitsevasta esikaupungista, omakotitalon, josta tuli Ranskan ensimmäinen varsinainen Beetel-koti. Veljet asuivat siellä ja matkustivat joka päivä junalla Pariisiin työskentelemään Pariisin toimistossa. Veli Gustave Zopfer oli työn johdossa, ja hänen vaimonsa oli Enghienissä ja huolehti Beetel-kodista.
Alice Berner, joka toimii nykyään Wiesbadenin Beetelissä, asui jonkin aikaa Ranskan Beetelissä 1930-luvun alussa. Hän kertoo:
”Se oli ihana paikka, jossa oli suuri puutarha. Tämä merkitsi tietysti meille myös työtä. Niinpä me toimistossa työskentelevät tytöt vietimme viikonloppuina tuntikausia siistien puutarhaa ja auttaen myös silityksessä.
”Aamulla päivän tekstin ja aamiaisen jälkeen me tavallisesti juoksimme junalle, joka vei meidät Pariisin pohjoiselle asemalle. Juna oli mukava, ja ihmisillä oli tapana lukea aamulehteään. Joskus meillä oli myös tilaisuus antaa todistusta.
”Rue du Faubourg Poissonnière 129:ssä sijaitseva huoneisto palveli useaa tarkoitusta. Se oli meidän toimistomme, ja siellä oli myös suuri pöytä, jolla oli kirjallisuutta niitä varten, jotka tulivat sisään saadakseen kirjoja tai lehtiä. Toinen osa palveli varastohuoneena, ja kuin hiukan piiloon oli järjestetty pieni keittiö, koska me emme menneet kotiin lounaalle, vaan söimme toimistossa. Meitä oli silloin seitsemisen henkeä, mutta silloin tällöin veljillä tai sisarilla oli tapana tulla auttamaan jonkin kiireellisen lastauksen suorittamisessa. Niinpä meitä oli lounaspöydässä joskus jopa 10–12 henkeä nauttimassa onnellisesta yhdessäolosta.”
1931 – UUSI NIMI
Uusi nimi ”Jehovan todistajat” omaksuttiin vuonna 1931, ja monet vanhemmista ranskalaisista veljistä kertovat, miten virkistävä vaikutus sillä oli heihin. Ranskankielinen Kiertokirje (”Valtakunnan Palveluksemme”) mainitsi vuoden 1931 lokakuun numerossaan otsikon ”Uusi nimi” alla: ”Kun joku kysyy sinulta: ’Kuka te olette, tai millä nimellä te kutsutte itseänne?’, niin kuinka tyydyttävää onkaan voida vastata: ’Olen yksi Jehovan todistajista!’”
VÄLINEITÄ SAARNAAMISTYÖTÄ VARTEN
Tammikuussa 1932 lähetettiin uusi ranskankielinen kirjanen Valtakunta, maailman toivo Ranskan tasavallan presidentille, ministereille, senaattoreille, kansanedustajille, tuomareille, armeijan upseereille ja pappismiehille kardinaaleista aina paikallisiin seurakuntapappeihin asti. Kirjasta levitettiin laajalti myös talosta taloon.
Kultainen Aika ilmestyi jälleen ranskankielisenä saman vuoden lokakuussa. Se mukailtiin ranskalaisille sopivaksi, ja se sisälsi säännöllisesti veli Rutherfordin radioluentoja. Lehden toimitus oli Pariisissa – veljet Gustave Zopfer, Abel Degueldre ja Emile Delannoy palvelivat toimituskomiteassa – ja eräs ulkopuolinen kirjapaino painoi sen Pariisissa. Seuraavana vuonna ranskankielinen Vartiotorni muuttui 16-sivuiseksi kahdesti kuussa ilmestyväksi aikakauslehdeksi. Siihen asti se oli ilmestynyt vain kerran kuussa.
SAARNAAMINEN KOKO MAASSA
Vuonna 1932 Ranskassa oli 85 tienraivaajaa ja kaiken kaikkiaan 796 julistajaa. He käyttivät apunaan sataa moottoripyörää, neljää autoa ja kahta suurta linja-autoa julistaessaan Valtakunnan sanomaa laajalti. Vuonna 1932 Valtakunnan julistajat olivat raporttien mukaan käyneet ensimmäisen kerran läpi koko Ranskan alueen levittäen 965808 kirjaa ja kirjasta.
KARKOTUKSET ALKAVAT
Ranska alkoi jo vuonna 1932 pakottaa joitakuita ulkomaisia julistajia lähtemään maasta. Näihin kuului joukko puolalaisia veljiä sekä veli ja sisar Rütimann Sveitsistä. Veli Rütimann suoritti käännöstyötä ranskan kielelle, ja hän jatkoi työtään palattuaan Sveitsiin. Hän kuoli vuonna 1959 palveltuaan uskollisesti monta vuotta. Hän oli kuolemaansa saakka Bernin Beetel-perheen jäsen. Sisar Rütimann totesi Ranskan haaratoimistoon lähettämässään kirjeessä 21. tammikuuta 1971: ”Alfred työskenteli tuntien suurta rakkautta ranskankielisiä veljiään kohtaan. Hän ei säästänyt ponnistuksiaan auttaessaan ranskan kielelle suoritetussa käännöstyössä; hänessä oli palava into tuohon työhön, ja me rukoilemme, että ponnistelumme olisivat myötävaikuttaneet hiukan siihen suurenmoiseen kasvuun, jonka me koemme nykyään.”
SEURAN KIRJAT VOITTAVAT KULTAMITALEJA
Ranskankielisiä veljiä pyydettiin syyskuussa 1933 asettamaan Seuran kirjallisuutta näytteille erääseen Pariisin näyttelyyn. Kaksi viikkoa myöhemmin veljet saivat näyttelykomitealta diplomin, jossa oli kultamitali uskonnollisista kirjoituksista. Tämä rohkaisi heitä osallistumaan toiseen muutamaa kuukautta myöhemmin pidettyyn näyttelyyn, ja tällä kertaa Seuralle annettiin kunniadiplomi yhdessä kultamitalin ja Pariisin kaupungin ristin kanssa. Näyttelykomitea selitti kirjeessä:
”Diplomit, jotka annettiin teille vuoden 1933 syys- ja joulukuun näyttelyissä, ovat tunnustus työnne korkeasta moraalisesta arvosta ja siitä kiistattomasta rehellisyydestä, joka ilmenee kirjallisuudestanne. ... Vartiotornin kirjallisuus on rehellisyyden, uskollisuuden ja rohkeuden symboli.”
HITLERILLE LÄHETETÄÄN SÄHKÖSANOMIA
Tähän mennessä Jehovan todistajia oli alettu vainota ankarasti rajan toisella puolella Saksassa. Niinpä kaikki ranskankieliset seurakunnat liittyivät 7. lokakuuta 1934 ympäri maailmaa asuvien veljiensä kanssa lähettämään sähkösanomia, joissa he esittivät vastalauseensa sille, että Hitler ja hänen hallituksensa vainosivat Jehovan todistajia. Jotkin ranskalaiset postitoimistot kieltäytyivät lähettämästä tätä sähkösanomaa, mutta useimmat niistä lähettivät sen, kun veljet niin vaativat.
PAPISTON VASTUSTUSTA JA JOUKKOKARKOTUKSIA
Kun Jehovan todistajien työ menestyi Ranskassa, papisto alkoi nähdä suuren ”vaaran” uhkaavan ”sen” laumoja. Eräät puolalaiset papit pitivät Pariisissa konferenssin ja päättivät yhdessä tehdä kaikkensa lopettaakseen toimintamme puolalaisten keskuudessa. He poltattivat julkisesti kirjallisuuttamme kirkkojen ovien edessä. Toisin paikoin he kiinnittivät kirkkojen ja koulurakennusten oviin kilpiä, jotka varoittivat meidän kirjallisuutemme hankkimisesta.
Sitten helmikuussa 1934 Ranskan sisäasiainministeriön julkaisemassa kirjeessä ilmoitettiin, että kirjoituksemme olivat ”kumouksellisia”, ja poliisille annettiin määräys karkottaa Ranskasta kaikki ulkomaiset lähetystyöntekijät. Määräys koski myös joitakuita puolalaisia veljiämme, jotka olivat oppineet totuuden Ranskassa. Paikoitellen jopa kokonaisia näiden vihkiytyneitten kristittyjen yhdyskuntia vaadittiin lähtemään Ranskasta kahden vuorokauden kuluessa. Niinpä muutamat ainoastaan puolalaisista veljistä koostuneet seurakunnat Pohjois-Ranskassa ja Ranskan keskiosien kaivoskaupungeissa ja -kylissä hävisivät yhdessä yössä. Vuoden 1935 Jehovan todistajain vuosikirja (engl.) huomauttaa tästä:
”Monet näistä [puolalaisista veljistä] on jätetty ilman työtä ja ilman ylläpitoa eikä heillä ole rahaa palata synnyinmaahansa. Heille on tuotettu suuria vaikeuksia. Ranskan hallitus karkotti myös saksalaiset ja Englannin kansalaiset, jotka olivat tienraivauspalveluksessa. Tämä on tehnyt vaikeaksi suorittaa työtä niin menestyksellisesti, kuin oli toivottu.”
Noin 280 puolalaista veljeä palasi Puolaan vuonna 1935, ja jotkut niistä, jotka jäivät Ranskaan, masentuivat kohtaamiensa vaikeuksien vuoksi ja luopuivat uskostaan. Ranskan julistajien kokonaismäärä laski siten 1054:stä (v. 1934) 889:ään (v. 1935), ja tienraivaajien määrä laski 62:sta 41:een.
GRAMOFONIN KÄYTTÖ
Äänitettyjen raamatullisten luentojen soittaminen kiinnostuneiden kodeissa oli uusi keino julistaa Valtakunnan sanomaa vuosina 1934 ja 1935. Vuoden 1935 aikana Ranskassa käytettiin noin sataa kannettavaa gramofonia. Raportit osoittavat 12709 henkilön kuunnelleen Seuran äänityksiä Ranskassa vuoden 1936 kuluessa. Jotkut hiilikaivoksissa työskennelleet veljet käyttivät gramofonejaan julistaakseen Valtakunnan sanomaa työtovereilleen. Erääseen kaivokseen asennettiin lisävahvistimin varustettu gramofoni useiksi päiviksi, ja kaikki äänilevyt soitettiin kaivostyöläisten hyödyksi.
Radion käyttömme Ranskassa lakkautettiin vuonna 1937, kun papisto onnistui pelottelemalla saamaan radioasemien omistajat kieltäytymään lähettämästä sanomaamme, ellei sitä ensin alistettaisi eräänlaiseen sensuuriin. Niinpä äänilevyjen käyttömme lisääntyi veljien alkaessa käyttää gramofonia talosta-taloon-työssä. Myös ääniautoja alettiin käyttää laajalti. Veli Samuel Nongaillard kertoo:
”Saapuessamme johonkin kylään tai kaupunkiin me kiinnitimme ensin väestön huomion soittamalla musiikkia äänilevyltä, tavallisesti jonkin marssin, ja sen jälkeen soitimme sellaisia levyjä kuin ’Missä ovat kuolleet?’, minkä jälkeen ilmoitimme yleisölle, että Jehovan todistajat kävisivät heidän kodeissaan.”
Veli Jules Anache Sin-le-Noblen seurakunnasta kertoo seuraavan hauskan kokemuksen:
”Me saimme aikaan erikoisen äänivaikutelman eräässä Sommen departementissa sijaitsevassa kylässä, Picardiessa. Me pysäytimme kovaäänisillä varustetun automme erään mäen harjalle paikkaan, joka oli piilossa puurykelmän keskellä, mutta josta oli näköala kylään. Sitten laitoimme äänen täysille. Asukkaat kuulivat ensin musiikin ja sen jälkeen luennon ja ihmettelivät, olisivatko he kuulleet sanoman taivaasta! Me levitimme koko joukon kirjallisuutta tuossa kylässä.”
MUUTOKSIA PARIISIN TOIMISTOSSA TIENRAIVAAJIEN AUTTAMISEKSI
Niin monien ulkomaisten veljien lähdön vuoksi julistajien määrä väheni hiukan, 889:stä 822:een vuonna 1936. Ranskassa oli kuitenkin vielä 40 tienraivaajaa, joista useimmat olivat ulkomaalaisia. Jonkin aikaa he olivat saaneet vain vähän tai eivät lainkaan apua Pariisin toimistosta ongelmiensa ratkaisemisessa.
Tilanne ratkesi Sveitsissä Luzernissa syyskuussa pidetyssä konventissa, kun tienraivaajat puhuivat veli Rutherfordille. Vuoden 1937 Jehovan todistajain vuosikirja (engl.) kertoi asiasta: ”On erittäin valitettavaa, että Seuran paikallinen edustaja ei kuluneen vuoden aikana ole ollut yhteistoiminnassa tienraivaajien kanssa niin kuin olisi pitänyt. Asia on kuitenkin korjattu, ja olojen odotetaan paranevan tämän asian suhteen.”
Yllä lainattu Vuosikirja oli muuten ensimmäinen, joka ilmestyi ranskan kielellä. Kirjasta julkaistiin ranskankielinen painos myös vuosina 1938 ja 1939, mutta sitten alkoi sota eikä Vuosikirjaa julkaistu enää ranskan kielellä ennen kuin vuonna 1971.
Veli Zopferin tilalle Pariisin toimiston johtajaksi tuli vuonna 1936 englantilainen veli Fred Gabler, joka oli ollut kokoajanpalveluksessa vuosia, ja Emile Delannoy nimitettiin hänen apulaisekseen. Gustave Zopfer jätti myöhemmin totuuden ja jopa toimi yhteistyössä natsien kanssa sodan aikana.
TOINEN KANSAINVÄLINEN KONVENTTI PARIISISSA
Toinen Jehovan todistajien kansainvälinen konventti Pariisissa pidettiin 21. –23. elokuuta 1937 Maison de la Mutualitéssa. Tässä paikassa sijaitsevat jotkin suurimmista ja sopivimmista saleista, mitkä olisi voitu saada sellaista kokoontumista varten. Puhuja puhui yleisölle englanniksi pääsalissa, ja muut salit oli yhdistetty siihen puhelinyhteyden välityksellä. Kussakin salissa oli tulkki, joka käänsi puheen yleisön kielelle. Näin kaikki konventissa läsnä olleet kuulivat saman puheen samaan aikaan, kukin ryhmä omalla kielellään. Läsnä oli noin 3500 henkeä, ja heidän lisäkseen pääpuheessa oli 1000 henkeä täpötäysissä saleissa.
Tuohon aikaan Pariisissa kävi vain satakunta henkeä kokouksissa. Kuinka onnellisia he olivatkaan, kun eri puolilta maailmaa saapuneet konventtivieraat tulivat heidän luokseen! Kaksi junaa tuli Englannista ja yksi Sveitsistä. Pariisissa vuonna 1931 pidetty ensimmäinen kansainvälinen konventti oli onnistunut loistavasti, mutta ei ole epäilystäkään siitä, että tämä vuoden 1937 konventti oli huomiota herättävän hyvin järjestetty. Se antoi siinä suhteessa pienen ennakkonäkymän Jehovan todistajien nykyään pitämistä konventeista.
Veli Gabler siirrettiin konventin jälkeen Brysseliin valvomaan Belgiassa suoritettavaa työtä, ja elsassilainen veli Charles Knecht, joka oli jonkin aikaa valvonut Belgiassa suoritettavaa työtä, asetettiin huolehtimaan Pariisin toimistosta. Valtakunnan työ edistyi hyvin veli Knechtin ohjauksessa. Tuohon aikaan Enghienin Beetelissä ja Pariisin keskikaupungilla sijaitsevassa toimistossa työskenteli 10 henkeä. Äänilevytyö laajeni nopeasti; käytössä oli 236 gramofonia, ja Seuran äänilevyjä kuunnelleitten lukumäärä nousi 28412:sta (v. 1937) 103801:een (v. 1938).
KENEN TULEE OSALLISTUA?
Ranskankielisessä Vartiotornissa oli 1. huhtikuuta 1938 yllä oleva alaotsikko. Tuossa lehdessä kutsuttiin suoraan ”muita lampaita”, joista silloin usein puhuttiin ”joonadabeina”, olemaan läsnä muistonvietossa. Tällaista kutsua ei ollut esitetty aikaisempina vuosina. Kysymys siitä, kenen tulisi osallistua muistonvieton vertauskuviin, oli epäselvä asia monille veljille. Sveitsissä sijainneen Keski-Euroopan toimiston johtajan, veli Harbeckin, pitämä puhe auttoi kuitenkin selvittämään tämän asian. Veli Louis Piéchota kertoo veli Harbeckin Sin-le-Noblessa pitämästä puheesta:
”Ennen kuin hän aloitti puheensa, hän kysyi kuulijoilta, ketkä heistä uskoivat saaneensa taivaallisen kutsun. Useimmat läsnä olleista nostivat kätensä. Sitten veli Harbeck kehitteli aihettaan ja kuvaili niitä monia siunauksia, jotka odottavat ihmiskuntaa, kun paratiisi ennallistetaan. Puheensa lopussa hän esitti läsnäolijoille tämän kysymyksen: ’Ketkä teistä haluaisivat elää sellaisessa paratiisissa?’ Monta kättä nousi. Hän lisäsi: ’Jos kaikki toiveesi keskittyvät sellaisessa paratiisimaassa elämiseen, et ole saanut taivaallista kutsua.’”
Niinpä muistonvieton vertauskuviin osallistuvien määrä merkittävästi laski samalla kun läsnäolijoiden määrä nousi. Ranskassa oli vuonna 1939 muistonvietossa läsnä 1510, mutta vain 631 osallistui.
TOIMINTAA LISÄTÄÄN SODAN LÄHESTYESSÄ
Sodan pilvien kasaantuessa Euroopan ylle veli Knecht ymmärsi, että se mitä silloin tapahtui veljillemme Saksassa, saattaisi hyvinkin tapahtua pian Jehovan todistajille muuallakin Euroopassa, myös Ranskassa. Niinpä hän vieraili aluekokouksissa ja seurakunnissa Ranskassa ja kehotti veljiä valmistautumaan edessä oleviin vaikeuksiin.
Veli Franz Zürcher Bernin Beetelistä julkaisi vuonna 1938 kirjan nimeltä ”Ristiretki kristillisyyttä vastaan”, jossa hän kertoi yksityiskohtaisesti Jehovan todistajien natsi-Saksassa kokemista vainoista. Kirja julkaistiin seuraavana vuonna ranskaksi. Veli Zürcher tuli myös elsassilaiseen Mulhousen kaupunkiin ja puhui tästä aiheesta 600-henkiselle kuulijakunnalle pörssitalossa.
Vuoteen 1939 asti Jehovan todistajien toiminta oli pääasiassa raamatullisen kirjallisuuden levittämistä. Mutta nyt tuli muutos: vuonna 1939 raportoitiin 8739 kiinnostuneiden luo tehtyä uusintakäyntiä. Tämä työn suorittamistavassa tehty muutos oli Jehovan ohjausta, sillä se antoi veljille kokemusta sellaisessa toiminnan muodossa, jota käytettäisiin laajalti sotavuosina, jolloin kirjallisuutta oli hyvin niukasti saatavana.
Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta 1939 veli Knecht vihki Pariisin ensimmäisen valtakunnansalin. Rakennus oli ollut ennen sepän paja, mutta työskenneltyään kovasti useita viikkoja veljet muuttivat sen kauniiksi kokouspaikaksi, johon mahtui 375 henkeä. Valitettavasti Pariisin veljet ehtivät kuitenkin kokoontua siinä vain muutamia kuukausia, ennen kuin Ranska julisti sodan Saksalle 3. syyskuuta 1939 ja työ joutui pian maan alle.
Noiden sotaa edeltäneiden vuosien päättyessä Ranskassa oli 84 seurakuntaa. Näistä oli 13 saksankielistä Elsass-Lothringenissa, 32 puolankielistä enimmäkseen Pohjois-Ranskassa, ja 39 oli ranskankielisiä. Julistajia oli kaiken kaikkiaan 1004, mikä merkitsi 19 prosentin kasvua edellisestä vuodesta.
On kiinnostavaa, että sotaa edeltäneinä 12 vuotena Ranskassa levitettiin yleisölle 503801 kirjaa, 1451523 lehteä ja 5798603 kirjasta, mikä on yhteensä 7753927 kappaletta kirjallisuutta! Vaikka työ olisi päättynyt silloin, ranskalaiset eivät olisi koskaan voineet sanoa, että ”heidän keskellänsä” ei olisi ollut profeettaa. (Hes. 2:5) Mutta työ Ranskassa oli kaikkea muuta kuin loppuun suoritettu edessä olevista vaikeista ajoista huolimatta.
JÄRJESTÖ KIELLETÄÄN
Jehovan todistajien järjestö kiellettiin Ranskassa lokakuun puolivälissä vuonna 1939, noin kuusi viikkoa sodan syttymisen jälkeen. Mutta veli Knecht oli aavistanut tämän mahdollisuuden ja oli varoittanut veljiä. Niinpä useimmilla seurakunnilla oli aikaa hajottaa kirjallisuusvarastonsa useisiin turvallisempiin paikkoihin, niin kuin oli tehty juuri ennen Seuran Pariisin toimiston takavarikoimista. Myös Enghien-les-Bainsin Beetel-koti tutkittiin, mutta veli Knecht oli jo siirtänyt sieltä pois kaikkien Vartiotornin ja Lohdutuksen tilaajien osoitelevyt samoin kuin kaikki muutkin tärkeät arkistot.
Tähän aikaan veli Knecht sairasti vakavaa keuhkokuumetta. Hänen viimeinen Ranskan työn valvojana kaikille ranskalaisille seurakunnille lähettämänsä kirje oli päivätty 24. lokakuuta 1939. Siinä luki:
”Rakkaat Veljet,
”Tarkoitukseni on ilmoittaa teille, ettei sisäasiainministeriön määräyksen mukaan ’La Tour de Garde’ -seuralla eikä Jehovan todistajien seuralla Ranskassa ole enää valtuutta harjoittaa toimintaansa ja että tämän johdosta Pariisissa rue du Faubourg Poissonnière 129:ssä sijainnut Vartiotornin toimisto on suljettu ja tilat on tyhjennettävä.
”Me teemme kaikkemme puolustaaksemme asiaamme ja työtämme ja osoittaaksemme Jehovan todistajien toiminnan oikeutetuksi, varsinkin koska nykyään taipumuksena on pitää meitä kommunisteina.
”Näitä kahta seuraa ei tästä lähtien ole enää olemassa. Tästä lähtien jokaisen Jehovan todistajan on kannettava oma vastuunsa Jumalan ja ihmisten edessä. Teitä epäilemättä rohkaisee ja lohduttaa se tosiasia, että tämä vaino on tullut niiden Matteuksen 24:9:ssä olevien Herran sanojen mukaisesti, joiden täytyy täyttyä ennen kuin kaikki Raamatun profetioissa ennustetut tapahtumat toteutuvat.
”Veljet, olkaa rohkeat.
”Lämpimin terveisin Jesajan 43:12:n, 2. Aikakirjan 20:15:n ja Matteuksen 10:28:n sanoin.
[Allekirjoitus] Charles Knecht”
Muutamaa päivää myöhemmin, 2. marraskuuta 1939, veli Knecht kuoli 41 vuoden ikäisenä. Hän oli vuosien ajan palvellut uskollisesti Jehovaa kokoajanpalveluksessa. Ranskan veljet rakastivat häntä suuresti, ja sitä suuremmalla syyllä, koska käytännöllisesti katsoen kaikki Ranskassa tehdystä työstä siihen mennessä vastuussa olleet veljet (Lanz, Freytag, Binkele, Zaugg ja Zopfer) olivat osoittautuneet uskottomiksi. Jos Ranskassa tehdyn työn historiasta voidaan saada jotakin yleispätevää opetusta, niin se on varmasti se, että Jehovan työ ei ole riippuvainen kenestäkään yksityisestä ihmisestä.
Veli Charles Zutter lähetettiin Sveitsistä Ranskaan huolehtimaan Seuran eduista. Myös Fred Gabler lähetettiin Pariisiin Englannista, mihin hän oli mennyt lähdettyään juuri ennen sotaa Belgiasta.
”VALESODAN” KAUSI
Näinä sodan alkukuukausina, syyskuusta 1939 toukokuuhun 1940, ranskalaisten ja saksalaisten välillä oli varsin vähän aktiivista sotilaallista toimintaa. Tuota kautta sanottiin ”valesodaksi”, ja silloin alkoi todellinen koetusten aika veljille. Monet joutuivat vankilaan, erityisesti Pohjois-Ranskassa ja myös Elsassissa.
Louis Piéchota, joka palveli sodan jälkeen kierros- ja piiripalvelijana, pidätettiin yhdessä viiden muun veljen kanssa. Heitä pidettiin vankilassa 24 päivää. Koska tämä tapahtui juuri ennen kuin veli Knecht sairastui, hän vieraili näiden veljien luona Dieppen vankilassa. Veli Piéchota kirjoittaa: ”Hän kehotti meitä kestämään apostoli Paavalin lailla. Kun hän lähti meidän luotamme, hänellä oli kyyneleitä silmissään, ja niin oli meilläkin.”
Noina sodan alkuvuosina saatiin monia esimerkkejä Jehovan suojeluksesta. Ranskan ja Belgian rajalla sijaitsevan Wattrelosin kaupungin seurakunnanpalvelija, veli Georges Dellemme, kertoo:
”Eräänä päivänä minut pysäytti eräs tullivirkailija, joka tutki minut hyvin perusteellisesti. Hän löysi taskustani ’Vartiotornin’ ja sanoi: ’Ja mikä tämä on?’
”Vastasin: ’Se on ”Vartiotorni”-lehti.’ Pidin lehteä kädessäni kädet ylhäällä hänen jatkaessaan minun tarkastamistani. Kun hän kumartui tarkastamaan kenkiäni, panin ’Vartiotornin’ takaisin taskuuni.
”Kun hän nousi ylös, hän sanoi: ’Hyvä, voitte mennä.’ Mikä yllätys se olikaan! Hän oli unohtanut kielletyn lehden joko tahallaan tai tahattomasti.”
Veli Zutterin ja Gablerin työnä oli tehdä voitavansa suojellakseen Seuran Pariisissa olevaa omaisuutta. Siellä olivat äänilevypaja, jossa oli joitakin kalliita laitteita, Pariisin toimisto rue du Faubourg Poissonnièrella ja Beetel-koti Enghien-les-Bainsissa. Pariisin toimistorakennus oli ollut vuokrattu, joten sen suhteen ei ollut varsinaisia ongelmia, ja Enghienissä sijaitseva Beetel-koti oli viisaasti pantu erään Amerikan kansalaisen, Hugo Riemerin, nimelle, joten se oli suojattu ja oli veljien käytössä jatkuvasti läpi sodan.
Loppujen lopuksi viranomaiset takavarikoivat vain yhden pienen auton ja muutamia huonekaluja. Niinpä veljet Zutter ja Gabler palasivat tehtävänsä päätettyään koteihinsa Sveitsiin ja Englantiin. He pääsivät Ranskasta juuri ennen kuin saksalaiset hyökkäsivät toukokuussa 1940. Vähän sitä ennen Seuran Bernissä Sveitsissä olevan toimiston johtaja veli Harbeck pyysi veli Henri Geigeria menemään Pariisiin auttamaan Seuran toiminnan lopettamisessa siellä ja järjestämään maanalaisen työn. Kuten ehkä muistat, veli Geigerilla oli pitkään ollut johtava asema työn suorittamisessa Strasbourgissa ja koko Elsassissa. Veli Emile Delannoy nimitettiin hänen apulaisekseen.
LÄHTÖ RANSKASTA JUURI OIKEAAN AIKAAN
Sodan kulku muuttui vuoden 1940 keväällä äkisti Ranskalle kohtalokkaaksi. Kun Hitlerin panssaridivisioonat olivat menestyksekkäästi raivanneet tiensä Puolaan, ne kääntyivät yllättäen ympäri, ja salamahyökkäys Länsi-Eurooppaan oli käynnissä. Joukkojen etenemisnopeus oli hämmästyttävä! John Cooke oli yksinäisenä maahan jääneenä englantilaisena tienraivaajana pysynyt lujaluonteisesti Ranskassa. Hän oli haluton jättämään uutta kiinnostuneiden ryhmää, jota hän oli auttanut Bordeaux’n ympäristössä, mutta Englannin konsuli kehotti kaikkia Englannin kansalaisia lähtemään viivyttelemättä. John selittää:
”Ymmärsin, että jääminen merkitsisi todennäköisesti joutumista keskitysleiriin, missä en voisi tehdä mitään. Kun seuraavan kerran kuljin konsulaatin ohi, se oli autio, ja ovessa olevassa ilmoituksessa sanottiin, että jokaisen jäljelle jääneen tuli mennä Bayonneen, kauempana etelässä sijaitsevaan satamakaupunkiin, missä olisi mahdollista päästä laivaan. Tuoreimpien uutisten mukaan natsien etujoukot olivat vain 50 kilometrin päässä. Tällöin oli kesäkuu vuonna 1940, ja Dunkerquen evakuointi oli käynnissä. Niinpä päätin, että minun oli parasta lähteä.
”Käytin viimeisen päivän asioiden järjestelemiseen, ja järjestin niin, että sveitsiläinen veli Joseph jatkoi tutkistelujen ja kokousten johtamista. Kun menin asemalle saadakseni lipun Bayonneen, asema oli kuin leiri ihmisten istuessa ja nukkuessa kaikkialla odottaessaan junaa. Niinpä päätin käyttää polkupyörääni ja lähdin matkaan käytännöllisesti katsoen tyhjin käsin.
”Kuulin myöhemmin, että saksalaiset panssariyksiköt olivat saapuneet kaupunkiin seuraavana päivänä. 175 kilometrin pyöräily Bayonneen sujui kommelluksitta. Suurin osa pakolaisten aallosta oli kulkenut nopeasti ennen minua ilmeisen selvästi jonkin verran epäjärjestyksessä, sillä aina silloin tällöin tien vieressä oli hylätty auto ojassa. Bayonneen saavuttuani oli mahdotonta saada majoitusta tai ruokaa, joten nukuin keskeneräisessä rakennuksessa ilman illallista. Seuraavana päivänä kokoontui suunnaton ihmisjoukko telakalle, jossa oli Englantiin lähdössä oleva laiva ankkuroituna. Minä en kuitenkaan päässyt laivaan. Jonkin ajan kuluttua kuului käsky: ’Ainoastaan naiset ja lapset.’ Kun laiva lähti vesille, se oli raskaasti lastattu. Huhun mukaan eräs saksalainen sukellusvene upotti sen ennen kuin se saapui Englantiin.
”Loput meistä vietiin junalla alempana Espanjan rajan lähellä sijaitsevaan Saint-Jean-de-Luzin kalastajakylään, ja siellä meidät vietiin yösydännä ilmahyökkäyksen pelosta tarkasti pimennetyillä kalastaja-aluksilla rannikon edustalle ankkuroituihin aluksiin. Alueelle tuli tulvimalla pakolaisia kaikkialta Etelä-Ranskasta. Ihmiset olivat jättäneet kotinsa, liikeyrityksensä, kaiken, päästäkseen natseja pakoon. Oltuaan muutaman päivän ankkurissa pakolaislaivasaattue kulki mutkitellen Plymouthiin Englantiin. Menin suoraan Lontoon Beeteliin, missä sain lämpimän vastaanoton ja vaatteita, koska olin menettänyt kaiken omaisuuteni.”
RANSKA JAETAAN KAHTIA
Saksalaisten panssarijoukkojen edetessä Ranskan läpi hyökkääviä armeijoita pakenevien pakolaisten rivit kulkivat etelään johtavia teitä. Jotkut veljistä jäivät paikoilleen, jotkut pakenivat etelään. Veli Geiger lähti Pariisista ja palasi vaimonsa ja poikansa luo Dordognen departementtiin Keski-Ranskan lounaisosaan. Katolinen marsalkka Pétain solmi aselevon natsi-Saksan kanssa 22. kesäkuuta 1940.
Ranska jaettiin kahteen vyöhykkeeseen: pohjoinen puolisko ja kaistale länsirannikkoa olivat saksalaisten armeijoitten miehittämät ja heidän hallinnossaan, kun taas muu osa Ranskaa oli miehittämätön, mutta sitä hallitsi saksalaisystävällinen Vichyn hallitus, jossa oli valtionpäämiehenä marsalkka Pétain ja pääministerinä Pierre Laval.
Sveitsissä Bernissä sijaitsevasta Keski-Euroopan toimistosta Brooklyniin lähetetyssä raportissa kerrottiin tilanteesta:
”Siitä lähtien, kun saksalaiset valloittivat Ranskan, me emme ole saaneet mitään yhteyttä Pariisissa emmekä yleensäkään miehitetyllä alueella oleviin veljiin. Emme ole saaneet ainuttakaan kirjettä tai postikorttia tai muuta viestiä heiltä.
”Mitä miehittämättömään Ranskan alueeseen tulee, me olemme enemmän tai vähemmän säännöllisessä kirjeenvaihdossa sen veljen [Henri Geigerin] kanssa, joka aiemmin edusti Seuraa Elsassissa. Myös hän kertoo, ettei hän ole saanut mitään tietoa veljistä, jotka työskentelivät aikaisemmin Pariisissa ja asuivat Enghienissä olevassa rakennuksessa.
”Sveitsiläisten veljien on myös täysin mahdotonta saada viisumia miehitetylle tai miehittämättömälle Ranskan alueelle.”
TYÖN ORGANISOIMINEN ASELEVON JÄLKEEN
Sen jälkeen, kun aselepo oli solmittu kesäkuussa, monet ranskalaiset siviilit, jotka olivat paenneet Hitlerin armeijoitten tieltä, palasivat koteihinsa. Veli Geiger palasi Pariisiin. Hän asui vaimonsa ja poikansa kanssa eräässä huoneistossa ja teki ansiotyötä päiväsaikaan eräässä elsassilaisessa insinööritoimistossa ja käytti iltansa ja viikonloppunsa organisoidessaan todistustyötä ja vieraillessaan veljien luona. Veli Geiger kirjoitti Pohjois-Ranskassa suoritetun maanalaisen työn organisoimisesta syyskuussa vuonna 1940:
”Gestapo avasi kaikki kirjeet. Siksi oli tarpeen käydä jokaisen ryhmän ja erillään olevan veljen luona henkilökohtaisesti. Veljet kokoontuivat pieninä ryhminä ’Vartiotornin’ tutkisteluihinsa ja palveluskokouksiinsa. He jatkoivat hyvän uutisen saarnaamista talosta taloon pitäen vain Raamatun mukanaan. Löydettyään kiinnostuneita he ottivat uusintakäynneille kirjallisuutta mukaansa ja johtivat tutkisteluja.”
Kirjallisuusvarasto Pariisissa oli pelastettu kiellon aikana ja varastoitu eri osoitteisiin. Veli Delannoy järjesti kirjallisuuden jakamisen veljille ja vieraili myös eri ryhmissä rohkaistakseen niihin kuuluvia. Sisaret Renée Gendreau ja Hilda Knecht pysyivät Beetel-kodissa, mutta sitten noin vuosi miehensä kuoleman jälkeen sisar Knecht kuoli. Juuri Beetelissä, aivan saksalaisten nenän edessä, sisar Gendreau kirjoitti koneella ranskan kielelle käännettyjä Vartiotornin käsikirjoituksia sekä vahaksia Vartiotornin kirjoitusten monistamiseksi!
Mutta miten veljet onnistuivat saamaan Vartiotornin numeroita kääntääkseen ne ranskaksi, saksaksi ja puolaksi? Ja miten monisteet kuljetettiin vyöhykkeeltä toiselle, kun ne oli käännetty ja kirjoitettu koneella? Ottakaamme huomioon, että Ranska ei ollut silloin jaettu ainoastaan miehitettyyn ja miehittämättömään vyöhykkeeseen, vaan vyöhykkeet oli lisäksi jaettu pienempiin osiin, ja matkustamista alueelta toiselle rajoitettiin.
HENGELLISTÄ RAVINTOA JAETAAN ROHKEASTI
Sisar Marthe Ebener, joka oli ollut Enghien-les-Bainsissa olleen Beetel-perheen jäsen, oli muuttanut asumaan veljensä luokse Keski-Ranskassa sijaitsevaan Clermont-Ferrandin kaupunkiin. Hänelle tuli tilattuna englanninkielinen Vartiotorni. Saksalaisten vallattua Ranskan Clermont-Ferrand jäi miehittämättömälle alueelle Vichyn hallituksen alaisuuteen. Kuin Jumalan sallimuksesta sisar Ebener sai jatkuvasti englanninkielisen Vartiotornin Brooklynista aina marraskuuhun asti vuonna 1942, jolloin saksalaiset miehittivät koko Ranskan. Mutta miten tämä englanninkielinen lehti salakuljetettiin veli Geigerille ja veli Delannoylle Pariisiin?
Jehovan tässä käyttämä välikappale oli nöyrä, vaatimaton veli, Henri Germouty. Hän kertoo:
”Moulinsin kaupunki sijaitsi miehitetyn ja miehittämättömän vyöhykkeen välisellä demarkaatiolinjalla. Rajalinjaa vartioivat saksalaiset vartiomiehet, jotka ampuivat jokaista, joka yritti kulkea heidän ohitseen luvatta. Mutta tässä kohdassa rajalinja kulki kaupungin keskustan läpi, missä asui eräs saksaa puhuva puolalainen sisar. Minulla oli tapana mennä hänen taloonsa, ja sitten hän yleensä lähti talosta ennen minua kääntääkseen vartiomiehen huomion toisaalle siksi aikaa kun ylitin rajan.
”Sitten minulla oli tapana mennä junaan. Mutta ennen sen saapumista Pariisiin kaikki matkustajat tutkittiin; miehet tutkivat miehet ja naiset tutkivat naiset. Minä kuitenkin tiesin, missä vaiheessa he alkoivat suorittaa tarkastusta, ja niinpä ennen kuin saavuimme siihen paikkaan, hyppäsin aina pois junasta kun se eräässä paikassa hidasti vauhtiaan. Matkustin öisin, ja hypättyäni junasta piileskelin aina aamunkoittoon asti ja jatkoin sitten jalkaisin matkaani.”
Kun Vartiotorni oli saatu Pariisiin, se käännettiin, ja sitten sisar Gendreau kirjoitti koneella vahakset, jotta käsikirjoitus voitiin monistaa. Sen jälkeen monisteet vietiin veljille provinsseihin. Veli Samuel Nongaillard kertoo, kuinka lehti salakuljetettiin Pohjois-Ranskaan:
”Aina tilaisuuden tullen joku pariisilainen veli kulki junalla Péronnen kaupunkiin asti, jonka läpi kahden saksalaisen sotilasvyöhykkeen välinen rajalinja kulki. Joku toinen veli matkusti tähän kaupunkiin pohjoisesta, ja veli antoi hänelle lehdet Péronnen aseman laiturilla.”
Tietenkään ei ollut mahdollista monistaa ja lähettää Vartiotornia jokaiselle julistajalle, koska paperia oli niukasti ja yhteydenpitokeinot olivat niin vaaralliset. Veljet, jotka henkensä menettämisen uhalla toimivat lähetteinä, saattoivat kätkeä vain yhden tai kaksi lehteä vaatteisiinsa. Tämä merkitsi sitä, että kun yksi kappale jotain Vartiotornin kirjoitusta saapui jollekin alueelle, sitä monistettiin paljon, niin että jokaisella pienellä julistajien ryhmällä oli ainakin yksi elintärkeää hengellistä ravintoa sisältävä moniste lehdestä. Sisar Dina Fenouil, joka asui siihen aikaan Lyonin alueella, selittää:
”Minun tehtäväni oli kirjoittaa koneella kymmenen kopiota ’Vartiotornista’. Saatoin kirjoittaa viisi kopiota kerrallaan, mikä merkitsi jokaisen ’Vartiotornin’ kirjoittamista kahteen kertaan. Koska jokaisessa numerossa oli 14 yhdelle puolelle kirjoitettua arkkia, minun oli kirjoitettava 28 sivua joka kerta. Olin yleensä tuskin saanut yhden numeron kirjoitetuksi, kun seuraava saapui. Tein tätä työtä koko sodan ajan. Jokaisella ryhmällä oli yksi kopio ’Vartiotornin’ kirjoituksista.”
Vaaraa, joka usein kohtasi kuljetettaessa jäljennöksiä veljille, valaisee kokemus, joka sattui veli Stanis Sikoralle, joka oli vastuussa eräästä Saint-Denis’ssä, Pariisin pohjoispuolella sijaitsevassa esikaupungissa, olevasta puolankielisten veljien ryhmästä. Hän kertoo:
”Eräänä aamuna olin juuri viemässä käsin kirjoitettua ’Vartiotornin’ jäljennöstä toiseen ryhmään, kun näin edessäpäin ryhmän saksalaisia sotilaita, jotka pysäyttivät ja tutkivat jokaisen. Pysyin pyörälläni ja päätin ajaa edelleen hitaasti eteenpäin. Ajoin ensimmäisen sotilasryhmän kohdalle, mutta sotilaat eivät tehneet mitään pysäyttääkseen minua. Ajoin edelleen hyvin hitaasti, ja puomin luona olevat sotilaat päästivät minut läpi. Jatkoin ajamista yhtä hitaasti, kunnes saatoin kääntyä toiselle kadulle, ja sitten lisäsin vauhtia melkoisesti! Jehova suojelee työtään.”
MUITA LEVITTÄMISKANAVIA
Kun saksalaiset miehittivät jäljellä olevan osan Ranskasta marraskuussa 1942, Ranskaan ja Sveitsiin ei enää saatu englanninkielistä Vartiotornia. Sveitsin haaratoimisto onnistui kuitenkin saamaan ruotsinkielisen Vartiotornin käsikirjoituksen. Sisar Alice Berner oppi nopeasti tarpeeksi ruotsia kääntääkseen Vartiotornin kirjoitukset Saksaksi. Nämä saksankieliset käännökset vietiin Ranskaan ja käännettiin ranskaksi.
Veli Frédéric Hartstang oli vastuussa työstä Belgiassa sotavuosien aikana, ja hän järjesti menettelytavan hengellisen ravinnon kuljettamiseksi Belgian ja Ranskan välillä. Rajat oli suljettu, mutta veljet, jotka työskentelivät rautateillä ja joiden työ vaati heitä kulkemaan näiden kahden maan välillä, kuljettivat näitä arvokkaita julkaisuja. Näin hengellinen ravinto levisi laajalti koko sodan ajan.
ELSASS-LOTHRINGENISSA
Sen jälkeen kun Pétain allekirjoitti aseleposopimuksen Saksan kanssa kesäkuussa 1940, Elsass-Lothringen liitettiin Saksaan. Sitä ei pidetty ”miehitettynä alueena”, vaan pikemminkin Saksan valtakunnan osana. Tämä merkitsi sitä, että Elsass-Lothringenin ja muun Ranskan välille asetettiin todellinen poliittinen raja. Siten Elsass-Lothringenissa olevat veljet joutuivat täysin eroon Pariisin maanalaisesta toimistosta. Miten heille toimitettiin hengellistä ravintoa sodan aikana?
Kun natsit miehittivät Elsassin, siellä olevat veljet saivat Vartiotornin jäljennöksiä Vogeesien vuoristossa, joka erotti Ranskan Elsass-Lothringenista. Miten he saisivat lehdet vuoristoon? Mulhouselainen veli Zinglé, joka oli erinomainen vuoristokiipeilijä, siirtyi asumaan Saint-Mauriceen saksalaisten miehittämään Ranskaan. Hän sai ranskankielisen Vartiotornin, jonka hän vei aina kunkin kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina vuoristosolaan. Hän valitsi hyvin jyrkän ja kallioisen reitin välttääkseen kohtaamasta yhtään rajavartijaa. Elsassin puolella veljet tulivat retkeilijöiksi pukeutuneina vuorille noutamaan Vartiotornin. Sitten paikalliset veljet käänsivät lehden salaa ranskasta Saksaksi. Myöhemmin veli Marcel Graff teki Elsassissa asuville veljille monisteita, joista jotkin kappaleet lopulta päätyivät jopa saksalaisiin keskitysleireihin.
Vaikka tämä vuoristosolan kautta kulkeva reitti oli keino saada Vartiotorni Ranskasta Elsassiin, niin myöhemmin sodan aikana samaa reittiä pitkin kuljetettiin Saksasta Ranskaan julkaisuja, joita ranskalaisilla veljillä ei ollut. Kaikki ei kuitenkaan aina sujunut odotetulla tavalla. Veli Marcel Graff kertoo:
”Eräänä päivänä lähdimme aamunkoitossa vaimoinemme vuorille. Sää oli erinomainen. Mutta kun pääsimme vuorenhuipulle lähelle rajaa, kuulimme yllättäen huudahduksen: ’Heil Hitler!’ Siellä oli saksalainen rajavartija, joka kysyi: ’Mihin olette menossa?’
”Vastasin: ’Olemme vain retkeilemässä täällä vuorilla.’
”Hän katsoi meitä epäluuloisesti ja sanoi: ’Ettekö tiedä, että olette hyvin lähellä rajaa?’
”’Ihanko totta?’ vastasimme näytellen viatonta.
”Hän lisäsi nopeasti: ’Jos teillä on aikomus mennä yli ranskalaisten puolelle, varoitan teitä. Aseemme on ladattu oikeilla luodeilla!’
”Kävelimme eteenpäin kohti sovittua paikkaa. Juuri kun pääsimme pois rajavartijan näköpiiristä, löysimme meitä odottavan veli Zinglén ja hänen vaimonsa. Tervehdimme toisiamme iloisesti vaihtaen muutaman sanan ja julkaisut, jotka olivat mukanamme. Sitten pidettyämme rukouksen erosimme toisistamme.”
Sisar Simone Arnoldin ollessa vasta 13-vuotias häntä käytettiin kuljettamaan arvokkaita käsikirjoituksia, jotka hän kätki vyötäisilleen. Kerran hänen ollessaan veli Adolphe Koehlin mukana he olivat vähällä joutua kiinni, kuten Simone kertoo:
”Tullivartija pysäytti meidät ja määräsi meidät seuraamaan häntä lähimmälle maatilalle. Olin niin peloissani, että sain ankaran vatsankouristuskohtauksen. Sen ansiosta minulle annettiin maatilalla kuumaa juotavaa ja sain mennä heinille makaamaan. Minulla oli yhä ’Vartiotorni’ kätkössä. Veli Koehl ja äitini tutkittiin, mutta heillä ei ollut mitään, joten meidät vain saatettiin lähimmälle rautatieasemalle.”
Nämä veljet ja sisaret, jotka toimivat lähetteinä, osoittivat varmasti suurta rohkeutta ja rakkautta Jehovaan. Sama pitää paikkansa myös niistä, jotka osallistuivat kirjallisuuden monistamiseen, niin että sitä voitiin jakaa veljille. Millaisissa olosuhteissa se tehtiin?
KIRJALLISUUDEN VALMISTAMINEN LEVITTÄMISTÄ VARTEN
Veli Adolphe Koehlillä oli parturinliike Elsassissa Mulhousen pääkadulla lähellä keskusasemaa. Liike oli viisikerroksisen kerrostalon pohjakerroksessa, ja hänellä sekä veli Graffilla oli kummallakin huoneistot samassa rakennuksessa liikkeen yläpuolella. Monistaminen suoritettiin yläkerrassa, vaikka sotilaat ja poliisit leikkauttivat hiuksensa veli Koehlilla alakerrassa! Joskus oli täpäriä tilanteita, kuten veli Graff kuvailee:
”Muistan, kun natsit takavarikoivat radiot kaikilta, jotka eivät toimineet yhteistyössä heidän kanssaan. Olin myynyt vanhan jääkaapin maitomiehellemme, ja hän oli sanonut tulevansa hakemaan sen seuraavana päivänä. Seuraavana aamuna olin juuri lukemassa muutamia vahaksia vaimoni ahertaessa keittiössä. Yhtäkkiä oveen koputettiin. Koska odotimme maitomiehen tulevan, vaimoni avasi oven. ’Poliisi!’ Yksi miehistä sanoi. ’Teillä on radio, ja meidän täytyy takavarikoida se.’
”Toinnuttuaan hämmästyksestään vaimoni huusi: ’Pidä kiirettä!’ Sitten hän kertoi noille kolmelle poliisille, että olin sairas ja pukeutuisin mahdollisimman nopeasti. Siten sain aikaa koota vahakset ja panna ne sängyn alle. Tuskin olin tehnyt sen, kun he työnsivät vaimoni syrjään ja tulivat huoneeseen sanoen ’Heil Hitler!’ Kun he lähtivät radiomme mukanaan, olimme suunnattoman iloisia ja kiitimme Jehova Jumalaa siitä, että hän oli jälleen kerran suojellut meidät.”
Eräänä päivänä muuan ystävällinen Gestapo-mies, joka kävi säännöllisesti veli Koehlin parturinliikkeessä leikkauttamassa hiuksensa, kysyi yhtäkkiä häneltä: ’Herra Koehl, vieläkö te tutkitte Raamattua?’ Mutta ennen kuin hän ehti vastata, Gestapo-mies kehotti häntä olemaan varuillaan, koska häntä pidettiin silmällä. Hän neuvoi veli Koehlia hankkiutumaan kiireesti eroon kielletyistä julkaisuista, jos hänellä vielä oli niitä.
Veli Koehl otti varoituksen varteen, avasi parturinliikkeensä parkettilattian ja kätki Vartiotornit lattian alle. Eivätpä natsit, jotka tulivat leikkauttamaan hiuksiaan, aavistaneet kävelevänsä vain muutamia senttimetrejä kielletyn Vartiotorni-lehden varastojen yläpuolella! Mutta aikanaan kaikki lattian alla oleva tila tuli täyteen. Mikä nyt neuvoksi?
Veli Koehlillä oli loistava ajatus: liikkeen näyteikkuna olisi hyvä kätköpaikka. Niinpä vahakset piilotettiin näyteikkunan sivuseinien taakse, ja Vartiotornit piilotettiin ikkunassa näytteillä olevien pahvimainosten sisään. Siten melko pitkään sodan aikana natsit katselivat tätä näyteikkunaa aavistamatta, että paperimassamainosten sisällä oli kiellettyjä Vartiotorni-lehtiä!
LÄHETIT JOTKA SAIVAT MAKSAA HENGELLÄÄN
Toiset veljet eivät olleet yhtä onnekkaita Gestapon välttelemisessä kuin veljet Graff ja Koehl. Vuonna 1943 kaksi veljeä Freiburgista Breisgausta vei säännöllisesti Vartiotornin jäljennöksiä Saksasta Mulhousen veljille. Sitten äkkiä siltä taholta ei enää tullut yhtään Vartiotornia. Veli Marcel Graff matkusti tuohon saksalaiseen kaupunkiin ja sai tietää, että Gestapo oli saanut kiinni nämä kaksi saksalaista lähettiä ja mestannut heidät. Siitä lähtien Mulhousessa asuvat veljet, jotka saivat Vartiotornin jäljennöksiä myös Ranskasta, tekivät ylimääräisiä kopioita saksankielisestä Vartiotornista ja veivät ne Saksaan. Siten kun yksi hengellisen ravinnon lähde tukittiin, toinen avautui, ja näin toimittiin koko sodan ajan.
MAANALAISIA KOKOUKSIA ELSASS-LOTHRINGENISSA
Pieniä kokouksia pidettiin säännöllisesti, ja valvojat antoivat julistajille jäljennöksiä Vartiotornista ja lohduttivat heitä. Niille, joilla ei ollut rohkeutta tulla näihin kokouksiin, ei annettu mitään kirjallisuutta, koska heitä pidettiin epäluotettavina. Veli Jacques Danner kertoo:
”Kokouksia pidettiin joka viikko eri päivinä, eri kellonaikoina ja eri paikoissa. Vuodenajan mukaan kokoonnuimme metsässä, niityllä tai yksityiskodissa, jolloin istuimme usein kahvipöydässä ja sisarilla oli hämäykseksi käsityöt mukanaan. Gestapo ei koskaan päässyt yllättämään meitä näissä kokouksissa. Veljet omaksuivat vastuunsa, ja läsnäolijoiden määrä kokouksissa oli hyvä. Kun kokouksia pidettiin minun kodissani, meillä oli tapana jättää nuorin lapsemme alas pihalle, ja jos poliisi tuli, hän huusi: ’Äiti!’, ja talossa olleet poistuivat takapihan kautta.”
KESKITYSLEIREIHIN
Syyskuussa 1941 Gestapo pidätti useita veljiä Mulhousessa ja sen ympäristössä. Näiden joukossa olivat veli Franz Huber, joka oli ollut seurakunnanpalvelija Mulhousessa vuodesta 1938 lähtien, sekä veljet Adolphe Arnold, Fernand Saler, Eugène Lentz ja Paul Dossmann. Vuoden 1941 loppuun mennessä nämä kaikki viisi oli lähetetty Dachaun keskitysleiriin Saksaan lähelle Müncheniä.
Siellä heidät pantiin rangaistuskortteliin yhdessä saksalaisten, tšekkoslovakialaisten, jugoslavialaisten ja belgialaisten todistajien kanssa. Vuoden 1942 huhtikuuhun mennessä veli Franz Huber tuli eläimellisen kohtelun alaisena yhä heikommaksi. Veli Arnold kirjoitti:
”Veli Franz Huber oli 64-vuotias, ja hänen voimansa olivat heikentymässä. Hän ei kuitenkaan koskaan jättänyt tuomatta esille toivoaan, joka piti häntä yllä, ja se koitui erinomaiseksi todistukseksi. Eräänä päivänä, tuskin viikkoa ennen kuin hän kuoli, hän puristi minua käsivarresta ja katsoen minua suoraan silmiin sanoi: ’Kaikesta huolimatta me olemme voittaneet!’ Ja hänen silmänsä loistivat!”
Veli Arnold vietiin leirin komendantin toimistoon, ja hänelle sanottiin, että jos hän luopuisi uskostaan, hänen asiantuntemustaan silkkipainannassa käytettäisiin leirissä hyväksi ja hänen vaimostaan ja tyttärestään pidettäisiin huolta. Mutta häntä varoitettiin, että jos hän kieltäytyisi, hänen vaimonsa pidätettäisiin ja hänen nuori tyttärensä lähetettäisiin kasvatuslaitokseen. Veli Arnold luonnollisestikin kieltäytyi. Niinpä hänet luovutettiin leirin lääkäreille, jotka käyttivät häntä koekaniinina ja kokeilivat häneen malaria- ja pilkkukuumebakteereja. Hän säilyi elossa, mutta luki sen vaimoltaan saamiensa ruokapakettien ansioksi. Näissä oli erikoisia herkkupaloja, kuten hän selittää:
”Eräänä päivänä, kun söin jotakin yhdestä paketista, puraisin jotakin kovaa. Se oli pienen pieni sellofaaniin kääritty paperirulla. Paperi oli täynnä hyvin pientä kirjoitusta. Siinä oli lyhennetty ’Vartiotornin’ kirjoitus. Vaimoni vaaransi luonnollisesti henkensä tehdessään siten. Kun hänet oli pidätetty ja karkotettu maasta, kälyni, sisar Walter, jatkoi tätä vaarallista kirjeenvaihtoa Mulhousessa olevan veli Koehlin avulla. Näin näissä ruokapaketeissa oli hengellisiä vitamiineja!”
LAPSIA KOETELLAAN
Mitä lapsille tapahtui näinä kauheina vainon aikoina? Voitiinko heidän odottaa pysyvän uskollisina ankarissa koettelemuksissa natsien käsissä?
Kunkin lukukauden alkaessa koulussa laulettiin Saksan kansallishymni, rukoiltiin führerin puolesta ja lapsia vaadittiin sanomaan oikea käsi kohotettuna ’Heil Hitler!’ Mutta todistajalapset, kuten kahdeksanvuotias Ruth Danner, kieltäytyivät. Hänet vietiin rehtorin ja kaikkien muiden opettajien eteen kuulusteltavaksi, mutta hän ei halunnut kavaltaa vanhempiaan. Veli Jacques Danner selittää: ”Joka päivä ennen kuin hän lähti kouluun, me rukoilimme yhdessä ja neuvoimme häntä pikaisesti pyytämään Jehovalta hänen henkeään ja apuaan ennen kuulusteluun joutumista.” Myöhemmin Ruth karkotettiin maasta vanhempiensa kanssa, ja hän joutui kuuteen eri saksalaiseen leiriin. Sodan jälkeen hän ryhtyi tienraivaajaksi, ja hän valmistui Yhdysvalloissa toimivan lähetyskoulun Gileadin 21. kurssilta.
Myös veli Arnoldin tytär Simone erotettiin oppikoulusta, koska hän kieltäytyi sanomasta ’Heil Hitler!’ Hänet siirrettiin toiseen kouluun, missä hän taas oli pian vaikeuksissa, koska lapsia vaadittiin tuomaan kouluun joka viikko vanhaa metalliromua sotatarvikkeiden valmistamista varten. Lopulta häntä kuulusteltiin nuorisotuomioistuimessa, ja hänet lähetettiin Saksaan Konstanzissa sijaitsevaan kasvatuslaitokseen, jossa hänen mieleensä yritettiin 22 kuukauden ajan iskostaa natsiaatteita. Mutta hän säilytti nuhteettomuutensa! Myöhemmin hänkin palveli tienraivaajana, valmistui Gileadista ja palveli lähetystyöntekijänä Afrikassa. Hän meni naimisiin siihen aikaan Brooklynin Beetel-perheen jäsenenä olleen Max Liebsterin kanssa.
PUOLUEETTOMIA KUOLEMAAN ASTI
Elokuussa 1942 nuoret miehet Elsass-Lothringenista kutsuttiin palvelukseen Hitlerin armeijoihin. Jotkut todistajat, kuten veljet Freyermuth, Hofer ja Sutter, maksoivat puolueettomuutensa hengellään. 23-vuotias Marcel Sutter kirjoitti seuraavan kirjeen muutamaa tuntia ennen kuin hänet mestattiin Torgaun vankilassa Saksassa:
”Rakkaat vanhempani ja sisareni
”Kun saatte tämän kirjeen, en ole enää elossa. Olen vain muutaman tunnin päässä kuolemastani. Pyydän teitä olemaan vahvoja ja rohkeita; älkää itkekö, sillä minä olen voittanut. Olen päättänyt juoksun ja säilyttänyt uskon. Auttakoon Jehova Jumala minua loppuun asti. Vain lyhyt ajanjakso erottaa meidät Herramme Jeesuksen Kristuksen valtakunnasta. Pian me näemme toisemme jälleen paremmassa rauhan ja vanhurskauden maailmassa. Iloitsen tuon päivän ajattelemisesta, koska silloin ei enää murehdita. Kuinka ihmeellistä se tuleekaan olemaan! Minä kaipaan kiihkeästi rauhaa. Näiden muutaman viimeisen tunnin aikana olen ajatellut teitä, ja sydämeni on hiukan katkera ajatellessani, etten voi suudella teitä hyvästiksi. Mutta meidän täytyy olla kärsivällisiä. Se aika, jolloin Jehova puhdistaa nimensä ja osoittaa koko luomakunnalle olevansa ainoa tosi Jumala, on lähellä. Haluan nyt omistaa viimeiset tuntini hänelle, joten päätän tämän kirjeen ja sanon hyvästi, kunnes tapaamme pian uudelleen. Kiitetty olkoon Jumalamme Jehova! Lämpimät terveiseni teille.
Rakas poikanne ja veljenne Marcel”
MYÖS SISARIA VIEDÄÄN LEIREIHIN
Vuonna 1943 sisaria alettiin pidättää Elsass-Lothringenissa, ja monet lähetettiin Elsassissa sijaitsevaan Schirmeck-Vorbruckin keskitysleiriin. Sisar Arnoldin onnistui salakuljettaa leiriin Raamattu, kuten hän kertoo:
”Koska odotin pidätystä, teetin laskeutunutta kohtua varten suunnitellun erikoiskorsetin, jossa oli ilmalla täytettävä tasku. Piilotin tähän taskuun hyvin pienikokoisen Raamatun. Kun minut vietiin vankilaan, minun käskettiin riisuutua. Mutta kun tarkastaja näki tämän monimutkaisen korsetin, hän sanoi: ’Voi ei! Ei meillä ole aikaa riisua tuota kaikkea.’ Kiitos Jehovalle, että saatoin siten viedä Schirmeckin keskitysleiriin ainoan hengellisen ravinnon, jonka saimme kuukausiin. Jaoin tämän pienen Raamatun niin moneen osaan, kuin meitä sisaria oli leirissä.”
Monet sisarista siirrettiin Saksan keskitysleireihin, muun muassa pelättyyn Ravensbrückin keskitysleiriin. Näin monet veljet ja sisaret, nuoret ja vanhat, osoittivat uskollisuutensa ankarissa koetuksissa joidenkuiden sinetöidessä uskollisuutensa hengellään. Totisesti voidaan sanoa, että Elsass-Lothringenissa olleiden Jehovan todistajien nykyhistorian kertomus tuottaa kunniaa Jehovan nimelle.
MUUT KESTÄVÄT ANKARIA KOETUKSIA
Myös muualla Ranskassa asuvat veljet säilyttivät nuhteettomuutensa. Sodan alkuvaiheessa Ranskan viranomaiset pidättivät useita puolalaisia veljiä ja lähettivät heidät Le Vernet’n eristysleiriin Etelä-Ranskaan. Siellä heitä lyötiin, koska he kieltäytyivät tervehtimästä lippua, ja yksi heistä, veli François Baran, kuoli. Monet näistä pelottomista puolalaisista veljistä joutuivat lopulta natsien keskitysleireihin. Yksi heistä, veli Louis Piéchota, joka oli ollut vankilassa tai leirissä toisensa jälkeen, kertoo:
”Meidät siirrettiin Vughtin leiristä Sachsenhauseniin keväällä 1944. Olimme hyvin iloisia, kun saimme siellä tavata saksalaisia veljiä, joista jotkut oli pidätetty jo vuonna 1933. He auttoivat meitä paljon sekä hengellisesti että aineellisesti. Heti, kun leiriin tuotiin lisää väkeä, saksalaiset veljet tiedustelivat uusilta tulokkailta, oliko heidän keskuudessaan Jehovan todistajia. Jos oli, niin heille annettiin heti apua, joskus lämmin alusasu tai villapaita tai mahdollisesti vartioiden aterioilta jääneitä tähteitä, sillä jotkut veljistä työskentelivät keittiöissä. Eräänä päivänä muuan veli antoi minulle Raamatun. Kuvittelehan, ranskankielinen Raamattu saksalaisessa keskitysleirissä! En koskaan saanut tietää, miten hän oli saanut sen. Se teki minut hyvin onnelliseksi. Veljet saivat säännöllisesti ’Vartiotornin’. Koska he olivat hengellisesti ravittuja, he olivat hengellisesti vahvoja.
”Myöhemmin minut määrättiin työskentelemään leirin leipomossa. Saksalaiset veljet kehottivat minua, etten ottaisi yhtään leipää luvatta. He sanoivat, että olisi parempi kuolla nälkään kuin tuottaa häpeää Jehovan järjestölle. Tämä neuvo teki minuun suuren vaikutuksen.”
Veli Jean Queyroi, joka oli aloittanut tienraivauksen vuonna 1938 ja sitten palvellut Pariisin Beetelin lähetysosastossa, oli myös eri vankiloissa ja saksalaisissa leireissä. Hän onnistui säilyttämään hengellisyytensä vahvana näissä vankeuspaikoissa, kuten hän selittää:
”Mihin tahansa leiriin jouduin, tein parhaani antaakseni todistusta. Esimerkiksi eräässä Itä-Preussissa olevassa leirissä oli ilmoitustaulu, jota käytettiin ohjeiden antamiseen vangeille. Kiinnitin joka päivä tämän taulun nurkkaan paperipalan, jolle olin kirjoittanut todistuksen jostakin Raamatun aiheesta. Vangit, jotka olivat kiinnostuneita, tulivat tapaamaan minua, ja joka ilta minulla oli tapana pitää pieni kokous, jossa oli läsnä kuusi, kahdeksan tai jopa kymmenen vankia.
”Minua ei jätetty vaille hengellistä ravintoa. Sisarellani oli tapana kirjoittaa koneella ’Vartiotornin’ kirjoituksia hyvin ohuelle paperille, jonka hän rullasi ja kätki makaronin sisään. Vartijat tarkistivat nämä paketit, mutta he eivät koskaan huomanneet, mitä tapahtui. Sain jopa ’Lapset’-kirjan tällä tavalla.”
Siten Ranskassa olevat veljet saivat myös osansa vainosta, vaikkakin pienemmässä määrin kuin heidän veljensä Saksassa ja Elsass-Lothringenissa.
APUA MIEHITYKSEN AIKANA
Kiellosta ja saksalaisten miehityksestä huolimatta veljet jatkoivat saarnaamista siten, että heillä oli vain Raamattu mukana ja he kävivät muutamassa kodissa yhdellä kadulla ja sitten muutamassa seuraavalla. Jos joku osoitti aitoa kiinnostusta, hänelle tuotiin uusintakäynnillä kirjallisuutta. Mutta oli oltava varovaisia, ja Jehovan enkelit auttoivat, kuten veli Albert Kosmalskin kokemuksesta ilmenee:
”Eräs monsieur Heinrich tilasi kirjat ’Vapautus!’ ja ’Luominen’ saksan kielellä. Kun koputin hänen ovelleen, kuten olin luvannut, hän pyysi minua tulemaan takaisin tunnin kuluttua, koska hänellä oli vieraita. Niinpä menin alas seuraavaan kerrokseen käymään erään toisen kiinnostuneen henkilön luona. Hän kysyi minulta, olinko ollut ylemmässä kerroksessa ja tiesinkö, kuka monsieur Heinrich oli. Kerroin, että hän oli elsassilainen ja oli kiinnostunut totuudesta.
”’Ei, hän kuuluu Gestapoon ja suunnittelee pidättävänsä teidät tänään’, mies vastasi. ’Hän kielsi portinvartijaa päästämästä teitä talosta.’
”Tämä herrasmies vei minut hiljaisesti alas ja päästi minut ulos talosta takaoven kautta. Kiitin Jehovaa siitä, että hän pelasti minut tästä tilanteesta. Sodan loppuvaiheessa jotkut ranskalaiset vastarintaliikkeen jäsenet ampuivat Heinrichin kadulla.”
Todellisuudessa Ranskan viranomaiset olivat yleensä hyvin lempeitä Jehovan todistajille natsien miehityksen aikana. He toisinaan jopa auttoivat heitä, kuten Auguste Blas Denainista kertoo:
”Joku kertoi saksalaiselle komendantille, että minun talossani oli kirjallisuutta varastoituna. Sen vuoksi määrättiin suoritettavaksi etsintä, joka saksalaisten viranomaisten piti tehdä paikallisen ranskalaisen poliisipäällikön ja tulkin johdolla. Poliisipäällikkö tiesi, että kirjallisuus oli minun kotonani. Niinpä hän sen sijaan, että olisi johtanut saksalaiset minun talooni, vei heidät seurakunnanpalvelijamme Marius Nongaillardin kotiin. Sieltä he eivät löytäneet mitään. Täten tämä ystävällinen ranskalainen poliisipäällikkö pelasti minut joutumasta keskitysleiriin.”
Kerromme toisen vastaavan esimerkin: Kun saksalaiset saapuivat Sin-le-Nobleen, he määräsivät valtakunnansalin luovutettavaksi käyttöönsä. Mutta puhujalavan alla oleva kasteallas oli täynnä kirjallisuutta, jonka joukossa oli muun muassa kirja ”Ristiretki kristillisyyttä vastaan” saksan kielellä! Siksi veljet menivät tapaamaan Sin-le-Noblen pormestaria. He selittivät tilanteen ja kertoivat, että jos saksalaiset löytäisivät kirjallisuuden, heidän suhteensa paikallisiin viranomaisiin huononisivat. Niinpä pormestari sanoi saksalaisille tarvitsevansa salin paikallista koulua varten. Siten salista tuli luokkahuone, ja mikä ihmeellisintä, eräs todistajaopettaja määrättiin toimimaan siellä opettajana!
Paikalliset ranskalaiset viranomaiset tulivat usein tällä tavalla veljien avuksi. Ottakaamme vielä yksi esimerkki: Eräs ranskalainen poliisitarkastaja pysäytti Pohjois-Ranskassa veljen, joka kuljetti polkupyöränsä päällä pahvilaatikollista Fascismi vai vapaus -kirjasia. Tarkastaja kysyi häneltä, mitä hän kuljetti.
”Avatkaa laatikko ja katsokaa”, veli vastasi.
Kun tarkastaja näki, mitä laatikossa oli, hän kysyi veljeltä: ”Mitä te aiotte tehdä näillä?”
Veli antoi hänelle hyvän todistuksen, minkä jälkeen tarkastaja käski häntä jatkamaan matkaansa, mutta varomaan joutumasta jonkun toisen pysäyttämäksi!
MAANALAISTA PAINOTYÖTÄ
Yksi ranskalaisten veljien sodanaikaisista huomattavista urotöistä oli Lapset-kirjan painaminen maanalaisesti. Koska veli Samuel Nongaillard oli liikealalla, hänen onnistui hankkia jonkin verran paperia, jonka saamista säännösteltiin sodan aikana. Tehtiin järjestelyjä, jotta painaminen voitiin suorittaa eräässä kirjapainossa Chennevières-sur-Marnessa, muutamia kilometrejä Pariisin itäpuolella sijaitsevassa pikkukaupungissa.
”Sinä päivänä, jona menin noutamaan Lapset-kirjoja, poliisi pysäytti minut paluumatkallani”, Samuel kertoo. ”Se tapahtui toukokuussa vuonna 1943. Viranomaiset kysyivät, mitä kuorma-autossani oli. Kerroin heille, että kuljetin kirjoja. He tarkastivat ne ja kysyivät, mitä kirjoja ne olivat. Sattui olemaan aika, jolloin katoliset vanhemmat veivät lapsensa ensimmäistä kertaa Herran ehtoolliselle, joten vastasin: ’Ne ovat kirjoja, jotka selittävät Jeesusta lapsille.’ Tämä selitys ilmeisesti tyydytti heitä, koska he antoivat minun mennä.”
KENTTÄPALVELUSRAPORTTEJA
Sotavuosien aikana Ranskan veljet pyrkivät lähettämään raportit kenttäpalveluksestaan. Eräs vanhahko sisar kuitenkin lähetti raportin ohjeiden vastaisesti postikortilla käyttäen tavanomaisia lyhennyksiä. Tämä herätti erään Saksan salaisen palvelun jäsenen uteliaisuuden. Veli Robert Jung selittää:
”Eräänä päivänä, kun veli Auguste Charlet, lihallinen veljeni ja minä olimme syömässä ilta-ateriaamme, ovikello soi. Oven takana oli Ranskan salaisen poliisin agentti. Hän piti meitä ilman muuta vastarintaliikkeen jäseninä. Joka tapauksessa hän pyysi meitä auttamaan häntä sellaisen tätä tapausta koskevan raportin lähettämiseksi, joka tyydyttäisi Saksan turvallisuuspoliisia ja estäisi meitä joutumasta vaikeuksiin. Hän lupautui tulemaan takaisin seuraavana päivänä, jotta meillä olisi aikaa keksiä jokin selitys.
”Hän palasi aikaisin seuraavana aamuna, kuten oli sovittu, ja luki valmistamamme selityksen. Me sanoimme, että se oli postin välityksellä pelattava raamatullinen peli ja että lyhennykset ja numerot tarkoittavat Raamatun kirjoja ja jakeita, joista vastaukset voitiin löytää. Hän näytti olevan hyvin tyytyväinen tähän selitykseen ja kiitti meitä siitä, että autoimme häntä tämän tehtävän suorittamisessa. Hän lähti, emmekä me enää koskaan kuulleet asiasta sen enempää.”
Kaikki kenttäpalvelusraportit lähetettiin lopulta kolmeen Pariisin sisä- ja ulkopuolella olevaan osoitteeseen – veli Geigerille, veli Delannoylle tai sisar Renée Gendreaulle, joka asui Beetel-kodissa. Veljet tai ihmiset, joilla oli kirjallisuuttamme, kirjoittivat hyvin usein Pariisin toimistoon, jonka poliisit olivat sulkeneet lokakuussa 1939. Niinpä sisar Gendreaulla oli tapana pistäytyä siellä tapaamassa portinvartijaa, ja tämä nainen antoi hänelle aina kaiken Seuralle tulleen postin. Kun Gestapo kyseli tältä portinvartijalta todistajista, hän kertoi heille tuntevansa vain työstä vastuussa olevan miehen (veli Knechtin) ja kertoi, että tämä oli kuollut. Näin tämä hyvä nainen vaaransi koko sodan ajan henkensä suojellakseen Seuraa ja veljiä.
SODANAIKAISIA KONVENTTEJA
Pieniä aluekonventteja pidettiin vuodesta 1942 lähtien koko saksalaisten miehityksen ajan. Veli Geiger tai veli Delannoy huolehti näistä konventeista. Veljet Auguste Charlet ja Robert Jung myös vierailivat syrjäisissä seurakunnissa ja erillään olevien julistajien luona Etelä-Ranskassa. Näiden konventtien ja erikoisvierailujen aikana järjestettiin kastetilaisuuksia.
Vuonna 1943 Vénissieux’ssa, yhdessä Lyonin esikaupungissa, pidettiin maanalainen konventti, jossa oli läsnä noin sata henkeä. Lienee tarpeetonta sanoa, että sellaiset tilaisuudet olivat rohkaisun ja voiman lähteitä veljille. Tietenkin kaikkiin tällaisiin toimiin liittyi suuria vaaroja.
AMERIKKALAINEN SOTILAS TEKEE OPETUSLAPSIA
Ranskan vapautus alkoi vuonna 1944. Se oli hyvä uutinen ranskalaisille veljille, vaikka taisteleminen kautta Ranskan aiheutti uusia vaikeuksia. Saarnaamistyö kuitenkin jatkui, ja kummallista kyllä, siinä oli mukana ainakin yksi vapauttajista.
Vittelissä Koillis-Ranskassa asuva Suzanne Perrin istui ikkunansa ääressä eräänä syyskuun iltana vuonna 1944, kun amerikkalainen sotilas pysähtyi ja kysyi huonolla ranskan kielellä: ”Rakastatteko Jumalaa?” Suzanne vastasi: ”Rakastan Jumalaa, mutta en uskontoa.” Sotilas kysyi, saisiko hän tulla takaisin tapaamaan hänen miestään – kuten hän sitten tulikin.
”Niin kävi”, sisar Perrin selittää, ”että Richard Boeckel (joka oli oppinut totuuden puoli vuotta ennen liikekannallepanoa) toi meille totuuden. Hän saarnasi univormussa, mutta kieltäytyi tervehtimästä lippua, mikä aiheutti sen, että häntä rangaistiin jatkuvasti. Hän saarnasi innokkaasti koko Vittelin kaupungissa ja levitti esimerkiksi kirjoja Luominen, Vapautus!, Valo, Viholliset ja Jehova. Richard saattoi meidät kosketuksiin Nancyn seurakunnanpalvelijan, veli Emile Ehrmannin, kanssa, joka myöhemmin kävi vaimonsa kanssa meidän luonamme.”
UUTISET SAAVUTTAVAT BROOKLYNIN
Uutisia Ranskan teokraattisesta toiminnasta saapui ilmeisesti Brooklyniin vuonna 1944. Mitään ei ollut kuultu moniin vuosiin. Niinpä veli Knorr kirjoitti vuoden 1945 Jehovan todistajain vuosikirjassa (engl.):
”Saimme sanan, että ’koko Pariisissa oleva perhe voi hyvin ja ahkeroi Isänsä palveluksessa’. ... Veljet odottavat aikaa, jolloin heidän ja päätoimiston väliset yhteydet avautuvat täysin, niin että totuuden sanoma voi levitä vapaasti kautta koko Ranskan.”
UUDELLEENJÄRJESTÄYTYMINEN SODAN JÄLKEEN
Natsihallitus kukistui ja sota loppui vuonna 1945. Elinolot Ranskassa olivat äärimmäisen huonot, ja elämän välttämättömyydet olivat kiven alla virallisilla hinnoilla ostettaessa, ja mustassa pörssissä hinnat olivat tavattoman korkeat. Vihollinen ryösti maasta sen rikkauden, tuhosi sen maantiet ja rautatiet ja katkaisi sen puhelin- ym. yhteydet. Tällaisissa oloissa fyysisesti heikentyneet mutta hengellisesti vahvat veljet ja sisaret alkoivat palata keskitysleireistä.
Näiden vaikeuksien lisäksi Jehovan todistajien työ Ranskassa oli yhä hallituksen kiellon alainen. Mutta saksalaisten lähdettyä matkustus- ja postiyhteydet tulivat helpommiksi. Tämä merkitsi sitä, että seurakuntien ja veli Geigerin, johdossa olevan Pariisin maanalaisen toimiston välisiä yhteyksiä voitiin parantaa. Veljet Geiger ja Delannoy tekivät pitkiä matkoja kaikkialle Ranskaan ja vierailivat seurakunnissa.
Vuonna 1945 Beetel-perheeseen kuului viisi jäsentä: veli Geiger ja kolme sisarta sekä eräs toinen veli. Tämän lisäksi Emile Delannoy asui kotonaan Arcueilissa aivan Pariisin eteläpuolella. Kirjallisuusvarasto oli piilotettuna eräässä toisessa Pariisin esikaupungissa, missä myös kirjallisuuden lähetysosasto toimi.
Eräs ulkopuolinen kirjapaino julkaisi Vartiotornia nimellä Etudes bibliques (Raamatullisia tutkielmia). Sitä painettiin 2300 kappaletta ranskaksi, 1200 puolaksi ja 500 saksaksi. Tämä säästi veljiltä paljon arvokasta aikaa, joka olisi kulunut kirjoituksia käsin jäljennettäessä.
Vuonna 1945 puolalaisella kaivostyöläisellä veli François Wisniewskillä oli merkityksellinen kokemus. Ollessaan työpaikallaan hän hämmästyi eräänä päivänä nähdessään ruokatauolla erään nuoren miehen ottavan pois nahkaisen suojakypäränsä rukoillakseen ennen syömistä. Niinpä hän todisti tälle, ja mies hyväksyi totuuden nopeasti. Hänen nimensä oli Léopold Jontès. Myöhemmin hänestä tuli Ranskan haaratoimistonpalvelija.
VELJET KNORR JA HENSCHEL VIERAILEVAT
Ranskan sanomalehdissä oli sekä miehitetyn että miehittämättömän Ranskan alueella julkaistu tammikuussa vuonna 1942 uutinen, jossa ilmoitettiin veli Rutherfordin kuolemasta. Tieto hänen kuolemastaan ja siitä, että veli Nathan H. Knorr seurasi häntä, oli saavuttanut jopa Dachaun keskitysleirin vuoteen 1943 mennessä. Mutta kuka oli veli Knorr?
Ranskalaisilla veljillä oli mahdollisuus tavata hänet henkilökohtaisesti ensi kertaa 17. marraskuuta 1945, kun hän ja hänen sihteerinsä, veli Milton Henschel, pistäytyivät lyhyesti Pariisissa. Vierailu kesti vain muutamia tunteja, mutta se antoi jonkinlaisen mahdollisuuden keskustella työn uudelleen järjestämisestä ja sen saamisesta lailliselle perustalle. Knorrin ja Henschelin oli kuitenkin päästävä samana yönä Berniin menevään junaan, mutta he lupasivat palata.
Yksitoista päivää myöhemmin marraskuun 28. päivän aamuna veljet Knorr ja Henschel sekä heidän tulkkinsa Alfred Rütimann saapuivat Pariisin Itäiselle rautatieasemalle, ja Henri Geiger oli poikansa kanssa heitä vastassa. He menivät käymään Amerikan lähetystössä, Amerikan Kauppakamarissa Pariisissa ja lopulta asianajajan luona. Kuten ehkä muistat, työ Ranskassa oli kielletty sisäasiainministeriön määräyksestä lokakuussa 1939. Niinpä jotta työllemme olisi saatu laillinen tunnustus, asiaa täytyi viedä eteenpäin sopivien kanavien kautta.
Tuona iltana veli Knorr puhui tulkin välityksellä Pariisissa asuville 21 veljelle ja sisarelle yhden tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin ajan. Kaikki olivat hyvin innostuneita ja ilmaisivat ilonsa palveluseduistaan. Veli Knorr lupasi järjestää niin, että heille lähetettäisiin vaatteita. Hän oli nähnyt veljien tarvitsevan kipeästi sellaista aineellista apua, sillä heidän vaatteensa olivat vanhoja ja loppuunkuluneita. Veli Geiger kirjoitti vaatteiden lopullisesta saapumisesta:
”Tämä luvattu lähetys – kahdeksan tonnia vaatteita miehille, naisille ja lapsille – tuli 75 laatikossa ja se on jaettu veljille. Monien silmät kostuivat heidän pitäessään lahjojaan käsissään, ja kaikki kiittävät kokosydämisesti amerikkalaisia veljiään tästä todella kristillisestä lahjasta. Siten lukuisat veljet olivat paremmin varustautuneita evankeliumin saarnaamistyöhön tulevan talven aikana.”
VÄHENNYSTÄKÖ SOTAVUOSINA?
Ehkä muistat, että vuonna 1939, kun sota alkoi, Ranskassa oli saavutettu 1004:n Valtakunnan julistajan huippu. Luulisi, että vaikeina sotavuosina heidän joukossaan olisi tapahtunut vähennystä. Mutta niin ei käynyt! Julistajien määrä kaksinkertaistui 2003:een vuoden 1945 lokakuuhun mennessä! Ja kuten ymmärrät, nämä uudet julistajat alkoivat saarnata vapautensa ja jopa henkensä menettämisen uhalla!
Myös muistonvietossa läsnä olleiden lukumäärä nousi, 1510:stä (v. 1939) 3644:ään (v. 1945). Niinpä kun oli kulunut melkein 40 toiminnan vuotta, ennen kuin julistajien kokonaismäärä nousi 1004:ään vuonna 1939, tämän määrän kaksinkertaistamiseen kului vain kuusi vuotta – vaikeat toisen maailmansodan vuodet. Tämä on ilmeisen selvä tosiasia Jehovan todistajien nykyhistoriassa Ranskassa, tosiasia joka osoittaa Jehovan suojelleen ja siunanneen kansaansa.
MITÄ TEHTIIN KIELLON POISTAMISEKSI?
Vaikka kielto oli yhä voimassa vuonna 1946, saarnaamistyö edistyi jatkuvasti. Aluksi veljet työskentelivät talosta taloon vain Raamattu mukanaan. Heidän auttamisekseen organisoitiin vuonna 1946 myös kierrostyö. Tuohon aikaan oli vain kaksi kierrosta, joilla palveli kaksi veljeä, veljet Paul Dossmann ja Jean Queyroi, jotka kumpikin olivat olleet Saksan keskitysleireissä. Veljet arvostivat suuresti vierailuja, joita tekivät nämä kaksi ”veljienpalvelijaa”, kuten kierrosvalvojia silloin kutsuttiin. Mutta mitä voitiin tehdä kiellosta vapautumiseksi?
Veli Knorr oli vierailunsa aikana marraskuussa 1945 tavannut erään vaikutusvaltaisen ranskalaisen asianajajan, Maître Pierre Giden. Tämän asianajajan ponnistelut olivat kuitenkin osoittautuneet tuloksettomiksi. Niinpä ranskalaiset veljet päättivät katsoa, mitä he voisivat tehdä itse. Vuoden 1946 syksyllä he yrittivät toistuvasti tavata eri hallitusvirastoissa olevia vastuullisia henkilöitä, jotka hidastivat asioiden kulkua ja estivät työtä saamasta laillista tunnustusta. Asiat olivat kuitenkin vielä vuonna 1947 paikoilleen juuttuneina ranskalaisissa hallintovirastoissa.
Mutta sitten pariisilaiset veljet saivat tietää, että tunnettu ranskalainen poliitikko, Léon Blum, Ranskan nykyisen sosialistisen puolueen ja sen sanomalehden Le Populairen perustaja, oli ollut sodan aikana Saksassa keskitysleirissä joidenkuiden Jehovan todistajien kanssa ja ilmaissut ihailevansa heitä. Vaikka Léon Blum oli vetäytynyt aktiivisesta politiikasta eläkkeelle, häntä pidettiin yhtenä Ranskan arvostetuimmista vanhemmista valtiomiehistä. Niinpä veljet pyrkivät saamaan hänen tukensa.
He saivat kuitenkin tietää, että hän oli sairas eikä voinut ottaa vastaan vierailijoita ja että hänen osoitteensa pidettiin salaisena, jotta ihmiset eivät kirjoittaisi hänelle. Mutta veljet huomasivat, että Léon Blumin autonkuljettaja tuli joka päivä Le Populairen toimistoihin noutamaan hänen postinsa. Monsieur Blumille kirjoitettiin kirje, jossa selitettiin Seuran ongelma, ja se annettiin henkilökohtaisesti hänen autonkuljettajalleen. Muutaman päivän kuluttua pariisilaiset veljet saivat häneltä kirjeen, jossa sanottiin, että hän olisi halukas auttamaan ja että hän oli jo kirjoittanut hallitukselle ja suositellut, että työtämme koskeva kielto poistettaisiin. Tästä oli seurauksena, että Jehovan todistajien työ laillistettiin jälleen Ranskassa 1. syyskuuta 1947!
UUSI BEETEL-KOTI JA TOIMISTO
Helpottaakseen työn järjestämistä veli Knorr neuvoi myymään Enghien-les-Bainsissa sijaitsevan talon ja käyttämään rahan sellaisen kiinteistön ostamiseen Pariisista, jossa olisi riittävästi tilaa Beetel-perheen majoitusta ja toimistoa varten. Veli Geiger löysi sopivan talon, joka sijaitsi rauhallisella asuinalueella Pariisissa. Osoite oli: 3 Villa Guibert, 83 rue de la Tour, Paris 16. Niinpä se oli Seuran virallinen osoite Ranskassa lokakuun 1. päivästä 1947. Aluksi tässä uudessa Beetelissä palveli yhteensä kahdeksan henkilöä, mukaan luettuina veli ja sisar Geiger.
KONVENTTEJA JOISSA OLI VIERAILIJOITA BROOKLYNISTA
Kiellon asettamista seuranneina kahdeksana vuotena ei voitu pitää mitään säännöllisiä julkisia konventteja. Niinpä 80 prosenttia veljistä ei ollut koskaan ollut läsnä sellaisissa tilaisuuksissa, koska useimmat heistä olivat omaksuneet totuuden sotavuosien aikana tai niiden jälkeen. Kuinka vaikuttavaa olikaan siksi nähdä yhteensä 6500:n kokoontuvan vapaasti Lyonin, Strasbourgin, Pariisin ja Douain kaupungeissa pidettyihin konventteihin vuonna 1947. Ja heillä oli erityinen ilo saada vierailevia puhujia Brooklynin päätoimistosta, muun muassa Frederick Franz, Grant Suiter, Hayden Covington sekä veljet Knorr ja Henschel.
KAHDEN USKOLLISEN PALVELIJAN KUOLEMA
Kun oli tehty järjestelyjä Vartiotorni-lehtien saamiseksi Ranskassa jälleen säännöllisesti, veljet Dossmann ja Queyroi, jotka olivat vierailleet seurakunnissa, kutsuttiin Beeteliin auttamaan kirjallisuuden lähetysosaston järjestämisessä. Niinpä Emile Delannoy lähetettiin vierailemaan seurakunnissa, kuten hän oli usein tehnyt aikaisempinakin vuosina. Mutta tämä osoittautui hänen viimeiseksi matkakseen, sillä hän sairastui ja kuoli 5. elokuuta 1948. Veli Delannoy oli yhdessä vaimonsa Marien kanssa palvellut uskollisesti Jehovaa Ranskassa noin 40 vuotta.
Juuri edellisenä vuonna Adolphe Weber oli päättänyt maallisen vaelluksensa uskollisena Jehovalle. Muistanet, että hän oli se sveitsiläinen veli, joka noin puoli vuosisataa aikaisemmin oli aloittanut työn Ranskassa. Hän oli useissa tilanteissa auttanut veljiä selviytymään koetusten myrskyistä, jotka olivat ravistelleet ranskankielistä kenttää. Kaikki ranskalaiset veljet, jotka tunsivat veli Weberin, puhuvat hänestä lämpimästi ja tunnustavat sen tärkeän osan, joka hänellä oli työn edistymisessä Ranskassa.
MAANALAISET KOKOUKSET MUUTTUVAT JULKISIKSI
Vuodesta 1939 lähtien veljet olivat kokoontuneet pienemmissä perheryhmissä, mutta vuodesta 1947 lähtien seurakunnat vuokrasivat saleja kokouksiaan varten. Siihen aikaan Pariisissa oli kolme seurakuntaa. Kun kokouksia alettiin taas pitää valtakunnansaleissa, koettiin joitakin yllätyksiä. Sisar Marcelle Malolepszy kertoo, mitä tapahtui Besançonissa Itä-Ranskassa:
”Työ oli nyt jälleen vapaata. Kuinka onnellisia me olimmekaan! Ensimmäisessä kokouksessa ihmiset tapasivat valtakunnansalissa toisia ja saivat ensi kertaa tietää, että he olivat todistajia. Esimerkiksi eräs ruokatavarakauppias huomasi, että jotkut hänen asiakkaistaan olivat hänen veljiään. Erään santarmin tytär tapasi salissa entisen pyhäkoulunopettajansa. On mahdotonta kuvailla sitä iloa, jota tunsimme kokoontuessamme yhteen ensi kertaa. Tuossa ensimmäisessä kokouksessa meitä oli läsnä noin 80.”
TIENRAIVAUSTYÖ ALKAA JÄLLEEN
Vaikka vuonna 1947 Ranskassa oli 2380 julistajaa ja 104 seurakuntaa, maassa ei ollut ainoatakaan tienraivaajaa. Kuten totesimme aiemmin, työlle oli suotu laillinen tunnustus vasta syyskuusta 1947 lähtien. Niinpä vuoden 1947 joulukuun ranskankielisessä Tiedonantaja-lehtisessä (Valtakunnan Palveluksemme) esitettiin kutsu tienraivaukseen. Kutsu sai seuraavana vuonna erinomaista vastakaikua.
Tammikuussa vuonna 1948 aloitti kahdeksan innokasta todistajaa tienraivauksen, muiden muassa sisar Simone Arnold. Elokuussa tienraivaajien lukumäärä oli 96, ja heistä 20 oli lomatienraivaajia. Yhdessä heistä muodostui onnellinen ja urhoollinen todistajien taistelujoukko – veljiä ja sisaria, nuoria ja vanhoja, naimattomia ja naimisissa olevia – kaikkien osallistuessa todistamiseen monista vaikeuksista huolimatta. Niinpä 90 departementista, joista Ranska silloin muodostui, 60:ssä ei ollut ainuttakaan Jehovan todistajaa! Tienraivauspalvelus oli siksi erittäin tärkeää työn aloittamiseksi monissa osissa maata.
Vuonna 1948 tienraivaajat työskentelivät 49 kaupungissa, joista joissakin ei ollut lainkaan todistajia. Monet lähetettiin alueille, joilla oli vain seurakunnissa erillään olevia julistajien ryhmiä. Niinpä suureksi osaksi heidän ahkerien ponnistelujensa ja Jehovan siunauksen avulla seurakuntien lukumäärä nousi 104:stä (v. 1947) 150:een (v. 1950).
KIERROSTYÖ ALKAA
Vuoden 1948 alkupuolella ei ollut ”kierrospalvelijoita”, jotka olisivat vierailleet seurakunnissa Ranskassa. Mutta heitä tarvittiin ilmeisen selvästi. Niinpä viisi innokasta nuorta tienraivaajaa, jotka kaikki olivat kaksissakymmenissä – Léopold Jontès, Antoine Skalecki, François Baczinski, Raymond Tomaszewski ja Thaddée Mlynarski – kutsuttiin Beeteliin ja perehdytettiin tähän työhön liittyviin vastuisiin. He alkoivat palvella seurakuntia 1. lokakuuta 1948.
Näillä nuorilla veljillä oli laajat kierrokset, ja koska useimmat todistajat Ranskassa olivat siihen aikaan köyhiä ja asuivat pienissä asunnoissa, heidän täytyi valmistautua kestämään vaikeuksia. Heillä ei ollut juuri koskaan omaa makuuhuonetta käytössään, eikä yhdelläkään heistä ollut varaa autoon tai edes moottoripyörään.
MUISTONVIETTO JA KONVENTTEJA
Vuonna 1948 pidetty muistonvietto oli ensimmäinen, joka pidettiin Ranskassa julkisesti sitten vuoden 1939 muistonvieton. Pariisin alueella asuvat veljet kokoontuivat kaikki yhteen suureen vuokrattuun saliin eteläisessä Kremlin-Bicêtren esikaupungissa. Noin 500 oli läsnä, vaikka tuohon aikaan Pariisin suurkaupungin 10 seurakunnassa oli alle 300 julistajia. Koko Ranskassa oli läsnä 5912, ja 407 osallistui vertauskuviin.
Vuonna 1948 järjestettiin kymmenen piirikonventtia. Esitelmässä oli yhteensä läsnä 9235. Kirja ”Olkoon Jumala totinen” julkaistiin ranskaksi, ja se osoittautui erinomaiseksi välineeksi Ranskan katolilaisten vapauttamiseksi väärän uskonnon kahleista. Monien vuosien ajan enemmistö niistä, jotka asennoituivat totuuden puolelle, omaksui totuuden tutkittuaan tätä Raamatun ymmärtämisen apuvälinettä.
Myös ranskankielinen Vartiotorni-lehti alkoi taas olla saatavana Ranskassa vuonna 1948. Järjestettiin ensimmäinen sodanjälkeinen Vartiotornin rynnistys, ja vuoden kuluessa saatiin 6043 uutta tilausta.
MUITA SODANJÄLKEISIÄ JÄRJESTELYJÄ
Vuoden 1948 tammikuun numerosta alkaen ranskankielinen Herätkää-lehti julkaisi luentoja englanninkielisestä oppikirjasta ”Teokraattinen apu Valtakunnan julistajille”. Tämä valoi uutta innostusta teokraattiseen kouluun, joka oli jonkin aikaa ollut toiminnassa kirjasen Teokraattisen virantoimituksen oppikurssi avulla.
Vuonna 1948, kun kielto oli poistettu edellisen vuoden syyskuussa, seurakunnissa alettiin pitää esitelmiä. Nämä olivat ensimmäisiä sellaisia julkisia kokouksia vuoden 1939 jälkeen.
Sitten vuonna 1949 neljä Gileadista valmistunutta lähetystyöntekijää saapui Ranskaan auttamaan. Kaksi heistä lähetettiin lähetystyöntekijöiksi Normandiassa olevaan Le Havren merisatamaan, josta oli laivayhteys yli Atlantin. Toinen heistä kertoo, millaisia seurauksia oli siitä, ettei ymmärtänyt ranskaa kovin hyvin:
”Näin usein ilmoituksen ’Chien méchant’ [kirjaimellisesti: paha koira; suomeksi sanoisimme: ’Varokaa vihaista koiraa!’]. Minä kuitenkin sekoitin sanan ’méchant’ englantilaiseen sanaan ’merchant’ (’kauppias’), joten ilmoitus merkitsi minulle ’Koirakauppias’ tai ’Koirien ostaja ja myyjä’. Ihmettelin usein itsekseni, kuinka monella Le Havressa oli tämä ammatti! Niinpä melko tietämättömänä mistään vaarasta työnsin yleensä portin auki koiran haukkuessa kannoillani. Talonomistaja oli usein hämmästynyt nähdessään minut ovella, rauhallisena ja koira vierelläni. Minua ei kertaakaan purtu! Epäilemättä he ihmettelivät sitä vaikutusta, mikä minulla oli heidän koiriinsa. He vain eivät tienneet, että syynä oli huono ranskan kielen taito!”
Toiset kaksi Gileadista tullutta lähetettiin Pariisin haaratoimistoon, ja heidän varsinainen tehtävänsä oli auttaa veli Geigeria järjestämään sekä saarnaamistyötä Ranskassa että myös haaratoimiston toimintaa. Beetel-perheeseen kuului silloin 12 jäsentä. He kaikki halusivat toimia sopusoinnussa annettujen ehdotusten kanssa menetelläkseen samoin kuin Jumalan kansaan kuuluvat kautta maailman ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” johdon alaisuudessa.
Niinpä Ranskassa pidettiin ensi kertaa kierroskonventteja. Niissä noudatettiin tarkasti Brooklynin toimistosta saatua ohjelmaa. Valtakunnan palveluksen laulukirjaa, joka oli silloin äskettäin julkaistu ranskaksi, käytettiin ensi kertaa näissä vuoden 1949 kierroskonventeissa.
Toinen suuri apu julistajille oli ranskankielinen painos kirjasesta Ohjeita teokraattisesta järjestöstä Jehovan todistajille. Yhdessä kierrospalvelijoiden nyt antaman avun kanssa se vaikutti paljon saarnaamismenetelmien ja seurakuntarakenteen saattamiseksi yhdenmukaisiksi koko Ranskassa.
TYÖ EDISTYY MYRSKYTUULEN NOPEUDELLA
Kaikki ponnistelut, joita tehtiin vuonna 1949 työn järjestämiseksi teokraattisesti Ranskassa, tuottivat runsaasti hedelmää vuonna 1950. Valtakunnan julistajien lukumäärä hyppäsi 3236:sta (v. 1949) 4526:een (v. 1950), mikä merkitsi 40 prosentin kasvua! Saavutettiin jopa 5441 julistajan huippu, yli kaksi kertaa niin paljon kuin Ranskassa oli keskimäärin julistajia kaksi vuotta aiemmin!
Tämän suunnattoman kasvun aiheuttamien tarpeitten tyydyttämiseksi kierrosten määrää lisättiin kymmeneen. Tuona vuonna kierrospalvelijat saivat paljon apua kahdelta amerikkalaiselta Gileadin käyneeltä veljeltä, Puolasta tai Ukrainasta kotoisin olevalta Stephen Behunickilta ja Paul Muhalukilta, joka oli karkotettu Puolasta ja joka ennen Yhdysvaltoihin palaamistaan vietti useita kuukausia Ranskassa yhdessä kierrosvalvojien kanssa. He työskentelivät pääasiassa pohjoisilla kierroksilla, joilla oli paljon puolalaisia veljiä. Vuonna 1950 aloitettiin Ranskassa myös erikoistienraivaustyö.
Vuosi 1950 oli muistettava useista muistakin syistä: Ensimmäiset kolme ranskalaista veljeä menivät Gileadiin. He saivat Gileadin päästötodistuksensa vuoden 1950 kesällä pidetyssä ”Teokratian kasvun” konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa. Sitten Ranskasta meni seitsemän muuta Gileadin 16. kurssille, joka alkoi syyskuussa 1950.
Tuossa muistettavassa ”Teokratian kasvun” konventissa Yankee-stadionilla oli Ranskasta mukana 20 konventtivierasta Gileadiin kutsutut veljet mukaan luettuina. Tämän ensimmäisen konventin siunaukset saavuttivat Ranskassa olevat veljet myöhemmin samana vuonna pidetyissä piirikonventeissa. Jotkut ranskalaisista konventtivieraista selostivat näissä konventeissa innostavasti niitä suurenmoisia asioita, joita he olivat nähneet ja kuulleet New Yorkissa. Erityisen vaikutuksen heihin oli tehnyt käynti Brooklynin päätoimistossa.
ENSIMMÄINEN SODANJÄLKEINEN KANSAINVÄLINEN KONVENTTI
Vuoden 1951 suuri tapahtuma oli ensimmäinen Pariisissa vuoden 1937 jälkeen pidetty kansainvälinen konventti, ”Puhtaan palvonnan” konventti. Konventtivieraita tuli 28 maasta, muun muassa sellaisista kaukaisista paikoista kuin Australiasta, Uudesta-Seelannista, Filippiineiltä, Intiasta, Etelä-Afrikasta, Venezuelasta ja Pohjois-Amerikasta. Konventtipaikka, Palais des Sports, sijaitsi vain korttelin päässä kauniista Seinejoesta ja muutaman korttelin päässä etelään pilviähipovasta Eiffeltornista. Ranskan Jehovan todistajat eivät olleet koskaan pitäneet näin suurta konventtia.
”Konventti oli kuin suuri kokeilu”, huomautti Vartiotorni. ”Ensimmäisen kerran konventtiin järjestettiin lämminruokatarjoilu, ensimmäisen kerran tehtiin, jaettiin ja käytettiin lehtilaukkuja ja ensimmäisen kerran järjestettiin erikoisjunia. Mutta tähän suureen työhön ryhdyttiin uskossa, vaikeudet voitettiin ja Kaikkivaltias Jumala soi siunauksensa ja apunsa. Tulos: suuri menestys! ... läsnäolijoitten määrä kohosi 6188 todistajasta mainostetussa esitelmässä läsnä olleisiin 10456:een.”
Konventin aikana veli Knorr selitti, että veli Henri Geigerin palveltua uskollisesti monta vuotta hänen tilalleen haaratoimistonvalvojaksi tulee terveydellisistä ja muista syistä veli Léopold Jontès. Ranskalaiset osoittivat kättentaputuksin arvostuksensa sekä tehtävästä poistuvaa että hänen tilalleen tulevaa haaratoimistonpalvelijaa kohtaan.
HUOMATTAVAN KASVUN KAUSI
Huomattava sodanjälkeinen laajennuksen kausi oli päättymässä vuonna 1951. Vuodesta 1947 lähtien julistajien määrä oli kasvanut pitkin harppauksin. Vuonna 1947 kasvua oli edelliseen vuoteen verrattuna 10 prosenttia, ja ainoa syy siihen, miksi se ei ollut paljon suurempi, oli se, että useat Pohjois-Ranskassa asuvista puolalaisista veljistä käyttivät hyväkseen Puolan hallituksen tarjoamaa mahdollisuutta palata Puolaan. Sitten vuonna 1948 kasvua oli 20 prosenttia, mitä seurasi 23 prosentin kasvu vuonna 1949, 40 prosentin kasvu vuonna 1950 ja 34 prosentin kasvu vuonna 1951.
Neljässä vuodessa julistajien lukumäärä kolminkertaistui: 2380:stä (v. 1947) 7136:een (v. 1951). Pelkästään palvelusvuonna 1951 Suur-Pariisin seurakunta kasvoi 650 julistajasta 1085:een, ja tuon vuoden aikana kastettiin 1065 henkeä, mikä vastasi seitsemäsosaa kaikista Ranskan julistajista!
Tämä merkitsi sitä, että Ranskan julistajien enemmistö oli hengellisesti nuoria ”karitsoita”, jotka tarvitsivat apua voidakseen tulla kypsiksi. Niinpä seuraavalle kaudelle Ranskan Jehovan todistajien historiassa, vuodesta 1952 vuoteen 1956, oli ominaista kasvun hidastuminen ja jo seurakunnan keskuudessa olevien kristillisen kypsyyden kasvattaminen.
”VARTIOTORNI” KIELLETÄÄN MUTTA SAARNAAMINEN JATKUU
Vuoden 1952 tammikuun 8. päivän numerosta lähtien ranskankielinen Herätkää-lehti alkoi ilmestyä kahdesti kuussa. Myös kadulla todistamiseen osallistuttiin lehtilaukun kanssa, ja tuona vuonna Ranskassa levitettiin 285837 Vartiotorni- ja Herätkää-lehteä, enemmän kuin minään muuna aikana Ranskan työn historiassa. Mutta sitten joulukuun lopussa vuonna 1952 julkinen lehdistö kertoi uutispommin: Vartiotorni-lehti oli kielletty.
Sisäasiainministeri kielsi turvallisuuspoliisin päälliköltä saamansa neuvon mukaisesti Vartiotornin levittämisen ja myymisen koko Ranskassa ja kaikkialla Ranskan valta-alueilla. Kiellon syy oli, että Vartiotornin väitettiin yllyttävän nuoria miehiä kieltäytymään asepalveluksesta. Mutta joidenkin ranskalaisten sanomalehtien näkemyksen mukaan se oli vain tekosyy ja todellinen syy oli se, että Vartiotorni julkaisi kirjoituksia, jotka osoittivat roomalaiskatolisen kirkon kaksinaamaisuuden.
Kiellosta huolimatta vuosi 1952 oli Valtakunnan työn kannalta hyvä vuosi. Erityinen syy on se, että veljet alkoivat suunnitelmallisesti ponnistella sellaisten Ranskan alueiden käymiseksi, joilla ei asunut yhtään todistajaa. Maaliskuun ranskankielinen Tiedotin (Valtakunnan Palveluksemme) kannusti todistajia saarnaamaan kesäkuukausien aikana sellaisilla alueilla, joita ei ollut määrätty seurakunnille. Useimmat Ranskan julistajista asuivat silloin pohjoisessa kaivosalueella, missä suuret seurakunnat kävivät alueensa läpi muutaman viikon välein. Läheisissä departementeissa sijaitsevissa suurissa kaupungeissa ei kuitenkaan saarnattu lainkaan. Sama piti paikkansa myös Välimeren saaresta Korsikasta, joka on osa Ranskaa ja sijaitsee noin 160 kilometrin päässä Rivieralta. Niinpä vuonna 1952 kaksi erikoistienraivaajaa aloitti Valtakunnan työn Korsikassa.
TYÖN VAKAANNUTTAMINEN
Vuosina 1953 ja 1954 työ edistyi tasaisesti, ja kumpanakin vuonna saatiin julistajien määrässä 9 prosentin kasvu. Noina vuosina myös kastettiin 1657 henkeä. Tammikuussa 1953 järjestettiin kierrokset uudestaan, ja niiden määrä lisättiin 11:een. Samaan aikaan niiden seurakuntien määrä, joissa kukin palvelija vieraili, laskettiin 24:stä 18–20:een, jotta vierailuja olisi voitu tehdä useammin. Tämän lisäksi seurakunnan kirjantutkistelujen määrää lisättiin tuntuvasti, minkä johdosta useammat saattoivat käydä niissä ja tutkistelunjohtajat saattoivat paremmin auttaa niitä, jotka tarvitsivat apua.
Toinen vakaannuttava tekijä vuonna 1953 oli New Yorkissa Yankee-stadionilla heinäkuussa pidetty ”Uuden maailman yhteiskunnan” konventti. Ranskasta oli tässä erinomaisessa konventissa läsnä 72 konventtivierasta, ja heillä oli tilaisuus vierailla Brooklynin Beetelissä ja kirjapainossa. He olivat kuin monta Saban kuningatarta, jotka totesivat, että heille ’ei ollut kerrottu puoltakaan’.
Ranskassa nimitettiin vuonna 1953 myös ensimmäinen kokoaikainen piiripalvelija, veli Skalecki. Tuohon aikaan asti Beetelin veljet olivat palvelleet kierroskonventeissa viikonloppuisin, kun heillä oli vapaata varsinaisesta työstään. Seuraavana vuonna veli Skalecki alkoi näyttää Ranskan eri osissa elokuvaa ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa”. Tämä elokuva antoi selvän käsityksen Brooklynin Beetel-kodin ja painon toiminnasta, ja se auttoi Ranskassa olevia veljiä läheisempään yhteyteen päätoimiston kanssa.
VAKAANNUTTAMINEN JATKUU
Myös palvelusvuosi 1955 oli Ranskassa vuosi, jolloin ennemminkin lujitettiin sitä, mitä jo oli saatu aikaan kuin hankittiin nopeaa kasvua. Julistajien keskimäärä kasvoi 6 prosenttia, mikä merkitsi keskimäärin 456:ta enemmän kuin vuonna 1954. Mutta on erittäin merkityksellistä, että 1246 henkeä kastettiin. Tämä osoittaa, että monet niistä, jotka olivat osallistuneet julistamiseen, eivät vielä olleet julkisesti asennoituneet Jehovan puolelle, vihkineet elämäänsä hänelle ja vertauskuvanneet sitä vesikasteella. Niinpä tämä vuoden 1955 korkea kastettujen määrä on todiste siitä, että Jehovan järjestö Ranskassa oli lujittunut.
Toinen huomattava työn piirre tuon vuoden aikana oli ranskalaisen yleisön käsiin saatettujen lehtien lukumäärässä tapahtunut suuri lisäys. Vuonna 1954 levitettiin 288902 lehteä, mutta vuonna 1955 levitettyjen lehtien määrä nousi 513236:een! Tämä vuosi oli käännekohta lehtien levityksessä, sillä niiden levikki kasvoi sen jälkeen monen vuoden ajan useita satoja tuhansia joka vuosi. Nämä lehdet olivat kaikki tietysti Herätkää-lehtiä, koska Vartiotornia koskeva kielto oli yhä voimassa.
TOINEN KANSAINVÄLINEN KONVENTTI PARIISISSA
Vuoden 1955 suuri tapahtuma Ranskassa oli Pariisissa 3.–7. elokuuta pidetty ”Voittoisan Valtakunnan” konventti. Ranskan ensimmäinen sodanjälkeinen kansainvälinen konventti oli pidetty vuonna 1951 samassa Palais des Sportsissa. Tuolloin yleisökokouksessa oli läsnä 10456, ja 351 kastettiin. Millainen vuoden 1955 konventti olisi siihen verrattuna?
Avajaispäivänä rakennukseen tulvi 9701 henkeä, jotka täyttivät permannolla puhujalavan edessä olevat istuimet ja istuivat sivustoilla kohoavilla penkkiriveillä, ja jotkut menivät jopa ylimmälle parvelle. Kaksi päivää myöhemmin 774 kasteelle aikovaa vastasi päättäväisesti ”Oui!” ranskalaisen kastepuheenpitäjän heille tekemiin kysymyksiin. Ja sunnuntaina veli Knorrin englanniksi pitämää ja ranskaksi käännettyä esitelmää kuulemaan tulleet 16500 henkeä täyttivät konventtipaikan ääriään myöten! Veli Jontès kirjoitti:
”Kuinka kiitollisia me olemmekaan Jehovalle siitä, että sellainen konventti voitiin pitää! Ja kuinka jännittyneitä olimmekaan nähdessämme uutiskuvaajien filmaavan kastetoimitusta ja myös esitelmän suunnatonta kuulijakuntaa! Satojen tuhansien ihmisten oli mahdollista nähdä nämä filmit ympäri Ranskaa konventtia seuranneella viikolla. Jehovan todistajat olivat uutisissa.”
VALMISTELUJA SUUREMPAA KASVUA VARTEN
Vuonna 1956 julistajien keskimäärä nousi 8867:ään, joka on vain 355 enemmän kuin edellisen vuoden keskimäärä. Se merkitsi vain 4 prosentin kasvua. Kuitenkin 951 kastettiin, ja 12801 henkeä oli läsnä muistonvietossa 203:n osallistuessa vertauskuviin. Myös levitettyjen lehtien määrä nousi 513236:sta (v. 1955) 869841:een (v. 1956)! Tämä erinomainen toiminta ennakoi edessä olevaa suurta kasvua.
Seurakunnat alkoivat toimia laajemmalla alueella viedäkseen Valtakunnan sanomaa niin monille ranskalaisille kuin mahdollista. Yli 100 seurakuntaa pyysi vapaata aluetta ja meni sellaisiin kaupunkeihin ja kyliin, joissa oli viimeksi annettu todistusta ennen toista maailmansotaa, jos silloinkaan. Avuksi näiden ihmisten tavoittamiseksi erikoistienraivaajien määrä nostettiin vuoden 1955 33:sta 64:ään vuonna 1956. He menivät lähes koskemattomille alueille, esimerkiksi Bretagneen. Vuonna 1956 Ranskassa toimi 15 Gileadin käynyttä. Ranskan 194 seurakuntaa oli jaettu 12 kierrokseen ja, ensimmäistä kertaa, kahteen piiriin.
Villa Guibertin rakennus, joka oli vuonna 1947 ostettu Beetel-perheen asunnoiksi ja haaratoimistoa varten, oli jo liian pieni, ja suuremman kasvun odotteet merkitsivät sitä, että pian tarvittiin suurempia tiloja. Niinpä 18. heinäkuuta 1956 ostettiin 660 neliömetrin suuruinen tontti Boulogne-Billancourtista, aivan Pariisin länsipuolella sijaitsevasta teollisuusesikaupungista, joka tunnetaan ympäri maailman suurten Renault’n autotehtaiden sijaintipaikkana. Suunnitelmana oli rakentaa viisikerroksinen rakennus, joka olisi kyllin suuri Beetel-perhettä, toimistoa ja pientä painoa varten. Ranskassa suoritettavassa työssä alettiin nyt siirtyä suuremman laajennuksen aikaan.
NOPEAMMAN KASVUN KAUSI ALKAA
Valtakunnan julistajien määrä saavutti 10000:n rajan ensi kertaa vuonna 1957, jolloin saatiin uusi 10954 julistajan huippu. Tämä merkitsi 12 prosentin kasvua vuodesta 1956. Tämän lisäksi sekä saarnaamiseen käytettyjen tuntien että levitettyjen lehtien määrä ylitti miljoonan rajan! Myös yli 1100 henkeä kastettiin, ja 14488 oli läsnä muistonvietossa. Tuona vuonna pidettiin kertauskurssi kaikille piiri- ja kierrospalvelijoille, jotka palvelivat Ranskan 212 seurakuntaa, jotka oli jaettu 14 kierrokseen ja kahteen piiriin.
Sillä välin yritykset aloittaa uuden Beetelin rakennustyöt pitkittyivät. Tarvittava rakennuslupa saatiin lopulta 20. toukokuuta 1957, 10 kuukautta maan ostamisen jälkeen. Maankaivutyöt alkoivat 12. kesäkuuta, ja vuoden 1957 lokakuun 2. päivään mennessä perustus oli laskettu. Mutta kului vielä puolitoista vuotta, ennen kuin rakennus oli valmis.
VUODEN 1958 KAKSI TÄRKEÄÄ TAPAHTUMAA
Ensimmäinen näistä oli poliittinen, mutta se vaikutti suoranaisesti Valtakunnan julistamiseen Ranskassa. Algerian sodan aiheuttaman kriisin johdosta Ranskassa julistettiin poikkeustila, ja kaikki julkiset kokoukset kiellettiin. Jonkin aikaa pelättiin, että sotilasjuntta ottaisi vallan maassa, mutta 1. kesäkuuta saatiin tietää, että kenraali Charles de Gaulle oli suostunut hallituksen johtajaksi ja sitten valtionpäämieheksi. Hänen paluunsa valtaan toi Ranskalle sellaisen hallinnollisesti vakaan kauden, jollaista sillä ei ollut ollut vuosikymmeniin.
Koska Ranskassa ei ole lakia, joka sallisi papeille vapautuksen asepalveluksesta, jotkut nuoret todistajat olivat olleet vankilassa lähes kymmenen vuotta. Kenraali de Gaulle järjesti niin, että ne, jotka olivat olleet vankilassa viisi vuotta tai kauemmin, vapautettiin. Myöhemmin hänen hallituksensa lyhensi veljien saamat vankeusrangaistukset kestämään kaksi kertaa niin kauan kuin oli asevelvollisuusajan pituus. Tämä merkitsi sitä, että jos ranskalaiset nuorukaiset kutsuttiin asepalvelukseen 18 kuukaudeksi, veljemme joutuivat kärsimään kolmen vuoden vankeusrangaistuksen. Se oli paljon parempi kuin aiempi tilanne. Silloin he menivät vankilaan 20-vuotiaina eikä heillä ollut aavistustakaan siitä, milloin he olisivat jälleen vapaita.
Vakaa poliittinen tilanne oli avuksi siinä, että saatiin jälleen hyvä 11 prosentin kasvu Valtakunnan julistajien määrässä julistajahuipun ollessa 12141. Kaksikymmentäkolme uutta seurakuntaa perustettiin, ja monia seurakunnista erillään olevia julistajien ryhmiä vahvistettiin, kun innokkaat tienraivaushenkiset todistajat muuttivat palvelemaan paikoissa, joissa tarve oli suurempi. Haaratoimisto ohjasi nämä sekä lähes 100 erikoistienraivaajaa ensin 50000:n tai useamman asukkaan kaupunkeihin, joissa ei ollut yhtään todistajaa, ja kun nämä kaupungit saatiin käydyiksi, kaupunkeihin joissa oli pienempi asukasmäärä.
Siten työ alkoi mennä eteenpäin sellaisissa pienemmissä kaupungeissa kuin Poitiers, Dijon, Annecy, Limoges ja Rennes, joka oli Bretagnen entinen pääkaupunki. Eräs huomattava esimerkki oli Normandiassa sijaitseva Caen. Muutaman vuoden kuluessa tuossa kaupungissa olleesta pienestä seurakunnasta, jossa oli vain kourallinen julistajia, tuli suuri seurakunta, josta myöhemmin muodostettiin ympäristöön monia seurakuntia. Siten sen sijaan, että olisi työskennelty vain tietyillä alueilla, erityisesti Pohjois-Ranskan kaivosalueilla, työ alkoi levitä kaikkialle koko Ranskaan.
Toinen vuoden 1958 suuri tapahtuma oli New Yorkissa heinä- ja elokuussa pidetty kahdeksanpäiväinen ”Jumalan tahdon” kansainvälinen konventti. Siellä oli läsnä 641 ranskalaista konventtivierasta – joista 551 matkusti lentokoneella ja 90 laivalla – lähes yhdeksän kertaa niin monta kuin oli läsnä vuoden 1953 New Yorkin konventissa. Siten melkein yksi aina 20:stä ranskalaisesta julistajasta oli läsnä – huomattava määrä! Tällä oli hyvin vahvistava ja yhdistävä vaikutus Ranskassa suoritettavaan työhön. Nämä konventtivieraat kuulivat veli Knorrin ilmoittavan monissa haaratoimistoissa järjestettävistä valmennuskursseista sekä Ranskan uuden Beetelin rakentamisen edistymisestä.
Tämän erinomaisen konventin siunaukset saavuttivat muut ranskalaiset veljet Ranskassa syyskuussa 1958 pidetyissä viidessä piirikonventissa. Näissä konventeissa kastettiin yhteensä 677 uutta veljeä. New Yorkissa hyväksytty voimakas päätös hyväksyttiin myös näissä konventeissa, ja sitten joulukuussa jaettiin traktaattia nimeltä ”Miten kristikunta on pettänyt koko ihmiskuntaa?” 1670000 kappaletta kaikkialla Ranskassa. Kuinka voimakas todistus se olikaan!
RANSKAN UUSI BEETEL
Uusi Beetel saatiin valmiiksi varhaiskeväällä vuonna 1959. Sitten perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina 17.–19. huhtikuuta toimisto ja Beetel-koti siirrettiin Villa Guibertistä uusiin tiloihin rue du Point-du-Jour 81:een Boulogne-Billancourtiin. Seuraavana maanantaina uusi Beetel aloitti toimintansa.
Tässä viisikerroksisessa rakennuksessa oli painoa varten riittävän suuri kellarikerros. Valtakunnansali ja toimisto olivat ensimmäisessä kerroksessa. Toisessa kerroksessa oli ruokasali ja keittiö sekä lisätilaa toimistoa varten. Kolmannessa, neljännessä ja viidennessä kerroksessa oli kaikkiaan 24 makuuhuonetta. Koska Beetel-perheessä oli silloin vain 17 jäsentä, tilaa laajennusta varten oli riittävästi sekä tilaa Valtakunnan palveluskoulua varten, josta koulusta veli Knorr ensi kerran puhui vuoden 1958 kansainvälisessä konventissa. Toukokuun lopulla veli Knorr tuli vierailulle katsomaan uusia tiloja, ja 1. kesäkuuta hän piti Pleyel-salissa Pariisin alueella asuville veljille puheen, jossa oli läsnä 2026.
TÄRKEÄ OIKEUSVOITTO
Kaksi päivää myöhemmin, 3. kesäkuuta, veli Jontès sai eräältä pariisilaiselta asianajajalta tärkeän uutisen. Veli Jontès oli haastettu 2. heinäkuuta 1957 oikeuteen tutkintatuomarin eteen. Häntä syytettiin nuorten miesten kiihottamisesta kieltäytymään asepalveluksesta. Tämä oli syytös, joka olisi voinut merkitä vankeusrangaistusta hänelle ja Seuran Ranskassa toimivan yhdistyksen johtokunnan muodostaville veljille. Myös Jehovan todistajien yhdistys Ranskassa oli vaarassa joutua kielletyksi.
Asian tutkiminen jatkui vuoden 1957 ja koko vuoden 1958 ajan. Lopulta asia vietiin oikeuteen 16. helmikuuta 1959. Veli Jontès sai antaa hyvän todistuksen. 2. maaliskuuta 1959 esitettiin vapauttava tuomio. Yleinen syyttäjä kuitenkin valitti tuomiosta, ja asia vietiin 11. muutoksenhakutuomioistuimeen 20. toukokuuta 1959. Sitten 3. kesäkuuta Seuran asianajaja soitti veli Jontès’lle ja ilmoitti hänelle, että syytetyille oli jälleen annettu vapauttava tuomio. Se oli suurenmoinen teokraattinen voitto, joka jätti oven avoimeksi Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiselle edelleen Ranskassa.
Vuonna 1959 todistajien keskimäärässä tapahtui erinomainen 17 prosentin kasvu julistajien huipun ollessa 13935. Myös seurakuntien lukumäärä nousi 235:stä 254:ään, mihin sisältyivät uudet Korsikassa sijaitsevaan Bastiaan ja Bretagnessa sijaitsevaan Rennesiin muodostetut seurakunnat. Huomattava joukko, 2106 henkeä, kastettiin, 525 heistä kuudessa ranskankielisessä piirikonventissa.
LAAJENNUSTA VUONNA 1960
”Palvelusvuosi 1960 on ollut huomattavimpia vuosia, mitä Ranskassa asuvilla veljillä on koskaan ollut”, kirjoitti Seuran presidentti Nathan H. Knorr. Ennen kaikkea uuden painon saaminen toimintaan latoma-, paino-, taitto- ja nitomakoneineen oli todellinen virstanpylväs Ranskassa tehtävässä työssä. Ensimmäiset Valtakunnan Palveluksen numerot painettiin Ranskan haaratoimiston painokoneissa maaliskuussa 1960. Siitä lähtien kaikki ulkopuolinen painatus lopetettiin; Seuran paikallinen paino on huolehtinut veljien tarpeista. Lehdet, kirjat ja kirjaset painettiin kuitenkin joko Brooklynissa, Sveitsissä tai Wiesbadenissa Saksassa.
Muillakin aloilla kasvu jatkui. Todistajien keskimäärä lisääntyi 10 prosenttia ja saavutti kaikkien aikojen huipun 15439. Muistonvietossa läsnä olleiden määrä kohosi ensimmäisen kerran yli 20000:n rajan 23073:een. 26 uutta seurakuntaa muodostettiin, joten seurakuntien lukumäärä nousi 280:een. Vuoden loppuun mennessä Ranskassa oli vain kolme yli 20000 asukkaan kaupunkia, jotka jäivät edelleen koskemattomiksi alueiksi.
VUODEN 1961 KOHOKOHTA – ”YKSIMIELISTEN PALVOJIEN” KONVENTTI
Pariisin länsipuolella sijaitseva Parc des Princes -stadion varattiin 3.–6. elokuuta pidettävää ”Yksimielisten palvojien” konventtia varten. Algeriassa tapahtunut sotilaskapina uhkasi kuitenkin saattaa Ranskan kauheaan kansalaissotaan vain kolme kuukautta ennen konventtia. Oikeistoterroristien kautta maan käymä pommiräjäytyskampanja loi pelon ilmapiirin. Hallitus kielsi kaikki suuret kokoontumiset. Niinpä Parc des Princes -stadionin vuokrasopimus peruutettiin vain muutamaa viikkoa ennen kuin konventin oli määrä alkaa. Lopulta saatiin kuitenkin erikoislupa konventin pitämiseksi aivan lähellä Pariisia olevalla Colombesin stadionilla.
Tämä epävarma tilanne, jossa oli niin epäselvää, missä konventti tultaisiin pitämään, olisi tuottanut vaikeuksia tottuneillekin konventin järjestäjille. Mutta tämä oli Ranskan ensimmäinen ulkoilmakonventti ja myös ensimmäinen, johon veljet rakensivat ja asensivat ruokailutilat (teltat, pöydät, keittoastiat, höyrykattilat, uunit, tiskikoneet tarjottimia varten jne.). Kaikkien hyvän yhteistoiminnan ja Jumalan hengen avulla kaikki saatiin lopulta ajoissa paikoilleen ja valmiiksi, kun konventin oli määrä alkaa.
Se osoittautui huomattavaksi konventiksi. Noin 800 veljeä saapui Espanjasta, jossa työmme oli kielletty siihen aikaan. He saivat nauttia kokouksista omalla kielellään ja vapaina! Lisäksi Portugalista saapui 80 henkeä. Puheita pidettiin samanaikaisesti ranskaksi, puolaksi, espanjaksi ja portugaliksi.
Koska minkäänlaista mainostamista ei sallittu ja koska konventtipaikka oli Pariisin ulkopuolella, veljet epäilivät, ylittäisikö läsnäolijamäärä Pariisissa vuonna 1955 pidetyssä kansainvälisessä konventissa läsnä olleiden määrän. Se ylitti, kun 23004 tuli kuulemaan veli Knorrin esitelmää ”Kun kaikki kansat yhdistyvät Jumalan valtakunnan alaisuudessa”. On huomion arvoista, että konventissa kastettiin 1203 henkeä, mikä oli yli 5 prosenttia läsnäolijoiden määrästä!
Vuonna 1961 saatiin jälleen 10 prosentin lisäys julistajien keskimäärässä, ja silloin saavutettiin todistajien määrässä 17108 julistajan huippu. Tuona vuonna myös aloitettiin Ranskassa Valtakunnan palveluskoulu. Sen ensimmäinen kurssi koostui kierros- ja piiripalvelijoista, joille kurssi pidettiin Ranskan Beetelissä maaliskuun 13:nnesta huhtikuun 8:nteen. Sitten vuosien kuluessa ranskalaiset, belgialaiset ja sveitsiläiset seurakunnanpalvelijat ja myös erikoistienraivaajaveljet ja -sisaret osallistuivat tälle kurssille.
SADAN PROSENTIN KASVU SEITSEMÄSSÄ VUODESSA
Seitsemässä vuodessa julistajien keskimäärä Ranskassa kasvoi yli kaksinkertaiseksi, 8512:sta (v. 1955) keskimäärin 17299:ään (v. 1962). Oli saatu kokoon suuri määrä ”muita lampaita”! Silloin kaikissa yli 20000:n asukkaan kaupungeissa oli julistajia. Myös 324 valvojaa ja erikoistienraivaajaa oli jo osallistunut Valtakunnan palveluskouluun.
Veli Henri Geiger, joka oli kastettu ja joka oli aloittanut toimeliaan palveluksen vuonna 1920, eli niin kauan, että hän sai nähdä tämän suurenmoisen kasvun niistä muutamista kymmenistä, jotka saarnasivat vuonna 1920. Veli Geiger jatkoi Beetelissä työskentelemistä jonkin aikaa sen jälkeen, kun veli Jontès nimitettiin hänen tilalleen haaratoimistonpalvelijaksi vuonna 1951. Sitten, kun hänen terveytensä heikkeni, hän ja hänen vaimonsa menivät asumaan poikansa luo. Siellä hän päätti maallisen vaelluksensa 29. elokuuta 1962. Hänen elämäkertansa ilmestyi englanninkielisen Vartiotornin vuoden 1962 joulukuun 15. päivän numerossa.
ERIKOISTIENRAIVAAJIA MÄÄRÄTÄÄN PARIISIIN
Kummallista kyllä, vaikka työ laajeni nopeasti kaikkialle Ranskaan, kasvu Ranskan pääkaupungissa Pariisissa ei pysynyt muualla tapahtuneen kasvun mukana. Siksi Beetelin lähelle rue de Seine 11:een Boulogne-Billancourtiin päätettiin avata lähetyskoti. Siellä oleva talo ostettiin, ja sitten Beeteliin kutsuttiin varta vasten tienraivaajaveljiä, jotka laajensivat sitä ja tekivät siinä tarpeellisia muutoksia. Lähetyskoti alkoi toimia 17. joulukuuta 1962 siinä asuvien erikoistienraivaajien työskennellessä Pariisissa ja sen ympäristössä. Tästä laajasta rakennuksesta tuli myös Beetelin lisärakennus. Seuran lähetysosasto, joka oli sijainnut eräässä varastohuoneessa toisessa osassa Pariisia, siirrettiin sinne.
JEHOVAN SIUNAUS JATKUU VUOSINA 1963–1966
Muutaman seuraavan vuoden aikana oli jatkuvasti paljon todisteita Jehovan siunauksesta kansaansa kohtaan Ranskassa. Ensiksikin vuonna 1963 pidettiin ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventtien sarja ympäri maailman. Vaikka Ranska ei ollut yhdenkään tähän sarjaan kuuluneen konventin isäntämaana, oli erinomaista nähdä noin 11000 ranskalaisen veljen – mikä oli yli puolet maassa silloin olleista julistajista – osallistuvan johonkin näistä konventeista joko Milanossa Italiassa tai Münchenissä Saksassa. Konventtivieraitten kuljettamiseksi käytettiin monia erikoisjunia. Ja he saivat todella erinomaisia hengellisiä anteja, muun muassa Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen ranskan kielellä.
Julistajien lukumäärä nousi Ranskassa vuonna 1963 ensimmäistä kertaa yli 20000:n. Ja sitten vuonna 1964 saatiin 9 prosentin kasvu julistajissa ja yli 2000 kastettiin! Myös levitettyjen Herätkää-lehtien määrä ylitti ensi kertaa 3000000:n rajan vuonna 1964, ja melkein 1100 tienraivaajaa, lomatienraivaajat (osa-ajan tienraivaajat) mukaan luettuina, osallistui näiden lehtien levittämiseen yleisölle.
Vuonna 1965 muistonvietossa oli läsnä 34862 henkeä julistajien uuden huipun ollessa 22933. Herätkää-lehden levitys edistyi huimaa vauhtia – yli 3500000 kappaletta levitettiin ranskalaiselle yleisölle tuona vuonna. Ranskassa oli nyt 380 seurakuntaa ja 92 erillään olevaa ryhmää, mutta silti 94:ssä 5000–12000:n asukkaan kaupungissa ei asunut yhtään todistajaa. Todistustyö edistyi kuitenkin erinomaisesti suurissa kaupungeissa. Pariisissa oli yksitoista seurakuntaa, Lyonissa seitsemän, Nizzassa ja Mulhousessa neljä, ja useissa muissa suurissa kaupungeissa oli kolme seurakuntaa.
Eräs huomattava vuoden 1966 piirre oli 62 uuden seurakunnan perustaminen, mikä lisäsi maassa olevien seurakuntien lukumäärän 442:een. Nämä oli jaettu 30 kierrokseen ja kolmeen piiriin. Tuona vuonna pidettiin myös viisi piirikonventtia, joissa oli esitelmässä läsnä kaikkiaan 22153 henkeä. Bordeaux’n konventissa ranskalaisilla veljillä oli etu ottaa vastaan Portugalista tulleet veljensä. Koska useimmilla näistä veljistä ei ollut varaa maksaa majoituksesta ja koska veljien kodeissa ei ollut riittävästi tilaa heitä kaikkia varten, vuokrattiin eräs elokuvateatteri ja se muutettiin suureksi kaksiosaiseksi yhteismajoitustilaksi erikseen miehiä ja naisia varten, ja siinä oli suihkut, pesualtaat jne. He arvostivat suuresti ranskalaisten veljiensä osoittamaa rakkautta. Piiripalvelija veli Marian Szumiga kertoi: ”Monilla heistä oli kyyneleet silmissään, kun heidän tuli aika lähteä.”
’SEN JOUDUTTAMINEN OMANA AIKANAAN’
Vaikka ”muiden lampaitten” kokoaminen oli edistynyt tasaisesti vuodesta 1963 vuoteen 1966, voidaan sanoa, että nyt Jehova todella alkoi ’jouduttaa sitä omana aikanaan’. (Jes. 60:22, UM) Sen lisäksi, että vuonna 1967 saatiin 10 prosentin julistajakasvu, muistonvietossa läsnä olleiden määrä kohosi peräti 41274:ään 143:n osallistuessa vertauskuviin. Osoituksena siitä, että vielä suurempaa kasvua oli odotettavissa, kuukausittain johdettujen Raamatun kotitutkistelujen keskimäärä oli 19327, kun edellisenä vuonna niitä oli johdettu 15964. Myös yleisölle levitettyjen Herätkää-lehtien määrä kohosi nopeasti yli 4000000 kappaleen, ja uusia tilauksia saatiin 55446.
Tuona kesänä Ranskassa pidettiin yhdeksän ”Opetuslasten tekemisen” piirikonventtia, joissa oli läsnä yhteensä 27009 henkeä. Noissa konventeissa arvostettiin erityisesti raamatullisia näytelmiä. Kasvuvauhdin kiihtymisen osoitti se, että tuon vuoden kuluessa kastettiin 2269 uutta opetuslasta, 960 heistä piirikonventeissa.
POLIITTINEN JA YHTEISKUNNALLINEN KRIISI RANSKASSA
Vuoden 1968 keväällä Ranskaa koetteli vakava poliittinen ja yhteiskunnallinen kriisi. Vaikeudet alkoivat opiskelijamielenosoituksilla ensin Pariisissa, kuuluisassa Sorbonnen yliopistossa ja muissa Pariisin alueen yliopistoissa, ja myöhemmin vaikeudet levisivät yliopistoihin ja korkeakouluihin ympäri Ranskaa. Jonkin aikaa Pariisin latinalaiskortteli oli jatkuvasti taistelukenttänä. Opiskelijat taistelivat poliiseja vastaan, jotka yrittivät säilyttää järjestystä. Opiskelijat repivät katukiviä irti ja heittelivät niillä poliiseja. He katkoivat myös muutamia Pariisin kuuluisien bulevardien puita rakentaakseen barrikadeja ja polttivat autoja ja rikkoivat liikkeiden näyteikkunoita. Molemmilla puolilla oli satoja loukkaantuneita.
Sitten ammattiliitot liittyivät mukaan omine mielenosoitusmarsseineen, ja työläiset määrättiin yleislakkoon. Ranska oli siten käytännöllisesti katsoen lamassa touko- ja kesäkuussa 1968. Posti ja junat eivät kulkeneet, teollisuuden pyörät pysähtyivät. Lentoliikennekin lakkasi. Jonkin aikaa näytti siltä, että gaullelainen hallitus kaatuisi, mutta kommunistiset ja ei-kommunistiset ammattiyhdistykset olivat jakautuneita, eikä myöskään työläisten ja opiskelijoiden välillä ollut mitään yhteistoimintaa. Niinpä lopulta, kun hallitus ja työläiset olivat tehneet joitakin huomattavia myönnytyksiä, väkivalta ja lakot loppuivat. Kesäkuun lopussa pidettiin vaalit, ja gaullelainen puolue voitti suurella äänten enemmistöllä.
Noin kuukauteen ei haaratoimiston ollut mahdollista olla kirjeenvaihdossa seurakuntien kanssa. Mutta veljet jatkoivat uskollisesti toimintaansa. Mikä vielä parempaa, koska ansiotyöt olivat pysähdyksissä, veljet käyttivät hyödyksi ylimääräisen ajan olemalla enemmän kenttäpalveluksessa. Julistajien palvelukseen käyttämien tuntien keskiarvo nousi ensi kerran Ranskassa 12:een.
HENGELLISESTÄ VAHVISTAMISESTA PIDETÄÄN HUOLTA
Veli Milton Henschel vieraili Ranskan haaratoimistossa 7.–12. toukokuuta 1968 juuri pahimpien opiskelijamielenosoitusten aikaan. Hänen vierailunsa oli mitä rakentavin, sillä hän omisti paljon aikaa koko perheelle ja antoi rohkaisua jokaiselle ja lämmitti näin heidän sydäntään. Hän lähti Pariisista juuri sopivaan aikaan, sillä muutamaa päivää myöhemmin yleislakko lamaannutti täysin lentoliikenteen. Veli Knorrin piti vierailla haaratoimistossa kesäkuussa, mutta tilanne oli niin vaikea, että hän ei voinut päästä maahan.
Siksi veli Jontès ja hänen apunaan ollut veli Jean-Marie Bockaert tapasivat veli Knorrin Belgiassa keskustellakseen hengellisen ravinnon lisäämisestä ranskalaisille veljille. Kuten totesimme aikaisemmin, Vartiotorni oli kielletty Ranskassa. Rakentavia kirjoituksia julkaistiin kuitenkin 64-sivuisessa kerran kuussa ilmestyvässä kirjasessa. Mutta nyt päätettiin julkaista 48-sivuinen kirjanen kahdesti kuussa. Näin tehtiin vuoden 1969 tammikuun 1. päivästä lähtien, mikä merkitsi sitä, että ranskalaiset veljet alkoivat saada 96 sivua käännettyä aineistoa kuukaudessa 64 sivun sijaan. Veli Knorr antoi Ranskan haaratoimistolle valtuuden hankkia neljännen painokoneen tästä ylimääräisestä tehtävästä huolehtimiseksi.
RANSKANKIELISEN ”TOTUUS”-KIRJAN SAAMINEN VALMIIKSI
Vuoden 1968 touko- ja kesäkuun poliittiset tapahtumat vaikuttivat muillakin odottamattomilla tavoilla Valtakunnan etuihin Ranskassa. Monet ehkä muistavat, että juuri vuonna 1968 julkaistiin kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Se on nyt Raamatun jälkeen länsimaiden levinnein kirja, sitä on levitetty yli 102 miljoonaa kappaletta 116 kielellä. Oli järjestetty niin, että jotkin vieraskieliset haaratoimistot saisivat etukäteen Totuus-kirjan painovedosarkit, niin että ne voitaisiin kääntää vastaaville kielille. Siten kirja voisi ilmestyä samanaikaisesti joillakin maailman eniten käytetyillä kielillä.
Kaikki oli sujunut hyvin Ranskan haaratoimistossa. Erään kääntäjän oli onnistunut kääntää kirja kuukaudessa. Osa käännetystä käsikirjoituksesta lähetettiin Brooklyniin, ja se tuli perille. Sitten lähetettiin toinen osa käsikirjoituksesta, mutta silloin alkoi yllättäen postilakko, ja käsikirjoitus jäi postiin.
Käsikirjoituksesta otettiin uusi kopio, ja se vietiin Brysseliin Belgiaan. Sitten järjestettiin niin, että veljet, joilla oli auto, kulkivat Pariisin ja Brysselin väliä vieden Ranskan haaratoimiston postin Belgiaan postitettavaksi ja noutaen Ranskan haaratoimistoon tarkoitetun postin, joka oli lähetetty Brysseliin. Siten kirja saatiin valmiiksi niin, että ranskalaiset saivat ensimmäistä kertaa kirjan samaan aikaan kuin heidän englantia puhuvat veljensä. Tosin kesän konventteihin saatiin kirjoja vain muutama kappale näytteeksi, mutta pian niitä oli saatavana riittävästi jokaiselle, myös kentällä levitettäväksi.
”RAUHA MAASSA’’ -KONVENTTI
Vuoden 1969 kohokohta oli Colombesin stadionilla lähellä Pariisia pidetty kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti. Se oli osa sellaisten konventtien sarjaa, joista ensimmäinen pidettiin heinäkuun alussa Yhdysvalloissa. Tähän seitsenpäiväiseen konventtiin lensi Atlantin yli kaikkiaan 334 ranskalaista osanottajaa. Mutta sitten 5.–10. elokuuta konventti oli määrä pitää Ranskassa.
Järjestelyjä tehtiin konventin pitämiseksi stadionilla sekä portugalilaisia että myös Ranskan puolankielisiä veljiä varten. Osanottajat edustivat kaikkiaan 78 kansallisuutta. Portugalinkielisessä kokouksessa olleiden 2731:n ja puolankielisessä olleiden 600:n lisäksi noin 5000 tuli Belgiasta, 1000 Sveitsistä, yli 1300 Yhdysvalloista, 200 Kanadasta, 170 Englannista ja 120 Afrikasta. Konventissa oli myös englanninkielisiä erikoisohjelmajaksoja, ja niissä oli läsnä yli 800 henkeä.
Portugalilaisilla veljillä oli siihen asti paras konventtinsa. Portugalissa tehdyn työn historiassa heidän korkein missään aikaisemmassa konventissa ollut läsnäolijamääränsä oli 825 Toulousessa Ranskassa vuonna 1968. On arvioitu, että suuri osa portugalilaisista veljistä pääsi Pariisissa pidettyyn konventtiin, josta he todella nauttivat. Yhdestä Lissabonin 90 julistajan seurakunnasta oli läsnä 65 konventtivierasta! Eräs sisar säästi kaksi vuotta saadakseen riittävästi rahaa edestakaiseen matkaan. Läsnäolijoiden joukossa oli veljiä Angolasta, Azoreilta, Kap Verden saarilta, Madeirasta ja Mosambikista.
Konventin alkaessa oli kaunis ilma, ja aurinko paistoi miellyttävästi joka päivä. Tämä oli siunaus, koska portugalilaiset, puolalaiset ja puolet ranskalaisesta kuulijakunnasta olivat taivasalla ilman katoksen suojaa. Mikä sitten oli konventin suurin yhteenlaskettu läsnäolijamäärä?
Sunnuntain esitelmässä, joka pidettiin aiheesta ”Lähestyvä tuhatvuotinen rauha”, oli läsnä 47480 – yli kaksi kertaa niin paljon kuin edellisessä Colombesin stadionilla pidetyssä konventissa oli ollut vuonna 1961! Vielä huomattavampi oli kuitenkin se tosiasia, että 3619 henkeä kastettiin. Se oli noin kymmenen prosenttia siitä, mitä konventissa oli keskimäärin läsnä! Tämä Jehovan todistajien kasvu huolestutti papistoa, mikä voidaan havaita seuraavista huomautuksista, jotka olivat 6. elokuuta 1969 suositussa pariisilaisessa iltalehdessä France-Soirissa:
”Muiden uskontojen papistoa eivät huolestuta niinkään ne keinot, joilla Jehovan todistajien julkaisuja levitetään niin runsaasti, vaan pikemminkin heidän käännytystyönsä. Jokaisella Jehovan todistajalla on velvollisuus todistaa tai julistaa uskoaan käyttäen Raamattua talosta taloon ja toimia tässä työssä järjestön ohjauksen mukaisesti. ... Jehovan todistajien opit perustuvat Raamattuun. ... He uskovat yhteen Jumalaan (Jehovaan), kieltävät kolminaisuusopin, sielun kuolemattomuuden sekä helvetin ja kiirastulen olemassaolon.”
Lehdistön, radion ja television konventille suoma huomio oli ennen kuulumaton. Ranskassa vallinneen arveluttavan tilanteen vuoksi ei tehty mitään uutistoimittajien saamiseksi konventtiin. He tulivat kuitenkin oma-aloitteisesti. Ensimmäisenä aamuna kymmenkunta toimittajaa oli paikalla, ja seuraavana päivänä useiden paljon luettujen ranskalaisten aamulehtien etusivulla ilmestyi kirjoituksia valokuvineen. Televisiossa konventtia käsiteltiin erinomaisella tavalla torstaina 7. elokuuta muun muassa melkein kolme minuuttia kestäneessä uutisjaksossa kello 20:n uutisissa, joka on eniten seurattu ohjelma Ranskassa. Kaikki, mikä esitettiin, oli myönteistä.
Samana päivänä vaikutusvaltaisessa Le Mondessa oli sen uskonnollisille uutisille varatulla sivulla 900 palstamillimetrin pituinen selostus konventista, kun taas katolista kirkkoa koskeville asioille oli varattu tilaa vain 230 palstamillimetriä! Kaikki Ranskan arvostetuimmat sanomalehdet julkaisivat myönteisiä selostuksia – eivät vain erikoisnumeroissa, joita olisi myyty ainoastaan todistajille kaikkialla stadionin ympärillä – vaan painoksissa, joita myytiin kaikkialla Ranskassa ja ranskaa puhuvissa maissa. Lehdet painoivat Ranskassa kaikkiaan yli 22 palstametriä kirjoituksia ja valokuvia!
Myös Beetel-perhe painoi kaksi konventtiraporttia, jotka julkaistiin konventin aikana, ensin 16-sivuisen ja sitten 32-sivuisen raportin, joissa molemmissa oli valokuvia. Ranskassa julkaistiin nyt ensimmäisen kerran ranskankielinen konventtiraportti. Nämä raportit osoittautuivat erittäin käytännöllisiksi myös konventin jälkeen kerrottaessa ihmisille Jehovan järjestön koosta ja laajuudesta.
Myös uusi laulukirja ’Laulakaa ja soittakaa sydämessänne’ julkaistiin ranskaksi vuonna 1969. Veljet saivat sen vähän ennen Colombesissa pidettyä konventtia, mikä soi heille mahdollisuuden opetella laulut, joita käytettäisiin konventin aikana.
”TOTUUS”-KIRJA JOUDUTTAA TYÖTÄ
Vuonna 1969 saavutettiin 29754 julistajan keskimäärä, mikä merkitsi 12 prosentin kasvua tuona vuonna. Edellisenä vuonna julkaistu Totuus-kirja vaikutti merkittävästi suuren lisäyksen saamiseen. Joka viikko johdettiin keskimäärin 25949:ää Raamatun kotitutkistelua, ja muistonvietossa oli läsnä 60457, kun edellisen vuoden muistonvietossa oli ollut läsnä 49086. 4583 kastettiin, yli kaksi kertaa niin paljon kuin oli ollut suurin kastettujen määrä siihen asti minään vuonna!
Tämä nopea kasvu jatkui. Vuonna 1970 iloittiin 15 prosentin kasvusta julistajien määrässä, jota vuonna 1971 seurasi 14 prosentin kasvu. Tämä merkitsi sitä, että julistajien määrä nousi nopeasti 26614:stä (v. 1968) keskimäärin 39026:een (v. 1971) – yli 12000:n lisäys vain kolmessa vuodessa! Ja vuonna 1971 muistonvietossa oli läsnä 80293, yli 30000 enemmän kuin kolme vuotta aikaisemmin! Myös uusia seurakuntia perustettiin Ranskaan nopeammin kuin yksi viikossa – 53 vuonna 1971 – joten koko maassa oli 636 seurakuntaa. Totuus-kirja auttoi todella suuresti Herran lampaiden kokoamisessa!
TOULOUSEN KONVENTTIA VALMISTELLAAN
Vuoden 1971 kohokohdan piti olla Toulousessa Ranskassa pidettävä ”Jumalan nimen” piirikonventti. Ranskankielisiin ohjelmajaksoihin odotettiin noin 5000:ta, portugalinkielisiin 5000:ta ja espanjankielisiin 15000:ta, mikä olisi tehnyt yhteensä 25000. Jokainen saatavissa oleva hotellihuone ja leirintäalue Toulousen sisä- ja ulkopuolella varattiin tätä kolmikielistä konventtia varten. Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.
Espanjassa puhkesi kolera. Harkittiin varotoimia. Mutta viranomaiset olivat hyvin haluttomia kieltämään konventtia, koska päätös ei olisi ollut paikallisille kauppiaille mieleinen. He pelkäsivät myös, että Seura haastaisi heidät oikeuteen vahingoista, koska vuokrasopimukset oli allekirjoitettu ja valtavia valmisteluja oli tehty. Aikanaan, kun konventin valmistelut edistyivät, saatiin kuitenkin lopulta sana, että konventti oli virallisesti kielletty. Veli Jean-Claude Rézer, konventinvalvoja, huomautti:
”Veljet olivat todella suurenmoisia loppuun asti saatuaan kuulla kiellosta. ... Oli kyllä kyyneleitä, mutta antaumuksen hengessä jokainen ymmärsi, että oli tarpeellista ryhtyä jälleen työhön purkamaan kaikkea, mikä oli rakennettu turhaan. Eri osastoista vastuussa olevat veljet suoriutuivat hyvin tehtävästään. Espanjasta ja Portugalista tulleet veljet auttoivat meitä purkaustöissä ja työskentelivät samaan aikaan pitääkseen oman konventtinsa muualla.”
SIUNAUKSIA KIELLOSTA HUOLIMATTA
Käytännöllisesti katsoen kaikki ranskankieliset veljet pääsivät osallistumaan johonkin muualla Ranskassa pidetyistä konventeista. Sen lisäksi melkein 900 veljeä Portugalista matkusti 12 linja-autolla, yhdellä tilauslentokoneella ja lukuisilla yksityisautoilla kuuntelemaan Lontoossa pidettyä ohjelmaa. Kaiken kaikkiaan ”Jumalan nimen” konventeissa Ranskassa oli läsnä 48533, ja erinomainen määrä, 2084 henkeä, kastettiin.
Vuosi 1971 oli siten valtavan teokraattisen kasvun vuosi Ranskassa. Tuona vuonna saatiin myös erinomainen julkaisu ranskan kielellä, nimittäin Jehovan todistajain vuosikirja. Sellainen oli ollut saatavana ranskaksi viimeksi ennen toista maailmansotaa.
BEETELIN LISÄRAKENNUS TULEE TARPEELLISEKSI
Vuoteen 1972 mennessä Pariisin läntisessä esikaupungissa Boulogne-Billancourtissa sijainnut Ranskan Beetel oli tullut liian pieneksi, mikä teki lisärakennuksen tarpeelliseksi. Tilaa tarvittiin erityisesti postitusosastoa varten. Vuonna 1959, kun Boulognen Beetel saatiin valmiiksi, lähetettiin vuosittain 85000 kirjaa, kun taas vuoteen 1972 mennessä tämä määrä oli noussut 1094231:een, lukuun ottamatta kirjasia, lomakkeita ja muita painotuotteita.
Näytti viisaalta rakentaa tämä lisärakennus jonnekin Pariisin ja Le Havren, Länsi-Ranskassa olevan satamakaupungin, välille, johon kaupunkiin kirjallisuus saapui Yhdysvalloista. Marraskuussa 1970 löydettiin 73 x 33 metrin laajuinen maa-alue Normandiassa sijaitsevasta pienestä Louviersin kaupungista, joka sijaitsee noin 105 kilometrin päässä sekä Pariisista että Le Havresta. Erilaisiin virallisiin muodollisuuksiin liittyvistä vaikeuksista selviytymiseen kului noin puolitoista vuotta, joten kauppakirjoja ei allekirjoitettu ennen kuin 28. huhtikuuta 1972. Varsinainen rakentaminen aloitettiin seuraavassa kuussa, ja se saatiin päätökseen saman vuoden joulukuussa.
Tuloksena oli oikein kaunis elementtiosista koottu kaksikerroksinen rakennus, jonka ulkosivu on päällystetty julkisivutiilillä ja lasitetulla vihreällä paneelilla. Ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevat tilava painosali ja postitusosasto sekä keittiö, kylmähuoneet ja miellyttävä ruokasali. Pesula, kirjasto ja 22 makuuhuonetta ovat toisessa kerroksessa. Koko rakennelmassa on kaikkiaan noin 2044 neliömetriä lattiapinta-alaa.
Kirjapaino siirrettiin Louviersiin 29. toukokuuta 1973. Oli epätavallinen näky nähdä tuona sateisena päivänä painokoneita ja muita koneita nostettavan ja lastattavan hyvin suuriin kuorma-autoihin kadulla Beetelin ulkopuolella. Henkilö- ja kuorma-auton kuljettajat, jotka siten joutuivat odottamaan, olivat niin uteliaita, että unohtivat soittaa torviaan, vaikka niitä kielloista huolimatta yleensä soitetaan Pariisin liikenneruuhkissa! Lopulta neljä painokonetta, latomakone, leikkuri ja taittokone saapuivat turvallisesti Louviersiin, ja niitä käytettiin jo kahden päivän kuluttua.
Vihkiäispäiväksi määrättiin lauantai, 9. kesäkuuta 1973, jolloin ohjelmassa oli läsnä 157 henkeä. Useat veljet loivat silmäyksen taaksepäin Ranskassa tehtyyn työhön. Oli erittäin innostavaa nähdä, miten työ oli merkittävästi kasvanut, kun esimerkiksi yksistään vuonna 1972 kastettujen määrä ylitti ensimmäistä kertaa 5000:n rajan. Myös veli, joka oli vastuussa painosta, selitti lyhyesti, että vuonna 1960 oli painettu 291530 lehteä, kun taas vuonna 1972 valmistettiin 1771300 kappaletta! Ja kaikkien painettujen tuotteiden yhteinen lukumäärä lisääntyi 4161994:stä (v. 1960) 32043610:een (v. 1972).
”JUMALAN VOITON” KANSAINVÄLINEN KONVENTTI
Colombesin Olympiastadion olisi jälleen kansainvälisen konventin pitopaikka. Konventtikomitea muodostettiin 1. tammikuuta 1973, seitsemän kuukautta ennen konventin alkamista. Mikä valtava tehtävä olikaan huolehtia stadionin muuttamisesta jättiläismäiseksi valtakunnansaliksi! Mutta työ sai aikaan suuren menestyksen.
Jehovan todistaja -puutarhurien useiden kuukausien ajan kasvattamat tuhannet ruukkukasvit kaunistivat puhujalavan ympäristöä stadionin keskustassa. Myös keinotekoinen järvi, jossa oli kaksi elävää flamingoa, oli miellyttävä koriste. Stadionin omistava urheiluseura käytti tuota koristusta kerran kuukaudessa ilmestyvän urheilulehtensä kansikuvana.
Kaikki oli valmista avajaispäivänä, keskiviikkona 1. elokuuta. Väenpaljous tulvi stadionille. Ranskalaiset sanomalehdet, jotka ovat usein hyvin pisteliäitä ja ironisia Jehovan todistajia kohtaan, kiittelivät kovasti ihmisjoukon tarkkaavaisuutta. Katolinen sanomalehti La Croix kommentoi:
”Vaikka Jehovan todistajista puhutaan paljon heidän aktiivisen talosta-taloon-käännytystyönsä vuoksi, heillä on ollut vain kohtalainen menestys tähän asti Ranskassa. Kuitenkin heidän Colombesissa pitämänsä konventti oli todella vaikuttava näky heidän moitteettoman järjestönsä ja raamatullisten näytelmiensä sekä heidän vastuuntuntonsa vuoksi.”
Lehtimaailma kutsui tätä kansainvälistä konventtia kesän tapahtumaksi. Le Monde huomautti: ”Stadionin täytti ääriään myöten sellainen tarkkaavainen ja opinhaluinen joukko, joka olisi tehnyt minkä tahansa poliittisen puolueen kateelliseksi.”
Konventtilaisten hyvä käytös ei jäänyt huomaamatta edes lehtiä myyviltä miehiltä. Parisien Libéré -lehden jakaja asetti sanomalehtensä kasoihin jalkakäytävälle yhdessä rahalippaiden kanssa ja jätti vain yhden miehen pitämään tavaroita silmällä. Konventtivieraat, jotka olivat hämmästyneitä havaitessaan voivansa itse ottaa lehden, kysyivät häneltä, eikö hän pelännyt, että häntä petettäisiin. Hän vastasi: ”En suinkaan. Me teimme samoin vuonna 1969.”
Perjantaina 3. elokuuta kaikkiaan 2703 henkeä ilmaisi haluavansa kasteelle vastaamalla ”Oui” heille tehtyihin kysymyksiin. Oli unohtumaton hetki, kun he menivät järjestyksessä vain noin 500 metrin päässä olevalle uima-altaalle. Journal du Dimanche -lehti huomautti tästä hämmästyttävästä tapahtumasta:
”Kuka tahansa ei voi tulla Jehovan todistajaksi yhtäkkiä ikään kuin heidän ’totuutensa’ paljastuisi heille salamannopeasti. Tarvitaan kärsivällisyyttä, aikaa, rohkeutta ja erityisen syvää kristillistä uskoa. Mutta jokaisen on myös hyväksyttävä Raamatun laeissa esitetyt ohjeet.”
Sikäli kuin on kysymys Ranskan kentällä tapahtuneesta edistyksestä, Colombesissa pidetyt konventit ovat olleet virstanpylväitä. Siellä oli läsnä 23004 vuonna 1961, ja vuonna 1969 oli läsnä 47480. Entä vuonna 1973? Kun tuli aika pitää sunnuntain esitelmä ”Jumalan voitto – sen merkitys ahdingossa olevalle ihmiskunnalle”, suunnattoman stadionin täytti ääriään myöten hämmästyttävä määrä, 60241 henkeä!
”UUDEN MAAILMAN KÄÄNNÖS” – RANSKAKSI
Ranskan kielellä oli vuonna 1963 saatu Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös. Lopulta, yksitoista vuotta myöhemmin, ranskalaiset veljet ottivat mitä innostuneimmin vastaan koko Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen. Ranskassa tämän uuden julkaisun tärkeys oli erityisen suuri. Miten niin? Tarkastelkaamme hiukan asian historiallista taustaa.
Paavit kutsuivat Ranskaa ”kirkon vanhimmaksi tyttäreksi”, ja vielä nykyäänkin 85 prosenttia Ranskan väestöstä väittää olevansa katolilaisia. Kun otamme huomioon, että ennen vuonna 1789 tapahtunutta Ranskan vallankumousta Ranskassa oli yksi pappi jokaista 110 asukasta kohden ja lähempänä meidän aikaamme, vuonna 1970, siellä oli yhä yksi pappi, munkki tai nunna 297 asukasta kohden, käy ilmeisen selväksi, että roomalaiskatolinen kirkko on ollut erittäin hyvässä asemassa opettaakseen Ranskan kansalle Raamattua.
Papit ovat kuitenkin vuosisatojen ajan pakottaneet ihmisiä noudattamaan Toulousen kirkolliskokouksen säädöstä vuodelta 1229: ”Me kiellämme maallikkoja pitämästä hallussaan minkäänlaista Vanhan ja Uuden testamentin kirjojen jäljennöstä.” On kyllä totta, että vuodesta 1950 lähtien Ranskassa on julkaistu katolisia Raamattuja, kuten ”Jerusalemin Raamattu”, mutta koska ne ovat suhteellisen kalliita, niitä on hankittu vain harvoihin koteihin. Niinpä Uuden maailman käännöksen julkaiseminen ranskaksi teki jopa Ranskan köyhimmillekin perheille mahdolliseksi koko Raamatun hankkimisen. Vuodesta 1974 lähtien melkein 800000 kappaletta tätä erinomaista käännöstä on lähetetty seurakuntiin kentällä levitettäväksi.
LIIKKEELLE PANEVAN TOIVON ANTAMINEN
Vaikka Ranskan kansan elämä on yleensä kohentunut aineelliselta näkökannalta katsottuna, monet ovat pettyneitä ja hämmentyneitä, eikä heidän elämässään ole todellista tasapainoisuutta. Monet tuntevat olonsa toivottomaksi vaikeuksiensa keskellä, sillä heidän uskontonsa ei ole antanut heille hengellistä voimaa eikä todellista luottamusta. Valtakunnan sanomalla on usein muutoksia aikaansaava todella hyödyllinen vaikutus sellaisten ihmisten elämään. Ottakaamme vain yksi esimerkki:
Eräs nainen, joka oli kokenut hermoromahduksen kohtaamiensa monien ongelmien vuoksi, päätti tehdä itsemurhan ja surmata samalla kolme lastaan. Ennen kauhean suunnitelmansa toteuttamista hän kuitenkin esitti ahdinkonsa Jumalalle rukouksessa. Hän siivosi asuntonsa, kirjoitti jäähyväiskirjeen miehelleen ja äidilleen ja vei roska-astian ulos jättääkseen siten kaiken hyvään järjestykseen.
Matkallaan portaita alas hän kuitenkin tapasi kaksi todistajaa, jotka puhuivat hänelle ja sopivat uusintakäynnistä. Palatessaan asuntoonsa hän ajatteli sopimusta ja päätti lykätä itsemurhaansa viikolla. Viikon kuluttua todistajat tulivat sovittuna aikana, ja lyhyen johdannon jälkeen hänen kanssaan aloitettiin tutkistelu Totuus-kirjasta. Muutaman viikon kuluttua naisen terveydentila oli niin huono, että hänet täytyi viedä sairaalaan. Niiden viiden viikon aikana, jotka hän oli siellä, todistajat kävivät säännöllisesti hänen luonaan tiedustelemassa hänen voimiaan.
Kun hän pääsi sairaalasta, tutkistelua jatkettiin, ja nainen teki kaikkensa osallistuakseen kokouksiin lastensa kanssa, vaikka hän asui kaukana valtakunnansalista. Jumalan sanalla oli häneen niin virkistävä vaikutus, että hän todisti jokaiselle tapaamalleen ja sai erinomaisia tuloksia. Sen lisäksi, että hänet kastettiin, sekä hänen äitinsä että hänen miehensä tutkivat ja lopulta aloittivat saarnaamistyön!
Kaiken ikäiset ja kaikilta elämänaloilta olevat ihmiset oppivat Raamatun totuuksia, ja heidän elämässään tapahtuu muutoksia, kun he ymmärtävät varman odotteen, jonka mukaan he voivat nauttia Jumalan ikuisen elämän lahjasta. Niinpä vuonna 1974 vastasi 8689 uutta Jumalan hyvyyteen ja meni kasteelle. Tämä merkitsee sitä, että keskimäärin jokaisena vuorokauden tuntina yhdestä henkilöstä Ranskassa tuli kastettu kristitty! Vuonna 1974 yli 53000 todistajaa osallistui aktiivisesti joka kuukausi saarnaamiseen ja opetuslasten tekemiseen, ja he johtivat yli 36000 raamatuntutkistelua. Lisäksi tuona vuonna muistonvietossa oli läsnä 110330 henkeä.
”VARTIOTORNIA” KOSKEVA KIELTO POISTETAAN
Vuosi 1975 oli virstanpylväs Jehovan todistajien historiassa Ranskassa. Silloin poistettiin 22 vuotta voimassa ollut Vartiotornia koskenut kielto. Ranskalaiset veljet alkoivat saada tammikuusta lähtien lehtiä henkilökohtaista tutkimista varten. Sitten muutamia viikkoja myöhemmin he olivat todella iloisia saadessaan Vartiotorneja myös ovelta-ovelle-todistamista varten.
KAIKKIEN HENGELLISISTÄ TARPEISTA HUOLEHTIMINEN
Ehkä muistat, että vuonna 1952 kaksi tienraivaajaa aloitti saarnaamistyön Korsikassa, joka kuuluu Ranskaan. Viisitoista vuotta myöhemmin vuonna 1967 saarella oli kaksi seurakuntaa, ja vuonna 1969 sinne perustettiin kolmas seurakunta. Vuodesta 1979 lähtien saarella on pidetty joka kesä piirikonventti, jossa on ollut läsnä 800–900 henkeä. Useat erikoistienraivaajat ovat työskennelleet siellä, ja vuonna 1982 siellä oli 438 julistajaa kahdeksassa seurakunnassa.
Pieni itsenäinen Monacon ruhtinaskunta Välimeren rannalla kuuluu Ranskan haaratoimiston valvonnan alaisuuteen. Kuten ehkä tiedät, siellä sijaitsee kuuluisa Monte Carlon pelikasino. Vaikka talosta-taloon-todistaminen Monacon 27000 asukkaan keskuudessa on kiellettyä, niin Ranskassa toimivan Beausoleilin seurakunnan julistajat saarnaavat siellä säännöllisesti. Vuonna 1981 Monacossa oli kymmenen toimivaa Jehovan todistajaa.
Myös muita kieliä puhuvien hengellisistä tarpeista huolehditaan. Niinpä vuonna 1982 Ranskassa oli 43 portugalinkielistä ja 23 espanjankielistä seurakuntaa sekä yksi kreikankielinen, yksi turkinkielinen ja kaksi saksankielistä seurakuntaa. Lisäksi ranskankielisten seurakuntien yhteydessä toimii lukuisia ryhmiä: 21 portugalin-, 7 saksan-, 4 espanjan- ja 2 italiankielistä ryhmää ja 1 vietnamin- ja 1 puolankielinen ryhmä. On hyvin rohkaisevaa nähdä, että kaikki nämä eri maailman osista tulleet ihmiset voivat oppia totuuden omalla kielellään!
KOULUJA TIENRAIVAAJILLE JA VANHIMMILLE
Kuten aikaisemmin mainittiin, Valtakunnan palveluskoulu alkoi toimia Ranskassa maaliskuussa 1961. Sen tarkoituksena on ollut auttaa vanhimpia huolehtimaan raamatullisista vastuutehtävistä. Joulukuuhun 1971 mennessä oli 93 kurssia saanut hyötyä tästä koulutuksesta, jonka kestoaika on 28. kurssin jälkeen muutettu kuukaudesta kahdeksi viikoksi.
Kolmen vuoden tauon jälkeen koulu alkoi jälleen toimia helmikuussa 1975, ja opetuksessa käytettiin uutta oppikirjaa. Tuon vuoden aikana 2043 vanhinta sai hyötyä tästä uudesta kurssista, ja kuuden viikon aikana vuonna 1978 Ranskan yli 5300 vanhinta olivat mukana uudistetulla kaksipäiväisellä kurssilla. Ja lopuksi vuoden 1982 keväällä 5700 vanhinta sai opetusta koulun uuden ohjelman avulla. Hyötyivätkö vanhimmat siitä? Eräs vanhin vastasi tähän kysymykseen hyvin selittäen: ”Me kiitämme Jehovan huomaavaista järjestöä siitä, että se on antanut meille aina selvempää ymmärrystä veljiemme rakentamiseksi seurakunnassa.”
Erityinen koulu tienraivaajia varten on osoittautunut siunaukseksi 1180 kokoajanpalvelijalle, jotka ovat vuodesta 1979 lähtien käyneet tämän kurssin, jonka tarkoituksena on auttaa heitä edistymään Valtakunnan palveluksessaan ja tehokkuudessaan toisten auttamisessa.
UUSIA RAKENNUKSIA
Kun Louviersissa sijaitseva lisärakennus vihittiin vuonna 1973, otaksuttiin, että sen tilat riittäisivät Ranskan tarpeisiin ”suureen ahdistukseen” asti. Edes silloin, kun vuonna 1974 ostettiin pieni maa-alue Incarvillesta (aivan Louviersin ulkopuolella olevasta kylästä), ei ollut lainkaan aiottu rakentaa lisärakennusta, vaan ainoastaan valtakunnansali. Mutta Valtakunnan työn nopea kasvu sai meidät pian toisiin ajatuksiin. Lopulta 2. huhtikuuta 1976 saatiin lupa rakentaa kaksikerroksinen rakennus, jossa olisi 2483 neliömetriä lattiapinta-alaa.
Ranskan jokaiseen seurakuntaan lähetettiin kirje, jossa tiedusteltiin vapaaehtoisia, joilla olisi kokemusta rakentamisesta. Koska veljet eivät olleet kovin tyytyväisiä Louviersissa olevaan elementeistä tehtyyn rakennukseen, he päättivät rakentaa uuden rakennuksen itse. Eräs veli, jolla oli kokemusta rakentamisesta, tarjoutui ohjaamaan työtä haaratoimistokomitean ja hallintoelimen alaisuudessa toimivan rakennuskomitean jäsenenä.
Työ edistyi aikataulun mukaisesti vuoden 1976 joulukuun 8. päivään asti, jolloin hallintoelin ehdotti, että rakennukseen lisättäisiin vielä kolmas kerros, mikä lisäisi makuuhuoneiden määrää kymmenellä. Niinpä arkkitehtimme teki uudet piirustukset, jotka jätettiin tarkastettaviksi. Meille annettiin lupa rakentaa lisää 390 neliömetriä, minkä johdosta rakennuksen lattiapinta-ala lisääntyi 2873 neliömetriin. Uusi lisärakennus saatiin lopulta valmiiksi, ja lauantaina 13. toukokuuta 1978 eräs hallintoelimen jäsen piti vihkiäispuheen ranskaksi.
Rakennustyö ei kuitenkaan jäänyt siihen, sillä myös tämä uusi rakennus osoittautui liian pieneksi. Siksi vuonna 1980 ostettiin Louviersissa olevan alkuperäisen kirjapainon vieressä oleva 4133 neliömetrin suuruinen maa-alue, jolla oli varasto ja joitakin toimistotiloja. Tarkoitus on muuttaa varastorakennus kirjallisuusvarastoksi sekä rakentaa useita verstaita ja autotalli Seuran kuorma-autojen huoltamiseksi. Kaikki tämä tehostaa Beetelin toimintaa, ja lisätilojen ansiosta on mahdollista siirtää äänitysstudio (joka nyt sijaitsee eräässä lähellä Pariisia olevassa valtakunnansalissa) Incarvilleen, joten veljet voivat työskennellä miellyttävämmissä olosuhteissa. Nykyään Ranskan Beetel-perheeseen kuuluu yhteensä 137 jäsentä, joista 44 on Boulognessa ja 93 Louviers-Incarvillessa.
RUNSAASTI UUSIA JULKAISUJA
Viime vuosina on tehty valtavasti käännöstyötä, minkä ansiosta ranskaksi on saatu käytännöllisesti katsoen kaikki englanniksi ilmestyneet julkaisut. Vuodesta 1976 lähtien on julkaistu jopa vuosittain ilmestyvää ”Vartiotornin julkaisujen hakemistoa” ranskaksi, joka oli ensimmäinen kieli, jolla tämä hakemisto (Index) on julkaistu englannin kielen lisäksi. Vuoden 1981 piirikonventeissa saatiin tavallista enemmän uusia julkaisuja ranskan kielellä: ”Vartiotornin julkaisujen hakemisto” viiden vuoden ajalta vuodesta 1971 vuoteen 1975, ensimmäinen osa kirjasta ”Raamatun ymmärtämisen opas” ja kaksi kirjaa: Onnellisuus – miten löydät sen ja samanaikaisesti vastaavan englanninkielisen kirjan kanssa ”Tulkoon sinun valtakuntasi”. Näiden julkaisujen myötä käännöstyö Ranskassa saatettiin ajan tasalle.
Kasettiäänityksistä on saatu myös hyviä tuloksia. Haaratoimisto valmisti 150000 kasettia vuonna 1981, ja tällä hetkellä kuunnelma Jehovan nimi on julistettava kaiken maan päällä, musiikkikasetti Kingdom Melodies ja useimmat Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjoista ovat saatavana ranskan kielellä.
KONVENTIT – JATKUVIA SIUNAUKSIA
Koska Colombesin stadion oli jo vuonna 1973 ollut ääriään myöten täynnä, haaratoimistokomitea järjesti vuonna 1978 kuusi ”Voittoisan uskon” konventtia eri osiin Ranskaa. Suunnitelma oli hyvä, sillä läsnäolijoiden yhteismäärä nousi 83419:ään, mikä oli 23178 enemmän kuin vuonna 1973!
Tuoreemmatkin luvut kertovat tässä tapahtuneen edistystä. Esimerkiksi vuonna 1981 ”Uskollisuus Valtakunnalle” -piirikonventeissa oli läsnä kautta Ranskan yhteensä 95163 henkeä, 5053 enemmän kuin edellisenä vuotena. Vakituisten konventtikaupunkien asukkaat ovat tottuneet siihen, että me tulemme joka kesä. Eräs Colombesissa asuva nainen sanoikin: ”Kun näin harjojen ilmaantuvan ja kaikkien stadionin ympärillä olevien jalkakäytävien olevan puhtaat, sanoin: ’Ahaa, he ovat jälleen täällä!’”
KASVUN ODOTETAAN JATKUVAN
Ihmiset ilmaisevat yhä vastakaikua Valtakunnan sanomaa kohtaan. Tämä voidaan nähdä siitä, että vuonna 1982 oli 147473 henkeä läsnä muistonvietossa Ranskassa. Se että tämä muistonvietossa läsnä olleiden määrä on suunnilleen kaksi kertaa Ranskassa olevien Valtakunnan julistajien määrä, 72229, osoittaa että Valtakunnan työn valtavaan kasvuun on edelleen hyvät mahdollisuudet.
Toukokuun 1. päivään 1982 mennessä Ranskassa oli jo 1205 seurakuntaa, 60 kierrosta ja 7 piiriä. Pariisissa on 28 seurakuntaa ja sen lähiympäristössä 133, mikä tekee yhteensä 161 seurakuntaa. Marseilles’ssa on 18 seurakuntaa, Lyonissa 11, Nizzassa 10, Nantesissa 8, Toulousessa 8, Grenoblessa 7, Mulhousessa 6, Bordeaux’ssa 6 ja kymmenessä muussa Ranskan kaupungissa 5 seurakuntaa, ja lisäksi monissa muissa kaupungeissa on useita seurakuntia.
Kun ajattelemme sitä, miten työ on kasvanut vuosisadan alusta vain kourallisesta rohkeita ja päättäväisiä kristittyjä, voimme todella nähdä, että Jehova on siunannut kansaansa. Me todella toivomme, että tämä kertomus kannustaisi kaikkia sitä lukevia ponnistelemaan eteenpäin Jehovan palveluksessa ja pitämään mielessä, että kaikki tässä kerrotut tapahtumat osoittavat apostoli Paavalin sanojen totuudellisuuden: ”Sillä emme voi tehdä mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta.” – 2. Kor. 13:8.
[Kartta s. 37]
(Ks. painettu julkaisu)
Ranska
ENGLANNIN KANAALI
BELGIA
SAKSAN LIITTOTASAVALTA
LUXEMBURG
VOGEESIT
LOTHRINGEN
ELSASS
SVEITSI
ITALIA
ALPIT
MONACO
VÄLIMERI
KORSIKA
PYRENEET
ESPANJA
PARIISI
LOIRE
BRETAGNE
NORMANDIA
SAARIN ALUE
Roubaix
Bruay
Sin-le-Noble
Lens
Douai
Denain
Le Havre
Caen
Louviers
Strasbourg
Nancy
Rennes
Angers
Nantes
Poitiers
Moulins
Limoges
Bordeaux
Bayonne
Toulouse
Marseille
Bastia
Nizza
Valence
Beauvène
Clermont-Ferrand
Grenoble
Lyon
Annecy
Dijon
Besançon
Mulhouse
[Kuva s. 41]
1900
Sveitsiläinen metsätyömies Adolphe Weber aloitti saarnaamistyön Ranskassa
[Kuva s. 65]
1931
(Taustalla) Pariisin toimisto vuodesta 1931 vuoteen 1940
(Edessä) Veli Rutherford Ranskan ja Sveitsin toimistojen henkilökuntaan kuuluvien kanssa
[Kuva s. 69]
1932
Ranskassa käytettiin noin sataa moottoripyörää Valtakunnan sanoman levittämisessä
[Kuva s. 73]
1933
Seuran osasto Pariisin näyttelyssä. Useat kirjat voittivat kultamitaleja 1930-luvulla
[Kuva s. 76]
1937
Sin-le-Noblen seurakunnan julistajia ja ääniauto jota he käyttivät
[Kuva s. 92]
1945
Emma, Adolphe ja Simone Arnold jälleen yhdessä toisen maailmansodan aikaisen vuosien eron jälkeen
[Kuva s. 104]
1948
Esitelmiä mainostetaan kilpien avulla polkupyörällä ajaen
[Kuva s. 113]
1951
PARIISI – Ensimmäinen sodanjälkeinen kansainvälinen konventti. 10456 oli läsnä 28 maasta
[Kuva s. 120]
1959
Uusi Beetel Boulogne-Billancourtissa
[Kuva s. 132]
1972
Louviersiin rakennettu Beetelin lisärakennus