Portugali

”Siellä missä loppuu maa ja alkaa meri” on Portugali, Euroopan mantereen läntisin maa. Sen nimi juontaa juurensa Porton kaupungista, joka oli alkuaan lähellä Dourojoen suuta sijainnut roomalainen kauppakeskus; kaupungin latinalainen nimi Portus Cale viittasi satamaan, joka kutsui laivoja (portus ’satama’, calo ’kutsua kokoon’).

Tämän Pyreneiden niemimaan länsirannikolla sijaitsevan maan yhdeksän ja puoli miljoonaa asukasta puhuvat portugalia, romaanista kieltä, joka muistuttaa  rakenteeltaan ja sanastoltaan espanjaa, mutta eroaa siitä selvästi ääntämistavassa. Vaikka Portugali käsittää vain alle viidenneksen sen itä- ja pohjoispuolella sijaitsevan naapurimaan, Espanjan, pinta-alasta, sinne mahtuu hyvin monenlaisia maisemia.

Maan eteläosassa on kauniita hedelmätarhoja sekä manteli-, viikuna- ja myös johanneksenleipäpuumetsiköitä. Siirtyessämme pohjoisemmaksi näemme vehnäpeltoja ja reheviä laidunalueita Ribatejon karjankasvatusalueella ja pohjoisempana viinitarhoja ja öljypuita sekä pinja- ja eukalyptuspuita. Maan keskiosassa sijaitsevassa Beiran provinssissa voi nähdä kauniita, lumihuippuisia vuoria. Pohjoisosalle ovat tyypillisiä kauniisti pengerretyt viinitarhat syvän Dourojoen laaksossa, josta maailmankuulu portviini on kotoisin.

HYVÄ UUTINEN KANTAUTUU PORTUGALIIN

Portugali tuli maailmankuuluksi merenkulkumaana. Sen kulta-aikaa oli 1400-luku, jolloin sen merenkulkijat ja tutkimusmatkailijat löysivät Brasilian, Madeiran saaret, Azorit, Kap Verden, São Tomèn, suuren osan Afrikkaa sekä meritien Intiaan. Mutta vasta vuonna 1925 Portugalille alkoi valjeta Matteuksen 24:14:n merkitys. Silloin Brasiliassa palveleva kanadalainen George Young tuli tutkimusmatkalle Portugaliin edistääkseen Valtakunnan etuja. Hän järjesti niin, että Vartiotorni-seuran presidentti J. F. Rutherford piti Lissabonissa 13. toukokuuta 1925 esitelmän ”Miten voi elää maan päällä ikuisesti”.

Katolisten pappien vastustuksesta huolimatta tilaisuus onnistui erittäin hyvin. Yli 2000 henkeä täytti erään yhteiskoulun voimistelusalin, ja toiset 2000 jouduttiin  käännyttämään pois tilanpuutteen vuoksi. Tilaisuudessa mukana ollut Francisco Ullan muisteli sitä seuraavasti: ”Katoliset papit yrittivät turhaan hajottaa tätä kokousta. Alkoi kuulua huutoa ja tuoleja rikottiin. Mutta onneksi veli Rutherford onnistui pitämään tilanteen hallinnassaan.”

Puheen jälkeen kiinnostuneita kehotettiin antamaan nimensä ja osoitteensa järjestysmiehille. Monet noudattivat kehotusta, heidän joukossaan Francisco Ullan ja Angel de Castro. He ottivat totuuden vastaan ja olivat tämän maan ensimmäisiä uskollisia Jehovan palvelijoita. Tuo merkittävä tilaisuus pani Valtakunnan työn alulle Portugalissa.

Nopeaan tahtiin seuranneet tapahtumat osoittavat selvästi, että Jehovan henki johti voimakkaasti työtä. Tämän ensimmäisen vuoden aikana alettiin julkaista portugalinkielistä Vartiotornia Lissabonissa. Ensimmäinen numero ilmestyi syyskuussa 1925, ja sen etusivulle oli merkitty lehden päätoimittajaksi George Young. Vuoden 1925 lopussa Lissaboniin Rua Santa Justa 95:een avattiin toimisto käsittelemään tilauksia ja kirjeenvaihtoa. Vartiotorni tuli vuodessa niin kuuluisaksi, että tilauksia saatiin aina Azoreilta saakka.

TASAVALLAN AIKAKAUSI

Miten sellainen oli mahdollista perinteisesti patavanhoillisessa katolisessa maassa? Poliittisten olojen vuoksi ilmapiiri oli hyvin vapaa. Monarkia oli kärsinyt vakavan iskun, kun kuningas Kaarle I ja perintöprinssi Luis Filipe salamurhattiin 1. helmikuuta 1908. Sitten 5. lokakuuta 1910 toteutettu tasavaltalainen vallankumous teki lopun Emanuel II:n hallinnosta, ja näin  kuningasvalta päättyi Portugalissa. Nyt astui voimaan puhe- ja painovapaus.

Ihmiset asettuivat pappeja vastaan, ja roomalaiskatolisen kirkon valta alkoi heiketä. Lissabonin kaduilla pidettiin mielenosoituksia hallituksen painostamiseksi ottamaan Portugalin edustaja pois Vatikaanista. Sanomalehdet painoivat papistonvastaista henkeä huokuvia tasavaltalaisjohtajien puheita. Armeijaa kiellettiin osallistumasta uskonnollisiin menoihin, ja ”pyhimysten” päiviä lakattiin pitämästä pyhäpäivinä. Uskonnollisilla valoilla ei ollut enää lainvoimaa. Hallitus lakkautti uskonnonopetuksen kouluista ja teologian opetuksen yliopistoista. Huhtikuussa vuonna 1911 voimaan tullut laki erotti roomalaiskatolisen kirkon valtiosta ja alensi kirkon asemaa. Tasavaltalaisisät eivät antaneet paljoakaan arvoa valtaistuin- ja kirkkolaitoksille.

Tähän aikaan ilmaisi pieni lissabonilaisten ryhmä kiinnostusta totuuteen, mutta vasta vuonna 1926 alkoivat raamatuntutkisteluryhmät kokoontua säännöllisesti. Vuoden 1926 huhtikuun Vartiotornin numerossa päätoimittajaksi mainittiin Virgílio Ferguson. George Young oli viipynyt maassa vain vähän aikaa saadakseen työn organisoitua. Veli Ferguson, jonka vaimo työskenteli hänen kanssaan, määrättiin nyt huolehtimaan Valtakunnan eduista tässä maassa.

Erikoisesitelmä, jonka J. F. Rutherford piti Lontoossa Alexandra Palacessa vuoden 1926 toukokuussa, tuli laajalti tunnetuksi Lissabonissa. Esitelmässä esitettiin päätös nimeltä ”Todistus maailman hallitsijoille”. Tuo päätös käännettiin portugaliksi, se painettiin isokokoisena traktaattina ja sitä levitettiin ilmaiseksi.

 TOISENLAISEN HALLITUKSEN ALAISUUDESSA

Sitten 28. toukokuuta 1926 sotilaat panivat roomalaiskatolisen papiston tukemien konservatiivisten ryhmien myötävaikutuksella toimeen vallankaappauksen ampumatta laukaustakaan. Näin astui valtaan sotilasdiktatuuri. Se tuli tunnetuksi nimellä O Estado Novo (Uusi valtio). Tämän uuden poliittisen hallituksen vaikutusvaltaisin henkilö oli valtiovarainministeri tri António de Oliveira Salazar. Vuonna 1932 hänestä tuli Kansallisen liiton puheenjohtaja ja pääministeri.

Tämän diktatorisen Uuden valtion perustaminen vuonna 1926 vähensi suuresti puhevapautta. Vuoden 1926 marraskuun numerosta lähtien Vartiotornin jokainen numero joutui käymään läpi valtion sensuurin, ja sen kanteen tuli seuraava ilmoitus: ”Sensuurikomitean hyväksymä”.

Ensimmäinen, vuonna 1927 julkaistu Vuosikirjan raportti kertoo seuraavaa: ”Portugalissa suoritettavaa työtä johdetaan Seuran Lissabonissa sijaitsevasta paikallisesta haaratoimistosta. Portugalinkielisellä VARTIOTORNILLA on nyt 450 tilaajaa. Vuoden aikana levitettiin 764 kirjaa ja kirjasta. Totuudesta on kyselty paljon kirjeitse, ja kirjeisiin on vastattu. Seuraavassa on lainaus paikallisen johtajan, veli Fergusonin, raportista:

”’Olen sitä mieltä, että näille ihmisille on annettava vielä suuri todistus, ja aika näyttää kypsältä siihen, että ihmiset kuulevat Totuuden sanoman ja yhä useammat ilmaisevat kiinnostusta sitä kohtaan.’” Kuinka oikeassa hän olikaan!

Juuri näin kävi Azoreihin kuuluvalla Floresin saarella.  Näihin aikoihin kuoli eräs mies, joka oli ollut kiinnostunut Vartiotornista. Siivotessaan hänen toimistoaan hänen tyttärensä ja poikansa löysivät joitakin tämän lehden vanhoja numeroita. Varsinkin poika, Abílio Carlos Flores, kiinnostui lehdistä. Hän kertoo: ”Vartiotorni selitti Raamattua niin selvästi, että kirjoitin heti Virgílio Fergusonille ja tilasin lehden.” Totuuden siemenet kantoivat hedelmää. Veli Flores oli vuonna 1974 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka toimelias Jehovan palvelija.

Vuoden 1927 toukokuusta lähtien portugalinkielistä Vartiotornia painettiin Bernissä Sveitsissä, ja sitä levitettiin hallituksen tiukan sensuurin alaisuudessa. Poliittinen Uusi valtio valvoi yhä tiukemmin lehdistöä ja rajoitti ihmisten vapautta, mutta tämä ei lopettanut työn laajenemista. Vuonna 1927 veljet levittivät yhteensä 3920 kirjaa ja kirjasta ja 61000 Vartiotornin numeroa.

ENSIMMÄINEN KASTETILAISUUS

Vuoden 1927 kesällä sattui todella onnellinen tapaus, ensimmäinen kastetilaisuus. Kaksi neljästätoista vastakastetusta veljestä oli espanjalaisia, Francisco Ullan ja Angel de Castro. Täynnä intoa vasta löytämänsä uskon vuoksi he menivät kotimaahansa levittämään Valtakunnan sanomaa. 15. elokuuta 1927 he matkustivat synnyinseuduilleen. Francisco Ullan sai kotikaupungissaan espanjalaisen papiston vastustuksen nousemaan nopeasti, ja viidentoista päivän kuluttua hänet määrättiin lähtemään maasta. Angel de Castroa kohdeltiin samalla tavalla omassa kotikaupungissaan. Hänen raamatullisten traktaattien levittämisensä  nostatti metelin. Veli Castro lähetti traktaatin paikalliselle papille, joka lähetti edustajansa mukana vastauksen: ”Kerro tälle miehelle, miten pahoillani olen, ettei Espanjassa ole enää inkvisitiota; muutoin likvidoisin hänet.”

APUA ULKOMAILTA

4. tammikuuta 1929 João Feliciano palasi Yhdysvalloista Portugaliin levittääkseen oppimaansa hyvää uutista. Hän otti yhteyttä veli Fergusoniin, ja raamatuntutkisteluryhmä alkoi kokoontua toisessakin osassa Lissabonia. Hän levitti erittäin innokkaasti raamatullista kirjallisuutta talosta taloon. Hän auttoi monia ja tuli tunnetuksi ”koria kantavana miehenä”, koska hän kuljetti julkaisuja suuressa hedelmäkorissa. Hän oli vuonna 1961 tapahtuneeseen kuolemaansa asti uskollinen Jehovan palvelija.

Vuoden 1931 marraskuussa omaksuttiin uusi nimi ”Jehovan todistajat”. Julkaisua Luz e Verdade (Valkeus ja totuus), jossa oli kokonaisuudessaan veli Rutherfordin esitelmä ”Jumalan valtakunta – maailman ainoa toivo”, levitettiin kokonaista 260000 kappaletta.

ENSIMMÄINEN KOLPORTEERAAJA

Tähän aikaan Manuel da Silva Jordão työskenteli kolporteeraajana ja matkusti maan toisesta päästä toiseen. Hän vieraili kaikkien tilaajien luona ja saarnasi hyvää uutista. Koska monet maan pohjoisosassa asuvat tilaajat olivat osoittaneet kiinnostusta, hän meni Bragaan. Eräänä päivänä häntä vastaan juoksi siellä katua pitkin mies, joka sanoi: ”Hyvää päivää. Hyvä että  tapasin teidät. Olen tullut luoksenne, jotta auttaisitte minua saamaan tietoa Raamatusta.” Veli Jordão kysyi, tiesikö hän mitään Raamatusta. Hän vastasi: ”Tiedän, sillä olen Vartiotornin tilaaja ja olen kirjeenvaihdossa Virgílio Ferguson -nimisen, Lissabonissa asuvan miehen kanssa. Olen etsinyt teitä siitä saakka, kun saavuitte tähän kapunkiin.”

Tämän Bragassa asuvan kiinnostuneen miehen kotona alkoi pieni, noin seitsemän hengen ryhmä tutkia Raamattua. Tämä kaupunki tunnetaan ”Portugalin  Vatikaanina”, eikä siksi kestänyt kauankaan, ennen kuin roomalaiskatolinen kirkko alkoi vastustaa työtä. Papit ilmoittivat veli Jordãosta poliiseille, jotka herättivät hänet keskellä yötä ja heittivät hänet vankilaan.

Veli Jordãon vapauduttua seuraavana päivänä paikallinen pappi sai oikeuden pääkirjurin huolehtimaan siitä, että pappi ja veli Jordão kohtaisivat kaupungin päätorilla. Heidän tarkoituksensa oli paljastaa Jordão valekristityksi, joka ei ollut saanut korkeampaa koulutusta. Noin 50 henkeä kokoontui tähän ”satunnaiseen tapaamiseen”. Pappi ilmaantui paikalle, ja seurasi eloisa keskustelu siitä, ketkä ovat kristittyjä ja mikä on heidän tehtävänsä. Lopulta oikeuden kirjuri sanoi kovalla äänellä papille: ”Luulin, että tulitte puolustamaan roomalaiskatolista kirkkoa, mutta ette ole pystynyt näyttämään ainoatakaan kohtaa Pyhästä Raamatusta!” Silminnäkijät kertoivat, että nolostunut pappi lähti nopeasti paikalta.

HAARATOIMISTO SULJETAAN

Vuoden 1933 lopulla veli ja sisar Ferguson lähtivät Portugalista, ja julkaisun Luz e Verdade saanti keskeytyi. Suora yhteys haaratoimistoon katkesi käytännöllisesti katsoen kokonaan. Se suljettiin, ja niinpä koko maassa ei ollut enää paikkaa, mistä olisi saanut hengellistä ravintoa. On merkille pantavaa, että tämä tapahtui samana vuonna, jona Portugalissa hyväksyttiin uusi poliittinen perustuslaki. Tämä uusi perustuslaki laajensi valtion valtaa, ja näin se pystyi ehdottomasti hallitsemaan ja valvomaan täysin lehdistöä.

Myöhemmin vuoden 1940 toukokuussa Portugali allekirjoitti Vatikaanin kanssa konkordaatin, joka  antoi roomalaiskatoliselle kirkolle erittäin hyvän aseman. Valtion kouluissa alettiin jälleen opettaa uskontoa, ja kirkko sai takaisin sillä ennen vuotta 1910 olleen omaisuuden.

VAIKEAT AJAT ALKAVAT

Kolporteeraaja Manuel da Silva Jordão joutui nyt huolehtimaan työstä. Seuranneina vaikeina aikoina hän onnistui pitämään yhteyttä joihinkuihin Espanjassa asuviin veljiin. Herbert F. Gabler vieraili usein Portugalin veljien luona. Vuoden 1938 paikkeilla Yhdysvaltain kansalainen, veli O. E. Roselli, kävi Portugalissa ja kannusti veljiä menemään talosta taloon niin kutsuttua todistuskorttia käyttäen. Ajan mittaan kaikki järjestyksellinen saarnaaminen vähitellen loppui, ja alkoi toimettomuuden kausi.

UUSI ALKU

Vuonna 1940 Angel de Castro vieraili erään Lissabonissa asuvan ystävänsä luona, jonka kanssa hän keskusteli usein Raamatusta. Tämän ystävän poika, noin 14-vuotias Eliseu Garrido, alkoi kiinnostua näistä keskusteluista. Castro antoi hänelle luettavaksi useita vanhoja Vartiotorni-lehtiä. Myöhemmin Castro näytti hänelle käsin kirjoittamaansa kirjaa, johon hän oli koonnut eri oppeja koskevia raamatunkohtia. Nuori poika piti kovasti tästä 300-sivuisesta kirjasta ja alkoi tehdä siitä jäljennöstä itselleen. Samaan aikaan hän luki kirjan, jossa oli valokuvia Luomisnäytöksestä. Tämä teki häneen syvän vaikutuksen. Saatuaan Castron kirjan jäljennetyksi hän kysyi: ”Eikö Lissabonissa ole keitään muita, jotka uskovat näihin asioihin?”

 Muutaman päivän kuluttua Manuel da Silva Jordão tuli hänen kotiinsa auttamaan häntä edelleen. Veli Jordão tutustutti Eliseun Joaquim Carvalhoon, suutariin jonka koti oli nyt raamatuntutkijoitten yleinen kokoontumispaikka.

Joaquim Carvalho oli oppinut totuuden 1930-luvun alussa. Kaikki kirjallisuus, joka oli käsillä silloin kun haaratoimisto suljettiin vuonna 1933, oli varastoitu hänen Lissabonissa sijaitsevaan kenkäkauppaansa.

Tutkisteluja alettiin nyt pitää useammin. Jotkut pyrkivät kuitenkin poikkeamaan julkaistusta aineistosta ja esittämään omia tulkintojaan. Lopulta nuori Garrido sanoi: ”Miksi emme pitäisi kiinni lehdissä julkaistusta aineistosta sen sijaan, että esittäisimme muita ajatuksia? Eikö Seura ole kuitenkin julkaissut kaiken mitä me tarvitsemme? Me olemme jo vakuuttuneita siitä, että voimme luottaa täysin Jehovan järjestöön. Ehdotan että tutkiessamme teemme vain kysymykset, etsimme raamatunkohdat ja luemme sitten kaikki lehden kappaleet emmekä vain niitä, joista pidämme.”

Tänä uudelleenheräämisen aikana veljet alkoivat käyttää Luomisnäytöstä. Joaquim Carvalholla oli monia yhteyksiä pieniin protestanttisiin ryhmiin, etupäässä adventisteihin. He saivat tietää Luomisnäytöksen olemassaolosta ja pyysivät veljiä esittämään sen heidän kokouspaikassaan. Jotkut halusivat myös kirjallisuuttamme käytettäväksi raamatuntutkistelussaan. Yksi adventistiryhmä meni niin pitkälle, että poisti Seuran kirjoista etusivun, jossa näkyi julkaisijan nimi. Sitten se merkitsi kirjaan omien kokoustensa ajan ja paikan!

Kävi ilmi, että Joaquim Carvalho halusi pitää jatkuvasti  yhteyttä näiden protestanttisten ryhmien johtajiin. Useissa tapaamisissa ilmeni, että protestantit halusivat itsepintaisesti liittoutua raamatuntutkijoitten kanssa. Tiedostettuaan tämän raamatuntutkijat ymmärsivät, että heidän täytyi erottautua selvemmin voidakseen saada siunauksia Jehovalta. Siksi he katkaisivat kaikki yhteydet protestantteihin.

SAARNAAMINEN KÄY TÄRKEÄKSI

Julkinen todistaminen oli siihen saakka ollut pääasiassa traktaattien levitystä. Mutta vuonna 1944 raamatuntutkijain ryhmään kuuluvat osoittivat intoa tehdä enemmän palveluksessa. He ymmärsivät, että oli tarpeellista pitää tiukasti kiinni järjestön julkaisuista. He olivat kirjeenvaihdossa Brasiliassa toimivien veljien kanssa ja saivat näiltä nyt säännöllisesti Tiedonantaja-lehtisiä, jotka herättivät heidän kiinnostustaan kenttäpalvelukseen.

Siksi veljet päättivät, että oli aika lähteä talosta taloon ja esittää ovenavaajille painettua todistuskorttia. Kun henkilö oli lukenut kortin, he tarjosivat hänelle kirjallisuutta.

Tuli tavaksi, että kaksi veljeä lähti sunnuntaisin saarnaamaan hyvää uutista talosta taloon käyttäen näitä todistuskortteja. Palvelustoiminnan raportoiminen jäi kuitenkin vielä tulevaisuuteen.

Noihin aikoihin tuo pieni ryhmä ilahtui suuresti saadessaan kuulla kovaäänisten ja levysoittimien olemassaolosta. Brasilialaiset veljet lähettivät tuolle ryhmälle kymmenen portugalinkielistä äänilevyä ja levysoittimen. Veljet olivat hyvin innostuneita tästä uudesta todistusmuodosta. Äänilevyissä selitettiin totuus sellaisista  aiheista kuin kiirastuli, sielu, Valtakunnan avaimet ja niin edelleen.

Ryhmä päätti rohkeasti aloittaa tämän välineen käytön. Eliseu Garrido muistelee yhtä varhaisista tapauksista: ”Me menimme erään taloryhmän keskellä sijaitsevalle sisäpihalle Campoliden alueella Lissabonissa. Asensimme sinne levysoittimen ja kutsuimme ihmisiä tulemaan sisäpihalle kuuntelemaan kiinnostavaa raamatullista sanomaa. Paikalle saapui noin 30 henkeä, jotka kuuntelivat tarkkaavaisesti. Puheen jälkeen tarjosimme heille onnellisina raamatullista kirjallisuutta.”

SAARNAAMINEN KANNUSTAA YHTEISTOIMINTAAN

Tästä lähtien veljet tajusivat yhä selvemmin, että heidän piti olla kiinteämmässä yhteistoiminnassa. Sunnuntaisin raamatuntutkistelussa säännöllisesti käyvien kiinnostuneiden ryhmä kasvoi noin viiteentoista. Koska läsnäolijoitten määrä lisääntyi, he päättivät vuokrata pienen huoneen yksinomaan kokouspaikaksi. Näissä kokouksissa käytettiin pääasiassa Vartiotornia. Vähitellen veljet alkoivat ymmärtää, että heidän piti  päästä lähemmäksi Jehovan kansan maailmanlaajuista järjestöä.

Todella historiallinen päätös tehtiin vuoden 1946 lokakuussa, jolloin Joaquim Carvalho ja Eliseu Garrido päättivät, että oli jo aika ottaa yhteyttä Seuran päätoimistoon Brooklyniin. He pyysivät kirjeessään Seuraa lähettämään lähetystyöntekijän Portugaliin.

LISÄÄ TOTUUDEN SIEMENIÄ ALKAA ITÄÄ

Lissabonissa asuvien raamatuntutkijoitten tietämättä maan muissa osissa tapahtui kiinnostavaa kehitystä. Aivan Tajojoen toisella puolella Almadassa Delmira Mariana dos Santos Figueiredo oli syvästi järkyttynyt 16-vuotiaan poikansa kuoleman vuoksi. Hän muistelee: ”Oleskelin joka päivä hautausmaalla ajatellen poikaani ja sitä, missä hän oli ja miksi Jumala oli sallinut hänen kuolemansa. Aloin muistella sitä, mitä isäni oli kertonut minulle Raamatusta. Hän oli tuntenut Virgílio Fergusonin vuonna 1927 ja oli käynyt kokouksissa.”

Palattuaan eräänä päivänä kotiin hautausmaalta Delmira alkoi selailla vanhoja kirjoja, jotka hänen isänsä oli säilyttänyt. Hyvin pian hän tajusi löytäneensä Jumalan sanan totuuden, ja vuonna 1945 hän kirjoitti Brooklyniin. Sieltä tullut vastaus sai ilon kyyneleet virtaamaan pitkin hänen poskiaan. Hän oli vihdoinkin saanut yhteyden Jumalan kansaan.

Tuon kirjeen oli kirjoittanut Azoreilla syntynyt veli John Perry, Brooklynin Beetel-perheen jäsen. Hän ehdotti, että jos Delmiralla ei ollut Raamattua, hänen piti ostaa sellainen ja lukea hänen mainitsemansa raamatunpaikat, jotka koskivat ylösnousemustoivoa ja Jumalan lupausta vanhurskaasta uudesta järjestyksestä.  Seura alkoi lähettää John Perryn välityksellä Delmiralle pieniä paketteja, joissa oli kirjoja ja kirjasia, ja häntä kannustettiin levittämään niitä ilmaiseksi. Hän noudattikin heti tuota ehdotusta. Hänen pääasiallinen alueensa oli hautausmaa, koska juuri siellä hän itse alkoi ajatella Jumalaa. Hänen ystävänsä ja naapurinsa ajattelivat, että hän oli menettänyt järkensä poikansa kuoleman vuoksi. Hän meni useita kertoja viikossa aivan yksin hautausmaalle ja yritti keskustella surevien kanssa ylösnousemustoivosta. Vaikka häntä alettiin pitää ”hulluna naisena”, se ei tukahduttanut hänen intoaan saarnata hyvää uutista. Ja mitä enemmän hän saarnasi, sitä enemmän hänen uskonsa vahvistui.

Delmira muistelee edelleen: ”Eräänä päivänä huomasin hautausmaalla naisen, joka oli polvistunut erään haudan ääreen useina perättäisinä päivinä. Aloin keskustella hänen kanssaan ja sain kuulla, että hän suri 22-vuotiaan tyttärensä kuolemaa. Kuultuaan ylösnousemuksesta ja paratiisia koskevasta Jumalan tarkoituksesta tämä nainen, Deolinda Pinto Costa, halusi niin kiihkeästi saada lisää tietoa, että hän pyysi minua tulemaan kotiinsa tutkimaan Raamattua viikoittain. Pian menimme hautausmaalle yhdessä, emme suremaan, vaan kertomaan suurenmoisesta toivostamme.”

Rakkaus totuutta kohtaan sai nämä innokkaat naiset järjestämään raamatuntutkistelun useille kiinnostuneille. Joka keskiviikkoiltapäivä kuuden tai useamman naisen ryhmä kokoontui Deolinda Pinto Costan kotiin tutkimaan Raamattua Seuran julkaisujen avulla. Brooklynissa asuvan John Perryn kanssa käydyn kirjeenvaihdon välityksellä nämä kiinnostuneet naiset saivat tietää, että Lissabonissa toimi pieni veljien ryhmä.

 Samaan aikaan Lissabonin veljet olivat saaneet tietää, että Almadassa oli kiinnostuneita. Sovittiin tapaamisesta. Saapuessaan paikalle veljet hämmästyivät nähdessään tuon pelkästään naisista koostuvan kahdeksan hengen ryhmän pitävän viikoittaista raamatuntutkistelua. Deolindan kotiin järjestettiin heti säännölliset kokoukset, joihin Lissabonin veljet tulivat mukaan. On ilahduttavaa todeta, että ensimmäiset tähän Almadan ryhmään kuuluneet sisaret ovat säilyttäneet nuhteettomuutensa ja pysyneet toimeliaina Valtakunnan palveluksessa aina tähän päivään saakka.

TOTUUS LEVIÄÄ KAUEMMAKSI POHJOISEEN

Näihin aikoihin tapahtui kiinnostavaa kehitystä Portugalin pohjoisimmassa provinssissa Trás-os-Montesissa. Vuoden 1945 marraskuussa Purificação de Jesus  Barbosa, joka oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa, palasi synnyinmaahansa saarnaamaan hyvää uutista sukulaisilleen. Tämän sisaren kotikaupunki, Lousa, sijaitsee yli 400 kilometrin päässä Lissabonista. Vaikka useimmat hänen sukulaisistaan hylkäsivät totuuden ja kohtelivat häntä halveksivasti, kaksi nuorta serkkua osoitti kiinnostusta. Purificação antoi 22-vuotiaalle Maria Cordeirolle lahjaksi Raamatun ja useita kirjasia. Hänen nuorempi serkkunsa, 13-vuotias António Manuel Cordeiro, oli haltioissaan saadessaan ensi kertaa pitää Raamattua kädessään. Hän muistaa ensimmäisen keskustelun, jonka hän kävi serkkunsa kanssa Raamatusta:

”Hän luki minulle 1. Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun ja näytti sitten minulle tämän Jumalan nimen, joka oli luonut kauniin maan ja kaiken siinä olevan. Silloin kuulin ensi kertaa elämässäni Jumalan nimen Jehova, ja siitä päivästä lähtien aloin kehittää syvää rakkautta ja arvostusta suurenmoista Luojaani kohtaan.”

Yli vuoden ajan Maria ja António odottivat joka päivä hartaasti iltaa, jolloin he palasivat työstään pelloilta. Heidän isänsä lähti silloin pelaamaan uhkapelejä ja juopottelemaan, ja he pääsivät livahtamaan serkkunsa kotiin saamaan lisää tietoa Raamatusta. He oppivat monia Jumalan sanan perustotuuksia sen lisäksi että he lukivat kirjat Jehova, Pelastus ja Lapset. Vähän yli vuoden kuluttua tuo vierailulla ollut serkku palasi Yhdysvaltoihin. Hänen ponnistelunsa siunattiin kuitenkin runsain määrin, sillä hän jätti jälkeensä kaksi serkkua ja erään naisen, jotka olivat nyt kiinnostuneita totuudesta.

TOTUUDEN PUOLELLE ASENNOITUMINEN

Ilman mitään yhteyksiä seurakuntaan olleet Maria ja António Cordeiro kohtasivat pian nuhteettomuuden  koetuksia. He katkaisivat siteensä roomalaiskatoliseen kirkkoon. Vieraillessaan heidän vanhempiensa kodissa pappi pilkkasi Antóniota ja Mariaa siksi, että nämä kieltäytyivät suutelemasta ristiä. Välttääkseen vaikeuksia he lähtivät uskonnollisina pyhäpäivinä aikaisin kotoa metsään ja lukivat koko päivän Raamattua ja Seuran julkaisuja.

Pari vuotta myöhemmin António, joka oli silloin 15-vuotias, sairastui ja joutui katoliseen sairaalaan. Hän kieltäytyi tunnustamasta syntejään ja ottamasta vastaan ”siunausta” ennen leikkausta, mikä sai papin ja nunnat raivoihinsa. Kun hänen isänsä tuli hakemaan häntä kotiin, hänelle kerrottiin pojan käytöksestä. Kotona isä käski Antóniota menemään papin luo tunnustamaan syntinsä ja vaati, että hänen täytyy pyytää anteeksi kaikkia ”pahoja tekojaan”. Koska António ei voinut muutakaan, hän meni. Ollessaan papin kanssa kahden kesken hän selitti kieltäytymisensä syyksi sen, että Raamatun mukaan vain Jumala voi Kristuksen Jeesuksen välityksellä antaa synnit anteeksi. Keskustelusta tuli kaikkea muuta kuin synnintunnustus, ja nuorukainen antoi papille perusteellisen todistuksen Raamattuun perustuvasta uskostaan.

Nuori António ymmärsi, että hän joutuu olemaan kotona täysi-ikäiseksi tuloonsa saakka. Siksi hän noudatti vanhempiensa toiveita ja työskenteli kuuliaisesti joka päivä pelloilla, mutta iltaisin hän tutki Raamattua sisarensa kanssa ja käytti hyväkseen kaikki tilaisuudet puhua toisille oppimistaan hyvistä asioista. Miten ilahduttavaa onkaan kertoa, että ’kestävyys sai työnsä täydelliseksi’, sillä nämä nuoret kuuluivat vuosia myöhemmin maan ensimmäisiin vakituisiin tienraivaajiin. António meni myöhemmin naimisiin, palveli monta  vuotta kierrosvalvojana ja työskentelee yhä tienraivaajana. – Jaak. 1:4.

JÄRJESTÖOPETUSTA

Nyt oli epäilemättä tullut aika organisoida Valtakunnan työ paremmin. Seura vastasi Carvalhon ja Garridon kirjeeseen lähettämällä kaksi edustajaa Portugaliin toukokuussa vuonna 1947. Kun veljet F. W. Franz ja H. C. Covington saapuivat Lissabonin lentokentälle 5. toukokuuta, heitä vastassa oli kahdeksan onnellisen veljen ryhmä. Tämä oli merkityksellinen hetki näille muutamille vihkiytyneille Jehovan palvelijoille, jotka olivat pysyneet uskollisina läpi vuosien. Veljet olivat riemuissaan kuullessaan veli Franzin pitävän portugalin kielellä puheen aiheesta ”Järjestön ohjeet”. Tällä kertaa määrättiin neljä palvelijaa huolehtimaan tilapäisesti Lissabonin ensimmäisestä seurakunnasta.

Tämän vierailun aikana veljet Covington, Franz, Carvalho ja Garrido tutkivat mahdollisuutta laillistaa työ ja saada lupa lähetystyöntekijöiden lähettämiseen. Heidän anomukseensa vastattiin jyrkän kielteisesti.

Samana vuonna myös veljet Knorr ja Henschel vierailivat ensimmäistä kertaa Portugalissa. Tuo 13. joulukuuta tapahtunut vierailu oli jälleen yksi virstanpylväs. Heidän mukanaan oli myös John Cooke, joka oli määrätty Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin 8. kurssilta palvelemaan Espanjassa ja Portugalissa. Huonon sään vuoksi kone oli pahasti myöhässä, ja siksi kahden päivän vierailu supistui muutamaan tuntiin. Veljet saapuivat keskiyöllä ja lähtivät kello 8.15 seuraavana aamuna käytettyään koko yön kysymyksiin vastaamiseen ja Valtakunnan työn edistymisestä keskustelemiseen.

Kävi hyvin selväksi, ettei tämä pieni ryhmä ollut täysin  yksimielinen. Jotkut läsnäolleista ilmaisivat itsepäistä henkeä ja arvostelivat järjestöä ja itse totuutta. Tämän huonon hengen vuoksi edistyminen oli hidasta. Vain Almadan sisarten ryhmä herätti valoisia toiveita.

Veljet saivat kuitenkin tarpeellista kuria, ja työ edistyi. Se että Brasiliasta alettiin lähettää useampia kappaleita Tiedonantajaa, ja kirjanen Järjestön ohjeet olivat suureksi avuksi. Ennen kuin veli Cooke saapui, Lissabonin ryhmä lähetti ensimmäisen neljän julistajan palvelusraporttinsa Brooklyniin. Heille oli jätetty ohjeet järjestelmällisen ovelta-ovelle-työn aloittamisesta. Heti ensimmäisellä kadulla, jolla he alkoivat todistaa, he levittivät 400 kirjasta, mikä johti monien raamatuntutkistelujen aloittamiseen!

LÄHETYSTOIMINTA ALKAA

Kun veli Cooke saapui toista kertaa Espanjasta Lissaboniin elokuussa 1948, hänet toivotti tervetulleeksi ryhmä, joka halusi oppia teokraattisia saarnaamismenetelmiä. Pari vanhaa työntekijää ei kuitenkaan halunnut mukautua järjestön ohjeisiin. Ensimmäinen kokous oli tuolle lähetystyöntekijälle melkoinen kokemus. Veli Cooke kertoo: ”Pidin ensimmäisen puheeni Almadan ryhmälle espanjaksi, ja Eliseu Garrido käänsi sen portugaliksi. Päättäessään kokouksen puheenjohtajana toiminut veli Carvalho seisoi ryhmän edessä ja ojensi hurskastelevasti kätensä kuulijoiden eteen ja siunasi seurakunnan. Carvalho säilytti vuosikausia monia Suuren Babylonin tapoja ja ajatuksia, ja siksi häntä oli todella vaikea käsitellä.”

Syyskuun 27. päivänä 1948 pidettiin ensimmäinen veli Cooken saapumisen jälkeinen kastetilaisuus. Kasteelle  menijöitä oli kahdeksan, heidän joukossaan Eliseu Garrido. Kuusi heistä oli sisaria, kaikki Almadasta. Lissabonin ryhmälle oli kuitenkin tunnusomaista, että siellä oli ”vain miehiä”. Sisaret eivät saaneet lämmintä vastaanottoa. Kun järjestön menettelytavat otettiin käyttöön, jotkut Lissabonin vanhemmat veljet eivät antaneet uudelle lähetystyöntekijälle innokasta tukeaan. Kokouksissakäynti väheni. Almadan sisaret olivat kuitenkin innokkaita ja halukkaita suorittamaan talosta-taloon-palvelusta. Veli Cooke kertoo:

”En koskaan unohda ensimmäisiä kertoja, jolloin olin palveluksessa Almadan sisarten kanssa. Kaikki kuusi menivät yhdessä samaan taloon. Kuvittelehan sitä: kuusi naista seisoo oven ympärillä yhden heistä pitäessä saarnaa! Mutta vähitellen kaikki ymmärrettiin paremmin ja työ alkoi mennä eteenpäin.

 Lähetystyöntekijän saapuminen oli todellinen siunaus. Veljiä autettiin hylkäämään henkilökohtaiset mielipiteensä ja asennoitumaan järjestön ohjeiden puolelle. Järjestettiin teokraattinen palveluskoulu ja palveluskokous. Delmira Mariana dos Santos Figueiredo kertoo: ”Veli Cooken saavuttua aloimme tutkia Vartiotornia kysymyksin ja vastauksin. Siihen saakka yksi veljistä oli lukenut ja me kuuntelimme.”

Oli tullut aika luopua painetuista todistuskorteista ja valmistaa lyhyitä saarnoja ovelta-ovelle-työssä käytettäväksi. Veli Cooke valmensi veljiä esittämään Vartiotornia ja traktaatteja ovilla.

ENSIMMÄINEN VALTAKUNNANSALI

Lähetystyöntekijän saavuttua oli vuokrattu pieni huone Praça Ilha do Faialista kokouspaikaksi. Työn menestyessä ilmeni, että tarvittaisiin suurempaa paikkaa.

Vuoden 1949 muistonvietto pidettiin eräässä yksityiskodissa Almadassa. Veljet olivat innoissaan nähdessään, että tilaisuuteen saapui 116 henkeä! Koska näin suuri määrä ei millään mahtunut yleensä käytettyyn olohuoneeseen, muut ahtautuivat viereiseen huoneeseen. Puhuja seisoi oviaukossa ja esitti puheensa samanaikaisesti kahdelle kuulijakunnalle. Pian tämän jälkeen Lissabonin ryhmä löysi kokouksia varten erinomaisen huoneiston Rua Passos Manuel 20:stä, ensimmäisestä kerroksesta, joka tuli tunnetuksi Jehovan todistajien ensimmäisenä epävirallisena valtakunnansalina Portugalissa. Se palveli monta vuotta puhtaan palvonnan keskuksena.

 Lissabonin salissa veljet eivät laulaneet, jotteivät olisi kiinnittäneet muiden asukkaiden huomiota. Mutta kun he vierailivat joen toisella puolella Almadan ryhmässä, joka kokoontui yksityiskodissa, he olivat onnellisia voidessaan laulaa äänekkäästi ja pitkään.

YHTEYDEN SAAMINEN

Tällä välin Lousassa Trás-os-Montesissa olevat todistajat olivat saaneet Yhdysvalloissa asuvalta serkultaan Lissabonin veljien osoitteen. Maria Cordeiro, jota hänen väkivaltaisesti vastustava perheensä oli useasti piessyt, kirjoitti: ”Voisitteko lähettää jonkun auttamaan meitä ja rohkaisemaan meitä?” John Cooke lähti 400 kilometrin matkalle. Se olikin todella jännittävä kokemus hänelle, kuten hän kertoo:

”Lähimmältä rautatieasemalta jouduin kiipeämään  kolme tuntia vuoristoon päästäkseni Lousan kylään. Tämän alueen nimi, Trás-os-Montes, merkitsee ’vuorten tuolla puolen’. Havaitsin alueen elävän nimensä mukaisesti. Sinne ei vienyt mitään teitä, oli vain vaikeakulkuisia polkuja. Ei ollut linja-autoja, henkilöautoja, lääkäriä eikä apteekkia, ei poliisia eikä ainoatakaan puhelinta. Talot oli tehty kivestä ja niissä oli alkeellinen tiilikatto, mutta ei savupiippua. Valmistaakseen ruokaa ihmiset sytyttivät tulen keittiön lattialle, ja savu kulkeutui ulos katossa olevista rei’istä tai ovesta. He olivat hyvin taikauskoisia ja täysin roomalaiskatolisen kirkon vaikutuksen alaisia.

”Koska Maria Cordeiron ja hänen veljensä Antónion perhe vastusti asiaa, heidän luonaan oli hyvin vaikea käydä. Onnistuin saamaan majoituksen sen todistajan äidin luota, joka oli tuonut totuuden tälle alueelle Yhdysvalloista. Pystyimme sentään joitakin kertoja järjestämään yhteisen, rakentavan keskustelun. Samalla aloin tehdä talosta-taloon-työtä. Pappi varoitti viipymättä ihmisiä minusta. Ollessani eräällä uusintakäynnillä naapurit varoittivat siitä, että he olivat kuulleet puhetta asuinpaikkaani hyökkäämisestä ja tuon talon polttamisesta. Perhe, jossa olin vierailulla, vahvisti huhut ja sai minut jäämään yöksi kotiinsa, koska oli ihan vaarallista palata kotiin yöllä. Seuraavana aamuna kylä oli täynnä juoruja ja jännitystä.

”Ollessani yhä tuon kiinnostuneen kodissa paikallinen regedor (kylän johtaja) tuli luokseni tarkistamaan itse, mitä tein. Kuultuaan lyhyen selityksen hän lähti pois tyytyväisenä. Sitten tuli pappi. Koska hän ei tullut taloon sisälle, seisoimme ulkona kadulla ja keskustelimme. Pian oli suuri ihmisjoukko kokoontunut kuuntelemaan  keskustelua. Vaikka pappi oli nuori, hän ei ollut fanaattinen. Siksi pystyin keskustelemaan hänen kanssaan tyyneen ja ystävälliseen sävyyn. Jouduttuaan ahtaalle oppikysymyksissä pappi lainasi usein latinankielisiä ajatuksia tehdäkseen kyläläisiin vaikutuksen ’tietävämmyydellään’. Hän myönsi, ettei hänellä ollut Raamattua, ja toivoi, että toimittaisin hänelle sen. Sitten hän lähti. Tämä tapaus laukaisi jännityksen. Pidin saman tien puheen ja levitin useita traktaatteja. Näin vierailuni päättyi rauhaisissa merkeissä.”

EDISTYSTÄ SPIRITISMISTÄ HUOLIMATTA

Eräälle leskinaiselle, joka kirjoitti runoja ranskaksi demonien vaikutuksen alaisena ja joka uskoi kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Victor Hugon hengen johtavan häntä, aloitettiin raamatuntutkistelu. Perusteellinen keskustelu ylösnousemuksesta auttoi häntä ymmärtämään totuuden; hän luopui spiritismistä ja hänet kastettiin. Tutkistelu aloitettiin myös eräälle spiritistille, joka oli tunnettu meedio Lissabonissa. Tämä nainen joutui käymään kovan henkisen kamppailun vapautuakseen demonien vaikutuksesta, mutta lopulta hänetkin kastettiin.

Epäilemättä näiden tapausten johdosta monet johtavat spiritistit tulivat valtakunnansaliin ja pyrkivät saamaan aikaan väittelyn. Lähetystyöntekijä korosti sitä, etteivät Jehovan todistajat ole kiinnostuneita julkisista väittelyistä. Näiden ryhmien johtajat väittivät itsepintaisesti, että keskustelusta tulisi yksityinen, koska heidän päätarkoituksensa oli kuulla meidän näkemyksemme uskonnollisista aiheista. He suostuivat valtakunnansalissa pidettävään tapaamiseen  ja siihen, että keskustelu pohjautuisi Raamattuun.

Sovittuna iltana paikalle ilmaantui noin 50 spiritistiryhmän jäsentä. Lavalla oli kaksi edustajaa kummankin puolen puhemiehinä. Spiritistijohtajan esittämä ensimmäinen kysymys perustui Matteuksen 10:28:aan, ja hän kysyi: ”Miksi Jehovan todistajat uskovat, että sielu kuolee, kun Raamattu sanoo, että se ei kuole?” Veli Cooke sanoi asiallisesti, että siihen oli helppo vastata. Jospa hän lukisi saman raamatunkohdan loppuosan, sillä siinä kehotetaan pelkäämään ”ennemmin häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa”. Tämä teki lopun älyniekkojen ryhmän väitteistä. Koska he havaitsivat pelkästään Raamattuun perustuvan keskustelun itselleen liian vaikeaksi, he pyysivät veli Cookea esittämään uskomuksiamme selostavan raamatullisen puheen. Hän saattoi antaa heille erinomaisen todistuksen.

TYÖ ALKAA AZOREILLA

Sillä välin Azoreilla tapahtui kiinnostavaa kehitystä. Azorien saaristo käsittää yhdeksän saarta, jotka ovat Santa Marian saarta lukuunottamatta tuliperäisiä. Kuumien lähteitten, runsaan sateen ja aurinkoisten kesien ansiosta kasvillisuus kukoistaa. Saarilla kasvaa runsaasti hedelmäpuita, esimerkiksi appelsiini-, aprikoosi-, sitruuna-, banaani- ja viikunapuita. Kaloja on runsaasti saarten väestön ravinnoksi.

Roomalaiskatolinen kirkko on Azoreilla hallinnut ihmisten elämää satojen vuosien ajan. Lisäksi kaikki tuntevat toisensa. Sellaisessa ympäristössä ilmaisivat useat vanhurskauteen taipuvaiset miehet aitoa rakkautta Raamattua kohtaan. Jo useita vuosia ennen  kuin hyvä uutinen saapui näille saarille, sattui Picon saarella vuonna 1902 eräs huomattava tapaus.

Kuusi jumalaapelkäävää azorilaista vietti 5-vuotiaan pojan hautajaisia. He hoitivat toimituksen ilman katolisen papin läsnäoloa, ja miehet lauloivat erään evankelisen virren. Sellainen röyhkeys kiukustutti paikallisen papin. Hän nosti miehiä vastaan oikeusjutun ja syytti heitä rikkomisesta sekä maan uskontoa että itse Jumalaa vastaan! Juttu vietiin Azorien muutoksenhakutuomioistuimeen vuonna 1903 ja se meni lopulta Lissabonin korkeimpaan oikeuteen. Siellä se hylättiin todisteiden puutteen vuoksi.

Ennen kuin juttu tuli oikeuteen, yksi näistä kuudesta miehestä, João Alves Pereira (John Perry), muutti Yhdysvaltoihin. Hän sai yhteyden Jehovan kansaan ja hänestä tuli, kuten jo mainittiin, Brooklynin Beetel-perheen jäsen. Hän palveli sen yhteydessä vuonna 1965 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ensimmäisiä julkaisuja, jotka hän lähetti takaisin perheelleen ja ystävilleen Picon saarelle, olivat kirjat Jumalan harppu ja Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.

Myöhemmin kahden muun noissa vuoden 1902 hautajaisissa olleen miehen pojat muuttivat myös Yhdysvaltoihin, ja molemmat oppivat totuuden. Toinen näistä, Isaac Ávila Fontes, lähetti kirjallisuutta isälleen, José Silveira Fontesille, joka tutki itsekseen ja alkoi sitten kertoa toisille hyvästä uutisesta. Sitten vuonna 1940 Jehovan todistajat saivat yhteyden kolmannen hautajaisissa olleen miehen poikaan, Aníbal Nunesiin.

Täynnä päättäväisyyttä ja innokkaina auttamaan maanmiehiään Aníbal ja hänen vaimonsa lähtivät  Yhdysvalloista vuonna 1947 palatakseen synnyinsaarelleen Picoon. Ensimmäisiä ihmisiä, joille he puhuivat, oli heidän naapurissaan asuva nuori aviovaimo, Maria Ávila Leal. Aníbalin todistaessa hänelle kirkonkellot soivat kolme kertaa, ja hän alkoi hartaana katolilaisena selittää, kuinka tärkeää oli lausua Ave Maria (katolinen rukous).

Veli Nunes kysyi häneltä, tiesikö hän kuka oli tämän maan Luoja. Hän vastasi: ”Jumala tietysti.” ”Oletteko varma?” veli kysyi. Naisen vakuutettua olevansa hän kysyi: ”Missä hänen äitinsä oli, kun hän teki maan?” Nainen vastasi nopeasti: ”Ei Jumalalla ole äitiä.” Nyt veli kysyi: ”Mitä te sitten tarkoitatte sanoessanne: ’Pyhä Maria, Jumalan Äiti’? Tarkoitatteko Jumalaa vai Jeesusta, joka on Jumalan Poika?” Kolminaisuusoppi paljastui hänelle heti kaikessa valheellisuudessaan. Hän ymmärsi heti, ettei Jeesus ole Jumala, vaan että Maria oli Jeesuksen lihallinen äiti ja Jeesus on Jumalan Poika.

Saapumistaan seuranneiden kymmenen päivän kuluessa veli Nunes oli saanut monet kuuntelemaan totuutta. Hän järjesti veljensä kotiin esitelmän, ja sitä kuulemaan saapui 82 henkeä, joista useat seisoivat ulkona oven ja ikkunoitten lähellä kuuntelemassa. Puhe pidettiin illalla kynttilänvalossa. Tämä puhe ja se, että Maria Ávila Leal lakkasi käymästä kirkossa, järkyttivät suuresti tuota muutaman sadan kodin pientä yhdyskuntaa. Tämän 460 neliökilometriä käsittävän saaren taloryhmästä ja kylästä toiseen johti vain kärryteitä, mutta uutinen siitä, että kirkko oli menettänyt yhden innokkaimmista jäsenistään, levisi kulovalkean tavoin.

 Katkeroitunut pappi käynnisti epätoivoisen yrityksen nuoren Marian pelottelemiseksi. Hän esitti hänestä kaikenlaisia valheellisia lausuntoja. Hänen naapurinsa alkoivat pilkata ja herjata häntä. Kaikki tämä oli turhaa. Jumalan sanan totuus putosi hyvään maaperään, ja Mariasta tuli hyvin innokas, peloton julistaja, ja hän palveli joitakin vuosia erikoistienraivaajana.

Vuonna 1949 Marian 23-vuotias veli yritti saada hänet luopumaan tästä uudesta uskonnosta. Eräänä päivänä Maria antoi hänelle kirjasen Uskonto korjaa pyörretuulta. Vaikka tuo veli oli niin ennakkoluuloinen, että hän ei halunnut edes koskea kirjaseen, hän otti sen kuitenkin jostain syystä vastaan. Pelätessään, että joku voisi nähdä hänellä Jehovan todistajien kirjallisuutta, hän vei sen mukanaan kukkuloille erääseen  luolaan ja luki sen siellä huolellisesti kannesta kanteen. Kirjasen sanoma vaikutti heti Manuel Ávila Lealiin. Hän katkaisi yhteytensä katoliseen kirkkoon ja alkoi käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Hän muistaa vieläkin elävästi, miten voimakkaasti tämän yhden kirjasen sanoma vaikutti häneen. Hän sanoo:

”Voimakkaat Raamatun totuudet, jotka tämä unohtumaton kirjanen niin selvästi ja rohkeasti esittää väärää uskontoa vastaan, saivat minut vakuuttuneeksi Jumalan sanan totuudesta.”

Samoihin aikoihin José Silveira Fontes, joka oli myös yksi niistä kuudesta miehestä, jotka oli vuonna 1902 haastettu oikeuteen hautaustoimituksen pitämisestä ilman pappia, muutti São Miguelin saarelle. Se on Azorien yhdeksästä saaresta suurin. Saari on muodostunut kahdesta tulivuoresta, joista purkautui aikanaan niin paljon laavaa ja tuhkaa, että ne lopulta kasvoivat kiinni toisiinsa. Tällä orkideoja ja teepensaita kasvavalla saarella hän kertoi toisille siitä, mitä oli oppinut Vartiotornista. Hänen pääkaupungissa Ponta Delgadassa suorittamansa satunnaisen saarnaamisen ansiosta neljästä paikallisesta asukkaasta tuli Jehovan todistajia. Kaksi sisarta, Maria Rosa ja Maria Leite, julistavat yhä innokkaasti Jehovan nimeä.

Eräällä toisella saarella, Graciosassa, muuan satamatyöläinen huomasi, että hänen työtoverinsa taskusta putosi lentolehtinen. Hän nosti sen maasta ja kysyi, voisiko hän lukea sen. Hänen työtoverinsa suostui mielellään. Hän kertoi, että erään laivan matkustaja oli antanut sen hänelle, mutta hän ei osannut lukea. Tuo satamatyöläinen, Manuel Moniz Bettencourt, luki traktaatin, jonka otsikko oli ”Uusi maailma”. Hän kirjoitti Seuralle saadakseen niitä lisää ja alkoi levittää  niitä eri puolilla saarta. Totuuden siemenet levisivät Graciosan saarelle. Näin jälleen yksi todistaja aloitti palveluksensa.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITTEN MÄÄRÄ LISÄÄNTYY

Vuonna 1950 alkoi uusi kausi Azoreilla suoritettavassa työssä, kun kaksi Gileadista valmistunutta lähetystyöntekijää, Paul Baker ja Kenneth Williams, saapuivat Picon saarelle. Työ alkoi edistyä tällä äärivanhoillisella, katolisuuden hallitsemalla saarella. Mutta papit painostivat hallitusta, ja se karkotti lähetystyöntekijät. Hyvää työtä oli kuitenkin tehty, niin että uusi julistajahuippu oli 21. Paul Baker anoi uudelleen viisumia ja sai sen. Ennen pitkää poliisi tuli kuitenkin täysihoitolaan, jossa hän asui, pidättämään hänet, koska häntä syytettiin osallistumisesta kommunistisiin toimiin. Hänet saatettiin seuraavaan Lissaboniin lähtevään laivaan. Lissabonissa hän oli viikon vankilassa. Siellä nuo tekaistut syytteet raukesivat, ja hänet määrättiin lähtemään maasta.

Tänä aikana työ Portugalissa oli mennyt vakaasti eteenpäin. Oltuaan yksin kolme vuotta Pyreneitten niemimaalla John Cooke oli onnellinen, kun kaksi muuta lähetystyöntekijää, Mervyn Passlow ja Bernard Backhouse, tulivat hänen tovereikseen vuonna 1951.

F. W. FRANZIN VIERAILU VUONNA 1951

Jännitys oli korkealla Lissabonissa veli F. W. Franzin toista vierailua odotettaessa. Kiireisen viikon huippukohta oli yksipäiväinen konventti, joka pidettiin suurten päivänvarjon kaltaisten puitten alla. Läsnä oli 90, ja 11 kastettiin. Noina Portugalin työn varhaisina päivinä hallintoelimen jäsenten usein tapahtuneet vierailut  auttoivat veljiämme tuntemaan olevansa lähellä työn keskusta.

Vierailunsa viimeisenä iltana veli Franz piti lähetyskodissa jäähyväispuheen. Sen kiehtova aihe oli ”Tulikaste”. Sen jälkeen talon vaiheilla liikehti tavallista suurempi ihmisjoukko. Joku naapureista oli varmaan tehnyt valituksen, sillä hyvin varhain seuraavana aamuna salaisen poliisin asiamies tuli tutkimaan tilannetta. Hän näytti olevan tyytyväinen selityksiin. Mutta lähetystyöntekijät eivät silloin nähneet salaista poliisia viimeistä kertaa. He olivat kuitenkin oppineet arvokkaan läksyn: tästä lähtien he eivät voineet enää toimia niin avoimesti.

Veli Cooke lähti Lissabonista vieraillakseen veli Franzin kanssa Espanjan seurakunnissa ja käydäkseen kansainvälisessä konventissa Englannissa. Veli Backhousen viisumin voimassaoloaika päättyi, ja viranomaiset kieltäytyivät uusimasta sitä. Siksi hänen täytyi pian tämän jälkeen lähteä Espanjaan. Veli Cooke sairastui eikä voinut palata. Ainoa lähetystyöntekijä, joka jäi huolehtimaan työstä, oli veli Passlow, ja hänkin oli vakavasti sairas. Myöhemmin hän kuoli verrattain nuorena käytettyään koko elämänsä antaumukselliseen palvelukseen Australiassa ja Portugalissa.

PUHDISTUS JÄRJESTÖSSÄ

Edessä oli vakavia ongelmia. Jotkut yksilöt alkoivat arvostella ja panetella toisia. Varsinkin kaksi veljeä oli tuohduksissaan siitä, miten työtä johdettiin. Toinen näistä, Santos-niminen kelloseppä, alkoi myydä John Cooken kuvia, joihin oli kaiverrettu sanat O Nosso Pastor (Pastorimme). Tämä lujatahtoinen mies onnistui  taivuttamaan joitakuita vanhemmista veljistä seuraamaan häntä.

Santos ei voinut ymmärtää, miksei häntä ollut nimitetty palvelijaksi, ja siksi hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Brooklyniin. Hänen mielentilansa näkyy seuraavasta lausunnosta, joka oli eräässä hänen Brooklyniin kirjoittamassaan kirjeessä: ”Minä annoin lähetystyöntekijöille kellonkin valtakunnansalia varten, eivätkä he sittenkään tehneet minusta palvelijaa.”

Hän alkoi yhä useammin kertoa valituksen aiheistaan Joaquim Carvalholle, joka ei ollut käynyt kokouksissa moneen kuukauteen. He vihjailivat toisille, että lähetystyöntekijät eivät olleet portugalilaisia, eivät käyttäneet oikein tuota kieltä eivätkä todellisuudessa ymmärtäneet paikallista tilannetta yhtä hyvin kuin he. Näin he kylvivät tyytymättömyyden siemeniä. Miten tämä vaikutti useimpiin julistajiin? Kokouksissakävijämäärä väheni. Jotkut jopa erosivat järjestöstä ja alkoivat pitää omia kokouksiaan. Uskollinen lähetystyöntekijä pysyi kuitenkin lujana luottaen siihen, että Jehova ohjaa asioita.

Hän sai vastauksen rukouksiinsa, kun veljet Knorr ja Henschel tulivat vierailulle ja veli Cooke palasi Portugaliin helmikuussa 1952 toivuttuaan sairaudestaan. Järjestettiin kokous valittajille, palvelijoille ja lähetystyöntekijöille. Se olikin melkoinen tilaisuus. Valittajat ja palvelijat olivat valmistaneet pitkiä koneella kirjoitettuja lausuntoja. Mutta veli Knorr työnsi yhdellä yksinkertaisella eleellä kaikki paperit syrjään ja sanoi: ”Ei, en halua papereita. Tässä ovat teidän veljenne. Jos teillä nyt on jotakin heitä vastaan, sanokaa se.” Tällainen suora, yksinkertainen, raamatullinen suhtautumistapa ongelmaan saattoi levottomuudenaiheuttajat  täysin ymmälleen. Aika kului heidän empiessään tietämättä täsmälleen, mitä sanoa.

Sitten veli Knorr sanoi: ”Olen istunut täällä tunnin, ja ainoa varsinainen valituksenne on ollut se, että tämä sisar (joka toimi tulkkina) hymyili sille, mitä joku teistä sanoi kokouksessa.” Silloin useat heistä mainitsivat nimenomaisia tilanteita, joissa he tunsivat tulleensa syrjityiksi. Kaksi päävalittajaa, veljet Santos ja Carvalho, ilmaisivat selvästi huonoa henkeä, ja heitä nuhdeltiin. Tietysti kaikki läsnäolijat saivat hyviä, suoria neuvoja siitä, että heidän tuli syrjäyttää henkilökohtaiset erimielisyytensä ja jatkaa todella tärkeää työtä: hyvän uutisen saarnaamista.

Samana iltapäivänä Almadassa pidetyssä kokouksessa veli Knorr esitti suoria neuvoja 122 läsnäolevalle veljelle. Hän selitti oikeaa asennetta, joka kaikkien tuli omaksua Jehovan järjestöön nähden. Sitten veli Cooke nimitettiin kahdesta ryhmästä koostuvan seurakunnan valvojaksi.

Seurasi nopeita reaktioita. Veli Santos kieltäytyi tunnustamasta nimitystä ja ilmoitti, että tutkisteluryhmä kuului hänelle, koska tutkistelua pidettiin hänen omassa kodissaan, ja että jos joku halusi seurata järjestöä, hän olisi vapaa tekemään niin. Hän pyysi myös kellonsa takaisin. Kun veli Cooke yritti mennä kirjantutkisteluun, jota veli Carvalho johti, häntä ei päästetty sisään. Hyvin pian nämä riippumattomat ryhmät lakkasivat toimimasta, ja lopulta Santos ja Carvalho erotettiin.

Oli ilmeistä, että Saatana yritti tuhota teokraattisen järjestön Portugalissa. Mutta se ei onnistunut. Veli Knorrin vierailun jälkeen koko tilanne parani nopeasti. Palvelusvuoden lopussa 62 julistajaa raportoi, muistonvietossa  saatiin uusi 207 läsnäolijan huippu, ja uusia kiinnostuneita löytyi.

Vuoden 1954 Vuosikirjan raportti esitti tilanteesta yhteenvedon: ”Jehovan todistajien keskuudessa tapahtui vuonna 1952 voimakas puhdistus. Maan tämänvuotinen raportti osoittaa, kuinka tärkeätä on pitää uuden maailman järjestö puhtaana, sillä nyt on tapahtunut erinomaista kasvua. – – Seurakuntien ei tulisi koskaan pelätä sellaisten julistajien menettämistä, jotka eivät mukaudu Jumalan sanaan eivätkä noudata niitä hyviä periaatteita, joita hän alituisesti opettaa meille. Meidän täytyy muistaa, että Jehova huolehtii järjestöstään.”

VELI COOKE JOUTUU LÄHTEMÄÄN

Portugalin kaksi seurakuntaa kasvoivat nyt kooltaan ja kypsyydeltään. Tammikuussa Eliseu Garrido muutti Portoon ja avasi siten oven Valtakunnan palvelukseen Portugalin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Tulossa oli kuitenkin jotakin odottamatonta. Viranomaiset kieltäytyivät uusimasta veli Cooken viisumia. Hänen lähetyspalveluksensa Portugalissa oli lopussa. Hyvästi Portugali – kohti Angolaa! Hän palvelee nyt uskollisesti Etelä-Afrikan haaratoimistossa.

MADEIRAN SAARI

Valtakunnan työ oli nyt alkamaisillaan Madeirassa. Portugalinkielinen sana madeira tarkoittaa ’metsää’. Kun tämä vuoristoinen saari löydettiin noin vuonna 1420, se oli asumaton ja tiheän metsän peitossa; siitä johtui sen nimi. Suunnilleen 257000 henkeä käsittävä väestö asuu jyrkkäreunaisten laaksojen suulla tai matalammilla rinteillä sijaitsevissa kaupungeissa ja kylissä.  Eräs New Yorkista tullut tienraivaaja, veli Freitas, asui joitakin kuukausia tällä saarella, ja ilmeisesti hän pani hyvän uutisen saarnaamisen alulle. Hänen ponnistelunsa siunattiin runsain määrin, kun neljä julistajaa alkoi pian raportoida. Ensimmäisessä muistonvietossa oli läsnä vuonna 1954 erinomainen määrä: 21 henkeä.

VELI CORDEIRO LEVITTÄÄ HYVÄÄ UUTISTA

Sillä välin Portugalissa António Manuel Cordeirosta, Trás-os-Montesista kotoisin olevasta aiemmin mainitusta nuoresta pojasta, tuli yksi maan ensimmäisistä osa-ajan tienraivaajista. Hän oli tullut Lissaboniin, jossa hän käytti aikansa veljien kanssa olemiseen ja kenttäpalvelukseen. Hänen serkkunsa saapui toista kertaa Yhdysvalloista ja toi tällä kertaa mukanaan poikansa. António muistelee:

”Kesällä vuonna 1954 serkkuni poika ja minä päätimme levittää hyvää uutista vapaalla alueella kuuden kuukauden ajan. Todistimme kymmenissä kylissä syrjäisillä Bragançan ja Guardan alueilla. Meidät pidätettiin Sandimin kylässä papin tekemän valituksen vuoksi. Meidät vietiin Guardan kaupunkiin ja heitettiin vankityrmään, jossa vietimme yön. Pitkällisen kuulustelun jälkeen he ottivat meiltä sormenjäljet ja vapauttivat meidät. Liikuimme paikasta toiseen kävellen ja toisinaan härkävankkurien kyydissä. Kannoimme ruokatarpeita nyytissä ja ostimme tien varrelta leipää ja juustoa. Silloin tällöin söimme hyvän lämpimän aterian pensāossa [täysihoitolassa].”

Saavuttuaan Seixo de Carrazeda de Ansiãesiin he havaitsivat, ettei siellä ollut minkäänlaista pensāota, mutta onneksi yksi ensimmäisistä perheistä, joille António todisti, tarjosi heille aterioita ja majoituksen  siksi aikaa, kun he todistivat jokaiselle kylän perheelle. Eräästä toisesta kylästä, johon he saapuivat myöhään illalla, ei löytynyt muuta nukkumapaikkaa kuin heinäkasa aasin vieressä. Muistellessaan noita aikoja António sanoo: ”Nämä olosuhteet eivät lannistaneet meitä eivätkä tehneet meitä tyytymättömiksi. Me tunsimme päinvastoin itsemme ylen onnellisiksi sen edun vuoksi, että saimme viedä hyvää uutista näille ihmisille.”

MYRSKYPILVIÄ TAIVAANRANNALLA

Marraskuussa 1954 saapuivat Gileadin käynyt lähetystyöntekijä Eric Britten ja hänen vaimonsa Christine Brasiliasta huolehtimaan haaratoimiston työstä. Tuli tavaksi lähteä säännöllisesti ”piknikille” lähellä rantaa sijaitsevaan metsään. Myöhemmin näitä metsäalueita  alettiin kutsua nimellä O Salāo do Reino Verde (vihreä valtakunnansali). Nämä tilaisuudet osoittautuivat hengellisesti hyvin virkistäviksi. Toukokuussa 1955 järjestettiin erikoinen yhden päivän ”piknik” Cova de Vaporin alueelle. Veljet vuokrasivat lautan viemään heidät Tajojoen poikki tuolle ranta-alueelle. Pian he huomasivat saaneensa kutsumattomia vieraita. Kaksi siviilipukuista poliisia oli heidän joukossaan koko päivän. Tällä ”piknikillä” oli 230 henkeä.

Seuraavana aamuna salaisen poliisin asiamiehet kävivät joidenkuiden veljien kodeissa. He tekivät seuraavankaltaisia kysymyksiä: Millaiseen järjestöön te kuulutte? Keitä puhujat ovat? Eivätkö jotkut heistä ole ulkomaalaisia? Onko totta että teillä oli eilen kokous rannalla? Kuinka usein teillä on näitä piknikkejä? Tämä oli ensimmäisiä tapauksia, jotka osoittivat veljille, kuinka kiinteästi poliisi tarkkaili todistajia.

Vuonna 1956 salaisen poliisin, PIDE:n (Polícia Internacional e Defesa do Estado), miehiä ilmaantui yhä useammin kokouksiin. Heinäkuussa eräs ystävällinen naapuri kertoi lähetystyöntekijä Mervyn Passlowille, että poliisi tarkkaili häntä ja hänen vaimoaan. Pian tämän jälkeen pariskunta karkotettiin Portugalista, vaikka vaimo oli tuon maan kansalainen. Poliisin asiaan puuttuminen johti myös siihen, että Lissabonissa suljettiin kaksi kokouspaikkaa.

EDISTYSTÄ PORTOSSA

Portossa työ edistyi nyt erittäin hyvin. Vuonna 1955 muodostettiin ensimmäinen seurakunta. Vuonna 1956 vuokrattiin ensimmäinen valtakunnansali, ja vuonna 1957 veli F. W. Franz piti siellä puheen noin 30 hengen onnelliselle kuulijakunnalle. Niiden joukossa, jotka  pian sen jälkeen alkoivat tutkia, olivat Armando ja Luiza Monteiro, innokas aviopari, joka oli myöhemmin edistävä Valtakunnan etuja tässä historiallisessa kaupungissa. Porto sai nyt kaksi lähetystyöntekijää, Domenick A. Picconen ja hänen vaimonsa Elsan, jotka oli karkotettu Espanjasta. Vuonna 1959 portugalilaisten avuksi tuli lisää lähetystyöntekijöitä Gileadin 33. kurssilta: veli ja sisar Roberts sekä veli ja sisar Beveridge.

SATUNNAINEN TODISTAMINEN

Niin Portossa kuin muuallakin Portugalissa veljet havaitsivat satunnaisen todistamisen olevan erinomainen keino auttaa toisia oppimaan totuus. Esimerkiksi Portugalin ensimmäisiin julistajiin kuuluva Alpina Mendes otti hoitoja Caldelasin terveyskylpylässä. Siellä ollessaan hän todisti eräälle lehtimiehelle, José Maria Lançalle. Seuraavien 15 päivän ajan he puhuivat joka päivä Jumalan tarkoituksista. Lança luki kirjan ”Olkoon Jumala totinen” kahdesti tuon ajan kuluessa. Kun hän palasi Lissabonin, hänelle alettiin pitää raamatuntutkistelua, ja hän alkoi pian käydä kokouksissa. Neljä kuukautta myöhemmin hänet kastettiin, ja hän palvelee nykyään matkavalvojana.

Lissabonin puistot ja puutarhat tarjoavat erinomaisen luonnonympäristön, jossa voi puhua paratiisin ennallistamisesta. Armando Lourenço, joka on nyt vanhin, kertoo miten hän oppi totuuden vuonna 1956: ”Istuin eräänä aurinkoisena iltapäivänä Lissabonin yliopiston puistossa lukemassa Raamattuani. Silloin Josué Guilhermino istuutui viereeni ja teki saman kysymyksen, jonka Filippus oli esittänyt etiopialaiselle miehelle: ’Ymmärrätkö todella mitä luet?’ Vastasin  esittämällä saman kysymyksen, jonka etiopialainen teki Filippukselle: ’Niin, kuinka voinkaan, ellei joku auta minua?’” (Apt. 8:30, 31) Veli Lourenço kastettiin neljän kuukauden kuluttua, ja myöhemmin hän meni Gilead-kouluun, palasi Portugaliin ja palveli useita vuosia kierrosvalvojana maan eri osissa.

TOTUUS TAVOITTAA KAP VERDEN

Ensimmäiset Valtakunnan totuuden siemenet tuotiin Kap Verden saarille vuonna 1958. Tämä kymmenen saaren ryhmä sijaitsee Atlantin valtameressä noin 440 kilometrin päässä Afrikan länsirannikolta. Eräs noiden saarten syntyperäinen asukas, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin, palasi vuonna 1958 vierailulle ja levitti melkoisen määrän kirjallisuutta ja hankki Vartiotornin tilauksia.

Vuoden 1958 lopulla Seuran kirjallisuutta joutui innokkaisiin käsiin São Tiagon saarella. Vieraillessaan  erään valokuvaajaystävänsä luona Luis Alves Andrade huomasi kaksi kirjasta, ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen” ja ”Katso, uudeksi minä teen kaikki”, ja pyysi saada lukea ne. Mies tutki huolellisesti molemmat kirjaset ja tarkasti jokaisen raamatunpaikkaviittauksen eräästä vanhasta Raamatusta. Viikkoa myöhemmin hän palasi ystävänsä luo ja oli innoissaan löytäessään kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Hän otti sen mielihyvin ja tutki sen itsekseen kannesta kanteen. Nyt hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, että Jehovan todistajat opettavat Jumalan sanan totuutta. Hän tilasi kaksi lehteämme, ja monien vuosien ajan hän saikin hengellistä ravintoa vain niiden välityksellä.

LAAJENNUKSEN AIKA

Kiinnostus lisääntyi, ja valtakunnansalit alkoivat käydä ahtaiksi. Se oli laajennuksen aikaa Portugalissa. Veli Piccone määrättiin ensimmäiseksi kokoaikaiseksi kierrosvalvojaksi, ja hän vieraili seurakunnista erillään olevien ryhmien ja kiinnostuneiden luona maan kaikissa osissa. Kun hän oli saapunut erään Pohjois-Portugalissa Minhon provinssissa Monçãossa asuvan kiinnostuneen naisen kotiin, levisi nopeasti sana, että joku ulkomaalainen oli saapunut kaupunkiin. Hän ei ollut päässyt todistamisessa alkua pitemmälle, kun naapurit alkoivat saapua paikalle. Hänen ei tarvinnut lähteä ollenkaan ulos talosta käymään muitten luona, koska talo oli koko ajan täynnä ihmisiä, jotka kuuntelivat innokkaasti hyvää uutista.

Syksyllä vuonna 1959 veli Piccone vieraili Azoreilla. Hän kertoo: ”Azoreilla vieraileminen on melkoinen kokemus, sillä vain kahdessa yhdeksästä saaresta on satama. Koska nämä saaret sijaitsevat keskellä Atlanttia,  niitä ympäröivillä merillä myllertää usein melkoinen myrsky. Meri siis myrskysi meidänkin saapuessamme, ja oli melkoinen haaste päästä höyrylaivan tikkailta odottavaan soutuveneeseen. Meidän oli odotettava, kunnes aalto toi soutuveneen tikkaisiin nähden täsmälleen oikealle korkeudelle, ja sitten hypättävä siinä toivossa, että olimme valinneet oikean hetken! Oli melkoinen työ saada Seuran elokuvavälineet, matkatavarat ja kirjallisuus laivasta pois vahingoittumattomina. Taitavat soutajat ohjasivat sitten aaltoja apuna käyttäen veneen rantaan juuri oikeana hetkenä, niin ettei se kaatunut.

”Elokuvan näyttäminen Picon saarella toi esiin uusia hankaluuksia. Koska veljien kotikylässä ei ollut sähköä, jouduimme kävelemään kahdeksan kilometriä lähimpään kaupunkiin katsomaan, mitä voitaisiin järjestää. Ollessamme matkalla kaupunkiin eräs viinirypäleitä poimimassa ollut mies huomasi, että olin vieras. Hän kutsui meidät viinikellariinsa ja tarjosi vieraanvaraisesti lasillisen. Keskustelu kääntyi elokuvan näyttämiseen, ja yllätykseksemme hänen veljensä, joka parhaillaan murskasi rypäleitä viininpuristimella, omisti paikallisen elokuvateatterin! Sovittiin, että Seuran elokuva näytettäisiin siellä seuraavana iltana. Kun sitten seuraavana päivänä lähestyimme salia, koimme miellyttävän yllätyksen. Kaikille naapureille ilmoitettiin rakettien avulla elokuvan esittämisestä, ja sitä tuli katsomaan noin 150 henkeä.”

Totuus levisi jatkuvasti eri puolilla Azoreita. Se tavoitti Atlantin yli lentäneille matkustajille tutun Santa Marian saaren vuonna 1960. Muuan veli, joka joutui lentokoneen korjauksen vuoksi viipymään lentokentällä, käytti tuon ajan hyödykseen ja todisti  eräälle miehelle. Tämä tilasi Vartiotornin, ja veli kannusti häntä puhumaan toisille. Veli kertoi miehelle, että jos hän pystyisi hankkimaan tarpeeksi tilauksia tälle lehdelle, joku Seuran edustaja voisi tulla vierailulle ja auttaa heitä ymmärtämään Raamattua. Mies meni puhumaan ystävilleen ja hankki useita tilauksia. Sitten hän kirjoitti Seuralle ja pyysi, että joku tulisi vierailulle heidän luokseen. Matkavalvojan yllätykseksi 19 henkeä tuli katsomaan Seuran filmiä.

Vuosi 1961 oli hyvin innostava. Portugalin julistajat olivat jo useita vuosia odottaneet hartaasti, että Valtakunnan saarnaajien määrä ylittäisi 1000:n rajan. Tämä merkittävä virstanpylväs saavutettiin tammikuussa, jolloin saatiin 30 prosentin lisäys edellisen vuoden keskimäärään!

RAAMATUN LEVITYS

1940-luvulla, jolloin ei ollut helppo saada Raamattuja, Eliseu Garrido kävi antikvariaateissa ja osti useita käytettyjä Raamattuja. Eräänkin kerran hän osti peräti 25 Raamattua vain viiden escudon (10 mk:n) kappalehintaan.

Veli Manuel Almeidalla oli vuonna 1960 kiinnostava kokemus erään huomattavan raamattuseuran kanssa. Hän selittää: ”Ostin yhä enemmän Raamattuja kaikille Lissabonin Jehovan todistajille, koska minulle annettiin 20 prosentin alennus. Eräänä päivänä johtaja pyysi minua jättämään säännöllisen, pysyvän tilauksen, niin että raamattuseura tietäisi, kuinka monta se tuo maahan. Kun mainitsin todistajien voivan ottaa ainakin 125 kappaletta kuukaudessa, hän oli hämmästynyt, sillä koko raamattuseuran kuukausitilaus oli vain 250 kappaletta.”

Oli hyvin rohkaisevaa saada tietää, että Jehovan todistajat levittivät puolet kaikista Raamatuista, jotka  tuo raamattuseura toi! Ilmeisesti uskonnollinen kiihkoilu valtasi näiden ”Raamattua rakastavien” mielen, sillä 1960-luvun lopulla he ilmoittivat veli Almeidalle, etteivät he enää toimittaisi todistajille suuria määriä Raamattuja.

HYVÄ UUTINEN TAVOITTAA MACAON

Vuonna 1961 Valtakunnan työ aloitettiin Etelä-Kiinan rannikolla Helmijoen (Kantonjoen) suistossa sijaitsevassa Portugalin kaupunkiprovinssissa Macaossa. Macaolla on erikoislaatuinen asema Euroopan vanhimpana, aina vuodelta 1557 peräisin olevana etuvartioasemana, joka käy kauppaa manner-Kiinan kanssa. Eräs sisar muutti sinne miehensä kanssa, joka palveli sotavoimissa. Vaikka sisar löysi vain harvoja ihmisiä, jotka osasivat puhua hänen kieltään, hän kylvi Valtakunnan totuuden siemeniä. Seuraavana vuonna hän palasi Portugaliin, ja siitä lähtien Hongkongin haaratoimisto alkoi huolehtia hänen löytämistään kiinnostuneilta ja lehtiemme tilaajista.

VAIKEITA AIKOJA ANGOLASSA

Vuonna 1960 Angolan työn valvonta siirrettiin Etelä-Afrikalta Portugalille parempien viestintäyhteyksien säilyttämiseksi. Angolan poliisi piti yhä tarkemmin silmällä Jehovan todistajia. Helmikuussa 1959 PIDE kieltäytyi päästämästä vyöhykevalvoja veli Arnottia maahan. Sitten poliisi antoi jyrkät määräykset, joissa kiellettiin kokoukset ja kaikki yhteys eurooppalaisten todistajien ja afrikkalaisten veljiemme väliltä. Tästä lähtien molemmat ryhmät pitivät siis erikseen maanalaisia kokouksia.

Maaliskuussa 1961 pyyhkäisi kauhun, väkivallan ja hävityksen aalto Kongon rajalta yli Angolan. Kokonaisia  kyliä poltettiin maan tasalle, ja sekä mustien että valkoisten ruumiita löytyi tunnistamattomiksi runneltuina. Miehet ripustettiin roikkumaan ja surmattiin kuin siat. Naisten vatsa halkaistiin ja lapsia teurastettiin. Pian tämän järjettömän verilöylyn puhkeamisen jälkeen Jehovan todistajia alettiin syyttää terroriteoista. Roomalaiskatolinen kirkko otti johdon tässä törkeässä panettelussa. Katolinen lehti A Provincia de Angola julisti todistajien julkaisut kumouksellisiksi.

Kun terrorismin vastainen sota kehittyi täysimittaiseksi yhteenotoksi, hallituksen viralliset julkaisut pyrkivät syyttämään Jehovan todistajia terrorismin lietsomisesta Angolassa. Eräässä sellaisessa julkaisussa nimeltä Ultramar sanottiin: ”Prof. Silva Cunha myöntää, että ennen kuin terrorismi puhkesi, tämä lahko vaikutti Angolan väestöön, varsinkin Luandan ja Moxicon seuduilla. Mekin uskomme hänen olettamustensa olevan hyvin perusteltuja. – – Vartiotorni on suurimittainen ja rikas amerikkalainen liike. Ellei USA saa muita tuloksia, hyötyisi se välittömästi ainakin suuresta vaikutusvallasta. – – Ei ole vaikea kuvitella, että  Valkoinen talo suojeli jossain määrin tätä liikettä Afrikassa.” – Ultramar, 5. vsk., 1964, nro 17, s. 54.

Voi hyvin kuvitella, että tällainen vääristynyt ajattelu päästi valloilleen kiivaan kansallishengen, johon liittyi veljiemme tarkka silmälläpito. Voimaan astui jyrkkiä määräyksiä, joiden mukaan afrikkalaiset eivät saaneet kokoontua kolmea henkeä suuremmiksi ryhmiksi. Siksi Luandan veljemme järjestivät kokoustoimintansa uudelleen ja pitivät kokoukset pienemmissä ryhmissä. He olivat onnellisia siitä, että vaikka tilanne olikin jännittynyt, niin vuoden 1961 maaliskuun muistonvietossa oli läsnä 130 henkeä.

PUOLUEETTOMUUS KOITUU SIUNAUKSEKSI

Kun terrorismi puhkesi, monille oli epäselvää, saattoivatko Jehovan todistajat tosiaan olla vastuussa sellaisesta toiminnasta. Carlos Agostinho Cadi työskenteli eräällä Pohjois-Angolassa sijaitsevalla viljelmällä lähellä Kongon rajaa. Hengenvaara kävi niin suureksi, että viljelmän omistaja pakeni Kongoon ja jätti kaiken veli Cadin huostaan. Heti omistajan lähdettyä Portugalin etenevä sotajoukko saapui paikalle ja piiritti afrikkalaiset työläiset. Epäillen heitä terroristeiksi portugalilaiset antoivat määräyksen ampua heidät kaikki.

Armon anomukset kaikuivat kuuroille korville. Silloin Carlos Cadi näytti sotilaille hallussaan olleita papereita, jotka osoittivat, että hän oli Jehovan todistaja eikä ollut millään tavalla sekaantunut terrorismiin. Tämän avulla hän onnistui lykkäämään teloitusta. Kun sotilaiden päällikkö saapui ja tutki kirjeet, hän luovutti veli Cadin PIDE:lIe tutkimuksia varten. Näin hänen henkensä säästyi.

 USKON MIES

Näihin aikoihin João Mancoca, eräs afrikkalainen joka oli saanut käsiinsä Seuran julkaisuja vuonna 1943, oli Luandassa. Hän johti 25. kesäkuuta 1961 Vartiotornin tutkistelua Luandassa, kun pistimin aseistautuneet sotilaspoliisit ilmestyivät yhtäkkiä paikalle. Poliisit lähettivät sisaret ja lapset kotiin; sitten veljet joutuivat kokemaan hirveää kohtelua. Mancoca itse kertoo:

”Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä, millä tavoin meitä kohdeltiin. Sotilaita valvonut korpraali sanoi suoraan, että meidät hakattaisiin kuoliaaksi. Kun meitä oli julmasti hakattu niin, että olimme muuttuneet melkein lihamöykyiksi, näytti siltä kuin hän olisi ollut oikeassa. Maatessani lattialla käsiraudat käsissäni sain sellaisia iskuja puunuijalla, että oksensin myöhemmin verta kolme kuukautta. Mutta ennen kaikkea olin huolissani tovereitteni hengen puolesta, kun heitä lyötiin raa’asti puunuijilla. Pyysin rukouksessa Jehovaa huolehtimaan näiden, hänen lampaittensa, elämästä. Sotilaat olivat varmoja siitä, että jotkut meistä kuolisivat, ja he palasivat yöllä aina puolen tunnin välein kysymään, oliko kukaan kuollut. He näyttivät olevan hämmästyneitä siitä, että selvisimme hengissä sellaisesta epäinhimillisestä kidutuksesta, ja joidenkuiden kuultiin sanovan, että Jumalamme täytyy olla Tosi Jumala, koska olimme säilyneet hengissä.”

Veljiä pidettiin viisi kuukautta São Paulon vankilassa Luandassa. Kun heidät siirrettiin suureen, noin 600 miehen makuusaliin, he käyttivät hyväkseen todistustilaisuuksia, ja veli Mancoca saattoi pitää kolmessa eri tilaisuudessa puheen yli 300:lle vankitoverilleen. Vapauduttuaan myöhemmin vankilasta monet näistä  ottivat totuuden vastaan. Jotkut heistä palvelevat nykyään vanhimpana Luandassa. Vankilaviranomaisten suunnitelma vaientaa Jehovan palvelijat ja pelotella heitä epäonnistui täysin.

Veljet siirrettiin sitten Etelä-Angolaan, ja heitä pidettiin toiset viisi kuukautta turvallisuuspoliisin vankiloissa Moçâmedesissä. Vaikka heitä valvottiin tiukasti, he saattoivat antaa satunnaista todistusta ja jopa pitää säännöllistä kirjantutkistelua. Jälleen täällä annettiin suurenmoinen todistus. Hyvin pian jotkut laittomiin poliittisiin toimiin syyllistyneet vangit ymmärsivät, että Jumalan valtakunta on ihmisen ainoa toivo. Sitten veljet siirrettiin Baía dos Tigresiin, eräälle rangaistussaarelle. Heillä oli vain rajoitettu liikkumavapaus, ja heidän piti työskennellä valtion työleireissä.

 Erääseen työleiriin veljille lähetetty kirjallisuus joutui viranomaisten käsiin. Suuttunut leirin komentaja rankaisi veljiämme lähettämällä heidät kaukana maan sisäosissa lähellä Serpa Pintoa sijaitsevaan äskettäin rakennettuun työleiriin. Kolme kuukautta myöhemmin Sala Ramos Filemon ja João Mancoca sekä kolme muuta veljeä yhdessä 130 muun vangin kanssa kuljetettiin karjavaunuilla tähän leiriin. Heidän vastaanottonsa antoi synkän kuvan siitä, mitä oli edessä.

Veljemme ajettiin autoista kuin eläimet, heitä lyötiin ja pahoinpideltiin julmasti. Iskut olivat jälleen niin raakoja, että he uskoivat kuoleman olevan lähellä. Leiri oli kokonaan piikkilanka-aidan ympäröimä. Olosuhteet olivat vaikeat. Heidän täytyi työskennellä ankarasti, ruokaa oli vähän ja tarpeellinen vaatetus puuttui. Näin elettiin päivästä päivään. Veljemme söivät hengenpitimikseen kuivaa kalaa ja huonolaatuista maissijauhoa. Mutta vahva usko piti heidät hengissä. Neljä poliittista vankia yritti paeta, koska he eivät enää kestäneet epäinhimillistä kohtelua, mutta heidät saatiin kiinni, ja varoitukseksi heidät kidutettiin kuoliaaksi kaikkien läsnä ollessa.

VASTUSTUS ALKAA PORTUGALISSA

Terrorismin puhkeaminen Angolassa vuonna 1961 vaikutti heti Portugalin työhön. Valheellista propagandaa tulvi maahan: Jehovan todistajia syytettiin siitä, että he kiihottivat ihmisjoukkoja kapinaan. Siksi Portugalin poliisi alkoi puuttua veljien saarnaamistoimintaan. Noin 130 kilometriä Lissabonista itään sijaitsevassa Évoran kaupungissa eräs tienraivaaja, Horácio Arnaldo Duarte, kutsuttiin paikalliseen PIDE:n päämajaan  kuulusteltavaksi. Poliisi näytti hänelle siellä kuvia silvotuista portugalilaisista sotilaista ja sanoi Jehovan todistajien olevan syyllisiä.

Kesällä 1961 PIDE:n asiamiehet varjostivat erästä erikoistienraivaajaa, Artur Canaveiraa, useiden viikkojen ajan. Sitten syyskuussa he pidättivät hänet. Hän kertoo mitä tapahtui: ”Minua syytettiin kumouksellisuudesta ja yhteyden pitämisestä kommunismiin. Kolmen kuukauden ajan minua kuulusteltiin ja yritettiin raa’asti lyömällä pakottaa myöntämään, että olin kommunisti. Samanaikaisesti neljä tai viisi virkamiestä pommitti minua kysymyksillään yrittäen saada pääni pyörälle. Kuulustelut tapahtuivat aina yöllä, jolloin vastustuskykyni oli heikoimmillaan. Radio oli koko ajan auki, etteivät mahdolliset huutoni kuuluisi.”

Häntä pidettiin koko ajan eristettynä, kunnes hänet siirrettiin Lissabonin esikaupungissa Fort Caxiasissa sijaitsevaan PIDE:n vankilaan. Sitten 22. tammikuuta 1962 hänet vapautettiin.

Vain neljä päivää myöhemmin, 26. tammikuuta 1962, silloinen haaratoimistonvalvoja veli Eric Britten, Domenick Piccone ja Eric Beveridge sekä heidän vaimonsa – kaikki lähetystyöntekijöitä – kutsuttiin PIDE:n päämajaan, ja heidän käskettiin lähteä maasta 30 päivän kuluessa. Heidän karkotuksensa syyksi esitettiin se, että he puhuivat toisille uskonnostaan ja opettivat puolueettomuutta. Haastatellessaan veli ja sisar Beveridgeä PIDE:n johtaja viittasi äskeiseen tapaukseen, jossa eräs nuori portugalilainen mies oli kieltäytynyt sotapalveluksesta, ja väitti Jehovan todistajien olevan vastuussa hänen menettelystään. Omantunnonsyistä kieltäytymistä ei suvaita Portugalissa, hän lisäsi.

 Lähetystyöntekijöitten lähtö oli kova isku. Monia kyyneleitä vuodatettiin. He olivat omistautuneet työhönsä kokosieluisesti, ja heitä rakastettiin lämpimästi heidän intonsa ja heidän antamansa hyvän esimerkin vuoksi. Brittenit palasivat lopulta Brasiliaan, jossa he palvelevat yhä koko ajallaan kierrostyössä. Picconet karkotettiin nyt jo toisen kerran lähetysalueeltaan. He menivät Marokkoon, mutta nykyään he palvelevat El Salvadorissa. Beveridget määrättiin Espanjaan, jossa he palvelivat 19 vuotta, ennen kuin heidät siirrettiin Brooklynin Beetel-perheeseen.

VALTAKUNNAN PALVELUSKOULUT

Juuri sopivasti lähetystyöntekijät saattoivat ennen karkotustaan pitää ensimmäisen Valtakunnan palveluskoulun. Se tuli mitä sopivimpaan aikaan maan 20:lle seurakunnanpalvelijalle, joita se valmisti edessä olevia vaikeita aikoja varten. Olemme iloisia siitä, että suurin osa näistä veljistä palvelee yhä uskollisesti. Vuosien mittaan pidetyt perättäiset kurssit ovat antaneet arvokasta opetusta, mikä on tehnyt työn yhtenäisemmäksi ja pitänyt vireillä evankelioimishenkeä.

TIENRAIVAAJAT TYÖN KÄRKIJOUKKONA

Lähetystyöntekijöitten mentyä vastasivat paikalliset veljet haasteeseen jatkaa saarnaamistyötä. Muistellen noita aikoja kierrosvalvoja Gilberto Sequeira sanoo:

”Kun Seura lähetti lähetystyöntekijöitä Portugaliin vuonna 1958, tajusin, että meidänkin tulisi antaa parhaamme Jehovalle ja liittyä, mikäli suinkin mahdollista, tienraivaajien riveihin. Vaikka minulla on pieni  tytär, ryhdyin vuonna 1959 erikoistienraivaajaksi. En koskaan vaihtaisi erikoistienraivaajana saamiani siunauksia toisenlaiseen elämään. Ensimmäinen määräalueeni oli Moscaviden seurakunta Lissabonin liepeillä. Aloitin tutkisteluja useissa paikoissa. Monesti vaihdoin kirjallisuutta kananmuniin, appelsiineihin, sitruunoihin, leivonnaisiin ja muuhun sellaiseen, koska ihmisillä oli vain vähän rahaa. Mikä siunaus onkaan nähdä joidenkuiden, joiden kanssa tutkin, palvelevan nyt vanhempina seurakunnissa, joissa minulla on etu vierailla! Kokoajanpalvelusta ja sitä kallisarvoista suhdetta Jehovaan, jonka ihminen tuossa työssä kehittää, ei voi verrata mihinkään.”

Myös veli Henrique Arquesin sydämessä kehittyi tuohon aikaan halu astua tienraivaajien riveihin. Oltuaan yhdessä vaimonsa kanssa yli 20 vuotta kokoajanpalveluksessa hän toteaa seuraavaa: ”Kutsu kuului, että tarvittiin lisää tienraivaajia, ja tarjouduin mielelläni työhön. Olen oppinut, ettei koskaan tule ’pitää halpana pienten alkujen päivää’. Minulla on ollut etu palvella maan jokaisessa osassa, myös Madeirassa, Azoreilla ja Kap Verden saarilla. Minulle tarjotut hyväpalkkaiset työpaikat eivät olisi milloinkaan kestäneet vertailua sen kanssa, mitä Jehova tarjoaa.”

HAARATOIMISTON TYÖ MENEE MAAN ALLE

Koska poliisi alkoi pitää työtä yhä tarkemmin silmällä, haaratoimisto piti nyt organisoida uudelleen maanalaista toimintaa varten. Se siirrettiin erään lissabonilaisen räätälin, António Matiaksen, talon takapihalla olevaan huomaamattomaan varastorakennukseen. Gileadista valmistunut lähetystyöntekijä Paul Hundertmark ja hänen vaimonsa Evelyn oli karkotettu Espanjasta  vuonna 1960, ja he olivat nyt Portugalissa ja opettelivat portugalin kieltä. Paulin yllätykseksi hänet määrättiin huolehtimaan haaratoimiston maanalaisesta työstä. Se olikin todellinen haaste!

VAINO KIIHTYY

Kun lähetystyöntekijät oli karkotettu vuonna 1962, viranomaiset kiihdyttivät vainoa Jehovan todistajia vastaan. He lähettivät kaikkiin postitoimistoihin ilmoituksen, jonka mukaan Vartiotorni-seuran kirjallisuuden levitys oli kielletty, koska se oli ”turmiollista”. He takavarikoivat useita Raamattuja ja monia julkaisujamme, ja repivät ja polttivat ne. Tuhannet Vartiotornin ja Herätkää-lehden tilaajat menettivät oikeutensa saada lehtensä.

Pian poliisi tutki kymmenien veljien kodit ja takavarikoi kirjallisuutta. Poliisi uhkasi heitä vangitsemisella, jos he jatkaisivat kokouksissa käymistä. Ensimmäisiä veljiä, joiden luona poliisi kävi, oli Manuel Almeida, joka nykyään palvelee haaratoimistokomiteassa. Vaikkei poliiseilla ollut kotitarkastukseen oikeuttavaa lupaa, he takavarikoivat kaikki Seuran julkaisut. Ennen kuin vainon aalto päättyi, tämän veljen koti oli tutkittu seitsemän kertaa ja hän itse oli joutunut yhtä monta kertaa PIDE:n pitkiin kuulusteluihin. Sitten poliisi alkoi tehdä ratsioita Lissabonin valtakunnansaleihin, ja vuoden 1962 alussa ensimmäinen sali suljettiin poliisin määräyksestä.

ENSIMMÄINEN OIKEUSTAPAUS

Vuonna 1962 poliisille ilmoitettiin, että 12 veljen ryhmä oli pitänyt kokouksen. Veljet kutsuttiin pääpoliisiasemalle  kuulusteluun, ja heitä uhattiin vangitsemisella, jos he edelleen kokoontuisivat tutkimaan Raamattua. Tammikuussa 1963 jotkut veljet saivat Caldas da Rainhan turvallisuuspoliisin päälliköltä seuraavan määräyksen:

”Määrään kenen tahansa valtuutetun virkamiehen – – ilmoittamaan lain kaavan mukaisesti [kyseiselle veljelle], joka asuu [osoite] Caldas da Rainhan kaupungissa, Caldas da Rainhan piirissä, että hän ei voi enää harjoittaa Raamatun lukemista eikä toimintaansa Jehovan todistajana tai missään muussa uskonnollisessa työssä eikä myöskään edistää, perustaa, järjestää tai johtaa senkaltaiseen kansainväliseen järjestöön liittyviä asioita, johon hänen on sanottu kuuluvan.”

Valtio syytti veljiä siitä, että he olivat pitäneet uskonnollisia kokouksiaan hankkimatta lupaa. Kun oikeudenkäynti alkoi 21. maaliskuuta 1963, tuomari oli hämmästynyt nähdessään oikeussalin olevan täynnä yleisöä. Yleensä tämänkaltaiset oikeustapaukset, joissa valtio on syyttäjänä, vievät vain muutaman minuutin. Mutta oikeamielinen tuomari oli niin kiinnostunut asian ratkaisemisesta oikeudenmukaisesti, että oikeudenkäynti kesti lähes kolme tuntia. Hän antoi kolmelle syytettyjen puolesta todistavalle puheenvuoron ja teki useita kysymyksiä raamatullisista aiheista. Päätös osoittautui tosi palvonnalle suosiolliseksi, ja syytetyt julistettiin syyttömiksi.

KIERROSKONVENTTI PERUUTETAAN

Vuoden 1963 heinäkuuksi suunniteltiin pidettäväksi kierroskonventti Farossa, Portugalin etelärannikolla. Veljet vuokrasivat erään suuren varastorakennuksen,  jossa oli tarkoitus näyttää yksi Seuran filmeistä. Mutta joku valitti asiasta poliisille. Veljet peruuttivat viime hetkessä järjestelyn. Se olikin viisasta. Poliisille oli ilmoitettu, että paikalla pidettäisiin ”poliittinen kokous”. Suunnilleen keskiyön aikaan mellakkapoliisien erikoisosasto piiritti varaston. Poliisit asettivat konekiväärit paikoilleen ja valmistautuivat aseelliseen vastarintaan. Minkä yllätyksen he kokivatkaan, kun he huomasivat varastorakennuksen olevan tyhjä! Kierrosvalvojaa, Césario Gomesia, kuulusteltiin myöhemmin pitkään. Hän kertoo, mitä seurasi:

”Kaikki autostani takavarikoidut tavarat tuotiin sisään ja asetettiin poliisipäällikön työpöydälle. Minua huolestutti suuresti vain se, että tavaroiden joukossa oli luettelo koko kierroksen valvojien nimistä ja osoitteista. Olin varma siitä, että he huomaisivat luettelon. Rukoilin heti Jehovaa ja pyysin hänen apuaan veljieni suojelemiseksi sopusoinnussa Psalmin 118:6–8:n ajatusten kanssa. Poliisipäällikön tutkiessa erikseen kutakin esinettä ja kirjoittaessa siitä kuvausta sain kyynärpääni asetetuksi pöydän kulmalle. Kun hänen huomionsa oli kiinnittynyt muualle, onnistuin saamaan tuon nimet sisältävän paperin haltuuni. Sitten pyysin päästä WC:hen ja huuhdoin tuon luettelon nopeasti alas viemäristä.”

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄ SAAPUU KAP VERDEEN

Vuosi 1962 oli huomattava Kap Verden työn historiassa, sillä silloin sinne saapui Gileadista valmistunut George Amado. Pian sen jälkeen erikoistienraivaaja Jack Pina saapui työskentelemään lähetystyöntekijän kanssa Bravan saarella. Kahden kuukauden kuluttua  lähetystyöntekijä raportoi johtavansa 14:ää Raamatun kotitutkistelua, ja pian viikoittaisessa raamatuntutkistelussa kävi 20 henkeä. Vuoden 1963 muistonvietossa oli erinomainen määrä: 45 läsnäolijaa. Sitten tilanne muuttui. Nuo kaksi tienraivaajaa määrättiin lähtemään saarilta. Totuuden siemeniä oli kuitenkin kylvetty, ja ne olivat juurtuneet.

VAIHEIKAS MATKA

Vuonna 1963 Milanossa Italiassa pidetty ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventti on monista eri syistä erityisen muistettava. Se oli ensimmäinen kansainvälinen konventti, johon portugalilaiset ottivat osaa. Portugalilaiset veljet esittivät koko ohjelman omalla kielellään. Edestakainen 4000 kilometrin matka oli myös unohtumaton. Useimmille veljille se oli heidän ensimmäinen matkansa ulkomaille. Jotkut ostivat matkan vuoksi ensimmäisen autonsa käytyään sitä ennen autokoulun. Eräällä veljellä oli vaikeuksia kytkimen ja vaihdelaatikon kanssa: vaihteet menivät toinen toisensa jälkeen rikki. Oli melkoinen näky nähdä hänen lopulta ajavan kaupunkiin perä edellä, koska vain peruutusvaihde toimi.

Veli Américo Campos Almadasta kertoo, mitä tapahtui heidän kolmen auton karavaanilleen: ”Barcelonassa Espanjassa kahdelta veljeltä ryöstettiin kaikki heidän rahansa sekä heidän passinsa. Paluumatkalla opimme, että ranskalaiset varkaat olivat vielä kokeneempia kuin espanjalaiset. Meidän nukkuessamme sikeästi he murtautuivat autoihimme ja veivät kaiken. He tulivat jopa telttoihimme ja veivät rahamme ja matkamuistomme. He veivät meiltä kaiken aineellisen,  mutta olimme saaneet konventissa niin paljon hengellistä, että näimme selvästi Jeesuksen Matteuksen 6:19:ssä esittämien sanojen totuudellisuuden myönteisessä mielessä: ”Lakatkaa keräämästä itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste syövät ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.”

KIRKON LIETSOMA VAINO JATKUU

Sanomalehdet alkoivat yhä useammin kirjoittaa kielteisesti Jehovan todistajista. Kesällä 1963 lähetettiin Lissabonista Jehovan todistajia käsittelevä viiden televisio-ohjelman sarja. Eräs roomalaiskatolinen pappi johti keskusteluja, ja hän näytti suuresti nauttivan panetellessaan törkeästi Jehovan kansaa.

Elokuun 22. päivän iltana 1963 viisi turvallisuuspoliisin (PSP) edustajaa tunkeutui aseet kädessään yksityiskotiin Portugalin pohjoisrannikolla sijaitsevassa Aveiron kaupungissa ja keskeytti paikallisen kokouksen. Kaikki pidätettiin ja vietiin poliisiasemalle. Kello 4 aamulla lapset vapautettiin. Toisten täytyi odottaa seuraavaan iltaan kello 19.30:een. Heitä syytettiin muodollisesti laittoman kokouksen pitämisestä. Näin alkoi toinen Jehovan todistajia vastaan nostettu oikeusjuttu Portugalissa. Todisteet osoittivat, että oli rikottu kotirauhaa. Tuomari lykkäsi asiaa lähes kuukauden, ennen kuin hän julisti kaikki kymmenen todistajaa syyllisiksi. Veli António Beirãon ja hänen vaimonsa katsottiin olevan vastuussa kokouksesta, ja vaikka heillä oli kaksi pientä lasta, heidät tuomittiin kuukaudeksi vankilaan.

VANGIT TODISTAVAT ANGOLASSA

Vuonna 1963 pidettiin roomalaiskatolinen ekumeeninen  kirkolliskokous, joka vaikutti Angolan rangaistustyöleiriin. Kristikunnan lahkojen edustajat pyysivät leirin johtajalta lupaa saada pitää erityisiä ekumeenisia rukouspäiviä. Vankeja, jotka pystyisivät parhaiten edustamaan kutakin uskontoa, kutsuttiin osallistumaan heidän rukoustilaisuuksiinsa. Veli Mancoca, jota pyydettiin edustamaan Jehovan todistajia, kieltäytyi. Hän käytti kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja teki selväksi, että Jehovan todistajat eivät halua sekaantua ekumeensiin kokouksiin.

Kristikunnan ”ystävällisten” johtajien mielestä veli Mancoca oli erittäin röyhkeä, ja he päättivät kostaa. Leirin johtajan avulla he käynnistivät yrityksen hänen vaientamisekseen. Leirin virkailijat kielsivät häntä jyrkästi keskustelemasta uskonnosta vankitovereittensa kanssa tai sekaantumista minkäänlaiseen uskonnolliseen toimintaan kuolemanrangaistuksen uhalla. He sanoivat hänelle, että ’jos hän ei tottelisi määräyksiä, hänen seuraajansa karkotettaisiin Kap Verden rangaistussiirtoloihin’. Veli Mancoca kirjoitti leirin johtajalle kirjeen, jossa hän mainitsi kohteliaasti, ettei hän voisi totella sellaisia määräyksiä ja että ne olivat todellisuudessa ristiriidassa Portugalin perustuslain kanssa, joka takaa uskonnonvapauden.

Leirin johto reagoi nopeasti hänen kirjeeseensä. Se eristi Mancocan kaikista muista vangeista ja sijoitti hänet noin 60 metrin päähän heistä, niin ettei hän voinut puhua kenellekään. Leirin vartijat tehostivat valppauttaan varmistuakseen siitä, ettei hän harjoittanut uskontoaan eikä lukenut Raamattua. Näistä vaikeuksista huolimatta Mancoca onnistui kääntämään kirjasen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen” umbundun murteelle.

 Luandassa toimineet ryhmät tarvitsivat ilmeisesti apua. Siksi Manuel da Silva, hänen vaimonsa ja heidän kaksi lastaan muuttivat vuoden 1963 maaliskuussa Seuran kehotuksesta Angolaan. Koska he olivat molemmat erikoistienraivaajia, työ saatiin pian järjestykseen, ja se alkoi tuottaa hyviä tuloksia. Sitten 14. lokakuuta 1963 Manuel da Silva ja Manuel Acácio Santos pidätettiin ja vangittiin Luandassa. Seuraavassa kuussa PIDE pidätti veljen, joka oli huolehtinut Luandan työstä, Manuel Gonçalves Vieiran. Poliisipäällikkö sanoi hänelle: ”Jehovan todistajien työ on kielletty koko Angolassa.”

Poliisi esitti nyt Vieiralle uhkavaatimuksen: hänen piti allekirjoittaa julistus, jonka mukaan hän lupaa lopettaa kaiken toimintansa Jehovan todistajien yhteydessä, tai muuten hän joutuu vankilaan. Koska hän ei antanut uhkausten säikyttää itseään, hänet pantiin kahdeksi kuukaudeksi yksinäiskoppiin, ja tämä tapahtui siitä huolimatta, että hänen vaimonsa odotti synnyttävänsä heidän kolmannen lapsensa vain muutaman viikon kuluttua. Näihin aikoihin myös Manuel da Silva oli eristetty toisista sen vuoksi, että hän oli saarnannut hyvää uutista vankitovereilleen.

Lopulta 23. tammikuuta 1964 näille kolmelle veljelle ilmoitettiin, että heidät karkotetaan Portugaliin.

POLIISI ON TOIMELIAS

Veli Joaquim Martins, joka oli ollut uskollinen Jehovan todistaja vuodesta 1939 lähtien, työskenteli näihin aikoihin Lissabonissa menestyksellisenä liikemiehenä, ja hänellä oli useita kemiallisia pesuloita. Helmikuussa 1964 hän sai odottamattomia vieraita! PIDE:n asiamiehet  tarkastivat läpikotaisin hänen kotinsa ja liikkeensä yrittäessään löytää Seuran julkaisuja. He takavarikoivat hänen kirjansa, joihin sisältyi vuodelta 1925 peräisin ollut arvokas kirjakokoelma.

Eräässä liikkeistään hän piti suurta allasta, jota käytettiin salaisissa kastetilaisuuksissa, ja vuosien mittaan siinä kastettiin kymmeniä veljiä. Myöhemmin veli Martins myi liikeyrityksensä ja ryhtyi tienraivaajaksi. Hän kuoli uskollisena vuonna 1979.

Vuonna 1964 useat Herätkää-lehden numerot ja eri puolilta maailmaa tulleet kirjeet auttoivat Portugalin johtavia kansalaisia tietämään, mitä heidän omassa maassaan oikein tapahtui.

Azoreilla työskentelevä veli Manuel Leal päätti, että oli hyvä viedä Herätkää-lehden numeroita paikallisten viranomaisten käsiin. Hän antoi lehtiä alueen kuvernöörille, poliiseille ja muille. Useita päiviä myöhemmin turvallisuuspoliisi (PSP) kutsui hänet puhutteluun. Kuulusteltuaan häntä ankaraan sävyyn poliisi käski hänen ilmoittaa niiden nimet ja osoitteet, joille hän oli jättänyt lehtiä. Leal kieltäytyi sanoen, ettei hän antaisi tietoja, joiden vuoksi viattomat ihmiset joutuisivat vainon kohteeksi. Apulaispäällikkö alkoi kirjoittaa raporttia kuulustelusta, mutta hän hämmentyi joutuessaan mainitsemaan, ettei Leal halunnut antaa nimiä ja osoitteita sen vuoksi, että silloin poliisi vainoaisi näitä ihmisiä. Harmistuneena hän repi paperin ja lähti huoneesta.

Työ annettiin lopulta eräälle sihteerille, jota apulaispäällikkö auttoi. Molemmat joutuivat hämilleen. Kun lausunto oli lopulta valmis, veli Leal kieltäytyi allekirjoittamasta sitä, koska siinä vääristeltiin tosiasioita.  Leal kertoo: ”Kun yritin selittää uskomuksiamme ja käytin Jehovan nimeä, apulaispäällikkö huusi: ’Älkää käyttäkö sitä nimeä! Jos vielä sanotte sen, määrään teidät vangittavaksi!’ Vastasin, että minun oli käytettävä tuota nimeä, jos aioin puolustaa itseäni, ja että joka tapauksessa tuo sama nimi oli katolisessa messukirjassa. Näytin saman tien tuon kohdan – heidän harmikseen. Saatoin antaa erinomaisen todistuksen.”

HALLITUKSEN VASTUSTUS VOIMISTUU

Viranomaiset paaduttivat sydäntään. Vuoden 1964 lokakuussa sisäasiainministeri levitti erittäin ennakkoluuloista kiertokirjettä, jossa sanottiin:

”On selvästi ymmärrettävä, ettei ’Jehovan todistajien’  lahko ole uskonnollinen, koska heidän tarkoituksensa ovat puhtaasti aineellisia: hallitusten, valtojen ja kirkkojen sekä olemassa olevien kulttien tuhoaminen tien valmistamiseksi yleismaailmallisen teokratian valtaan asettamiselle. He käyttävät Raamattua vain propagandamielessä ja puolustaakseen viranomaisten edessä liikettä, jolla on kunnianhimoisia poliittisia tavoitteita [kursivointi heidän].”

Käyttäen tätä hallituksen kiertokirjettä tukenaan poliisi alkoi järjestää päivittäisiä ratsioita veljien koteihin kautta maan.

Asemamme selventämiseksi järjestettiin Yhdysvaltain ulkoasiainministeriön avulla kolmen Jehovan todistajan ulkomainen valtuuskunta keskustelemaan tri Franco Nogueiran kanssa, joka oli silloin ulkoasiainministeri. Ulkomainen valtuuskunta, johon kuuluivat veljet Philip Rees, Richard Abrahamson ja Domenick Piccone, matkusti Lissaboniin ja selitti 25. helmikuuta 1965 ehdottoman puolueetonta asennettamme. Tri Nogueira lupasi ottaa selvää tilanteesta ja mainitsi, ettei ilmeisesti ollut mitään syytä kieltää Jehovan todistajilta uskonnollista vapautta. Ainoa vastaus oli kuitenkin vain se, että poliisi sekaantui yhä useammin toimintaamme.

Vaikeista ajoista huolimatta järjestö kasvoi. Huhtikuussa 1965 saatiin uusi 2839 julistajan huippu, ja neljä kierrosta järjestettiin huolehtimaan monista perustetuista uusista seurakunnista.

POLIISIN MENETELMIÄ

On ymmärrettävää, että monet pitivät Portugalia poliisivaltiona, koska sillä oli niin monia laintoimeenpanojärjestöjä.  Oli yleinen turvallisuuspoliisi (PSP), tasavallan kansalliskaarti (GNR), sotilaspoliisi (PM), valtateiden partiopoliisi (PVT), oikeuspoliisi (PJ) ja valtiollinen poliisi (PIDE), joka tunnettiin yleensä salaisena poliisina. GNR ja PIDE kohtelivat veljiämme raa’asti. Ihmiset yleensä pelkäsivät varsinkin PIDE:ä, joka suuressa määrin turvautui palkattuihin ilmiantajiin. Gestapon asiamiesten kerrotaan auttaneen järjestämään sen natsien Gestapon kaltaiseksi toisen maailmansodan aikana.

Jehovan todistajien puolueettomuuden vuoksi monet nuoret veljet saivat osakseen julmaa kohtelua PIDE:n käsissä. Larajeirosta Almadasta oleva Luís António de Silva Canilhas kertoo, mitä hänelle tapahtui kaksi tuntia kestäneen kuulustelun jälkeen 9. heinäkuuta 1965:

”Suljettuaan kaikki ikkunat ja ovet he alkoivat lyödä minua kaikkiin ruumiinosiin. Mahaan osunut isku pudotti minut lattialle. Seuraavan iskun jälkeen silmäni oli mustana. Koska onnuin toista jalkaani, en pystynyt nousemaan ylös, ja siksi he nostivat minut ylös korvistani ja alkoivat jälleen piestä minua. Nämä miehet eivät näyttäneet ihmisiltä kohdellessaan minua kuin koiraa.”

Myös vanhempia ihmisiä kohdeltiin häpeällisellä tavalla. Heinäkuussa eräs 72-vuotias lissabonilainen valvoja, Manuel Vaz, kutsuttiin PIDE:n päämajaan puhutteluun. Viiden tunnin ajan häntä solvattiin karkeasti ja kuulusteltiin. ”Ainoa oikea uskonto on katolinen uskonto”, sanoi eräs PIDE:n asiamies veli Vazille. ”Se on säilyttänyt Raamatun ja seuraa Jeesusta Kristusta ja apostoleita. Sinä olet tietämätön mies,  eikä sinun kuulu opettaa Raamattua. Se kuuluu vain niille, jotka on valtuutettu siihen. Sinä haluaisit kuitenkin, että uskontosi olisi vapaa, vai mitä? Se ei tule koskaan olemaan! Ei, ei koskaan!”

Vuoden 1965 kesän lähestyessä noin 400 veljeä valmistautui pitkälle matkalle Baselissa Sveitsissä pidettävään ”Totuuden sanan” konventtiin. Viime hetkellä PIDE päätti sekaantua näihin suunnitelmiin. Vasta lähtöä edeltäneenä päivänä poliisi ilmoitti 50 veljelle, jotka olivat saaneet luvan matkustaa, että lupa oli peruutettu. Poliisin harmiksi yksi linja-autollinen veljiä oli jo lähtenyt. Rajalle soitettu kiireellinen puhelu ei tuottanut tulosta. Linja-auto oli jo Espanjassa!

Marraskuussa 1965 kolme poliisia tuli paikalle, kun 17 veljen ryhmä oli kokoontunut Vartiotornin tutkisteluun Rossio ao Sul do Tejossa. He hajottivat kokouksen ja takavarikoivat kaikki Raamatut ja kirjallisuuden. He tutkivat veljet ja lähtivät viemään heitä poliisiasemalle. Roskajoukoksi muuttunut uteliaitten katselijoitten joukko pilkkasi veljiä matkan varrella ja huuteli heille hävyttömyyksiä.

Tuona iltana veljille ilmoitettiin, että heidät vapautettaisiin 2000 escudon (400 mk:n) takuita vastaan. Vain seitsemän pystyi hankkimaan tuon summan. Silloin poliisit vapauttivat kaikki lukuun ottamatta António Manuel Cordeiroa ja Tiago Jesus da Silvaa, joita pidettiin tuon kokouksen järjestäjinä. Heidän takuusummansa oli 20000 escudoa kummaltakin (4000 mk), mikä oli kohtuuton summa tavalliselle kansalaiselle, jonka kuukausipalkka oli vain 1700 escudoa (340 mk). Heitä säilytettiin useita päiviä eristettyinä ja pidettiin  sitten kolme kuukautta vankilassa, kunnes syytteistä lopulta luovuttiin.

Samana päivänä, jona poliisi tunkeutui Rossio ao Sul do Tejossa pidettyyn kokoukseen, PIDE:n asiamiehet kävivät Coimbran yliopistokaupungissa paikallisessa valtakunnansalissa. Kuunneltuaan kokousta noin kahdenkymmenen minuutin ajan he keskeyttivät sen. Sitten he takavarikoivat kaikki Seuran tuottamat Raamatut ja kirjallisuuden. Kun valvoja pyysi, että he saisivat pitää oman Raamattunsa, poliisi vastasi: ”Ei, sitä emme voi sallia. Meidän täytyy ottaa ne, koska teidän Raamatuissanne on alleviivauksia. Se osoittaa että nuo kohdat tulkitaan eri tavalla”!

VIEKKAAMPIA KUIN VASTUSTAJAT

Poliisien toiminta kiihtyi, mutta samalla lisääntyi myös veljien kekseliäisyys näiden arkaluonteisten tilanteiden käsittelyssä. Tätä havainnollistaa erään 17-vuotiaan julistajan kokemus. Hän kertoo:

”Voittamattomien ongelmien vuoksi saavuin valtakunnansaliin 15 minuuttia myöhässä. Huomasin heti jotain outoa: eräs mies käveli edestakaisin salin edessä. Ajattelin heti, että hän on varmaan PIDE:n asiamies. Minäkin aloin kävellä edestakaisin, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ohitimme toisemme useita kertoja. Lopulta 15 minuutin kuluttua mies tuli luokseni ja kuiskasi: ’Luulin, että olet heikäläisiä, mutta et näköjään olekaan. Mahdatkohan olla samalla asialla kuin minäkin?’ Vastasin luottamukselliseen sävyyn: ’Ilmeisesti, mutta ikävä kyllä olen myöhässä.’ Hän vastasi: ’Ei se mitään. Sinähän voisitkin pitää silmällä tätä paikkaa sillä aikaa, kun minä käyn syömässä. Tulen  pian takaisin!’ Vastasin: ’Älä ole huolissasi, minä hoidan asiat.’ Odotettuani muutaman minuutin menin saliin. Kun olin selittänyt veljille, mitä oli tapahtunut, me kaikki lähdimme kiireesti pois!”

KASVUA MADEIRASSA

Veljet saivat osakseen vastustusta myös Madeirassa, mutta työ edistyi hyvin. Vuonna 1966 eräällä veljellä oli Madeirassa ainutlaatuinen kokemus: poliisi lähti hänen kanssaan ovelta-ovelle-työhön. Veli oli pidätetty hänen ollessaan talosta-taloon-palveluksessa, ja poliisin päämajassa oli herännyt epäilyksiä siitä, oliko hänen kodeissa suorittamansa työ puhtaasti raamatullista. Poliisi ajatteli, että kysymys voitaisiin ratkaista parhaiten palaamalla takaisin koteihin, joissa veli oli käynyt, ja kysymällä heiltä. Veli lähti siis niihin yhdessä poliisin kanssa. Jokaisella ovella vahvistettiin se, että veli oli puhunut vain Raamatusta, ja annettiin lisää todistusta. Monet ovenavaajat, jotka eivät olleet kuunnelleet ensimmäisellä kertaa, olivat hämmästyneitä nähdessään veljen mukana poliisin, ja tällä kertaa he kuuntelivat tarkkaavaisesti! Jonkin ajan kuluttua poliisi halusi jo lopettaa, mutta veli halusi ehdottomasti, että he tarkistaisivat kaikki kodit, .joissa hän oli käynyt. Lopulta poliisi oli aivan väsynyt ja sanoi veljelle, että kyllä hän antaisi suotuisan raportin tämän sisukkuudesta ja kyvystä selittää Raamatun sanomaa!

VALTAKUNNANSALEJA SULJETAAN

Poliisi teki eri puolilla Portugalia sijaitseviin valtakunnansaleihin yhä enemmän ratsioita. Niissä menetettiin  arvokasta omaisuutta. Yrityksistä järjestön laillistamiseksi ei ollut saatu mitään kouriintuntuvia tuloksia. Vuonna 1966 tuli siksi ajankohtaiseksi arvioida realistisesti olosuhteemme. Monet eri seikat osoittivat, että Valtakunnan työtä voitaisiin suorittaa paremmin kokoontumalla pieninä ryhminä yksityiskoteihin. Vaikka hallitus kieltäytyikin tunnustamasta meitä laillisesti, olemassaoloamme ei voitu kieltää. Alati kasvavana joukkona Jehovan todistajat olivat maassa ja saarnasivat menestyksellisesti hyvää uutista.

Vaikka veljet luottivat täysin ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” opastukseen, tämä oli monille vaikeaa aikaa. Jotkut pohtivat sitä, miten järjestö pystyisi edistymään. Monet kysyivät, kuinka seurakunta voisi toimia tehokkaasti noin 20 julistajan pienissä kirjantutkisteluryhmissä. Tämä vaati epäilemättä paljon enemmän työtä, koska jokaisessa ryhmässä piti järjestää erikseen kokonaan viiden viikoittaisen kokouksen ohjelma. Monilla veljillä ja sisarilla oli ohjelmaa joko palveluskokouksessa tai teokraattisessa palveluskoulussa tai molemmissa joka viikko! Heidän epäilyksensä osoittautuivat kuitenkin perusteettomiksi, sillä lisääntynyt työmäärä aikaansai lisää hengellisyyttä ja kasvua.

MERKITTÄVÄ OIKEUDENKÄYNTI

Kesäkuussa 1966 pidettiin eräässä Lissabonin tuomioistuimessa oikeudenkäynti, joka koski 49:ää Feijón seurakunnan jäsentä. Tuo oikeudenkäynti valtasi koko Portugalin huomion. Tapaus oli alkanut vuotta aikaisemmin, kun poliisi hajotti Afonso Mendesin kodissa noin 70 ihmisen kokouksen ja pidätti valvojat, Arriaga Cardoson ja José Fernandes Lourençon.

 Kun nuo kaksi veljeä olivat olleet vankilassa 4 kuukautta ja 20 päivää, heidät vapautettiin takuita vastaan. Vankilassa ollessaan he eivät saaneet lukea mitään, eivät edes Raamattua, ja heitä kuulusteltiin tuntikausia. Valtio valmisteli oikeusjuttua noita kahta valvojaa ja 47:ää seurakunnan muuta jäsentä vastaan. Takuusummaksi määrättiin 2000 escudoa (400 mk) kultakin. Hallitus valmisti 416-sivuisen selonteon jutusta. Jehovan todistajia syytettiin ”rikoksesta valtion turvallisuutta vastaan”. Syytöksessä lisättiin: ”He ovat eri maista tuleva poliittinen liike, joka lietsoo kansan ja varsinkin sotapalvelusikäisten nuorten keskuudessa tottelemattomuutta, levottomuutta ja kumouksellisuutta.”

Oikeudenkäyntipäiväksi oli eri puolilta Portugalia saapunut Jehovan todistajia Lissaboniin antamaan moraalista tukea. Pohjoisessa sijaitsevasta Portosta tuli peräti tilausbussi. Poliisit eivät olleet koskaan nähneet sellaista näkyä: satoja Jehovan todistajia saapui oikeustaloon.

Lissabonissa ilmestyvä O Século -lehti kertoi tapauksesta seuraavaa: ”Kuka tahansa, joka olisi eilen saapunut Largo da Boa Horalle [oikeustalon aukiolle], olisi nähnyt yllättävän näyn. – – Sitä ympäröivien rakennusten toisen ja kolmannen kerroksen ikkunat samoin kuin käytävät, joita on useita, olivat täynnä ihmisiä. Sisäpiha oli tupaten täynnä väkeä. – – Mitään levottomuuksia ei esiintynyt. Rakennuksen sisä- ja ulkopuolella laskettiin olleen yli 2000 ihmistä. Ensi kerran siellä nähtiin niin paljon ihmisiä. Useimmat olivat siellä antamassa tukeaan syytetyille ja heidän uskonnolleen.”

 Tuomari António de Almeida Moura ilmoitti viipymättä ensimmäiselle vastaajalle, Arriaga Cardosolle, ettei perustuslain takaama palvontavapaus sovellu sellaiseen uskontoon kuin Jehovan todistajiin. Lissabonissa ilmestyvä Diário Popular julkaisi 24. kesäkuuta 1966 hänen huomautuksensa: ”Vapaus ei kuulu sellaiselle, joka keksii uskonnon ja tekee mitä haluaa Jumalan tai minkä tahansa muun nimessä. Hänen täytyy alistua niiden ihmisten alaisuuteen, jotka hallitsevat maan päällä. – –Teitä syytetään tottelemattomuudesta yleensä kansan lakeja kohtaan.”

Kun veli Cardoso alkoi ottaa esiin Raamattuaan lukeakseen Roomalaiskirjeen 13:1:n, jonka mukaan meidän tulee olla alamaisia maallisille ”esivalloille”, kun niiden lait eivät ole ristiriidassa Jumalan lakien kanssa (Apt. 5:29), tuomari keskeytti hänet nopeasti ja sanoi edellä mainitun sanomalehden mukaan:

”Älkää käyttäkö Raamattua! Teille Raamattu on tärkeä; tuomioistuimelle taas laki. Raamattu ei määrää tavallisten kansalaisten asioita. Älkää vedotko siihen; jokainen tulkitsee sitä omalla tavallaan ja omien etujensa mukaisesti. Raamattu ei ole valtion perustuslaki. Tuomioistuimen ei tarvitse hyväksyä Portugalin tasavallan poliittiseksi perustuslaiksi Raamattua sellaisena, kuin joku amerikkalainen mies sitä tulkitsee.”

Oikeudenkäynnin toisena päivänä puolustus esitti melkoisesti todisteita sen puolesta, etteivät Jehovan todistajat neuvo eivätkä kannusta ketään rikkomaan minkään hallituksen lakia. Heinäkuun 7. päivänä 1966 pidetyssä viimeisessä oikeusistunnossa puolustuksen asianajaja tri Vasco de Almeida e Silva paljasti pelottomasti, ettei hallituksen selonteossa ollut lainkaan  tosiasioita. Hän osoitti voimakkaasti, ettei esiin ollut tuotu todistuksen murenaakaan sen osoittamiseksi, että Jehovan todistajat ’ovat poliittinen liike’ ja että he lietsovat ’kansan keskuudessa levottomuutta ja kumouksellisuutta’.

Hän esitti rohkean puolustuksensa päätteeksi mestarillisen vetoomuksen, että tuomioistuin harkitsisi kunnioittavasti ensimmäisellä vuosisadalla eläneen lainopin opettajan, Gamalielin, neuvoa. Hänen sanojaan lainaten hän katsoi tuomareihin ja pyysi ystävällisesti: ”Älkää kajotko näihin miehiin, vaan antakaa heidän olla (sillä jos tämä hanke tai tämä työ on ihmisistä, niin se kukistuu, mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi kukistaa heitä); muutoin teidän saatetaan ehkä havaita taistelevan todellisuudessa Jumalaa vastaan.” – Apt. 5:38, 39.

Yleinen syyttäjä ei esittänyt ainoatakaan todistusta koko kolmipäiväisen oikeudenkäynnin aikana, eikä hän yrittänyt ristikuulustella ainoatakaan vastaajaa eikä puolustuksen todistajaa. Todellisuudessa hän oli puhunut vain kerran oikeudenkäynnin aikana, ja nyt, sen päättyessä, hänen ainoat sanansa olivat: ”Pyydän oikeutta.”

Kaksi päivää myöhemmin tuo tuomioistuin tuomitsi kaikki 49 Jehovan todistajaa vankilaan. Tuomiot vaihtelivat 45 päivästä viiteen ja puoleen kuukauteen. Portugalilaiset lakimiehet kutsuivat oikeudenkäyntiä ”ilveilyksi”, ”huijaukseksi” ja ”vääräksi tuomioksi”. Vaikka tuomiosta valitettiin heti korkeimpaan oikeuteen, näytti entistä selvemmältä, että tosi palvonnan puolesta käytävä taistelu oli vielä edessä.

VAROVAISUUDEN TARVE

Oikeudenkäynti oli tuskin päättynyt, kun tuli aika  lähteä Ranskaan ”Jumalan vapauden lasten” piirikonventtiin. Viranomaisten Jehovan todistajiin kohdistuva vihamielisyys tuli jälleen kerran esiin. Tällä kertaa noin 150 veljen anomukseen saada ryhmäpassi tuli kielteinen vastaus juuri, kun he valmistautuivat matkalle.

Eräs vuonna 1966 Ranskassa pidettyyn konventtiin liittyvä kiinnostava kokemus osoittaa, kuinka Jehovan suojelus tulee joskus merkittävällä tavalla. Haaratoimistonvalvoja Paul Hundertmark oli lähettänyt Pariisin haaratoimistoon ilmoituksen siitä, millä lentokoneella hän saapuisi. Hän aikoi viedä mennessään maasta joitakin tärkeitä asiakirjoja. Koska haaratoimiston osoite oli salainen, hän merkitsi lähettäjäksi Manuel Almeidan osoitteen. Pian sen jälkeen PIDE teki ratsian Manuelin kotiin ja etsi kirjallisuutta tuloksetta. Poliisi uhkasi Manuelia työpaikan menetyksellä, ellei hän paljastaisi, mihin kirjallisuus oli kätketty. Tehostaakseen uhkaustaan hän kysyi Manuelilta hänen työnantajansa osoitetta ja kirjoitti sen kädessään olleelle paperilapulle. Etsiessään kirjallisuutta poliisi jätti paperin pöydälle. Lähtiessään myöhemmin talosta hän unohti tuon paperin. Manuel otti sen nopeasti haltuunsa ja näki, että sen toiselle puolelle oli kirjoitettu omituinen viesti, jossa sanottiin yksinkertaisesti: ”Kirjeenvaihto. L. Pontes, Pariisi.” Hän ei ymmärtänyt siitä mitään.

Muutaman päivän kuluttua veli Hundertmark kävi hänen luonaan, ja Manuel näytti hänelle paperilappua. Veli Hundertmark tiesi heti, mitä se merkitsi! PIDE oli saanut käsiinsä hänen nimettömän ilmoituksensa, jonka hän oli lähettänyt Pariisin haaratoimistonvalvojalle, L. Jontesille (he olivat kirjoittaneet nimen väärin), ja ilmeisesti he tiesivät kaiken hänen suunnitelmistaan matkustaa Pariisiin. On tarpeetonta sanoakaan, että  hän peruutti matkansa konventtiin, ja sekä haaratoimistonvalvoja että luottamukselliset asiakirjat olivat jälleen kerran turvassa.

Lissabonissa ilmestyvä sanomalehti Diário da Manha julkaisi 14. heinäkuuta 1966 etusivullaan kirjoituksen, joka todella herätti veljet ja opetti heille arvokkaan läksyn. Viranomaiset olivat saaneet jollain tavalla käsiinsä luottamuksellisen kirjeen, jossa annettiin ohjeita Ranskassa pidettävään piirikonventtiin matkustamisesta. Tuon kirjeen sisältö julkaistiin kokonaisuudessaan sanomalehdessä. Nyt veljien olisi noudatettava tarkemmin Jeesuksen neuvoa: ’Osoittautukaa varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset.’ (Matt. 10:16) Noin 430 veljeä onnistui kuitenkin pääsemään piirikonventtiin, ja he muistavat yhä nuo ensimmäiset raamatulliset näytelmät, esimerkiksi sen joka kertoi, miten Joosef oli Egyptissä ja torjui päättäväisesti Potifarin vaimon houkutukset.

Erään angolalaisen veljen kokemus valaisee näiden ajankohtaisten näytelmien arvoa. Hän työskenteli kuorma-auton kuljettajana eräällä suurella viljelmällä, ja häntä pilkattiin usein siksi, että hän kieltäytyi syömästä veriruokia ja huvittelemasta prostituoitujen seurassa. Eräänä päivänä, kun he olivat nauttineet erikoispäivällisen ja kaikki työntekijät olivat läsnä, hän antoi hyvän todistuksen ja paljasti taikuuden olevan Jumalan tahdon vastaista. Se ärsytti suuresti erästä spiritistiä. Hän päätti toisten työntekijöitten kanssa kokeilla, kuinka pitkälle veli pystyy vastustamaan tilaisuuksia sukupuolisuhteisiin. Kun veli oli lähtenyt illaksi työhön, eräs prostituoitu palkattiin viettelemään hänet. Palattuaan asunnolleen veli hämmästyi nähdessään, että hänen vuoteessaan makasi nainen. Kun veli käski naisen ulos  huoneestaan, viereisestä huoneesta kuului naurunremahdus. Mutta heidän juonensa oli epäonnistunut.

TOTUUS LEVIÄÄ VAINON ALAISUUDESSA

Suurin koetus Angolan veljille oli kuitenkin edelleen kiihkeä vaino. Lähellä Serpa Pintoa sijaitsevassa rangaistussiirtolassa veli Mancocaa pyydettiin yhä uudelleen allekirjoittamaan papereita, joissa hän kieltäisi uskonsa. Ne muutamat julkaisut, jotka hän oli onnistunut hankkimaan, takavarikoitiin jälleen. Mutta leirin johtaja lahjoitti hänelle luettavaksi kaksi julkaisua: Jehovan todistajien vastustajien kirjoittamia kirjoja. Mancoca muistelee: ”Saatuani nämä kirjat minua kannustettiin kerta toisensa jälkeen noudattamaan näiden henkilöiden menettelyä, jotka olivat kirjoittaneet Jehovan todistajia vastaan. Minulle luvattiin täydellinen vapaus, jos olisin yhteistoiminnassa viranomaisten kanssa. Vaikka minut oli määrä vapauttaa viiden vuoden tuomion mentyä umpeen, he kieltäytyivät vapauttamasta minua, koska en ollut yhteistoiminnassa heidän toivomallaan tavalla.”

Siksi vuonna 1966 Mancoca siirrettiin eristetylle São Nicolaun työleirille Moçâmedesin provinssiin. Tuon uuden leirin johtajan kasvojen näkeminen puistatti häntä. Kyseessä oli juuri sama korpraali, joka oli piessyt hänet melkein hengiltä Luandassa vuonna 1961, jolloin hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Mancocalle sanottiin, että hän oppisi hyvin pian, kuka oli oikeassa, Jehovan todistajat vai valtio. Muistellessaan noita päiviä Mancoca sanoo: ”Vaikka minua kuulusteltiin alituisesti, jotta olisin muuttanut mieleni, en täälläkään pannut käsiäni ristiin ja jäänyt odottamaan vapautta. Tiesin, että toimettomuus on samaa kuin  kuolema. En ollut vielä kuollut, ja siksi halusin jatkuvasti käyttää elämäni Jehovan ylistämiseen.”

Mancoca etsi hyvin varovaisesti tilaisuuksia satunnaisen todistuksen antamiseen vangeille. Tämän uskollisen veljen palvelusta siunattiin runsain määrin, sillä työleirille muodostui 12 kiinnostuneen ryhmä. Joskus jotkut näistä, luotetuimmat vangit, lähetettiin asioille Moçâmedesiin. Siten he onnistuivat tuomaan leiriin kallisarvoisia lehtiä piilotettuina kenkiensä sisään.

Angolan veljet jatkoivat työtä erittäin suurissa vaikeuksissa. Poliisi piti heitä hellittämättä silmällä. Vuonna 1967 veljet João Pedro Ginga ja António Sequeira kävelivät kadulla Moçâmedesissa huolehtiessaan elämän arkisista asioista, kun poliisi tuli yhtäkkiä paikalle ja pidätti heidät. Heidät luovutettiin erään hallintoelimen käsiin ja tuomittiin ilman oikeudenkäyntiä kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Molemmat veljet olivat aikaisemmin olleet kolme vuotta vankilassa.

Koska veljet ponnistelivat innokkaasti levittääkseen Valtakunnan sanomaa, jokaisella rangaistustyöleirillä oli vankien ryhmiä, jotka oppivat totuuden. Vangit kirjoittivat Lissaboniin ja pyysivät apua. Lainaamme erästä Moçâmedesista tullutta kirjettä: ”Olemme pyytäneet Jehovaa lähettämään pätevän veljen auttamaan meitä. Monet meistä ovat valmiita vertauskuvaamaan vihkiytymisemme. Vaikka vastustus on ankaraa, meitä on enemmän kuin suojeltu. Saimme erään ystävällisen poliisin avulla satamasta jonkin verran kirjallisuutta. Jumalan voima, jolla hän tukee meitä, on tosiaan suuri.”

UUSI TAKTIIKKA

Puhtaan palvonnan viholliset eivät koskaan väsy yrityksissään panetella Jehovan palvelijoita tai houkutella  heitä ansaan. Portugalin viranomaiset keksivät lokakuussa 1966 röyhkeän suunnitelman. He päättivät kiihottaa Jehovan todistajia joukkomielenosoitukseen hallitusta vastaan. Kuukauden alkupuolella useat Lissabonin valvojat saivat seuraavanlaisen kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu erään paikallisen valvojan nimi:

”Veli Jehova!

”Koska Yhdysvaltain seurakunnat ovat päättäneet tukea suurta rynnistystämme vastalauseen esittämiseksi hallitukselle, pyydämme tekemään tunnetuksi mahdollisimman monelle, että Jehovan todistajat kokoontuvat kuluvan kuun 15. päivänä [lauantaina] kello 13.00 sisäasiainministeriön luo Praça do Comerciolle [eräälle Lissabonin torille] HILJAISEEN MIELENOSOITUKSEEN.

Jumalamme Jehovan puolesta

Silvério Silva”

Haaratoimisto lähetti Lissabonin seurakunnille heti 12. lokakuuta 1966 päivätyn kirjeen, jossa paljastettiin tämä heitä varten asetettu ansa.

On tarpeetonta sanoakaan, että näiden lampaiden vaatteisiin pukeutuneiden susien suunnitelma meni täysin myttyyn. Mielenosoitukseen ei ilmaantunut ainoatakaan ihmistä. Kaksi veljeä lähetettiin tarkkailemaan tilannetta. He näkivät poliisien ja sotilaitten mellakkaryhmien olevan valmiina käymään vesiletkujensa ja sinisen väriaineensa kanssa mahdollisten mielenosoittajien kimppuun!

PAINOSTUS KASVAA AZOREILLA

Samoihin aikoihin oli Azoreilla työskentelevä tienraivaaja Manuel Leal keskustelemassa 12. Lokakuuta  1966 naapurinsa kanssa, kun PIDE:n asiamies pidätti hänet. Kun he ajoivat autolla poliisin päämajaan, tuo asiamies pyysi Manuelia useita kertoja mainitsemaan niiden nimet ja osoitteet, joille hän oli todistanut. Tienraivaaja vastasi tuon salaisen poliisin suureksi tyrmistykseksi: ”Isällenne!” Leal oli tosiaan puhunut tuon asiamiehen isälle useita kertoja. Leal kertoo: ”Kun mainitsin hänen isänsä nimen, hän järkyttyi niin suuresti, että sanoi minulle: ’Älä enää koskaan mainitse isäni nimeä!’ Loppumatkalla hän ei enää tehnyt mitään kysymyksiä.”

Poliisin päämajassa PIDE:n asiamiehet käyttivät Lealille puhuessaan erittäin herjaavaa kieltä. He käskivät häntä lähtemään pois Terceirasaarelta. Miten hän suhtautui siihen? ”Selitin, että olin asunut tällä saarella yli 16 vuotta, että lapseni olivat syntyneet täällä ja etten halunnut muuttaa. He uhkasivat, että joudun 80 päiväksi vankilaan, jos minut tavataan vielä saarnaamasta. He sanoivat minulle, että voidakseni jäädä saarelle minun olisi löydettävä hyvässä asemassa oleva paikallinen kansalainen, joka takaisi minut ja vastaisi oleskelustani. Sitten he määräsivät minut palaamaan kotiin. Koska he olivat ottaneet minulta kaiken, myös rahani, pyysin saada heiltä edes sen verran rahaa, että voisin maksaa 19 kilometrin pituisen kotimatkani. Poliisipäällikkö kieltäytyi antamasta sitä ja käski minun kävellä koko matkan.”

Veli Leal onnistui löytämään vaikutusvaltaisen kansalaisen, joka tarjoutui poliisin uhkauksista huolimatta antamaan takuut hänestä ja ottamaan vastuun hänen oleskelustaan. Papit alkoivat nyt poliisin äänettömän hyväksynnän turvin kiihottaa katoliseen aktioon kuuluvia nuoria ahdistelemaan Jehovan todistajia. Vuoden 1966 kuluessa väkijoukot kivittivät useita kertoja veljiä.  Vihaisia koiria usutettiin heidän kimppuunsa. Joitakuita todistajia tyrkittiin ja tönittiin, ja toisia ajettiin takaa kuokkia aseena käyttäen! Veljemme eivät näinä vaikeina aikoina kuitenkaan tunteneet itseään surullisiksi eivätkä pessimistisiksi. Miten he suhtautuivat tilanteeseen? Leal kertoo: ”Meillä oli 2. Korinttolaiskirjeen 6:10:n henki: ’Murehtivina mutta aina iloitsevina, köyhinä mutta monia rikkaiksi tekevinä, mitään omistamatta ja kuitenkin omistaen kaiken’.”

KORKEIN OIKEUS ANTAA PÄÄTÖKSENSÄ

Korkein oikeus ilmoitti 22. helmikuuta 1967 päätöksensä vetoomuksesta, jonka olimme esittäneet Feijón tapauksen johdosta. Se piti voimassa alemman oikeusistuimen päätöksen tuomita 49 seurakunnan jäsentä vankeuteen. Kaikilta 49:ltä evättiin heidän poliittiset oikeutensa neljäksi vuodeksi. Kymmenen kiinnostunutta, jotka eivät olleet kastettuja Jehovan todistajia, tuomittiin ehdonalaiseen vankeuteen. Vankeustuomioiden pituus vaihteli puolentoista kuukauden vähimmäismäärästä viiteen ja puoleen kuukauteen. Oikeus määräsi myös jokaisen Jehovan todistajan maksettavaksi sakon, jonka suuruus vaihteli 1350 escudosta (263 mk:sta) 5000 escudoon (980 mk:aan), ja vaati jokaista maksamaan oikeudenkäyntikuluja 1000 escudoa (200 mk).

Useiden sisarten aviomiehet eivät olleet totuudessa, ja moni heistä halusi maksaa tarvittavan rahasumman säästääkseen vaimonsa vankeudelta. Niinpä lopulta vangittiin yhteensä vain 24 Jehovan todistajaa. Nuorin heistä oli 20-vuotias ja vanhin 70-vuotias. Joissakin tapauksissa vangittiin sekä mies että vaimo, mikä aiheutti ongelmia heidän lapsilleen. 20 lasta, joiden ikä  vaihteli 15 kuukaudesta 16 vuoteen, joutui eroon kristityistä vanhemmistaan. Toiset veljet ja sisaret ilmaisivat kuitenkin rakkautta tarjoutumalla huolehtimaan näistä lapsista. Tarjolla oli jopa enemmän koteja kuin tarvittiin! Näistä lapsista huolehtimiseksi saatiin myös anteliaita lahjoituksia. Pelkästään Yhdysvalloista tuli 4600 dollaria (25800 mk). Se oli todella suurenmoinen osoitus rakkaudellisesta huolenpidosta!

Tuomitut Jehovan todistajat ilmoittautuivat 18. toukokuuta 1967 oikeustaloon vangitsemista varten. Sisaret määrättiin Mónicasin vankilaan ja veljet Limoeiron vankilaan, jotka molemmat sijaitsivat 20 minuutin kävelymatkan päässä oikeustalosta. Nyt seurasi hyvin erikoinen näky. Veljien käskettiin kävellä ilman vartijaa vankilaan ja ilmoittautua sinne. Kuvittele! Tässä olivat nuo ”vaaralliset kansalaiset”, miehet ja vaimot, jotka oli tuomittu vankilaan siksi, että he vaaransivat ”valtion turvallisuuden”, ja he saivat täysin vapaasti kävellä vankilaan! Veljiämme puolustanut asianajaja tri Vasco de Almeida e Silva hyvästeli itse jokaisen. Hän esitti seuraavia havaintoja: ”Kukaan ei huutanut eikä parkunut. Sisaret eivät päästäneet tunteitaan valloilleen. He olivat ihailtavan tyyniä ja arvokkaita ja käyttäytyivät siten kuin Korkeimman Jumalan tosi todistajien mielestäni pitäisikin. Yhdestä asiasta voitte olla varmoja: noissa vankiloissa annetaan paljon todistusta.” Mikään ei olisi voinut paremmin pitää paikkaansa.

KÄYTÖS ANTAA TODISTUSTA

Vankilan johtajatar otti 55-vuotiaan erikoistienraivaajan, Alda Vidal Antunesin; erikoiskäsittelyyn Kun johtajatar käski hänen ommella koristeita katolisen kirkon alttariliinaan, sisar Antunes kertoi hänelle kohteliaasti  syyn kieltäytymiseensä, mutta mainitsi, että hän tekisi mielellään jotain muuta työtä. Tämän vuoksi hänet suljettiin vankilan kappeliin useaksi tunniksi. Lopulta hänet siirrettiin katolisten nunnien valvomaan Tiresin vankilaan.

Kun todistaja saapui, abbedissa yritti pakottaa hänet osallistumaan messuun, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Sitten nunnat panivat hänet yli kuukaudeksi yksinäiseristykseen kylmään sementtiselliin. Sisaremme kristillinen käytös vaikutti vähitellen muihin vankeihin. He alkoivat käyttäytyä paremmin ja vähensivät suuresti huutamista ja sellin ovien paukuttelua. Abbedissa myönsi lopulta Jehovan todistajista: ”Nämä ihmiset tosiaan uskovat Raamattuun. Koko heidän persoonallisuutensa näyttää olevan erilainen. Kun katselen omaan uskontooni kuuluvia ihmisiä, näen suuren vastakohdan.”

Kun veli Afonso Costa Mendes, jolla on neljä lasta, oli vankilassa, hänen esimiehensä, joka ei lainkaan pitänyt Jehovan todistajista, huomasi voivansa järjestää hänen erottamisensa esittämällä epäsuotuisan raportin hänen työstään. Veli Mendes oli ollut tuossa työpaikassa lähes 30 vuotta, ja hänen eläke-etunsa olivat vaarassa. Mutta hän tiesi, että hänen oli jätettävä asia Jehovan käsiin. Vankilaviranomaiset määräsivät hänet työskentelemään erään sosiaalijohtajan kanssa, joka tarkkaili veljen hyvää käytöstä. Sitten eräänä päivänä lähellä veljen vankeusajan päättymistä sosiaalijohtaja kutsui hänet toimistoonsa. Miten hän yllättyikään nähdessään tehtaansa henkilökuntapäällikön. Tälle kerrottiin silloin, että veljemme oli erinomainen työntekijä ja ansaitsi kenen tahansa työnantajan luottamuksen! Sosiaalijohtaja suositteli, että hänet otettaisiin takaisin entiseen työhönsä ja hänelle annettaisiin täydet edut. Ja näin tapahtui.

 AHDISTELU JATKUU

Veljien suorittaessa vankeustuomioitaan pidätykset jatkuivat eri puolilla Portugalia ja Angolaa. Kun seitsemän veljen ryhmä oli 28. helmikuuta 1967 koolla eräässä yksityiskodissa Luandassa Angolassa, seitsemän PSP:n asiamiestä piiritti heidät kiväärit ja konekiväärit aseinaan. He takavarikoivat kaiken kirjallisuuden, Raamatut mukaan luettuina, ja marssittivat ryhmän poliisin päämajaan. Kuulustelu kesti kello 2:een asti aamulla. Poliisipäällikkö sanoi lopuksi, että hänellä oli annettavanaan hyvä neuvo tuolle ryhmälle: ”Varoitan teitä, että teidän on parasta lopettaa Raamatun tutkiminen ja käyttää aikanne viisaammin. Omistautukaa vaikka nuorten tyttöjen viettelemiseen. Jos todella haluatte tietää jotakin Raamatusta, niin menkää papin luo; hän tietää mistä puhuu.”

Näihin aikoihin William Roberts ja hänen vaimonsa Dorothy suorittivat lähetystyötä Pohjois-Portugalissa, jossa he olivat toimineet vuodesta 1959 lähtien. Poliisi löysi hänet lopulta maan katolisimmasta kaupungista, Bragasta, hänen kierrosvierailunsa aikana huhtikuussa 1967. Viranomaiset takavarikoivat heidän oleskelulupansa, ja pian sen jälkeen tämä innokas evankelistapariskunta lähti Portugalista palvelemaan Irlannissa.

VASTAANOTTOJA RAJALLA

Portugalilaisille pidettiin ”Opetuslasten tekemisen” piirikonventti kesällä 1967 Marseilles’ssa Ranskassa. Kun veljet palasivat Portugaliin, heidän yhdeksää tilausbussiaan vastassa oli odottamaton erikoisvastaanottokomitea. PIDE:n asiamiehet takavarikoivat yhdessä tulliviranomaisten kanssa noin 40 laatikollista kirjallisuutta kuudesta ensimmäisestä bussista, jotka saapuivat  rajalle lähellä Elvasia. Kun turistit kysyivät, mitä kymmenien takavarikoitujen laatikkojen korkea pino sisälsi, he saattoivat tuskin uskoa korviaan, kun heille sanottiin: ”Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta.”

Eräs valpas veli, joka puhui Espanjaan lähdössä olevalle turistille, huomautti: ”Eikä tässä ole kaikki! Tätä tietä on tulossa vielä kolme bussia, joissa on lisää samaa tavaraa.” Tämä henkilö, joka oli täysin vieras, ehdotti: ”Lähden täältä niin pian kuin voin. Ehkä voin pysäyttää muut bussit ja kertoa, mitä täällä tapahtuu.” Hän toimikin sanojensa mukaan. Arvokas kirjallisuus varastoihin tilapäisesti erääseen vuokrahuoneeseen Badajoziin Espanjaan. On hyvin ilmeistä, että joku varoitti viranomaisia kirjallisuudesta, jota veljet toivat Ranskasta.

Hyväluontoinen, tukeva lissabonilainen sisar Isabel Vargas kertoo, kuinka hän eräässä toisessa tilanteessa onnistui pitämään osan kirjallisuudestaan: ”Poliisit tulivat bussiimme ja käskivät meidän antaa heille kaiken raamatullisen kirjallisuutemme. Ellemme antaisi, he ottaisivat sen pois joka tapauksessa. He pinosivat kirjat aivan edessäni olleelle istuimelle. Henkilökohtainen Raamattuni, jossa oli vuosien mittaan tehtyjä muistiinpanoja, oli päällimmäisenä. En voinut vastustaa kiusausta: kun he käänsivät päänsä, vedin syvään henkeä ja pudotin Raamatun nopeasti pukuni kaula-aukosta. Useita muita kirjoja meni samaa tietä. He eivät huomanneet, että tulin yhtäkkiä paljon tukevammaksi!”

Lissabonissa asuvaa sisar Emília Afonso Gonçalvesia kohdeltiin melko ankarasti. Vaikka hän oli syntynyt Espanjassa ja mennyt naimisiin espanjalaisen miehen kanssa, hänen isänsä oli portugalilainen. Sisar oli asunut Lissabonissa 40 vuotta. Nyt tämän 52-vuotiaan  nöyrän lesken käskettiin lähteä maasta vain kahden vuorokauden kuluessa. Lissabonissa asuva Espanjan konsuli ei pystynyt pidentämään tätä lyhyttä määräaikaa. Hän näytti sisarelle PIDE:ltä tulleen virallisen ilmoituksen, jossa todettiin yksikantaan, että hänet karkotetaan siksi, että hän kuuluu ”Jehovan todistajien lahkoon”. Syyskuun 16. päivänä 1967 hän lähti Espanjaan.

ROHKEA ASENNE

Jehovan palvelijoilla ei ole mitään pelättävää, kun heidät kutsutaan viranomaisten eteen. Heidän ei tarvitse nöyristellä eikä vapista, vaan he osoittavat Heprealaiskirjeen 13:6:n ilmaisemaa asennetta: ”Voimme siten olla rohkeilla mielellä ja sanoa: ’Jehova on minun auttajani; en pelkää. Mitä voi ihminen minulle tehdä?”’ Tätä valaisee veli Joaquim Freitasin kokemus. Hän oli ollut roomalaiskatolilainen, ja hänen liikeyrityksensä työllisti monia ihmisiä. Kun hän saamansa kutsun mukaan meni PIDE:n päämajaan, viranomaiset eivät oikein näyttäneet tietävän, miten aloittaa. Veli Freitas osaa itse parhaiten kertoa, mitä tapahtui:

”He olivat erittäin kohteliaita ja valittelivat sitä, että joutuivat kutsumaan minut, koska aikani oli kallista. Koska heistä näytti olevan kiusallista ilmaista, miksi he halusivat puhua kanssani, sanoin: ’Niin, minun aikani on kallista ja niin on teidänkin aikanne. Te varmaan haluatte tietää jotakin. Ehkä haluatte tietää, olenko yksi Jehovan todistajista. Kyllä olen! Halusitteko tietää vielä jotakin muuta?’

”Kun olin näin suorasukaisesti ikään kuin murtanut jään, he alkoivat puhua minulle siitä, kuinka paha tuo järjestö oli ja miksi minun pitäisi lähteä siitä ja tulla  jälleen hyväksi katolilaiseksi. Sitten he antoivat minulle luvan puhua. Kerroin heille, että minut oli kasvatettu katolilaiseksi ja että minulla oli jopa ystävä, joka oli pappi ja jonka olin nähnyt juovuksissa. Olin monien muiden tavoin viettänyt moraalitonta elämää, mutta tutkittuani Raamattua Jehovan todistajien kanssa olin puhdistanut elämäni ja elin nyt kuten kristityn aviomiehen tuleekin – yhden vaimon kanssa. Siksi, ’Hyvät herrat, haluan tehdä teille kysymyksen: palaanko katolisuuteen vai pysynkö yhtenä Jehovan todistajista?’” On tarpeetonta sanoakaan, että hänet päästettiin nopeasti lähtemään.

EDISTYSTÄ KAP VERDESSÄ

Siitä lähtien kun lähetystyöntekijä oli karkotettu Kap Verdestä vuonna 1963, työn edistyminen oli ollut hidasta. Mutta vuonna 1966 saarelle saapui erikoisvieras: eräs Yhdysvalloissa asuva veli palasi kotisaarilleen. Hän levitti paljon kirjallisuutta ja todisti Valtakunnasta São Vicenten ja Santo Antãon saarilla.

São Tiagon saarella toimi aikaisemmin mainittu kiinnostunut edelleen yksin, mutta hän oli kirjeenvaihdossa Lissabonin haaratoimiston kanssa. Kuten kerroimme edellä, tuo mies oli oppinut totuuden itsekseen vuonna 1958 lukemalla kirjan ”Olkoon Jumala totinen”, jonka hän oli löytänyt erään valokuvaajaystävänsä kotoa. Vuonna 1965 hän kokosi kahdeksan ihmistä viettämään muistonviettoa. Kirjoittaessaan tästä onnellisesta tapauksesta haaratoimistolle hän sanoi:

”Minun on ikävä kyllä ilmoitettava teille, että vain kuusi kahdeksasta läsnäolijasta otti osaa vertauskuviin. Epäilemättä tämä johtuu siitä, että nuo kaksi ovat vielä epäkypsiä.” Oli ilmeistä, että he tarvitsivat apua.  Miten iloisia he olivatkaan, kun matkavalvoja vieraili ensi kerran heidän luonaan vuonna 1968! Muistonvieton aikaan raportoi kolme julistajaa, ja yhteensä 31 henkeä oli koolla. Tällä kertaa kukaan ei ottanut osaa vertauskuviin.

TÄPÄRIÄ TILANTEITA

Vuoden 1968 kesällä oli määrä pitää piirikonventti Ranskassa. Tämä vaati useiden kuukausien valmistelua, sillä koko ohjelma, näytelmät mukaan luettuina, piti kääntää, harjoitella ja nauhoittaa. Ruasin perheellä oli tähän liittyvä kokemus. Celeste kertoo, mitä tapahtui:

”Saimme lopulta valmiiksi Jeftan tytärtä koskevan näytelmän nauhan. Se jätettiin kotiimme seuraavia harjoituksia varten. Aamulla kello 7 ovikello soi. Kun kysyimme: ’Kuka siellä?’ kuului vastaus: ’PIDE:n asiamiehiä.’ Käskin heidän odottaa hetkisen, että saisin puettua. Koska poliisi oli käynyt meillä useita kertoja, meillä ei ollut paljoakaan kirjallisuutta kotona, mutta muistin heti tuon nauhan. Vein sen nopeasti keittiöön, nostin kaasulieden yläosaa, työnsin nauhan sen alle ja laskin kannen takaisin paikalleen.

”Poliisit tulivat sisään ja alkoivat penkoa taloa läpikotaisin. Lopulta he tulivat keittiöön. Etsintä oli juuri päättymäisillään, kun tyttäremme Dina käveli sisään ja sanoi: ’Äiti, minä keitän kahvia.’ Sitten hän meni sytyttämään kaasuliettä. Mitä saatoin tehdä? Jos olisin sanonut jotakin, nauha olisi paljastunut ja se olisi takavarikoitu. Kuvittelin näkeväni tuntikausien valmistelutöiden nousevan savuna ilmaan. Onneksi tyttäremme sytytti vastakkaisella puolella olevan polttimen! Kahvi valmistui, eikä poliisi koskaan löytänyt tuota nauhaa.”

 Useita päiviä myöhemmin PIDE:n asiamiehet olivat saamaisillaan käsiinsä sadan konventinosanottajan matkapaperit. Veli Diamantino Fernandes kertoo, mitä tapahtui:

”Menimme vaimoni ja piirivalvojan kanssa veli Almeidan kotiin viemään kahden tilausbussin tarpeelliset asiapaperit ja matkarahat. Olimme juuri saapuneet rakennukseen, jossa hän työskenteli ovenvartijana, ja laskeneet kirjekuoret eteisen pöydälle, kun kolme PIDE:n asiamiestä saapui yhtäkkiä tutkimaan veli Almeidan asuntoa. Kaksi asiamiestä meni alakertaan veli Almeidan kanssa kolmannen alkaessa tutkia pöydällä olleita kirjekuoria. Pidätimme hengitystämme ja rukoilimme Jehovaa sokaisemaan hänen silmänsä. Sanaakaan sanomatta hän laski kirjekuoret takaisin pöydälle ja meni alakertaan toisten asiamiesten luo. Otimme heti hänen kadottuaan näköpiiristä arvokkaat paperit ja lähdimme. Jälleen kerran Jehovan suojelus oli ilmeinen.”

Jeesuksen opetuslapsilleen Matteuksen 10:17:ssä antama ohje: ”Olkaa varuillanne ihmisten suhteen, sillä he luovuttavat teidät”, osoittautuu viisaaksi neuvoksi, kuten seuraavasta kokemuksesta ilmenee:

”Suunnittelimme pitää seurakunnalle ’piknikin’ äitienpäivänä. Kokoontumisemme Monsanton metsään olisi sellaisena pyhäpäivänä helposti selitettävissä. Asetimme vartijoita strategisiin paikkoihin, ja veljet toivat mukanaan eväskorinsa, viiniä, jalkapallon ja levysoittimen. Oli lähes puolenpäivän aika. Esitelmä oli pidetty, ja käsittelimme Vartiotornin tutkistelun viimeisiä kappaleita. Silloin vartijamme antoivat varoitusmerkin. Kaikki panivat toimeksi ja muutaman minuutin kuluttua eväskorit olivat avoinna, viiniä tarjoiltiin,  levysoitin pyöri ja pojat potkiskelivat jalkapalloa ympäriinsä. Silloin paikalle ilmaantui poliisi. Arvioituaan tilanteen hän kysyi: ’Mitä täällä tapahtuu? Onko täällä käynnissä jonkinlainen uskonnollinen kokous?’ Näiden tilaisuuksien puheenjohtajaksi määrätty veli vastasi: ’Voitte itse nähdä, mitä täällä tapahtuu. Olemme piknikillä.’ Sanaakaan sanomatta poliisi lähti.

”Varmuuden vuoksi veljiä kehotettiin keräämään kaikki raamatullinen kirjallisuus ja Raamatut kokoon ja viemään ne erääseen kauempana tiellä olevaan autoon. Tuskin tämä oli ehditty tehdä, kun poliisi palasi mukanaan 15 GNR:n sotilasta, joilla oli kiväärit kädessään. He tutkivat huolellisesti eväskorimme, mutta eivät onnistuneet löytämään yhtäkään julkaisua eivätkä edes Raamattua. Happamesti hymyillen ylikonstaapeli miehineen lähti tyhjin käsin ja sanoi: ’Hyvä on, te petkutitte meitä tällä kertaa, mutta me tiedämme, mitä olitte tekemässä!’”

AJAT MUUTTUVAT

Syyskuun alussa 1968 pääministeri Salazar halvaantui. Muodostettiin uusi hallitus, ja professori Marcello Caetano nimitettiin pääministeriksi. Salazar pysyi tietämättömänä tästä muutoksesta vuonna 1970 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Vallansiirto kävi huomattavasti rauhallisemmin kuin monet olivat odottaneet.

Vuoden 1969 alkupuolella huomasimme, ettei poliisi enää niin usein puuttunut asioihimme. Pidättäessään veljiä poliisit kohtelivat heitä huomattavasti kohteliaammin. Eräs PIDE:n asiamies kiinnitti erään veljen  huomion tähän sanoessaan: ”Ettekö huomaa, kuinka ystävällisesti teitä kohdellaan? Pahoinpidelläänkö teitä millään tavalla? Ettekö istu mukavassa tuolissa?” Oli todella rohkaisevaa havaita, että veljien kohtelu tuli inhimillisemmäksi. Alkoi tulla jopa sellaisia tietoja, että poliisit pahoinpitelemisen sijasta suojelivat veljiä.

Eräs raportti kertoo, että Lissabonissa pidettiin juuri kokousta, kun kaksi poliisia soitti ovikelloa noin kello 22. Kun sisar avasi oven, poliisit kertoivat, keitä he olivat. He kertoivat jonkun valittaneen, että talossa pidetään kokousta. Sisar vastasi viisaasti: ”Tiedän kyllä, että te teette velvollisuutenne, mutta mieheni on ehdottomasti kieltänyt minua päästämästä koskaan sisään vieraita miehiä, kun hän ei ole kotona. Ymmärrätte siis varmaan tilanteeni. Jos haluatte, voin kyllä tulla huomisaamuna varhain poliisiasemalle vastaamaan kysymyksiinne.” Poliisi suostui hänen ehdotukseensa. Seuraavana aamuna poliisit tervehtivät sisarta hymyillen. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

”Huomenta. Miten eilisiltainen kokouksenne sujui?”

”Kiitos hyvin”, vastasi sisar.

”Kuinka monta siellä oli läsnä?”

”En todellakaan tiedä, ehkä 25.”

”Ei, kyllä siellä oli enemmän – täsmälleen sanottuna 32. Laskimme heidät, kun he tulivat ulos rakennuksesta”, poliisi sanoi. Hän lisäsi: ”Tiedättekö, että talossanne on melko pahoja naapureita. He ovat aina rettelöimässä ja valittamassa. Kävimme eilisiltana vain rutiiniluontoisella käynnillä erään valituksen vuoksi.  Mutta olemme jo jonkin aikaa tienneet, että siellä pidetään kokouksia. Ehdotamme, että kehotatte jäseniänne olemaan mahdollisimman hiljaa heidän saapuessaan rakennukseen, niin ettei kenelläkään ole syytä valittaa. Voisi myös olla hyvä käyttää silloin tällöin joitakin muita koteja.”

Eräs toinen odottamaton tapahtumain käänne sattui Vila Nova de Gaiassa, Portosta katsoen joen vastakkaisella puolella. Kaksi sisarta oli tekemässä viimeisiä käyntejään ennen lounasta, ja eräs rouva otti Totuus-kirjan. Hän pyysi sisaria odottamaan, kun hän hakee rahaa. Hän soitti kuitenkin sillä välin nopeasti poliisille. Kun poliisi saapui, nainen sai yllätyksekseen tietää, että hänenkin pitäisi mennä poliisiasemalle. Vaikka hän vastusteli, koska hän valmisti parhaillaan ateriaa miehelleen, joka palaisi pian kotiin, poliisi ei antanut periksi.

Poliisiasemalla tapahtumasta valmistettiin täydellinen selonteko, ja samalla rouva kävi yhä huolestuneemmaksi. Poliisi sanoi hänelle, että tämä oli vasta alkua. Jos asia menisi oikeuteen, hän voisi odottaa menettävänsä paljon enemmän aikaa. Se sai rouvan pois suunniltaan, ja hän vastasi: ”Voi hyvänen aika! Soitin poliisille vain siksi, että pappimme mukaan paras tapa käsitellä Jehovan todistajia on soittaa heti poliisille. Jos vain olisin tiennyt, mihin joudun, en olisi koskaan soittanut!” Poliisin ehdotuksesta hän luopui hyvin mielellään syytteistä.

VUODEN 1969 KONVENTTI PARIISISSA

Vuoden 1969 suuri tapahtuma oli ”Rauha maassa” kansainvälinen konventti, joka pidettiin Colombes-stadionilla  Pariisissa Ranskassa 5.–10. elokuuta. Kaikki olivat ihastuksissaan nähdessään portugalinkielisessä ohjelmajaksossa läsnä yhteensä 2731 henkeä. Se oli yli kolme kertaa vain vuotta aikaisemmin Toulousessa ollut läsnäolijamäärä. Olimme erityisen onnellisia siitä, että läsnä oli edustajia Madeirasta, Azoreilta, Kap Verden saarilta ja kaukaisesta Angolasta saakka. Monille se oli heidän ensimmäinen konventtinsa.

Haaratoimistonvalvojalla oli tässä konventissa mielenkiintoinen kokemus. Turvallisuussyistä portugalilaiset veljet kokoontuivat muista erillään. Vain ne, joilla oli kutsukortti, pääsivät sisään. Kun haaratoimistonvalvoja saapui veli Knorrin kanssa, jonka piti pitää puhe, vartija joka ei tuntenut heitä, ei päästänyt heitä sisään. No, ainakin turvallisuusjärjestelmä toimi!

KIRKKO SEKAANTUU POLITIIKKAAN

Ilmeisesti jotkin katolisen kirkon ryhmäkunnat eivät olleet tyytyväisiä. Pääministeri Marcello Caetano moitti julkisesti ja ankarasti levotonta papistoa 27. syyskuuta 1970 maan yleisradion ja television lähetyksessä. Syyskuun 28. päivänä 1970 ilmestynyt lissabonilainen sanomalehti O Século mainitsi hänen sanoneen seuraavaa:

”Jotkin katolisen kirkon ryhmäkunnat ilmaisevat taipumuksia, jotka eivät voi olla herättämättä levottomuutta siviiliviranomaisissa. – – Hallitsijat eivät voi suhtautua välinpitämättömästi siihen, että jotkut papiston jäsenet käyttävät asemansa varjolla hyväkseen pappisvirkaansa ja perinteisesti herättämäänsä kunnioitusta samoin kuin nauttimaansa palvonta- ja opetusvapautta, sekaantuakseen epäsosiaaliseen  ja epäisänmaalliseen poliittiseen toimintaan.”

EHDOTUS USKONNONVAPAUSLAIKSI

Jehovan todistajia kiinnosti erityisesti hallituksen aikomus esittää lainsäädäntöelimille 6. lokakuuta 1970 uskonnonvapautta koskeva lakiehdotus. Laki laajentaisi uskonnonvapauden rajoja. Miten tähän lakiehdotukseen suhtauduttiin? Varsinkin katolinen kirkko oli hyvin kriittinen. Katoliset piispat olivat huolissaan suosikkiasemansa menettämisestä ja puhuivat lakia vastaan.

Katolista kirkkoa kiusasi erityisesti ehdotetun lain IV artikla, jossa sanotaan: ”1) Valtiolla ei ole mitään nimenomaista uskontoa, ja sen suhteet eri uskontoryhmiä edustaviin vastaaviin järjestöihin perustuvat siihen, että kirkko ja valtio pysyvät erillään. 2) Uskontokunnilla on oikeus saada tasapuolinen kohtelu.”

TOTALITAARISET MENETELMÄT LUJASSA

Poliisivaltioasenne kuitenkin säilyi. Se ilmenee seuraavasta Jehovan todistajia koskevasta ”luottamuksellisesta” ilmoituksesta, jonka sisäasiainministeri oli allekirjoittanut:

”1) Lokakuun 21. päivänä 1970 päivätyssä kiertokirjeessä nro S.I.–981/70 olevan komennuskunta G:n 1. osaston/2. jaoston säännön 21088 nojalla on koottu ohjeet kyseisen lahkon ja varsinkin sen propagandan laittomuudesta.

”2) Lehdistössä on äskettäin julkaistu uskonnonvapautta koskevan lakiehdotuksen sanamuoto, jonka tarkoituksen  varsinkin jotkut sotapalveluksesta vapautusta haluavat nuoret miehet voisivat luonnostaan tulkita eri tavalla.

”3) 2. momentissa mainitut seikat huomioon ottaen nämä tosiasiat esitettiin hänen Ylhäisyydelleen sisäasiainministerille, joka katsoi parhaaksi laatia seuraavan ilmoituksen:

”’Uskonnonvapautta koskeva lakiehdotus ei kansan parhaat edut huomioon otettuna millään tavalla muuta Jehovan todistajien asemaa, ja heidän toimintansa tulee vastaisuudessakin estää.’”

VAINO JATKUU ANGOLASSA

Noihin aikoihin Angolassa lähti liikkeelle uusi vainon aalto. Nova Lisboassa pidätettiin 16. maaliskuuta 1970 seitsemän kiinnostunutta sen vuoksi, että he tutkivat Raamattua Seuran julkaisujen ohella. Kaikki seitsemän saivat 2–5 vuoden tuomion. Yksi näistä seitsemästä kuvailee kirjeessään, kuinka heitä kohdeltiin: ”10. kesäkuuta meidät siirrettiin Huílan alueelle Sá da Bandeiraan. Olimme siellä neljä päivää. Meitä pidettiin pimeässä sellissä, ja jouduimme nukkumaan lautojen päällä ilman huopia. Emme saaneet muuta ruokaa kuin lusikallisen keittoa kello 16.”

On syytä uskoa Angolan siirtomaaviranomaisten ajatelleen, että oli aika ”pysäyttää ja tuhota” Jehovan todistajien työ. Veli João Mancoca oli lopulta vapautettu elokuussa 1970 hänen oltuaan yli yhdeksän vuotta rangaistustyöleireissä, mutta huhtikuussa 1971 hän joutui jälleen vankilaan yhdessä yli 30 muun uskollisen Jehovan todistajan kanssa.

 VAINO AIKAANSAA EDISTYSTÄ

Angolan Jehovan todistajiin kohdistuvasta uudesta hyökkäyksestä huolimatta Jumalan valtakunnan sanoma saavutti jatkuvasti niiden sydämet, jotka olivat asetetut ehdolle ikuiseen elämään. Sadat ihmiset oppivat totuuden Angolassa, jonka runsaat viisi miljoonaa asukasta pitää hallussaan niin laajaa maa-aluetta, että se on suurempi kuin Suomi, Ruotsi ja Norja yhteensä. Vuonna 1971 saatiin 487 julistajan huippu, 88 prosentin lisäys edellisen vuoden keskiarvoon, ja 1311 oli läsnä muistonvietossa.

Kun vaikeudet alkoivat vuonna 1961, Portugalissa oli noin 1000 julistajaa; kymmenen vuotta myöhemmin saatiin kaikkien aikojen huippu: 9086 julistajaa! Saman vuoden muistonvietossa oli läsnä ennätysmäärä, 20824 henkeä!

MUUTOKSEN TUULIA

Kesäkuun 15. päivänä 1971 kokoontui 120 valtuutetusta koostunut kansalliskokous keskustelemaan uskonnonvapautta koskevasta lakiehdotuksesta. Sanoma- ja aikakauslehdet julkaisivat nyt pääkirjoituksia, jollaisten monet eivät olleet koskaan uneksineetkaan voivan läpäistä hallituksen sensuuria. Esimerkiksi maan huomattavimmassa viikkolehdessä Vida Mundialissa ilmestyi 26. maaliskuuta 1971 otsikon ”Katolisuus ja kansallisuus” alla seuraavaa:

”Äskettäin on esitetty erilaisia verukkeita käyttäen useita vaatimuksia sellaisten etujen saamiseksi [katoliselle kirkolle], jotka eivät ole millään tavalla sopusoinnussa Portugalin kansan todellisen tilanteen kanssa, kun otetaan huomioon sen uskonnollinen elämä. Me  emme ole katolinen kansa. Me olemme kansa jossa enemmistö sanoo olevansa katolilaisia, ja me olemme ennen kaikkea kansa, jossa on monta rotua ja monta uskontoa. Me emme voi kieltää tätä. – – Vaikka se tuntuisi miten houkuttelevalta, siviiliviranomaisten ei ole oikein kallistua minkään uskonnon puolelle – – Jos yksi uskonto tunnustetaan, niin kaikki uskonnot tulisi tunnustaa vapauden parhaiden periaatteiden nimessä.”

VALTUUTETUT SAAVAT TODISTUSTA

Oli tullut aika antaa maan lainsäätäjille tietoja Jehovan todistajista. Järjestettiin keskusteluja 14:n sellaisen kansalliskokouksen jäsenen kanssa, joiden tiedettiin puoltavan uskonnonvapautta. Jehovan todistajat onnistuivat ensimmäistä kertaa keskustelemaan maan korkeimman lainsäädäntöelimen jäsenten kanssa. Joissakin tapauksissa heitä kutsuttiin näiden valtuutettujen koteihin, ja he kävivät useita tunteja kestäneitä ystävällisiä keskusteluja. Jokaiselle valtuutetulle annettiin 12-sivuinen esitys vakaumuksistamme sekä useita julkaisuja.

Portosta olevalla veli Armando Monteirolla oli tilaisuus keskustella tri Sá Carneiron kanssa; tämä valtuutettu oli käynyt oppikoulua yhdessä hänen kanssaan. Hän oli nyt maankuulu kansalaisvapauksien puolustaja. Hän sanoi veli Monteirolle: ”Ennen kuin teidät tunnustetaan, te joudutte taistelemaan kovasti, varsinkin sen vuoksi, että Angolassa soditaan ja te ette osallistu sellaisiin selkkauksiin. Minä kannatan kuitenkin uskonnonvapautta kaikille ja teen mitä suinkin voin saadakseni aikaan lain, joka takaa uskonnonvapauden.” On kiinnostavaa, että tästä miehestä tuli myöhemmin  maan pääministeri, ja hän toimi tuossa tehtävässä vuonna 1980 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

USKONNONVAPAUSLAKI

Portugalissa saavutettiin virstanpylväs kansalaisoikeuksia koskevassa asiassa 21. elokuuta 1971, jolloin uskonnonvapauden myöntävä laki 4/71 hyväksyttiin. Tämä laki vaati, että tunnustusta tavoittelevan uskonnon täytyy esittää 500 jäsenen allekirjoittama muodollinen anomus, johon on liitettävä paljon yksityiskohtaista tietoa sen uskomuksista, kokouksista, julkaisuista ja niin edelleen.

Jokaisen suureksi hämmästykseksi seuraavana vuonna ilmaantui laki, joka vaati, että jokainen anomuksen allekirjoitus täytyy olla notaarin vahvistama. Vuoden 1972 marraskuussa oikeusministerille luovutettiin viiden sentin paksuinen asiakirja. Jehovan todistajat olivat siten ensimmäinen uskonnollinen ryhmä, joka pyrki saamaan laillisen tunnustuksen tuon uuden lain mukaan. Viranomaisten huomautuksesta selvisi, ettei anomukseen ollut odotettavissa kovin pikaista vastausta.

VUODEN 1971 PIIRIKONVENTTI PERUUTETAAN

Koska konventit olivat edelleen kiellettyjä Portugalissa, vuotuinen matka Ranskaan oli vuoden suuri tapahtuma. 3500 veljeä, jotka odottivat innokkaasti Toulousessa pidettävää ”Jumalan nimen” piirikonventtia, järkyttyivät saadessaan vain viikkoa ennen lähtöä tietää, että konventti oli peruutettu koleraepidemiauhan vuoksi. Mitä voitaisiin tehdä? Lissabonin veljet saivat tietää, että samaan aikaan pidettäisiin konventti Lontoossa. Pikavauhtia lähdettiin taas neuvottelemaan  sopimuksista bussiyhtiöitten kanssa. Viimeinen vaikeus voitettiin, kun hallitus antoi ennätysajassa matkustusluvan kymmenelle tilausbussille!

Pitkän matkan jälkeen veljet saapuivat lopulta Lontooseen. Miten suuri kaupunki se olikaan! Tuntui kuin he olisivat joutuneet vaeltelemaan loputtomiin ympäriinsä, ennen kuin he löysivät Twickenhamissa sijaitsevan konventtialueen. Jotkut, jotka olivat joutuneet aivan eksyksiin, saattoivat vain heikolla englanninkielen taidollaan pyytää: ”Minä Jehovan todistajia. Missä Twickenham?” Brittipoliisit olivat hyvin avuliaita, ja he saattoivat joitakuita veljiä konventtipaikalle. Useat bussit päätyivät lopulta Mill Hillissä sijaitsevaan Beeteliin aamun pikkutunneilla. Veljet eivät koskaan unohda saamaansa lämmintä vastaanottoa, kun Lontoon Beetelin valtakunnansali muutettiin nopeasti asuntolaksi.

KUUROJA VELJIÄ PIDÄTETÄÄN

Lokakuussa 1971 eräs innokas kuurojen veljien ryhmä piti säännöllisesti kokouksia Lissabonissa. Poliisi ilmaantui yhtäkkiä heidän seurakunnan kirjantutkisteluunsa, mutta kukaan ei vastannut koputukseen, koska he eivät voineet kuulla sitä. Ymmällään olevat poliisit odottivat kokouksen loppuun, ja kun veljet lähtivät kotiin, he pidättivät heidät. Poliiseista tuntui oudolta, kun kukaan ei vastannut heidän kysymyksiinsä eikä edes sanonut sanaakaan!

Kun veljet osoittivat tyynesti liikkein ja elein, etteivät he voineet puhua eivätkä kuulla, poliisit muuttuivat yhä epäluuloisemmiksi. Oli melko koomista nähdä, kuinka hämmentyneitä poliisit olivat joidenkuiden ajatellessa, että kyseessä oli pila. Kodin omistaja löytyi lähistöltä, ja hänet vietiin 17 kuuron veljen kanssa  poliisiasemalle. Poliisi teki kokeita sen varmistamiseksi, että pidätetyt olivat tosiaan kuuromykkiä. Tultuaan vakuuttuneiksi asiasta viranomaiset luopuivat syytteestä.

PINNAN ALLA TAPAHTUU

Koska Portugali oli siirtymässä uskonnonvapauden suuntaan, tuntui hyvin oudolta, että vuoden 1972 keväällä alkoi kuulua huhuja sortotoimien elvyttämisestä. Saimme erään totuudesta kiinnostuneen poliisin välityksellä käsiimme tasavallan kansalliskaartiin (GNR:ään) kuuluville tarkoitetun kiertokirjeen. Se oli 9. maaliskuuta 1972 päivätty ”Kiertokirje nro 1441/3a. Tasavallan päämaja” ja sen otsikko oli ”JEHOVAN TODISTAJIEN LAHKON TOIMINTA”. Siinä sanottiin muun muassa:

”Ylipäällikkö on yllä mainitun asian vuoksi antanut tehtäväkseni ilmoittaa, että on tehostettava ponnisteluja heidän toimintojensa paljastamiseksi ja ryhdyttävä sen mukaisiin toimiin. On selvää, että tämä lahko on luonteeltaan kumouksellinen ja että nykyiset voimassa olevat lait sallivat sen toiminnan rajoittamisen.”

Ei ollut siksi mikään yllätys, että poliisi tunkeutui muistonviettoiltana, 29. maaliskuuta 1972, kolmeen kokouspaikkaan Lissabonissa ja vei kaikki muistonvietossa olleet poliisiasemalle. He eivät kuitenkaan vaatineet takuurahoja, ja pian kaikki veljet vapautettiin. Näiden tapausten lisäksi ei kerrota sattuneen muita, mikä ilmaisee, etteivät tähän erikoisjärjestöön kuuluneet tavalliset poliisit halunneet käynnistää maanlaajuista rynnistystä Jehovan todistajia vastaan.

AVULIAITA POLIISIPÄÄLLIKKÖJÄ

Todellisuudessa monet poliisit ilmaisivat suvaitsevaista  asennetta Jehovan todistajia kohtaan. Kaksi sisarta kertoi seuraavan kokemuksen: ”Ollessamme talosta-taloon-palveluksessa ovelle tuli eräs vihainen mies pyjamaan pukeutuneena. Lähdimme kohteliaasti pois ja jatkoimme todistamista. Ollessamme poistumassa rakennuksesta pyjamaan pukeutunut mies odotti meitä. Hän oli poliisi ja vaati, että me tulemme hänen mukaansa. Ehdotimme, että hän pukisi ylleen takin, ja vakuutimme, ettemme karkaisi. Hänen ollessaan muutamia minuutteja hakemassa takkiaan piilotimme kirjallisuutemme läheiseen roskasäiliöön.

”Saavuttuamme poliisiasemalle vangitsijamme kerskui ylpeänä: ’Tässä on kaksi Jehovan todistajaa, jotka sain kiinni saarnaamasta. Pidättäkää heidät!’ Millaisen järkytyksen hän kokikaan, kun poliisipäällikkö moitti häntä sanoen: ’Saisitte hävetä itseänne; poliisi kulkee pitkin katuja pyjama päällä. Menkää kotiin ja pukeutukaa säädyllisesti!’ Sen jälkeen hän päästi meidät vapaaksi, ja me palasimme noutamaan kirjallisuutemme.”

Kun erään toisen kerran kaksi kenttäpalveluksessa pidätettyä veljeä saapui poliisiasemalle, ylpeä poliisi sanoi: ”Tässä on vielä kaksi Jehovan todistajaa. Heittäkää heidät vankilaan!” Poliisipäällikkö vastasi: ”Mikä teitä oikein riivaa? En halua, että tänne tuodaan enää Jehovan todistajia. Seuraavalla kerralla saatatte tuoda tänne oman äitini!” Poliisipäällikkö vapautti veljet enemmittä puheitta.

JÄLLEEN OIKEUDENKÄYNTEJÄ

Koska tasavallan kansalliskaartin (GNR:n) maaliskuussa 1972 julkaisema kiertokirje ei onnistunut tukahduttamaan Jehovan todistajien toimintaa, marraskuussa 1972 säädettiin laki, jota julkinen turvallisuuspoliisi  (PSP) alkoi käyttää kokoustemme lopettamiseksi. Esimerkiksi Gondomarissa, Torres Vedrasissa, Paredessa, Lissabonissa ja Madeirassa sijaitsevassa Funchalissa veljemme saivat kokea pidätysaallon. Seurasi sarja oikeudenkäyntejä, joissa rohkeat tuomarit julistivat Jehovan todistajat syyttömiksi ja puhuivat pelottomasti uskonnonvapauden puolesta.

Oikeudenkäynti, joka pidettiin maan pohjoisosassa sijaitsevassa Pêso da Réguan provinssissa, joka on perinteisesti katolisuuden linnoitus, herätti suuria odotuksia. Työ oli vasta äskettäin aloitettu tällä syrjäisellä alueella, ja nyt 18 vastakiinnostuneen ryhmää syytettiin Raamatun tutkimisesta yksityiskodissa. Ryhmästä huolehtinut erikoistienraivaaja, veli Agostinho Valente, kertoo mitä tapahtui:

”Kävi niin, että kaksi vaatimatonta syntyperää olevaa kiinnostunutta naista antoi parhaan todistuksen. Oikeussalin tyly ja pelottava ilmapiiri ei vaikuttanut heihin lainkaan. He selittivät niin selvällä, luontevalla ja voimakkaalla tavalla, miten suuresti he olivat iloinneet monien suurenmoisten asioitten oppimisesta Raamatusta, että itse tuomarikin liikuttui silminnähden.” Hän antoi suotuisan tuomion.

PUOLUEETTOMIEN KRISTITTYJEN USKO KOETELLAAN

Veli Fernando Silva Portosta muistaa elävästi, millaisiin koettelemuksiin hän nuhteettomuutensa säilyttämiseksi joutui kieltäydyttyään suorittamasta sotapalvelusta kristillisistä omantunnonsyistä: ”Minut pidätettiin joulukuussa 1972 ja jouduin olemaan vankilassa vuoden ja kolme kuukautta. Minua yritettiin monin tavoin, myös ruumiillisella ’suostuttelulla’, saada sovittelemaan,  mutta en antanut periksi. Minut siirrettiin lähellä Lissabonia sijaitsevaan Trafarian vankilaan, ja ’hoitooni’ lisättiin pieksämiset. Lopulta minut pantiin lentokoneeseen ja vietiin Angolaan.

”Tajusin nopeasti, että minua odotti synkkä tulevaisuus. Päädyin Nova Lisboaan, jota johti julmuudestaan tunnettu armeijan kapteeni. Pieksäminen tuli nyt elämässäni jokapäiväiseksi, ja se toistui useammin ja kävi ankarammaksi. Sain usein olla ilman ruokaa, ja tulin päivä päivältä yhä heikommaksi. Rukoilin alituisesti Jehovaa, ja voin sanoa, ettei hän hylännyt minua. Mitä enemmän he löivät minua, sitä vähemmän tunsin kipua. Ystävälliset sotilaat toivat minulle leipää ja hedelmiä.

”Eräänä iltana kapteeni tuli selliini kynä ja paperia kädessään. Hän käski minua kirjoittamaan jäähyväiskirjeen vanhemmilleni, koska minut ammuttaisiin. Pyysin Jehovalta voimaa ja kirjoitin kirjeen siinä uskossa, että varmasti kuolisin. Sitten sain tietää, että se oli kepponen! Tapaukseni käsiteltiin lopulta sotaoikeudessa, ja sain kahden vuoden ja neljän kuukauden vankeustuomion.”

Erääseen huomattavaan perheeseen kuuluva lääkäri, José Manuel Paiva, omaksui asenteensa puolueettomuuskysymykseen jo ennen kastettaan. Hänen veljelleen oli myönnetty kunniamerkki siirtomaasodassa osoitetusta urheudesta, ja hänenkin odotettiin ilmaisevan samaa isänmaallista henkeä. Mutta koska hän oli päättänyt olla osallistumatta Afrikassa käytäviin siirtomaavaltojen välisiin selkkauksiin, hän valitsi sopivan hetken selittääkseen Raamattuun perustuvan asenteensa perheelle sen ollessa yhdessä koolla. Koska äiti ei pystynyt alistumaan poikansa päätökseen, hän järjesti  pojalleen haastattelun esikuntaan. José Manuel Paiva voi itse parhaiten kertoa, mitä siellä tapahtui:

”Koska alusta asti oli selvää, että äitini oli tunneperäisesti järkyttynyt sen vuoksi, että minä olin perheen ’musta lammas’, pyysin saada selittää syyn päätökseeni. Upseeri kuunteli tarkkaavaisesti, mutta äitini keskeytti minut sanoen: ’Se on Jehovan todistajien syytä. He ovat aivopesseet poikani. He ovat kiihkoilijoita!’ Yllättäen upseeri vastasi: ’Ei, eivät he minun mielestäni ole kiihkoilijoita. Kuuntelin kun poikanne selitti vakaumuksiaan. Hän tietää mitä hän tekee ja miksi hän tekee niin. En tietenkään voi olla samaa mieltä hänen kanssaan, sillä olen ammatiltani sotilas. Mutta kunnioitan näitä ihmisiä. Olen kuullut toisten Jehovan todistajien selittävän, miksi he eivät osallistu sotaan, ja olen havainnut heidän kaikkien pystyvän selittämään järkevästi uskoaan. Kiihkoilijoita ovat ne, jotka menevät Fátimaan [Portugalissa sijaitsevaan katoliseen temppeliin] tietämättä miksi ja mitä he uskovat.’

”Sitten hän sanoi minulle: ’Sinähän olet lääkäri. Mikset pyydä kahta kolleegaasi todistamaan, että sinulla on jokin sairaus. Liitämme sen papereihisi, ja sinut vapautetaan sotapalveluksesta.’ Kiitin häntä hänen huomaavaisuudestaan, mutta sanoin hänelle, etten voisi tehdä sellaista, koska se olisi väärin. Yllätyksekseni hän katsoi äitiini ja sanoi: ’Kuulitteko? Tein sen tahallani, koska tiesin, että Jehovan todistajat eivät edes valehtele. Poikanne on kunnon mies. Teidän pitäisi olla ylpeä siitä, että teillä on tällainen poika!’ ” Tämä veli palvelee nyt vanhimpana.

NOPEAA KASVUA

Palvelusvuoden 1972 lopulla teokraattinen järjestö  meni hyvää vauhtia eteenpäin. Portugalissa saatiin kuusi perättäistä julistajien huippua, ja kolmena perättäisenä vuotena kastettiin tuhat henkeä. Maassa johdettiin yli kymmentätuhatta raamatuntutkistelua, ja muistonvietossa oli läsnä yhteensä kokonaista 23092 henkeä. Koska Lissabonissa oli nyt yksi Jehovan todistaja aina 226 asukasta kohti, haaratoimisto kannusti veljiä muuttamaan muualle ja palvelemaan siellä, missä tarve oli suurempi.

Jotkin suuret kaupungitkin tarvitsivat apua. Hyvä esimerkki on 60000 asukkaan Setúbal, joka sijaitsee vain 40 kilometriä Lissabonista etelään. Vuonna 1968 tuossa seurakunnassa oli vain 27 julistajia. Haaratoimisto määräsi sinne viisi erikoistienraivaajaa, ja vuoteen 1972 mennessä seurakunta oli kasvanut niin, että sen julistajahuippu oli 140, ja muistonvietossa oli läsnä 375 henkeä. Nykyään Setúbalissa on kolme seurakuntaa.

VUODEN 1973 KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Kasvu jatkui, ja Brysselin maailmannäyttelyalueella pidetyn ”Jumalan voiton” konventin portugalinkielisiä ohjelmia oli seuraamassa ennätysmäärä: 8150 henkeä. Paikalla oli myös tuhansia espanjalaisia ja belgialaisia veljiä, niin että läsnäolijain yhteismäärä nousi yli 50000:een. Oli hämmästyttävää, että läsnä oli niin paljon portugalilaisia osanottajia, sillä useimmilla heistä ei ollut passia eikä hallitus myöntänyt heille sitä. Jehovan todistajille annettiin erityinen ”ryhmäpassi”, joka takasi, että heidän 25 matkustajan ryhmänsä palaisi Portugaliin. Matkajärjestelyihin sisältyi neljä erikoisjunaa, joista kussakin oli tuhat konventtilaista, kuusi tilauslentokonetta ja kymmeniä busseja. Näille sellaisista kaukaisista paikoista kuin Mosambikista, Angolasta,  Kap Verdestä, Madeirasta ja Azoreilta tulleille portugalilaisille veljelle oli uskoa vahvistavaa päästä jälleen yhteen.

Rakkaus puhuu ja kuuluu kaikilla kielillä. Tämä ilmeni jälleen kerran Brysselin konventtia varten suoritetuissa majoitusjärjestelyissä. Kuvittele, että eräs Brysselissä toimiva 50 julistajan seurakunta järjesti majoituksen 350 vierailevalle veljelle! Monet veljet tarjosivat iloiten oman vuoteensa vierailleen. Joillakuilla oli kodissaan peräti 25 henkeä. Eräs veli, jonka kotiin oli määrätty 15 osanottajaa, halusi tehdä enemmän. Niinpä hän vuokrasi erään konventin lähellä sijaitsevan pienen hotellin kaikki huoneet koko konventin ajaksi ja sanoi majoitusosastosta huolehtivalle veljelle: ”Voitte määrätä nämä huoneet sellaisille, jotka todella tarvitsevat.”

Jäähyväiset rautatieasemalla olivat unohtumaton näky. Muistettavaan hyvästijättöön sisältyi ylen määrin halauksia ja suukkoja samoin kuin kukkien ja lahjojen antamista. Eräs poliisi liikuttui niin suuresti tästä kristillisen rakkauden näytteestä, että hän päätti itsekin antaa lahjan!

Miten suuresti tämä konventti vaikuttikaan veljiimme! Poliisisaattue, joka johti konventin osanottajia kaupungin läpi, sai erään veljen huomauttamaan: ”Miten suuri ero! Täällä poliisit kulkevat edellämme ja opastavat meitä. Portugalissa he ovat aina takanamme ja ajavat takaa meitä.”

Veli Knorr päätti portugalinkielisessä konventissa pitämänsä puheen seuraavin sanoin: ”Jatkakaa uskollisesti Jehovan palvelemista. Ette koskaan tiedä, mitä Jehova sallii. Kuka tietää, vaikka seuraava kansainvälinen konventtinne pidettäisiin Portugalissa!”

 VALLANKAAPPAUS

Sotavoimien piirissä suunniteltiin nopeaa vallankumousta, ja se toteutettiin 25. huhtikuuta 1974. Afrikassa käyty pitkä siirtomaasota oli kylvänyt tyytymättömyyttä. Angolassa, Mosambikissa tai Guinea-Bissaussa ei ollut toivoakaan nopeasta sotilaallisesta voitosta. Koska hallitus piti siirtomaapolitiikasta järkkymättä kiinni, sotilaat itse päättivät, että oli aika lopettaa sota.

Suurin osa väestöstä tuki täysin tuota melkein veretöntä vallankumousta. Oli hämmästyttävää nähdä, kuinka voimakkaat laitokset, jotka olivat pitäneet maata kuin ruuvipuristimessa, romahtivat yhdessä yössä. Satoja PIDE:n asiamiehiä pidätettiin. Tapahtumain käänne oli melkoinen, sillä nyt sotilaiden nähtiin vievän pois PIDE:n asiamiehiä pyssyllä uhaten!

MUUTOKSEN AIKA

Uusi hallitus julisti nopeasti puhevapauden ja ennallisti kansalaisvapaudet. Pian sen jälkeen oikeusministeriö ilmoitti lakimiehellemme, että kaikki Jehovan todistajia vastaan nostetut keskeneräiset oikeusjutut raukesivat.

Saimme myös tietää, että edellinen hallitus oli pannut laillista tunnustusta koskevan anomuksemme syrjään. Nyt olimme joka viikko yhteydessä viranomaisiin, jotka puolsivat työmme vakiinnuttamista laillisesti.

VIIMEINEN ULKOMAILLA PIDETTY KONVENTTI

Vuoden 1974 kesällä yhteensä 12102 portugalilaista oli läsnä Toulousessa Ranskassa pidetyssä ”Jumalan tarkoituksen” piirikonventissa. Koskaan aikaisemmin  ei tämän maan historiassa ollut käytetty niin suurta määrää joukkokuljetusvälineitä ulkomailla pidetyn konventin vuoksi. Eräs rautatietarkastaja, joka havaitsi veljien puhdistavan vaunuja, huomautti: ”Olen työskennellyt rautateillä 25 vuotta, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näkyä. Tämä on aivan epätavallista. Te poikkeatte kaikista muista, jotka matkustavat näissä junissa.”

Tämä huipensi suurenmoisella tavalla jokavuotisiksi tulleet ulkomaanmatkamme. Veljet tekivät kaikki mahdolliset uhraukset päästäkseen piirikonventtiin ja kuuntelivat ohjelman hyvin tarkkaavaisesti tervetuliaissanoista aina loppurukouksen viimeiseen sanaan saakka. Veljet arvostavat aina suuresti kaikkien niiden vaivannäköä, jotka palvelivat vuosien mittaan isäntinämme.

HISTORIALLINEN TAPAUS

Joulukuun 18. päivänä 1974 Jehovan todistajat saivat laillisen tunnustuksen. Vain kolme päivää myöhemmin pidettiin kaksi unohtumatonta kokousta, joissa olivat läsnä veljet N. H. Knorr ja F. W. Franz. Portossa pidetyssä kokouksessa oli läsnä 7586 henkeä, ja  Lissabonissa pidetyssä toisessa kokouksessa oli läsnä 39284 henkeä.

Näiden tapausten merkityksellisyydestä teki yhteenvedon Lissabonissa ilmestyvä sanomalehti Diário Popular 26. joulukuuta 1974: ”Jehovan todistajana oleminen oli huhtikuun 25. päivään saakka vaarallista ja jopa kumouksellista. Mutta ajat ovat muuttuneet. Nyt Portugalissa ei ole mahdollista ainoastaan olla Jehovan todistaja vaan myös kokoontua julkisesti. Näin tapahtui Lissabonissa Tapadinhan stadionilla, jonne tuhannet kokoontuivat vapaasti. – – Ainutlaatuisen ’Jumalan hallituksen’ alaisuudessa toteutuvan rauhan teema kaikui kovaäänisistä. Ja kaikki tapahtui jalkapallostadionilla, jonne me olemme aikaisemmin saapuneet kokoontumisiin, jotka eivät ole olleet läheskään niin ylentäviä.”

HENGELLISTÄ RAVINTOA

Kiellon ollessa voimassa Jehova huolehti järjestönsä välityksellä siitä, että saimme hengellistä ravintoa. Monet haaratoimistot lähettivät meille säännöllisesti pieniä kirjallisuuspaketteja, mutta vuosi vuodelta niitä takavarikoitiin yhä useammin. Turisteina Portugaliin tulleet veljet toivat vuosien mittaan huomattavan määrän julkaisuja. Me tiedämme näiden veljien osoittaneen suurta rohkeutta ja kiitämme kaikkia, jotka niin halukkaasti osallistuivat tähän toimintaan. – 2. Tim. 1:7.

KIRJALLISUUSVARASTOJA KIELLON AIKANA

Kun järjestö kasvoi, tarvitsimme paikkoja, joista käsin työskennellä, ja useista kaupungeista löytyikin sopivia paikkoja. Erään niistä ristimme ”reiäksi”. Sinne ei tullut päivänvaloa, ja seinään piti tehdä reikä  raittiin ilman saamiseksi. Eräs veli työskenteli tässä paikassa uskollisesti kahdeksan vuotta. Hän muistelee: ”Olen aina inhonnut erityisesti rottia ja hyttysiä. Ikävä kyllä ’reiässä’ oli molempia riittämiin. Saapuessani ’reikään’ jouduin ensin hyppimään rottien yli ja ne juoksivat suojaan. Kun ne tottuivat läsnäolooni, ne hiiviskelivät ohitseni työskennellessäni. Outoa kyllä, mutta tällaisissa erikoisolosuhteissa pystyin sietämään niitä.”

Kaupallisissa yhtiöissä työskentelevien veljien avulla onnistuimme tuottamaan maahan Vartiotorni-lehden erikoispainoksen, ja ilmeisesti tullivirkailijat ”sokaistiin” siltä, mille he antoivat maahantuontiluvan. Tämä menetelmä toimi useiden vuosien ajan, kunnes tarpeemme kävivät liian suuriksi. Jopa 1970-luvun alussa vallinneen paperipulan aikana Jehova ohjaili asioita niin, että saimme käsiimme tuhansia kiloja sanomalehtipaperia.

Vuosien varrella monet uskolliset vanhimmat työskentelivät ahkerasti ja pitkään kokopäiväisen ansiotyönsä lisäksi huolehtiakseen siitä, että tärkeitä julkaisuja oli saatavana ajallaan. Muistiinpanot osoittavat, että kaupallisissa kirjapainoissa valmistettiin yli 1400000 kirjaa ja sen lisäksi miljoonia kirjasia, lehtiä ja traktaatteja. Jehovan suojelus ja siunaus olivat hyvin ilmeisiä.

Koska työ oli kuitenkin nyt laillisesti tunnustettu, saatoimme tuottaa kirjallisuutta päätoimistosta. Miten sykähdyttävää olikaan saada vuonna 1975 ensimmäinen 14 tonnin konttilähetyksemme, joka sisälsi uutta 416-sivuista julkaisua Jumalan tuhatvuotinen valtakunta on tullut lähelle!

 VALMISTAUTUMINEN LAAJENNUKSEEN

Koska olimme nyt saaneet palvontavapauden, ryhdyimme saattamaan järjestöä joka suhteessa ajan tasalle. Löysimme Lissabonin esikaupungista Estorilista tilat, joita voitaisiin käyttää haaratoimistona. Tuon nykyaikaisen, kolmikerroksisen rakennuksen omistaja epäröi vuokrata sitä Jehovan todistajille. Hänen epäilyksensä kuitenkin hälvenivät, kun hän neuvotteli lakimiehensä kanssa, joka sanoi: ”Ette voisi saada parempia vuokralaisia. Jehovan todistajat huolehtivat paikasta, niin kuin se olisi heidän omansa.” Ostimme tämän rakennuksen vuonna 1976 ja laajensimme sitä vuonna 1977. Näin ollen meillä on tilaa kirjallisuusvarastolle ja pienelle offsetkirjapainolle.

Nyt veljillä oli uusi etu, johon he iloiten tarttuivat: omien kierros- ja piirikonventtien järjestäminen. Se ei ollut mikään pieni haaste, sillä kierroksilla ei ollut minkäänlaisia välineitä – ei edes pataa eikä kattilaa. Haaratoimisto järjesti sarjan kokouksia, niin että kaikki 12 kierrosta saattoivat hankkia samanlaiset varusteet. Kaikilla kierroksilla oli siis äänilaitteet ja sopivat ruokailuvälineet, ja niitä kaikkia voitiin helposti käyttää piirikonventeissa. Kaikki nämä välineet olivat valmiina ja hyvässä käytössä kesällä vuonna 1975, jolloin Portugalissa pidettiin ensimmäiset kolme piirikonventtia, joissa oli esitelmässä läsnä yhteensä 34529 henkeä.

VALTAKUNNANSALIT AVATAAN UUDELLEEN

Tammikuussa 1975 haaratoimisto ilmoitti seurakunnille, että ne voivat ottaa käyttöön valtakunnansaleja. Suuresti iloiten ne tarttuivat tähän tilaisuuteen, ja vuoden loppuun mennessä oli avattu yli sata salia.  Koska kiinteistöt ovat hyvin kalliita, ainoa ratkaisu oli vuokrata saleja. Moni valtakunnansali kuuluu paikkakunnan hienoimpiin kokoussaleihin. On hyvin kiitettävää, että monesti valtakunnansaleissa on matto, verhot tai muuta sellaista, mitä veljillä ei ole varaa hankkia omiin koteihinsa! Vuokrat ovat nousseet erittäin korkeiksi, joissakin tapauksissa jopa 3400 markkaan kuukaudessa. Siksi useimmissa kaupungeissa neljä tai viisi seurakuntaa käyttää samaa salia.

TIMOR

Timor on Itä-Intiassa Australian pohjoispuolella sijaitseva saari. Saaren itäpuolesta tuli Portugalin aluetta 1500-luvun alussa. Vuonna 1975 timorilaiset vaativat itsenäisyyttä Portugalista. Näihin aikoihin Seuran päätoimisto pyysi Portugalin haaratoimistoa etsimään kokeneen erikoistienraivaajapariskunnan, joka voisi mennä Timorin pääkaupunkiin Diliin huolehtimaan saarella vierailleen australialaisen veljen löytämästä kiinnostuksesta.

Veli ja sisar Gabriel Santos ottivat mielellään vastaan tämän lähetystehtävän. He saapuivat Diliin huhtikuussa 1975, mutta heidän palveluksensa siellä osoittautui lyhytaikaiseksi. Tuon vuoden elokuun alussa kahden kilpailevan poliittisen puolueen välille puhkesi sisällissota. Veli Santos kuvailee, mitä tapahtui:

”Vain kaksi päivää ennen kuin ampuminen alkoi olin ostanut kahden viikon ruokavaraston aavistamattakaan, että olisimme pian käytännöllisesti katsoen vankeina asunnossamme. Kun luoteja alkoi sinkoilla rakennuksen seiniin, ymmärsimme, ettei murehtiminen auttaisi asioita. Rukoilimme Jehovaa ja asetimme elämämme hänen käsiinsä. Kun ruokavarasto alkoi  kahden viikon kuluttua ehtyä, olimme vain kahdestaan rakennuksessa, koska seitsemän muuta perhettä olivat paenneet pakolaisleiriin. Juuri kun aloimme ihmetellä, mitä tehdä, erään laivan kapteeni koputti oveemme. Olimme tutkineet Raamattua hänen vaimonsa kanssa, ja nyt hän tuli melkoisessa luotisateessa hakemaan meitä pois. Kun lähdimme kohti pakolaisleiriä, ampuminen jostakin syystä lakkasi ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Niin omituiselta kuin se saattaakin kuulostaa, tulitus alkoi uudelleen heti kun pääsimme leiriin. Vietettyämme leirissä kolme päivää tämä kapteeni vei meidät norjalaiseen laivaan, joka kuljetti meidät yhdessä 1157 muun pakolaisen kanssa Darwiniin Australiaan. Koettuamme, miten Jehovan käsi suojeli meitä, olemme entistä halukkaampia jatkamaan uskollisesti hänen palvelemistaan.”

Nämä tienraivaajat levittivät 567 kirjaa vain kolmessa kuukaudessa, ja jotkut niistä, jotka alkoivat käydä kokouksissa Dilissä, kastettiin lopulta heidän palattuaan  Portugaliin. Nykyään tätä aluetta hallitsee Indonesia, ja tulevaisuus näyttää, miten tilanne kehittyy.

MERKKEJÄ TULEVASTA LAAJENNUKSESTA

Palvelusvuoden 1975 päättyessä oli kiinnostavaa katsoa taaksepäin ja havaita, miten monia huomattavia tapahtumia sattui vain yhden vuoden aikana uskonnonvapauden vallitessa. Julistajahuippuja oli saatu yhdeksänä perättäisenä kuukautena, ja lopuksi saatiin 16183 julistajan huippu. Tämä oli 23 prosentin lisäys edellisen vuoden keskimäärään. Yhteensä 3925 henkeä kastettiin, ja muistonvietossa läsnäolleitten määrä kohosi 41416:een! Kaikesta kävi ilmi, että laajennus jatkuisi.

VAPAUS ASETTAA UUSIA KOETUKSIA

Vuoden 1974 vallankumous aikaansai suuria muutoksia Portugalissa. Seurasi levoton aikakausi, jonka kuluessa radikaalit voimat kiihottivat väestöä. Perustettiin ”naapuristosoluja” ja ”tehdaskomiteoita”, jotka erottivat usein työntekijöitä mielivaltaisessa työtuomioistuimessa. Kaduilla, julisteissa ja suurissa seinämaalauksissa näkyi Stalinin, Leninin, Marxin ja Maon kuvia. Vasaran ja sirpin kuvia oli joka puolella, ja kommunistisia sanomalehtiä myytiin runsaasti.

Ironista kyllä, yleisesti tuomitusta sorrosta, jota hallituksen syrjäytetty oikeistosiipi oli harjoittanut, tuli nyt vasemmistosiipeen kuuluvien voimien käyttämä väline. Tämä voidaan havaita kokemuksesta, jonka Olegário Virginio kertoo: ”Hallitus kehotti kaikkia työskentelemään eräänä tiettynä sunnuntaina. Tarkoitus oli osoittaa, että kansalaiset tukivat uutta hallitusta. Kaikkia kansalaisia pyydettiin menemään pelloille,  tehtaisiin ja toimistoihin ’työn juhlan päivänä viettämään sotavoimien voittoa’. Koska päätin, etten mene vapaaehtoisesti työhön, sain samana sunnuntaina puhelinsoiton, jossa minua yritettiin uhkailla, että jollen tule paikalle, joudun vakaviin vaikeuksiin. Kun menin seuraavana päivänä työhön, näin tehtaan sisäänkäynnin luona suureen puuhun hirtetyn nuken, johon oli kiinnitetty sanat: ’Hirttäkää jehovat!’

”Sitten kaikki työntekijät kokoontuivat istuntoon. Läsnä oli noin 400 henkeä, ja minut asetettiin tuomittavaksi tämän yleisön edessä kaikkien 17:n komitean jäsenen istuessa tuomareina. Kun aloin puolustaa puolueetonta asennettani vallankumoukseen nähden, kommunistijäsenet keskeyttivät minut ja hyökkäsivät uskonnollisia vakaumuksiani vastaan. He syyttivät Jehovan todistajia murhaajiksi, koska he kieltäytyvät verensiirroista, ja väittivät heidän olevan epäisänmaallisia; he vaativat minun erottamistani. Toiset jäsenet eivät olleet samaa mieltä. Yksi heistä sanoi, ettei kokousta ollut kutsuttu koolle tuomitsemaan jonkun ihmisen uskonnollisia vakaumuksia, vaan pohtimaan arvollisuuttani työntekijänä. Työstäni esitettiin suotuisa lausunto, ja kokous päättyi siihen, että säilytin työpaikkani esimerkillisen käytökseni vuoksi. On kiinnostavaa, että nuken puuhun ripustamisesta vastuussa ollut mies teki myöhemmin itsemurhan.”

TOISENLAINEN KOETUS

Näihin aikoihin kävi yleiseksi, että ihmiset osoittivat kunnioitusta esimerkiksi sellaisille kuolleille vallankumousjohtajille kuin Salvador Allendelle pitämällä viiden minuutin hiljaisuuden. Yhdessä sellaisessa tilanteessa, jossa oli kysymys erään portugalilaisen  sotilaan kuolemasta, Mário Netolle tapahtui seuraavaa:

”Koska en osallistunut tähän seremoniaan, työtoverini, jotka ovat kommunisteja, käyttivät tilaisuutta hyväkseen syyttääkseen minua. Kun asiaa käsiteltiin täysistunnossa, yleisön muodosti 250 työntekijää. Pitkän pöydän ääressä istui yhdeksän tuomaria, jotka edustivat toimistohenkilökunnan eri osastoja. Esitin puolustukselleni seuraavat ehdot, jotka hyväksyttiin: 1) Puhettani ei keskeytettäisi, 2) kuka tahansa saisi tehdä kysymyksiä puolustukseni päätyttyä, 3) minun sallittaisiin käyttää Raamattua.

”Koska syyte koski kuolleen kunnioittamista, saatoin selittää, mitä Raamattu osoittaa kuolleiden tilasta. Osoitin Valtakunnan toivon olevan ainoa ratkaisu levottoman, riistetyn ihmiskunnan ongelmiin. Kokous kesti kolme tuntia, ja uskon sen olleen tärkein julkinen puhe, mikä minulla on ollut etu pitää. Istunnon jälkeen toimistossa työskentelevät työtoverini tulivat luokseni ja esittivät suotuisia lausuntoja. Esimerkiksi eräs kommunisti sanoi: ’Olen aina pelännyt kuolemaa ja varsinkin sitä, mitä kuolleet saattavat tehdä minulle. Puheissasi on järkeä, ja haluan kiittää sinua lämpimästi.’ Eräs katolinen nainen sanoi: ’Onnittelen! Tuntui kuin keskuudessamme olisi ollut todellinen kristitty, nykyajan Pyhä Paavali. Pidit puolesi loistavasti. Oli etu kuulla sinun puhuvan.’ Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin yksimielinen päätös, että saisin jatkaa työtäni henkilökunnassa.”

SUURI OVI AUKEAA

Työ edistyi nyt pitkin harppauksin. Kolmen vuoden kuluessa vuodesta 1975 vuoteen 1977 perustettiin keskimäärin yksi uusi seurakunta joka viikko! Ajattelehan  näitä lukuja: Kahden vuoden aikana vuosina 1976–1977 levitettiin yli 110000 Raamattua; Jehovan todistajat olivat niin ollen suurin Raamatun levittäjien ryhmä Portugalissa! Samana ajanjaksona haaratoimisto lähetti seurakuntiin yli miljoona kirjaa! Vuonna 1977 julistajahuippu oli 20335, ja muistonvietossa oli kaikkien aikojen korkein läsnäolijamäärä, 47787.

Näihin aikoihin järjestimme suuria rynnistyksiä hyvän uutisen viemiseksi kaikille vapaille alueille. Kymmenet tilapäiset erikoistienraivaajat lähtivät liikkeelle autoryhminä. Haaratoimisto sai puhelinsoittoja, joissa pyydettiin lähettämään nopeasti tuhat kirjaa lisää! Oli tavallista, että neljän tienraivaajan autoryhmä levitti yli 2000 kirjaa kuussa. Näin annettiin suunnaton todistus!

TIENRAIVAAJIA GUINEA-BISSAUHUN

Guinea-Bissau sijaitsee Afrikan länsirannikolla Senegalin ja Guinean välissä, ja siellä on 530000 asukasta. Se on Afrikan uusimpia tasavaltoja. Se julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi vuonna 1973 ja sai itsenäisyyden täydessä määrin Portugalissa vuonna 1974 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen. Suuri osa väestöstä on muhamettilaisia.

Vuosien mittaan monet julistajat kävivät tässä maassa ja tekivät voitavansa kylvääkseen Valtakunnan totuuden siemeniä. Järjestyksellinen toiminta alkoi kuitenkin huhtikuussa 1976, kun Portugalista lähetettiin sinne kaksi erikoistienraivaajaa. He suorittivat seuraavien 14 kuukauden aikana todella valtavan työn. Manuel Silvestre kertoo: ”Ihmiset ovat vastaanottavaisia totuutta kohtaan, ja toverini kanssa me  johdamme tällä hetkellä yhteensä 67:ää raamatuntutkistelua.”

He tekivät suunnitelmia saarnatakseen kaukaisemmissa kaupungeissa kierrosvalvojan vierailun aikana toukokuussa 1977. Veli Rodrigo Guerreiron raportti ilmaisee tulokset: ”Saatoimme vuokrata auton vain lyhyeksi aikaa, ja siksi lastasimme sen niin täyteen kirjallisuutta kuin voimme. Lähdimme noiden kahden erikoistienraivaajan ja vaimoni kanssa Mansôaan, Bafatáan ja Nova Lamegoon. Oli aivan tavallista, että saatoimme jättää viisi tai kuusi kirjaa yhdelle puhuteltavalle. Vain kahdessa ja puolessa päivässä levitimme yhteensä 774 kirjaa ja Raamattua.”

Maahan oli tarkoitus lähettää lisää hyvän uutisen saarnaajia, mutta katolinen kirkko ei ollut mielissään tienraivaajien siellä otosta. Eräänä päivänä muuan pappi sanoi veli Manuel Silvestrelle ivalliselta äänellä: ”Me teimme olonne vaikeaksi Portugalissa, koska te ette taistelleet Afrikassa. Siksi teidän on parasta valmistautua siihen, että työtänne vastustetaan täällä!”

Pian sen jälkeen kahdelle erikoistienraivaajalle ilmoitettiin, että heidän on lähdettävä maasta 48 tunnin kuluessa. Syyn väitettiin olevan se, että heidän ”toimintansa vahingoittaa valtion sisäistä turvallisuutta”. Syyskuussa 1977 keskustelimme erään Lissabonissa toimivan suurlähettilään kanssa saadaksemme selville, mitä karkotetut tienraivaajat olivat tehneet vahingoittaakseen maan turvallisuutta, mutta hän ei antanut mitään selitystä.

Aika näyttää, miten Jehova huolehtii tästä maasta, mutta erikoistienraivaajien palvellessa siellä he antoivat henkilökohtaisesti todistusta monille hallituksen ministereille ja myös presidentille.

 EDISTYSTÄ KAP VERDESSÄ

Vuonna 1968 Kap Verdessä oli kolme julistajaa. Kun Portugalin siirtomaat saivat itsenäisyyden vuonna 1974, siellä oli 14 julistajan huippu. Tuota saaristoa vaivasi seitsemäs perättäinen kuivuuden vuosi. Sen vastakohdaksi oli näköpiirissä suuria hengellisiä siunauksia.

Neljä erikoistienraivaajaa Portugalista määrättiin kahdelle eri saarelle. He tekivät erinomaista työtä, ja palvelusvuoden 1976 lopussa saavutettiin 60 julistajan huippu, mikä oli 130 prosentin lisäys edelliseen vuoteen. Innokas ryhmä, johon nyt kuului 10 tienraivaajaa, levitti tuona vuonna yli 3000 Raamattua ja kirjaa. Muistonvietossa oli läsnä ennätysmäärä: 130 henkeä.

Todella huomattava tapaus oli pääkaupungissa Praiassa vuonna 1977 pidetty ensimmäinen täysimittainen piirikonventti. Veljet vuokrasivat suurimman elokuvateatterin nelipäiväistä konventtia varten ja esittivät kolme kokonaista raamatullista näytelmää. Esitelmää tuli kuuntelemaan yhteensä 284 henkeä.

Tammikuussa 1978 tapahtui jotakin odottamatonta, sillä neljä portugalilaista erikoistienraivaajaa karkotettiin ei-toivottuina henkilöinä. Tämä vain kannusti veljiä suurempaan toimeliaisuuteen. Vuonna 1982 meillä oli yhteensä 21 tienraivaajaa Kap Verden kentällä ja vuonna 1983 saatiin 155 julistajan huippu. Muistonvietossa oli vuonna 1983 läsnä 563 henkeä. Valtakunnan saarnaamista suoritetaan nykyään viidellä saarella. Suurempi elonkorjuu on tosiaan vielä odotettavissa tällä alueella.

HYVÄ UUTINEN LEVIÄÄ AZORIEN SAARISTOON

Viime vuosina monet ovat muuttaneet pois näiltä  saarilta. Samaan aikaan on jatkuvasti koottu lampaankaltaisia ihmisiä yhteen, ”niinkuin lampaita tarhaan”, Jehovan kansan seurakuntiin. Näiden Valtakunnan ylistäjien ääni on nyt kantautunut jokaiseen saareen. – Miika 2:12.

Ajattele tätä esimerkkiä: Santa Cruz das Floresin seurakunta muodostettiin vuonna 1975. Veli José Lima palasi kotisaarelleen Yhdysvalloista viedäkseen hyvän uutisen sukulaisilleen ja maanmiehilleen. Kun kierrosvalvoja vieraili heidän luonaan, esitelmän pitopaikaksi tarjottiin hienoa juhlasalia, ja läsnä oli 33 henkeä. Kokouksen jälkeen salin omistaja sanoi: ”Saatte muuten käyttää tätä salia kerran kuussa maksutta mihin tahansa erikoiskokoukseen.”

Joulukuussa 1981 tällä pienellä saarella saatiin 12 julistajan huippu, ja tuon vuoden muistonvietossa oli läsnä 50 henkeä. He ovat äskettäin saaneet valmiiksi hienon valtakunnansalin.

Tammikuun 1. päivänä 1980 sattunut maanjäristys aiheutti paljon tuhoa Terceiran saarella. 56 ihmistä sai surmansa, ja noin 15000 jäi kodittomaksi. Onneksi kukaan veljistä ei menettänyt henkeään, vaikka monien kodit vahingoittuivat. Suurimmassa kaupungissa Angra do Heroísmossa sijainnut valtakunnansali oli ainoa uskonnollinen rakennus, joka ei vahingoittunut, ja sitä käytettiin veljiemme tilapäisenä majapaikkana. Portugalin haaratoimisto lähetti yli viisisataa kiloa elintarvikkeita ja muita ensiaputarvikkeita hallituksen ensimmäisen lähetyksen mukana. Piirivalvoja, joka lähetettiin tutkimaan tilannetta, kertoi: ”Valittavaa henkeä ja masennusta, joka valtasi monet maanjäristyksen uhrit, ei esiintynyt veljiemme keskuudessa. Niiden veljien osoittama aito kiinnostus, jotka lähetettiin  heti muilta saarilla arvioimaan tilannetta, rohkaisi heitä suuresti.”

Näillä Keski-Atlantin saarilla Jehovalle kaikuva ylistyslaulu voimistuu vuosi vuodelta, ja nykyään sitä laulavien uskollisten julistajien huippu on 314.

EDISTYSTÄ MADEIRALLA

Tällä saarella saavutettiin 100:n Valtakunnan julistajan raja 1970-luvun alussa lähes 20 vuotta kestäneen saarnaamisen jälkeen. Kukaan ei olisi voinut kuvitellakaan, että muutaman vuoden kuluttua saataisiin yli 300:n hyvän uutisen saarnaajan huippu. Nykyinen huippu on 421, ja vuonna 1981 muistonvietossa oli ensimmäistä kertaa läsnä yli 1000 henkeä.

Vuonna 1973 erään yhtyeen johtaja esiintyi Madeiran pääkaupungin Funchalin loistohotelleissa. Hän kertoo kokemuksestaan: ”Olin äärimmäisen maailmallinen: join usein itseni humalaan ja vietin moraalitonta elämää. Sen jälkeen kun vaimoni oli jättänyt minut, eräs yhtyeen entinen soittaja alkoi puhua minulle vasta löytämästään Raamattuun perustuvasta toivosta. Lukiessani ensimmäisiä hänen antamiaan julkaisuja ymmärsin, että Valtakunnan toivo on myös minun toivoni. Toisen raamatuntutkistelun jälkeen menin valtakunnansaliin, mutta tunsin oloni kiusalliseksi hapsottavien hiuksieni ja hoitamattoman partani vuoksi. Senkin jälkeen, kun olin siistinyt ulkonäköäni, tiesin, että minun oli tehtävä muitakin muutoksia miellyttääkseni Jumalaa.

”Minulla oli palava halu kertoa toisille, mitä olin oppinut, mutta olin tehnyt sopimuksen, jonka mukaan jouduin soittamaan Azoreilla. Ennen kuin lähdin otin  mukaani 70 vanhaa lehteä tutkittavaksi. Luettuani ne kaikki halusin antaa ne myös toisille. Niinpä soitettuani kello 3:een saakka aamulla kuljin ovelta ovelle ja panin jokaisen oven alle lehden ja sen mukana henkilökohtaisen viestin. Tutkittuani Raamattua kaksi kuukautta omistin elämäni Jehovalle.

”Äitini, joka oli harras katolilainen, hämmästyi nähdessään uuden elämäntapani. Hän sanoi minulle eräänä päivänä: ’Olin usein, rukoillut, että Jumala vapauttaisi sinut tuollaisesta holtittomasta elämästä. Olen niin onnellinen nähtyäni, että Jehova on tuo Jumala ja että hän on vastannut rukouksiini.’ Kun 73-vuotias äitini oli tutkinut puoli vuotta, hänet kastettiin.” Nykyään veli John Vieira palvelee vanhimpana.

Monet veljet saattoivat tuskin uskoa korviaan kuullessaan, että Estádio dos Barreiros (Barreiros-stadion) oli varattu vuoden 1981 ”Valtakunnan uskollisuus” -piirikonventtia varten. Funchalin kaupungintalosta lahjoitettiin anteliaasti 11000 markan arvosta puutavaraa konventin käyttöön. Konventista kerrottiin paljon sanomalehdissä, radiossa ja televisiossa. Esitelmässä oli läsnä ennätysmäärä: 832 henkeä.

SYKÄHDYTTÄVIÄ TAPAHTUMIA ANGOLASSA

Tammikuussa 1974 Angolassa kuultiin sykähdyttäviä uutisia. Ulkoasiainministeriö ilmoitti, että Portugalissa hyväksytyt uskonnonvapauslait soveltuisivat myös siirtomaissa. Sitä seuranneena tapahtumain sarjalla oli valtava vaikutus Valtakunnan työhön. Maaliskuussa 1975 veljet luovuttivat kaikki laillista tunnustamista varten tarvittavat paperit, joissa oli 500 julistajan nimi ja osoite. Koska kokoontumisvapaus oli saatettu jälleen  voimaan, he tarttuivat viipymättä tilaisuuteen pitää ensimmäinen julkinen kierroskonventti. Missä? Luandan hienoimmassa urheilutalossa, Cidadela Desportivassa, kahtena viikonloppuna, 16. ja 23. maaliskuuta.

Octacílio Figueiredolle noiden tapahtumien muisteleminen tuottaa mielihyvää: ”Ensimmäiseen konventtiin kutsuttiin ainoastaan julistajat ja säännöllisesti kokouksissa käyvät. Olimme onnellisia nähdessämme esitelmässä 2888 henkeä. Koska kaikki sujui kitkattomasti, päätimme pitää myös toisen konventin. Tällä kertaa kutsuimme kaikki kiinnostuneet. On vaikea kuvailla, kuinka hämmästyneitä olimme nähdessämme toisessa esitelmässä 7713 henkeä! Jotkut läsnäolijoista. olivat viettäneet yli 15 vuotta siirtomaavankiloissa ja työleireillä. Ilon kyyneleitä vieri pitkin heidän kasvojaan heidän laulaessaan loppulaulua.” Miten liikuttava hetki se olikaan näiden uskollisten veljien elämässä!

Veli Luis Sabino kertoo kokemuksen, joka sattui tässä kierroskonventissa: ”Koska kolmen portugalilaisia vastaan taistelleen poliittisen liikkeen välillä oli nyt paljon riitaisuuksia, poliiseja lähetettiin suojelemaan konventtia. Edellisellä viikolla oli puhjennut mellakka tässä samassa rakennuksessa pidetyn poliittisen kokouksen aikana. Eräs poliisi halusi mennä sisälle rakennukseen kuuntelemaan, mitä siellä sanottiin, koska hän oli kuullut monia kiistanalaisia asioita Jehovan todistajista. Ohjelma teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän riensi kotiinsa ja toi paikalle vaimonsa ja lapsensa. Se johti siihen, että hänelle ja hänen perheelleen aloitettiin raamatuntutkistelu.”

 Syyskuun 5. päivänä 1975 hallituksen virallinen kiertokirje julisti Jehovan todistajat ”hyväksytyksi uskonnoksi”. Eri puolilta maata saaduista kirjeistä ilmeni, että jokaisessa provinssissa oli satoja kiinnostuneita. Kun kierrosvalvoja vieraili erään hyvin kaukana toimivan ryhmän luona, hän hämmästyi nähdessään 583 ihmisen tulevan kuuntelemaan esitelmää!

TYÖ KIELLETÄÄN ANGOLASSA

Nyt tässä maassa, joka tavoitteli kiihkeästi itsenäisyyttä, puhkesi sisällissota. Vaikka siirtomaahallinto päättyi virallisesti 11. marraskuuta 1975 ja perustettiin uusi tasavalta, edessä oli vaikea aika ja monia sisäisiä ongelmia. Yhtäkkiä 14. maaliskuuta 1978 Jehovan todistajat kiellettiin. He jatkavat kuitenkin esimerkillisen elämän viettämistä ja rukoilevat, että korkeissa hallitusasemissa olevat tutkisivat tosiasioita. Tosiasiat puhuvat puolestaan ja osoittavat selvästi Jehovan todistajien olevan rauhaa rakastavia ihmisiä. Angolan Jehovan todistajat ovat päättäneet ”edelleenkin viettää rauhallista ja hiljaista elämää täydessä jumalisessa antaumuksessa ja vakavuudessa”. – 1. Tim. 2:1, 2.

PORTUGALIN ENSIMMÄINEN KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Samoihin aikoihin Portugalissa ilmoitettiin, että Lissabonissa pidettäisiin vuoden 1978 ”Voittoisan uskon” kansainvälinen konventti. Se herätti suurta odotusta. Sen sijaan että portugalilaiset veljet olisivat vieraina jossakin muussa maassa, heillä olisi nyt ensimmäistä kertaa etu olla isäntänä.

 Ihanteelliseksi konventtipaikaksi osoittautui Restelo-stadion, josta oli kaunis näköala Tajo-joelle ja Euroopan pisimmälle riippusillalle. Osanottajia tuli yli 12 maasta. Läsnäolijoiden huippu oli 37567, ja yhteensä 1130 kastettiin. Noin 6000 konventtilaista osallistui kenttäpalvelukseen, ja monet tekivät ensimmäistä kertaa katutyötä. He suuntasivat kulkunsa rautatie- ja bussiasemille, puistoihin ja toreille ja levittivät 250000 jakeluilmoitusta ja 25000 lehteä.

Näihin aikoihin oli eräs filippiiniläinen veli tulossa säiliölaivalla Portugaliin. Hän oli hartaasti halunnut olla mukana jossakin kansainvälisessä konventissa, mutta täällä hän nyt oli merellä. Siitä huolimatta hän edelleen rukoili hellittämättä asian johdosta. Kun tuo öljysäiliölaiva nousi ylös Tajo-jokea, hän suuntasi kiikarinsa kohti rantaa. Katsos kummaa! Siellä oli suuri ilmoitus, jossa mainostettiin Lissabonissa pidettävän kansainvälisen konventin esitelmää! Laivan oli määrä olla satamassa vain muutamia tunteja, mutta kapteeni ilmoitti yllättäen, että he joutuisivat joidenkin pienten korjausten vuoksi viipymään siellä useita päiviä. Veljemme kiitti Jehovaa voidessaan olla onnellisten konventin osanottajien joukossa.

Tässä konventissa sattui myös eräs onnellinen tapaaminen. Vuosia aikaisemmin Maria ja Elisa olivat olleet läheisiä ystäviä. Maria oli kuitenkin muuttanut Alankomaihin. Sillä välin Elisasta oli tullut Jehovan todistaja. Heinäkuussa 1974 hän valmistautui parhaillaan lähtemään Ranskassa pidettävään piirikonventtiin, kun ovikello soi. Siellä oli Maria, joka oli tullut Alankomaista Portugaliin viettämään muutaman lomapäivän hänen luonaan. Nähdessään matkalaukut Maria kysyi: ”Mihin olet lähdössä?”

 ”Me olemme lähdössä Toulouseen konventtiin.”

”Eihän sinulla aikaisemmin ole ollut tapana matkustella minnekään. Millainen konventti tämä sitten on?”

”Se on Jehovan todistajien konventti.”

”Hyvänen aika! Kuinka voit seurustella sellaisen kauhean ryhmän kanssa?”

Harmistunut Maria lähti kiireen kaupalla. Mutta missä hän nyt viettäisi lomansa? Yksi asia oli varma: ei ainakaan kenenkään Jehovan todistajan kodissa! Hän meni erään toisen ystävänsä luo, ja saatuaan kutsun sisään hän jälleen huomasi kaikkialla matkalaukkuja. Hän kysyi epäröiden: ”Mihin olet lähdössä kaikkien näiden matkalaukkujen kanssa?”

Vastaus oli: ”Olen lähdössä Ranskaan huomenna!”

”Et kai vaan Toulouseen!”

”Juuri sinne! Olen lähdössä Jehovan todistajien konventtiin. Mutta mistä sinä tiesit sen?”

”Mitäpä siitä! Minua alkaa jo pelottaa. Parasta lähteä heti.”

Kului vuosia, eikä kumpikaan kahdesta sisarestamme kuullut sanaakaan Mariasta. Sitten juuri ennen kansainvälistä konventtia Elisa sai Marialta kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi töykeitä sanojaan ja epäkohteliaisuuttaan. Hänellä oli yksi pyyntö: ”Voisitko varata sisarellesi vuoteen kodistasi Lissabonissa pidettävän kansainvälisen konventin ajaksi?” Kuvittele, miten iloisia nämä aikoinaan läheiset ystävät olivat nyt, kun heidän voittoisa uskonsa oli yhdistänyt heidät sisarina!

Uutiskuvalehti Opçāo (10.–16. elokuuta 1978) selosti konventtia seuraavasti: ”Kuka tahansa, joka on  ollut Fátimassa pyhiinvaeltajien aikaan, havaitsee tämän hyvin erilaiseksi. – – Uskonnollinen ilmapiiri on erilainen. Mystiikan sijasta täällä pidetään kokousta, jossa uskovat keskustelevat sopusointuisesti ongelmistaan, uskostaan ja hengellisestä näkemyksestään. Heidän käytöksensä osoittaa, että he todella välittävät toisistaan.”

LISÄSIUNAUKSIA

Syyskuussa 1981 haaratoimisto ilmoitti, että veljet voisivat jälleen tilata itselleen Vartiotorni- ja Herätkää-lehdet. Ne olivat olleet kiellettyjä siitä saakka, kun vaino puhkesi vuonna 1961.

Helmikuussa 1982 veli F. W. Franz vihki vastarakennetun Lissabonin konventtisalin. Tilaisuus muistutti perhejuhlaa, sillä hän oli ensimmäinen hallintoelimen jäsen, joka kävi Portugalissa toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947. Veljet rakensivat tämän hienon salin, johon mahtuu 1315 henkeä, ja se palvelee yhdeksää kierrosta suur-Lissabonin alueella.

HYVIÄ TULOKSIA SAADAAN JUMALAN VOIMAN AVULLA

Kun ensimmäinen kenttäpalvelusraportti lähetettiin Brooklyniin vuonna 1947, kukaan ei osannut aavistaakaan, miten suuri nykyinen teokraattinen järjestö olisi Portugalissa. Innokkaat veljet ja sisaret, joita on niin paljon, ettei heitä voida mainita nimeltä tässä selonteossa, ovat menneet rohkeasti eteenpäin Hänen voimassaan ja saarnanneet hyvää uutista maan joka kolkalla. Tienraivaajat ovat menneet Madeiraan, Azoreille,  Kap Verdeen, Guinea-Bissauhun, Angolaan, Timoriin ja Macaoon. Kuten apostoli Paavali sanoi, Jumala on ”meissä vaikuttavan voimansa mukaisesti” tehnyt ”enemmän kuin yltäkylläisesti yli kaiken sen, mitä pyydämme tai mielessämme kuvittelemme”, ja suurenmoinen todistus on annettu. – Ef. 3:20.

Jotkut ensimmäisistä tienraivaajista huolehtivat yhä toimeliaasti tehtävästään. Erikoistienraivaajien määrä on noussut 202:een. Mitä he ajattelevat? Sisar Maria José Henriques, joka on palvellut erikoistienraivaajana yli 20 vuotta, sanoo: ”Olen 60-vuotias, mutta tunnen yhä samaa iloa palveluksessa ja samaa halua auttaa toisia. Minulla on ollut etu auttaa 89:ää ihmistä kasteelle saakka, ja monet muut ovat olleet hyvää vauhtia edistymässä kohti vihkiytymistä, kun olen lähtenyt  uudelle alueelle. Kiitän Jehovaa kaikesta hänen huolenpidostaan ja ansaitsemattomasta hyvyydestään.”

Eräs toinen sisar, Graciete Andrade, joka on palvellut 18 vuotta erikoistienraivaajana, sanoo: ”On ollut sykähdyttävää auttaa 106:ta ihmistä oppimaan totuus ja luoda perustus kolmelle seurakunnalle. Minulle tuottaa syvää tyydytystä nähdä, kun kypsät miehet ottavat vanhimpina johdon seurakunnissa, ja tietää, että minulla on ollut etu auttaa heitä.”

Työ kasvaa jatkuvasti ja palvelusvuonna 1983 huippu on noussut 25118:aan Valtakunnan julistajaan 395 seurakunnassa ja ryhmässä. Vaikka maassa on jo yksi Jehovan todistaja jokaista 372 asukasta kohti, on vielä paljon työtä tehtävänä, sillä 10 prosenttia väestöstä asuu vapaalla alueella. Viime vuoden muistonvietossa oli läsnä 61479 henkeä, mikä osoittaa, että tulevaisuudessa on erinomaisia kasvumahdollisuuksia.

Jehovan järjestö on ohjannut ja johtanut työtä Portugalissa niin vaikeuksien kuin nopean laajennuksenkin aikoina. Jehova itse tosiaan täyttää laumansa Suurena Paimenena Jeremian 23:3:een kirjoitetun suurenmoisen lupauksensa: ”Ja minä kokoan lampaitteni tähteet kaikista maista, joihin olen ne karkoittanut, ja tuon ne takaisin laitumelleen, ja ne ovat hedelmälliset ja lisääntyvät.” Portugalilaiset veljemme menevät onnellisina eteenpäin, kunnes Valtakunnan saarnaamistyö on saatettu päätökseen, ja he auttavat vielä monia lampaankaltaisia ihmisiä käyttämään hyväkseen tätä pelastuksen päivää.

[Taulukko s. 234]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajamäärän kasvu

22 a

1982

20

1978

18

16

14

12

10

8

6

1968

4

2

1958

1948

1938

0

[Alaviitteet]

 [Kartta s. 135]

(Ks. painettu julkaisu)

Portugali

Moncão

Bragança

Braga

Porto

Gondomar

Pêso da Régua

Vila Nova de Gaia

Aveiro

Guarda

Coimbra

Lousa

Caldas da Rainha

Torres Vedras

Estoril

Parede

Lissabon

Almada

Setúbal

Faro

ESPANJA

ATLANTIN VALTAMERI

Azorit

FLORES

Santa Cruz

GRACIOSA

PICO

TERCEIRA

Angra de Heroísmo

SÃO MIGUEL

Ponta Delgada

SANTA MARIA

Madeira

PORTO SANTO

MADEIRA

Funchal

ATLANTIN VALTAMERI

AZORIT

MADEIRA

EUROOPPA

AFRIKKA

[Kartat s. 175]

(Ks. painettu julkaisu)

Macao

AASIA

MACAO

AUSTRALIA

INTIAN VALTAMERI

KIINA

MACAO

MACAON MERI

TAIPA

COLOANE

[Kartat s. 178]

(Ks. painettu julkaisu)

ATLANTIN VALTAMERI

AFRIKKA

KAP VERDEN SAARET

GUINEA-BISSAU

ANGOLA

INTIAN VALTAMERI

AASIA

Angola

Luanda

Nova Lisboa

Moçâmedes

ZAIRE

SAMBIA

NAMIBIA

ATLANTIN VALTAMERI

Kap Verden saaret

SANTO ANTÃO

SÃO VICENTE

SANTA LUZIA

SÃO NICOLAU

SAL

BOA VISTA

MAIO

SÃO TIAGO

Praia

FOGO

BRAVA

Guinea-Bissau

Nova Lamego

Bafatá

ATLANTIN VALTAMERI

SENEGAL

GUINEA

[Kartta s. 239]

(Ks. painettu julkaisu)

Timor

TIMOR

Dili

TIMORINMERI

INDONESIA

AUSTRALIA

INTIAN VALTAMERI

AASIA

AFRIKKA

INTIAN VALTAMERI

TYYNI VALTAMERI

TIMOR

AUSTRALIA

[Kuva s. 138]

Virgílio Ferguson, joka määrättiin vuonna 1926 huolehtimaan Valtakunnan eduista Portugalissa, ja João Feliciano, joka palasi kotimaahansa vuonna 1929 levittämään hyvää uutista

[Kuva s. 143]

Eliseu Garrido kiinnostui totuudesta jo nuorena ja auttoi viemään työtä eteenpäin Portugalissa

[Kuva s. 146]

Innokkaat sisaret Delmira M. S. Figueiredo ja Deolinda P. Costa, jotka järjestivät Almadan raamatuntutkisteluryhmän

[Kuva s. 151]

John Cooke oli Jehovan todistajien ensimmäinen lähetystyöntekijä Portugalissa, ja hänellä oli tärkeä asema työn järjestämisessä. Tässä hän on vaimonsa Kathleenin kanssa

[Kuva s. 153]

Tämän Lissabonissa sijaitsevan rakennuksen ensimmäinen kerros palveli Portugalin ensimmäisenä valtakunnansalina

[Kuva s. 159]

Talo, jossa Azoreilla pidettiin ensimmäiset esitelmät, kun A. Nunes palasi kotisaarelleen Picoon

[Kuva s. 167]

António Manuel Cordeiro, josta tuli Portugalin ensimmäisiä osa-ajan tienraivaajia, ja hänen vaimonsa Odete. Molemmat ovat yhä tienraivaajia

[Kuva s. 170]

Yksi hengellisen virkistyksen saamiseksi järjestetyistä ”piknikeistä”

[Kuva s. 191]

Portugalin ensimmäinen kokoaikainen kierrosvalvoja D. Piccone ja hänen vaimonsa Elsa (vasemmalla oleva pariskunta) ja innokas hyvän uutisen saarnaaja Joaquim Martins ja hänen perheensä.

 [Kuva s. 242]

Haaratoimisto Estorilissa

[Kuva s. 255]

Lissabonin konventtisali