Belgia

BELGIA sijaitsee Ranskan, Saksan, Alankomaiden ja Englannin välissä. Sen historia liittyy läheisesti näihin kansoihin, jotka ovat monesti selvitelleet poliittis-uskonnollisia erimielisyyksiään Belgian maaperällä. Toinen toistaan seuranneiden suurvaltojen – Espanjan, Itävallan, Ranskan ja Hollannin – herruuden aikana roomalaiskatolinen kirkko ei suinkaan pysynyt puolueettomana. Päinvastoin se pääsi historian lehdille teurastamalla muka Jumalan nimessä raa’asti tuhansia ihmisiä hirvittävän inkvisition kautena.

 Vuonna 1830 Belgia julistautui itsenäiseksi, mutta se ei hälventänyt sankkaa hengellistä pimeyttä. Ensimmäinen Belgiassa käynyt Jehovan todistaja Charles Taze Russell vieraili Antwerpenissä ja Brysselissä vuonna 1891 ja havaitsi tuon uskonnollisen pimeyden. Hän näki, että tuossakin maassa luopiokristikunta sorti ihmisiä ja ettei ihmisillä sielläkään ollut tietoa Raamatun totuuksista.

Pappien ja heidän epäraamatullisen helvetintulioppinsa pelko esti ihmisiä avaamasta Raamattua. He sanoivat: ”Meidän ei ole lupa lukea Raamattua – –. Se on kielletty kirja.” Jotkut pikkukylien iäkkäät asukkaat muistavat yhä, miten katolinen kirkko kielsi jyrkästi lukemasta Raamattua.

Belgian katolisuus ei kuitenkaan voinut estää Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista Jeesuksen käskyn mukaisesti. Jumalan valtakunnan sanoma, jonka levittämisen Russell aloitti, oli tavoittava tämän maan vilpittömien katolilaisten sydämet, olivatpa he sitten hollannin-, ranskan- tai saksankielisiä.

Flaamit, jotka muodostavat noin 60 prosenttia väestöstä, asuvat Belgian pohjoisosassa (jota kutsutaan Flanderiksi) ja puhuvat hollantia. Vallonit, joita on noin 40 prosenttia väestöstä, asuvat Etelä-Belgiassa ja puhuvat ranskaa. Molemmat kansanryhmät ovat edustettuina myös maan pääkaupungissa Brysselissä. Lisäksi noin 60000 saksankielistä asukasta elää Belgian itäosissa lähellä Saksan rajaa.

ENSIMMÄISET SIEMENET KYLVETÄÄN

Eräänä päivänä vuonna 1901 Jean-Baptiste Tilmant vanhempi, joka oli kotoisin Jumet-Gohissartin  pienestä kaivoskaupungista Charleroin liepeiltä, näki ”Tuhatvuotissarastus”-sarjan a kirjoja mainostettavan sanomalehdessä. Hän tilasi heti kaksi ensimmäistä osaa ja alkoi lukea niitä. Hänelle oli todella lohdullista ja sykähdyttävää nähdä hyvän uutisen totuuden loistavan kirkkaana! Miten hän olisi voinut olla kertomatta näistä asioista ystävilleen? Seuraavana vuonna 1902 hän kokosi ystäviään kotiinsa tutkimaan Pyhää Raamattua, ja siitä lähtien tuo pieni ryhmä kokoontui säännöllisesti joka sunnuntai.

Siihen aikaan totuuden valo oli jo tunkeutunut muihinkin Euroopan maihin, erityisesti Sveitsiin, jossa veli Adolphe Weber huolehti Valtakunnan eduista osassa Eurooppaa. Veli Tilmantin valtava totuuden nälkä sai hänet kirjoittamaan tälle veljelle ja pyytämään lisää tietoa. Vastaukseksi veli Weber ulotti saarnamatkansa Charleroihin vahvistaakseen siellä olleen pienen ryhmän uskoa.

Hengellistä ravintoa, jota ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja” oli siihen asti jakanut englannin kielellä, piti nyt jakaa myös ranskankielisille ihmisille. Vuonna 1903 ”Siionin Vartiotorni” ilmestyi ensimmäisen kerran ranskaksi. Totuuden valon oli määrä loistaa hyvin kirkkaana tällä hiilikaivosalueella. Niinpä tämä pieni ryhmä raamatuntutkijoita, kuten heitä siihen aikaan nimitettiin, lähti säännöllisesti joka sunnuntai ”kentälle” jakamaan tämän kahdeksansivuisen lehden sisältämiä totuuden siemeniä. Lehtiä tarjottiin niille, jotka tulivat ulos kristikunnan kirkoista sunnuntaiaamuisin. Siten ranskankielisen  ”Siionin Vartiotornin” kahta ensimmäistä numeroa levitettiin laajalti.

KASVU ALKAA

Vähitellen Jumet-Gohissartin pieni ryhmä laajensi saarnaamistoimintaansa maan muihin osiin, erityisesti eteläosiin, joissa puhuttiin ranskaa. Belgian hollanninkieliset osat Jumalan valtakunnan totuus tavoitti vasta myöhemmin.

Vuoden 1904 elokuussa, kymmenen vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa, näiden hyvän uutisen rohkeiden sanansaattajien nähtiin ulottuvan toimintansa aina Ranskassa sijaitsevaan Denainiin asti. Siellä he jälleen tarjosivat lehtiä erään baptistikirkon edessä rakennuksesta poistuville ihmisille. Mitkä olivat seuraukset? Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1906, Denainiin perustettiin seurakunta.

Muitakin raamatuntutkijoiden ryhmiä perustettiin sitä mukaa kuin Jean-Baptiste Tilmant tovereineen levitti rohkeasti Raamatun totuuksia. Työn laajeneminen sillä tavoin teki kirjallisuusvaraston perustamisen välttämättömäksi, ja se järjestettiinkin veli Tilmantin kotiin Jumet-Gohissartiin.

RANSKASTA BELGIAAN

Noista ajoista lähtien belgialaiset veljet eivät enää käyneetkään rajanaapurissaan Ranskassa, vaan päinvastoin. Ranskaan perustetut ryhmät kasvoivat siinä määrin, että vuonna 1913 tuhat henkeä kokoontui Denainiin kuuntelemaan veli J. F. Rutherfordin puhetta.

François Caré, joka oli oppinut totuuden Ranskassa, matkusti Liegèen vuoden 1910 paikkeilla tapaamaan  protestanttiystäväänsä, joka oli nimeltään Edouard Verdière. Veli Caré ei voinut enää pitää totuuden polttavaa tulta sisällään, vaan halusi auttaa ystäväänsä vapautumaan väärästä uskonnosta. Mutta Verdière vastusti asiaa jopa siinä määrin, että veli Caré sanoi lopulta: ”En halua keskustella tästä enempää sinun kanssasi. En aio heittää helmiäni sioille.” Sen sanottuaan veli Caré meni vuoteeseen.

Yön aikana Verdière pyöritteli tuota lausetta mielessään, ja seuraavana aamuna hän kysyi veljeltä, mitä tämä oli tarkoittanut. Veli vastasi, ettei hän enää puhuisi totuudesta, koska oli ilmeistä, ettei ”helmiä” otettu vastaan. Miehestä tuli myötämielisempi, ja niinpä veli Caré alkoi Ranskaan palattuaan lähettää säännöllisesti lehtiä tälle hiilikaivoksessa työskentelevälle ystävälleen. Hän oli myös lähettänyt tälle useita Raamatun tutkielmien osia. Verdière omaksui totuuden nopeasti ja alkoi pian pitää esitelmiä. Hän oli jopa niiden veljien joukossa, jotka puhuivat veli Jean-Baptiste Tilmantin hautajaisissa vuonna 1911.

Siten totuuden valo alkoi tunkeutua hengellisen pimeyden läpi tässä toisessakin Belgian osassa, Liègessä.

PAPIT VASTUSTAVAT

Samassa hiilikaivoksessa, jossa Edouard Verdière työskenteli, oli toinenkin vilpitön totuuden etsijä, Leonard Smets. Leonard Smets oli erittäin vilpitön katolilainen, joka kävi perheineen säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Hän rukoili jopa matkalla kirkkoon käyttäen rukousnauhaansa. Hän oli syntyperältään  flaamilainen ja asettui asumaan Liègen provinssissa sijaitsevaan Heure-le-Romainiin lähelle Vivegnis’tä. Vuonna 1900 eräs protestantti sitten tarjosi hänelle Raamattua sanoen: ”Minulla on Jumalan kirja.”

Eräänä päivänä Leonard Smets tunnusti papille ripittäytyessään, että hän oli lukenut Raamattua. Pappi vastasi, että jos hän halusi synninpäästön, hänen täytyisi ensin tuoda Raamattunsa papille. Siitä päivästä lähtien Leonard Smets lakkasi käymästä katolisessa kirkossa tuumien: ’Jos he ovat todella vilpittömiä, he tulevat etsimään minua, sillä heidän velvollisuutensahan on mennä etsimään kadonneita lampaita.’ Mutta pappia ei koskaan kuulunut. Niinpä Leonard Smets alkoi käydä protestanttien jumalanpalveluksissa.

Ollessaan työssä hiilikaivoksessa Smetsillä oli tapana lukea Uutta testamenttiaan. Eräänä päivänä Verdière huomasi sen, ja saadakseen selville, mihin uskontoon mies kuului, hän alkoi laulaa protestanttista virttä. Se herätti Smetsin huomion ja sai hänet kysymään Verdièreltä, oliko tämäkin protestantti. Verdière vastasi: ”Olin ennen, mutta minulla on sinulle jotain parempaa.” Sitten hän ojensi Smetsille erään ”Siionin Vartiotornin” numeron ja todisti tälle perinpohjaisesti. Tämä tapahtui vuonna 1912.

Leonard Smets puolestaan ei pitänyt hyvää uutista omana tietonaan, vaan kertoi siitä flaamilaiselle työtoverilleen Joseph Poelmansille, jolla oli seitsemän lasta. Kyllästyneenä katolisiin oppeihin myös tämä mies oli kääntynyt protestantiksi. Mutta luettuaan Smetsiltä saamansa lehden hänkin havaitsi, että se sisälsi totuuden.

 Aikanaan nämä kolme kaivosmiestä, Verdière, Smets ja Poelmans, päättivät mennä kysymään Liègen provinssissa sijaitsevan Herstalin kaupungin protestanttiselta papilta, miten hän selittäisi ihmissielun kuolemattomuutta, kolminaisuutta ja helvetintulta koskevat opit. Pastori ei tarjonnut heille apuaan, vaan sen sijaan vihastui ja ajoi heidät tiehensä! Näin he huomasivat, ettei hän ollut sen parempi kuin katolinenkaan pappi. Niinpä nuo kolme miestä alkoivat tutkia Pyhää Raamattua säännöllisesti käyttäen apunaan lehtiä joita he olivat saaneet Ranskasta.

PERHEEN VASTUSTUS

Veli Smetsin vaimo, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa, vastusti hänen asennettaan totuuden puolesta niin voimakkaasti, että oli valmis jättämään hänet ja ottamaan heidän kahdeksan lastaan mukaansa. Eräänä päivänä, ennen kuin hänen miehensä oli tullut työstä, hän kokosi lapsensa kertoakseen heille aikeistaan. Hänen 15-vuotias poikansa Marcel, joka oli vanhin lapsista ja josta myöhemmin tuli Jehovan todistaja, kysyi äidiltään: ”Lyökö isä sinua? Onko hän juoppo? Pitääkö hän palkan itsellään?” Rouva Smets vastasi: ”Ei.” Marcel sanoi silloin äidilleen, ettei hän lähtisi. Juuri sillä hetkellä perheen isä tuli kotiin työstä ja sanoi hyvin rauhallisesti perheelleen: ”Jos te lähdette, minä autan teitä edelleenkin puutarhan hoidossa ja puiden pilkkomisessa.” Näin suurenmoisen rakkaudenilmauksen jälkeen perhe pysyi koossa.

KASVUA VUOTEEN 1912 MENNESSÄ

Vuoteen 1912 mennessä oli muodostunut seitsemän ryhmää, jotka kokoontuivat tutkimaan ja palvelukseen.  Ne sijaitsivat Haine St. Paulissa, Flémalle-Hautessa, Engisissä, Amayssa, Ampsinissa ja Liègessä sekä Jumet-Gohissartissa, jossa ensimmäinen ryhmä oli muodostettu vuonna 1902. Nämä tutkisteluryhmät kokoontuivat yhteen kerran kuussa, ja veli Weber Sveitsin haaratoimistosta kävi säännöllisin väliajoin heidän luonaan.

ENSIMMÄINEN KONVENTTI VAHVISTAA USKOA

Vuoden vaihteen lähestyessä veli J. F. Rutherford vieraili belgialaisten veljien luona, ja he pitivät ensimmäisen konventtinsa Jumet-Gohissartissa. Tämä konventti vahvisti suuresti heidän uskoaan silloin niin lähellä olleeseen messiaanisen Valtakunnan perustamiseen.

ENSIMMÄINEN KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Muutamia kuukausia myöhemmin, 31. elokuuta 1913, noilla veljillä oli etu olla läsnä toisessakin konventissa, tosin ei tällä kertaa Belgiassa vaan Pariisissa Ranskassa. Siellä he kokoontuivat yksipäiväiseen kansainväliseen konventtiin yhdessä muiden raamatuntutkijoiden kanssa, jotka olivat tulleet Sveitsistä, Saksasta ja Ranskasta kuuntelemaan Vartiotorni-seuran presidenttiä, C. T. Russellia. Veli Russell oli juuri tullut melkoisesti suuremmasta konventista Englannin Southportista, mutta hän oli hyvin liikuttunut nähdessään 70 innokasta veljeä ja sisarta, jotka olivat tehneet pitkän matkan ja tulleet neljästä eri maasta. Vaikkei hän voinutkaan ymmärtää heidän kieltään, hän saattoi havaita heidän kasvoiltaan heijastuvan syvän kiinnostuksen totuutta kohtaan. Tulkin avulla he saivat vahvistusta ilmoituksesta, jonka mukaan vuosi 1914  olisi merkkivuosi. Se oli totisesti ikimuistettava päivä!

1914 – MERKKIVUOSI

Ennen tuon merkkivuoden alkua, toisin sanoen vuoden 1913 loppupuolella tutkisteluryhmissä oli läsnä keskimäärin 70 henkeä. Sitten koitti vuosi 1914, eivätkä ihmiset olleet unohtaneet, mitä nuo uskolliset julistajat olivat ennustaneet tuosta vuodesta. Kun veljet kokosivat ahkerasti perunasatoa puutarhoissaan, ihmiset pilkkasivat heitä, koska veljet olivat vuonna 1913 sanoneet, että vuoden 1914 perunasato kaivettaisiin maasta tykkien jylistessä. Pian sen jälkeen ensimmäinen maailmansota puhkesi Euroopassa ja muutti-Belgian taistelukentäksi. Todisteet siitä, että pakanain ajat olivat todella loppuneet, rohkaisivat näitä raamatuntutkijoita jatkamaan saarnaamistehtävänsä täyttämistä. – Luukas 21:24–26.

Sodan aikana nämä nöyrät kaivostyöläiset osallistuivat myös innokkaasti konventteihin. Päästäkseen konventtiin he kävelivät jopa 99 kilometriä Liègestä Charleroihin rautatietä pitkin.

Vuoden 1914 jälkeiset vuodet koettelivat jokaisen uskon äärimmilleen. (Ilm. 2:10) Vaikka vuosi 1914 osoittautuikin Raamatussa mainituksi merkkivuodeksi, kristittyjen seurakunnan ei kuitenkaan ollut vielä silloin aika mennä taivaaseen, kuten monet veljistä olivat odottaneet. Ennen näkemätön todistamistyö oli vielä suoritettava. Kuka osoittaisi tottelevansa Kristuksen käskyä, jonka mukaan ”tämä valtakunnan hyvä uutinen” piti saarnata, ennen kuin loppu tulisi? (Matt. 24:14) Useilta puuttui intoa ja halua saarnata Jumalan valtakuntaa julkisesti, ja he erosivat Jehovan kansan yhteydestä. Pienten ryhmien keskuudessa  alkoi kierrellä painotuotteita, joissa korostettiin enemmän henkilökohtaisia mielipiteitä kuin Jumalan paljastettuja totuuksia.

PUHDISTUSTYÖ

Vuonna 1918, kun puhdistus oli tehty eli kun elonkorjuutyötä vastustavat oli kitketty pois, vain viisi uskollista Jehovan palvelijaa julisti enää Jumalan valtakuntaa. He olivat Tilmantin perhe, Haine St. Paulissa asunut veli Fontaine sekä veljet Smets ja Poelmans Liègestä. Edes Edouard Verdière, joka oli niin innokkaasti pitänyt esitelmiä ja esittänyt Luomisnäytöstä, ei enää ollut heidän joukossaan. Veli Poelmans vuodatti kyyneleitä nähdessään niin monien vetäytyvän pois Jehovan järjestöstä. Noin 30 vuotta myöhemmin eli vuoden 1950 tienoilla Edouard Verdière palasi Jehovan järjestöön ja pysyi sitten veljien yhteydessä kuolemaansa saakka.

”Pahan orjan” painamat julkaisut kiersivät jatkuvasti tutkisteluryhmien keskuudessa. Horjumaton usko Jehovaan ja hänen näkyvään järjestöönsä oli välttämätön vastustettaessa niitä, jotka halusivat kompastuttaa uskolliset veljet. Eräässä kokouksessa veli Poelmans piti selvän ja antaumuksellisen puheen, jonka tarkoitus oli lujittaa veljien luottamusta Jehovan järjestöön. Seuraava puhuja ei sitten noussutkaan lavalle, sillä hän oli valmistanut täysin toisenlaisen puheen kuin veli Poelmans.

Uskollisena pysyneet eivät kadottaneet rohkeuttaan. Innokkaammin kuin koskaan aikaisemmin he julistivat messiaanista Valtakuntaa koko maassa saarnaten, että ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Sen ansiosta kaksi vuotta myöhemmin,  vuonna 1920, muistonvietossa oli läsnä Jumet-Gohissartissa ja Charleroissa yhteensä 14 ja Liègessä 40. Ne jotka olivat eronneet Jehovan kansasta vuonna 1918 joko ihmispelon vuoksi tai siksi, etteivät he halunneet toimia yhdessä ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” kanssa, painuivat unohduksiin.

JEHOVA SIUNAA NÖYRIÄ

Pian Belgian hollanninkielisetkin osat saivat kuulla Valtakunnan sanoman. Veli J. Poelmans ajoi pyörällä 120 kilometriä Liegestä Antwerpeniin levittääkseen totuuden sanaa tuon Belgian suurimman kaupungin asukkaille.

Veli Poelmans ei kuitenkaan toiminut ainoastaan Antwerpenissä. Hän ja veli L. Smets saarnasivat ovelta ovelle myös Liègessä, vaikka he olivatkin ainoita, jotka tekivät niin. Kumpikaan heistä ei osannut kirjoittaa kovin hyvin, joten he antoivat kenttäpalvelusraporttiensa täyttämisen niiden tehtäväksi, jotka eivät osallistuneet talosta-taloon-työhön. Heidän palvelusraporttinsa lähetettiin Sveitsin haaratoimistoon, joka huolehti Belgian työstä vuoteen 1929 saakka. Sveitsin toimiston veljet kuitenkin vaativat, että nuo kaksi veljeä täyttäisivät raporttinsa itse parhaan kykynsä mukaan.

Veli Smets oli hankkinut huomattavan Raamatun tuntemuksen. Vuonna 1931 hän jätti työpaikkansa hiilikaivoksessa ja ryhtyi apulaiseksi eli osa-ajan tienraivaajaksi, kuten me nykyisin sanoisimme. Apostoli Paavalia jäljitellen hän ei halunnut tulla taakaksi kenellekään vaan työskenteli suutarina huolehtiakseen perheensä tarpeista. Kenkiä korjatessaankin hän pystyi lukemaan Raamattua, joka oli avoinna hänen  edessään. Hänen ajattelukykynsä säilyi poikkeuksellisen kirkkaana aina siihen asti, kun hän kuoli vuonna 1964 ollessaan 95-vuotias.

JULISTAKAA VALTAKUNTAA!

Vuonna 1922 veli Poelmansilla oli tilaisuus olla läsnä Denainissa Ranskassa pidetyssä konventissa, jossa hän kertoi nähneensä erään veljen pitelevän suurta julistetta ja huutavan kovalla äänellä: ”Kuningas on täällä. Julistakaa Kuningasta ja hänen Valtakuntaansa.” Sinä aamuna kaikki läsnäolijat kävivät talosta taloon julistamassa Jumalan valtakunnan perustamista.

TOIMINTA VILKASTUU LIÈGESSÄ

Kaikkein voimakkaimmin työ eteni Liègen alueella, missä veljet Smets ja Poelmans käyttivät hyväkseen kaikki tilaisuudet todistuksen antamiseen. Huomattuaan veli Poelmansin olevan flaamilaista alkuperää ihmiset antoivat hänelle lisänimen ”Pikku flaami”. Jopa vuonna 1925 silloisen Belgian kuninkaan Albert I:n kunniaksi pidetyn paraatin aikana veljet Smets ja Poelmans pyrkivät käyttämään ajan tehokkaasti hyväkseen. Kulkien paraatissa marssivien seassa he pitivät ylhäällä isoa julistetta, jossa oli sanat ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. He marssivat kulkueessa loppuun asti kenenkään häiritsemättä.

Liègen pieni 13-jäseninen ryhmä kasvoi edelleen, kun uusi rohkea Valtakunnan julistaja liittyi siihen vuonna 1928. Hän oli Ernest Heuse vanhempi, ja hän  on yhä tienraivauspalveluksessa 83 vuoden ikäisenä. Nykyisin hänen kolme lastaan puolisoineen sekä hänen kolme lastenlastaan ja heistä kahden naimisissa olevat puolisot, yhteensä 12 perheenjäsentä, ovat kaikki kokoajanpalvelijoita. Yhteensä he olivat vuoden 1982 lopussa käyttäneet 244 vuotta kokoajanpalvelukseen. Suurin osa heistä on erikoistienraivaajia, toiset ovat kierros- tai piirityössä ja yksi on haaratoimistokomitean jäsen.

Kun veljet Poelmans, Smets ja Heuse tekivät ahkerasti talosta-taloon-työtä julistaen Jumalan valtakuntaa, toiset veljet arvostelivat heitä sanoen, etteivät he olleet päteviä sellaiseen työhön. Nämä arvostelijat olivat unohtaneet että ”Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on tyhmää, saattaakseen viisaat häpeään”. (1. Kor. 1:27) Ne, jotka eivät edistyneet vaan pitivät kiinni vanhasta, väärien uskonnollisten käsitysten muovaamasta elämäntavastaan, kieltäytyivät pukeutumasta Kristuksen kaltaiseen uuteen persoonallisuuteen.  Yksi esimerkki tästä ilmeni Liègen pienen ryhmän kokouksissa puheenjohtajana toimineen henkilön asenteessa. Hän halusi, kuten uskonnolliset johtajat yleensä, kiinnittää mieluummin huomiota itseensä valittuna vanhimpana kuin osallistua kenttäpalvelukseen. Koska hän siis oli puheenjohtaja, hänelle tarjoiltiin ennen Vartiotornin tutkistelun aloittamista kupillinen teetä ja pala kakkua, jotka hän nautti kaikkien edessä näiden istuessa häntä katsellen.

Ihmispelko esti myös joitakuita osallistumasta julkaisujen tarjoamiseen ovelta ovelle päiväsaikaan, joten he odottivat iltahämärää. Sitten he sujauttivat muutamia traktaatteja ovien alta tai palkkasivat jopa jonkun eläkeläisen tekemään sen puolestaan. Jehova osoitti kuitenkin olevansa niiden kanssa, jotka todella rakastivat häntä ja jotka eivät pelänneet levittää hänen totuudensanaansa päivänvalossa.

KASVUA FLAAMILAISALUEELLA

Veli Poelmans jatkoi flaamilaisella alueella käymistään, ja vuonna 1928 hän teki Genk-Winterslagissa uusintakäynnin erään entisen hiilikaivosmiehen  luokse, joka oli puolalainen. Tämä André Wozniakin luokse tehty uusintakäynti johti siihen, että hän tuli totuuteen. Tuosta vuodesta lähtien Valtakunnan sanoma alkoi toden teolla saada jalansijaa maan hollanninkielisissä osissa. Siihen asti tutkisteluryhmiä oli ollut vain Belgian ranskankielisissä osissa.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1930, veli Wozniak aloitti kolporteerauksen eli vakituisen tienraivauspalveluksen, kuten sitä nykyisin nimitetään. Hän osoittautui yhdeksi kaikkein rohkeimmista kolporteeraajista levittäessään hyvää uutista flaamilaisella alueella. Hän oli toiminnan mies, vilpitön ja täysin omistautunut Jumalan valtakunnan eduille. Hän palveli uskollisesti, kunnes hän kuoli 74-vuotiaana vietettyään 43 vuotta kokoajanpalveluksessa, johon sisältyi kierrostyötä ja toimintaa erikoistienraivaajana.

HAARATOIMISTO PERUSTETAAN

Vuonna 1929 tuli ajankohtaiseksi perustaa haaratoimisto Belgiaan, ja Bryssel valittiin parhaaksi sijoituspaikaksi. Hollantilainen veli Van Eijck palveli haaratoimistonvalvojana. Tämä haaratoimisto oli yhä suoraan Bernin toimiston alainen. ja veli Martin Harbeck vastasi sen toiminnasta, mutta ajan myötä Belgian haaratoimisto siirtyi suoraan Seuran Brooklynissa sijaitsevan päätoimiston alaisuuteen.

Ensimmäistä kertaa ryhdyttiin myös tekemään laajoja merkintöjä palvelustoiminnasta, ja vuoden 1929 palvelusraportti osoitti 28 julistajan auttaneen ahkerasti toisiakin vapautumaan uskontojen orjuudesta. Tähän lukuun sisältyivät ne yhdeksän kolporteeraajaa, jotka yhdessä julistajien eli ryhmätyöntekijöiden kanssa, kuten heitä silloin nimitettiin, levittivät 41358 kirjaa ja kirjasta tuona vuonna.

 KASVU JATKUU

Eloa oli paljon, mutta Herran työntekijöitä oli vähän Belgiassa vuonna 1930. Kaikkiaan 46 veljestä vain 27 saarnasi Jumalan valtakuntaa ovelta ovelle maan silloisille 7000000 asukkaalle.

Kuitenkin veljet, erityisesti vasta perustettu Brysselin ryhmä, saivat merkittävää rohkaisua tuona vuonna Brysselissä pidetyssä konventissa. Niistä 100 henkilöstä, jotka olivat läsnä, 20 oli tullut Ranskasta, Sveitsistä ja Englannista. Vaikka veljet puhuivat 12:ta eri kieltä, he saattoivat tuntea lujan ykseyden vallitsevan keskuudessaan. Tässä konventissa veli Wozniak päätti aloittaa tienraivauspalveluksen. Hän hankki runsaasti kirjallisuutta, jonka turvin hän saattoi antaa todistusta eräässä toisessa Belgian hollanninkielisessä provinssissa, nimittäin Limburgissa.

Samana vuonna useita englantilaisia tienraivaajia muutti Flanderiin. Yksi heistä oli sisar Louie Berry, jolla oli etu olla läsnä eräässä Brysselissä pidetyssä kokouksessa 13 raamatuntutkijan kokoontuessa erääseen keittiöön keskustelemaan Jesajan 60:22:n sanoista: ”Pienimmästä kasvaa heimo.” Nuo sanat tulisivat todellakin käymään toteen Belgiassa.

Belgian veljien ensimmäinen suuri kansainvälinen konventti, joka pidettiin Pariisissa vuoden 1931 toukokuussa ja jossa oli koolla 3 000 veljeä 23 maasta, antoi heille tarvittavaa kannustusta ja päättäväisyyttä, jotta he saattoivat parhaan kykynsä mukaan jatkaa Jumalan heille antaman työn tekemistä.

Mutta millä tavoin pieni, 27 julistajan ryhmä voisi levittää hyvää uutista kautta koko maan, kun heidän vastassaan olivat katolisen kirkon toistuvat hyökkäykset sen yllyttäessä jatkuvasti ihmisiä heitä vastaan ja  painostaessa poliisia karkottamaan ulkomaalaiset tienraivaajat? Jehovan käsi oli näiden pelottomien julistajien suojana, jotka tottelivat Kristuksen käskyä saarnata tätä Valtakunnan hyvää uutista. – Jes. 51:16; Matt. 24:14.

TIENRAIVAAJIEN JÄRKKYMÄTTÖMYYS

Suurin osa Belgian tienraivaajista oli tullut Englannista, Ranskasta ja Sveitsistä. Ne joille hollannin tai ranskan kieli tuotti vaikeuksia, käyttivät saarnatessaan todistuskorttia. Nämä ulkomaalaiset veljet saivat erinomaisia tuloksia. Esimerkiksi vuonna 1931 eräs puolalainen veli levitti 2 110 kirjaa ja 10338 kirjasta, ja eräs englantilainen tienraivaaja 15000 kirjasta. Näitä tuloksia ei kuitenkaan saavutettu vastustuksetta. Heti kun tienraivaajat saapuivat johonkin kylään, katoliset papit riensivät kiireen vilkkaa poliisiasemalle saadakseen heidät pidätetyiksi. Mutta tienraivaajat olivat kestäviä saarnaamistyössä tukien ja rohkaisten siten merkittävästi pieniä ryhmiä.

LAILLINEN JÄRJESTÖ PERUSTETAAN

Epäilemättä totuutta vastustavat eivät suinkaan iloinneet, vaan yrittivät kaikin keinoin saada julistajat pidätetyiksi ja ulkomaalaiset tienraivaajat karkotetuiksi. Järjestön oikeudellisen aseman vahvistamiseksi perustettiin ei-kaupallinen yhdistys, jonka nimeksi ilmoitettiin Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura ja joka lainmukaisine sääntöineen rekisteröitiin Belgian virallisen lehden Le Moniteur Belgen toukokuun 7. päivän numerossa vuonna 1932.

Samana vuonna 1932, juuri ennen kuin paavi Pius XI julisti vuoden 1933 ”pyhäksi vuodeksi” ja ennen  kuin natsihallitus pääsi valtaan Saksassa, Belgian veljet levittivät yli 196000 kirjaa ja kirjasta, mikä oli enemmän kuin kaksinkertaisesti edellisen vuoden määrä.

PELOKKAAT KATOLILAISET

Viholliset jatkoivat vastustustaan hellittämättä. Uhkaukset karkottaa ulkomaalaiset tienraivaajat ja pidättää julistajat olivat erottamaton osa katolisten pappien saarnoista, joiden tarkoitus oli yllyttää heidän laumansa Jumalan valtakunnan julistajia vastaan. Ihmiset olivat peloissaan. Katolisessa Limburgin provinssissa maaseudun asukkaat jopa luulivat veli Wozniakin olevan itse paholainen, ja aina kun he kohtasivat hänet, he tekivät ristinmerkin. Voittaakseen tämän esteen veli Wozniak osti itselleen mustan knallin, joka teki hänet hyvin hienostuneen näköiseksi. Sen jälkeen ihmiset pitivät häntä kunniallisena herrasmiehenä. Mikä vaikutus sillä oli? Hän levitti keskimäärin 10 kirjaa ja 100 kirjasta päivittäin.

VASTUSTUS VOIMISTUU

Belgian saksankielisissä osissa alkoi muodostua natsiryhmiä, ja ne kävivät silloin tällöin veli Belflammen ja veli Novakin kimppuun, kun nämä olivat levittämässä lehtiä Eupenin kaupungissa. Eräs 12 nuoren natsin ryhmä repi törkeästi heidän lehtilaukkunsa. Tuo ahdistelu kävi lopulta niin karkeaksi ja häpeämättömäksi, että poliisin oli pakko puuttua asiaan suojellakseen veljiä.

Muualla viranomaiset kielsivät ulkomaalaisia tienraivaajia saarnaamasta Valtakuntaa, ja useita tienraivaajia jopa karkotettiin maasta. Vain 6 niistä 26 tienraivaajasta,  jotka olivat raportoineet vuonna 1933, oli enää maassa. Vuoden 1934 aikana esitettiin vetoomuksia kuningas Leopold III:lIe, pääministerille ja oikeusministerille, mutta turhaan. Veli Wozniak vältti karkotuksen, vaikka poliisi ajoikin häntä takaa. Hallituksen vaihduttua oikeusministeriksi tuli vapaamielisempi mies, joka antoi veli Wozniakille luvan jäädä Belgiaan.

ARDENNEILLA

Eräänä päivänä vuonna 1934 Luxemburgin suurherttuakunnassa kaksi lihallista veljestä, jotka molemmat olivat katolilaisia, keskusteli uskonnosta. Toinen sanoi: ”Jos siinä mitä papit ovat opettaneet meille, on kaikki, niin me emme tiedä Jumalasta mitään.” Sitten toinen lisäsi: ”Kunpa meillä olisi Raamattu!” Muutaman päivän kuluttua heidän toiveensa toteutui, kun eräs Jehovan todistaja koputti heidän ovelleen. Nämä kaksi vilpitöntä totuuden etsijää omistivat nyt Jumalan sanan.

Pian sen jälkeen toinen heistä kuoli, mutta toinen muutti Brysseliin, ja hänestä tuli jälleen yksi Valtakunnan työn tukipylväs Belgiaan. Tämä veli oli Emile Schrantz, ja hän aloitti tienraivauspalveluksen vuonna 1936. Tämä luonteeltaan kärsivällinen ja nöyrä mies palveli erittäin pontevasti Belgian hollannin- ja ranskankielisillä alueilla. Toisen maailmansodan aikana, kun veljien oli pakko työskennellä maan alla, hän toimi aluepalvelijana eli kierrosvalvojana, kuten nykyään sanomme. Hän oli uskon ja toiminnan mies, ja vielä nykyäänkin hän palvelee korkeasta iästään huolimatta erikoistienraivaajana.

Hän aloitti matkustavan tienraivaajan työnsä  Ardenneiksi kutsutussa Belgian osassa, missä hän kulki polkupyörällä pitkin harvaan asuttuja seutuja käyden siellä täällä metsäisillä rinteillä sijaitsevissa kylissä ja kaupungeissa, joiden asukkaat elivät taikauskoisen pappien pelon vallassa. Poliisi pysäytti hänet monesti, mutta hän ei taipunut heidän käskyihinsä lopettaa Valtakunnasta saarnaaminen. Kun hänet oli useaan kertaan pysäytetty saman viikon aikana Bastognessa, hänet vietiin lopulta poliisiasemalle ja poliisipäällikkö määräsi hänet lopettamaan saarnaamisen heti paikalla. Veli Schrantz vastasi yksinkertaisesti: ”En.” Hän ei koskaan lopettanut saarnaamista niistä monista uhkauksista huolimatta, jotka heijastelivat papiston vastustusta.

Rohkaisua ei juuri ollut tarjolla. Hyvin harvoin ihmiset kutsuivat hänet sisään kuunnellakseen, mitä sanottavaa hänellä oli. Jehova osoittautui kuitenkin hänen tärkeimmäksi rohkaisun lähteekseen. Hänen ainoa yhteytensä veljiin olivat Seuran lähettämät kirjeet, joissa häntä kehotettiin noudattamaan profeettojen esimerkkiä. Kun hän tunsi lannistuvansa, hän meni metsän reunaan ja luki uudestaan Kultaisen Ajan artikkelin profeettojen osasta ja lähti sitten taas matkaan.

Sen ansiosta että hän oli opettanut muutamille nöyrille Ardennien maaseudun asukkaille Raamattua, he tulivat tuntemaan Jehovan ja hänen totuutensa.  Nykyisin tuolla alueella on seitsemän seurakuntaa, jotka palvelevat tosi Jumalaa.

”SUURI JOUKKO” ILMAANTUU

Vuodesta 1935 lähtien alkoi ”suuri joukko” ilmaantua. Nämä vasta mukaan tulleet osoittivat Belgiassa samaa intoa Jehovan palveluksessa kuin voidellutkin. He iloitsivat eduistaan. Niinpä ollessaan vuonna 1935 Washingtonin konventissa veli J. F. Rutherford selitti, että se asema, johon Jehova meidät asettaa, on epäilemättä paras. Puhe ”Hallitus” välitettiin Brysseliin, ja Washingtonin konventtiyleisön jatkuvat suosionosoitukset saivat Brysselinkin veljet, jotka eivät ymmärtäneet englantia, tajuamaan että jokin erittäin tärkeä sanoma saatettiin juuri silloin maailman ääriin.

Belgiassa oli tuohon aikaan 13 seurakuntaa, joista kolme oli puolalaista ja kolme koostui saksankielisistä veljistä. Ensiksi mainitut seurakunnat sijaitsivat  Liègessä, Charleroissa ja Beringenissä, ja viimeksi mainitut Genkissä, Eisdenissä ja Roux’ssa. Yksi kymmenen veljen seurakunta perustettiin vielä Ieperin flaamilaiseen kaupunkiin, joka oli tuhoutunut täysin ensimmäisessä maailmansodassa. Tuossa katolisessa kaupungissa pidettiin konventti vuonna 1936. Sinne kokoontuneet 50 veljeä iloitsivat nähdessään 55 veljeä, jotka saapuivat Ranskasta tekemään heidän kanssaan ovelta-ovelle-työtä. Muiden muassa veljet Harbeck ja Gertz puhuivat konventissa. Nyt tuolla alueella, jolla nuo kymmenen ensimmäistä Ieperin seurakunnan jäsentä aikoinaan työskentelivät, on 15 seurakuntaa.

BRYSSELIN MAAILMANNÄYTTELY VUONNA 1935

Brysselin maailmannäyttely vuonna 1935 auttoi suuresti pehmittämään Belgian viranomaisten asennetta Valtakunnan työtä kohtaan. Käyttäen maailmannäyttelyä hyväkseen veljet pystyttivät sinne kirjallisuuskojun. Valtava kilpi, jossa oli tekstit ”Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura” sekä ”Jehovan todistajat”, kiinnitti tuhansien kävijöiden huomiota. Monet tulivat uudelleen hakemaan lisää kirjallisuutta, kun taas toiset menivät suoraan haaratoimistoon hankkiakseen kokonaisen kirjasarjan. Tuhansittain kirjallisuusluetteloita jaettiin ohikulkijoille, ja jotkut heistä totesivat: ”Tämä on parasta, mitä olemme löytäneet koko näyttelystä!”

Papit olivat vimmoissaan nähdessään Seuran kirjallisuuskojun maailmannäyttelyssä. Yksi heistä tuli veljien luokse kysymään, oliko heillä lupaa myydä kirjojaan siellä. Eräs toinen otti joitakin kirjoja käsiinsä  ja antoi niiden sitten äkkiä pudota, aivan kuin salama olisi iskenyt häneen!

Kaikkiaan 35:llä eri kielellä julkaistuja kirjoja pantiin myös esille kahteen suureen näyteikkunaan graafisen taiteen osastolle. Seuralle myönnettiin jopa hopeamitali tältä osastolta, mutta kaikkein tärkeintä veljille oli, että he olivat saaneet laillisen oikeuden saarnata hyvää uutista. Ulkomaalaiset tienraivaajat saivat jälleen tulla maahan, ja heidän lukumääränsä kohosi 14: ään.

PELOTTOMAT PUOLALAISET VELJET

Charleroissa rohkeat puolalaisveljet, jotka ansaitsivat elatuksensa hiilikaivoksissa, edistivät työtä suuresti. Veljet François Brzoska, François Hankus, Albin Glowacz ja Jean Radojewski apunaan muuan saksalainen tienraivaaja eivät epäröineet tehdä Valtakuntaa tunnetuksi huolimatta siitä, etteivät osanneet ranskan kieltä kovin hyvin. Useat rohkeat englantilaiset tienraivaajat, erityisesti sisaret Mona Pratt sekä Louie ja Nancy Berry, veli Ernest Senior sekä veli ja sisar Trinder, työskentelivät heidän rinnallaan tämän erittäin tärkeän Valtakunnan työn parissa.

PAPISTON VAIKUTUSVALTA HEIKKENEE

Taisteltuaan neljän vuoden ajan oikeusteitse pappien vaikutusvallan alaisten poliisien kanssa veljet huomasivat viranomaisten omaksuvan sovinnollisemman asenteen. Esimerkiksi erään tienraivaajan, jota vastaan muuan katolinen pormestari oli nostanut syytteen ovelta-ovelle-työn tekemisestä ilman lupaa, piti kerran tulla tuomarin eteen. Tuomarin ja pormestarin  välillä virisi vilkas keskustelu, joka päättyi siihen, että tuomari paukautti ärtyneenä pöytään ja ilmoitti: ”Minä olen tuomari täällä; tämä mies on vapaa, koska hän tekee hyvää työtä. Vai haluaisitteko minun ryhtyvän toimiin myös katolisia nunnia vastaan, kun he kulkevat ovelta ovelle?”

GRAMOFONIT KOLMIPYÖRÄISILLÄ ALUSTOILLA

Veljet rakensivat kaksi kannettavaa gramofonia. Liègessä toinen niistä, veljien Smetsin ja Poelmansin säästöillään ostama laite, asennettiin kolmipyöräiselle alustalle, joka kaikkine varusteineen ja akkuineen painoi 55 kiloa. He kiertelivät toreilla tai seisoivat kirkkojen edessä. Puhe kuului levyltä satojen metrien päähän. Koska kolmipyöräinen oli niin painava, kaksi veljeä kerrallaan veti sitä, ja toisinaan he panivat pari lastaan sen kyytiin. He pitivät laitetta aina silmällä, koska muutamat nuoret katolilaiset, jotka olivat kerran Viséssä kerääntyneet sen ympärille, olivat yrittäneet kaataa sen kumoon. Vuoden 1935 aikana  veljet käyttivät tähän työhön 27 kymmentuntista päivää, ja kaikki osallistuivat siihen. He levittivät 369 kirjasta, 79 Kultaisen Ajan numeroa, 7 kirjaa ja yhden Raamatun 3595 kuulijalleen.

USKOLLINEN ESIMERKKI

Vuonna 1936 Belgiaan saapui muutamia uusia tienraivaajia, joista yksi oli Werner Schutz Sveitsistä. Hänet oli määrätty Ranskaan, ja hän palveli siellä, kunnes Bar-le-Ducin poliisi karkotti hänet vuonna 1935. Hän saapui Brysselin toimistoon tammikuussa 1936. Hänen oli nyt opeteltava uusi kieli, hollanti, koska hän ryhtyi palvelemaan flaamilaisessa Antwerpenin kaupungissa. Siihen aikaan veli Schutz oli ainoa Jehovan todistaja tuossa yli 300000 asukkaan kaupungissa, vaikka tuota aluetta olivat jo osittain käyneet veli Poelmans ja englantilaiset sisaret Nancy Berry ja Jessie Whitmore.

Vuosi 1936 oli merkittävä niille belgialaisille veljille, joilla oli tilaisuus olla läsnä Luzernin konventissa Sveitsissä, missä veli Rutherford piti esitelmän poliisin suojelemassa salissa. Veli Schutz oli läsnä tuossa konventissa, mutta sitä ennen hänen oli täytynyt ajaa noin 700 kilometriä polkupyörällä Antwerpenistä Luzerniin.

Veli Schutz taisteli urheasti teokratian puolesta aina vuoteen 1972 asti, jolloin hän kuoli toimittuaan 47 vuotta kokoajanpalvelijana. Jopa natsimiehityksen aikana hän jatkoi saarnaamistoimintaansa, ja yhdessä veljien Wozniakin, Schrantzin ja Hartstangin kanssa hän osoittautui tuona aikana yhdeksi työn laajenemisen kannalta tärkeäksi tukipilariksi.

 SODAN PILVET KERÄÄNTYVÄT

Vuonna 1937 toisen maailmansodan uhka kasvoi yhä pahaenteisemmäksi. Voimistuvan kansallismielisyyden vuoksi, jota katolinen kirkko käytti hyväkseen, poliisia painostettiin jälleen pidättämään veljiä. Totuuden siemenet itivät kuitenkin sekä Antwerpenissä että kaikissa muissakin flaamilaisalueen osissa. Gentissä, Espanjan hallitsijan Kaarle V:n synnyinseudulla, tienraivaajat pitivät ahkerasti esillä Valtakunnan ”lippua” tuon kaupungin yli 160000 asukkaalle, jotka eivät olleet koskaan kuulleet Valtakunnan totuudesta. Palvelusvuoden 1937 loppuun mennessä maahan oli perustettu 16 seurakuntaa huolehtimaan toiminnasta edelleen.

PALUU TEOKRAATTISEEN JÄRJESTYKSEEN

Kun teokraattinen järjestys vuonna 1938 ennallistettiin, kristillisissä seurakunnissa vallitsi suuri ilo. Muutamat vaaleilla valituista vanhimmista, jotka olivat erinomaisia puhujia, eivät kuitenkaan olleet valmiita hyväksymään tätä Jumalan tahdon mukaista järjestelyä. Eräässä seurakunnassa Limburgin provinssissa useat veljet noudattivat edelleen käytäntöä, jonka mukaan vanhimmat valittiin demokraattisilla vaaleilla. Veli Wozniak auttoi heitä kuitenkin saamaan oikean näkemyksen asiasta. Kaikki 20 seurakuntaa kukoistivat, ja kolme kierrosvalvojaa vieraili niissä. Siihen aikaan Belgiassa työskenteli 22 tienraivaajaa, jotka levittivät runsaasti kirjallisuutta koko maahan, ja heidän kanssaan työskennelleet 135 julistajia olivat entistä paremmin järjestäytyneet.

 KANSALLISMIELISYYS LEIMAHTAA UUDELLEEN LIEKKIIN

Belgiassa oli suoritettu armeijan täydellinen liikekannallepano uhkaavan natsihyökkäyksen varalta. Jälleen kerran papisto käytti voimistuvaa kansalliskiihkoa hyväkseen estääkseen Valtakunnan hyvän uutisen julistamisen. Tihenevään tahtiin sotilasviranomaiset tai Belgian poliisi kutsuivat veljiä kuulusteltaviksi.

Braine-le-Comtessa muuan sisar jätti eräänä päivänä Lohdutus-lehden naiselle, jonka mies oli armeijan palveluksessa. Kansikuva esitti Hitleriä ratsastamassa villipedolla ja tallaamassa ihmiskuntaa. Kun hänen miehensä tuli kotiin ja näki Hitlerin kuvan, hän sieppasi lehden ja palasi kasarmille varoittamaan upseereita siitä, että Jehovan todistajat olivat käyneet alueella. Sinä iltana kolme upseeria pidätti veljet ja syytti heitä vakoilusta Hitlerin laskuun. Vaikka veljet selittivät juurta jaksain, miten asiat olivat, nuo Saatanan sokaisemat upseerit kieltäytyivät kuuntelemasta heitä sanoen, että heidät haastettaisiin sotaoikeuteen vakoilusta. Sodan syttyminen kuitenkin esti noita sotilasviranomaisia toteuttamasta suunnitelmiaan.

Huolimatta siitä, että poliisit pappien yllytyksestä vastustivat työtä, se edistyi hyvin Antwerpenin satamakaupungissa, jossa veljet Schrantz ja Wozniak jatkoivat perustuksen laskemista ensimmäiselle seurakunnalle. Veli Schrantz ei antanut poliisipäälliköiden pelotella itseään, kun nämä sanoivat: ”Jos haluat päästä marttyyriksi, päädyt rue des Béguinesiin [Antwerpenin vankilaan].” Veli Schrantz ei kuitenkaan päättänyt kristillistä elämänuraansa rue des Béguinesissa.  Jehovan ohjauksen ja suojeluksen ansiosta hän palvelee yhä tienraivaajana huolimatta siitä, että natsit panivat hänet vankilaan vuonna 1940, koska hän kieltäytyi antamasta heille tienraivaustoverinsa, veli Wozniakin, osoitetta.

Limburgin provinssissa veljet näkivät kerran katolisen papin osoittavan poliisille korttelia, jossa todistajat parhaillaan saarnasivat hyvää uutista. Veli Vincent Golic tovereineen pysäytettiin, ja heitä uhattiin pitkillä vankeusrangaistuksilla, jos he jatkaisivat saarnaamista talosta taloon.

Belgian ranskankielisissä osissa papit vastustivat veljiä suoranaisemmin, sillä he olivat suutuksissaan siitä, että tienraivaajat tunkeutuivat heidän ”laidunmailleen”. He yrittivät kaikin mahdollisin tavoin päästä eroon tienraivaajista; he varoittivat laumojaan, uhkailivat tienraivaajia, hälyttivät valtion poliisin, lähettivät lapsia kiusaamaan veljiä, heittelivät kiviä tai puhkoivat veljien polkupyöristä kumit ja kiersivät heidän jäljessään keräämässä pois heidän levittämänsä kirjallisuuden. Siitä huolimatta kyläläiset sanoivat usein: ”Antakaa minulle useita kirjasianne. Kun pappi tulee, voin antaa hänelle hänen mielikseen yhden ja pitää loput lukeakseni ne.”

Cineyssä eräs Valkoisten isien veljeskuntaan kuulunut katolinen munkki vastusti kiihkeästi Mona Prattia ja hänen toveriaan ja käski heitä lopettamaan toimintansa heti paikalla. Nuo kaksi todistajaa vastasivat, että Jumala oli määrännyt heidät Valtakunnan työhön. Munkki tiuskaisi: ”Minä kuulun papistoon ja voin vapauttaa teidät sellaisesta Jumalan antamasta määräyksestä.”

Nuo kaksi tienraivaajasisarta nousivat polkupyöriensä  selkään, jatkoivat rohkeasti matkaansa seuraavaan kylään ja levittivät ihmisille kirjasia nimeltä Yleinen sota lähellä. Pappi seurasi heitä kehottaen kaikkia maaseudun asukkaita luovuttamaan kirjaset hänelle. Hänen onnistuikin saada muutamia niistä, koska ihmiset ottivat monissa paikoissa kaksi kirjasta ja antoivat hänelle vain toisen. Sitten hän tuli sisarten luo noiden muutamien kirjasten kanssa ja sanoi aikovansa tehdä suuren nuotion. Kaikki tuo vastustus ei kuitenkaan estänyt totuutta juurtumasta tuolle alueelle. Nykyisin Dinantissa, Namurissa ja Cineyssä, missä nuo englantilaiset tienraivaajat saarnasivat Jehovan sanaa, on kukoistavat seurakunnat.

ENNEN NÄKEMÄTÖN TODISTUS ENNEN SOTAA

Ennen näkemättömän laaja todistus oli annettu, ennen kuin natsit miehittivät Belgian. Vuoteen 1939 mennessä maassa oli parhaimmillaan 218 julistajaa ja 33 tienraivaajaa, joita oli valmennettu edistyvästi Valtakunnan palvelukseen, ja teokraattiset palvelusjärjestelyt oli ennallistettu. Yhdentoista vuoden aikana ennen toista maailmansotaa oli onnistuttu käymään läpi huomattava osa maasta ja levittämään miltei 1500 000 julkaisua. Vuonna 1939 oli perustettu 11 uutta seurakuntaa, joten niitä oli kaikkiaan 31. Miten tälle hyvin istutetulle pellolle kävisi natsimiehityksen vuosina?

KIELTO JA SOTA!

Jo ennen Hitlerin joukkojen tuloa Valtakunnan työ alkoi kohdata vastustusta. Maaliskuun 30. päivänä 1940 sisäasiainministeri ilmoitti, että Seuran kirjallisuus oli kielletty. Verukkeena tälle esitettiin, että sillä  oli tuhoisa vaikutus sotilaiden ja väestön moraaliin. Belgian hallitus ei kuitenkaan koskaan saattanut tuota lakia voimaan, koska vajaat kaksi kuukautta myöhemmin tulivat natsit, ja he panivat tuon asetuksen täytäntöön.

Toukokuun 10. päivänä vuonna 1940 Belgia muuttui jälleen taistelukentäksi. Englantilaiset tienraivaajat pohtivat, mitä heidän pitäisi tehdä tuossa tilanteessa. He odottivat ohjeita haaratoimistosta, mutta kysellessään niitä he saivat tietää uuden haaratoimistonvalvojan kadonneen. Noudattaen konsulaattinsa ohjeita kaikki muut palasivat Englantiin paitsi sisar Pratt. Hän jatkoi saarnaamistyötään maan alla, kuten puolalaissyntyinen veli François Brzoskakin, jonka kanssa hän myöhemmin solmi avioliiton.

Todistaessaan sodan aikana sisar Brzoska meni kerran pahaa aavistamatta erääseen natsien agentin omistamaan liikkeeseen. Vasta huomattuaan Hitlerin valtavan muotokuvan hän tajusi, mihin vaaraan oli joutunut. Silloin oli jo myöhäistä perääntyä, sillä natsi seisoi aivan hänen edessään. Sisar tarjosi hänelle uutta testamenttia sanoen sen sisältävän toivon uudesta asiainjärjestelmästä, jossa vallitsisi rauha ja ikuinen elämä.

”Kyllä minä uskon uuteen asiainjärjestelmään”, mies sanoi. Ja osoittaen Hitlerin kuvaa hän jatkoi: ”Ja tiedän, että hän on parhaillaan perustamassa sitä tuhanneksi vuodeksi. Emme tietenkään tiedä, kuinka kauan sen perustaminen kestää, koska on olemassa eräs pesue, joka on täysin tuhottava ennen sitä.

Sisar Brzoska vastasi, että mies tarkoitti epäilemättä  juutalaisia. Tämä vastasi: ”Ei, vaan englantilaisia!” Hän vihasi suuresti englantilaisia, ja tarkastellessaan sisarta, jolla englantilaisena oli vieras korostus, hän kysyi: ”Mikä teidän kansallisuutenne on?”

Sisar Brzoska vastasi: ”Puolalainen.” (Niin kuin olikin avioliiton kautta.) ”Hyvä on”, sanoi mies, ”mutta te ette pääse minnekään, ennen kuin kaikki englantilaiset on hävitetty, ja jos minä vain saisin käsiini jonkun englantilaisen, tekisin hänestä mielelläni omin käsin selvää koko ihmiskunnan parhaaksi.” Voimme hyvin kuvitella, miten sisaremme polvet ovat tutisseet, mutta hän huokaisi helpotuksesta, kun mies otti peräti kaksi Uutta testamenttia antaakseen toisen eräälle ystävälleen. Mies ei milloinkaan saanut tietää, että hänellä oli tuolloin elämänsä tilaisuus hävittää yksi ’englantilaisten pesueen’ jäsenistä.

1940 – NATSIEN SORRON ALLA

Jehova valmisti kansaansa kohtaamaan natsien, ”Pohjan kuninkaan”, hellittämättömän sorron. (Dan. 11:40) Niinpä veljien yksinomainen antaumus Jehovalle vahvistui heidän tutkiessaan puolueettomuutta käsitellyttä artikkelia, joka ilmestyi ranskankielisen Vartiotornin tammikuun numerossa 1940. Se tuli täsmälleen oikeaan aikaan, vähän ennen natsimiehitystä. Myös kirjanen Fascismi vai vapaus oli juuri lähetetty seurakunnille.

Hitlerin joukkojen tullessa veljet ajattelivat Harmagedonin taistelun alkaneen. Pelätessään, että natsit voisivat löytää heidän hallustaan näitä kirjasia, jotkut veljet alkoivat levittää niitä. Esimerkiksi Charleroin alueella veli Albin Glowacz oli saanut 20 laatikollista  kirjasia vain 15 päivää ennen sodan syttymistä, ja hän alkoi levittää niitä postilaatikoihin. Toiset levittivät niitä Ranskaa kohti kulkevalle pakolaisille, kun taas Liègessä niitä ojennettiin kaduilla ohikulkijoille.

Kun Seuran Brysselin haaratoimistosta ei kuulunut ohjeita, veli Wozniak teki järjestelyjä pitääkseen työn käynnissä. Hän otti yhteyttä veljiin ja vakuutti heille, ettei Harmagedon ollut vielä alkanut, ja kehotti heitä lopettamaan julkaisujen jakamisen ilmaiseksi. ”Pitäkää ne, sillä tulette tarvitsemaan niitä”, hän sanoi ja rohkaisi veljiä piilottamaan kirjallisuuden vielä edessä olevaa työtä varten.

Haaratoimistossa julkaisut kätkettiin seinien sisään ja lattialautojen alle. Se tehtiin niin hyvin, että kun Hitlerin sotilaat tulivat tutkimaan toimiston lokakuussa 1940, he eivät löytäneet mitään. Myöhemmin julkaisut siirrettiin turvallisempiin piilopaikkoihin. Esimerkiksi veli ja sisar Coenen tekivät työntökärryillä kuusi eri matkaa ja saivat siten äärimmäistä varovaisuutta noudattaen kuljetettua pois suurimman osan noista julkaisuista kenenkään estämättä. Veli Michiels auttoi veli Florynia piilottamaan 500 kirjaa ja 4000 kirjasta tämän talon pohjakerrokseen, joka toimi varastona, ja niin kirjallisuus oli hyllyjen takana piilossa katseilta. Ikävä kyllä Gestapo onnistui löytämään tuon varaston, kun veli Floryn pidätettiin kesäkuussa 1941. Hänet lähetettiin myöhemmin natsien keskitysleirille. Kirjallisuuden niukkuuden vuoksi julkaisuja ei enää levitetty korvausta vastaan vaan niitä lainattiin, jotta useammat saattoivat hyötyä niistä.

 Näytti siltä, että Saatanan oli onnistunut huomattavasti heikentää Valtakunnan työtä Belgiassa. Hän oli varmasti harmissaan huomatessaan, että vuonna 1940 Valtakunnan saarnaamistyössä saavutettiin 275 julistajan huippu, johon lukuun sisältyi 34 tienraivaajaa. Käyttäen hyväkseen haaratoimiston sulkemista ja totalitaarisia joukkojaan Saatana levitti pelkoa ja pakokauhua seurakuntiin. Esimerkiksi Brysselissä yli puolet veljistä jäi toimettomiksi. Vain pieni julistajien ydinjoukko pani Valtakunnan jatkuvasti etusijalle elämässään läpi tuon vaikean ajan. Vuonna 1941 vain 86 julistajaa oli pysynyt toimeliaana, ja 14 seurakuntaa oli lakannut toimimasta. Mutta Saatanan riemu oli lyhytaikainen.

UUDELLEEN JÄRJESTÄYTYMINEN MAAN ALLA

Jehovan henki sai veljet ymmärtämään, että oli tarpeen järjestäytyä uudelleen, jotta saarnaamistyötä voitaisiin jatkaa maan alla. Kierrosvalvojana toiminut veli Wozniak puhui tästä haaratoimistonvalvojalle, joka ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimiin, koska Gestapo oli varoittanut häntä, ja hänestä tuntui että häntä tarkkailtiin. Hänen kaavailemaansa valvojien salaista kokousta ei pidetty, ja niinpä veli Wozniak pyysi veljeä, joka ohjasi maanalaista työtä Hollannissa, ottamaan hoitaakseen myös Belgian.

Siihen aikaan Hollannin työtä johti veli Winkler, ja hän lähetti veli Hartstangin, jolla oli paljon kokemusta maanalaisesta työstä, Belgiaan heinäkuussa 1941 ottamaan raskaan vastuun työn järjestämisestä uudelleen.

 VARTIOTORNIN HANKKIMINEN JA MONISTAMINEN

Belgian veljet eivät kuitenkaan jääneet vain odottamaan veli Hartstangin saapumista, vaan aloittivat järjestelyt hengellisen ravinnon hankkimiseksi. Ensimmäiseksi oli välttämätöntä hankkia jokainen Vartiotornin numero, jotta se voitaisiin kääntää ja jäljentää veljille. Eräs veli tarjoutui vapaaehtoisesti käymään säännöllisesti Hollannissa hakemassa lehden jokaisen numeron. Hän irrotti pyörästään satulan, työnsi rullalle käärityn Vartiotornin onton rungon sisään, asetti satulan takaisin paikoilleen ja ylitti rajan.

Kun veli Wozniak oli saanut käsikirjoituksen haltuunsa, hän käännätti sen puolaksi, saksaksi ja ranskaksi. Jotta olisi voitu valmistaa tarpeellinen määrä Vartiotorni-lehtiä, tarvittiin välineet monistamista varten. Jopa kirjoituskoneet olivat harvinaisia, suorastaan kallisarvoisia. Eräs Antwerpenissä asuva hengellisesti heikko veli omisti kirjoituskoneen, jota oli jo jonkin aikaa käytetty työn uudelleen järjestämistä koskevien kirjeiden ja muiden ohjeiden kirjoittamiseen. Koska tämä veli oli yhteydessä ”pahasta orjasta” lähtöisin olevaan lahkoon, häntä oli tarpeen välttää, mutta kirjoituskonetta tarvittiin. Mitä voitaisiin tehdä?

Veljet Floryn ja Wozniak kävivät tämän henkilön luona ja tarjoutuivat ostamaan kirjoituskoneen, mutta hän hylkäsi tarjouksen. Miten hänet voitaisiin suostutella myymään kone? Koska tämä mies ei ollut kokosieluisesti Jehovan ja hänen järjestönsä puolella, hänellä ei ollut Jehovan uskollisten palvelijoiden pelottomuutta ja rohkeutta. Niinpä veli Floryn mainitsi, että kirjoituskonetta oli jo käytetty kiellettyjen kirjoitusten tuottamiseen ja että koska jokaisella kirjoituskoneella  on oma kirjasintyyppinsä, Gestapon olisi helppo tunnistaa juuri tämä kone siksi, jolla nuo tekstit oli kirjoitettu. Niinpä kone olisi alituinen vaara omistajalleen. Silloin hän hyväksyi veljien ostotarjouksen mielissään siitä, että pääsi kirjoituskoneesta eroon!

KIRJALLISUUTTA VALMISTETAAN MAAN ALLA

Limburgin kaivosalueella oli pieni ryhmä ulkomaalaisia veljiä, ja alueesta tuli maanalaisen painotoiminnan keskus. Muiden muassa Golicin ja Pajkin perheet käyttivät kotiaan tähän tarkoitukseen. Vartiotornia käännettiin tuossa keskuksessa saksaksi, hollanniksi, italiaksi, puolaksi ja sloveeniksi. Sitten siitä tehtiin hiilipaperijäljennöksiä vanhoilla kirjoituskoneilla. Vaimentaakseen kirjoituskoneiden äänet Pajkit panivat ikkunoiden eteen paksuja huopia, kun taas Golicit asensivat kaksinkertaiset ikkunat. Mutta tämä ei estänyt naapureita epäilemästä jonkinlaista maanalaista toimintaa olevan käynnissä, varsinkin kun veljet kävivät usein hakemassa kirjallisuutta. Kukaan ei kuitenkaan ilmiantanut heitä, koska belgialaiset ajattelivat kaiken maanalaisen toiminnan olevan vihatun natsivallan vastaista. Veljet valmistivat tuolloin jopa sloveeninkielisen Lapset-kirjan.

MAANALAISET TOIMINTAKESKUKSET

Yksi maanalaisen kirjallisuuden valmistamisen tärkeimmistä keskuspaikoista oli lähellä Liègeä sijaitsevassa Ougréessa Doyenin perheen kotona. Sitä voitaisiin sanoa maanalaiseksi Beeteliksi. Työvälineinä oli kaksi kirjoituskonetta ja monistuskone. Koko paikka  kuhisi toimintaa. Veli ja sisar Hartstang työskentelivät ja asuivat siellä suurimman osan ajasta.

Siellä oli myös saksalainen veli Fritz Schneider, joka toimi painajana. Ajoittain myös veli Werner Schutz oli siellä kääntämässä joko saksasta tai hollannista ranskan kielelle. Nämä kaksi veljeä oli majoitettu lähistölle. Tiedonantajaa (nykyistä Valtakunnan Palvelustamme) ja jopa Lapset-kirja painettiin puolankielisinä tuossa Doyenien kodissa.

On myös syytä mainita, että Doyenin perheen isä ei ollut totuudessa ja yksi pojista oli sotavankina. Kaksi muuta poikaa oli määrätty karkotettavaksi Saksaan pakkotyöhön. Mikäli he kieltäytyisivät lähtemästä ja alkaisivat piileskellä, saksalaiset sotilaat pitäisivät heidän kotiaan jatkuvasti silmällä eikä se voisi enää toimia raamatullisen kirjallisuuden maanalaisen valmistamisen tukikohtana. Vaikka vain toinen pojista oli kiinnostunut totuudesta, molemmat heistä suostuivat karkotettaviksi, jotta heidän kotiaan voitaisiin jatkuvasti käyttää työssä.

Kenties ihmettelet, miten niin vilkas toiminta saattoi yleensä lainkaan jäädä naapureilta huomaamatta, sillä paikka muistutti todellakin mehiläispesää. Toisinaan veljillä saattoi tullessaan tai lähtiessään olla mukanaan jopa neljä matkalaukkua tai pakettia. Mutta aivan samoin kuin toisessakin Limburgin keskuksessa naapurit eivät hiiskuneetkaan asiasta, sillä hekin pitivät sitä natsimiehittäjiä vastaan suunnattuna toimintana.

VASTUSTAJIEN VÄLTTÄMINEN

Karistaakseen vihollisen kannoiltaan veli Hartstang matkusteli silloin tällöin ympäriinsä vieraillen veljien luona  ja käyden jopa Ranskassa. Aikanaan veli Hartstang itse asiassa ylitti salaa Ranskan rajan joka toinen viikko saadakseen Vartiotornin englanninkielisen numeron, joka tuli Ranskaan Sveitsin kautta. Sanomattakin on selvää, että nämä olivat koettelevia aikoja sisar Hartstangille, joka ei koskaan voinut olla varma, palaisiko hänen miehensä matkoiltaan.

MAAILMALLISET KIRJAPAINOT YHTEISTYÖSSÄ

Toisinaan veli Hartstang oleskeli Brysselissä veli Istan kotona. Tästä veljestä oli paljon apua hengellisen ravinnon toimittamisessa veljille. Hän pääsi kosketuksiin brysseliläisen kirjanpainajan, Erasmen kirjapainossa toimivan De Prince -nimisen miehen kanssa, ja natsimiehityksen loppupuolella tämä mies suostui painamaan maanalaisia julkaisujamme. Vartiotornin lisäksi painettiin myös 6000 kappaletta Lapset-kirjaa.

Koska saarnaamistyö oli edistynyt heikommin flaamilaisilla alueilla kuin vallonilaisilla alueilla, hollanninkielisestä kirjallisuudesta oli pulaa. Veli Wozniakin onnistui painattaa 10000 hollanninkielistä kappaletta Valinta-kirjasta eräällä Charleroissa toimineella painajalla, joka tosin ei suostunut tekemään tuota työtä niinkään siksi, että olisi suosinut todistajia, vaan siksi, että hän vastusti katkerasti saksalaisia.

VAARALLISTA TOIMINTAA

Julkaisuja lähetettiin myös salaa laivalla Hollannista Belgiaan. Eräs hollantilainen veli omisti Lichtdrager-nimisen laivan. Hän kätki kirjallisuuden alukseensa ja purki sen sitten Breessä Limburgin provinssissa tai Kortrijkin alueella. Veljet kävivät polkupyörillä hakemassa  kirjallisuuden noista purkupaikoista ja veivät laatikot kotiinsa.

Tähän kaikkeen liittyi luonnollisesti melkoinen vaara. Kerran saksalainen partio pysäytti erään veljen, joka oli kuljettamassa laatikollista Lapset-kirjaa, etsiessään mustan pörssin tavaroiden salakuljettajia. Nähdessään laatikon sisällön sotilas huudahti: ”Sehän on lapsille!” ja antoi veljen jatkaa matkaansa.

Toistakin alusta, Dolphijnia, käytettiin, ja se ylitti Belgian ja Hollannin rajan viisi kertaa kirjallisuuslastissa.

KIRJALLISUUDEN KULJETTAMINEN

Jo maanalaisen kirjallisuuden valmistaminen sinänsä tuotti ongelmia, ja lisäksi sen toimittaminen maan joka kolkkaan oli hankalaa. Ei voitu ajatellakaan sen lähettämistä rautateitse tai postitse, koska sotilaat valvoivat niitä. Veljet eivät myöskään voineet käyttää autoa, koska polttoaineesta oli pulaa. Polkupyöriä tosin voitiin käyttää, mutta silloinkin ainaisena ongelmana olivat kumit, joita ei yksinkertaisesti saanut mistään. Limburgin veljistä tuli mestareita valmistamaan polkupyöränkumeja vanhoista auton renkaista. Ne eivät olleet kovin joustavia, mutta pääasia oli, että päästiin liikkumaan.

Kirjallisuutta kuljettaneilla veljillä oli niin raskaat lastit, että heidän oli vaikea liikkua huomaamatta. Lisäksi heidän saatettiin luulla salakuljettavan mustan pörssin tavaroita. Mutta he jatkoivat toimintaansa rohkeasti, ja etenkin veljiä Wozniak, Schrantz, Floryn ja Schutz käytettiin tässä palveluksessa.

JEHOVAN SUOJELUS

Eräänä päivänä Mechelenissä veli Schrantzin polkupyörä  oli lastattu niin täyteen kirjallisuutta, että hän horjahti ja kaatui aivan saksalaisen sotilaan edessä. Sotilas auttoi hänet ylös ja lastasi jopa kirjallisuuden takaisin pyörän selkään; sitten hän toivotti veljelle hyvää matkaa. Viedäkseen veljilleen kirjallisuutta nämä veljet kulkivat usein 110–160 kilometriä raskaine lasteineen ja huonosti ravittuina.

Kerran veli Schutz lähti viemään kirjoja Charleroihin muttei saapunutkaan määränpäähänsä. Muutaman päivän kuluttua veli E. Heuse vanhempi ja veli Schrantz alkoivat huolestua ja ryhtyivät etsimään häntä. Lopulta he löysivät hänet eräästä parantolasta Liègestä. Hän oli haavoittunut pommituksessa lähellä Val St. Lambertia. Kokemus ei näyttänyt masentaneen häntä, vaan pikemminkin päinvastoin, sillä hän ei ollut saanut niin paljon ruokaa pitkiin aikoihin! Vain yksi asia huolestutti häntä: missä olivat hänen polkupyöränsä ja kirjallisuus?

Veljet alkoivat etsiä kaikkialta ja löysivät viimein polkupyörän arvokkaine lasteineen eräästä katolisesta laitoksesta. Nunnat olivat pitäneet kaikesta hyvää huolta ja antoivat kaiken takaisin aavistamatta mitä matkatavarat sisälsivät!

Toisinaan sää oli niin huono, että oli pakko matkustaa junalla huolimatta vaarasta joutua Feldgendarmien (saksalaisten sotapoliisien) tai Gestapon tarkastukseen. Veli Schutz joutui eräänä päivänä tarkastukseen junassa. Hänellä oli mukanaan kaksi raskasta matkalaukkua joista toinen oli täynnä kirjallisuutta ja toinen hiiliä, jotka hän oli saanut kaivoksissa työskenteleviltä veljiltä. Voit kuvitella, miten helpottunut veli oli, kun sotilaat päättivät katsoa siihen laukkuun, joka sisälsi hiiliä! Nähdessään sisällön sotilaat purskahtivat  nauruun ja menivät menojaan. Erään toisen kerran Gestapon mies käski häntä avaamaan matkalaukun, jossa oli kirjallisuutta. Vilkaistuaan sisältöä ja nähtyään sanat ”Aadam ja Eeva” mies huudahti: ”Menkää matkoihinne tuon roskan kanssa!” Niin hän menikin. Koska veli Schutz oli sveitsiläinen, saksalaiset eivät suurestikaan epäilleet häntä.

Myöskään sisaria ei epäilty niin helposti kuin veljiä. Siitä syystä sisar Marie Smets palveli yhdysmiehenä Liègen ja Namurin välillä matkustaen säästä riippuen joko polkupyörällä tai junalla, mutta aina raskaasti lastattuna. Kerran hän tuli rautatieasemalle raahaten raskaita matkalaukkuja polkupyöränkumit kaulassaan. Mutta juna ei tullutkaan. Kun hän oli odottanut kaksi tuntia, ilmoitettiin saksalaisen sotilasjunan saapumisesta, ja siviileille annettiin lupa nousta siihen. Niinpä hän matkusti sotilasjunassa mukanaan lasti maanalaista kirjallisuutta ja saapui kommelluksitta perille veli Fevrierin luo Namuriin kello viisi aamulla.

ROHKEAT NUORET VELJET

Myös nuoria veljiä käytettiin kirjallisuuden kuljettamiseen, ja hekin osoittivat kristillistä rohkeutta. Veli Ernest Heuse nuorempi teki junamatkan Liègestä Verviersiin noin 16-vuotiaana. Hän kertoo kokemuksestaan: ”Vain pari minuuttia lähdön jälkeen Feldgendarmit nousivat junaan. Heitä oli kuusi, ja he huusivat: ”Kädet ylös!” Kaikki tottelivat. He näyttivät etsivän jotakuta, ja ensimmäinen heistä osoitti sormellaan minua. He käskivät minun nousta ylös; ajattelin jonkun ilmiantaneen minut. Yksi heistä oli  takanani pistooli selkääni vasten, toinen seisoi edessäni ja kolmas sivulla. He pyysivät henkilöllisyystodistustani, mutta kun liikahdin ottaakseni sen taskustani, yksi heistä löi minua kädelle ja otti itse lompakkoni. He tutkivat minut päästä varpaisiin, mutta heidän lähdettyään minusta tuntui, että he olivat unohtaneet jotakin.

”Minua vastapäätä istuva vankahko mies huomautti, että poliisit olivat unohtaneet tarkastaa matkatavarani. Vasta silloin muistin, että minulla oli tavaraa mukanani. Jos olisin ajatellut matkatavaroitani, kun minua tutkittiin, olisin saattanut hermostua, koska kuljetin joitakin monistettuja Vartiotorneja, joissa käsiteltiin Danielin profetiaa Pohjan kuninkaasta ja Etelän kuninkaasta, sekä joitakin kirjasia, joista yhden nimi oli Fascismi vai vapaus. Vanha mies oli sitä mieltä, ettei matkatavaroitani ollut tarkastettu sen vuoksi, että ne kolme miestä, jotka tarkastivat kaikkien matkatavarat, varmaankin olettivat henkilöllisyyspaperini tarkastaneiden miesten jo tehneen sen ja menivät muitta mutkitta ohitseni. Itse tunsin sen kuitenkin olleen Jehovan suojelusta.”

YHTEYDENPITO HAARATOIMISTOON

Joku saattaisi ihmetellä, miten kirjallisuus saatiin jaettua seurakunnille. Katsokaamme, miten se tapahtui yhdessä keskuspaikoista, esimerkiksi veli Fevrierin kotona. Hänen saamansa kirjallisuus oli pakattu pieniin paketteihin, joissa ei ollut muita tunnuksia kuin numero. Seurakunta, jolle paketti oli tarkoitettu, lähetti kuriirin hakemaan sen, useimmiten yöllä. Kuriiri sanoi pelkästään: ”Haluan paketin numero 22.”  Saatuaan paketin hän poistui nopeasti sanomatta enää sanaakaan.

Kenttäpalvelusraportit kerättiin seuraavalla tavalla: Jokaisella seurakunnalla oli tunnuskirjain, kun taas jokaisella julistajalla oli oma numeronsa. Seurakunnat oli jaettu tutkisteluryhmiin, joihin kuului kahdeksasta kymmeneen henkeä, ja nämä tunsivat vain tutkistelusta vastaavan veljen, eivätkä he usein tienneet edes hänen nimeään tai osoitettaan. Tämä veli kokosi raportit ja välitti ne seurakunnan esivalvojalle, jonka taas tunsivat vain tutkisteluryhmien johtajat.

Kun kokonaisraportti oli saatu koottua, piti vain odottaa kierrosvalvojaa, joka toimi välittäjänä seurakuntien ja maan alla toimivan Beetelin välillä. Hän kokosi raportit ja laski, montako Vartiotornia ja Tiedonantajaa (nykyistä Valtakunnan Palvelustamme) seurakunta tarvitsi. Hän merkitsi raportin muistiin salaisella koodilla siltä varalta, että hän joutuisi tarkastukseen, jolloin ulkopuolisten olisi mahdotonta ymmärtää sitä.

KOKOUKSET MIEHITYKSEN AIKANA

Kaikki ymmärsivät tarpeen kokoontua yhteen saamaan keskinäistä rohkaisua, ja veljet kokoontuivatkin pieninä ryhminä yksityiskodeissa. Oli kuitenkin ryhdyttävä moniin varotoimiin: 1) Veljet eivät voineet saapua yhtä aikaa, ja saapuminen ja poistuminen porrastettiin, jottei olisi herätetty huomiota. 2) Kokouspaikkaa vaihdettiin joka viikko ja mikäli mahdollista myös päivää ja aikaa. Oli siis välttämätöntä olla läsnä jokaisessa kokouksessa tietääkseen,  missä seuraava kokous pidettäisiin. Sanomattakin on selvää, ettei kukaan voinut tuoda oma-aloitteisesti ketään uutta kokoukseen ensimmäistä kertaa, vaan ensin oli koetettava, oliko henkilö vilpitön. 3) Hyvin vaarallisina aikoina kokoukset lavastettiin perhetilaisuuksiksi. Esimerkiksi pöytä katettiin perheateriaa varten. Jos jotakin odottamatonta tapahtui, tarvitsi vain panna tutkisteluvälineet pois näkyvistä ja jäädä pöytään ikään kuin odottamaan ateriaa. Tämä järjestely karkotti kaikki epäilykset kymmenen ihmisen kokoontumisen syystä.

Tutkisteluaineisto oli ajankohtaan sopivaa. Se koostui raamatullisista kertomuksista, joilla on profeetallista merkitystä Jumalan kansalle nykyään. Niistä voidaan mainita muiden muassa kertomukset Eehudista, Baarakista, Deborasta, Jeftasta ja Danielista. Joskus nämä tutkistelut, esimerkiksi Miikan profetioiden käsittely, saattoivat kestää useita kuukausia. Tuo vahva hengellinen ravinto oli juuri sitä mitä tarvittiin veljien varustamiseksi taisteluun niitä uskonnollisia ja poliittisia voimia vastaan, jotka yrittivät hävittää heidät, aivan kuten noiden historiallisten ja profeetallisten kertomusten välityksellä oli ennustettukin.

GESTAPO ETSII VELI WOZNIAKIA

Jo kauan ennen vuotta 1940 natsihallinto oli osoittanut vastustavansa katkerasti Jehovan todistajia yrittämällä tuhota heidät. On siksi helppo ymmärtää, miksi nämä kuoleman asiamiehet ryhtyivät heti Belgiaan tultuaan toimiin tuhotakseen Jehovan todistajien työn. Heidän pääkohteinaan olivat ne, jotka olivat  rohkeita ja erittäin toimeliaita. Mies, josta he erityisesti halusivat päästä eroon, oli veli André Wozniak, joka toimi siihen aikaan tienraivaajana Antwerpenissä veli Schrantzin kanssa.

Kerran kun veli Wozniak oli vierailulla seurakunnissa vahvistaakseen niitä ja auttaakseen niitä järjestäytymään, Gestapo tuli tutkimaan hänen asuntonsa. Veli Schrantz vietiin kuulusteltavaksi. Kuulustelun aikana hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen, jottei hän olisi pettänyt toveriaan. Kuulustelussa hänelle esimerkiksi ojennettiin luettelo, jossa oli veljien nimiä, ja häneltä kysyttiin, tunsiko hän heitä. Hän vastasi tuntevansa joitakuita heistä ja valitsi sellaisia veljiä, jotka olivat joko kuolleet tai poistuneet maasta. Kun häneltä tiukattiin, missä hänen ystävänsä oli, hän vastasi: ”Hän on mennyt vierailulle sukulaistensa luokse, mutta me emme pidä kirjaa toistemme menoista; se on ainoa keino välttää ongelmia ystävien kesken.” Gestapon mies oli samaa mieltä sanoen sen tosiaan olevan parasta. Veli vapautettiin 40 päivän vankeuden jälkeen, ja Gestapon miehet ilmeisesti toivoivat, että hän johdattaisi heidät lopulta veli Wozniakin luokse. Eksyttääkseen heidät veli Schrantz kuitenkin vaihtoi aluetta ja siirtyi Ardenneille.

GESTAPON SATIMESSA

Vähän myöhemmin veli Wozniak koki jotakin unohtumatonta. Antakaamme hänen kertoa siitä itse: ”Oli kesäkuun alku vuonna 1941. Vahvistaakseni hengellisesti Charleroin lähellä asuvia veljiä ajoin sinne polkupyörällä ja saavuin Couilletiin veli Hankusin  luokse yöpyäkseni siellä. Mikäli sattuisi jokin vaaratilanne, voisin nousta ullakolle ja sieltä katolle ja paeta siirtymällä talosta toiseen.

”Seitsemältä seuraavana aamuna heräsin kuullessani sanat: ’Avatkaa ovi!’ Katsoessani ulos ikkunasta näin kolme siviilipukuista miestä – he olivat Gestapon miehiä! Puolipukeissa, housut ja takki käsivarrellani kiipesin nopeasti ullakolle vievät portaat. Kätkeydyin parhaani mukaan ullakon valekaton ja vesikaton väliin. Aika oli täpärällä, koska myös Gestapon miehet tulivat pian ullakolle. Koska he eivät nähneet ketään, he menivät alakertaan ja kysyivät veli Hankusilta, missä minä olin. Kun hän ei vastannut, he alkoivat lyödä häntä. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että ajattelin muidenkin kuulevan sen.

”Rukoilin Jehovaa sokaisemaan heidät. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, he etsivät koko talon kellarista ullakolle veli Hankus mukanaan näkemättä minua lainkaan! Lopulta he löysivät polkupyöräni ja laukkuni ja hakkasivat veli Hankusin henkihieveriin, mutta hän pysyi lujana eikä ilmiantanut minua. Sitten kaksi Gestapon asiamiestä vei veljen vankilaan.

”Kolmas mies jäi taloon vartioimaan sisar Hankusia revolveri käyttövalmiina. Joka toinen tunti vartija vaihtui. Minä puolestani lojuin kattotiilien alla; oli kuuma, ja minun oli nälkä ja etenkin jano. Puolen päivän aikoihin kuulin hiljaisen äänen sanovan: ’Tule alas, ne lähtivät jo!’ Olin vähällä lähteä piilopaikastani mennäkseni alakertaan, koska kaikki oli niin hiljaista, mutta sitten päätinkin jäädä paikalleni. Myöhemmin sisar kertoi, että ääni kuului Gestapon  miehelle, joka oli yrittänyt saada minut paljastamaan itseni.”

LOPULTAKIN PAKOON

Tuli pimeää, ja veli Wozniakin jano yltyi. Hän muistelee: ”Olin myös hyvin väsynyt ja pelkäsin nukahtamista, koska nukuin yleensä raskaasti ja kuorsasin usein äänekkäästi. Tuossa epämukavassa tilanteessa nukahtaminen ja kuorsaaminen olisivat merkinneet paljastumistani. Pysyäkseni hereillä pistelin itseäni neulalla, kunnes vuosin verta. Lopulta tunsin kuitenkin voimieni ehtyvän ja luulin jo olevani hukassa.”

”Puolen yön maissa sisar sai luvan mennä vuoteeseen. Hänen onnistui tuoda minulle hieman leipää ja vettä, ja minä kerroin hänelle pakosuunnitelmastani. Hänen makuuhuoneensa ikkunasta pääsin tasakatolle ja liu’uin sieltä alas vesiränniä pitkin. Lopulta, 3,5 metrin pudotuksen jälkeen tömähdin puutarhaan. Sillä hetkellä oli mahdotonta päästä pidemmälle, sillä partio olisi pysäyttänyt minut. Niinpä piilouduin odottamaan aamunkoittoa.

”Aamulla näin erään naisen puutarhassaan. Pyytäessäni häneltä vettä näin pelon kuvastuvan hänen kasvoistaan. Hän toi minulle kuitenkin vähän vettä, hieman saippuaa ja partaveitsen. Koska olin avojaloin, pyysin häntä ostamaan minulle parin avokkaita. Sitten eräs kiinnostunut henkilö tuli kertomaan minulle, että aamuseitsemältä Gestapon miehet olivat lopultakin lähteneet ja vieneet polkupyöräni mukanaan. Sain kuitenkin veli Hankusin polkupyörän omani tilalle, ja niin lähdin kuin ammuttuna veli  Brzoskan kotiin, mistä sain kirjalaukun ja Raamatun. Nukuttuani sen päivän ja yön jatkoin matkaani seuraavaan seurakuntaan.”

NOPEA MUUTOS SUUNNITELMIIN

Kun veli Wozniak pääsi perille, hän meni veli Albin Glowaczin luokse asuakseen hänen kotonaan vierailunsa ajan. ”Oli sovittu, että viipyisin hänen luonaan viikon”, kertoi veli Wozniak, ”mutta en saanut sinä yönä unta, vaan heittelehdin levottomana vuoteellani.” Hänen mieleensä juolahti suunnitelman muutos, ja hän muistelee edelleen: ”Aamiaisella kerroin veljelle, että aioin lähteä vielä samana päivänä Carnièresiin, jossa toimiva seurakunta oli seuraava vierailukohteeni. Hän yritti saada minut muuttamaan mieleni vedoten jopa tarjolla olevaan hyvään ruokaan, vehnäleipään ja voihin, jotka olivat tuohon aikaan erittäin houkuttelevia. Mikään ei kuitenkaan saanut minua muuttamaan mieltäni, ja niin lähdin Carnièresiin.

”Seuraavana päivänä kuulin kauhukseni, että Gestapo oli tullut samana aamuna veli Giowaczin kotiin ja vienyt hänet vankilaan lähettääkseen hänet lopulta keskitysleiriin! Olin totisesti iloinen, etten ollut antanut hyvän leivän ja voin houkutella itseäni! Yksi asia oli nyt varma: Gestapon asiamiehet olivat kannoillani. Minun olisi pakko yrittää eksyttää heidät.

”Palasin Antwerpeniin, mutta siellä sain tietää, että asuntomme oli sinetöity, että Gestapo oli vienyt mennessään talon omistajan vaimon, joka oli kiinnostunut totuudesta, ja että vuokraisännän olisi pakko ilmoittaa Gestapolle heti minun saapumisestani.  Antwerpenissäkin siis kaikki kävi vaikeammaksi, joten minun oli lähdettävä sieltä viivyttelemättä.

”Niinpä lähdin Limburgiin vieraillakseni tuon alueen seurakunnissa. Kaksi tuntia sen jälkeen, kun olin lähtenyt Waterscheista, jossa olin pysähtynyt, Gestapo murtautui taloon ja tutki sen perusteellisesti. Silmukka kiristyi nopeasti. Heidän tarkoituksensa oli saada minut kiinni ja ilmeisesti demonit ohjasivat heitä.”

VELI FLORYN MENEE ANSAAN

Samana päivänä, jona veli Wozniak oli lähtenyt veli Hankusin talosta tämän pidätyksen jälkeen, yhdysmiehenä toiminut veli Floryn saapui polkupyörällä veli Hankusin kotiin mukanaan 400 kirjasta ja 24 kirjaa. Oli kesäkuun 7. päivä vuonna 1941. Koska sisar Hankusin mies oli juuri pidätetty, hän pyysi veljeä hartaasti lähtemään niin pian kuin suinkin. Hän lähtikin ottaen mukaansa veli Wozniakin kengät viedäkseen ne muualle. Hänen olisi pitänyt jatkaa veli Glowaczin kotiin, mutta näiden tapahtumien takia hän palasi  samana päivänä kotiinsa Brysseliin lopen uupuneena.

Saavuttuaan kotiinsa hän sai tietää, että Gestapo oli tutkinut talon ja vienyt kaiken sinne piilotetun kirjallisuuden: 20 Raamattua, 500 kirjaa ja 4000 kirjasta. Hänen vaimoaan ja appivanhempiaan oli vartioitu koko päivän. Hän oli mennyt ansaan. Kello viisi seuraavana aamuna Gestapo tuli ja vei hänet pois käsiraudoissa. Hän joutui vankilaan ja sitten saksalaisille keskitysleireille sodan loppuajaksi. Hänen vaimonsa seurasi häntä vuoden kuluttua ja joutui jättämään heidän kaksi pientä lastaan vanhempiensa hoitoon.

GESTAPON TOIMINTA TEHOSTUU

Tähän aikaan sama Gestapon johtaja, joka oli pidättänyt useita Jehovan todistajia Saksassa, siirtyi työhön Belgiaan. Pian hänen saavuttuaan Brysseliin tapahtuivat edellä kuvatut pidätykset ja veli Wozniakin etsintä tehostui. Pidätettyjen joukossa olivat veljet Midi, Schockaert, Michiels, Coenen ja Martin (entinen haaratoimistonvalvoja) sekä sisaret Michiels ja Coenen.

Sen jälkeen kun Gestapo oli pidättänyt veli Hankusin siksi että tämä oli piilottanut veli Wozniakin kotiinsa, Hitlerin asiamiehet hakkasivat häntä ja löivät hänet tajuttomaksi, koska hän ei suostunut paljastamaan veljien nimiä. Heinäkuun 6. päivänä 1941 hänet siirrettiin St. Gillesin vankilaan Brysseliin. Kidutuksesta huolimatta veli Hankus kieltäytyi ilmaisemasta nimiä. Sitten hänet vietiin Leuvenin keskusvankilaan, josta natsit lähettivät hänet tuhoamisleirilleen. Kun hänet sodan päätyttyä vapautettiin keskitysleiriltä, hän palveli seurakunnanvalvojana vielä monia vuosia.

 HAARATOIMISTON UUDELLEENORGANISOINTI VAAROISTA HUOLIMATTA

Kuukausi pidätyssarjan jälkeen veli Hartstang saapui salaa Hollannista saarnaamistyön uudelleenorganisointia varten. Erään sisaren kotona Antwerpenissä hän piti suljetun kokouksen kolmelle kierrosvalvojalle ja kahdelle veljelle, jotka hoitivat yhteydenpitoa. Tämä sisar asui yksin ensimmäisessä kerroksessa, ja tällä kertaa noiden kuuden veljen säästyminen Gestapon pidätykseltä oli hiuskarvan varassa. Tapahtumat etenivät seuraavasti:

Kokouksen aikana soi ovikello, ja ovella seisoi kolme Gestapon asiamiestä! He tiedustelivat erästä juutalaista ja hänen poikaansa, joiden piti asua toisessa kerroksessa. Sisar kertoi heille, että nuo juutalaiset olivat paenneet heti sodan puhjettua. Yksi miehistä jäi silloin ovelle vartioon sillä aikaa, kun toiset tutkivat yläkerran ja ullakon joka nurkan.

Samanaikaisesti veljet rukoilivat, että Jehova sokaisisi vihollisen silmät. Mikäli heidät olisi pidätetty, se olisi merkinnyt kaikkien Belgian tärkeimpien valvojien pidätystä yhdellä iskulla. Jehova ei kuitenkaan sallinut sitä. Gestapo lähti, ja niin lähtivät veljetkin yksi kerrallaan eivätkä koskaan enää palanneet tuohon taloon. Kaksi viikkoa myöhemmin Gestapo yllättäen palasi, ja sillä kertaa tutkittiin koko talo.

VIHOLLINEN YRITTÄÄ SAADA KIINNI VELI HARTSTANGIN

Vaikka veli Hartstang tuli Belgiaan yksin, hänen vaimonsa seurasi häntä puolen vuoden kuluttua. Hän tuli samalla tavoin: polkupyörällä pitkin Belgian ja  Hollannin rajaseudun pieniä maaseututeitä. Hän pysyi veli Hartstangin rinnalla läpi sodan, paitsi silloin, kun veli joutui tekemään erityisen vaarallisia matkoja.

Gestapo sai miltei heti tietää, että veli Hartstang oleskeli Belgiassa, ja alkoi jahdata häntä. Vihollinen sai takavarikoidun kirjeen kautta tietää, missäpäin veli ja hänen vaimonsa oleskelivat. Apunaan suurikokoisia valokuvia pariskunnasta Gestapo etsi kaikkialta, aivan kuin kyseessä olisi ollut vaarallisten rikollisten etsintä. Kuitenkin veli ja sisar välttivät aina ansat, joita heille oli viritetty, toisinaan hyvin täpärästikin. Jotenkin he pysyivät kuin pysyivätkin turvassa.

On mielenkiintoista, että juuri se Gestapon johtaja, jonka kerroimme olleen Jehovan todistajien ankaran vainon alkuunpanija ja joka oli päättänyt saada veli Hartstangin ansaan, istui eräänä päivänä toimistossaan ikkunan ääressä ja kuuli lentokoneen moottorin jylinän. Hän luuli sitä saksalaiskoneeksi eikä kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Äkkiä koneesta avattiin konekiväärituli ja tuo Gestapon johtaja sai osuman ja kuoli. Lentokone sattui olemaan englantilainen, ja sen lentäjä oli belgialainen.

VIHOLLINEN SOKAISTAAN

Monet esimerkit osoittavat, että Jehovan enkelit voivat sokaista vihollisen. Esimerkiksi sisar Michelicille ja sisar Golicille oli uskottu erään kirjeen toimittaminen Limburgista Hollantiin veljelle, joka oli vastuussa toiminnasta tuossa maassa. Se piti tehdä salaa. Sisar Golic pani kirjeen käsilaukkuunsa, ja niin he  lähtivät kohti Hollantia pitkin maaseututeitä. Tulliviranomaiset pysäyttivät ja tutkivat heidät. Ensimmäiseksi he tutkivat sisar Michelicin ja tarkastivat muun muassa hänen käsilaukkunsa. Sisar Golicilla ja sisar Michelicillä oli sattumalta samanlaiset käsilaukut. Kun sisar Golicin vuoro tuli, virkailija otti hänen käsilaukkunsa, mutta palautti sen saman tien takaisin sanoen: ”Tämänhän minä jo katsoinkin!” Niin hän sai käsilaukkunsa takaisin ja sen mukana arvokkaan kirjeen!

Erään kerran Namurissa veli Fevrier auttoi veli Schutzia kantamaan raskaat matkatavaransa asemalle. Saksalainen tarkastuspartio pysäytti heidät Montagne-Sainte-Barbessa. Oli mahdotonta kääntyä takaisin. Veli Schutz sanoi veli Fevrierille: ”Jos toimimme ikään kuin olisimme erikseen liikkeellä, toinen meistä ehkä pääsee pakoon.”

Veli Fevrier jäi taemmaksi. Veli Schutz läpäisi tarkastuksen vaikeuksitta – luultavasti – Sveitsin passinsa ansiosta. Sitten oli veli Fevrierin vuoro, ja hän näytti henkilöllisyyspaperinsa. Hänellä oli Ausweis (liikkumislupa pimeän tulon jälkeen), jonka miehitysviranomaiset olivat antaneet rautatietyöntekijöille. Sotilas oli tyytyväinen. Hän pyysi veljeä kuitenkin avaamaan matkalaukkunsa, jossa oli Vartiotornin tutkittava kirjoitus Danielin profetiaan perustuvasta Pohjan natsikuninkaan ja Etelän demokraattisen kuninkaan välisestä sodasta. Kuten Nehemia aikoinaan, veli rukoili äänettömästi. (Neh. 2:4) Hän kumartui avaamaan matkalaukkuaan Juuri silloin saapui paikalle kuorma-auto; sotilas ryntäsi sulkemaan siltä tien ja unohti veljen, joka livahti hiljaa paikalta huokaisten helpotuksesta.

 Ougréessa veli Armand Hebrant oli palaamassa vierailulta veli Heusen luota. Hänellä oli taskussaan kolmet henkilöllisyyspaperit, joissa oli väärennetyt nimet. Yksi niistä oli veli Hartstangille, joka toimi maan alla, ja toinen kierrosvalvojana palvelevalle veli Schrantzille. Maasin ylittävällä sillalla partio pysäytti veli Hebrantin, ja hänet tutkittiin järjestelmällisesti kiireestä kantapäähän.

Kaikki hänen takkinsa taskut pengottiin samoin kuin päällystakin povitaskukin. Joka kerta tunnustellessaan sitä puolta, jolla paperit olivat, sotilas otti erehdyksessä kiinni yhtä aikaa sekä päällystakista että pikkutakista ja työnsi kätensä pikkutakin povitaskuun. Kuitenkin kun sotilas kävi läpi veljen vaatetusta päällystakin ulkopuolelta, veli itse saattoi aivan selvästi tuntea nuo asiapaperit. Useaan kertaan sotilas toisti samat liikkeet ja unohti joka kerta tuon yhden taskun, aivan kuin jokin näkymätön käsi olisi pidätellyt häntä. Noissa papereissa oli kolmen veljen kuvat, mutta tietenkin väärät nimet, eikä veli olisi mitenkään voinut antaa uskottavaa selitystä niiden hallussapidolle.

MYÖS TAKTIKOINTIA

Veli Gheys kertoo, kuinka hän joutui käyttämään taktiikkaa harhauttaakseen vihollisen. Hän oli eräänä iltana tulossa joidenkuiden kiinnostuneiden luota, kun saksalainen partio pysäytti hänet. Yksi sotilas piti kivääriään veljen selkää vasten, samalla kun toinen suuntasi taskulamppunsa valokiilan suoraan hänen kasvoilleen. He pyysivät häntä näyttämään henkilöllisyystodistuksensa. Saadakseen sen veljen täytyi pidellä salkkuaan polviensa välissä. Sitten he alkoivat tutkia hänen vaatteitaan. Helpottaakseen heidän  työtään, mutta myös taktikoidakseen, hän nosti kätensä ylös pidellen salkkua toisessa kädessään. Sotilas tutki huolellisesti hänen vaatetuksensa, mutta unohti katsoa hänen salkkuunsa, jossa oli kirjallisuutta!

ENKELIEN SIIPIEN SUOJASSA

Toisinaan oli aivan ilmeistä, että tapahtumia ohjailtiin veljien suojelemiseksi. Eräänä päivänä veli Hartstang oli juuri palaamassa salaiseen asuntoonsa Ougréehen raitiovaunulla, jolla hän tavallisesti ajoi päätepysäkille asti. Äkkiä hänen mieleensä juolahti jäädä pois ennen päätepysäkkiä jaloitellakseen hieman, koska hän joutui usein pysyttelemään sisällä. Saapuessaan määränpäähänsä hän havaitsi kaikkien olevan kalpeita kuin lakana. Saksalaiset sotilaat olivat järjestäneet päätepysäkille tiukan tarkastuksen, ja perhe oli pelännyt pahimman tapahtuneen veljelle. Tietämättään hän oli välttänyt ansan.

Hänen asunnossaan oli salaisten painatusmateriaalien lisäksi julkaisuja, jotka olivat painatusvaiheessa. Samassa pihassa asui muuan naapuri, joka oli vanhahko, kuuro mies ja joka ei koskaan noussut aamuisin ennen kahdeksaa tai yhdeksää. Eräänä aamuna hän kuitenkin nousi neljältä, mutta syytä siihen ei tiedetä tänäkään päivänä. Joka tapauksessa hän meni pihalle haukkaamaan raitista ilmaa. Silloin tuli paikalle saksalainen partio aseet käsissään.

Kyseessä oli Cockerillin tehtaan työläisten odottamattoman lakon jälkeinen ratsia. Lakon oli aiheuttanut 500 työläisen maastakarkotus. Saksalaisilla oli yhden lakkojohtajan osoite, ja he olivat tulleet etsimään häntä. He kysyivät vanhalta mieheltä, missä tuo mies  asui. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, tuo kuuro vanhus ymmärsi, mitä sotilaat kysyivät, ja ohjasi heidät seuraavalle kadulle paikkaan, jossa etsitty mies asui. Jos tuo vanhus ei olisi ollut ulkona epätavalliseen aikaan, sotilaat olisivat tunkeutuneet pihaan ja jyskyttäneet oveen tapansa mukaan. On helppo kuvitella, mitä sisällä olisi silloin tapahtunut ja millaisen tarkastuksen sotilaat olisivat pitäneet paljastaessaan moisen ”apajan”. Mutta Jehova valvoi asioita.

Paikka, jossa julkaisuja painettiin, oli myös veli ja sisar Hartstangin makuuhuone. Se oli aiemmin ollut sikolätti, ja ulkoapäin se näytti siltä vieläkin. Veli ja sisar Hartstang nousivat tavallisesti ylös puoli seitsemän ja seitsemän välillä ja tutkivat sitten päivän tekstin. Eräänä päivänä heidän oli kuitenkin vaikea herätä, mikä osoittautuikin heidän suojakseen. Mitä ulkopuolella sitten oikeastaan tapahtui?

Aikaisin sinä aamuna saksalaiset sotilaat olivat saartaneet koko alueen, ja nyt he tarkastivat järjestelmällisesti jokaisen asunnon etsien kenties veli Hartstangia. Tällä kertaa he koputtivat aiemmin mainitsemamme kuuron vanhuksen ovelle huutaen  kovalla äänellä, kuten he tavallisesti tekivät, vain parin metrin päässä veli ja sisar Hartstangista! Sotilaat eivät kuitenkaan koputtaneet ”sikolätin” ovelle, eikä pariskunta herännyt kaikesta ulkoa kuuluvasta metelistä huolimatta. Jos he olisivat heränneet, heidät olisi luultavasti loppujen lopuksi pidätetty. On helppo kuvitella, mikä heidän vaistonvarainen reaktionsa  olisi ollut: he olisivat yrittäneet paeta toisesta ovesta ja joutuneet siten ansaan. Onneksi Jehovan enkelit saivat heidät pysymään sikeässä unessa, ja niin he välttivät harkitsemattomat ratkaisut ja ehkä tuhoisatkin seuraukset. Vasta sotilaiden lähdettyä he saivat tietää, mitä oli tapahtunut.

ROHKEUTTA TARVITAAN

Veli Schutzille sattui myös eräs tyypillinen kokemus. Tournaissa hänet pidätti vallonilainen vartio, toisin sanoen ryhmä Gestapon laskuun työskenteleviä belgialaisia. Hänen henkilöllisyyspaperinsa eivät olleet kunnossa, joten hänet vietiin päämajaan tutkittavaksi ja sitten Tournain vankilaan. Kuulustelun jälkeen hänen käskettiin mennä kotiin ja pyytää paikallisia viranomaisia panemaan hänen paperinsa kuntoon. Hänen matkalaukkunsa, joka sisälsi melkoisen määrän Fascismi vai vapaus -kirjasia, piti jättää päämajaan.

Hän kävi Kortrijkissä hoidattamassa paperinsa kuntoon ja palasi sitten Tournaihin näyttämään ne ja hakemaan matkalaukkunsa. Sen tekemiseen tarvittiin todella rohkeutta, sillä saatamme vain kuvitella, mitä olisi voinut tapahtua sillä välin matkalaukun sisällön tähden. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja veli sai matkalaukkunsa takaisin. Vaikutti todella siltä, että enkelit puuttuivat asioiden kulkuun niin, ettei vihollinen avannut matkalaukkua.

KESTÄVYYTTÄ LOPPUUN ASTI

Kaikki veljet eivät onnistuneet välttämään natsien pyydyksiä. Neljätoista veljeä ja sisarta pidätettiin, ja  heitä kohdeltiin ankarasti varsinaiseen Gestapon tyyliin pidetyissä kuulusteluissa. Jotkut vapautettiin muutaman viikon tai kuukauden kuluttua. Seitsemän ystävää, joiden joukossa oli kaksi sisarta, karkotettiin ja lähetettiin keskitysleireille tai vankilaan. Veli Alphonse Midi kuoli vankilassa, ja veli Lodewijk Schockaert tapettiin.

Veli Midi tuomittiin 4 vuodeksi ja 7 kuukaudeksi vankeuteen niin kutsutun Saksan vastaisen propagandan vuoksi, koska hänen hallustaan oli löydetty Fascismi vai vapaus -kirjasia. Hän kuoli vuonna 1943 Hagenin vankilassa kuolioon, joka aiheutui erään  vamman hoitamatta jättämisestä. Hän kuoli selliinsä vanginvartijoidensa hylkäämänä eikä saanut näiltä minkäänlaista lääkinnällistä apua.

Veli Schockaert oli ennen totuuteen tuloaan ollut kommunisti. Natsit pidättivät hänet syyttäen häntä kommunistiksi. Heti saavuttuaan Sachsenhausenin keskitysleirille Saksaan hän meni leirin SS-komentajan luokse kertomaan, ettei hän ollut kommunisti vaan Jehovan todistaja. Hän sai violetin kolmion, joka oli Jehovan todistajien tunnus leirissä. Vuonna 1943 eräs SS-sotilas ampui veljen, kun häntä oltiin siirtämässä toiseen leiriin.

Veli Hankus puolestaan kuoli vuonna 1954 sodanaikaisten pahoinpitelyjen aiheuttamiin vammoihin. Hänen vaimonsa kesti uskollisesti ja oli mukana toiminnassa koko sodan ajan ja kuolemaansa asti, joka tapahtui 16.5.1982.

SS YRITTÄÄ MURTAA KRISTILLISEN YKSEYDEN

Kun joku Jehovan todistaja pidätettiin, tapahtumat kulkivat aina samaa rataa. Ensiksi järjestettiin SS-kuulustelu. Houkuttelemalla, oveluudella tai raakuudella SS-miehet yrittivät saada todistajat paljastamaan muiden todistajien nimet ja sitten kieltämään uskonsa.

Veli Glowaczille sattui seuraava kokemus. Pidätyksen jälkeen häntä kuulusteltiin SS:n toimistossa. Hänen edessään pöydällä oli houkutteleva vaalea leipä, hieman makkaraa ja päärynöitä. Mikäli todistaja olisi valmis puhumaan, hän saisi syödä kylläkseen. Mikäli  ei, häntä pahoinpideltäisiin erittäin raa’asti. Kun veli Glowacz sanoi kuulustelijoille, että hän toimisi sen periaatteen mukaisesti, jonka apostoli Pietari mainitsi Apostolien tekojen 5:29:ssä: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä”, natsi kalpeni raivosta ja huusi: ”Hyvä on, saat sitten olla vankilassa, kunnes partasi on yhtä pitkä kuin apostoli Pietarin!” Niin tapahtuikin. Veli oli vankilassa yhdeksän kuukautta saamatta ajaa partaansa.

ELÄMÄÄ KESKITYSLEIREILLÄ

Veljet Hankus, Michiels, Floryn ja Glowacz vietiin eri vankiloihin ja keskitysleireille, joista yksi sijaitsi lähellä Strasbourgia. Siellä heitä lyötiin vähäisimmästäkin syystä loputtomiin kepillä tai piiskalla. SS nimitti todistajia taivaasta tulleiksi koiriksi. Ruoka-annokset pienennettiin minimiin. Kuitenkin heitä vaadittiin tekemään raskasta työtä: levittämään teitä käyttäen hyvin alkeellisia työkaluja. Tähän työhön kuului myös pienten vaunujen täyttäminen kivillä ja vaunujen työntäminen sitten raiteita pitkin vaadittuun paikkaan. Joskus vaunu suistui kiskoilta ja Kommando-Führer (vartijaryhmän johtaja) piti muut vangit loitolla pakottaen neljä veljeä nostamaan vaunun takaisin kiskoille – siitä huolimatta, että se painoi yli tonnin!

Eräänä päivänä yksi veljistä kuuli erään korpraalin sanovan Kommando-Führerille: ”He ovat todella erikoisia ihmisiä, nuo Bibelforscherit [raamatuntutkijat]; muut, fyysisesti vahvemmat vangit kuolevat kuin kärpäset, kun taas nämä jatkavat täysin voimin. Luulenpa, että Jehova auttaa heitä!”

 PUOLUEETTOMUUS KOETUKSELLA LEIREILLÄKIN

Veli Glowacz muistaa erään kokemuksen, joka hänelle sattui Buchenwaldissa: ”Todistajia koeteltiin siten, että meidät määrättiin ilmoittautumaan asetehtaan Kommandoon (työryhmään), jotta meidät pantaisiin työhön asetehtaaseen. Seuraavana aamuna nimenhuudon jälkeen kaikki veljet kieltäytyivät liittymästä Kommandoon. Yksi veljistä selitti leirin komendantille, että he tekisivät mitä tahansa muuta työtä leirillä paitsi valmistaisivat aseita. Raivoissaan komendantti määräsi SS:n viemään meidät kaikki teloituspaikalle ja panemaan konekiväärit tulitusasemiin. Näin tehtiinkin.

”Sitten komendantti sanoi: ’Harkitkaa huolellisesti ja sanokaa sitten, otatteko vastaan tämän työn; kyllä vai ei. Jos kieltäydytte, annan määräyksen ampua teidät kaikki.’ Hän toisti uhkauksensa, mutta me pysyimme kaikki rauhallisina liikkumatta ja sanomatta sanaakaan. Huomattuaan, ettei hän saisi meistä  mitään irti, hän vaihtoi taktiikkaansa ja sanoi: ’Hitler on hyvin myötätuntoinen mies; hän ei halua että teidät ammutaan. Kukin teistä jatkaa entistä työtään.”’

TOISTEN AUTTAMINEN MIEHITYKSEN AIKANA

Maanalaista raamatullisen kirjallisuuden valmistustyötä valvoneet veljet eivät saaneet minkäänlaista palkkaa, eivät edes elintarvikekortteja, joita tarvittiin säännösteltyjen elintarvikkeiden ostamiseen. Paperia yms. voitiin ostaa vain mustasta pörssistä. Kuinka tuota kaikkea työtä voitiin jatkaa?

Kussakin seurakunnassa koottiin lahjoituksia ja ruokakuponkeja, joita veljet uhrasivat ennestäänkin niukoista varoistaan, ja ne annettiin kierrosvalvojalle palvelusraporttien mukana. Näin nuo takaa-ajetut veljet pystyivät huolehtimaan välttämättömistä tarpeistaan voidakseen jatkaa tarpeellisen hengellisen ravinnon jakamista.

Lapsetkin tekivät oman osansa. Esimerkiksi eräänä iltana Golicin perheen luokse saapui yllättäen kaksi veljeä. He olivat veli Hartstang ja hänen toverinsa. Pöytä oli katettu illallista varten. Perheen kaksi lasta, Antoine ja Ann-Marie, näyttivät jo syöneen, ja he menivät vuoteeseen. Vasta sodan jälkeen veli Hartstang sai tietää, että he olivat syöneet näille kahdelle lapselle tarkoitetut annokset. Talossa ei tuolloin ollut muuta ruokaa, ja lapset olivat oma-aloitteisesti tarjoutuneet antamaan ateriansa veljille ja menemään vuoteeseen syömättä antaen siten hyvän esimerkin teokraattisen järjestön syvästä arvostuksesta.

 KUINKA SAARNAAMISTYÖTÄ JATKETTIIN

Heti kun maanalainen todistustyö saatiin järjestykseen, veljet eivät enää tyytyneet antamaan vain satunnaista todistusta. He ryhtyivät järjestelmällisempään toimintaan, vaikka olivatkin sangen varovaisia. Talosta-taloon-työssä käytettiin vain Raamattua. Veljet tarjosivat myös Uutta testamenttia tai evankeliumeja sitä mukaa kuin saivat hankituksi noita julkaisuja protestanttisista kirjakaupoista. Se ei aina ollut helppoa, sillä protestanttiset pastorit kiristelivät hampaitaan Jehovan todistajien toiminnan vuoksi ja kieltäytyivät toimittamasta Raamattuja, jos he tiesivät, mihin tarkoitukseen niitä käytettäisiin.

Niinpä oli tarpeen toimia taitavasti, jos mieli saada Raamattuja protestanteilta. Kaikki yritykset eivät tuottaneet tulosta. Veli Jules Ista kertoo, että hän meni eräänä päivänä Brysseliin Evankelisen lähetyksen toimistoon hankkiakseen joitakin kappaleita Uutta testamenttia. Toiminnasta vastaava henkilö kysyi veljeltä, mihin kirkkoon ne olivat menossa. Veli yritti kiertää kysymyksen, mutta saatuaan tietää, kuka hän oli, pastori sylkäisi häntä kasvoihin, sanoi häntä kirotuksi raamatuntutkijaksi ja kieltäytyi myymästä hänelle kirjoja.

Veljillä oli mahdollisuus saada joitakin Seuran julkaisuja, kuten kirjasia Paljastus ja Pakolaiset. Niitä käytettiin hyvin huolellisesti. Järjestettiin lainauspalvelu, jonka puitteissa samaa julkaisua käyttivät useat ihmiset. Lisäksi veljet muistivat niiden ihmisten nimet, jotka olivat ottaneet kirjallisuutta ennen sotaa. He kävivät näiden henkilöiden luona kannustaakseen heitä lukemaan noita julkaisujaan ja herättääkseen  siten heidän kiinnostuksensa. Jos nuo henkilöt eivät osoittaneet kiinnostusta, veljet ehdottivat, että he antaisivat takaisin julkaisun, jotta joku toinen saisi tilaisuuden hyötyä siitä. Joskus julkaisu palautettiin. Toisinaan taas ovenavaaja kieltäytyi luovuttamasta sitä ja alkoi uteliaisuuttaan lukea sitä itsekseen kiinnostuen siten Valtakunnan sanomasta. Jotkut tulivat jopa tällä tavalla totuuteen.

VAROVAISTA TALOSTA-TALOON-TYÖTÄ

Kun talosta-taloon-työ oli taas saatu käyntiin, julistajia neuvottiin toimimaan äärimmäisen varovasti. Oli esimerkiksi välttämätöntä työskennellä yksin saarnaten ensin yhdessä talossa jollain alueella ja siirtyen sitten toiseen taloon jonkin matkan päähän, jottei olisi herätetty huomiota. Mikäli veljet epäilivät joitakin taloja, he menivät niiden ohitse. Jos jossain talossa näkyi univormu, todistajan piti esittää vain jokin jokapäiväinen kysymys eikä antaa todistusta.

Kerran eräs veli meni epähuomiossa taloon, jossa asui Gestapon asiamies. Hän kutsui veljen sisään, pyysi hänen henkilöllisyyspapereitaan, lukitsi oven ja meni sitten soittamaan noutajia todistajalle. Sillä välin asiamiehen vaimo tuli huoneeseen ja kehotti häntä kiireesti pakenemaan, minkä veli tietysti tekikin!

UUSINTAKÄYNNIT

Kun joku kiinnostui, hänen luokseen tehtiin sarja tiettyjä aiheita käsitteleviä käyntejä, joihin valmistauduttiin huolellisesti, jotta keskustelu Raamatun perusopetuksista olisi sujunut helpommin. Myös esimerkiksi kirjasia Paljastus ja Pakolaiset käytettiin  tähän toimintaan, joka edelsi nykyajan Raamatun kotitutkistelujen pitämistä.

Noina aikoina ei niitä ihmisiä, joille johdettiin tutkisteluja, kutsuttu kokouksiin yhtä varhaisessa vaiheessa kuin nykyään. Yleensä henkilö tuotiin mukaan tutkisteluryhmään vasta sitten, kun hän oli aloittanut saarnaamisen, siltä varalta, että hän osoittautuisi ilmiantajaksi.

KODEISSA KASTAMINEN

Kastetilaisuuksia järjestettiin salaa yksityiskodeissa. Kerran Sclessinissä lähellä Liègeä kastettiin noin 40 henkeä hyvin pienessä talossa, veli Heusen kodissa. Toisen kerran kastettiin 27 veli Wladekin kotona Waterscheissa. Nämä tapahtumat eivät aina jääneet huomaamatta. Ulkona leikkivien lasten kuultiin joskus sanovan: ”Siellä on protestanttinen messu.”

LISÄÄ SIUNAUKSIA

Vuonna 1941 näytti siltä, että vihollinen oli saanut voiton – julistajien määrä oli huvennut 275:stä 86:een. Kuitenkin vuoteen 1942 mennessä Valtakunnan sotilaiden määrä oli jälleen noussut 253:een, joista 8 oli tienraivaajia. Tuona sodan repimänä vuonna painettiin 10000 kappaletta kirjasta Valinta: rikkaudet vai turmio? hollannin kielellä ja 7455 Vartiotorni-lehteä. Vuoden 1943 kuluessa Jehova enensi Valtakunnan saarnaajien määrän Belgiassa 396:een. He tekivät yli 46000 tuntia työtä levittäen 7868 kirjaa, 17106 kirjasta ja 2234 lehteä. Seurakuntien lukumäärä kohosi 19:ään. Maanalainen kirjapaino valmisti 11000 kirjasta ja 14500 lehteä.

 Seuraavana vuonna saatiin vielä enemmän siunauksia. Julistajien määrä nousi nyt 545:een. Se oli todella merkittävä voitto Jehovalle väärästä uskonnosta ja sen itsevaltaisista liittolaisista! Muistonvietossa oli läsnä 609 henkeä, ja Lapset-kirjaa painettiin 6000 kappaletta erään brysseliläisen kirjapainon avustuksella.

Veljet tekivät vuosien 1942 ja 1944 välisenä aikana valtavan työn. He painoivat yli 64000 kirjaa, kirjasta ja lehteä. Tämän lisäksi käytettiin sitä kirjallisuusvarastoa, joka oli ehditty piilottaa natsimiehityksen alkaessa, ja siksi oli mahdollista levittää 107587 erilaista julkaisua sodan aikana. Natsien ei koskaan onnistunut tuhota Valtakunnan työtä, eivätkä he koskaan löytäneet Beeteliä, jossa sodan loppuvaiheessa työskenteli viisi Beetel-perheen jäsentä.

OHJEITA NOUDATETAAN TUNNOLLISESTI

Veljet olivat tunnollisen kuuliaisia niille ohjeille, joita he saivat Seuralta, eivätkä yrittäneet saada tietoonsa enempää kuin oli tarpeen. Lapsetkin noudattivat huolellisesti ohjeita. Kerran esimerkiksi veli Schrantz saapui Waterscheihin ja jätti veli Golicin luokse laatikollisen julkaisuja. Vain Ann-Marie, yhdeksänvuotias tyttönen, oli kotona. Veli Schrantz jätti laatikon hänelle kieltäen häntä kertomasta mitään kenellekään muulle kuin isälleen.

Tyttö kätki laatikon vuoteensa alle. Kun hänen äitinsä tuli kotiin, hän ei puhunut halaistua sanaa veli Schrantzin käynnistä. Tuli nukkumaanmenon aika, mutta tyttö kieltäytyi käymästä vuoteeseen. Hänen oli yksinkertaisesti pakko odottaa, että saisi tavata isänsä. Sisar Golicin mielestä tämä kaikki oli kovin salaperäistä. Ann-Marie pysytteli hereillä, kunnes hänen isänsä  tuli kotiin, ja vasta sitten ja vain isälleen hän kertoi vierailusta ja paljasti, että hänen vuoteensa alla oli kirjallisuuslaatikko.

SOTA LÄHENEE LOPPUAAN VUONNA 1944

Koko maa riemuitsi, kun liittoutuneiden joukot etenivät ja työnsivät Saksan armeijaa kohti sen omaa maata. Gestapo asiamiehineen oli häipynyt! Niinpä veljillä oli vain yksi ajatus: kokoontua konventtiin niin pian kuin suinkin mahdollista. Järjestettiin pikaisesti kokouksia, sillä kaikilla oli voimakas halu kokoontua yhteen. Joulukuun 23. päivänä 1944 pidettiin Waterscheissa 70 julistajan konventti ikkunattomassa ja lämmittämättömässä salissa.

Samaan aikaan järjestettiin toinenkin konventti Liègessä eräässä salissa, johon vielä päättymätön sota oli jättänyt merkkinsä. Myöhemmin konventteja järjestettiin Brysselissä ja sitten Charleroissa. Veli Hartstang oli läsnä jokaisessa konventissa käyttäen nyt jo oikeaa nimeään.

LENTÄVÄN POMMIN UHKA

Hitler ei kuitenkaan myöntänyt tappiotaan. Vuonna 1944 hän alkoi käyttää uutta asettaan, lentävää pommia, josta saksalaiset käyttivät nimeä Vergeltungswaffe eli ’kostoase’. Kun hänen armeijansa oli työnnetty takaisin, hän käytti sitä ensin Englantia ja sitten Belgiaa vastaan. Tämä ohjus, joka tunnettiin nimellä V1, pystyi kuljettamaan tonnin verran räjähteitä. V1-ohjuksia alkoi putoilla teollisuuskeskuksiin ja Liègen sekä Antwerpenin satamakaupunkeihin, joissa ne aiheuttivat paljon tuhoa ja ihmishenkien menetyksiä. Noissa oloissa järjestettiin vuoden 1945 alussa laajemmin  mainostettu konventti Liègessä Home des Invalides -salissa. V1-ohjusten uhka leijui synkkänä kaupungin yllä.

500-paikkainen sali oli täynnä. Konventin ollessa meneillään kuului lähestyvän ohjuksen moottorista lähtevä tyypillinen sätkättävä ääni. Niin kauan kuin moottorin melu kuului, ei ollut mitään pelättävää. Jos moottori pysähtyisi, ei pommi enää kulkisi kauemmaksi vaan jysähtäisi maahan. Juuri tällainen pommi lensi nyt kaupungin yllä. Äkkiä moottori pysähtyi ja pommi syöksyi maahan. Mihin se putoaisi?

Veljet lauloivat salissa parhaillaan laulua eikä kukaan liikahtanutkaan paikoiltaan. Sen sijaan koko rakennuksen henkilökunta johtajaa myöten pakeni turvaan. V1 räjähti melko lähellä salia. Kun veljet E. Heuse vanhempi ja M. Smets palasivat seuraavana päivänä maksamaan salin vuokraa, johtaja kysyi heiltä: ”Millaisia ihmisiä te oikein olette? Eilen ei yksikään salissa olleista liikahtanutkaan V1:n pudotessa!” Hänelle oli silloin tilaisuus antaa hyvä todistus.

TOIMINTA SIIRTYY MAAN ALTA PÄIVÄNVALOON

Heti kun saksalaiset joukot olivat lähteneet, Brysseliin perustettiin Beetel veli Notebaertin kotiin. Sitten veli Hartstang vuokrasi rue Rubensilta Schaerbeekin esikaupunkialueelta kaksi huonetta, ja toista niistä käytettiin makuuhuoneena ja toimistona, toista taas keittiönä ja postituksena. Oli talvi, ja hiilestä oli pulaa ja sitä säännösteltiin. Oli niin kylmää, että veli ja sisar Hartstangin oli työskenneltävä vuoteessa istuen.

 Niihin aikoihin pidettiin konventti La Cour de Tilmontissa. Veljien nähtiin saapuvan Limburgin ja Liègen kaivosalueilta kantaen raskaita matkalaukkuja ja paketteja ja poikkeavan Beetel-kodissa, ennen kuin jatkoivat matkaansa konventtiin. Mitä raskasta he oikein kantoivat? Hiiltäkö? Juuri sitä, sillä nuo hiilikaivoksissa työskentelevät veljet saivat polttoainetta helpommin, ja he halusivat vähempiosaisten Beetelin veljien hyötyvän siitä. Siten Beetelin hiilikellari täyttyi.

Beetelin uudelleenjärjestelyihin tarvittiin lisää työntekijöitä. Asiasta esitettiin vetoomus ystäville, ja nuori veli, José Nicolas Minet, tuli Beeteliin. Koska hän ei mahtunut asumaan rue Rubensilla, hän työskenteli siellä päivisin ja nukkui veli Notebaertin kotona. Oli tarpeen löytää suuremmat tilat, mutta kaupungissa oli pulaa asuinhuoneistoista. Pitkän etsinnän jälkeen vuokrattiin lopulta talo Ixellesistä, rue Wayenberg 47:stä. Koska henkilökunta kuitenkin oli kasvanut, eivät veli ja sisar Hartstang voineet asua tuossa osoitteessa.

TYÖ JÄRJESTETÄÄN UUDELLEEN

Veljien oli ikään kuin pitkän pimeässä vietetyn ajan jälkeen vaikea sopeutua päivänvaloon. Seurakuntia kehotettiin nyt lähettämään raporttinsa sitä varten tehdyillä postikorteilla. Kortteja käytettiinkin, mutta ne sujautettiin kirjekuoreen, jotta tiedot pysyisivät salassa! Lähettäjän nimi ilmaistiin yhä pelkillä nimikirjaimilla, ja seurakunta voitiin tunnistaa koodista, jota oli käytetty sodan aikana, eikä siitä käytetty paikkakunnan nimeä, kuten nyt oli ehdotettu.

 Natsien salaisen poliisin toiminnan jälkivaikutus näkyi veljistä siinä määrin, että noin puolitoista vuotta SS:n lähdön jälkeen Seuran oli tarpeen muistuttaa veljiä siitä, etteivät he enää toimineet maan alla ja että oli mahdollista jälleen työskennellä avoimesti.

Tuo hidas sopeutuminen tähän uuteen tilanteeseen johtui osaksi siitä, että suurin osa Belgian veljistä ei ollut koskaan kokenut, millaista oli työskennellä vapaasti. Sodan alun 86:sta julistajasta oli elokuuhun 1945 mennessä kasvanut 747 todistajan joukko. Heillä oli paljon opittavaa saarnaamistyöstä ja menettelytavoista, jotta he voisivat olla ajan tasalla niiden maiden veljien kanssa, joissa työtä ei ollut koskaan kielletty.

Joulukuussa 1945 Seuran presidentti N. H. Knorr ja hänen kanssaan matkustanut veli M. G. Henschel käväisivät Brysselissä nähdäkseen, mitä voitaisiin tehdä todistustyön uudelleenjärjestelyjen jouduttamiseksi. Sitten 15. tammikuuta 1946 Belgiaan saapui ensimmäinen Gilead-koulun käynyt lähetystyöntekijä. Hän oli veli Calvin Holmes, joka osoittautui suureksi avuksi työn järjestämisessä uudelleen. Hän saapui Oostendeen, ja häntä oli Brysselin rautatieasemalla vastassa koko Beetel-perhe. Se oli aikamoinen tapaus!

Veli Holmes nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Veli Hartstang hyväksyi mielellään nämä uudet järjestelyt tehtyään itse kaiken voitavansa noina vaikeina sotavuosina. Veli Hartstang tunnettiin erittäin nöyränä veljenä, mutta myös innokkaana ja päättäväisenä työntekijänä Jehovan palveluksessa. Hän palveli uskollisesti, kunnes nukahti kuolemaan  5. huhtikuuta 1964. Sisar Hartstang, joka on nyt 82-vuotias, palvelee yhä Jehovaa toimien Hollannin Beetel-kodissa.

SEURAKUNTIEN PUHDISTAMINEN

Joissakin seurakunnissa oli tehtävä puhdistusta, ja veli Holmes ryhtyi toimeen, joka ei suinkaan ollut hänelle aina helppo tehtävä, koska hän ei osannut hollantia sen enempää kuin ranskaakaan. Joissakin tapauksissa, kuten Brysselissä ja Ieperissä, puhdistus oli toimeenpantava hyvin ankarasti sellaisten moraalittomien henkilöiden poistamiseksi seurakunnassa, jotka aiheuttivat levottomuutta ja erimielisyyksiä. Veli Holmes kävi yhdessä seurakunnassa joka viikonloppu luoden siten läheisemmän yhteyden Seuraan.

BEETEL-KODIN OSTAMINEN

Beetel-kodiksi vuokrattu talo kävi liian pieneksi. Pitkän etsimisen jälkeen ostettiin talo, jonka takana oli suuri verstas. Se sijaitsi Schaerbeekissä, Avenue General Eisenhower 28:ssa, Brysselin esikaupunkialueella. Siihen verrattuna, mihin Beetel-perhe oli aiemmin tottunut, tämä talo oli palatsi. Sinne voitiin varastoida entistä enemmän kirjallisuutta jatkuvasti kasvavan kysynnän tyydyttämiseksi. Huonekaluista oli pulaa. Onneksi Sveitsin haaratoimisto oli juuri myynyt vanhan maatilan, ja sen kalusteet lähetettiin lahjana Belgiaan, jossa tuota lahjaa arvostettiin suuresti.

TIENRAIVAUSPALVELUS

Kutsu tienraivaukseen esitettiin vuonna 1945, ja tuon vuoden lokakuuhun mennessä Belgiassa oli  18 tienraivaajaa. Joulukuuhun mennessä määrä oli kasvanut 24:ään, ja 3 erikoistienraivaajaa nimitettiin. Tienraivaajien elämä ei ollut helppoa siihen aikaan. Yksi tienraivaajista muistelee, että hän nukkui lattialla patjan päällä. Koko hänen keittiövälineistönsä sisälsi vain kattilan ja pannun, jotka palvelivat kaikkia tarkoituksia. Mutta ateriatkin olivat yksinkertaisia. Eikä Jehova koskaan hylännyt palvelijoitaan.

AMERIKKALAISTEN VELJIEN APU

Eräs veli, jonka vanhemmat eivät olleet Jehovan todistajia, jätti hyvin palkatun työnsä aloittaakseen tienraivauksen. Hän kertoi, että kun hän lähti, hänen äitinsä sanoi hänelle nyyhkyttäen: ”Kuka sinusta pitää huolta? Miten sinä pystyt hankkimaan vaatteet itsellesi?” Hän vastasi: ”Linnut eivät kylvä, ja kuitenkin ne pysyvät hengissä ja saavat tarpeellisen ravinnon.”

Muutaman kuukauden kuluttua tämä tienraivaaja sai kutsun mennä käymään Brysselin Beetelissä. Yhdysvalloissa asuvat veljet olivat keränneet paljon vaatteita, ja Seura oli lähettänyt osan niistä Belgiaan auttaakseen veljiä, jotka olivat kärsineet sodasta. Tienraivaajat saivat ensimmäisinä nauttia vaatelahjoituksesta, ja tämä veli sai kaksi pukua, päällystakin, joitakin paitoja ja kaksi kenkäparia. Pian sen jälkeen hän kävi tapaamassa äitiään, joka huudahti hänet nähtyään: ”Oletpas sinä hyvin pukeutunut! Mistä ihmeestä olet saanut noin hyvät vaatteet?” Veli vastasi hymyillen: ”Taivaasta!”

Tuo vaatelähetys, joka painoi yhteensä kymmenen ja puoli tonnia, ja sen lisäksi puolitoista tonnia kenkiä tuli amerikkalaisilta veljiltä vuosien 1946 ja 1947 aikana. Se jaettiin 1431 veljelle, minkä ansiosta he  saattoivat olla hyvin pukeutuneita saarnatessaan Valtakunnan hyvää uutista.

Noihin aikoihin pidettiin suuri sodanjälkeinen konventti Cirque Royalissa Brysselissä 4.–6. lokakuuta 1946, ja ohjelma esitettiin kahdella kielellä. Noin 2000 henkeä tuli kuuntelemaan yleisöesitelmää ”Rauhan Ruhtinas” .

JÄLLEEN KANSALLISMIELISTÄ VASTUSTUSTA

Natsien hallinnosta oli selviydytty voittajina, mutta sen jälkeen kansallismielisyys yltyi voimakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Saatana alkoi käyttää sitä uutena aseena Jumalan valtakunnan edustajia vastaan. Koska työtä ei enää tarvinnut tehdä maan alla, ne ulkomaalaiset veljet, joita natsit eivät olleet onnistuneet jäljittämään, ilmoittivat olemassaolostaan belgialaisille ja amerikkalaisille viranomaisille. Veli ja sisar Hartstang anoivat oleskelulupaa viranomaisilta. Se evättiin, ja sen lisäksi oikeusministeri antoi heille 4. kesäkuuta 1947 kahdeksan päivää aikaa poistua maasta! Kaikki vetoomukset tätä epäoikeudenmukaista päätöstä vastaan osoittautuivat turhiksi.

Tienraivaajat Fritz Schneider, Erwin Klose ja Willy Klopper vangittiin, ja heitä syytettiin natsienagenteiksi. Se oli todella kaiken huippu – juuri heitähän Gestapo oli jahdannut kuin villieläimiä! Veli Schneider vangittiin, ja myöhemmin hän palasi Saksaan sairaana, keuhkotautisena miehenä. Hän kuoli muutamia vuosia myöhemmin. Veli Klose vangittiin 11 kuukaudeksi yhdessä natsiagenttien kanssa siitäkin huolimatta, että sadat veljet ja jopa Belgian viranomaiset esittivät vetoomuksea hänen puolestaan. Amerikkalaiset ja brittiläiset sotilasviranomaiset yrittivät todistaa,  joskin turhaan, että hän oli ollut natsien agentti!

VIERAITA BROOKLYNIN PÄÄTOIMISTOSTA

Huolimatta kansallismielisten piirien vastustuksesta julistajien määrä ylitti ensimmäisen kerran tuhannen rajan. Heidän joukossaan oli 57 tienraivaajaa. Kesäkuussa 1947 veljet F. W. Franz ja Grant Suiter kävivät Belgiassa. Tällöin pidettiin yhtä aikaa kaksi konventtia, toinen hollanniksi ja toinen ranskaksi. Seuran päätoimistosta tulleet vieraat auttoivat haaratoimiston toiminnan tehostamisessa ja vahvistivat järjestön teokraattista rakennetta.

Muutamia kuukausia myöhemmin pidettiin La Louvièressä ensimmäinen sodanjälkeinen kierroskonventti. Kierrokseen kuului 295 julistajaa, mutta esitelmätilaisuudessa oli 485 innostunutta kuulijaa. Sinä vuonna oli muistonvietossa läsnä 1525, kun heitä oli edellisenä vuonna ollut 1099.

LISÄÄ LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ SAAPUU

Seura yritti lähettää lisää lähetystyöntekijöitä veljien avuksi, mutta kansallismielisten piirien vastustus viivästytti heidän saapumistaan. Vuoden 1947 lopulla saapuivat veli ja sisar Buisset, ja he toimivat useita vuosia lähetystyöntekijöinä Belgiassa. Heitä seurasivat viisi muuta lähetystyöntekijää vuoden 1948 kuluessa. Yksi heistä oli Elmer Johnston, joka palveli uskollisesti lähetystyöntekijän tehtävässään kuolemaansa saakka, vuoteen 1972.

Vuonna 1949 saapui vielä kymmenen lähetystyöntekijää, muiden muassa Allan Coville ja Gijsbertus van der Bijl. Heidän jälkeensä tulivat Markus Hartlief vuonna 1955 ja Aalzen Wiegersma vuonna 1965.  Kaikki nämä neljä ovat yhä Belgiassa ja palvelevat kierrosvalvojina.

PAPIT PAINOSTAVAT

Kun Jehovan nimi tuli tunnetuksi entistä yleisemmin, papisto pyrki vastustamaan todistajia lukemattomilla eri tavoilla. Esimerkiksi Lantinista veljet ajettiin pois siten, että vastustajat papin yllytyksestä heittelivät sähikäisiä heitä kohti. Bollandissa, Herven lähellä sijaitsevassa pienessä kylässä, pappi jakoi seurakuntalaisilleen lentolehtistä, jossa neuvottiin, mitä heidän tulisi tehdä, kun todistajat tulevat heidän luokseen: ”1) Sulje ovesi noilta paholaisen kaupustelijoilta, 2) jos he pääsevät äkkiarvaamatta sisään, käännä radio kovemmalle tai, mikäli se ei ole mahdollista, kahden kattilankannen paukuttaminen vastakkain ajaa saman asian.”

Papiston vastustuksen takia oli hyvin vaikea saada vuokratuksi tiloja esitelmätilaisuuksia varten. Tervuerenissa pappi sanoi erään salin omistajalle, että hän sietäisi mieluummin salin vuokraamisen kommunisteille kuin tämän uuden jumalan propagandan levittäjille! Eräässä toisessa kylässä pappi kokosi kaikki seudun lapset ja lähetti heidät salille, missä he saivat kattilankansineen aikaan niin kovan metelin, ettei esitelmää voitu pitää. Kerran taas pappi uhkaili erään salin omistajaa sillä, että jos tämä vuokraisi sen Jehovan todistajille, hänen liiketoimensa tyrehtyisivät. Pappi pitäisi huolen, ettei yksikään hänen seurakuntansa jäsen kävisi miehen kaupassa.

Kyläläisten asenne todistajia kohtaan tuohon aikaan käy hyvin ilmi seuraavasta kokemuksesta. Veli Schrantzin piti käydä erään veljen luona, mutta hän ei  tiennyt tämän osoitetta. Niinpä hän vain kysyi ensimmäiseltä vastaantulijalta: ”Tiedättekö, missä täällä asuu se mies, jolla on outo uskonto?” Hänet opastettiin heti oikeaan taloon, vaikkei hän ollut edes maininnut veljen nimeä!

RAAMATULLISEN KIRJALLISUUDEN KULJETTAMINEN KIELLETÄÄN

Vuonna 1950 Belgian olot olivat sekavat, koska kuningas Leopold III oli palannut maahan. Kuninkaan palattua maanpaosta mielenosoitukset, lakot ja sisällissodan uhka jakoivat belgialaisten mielipiteet monarkiakysymyksestä. Jehovan todistajat, joita oli nyt 2462, omaksuivat puolueettoman asenteen noiden rauhattomien olojen keskellä. Tämän kansallisen sekasorron aikana ja vain kaksi päivää uuden katolisen hallituksen valtaannousun jälkeen Saatana yritti jälleen lamauttaa Valtakunnan työn.

Kesäkuun 6. päivänä vuonna 1950 kuljetusministeri kielsi ilman ennakkovaroitusta Seuran julkaisujen kuljettamisen Belgian rautateillä ja postilaitoksen välityksellä. Hallitus ummisti silmänsä kaikilta tätä kieltoa koskevilta kirjeiltä, joita haaratoimistosta sille lähetettiin. Miten veljet ja lehtien tilaajat nyt saisivat hengellistä ravintoa?

Seura järjesti lehtien ja kirjallisuuden kuorma-autokuljetuksen kaikkiin seurakuntiin. Sen jälkeen julistajat toimittivat lehdet tilaajille. Jehova siunasi runsaasti tätä järjestelyä, joka antoi veljille tilaisuuden käydä säännöllisesti tilaajien luona.

Pyyntöjä esitettiin yhä uudestaan 31 vuoden ajan, kunnes Belgian hallitus 30. lokakuuta 1981 vihdoin ja viimein poisti Seuran julkaisujen kuljetuskiellon!

 ARDENNEILLA JA FLAAMILAISALUEELLA

Vuonna 1951 julistajamäärä ylitti kolmentuhannen rajan. Todistajien 80 seurakunnan kukoistaminen huolestutti suuresti papistoa, joka valitti sitä, että Jehovan todistajien seurakuntia syntyi jopa Ardennien alueen syvästi katolisiin kyliin. Belgian katolinen aikakauslehti L’Avenir du Luxembourg (tämä Luxembourg on Belgian provinssi) ilmaisi vuoden 1950 joulukuun 2. päivän numerossaan huolestumisensa sanoessaan: ”Emme tiedä, mitä parhaillaan tapahtuu – – mutta voimme havaita Jehovan todistajien juurtuneen useisiin kyliin Neufchâteaun ja Bertrixin alueella.”

Vaikka papiston vaikutus suurkaupungeissa olikin jo menettänyt merkitystään, papit yrittivät yhä säilyttää tiukan otteen kylissä. Erps Kwerpsissä (flaamilaisalueella) eräs pappi käski tienraivaajan poistua kylästä, mutta veli kieltäytyi. Seuraavana päivänä pappi käski jälleen veljen lähteä kylästä. Koska veli yhä kieltäytyi, pappi alkoi seurata häntä ovelta ovelle väittäen hänen olevan protestantti ja kaupustelevan Raamattuja, joita ihmisten ei ollut lupa lukea. Jokaisella ovella veli kumosi papin syytökset. Tätä jatkui kolme tuntia. Lopulta pappi lopetti ovilla käymisen. Hän seisoi keskellä katua ja puhui kovalla äänellä ihmisille seuraten koko ajan veljeä. Kolmantena päivänä pappi jälleen seurasi veljeä, mutta tällä kertaa veli kutsui poliisin, ja niin pappi häipyi. Poliisi ei ollut enää papiston talutusnuorassa.

VIRANOMAISTEN EPÄLUOTTAMUS

Koska todistajat toimivat kristillisen puolueettomuuden mukaisesti, viranomaiset eivät näyttäneet  luottavan järjestön rauhanomaiseen opetustyöhön. Kaksi siviiliasuista poliisia oli läsnä miltei jokaisessa esitelmässä. He tekivät muistiinpanoja puheen aikana. Aina kun esitelmää mainostettiin, voitiin yleisön joukossa havaita kaksi poliisia jopa pienissä, noin 15 julistajan seurakunnissakin. Poliisien täytyi usein istua jonkun veljen pienessä keittiössä, joka oli muutettu valtakunnansaliksi. Tuohon aikaan vallinneen tilanteen vuoksi katsottiin parhaaksi, etteivät ulkomaalaiset veljet, eivät edes matkavalvojat, pitäneet esitelmiä.

PAPIT PALAAVAT VANHAAN KÄYTÄNTÖÖN

Nyt veljet saattoivat kiinnittää enemmän huomiota vapaisiin alueisiin. Vuoden 1952 kuluessa veljet työskentelivät 591 kaupungissa ja kylässä huolimatta pappien ankarasta vastustuksesta. Nämä olivat jo ehtineet ajatella, etteivät todistajat tulisi enää koskaan takaisin – eivät ainakaan syrjäseuduille. Tällä kertaa papit käyttivät vanhoja keinojaan, mutta ilman poliisien apua. He yllyttivät ihmisiä ajamaan todistajat pois kaupungista. Kun Bastognessa pidettiin kierroskonventtia, paikkakunnan pappi repi kourallisen sivuja katolisesta Raamatusta, jota eräs sisar käytti saarnatessaan, ja muuan fanaattinen nainen löi papin yllytyksestä erästä toista sisarta.

Antwerpenissä toiset väärät paimenet yrittivät estää erästä invalidisisarta tekemästä katutyötä pyörätuolissaan erään kaupan lähellä. Kauppias yritti päästä hänestä eroon. Ensiksi hän kutsui poliisin, mutta poliisi sanoi, että sisarella oli oikeus jatkaa toimintaansa. Sitten hän värväsi kaksi pappia, jotka yrittivät  taivutella sisaren lähtemään pois, mutta turhaan. Niinpä papit päättivät työntää sisaren pyörätuolin alas katua pitkin. Silloin kadun toiselta puolelta juoksi ripeästi joitakin taksimiehiä, jotka olivat seuranneet tilannetta, ja he sanoivat papeille, että jolleivät nämä halunneet joutua vaikeuksiin, heidän olisi parasta lähteä. Lienee tarpeetonta mainita, että papit pinkaisivat tiehensä.

EDISTYSTÄ LÄHETYSTYÖNTEKIJÖIDEN AVULLA

Vastustuksesta huolimatta julistajamäärä kohosi 3623:een. Gileadin käyneet vahvistivat veljiä edelleen ja auttoivat heitä omaksumaan lisää vastuuta. Hyvin pian Belgiaa ei enää pidetty lähetyskenttänä, joten suurin osa lähetystyöntekijöistä siirtyi valvontatehtäviin palvelemaan Beetel-perheessä tai matkavalvojina. Siihen aikaan kaikki piiri- ja kierrosvalvojat olivat ulkomaalaisia, ja haaratoimistossakin oli vain kolme belgialaista veljeä.

HAARATOIMISTONVALVOJA KARKOTETAAN

Jälleen kerran katolisen hallituksen edustajat ilmaisivat vikansa hyökkäämällä niitä veljiä vastaan, jotka ottivat johdon työssä. Huhtikuun 11. päivänä vuonna 1953 haaratoimistonvalvoja veli Calvin Holmes sai ilmoituksen, että hänet karkotettaisiin maasta, vaikka hänen vaimonsa oli belgialainen sisar. Veli G. van der Bijl nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi hänen tilalleen.

Entä mitä kuului veli Andre Wozniakille, jota Gestapo ei ollut onnistunut tavoittamaan ja jonka edellinen  katolinen hallitus oli turhaan yrittänyt karkottaa vuonna 1934? Tämä veli kutsuttiin kuultavaksi komitean eteen, joka päätti karkottaa hänet maasta. Mutta ennen kuin se ehti tapahtua, hallitus vaihtui. Uusi oikeusministeri, joka ei ollut katolilainen, päätti olla panematta veli Wozniakin karkotuspäätöstä täytäntöön. Kuten vuonna 1934, hän pääsi jälleen pakoon vainoojiaan.

Uusi hallitus, joka oli edellistä vapaamielisempi, osoittautui suopeammaksi saarnaamistyötä kohtaan. Itse asiassa 28. heinäkuuta 1954 yksi ministereistä kirjoitti Seuralle kirjeen, jossa sanottiin, ettei Raamattujen ja raamatullisen kirjallisuuden levittämistä pidettäisi kaupusteluna, vaan ennemminkin hyväntekeväisyytenä ja ei-kaupallisena työnä.

KONVENTIN AIKA

Belgian keskeinen sijainti Lontooseen, Nürnbergiin, Pariisiin ja Haagiin nähden soi Belgian veljille tilaisuuden osallistua vaivatta ”Voittoisan valtakunnan” kansainvälisiin konventteihin vuonna 1955. Matkustamiseen käytettiin kahta erikoisjunaa. Ranskan viranomaiset pysäyttivät toisen näistä junista sen saapuessa Ranskan rajalle. Kovaäänisten kautta Ranskan valtion poliisi kuulutti useiden veljien nimet ja kielsi heiltä pääsyn Ranskaan ”turvallisuussyistä”! Veljet, joiden nimet oli kuulutettu, lähtivät junasta, mutta saapuivat konventtiin tavallisia junayhteyksiä käyttäen kierrettyään Luxemburgin suurherttuakunnan kautta.

VIRANOMAISET SUOPEITA

Papiston vastustuksen heiketessä viranomaiset  omaksuivat kunnioittavamman asenteen Valtakunnan työtä kohtaan. He menivät jopa niin pitkälle, että tekivät päätöksen veljien hyväksi näiden perustuslain mukaisen palvontavapauden takaamiseksi. Niinpä kuninkaallisella asetuksella, joka annettiin 8. tammikuuta 1958 ja julkaistiin Official Journal -lehden numerossa 14.3.1958, peruutettiin kaikki toimenpiteet, joihin Anvaingin kaupungin pormestari ja kaupunginvaltuutetut olivat ryhtyneet 8.6.1957 kieltäessään esitelmien pitämisen ulkosalla. Kuninkaallinen asetus osoitti kaupunginvaltuuston ylittäneen valtuutensa tätä kieltoa antaessaan.

Papiston painostus tuntui enää vain maaseudulla, esimerkiksi Orp-le-Grandissa. Oli järjestetty niin, että monet veljet voisivat majoittua erääseen suureen taloon kierroskonventin ajaksi 23.–25.5.​1958. Juuri ennen konventtia alueen pappi sai aikaan näiden tilojen käyttöluvan peruuttamisen. Lisäksi hän pakotti paikallisen leipurin peruuttamaan sopimuksensa toimittaa leipää sunnuntain ateriaa varten ruokalaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt veljiä saamasta tarpeellisia ruoka- ja muita tarvikkeita. Konventtisalista tehtiin suuri makuusali, jossa suuria, oljilla täytettyjä säkkejä käytettiin vuoteina. Vastustuksesta huolimatta konventissa oli läsnä 532 henkeä.

EI KIELIMUUREJA

Vuoden 1959 kohokohdaksi muodostui ”Valvovien palvelijoiden” piirikonventti, joka pidettiin Brysselin Urheilupalatsissa ja jossa 6896 henkeä kuuli yhtä aikaa ranskaksi ja hollanniksi pidetyn esitelmän. Tämän viisipäiväisen konventin aikana kastettiin 378  uutta Jehovan todistajaa. Tästä konventista teki erityisen merkittävän se ykseys, joka vallitsi samaan luentosaliin rinta rinnan kokoontuneiden flaamien (hollanninkielisten) ja vallonien (ranskankielisten) veljien keskuudessa. Äänentoistolaitteet oli järjestetty niin, että kukin saattoi kuulla ohjelman omalla kielellään. Yleisö oli sen vuoksi jaettu kahteen ryhmään. Tällainen kaksikielinen tapahtuma ei jäänyt huomiotta, ja kokous saikin runsaasti julkisuutta osakseen.

Lisäksi tämä konventti osoitti, etteivät kielierot aiheuta jakaumia tosi kristittyjen keskuudessa. Vertailun vuoksi voidaan mainita, että kieliriidat jakavat Belgiaa voimakkaasti; joissakin Antwerpenin ja Vilvoorden katolisissa kirkoissa poliisin on ollut tarpeen puuttua flaamikatolilaisten ja vallonikatolilaisten välisiin yhteenottoihin, koska jotkut flaamikatolilaiset eivät ole voineet sietää sitä, että heidän pappinsa ovat pitäneet ranskankielisiä messuja!

OMAISUUSVEROVAPAUS

Vuonna 1960 otettiin tärkeä askel eteenpäin hyvän uutisen oikeudellisen puolustamisen ja vahvistamisen tiellä tässä maassa. Tuona vuonna maassa oli yli 7000 julistajaa ja 10237 oli läsnä muistonvietossa. Valtakunnansalit olivat käymässä pieniksi, ja useat seurakunnat olivat alkaneet laajentaa salejaan tai rakentaa uusia. Valtakunnansalin omistaneet seurakunnat anoivat samaa verovapautta, joka kirkoilla on. Heidän anomuksensa hylättiin sillä perusteella, että Jehovan todistajien järjestö ei ole uskontokunta. Lisäksi verovirasto väitti, ettei valtakunnansaleissa harjoitettu  julkista palvontaa. Nuo väitteet olivat tietenkin täysin perättömiä.

Liègen muutoksenhakutuomioistuin hylkäsi valtion vaateet päätöksessään 29. kesäkuuta 1960. Sen jälkeen valtakunnansalit saattoivat nauttia omaisuusverovapaudesta. Lisäksi oikeus päätti, että valtion tuli palauttaa veljille valtakunnansaleista jo maksetut verot.

ULKOMAISET JULISTAJAT

Tässä pienessä 30513 neliökilometrin suuruisessa maassa suurin osa väestöstä asuu kaupungeissa. Koska teollisuus on suurin työnantaja, on helppo ymmärtää, miksi maassa on niin paljon vierastyövoimaa. Itse asiassa noin 10 prosenttia väestöstä on syntyperältään vierasmaalaisia, heistä kolmannes italialaisia.

Saavuttuaan maahan he olivat töissä enimmäkseen hiilikaivoksissa. Niinpä totuus levisi jälleen kerran Charleroin, Liègen ja Limburgin alueilla, tällä kertaa ulkomaalaisen väestön keskuudessa. Raamatuntutkisteluja aloitettiin heti, ja auttaakseen näitä vilpittömiä ihmisiä vielä tehokkaammin jotkut belgialaisista veljistä jopa opettelivat italiaa.

KIELIKOULUT

Vuoden 1962 raportti osoitti, että noin 40 prosenttia julistajista oli ulkomaalaisia, eivätkä he pystyneet kunnolla ilmaisemaan itseään sen paremmin ranskaksi kuin hollanniksikaan. Tämän ongelman voittamiseksi helmikuun 1962 Valtakunnan Palvelus ilmoitti sellaisen uuden koulun perustamisesta, jonka tarkoituksena oli auttaa näitä veljiä oppimaan paremmin paikallista kieltä. Nämä julistajat eivät osallistuneet teokraattiseen palveluskouluun vaan opettelivat sen  sijaan lukemaan ja kirjoittamaan paikallista kieltä käyttäen apunaan kirjaa Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Tämä auttoi heitä suuresti tulemaan Sanan opettajiksi. Nyt he saattoivat keskustella raamatullisista aiheista sen sijaan, että olisivat vain tarjonneet lehtiä. Nykyisin useat heistä toimivat vanhimpina ja avustavina palvelijoina seurakunnissa.

MUISTA MAISTA TULLEIDEN MUODOSTAMAT SEURAKUNNAT

Hyvin erikoislaatuinen tapahtuma, joka oli ensimmäinen laatuaan Belgiassa, järjestettiin 7. –11.7. 1965. Charleroissa, jossa totuus oli 63 vuotta aiemmin alkanut juurtua, pidettiin suuri kansainvälinen konventti. Belgialaisten veljien lisäksi konventtiin saapui ystäviä Pohjois-Ranskasta ja Pariisista, ja sunnuntaina saavutettiin 11710 läsnäolijan huippu.

Tässä konventissa esitettiin myös italiankielisiä ohjelmajaksoja, kuten oli tehty jo joitakin vuosia.  Mutta italialaisia veljiä ei enää ollut pelkkä kourallinen, sillä heitä oli tässä ”Totuuden sanan” -konventissa 725 henkeä. He olivat todella kiitollisia, kun veli Knorr ilmoitti, että kymmenen italialaista seurakuntaa perustettaisiin Belgiaan. Uutista tervehdittiin valtavilla suosionosoituksilla. Tuon uuden järjestelyn jälkeen tapahtui huomattavaa kasvua. Tätä kirjoitettaessa Belgiassa on jo 2500 italialaista julistajaa 32 seurakunnassa, jotka muodostavat 3 kierrosta.

Lisää lampaankaltaisia ihmisiä löytyi kreikkalaisten, espanjalaisten, portugalilaisten, turkkilaisten ja englantilaisten asukkaiden joukosta. Jälleen perustettiin uusia seurakuntia, joista yksi oli portugalilainen, kolme englantilaista, seitsemän espanjalaista ja kahdeksan kreikkalaista. Nämä muista maista tulleet veljet ovat täynnä intoa Jehovan puolesta, ja heidän kestävyytensä on esimerkillistä. Ajatellaanpa vaikka Brysselin kreikkalaista seurakuntaa: kaikki 47 kastettua julistajaa olivat osa-ajan tienraivaajana ainakin kerran palvelusvuoden aikana!

UUSI BEETEL-KOTI

Yli 20 vuotta Brysselissä Schaerbeekin esikaupunkialueella Avenue General Eisenhower 28:ssa sijainnut Beetel-koti oli runsain mitoin täyttänyt valtakunnan työn tarpeet Belgiassa. Tilaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kirjallisuudelle, eivätkä kaikki Beetel-perheen jäsenet mahtuneet asumaan saman katon alla. Vuonna 1966 veli Marcel Gillet, silloinen haaratoimistonvalvoja ja nykyinen haaratoimistokomitean koordinaattori, sai veli Knorrilta tiedon uuden Beetel-kodin rakentamisesta. Rakennustyöt aloitettiin  marraskuussa 1966. Vuoden 1968 helmikuussa erinomainen ja tilava Beetel-koti Brysselin esikaupungissa Kraainemissa oli valmis otettavaksi käyttöön. Tilat olivat nyt aivan toista luokkaa kuin vuonna 1945 vuokratussa rakennuksessa!

HÄMMENNYSTÄ KATOLISESSA KIRKOSSA

Samaan aikaan kun lämmin veljeys yhdisti yli 10000:ta Valtakunnan julistajaa Belgian ranskan- ja hollanninkielisissä osissa, hämmennys, viha ja anarkia puhkesivat katolisessa kirkossa. Tällä kertaa sanomlehdet eivät säälineet kirkkoa, vaan tekivät siitä jopa pilaa. Monet katolilaiset paljastivat veljille: ”Meidän kirkossamme ei mikään ole kunnossa”, ”Tämä on katolisen kirkon loppu” ja ”Emme enää osaa rukoilla”.

Jopa kirkkorakennuksissa puhkesi levottomuuksia katolilaisten kesken. Antwerpenissä, Vilvoordessa ja muuallakin flaamilaiskatolilaiset hyökkäsivät joitakin kirkkoja vastaan, koska messu pidettiin niissä ranskaksi noiden kaupunkien ranskankielisille asukkaille. Poliisi piti kutsua lopettamaan mellakoita. Ajat olivat muuttuneet siitä, kun katolinen pappi kutsui poliisin ajamaan veljet pois kaupungista! Antwerpenissä äärikatolilaiset kirjoittivat seiniin: ”Lopettakaa messun lukeminen ranskaksi Vilvoordessa!” Juuri tässä kaupungissa papisto sai aikaan raamatunkääntäjä William Tyndalen kuristamisen ja polttamisen, ja siellä toimii nykyisin 70:n Raamattua kunnioittavan Jehovan valtakunnan julistajan seurakunta. Katolisesta yliopistostaan kuuluisassa Leuvenissa nuoret papit huutelivat kaduilla: ”Alas piispa!” Lopulta hallituksen oli pakko puuttua asioihin järjestyksen säilyttämiseksi.

 VANKEUDESSA KRISTILLISEN PUOLUEETTOMUUDEN VUOKSI

Vuosien kuluessa sadat nuoret veljet joutuivat vankilaan kristillisen puolueettomuuden takia. Näihin aikoihin asti veljemme on tuomittu vankeusrangaistukseen kahdeksi vuodeksi, koska he kieltäytyvät rikkomasta kristillistä puolueettomuuttaan. Melkein 40 vuoteen veljien ei vankilassa annettu kokoontua yhteen, eivätkä seurakunnan vanhimmat saaneet käydä heidän luonaan. Vasta 5.8.1976 edeltäjiään vapaamielisempi oikeusministeri antoi valtuutetuille vanhimmille luvan vierailla veljien luona.

UNOHTUMATON TAPAUS

”Jumalan voiton” kansainvälinen konventti, joka pidettiin Brysselissä 8.–12.8.1973, oli unohtumaton kokemus. Tämä konventti oli mieleenpainuva ennätyksellisen osanottajamääränsä vuoksi ja siksi, että tällä kertaa myös espanjalaiset ja portugalilaiset veljemme kutsuttiin mukaan Brysseliin. Heille ei vielä ollut myönnetty lupaa kokoontua vapaasti omassa maassaan, joten he saapuivat Belgiaan sankoin joukoin. Espanjankielisen ohjelman kuulijahuippu oli 19687, ranskankielisen 14625, flaamilaisia oli 11101 ja portugalilaisia 8152, joten kaiken kaikkiaan konventin osanottajia oli 53565.

Belgian veljet tiesivät, millaista vainoa heidän espanjalaiset ja portugalilaiset veljensä olivat joutuneet kestämään monien vuosien ajan, ja niinpä he valmistautuivat ottamaan heidät vastaan vieraanvaraisesti osoittaakseen heille siten heitä kohtaan tuntemansa syvän rakkauden. Espanjalaiset ja portugalilaiset ystävät, jotka jo entuudestaan olivat tunnettuja vieraanvaraisuudestaan,  olivat myös päättäneet todistaa syvän rakkautensa ja suunnattoman kiitollisuutensa siitä, että he saattoivat kokoontua yhteen veljiensä kanssa Belgiassa. Rakkautta ilmaistiin lukemattomin eri tavoin ja lahjoja vaihdettiin runsaasti tämän riemastuttavan tapahtuman aikana!

ULKOMAALAISET JULISTAJAT PALAAVAT KOTIINSA

Monien järjestöjen, esimerkiksi NATO:n, EEC:n ja SHAPE:n (NATO:n ylin sotilasjohto Euroopassa) keskus sijaitsee Belgiassa. Siksi maahan tulee paljon eri kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä. Niinpä monet ovatkin oppineet totuuden Belgiassa ja palanneet sitten kotimaahansa Jehovan todistajina. Vuosien varrella näin on käynyt monille italialaisille, espanjalaisille ja kreikkalaiselle, jotka alun perin tulivat tänne töihin hiilikaivoksiin. Sitten oleskeltuaan kukin aikansa Belgiassa he palasivat kotimaahansa ja auttoivat suuresti saarnaamistyössä siellä. Taloudellisen lamakauden takia tällainen paluu kotimaahan on yleistynyt.

NYKYINEN HENGELLINEN HYVINVOINTI

Meidän päivinämme ”valtakunnan hyvän uutisen” sanoma on levinnyt kaikkialle Belgiaan. Enää ei ole vapaita alueita, vaan koko maa on jaettu 288 seurakunnan  kesken. Huhtikuussa 1984 Belgiassa saatiin 20499 julistajan huippu.

Mikä on nykyinen tilanne tässä maassa? Miten ihmiset tavallisesti suhtautuvat saarnaamistyöhön? Vaikutus, joka katolisella kirkolla aikoinaan oli, on huomattavasti laimentunut. Vaikka monet katolilaiset yhä sanovatkin olevansa uskonnollisia, on ilmeistä, että aineelliset mukavuudet ovat saaneet monet omaksumaan materialistisen elämänkatsomuksen. Kun lisäksi monet muut ovat täysin menettäneet kiinnostuksensa uskonnollisiin kysymyksiin, ihmisten keskuudessa vallitsee suunnaton välinpitämättömyys. Siksi heille on  vaikea puhua Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan. Tällainen asenne on haaste julistajille, ja se rohkaisee heitä käyttämään iskeviä johdantoja heidän yrittäessään herättää edes hieman kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan.

KONVENTTISALIT

Salien vuokraaminen kierroskonventteja varten oli usein varsin kallista, eivätkä monetkaan niistä tyydyttäneet tarpeitamme. Niinpä kierrokset alkoivat hankkia omia saleja. Vuonna 1980 ostettiin kaksi salia, toinen Bioulista ja toinen Bornemista. Innokkaasti veljet ja sisaret uhrasivat sekä varojaan että aikaansa tehdäkseen nämä tilat sopiviksi konventtien järjestämiseen. Koska nämä konventtisalit pidetään jatkuvasti puhtaina, enää ei tarvita suuria siivoustalkoita ennen salin käyttöä.

JEHOVAN RAKKAUDELLINEN HUOMAAVAISUUS KRUUNAA KAIKEN

Vuonna 1902 veli Tilmant on Belgian ensimmäisenä Valtakunnan julistajana hyvinkin saattanut kysyä itseltään: ”Kuinka – – he tulevat kuulemaan, ellei joku saarnaa?” (Room. 10:14) Kukapa olisi arvannut, että ne ensimmäiset totuuden siemenet, jotka tämä uskollinen veli kylvi silloin kauan sitten, tuottaisivat 80 vuoden kuluttua yli 19000 rohkeaa Jehovan todistajaa?

Saatamme kuvitella, kuinka innoissaan veljet Smets ja Poelmans olivat vuonna 1952 nähdessään, että niistä viidestä, jotka olivat pysyneet uskollisina Jehovalle vuoden 1918 koetuksissa, oli kasvanut yli 3500 julistajan joukko!

Nuo rohkeat kristityt kuolivat muistaen Jeesuksen sanat: ”Iloitkaa ja hypelkää ilosta, koska teidän palkkanne  on suuri taivaassa.” (Matt. 5:12) Kun he nyt ovat Kristuksen perijätovereita taivaassa, voimme kuvitella heidän iloitsevan nähdessään ne runsaat siunaukset, jotka Jehova suo kansalleen.

Olkoon Jehova ylistetty rakkaudellisen huomaavaisuutensa tähden! Me kiitämme häntä siitä, että hän on kutsunut niin monia uskollisia todistajia nykyään. Tätä selostusta kootessamme meillä oli tosiaankin vain yksi murhe, nimittäin se että tilan puute estää meitä kertomasta niistä sadoista muista veljistä ja sisarista, jotka Andronikuksen ja Juniaan tavoin ovat, vaikkakin kaikessa hiljaisuudessa, olleet tukipylväitä ja ”huomattavia miehiä” ja uurastaneet uskollisesti Herran työssä. – Room. 16:7:

Näiden uskollisten veljien suurenmoinen esimerkki kestävyydestä samoin kuin se ohjaus, jota Jehova jakaa täällä Belgiassa ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” kautta, ovat meille kaikille erinomainen rohkaisun lähde. Se kannustaa meitä jatkamaan ”uskon hyvää taistelua” siihen päivään saakka, jona Jehova sanoo kuninkaansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä: ”Tulkaa, te Isäni siunaamat, perikää se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.” – 1. Tim. 6:12; Matt. 25:34.

Kun tuo loistoisa päivä koittaa, Belgian pellot ja laitumet eivät enää ole vaarassa joutua taistelukentiksi, kuten on tapahtunut kahdesti vuoden 1914 jälkeen. Ei, vaan nämä pellot, kuten muukin Eurooppa ja todellakin koko maapallo, muutetaan maailmanlaajuiseksi paratiisiksi, jossa ei ole minkäänlaista sotaa eikä sortoa. Siihen asti kaikki vanhurskautta rakastavat Belgiassa ja muualla maailmassa kaiuttavat apostoli Johanneksen sanoja: ”Aamen! Tule, Herra Jeesus.” – Ilm. 22:20.

[Alaviitteet]

 [Kartta s. 71]

(Ks. painettu julkaisu)

Belgia

Antwerpen

Bornem

Mechelen

Vilvoorde

Erps Kwerps

Leuven

Kraainem

Schaerbeek

Bryssel

Ixelles

Tervueren

Orp-le-Grand

Beringen

Bree

Waterschei

Eisden

Genk

Heure-le-Romain

Vivegnis

Visé

Herstal

Lantin

Liège

Bolland

Flémalle-Haute

Engis

Ampsin

Amay

Schlessin

Herve

Ougrée

Eupen

Verviers

Val St. Lambert

Meuse (Maas)

Namur

Bioul

Dinant

Ciney

Bertrix

Bastogne

Neufchâteau

La Louvière

Haine st. Paul

Carnières

Roux

Jumet

Charleroi

Couillet

Braine-le-Comte

Tournai

Anvaing

Kortrijk

Ieper

Oostende

Gent

[Kuva s. 79]

Veli Ernest Heuse vanhempi ja hänen perheensä – kaikki kokoajanpalvelijoita

[Kuva s. 80]

Liègen konventissa 1952 veljet Poelmans ja Smets iloitsevat siitä, että 5 julistajasta on tullut yli 3000

[Kuva s. 86]

Veli Emile Schrantz vaimoineen kierrostyössä (keskellä veli Fevrier). Matkat seurakunnasta toiseen ajettiin polkupyörällä

[Kuva s. 90]

Werner Schutz taisteli urheasti teokratian puolesta. Kuollessaan vuonna 1972 hän oli ollut 47 vuotta kokoajanpalveluksessa

[Kuva s. 115]

André Wozniak, yksi toisen maailmansodan aikaisen maanalaisen Valtakunnan työn avainhenkilöistä, jota Gestapo etsi mutta ei koskaan löytänyt

[Kuva s. 121]

Veli ja sisar Hartstang tulivat salaa Hollannista. Veli toimi haaratoimistonvalvojana noina vaikeina vuosina ja välttyi taitavasti joutumasta erään sinnikkään Gestapon johtajan käsiin

[Kuvat s. 122]

François Hankus oli yksi niistä 14 veljestä ja sisaresta, jotka vietiin eri vankiloihin ja keskitysleireille Saksaan

Sisar Hankus kesti uskollisesti ja toimi aktiivisesti miehensä vankeuden aikana ja myöhemminkin palvellen, kunnes hän kuoli vuonna 1982

[Kuva s. 124]

Veli ja sisar Floryn keskitysleiriltä paluunsa jälkeen

[Kuva s. 127]

Veli Glowacz oli yksi niistä todistajista, jotka uhattiin teloittaa Buchenwaldissa, koska he eivät suostuneet työskentelemään asetehtaassa

[Kuva s. 150]

Belgian haaratoimistorakennus Kraainemin esikaupunkialueella Brysselissä

[Kuvat s. 155]

Bioulin konventtisali, toinen vuonna 1980 ostetuista kahdesta rakennuksesta

Sisäkuva Bornemin konventtisalista