Fidži ja sen lähisaaret

TYYNENMEREN eteläosissa on lukemattomia saarivaltioita, jotka melkein hukkuvat tuon suunnattoman meren syleilyyn. Sadat pikkuriikkiset saaret kurottautuvat valtameren pinnan yläpuolelle Australian ja Etelä-Amerikan mantereiden välissä. Koska eteläisen Tyynenmeren saaret ovat syrjäisiä, rauhaisia, lämpimiä ja houkuttelevia ja koska niitä verhoaa rehevä kasvillisuus, johon kuluu erottamattomasti kookospalmu, noilla saarilla käyneet turistit ovat usein sanoneet niiden olevan ”palanen paratiisia”.

 Jotkin näistä saarista ovat pelkkiä riuttoja, jotka kohoavat vain joitakin metrejä merenpinnan yläpuolelle. Suuremmissa saarissa, jotka jokin tuliperäinen järkkyminen tai maanjäristys on kohottanut merenpohjasta, on yli 1800 metriä korkeita vuoria, ja saarten läpi virtaa jokseenkin suuria jokia. Pienet alkuasukaskylät, joiden väestömäärä vaihtelee muutamasta perheestä satoihin asukkaisiin, sijaitsevat hajallaan pitkin suojaisaa rannikkokaistaletta, tavallisesti jokien varrella, ja lisäksi saarissa on joitakin suuria kaupunkeja.

Saarten uskonnollista elämää vallitsevat metodistit, Lontoon lähetysseura sekä roomalaiskatoliset ja anglikaaniset järjestöt. Kristikunnan lähetyssaarnaajat saapuivat saarille 1800-luvulla, ja viime vuosina monet pienet protestanttiset ryhmät ovat alkaneet toimintansa täällä.

ETELÄISEN TYYNENMEREN SAARTEN ASUKKAAT

Vuosia sitten nämä saaret olivat varsin eristettyjä muusta maailmasta. Silloin täällä ei ollut mitään lentoliikennettä, vaan ainoa kosketus ulkomaailmaan oli matkustaja- ja rahtilaivojen harvinaiset käynnit kenties kerran kuussa tai sitäkin harvemmin.

Saarten asukkaat ovat kotoisin muiden muassa Melanesiasta, Mikronesiasta ja Polynesiasta. Mutta pohjimmiltaan heidän elämänkatsomuksensa on useimmiten samanlainen. He ovat ystävällisiä ja huolettomia eivätkä suhtaudu elämään turhan vakavasti. He nauttivat jokaisesta päivästä ja tyytyvät aineellisesti niukkoihin oloihin. Usein noiden paikallisten asukkaiden suhtautuminen elämään ärsyttää Euroopasta  tulleita siirtolaisia, joista useimmat ovat tottuneet tavoittelemaan jatkuvasti korkeampaa elintasoa.

TYÖN JÄRJESTÄMINEN TÄLLÄ LAAJALLA KENTÄLLÄ

Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran Australian haaratoimisto ohjasi työtä eteläisellä Tyynellämerellä perustamisestaan eli vuodesta 1904 lähtien, ja se valvoi tuota työtä aina vuoteen 1958 asti, jolloin Fidžin pääkaupunkiin Suvaan perustettiin haaratoimisto.

Tuon uuden haaratoimiston alaisuuteen yhdistettiin seuraavat maat: Fidži, Uusi-Kaledonia, Vanuatu (ent. Uudet-Hebridit), Länsi-Samoa, Amerikan Samoa, Tonga, Niue, Tahiti, Tuvalu (ent. Ellicensaaret), Kiribati (ent. Gilbertinsaaret), Tokelau ja Cookinsaaret.

Yksi seikka, joka on jarruttanut Valtakunnan työn edistymistä eteläisellä Tyynellämerellä, on se, että nuo saarialueet sijaitsevat niin kaukana toisistaan. Fidži, jolla on keskeinen sijainti, muihin haaratoimiston alueen Saariin nähden, on kuin pyörän keskiö, josta katsottuna muut saaret sijaitsevat säteittäin ikään kuin jättiläispyörän puolat. Jos siis lähdetään liikkeelle Fidžistä itään, saavutaan Tongaan noin 700 kilometrin matkan jälkeen, Niueen 960 kilometrin ja Tahitiin 3540 kilometrin matkan jälkeen.

Fidžistä koilliseen matkustettaessa saavutaan 1350 kilometrin taipaleen jälkeen Samoasaarille. Noin 1100 kilometrin päässä Fidžistä pohjoiseen sijaitsee puolestaan Tuvalun saariryhmä ja suunnilleen saman verran Tuvalusta pohjoiseen on Kiribatin saarten merkittävin saariryhmä. Kuljettuaan hiukan yli  960 kilometriä Fidžistä länteen matkailija löytää itsensä Vanuatusta, ja 1120 kilometrin matkan jälkeen hän saapuu Uuteen-Kaledoniaan. Idästä länteen mitattuna alue käsittää noin 4800 kilometriä valtamerta! Kansainvälisen vuorokausirajan (180. pituuspiirin) sijainnin vuoksi Fidžin Jehovan todistajat ovat joka vuosi ensimmäisiä todistajia, jotka viettävät Jeesuksen kuoleman muistoa, ja Samoan todistajat viettävät sitä viimeisinä, noin 23 tuntia myöhemmin.

Fidžin haaratoimisto valvoi aikoinaan Valtakunnan työtä 12 maassa, mikä on suurin määrä yhden haaratoimiston alaisuudessa toimineita maita. Toimistossa käsiteltiin 13 pääkieltä. Kierros- ja piirivalvojat joutuivat matkustamaan peräti 4800 kilometriä alueen toiselta laidalta toiselle törmäten jatkuvasti maahanmuuttoa koskeviin säännöksiin.

Saadaksemme jonkinlaisen käsityksen hyvän uutisen saarnaamisesta näissä saariryhmissä luokaamme lyhyt katsaus niiden itse kunkin taustaan. Siten voimme nähdä, miten hyvä uutinen alkoi levitä ja miten se on edennyt aina nykyaikaan asti Jehovan ohjaavan käden alla. Aloitamme Fidžistä, joka on näistä saariryhmistä suurin.

FIDŽIN SAARIRYHMÄ

Fidžin saariryhmään kuuluu yli 300 saarta, joista noin kolmannes on asuttuja. Saarten pinta-ala on kaikkiaan 18275 neliökilometriä. Fidži oli aiemmin Ison-Britannian kruununsiirtomaa, mutta vuodesta 1970 se on ollut itsenäinen kansakunta. Saaret ovat kauniita ja niissä on vuoria sekä hedelmällinen maaperä.

Alkuperäiset asukkaat, fidžit, muodostavat noin  40 prosenttia väestöstä. He kuuluvat tummaihoiseen melanesialaista alkuperää olevaan rotuun. Aiemmin he olivat hurjia ja sotaisia ihmissyöjiä (Fidžissä käytettiin aikoinaan nimeä Kannibaalisaaret), mutta nyt he ovat sivistyneet ja enemmistö heistä on kääntynyt nimikristillisyyteen.

Lähes puolet väestöstä polveutuu intialaisista työläisistä, joita aikanaan tuotettiin Intiasta työskentelemään sokeriviljelmillä. Vaikka monet intialaiset työskentelevät vieläkin sokeriruokopelloilla, heitä on paljon myös kauppiaina ja liikemiehinä. Saarilla asustaa myös hupeneva eurooppalaisväestö sekä pieni määrä kiinalaisia, ja lisäksi siellä on lähes kaikilta muilta eteläisen Tyynenmeren saarilta tulleita ryhmiä. Näin ollen Fidži on varsinainen sulatusuuni.

Pääkaupunki Suva kehittyy nopeasti, ja siellä on arviolta yli 100000 asukasta. Fidžissä asuu nyt kaikkiaan yli 600000 ihmistä. Noin puolet asukkaista on joko hinduja tai muslimeja, ja loput kuuluvat kaikkiaan 20:een kristikunnan lahkoon.

FIDŽI KUULEE HYVÄN UUTISEN

Miten hyvä uutinen kulkeutui näille saarille? Näyttää siltä, että jotkin Vartiotorni-seuran julkaisut löysivät tiensä Fidžiin jo vuosisatamme ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ensimmäinen toimelias Jehovan todistaja saapui vuonna 1913. Hän sai työnantajaltaan siirron näille saarille Sri Lankasta. Lomallaan tuo veli matkusti Yhdysvaltoihin ja oli läsnä raamatuntutkijoiden konventissa. Palatessaan hän toi mukanaan Luomisnäytöksen ja esitti sitä täpötäysille katsomoille Fidžissä. Puheet käännettiin fidžiksi, ja  esityksiä järjestettiin suurissa kaupungeissa ja maaseudulla.

Fidžissä ilmestynyt sanomalehti kertoi eräästä esitystilaisuudesta 28. 6. 1915 ilmestyneessä numerossaan seuraavasti: ”Toinen osa tästä uskonnollisten kuvien sarjasta näytettiin [teatterissa] eilen illalla. Noin kello 18.30:stä lähtien sadat jonottivat postin kuistikolla ja jalkakäytävällä tai seisoskelivat ryhmissä kastanjapuun alla. Ovet avattiin kello 19.30, ja viisi minuuttia myöhemmin sali oli tupaten täynnä.” (Fiji Times) Tämän jälkeen maasta ei raportoitu saarnaamistyötä 15 vuoteen.

KAKSI TIENRAIVAAJAA LEVITTÄÄ PALJON KIRJALLISUUTTA

Vuonna 1930 Andy Auchterlonie ja A. L. McGregor saapuivat näille saarille. Työskenneltyään talosta taloon tuon saarivaltion pääkaupungissa, Suvassa, joka sijaitsee saariryhmän pääsaaren eli Viti Levun (Ison-Fidžin) kaakkoispuolella, he matkasivat veneellä rannikkoa pitkin saaren länsipuolelle. He levittivät kautta saaren melkoisen määrän raamatullista kirjallisuutta ja todistivat kaikille, joille saattoivat puhua.

Fidžiläisen oppaan ja puunrungosta koverretun kanootin turvin he matkasivat Viti Levun sisäosiin ja levittivät matkallaan satoja kappaleita fidžinkielisiä kirjasia. He saarnasivat myös Vanua Levun (Suuren Maan) saarella, joka on Fidžin toiseksi suurin saari. Veneen avulla he pääsivät kosketuksiin useimpien saaren asukkaiden kanssa ja levittivät paljon kirjallisuutta.

TYÖ KANTAA HEDELMÄÄ

Tuo kosketuksen saaminen tuotti tuloksia muun  muassa Leonard Heatleyn perheen kohdalla. Hän kertoo: ”Koska isäni Edward oli osittain fidžiläinen, hän hallitsi loistavasti sekä englannin että fidžin kielet, ja hän oli tehnyt joitakin käännöstöitä eri järjestöille. Hän suostui kääntämään käteismaksua vastaan kirjasen Helvetti. Tuosta työstä ei kuitenkaan ikinä maksettu penniäkään, koska siihen mennessä, kun isäni sai kirjasen käännetyksi, hän oli omaksunut totuuden! Hän erosi katolisesta kirkosta ja oli kuolemaansa saakka, vuoteen 1959, Valtakunnan työn uskollinen kannattaja.

”Hän käänsi fidžiksi kuusi kirjasta, kirjan Vapautus ja monia gramofonilevyihin tallennettuja veli Rutherfordin raamatullisia puheita. Niistä tehtiin sitten fidžinkieliset gramofonilevyt, joita soitettiin gramofoneilla tuhansille fidžiläisille kymmenissä kylissä.” Leonard Heatleystä puolestaan tuli Fidžin ensimmäinen Gilead-koulun käynyt todistaja.

Lisää tuloksia näkyi, kun Harry ja Louisa Scott (molemmat ovat jo kuolleet) ottivat vastaan hyvän uutisen. Sisar Scott sanoi: ”Muuan mieheni ystävä, Ted Heatley, käväisi meillä eräänä iltana ja soitti yhden veli Rutherfordin levytetyn raamatullisen puheen. Sanoman yksinkertaisuus ja selvyys vetosi meihin. Ymmärsimme sen olevan totuus.” Kolmas perhe, joka omaksui totuuden samoihin aikoihin, oli Marriottin perhe, ja kaikki nuo kolme perhettä (Heatleyt, Scottit ja Marriottit) oppivat totuuden kahden edellä mainitun tienraivaajan työn ansiosta.

FIDŽIIN SAAPUU MUITA TIENRAIVAAJIA

Kun veljet Auchterlonie ja McGregor olivat palanneet kotiin, Australian haaratoimisto määräsi toisia tienraivaajia työskentelemään Fidžissä. Vuoden 1933  tienoilla eräs tienraivaajaveli kävi kävellen, pyöräillen, ratsastaen ja soutaen läpi suurimman osan Fidžiä ja levitti tuhansia kappaleita kirjallisuutta. Valitettavasti tämä veli jätti myöhemmin totuuden, mutta totuuden siemeniä oli kuitenkin kylvetty laajalti.

Veli Eric Ewins kertoo ensimmäisestä, tuon tienraivaajan kautta saamastaan kosketuksesta totuuden sanomaan: ”Elin silloin elämäni vaikeinta aikaa: Vaimoni oli juuri kuollut ja huollettavanani oli vuoden ikäinen poikani. Muistan kysyneeni eräältä papilta syytä tuohon kaikkeen, jolloin hän vastasi, että Jumala tahtoi vaimoni taivaaseen, joten hän otti hänet. Tilanne tuntui niin ahdistavalta, että pyysin Jumalalta että saisin kuolla, koska en pystynyt näkemään noissa olosuhteissa elämisessä mitään mieltä.

”Vain pari päivää myöhemmin toimistooni asteli eräs muukalainen ja esiteltyään itsensä hän aloitti seuraavaan tapaan: ’Vuonna 1914 taivaassa käytiin sota ja Saatana ja hänen demoninsa heitettiin alas maahan. Siitä lähtien ne ovat valmistuneet kansoja sotimaan Jumalaa vastaan Harmagedonin taistelussa, jolloin ne tuhotaan, ja Kristuksen hallinnassa oleva Jumalan valtakunta tulee hallitsemaan maata ikuisesti.’ Tämä sanoma, joka poikkesi niin suuresti kirkkojen tarjoamasta sanomasta, teki voimakkuutensa vuoksi minuun heti syvän vaikutuksen.

”Kutsuin todistajan luokseni muutamaksi päiväksi. Hän jäikin, ja me keskustelimme asiasta aina pikkutunneille saakka. Ei kestänyt montakaan päivää kun vakuutuin siitä, että tämä oli totuus ja että se oli Jumalan vastaus epätoivoiseen rukoukseeni.” Veli Ewins liittyi kolmen saarella jo olevan paikallisen todistajaperheen seuraan.

 ÄÄNIAUTO OTETAAN KÄYTTÖÖN

Vuonna 1937 saarelle tuotiin ääniauto ja sitä käytettiin puolen vuoden ajan Viti Levun saarella. Vielä vuosia myöhemminkin veljet tapasivat ihmisiä, jotka yhä muistivat tuon ääniauton. Muuan saarilla syntynyt kylänvanhin sanoi 1950-luvulla: ”He olivat tosi rohkeita. He ajoivat joen partaalle, pysäyttivät autonsa ja niin sanoma kaikui yli joen kaikkien meidän kylässä olevien korviin. Me kuulimme kaiken: ’Paholainen johtaa heitä kaikkia. Uskonnolliset johtajat opettavat valheita. Raamattu opettaa totuutta. Jumalan valtakunta on ihmisen toivo. Ei helvetin tulta.’ Toden totta sekä englanniksi että fidžiksi!”

J. F. RUTHERFORD KÄY FIDŽISSÄ

Toukokuussa 1938 Seuran silloinen presidentti, J. F. Rutherford, viipyi yhden päivän Fidžissä ollessaan Australiaan, Uuteen-Seelannin ja Tyynellemerelle suuntautuneella matkallaan. Suvan kaupungintalo oli vuokrattu jo viikkoja etukäteen ja esitelmää, joka veli Rutherfordin oli määrä pitää, oli mainostettu laajalti. Mutta veli Rutherfordin saapumispäivänä viranomaiset eivät päästäneetkään veljiä kaupungintaloon. Vaikka veli Rutherford ei siis saanutkaan käyttää kaupungintaloa, hän järjesti kuitenkin kokouksia saarten muutamien veljien kanssa, ja noin 40 henkeä oli läsnä hänen puhuessaan eräässä yksityiskodissa. Poliisi seurasi aivan veli Rutherfordin kannoilla kaikkialle, mihin hän meni tuona päivänä, mutta hänen onnistui siitä huolimatta suuresti rohkaista Fidžissä asuvia veljiä.

RAAMATULLINEN KIRJALLISUUS KIELLETÄÄN

Vuonna 1936 Fidžissä oli säädetty lakeja, jotka  kielsivät joidenkin Seuran raamatullisten julkaisujen tuonnin maahan. Kun toinen maailmansota sitten puhkesi, siirtomaahallitus ulotti kiellon koskemaan kaikkea Seuran kirjallisuutta. Kielto johti siihen, että joitakin kirjoja jopa hävitettiin. Vuoden 1939 tammikuussa tullitarkastaja hävitti esimerkiksi kokonaisen fidžinkielisen Vapautus-kirjan lähetyksen. Veljet onnistuivat kaikesta huolimatta hankkimaan maahan jonkin verran kirjallisuutta ja pysymään siten hengellisesti hyvin ravittuina. Yksi hankintamenetelmistä oli sisar Scottin kertoman mukaan seuraavanlainen:

”Veli Ashcroft työskenteli lääkärin avustajana eräällä matkustajalaivalla, joka liikennöi Australian ja Kanadan välillä. Hän otti mukaansa kirjallisuutta Sydneystä, ja kun laiva poikkesi Suvaan, jotkut veljet nousivat laivaan päällystakit yllään, tunkivat kirjasia takkiensa sisätaskuihin ja kävelivät sitten laskuportaiden juurella odottavaan autoon. Jonkin ajan kuluttua veljet nousivat jälleen laskuportaita, ja näin jatkui kunnes veli Ashcroftin varasto loppui.

”Kerran veli Ashcroftilla oli mukanaan niin suuri lähetys ettemme pystyneet viemään sitä maihin tavanomaisin keinoin. Niinpä sisar Tupe Marriott lainasi erään kiinalaisen torikauppiaan soutuvenettä ja souti yöllä sataman poikki laituriin, johon Niagara oli ankkuroitu. Hän oli kalastavinaan ja sanoi sitten kovalla äänellä nuorelle pojalleen, joka oli hänen mukanaan: ’Mennäänpäs tälle puolelle (laiturista poispäin), täällä tuntuu olevan enemmän kalaa.’ Tämä oli veli Ashcroftille merkki laskea kirjallisuuslaatikot alas pitkin laivan kylkeä. Sen jälkeen sisar Marriott souti takaisin sataman poikki vene pullollaan ’kaloja’.”

Australian haaratoimisto yritti toistuvasti saada  rajoitukset poistettua. Vuonna 1940 Harold E. Gill lähetettiin Fidžiin, ja hän vetosi suoraan kuvernööriin. Siitä huolimatta työ kiellettiin pian kokonaan, kuten useimmissa muissakin Brittiläisen kansainyhteisön maissa tuohon aikaan.

KIELLOT POISTETAAN

Veljien vedottua hallitukseen saarnaamistyötä koskenut kielto poistettiin vuonna 1945, ja julkaisuja voitiin taas tuoda Fidžiin, kunhan ne alistettiin ennakkosensuuriin ja kunhan kulloinkin virassa oleva kuvernööri hyväksyi ne. Vuonna 1959 rajoitukset sitten helpottuivat entisestään. Kirjallisuuden maahantuonti sallittiin, kunhan vain jokaisesta uudesta saarelle tulleesta julkaisusta toimitettiin yksi kappale poliisipäällikölle. Vuonna 1970 pääministeri poisti kaikki rajoitukset.

GILEADIN KÄYNEET SAAPUVAT

Vaikka työtä olikin jonkin verran tehty toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina, sodan aikana työ käytännöllisesti katsoen pysähtyi. Vuonna 1946 Seuran presidentti N. H. Knorr ja hänen sihteerinsä M. G. Henschel poikkesivat Fidžiin ja pitivät kumpikin puheen tuolle pienelle veljien ryhmälle. Veli Knorr ilmoitti, että Seura lähettäisi saarelle lähetystyöntekijöitä Vartiotornin Raamattukoulusta Gileadista. Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1947 William Checksfield, sitkeä englantilaisveli, ja australialainen Cecil Bruhn, jotka olivat molemmat käyneet Gileadin 8. kurssin, saapuivat Fidžiin. Veli Bruhn muistelee: ”Meitä vastassa oli kolmen perheen jäseniä, jotka olivat ainoat Jehovan todistajat noilla saarilla.”  Veli Ewins, joka oli mennyt uudelleen naimisiin ja huolehti nyt perheestään, oli myös palannut Fidžiin kahdeksan vuoden poissaolon jälkeen.

ENSIMMÄINEN SEURAKUNTA MUODOSTETAAN

Vuoden 1947 syyskuussa perustettiin Fidzin ensimmäinen virallinen seurakunta Suvaan. Siihen kuuluivat molemmat lähetystyöntekijät, sisar Connie Clark sekä Ewinsin, Heatleyn, Marriottin ja Scottin perheen jäseniä.

Lähetystyöntekijät tukivat seurakuntaa, ja seuraavien viiden vuoden kuluessa julistajien määrä kohosi vähitellen 9:stä 37:ään. Yksi uusista julistajista oli Tuvalun saarelta kotoisin ollut mies, Foua Tofinga, ensimmäinen tuvalulainen, joka omaksui totuuden ja joka kastettiin. Hän palvelee yhä uskollisesti Jehovaa toimien nykyään yhtenä Fidžin kolmijäsenisen haaratoimistokomitean jäsenenä.

Veli Bruhn muistelee, että lähetystyöntekijöiden oli tuohon aikaan mahdotonta levittää hyvää uutista  muille saarille, mutta veli Harry Scott täytti tuon tarpeen kaiuttaen sanomaa laajalla alueella. Miten se oli mahdollista? Sisar Scott selitti: ”Mieheni toimi kapteenina Adi Betissä (Lady Bettyssä), Fidžin kuvernöörien viran puolesta omistamassa huvipurressa. Minne ikinä huvipursi siis menikin, sinne meni myös raamatullista kirjallisuutta! Monilla Fidžin hajallaan sijaitsevilla saarilla ihmiset saattoivat päästä kosketuksiin totuuden kanssa ainoastaan tällä tavoin levitetyn kirjallisuuden välityksellä.”

Valitettavasti veli Bruhnin oli terveyssyistä pakko palata Australiaan vuonna 1949. Veli Checksfield puolestaan jatkoi työtään ja tuli hyvin tunnetuksi kaikkialla Viti Levun pääsaarella. Hän saattoi auttaa ja valmentaa veljiä, myös nuorta Len Heatiey’ä ja Eunice Marriottia, joka oli vain 12-vuotias lähetystyöntekijöiden saapuessa.

Vuoden 1951 maaliskuussa veljet Knorr ja Henschel kävivät jälleen Suvassa rohkaisemassa veljiä. Tuossa kuussa osallistui kenttäpalvelukseen 30 julistajaa, mikä oli uusi julistajahuippu.

FIDŽIN ENSIMMÄINEN VAKITUINEN TIENRAIVAAJA

Tuo vierailu teki Eunice Marriottiin erittäin syvän vaikutuksen, ja hänestä tuli aikanaan Fidžin ensimmäinen vakituinen tienraivaaja. Sisar kertoo: ”Monet nuoret, jotka jumalaapelkäävät vanhemmat ovat kasvattaneet totuuteen, tarvitsevat usein jonkin huomattavan kokemuksen tajutakseen, mitä totuus kaiken kaikkiaan merkitsee. Vuonna 1951 olin hyvin kiinnostunut maallisen koulutuksen hankkimisesta ja lisäksi halusin monien muiden täkäläisten tavoin muuttaa tästä pienestä saarivaltiosta johonkin suureen  maahan. Niinpä Uudessa-Seelannissa asuva sisareni ja lankoni tekivät järjestelyjä, jotta voisin muuttaa sinne opintojani varten. Odotellessani matkajärjestelyjen loppuunsaattamista veljet Knorr ja Henschel kävivät Fidžissä.

”Veli Knorr käsitteli eräässä puheessaan Danielia, tuota rohkeata Raamatun henkilöä, jonka elämä teki minuun todella syvän vaikutuksen. Koska olin nuori, muistan liukuneeni yhä syvemmälle tuoliini, jottei veli Knorr kaikessa arvovaltaisuudessaan ja, kuten minusta tuntui, läpitunkevine katseineen huomaisi minua. Puheen jälkeen veli Henschel keskusteli kanssani kahden kesken erittäin rohkaisevasti tienraivauksesta ja lähetystyöstä. Minä sanoin: ’Veli Henschel, jos menisin Gileadiin, en haluaisi saada määräystä jollekin pikkuriikkiselle saarelle kuten Fidžiin.’ Hän vei minut seinällä riippuvan maailmankartan eteen ja sanoi, että he saattaisivat lähettää minut Brasiliaan, jossa asui miljoonia ihmisiä. Olin niin rohkaistunut tekemään tienraivauksesta elämäntehtäväni, että peruutin muuttoni Uuteen-Seelannin ja ryhdyin tienraivaajaksi.

”En päässyt koskaan Gilead-kouluun, sillä tienraivaajia tarvittiin ja tarvitaan vieläkin Fidžissä, mutta olen nauttinut jokaisesta palvelukseni hetkestä täällä. Oltuani tienraivaajana 27 vuotta sain edun päästä aviomieheni [Don Claren] seurassa Brooklyniin vuonna 1978, jolloin hän osallistui erityiseen, haaratoimistokomitean jäsenille tarkoitettuun Gilead-kurssiin. Me vaimot olimme riemuissamme, kun meidän sallittiin seurata noita raamatullisia keskusteluja kahden tunnin ajan joka päivä.”

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja seuraavana  vuonna (1952) Lydia Pedro ja Len Heatley aloittivat myös tienraivauksen. Nuo kolme nuorta tienraivaajaa, Lydia, Len ja Eunice, työskentelivät veli Checksfieldin rinnalla vahvistaen Suvan seurakuntaa. Tienraivaajien rivit ovat noista kolmesta kasvaneet siinä määrin, että nykyään Fidžissä on 90 tienraivaajaa ja koko haaratoimiston alueella 130. Kaksi noista kolmesta ensimmäisestä tienraivaajasta on yhä kokoajanpalveluksessa. Kolmas, sisar Lydia Pedro, kuoli Uudessa-Seelannissa vuonna 1969.

LISÄÄ LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ SAAPUU

Don Clare, haaratoimistokomitean nykyinen koordinaattori, näki Fidžin ensimmäisen kerran vuonna 1952 matkustaessaan laivalla Gilead-kouluun 16 muun Australiasta lähteneen opiskelijan kanssa. Veli Clare kertoi: ”Muistan seisoskelleeni höyrylaivan kannella ja katselleeni ensimmäistä kertaa Suvan satamaa, jota ympäröivät kauniit kukkulat ja joka oli verhoutunut syvään, monisävyiseen vihreään. Ajattelin mielessäni: ’Tämä olisi todella suurenmoinen paikka lähetystyöntekijälle!’ Vietimme tuon päivän pienen ryhmän kanssa, johon kuului noin parikymmentä paikallista julistajaa ja yksin toimiva lähetystyöntekijäveli Bill Checksfield. Se oli erittäin miellyttävä päivä. Me kaikki 17 ajattelimme, että Fidži olisi suurenmoinen lähetyskenttä.”

Mitä tapahtui? Veli Clare jatkaa: ”Kurssimme päättyessä vuoden 1952 heinäkuussa odotimme innokkaasti lähetystyömääräystemme julkaisemista. Neljä meistä, Harold ja Lena Cater, Clive Taylor ja minä, koimme todella iloisen yllätyksen saatuamme tietää, että meidät oli määrätty Fidžiin! Vielä suuremman  yllätyksen koimme kuitenkin, kun meitä pyydettiin hankkimaan ansiotyötä päästäksemme Fidžin siirtokuntaan.”

Miksi se oli tarpeen? Seura oli useiden vuosien ajan anonut oikeutta lähettää lähetystyöntekijöitä Fidžin, mutta maan hallitus hylkäsi nuo anomukset jatkuvasti. Näin ollen täytyi käyttää jotakin toista keinoa, jotta nuo neljä Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää pääsisivät Fidžin. Heidän oli ensin määrä mennä maahan turisteina ja ryhtyä sitten hankkimaan ansiotyötä. He tekivätkin niin vuoden 1953 maaliskuussa. Heitä neuvottiin olemaan muutamaan kuukauteen käymättä kokouksissa ja todistamaan ainoastaan kaupungin ulkopuolella, jotteivät he olisi herättäneet huomiota. Vähitellen he alkoivat kuitenkin lisätä teokraattista toimintaansa ja pystyivät siten paremmin auttamaan yksin toiminutta lähetystyöntekijää veli Checksfieldiä.

 ”Olen aina ollut vakuuttunut siitä, että Jehova ohjasi Seuran lähettämään meidät tuolloin Fidžiin”, kertoo veli Clare. ”Jotta olisimme voineet hankkia asunnon ja ryhtyä sen jälkeen lähetystyöhön, meidän oli pysyttävä yksinomaan Fidžissä ja tehtävä kokopäivätyötä viisi vuotta. Vuosien kuluttua Australiasta, Kanadasta ja Englannista saapui joitakin veljiä Fidžiin palvelemaan siellä, missä tarve oli suurempi, mutta he kaikki joutuivat vaikeuksiin maahanmuuttoviraston kanssa heti kun saatiin selville, että he olivat Jehovan todistajia. Heidän täytyi sen vuoksi lähteä siirtokunnasta, kun heidän oleskelulupansa kuluivat umpeen.”

 TODISTUSTYÖTÄ FIDŽISSÄ

Veli Cater kuvailee, millaista työ oli siihen aikaan: ”Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä, ja heihin oli juurtunut syvälle saarille ominainen elämänkatsomus, malua, eli ’huomennakin ehtii’. Suurimman osan vuotta ilmasto oli kuumaa ja kosteaa. Maaseutualueisiin ei ollut siihen mennessä kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota, joten me aloitimme saarnaamistyömme sieltä. Se oli aluksi vaikeaa, sillä useimmat maaseutujen asukkaat eivät puhuneet juuri lainkaan englantia, ja meidän fidžin kielen opiskelumme oli yhä kesken. Pian pystyin kuitenkin pitämään lyhyitä puheita fidžiksi. Kokousten järjestäminen kylissä yleistyi, ja saimme rohkaistua erästä fidžiläistä veljeä liittymään mukaan toimintaamme. Tavallisesti otimme ensin yhteyttä kylän päämieheen, todistimme hänelle ja järjestimme hänen välityksellään paikan, jossa saatoimme pitää esitelmän. Esitelmän jälkeen kuljimme olkikattoisesta majasta toiseen tehden majasta-majaan-työtä. Täällä ei ollut mitään ovikelloja, ja tuolien sijasta meille tarjottiin lattialle asetettuja mattoja!”

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT SAAVAT PYSYVÄN OLESKELULUVAN

Tehtyään viisi vuotta ansiotyötä neljä edellä mainittua Gilead-koulun käynyttä, jotka olivat saapuneet maahan vuonna 1953, saivat jatkuvan oleskeluluvan, ja veljet Clare ja Taylor ryhtyivät jälleen kokoajanpalvelukseen. Veli ja sisar Cater jäivät myös maahan vielä muutamaksi vuodeksi auttamaan veljiä edistymään kohti kypsyyttä. Vuonna 1960 heidän oli sitten palattava Australiaan poikansa syntymän jälkeen.

PALVELEMINEN TARVEALUEILLA

1950-luvun alkupuolella veljiä kannustettiin palvelemaan  siellä missä tarve oli suurempi, toisin sanoen saarilla. Seuraavien vuosien ajan monet australialaiset veljet vastasivat tähän kutsuun. He vaikuttivat suuresti työn kasvuun Fidžissä, jossa oli yhteen aikaan 120 muualta tullutta veljeä ja sisarta. Monet heistä opettelivat fidžin kielen, jotta he voisivat auttaa maan asukkaita mahdollisimman paljon. Niinpä joidenkin seurakuntien ydinjoukon muodostivat alun perin tuollaiset perheet. Toinen seurakunta muodostettiin Lautokaan vuonna 1956. Myöhemmin muodostettiin seurakunta myös Navuaan ja vuonna 1958 Mbaan (Ba’aan). Nykyään Fidžissä on kaikkiaan 24 seurakuntaa, ja joillakin kaukaisemmilla saarilla on lisäksi yksittäisiä julistajia.

Näiden veljien ei suinkaan ollut helppo palvella siellä missä tarve oli suurempi. Toiseen maahan muuttamisesta aiheutuvien tavanomaisten ongelmien lisäksi heillä oli jatkuvasti uhka joutua maahanmuuttoviranomaisten karkottamiksi, jos nämä saivat tietää heidän olevan Jehovan todistajia. Sen vuoksi veljien täytyi joitakin kuukausia pysytellä huomaamattomina. Kun he sitten olivat hankkineet itselleen vakaan aseman ansiotyössään, he alkoivat vähitellen olla tekemisissä paikallisten todistajien kanssa ja ryhtyivät lopulta todistustyöhön täydellä teholla.

Saarten asukkaiden ajattelutavan ymmärtäminen oli myös haaste. Elämään suhtaudutaan täällä varsin rennosti. Raamattua tutkiva henkilö saattaa sopia tutkistelun ajankohdasta, muttei useinkaan pidä kiinni sopimuksesta. Miksi ei? Se vain on tapana näillä saarilla. Ihmiset ovat hyvin tiukasti kiinni nykyhetkessä. Menneisyys on unohdettu ja tulevaisuudesta ollaan autuaan tietämättömiä. Kaikkeen mikä keskeyttää tavanomaisen elämänmenon, kiinnitetään huomiota, olipa sillä todellista merkitystä tai ei.

 Myös saarelaisten kohteliaisuus voi osoittautua pulmalliseksi ulkopuolisille. Olennaisena osana saarten asukkaiden elämään kuuluu yhä kunnioituksen osoittaminen. Niinpä asukkaat sanovat sinulle toisinaan sitä mitä he ajattelevat sinun haluavan kuulla, eivätkä niinkään sitä mitä he ajattelevat. Tämän vuoksi todistajien on oltava hyviä ja tarkkanäköistä opettajia, joilla on terävä huomiokyky.

Kierrosvalvojat saattavat maaseutualueilla työskennellessään joskus kysäistä: ”Kuinka pitkä matka meidän on vielä käveltävä seuraavaan kylään?” Saarella asuva veli tietää matkaa olevan vielä, sanokaamme 8 kilometriä. Mutta eurooppalainen kierrosvalvoja on väsynyt. Koska saarella asuva veli ei halua veljensä masentuvan, hän sanoo silkkaa hyväsydämisyyttään ja haluten olla avulias ja rohkaiseva: ”Runsas kilometri.” Monet ulkomaalaiset veljet ovat tämän vuoksi kävelleet elämänsä runsaimman ”kilometrin”!

ENSIMMÄISET KIERROSVALVOJIEN VIERAILUT

Vuonna 1955 Australian haaratoimisto nimitti Len Helbergin Fidžin ensimmäiseksi kierrosvalvojaksi. Hän kävi veljien luona myös Länsi-Samoassa, Amerikan Samoassa ja Uudessa-Kaledoniassa, ja lisäksi hän pystyi panemaan työn alulle Tongassa ja Tahitissa.

Kierrostyöhön näillä saarilla liittyi paljon matkustamista kulkuneuvoissa, joita joskus nimitettiin sika-ja kana-veneiksi niiden pääasiallisen lastin mukaan. Maikustajat saivat asettua paikalleen mihin parhaiten taisivat karjan, puutavaran ja elintarvikkeiden seassa. Jotkin alukset olivat parempia kuin toiset, mutta mitkään niistä eivät pysyneet aikataulussa. Niinpä kierrosvalvoja saattoi joskus havaita joutuneensa kuukaudeksi  tai pitemmäksikin aikaa eristyksiin jollekin saarelle odottamaan seuraavaa venettä.

Palvellessaan kaupungeissa kierrosvalvoja saattoi asua nykyaikaisissa kodeissa, joissa oli kaikki mukavuudet: kuuma- ja kylmävesijohdot, vesiklosetti ja vuode. Seuraavalla viikolla hän saattoi työskennellä kylässä, jossa hän nukkui lattialla maton päällä ja jossa peseytyminen tapahtui purossa tai siten, että hän kaatoi niskaansa taivasalla sangollisen vettä.

FIDŽIN ENSIMMÄINEN PIIRIKONVENTTI

Fidžin ensimmäinen piirikonventti oli ”Voittoisan valtakunnan” konventti, joka pidettiin Suvassa vuonna 1956. Kaksi päivää ennen konventtia Suvalle annettiin pyörremyrskyvaroitus. Kodit ja muut rakennukset varustettiin myrskyn varalle, tiet olivat veden vallassa ja käyttökelvottomia ja kaikki lentoyhteydet keskeytettiin väliaikaisesti pyörremyrskyn lähestyessä. Mutta konventtia edeltävänä iltana pyörremyrsky kääntyi pois Suvasta, ja avajaispäivä valkeni tyynenä.

Kone, jolla Don Adams saapui Seuran päätoimistosta Fidžiin, oli myöhässä huonon sään vuoksi. Kun se lopulta saapui, veljet veivät hänet Suvaan maastoautolla, ja kun he kaikki olivat ylittäneet erään tulvivan joen kahlaten kainaloitaan myöten vedessä, veljet saattoivat hänet konventtipaikalle vain tuntia ennen kuin hänen oli määrä pitää esitelmä!

Siitä lähtien veljet ovat järjestäneet konventteja melko säännöllisesti, ja se on vaikuttanut erittäin suuresti työn kasvuun ja Jehovan kansan hengelliseen lujittumiseen.

FIDŽIN KIELEN KÄYTTÄMINEN KOKOUKSISSA

Näihin aikoihin saakka kaikissa kokouksissa oli  käytetty englanninkieltä. Joidenkuiden veljien ei kuitenkaan ollut kovinkaan helppo pitää puheita englanniksi. Niinpä vyöhykevalvoja suositteli vuonna 1957, että seurakunnissa käytettäisiin fidžin kieltä, ja näin tehtiinkin seuraavana vuonna. Lisäksi australialaisessa Valtakunnan Palveluksessamme julkaistiin joka kuukausi fidžinkielinen liite. Se osoittautui erittäin hyödylliseksi.

UUSI HAARATOIMISTO PERUSTETAAN

Syyskuun 1. päivänä vuonna 1958 Valtakunnan työn valvonta eteläisellä Tyynellämerellä luovutettiin uuden Suvassa Fidžissä sijaitsevan haaratoimiston valvontaan. Len Helbergistä, joka valmistui Gilead-koulun 31. kurssilta, tuli ensimmäinen haaratoimistonvalvoja. Len Heatley, joka oli ensimmäinen paikallinen Gilead-koulun käynyt todistaja, auttoi häntä ja osallistui matkatyöhön. Aluksi haaratoimisto sijaitsi eräässä veli Eric Ewinsin kodin huoneessa Suvassa. Myöhemmin vuokrattiin pieni, kaksi makuuhuonetta käsittänyt talo Suvasta.

Vuonna 1960 Don Claresta, joka oli vuonna 1954 mennyt naimisiin Eunice Marriottin, Fidžin ensimmäisen paikallisen tienraivaajan, kanssa, tuli haaratoimistonvalvoja, ja hän toimii vielä nykyäänkin haaratoimistokomitean koordinaattorina. Len Helbergin täytyi palata Australiaan, ja Len Heatley on näihin päiviin saakka toiminut kokoajanpalveluksen eri saroilla.

UUDEN HAARATOIMISTON ONGELMAT

Ajattelehan, mitä ongelmia uusi haaratoimisto joutui kohtaamaan. Sen piti huolehtia kahdeksasta eri saarialueesta. Niissä käytettiin eri rahayksikköjä, puhuttiin monia eri kieliä ja niitä jakoi kansainvälinen vuorokausiraja. Lisäksi jokaisella saarella oli eri hallitus. Postipalvelujen hitaus oli omiaan lisäämään ongelmia.  Saattoi kestää jopa kaksi ja puoli kuukautta, ennen kuin joiltakin haaratoimiston alueilta saatiin vastaus sinne lähetettyyn kirjeeseen.

Kaikesta huolimatta se, että tuo uusi haaratoimisto johti suoraan koko saarialueen muodostamaa kenttää Jehovan hengen ohjauksessa, joudutti työtä suuresti. Haaratoimiston ensimmäisenä toimintavuonna julistajien määrä kasvoi yksin Fidžissä 111:stä 176:een.

TOTUUS VOITTAA DEMONISMIN

Vaikka useimmat fidžiläiset kuuluvatkin johonkin kristikunnan kirkkoon, jotkut noudattavat yhä entisiä tapojaan, joihin liittyy demonismia, esimerkiksi uskonnollisiin menoihin kuuluvaa tulessa kävelyä.

Seremaia Raibe joutui tekemisiin demonismin kanssa lopetettuaan koulunsa, ja hän liittyi ryhmään, josta käytettiin nimitystä Vukea (Auttaja). Tähän ryhmään kuuluvat uskoivat, että heille annettaisiin valta valvoa kuolemaa. Hän nautiskeli muiden mukana kavaa (paikallista juomaa, joka turruttaa mielen ja ruumiin) aina pikkutunneille asti päästäkseen kosketuksiin demonien kanssa ja saadakseen vallan kuoleman voittamiseksi.

Eräänä päivänä vuonna 1957 veli Checksfield käväisi hänen luonaan. Tuo lähetystyöntekijä selitti hänelle  Raamatun avulla maailman kriittisten olosuhteitten syyt. Seremaia kiinnostui siinä määrin, että hän alkoi lukea Raamattua, vaikka vukeat olivatkin yrittäneet vähätellä sen arvoa. Lukiessaan Johanneksen 5:28:sta, että ylösnousemus tapahtuisi Jeesuksen Kristuksen välityksellä, hän tajusi että Vukea-ryhmän opetukset olivat vääriä. Kun lahkon johtaja kuoli – mitä Seremaia oli pitänyt mahdottomana – hän lähti tuosta ryhmästä ja hylkäsi demonismin. Hänet kastettiin vuonna 1958, hän aloitti tienraivauksen ja auttoi työn aloittamisessa Niuessa. Nykyään hän toimii vanhimpana UudessaSeelannissa.

FIDŽIN KIELEN KÄYTTÖ EDISTÄÄ ELONKORJUUTA

Sen johdosta, että kokouksissa ryhdyttiin käyttämään fidžin kieltä, yhä useampia fidžiläisiä tuli totuuteen. Joka kuukausi ilmestyvää fidžinkielistä Vartiotornia alettiin julkaista heinäkuussa 1961. Myös joitakin kirjoja oli saatavissa paikallisella kielellä.

Käännöstyötä johti veli Aminiasi Cakau. Vaikka hänellä oli suuri perhe, hän teki käännöstyötä usein aamutunneille saakka. Elämänsä viimeisinä vuosina hän palveli haaratoimistokomitean jäsenenä, kunnes hän kuoli vuoden 1980 joulukuussa.

Haaratoimistokomitean nykyisiin jäseniin kuuluu veli Emosi Laucala, joka oppi totuuden tädiltään. Vuonna 1960 tuo fidžiläisnainen alkoi tutkia Raamattua ollessaan Suvassa ja palasi sitten omaan kyläänsä. Kun hänen isänsä kuoli, kyläläiset panivat hänet jonkinlaiseen spiritistiseen kokeeseen hänen uuden uskontonsa vuoksi ja sen takia, ettei hän enää pelännyt kuolleita. Useat muut, jotka näkivät hänen uskonsa, alkoivat kuunnella, mitä hän kertoi heille Raamatusta.  Yksi heistä oli hänen sukulaispoikansa Emosi, joka oli seitsemännen päivän adventisti. Hän seurasi tätiään Suvaan tämän palatessa kotiinsa ja halusi ottaa selkoa hänen ”kirkostaan”. Hänelle johdettiin raamatuntutkistelua joka päivä sen viikon aikana, jonka hän vietti kaupungissa, hän alkoi myös käydä kokouksissa ja meni sitten kotiinsa mukanaan joitakin julkaisuja. Hänet kastettiin vuonna 1962.

FIDŽIN ENSIMMÄISEN LÄHETYSTYÖNTEKIJÄN MENETYS

Vuonna 1962, Lautokassa pidetyn piirikonventin aikana, kuoli Fidžin ensimmäinen lähetystyöntekijä, veli Checksfield. Hän oli palvellut uskollisesti Fidžin kentällä 15 vuotta ja nähnyt Jehovan siunaavan ponnistelunsa. Toisinaan hän johti viikoittain yli 20 raamatuntutkistelua.

Fidžiläiset veljet olivat vuosien varrella olleet joskus huolissaan, että veli Checksfield palaisi Englantiin, mutta hän oli aina sanonut, ettei häntä lainkaan haluttanut palata sinne, sillä Fidži oli hänen mielestään maailman paras paikka. Hän oli todella hyvä esimerkki lähetystyöntekijästä, joka pysyy määräpaikassaan!

KONVENTIT SAATTAVAT VELJET YHTEEN

Silloin tällöin järjestetään näille saarille yhteinen konventti, johon kokoontuu veljiä kaikkialta eteläisen Tyynenmeren alueelta. Vuonna 1963 pidettiin Suvassa ensimmäinen kansainvälinen konventti, joka kuului 24:ssä eri maassa järjestettyyn konventtiketjuun ja jonka teema oli ”Iankaikkinen hyvä uutinen”. Monet veljet muista haaratoimiston alaisista maista tulivat Fidžiin ja liittyivät sikäläisten veljien seuraan. Heistä tuntui todella miellyttävältä tavata ensimmäistä kertaa kasvotusten, sillä he olivat kuulleet toisistaan hyvin paljon!

 Saarilla asuvat veljet nauttivat toistensa ystävällisestä seurasta viiden konventtipäivän aikana. Heistä tuntui myös sykähdyttävältä tavata Seuran päätoimistosta saapuneita veljiä, muiden muassa veli F. W. Franz ja veli Grant Suiter. Veli Franzin pitämässä esitelmässä oli läsnä 1080 henkeä, mikä oli lähes kaksi kertaa enemmän kuin missään Fidžissä aiemmin järjestetyssä konventissa. Useissa eri maissa suoritettu palvelus oli kantanut hedelmää, sillä 25 kastettiin. Ohjelmajaksot esitettiin neljällä kielellä: englanniksi, fidžiksi, ranskaksi ja samoaksi. Tuo konventti oli huomattava tapaus Fidžin teokraattisen edistyksen alkuvaiheissa.

JOTKUT PÄÄLLIKÖIDEN PERHEIDEN JÄSENET OMAKSUVAT TOTUUDEN

Fidžiläisessä yhteiskunnassa joillakin perheillä on niin sanottu päällikön asema, jonka ne ovat ansainneet vuosia sitten sotilaallisten ansioittensa perusteella. Tällaisiin perheisiin kuuluvista miehistä käytetään nimityksiä Ratu ja Ro ja naisista nimityksiä Adi ja Bulo. Nuo nimet siirtyvät vanhemmilta lapsille suvun miespuolisten jäsenten kautta, ja noita arvonimiä kantavia henkilöitä kunnioitetaan suuresti.

Kun noihin päällikköperheisiin kuuluvat oppivat totuuden, heidän täytyy tehdä monia muutoksia voidakseen elää sopusoinnussa Jeesuksen seuraavien sanojen kanssa: ”Te kaikki olette veljiä.” (Matt. 23:8) Usein heitä vastustetaan melkoisesti, kuten sisar Alisi Dranidalon kokemus osoittaa:

”Ovalaun saarella Lovonin kylässä asuva perheeni vastusti minua. Varsinkin isäni oli minua vastaan, koska hänellä on päällikön arvonimi ja hän osallistui varsin innokkaasti kylän uskonnolliseen elämään. Kun jätin ansiotyöni vuonna 1962 lähteäkseni tienraivaajaksi  Ellicensaarille [nyk. Tuvalu], hän hylkäsi minut. Lähes kahdeksaan vuoteen hän ei edes aukaissut kirjeitä, joita lähetin hänelle. Eräällä lomallani menin kotiin, mutta kaksiviikkoisen oleskeluni aikana tunsin itseni vain vieraaksi, en hänen tyttärekseen, ja tein kaiken syvää kunnioitusta osoittaen (niin kuin vieraiden on Fidžissä tapana tehdä).

”Ei siksi, että olisin todistanut isälleni, vaan kristillisen käytökseni ansiosta hän lopulta pyysi minua tulemaan takaisin perheenjäsenteni pariin ja tutkimaan heidän kanssaan. Yksi veljistäni ja yksi sisareni ovat nyt totuudessa, ja isäni suhtautuu siihen erittäin myönteisesti. Hän on katkaissut siteensä kirkkoon ja käy kokouksissa ja konventeissa.”

Sisar Alisi Dranidalo toimii nykyään erikoistienraivaajana, ja hän tekee paljon hyvää työtä sekä kentällä että käännöstyön parissa.

HAARATOIMISTON UUDET TILAT

Vuonna 1965 veli Knorr kävi Fidžissä ja palveli ”Hengen hedelmän” piirikonventissa. Hän antoi tuolloin suostumuksensa sille, että veljet ostaisivat Suvasta jonkin tontin rakentaakseen sille haaratoimiston ja valtakunnansalin. Työ pyrittiin saamaan laillisesti rekisteröidyksi, ja siinä onnistuttiinkin vuonna 1966, jolloin järjestö rekisteröitiin nimellä Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura.

Sopivaa tonttia oli vaikea löytää, mutta lopulta ostettiin palanen maata läheltä Suvan liike-elämän keskusta. Kun rakennus valmistui vuoden 1969 toukokuussa, se koitui hyväksi todistukseksi kaikille. Vihkiäisissä oli läsnä 632 henkeä, jotka ahtautuivat vain 250 hengelle tarkoitettuun valtakunnansaliin. Paikalliset veljet liikuttuivat syvästi saadessaan tietää, että  tontin hankkimiseen tarvittavat rahat saatiin Uuden-Seelannin veljiltä ja että Australian veljet rahoittivat varsinaisen rakennuksen. Haaratoimisto sijaitsee kolmikerroksisessa rakennuksessa, jonka huoneet on sijoitettu eri tasoihin. Ylimmässä kerroksessa ovat toimistot ja Beetel-koti ja niiden alla valtakunnansali. Ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin kirjallisuusvarasto ja autotalli.

KONVENTTITILOJEN RAKENTAMINEN

Vuosien varrella konventteja on pidetty erilaisissa julkisissa rakennuksissa, mutta monesti veljet ovat myös joutuneet rakentamaan kaikki konventtitilat itse. Esimerkiksi vuonna 1970 pidetyssä ”Hyvän tahdon ihmisten” piirikonventissa Fidžin länsiosien veljet rakensivat kaikki tarvittavat konventtitilat Mban kaupunkiin. He tekivät työtä pääasiassa viikonloppuisin ja rakensivat kaksi suurta olkikattoista salia, joissa oli bambutuolit, sekä kuusi pienempää rakennusta. Työ vei heiltä kolme kuukautta, mutta he saivat runsaan palkinnon, kun 842 henkeä oli läsnä esitelmässä ja 22 kastettiin.

FIDŽI ITSENÄISTYY

Fidžin oltua 96 vuotta Ison-Britannian kruununsiirtomaa siitä tehtiin 10. 10. 1970 itsenäinen kansakunta. Tuo tapaus vaikutti palvelukseen Fidžissä, sillä uuden  hallituksen päämäärä oli siirtää ulkomaalaisten hallussa olleet työpaikat paikallisille asukkaille. Monet veljet, jotka olivat tulleet maahan palvelemaan tarvealueella ja olivat hankkineet ansiotyötä, palasivat kotimaahansa paikallisten asukkaiden otettua haltuunsa heidän työpaikkansa.

Joidenkin veljien, jotka olivat palvelleet Fidžissä useita vuosia, oli päätettävä, anoisivatko he Fidžin kansalaisuutta vai eivät. Monet veljet anoivat. Yksi heistä oli Gilead-koulun käynyt veli Clare, joka palvelee yhä haaratoimistossa.

KASVU VIIME VUOSINA

Vuonna 1970 muistonvietossa oli läsnä 1226 henkeä, mutta vuonna 1983 luku nousi 3061:een. 1970-luvun alkupuolella Suvaan ja suurempiin kaupunkeihin oli perustettu jo kymmenkunta seurakuntaa. Mutta koska yhä useammat syntyperäiset fidžit omaksuivat totuuden, seuraavien kymmenen vuoden aikana perustettiin 11 uutta seurakuntaa.

Vuoden 1977 aikana tehtiin enemmän työtä koskemattomissa kylissä ja käymättömillä saarilla. Erikoistierraivaajat työskentelivät neljällä uudella alueella ja perustivat kolme seurakuntaa. Työn ulottaminen kaikkiin Fidžin 106 asuttuun saareen on kuitenkin vaikeaa. Kun fidžiläiset erikoistienraivaajat lähtevät omasta kylästään, heitä ei yleensä oteta kovinkaan ystävällisesti vastaan muissa kylissä, ellei joku tuon kylän asukas ole kutsunut heitä.

Eräs vanhahko mies kävi kerran haaratoimistossa pyytämässä, että hänen saarelleen lähetettäisiin joku Jehovan todistaja. Hän oli aiemmin toiminut metodistipappina, mutta oli tyytymätön omaan uskontoonsa samoin kuin muihin kohtaamiinsa uskontoihin. Hän oli  päässyt kosketuksiin todistajien kanssa pääsaarella, ja hän ajatteli heidän uskontonsa olevan paras mitä hän oli siihen mennessä löytänyt. Koska hän tarjoutui majoittamaan todistajat, muuan erikoistienraivaajapariskunta lähetettiin käymään saarella. He todistivat kahdeksassa kylässä ja viipyivät saarella kaksi viikkoa. Kävi ilmi, että tuo vanhahko mies oli saaren ylin päällikkö ja että hän oli käskenyt ihmisten kuunnella Jehovan todistajia.

USKOLLINEN ASENNE TUOTTAA TULOKSIA

Kyläyhteisöllä on luja ote Fidžin asukkaisiin. Siellä oli aiemmin käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla Jehovan todistajaksi, ellei muuttanut pois omasta kylästään. Tilanne on kuitenkin nyt muuttumaan päin. Aiemmin ihmiset ryntäsivät yleensä pensaikkoon piiloon nähdessään todistajien tulevan kylään, mutta veljien korkeat moraalimittapuut, heidän siistit elämäntapansa ja heidän sitkeä saarnaamisensa herättävät nyt monissa vastakaikua.

Tätä kuvaa hyvin sisar Losavati Rokomaraman kokemus. Hän oppi totuuden Suvassa, mutta hänen miehensä ei omaksunut hänen uutta uskontoaan, ja pian sen jälkeen mies palasi Ngaun saarella sijaitsevaan kyläänsä. Perhe elää siellä saaren suurimmassa kylässä.

Seuraavina vuosina Losavati piti lujasti kiinni uskostaan ja levitti jatkuvasti hyvää uutista satunnaisen todistamisen avulla. Hän postitti joka kuukausi raporttinsa haaratoimistoon. Joka sunnuntai hän piti Vartiotornin tutkistelun pienten lastensa kanssa, vaikka muut kyläläiset, jotka kävivät metodistikirkossa, pilkkasivatkin häntä. Ajan myötä hänen miehensäkin tuli mukaan Vartiotornin tutkisteluun ja omaksui vähitellen totuuden. Losavatin satunnaisen todistamisen ansiosta myös  hänen lankonsa ja kälynsä erosivat kirkosta, ja lastensa kanssa kaikki nuo neljä kokoontuivat joka viikko tutkisteluun.

Kaksi erikoistienraivaajaveljeä määrättiin joksikin aikaa tuolle alueelle, ja he asuivat sisar Losavati Rokomaraman ja hänen miehensä luona. Heidän innokas todistamistyönsä sai kyläläiset vastustamaan heitä kiihkeästi, ja pappi kutsui kaikki kyläläiset kirkossa pidettävään kokoukseen. Pappi käski sisar Rokomaraman hiljattain kiinnostuneen aviomiehen ajaa erikoistienraivaajat pois talostaan. Tämä kieltäytyi kuitenkin tekemästä sitä ja kertoi rohkeasti kaikille, että hän oli itse kutsunut nuo tienraivaajat ja että he saisivat asua hänen luonaan!

Vaikka saarella ei olekaan enää erikoistienraivaajia, tuo pieni ryhmä kokoontuu yhä säännöllisesti, ja kuusi siihen kuuluvaa raportoi kenttäpalveluksensa joka kuukausi.

ERÄÄSTÄ SYRJÄISESTÄ SAARESTA HUOLEHTIMINEN

Eräällä suurella saarella noin 120 kilometrin päässä pääsaaresta, Viti Levusta, asuu kolme seurakunnasta erillään toimivaa julistajia. Kierrosvalvojat käyvät säännöllisesti näiden julistajien luona, vaikka heidän luokseen pääseminen saattaa kestää yli päivän. Päästäkseen saarelle, jolla ei ole juuri minkäänlaisia teitä eikä lainkaan sähköä, kierrosvalvojan on matkustettava pienellä tavaraveneellä. Kun hän saapuu saaren toiseen päähän, hänen on odotettava tuntikausia, sillä vene poikkeaa lukuisiin lahtiin saaren rannalle purkamaan ja lastaamaan tavaroita ja ihmisiä. Päästyään päämääräänsä hän astuu pieneen soutuveneeseen, joka vie hänet saaren rannalle. Sitten hän rämpii rantaliejussa  kantaen matkatavaroitaan. Käveltyään vielä useita kilometrejä metsän läpi hän pääsee lopulta erään saarella asuvan veljen kotiin.

Hänen ponnistelunsa osoittautuvat kuitenkin vaivan arvoisiksi, kun hän näkee veljien arvostuksen ja ilon heidän puhuessaan keskenään, tekee todistustyötä heidän kanssaan ja pitää kokouksia. Muuan kierrosvalvoja muistelee lämmöllä erästä lähtöään saarelta, jolloin muuan todistajaperhe seisoi vyötäisiään myöten meressä vilkuttaen hänelle hyvästiksi, kunnes hänen veneensä oli kadonnut näkyvistä.

Hyvä uutinen leviää siis eri tavoin laajalti kautta noiden saarien, vaikka olosuhteiden vuoksi onkin mahdotonta lähettää tienraivaajia kaikille alueille, joilla heitä tarvittaisiin.

PYÖRREMYRSKYT VAIKUTTAVAT VELJIIN

Joka vuosi marraskuun tienoilta huhtikuulle Fidži joutuu trooppisten myrskyjen (hurrikaanien) eli pyörremyrskyjen kohteeksi. Vuosien saatossa ne ovat kylväneet paljon tuhoa ja kuolemaa, ja ne ovat luonnollisesti vaikuttaneet veljiinkin.

Monta monituista kertaa on avustustarvikkeita jaettu veljille, jotka ovat menettäneet kotinsa ja satonsa tulvien tai maanvieremien vuoksi. Saarella asuvat veljet ovatkin oppineet pitämään huolta toisistaan tuollaisten onnettomuuksien kohdatessa.

ENSIMMÄISET OLESKELULUVAT LÄHETYSTYÖNTEKIJÖILLE VUODEN 1947 JÄLKEEN

Vuosi 1978 oli suuri vuosi tuolle pienelle haaratoimistolle. Useiden muutosten vuoksi ja erään kierrosvalvojan, veli Manoa Baron, kuoleman takia tarvittiin kipeästi matkavalvojia. Ketään saarilla asuvia veljiä ei  ollut valmennettu tähän työhön. Niinpä päätettiin anoa hallitukselta lupaa kokeneen ulkomaisen kierrosvalvojan maahan saamiseksi. Haaratoimisto oli anonut samaa asiaa lukuisia kertoja ennenkin, mutta yhdellekään lähetystyöntekijälle ei ollut 30 vuoteen myönnetty maahantulolupaa!

Veljet olivat siksi todella kiitollisia Jehovalle, kun he saivat tietää, että veli Vaughan Guylle ja hänen vaimolleen Jeannelle oli myönnetty lupa päästä Fidžiin kolmeksi vuodeksi, jotta veli Guy voisi palvella matkavalvojana. Nyt paikallisia veljiä on valmennettu ahkerasti, ja jotkut uudet kierrosvalvojat ovat jo aloittaneet työnsä.

INTIALAISILLE TODISTAMINEN

Monet intialaiset, jotka tulivat Fidžiin tekemään työtä, ovat jääneet tänne ja kasvattaneet suuren perheen. Suurin osa heistä on hinduja ja loput muslimeja. Useimmat liikeyritykset Fidžissä ovat intialaisten hallussa, ja monet heistä ovat vuokranneet maata ja kasvattavat sokeriruokoa. Vain harvat intialaiset ovat omaksuneet totuuden, ja lähes kaikki Fidžin julistajat ovatkin joko paikallisia asukkaita- tai lähisaarilta tulleita.

Intialaiset ovat kuitenkin hyvin vieraanvaraisia. Kun julistaja kertoo heille totuudesta, hänet kutsutaan usein sisään, varsinkin maaseudulla. Hänelle tarjotaan poikkeuksetta joko kylmää juotavaa tai lämmintä ja makeaa teetä, johon on lisätty maitoa. Intialaiset ottavat melkein aina kirjallisuutta, koska heidän uskontonsa mukaan ei tule koskaan olla tyly kenellekään, joka puhuu Jumalasta. He ovat ahkeria ja kunnianhimoisia, ja heidän perheensä pysyvät yleensä tiukasti yhdessä. Tämä on yksi syy siihen, että nuorten intialaisten on hyvin vaikea omaksua totuutta.

 Myös hindulaisuus, jota useimmat intialaiset tunnustavat, tekee totuuden oppimisen heille vaikeaksi. Varsin usein heidän kuulee sanovan: ”Kaikki uskonnot ovat hyviä ja miellyttävät Jumalaa.” Jotkut näistäkin oloista tulleet ovat kuitenkin omaksuneet totuuden ja palvelevat uskollisesti seurakunnissa, kuten Hari Narain, joka toimii nykyään vanhimpana.

Viti Levun läntisen alueen pääkaupungissa Tavuassa muuan veli, joka oli aikoinaan muslimi, nauttii vaimonsa kanssa suuresti tutkisteluistaan intialaisten kanssa. Lautokassa vuonna 1980 pidetyssä piirikonventissa kastettiin entinen hindupariskunta. Intialaista väestöä tavoitetaan siis yhä enemmän, ja niinpä joissakin viimeksi pidetyissä konventeissa on esitetty ohjelma englannin ja fidžin lisäksi myös hindin kielellä; ”Valtakunnan totuuden” piirikonventissa hindinkielistä esitelmää oli seuraamassa 255 henkeä.

JEHOVAN SIUNAUS ON ILMEINEN

Todisteet siitä, että Jehova on siunannut vuosien varrella suoritettua saarnaamis- ja opetustyötä; ovat selvästi nähtävissä. Niistä 12 julistajasta vuonna 1947, jolloin ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuivat maahan, totuus on edennyt siinä määrin, että vuoden 1984 elokuussa saavutettiin kaikkien aikojen huippu, 950 julistajaa. ”Valtakunnan ykseyden” piirikonventti oli kaikkien aikojen suurin konventtimme, ja siellä oli läsnä 3279 henkeä, joista 64 kastettiin, kun taas koko palvelusvuonna 1983 oli kastettu 61. Suurta kasvua on odotettavissa sen perusteella, että vuoden 1984 muistonvietossa oli läsnä 3682 henkeä, mikä on kolme ja puoli kertaa niin paljon kuin julistajien huippu!

Jotta Suvan haaratoimistossa voitaisiin pysyä kasvun tasalla, siellä sijainnutta valtakunnansalia käyttäneet  seurakunnat siirtyivät toisiin tiloihin, ja tuo sali muutettiin vuonna 1983 kolmeksi toimistoksi sekä postitus- ja lähetysosastoksi. Postituksen entisissä tiloissa on nykyään eteisaula ja käännöstoimisto.

Tämä suurenmoinen kasvu ja työn laajeneminen on taivaallisen Isämme, Jehova Jumalan, ansiota, sillä hän on valanut voimaa ja rohkeutta niihin, jotka on lähetetty saarnaamaan sanaa.

Kääntäkäämme nyt huomiomme erääseen toiseen Tyynen valtameren osaan, nimittäin Samoasaariin.

LÄNSI-SAMOA

Samoasaaret kuuluvat eteläisen Tyynenmeren kauneimpiin saariin. Parin viime vuosisadan aikana niillä on kuitenkin ollut riittämiin ongelmia maailmanvaltojen kiistellessä niiden omistuksesta. Sen vuoksi niiden taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot eivät nykyään juuri muistuta todellisen paratiisin oloja.

Vaikka Länsi-Samoa sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Amerikan Samoasta ja vaikka niiden asukkaat ovat sukulaiskansoja, noilla saarilla on erilliset hallitukset. Vuodesta 1962 Länsi-Samoa on ollut itsenäinen kansakunta, tosin yksi maailman pienimpiä.

Kaksi suurta saarta (Upolu ja Sava‘i) ovat pinta-alaltaan vain 2934 neliökilometriä, mutta niillä asuu noin 160000 henkeä. Seutu on vuoristoista, mutta hyvin hedelmällistä, ja sitä peittää tiheä pensaskasvillisuus, jonka lomassa on viljelysalueita ja kookospalmulehtoja. Kylät ovat maalauksellisia; taloissa, joista käytetään nimitystä fale, on pyöreä olkikatto ja avoimet sivuseinät maan lämpimän ilmaston vuoksi. Sateella ihmiset laskevat alas talonsa palmunlehtikaihtimet. Maan pääkaupungissa Apiassa on noin 35000 asukasta.

 Valtauskonnot maassa ovat kongregationalistinen Kristuksen kirkko (joka on lähtöisin Lontoon lähetysseurasta), metodistit, roomalaiskatolinen kirkko, mormonit, seitsemännen päivän adventistit ja helluntaiseurakuntaan kuuluvat ryhmät.

Samoalaiset ovat polynesialaista rotua, ja he ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Heidän ihonvärinsä on vaaleanruskea ja heillä on lähes kaukasialaiset piirteet. Kyläyhteisöissään he noudattavat järjestelmää, jossa muutamat perheet muodostavat klaanin; klaanin päämies on matai. Jokaisessa kylässä on muutamia mataita. Heidän asemaansa liittyvä merkitys ja arvovalta vaihtelevat. Puhujina ja päällikköinä toimivat matait ovat arvoasteikon yläpäässä, ja tavallisesti on myös joku ylin päällikkö, joka on kylän korkein auktoriteetti.

Voimme hyvin kuvitella, että silloin kun kaikki klaanin jäsenet kuuluvat samaan uskontokuntaan, he voivat tehdä elämän hyvin vaikeaksi sellaiselle, joka yrittää murtautuu vapaaksi Suuresta Babylonista.

TODISTUSTYÖ LÄNSI-SAMOASSA

Kaikesta huolimatta vieraat saavat lähes kaikissa samoalaiskylissä ystävällisen vastaanoton. Kun hyvän uutisen julistaja menee johonkin taloon, hän pysähtyy kunnioittavasti sitä ympäröivälle matalalle kivitasanteelle, jolla talo eli fale seisoo, ja odottaa merkkiä siitä, että hän on tervetullut. Tuossahan se annetaankin: joku tyttö levittää maton talon sisäpuolelle. Nyt julistaja menee sisään sanomatta sanaakaan ja ottaa kengät jalastaan ennen taloon astumistaan. Kun hän on asettunut mukavasti istumaan matolle jalat ristissä, hän odottaa kohteliaasti.

Nyt on talon emännän vuoro. Hän sanoo olevansa hyvin iloinen siitä, että vieras on tullut hänen kotiinsa,  hän toivoo, että julistajan työllä olisi siunaus, ja selittää, että hänen kotinsa on vaatimaton, mutta aurinko porottaa kuumasti ja niinpä julistaja onkin tervetullut, kuten nainen lopuksi toteaa. Sen jälkeen julistaja kiittää häntä ja tiedustelee perheen vointia. Vasta sen jälkeen hän voi kertoa Valtakunnan sanomasta.

VALTAKUNNAN TYÖN ALKUVAIHEET

Vuonna 1952 Jehovan valtakunnan hyvä uutinen alkoi juurtua Länsi-Samoaan. Eräs englantilainen veli, John Croxford, järjesti pienen kiinnostuneiden ihmisten tutkisteluryhmän. Hän oli töissä TEAL-lentoyhtiössä (nykyään Air New Zealand) ja työskenteli Beach Roadilla Apiassa sijaitsevassa toimistossa. Siellä hän tapasi Fuaiupolu Pele -nimisen toimistotyöntekijän.

Pelen mukaan veli Croxford oli ”ystävällisin mies, mitä olen koskaan tavannut”. Pele sanoi veli Croxfordin kertoneen hänelle myöhemmin, että kun hän näki kaikkien ihmisten menevän sunnuntaina kirkkoon valkoisiin pukeutuneina ja Raamatut käsissään, hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä aloittaisi! Mutta hän aloitti siitä huolimatta ja sai hyviä tuloksia. Pele kertoo, miltä hänestä tuntui tuohon aikaan:

”Tiesin hänen [veli Croxfordin] haluavan puhua kanssani, mutta karttelin häntä, koska minulla ei silloin ollut aikaa keskustella. Toimin valtion koulujen entisten oppilaiden yhdistyksen puheenjohtajana ja olin hyvin kiireinen. Eräänä lauantai-iltana hän kuitenkin tuli kotiini aterialle, ja me keskustelimme sunnuntaiaamun pikkutunneille saakka. Esitin hänelle monia kysymyksiä, ja hän luki kaikki vastauksensa Raamatusta. Olin täysin vakuuttunut siitä, että olin löytänyt totuuden, jota olin etsinyt.”

Vaikka Pele olikin iloinen oppiessaan totuuden,  hänellä oli omat epäilyksensä seurauksista. Hänellä ja hänen perheellään oli huomattava asema kirkossa, ja jotkut perheenjäsenet olivat jopa pappeja. Hän oli melkoisen tunnettu kouluun, urheiluun ja kirkkoon liittyvien harrastustensa vuoksi. Häntä askarrutti kysymys, mitä entisten oppilaiden yhdistys ajattelisi hänen omaksumastaan uudesta uskonnosta? Mitä tuon yhdistyksen suojelijat, heidän korkeutensa Malietoa Tanumafili II ja Tupua Tamasese III, ajattelisivat ja sanoisivat hänestä?

Samoalaisen perinteen mukaan korkea-arvoisilla matailla on suuri vaikutusvalta. On melkein ennen kuulumatonta, että joku samoalainen, varsinkin sellainen jolla ei ole arvonimeä tai korkeaa asemaa, vastustaisi esi-isiensä perinteitä ja uskontoa. Tällainen oli Pelen tilanne, kun hän omaksui totuuden.

PELE TAPAA KORKEA-ARVOISET

Pele kertoo, mitä tapahtui: ”Rukoilin kiihkeämmin kuin koskaan ja pyysin Jehovaa ohjaamaan minua sitä tietä, jota minun tulisi kulkea. Muutamina seuraavina kuukausina tutkin lakkaamatta, usein myöhään yöhön. Eräänä päivänä sain perheemme korkea-arvoiselta päälliköltä kirjeen, jossa minua pyydettiin tulemaan illalliselle Faleasiuhun keskustelemaan tästä ’uudesta kirkosta’. Paikalla oli myös Taime Solomona, toinen totuudesta kiinnostunut suvun jäsen. Heti kun olin saapunut, ylipäällikkö avasi kokouksen. Tuossa sukukokouksessa oli läsnä kuusi päämiestä, kolme puhujaa, kymmenen pappia, kaksi teologian opettajaa, puheenjohtajana toiminut ylipäällikkö ja suvun iäkkäitä miehiä ja naisia. He kirosivat ja tuomitsivat meidät, koska olimme häpäisseet suvun nimen ja esi-isiemme kirkon.

”Sitten puheenjohtaja sanoi: ’On parasta järjestää  väittely. Te esitätte omat oppinne ja uskomuksenne, me esitämme omamme, ja sitten näemme, kuka on oikeassa.’ Minusta tuntui, että sisälläni paloi tuli niin kuin Jeremialla, sillä paloin halusta puhua. Vaikka jotkut huusivatkin: ’Pane se Raamattu pois! Jätä jo se Raamattu rauhaan!’ vastasin kaikkiin heidän kysymyksiinsä Raamatusta ja osoitin heidän väitteensä vääriksi. Olin totisesti kiitollinen, että olin tutkinut Jumalan sanaa innokkaammin kuin koskaan!

”Sitä kesti koko yön, kello neljään asti aamulla. Lopulta he olivat aivan vaiti. Heidän päänsä olivat painuneet. Sitten ylipäällikkö sanoi hiljaa: ’Sinä voitit, Pele.’ Minä vastasin: ’Ei suinkaan, hyvä päällikkö, en minä voittanut. Tänä yönä te kuulitte Valtakunnan sanoman. Toivon vilpittömästi, että otatte siitä vaarin.’ Lähdettyämme löysimme linja-auton, jolla pääsimme kotiin, väsyneinä mutta onnellisina Jumalan totuuden voitosta. Totuuden siemen oli alkanut itää Upolussa.”

TUTKISTELURYHMÄ KASVAA

Eräänä heinäkuun iltapäivänä muuan nuori mies, Maatusi Leauanae, kuuli sivusta kahden miehen keskustelevan ”uudesta totuudesta”. Maatusi kysyi: ”Missä tämä uusi totuus on?” Toinen miehistä oli työssä sairaalassa, ja hän selitti, että eräs Raamattua tutkiva  ryhmä kokoontui joka viikko sairaalassa juuri tuona samana viikonpäivänä. Maatusi oli hyvin kiinnostunut kuulemaan tuosta ”uudesta totuudesta”. Niinpä hän meni sairaalaan ja poikkesi sisään. Nähdessään koolla suuren joukon häntä alkoi ujostuttaa, ja hän kääntyi lähteäkseen pois. Portilla hän törmäsi John Croxfordiin, joka oli juuri tulossa johtamaan tutkistelua. Veli Croxford kehotti häntä tulemaan mukaan tutkisteluun, minkä hän tekikin. Hänelle esiteltiin Fuaiupolu Pele ja useita muita henkilöitä, pari lääkäriä, eräs tullivirkailija, useita toimistotyöntekijöitä ja muuan maatalousministeriössä työskentelevä mies. Sitten seurasi tunnin tutkistelu kirjasta ”Olkoon Jumala totinen”.

Vuonna 1952 Pele ja hänen vaimonsa Ailua vertauskuvasivat vihkiytymisensä Jehovalle vesikasteella. Maatusi Leauanae piti kyllä oppimastaan, mutta joidenkin kuukausien ajan hän kävi tutkistelussa epäsäännöllisesti. Kun hän ryhtyi jälleen käymään tutkisteluissa säännöllisesti, ryhmän häntä kohtaan osoittama rakkaus ja kiinnostus sekä hänen aiemmin kuulemansa totuudet saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että hän oli löytänyt oikean uskonnon. Toinenkin hallituksen virkailija, Siemu Taase, liittyi pian ryhmään. Hänet ja Maatusi kastettiin vuonna 1956.

 John Croxford lähti Länsi-Samoasta vuonna 1953, mutta hän oli kylvänyt totuuden siemeniä hyvään maaperään. Monet mainituista henkilöistä palvelevat yhä uskollisesti Jehovan työssä. Aikanaan heidän ryhmäänsä liittyi muitakin jäseniä.

ENSIMMÄINEN SEURAKUNTA MUODOSTETAAN

Seura hyväksyi Länsi-Samoan ensimmäisen seurakunnan muodostamisen vuoden 1953 alkupuolella. Erikoistienraivaajat Ronald ja Olive (Dolly) Sellars saapuivat Australiasta vuoden 1953 toukokuussa, ja he auttoivat seurakunnan toiminnan järjestämisessä. Viranomaiset eivät kuitenkaan jatkaneet heidän oleskelulupaansa, joten vuoden 1954 tammikuussa he muuttivat Amerikan Samoaan.

Veli Pele kertoo: ”Kaikki ajattelivat veli Croxfordin lähdön merkitsevän ’uuden kirkon’ loppua. Kokouksissamme kävi kuitenkin kaikkiaan yli 40 henkeä. Veli Ted Jaracz pistäytyi luonamme palatessaan Australiaan New Yorkin konventista vuonna 1953. Me kokoonnuimme illalla minun kotiini, ja hän piti meille joitakin puheita, jotka tulkkasin.”

Pian sen jälkeen veli Pele nimesi vastasyntyneen poikansa niiden kolmen veljen mukaan, jotka olivat käyneet Länsi-Samoassa, nimittäin John Croxfordin, Ron Sellarsin ja Ted Jaraczin. Pojan nimeksi tuli Uitinesesioneronitete. Käännettynä tuo samoankielinen nimi merkitsee ’Todistaja-John-Ron-Ted’.

PALVELEMINEN TARVEALUEELLA

Australiasta saapui joukko Jehovan todistajia Länsi-Samoaan palvelemaan siellä, missä tarve oli suurempi. Muiden muassa Richard ja Gloria Jenkins, Bill ja  ”Girlie” Moss tekivät paljon hyvää työtä. Seuran lähetystyöntekijöiden maahanpääsyä koskevat anomukset hylättiin toinen toisensa jälkeen. Niinpä veljet, jotka palvelivat tällä apua tarvitsevalla alueella, tarjosivat hyödyllistä apua paikallisille veljille, joilla ei silloin vielä ollut vankkaa otetta työhön eikä kypsää valvontataitoa.

Eräs veli, joka oli syntyjään länsisamoalainen ja joka oli oppinut totuuden Uudessa-Seelannissa, päätti mennä joksikin aikaa auttamaan ”kotona” asuvia veljiään. Niinpä tuo veli, Charles Pritchard, ja hänen vaimonsa Judy muuttivat vuonna 1960 takaisin Länsi-Samoaan kahden lapsensa kanssa. He viipyivät siellä viisi vuotta ja olivat suureksi avuksi, koska veli oli itse samoalainen ja tiesi, mitä veljet tarvitsivat ja miten hän saattoi esittää sen heille heidän omalla kielellään. Sitten perhe palasi Uuteen-Seelannin 15 vuodeksi. Vuoden 1981 huhtikuusta lähtien Charles ja Judy Pritchard ovat toimineet lähetystyöntekijöinä Länsi-Samoassa poikansa Paulin kanssa.

GILEADIN KÄYNYT SISAR PÄÄSEE MAAHAN

Vuonna 1958 sisar Tia Aluni, joka oli syntyperältään länsisamoalainen ja joka oli asunut Uudessa-Seelannissa, pääsi Gilead-koulusta, ja hänet määrättiin Amerikan Samoaan. Koska hän saattoi mennä Länsi-Samoaan. Seura kehotti häntä valitsemaan, jäisikö hän lähetystyöntekijäksi Amerikan Samoaan vai menisikö hän Länsi-Samoaan erikoistienraivaajaksi. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon ja toimi kolmen vuoden ajan (1961–1964) suurimmalla saarella, Sava‘illa, työskennellen erään paikallisen erikoistienraivaajan kanssa. Näin työ Sava‘illa pääsi alkuun.

Eräs lähetystyöntekijäpariskunta palveli siellä aikanaan  pienen Fogapoan seurakunnan yhteydessä, mutta nykyään he käyvät tuossa seurakunnassa kerran kuussa Upolun saarelta käsin. Erilaisten tapojen, perinteiden ja uskomusten vuoksi työ on edennyt hitaasti, sillä ihmiset pelkäävät luopua vanhoista tavoistaan. Paikalliset julistajat raportoivat uskollisesti joka kuukausi.

KOKOAMISTYÖ JATKUU

Fagalima Tuatagaloa, rampa mies, jolla oli huono näkö, tunnisti totuuden. Hänet kastettiin vuonna 1953 ja hän aloitti heti lomatienraivauksen (nykyään käytetään termiä osa-ajan tienraivaus). Hän oppi totuuden niin hyvin, että hän muisti monia raamatunkohtia ulkoa. Muuan kierrosvalvoja, joka työskenteli hänen kanssaan talosta taloon, huomasi hänen lukevan raamatunkohtia aivan selvästi ilman silmälaseja, ja niinpä hän kysyi, oliko veljen näkö parantunut. Fagalima vastasi, että hän oli kadottanut silmälasinsa ja että hän oli vain lukevinaan Raamattua. Todellisuudessa hän esitti ne ulkomuistista.

Fagalima aloitti kokoajanpalveluksen ja palveli useita vuosia erikoistienraivaajana. Hän asui pitkään veli Pelen perheessä. Kun hän vuonna 1977 sairastui vakavasti syöpään, tuon perheen jäsenet huolehtivat hänestä aina hänen kuolemaansa asti, vuoteen 1979.

KIERROSVALVOJAT VIERAILEVAT ESTEISTÄ HUOLIMATTA

Kun Fidžin ensimmäinen kierrosvalvoja, Len Helberg, lähti Gilead-kouluun vuonna 1957, Paul Evans otti kierroksen hoitaaksensa. Se ulottui tuohon aikaan idässä sijaitsevasta Tahitista Samoasaarten, Niuen, Tongan ja Fidžin kautta länteen, jossa se päättyi  Uuteen-Kaledoniaan. Vuonna 1958 perustettiin toinen kierros, jonka kierrosvalvojaksi nimitettiin Don Clare. Vuonna 1960 muodostettiin kolmas kierros. Nuo kierrokset kattoivat kaikki 12 Fidžin haaratoimiston alaisuudessa olevaa maata. Veli Evans ja hänen vaimonsa toimivat 13 vuoden ajan kierrostyössä muutamissa näistä maista. Kun he eivät olleet kiertämässä, he toimivat lähetystyöntekijöinä Amerikan Samoassa.

Länsi-Samoaan ei ollut helppo päästä edes lyhyille kierrosvalvojan vierailuille. Veli Evans muistelee: ”Kaksi kertaa palvelimme seurakuntia kulkiessamme laivalla saaren ohi. Ensimmäisellä matkallamme viivyimme veljien luona vain kolme yötä ja kaksi päivää, mutta toisella kerralla meitä onnisti paremmin. Matkasimme pienellä saarten välillä liikennöivällä rahtilaivalla, joka lähti Fidžistä, ja saavuimme Länsi-Samoaan varhain tiistaiaamuna. Koska tuon laivan oli määrä tehdä seitsemän päivän matka muille saarille Länsi-Samoan hallituksen asioissa eikä se saanut ottaa meitä mukaansa, meidän oli odotettava seitsemän päivää maissa Apiassa. Se sopi meille mainiosti, ja käytimme tuon ’odotusajan’ hyödyllisesti palvelemalla seurakuntaa hengellisesti.” Vuonna 1959 veli Evansin oli jätettävä kolme anomusta, ennen kuin hänelle myönnettiin lupa päästä Länsi-Samoaan.

HITAAN EDISTYMISEN SYITÄ

Vaikka samoalaisille onkin miellyttävää todistaa kenttäpalveluksessa, heidän parissaan on vaikea päästä tuloksiin. Raamatuntutkisteluja voidaan aloittaa, mutta niiden johtaminen säännöllisesti ja edistyvästi onkin jo eri asia. Veljet ovat kuitenkin menestyneet hyvin ottaen huomioon, että he eivät moneen vuoteen saaneet  apua lähetystyöntekijöiltä. Verkkaiseen edistymiseen on ollut syynä myös se, ettei heidän omalla kielellään ole julkaistu kovinkaan paljon kirjallisuutta.

SEURAKUNNAN PUHDISTAMINEN

Edistymisen esteenä oli aiempina vuosina myös se, että jotkut veljet eivät, kenties ylpeyden vuoksi, hyväksyneet halukkaasti teokraattista järjestelyä. Jotkut eivät halunneet nöyrtyä, ja vuonna 1958 alkoikin sitten seulonta. Jo jonkin aikaa kourallinen kapinallisia oli yrittänyt jakaa seurakuntaa ja perustanut oman pienen järjestönsä. Tämä huipentui siihen, että he häiritsivät usean vuoden ajan jatkuvasti seurakunnan rauhaa, ja lopulta heidän itsepäinen ylpeytensä ajoi heidät jättämään seurakunnan.

Tämä puhdistuminen johti siihen, että seurakunta menetti neljänneksen julistajistaan, joista jotkut jouduttiin erottamaan. Jehova osoitti kuitenkin olevansa uskollisesti oman järjestönsä tukena ja siunaavansa niitä, jotka pitivät nuhteettomuuttaan tärkeämpänä kuin henkilökohtaista ylpeyttään. Seurakunta kasvoi jatkuvasti, ja vuonna 1959 voitiin iloita 35 prosentin kasvusta todella lämpimän rakkaudellisen ilmapiirin ja yhteistyöhengen vallitessa. Veli Pele, hänen vaimonsa ja  useat hänen perheensä jäsenet pysyivät uskollisina, ja veli on yhä toiminnassa mukana niin innokkaasti kuin hänen ikänsä ja terveytensä suinkin sallivat. Hänen perheensä toimii nyt samoankielisessä seurakunnassa Havaijilla.

Mutta seurakunnan puhdistaminen jatkui edelleen. Monia veljiä ja sisaria jouduttiin erottamaan sukupuolisen moraalittomuuden vuoksi. Länsi-Samoassa moraalittomuus on varsin yleistä, ja joitakuita erikoistienraivaajia ja seurakunnan palvelijoita jouduttiin poistamaan sellaisen väärän käytöksen vuoksi.

KOKOSYDÄMINEN PALVELUS

Vaikka Länsi-Samoan asukkailla onkin runsaasti elintarvikkeita, he ovat muuten köyhiä. Mutta veljet ovat pyrkineet edistämään Valtakunnan työtä siinä määrin kuin he ovat voineet, ja Jehova on siunannut heitä sen mukaisesti. Katsotaanpa esimerkiksi, mihin ponnisteluihin veli Fagalima Tuatagaloa ryhtyi päästäkseen Fidžissä järjestettyyn konventtiin. Hän ei ollut nuori vaan vanha; hän ei ollut vahva vaan sairaalloinen; hänen jalkansa eivät olleet terveet vaan hänellä oli kampurajalka; hänellä ei myöskään ollut hyvää näköä vaan hänen toinen silmänsä oli sokea. Konventtiin päästääkseen hän tarvitsi rahaa, ja sen hankkimiseksi hänen täytyi kerätä kookospähkinöitä. Hän kantoi 15 kookospähkinää kerrallaan yli kolmen kilometrin matkan paikkaan, jossa hän kuori ne, paloitteli niiden siemenvalkuaisen ja levitti sen ulos kuivumaan, minkä jälkeen hän myi tuon siemenvalkuaisen eli kopran.

Neljä viikkoa hän työskenteli yksin eräässä saaren kaukaisessa kolkassa. Sitten hän meni maksamaan matkansa, mutta saikin tietää, että matkan hinta oli  noussut. Hän ei valittanut eikä masentunut, eikä hän pyytänyt apua. Hän ryhtyi uudelleen työhön ja valmisti lisää kopraa ansaiten siten loput rahat. Hän teki tuon kaiken päästäkseen konventtiin, jossa ohjelma esitettäisiin kahdella hänelle vieraalla kielellä. Hänen päästyään konventtiin hänen ponnistelunsa todella palkittiin, kun hän sai tietää Seuran järjestäneen niin, että suurin osa ohjelmasta esitettiin myös hänen omalla kielellään!

Tuollaisen kokosieluisen palveluksen ja Jehovan siunauksen ansiosta julistajien määrä kasvoi 37:stä vuonna 1958 vuoden 1971 huippulukemaan, joka oli 109. Maaliskuussa 1983 saavutettiin kaikkien aikojen huippu, 161 julistajaa. Länsi-Samoassa voidaan varmasti odottaa vielä suurta kasvua, sillä vuoden 1983 muistonvietossa oli läsnä 594 henkeä.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT PÄÄSEVÄT MAAHAN

Länsi-Samoan ulkopuolelta tulevien lähetystyöntekijöiden ei vuosikausiin sallittu päästä asumaan maahan. Mutta vuonna 1970 hallituksessa tapahtui joitakin henkilömuutoksia. Niinpä Apian seurakunta kirjoitti pääministerille, jonka valvonnassa maahanmuuttoministeriö toimii, ja anoi, että Paul ja Frances Evans päästettäisiin Länsi-Samoaan lähetystyöntekijöinä ja että he saisivat oleskeluluvan kolmeksi vuodeksi ja mahdollisuuden anoa jatkoaikaa luvan mentyä umpeen. Veljet olivat aivan innoissaan, kun anomus hyväksyttiin – 19 vuoden yrittämisen jälkeen!

Veli Evans oli juuri tuohon aikaan kierrostyössä Länsi-Samoassa. Niinpä hän lopetti kierrostyön, ja hän sekä hänen vaimonsa ryhtyivät lähetystyöntekijöiksi. He ovat yhä Länsi-Samoassa ja tekevät nykyään kovasti työtä kääntäessään julkaisuja samoan kielelle.

 Lähetystyöntekijöiden tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen. Hallintoelimeen kuuluva veli M. G. Henschel kävi Länsi-Samoassa vuoden 1977 tammikuussa ja perehtyi maan tilanteeseen. Sen johdosta samoalaiselle kentälle lähetettiin lisää lähetystyöntekijöitä.

KIINTEISTÖ OSTETAAN

Marraskuussa 1977 Robert Kawasaki Havaijista palveli Länsi-Samoassa vyöhykevalvojana. Hän tiedusteli, oliko myytävänä maata, jolle Seura voisi rakentaa, ja hänelle kerrottiin, että Sinamogan alueella, joka sijaitsi kolmisen kilometriä saaren pääkaupungista Apiasta sisämaahan päin, oli tontti myytävänä. Sen pinta-ala oli noin 40 aaria, ja sillä sijaitsi kolme taloa ja vanha sementtitiilistä tehty rakennus. Veli Kawasaki suositteli hallintoelimelle, että Seura ostaisi tuon tontin. Kauppa solmittiin vuoden 1978 lokakuussa, ja lähetystyöntekijät muuttivat silloin tilapäisesti yhteen tontilla olevista rakennuksista. Vuonna 1979 tontilla purettiin kaksi rakennusta, ja suuri kaksikerroksinen talo kunnostettiin lähetyskodiksi. Vuonna 1981 rakennettiin upouusi lähetyskoti veli Faleasiulta vuokratulle tontille, joka sijaitsi 19 kilometrin päässä Apiasta. Veljet Australiasta, Havaijilta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista matkustivat omalla kustannuksellaan saarelle osallistuakseen paikallisten veljien kanssa noiden lähetyskotien rakentamiseen.

SAMOANKIELINEN KIRJALLISUUS

Vuoden 1957 joulukuussa veli Earl Stewart Filippiinien haaratoimistosta palveli Samoassa vyöhykevalvojana. Hän suositteli Seuralle, että Vartiotornia pitäisi painaa samoankielisenä. Veli Pele otti johdon käännöstyössä, ja ensimmäinen numero ilmestyi monistettuna toukokuussa 1958.

 Aiemmin oli käännetty samoaksi joitakin traktaatteja ja kirjanen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Sen jälkeen käännettiin muita kirjasia. Vuoden 1972 alkupuolella saapui sitten samoankielinen Totuus joka johtaa ikuiseen elämään -kirja. Vuosien varrella on levitetty tuhansia Totuus-kirjoja, ja niitä käytetään apuna Raamatun tutkimisessa kaikkialla, missä samoalaisia tavataan. Nyt myös kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä kääntäminen samoaksi on saatu päätökseen. Kirjaa levitetään jo laajalti, ja se tulee olemaan suurenmoinen väline käytettäväksi samoankielisellä kentällä.

Useiden vuosien ajan samoankielinen Vartiotorni painettiin Brooklynissa New Yorkissa 16-sivuisena lehtenä. Vuoden 1981 tammikuun numerosta alkaen lehti muuttui 24-sivuiseksi. Samoankielisen lehden numeroita lähetetään Uuteen-Seelannin, Havaijille ja Yhdysvaltain länsirannikolle, jossa asuvan samoalaisväestön keskuudessa on Jehovan todistajien seurakuntia.

EDISTYSTÄ VUOSIEN VARRELLA

Jehovan kansan työ Länsi-Samoassa on edennyt hitaasti mutta varmasti hänen ohjauksessaan. Julistajien lukumäärä on kasvanut yhdestä julistajasta vuonna 1952 nykyisiin 161 julistajaan. Kymmenen lähetystyöntekijää, viisi vakituista ja erikoistienraivaajaa sekä seurakunnan julistajat työskentelevät nykyään tällä kentällä, ja monet ihmiset kuulevat Valtakunnan sanoman. Kokouksissa on säännöllisesti läsnä noin 270 henkeä, mikä osoittaa, että uusia Jehovan palvelijoita on tulossa.

Älkäämme kuitenkaan vielä lähtekö Samoasaarilta kokonaan, vaan poiketkaamme myös Amerikan Samoaan tarkastellaksemme, miten Valtakunnan työ on edennyt siellä.

 AMERIKAN SAMOA

Näiden kahden Samoan välimatka on vain noin 80 kilometriä. Amerikan Samoa on ollut Yhdysvaltain aluetta siitä lähtien, kun siirtomaavallat jakoivat Samoasaaret vuonna 1899. Asukasluku on noin 32000, ja nuo asukkaat elävät kuudella pienellä saarella. Suurin niistä on Tutuila, jolla asuu lähes 30000 ihmistä.

Tutuilan satama, josta käytetään nimeä Pago Pago, on Amerikan Samoan kuuluisin tuntomerkki. Se sijaitsee sammuneen tulivuoren kraatterissa, ja se on noin 122 metriä syvä. Se on kaunis näky vehreine rinteineen, jotka nousevat jyrkästi jopa 550 metriä sinivihreiden vesien yläpuolelle. Yli 50 vuoden ajan tämän lahden seudulla on satanut keskimäärin runsaat viisi metriä vuodessa! Ilman kosteus on varsin korkea, keskimäärin noin 84 prosenttia, vaikkei lämpötila yleensä nouse 32 celsiusasteen yläpuolelle.

Kuten Länsi-Samoassakin, tällä alueella asuvat ihmiset käyvät kirkossa ja kuuluvat johonkin kristikunnan lukuisista suuntauksista. On jokseenkin yleistä, että kylän matait lyövät illalla kumistinta merkiksi siitä, että kaikkien kyläläisten on syytä mennä sisään hartaushetkeä varten. Tuona aikana ei kenenkään anneta kulkea ulkona. Noin 10–15 minuutin kuluttua kumistinta lyödään uudelleen osoitukseksi rukoushetken päättymisestä.

TOTUUS TAVOITTAA TUTUILAN

Kun Vartiotorni-seuran presidentti J. F. Rutherford ja hänen seurueensa olivat vuonna 1938 paluumatkalla Australiasta, he nousivat maihin Amerikan Samoassa ja veivät sinne hiukan Seuran kirjallisuutta. Kenenkään ei kuitenkaan tiedetä omaksuneen Valtakunnan sanomaa tuohon aikaan, ja kului vielä monia vuosia,  ennen kuin työ lähti etenemään tällä Tyynenmeren kentällä.

Vuonna 1952 sisar Lydia Pedro tuli Amerikan Samoaan käydäkseen sukulaistensa luona, ja hän kertoi heille hyvästä uutisesta. Tuon matkan johdosta hänen serkkunsa, Uaealesi (Wallace) Pedro, oppi totuuden.

TUKEVAN JALANSIJAN SAAMINEN

Tammikuun 5. päivänä 1954 australialaissyntyiset Ronald ja Olive (Dolly) Sellars astuivat saaren kamaralle; he olivat kokeeksi saaneet yhden kuukauden oleskeluluvan lähetystyöntekijöinä. Saatuaan tietää, ettei heille ollut myönnetty oleskelulupaa Länsi-Samoassa, oikeusministeri sanoi: ”Meillä täällä Amerikan Samoassa on uskonnonvapaus, ja minä pidän huolen siitä, että te saatte nauttia tästä vapaudesta aivan samoin kuin muutkin uskonnot.”

Lopulta oikeusministerinvirastosta lähetettiin kirje, jossa todettiin, että Vartiotorni-seura saattoi esteettä perustaa järjestön Amerikan Samoaan. Veli ja sisar Sellarsille myönnettiin rajoittamaton oleskelulupa. Myöhemmin muutkin lähetystyöntekijät saivat luvan saapua noille saarille. Tämä on vuosien varrella ollut ainoa Fidžin haaratoimiston alueella oleva maa, joka on sallinut uusien lähetystyöntekijöiden vapaasti saapua alueelleen.

NUORI MIES ASENNOITUU TOTUUDEN PUOLELLE

Lähetystyöntekijöiden saapuminen sai Wallace Pedron edistymään totuudessa. Hän kertoo meille kokemuksensa: ”Siihen aikaan kun lähetystyöntekijät saapuivat, saatoin hyvin nähdä, miten tarpeellista oli olla Jehovan kansan yhteydessä. Meitä oli vain seitsemän  henkeä, jotka kävimme lähetyskodissa pidetyissä kokouksissa. Huhtikuun 30. päivänä 1955 minusta tuli ensimmäinen Amerikan Samoassa kastettu todistaja. Perheeni ei ollut siitä kovinkaan mielissään, varsinkin kun kävin tarmokkaasti käsiksi saarnaamistyöhön.

”Palatessani eräänä päivänä seurakunnan kirjantutkistelusta tapasin perheeni pitämässä neuvottelua. Minulle esitettiin kaksi vaihtoehtoa: joko lakkaisin olemasta tekemisissä Jehovan todistajien kanssa tai minun olisi lähdettävä kotoa! Vaikka minulla oli vielä yksi vuosi lukiota jäljellä eikä minkäänlaista taloudellista tukea, päätin pysyä lujasti totuuden puolella. Silloin perheeni hylkäsi minut ja ajoi minut ulos, enkä saanut viedä mukanani muuta kuin vaatteet, jotka olivat ylläni! Jehova soi minulle rakkaudellisesti paikan, jossa saatoin asua, nimittäin lähetyskodin; ja Yhdysvalloissa asuvat veljet lähettivät minulle vaatteita.”

Wallace asui lähetystyöntekijöiden kanssa jonkin aikaa ja kävi koulunsa loppuun. Sitten hän ryhtyi tienraivaajaksi ja myöhemmin erikoistienraivaajaksi. Hän palveli tuolla alueella noin vuoteen 1960, jolloin hän muutti Yhdysvaltoihin. Vuonna 1979 veli Pedro ja hänen vaimonsa sekä neljä lastaan palasivat Amerikan Samoaan. Mitä mahtoi nyt kuulua hänen perheelleen, joka oli aikoinaan hylännyt hänet? Yksi hänen veljistään, hänen sisarensa ja eräs hänen sukulaistyttönsä ovat nyt Jehovan todistajia. Vuonna 1980 kastettiin hänen äitinsä, joka oli silloin 72-vuotias! Hänen isänsäkin tutki Raamattua ennen kuolemaansa. Tämän nuorukaisen asennoituminen Jehovan ja totuuden puolelle  toi totisesti siunauksia hänelle ja hänen perheelleen.

ENSIMMÄINEN KIERROSVALVOJAN VIERAILU

Tuo pieni ryhmä sai vuonna 1955 erinomaista apua, kun veli Len Helberg saapui Amerikan Samoaan alueen ensimmäisenä kierrosvalvojana. Hänen vierailunsa aikana kaikkialla saaressa näytettiin Seuran filmiä ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa”, ja noissa näytöksissä kävi kaikkiaan 3227 ihmistä. Tämä oli valtava todistus, koska se auttoi ihmisiä näkemään, että Jehovan todistajat tekevät maailmanlaajuista työtä.

Kaksi kuukautta noiden filmiesitysten jälkeen perustettiin virallisesti seurakunta, johon kuului kolme julistajaa ja kuusi lähetystyöntekijää.

Vaikka useammat ihmiset Amerikan Samoassa kuin Länsi-Samoassa ymmärtävät englantia, pääkieli tässä maassa on yhä samoa. Tuolle uudelle seurakunnalle oli  näin ollen suurta hyötyä kirjallisuuslähetyksestä, joka sisälsi 16000 samoankielistä kirjasta ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”.

LISÄÄ TIENRAIVAAJIA JA LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ

Monet julistajat, tienraivaajat ja lähetystyöntekijät ovat palvelleet näillä saarilla ja antaneet uskollista ja rakkaudellista apuaan veljille. Aikoinaan pienellä Tutuilan saarella oli yhdeksän lähetystyöntekijää ja kolme vakituista tienraivaajaa. Tämä tuottikin tuloksia, sillä muistonvietossa oli vuonna 1960 läsnä 118 henkeä.

USKOLLINEN OSALLISTUMINEN PIIRIKONVENTTEIHIN

Vuonna 1960 veljillä oli sykähdyttävä etu toimia joidenkuiden Fidžistä saapuneiden Jehovan todistajien ja Länsi-Samoasta tulleiden veljiensä isäntinä ”Rauhaan pyrkimisen” piirikonventissa. Vuonna 1966 järjestettyyn piirikonventtiin saapui lähes 300 osanottajaa kahdeksasta haaratoimiston alaisuudessa toimivasta maasta sekä Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Tuohon aikaan Amerikan Samoassa oli kaikkiaan ainoastaan 26 julistaa, joten moisen väkijoukon kokoontuminen koitui suureksi todistukseksi!

Amerikan Samoassa asuvat veljet ovat käyneet joissakin piirikonventeissa Fidžissä ja Länsi-Samoassa. Ja vaikka konventtiin pääseminen onkin silloin vaatinut jonkin verran matkustamista, on suurenmoista nähdä, että konventteja on järjestetty keskeytyksettä yli 20 vuoden ajan ja että veljet ovat aina olleet niissä nauttimassa arvostaen hengellistä ravintoa.

HUONO TERVEYS EI OLE ESTE

Vuonna 1962 Tafia Pula, joka oli silloin 66-vuotias,  omaksui totuuden. Vaikka hän saattoi tuskin poistua kotoaan sairastamansa rihmamatotaudin vuoksi, joka vaikutti sekä hänen käsiinsä että hänen jalkoihinsa, hän käytti kuitenkin useita tunteja Jehovan palvelukseen. Hän saattoi tuskin kävellä edes kepin varassa, koska hänen raajansa olivat hyvin turvonneet ja raskaat, mutta silti hänen intonsa Jehovan puolesta sai hänet tekemään enemmän saarnaamistyötä kuin jotkut nuoremmat.

Hän halusi mennä kasteelle, mutta hänen perheensä pelkäsi, että hän saattaisi kuolla, jos hän menisi mereen ja hänet upotettaisiin veteen. Niinpä hän sanoi heille: ”Jos kuolen, kun minut kastetaan, olen onnellinen, koska kuolen tehdessäni Jumalan tahdon.” Hänet kastettiin, eikä hän suinkaan kuollut!

Vuonna 1972, joka oli hänen elämänsä viimeinen vuosi, hän oli palveluksessa erään veljen kanssa ja sanoi tälle: ”Jatka sinä matkaa, sillä minä vain pidätän sinua. Luulenpa, että minun on parasta palata auton luo ja todistaa ihmisille, jotka kulkevat tietä pitkin.” Kun tuo veli katsoi taakseen, hän näki veli Tafia Pulan keskustelevan ohikulkijoiden kanssa. Hänellä oli sanoma kerrottavanaan, ja hän kertoi siitä loppuun asti. Kun hän oli elämänsä kahtena viimeisenä päivänä sairaalassa, hän soitti tyttärelleen, että tämän pitäisi tuoda hänen kenttälaukkunsa, jotta hän voisi pitää sitä vuoteensa vieressä käyttövalmiina.

EDISTYMISTÄ HAITTAAVIA SEIKKOJA

1960-luvulla työ eteni hitaasti, ja julistajien keskimäärä kasvoi vuosien 1961 ja 1970 välisenä aikana 22 julistajasta vain 44:ään. Monesti koettiin takaiskuja, kun jotkut, jopa erikoistienraivaajat, lankesivat moraalittomuuden ansaan, jolloin heidät täytyi poistaa seurakunnasta.  Moraalittomuus on jatkuva ongelma näillä saarilla, kuten monissa muissakin maailman osissa.

Kasvu on vaikuttanut hitaalta myös sen vuoksi, että samoalaisten on helppo muuttaa Yhdysvaltoihin. Usein uudet todistajat muuttavat Yhdysvaltoihin juuri, kun he ovat päässeet saarnaamistyön alkuun. Monet heistä ovat toimineet samoankielisten seurakuntien yhteydessä Havaijilla ja Yhdysvaltain länsirannikolla palvellen Jehovaa siellä.

HYVÄÄ UUTISTA ON SAARNATTU

Amerikan Samoan pääsaarella toimii nykyään vankan jalansijan saavuttanut seurakunta, ja näin ollen Valtakunnan sanoma on kantautunut lähes kaikkien tämän seudun ihmisten korviin. Hyvän uutisen julistajien suhde muihin asukkaisiin on Länsi-Samoassa yhä noin 1000 asukasta yhtä julistajaa kohti, mutta kooltaan pienemmässä Amerikan Samoassa yhtä julistajaa kohti on noin 400 asukasta.

Tuo sanoma on kuultu myös Manu‘an saariryhmässä, johon kuuluu kolme saarta, Tau, Ofu ja Olosega. Esimerkiksi vuonna 1980 kierrosvalvoja John Rhodes, hänen vaimonsa Helen ja viisi muuta julistajaa todistivat viiden päivän ajan tuon pienen saariryhmän alueella. He kävivät läpi kaikki kylät ja levittivät 159 kirjaa, 126 kirjasta ja 268 lehteä sekä hankkivat 66 lehtitilausta. Nykyään Tutuilan seurakunta käy noilla kaukaisilla saarilla kaksi kertaa vuodessa.

Tulevaisuudessa on hyvät edellytykset kasvuun, sillä palvelusvuonna 1984 julistajien huippu oli 90, ja esitelmissä kävi keskimäärin 185 henkeä. Kaikki kiitos siitä, että näille kauniille Tyynenmeren saarille on voitu perustaa tosi kristittyjen seurakunta, kuuluu Jehova Jumalalle, joka on siunannut palvelijoidensa työn.

 Siirtykäämme nyt Fidžin haaratoimiston alueen itälaidalta pohjoiseen kohti päiväntasaajan, jonka tuntumassa sijaitsevat Kiribatin ja Tuvalun saariryhmät (niiden entiset nimet olivat Gilbertin- ja Ellicensaaret) ja seuratkaamme joitakin Valtakunnan työn kehitysvaiheita siellä.

KIRIBATI JA TUVALU

Nämä kaksi saariryhmää olivat alun perin saman siirtomaahallinnon alaisia, ja toisen maailmansodan päättymisestä lähtien niiden keskuspaikka oli Tarawa Gilbertinsaarilla. Koska saarten asukkaat kuuluvat kahteen eri rotuun ja puhuvat kahta eri kieltä, nuo ryhmät erotettiin toisistaan vuosien 1975 ja 1976 aikana. Myöhemmin ne irrottautuivat Isosta-Britanniasta itsenäisiksi valtioiksi, jolloin Gilbertinsaarista tuli Kiribatin tasavalta ja Ellicensaarista Tuvalun kansakunta.

Kiribati, joka on noista saarivaltioista suurempi, koostuu 33 saaresta, jotka ovat hajallaan noin viiden miljoonan neliökilometrin alueella. Lukuun sisältyy Gilbertinsaarten 16 saarta, Phoenixsaarten 8 saarta, Linesaarten 8 saarta ja Oceaninsaari. Sittenkin kun mukaan lasketaan 9 Tuvaluun kuuluvaa saarta, saarten maapinta-ala on yhteensä ainoastaan noin 745 neliökilometriä. Useimmat Tuvalun saaret ovat ympyränmuotoisia koralliriuttoja, jotka ympäröivät laguuneja.

Saaret ovat yleensä hyvin pieniä ja kohoavat juuri ja juuri merenpinnan yläpuolelle; itse asiassa Tuvalun alueella ei maa ole missään enempää kuin vajaat viisi metriä merenpinnan yläpuolella. Maaperän huonon laadun vuoksi saarilla kasvaa vain harvoja ravintokasveja, joita ovat kookospalmu, kairapalmu ja leipäpuut sekä tärkeimpinä juurikasveina pulaka ja taro.

Nämä saaret kuuluvat Tyynenmeren tiheimmin asuttuihin  saariin, ja niissä on yli 60000 asukasta. Tuvalussa asuu 8000 ihmistä, ja noin 2300 heistä asuu pääsaarella, Funafutissa. Useimmat Tuvalun asukkaat ovat polynesialaisia, ja he puhuvat tuvalun kieltä, joskin monet osaavat myös englantia. Suurin osa Kiribatin asukkaista on mikronesialaisia, jotka puhuvat gilbertin kieltä, mutta monet heistäkin puhuvat englantia.

USKONTO JA TAVAT

1850-luvun puolivälissä saarelle perustettiin protestanttisia lähetysasemia ja myöhemmin myös katolinen lähetysasema. Aluksi ihmiset eivät olleet kovinkaan vastaanottavaisia, mutta lähetystyöntekijät alkoivat voittaa heitä puolelleen lahjoittamalla heille vaatteita ja tupakkaa.

Lopulta kirkot onnistuivat saamaan jonkinlaisen otteen ihmisistä ja hankkimaan maata. Eräässä Kiribatin historiaa käsittelevässä kirjassa kerrotaan: ”Jotkut ihmiset, jotka halusivat tupakkaa, antoivat lähetystyöntekijöille maata muutamasta savukkeesta. Tällä tavoin katolinen lähetysasema sai Nonoutista maata, jolle se saattoi rakentaa asemansa.” (Kiribati, Aspects of History) Lontoon lähetysseura ja katolinen lähetysasema valvoivat Kiribatin eri osia, mutta Tuvalu joutui yksinomaan Lontoon lähetysseuran edustajien valvontaan.

Lähetysasemien vaikutusvalta saarten asukkaisiin käy ilmi siitä, mitä tapahtui Tuvalussa. Sinne saapui samoalaisia pappeja, jotka alkoivat opettaa ihmisille samoan kieltä ja samoalaisia tapoja. Niinpä kirkot olivat 1940-luvun puoliväliin mennessä hankkineet itselleen tukevan jalansijan useimmilla elämän aloilla noilla saarilla. Jokainen olkikattoisten talojen täyttämä kylä oli rakennettu mahtavan kirkon ympärille. Jotkut papit saivat niin suuren vallan, että he saattoivat kieltää  alkoholin käytön ja julistaa pyöräilemisen olevan laitonta sunnuntaisin.

VALTAKUNNAN TYÖ ALOITETAAN KIRIBATISSA JA TUVALUSSA

Fidžin pääkaupungissa, Suvassa, todistustyötä tehnyt Bill Checksfield ei voinut aavistaakaan, millaiset vaikutukset sillä uusintakäynnillä oli, jonka hän teki erään tuvalulaisen miehen, Foua Tofingan, luo. Tutkittuaan Raamattua neljän vuoden ajan Tofinga meni kasteelle vuonna 1951 ensimmäisenä totuuteen tulleena tuvalulaisena. Hänen vaimonsa Selepa kastettiin vuonna 1957. Tofinga nimitettiin lopulta vanhimmaksi Suvan seurakuntaan, ja nykyään hän on Fidžin haaratoimistokomitean jäsen.

Vaikkei Tofinga voinutkaan palata Tuvaluun, totuus alkoi levitä Kiribatiin ja Tuvaluun hänen Suvassa sijainneesta kodistaan käsin. Sekä Tofingan isä että appi olivat Lontoon lähetysseuran pappeja, joten Tofingan ja hänen vaimonsa tuleminen totuuteen herätti melkoista kohua tuossa tuvalulaisessa yhteisössä.

Saaren tavan mukaan lähes jokainen tuvalulainen, joka on käynyt Fidžissä, on myös vieraillut veli Tofingan perheen luona. Tämä on luonnollisesti suonut perheelle monia tilaisuuksia todistaa tuvalulaisille. Näin Valtakunnan sanoma alkoi yhä suuremmassa määrin kantautua Kiribatiin ja Tuvaluun.

Erään tuvalulaisen, Saulo Teasin, kokemus valaisee, miten se tapahtui. Ollessaan 1940-luvun loppupuolella töissä eräässä laivassa Saulo tuli Fidžiin ja havaitsi, että häntä odotti viikon oleskelu Suvassa. Hän kävi sisar Tofingan äidin luona, joka oli alkanut osoittaa kiinnostusta totuutta kohtaan. Veli Checksfieldin käydessä myös tuossa kodissa Saulo istui hiljaa sivussa raamatullisen  keskustelun aikana. Se, että veli Checksfield käytti aina Raamattua vastatessaan kysymyksiin, teki häneen vaikutuksen. Kun Saulo sai tietää, että tuo lähetystyöntekijä palaisi muutaman päivän kuluttua, hän päätti olla silloin paikalla. Toisesta keskustelusta lähtiessään Saulolla oli kädessään kirja ”Olkoon Jumala totinen”, ja hän oli varma siitä, että hän oli löytänyt oikean uskonnon.

Sillä välin muutkin, myös sisar Tofingan sisar Lise, olivat osoittaneet kiinnostusta totuutta kohtaan. Nuo kiinnostuneet olivat muuttaneet Kiribatissa sijaitsevaan Tarawaan, ja pian siellä alkoi kokoontua pieni kymmenhenkinen tutkisteluryhmä. Vaikkei kukaan heistä ollut käynyt kasteella, he jatkoivat toimintaansa sitkeästä vastustuksesta huolimatta. He osoittautuivatkin perustaksi, jolta työ Kiribatissa ja Tuvalussa saattoi alkaa.

Saatuaan sopimansa työn suoritetuksi loppuun 1950-luvun puolivälissä Saulo saapui Tarawaan ja asui siellä Lisen kotona odottaessaan kyytiä Tuvaluun. Hänellä ja hänen perheellään oli useita tilaisuuksia keskustella Lisen kanssa Raamattuun liittyvistä aiheista, ja pian Saulo päättikin jäädä Tarawaan ja tehdä työtä siellä. Hän oli mielissään huomatessaan, että hän oppi siellä samoja asioita, joita hän oli kuullut Fidžissä veli Checksfieldiltä. Pian Saulo ja hänen vaimonsa Uto kävivät paikkakunnan pienen ryhmän kokouksissa.

KIRIBATIN RYHMÄ SAA APUA

Tälle ryhmälle oli suureksi avuksi erään nelihenkisen perheen saapuminen maahan Uudesta-Seelannista vuonna 1961. Kiribatin hallitus oli palkannut veli Huia Paxtonin toimimaan kemistinä valtion laskuun. Kolmen vuoden ajan hän ja hänen perheensä rohkaisivat  suuresti Kiribatin veljiä. Tuon perheen jäsenet jopa opiskelivat gilbertin kieltä ja oppivat puhumaan sitä sujuvasti. He olivat kirjeenvaihdossa joidenkuiden kiinnostuneiden kanssa, joista jotkut asuivat aina Oceaninsaarella asti, ja sen lisäksi he ostivat pienen purren, jolla he saattoivat käydä lähisaarten kiinnostuneiden luona. Kun kierrosvalvoja Fred Wegener vieraili tuon ryhmän luona vuonna 1965, sen yhteydessä oli neljä kiinnostunutta perhettä, 15 aikuista ja heidän lapsensa.

Kun veli Paxtonin työsopimus kului umpeen vuonna 1967, hän palasi perheineen Uuteen-Seelantiin. Paluumatkalla heidän laivansa poikkesi Oceaninsaarella, jossa he saattoivat tavata joitakin kirjeenvaihtotovereitaan ja rohkaista heitä. Kun kierrosvalvoja puoli vuotta myöhemmin vieraili Tarawassa, hän havaitsi, että ryhmän koko oli kasvanut ja että siihen kuuluvat kokoontuivat säännöllisesti tutkimaan englanninkielistä kirjaa ”Varmistautukaa kaikesta”. Tuohon aikaan ei mitään julkaisuja ollut vielä saatavissa gilbertin kielellä.

Vaikka noilla veljillä ei ole lähetystyöntekijöiden eikä tienraivaajien suomaa apua, niin pieni Jehovan kansan seurakunta jatkaa hyvän uutisen kaiuttimista saarten  keskuksesta Tarawasta käsin, ja vuonna 1984 oli muistonvietossa läsnä 55 henkeä. Kiribati on 1. 9. 1980 lähtien ollut uuden Guamin haaratoimiston alaisuudessa, joka valvoo työtä koko Mikronesiassa.

EDISTYSTÄ TUVALUSSA

Kun Saulo Teasi palasi 1960-luvun alussa Funafutiin, Tuvalun pääsaareen, hän yllättyi huomatessaan, että pieni ihmisryhmä kokoontui siellä tutkimaan Vartiotornia. Tästä ryhmästä piti huolta entinen lääkäri Uili Opetaia (Willy O’Brien). Uili, joka oli kuullut totuuden Suvassa ollessaan opiskelemassa lääketiedettä, oli, kastettu Samoassa, ja nyt hän kertoi toisille oppimastaan. Pian tuohon ryhmään liittyivät Apelu Teagai ja hänen vaimonsa Lumepa. Saulon tavoin Apelu oli oppinut totuuden ollessaan Suvassa.

Tähän aikaan Saulon vaimo, Uto, alkoi vastustaa häntä voimakkaasti, vaikka hän oli aluksi osoittanut kiinnostusta totuuteen. Joka sunnuntai tuntui syntyvän riita, kun Saulo ei lähtenyt hänen kanssaan kirkon jumalanpalvelukseen. Mutta odottamaton siunaus oli ovella.

Sen aika koitti toukokuussa 1962, jolloin sisaret Lydia Pedro ja Alisi Dranidalo, jotka molemmat olivat Fidžissä toimineita erikoistienraivaajia, määrättiin Tuvaluun. Sisar Pedro oli syntynyt Tuvalussa ja sisar Dranidalo oli syntyjään fidži. Paikallinen hallitus ei katsonut suopein silmin näiden kahden sisaren oleskelua saarilla, joten tammikuussa 1963 heidän oli lähdettävä Tuvalusta. Maassa oleskelunsa aikana sisaret olivat johtaneet muutamia raamatuntutkisteluja, vaikka he eivät saaneetkaan saarnata talosta taloon. Nuo kaksi erikoistienraivaajaa auttoivat varsinkin Utoa, Saulon vaimoa, asennoitumaan totuuden puolelle. Vieraillessaan  Tuvalussa vuonna 1964 kierrosvalvoja havaitsi, että heidän työnsä ansiosta Saulo ja Apelu olivat valmiit kastettavaksi. Seuraavana vuonna kastettiin Uto yhdessä Uilin vaimon, Melapan, kanssa.

KIERROSVALVOJAT VIERAILEVAT TUVALUSSA

Tämä seurakunta jatkoi toimintaansa 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun loppupuolelle saakka kaikesta vastustuksesta huolimatta. Aikanaan kierrosvalvojien pääsy maahan helpottui, ja veljet arvostivat suuresti tätä Jehovalta tullutta apua.

Matkavalvojien ei ole aina ollut helppo sopeutua saarten elämäntapaan. Kerran eräs Funafutissa vieraileva veli oli juuri toipumassa dengue-kuumekohtauksesta, ja hän päätti mennä uimaan kauniiseen laguuniin. Hetken kuluttua hän huomasi oudon möhkäleen kelluvan ohitseen ja ajatteli itsekseen: ’Ei voi olla totta!’ Myöhemmin hän näki niitä enemmänkin ja huomasi vasta sitten vedenpinnan yläpuolelle korkeiden puupaalujen varaan pystytetyt käymälät! Lienee tarpeetonta mainita, että se oli hänen viimeinen uintinsa laguunissa!

Muuan veli ja sisar nukkuivat Kiribatissa käydessään soralattialla moskiittoverkon alla, kun outo ääni saattoi heidät ymmälleen. Veli sytytti taskulamppunsa ja huomasi, että tunkeilijat olivat taskurapuja, jotka yrittivät päästä moskiittoverkon läpi! Kun he myöhemmin saapuivat Tuvaluun, he saivat tietää, että hurrikaani Bebe oli tuhonnut useimmat talot. Niinpä he asuivat erään veljen ja hänen perheensä kanssa pienessä majassa. Siellä heitä taas valvottivat öisin rotat, jotka juoksentelivat tilapäisesti kokoon kyhätyllä katolla.

Nämä veljet ovat oppineet sopeutumaan moniin erilaisiin  olosuhteisiin. Esimerkiksi Kiribatissa alkoi kerran vesipulan aikana yhtäkkiä sataa kaatamalla, ja erään kierrosvalvojan nähtiin silloin menevän uimahousuissaan suihkuun vuotavan vesikourun alle. Hän käytti tuota sadekuuroa mielin määrin hyväkseen!

Vaikka näitä seurakuntia palvelevien veljien työ ei siis aina ollutkaan kovin helppoa, niin heidän ponnistelunsa totisesti siunattiin.

NUHTEETTOMUUDEN JA PUHTAUDEN SÄILYTTÄMINEN

Se, onko totuus todella juurtunut johonkin maahan, koetellaan siinä, pitävätkö veljet lujasti kiinni totuudesta ankarimmastakin vastustuksesta huolimatta. Ajattelehan esimerkiksi sisar Lumepaa, joka kuoli maaliskuussa 1970. Hän oli kärsinyt sisäisestä verenvuodosta jo kaksi vuotta ja tarvitsi kipeästi leikkausta, mutta hänelle sanottiin, ettei sitä voitaisi tehdä ilman verensiirtoa. Kahden vuoden ajan ylilääkärit, sairaalan henkilökunta, hänen ystävänsä ja lähiomaisensa yrittivät saada hänet ottamaan verensiirron, mutta hän piti tiukasti kiinni Jehovan laeista ja kuoli uskollisena Jehovan todistajana. Syrjäisillä saarillakin Jehovan henki vahvistaa niitä, jotka uskovat häneen.

Kuten jo aiemmin mainitsimme, kristikunnan lähetysasemat edistivät tupakoimistottumuksen leviämistä näillä saarilla, ja niinpä lähes kaikki saarten asukkaat ovat nykyään tuon tavan orjia. Jotkut ovat kuitenkin antaneet erinomaisen esimerkin luopumalla tästä tavasta heti, kun he ovat oppineet Jehovan vaatimukset. – 2. Kor. 7:1.

ULKOMAALAISET VELJET SAAPUVAT

Vuoden 1978 lokakuu oli käännekohta Tuvalussa  asuvan Jehovan kansan toiminnassa. Silloin sattui kaksi merkittävää tapausta. Ensinnäkin australialainen veli Lon Bowman, joka oli palvellut Papua-Uudessa-Guineassa, hankki ansiotyötä Tuvalusta. Toiseksi Tuvalun hallitus myönsi kahdelle australialaiselle lähetystyöntekijälle luvan asua Tuvalussa kaksi vuotta, ja he palvelevat siellä vieläkin.

Veli Bowman auttoi veljiä saamaan kokouksensa ja raamatuntutkistelutyönsä parempaan päiväjärjestykseen. Kun lähetystyöntekijät Geoffrey ja Jeanette Jackson saapuivat pari kuukautta myöhemmin, he havaitsivat tuon pienen seurakunnan toimivan järjestyksellisesti.

Lyhyen ajan kuluttua tuo pieni veljien ja sisarten joukko johti yli 40:tä raamatuntutkistelua. Kun veli Bowman perheineen lähti maasta, siellä oli 12 hyvän uutisen julistajaa. Vuonna 1984 saavutettiin 25 julistajan uusi huippu.

KONVENTIT

Saarten syrjäisen sijainnin ja korkeiden matkakustannusten vuoksi vain hyvin harvat Tuvalun veljet ovat voineet olla läsnä Jehovan kansan konventeissa. Vuonna 1979 ystävät ryhtyivät kuitenkin erikoisponnisteluihin päästäkseen Fidžin piirikonventtiin. He tekivät kaikkea mahdollista työtä suklaan valmistamisesta ja myymisestä hiekan kuljetukseen, ja saatuaan hiukan apua ulkomaalaisilta hengellisiltä veljiltään he saattoivat ilokseen lähettää konventtiin kahdeksan veljen ja sisaren muodostaman ryhmän. Heidän joukossaan oli sisar Uto Teasi, joka ei ollut koskaan käynyt konventissa, vaikka hänet oli kastettu jo vuonna 1965. Vaikka hän ei osannutkaan englantia eikä fidžiä (joilla kielillä ohjelma esitettiin), hän oli ihastuksissaan saadessaan  olla yhdessä 1300:n tuohon konventtiin kokoontuneen ystävän kanssa. Hän oli myös mielissään saadessaan tavata jälleen sisar Alisi Dranidalon, joka oli auttanut häntä oppimaan totuuden vuonna 1962.

MUUT SAARET TAVOITETAAN

Muutaman viime vuoden aikana on pääsaarella, Funafutilla, annettu perusteellinen todistus, mutta sen lisäksi lähetystyöntekijät ja muut seurakunnan jäsenet ovat säännöllisesti käyneet Tuvalun saariryhmän syrjäisemmillä saarilla. Monet noilla syrjäisillä saarilla asuvat kiinnostuneet tutkivat nyt Raamattua kirjeitse.

Toisinaan Funafutin seurakunta esittää 15 minuutin radio-ohjelman, joka voidaan kuulla kaikilla Tuvalun saarilla. Kun lähetystyöntekijät käyvät syrjäisillä saarilla, he saavat kuulla monien esittävän arvostuksensa niiden Raamatun totuuksien johdosta, joita he oppivat noiden radiolähetysten välityksellä.

Papisto painosti kuitenkin hallitusta lakkauttamaan nuo ohjelmat. Radioaseman johtajan kutsusta veli Jackson oli läsnä kokouksessa, jossa hän sai kuulla erään papin huudahtavan kiukkuisesti: ”Ihmiset esittävät aivan liian paljon kysymyksiä kuunneltuaan näitä ohjelmia. Me emme voi suvaita sitä!” Papit vaativat, että kirkkoneuvosto saisi tarkastaa kaikki ohjelmat, ennen kuin ne esitetään radiossa. Mutta myöhemmin nimitettiin uusi johtaja ja uusi ohjelmista vastaava virkailija, jotka eivät pelänneet papistoa. Niinpä hyvä uutinen tavoittaa edelleenkin syrjäiset saaret radio-ohjelmien kautta.

TUVALUNKIELISTÄ KIRJALLISUUTTA

Funafutin veljet ovat vuosien varrella käyttäneet kokouksissaan samoankielistä kirjallisuutta. Jotkut vanhemmista  veljistä ymmärtävät samoan kieltä, mutta suurimmalle osalle seurakunnasta se on tuottanut vaikeuksia. Niinpä ryhdyttiin yhteisponnistuksiin joidenkin julkaisujen kääntämiseksi paikalliseen käyttöön, ja hallintoelin on myöntänyt luvan tuon kirjallisuuden painamiseksi tuvalun kielellä.

Näillä saarilla asuvat Jehovan todistajat jatkavat siis hyvän uutisen julistamista ja odottavat niin tehdessään lisää kasvua, varsinkin sen perusteella, että saarilla oli vuoden 1984 muistonvietossa läsnä yhteensä 176 henkeä, mikä merkitsi sitä, että yksi jokaisesta 32:sta pääsaarella, Funafutilla, asuvasta ihmisestä oli muistonvietossa.

Kääntäkäämme nyt huomiomme ainoaan Tyynenmeren Polynesiassa olevaan kuningaskuntaan, nimittäin Tongaan.

TONGA

Tongan kuningaskunta koostuu noin 200 pienestä saaresta, joista vain muutamissa on asutusta. Saaret jaetaan kolmeen pääryhmään, jotka ovat Tongatapu, Ha‘apai (matala koralliriuttojen ryhmä) ja vuoristoinen Vava‘u. Maapinta-ala on kaikkiaan 670 neliökilometriä. Pääkaupunki on Nuku‘alofa, ja se sijaitsee suurimmalla saarella, Tongatapulla, joka puolestaan sijaitsee noin 700 kilometriä Fidžin pääkaupungista Suvasta kaakkoon.

Brittiläinen tutkimusmatkailija kapteeni James Cook kävi näillä saarilla vuonna 1773, ja hän nimitti ne Ystävyydensaariksi. Ja täällä elävät ihmiset, joista useimmat ovat polynesialaisia, ovatkin ystävällisiä. Heidän äidinkielensä on tonga, mutta nykyään useimmat koululaiset oppivat myös englantia. Näillä saarilla  asuu yli 90000 ihmistä, ja useimmat heistä ovat varsin uskonnollisia.

Tonga oli Ison-Britannian protektoraatti, kunnes se saavutti täyden itsenäisyyden vuonna 1970. Sen hallitusmuoto on perustuslaillinen monarkia, ja kuningas hallitsee yhteistyössä ministeristön, parlamentin ja Valtakunnanneuvoston kanssa.

SUHTAUTUMINEN TOTUUTEEN

Alun perin totuus saapui Tongaan erään alkuaikojen tienraivaajan kautta, jonka Australian haaratoimisto oli lähettänyt. Tuo tienraivaaja työskenteli Fidžissä levittäen siellä kirjasia kaikille tapaamilleen ihmisille. Muuan tongalainen mies, joka oli erään klipperin kapteeni, otti kirjasen Missä ovat kuolleet? Palattuaan Tongaan hän antoi tuon kirjasen ystävälleen Charles Vetelle, joka oli työssä tiedotusministeriössä. Tämä tapahtui vuonna 1932. Charles luki kirjasen ja oli vakuuttunut siitä, että hän oli löytänyt totuuden. Tuohon saakka hän oli kuulunut metodistikirkkoon, mutta nyt hän erosi siitä, vaikkei ollutkaan vielä missään tekemisissä Jehovan todistajien kanssa, ja siitä lähtien hän julisti Raamatun sanomaa.

Charles kirjoitti Seuran päätoimistoon Brooklyniin ja pyysi lisätietoja. Hän sai joitakin kirjasarjoja. Lisäksi Seuran silloinen presidentti J. F. Rutherford kysyi Charlesilta, kääntäisikö hän kirjasen Missä ovat kuolleet? tongan kielelle. Hän otti tuon tehtävän vastaan, ja aikanaan saapui 1000 kirjasen lähetys. Aivan omasta halustaan Charles lähetti niistä maksun ja alkoi sitten levittää niitä. Monet valtion viranomaiset, joiden kanssa hän työskenteli, kuulivat totuudesta tällä tavoin. Todistustyö alkoi siis Tongan kuningaskunnassa vuonna 1933.

 Noin 25 vuoden ajan Charles Vete julisti yksin hyvää uutista Tongassa. Hänen työnsä vei hänet pohjoiseen Tongatapun pääsaarelta ja sen pääkaupungista, Nuku‘alofasta, Vava‘un ja Niuatoputapun saarille. Hän levitti näillä saarilla monia kirjasia. Vaikka jotkut ihmiset ilmaisivatkin kiinnostusta, työ ei juuri edistynyt, koska saarilla ei ollut seurakuntaa, jonka yhteydessä kiinnostuneet olisivat voineet olla. Mutta kirjasta Missä ovat kuolleet? levitettiin laajalti. Vielä nykyäänkin julistajat saattavat joskus talosta taloon kulkiessaan tavata ihmisiä, jotka muistavat Charles Veten jättäneen heille tuon kirjasen. Hän saarnasi täällä vuosikausia, ja häntä alettiin pitää Jehovan todistajana, vaikka hän pääsikin kasteella vasta vuonna 1964.

Vuoden 1955 maaliskuusta lähtien kierrosvalvojat tekivät lyhyitä vierailuja näille saarille, mutta metodistikirkon ja roomalaiskatolisen kirkon voimakkaan vaikutuksen vuoksi Jehovan todistajien lähetystyöntekijöitä ei päästetty maahan, eivätkä muualla asuvat veljet voineet myöskään mennä sinne auttamaan paikallisia julistajia. Tongan Jehovan todistajien on siis täytynyt mennä eteenpäin suurelta osin omin neuvoin.

 ALOITTEEN OTTAMINEN

Käyttämällä aloitekykyään veljet ovat edistyneet. Seuraava esimerkki kertoo heidän innostaan: Vuonna 1964 heille lähetettiin erään erikoisesitelmän käsikirjoitus. Vaikka ryhmästä vastaava veli ei ollut koskaan pitänyt esitelmää, hän valmisti ja piti sen; Jehova siunasi hänen vilpittömiä ponnistelujaan niin, että tilaisuudessa oli läsnä 22 henkeä.

Veljien halua edistyä totuudessa osoittaa myös se, että he ovat nähneet paljon vaivaa saadakseen Vartiotornin tutkittavat kirjoitukset käännetyksi. Veli Charles Vete käänsi ne tongan kielelle, minkä jälkeen ne jäljennettiin käsin, ja sitten ryhmät käyttivät niitä tutkimisaineistonaan. Samoin meneteltiin kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin kanssa.

Kun kierrosvalvoja Fred Wegener ja piirivalvoja Donald Clare vuonna 1965 kävivät Nuku‘alofassa, veljien osoittama uutteruus järjestön toiminnan ylläpitämisessä ilman ulkopuolista apua teki heihin syvän vaikutuksen. Vuotta myöhemmin tongalaiset veljet saattoivat innoissaan kirjoittaa Seuralle, että he olivat juuri rakentaneet valtakunnansalin veli Osaiasi Tovin omasta tontistaan luovuttamalle alueelle. Tuohon saliin mahtuu 30 henkeä.

ULKOPUOLISTA APUA

Vuosien varrella joidenkuiden hallintoviranomaisten tilalle on tullut miehiä, jotka suhtautuvat myönteisemmin Jehovan todistajiin. Niinpä lähes 14 vuoden jälkeen Tongan maahanmuuttoviranomaiset ilmoittivat vuonna 1969, että Seuran matkaedustajat saisivat oleskeluluvan puoleksi vuodeksi. Näin ollen Seura  lähetti maahan kierrosvalvoja Len Helbergin ja hänen vaimonsa Ritan kahdeksi kuukaudeksi, ja se oli todella iloista koulutuksen aikaa!

Veljet kokoontuivat useina päivinä viikossa veli Veten kotiin oppimaan seurakunnan järjestelyihin liittyviä asioita. Vierailun kohokohta oli muistonvietto, jossa oli läsnä 53 ihmistä, sekä kierroskonventti, joka oli omiaan vahvistamaan rakkauden ja ykseyden henkeä. Veljet valmistivat päivän aterian maauuniin haudattujen kuumien kivien päällä ja söivät puiden varaan pingotetun telttakankaan varjossa valtakunnansalin takana. Maahan levitettyjen mattojen päällä oli matalia juhlapöytiä, jotka veli Tovi oli saanut lainaksi Tongan kuninkaalta, jonka autonkuljettaja hän on. Tuon kuun aikana Tongassa saavutettiin uusi, 18 julistajan huippu.

SEURAKUNTA MUODOSTETAAN

Kun maassa saavutettiin 20 raportoivan julistajan huippu vuonna 1970, Nuku‘alofaan perustettiin seurakunta. Siitä lähtien jokainen kierrosvalvoja on valmentanut veljiä teokraattisissa menettelytavoissa ja työskennellyt heidän kanssaan kenttäpalveluksessa. Kasvua on tapahtunut, ja vuoden 1983 lokakuussa saavutettiin 47 julistajan huippu.

Lähetystyöntekijöitä ei vieläkään päästetä Tongaan. Vaikka valtion viranomaiset myöntävätkin, etteivät Jehovan todistajat edusta enää mitään uutta uskontoa saarilla, jotkut heistä eivät suosi totuuden etenemistä tuossa maassa.

VALTAKUNNAN SANOMA TAVOITTAA IHMISET

Koska suurin osan tongalaisista asuu pääsaarella eli  Tongatapussa, jossa Nuku‘alofan seurakunta sijaitsee, Valtakunnan sanoma tavoittaa monia ihmisiä. Ensimmäinen täkäläinen sisar, joka ryhtyi erikoistienraivaajaksi, aloitti tuon palveluksen vuonna 1978, ja nyt maassa on jo neljä erikoistienraivaajaa. Myös pohjoisessa sijaitsevassa Ha‘apaissa on pieni ryhmä, joka julistaa hyvää uutista. Sikäläiset ystävät näkevät kovasti vaivaa päästäkseen Nuku‘alofaan kierrosvalvojan vierailuviikon ajaksi, jolloin pidetään myös yhden seurakunnan kierroskonventti.

1970-luvulla jotkut veljet tulivat Tongaan palvelemaan siellä, missä tarvittiin apua. David Wolfgramm tuli perheineen Uudesta-Seelannista ja työskenteli muutaman vuoden yhdessä paikallisen seurakunnan kanssa. Hän saattoi päästä maahan, koska hän on Tongan kansalainen. Tongan saarilla apu on todella tarpeen, sillä yhtä julistajaa kohti on 2198 asukasta.

Mutta jos Jehova tahtoo, niin täällä saadaan vielä paljon aikaan, ennen kuin ”suuri ahdistus” lopettaa Jehovan ”pelastuksen päivän”. (Matt. 24:21, 29; 2. Kor. 6:1, 2) Uudet kuuntelevat Valtakunnan sanomaa. Kasvulle on hyvät mahdollisuudet, sillä vuoden 1984 muistonvietossa oli läsnä 269 henkeä. Veli ja sisar Wolfgramm palasivat toukokuussa vuonna 1983 asettuakseen asumaan Vava‘uhun ja aloittaakseen työn siellä, ja vuoden 1984 elokuussa sinne perustettiin uusi seurakunta. Kaksi erikoistienraivaajaa on määrätty työskentelemään heidän kanssaan. Tämän maan Jehovan todistajat toivovat hartaasti, että toistuvat yritykset lähetystyöntekijöiden saamiseksi Tongaan johtaisivat tulokseen. Joka tapauksessa uskollinen veljien ja sisarten joukko jatkaa Jehovan sanan tunnetuksi tekemistä Tongan kuningaskunnan ystävällisille ihmisille.

 Noin 480 kilometriä Tongasta koilliseen sijaitsee varsin epätavallinen saari, jonka nimi on Niue.

NIUE

Tämä maa on vain pieni saari, jonka pituus on noin 19 kilometriä ja leveys noin 16 kilometriä, mikä tekee kokonaispinta-alaksi 259 neliökilometriä. Niuea pidetään ainutlaatuisena koko Tyynenmeren saarista. Se on koostumukseltaan kalkkikiveä, ja kaikkialla saaren kalkkikivikallioissa voi nähdä merkkejä simpukankuorista ja koralleista, jotka olivat aikoinaan valtameren alla. Niuessa ei ole lainkaan rantakaistaletta niin kuin muissa saarissa. Korkeat kalliot nousevat jyrkästi valtamerestä, mutta muuten maasto on sisämaahan mentäessä jokseenkin laakeaa ylätasankoa. Saari on täynnä luolia, mikä tekee siitä amatööritutkimusmatkailijan paratiisin.

Uusi-Seelanti myönsi Niuelle itsehallinnon vuonna 1974, mutta sen asukkaat nauttivat edelleen Uuden-Seelannin kansalaisille tarkoitetusta suojelusta. Perustuslaki takaa vapaan kanssakäymisen Uuden-Seelannin kanssa sekä 20-jäsenisen lakia säätävän kokouksen, jonka jäsenistä 14 valitaan kylien muodostamista vaalipiireistä ja 6 yleisestä ehdokaslistasta. Saaren johto- ja valtatehtävistä vastaa nelijäseninen ministeristö. Paikallishallinnosta huolehtivat kylien valtuustot, joita on kaikkiaan 14, ja valtuutetut valitaan niihin kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Kunkin yhteisön vanhemmilla on myös sananvaltaa omaa kyläänsä koskevissa asioissa.

Niuen asukkaat ovat sekoitus saarelle satoja vuosia sitten muuttaneita samoalaisia, tongalaisia ja Cookinsaarten asukkaita, jotka ovat aikojen kuluessa sulautuneet omaksi kansallisuudekseen. Heidän kielensä on  samoan ja tongan sekoitusta. Toisin kuin useimpien Tyynenmeren saarten asukkaiden keskuudessa, Niuen asukkailla ei ole periytyvää päällikkyyttä, vaan kunkin suvun päämies antaa tarvittavat ohjeet.

Viime vuosien kuluessa noin 9000 niuelaista on muuttanut Uuteen-Seelantiin, joten kylissä on paljon autiotaloja. Huomattavin uskonnollinen yhdyskunta on Niuen Ekalesia, joka on kehittynyt Lontoon lähetysseurasta.

TOTUUS SAAPUU NIUEEN

Teokraattinen historia alkoi Niuessa vuoden 1960 helmikuussa, jolloin kahta Amerikan Samoassa työskennellyttä lähetystyöntekijää, sisaria Tia Aluni ja Ivy Kawhe, pyydettiin menemään kuukaudeksi Niueen. Tuohon aikaan saarten välillä liikennöinyt laiva kävi Niuessa vain kerran kuukaudessa, joten jos joku nousi siellä maihin, hänen täytyi odottaa kuukausi seuraavaa laivaa. Koska Jehovan todistajien lähetystyöntekijät eivät päässeet Niueen, nuo sisaret pyysivät päästä maahan vieraillakseen sukulaisten luona. Sisar Alunilla oli nimittäin täti tuolla saarella, ja he asuivat hänen luonaan.

Nuo sisaret levittivät yhden kuukauden aikana enemmän kirjallisuutta kuin he levittivät vuodessa omalla alueellaan! Heidän sanomansa herätti paljon kiinnostusta, mutta myös vastustusta. Yksi niistä, joille he todistivat, oli Samuel Makatongia. Hän kuului Lontoon lähetysseuraan, mutta osoitti silti syvää kiinnostusta totuutta kohtaan, ja hän oli jo joidenkin vuosien ajan tilannut Vartiotornin. Vaikka sisarten täytyi pyöräillä noin 20 kilometriä hänen luokseen, heidän vaivansa palkittiin runsaasti. Se osoittautui todella  siunaukseksi Niuessa tehtävälle työlle, sillä tuo veli on ollut työn kantava voima tuolla saarella, ja nykyään hän toimii paikallisen seurakunnan esivalvojana!

FIDŽILÄINEN TIENRAIVAAJA TULEE AVUKSI

Pian sen jälkeen kun sisaret lähtivät saarelta, haaratoimisto järjesti niin, että syntyperäinen fidžiläinen tienraivaaja, Seremaia Raibe, meni saarelle julkisten töiden ministeriön työntekijänä. Iltaisin ja viikonloppuisin hän auttoi saaren veljiä.

Kun veli Raibe oli ollut Niuessa muutamia kuukausia, paikallinen valtiovallan edustaja kutsui hänet uskonnollisten johtajien painostuksesta puhutteluun. Tuo viranomainen kysyi veli Raibelta, joka oli kookas ja vankkarakenteisen fidži, miksi tämä oli tullut saarelle muka työntekijänä, kun hänen tulonsa varsinainen syy kerran oli saarnaaminen. Veli Raibe vastasi, että kaikki saarelaiset näyttivät tietävän hänen olevan Jehovan todistaja ja että jos tuo viranomainen olisi tiedustellut asiaa häneltä hänen saapumispäivänään, hän olisi myöntänyt olevansa Jehovan todistaja. Silloin tuo viranomainen kertoi veli Raibelle, että saaren rauhan säilymisen kannalta olisi parasta, ettei hän kulkisi talosta taloon, vaikka perustuslaki takaakin palvontavapauden. Pian tämän jälkeen veli Raiben oleskelulupa saarella peruutettiin, ja hän palasi Fidžiin. Vuoden 1961 syyskuussa Niuen lakiasäätävä kokous teki periaatepäätöksen, ettei keitään Jehovan todistajia päästettäisi maahan.

Vielä saarella ollessaan veli Raibe oli kuitenkin tehnyt järjestelyt säännöllisten kokousten pitämiseksi. Panettelija käytti puolestaan vanhaa temppuaan, nimittäin uhkailua, ja sai kyläläiset niin kuohuksiin, että  he kivittivät taloa, jossa kokouksia pidettiin; tämä keino osoittautui kuitenkin tehottomaksi, sillä innokkaimmat kivittäjät kiinnostuivat totuudesta ja alkoivat itse käydä kokouksissa!

LISÄÄ APUA

Samoihin aikoihin muuan niuelainen naimisissa oleva veli, William Lovini, asui Uudessa-Seelannissa, jossa hän oppi totuuden. Vuonna 1961 veli Lovini palasi Niueen palvellakseen siellä, missä tarvittiin apua. Hän oli Niuen hallituksen palveluksessa, ja useiden vuosien ajan hän johti seurakuntaa. Julistajien määrä kohosi 34:ään.

Kierrosvalvoja Paul Evans vietti kerran osan päivästä Niuessa, kun saarten välillä liikennöinyt laiva teki sinne jokakuukautisen käyntinsä. Hän puhui veljille, keskusteli heidän ongelmistaan, arvioi heidän toimintaansa ja teki ehdotuksia, ja kaikki tämä tapahtui noin kuudessa tunnissa ennen laivan lähtöä. Vuonna 1966 veli Evans ja hänen vaimonsa Frances pääsivät sitten Niueen kuudeksi viikoksi sillä ehdolla, etteivät he tekisi talosta-taloon-työtä. Tuo aika käytettiin hyvin veljien rohkaisemiseen.

TYÖ JATKUU VAIKKA VELJET MUUTTAVAT MUUALLE

Vuodesta 1965 eteenpäin julistajien lukumäärä laski niin että vähimmillään julistajia oli vain yhdeksän. Mistä tämä johtui? Useimmat veljet, myös veli Lovini, muuttivat eri syistä Uuteen-Seelannin.

Saarelle jääneillä oli vain vähän kokemusta seurakunnan asioiden hoitamisesta, ja he osasivat englantia varsin heikosti. Silti he kokoontuivat jatkuvasti ja  raportoivat kenttäpalveluksensa säännöllisesti haaratoimistoon. Vuoden 1967 helmikuussa kierrosvalvoja Len Heatley sitten vieraili heidän luonaan kuukauden ajan. Hän piti lyhennetyn Valtakunnan palveluskoulun, ja vierailun viimeisenä viikonloppuna pidettiin pieni konventti.

Vuonna 1968 veljiä siunattiin jälleen kuukauden kierrosvierailulla, ja siitä lähtien heidän luonaan on käyty säännöllisesti vuosittain. Jokainen noista vierailuista on päättynyt pieneen kierroskonventtiin, joka on rohkaissut veljiä jatkamaan Valtakunnan työtä. Kun kierrosvalvoja vieraili vuonna 1970, veljet olivat mielissään nähdessään 92 hengen tulevan esitelmään ja 111:n olevan läsnä muistonvietossa.

Sen jälkeen tilanne on pysynyt lähes ennallaan. Niuen veljet antavat edelleen todistusta saarella, jolla asuu nykyään noin 2800 henkeä eli 165 asukasta yhtä julistajaa kohti.

Niuea tunnetumpi saari on Tahiti. Katsokaamme miten Valtakunnan työ alkoi tällä Ranskan Polynesian suurimmalla saarella.

TAHITI

Tahiti on Ranskan Polynesiaan kuuluvien, niin sanottujen Seurasaarten tunnetuin saari, ja se sijaitsee noin 3540 kilometriä Fidžistä itään. Tahiti on kahdeksikon muotoinen ja vuorinen saari, jonka huiput kohoavat aina 2237 metrin korkeuteen. Saarella saadaan runsaasti kosteutta sateen ja jokien välityksellä, ja sen ansiosta saaren maisemat tarjoavat silmiä hivelevän näyn. Saaren ainoa suuri kaupunki on Papeete. Siellä asuu mielenkiintoista sekaväestöä, joka puhuu tahitia,  ranskaa, kiinaa ja kasvavassa määrin englantia. Suurin osa asukkaista kuuluu joko roomalaiskatoliseen tai Ranskan protestanttiseen kirkkoon.

TOTUUS TULEE TAHITIIN

Kaksi matkavalvojaa aloitti saarnaamistyön Tahitissa. Ensimmäinen heistä, Len Helberg, työskenteli siellä kaksi kuukautta vuosina 1956–1957. Hän kävi niiden ihmisten luona, jotka olivat tilanneet Seuran lehtiä. Hän näytti myös elokuvan ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa” viisi kertaa, ja noissa tilaisuuksissa oli läsnä yhteensä 618 henkeä. Toinen matkavalvoja oli Paul Evans. Hän levitti vuonna 1957 yli 70 kirjaa ja Raamattua. Mutta perusta seurakunnalle laskettiin vasta seuraavana vuonna.

Agnes Schenck, joka oli Tahitin kansalainen, asui miehensä ja poikansa kanssa Yhdysvalloissa, kun perhe tuli totuuteen. Ollessaan vuoden 1957 konventissa he kuulivat veli Knorrin ilmoittavan, että Tahiti, maa jossa Valtakunnan työ oli kielletty ja johon lähetystyöntekijät eivät päässeet, oli yksi niitä maita, joissa tarvittiin apua. Earl ja Agnes Schenck päättivät muuttaa sinne 11-vuotiaan poikansa kanssa. He matkustivat sinne laivalla Kaliforniasta vuoden 1958 toukokuussa.

Yksi veljistä, joka oli rohkaissut tätä perhettä muuttamaan Tahitiin, oli Clyde Neill, ja New Yorkissa vuonna 1958 pidetyn ”Jumalan tahdon” kansainvälisen konventin jälkeen hän ja hänen perheensä sekä David Carano perheineen menivät tuona samana vuonna Tahitiin kolme kuukautta voimassa olevien turistiviisumien turvin. Välttääkseen kiinnittämästä viranomaisten huomiota veljet pitivät Vartiotornin tutkistelun  joka viikko eri paikassa. Vieraanvaraiset tahitilaiset tarjoilivat sen jälkeen virvokkeita, mikä vahvisti sitä vaikutelmaa, että veljet olivat pelkästään turisteja.

Pian aloitettiin useita Raamatun tutkisteluja, vaikka kielimuuri olikin ongelmana. Veljet ratkaisivat sen käyttämällä kahta kirjaa, ranskankielistä ja englanninkielistä. Sisar Schenck auttoi toisia usein ranskan ja tahitin kielten kiemuroissa.

Monesti kun joku Jehovan todistaja käveli kiinnostuneen tahitilaisen kanssa, tämän ystävät ja sukulaiset pysäyttivät heidät ja kyselivät tästä uudesta uskonnosta. Kerran erään tahitilaisen ystävä näki yhtäkkiä tämän erään Jehovan todistajan kanssa, joten hän pysäytti linja-autonsa keskelle katua ja antoi matkustajiensa istua odottamassa sillä aikaa, kun hän itse meni ulos ja keskusteli noiden kahden kanssa. Hänen kanssaan sovittiin siinä paikassa Raamatun kotitutkistelusta!

UUSIA KASTETAAN

Näiden veljien Tahitissa oleskelun kohokohta oli juuri ennen kuin heidän täytyi lähteä saarelta kolmen hengellisesti rakentavan kuukauden jälkeen. Tuo kohokohta oli kahdeksan hengen, Tahitin ensihedelmien, kastaminen! Sitten Neillien ja Caranojen oli palattava Yhdysvaltoihin ja jätettävä Schenckit ja uudet julistajat jatkamaan Valtakunnan työtä.

Vuonna 1959 Papeeteen muodostettiin seurakunta, ja vaikka lähetystyöntekijöitä ei päästettykään Tahitiin, Don Clare saapui sinne piirivalvojana ja piti jokaisen käyntinsä yhteydessä kierroskonventin. Vuoteen 1960 mennessä saarella oli 28 julistaa.

 Vuosi 1960 oli merkittävä siinä mielessä, että hallitus tunnusti silloin virallisesti Jehovan todistajien paikallisen järjestön. Tämä antoi työlle laillisen aseman, ja sen jälkeen Seura saattoi ostaa saarelta kiinteistön.

KOETUKSEN AIKA

Kuten Johanneksen 1. kirjeen 2:19:ssä osoitetaan, on joitakuita, jotka ”eivät olleet meidän kaltaisiamme”. Tahiti ei ollut tässä suhteessa mikään poikkeus, kuten vuoden 1961 tapahtumat todistivat. Seura oli määrännyt erään ranskalaisen tienraivaajan, Claude Bonhommen, palvelemaan Tahitissa. Hänen kypsyytensä ja kokemuksensa vuoksi hänet nimitettiin valvojaksi tuossa tehtävässä siihen asti toimineen paikallisen veljen tilalle. Tuo paikallinen mies tuli mustasukkaiseksi, ja niin seurakunnassa alkoi syntyä eripuraisuutta. Joitakuita erotettiin ja jotkut vetäytyivät syrjään. Vaikka tämä jarruttikin työtä, niin työ ei koskaan täysin lakannut, ja vuoteen 1963 mennessä julistajien lukumäärä oli jälleen kivunnut 68:aan.

LAAJENEMINEN JATKUU

Vuoden 1963 kohokohta oli saarelaistyyliin rakennetun valtakunnansalin valmistuminen, ja todistajat olivat mielissään nähdessään siellä 198 muistonviettoon saapunutta henkilöä. Seuraavana vuonna saaren 78 julistajaa pitivät siellä kierroskonventin, jossa oli läsnä 220 henkeä.

Näiden rakastettavien saarelaisten oli tehtävä suuria  muutoksia elämässään saattaakseen sen sopusointuun Raamatun kristityille asettamien vaatimusten kanssa. Ajattelehan esimerkiksi erästä 42-vuotiasta naista, joka oli synnyttänyt 14 aviotonta lasta, ennen kuin hän löysi totuuden. Hän asui avoliitossa, mutta hän päätti panna elämänsä järjestykseen, vaikka se tuottikin vaikeuksia, koska hänen kaikilla lapsillaan ei ollut samaa sukunimeä. Asia täytyi viedä oikeuteen, ja sen käsittely kesti vuoden.

Kun asia oli vihdoin saatu käsitellyksi loppuun, nainen meni naimisiin avomiehensä kanssa. Kuukautta myöhemmin hänet ja yksi hänen tyttäristään kastettiin. Nykyään myös hänen muut lapsensa ja lastenlapsensa julistavat hyvää uutista.

Ainoa Ranskan Polynesiassa toimiva seurakunta oli tuohon aikaan Papeetessa, ja se kasvoi nopeasti. Seura lähetti seurakunnan avuksi kaksi erikoistienraivaajaa,  veli ja sisar Inaudin, jotka olivat toimineet erikoistienraivaajina Ranskassa. Ennen pitkää veli Inaudista tuli matkavalvoja, ja hän vieraili Ranskan Polynesiassa, Uudessa-Kaledoniassa ja Uusilla-Hebrideillä (nykyisessä Vanuatussa).

Tahitilaiset tunnetaan siitä, että he antavat leitä eli kaulaseppeleitä vierailleen. Vieraan saapuessa hänelle ojennetaan kukista solmittu lei ja hänen lähtiessään simpukankuorista tehty lei, joka säilyy pysyvänä muistona. Tämä tapa on antanut tilaisuuden antaa todistusta. Esimerkiksi veli Don Clare muistelee: ”Aina vieraillessani Tahitissa satakunta ystävää ja kiinnostunutta oli meitä vastassa saapuessamme ja saattoi meitä lähtiessämme. Saimme joka kerralla sata kukka- tai simpukankuorileitä. Nähdessään meidän nousevan koneeseen kaulassamme niin monta simpukankuorileitä, että saatoimme tuskin nähdä eteemme, samalla lennolla matkustavat turistit, joilla oli vain yksi lei, kyselivät, olinko saaren kuvernööri. Tämä johti moniin erinomaisiin keskusteluihin.”

ENSIMMÄISEN KANSAINVÄLISEN KONVENTIN VAIKUTUS

Vuoden 1969 marraskuussa pidetty kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventti osoittautui käännekohdaksi. Saarella oli tuohon aikaan vain 124 julistajaa, ja he olivat todella mielissään tavatessaan 210 edustajaa 16 eri maasta! Esitelmässä oli läsnä 488, mikä sai veljet riemuitsemaan. Myös paikallinen sanomalehti mainitsi ensimmäistä kertaa Jehovan todistajat.

Veli F. W. Franzin läsnäolo konventissa osoittautui erittäin innostavaksi, ja hänen lausuntonsa kannustivat veljiä jatkamaan Valtakunnan työtä, joka oli vielä  tehtävä Ranskan Polynesian 62 asutulla saarella. Veli Franz oli ensimmäinen hallintoelimen jäsen, joka vieraili Tahitissa, ja tämän käynnin ja konventin tuoma hyöty nähdään siinä, että vuonna 1970 julistajien määrä kasvoi 15 prosenttia. Vuonna 1971 perustettiin uusi seurakunta.

LISÄÄ APUA

Vuonna 1971 veli Sicari Ranskasta kirjoitti Fidzin haaratoimistoon kirjeen, joka koski palvelemista siellä, missä tarvitaan apua. Toimisto kannusti häntä muuttamaan Tahitiin. Matkavalmistelut kestivät muutaman kuukauden, ja perhe myi huonekalunsa sekä autonsa saadakseen rahat matkalippuihin. Vuoden 1972 toukokuussa veli ja sisar Sicari sitten saapuivat Tahitiin kahden tyttärensä, 9-vuotiaan Elizabethin ja 6-vuotiaan Helenen, kanssa. Veli Sicari, joka palvelee nykyään haaratoimistokomiteassa, on ollut iloinen voidessaan osaltaan auttaa paikallisia veljiä edistymään. Sisar Sicari aloitti uudelleen vakituisen tienraivauksen, vaikka hänellä onkin kaksi lasta. Tämä sai paikalliset sisaret noudattamaan hänen esimerkkiään. Hän toimii yhä tienraivaajana, ja hänen vanhin tyttärensä Elizabeth on myös aloittanut vakituisen tienraivauksen.

UUSIA VALTAKUNNANSALEJA JA MUUTA EDISTYSTÄ

Papeeten valtakunnansali, joka oli rakennettu tahitilaiseen tyyliin ja jossa oli kookospalmun lehdistä tehty katto, kaipasi uudelleen rakentamista, ja mikä tärkeintä, siihen piti tehdä seinät, etteivät naapurin kananpojat pääsisi enää viettämään öitään siellä. Uusi Papeeten valtakunnansali vihittiinkin käyttöön vuoden  1973 helmikuussa. Tuon vuoden syyskuussa myös Punaauian seurakunta vihki käyttöön oman valtakunnansalinsa. Tulevaa kasvua silmällä pitäen tuo sali rakennettiin niin suureksi, että sinne mahtui 500 henkeä, ja siellä voitiin pitää myös kierroskonventteja.

Vuonna 1973 kaksi tahitilaisperhettä, jotka olivat oppineet totuuden Ranskassa, päätti palata Tahitiin. Veli Colson Deanin perhe asettui asumaan Tahitiin, kun taas veli ja sisar Jamet, jotka olivat aiemmin toimineet erikoistienraivaajina Ranskassa, menivät Ra‘iatean saarelle, jonka 24 julistajan seurakunnassa oli vain yksi vanhin. Veli Jamet nimitettiin pian veli Inaudin tilalle kierrosvalvojaksi, koska Inaudit odottivat perheenlisäystä.

Vuonna 1973 seurakuntia oli kaikkiaan neljä, ja 1974 perustettiin jälleen yksi seurakunta erään BoraBoran saarelle muuttaneen tahitilaisperheen tuella. Vuoden 1974 muistonvietossa oli läsnä 740, mikä on merkittävä luku verrattuna julistajien keskimäärään, joka oli 199.

VELJET KNORR JA FRANZ KÄYVÄT TAHITISSA

Sitten veljet saivat ilokseen tietää, että veljet Knorr ja Franz kävisivät Tahitissa maailman ympäri ulottuneen palvelusmatkansa aikana vuonna 1975. Tämä oli veli Knorrin ensimmäinen matka Tahitiin. Heidän rohkaisevia puheitaan oli kuulemassa runsaat 700 henkeä. Veli Knorr ja Franz kutsuivat valvojat kokoukseen kanssaan ja kertoivat heille, että Seura suunnitteli uuden haaratoimiston perustamista Ranskan Polynesiaan! Vanhimmat olivat yllättyneitä, mutta täysin yksimielisiä siitä, että paikallista haaratoimiston tarvittiin  kipeästi, koska alue oli varsin laaja. Samassa kokouksessa veli Alain Jametia suositeltiin valvojaksi uuteen haaratoimistoon, joka oli määrä avata 1.4.1975. Tuosta päivästä lähtien työn valvonta tässä Tyynenmeren osassa siirtyi Fidžin haaratoimistolta Tahitin haaratoimistolle.

Jehova on todella siunannut veljien toimintaa tällä kaukaisella alueella, ja niinpä Tahitissa saatiinkin vuoden 1984 kesäkuussa kaikkien aikojen huippu, 574 julistajaa. Mutta Tahitin jännittävistä edistysaskeleista yhtenä Seuran haaratoimistona kerrotaan joskus toiste.

Tarkastelkaamme nyt erästä toista ranskankielistä aluetta, jota on siunattu teokraattisella edistymisellä, nimittäin Uutta-Kaledoniaa.

UUSI-KALEDONIA

Uusi-Kaledonia on Ranskan merentakainen territorio, ja se koostuu noin 25 saaresta, jotka sijaitsevat noin 1120 kilometriä itäänpäin Pohjois-Australian rannikosta. Sen nimi on peräisin Uudesta-Kaledoniasta, alueen pääsaaresta, joka kuuluu Tyynenmeren suurimpiin saariin. Tämä territorio on noin 400 kilometriä pitkä ja 50 kilometriä leveä, ja alueella asuu noin 145000 ihmistä. Uuden-Kaledonian asukkaat ovat Ranskan kansalaisia, ja puolet heistä asuu territorion uudenaikaisen, ranskalaistyylisen pääkaupungin, Nouméan, alueella.

Uuden-Kaledonian syntyperäiset asukkaat ovat melanesialaisia, mutta nykyään siellä asuu lähes yhtä paljon eurooppalaisia. Kuten muillakin Tyynenmeren saarilla, myös Uudessa-Kaledoniassa tapaa aikamoisen joukon eri saarilta kotoisin olevia ihmisiä, ja pääsaarella  puhutaan noin 35 eri kieltä. Yleiskielenä käytetään kuitenkin ranskaa.

Kannibalismi oli täällä yleistä aina 1800-luvun loppuun asti. Kun kristikunnan lähetystyöntekijät saapuivat alueelle vuoden 1840 tienoilla, alkuasukkaat suhtautuivat heihin varsin väkivaltaisesti ja useita lähetystyöntekijöitä tapettiin ja syötiin. Mutta Ranskan armeijan tuella pääsaarelle perustettiin katolisia lähetysasemia, joilla on vielä nykyäänkin hallitseva asema. Lontoon lähetysseura perusti Marén ja Lifoun saarille lähetysasemia, mikä johti uskonsotien syttymiseen ja runsaaseen verenvuodatukseen katolilaisten yrittäessä ajaa protestantit tiehensä ja päinvastoin. Nykyään noin 90000 henkeä kuuluu katoliseen kirkkoon ja noin 34000 protestanttisiin kirkkokuntiin.

TYÖN VERKKAINEN ALKU

Vuonna 1954 John ja Ellen Hubler saapuivat alueelle Australiasta palvellakseen siellä missä tarve oli suuri. Veli Hubler kertoo: ”Me lähdimme alueelle yhden kuukauden turistiviisumin turvin luottaen vakaasti siihen, että Jehova auttaisi meitä.”

Australian haaratoimisto neuvoi veli Hubleria hankkimaan työtä mahdollisimman pian, koska veljet toivoivat, että hänen työnantajansa auttaisi häntä ja hänen vaimoaan saamaan oleskeluluvan pidemmäksi aikaa. Veli saikin työtä, mutta siihen mennessä heidän yhden kuukauden viisuminsa olivat kulumassa umpeen. Niinpä veli meni työnantajansa puheille, tämä järjesti heille takuut, ja niin he saattoivat saada puolen vuoden pidennyksen viisumeihinsa. Veli Hubler muistelee: ”Kun laiva lähti paluumatkalle Australiaan ensimmäisen kuukautemme päätyttyä, me riemuitsimme  seisoessamme satamalaiturilla ja katsellessamme, kuinka se lähti matkaan ilman meitä, onnellisina siitä, että olimme onnistuneet suoriutumaan ensimmäisten ohjeittemme täyttämisestä.”

Sitten he aloittivat työnsä toisen vaiheen, nimittäin saaren uloimmissa osissa käymisen tarkoituksenaan kertoa ihmisille totuutta. Heillä ei ollut lainkaan kirjallisuutta ja he käyttivät omia englantilaisia Raamattujaan. Pian he havaitsivat, että heidän saarnaamansa sanoma otettiin vastaan erittäin innostuneesti, ja niinpä laadittiinkin suunnitelmia uusintakäyntien tekemistä varten.

Koska heillä ei ollut lainkaan kirjallisuutta, jota he olisivat voineet levittää kiinnostuneille, veli Hubler pyysi Australian haaratoimistoa lähettämään heille joitakin julkaisuja. Heille ilmoitettiin, että erään rahtilaivan konemestarilla olisi mukanaan paketti, ja että tuo Uudesta-Kaledoniasta kotoisin oleva kiinnostunut toimittaisi sen heille. Näin saapui ensimmäinen erä ranskankielistä kirjallisuutta. Myöhemmin erään matkustajalaivan orkesterin johtaja toi lisää kirjallisuutta. Tällä kertaa tuon laivan orkesteri soitti eräänä iltana kaupungintalolla, joten Hublerien oli pakko mennä juhlaan saadakseen julkaisut. Lopulta veli Hubler tilasi joitakin julkaisuja, jotka oli määrä lähettää postitse, ja hän sai ne vaivatta tullin läpi.

LISÄÄ VÄKEÄ SAAPUU JA SEURAKUNTA KASVAA

Hublerit pitivät muistonvieton kahdestaan Uudessa-Kaledoniassa, mutta sen jälkeen alkoi vähitellen saapua muitakin, jotka halusivat palvella siellä missä tarve oli suuri. Jotkut Australiasta tulleet perheet saattoivat viipyä vain muutaman kuukauden, mutta jotkut jäivät alueelle muutamiksi vuosiksi. Nämä innokkaat veljet  tekivät suurenmoista työtä laskiessaan perustuksen seurakunnalle.

Vuonna 1956 haaratoimisto neuvoi, että Hublerit alkaisivat saarnata Nouméassa ja antaisivat toisten veljien työskennellä syrjäisemmillä alueilla. Pian Nouméasta löydetyt kiinnostuneet alkoivat käydä kokouksissa, joita tuon vuoden elokuussa perustettu seurakunta järjesti. Uuteen seurakuntaan kuului aluksi 9 julistajaa, mutta heidän määränsä nousi pian 14:ään, sitten 21:een ja 26:een, ja vuoden lopussa heitä oli 32.

Vuonna 1957 kierrosvalvoja vieraili seurakunnassa ensimmäistä kertaa, ja tuo vierailu kesti kuukauden. Pian tuon vierailun jälkeen veljiä neuvottiin keskittämään työnsä Nouméaan. Vuoden 1958 huhtikuussa ensimmäiset paikalliset asukkaat aloittivat kenttäpalveluksensa ja menivät sen jälkeen kasteelle.

1. 9. 1958 Uuden-Kaledonian valvonta siirtyi Fidžin uuden haaratoimiston käsiin. Veljet olivat innoissaan ensimmäisestä kierroskonventistaan, joka järjestettiin tuona samana vuonna, vaikka alueella toimi vain pieni ryhmä, jonka julistajahuippu oli 41.

TAKAISIN KOKOAJANPALVELUKSEEN

Kun veli Hubler meni Uuteen-Kaledoniaan, hänen täytyi luopua tienraivauksesta, mutta hän oli aina halunnut ryhtyä uudelleen kokoajanpalvelukseen. Niinpä hän anoi lupaa jäädä maahan kokoajansaarnaajaksi. Hän meni tapaamaan erästä virkailijaa, joka suhtautui myönteisesti totuuteen, nimittäin kuvernöörin sihteeriä, ja veli Hubleria kehotettiin toteuttamaan suunnitelmansa. Näin ollen hän ryhtyi vuonna 1959 erikoistienraivaajaksi.

”Eräänä päivänä sihteeri kutsui minut toimistoonsa ja kysyi, milloin oleskelulupani oli määrä uusia”,  kertoo veli Hubler. ”Kerroin hänelle, että minulla oli vielä viisi kuukautta jäljellä. Sitten hän sanoi, että hänet lähetettäisiin suorittamaan erästä tehtävää, mutta hän arveli palaavansa ennen sitä, ja hänen apulaiselleen oli annettu ohjeet auttaa meitä sillä välin kaikessa, mitä tarvitsimme. Mutta asiat eivät sujuneetkaan niin kuin hän oli odottanut. Hän ei tullut takaisin. Sen sijaan hänen tilalleen tuli mies, joka kuului katoliseen aktioon. Silloin viranomaiset alkoivat kieltäytyä uusimasta australialaisten veljien oleskelulupia.”

Kun Hublerien oli aika uudistaa viisuminsa, he saivat nopean vastauksen: heidän viisumejaan ei uusittaisi! Niinpä heidän oli viiden vuoden oleskelun jälkeen lähdettävä maasta viimeisinä niistä 31 veljestä ja sisaresta, jotka olivat tulleet palvelemaan sinne missä tarve oli suuri. Veli Hubler on yhä kokoajanpalveluksessa ja toimii matkavalvojana Uudessa-Seelannissa.

VASTUSTAJIEN AIKEET TEHDÄÄN TYHJÄKSI

Kun australialaiset olivat lähteneet, papit ajattelivat tehneensä lopun Jehovan todistajista. He jopa ilmoittivat saarnastuoleistaan, että paikalliset Jehovan todistajat palaisivat nyt kirkon helmaan. He pettyivät kuitenkin pahan kerran, sillä nyt Valtakunnan työ laajeni entisestään.

Vuonna 1960 kaikki Seuran julkaisut oli kielletty, mutta veljet jatkoivat työtään käyttäen pelkästään Raamattua. Sitten painettiin kirja Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin, jonka julkaisijaksi mainittiin Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura, ja sitä käytettiin saarnaamistyössä. Jotkin lehdet saapuivat vielä perille, vaikkakin postivirkailijat usein hävittivät ne. Vartiotornia koskevan kiellon kiertämiseksi lehtiin jätettiin painettaessa tyhjät kannet, ja siten niitä voitiin vaikeuksitta levittää.

 Samanaikaisesti yritettiin kumota julkaisuja koskeva kielto, ja vuonna 1963 Seura voitti sitä koskevan oikeusjutun. Niin Valtakunnanneuvosto poisti kiellon kaikkien muiden julkaisujen paitsi Vartiotornin ja Herätkää-lehden osalta. Herätkää-lehteä koskenut kielto kumottiin vuonna 1969, mutta veljien oli odotettava aina vuoteen 1975 asti ennen kuin Vartiotornin kielto kumottiin.

VALTAKUNNAN TYÖ MENEE ETEENPÄIN

Vuoden 1962 aikana työ meni eteenpäin, ja 37 raportoi osallistuneensa saarnaamistyöhön. Vuonna 1966 julistajien määrä kohosi 104:ään, ja työ laajeni ympäri saaren, kun joitakuita paikallisia veljiä nimitettiin erikoistienraivaajiksi. Vuonna 1975 ystävät olivat mielissään saadessaan keskuuteensa ensimmäiset Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät, veli ja sisar Fossetin.

Joitakin vuosia seurakunnankokoukset pidettiin veli Jonvaux’n autotallissa, joka oli toisen maailmansodan aikana toiminut lentokonesuojana. Vuoteen 1975 asti rakennuksessa pidettiin myös kierroskonventteja. Vuonna 1975 Nouméassa toimiva Anse Vatan seurakunta osti tontin ja alkoi rakentaa Uuden-Kaledonian ensimmäistä varsinaista valtakunnansalia. Se saatiin valmiiksi vuoden kuluessa ja vihittiin käyttöön vuoden 1976 kesäkuussa.

Samassa kuussa Seura avasi myös Uuden-Kaledonian haaratoimiston, ja tämä uusi haaratoimisto ryhtyi nyt valvomaan Vanuatun sekä Wallis- ja Futunasaarten työtä. Uuden-Kaledonian julistajien määrä oli kasvanut 2:sta vuonna 1954 toimineesta australialaisesta 315:een julistajaan vuonna 1975. Vuoden 1984 elokuussa Uudessa-Kaledoniassa oli 649 julistajaa, ja muistonviettoon oli kokoontunut peräti 1886 henkeä.  Tässäkin Tyynenmeren osassa Valtakunnan hyvää uutista siis saarnataan tarmokkaasti.

Mutta kiinnittäkäämme nyt huomiomme Vanuatuun (ent. Uudet-Hebridit) nähdäksemme, miten saarnaamistyö pääsi alkuun siellä.

VANUATU

Tyynenmeren lounaisosassa sijaitseva Vanuatu on Y:n muotoinen saariketju, johon kuuluu noin 80 saarta ja jonka pituus on yli 800 kilometriä. Kymmenen suurinta saarta kattaa kuitenkin 90 prosenttia saariston maapinta-alasta. Vanuatu sijaitsee noin 960 kilometriä Fidžistä länteen. Puolet saarista on pieniä luotoja ja kallioisia kareja, loput saaret vuoristoisia, ja ketjun pohjois- ja keskiosassa sijaitsevat saaret ovat rehevien trooppisten metsien peitossa. Maalle ovat ominaisia runsaat sateet ja kostea, trooppinen ilmasto. Asukkaat ovat melanesialaista syntyperää, ja useimmat heistä asuvat kylissä.

Koska maan 125000 asukasta puhuvat yli sataa eri kieltä, kanssakäymisen luomat tarpeet ovat johtaneet bichelamar-nimisen yleiskielen kehittämiseen siten, että pääasiassa englantilaisia sanoja on yhdistetty melanesialaisten kielten kielioppiin. Useimmat Vanuatun asukkaat käyttävät bichelamaria ranskan ja englannin ohella. Sekä ranskan että englannin kielet otettiin aikoinaan käyttöön sen vuoksi, että Ranska ja Iso-Britannia hallitsivat yhdessä Uusia-Hebridejä. Tämä yhteishallinta päättyi 30. 7. 1980, jolloin Uudet-Hebridit julistettiin itsenäiseksi valtioksi, jonka uudeksi nimeksi tuli Vanuatu.

Vuosien varrella maahan on tullut työntekijöitä Malesiasta, Vietnamista, Kiinasta, Wallissaarilta ja Kiribatista sekä Tongasta ja Fidžistä. Näin ollen kahden  tärkeimmän kaupungin, Vilan, joka on pääkaupunki (sijaitsee Efaten saarella), ja Espíritu Santon saarella sijaitsevan Santon kaupungin kaduilla voi nähdä monien rotujen edustajia.

TAVAT JA USKONTO

Syntyperäisten vanuatulaisten elämä keskittyi aiemmin ja keskittyy yhä jossain määrin esi-isien palvontaan. Ihmiset elävät esi-isiensä pelossa. Spiritismi on siten suuresti vaikuttanut heidän uskomuksiinsa, ja se on johtanut jopa ihmissyöntiin. Esimerkiksi Ambrimin saarella erään spiritistisen seuran jäseneksi pyrkivän oli tapettava ja syötävä ihminen.

Vaikka joitakuita kristikunnan ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä tapettiin, kirkot hankkivat itselleen vähitellen vaikutus- ja sananvaltaa, ja ne jakoivat saaret keskenään siten, että anglikaaninen kirkko otti pohjoisosan ja presbyteerit eteläosan. Nykyään kirkot ovat kiinteästi mukana politiikassa ja siten ne ovat saaneet yhä tiukemman otteen ihmisistä. Presbyteerejä on noin 50000, roomalaiskatolilaisia noin 20000 ja anglikaaneja 17500.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi Jehovan todistajien työ on edennyt hitaasti tässä osassa maailmaa.

TOTUUDEN VALO ALKAA LOISTAA

1930-luvulla veli George Winton kävi nämä saaret läpi kylväen totuuden ensimmäiset siemenet. Ei edes hänen veneensä haaksirikkoutuminen Paaman saarelle pysäyttänyt häntä. Ilmeisesti hänet karkotettiin maasta vuoden 1940 tienoilla hyvän uutisen saarnaamisen vuoksi. Eräs toinenkin veli, Alfred Rice, työskenteli näiden ihmisten parissa, mutta hän kuoli Paamassa malariaan.

 Vuonna 1958 Lewis Newton ja hänen vaimonsa tulivat maahan Australiasta palvellakseen siellä, missä tarve oli suuri. Veli Newton muistelee: ”Kun saavuimme Vilan satamaan, lahden kauneus teki meihin syvän vaikutuksen. Sieltä täältä rehevän lehvistön välistä pilkotti taloja. Kiinanruusun, ihmeköynnöksen ja kirjavien lehtien värit loistivat kirkkaina kaikkialla. Kaupunki koostui noin tusinasta pikkuputiikista ja kahdesta suuremmasta liikkeestä.”

Veli Newton sai puoleksi vuodeksi työtä erään kopraa valmistavan tilanomistajan palveluksessa, ja niin hän matkusti vaimonsa kanssa heidän uuteen kotiinsa saaren toiselle puolelle. Newtonit tekivät julistustyötä varovaisesti yrittäen panna saarnaamistoiminnan alulle. Vaikka he eivät silloin tienneetkään sitä, he viettivät siellä 25 vuotta ennen kuin palasivat Australiaan vuonna 1983.

Oltuaan vuonna 1959 konventissa Fidžissä Newtonit saivat kotiin palattuaan tietää, että maatilan omistaja oli kääntynyt heitä vastaan totuuden vuoksi ja erottanut heidät palveluksestaan. He olivat käyttäneet kaikki rahansa konventtimatkaan eivätkä näin ollen pystyneet maksamaan tarvittavia takuita voidakseen jäädä maahan. Mutta kaksi plantaasinomistajaa, joita he tuskin tunsivat, tarjoutui lainaamaan heille rahaa, ja viikkoa myöhemmin veli Newton sai työpaikan saaren toiselta puolelta erään ranskalaisen plantaasinomistajan palveluksessa.

KIERROSVALVOJA JA MUUT TARJOAVAT ROHKAISUA

Muutettuaan he asuivat vain noin 20 kilometrin päässä Vilasta, ja erään lainatun autorämän turvin he todistivat jonkin verran tuossa kaupungissa. ”Rohkaistuimme  suuresti, kun kierrosvalvoja Len Helberg kävi luonamme vuoden 1960 huhtikuussa”, sanoo veli Newton.

Vuonna 1961 saarille saapui kanadalainen aviopari, veli ja sisar Robert Hinsche, jotka saattoivat viipyä siellä muutaman kuukauden, ennen kuin maahanmuuttoministeriö pakotti heidät lähtemään. Koko sen ajan, minkä veljet olivat viipyneet tällä saarella, he olivat levittäneet lukuisia Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin -kirjoja, ja saarten syntyperäiset asukkaat veivät ne mukanaan kotisaarilleen. Sillä tavoin voitiin kylvää totuuden siemeniä. Kerran sisar Audrey Newtonin istuessa autossa uhkaavalta näyttävät alkuasukkaat piirittivät hänet. Hän oli todella helpottunut saatuaan tietää, että he halusivat vain saada kirjallisuutta!

Vuonna 1963 Newtonit riemuitsivat, kun Batesin viisihenkinen perhe, jonka neljä jäsentä oli todistajia, saapui Englannista. Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Newtonit saattoivat pitää muistonvieton yhdessä toisten kanssa. Nyt Efaten saarella työskenteli kaikkiaan kuusi julistajaa.

ENSIMMÄINEN SYNTYPERÄINEN JULISTAJA

Eräänä päivänä sisar Jeanne Bates todisti ihmisille, jotka asuivat roomalaiskatolisen lähetysaseman maalla. Yhtä siellä alkaneista raamatuntutkisteluista johdettiin Helen Pitalle, syntyperäiselle saarelaisnaiselle, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen kanssaan tutkiminen vaati paljon kärsivällisyyttä ja kekseliäisyyttä, koska hän oli luku- ja kirjoitustaidoton ja koska hän lisäksi joutui elämään vaikeissa oloissa. Hänen miehensä joi kaikki perheen rahat, ja naisen oli elätettävä kymmentä lasta. Hän edistyi kuitenkin hitaasti mutta varmasti, ja kun hänet vuonna 1967 kastettiin,  hänestä tuli ensimmäinen sikäläinen todistaja. Hän palvelee yhä Jehovaa uskollisesti parhaan kykynsä mukaan.

Selvä edistysaskel otettiin vuonna 1964, jolloin kaikki kokoukset alettiin pitää keskikaupungilla sijaitsevissa tiloissa. Niissä oli säännöllisesti läsnä 10–20 henkeä. Hallitus kieltäytyi uusimasta veli Batesin sopimusta, ja niinpä hänen täytyi vuonna 1966 palata perheineen Englantiin kolmen Vanuatussa vietetyn vuoden jälkeen.

KIERROSKONVENTTEJA JA KASVUA

Vanuatun pieni ryhmä iloitsi ensimmäisestä kierroskonventistaan vuoden 1967 elokuussa. Se pidettiin Newtonien kodin etupihalla. (He olivat silloin jo muuttaneet kaupunkiin.) Kierrosvalvoja Len Helberg näytti elokuvan ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa” noin 40 hengelle.

Vuonna 1970 veli Allan Taylor Australiasta liittyi veljien joukkoon, ja julistajien määrä palvelusvuonna 1971 kohosi siten 15:een. He jäivät maahan ja työskentelivät uskollisesti toisten kanssa, kunnes he vuonna 1975 muuttivat Fidžiin. Samoihin aikoihin kun tuo perhe saapui maahan, haaratoimisto kannusti ranskankielisiä veljiä muuttamaan sinne, ja jotkut Ranskassa asuvat perheet tekivätkin niin.

Vuoden 1971 maaliskuussa pidetyssä kierroskonventissa nuo muutamat paikalliset veljet rohkaistuivat suuresti tavatessaan noin 40 Uudesta-Kaledoniasta saapunutta veljeä. Autokatos, jota he käyttivät kokouspaikkanaan, natisi liitoksissaan, kun 147 henkeä oli läsnä Seuran erään elokuvan esitystilaisuudessa, jossa selostus voitiin kuulla samanaikaisesti sekä ranskaksi että bichelamariksi.

Vuonna 1972 veljet saattoivat ostaa hiukan maata kaupungin liepeiltä, ja niin he aloittivat valtakunnansalin  rakennustyöt. Salissa oli vasta runko ja katto ja kookospalmun lehdistä tehdyt seinät, kun sitä jo käytettiin seuraavassa kierroskonventissa. Auttaakseen salin rahoittamisessa toiset veljet hankkivat rahaa kaivertamalla pieniä veneitä, jotka sitten myytiin turisteille.

KIRJALLISUUS JA LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT TÄYTTÄVÄT VELJIEN TARPEEN

Kun Uuden-Kaledonian uusi haaratoimisto aloitti toimintansa vuoden 1976 kesäkuussa, Vanuatu siirtyi sen valvontaan. Hallintoelin oli tehnyt päätöksen lähetystyöntekijöiden lähettämisestä Vanuatuun, mutta mitkään ponnistelut oleskeluluvan saamiseksi englantilaisille lähetystyöntekijöille eivät tuottaneet tulosta. Ensimmäiset lähetystyöntekijät, jotka pääsivät maahan, olivat veli ja sisar Casteran Ranskasta. He saapuivat maahan vuonna 1977. Samana vuonna Vartiotorni käännettiin bichelamarin kielelle, ja siitä lähtien kaikki kokoukset on pidetty pääasiassa tällä kielellä.

Ollessaan käymässä maan pääkaupungissa Vilassa veli Casteran todisti eräälle vanhukselle, jonka nimi oli Jonah Sak-Sak. Hän tutki kolme kuukautta, kävi ensimmäisessä piirikonventissaan vuonna 1978 ja palasi sen jälkeen kotisaarelleen, Ambrimiin. Hänelle lähetettiin bichelamarinkielinen Vartiotorni postitse. Myöhemmin eräät veljet päättivät käydä tapaamassa Jonahia. He olivat todella yllättyneitä saadessaan tietää, että hän piti säännöllisesti kokouksia miellyttävässä valtakunnansalissa, jonka hän oli itse rakentanut! Pelkästään lukemalla Vartiotornia hän ymmärsi, että oli tärkeää pitää kokoukset säännöllisesti ja olla toimelias saarnaamistyössä. Vuonna 1983 hänen kylässään kokoontui 19 ihmisen ryhmä tutkimaan Vartiotornia, ja toinen hänen muodostamansa ryhmä kokoontuu saaren toisessa osassa. Vaikka Jonahilla on huono terveys eikä häntä ole  vielä kastettu, hän johtaa 40:tä raamatuntutkistelua.

Vuonna 1975 raportoi toimintansa 38 julistajaa, ja tuo määrä kasvoi 57:ään neljässä vuodessa. Eräässä kuussa vuonna 1979 saavutettiin 64 raportoivan julistajan huippu, ja tuona vuonna muistonvietossa oli läsnä 159 henkeä.

ITSENÄISYYS JA SEN VAIKUTUKSET

Veljet olivat mielissään saadessaan Totuus-kirjan bichelamarin kielellä vuoden 1980 alussa. Tuo julkaisu saatiin todella sopivaan aikaan, sillä maa oli juuri itsenäistymässä Ison-Britannian ja Ranskan hallinnosta, ja sen edessä oli uusi aikakausi. Itsenäisyys saatiin 30.7.1980, ja sen myötä monien eurooppalaisten, myös monien veljien, oli palattava kotimaahansa. Marraskuussa hallitus sitten kieltäytyi myöntämästä oleskelulupaa kenellekään niistä Jehovan todistajien lähetystyöntekijöistä, jotka työskentelivät Vanuatussa, ja vuoden 1981 tammikuun loppuun mennessä he kaikki olivat siirtyneet toisille alueille. Niinpä Vanuatun syntyperäiset veljet jäivät oman onnensa nojaan, lukuun ottamatta niitä harvoja eurooppalaisia veljiä, joille myönnettiin oleskelulupa.

Itsenäisyyden julistamisen jälkeen maan kahteen vakaaseen seurakuntaan jäi vain 34 julistajaa. Mutta Jehovan työ meni eteenpäin, ja nykyään siellä on yli 60 julistajaa, jotka iloitsivat, kun vuoden 1984 muistonvietossa oli läsnä 354 henkeä.

ETELÄINEN TYYNIMERI KUULEE HYVÄN UUTISEN

Vaikka Tyynenmeren saaret ovatkin syrjäisen sijaintinsa vuoksi ainutlaatuisia maailmassa, niidenkin asukkaat kuulevat jatkuvasti Jumalan valtakunnan sanomaa. Tarvealueelle palvelemaan tulleet ystävät, useimmiten  australialaiset veljet ja sisaret ovat vaikuttaneet suuresti tällä alueella nykyisin vallitsevaan hengelliseen hyvinvointiin. Nykyään Tyynenmeren kentästä vastaa kuusi eri haaratoimistoa: Australian, Fidžin, Guamin, Uuden-Kaledonian, Uuden-Seelannin ja Tahitin haaratoimistot. Niiden työ ei aina ole ollut helppoa. Alueella on monia eri valtioita, viranomaiset ovat työskennelleet sinnikkäästi työn estämiseksi ja liikenne- sekä viestintäyhteydet ovat tuottaneet vaikeuksia, joten on selvää, että Valtakunnan työ on kukoistanut ainoastaan Jehovan voiman ansiosta.

Koska Tyynenmeren alue on niin valtava, yhteyden pito veljien kesken on ollut rajallista, ja niinpä matkavalvojilla onkin ollut tärkeä tehtävä pitää veljet kosketuksissa sekä toisiin veljiin että Jumalan järjestöön. Eräänä vuonna muuan piirivalvoja matkusti noin 48000 kilometriä vieraillessaan siellä täällä toimivien ryhmien luona. Tästä aiheutuu luonnollisesti huomattavat taloudelliset kustannukset, ja koska veljet ovat täälläpäin maailmaa yleensä aineellisessa mielessä köyhiä, he ovat sangen kiitollisia muualla asuvien veljiensä anteliaasta tuesta, jonka turvin saarnaamistyötä on voitu tehdä täällä. Apostoli Paavalin sanojen mukaisesti on tapahtunut ”tasaus”. – 2. Kor. 8:14.

Tämän toiminnan tulokset ovat nyt nähtävissä, kun ”suuri joukko” tekee pelastavaa saarnaamis- ja opetus työtä. Kaikenlaiset miehet ja naiset, jotka kuuluvat eri rotuihin, puhuvat eri kieliä ja asuvat eri maissa, ovat ottaneet vastaan Jumalan pelastuskeinon. (Ilm. 7:9, 10) Täällä asuvat Jehovan todistajat odottavat muiden todistajien tavoin innokkaasti aikaa, jolloin he voivat Jehovan valtakunnan alaisuudessa istua oman mahtavan palmunsa varjossa ja nauttia täysin valtakunnan siunauksista, joista yksi on Tyynenmeren saarten kaunis luonto.

 [Kartta s. 159]

(Ks. painettu julkaisu)

Eteläinen Tyynimeri

Mittakaava

KM 0 500 1000

PÄIVÄNTASAAJA

OCEANINSAARI

KIRIBATI (ent. Gilbertinsaaret)

PHOENIXSAARET

TUVALU (ent. Ellicensaaret)

TOKELAU

WALLIS- JA FUTUNASAARET

LÄNSI-SAMOA

AMERIKAN SAMOA

COOKINSAARET

TAHITI

NIUE

TONGA

FIDŽI

VANUATU (ent. Uudet-Hebridit)

UUSI-KALEDONIA

[Kuva s. 170]

William Checksfield pysyi lähetystyössä Fidžissä kuolemaansa (vuonna 1962) asti

[Kuva s. 174]

Foua Tofinga oli ensimmäisiä, jolle veli Checksfield johti raamatuntutkistelua. Hän on nykyisin Fidžin haaratoimistokomitean jäsen

[Kuvat s. 175]

Ryhmä Fidžin ensimmäisiä julistajia (vuoden 1956 paikkeilla)

Donald Clare, haaratoimistokomitean nykyinen koordinaattori, ja hänen vaimonsa Eunice, joka oli Fidžin ensimmäinen tienraivaaja

[Kuva s. 181]

Leonard Heatley ja hänen vaimonsa Clara. Veli oli ensimmäinen Gilead-koulun käynyt fidžiläinen, ja hän toimii yhä tienraivaajana

[Kuva s. 186]

Fidžin haaratoimisto Robertson Road 66:ssa Suvassa

[Kuva s. 197]

Fuaiupolu Pele ja hänen vaimonsa olivat Länsi-Samoan ensimmäisiä syntyperältään samoalaisia Jehovan todistajia

[Kuva s. 198]

Avoseinäinen valtakunnansali Apiassa

[Kuva s. 203]

Paul Evans oli vaimonsa Francesin kanssa kierrostyössä rohkaisten veljiä laajalla eteläisen Tyynenmeren alueella

[Kuva s. 211]

Amerikan Samoassa vuonna 1961 palvelleita lähetystyöntekijöitä

[Kuva s. 219]

Saulo Teasi (tässä vaimonsa ja poikansa kanssa) auttoi panemaan Valtakunnan työn alulle Kiribatissa ja Tuvalussa

[Kuva s. 227]

Tongalaisia veljiä Tongan ensimmäisen, Nuku‘alofaan rakennetun valtakunnansalin edustalla

[Kuva s. 239]

Hengellinen paratiisi laajenee Tahitissa ja sen lähisaarissa