Bahamasaaret

VARHAISET espanjalaiset tutkimusmatkailijat kutsuivat sitä nimellä Bajamar, mikä tarkoittaa ”matalaa merta”. Nimitys Bahamasaaret (matalan meren saaret) on johdettu tuosta sanasta. Bahamasaarten 700 saarta ja noin 2300 kallioluotoa ja riuttaa sijaitsevat yli 250000 neliökilometrin alueella noin 80 kilometrin päässä Floridan rannikolta ja ulottuvat 900 kilometrin päähän kaakkoon melkein Haitiin saakka.

Kolumbuksen päivistä lähtien vierailijat ovat haltioissaan ylistäneet näiden  saarten luonnonkauneutta, niiden vaaleanpunaisia ja valkoisia korallirantoja, kirkkaita ja kauniin sinivihreitä vesiä ja monia koralliriuttoja. Lukemattomat kauniit, moniväriset kalat uiskentelevat ihastuttavissa meripuutarhoissa lumoavien korallimuodostelmien keskellä. Lisäksi täällä on monia vedenalaisia särkkiä kuten esimerkiksi Iso Bahamasärkkä. Se on laaja vedenalainen hiekkatasanko, joka ulottuu etelässä lähelle Kuubaa. Sen peittää vesikerros, jonka syvyys vaihtelee kahdesta metristä seitsemään metriin. Nämä piirteet sekä erinomainen ilmasto ovat houkutelleet monia turisteja eikä siis ole ihme, että Bahamasaarista on tullut kuuluisa kansainvälinen turistikohde.

Vaikka nuo 700 saarta ja 2300 koralliriuttaa sijaitsevat niin laajalla valtameren alueella, saarten yhteenlaskettu pinta-ala on vain 14000 neliökilometriä eli suunnilleen sama kuin Kymen läänin pinta-ala. Bahamasaaret itsenäistyivät Ison-Britannian alaisuudesta vuonna 1973, ja nykyään ne ovat 210000 ihmisen koti. Kaksi kolmasosaa väestöstä asuu tärkeällä New Providencen saarella, jossa sijaitsee myös pääkaupunki Nassau ja sen erinomainen syväsatama. Grand Bahama on myös suuri saari ja toiseksi väekkäin. Neljäsosa väestöstä asuu muilla saarilla, jotka tunnetaan yhteisellä nimellä ”out islands” (ulkosaaret). Näihin kuuluvat Abaco, Acklins, Androsinsaari, Bimini, Cat Island, Crooked Island, Eleuthera, Exumasaaret, Inaguasaaret, Long Island, Mayaguana ja San Salvador. Kuten voit kartasta havaita, useimmat Bahamasaaret ovat pitkiä ja kapeita maakaistaleita. Pääelinkeino on nykyään matkailu, jonka ohella on myös maanviljelystä, kalastusta, suolan tuotantoa, öljynpuhdistusta ja laivojen tankkausta.

 HYVÄ UUTINEN SAAVUTTAA BAHAMASAARET

Varhaisimmat raportit Jehovan todistajien työstä näillä saarilla ovat noin vuodelta 1926, jolloin veli ja sisar Edward McKenzie Jamaikalta puhuivat ihmisille Jumalan valtakunnasta Nassaussa. Vuonna 1926 kaksi muuta jamaikalaista, Clarence Walters ja Rachel Gregory, tulivat levittämään hyvää uutista Bahamasaarten asukkaille. Aubrey ja Martha Blackman omaksuivat totuuden lyhyessä ajassa, ja heidät kastettiin. Vuonna 1928 näillä saarilla oli seitsemän hyvän uutisen saarnaajaa.

Helmikuussa 1929 veli C. J. Woodworth, joka oli Kultaisen Ajan (nykyisen Herätkää-lehden) toimittaja, vieraili kaksi viikkoa Bahamasaarilla. Kaksi kanadalaista ja viisi bahamalaista julistajaa otti veli Woodworthin vastaan hänen saapuessaan Nassauhun. Viiden paikkakuntalaisen joukossa olivat veli Walters, sisar Rachel Gregory ja veli ja sisar Blackman.

Vierailunsa aikana veli Woodworth matkusti postilaiva Priscillalla Abacossa sijaitsevaan Norman Castleen, missä hän piti puheita ja levitti raamatullista kirjallisuutta. Veli Woodworth kertoi mitä tapahtui eräänä iltana laivalla sen ollessa ankkuroituna: ”Stuertti tuli luokseni ja sanoi: ’Olemme kuulleet Norman Castlessa pitämistäsi puheista. Meillä ei ole aikaa hankkia kirkkoa, mutta jos olet valmis puhumaan torilla, niin takaamme sinulle hyvän kuulijakunnan.’ Agitaattori [joksi veli Woodworth sanoi itseään] sanoi: ’Se sopii!’ Onhan toki kokemus seistä vieraan kaupungin torilla, avata tilaisuus laululla ja ryhtyä sitten saarnaamaan. Mutta 75-henkinen kuulijakunta oli tarkkaavainen loppuun asti.”

 Palattuaan Nassauhun hän todisti paljon paikallisten veljien kanssa. Kutsuen itseään yhä agitaattoriksi veli Woodworth sanoi: ”Muutamassa tunnissa perjantaina ja lauantaina agitaattori levitti loput 170 sidottua kirjaa ja 100 kirjasta, jotka hän oli tuonut mukanaan Miamista. Ne [levitettiin] puolentoista korttelin alueelle, ja kartasta näki, että jäljellä oli vielä 74 ja puoli korttelia, vaikka monet näistä kortteleista olikin käyty paikallisin voimin. Sunnuntai-iltana torilla oli toinen kokous, jossa oli erinomainen 250 hengen kuulijakunta. – – Maanantai-iltana oli kokous baptistikirkossa 30 kuulijalle. Kaiken kaikkiaan matka Bahamasaarille oli agitaattorin elämän onnellisin kokemus.”

Seitsemän julistajan pieni ryhmä jatkoi saarnaamista Nassaussa, ja vuonna 1932 heihin liittyi E. P. Roberts Trinidadista. Ne, jotka kuulivat hänen raamatullisia puheitaan, sanoivat hänen olleen voimakas puhuja. Hän piti säännöllisesti luentoja monissa Nassaun julkisissa rakennuksissa. Niiden joukossa, jotka kuulivat ja ottivat ’sanan vastaan erittäin alttiisti’, olivat Julia Archer, Alice Ambrister, Bertha Sturrup ja Blanche Edgecombe.

Eräässä Palace-teatterissa pidetyssä yleisökokouksessa oli läsnä poliisi, joka sanoi vuosia myöhemmin: ”Se mitä kuulin sinä iltana sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä oli totuus. Hän todisti Raamatulla, että se, mitä minulle oli opetettu kirkossa, ei ollut totta.” Tämä mies oli Donald Oscar Murray (lempinimeltään D. O.), josta tuli yksi Valtakunnan työn tukipylväistä Bahamasaarilla. Blue Hill Roadin varrelta vuokrattiin pieni paikka, jossa pidettiin kokoukset.

 BAHAMASAARTEN ENSIMMÄINEN TIENRAIVAAJA

Vuonna 1933 sisar Rachel Gregory ryhtyi tienraivaajaksi Bahamasaarilla. Hän oli lähtenyt kotoaan Jamaikalta vuonna 1926 palvellakseen siellä missä tarve oli suuri. 1930-luvulla hän kävi usein ulkosaarilla pienillä postiveneillä, jotka liikennöivät Nassausta. Hänen oli usein kahlattava rannalle matkatavarat, kirjat ja gramofoni päänsä päällä sellaisissa paikoissa, joissa ei ollut laituria. Hän ponnisteli väsymättä hyvän uutisen viemisessä toisille kunnes hän kuoli elokuussa 1972. Ne, jotka tunsivat hänet, sanoivat hänen olleen varreltaan vähäinen mutta hengessä vahva.

VELI WALTERS OTTAA JOHDON

Vuonna 1933 E. P. Roberts lähti Bahamasaarilta, ja kokoukset ryhdyttiin pitämään veli Waltersin kodin takana olevassa pienessä vajassa, joka sijaitsi Taylor- ja Market-katujen kulmauksessa. Veli Walters käytti ääniautoa Seuran presidentin veli J. F. Rutherfordin raamatullisten puheitten esittämiseen. Veli J. A. C. Royalilla oli kauppa East Streetillä, ja veli Walters esitti usein raamatullisia levyjä ja levitti myös traktaatteja tuon kaupan edessä. Siihen mennessä ryhmä oli kasvanut ja siihen kuuluivat Neeleyn perhe, Andersonit, Wilsonit, Royalit ja herra Lightbourne.

Veli Waltersin innokas johto loppui äkkiä vuonna 1942. Lähdettyään eräänä iltana pienestä Blue Hill Roadin varrella olevasta rohdoskaupastaan hän muisti jotakin ja lähti takaisin kauppaansa noutamaan sitä. Siellä hän yllätti kaksi nuorukaista ryöstämästä hänen kauppaansa. Toinen heistä löi veli Waltersia kuolettavasti. Tämä oli todellinen vastoinkäyminen pienelle ryhmälle, joka kamppaili pitääkseen  todistamistyön käynnissä. Nuo kaksi tungettelijaa saatiin kiinni, todettiin syyllisiksi ja teloitettiin.

Näiden tapahtumien jälkeen veli D. O. Murray sai vastuulleen ryhmän johtamisen.

SEURAN KIRJALLISUUS KIELLETÄÄN

Toinen maailmansota raivosi ja kansalliskiihko valtasi myös Bahamasaaret. Veli Murray kertoo: ”Poliisi soitti minulle ja käski minun tulla laitokselle selittämään kirjasta Kuka on hallitseva maailmaa?, jonka levittämisestä he olivat kuulleet. Sanoin heille, että olisin antanut heille yhden kappaleen, mutta tämä julkaisu oli loppunut varastosta. He kertoivat kuulleensa, että meillä oli radio ja lähetyksiä Saksaan, mutta vakuutin heille että huhu oli perätön.” Siitä huolimatta että veli Murray todisti rohkeasti tuossa tilaisuudessa, paikkakunnan lehti Guardian julkaisi muutamaa päivää myöhemmin uutisen, jonka mukaan Vartiotorni-seuran kirjallisuuden maahantuonti oli virallisesti kielletty.

Veljet saivat kuitenkin kirjallisuutta Grand Bahaman kautta Floridasta ja olivat riemuissaan tästä hengellisestä ravinnosta kiellon aikana. Viranomaiset ilmoittivat tällöin, että jokaisen, jolla oli hallussaan Seuran kirjallisuutta, oli luovutettava se. Kirjallisuuden hallussapidosta saattoi olla seurauksena kolme kuukautta vankeutta. Veli Murray kertoi, että hänen käskettiin kerran tuoda kaikki kirjallisuus poliisilaitokselle. Hän ilmoitti, ettei kirjallisuus ollut hänen omaisuuttaan ja että jos poliisit halusivat sen, heidän pitäisi tulla hakemaan se hänen kotoaan. He eivät koskaan tulleet.

Veli Murray muistelee edelleen, että tuohon aikaan veljet ajattelivat kiellon koskeneen Jehovan todistajien työtä eikä ainoastaan kirjallisuutta. Tästä väärinkäsityksestä johtuen veljet osallistuivat tuolloin  kenttäpalvelukseen huomattavasti vähemmän. Vuonna 1946 vain kolme julistajaa raportoi. Saarnaamistyö jäi vähäisemmäksi kuin kertaakaan työn alkamisen jälkeen.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT VAUHDITTAVAT TYÖTÄ

Vähän myöhemmin todistustyö elpyi jälleen. 1. maaliskuuta 1947 veli Murray seisoi toiveikkaana laiturilla Nassaussa odottamassa Yarmouth-nimistä laivaa, joka oli selviytynyt harvinaisen ankarasta talvimatkasta lähdettyään New Yorkista. Laivalla oli Kathleen Fairweather -niminen nuori nainen Gilead-koulun kahdeksannelta kurssilta. Sisar Fairweather kuvailee saapumistaan: ”Aivan kuin huumaantuneena ja pientä heikkouttakin tuntien tuijotin Nassaun sataman seesteisiä sinisiä vesiä. Sininen taivas, valkeat pilvet, kirkkaat jaden ja smaragdinvihreät vedet kylpivät kaikki säteilevässä auringonvalossa – mikä vastakohta tylylle Atlantin valtamerelle! Eräs hallituksen khakipukuun pukeutunut mies astui esiin ja esittäytyi veli D. O. Murrayna.”

Laivassa olivat myös George ja Nancy Porter samalta Gileadin kahdeksannelta kurssilta. Sisar Porter muistelee: ”En usko, että unohdamme koskaan ensimmäistä kokousta, johon menimme. Läsnä oli yhdeksän tai kymmenen. Veli Murray oli puheenjohtajana, ja hän aloitti rukouksella kiittäen Jehovaa lähetystyöntekijöiden saapumisesta. Apua tarvittiin, hän sanoi, ’ja me olemme rukoilleet apua jo kauan aikaa’. Brooklyn oli luvannut lähettää apua, ja nyt me olimme siellä. Rukous oli niin liikuttava, että tunsimme haluavamme jäädä lähtemättä koskaan.”

Tässä ensimmäisessä kokouksessa tehtiin järjestelyjä kenttäpalvelusta varten. Sisar Mae Royal oli läsnä, ja hän muistelee: ”Huomattava osa kokouksesta  käytettiin siihen, että esitettiin parempia menetelmiä talosta-taloon-työn tekemiseksi. Itse asiassa kaksi ensimmäistä viikkoa käytettiin suureksi osaksi siihen, että veljiä autettiin edistymään talosta-taloon-todistamisessa. Ensimmäinen alue, jolla työskentelimme joukolla, sijaitsi aivan kokouspaikkaa vastapäätä. Sisar Gregory ja minä menimme erääseen King- ja Market-katujen kulmauksessa olevaan taloon. Rukoilin ettei kukaan tulisi avaamaan ovea. Suureksi tyrmistyksekseni ovi avautui, ja mies katsoi kiinteästi ohitseni sisar Gregorya, jonka hän tunsi. Mies hymyili leveästi. Siitä sainkin tarvitsemani rohkeuden. Tämä tapahtui sen jälkeen kun olin ollut tämän pienen ryhmän yhteydessä kuusi vuotta. Me tarvitsimme apua ja arvostimme sitä.”

Ensimmäisessä muistonvietossa lähetystyöntekijöitten  saapumisen jälkeen oli läsnä 23 henkilöä. Heidän joukossaan oli Gileadin käynyt Frieda Pulver, joka oli saapunut sisar Fairweatherin toveriksi.

KUVERNÖÖRILLE OSOITETTU ANOMUS

Muutaman viikon kuluttua lähetystyöntekijät saivat järkyttävän tiedon: Maahanmuuttoviranomaisen P. S. Bricen kirje ilmoitti heille, että heidän on ”valmistauduttava lähtemään siirtokunnasta heti”.

”Erään lakimiehen neuvosta me laadimme anomuksen kuvernöörille, sillä hän oli ainoa, jonka puoleen saatoimme kääntyä”, kertoivat lähetystyöntekijät. ”Paikallisten todistajien kanssa koetimme hankkia mahdollisimman monta allekirjoitusta kuuden jäljellä olevan päivän aikana. Menimme joka päivä niin moneen kotiin kuin mahdollista, selitimme tilanteen, luimme heille anomuksen ja pyysimme nimikirjoituksen. Yleensä meidät otettiin hyvin vastaan, ja monet ihmiset olivat närkästyneitä siitä, että Jumalan sanan saarnaajat aiottiin karkottaa. Kaiken kaikkiaan saimme yli 2400 nimikirjoitusta. Sitten jätimme anomuksen siirtomaaministerille, jonka oli määrä toimittaa se kuvernöörille. Walesilainen siirtomaaministeri Evans suhtautui asiaamme heti luottavaisesti. Ennen pitkää kuulimmekin päätöksen: me saimme jäädä!”

Nyt oli siis aika mennä eteenpäin työssä! Se kolmen julistajan ryhmä, joka oli toiminnassa vuoden alussa, kasvoi 27:ään elokuuhun 1947 mennessä. Totuuden siemenet olivat alkaneet kantaa hedelmää, sillä jotkut niistä, jotka tutkivat lähetystyöntekijöiden kanssa, alkoivat asennoitua Jehovan valtakunnan puolelle. Näiden ”ensi hedelmien” joukossa olivat Rowena Bowe, Corda Archer, Harry Petty, Rosa Mallory, Naomi Johnson, J. H. Johnson, Wellington Bain, Jeraldine Fernander ja muita.

 UUSI AIKA KOITTAA

Vuonna 1948 koitti uusi aika saarnaamistyölle. Uuden kulkuneuvon, Seuran lähetysvene Sibian, avulla oli mahdollista viedä hyvä uutinen kaikkialle Karibianmeren alueelle. Tarkoituksena oli käydä kaikilla Karibianmeren saarilla, joilla ei ollut yhtään toimivaa hyvän uutisen saarnaajaa. Sibian ensimmäinen asemapaikka oli Bahamasaaret. Tällä lähes 20-metrisellä kuunarilla, uivalla lähetyskodilla, oli nelihenkinen miehistö: Gust Maki (kapteeni ja navigoija), Arthur Worsley (lähetyskodin valvoja), Stanley Carter ja Ronald Parkin. Vielä tänäkin päivänä monilla on eloisia muistikuvia Sibian vierailuista. Gust Maki muisteli: ”Joulukuussa 1948 me neljä saavuimme Seuran aluksella Nassaun satamaan. Halusimme nähdä neljä lähetystyöntekijää ja Nassaun uskolliset julistajat. Muistan erään hyvin innokkaan tienraivaajasisaren, joka oli saarnannut paljon Valtakunnan sanomaa monilla saarilla.” Hän tarkoitti jamaikalaista sisarta, Rachel Gregorya, joka on jo kuollut, mutta jonka tytär Alma palvelee yhä uskollisesti julistaen Valtakuntaa perheensä kanssa Jamaikalla.

SIBIA PURJEHTII ULKOSAARILLE

Sibian veljet viipyivät melko kauan Eleutheran saarella. He vierailivat myös Androsinsaarella, Abacolla, Biminillä, Cat Islandilla, Long Islandilla, Harbour Islandilla, Exumasaarilla, Inaguasaarilla ja Rum Cayllä. Lähes jokaisessa kodissa, jossa veljet kävivät, otettiin kirjallisuutta, ja he levittivät 3278 julkaisua, vaikkeivät tavoittaneetkaan kaikkia asutuksia. Veli Arthur Worsley, joka oli vastuussa veneellä tehtävästä lähetystoiminnasta, kertoi:

”Saarnaaminen saarilla oli hyvin virkistävää. Koska Sibiassa oli kolmen metrin syväys, matalat vedet tuottivat toisinaan vaikeuksia. Siitä huolimatta me  purjehdimme kaikille suurille saarille kölimme aika ajoin miltei viistäessä pohjaa. Oli melko tavallista, että kun joku oli ottanut meiltä kirjallisuutta, hän kysyi, voisiko hän tulla kanssamme ja kantaa laukkuamme. He olivat niin iloissaan oppimastaan, että joskus he alkoivat puhua kirjoista ennen kuin me ehdimme sanoa mitään. Monessa tapauksessa kirjoja levitettiin mukaamme lähteneen henkilön hellittämättömyyden ansiosta. Muistan myös miten kauniisti he ilmaisivat arvostavansa johdantoamme sanomalla: ’Kiitoksia herra ja suokoon Jumala ettemme ole enää vieraita toisillemme.’

”Joillakin saarilla ihmiset olivat hyvin köyhiä. Biminin saarella eräs mies hankki kokonaisen laatikollisen Raamattuja, koska ne maksoivat vain dollarin kappale, eikä hänen mielestään kukaan saanut olla ilman Raamattua. Sitten hän jakoi niitä ehdottaen ystävällisesti, että kukin voisi maksaa muutaman sentin kerrallaan sitten, kun rahaa liikenisi. Eräällä miehellä oli useita kirjojamme, muttei riittävästi rahaa Raamattua varten, joten annoin hänelle Raamatun. Sain hänet ottamaan lahjan vastaan sanomalla: ’Voitte lähettää minulle rahaa sitten, kun teillä on sitä.’ Vuotta myöhemmin sain häneltä kirjeen, jossa hän kiitti Raamatusta ja lähetti minulle dollarin.

”Joillakin ihmisillä oli vieläkin kirja Jumalan harppu ja muita Seuran julkaisuja, joita he ovat huolellisesti säilyttäneet. He olivat iloisia kuullessaan, että heille tarjotut kirjat olivat saman järjestön julkaisemia. Keskustellessamme kävi ilmi, että monet olivat omaksuneet paljon siitä tiedosta, jonka he olivat lukeneet.

”Joskus kokonaiset perheet olivat työskentelemässä pelloilla, kun kävimme heidän luonaan, mutta tultuaan kotiin ja nähtyään ystäviensä Raamatut ja kirjat he odottivat varhain seuraavana aamuna laiturilla  saadakseen itselleenkin jotain. Jotkut tulivat aluksellemme ja toivat pieniä lahjoja, kuten kalaa, hedelmiä tai kookospähkinöitä, ja me annoimme heille aina vastineeksi lisää luettavaa.

”Yleisökokousten järjestäminen oli paikoin vaikeaa ja paikoin melko helppoa. Monta kertaa se merkitsi yksinkertaisesti vain puheen pitämistä. Niitä pidettiin kouluissa, kirkoissa, yksityiskodeissa, varastoissa, baareissa ja laitureilla, puitten alla – missä ikinä tarjoutui tilaisuuksia, ja usein ilman valoja ja muistiinpanoja. Varsin usein oli vaikea saada ihmisiä hajaantumaan puheen jälkeen; monet eivät näyttäneet koskaan saavan tarpeekseen. Olimme pahoillamme siitä, ettemme voineet viettää enemmän aikaa heidän kanssaan.

”Kun palasimme kotiin pitkän ja rasittavan palveluspäivän jälkeen ja kuljimme heidän asuntojensa ohi, saimme usein iloksemme kuulla ihmisten lukevan toisilleen ääneen. Monet heistä kävivät luonamme kehumassa kirjaa ja kiittämässä vielä kerran siitä, että olimme käyneet heillä.

”Olimme levittäneet melkoisesti kirjallisuutta suurimmille saarille ja saaneet monia ystäviä totuuden kautta, joten oli varsin surullista ajatella poislähtöä. Työtä oli kuitenkin paljon, eikä aluksemme voinut päästä lähellekään kaikkia saaria veden mataluuden takia. Pyörremyrskyjen kausi kuitenkin lähestyi, ja Bahaman vedet olivat niin matalia, että Sibialle, jossa oli kolmen metrin syväys, oli vain harvoja suojaisia paikkoja. Niinpä me seitsemän kuukauden nautittavan saarnaamisen jälkeen suuntasimme kohti Neitsytsaaria.”

KASVUA PAPPIEN VASTUSTUKSESTA HUOLIMATTA

Kaikki tämä saarnaamistoiminta vaivasi suuresti  uskonnollisia johtajia. Eräs uskonnollinen johtaja ei jaksanut enää kärsiä hiljaa, ja niinpä hän esitti vetoomuksen Parish News -lehdessä. Tässä on katkelma siitä:

”Olen hieman huolissani ihmisistä, jotka ovat tulleet kylvämään eripuraisuuden siemeniä seurakuntaan. Heitä kutsutaan Jehovan todistajiksi. Olkaa varuillanne ja torjukaa päättäväisesti näiden ihmisten opit. He sanovat teille epäilemättä, että se mitä me opetamme teille on väärin, ja siitä huolimatta kunnon kirkkokansa ottaa nämä ihmiset vastaan ja antaa heidän selittää heille omaa kirjaansa. Muistakaa, että kirkko oli olemassa jo kauan ennen Raamattua. – – Kääntykää oman seurakuntanne papin puoleen aina, kun haluatte tietää jotakin, mitä ette ymmärrä. Hän antaa teille oikeat vastaukset. Älkää kuunnelko ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä puhuvat.”

Tosiasiat osoittavat, että Bahamasaarten ”hyvät” ihmiset olivat taipuvaisempia kuuntelemaan Raamatun totuutta kuin ottamaan varteen Parish News -lehden hätääntyneen varoituksen. Tästä on todistuksena se, että Bahamasaarten julistajien keskiarvo nousi 33:sta 52:een eli 58 prosenttia yhdessä vuodessa. Muistonvietossa oli läsnä 112 – yli kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä vuonna.

LISÄÄ ALUKSIA PALVELUKSEN LAAJENTAMISEKSI

Vuonna 1954 käytettiin kahta muuta alusta todistuksen antamiseksi Bahamasaarilla. Kirkwood II purjehti Androsinsaarelle, Berry Islandille, Grand Bahamalle ja Eleutheraan. Faith-niminen vene suuntasi etelään Exumasaarille, Long Islandille ja Cat Islandille. Kirkwood II:n mukana oli sen omistaja Arthur Hill vanhempi sekä Jack ja Nettie Copple, Porterit, Bill Prince, Dick Ryde ja Kay Fairweather. Saarnattaessa  saarilla asuville kohdattiin monia vaikeuksia, mutta nöyrien ihmisten ilmaisema ilo hyvitti ne monin verroin.

Nancy Porter esimerkiksi kuvailee miten Eleutheralla todistettiin: ”He jättivät Kay Fearweatherin, mieheni ja minut Hatchet Bayhin lähelle saaren pohjoispäätä, minkä jälkeen alus jatkoi matkaansa yli 100 kilometriä saaren eteläpäähän, missä Dick Ryde ja Bill Prince nousivat maihin. Tapasimme toisemme kolme tai neljä viikkoa myöhemmin Palmetto Pointissa.”

Missä he sitten yöpyivät? ”Tuohon aikaan ihmiset olivat vieraanvaraisia ja arvostivat sanomaamme ja vierailujamme”, sisar selitti. ”Palmetto Pointissa asui eräs hyvin ystävällinen mies, joka antoi kotinsa käyttöömme. Vene oli lähtenyt kohti toista saarta, ja kun veljet olivat päättäneet työnsä siellä, he palasivat ja ottivat meidät mukaansa.”

Sisar Fearweather oli ollut myös mukana Faith-aluksella sen matkalla eteläisille saarille. Hän kertoo meille muutamia heidän kokemuksiaan: ”Ensimmäinen maakaistale, jonka saimme näkyviimme lähdettyämme Nassausta, oli Exumasaariin kuuluva Bell Island, ja kuusi meistä lähti jollalla maihin innokkaana pääsemään työn alkuun oltuamme puolitoista päivää aluksessa. Saarella oli kuitenkin vain kaksi palmunlehdin katettua taloa ja kolme melkein lukutaidotonta ihmistä. Jätimme silti jonkin verran kirjallisuutta ja jatkoimme matkaa toisille riutoille.

”Tavallisena päivänä kaksi meistä jäi veneeseen ja muut kahdeksan ahtautuivat jollaan ja lähtivät maihin. Rannalla muodostettiin kaksi ryhmää, jotka lähtivät päinvastaisiin suuntiin ja kävivät jokaisessa talossa kulkien poispäin veneestä. Puolen tunnin lounastauon jälkeen lähdettiin takaisin kentälle. Koska levitimme paljon kirjallisuutta, jokaisella oli mukanaan  kaksi laukkua. Ihmisillä oli harvoin tilaisuus ostaa itselleen luettavaa. Auringonlaskun aikaan olimme monen kilometrin päässä aluksesta.

”Sitten meidän oli palattava samaa tietä mahdollisimman suoraan takaisin alukselle, joka oli ankkuroitu puolen kilometrin päähän rannasta matalikkojen takia. Äänekkäällä vihellyksellä annoimme merkin alukselle, josta jolla lähti meitä hakemaan, ja me kiipesimme siihen paluumatkaa varten. Soutumatka oli usein märkä, sillä jolla oli tavallisesti ylikuormitettu. Lopen väsyneinä me söimme ja kävimme sitten nukkumaan.”

 Valtakunnan sanoman vieminen ulkosaarten asukkaille vaati paljon ponnistelua, kustannuksia ja aikaa.

VELI KNORRIN ENSIMMÄINEN VIERAILU BAHAMASAARILLA

Joulukuussa 1950 Vartiotorni-seuran silloinen presidentti N. H. Knorr ja hänen sihteerinsä M. G. Henschel vierailivat ensimmäisen kerran Bahamasaarilla. Veli Knorr piti esitelmän ”Voitko elää ikuisesti maan päällä onnessa?” 312 hengelle, jotka olivat ahtautuneet heidän siihen aikaan käyttämäänsä kokouspaikkaan Äitien kerhosaliin. Useita kaupungin arvohenkilöitä oli läsnä, kuten eräs parlamentin jäsen ja toisen päivittäin ilmestyvän sanomalehden toimittaja. Veli Knorr ilmoitti tuona iltana haaratoimiston perustamisesta Bahamasaarille. Pian sen jälkeen veli August Claude Blum, joka oli Englannin kansalainen ja käynyt Gileadin 16. kurssin, nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi. Tämän vierailun aikana tehtiin järjestelyjä myös kierrostyötä varten. Lisäksi ensimmäinen bahamalainen erikoistienraivaaja, Harold E. Clarke, sai nimityksen, ja hänet lähetettiin Androsinsaarelle.

ERIMIELISYYKSIÄ PUHKEAA

Subtrooppisille alueille on ominaista, että sää voi muuttua hetkessä. Päivä voi alkaa pilvettömänä, aurinkoisena ja kirkkaana, mutta varoituksetta paksut, synkät pilvet voivat peittää taivaan, ja pian sataa kaatamalla. Samalla tavoin se valoisa ja optimistinen ilmapiiri, josta veljet nauttivat 1950-luvun lopulla, joutui pian erimielisyyksien aiheuttaman taantuman varjoon. Tämä sai aikaan veljien jakautumisen kahteen leiriin. Edistääkseen ykseyden palautumista veljien keskuuteen Seura lähetti Bahamasaarille haaratoimistonvalvojaksi kanadalaisen John Jonesin, joka  oli käynyt Gileadin 18. kurssin. Tänä vaikeana aikana työssä tapahtui laskua: vuonna 1951 julistajia oli keskimäärin 110, mutta määrä putosi 92:een.

Nämä koettelemukset olivat tosin jossain määrin järkyttäneet Nassaun veljiä, mutta he olivat kestäneet, ja loppujen lopuksi heidän uskonsa oli vahvistunut. Nyt näytti tärkeimmältä vauhdittaa työtä ulkosaarilla. Vaikka veneillä liikkuneet veljet olivat tehneet erinomaista työtä levittämällä kirjallisuutta, niin pysyvämmän toiminnan tarve oli ilmeinen. Tämä tarve voitiin jossain määrin tyydyttää vuonna 1954, kun neljä uutta lähetystyöntekijää saapui Gilead-koulun 23. kurssilta.

TYÖ EDISTYY ELEUTHERALLA

Kaksi noista uusista lähetystyöntekijöistä, Arthur ”Bud” Hill ja hänen vaimonsa Shirley, määrättiin Eleutheran saarelle. Nimi merkitsee ’vapautta’ ja johtuu ”Eleutheran seikkailijoista”, joukosta englantilaisia puritaaneja, jotka lähtivät Bermudasta etsimään vapautta. He olivat tyytymättömiä Bermudan uskonnollisiin olosuhteisiin, ja niinpä vuonna 1648 he perustivat siirtokunnan Eleutheran saarelle.

Eräs niistä henkilöistä, jotka lähetystyöntekijät pian tapasivat, oli rouva Angie Rankin Governor’s Harbourissa. Hän oli osoittanut kiinnostusta Kay Fairweatherin tavatessa hänet aiemmin Nassaussa. Angie osoitti heti vastakaikua totuutta kohtaan, mutta hänen isänsä, joka oli anglikaanisen kirkon katekeetta, alkoi vastustaa häntä ja vei hänet kirkkoon. Angie kieltäytyi osallistumasta jumalanpalvelusmenoihin ja sai siksi osakseen paljon huonoa kohtelua perheeltään ja mieheltään.

Veli Hill kertoo: ”Shirleyn täytyi tutkia hänen kanssaan erään puun alla, koska meitä sen paremmin kuin kirjallisuuttammekaan ei suvaittu talossa. Hän  edistyi vihkiytymiseen asti ja on kestänyt useita vuosia jatkuvaa vastustusta.” Hän on ollut osa-aikaisena tienraivaajana useita kertoja ja on nykyään yksi Rock Soundin seurakunnan innokkaista hyvän uutisen julistajista.

Katsoessasi Eleutheraa kartalta havaitset, että se on hyvin pitkä mutta kapea, niin kapea, että yhdessä kohtaa valtameren aallot usein huuhtovat sen ylitse ja katkaisevat saarta yhdistävän tien. Tästä kapeasta kohdasta veljet jatkoivat matkaa kävellen työskennelläkseen pohjoisessa sijaitsevilla asutuksilla.

Bluff-nimisessä siirtokunnassa muuan nainen osoitti kiinnostusta. Hän oli pyhäkoulunopettaja, ja hänen miehensä oli ”Jumalan kirkon” pappi ja vastusti totuutta siinä määrin, että kielsi todistajia tulemasta tontilleen. Tutkistelua oli johdettava aidan ulkopuolella, ja lopulta vaimo asennoitui totuuden puolelle. Pieni yhdyskunta häiriintyi kovin, kun hän erosi kirkosta. Nyt kun hänestä oli tullut todistaja, hän halusi osallistua talosta-taloon-työhön, mutta naapurit eivät halunneet pyytää häntä sisälle eivätkä kuunnella häntä. Mitä hän voisi tehdä?

Hän otti kenttälaukkunsa ja käveli pitkin katuja, niin että kaikki saattoivat nähdä hänet, ja puhui kaikille tapaamilleen ihmisille. Näin hän todisti. Nykyään 17 vuotta myöhemmin sisar Lula Hudson on yhä toimelias ja on usein osa-aikaisena tienraivaajana. Jehova on siunannut hänen uskollisuutensa, ja hän on voinut auttaa neljää henkilöä vihkiytymään ja käymään kasteella. Hänen alueellaan ei ole vielä seurakuntaa. Hänen miehensä kuuntelee nykyään totuuden sanomaa ja on iloinen saadessaan pitää todistajia vierainaan.

TIENRAIVAUSTA ROCK SOUNDISSA

Veli Harold Clarke ja hänen vaimonsa lähtivät  vapaaehtoisesti tienraivaajiksi Rock Soundiin Eleutheraan. Veli Clarke kertoo: ”Nousimme maihin Rock Soundissa helmikuussa 1962, ja olimme onnellisia tavatessamme lähetystyöntekijät, Bud ja Shirley Hillin. Koska Hillit valmistautuivat parhaillaan isän ja äidin rooliin, heillä oli edessään muutto Nassauhun, missä veli Hillin oli helpompi saada työtä. Pitääksemme itsemme hengellisesti vahvoina ryhdyimme järjestämään Rock Soundin alueella kokouksia, joissa käsittelimme kaikki määrätyt ohjelmanosat. Koska kiinnostuneet asuivat noin 50 kilometrin päässä Eleutheran eteläkärjessä, niin miten saisimme heidät kokouksiin?

”Ensimmäinen kulkuvälineemme oli pieni englantilainen Hillman-merkkinen henkilöauto. Joskus tuohon pieneen autoon ahtautui 13 henkeä, ja minä ajoin sitä joidenkin pikkulasten istuessa hartioillani.

”Vaadittiin tosi uskoa siihen, että Jehova pitäisi meistä huolen palvellessamme häntä. Joskus rahamme loppuivat. Muistan, kuinka eräänä perjantaina autossamme ei ollut enää bensiiniä, ja meidän oli mentävä lähes 60 kilometrin päähän johtamaan tutkistelua kiinnostuneelle perheelle Governor’s Harbouriin. Vaimoni ehdotti, että soittaisin heille ja ilmoittaisin, ettemme pääse tulemaan. Päätin kuitenkin odottaa vielä jonkin aikaa. Menin postitoimistoon katsomaan oliko laatikkoomme tullut kirjeitä. Siellä oli kirje New Yorkissa asuvalta puolalaiselta sisarelta, jonka olimme tavanneet konventissa vuonna 1963. Luettuani kirjeen huomasin jälkikirjoituksen: ’Oheisena viisi dollaria, jonka voit tarvita bensiiniä varten.’ Palasin riemuissani kotiin, ja lähdimme pitämään raamatuntutkisteluamme.”

KILPAJUOKSU KUOLEMAN KANSSA

Ajattelet varmaan, että rauhallisella subtrooppisella  saarella ei ainakaan tarvitse pelätä joutuvansa vastakkain kuoleman kanssa sen vuoksi, että palvelee uskollisesti. Clarket kohtasivat kuitenkin juuri tällaisen koetuksen odottamattomalta taholta. Veli Clarke jatkaa:

”Ollessamme kerran illallispöydän ääressä kotonamme joku ampui meitä ikkunan läpi. Vaikka en nähnyt muuta kuin nurkan taakse katoavan auton, sain kuulla useita päiviä myöhemmin, että eräs entinen veli oli ampunut meitä. Hän jopa myönsi tähdänneensä meitä aseellaan useita kertoja kykenemättä kuitenkaan vetämään liipasimesta. Tietämättä, että tämä ajatus oli vieläkin hänen mielessään, kävimme hieman myöhemmin hänen kotonaan katsomassa hänen sairasta lastaan, koska muu perhe oli yhä totuudessa. Emme tienneet hänen sanoneen ennen nukkumaanmenoaan, että jos minä astuisin jalallani hänen taloonsa, hän tappaisi minut. Menimme taloon, ja minä menin jopa siihen huoneeseen, missä hän nukkui, mutta en häirinnyt häntä, ja ilmeisesti Jehova salli hänen jatkaa nukkumistaan. Kun hän heräsi ja sai kuulla käynnistämme, hän hyppäsi autoonsa ja lähti ajamaan meitä takaa.

”Noin kuuden kilometrin päässä sanoin vaimolleni: ’Poiketaanpa katsomaan tuota sipulipalstaa.’ Myöhemmin ymmärsimme, että Jehovan on täytynyt ohjata meitä. Takaa-ajajamme jatkoi matkaansa Rock Soundiin, meni kotiimme, ei löytänyt sieltä ketään ja lähti sitten poliisilaitokselle, missä häneltä otettiin ase pois. Saavuttuamme kotiin ylikonstaapeli tuli ja kertoi meille mitä oli tapahtunut. Ajattelimme Psalmia 23 ja arvostimme Jehovan rakkaudellista huolenpitoa ja sitä, miten hän suojelee niitä, jotka palvelevat häntä.”

Sama seurakunta kukoistaa edelleen, ja kaikki olivat  iloisia voidessaan jonkin aikaa sitten muuttaa uuteen valtakunnansaliin. Tämä on toinen valtakunnansali, jonka veljet ovat rakentaneet Rock Soundiin, ja osoittaa, että Jehova on siunannut heidän ahkeraa työtään ja uhrautuvaisuuttaan. Veli Clarke on Bahamasaarten haaratoimistokomitean jäsen.

HENGELLISTÄ EDISTYSTÄ GRAND BAHAMALLA

Noin 80 kilometrin päässä Floridan rannikolta sijaitsee maan neljänneksi suurin saari, Grand Bahama, jolla on Freeportin teollisuus- ja asuntoalue sekä lomanviettopaikka. Freeport on vain pieni osa tästä matalasta saaresta, jonka havumetsät ovat tarjonneet metsätöitä joitakin vuosia. Samaan aikaan kun Hillit asettuivat Eleutheraan, heidän opiskelutoverinsa, amerikkalainen Gordon Swisher ja uusiseelantilainen William Mayer yrittivät saamastaan ensivaikutelmasta huolimatta parhaan kykynsä mukaan sopeutua tälle saarelle, joka oli siihen aikaan hyvin primitiivinen. Saavuttuaan he tapasivat kolme kiinnostunutta, jotka muodostivat myöhemmin seurakunnan ytimen: Henrietta Pinderin, rouva Barrin ja erään kolmannen henkilön. Voimme vain ihailla näiden kahden lähetystyöntekijän tienraivaushenkeä, kun he tinkivät omasta mukavuudestaan voidakseen kertoa hyvää uutista näille nöyrille ihmisille.

Noin kahden vuoden kuluttua heidät määrättiin takaisin Nassauhun, missä veli Swisheristä tuli uusi haaratoimistonvalvoja John Jonesin tilalle, jonka täytyi lähteä terveydellisistä syistä. Veli Mayeristä taas tuli saaren ensimmäinen kierrosvalvoja. Veli Charles Anderson palveli heidän tilallaan erikoistienraivaajana. Vuonna 1956, jolloin hänet nimitettiin, seurakuntaan kuului kuusi aikuista ja kaksi lasta. He kokoontuivat erään paikallisen sisaren omistamassa tanssisalissa.  Vähän myöhemmin seurakuntaa siunattiin toisilla tienraivaajilla.

Vuoteen 1961 tultaessa Grand Bahamalla oli käynnissä valtava teollinen kasvu. Bahamasaarten hallitus oli myöntänyt alueen rakentajille luvan luoda kaupungin, josta tulisi vapaasatama teollisuuden ja verovapaiden liikkeiden houkuttelemiseksi sinne. Nykyaikainen metropoli syntyi melkein yhdessä yössä alueelle, joka oli siihen mennessä ollut etupäässä pelkkää havumetsää.

Niiden tuhansien joukossa, joita näin syntyneet tilaisuudet houkuttelivat, oli monia veljiä Bahamasaarten toisista osista ja kaikkialta maailmasta. Eight Mile Rockiin rakennettu pieni valtakunnansali osoittautui pian ahtaaksi. Tähän luonteeltaan kosmopoliittiseen seurakuntaan kuuluvilla veljillä oli monenlaisia kykyjä. Niinpä he rakensivat vuonna 1972 valtakunnansalin, joka tuotti todella kunniaa Jehovan nimelle. Se on aistikkaimmin suunniteltuja Jehovan todistajien kokouspaikkoja Bahamasaarilla.

Freeportin alkuperäinen luonne sen jälkeen on muuttunut suuresti. Bahamasaarten hallituksen vaikutus tuntuu nyt paljon voimakkaammin, ja kaupungista on tullut suuressa määrin bahamalainen. Freeportin ja Eight Mile Rockin kukoistavat seurakunnat eivät ole nykyisin yhtä kosmopoliittisia mutta varmastikin yhtä toimeliaita kuin ennen hyvän uutisen saarnaamisessa Grand Bahaman asukkaille.

VALTAKUNNAN TYÖ ALKAA ACKLINSILLA

Voidaksemme kertoa, miten Valtakunnan työ alkoi yhdellä Bahaman kaakkoisimmista saarista, sinun tulisi ymmärtää, mitä tyypillinen bahamalainen sanonta ”sopimuslähtö” merkitsee. Välittömästi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina eteläisen Yhdysvaltojen  hedelmäviljelyksillä oli työvoimapulaa. Sen poistamiseksi alettiin Bahamasaarilla värvätä työntekijöitä pääasiassa hedelmänkorjuuseen. Bahamalaiset tekivät työsopimuksen määräajaksi. Tästä kehittyi sanonta ”sopimuslähtö”.

Wilbert Cox Acklinsista oli tällainen sopimustyöntekijä vuonna 1951. Hän ei ollut koskaan kuullut Jehovan todistajista Bahamasaarilla, sillä vain harvat veneet olivat käyneet siinä osassa saarta, missä hän asui, Snug Cornerissa. Todistajat tapasivat hänet Floridassa, ja iankaikkisen elämän toivo maan päällä teki häneen syvän vaikutuksen samoin kuin se, että veljet ajoivat kymmenen kilometriä edestakaisin siirtolaisten työleirille, jotta hän pääsisi kokouksiin. Kolmen kuukauden kuluttua hän menetti kosketuksen todistajiin, koska hänet siirrettiin toiseen osaan Floridaa. Mutta vuonna 1954 hänet tavattiin uudelleen Delandissa Floridassa, ja tällä kertaa hän lähti oma-aloitteisesti 50 kilometrin bussimatkan päässä oleviin kokouksiin. Veljet auttoivat häntä palaamaan.

Vuonna 1955 hän palasi kotisaarelleen Acklinsille kastettuna todistajana täynnä intoa ja optimismia ja halukkaana kertomaan totuutta saarensa asukkaille. Tästä on kulunut nyt 30 vuotta, eikä kukaan Acklinsilla ole omaksunut totuutta hänen omaa perhettään lukuun ottamatta. Näin on siitä huolimatta, että hänen esimerkillinen käytöksensä ja kristillinen puolueettomuutensa on luonut hänelle maineen ”Acklinsin ainoana Jumalan tosi palvelijana”.

TOINEN SOPIMUSTYÖNTEKIJÄ OPPII TOTUUDEN

Eräs toinen bahamalainen sopimustyöntekijä, Thomas Dawkins, oppi totuuden samalla tavoin. Thomas oli bahamalaisen Gospel Hall -nimisen lahkon innokas jäsen ja teki kaikkensa välttääkseen keskustelua todistajien  kanssa. Ollessaan töissä Floridassa hän koetti aina välttää keskustelua todistajien kanssa. Varhain eräänä aamuna hän meni ulos haukkaamaan raitista ilmaa, ja hänen istuessaan vanhan appelsiinilaatikon päällä työmiesten kodin ulkopuolella eräs todistaja lähestyi häntä. Thomas oli vielä pyjamassaan. Havaitessaan sisaren tulevan hän koetti pujahtaa sisälle taloon, mutta kiireessä hänen pyjamansa tarttui appelsiinilaatikon naulaan ja repeytyi pahasti. Hän oli nyt liian hämmentynyt pinkaistakseen paikalta, ja kun todistaja kerran oli niin lähellä, hänen oli pakko istua appelsiinilaatikolla ja kuunnella Valtakunnan sanomaa. Hän yllättyi havaitessaan, että sanoma olikin kiinnostava, ja niinpä järjestettiin raamatuntutkistelu. Hän alkoi käydä kokouksissa ja meni aikanaan kasteelle. Vuosia myöhemmin veli Dawkins  muutti vaimonsa kanssa Marsh Harbouriin Abacoon tukeakseen pientä ryhmää, josta oli muodostettu seurakunta vuonna 1971.

BAHAMASAARTEN ENSIMMÄINEN VALTAKUNNANSALI

Mutta palatkaamme vuoteen 1954 ja pääkaupunkiin Nassauhun, saarelle, jolla asuu kaksi kolmannesta väestöstä. Veljet ahkeroivat siellä Bahamasaarten ensimmäisen valtakunnansalin rakentamisessa. Varat salin rakentamista varten saatiin erikoisella tavalla. Eräs kreikkalainen veli, Gus Gravas Floridasta, vieraili Bahamasaarilla todistaakseen Nassaun kreikkaa puhuville asukkaille. Ollessaan Nassaussa hän liikuttui nähdessään veljien tarvitsevan pysyvän kokouspaikan. Niinpä hän järjesti niin, että heille lähetettiin säännöllisesti käytettyjä vaatteita. Veljet myivät vaatteet, ja varat käytettiin rakennusohjelman toteuttamiseksi.

Miten iloisia veljet olivatkaan siitä, että pystyivät vuoden kuluessa ostamaan kaksi tonttia. Ne maksoivat 500 puntaa kumpikin ja sijaitsivat Centrevillessä, joka oli ensiluokkainen paikka uutta valtakunnansalia varten. Vaikka tämä rahoitusjärjestely päättyikin, kun hallitus kielsi käytettyjen vaatteiden maahantuonnin, niin Seura antoi lainan, ja veljet saivat valtakunnansalin valmiiksi. Vuonna 1958 veljet rakensivat tälle paikalle Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran haaratoimiston ja lähetyskodin. Kaksi kanadalaista veljeä, Hall Olson ja Albert McBrine, jotka olivat tulleet palvelemaan siellä missä tarve oli suuri, olivat tämän rakennusprojektin tukipylväitä. Samaan aikaan kun Centrevillen valtakunnansalia valmisteltiin, rakennettiin toista valtakunnansalia Quakoo Streetin varrella olevalle veli ja sisar Blackmanin lahjoittamalle tontille.

 ULKOSAARIEN TAVOITTAMISEKSI PONNISTELLAAN

Vuonna 1960 Gordon Swisher, joka oli ollut haaratoimistonvalvoja siihen saakka, lähti mennäkseen naimisiin, ja Seura nimitti George Jenkinsin hänen tilalleen. Seuraavana vuonna oli kaksi huomattavaa tapausta: M. G. Henschelin vierailu helmikuussa ja ”Yksimielisten palvojien” piirikonventti 27.–30. heinäkuuta. Konventin historiallisena näyttämönä oli Royal Victoria -hotelli, joka rakennettiin vuonna 1863 Bahamasaarten ensimmäiseksi suurhotelliksi. Todistajia ei ollut koskaan aikaisemmin kokoontunut niin paljon yhteen Bahamasaarilla läsnäolijoiden huipun noustessa 800:aan. Veli Henschelin vierailun aikana pohdittiin, miten voitaisiin lisätä ponnisteluja hyvän uutisen kertomiseksi ulkosaarilla. Veli ja sisar Porter vastasivat vapaaehtoisesti tähän kutsuun palvella siellä missä tarve on suuri, ja heidät määrättiin Long Islandiin Bahamasaarille, missä he suorittivat lähetystyötä seuraavien 11 vuoden ajan.

Veli Porter muistelee: ”Saadaksemme kaikki kiinnostuneet kootuksi yhteen paikkaan sunnuntaikokouksia varten lähdimme liikkeelle varhain aamulla ja ajoimme asuinpaikastamme melkein saaren päästä päähän. Puoleen yöhön mennessä olimme ajaneet yli 300 kilometriä, mutta se oli vaivan arvoista. Esimerkiksi isoäiti Ritchie, jonka kanssa tutkimme, hämmästytti 72-vuotiaana kaikkia asukkaita yhdyskunnassaan todistamalla rohkeasti seurakunnan papille. Vuosia myöhemmin tämän perheen lastenlapset muuttivat Nassauhun, omaksuivat totuuden, ja kaksi pojista toimii nykyään vanhimpina.”

Pieni seurakunta, jolla on nykyisin valtakunnansali Glingtonsissa, jatkaa todistamista Valtakunnasta Long Islandilla asuville ihmisille.

 MUUTOKSIA HAARATOIMISTOSSA

Parantaakseen haaratoimistojen toimintaa maailmanlaajuisesti Seura kutsui haaratoimistonvalvojat kymmenen kuukauden kurssille Gilead-kouluun. Veli George Jenkinsillä oli etu käydä tämä kurssi vuonna 1962, minkä jälkeen hän ja hänen vaimonsa saivat uuden määräyksen Costa Ricaan. Hänen kurssitoverinsa Emil H. Van Daalen (kävi aikoinaan Gilead-koulun ensimmäisen kurssin), joka oli palvellut Puerto Ricossa, nimitettiin Bahamasaarten uudeksi haaratoimistonvalvojaksi.

VENEITÄ OMISTAVAT VELJET TARJOAVAT APUA

1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Bahamasaarilla vieraili jälleen veljiä Yhdysvalloista. He työskentelivät haaratoimiston ohjauksessa ja käyttivät veneitä tavoittaakseen hajallaan olevia saaria ja riuttoja. Heidän joukossaan olivat Richard ja Ilona Farris ja heidän neljä lastaan, Eddie ja Gary Irons, Jack ja Ethel Miller ja heidän kolme lastaan, Joe ja Dorothy Miller ja heidän kaksi poikaansa, Allen ja Betty Doe sekä Waltersin perhe. Farrisin perhe lähti Mayaguanaan, missä he auttoivat Susanna Fordia ja tämän siskoa Angieta kasteelle asti. Siihen asti Nassaussa asuva sisar Fearweather oli auttanut Mayaguanan kiinnostuneita johtamalla heille kirjeitse raamatuntutkistelua. Farrisin perheen työskentely Bahamasaarilla keskeytyi Richard Farrisin ennenaikaiseen kuolemaan. Vuosia myöhemmin muu perhe palasi kuitenkin veneellään Androsiin todistamaan tällä saarella Allan ja Betty Doen kanssa. Millerit työskentelivät Etelä-Androsilla (siirtyivät myöhemmin Grand Bahamaan) ja Ironsit Cat Islandilla.

SUURIN SAARI

Androsinsaari on Bahamasaarten jättiläinen. Se on  noin 65 kilometriä leveä ja yli 160 kilometriä pitkä. Vuodesta 1950 lähtien erikoistienraivaajat ovat tehneet paljon hyvää saarnatessaan tämän saaren nöyrille ihmisille. Androsinsaaren eteläosa oli useita vuosia sellaisen tienraivaajaryhmän alueena, johon eri aikoina kuuluivat Yvonne Dean, Shirley Corsey, Donna Schorder ja Debbie Sands. Sisar Sands oli valmistautunut menemään nunnaksi luostariin oppiessaan totuuden veljeltään. Vaikka hän olikin hyvin nuori, hän ilmaisi samanlaista intoa tosi palvonnan puolesta kuin oli osoittanut aikaisemmassa uskonnossaan. Näiden tienraivaajien yhteisponnistelujen tuloksena monet ovat oppineet totuuden, vaikka he yleensä ovatkin muuttaneet toisille alueille. Nykyään on hajanaisia julistajaryhmiä pitkin itärannikkoa.

VERRATON KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Kaikkialla Jehovan kansainvälisessä järjestössä on konventeilla ollut huomattava osuus hänen kansansa kokoamisessa ja valmentamisessa. Bahamasaarilla mikään konventti ei ole vielä saattanut varjoonsa ”Jumalan nimi” -piirikonventtia, joka pidettiin vuonna 1971 Arawak Cayssä. Se on ollut ainoa varsinainen tällä saarella pidetty kansainvälinen konventti. Kohtuuhintaisten ja silti ulkomaisten vieraiden vastaanottamiseen riittävien tilojen löytäminen oli haaste. Veljet ratkaisivat ongelman vuokraamalla vastavalmistuneen tullivaraston, joka oli kooltaan 120×12 metriä ja sijaitsi keinotekoisella saarella Nassaun satama-alueella. Tämän paikan muuttaminen konventtipaikaksi vaati veljiä improvisoimaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Kuvittelehan millaiset puitteet: Konventtivieraat istuvat pitkässä, kapeassa hallissa viileässä merituulessa kuunnellen puhujaa, jonka taustakulisseina oli  Nassaun satama ja laitureihin kiinnitetyt mahtavat risteilyalukset. Yli 1500 edustajan saapuessa kaikkialta maailmasta 409 paikallista todistajaa olivat onnellisia, kun yleisöpuheessa oli läsnä 2036 kuulijaa.

KIERROSMATKOJA

Ensimmäinen kierrosvalvoja, Bill Mayer, matkusti postilaivalla kaikille saarille vieraillakseen veljien luona ja rohkaistakseen heitä. Vaikka Bahamasaarten vedet ovat maailmankuuluja puhtaudestaan ja kauneudestaan, niin merisairas kierrosvalvoja ei ehkä aina osannut arvostaa sitä matkustaessaan täydessä lastissa olevassa, narisevassa, dieselöljylle haisevassa rahtilaivassa, jolla oli edessään vielä yli 400 kilometrin matka.

Veli Mayerin mentyä naimisiin ja palattua lopulta Uuteen-Seelantiin eräs innokas nuori amerikkalainen veli matkusti saarille turistina, ihastui niihin ja päätti yhdistää kaksi asiaa, joista hän piti eniten: hyvän uutisen saarnaamisen ja veden läheisyydessä oleskelun. Lyhyen ajan kuluttua veli Ronald Deaumler nimitettiin kierrosvalvojaksi. Pian tämän jälkeen hän meni naimisiin, ja hänen vaimonsa Helen seurasi häntä kierroksella, kunnes heidät kutsuttiin Gilead-kouluun ja lähetettiin Ecuadoriin.

Ensimmäinen bahamalainen kierrosvalvoja oli veli Allison Dean, J. H. Johnsonin tyttären poika ja yksi niistä veli Johnsonin perheen 40 jäsenestä, jotka ovat nykyään totuudessa. Mentyään naimisiin kanadalaisen Betty Jean McDonaldin kanssa, joka palveli erikoistienraivaajana, veli Dean jatkoi seurakuntien palvelemista. Nykyään heillä on perhe ja veli Dean on haaratoimistokomitean jäsen.

Eräs toinen paikallinen veli, Frederick Lord, ja hänen vaimonsa Gloria olivat kierrostyössä, kunnes kanadalainen lähetystyöntekijä, Steven Ray, tuli hänen  tilalleen huhtikuussa 1974. Nykyään seurakuntia palvelee lähetystyöntekijä Anthony Reed, joka oli viisi vuotta Brooklynin Beetelissä. Burleigh ja Alice McKee saivat siirron Antiguasta Bahamasaarille, jonne he saapuivat toukokuussa 1981 jatkaakseen lähetystyötään. Veli McKee palvelee haaratoimistokomitean koordinaattorina.

TYÖNTEKIJÖITÄ TARVITAAN

Exumariutat ja -saaret ovat levittäytyneet yli 230 kilometrin pituiselle alueelle kohdasta, joka sijaitsee noin 60 kilometriä Nassausta kaakkoon. Niillä asuu 3670 ihmistä. Pohjoispuolella olevassa Cat Islandissa on lisäksi 2000 asukasta San Salvadorin ja muiden pienien asuttujen saarien ohella, joilla ei ole työskennelty säännöllisesti. Näillä saarilla tarvitaan todistajia jotka ovat vakaita totuudessa, joilla on riittävä toimeentulo ja jotka voivat muuttaa näille alueille auttaakseen hyvän uutisen levittämisessä. Veljien, joilla on kaksi tai kolme venettä, voisi olla käytännöllistä vierailla säännöllisesti saarilla, joiden väestö on pieni ja joissa on annettu vain vähän tai ei lainkaan todistusta. Onko ketään, joka voisi täyttää edellä mainitut vaatimukset ja vastata kutsuun?

ERINOMAISET TULEVAISUUDENTOIVEET

Edistys on ollut mainio sen vuoden 1926 pienen alun jälkeen, jolloin veli ja sisar Edward McKenzie tulivat Jamaikalta Bahamasaarille levittämään Jumalan valtakunnan lohduttavaa sanomaa. Bahamasaarilla on nyt yli 700 hyvin toimeliasta hyvän uutisen julistajaa. Tulevaisuus on täynnä erinomaisia odotteita, sillä vuoden 1985 muistonvietossa oli läsnä 2354. Täällä ”matalan meren saarilla” me odotamme lisää kasvua, joka tuo enemmän ylistystä Jumalallemme Jehovalle.

 [Kartta s. 233]

(Ks. painettu julkaisu)

BAHAMASAARET

Grand Cay

Little Abaco

Grand Bahama

West End

Freeport

Eight Mile Rock

Bimini

Great Abaco

Marsh Harbour

Sandy Point

Hole in the Wall

Harbour Island

Eleuthera

The Bluff

Hatchet Bay

Governor’s Harbour

Palmetto Point

Rock Sound

Berry Island

Morgan’s Bluff

New Providence

Nassau

Exuma Cays

Androsinsaari

Cat Island

San Salvador

Rum Cay

Long Island

Exumasaaret

Crooked Island

Acklins Island

Snug Corner

Mayagana

Little Inagua

Great Inagua

ATLANTIN VALTAMERI

[Kuva s. 232]

Ensimmäiset neljä lähetystyöntekijää Bahamasaarilla: Nancy Porter, George Porter, Kathleen Fearweather ja Frieda Pulver

[Kuva s. 240]

Hyvän uutisen viemiseksi Bahamasaarille käytettiin tätä kelluvaa lähetyskotia, kuunari Sibiaa

[Kuva s. 249]

Centrevillessä Nassaussa sijaitseva valtakunnansali, joka rakennettiin 1954. Sen takana on haaratoimisto ja lähetyskoti, jotka rakennettiin vuonna 1958