Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Jamaika ja Caymansaaret

Jamaika ja Caymansaaret

Jamaika ja Caymansaaret

JAMAIKAN saari on maailman kauneimpia. Se sijaitsee Karibianmeressä 150 kilometrin päässä Kuubasta etelään ja noin 770 kilometrin päässä Miamista Floridasta, ja sen yli 2,3 miljoonaa asukasta saavat nauttia kautta vuoden ilmastosta, joka vaihtelee lämpimästä lauhkeaan. Arawak-intiaanit asuivat saarella, kun Kristoffer Kolumbus saapui sinne vuonna 1494. He olivat antaneet saarelle nimen Xaymaca, mikä merkitsee ”metsän ja veden maata”. Se on todella ikivihreiden vuorien ja laaksojen, rehevän trooppisen kasvillisuuden, ryöppyävien vesiputousten ja kirkkaan sinistä merta reunustavien valkoisten hiekkarantojen maa. Turistit voivat vain ylistää sitä maisemien kauneutta, jonka tämä paratiisisaareksi sanottu maa tarjoaa.

RAAMATUN TOTUUS TULEE SAARELLE

Vuonna 1897 tuli Jamaikaan jotakin vielä kauniimpaa: hyvä uutinen Jumalan valtakunnasta. (Jes. 52:7) Se tapahtui näin: Kaksi Costa Ricaan muuttanutta jamaikalaista oppi siellä totuuden, ja heistä tuntui, että näin suurenmoinen hyvä uutinen pitäisi viedä heidän kotimaahansa. Näin H. P. Clarkesta ja Louis Faceystä tuli ensimmäiset, jotka saarnasivat Valtakunnan hyvää uutista Jamaikassa.

Heidän kerrotaan menneen Camberwellin vuoristokylään, joka sijaitsi St. Maryn alueella, ja siellä he saarnasivat Patrick Davidsonille ja tämän veljelle. Molemmat ottivat totuuden vastaan ja alkoivat heti saarnata. Sanoman vastaanotto oli rohkaisevaa, ja kaksi vuotta myöhemmin, 26. maaliskuuta 1899, 300 henkeä oli läsnä konventissa ja Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistonvietossa.

SEURA LÄHETTÄÄ EDUSTAJANSA

Kiinnostuneet järjestettiin pian tutkisteluryhmiksi. Kiinnostusta löytyi niin paljon, että kuusi vuotta sen jälkeen kun totuuden valo ensi kerran loisti tähän maahan, Seura näki tarpeelliseksi lähettää edustajansa, J. A. Brownen, valvomaan Jamaikassa tehtävää työtä. Vartiotornissa (engl.) 15. joulukuuta 1904 sanotaan sivulla 373 sinä vuonna tehdystä työstä: ”Jamaika oli viime vuonna [1903] hyvän työn keskuspaikka. Lähes kaikki kiinnostuneet ovat mustia, ja veli Browne – – on ilmeisesti suorittanut erinomaista palvelusta siellä, ei niinkään uuden kiinnostuksen herättämiseksi kuin entisen kiteyttämiseksi, ohjaamiseksi ja syventämiseksi.”

Edistys oli todella merkittävää, sillä jamaikalaiset olivat ja ovat Raamattua rakastavia ihmisiä. Kouluajoista lähtien heitä opetetaan kunnioittamaan Raamattua Jumalan sanana. Raamatunkohtien opetteleminen ulkoa kuuluu heidän kasvatukseensa. Valtakunnasta opettamista ei siis tarvitse aloittaa todistelemalla ensin, että Raamattu on Jumalan sana, koska enemmistö väestöstä yleisesti tunnustaa sen.

PAPPIEN VASTUSTUS ALKAA

Vuonna 1905 kokosi Kingstonissa pidetty kolmipäiväinen konventti 600 kuulijan huipun. Siihen aikaan ahkeroi 24 kolporteeraajaa (jotka vastaavat nykyisiä tienraivaajia) levittäen kirjallisuutta kautta koko saaren, ja kahdeksan saarnaajaveljeä (Vartiotorni-seuran matkaedustajaa) rohkaisi ryhmiä raamatullisin puhein ja rakentavalla seurallaan. Sellainen toimeliaisuus kiinnitti pian papiston huomion, eikä se suhtautunut suopeasti raamatuntutkijoiden saarnaamiseen.

Konventin päätöspäivän viimeinen ohjelma käytiin läpi kysymysten ja vastausten muodossa, ja kukapa muu sinne saapuikaan, kuin eräs papiston edustaja, joka oli kirjoittanut törkeää tekstiä ja esittänyt kiivaita hyökkääviä puheita raamatuntutkijoita vastaan! Niin kovasti kuin hän yrittikin häiritä kokousta, niin osat kuitenkin vaihtuivat, ja tämä vastustaja paljastettiin vääräksi paimeneksi, jollainen hän olikin. Vuoden 1905 marraskuun 1. päivän englanninkielisessä Vartiotornissa selostettiin tapahtumaa sivulla 326: ”Uskomme iloksemme, että hänen sallittiin Jumalan kaitselmuksesta esittää kysymyksensä vieraittemme valistukseksi, sillä sen johdosta monet heistä ovat tulleet Totuuden ystäviksi.”

SANAN LEVITTÄMISTÄ VAIKEUKSISTA HUOLIMATTA

Sanoman vieminen maaseutualueille vaati noina varhaisina päivinä rohkeutta, uskoa ja päättäväisyyttä. Ei ollut autoja, ei liikenneyhteyksiä maaseudulle eikä päällystettyjä teitä. Veli Browne kertoi tästä englanninkielisessä Vartiotornissa 1. tammikuuta 1907 sivulla 7:

”Kolporteeraajaveljet ansaitsevat erikoismaininnan: täällä työskenteleminen on äärimmäisen vaikeaa, jopa uuvuttavaa, ja olemme varmoja siitä, että vain rakkaus Totuuteen saa heidät käyttämään elämänsä siihen.

”Täällä ei ole mitään matkustusvälineitä eikä kuljetusvälineitä kirjoja varten. Kaikki työ tehdään vuoristossa ja veljien on käveltävä 30–100 kilometriä kantaen harteillaan 15–30 kirjaa. Kulkeminen vuorten yli ja laaksoissa on vaikeaa: joskus sateet yllättävät, usein on yövyttävä taivasalla, kun ei löydy yösijaa, ja monta kertaa yritys levittää kirjoja tuottaa pettymyksen, joten kirjat on kannettava takaisin pitkä paluumatka. Ja kuitenkin jotkut heistä sanovat, että on iloinen etu osallistua tähän työhön. Toisten liittyminen heidän riveihinsä osoittaa, että heitä arvostetaan.”

Nyttemmin kuollut veli Amos Wilkinson kertoi, että eräänä iltana ainoa mahdollinen yöpymispaikka siinä kylässä, jossa hän oli, oli pappila. Mies oli halukkaasti suostunut tarjoamaan hänelle yösijan kuultuaan, että hän oli vieraileva saarnaaja. Mutta heti kun pappi sai tietää veli Wilkinsonin olevan raamatuntutkija, hän perui vieraanvaraisen tarjouksensa ja käski veljen poistua talostaan.

Pappilasta lähdettyään veli Wilkinson kulki kirkon ohi ja kokeiltuaan ovea ja todettuaan, ettei se ollut lukossa, hän meni sisään ja nukkui yön siellä. Aamulla hän pani ennen lähtöään joitakin Seuran traktaatteja saarnastuolilla olleen Raamatun väliin. Kun hän myöhemmin palasi kylään, hän sai kuulla, että sama pappi oli käyttänyt traktaatteja saarnansa perustana ja jakanut ne jäljestäpäin seurakuntalaisilleen.

Ongelmista huolimatta levitettiin yksistään vuonna 1906 yli 1200000 julkaisua, traktaatit mukaan luettuna. Samana vuonna Seura perusti haaratoimiston Kingstoniin. Valtakunnan saarnaamistyö kasvoi niin voimakkaasti seuraavien yhdeksän vuoden aikana, että Jamaikan haaratoimiston vastuuksi annettiin myös Costa Rican työstä huolehtiminen – sen saman maan, josta Jamaikan kaksi ensimmäistä todistajaa olivat tuoneet totuuden.

SUURI MAANJÄRISTYS VAVISUTTAA JAMAIKAA

14. tammikuuta 1907 suuri maanjäristys tuhosi melkein koko Kingstonin kaupungin. Veli Browne kirjoitti Seuralle: ”Olemme iloisia voidessamme kertoa, että sikäli kuin olemme kuulleet, kukaan Herran kansaan kuuluva ei ole loukkaantunut lukuun ottamatta sitä, että yksi kiinnostunut ystävä, joka oli aina läsnä kokouksissa, sai surmansa. – – Mutta ihmettelen ihmettelemästä päästyäni, että kokoussalimme on koko kaupungissa ainoa uskonnollinen palvontapaikka, joka on pystyssä ja käyttökunnossa, vaikka se on tehty kokonaan tiilestä niin kuin muutkin, lukuun ottamatta kahta yliskamaria, jotka ovat hallussamme ja jotka raskasrakenteisina ovat alakerran päällä, mikä tekee sen vielä vaarallisemmaksi. Tämä kokemus on suuresti vahvistanut uskoamme.” – Vartiotorni (engl.) 15.2. 1907, s. 53.

TODISTAMISEN LAAJENTAMINEN

Vuonna 1908 pidettiin ensimmäistä kertaa konventti Kingstonin ulkopuolella pienessä Annotto Bay -nimisessä merenrantakaupungissa, kahdeksan kilometrin päässä Camberwellista, Jamaikan Valtakunnan saarnaamistyön syntysijoilta. Tässä konventissa saavutettiin läsnäolijoiden huippu: 350 kuulijaa.

Seuraaville neljälle vuodelle olivat leimaa-antavia innokkaat yritykset Sanan levittämiseksi painotuotteiden ja esitelmien välityksellä. Myös papisto lisäsi painostustaan estääkseen ihmisiä lukemasta Seuran kirjallisuutta. Tämän vuoksi tilauksia peruutettiin ja aikaisemmin hankitusta kirjallisuudesta vaadittiin takaisin rahoja, mutta se ei masentanut veljiä. He jopa työntyivät ulkomaisille kentille. Kaksi saarnaajaveljeä määrättiin Costa Ricaan ja Barbadosiin järjestämään seurakunnat noihin maihin. Näihin aikoihin Jamaikan haaratoimisto valvoi myös Panaman työtä.

VELI RUSSELLIN VIERAILU

Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell teki kolmen päivän pituisen vierailun Jamaikaan helmikuussa 1913. Vierailun yhteyteen suunniteltiin järjestettäväksi konventti. Ensimmäisenä päivänä tuli noin 600 veljeä ja sisarta sekä kiinnostuneita kaikkialta saarelta kuuntelemaan veli Russellia. Englanninkielisessä Vartiotornissa kerrottiin konventista: ”Jotkut näistä rakkaista ystävistä käyttivät melkein koko omaisuutensa päästäkseen konventtiin. Havaitsimme heidän olevan hyvin kiinnostavaa seuraa, hyvin innokkaita Herran ja Totuuden puolesta.”

Kuvaavaa raamatuntutkijoiden innolle ja päättäväisyydelle oli sisar Eveline Prendergastin tapaus. Hän käveli noin 60 kilometriä pitkin pölyisiä teitä Camberwellista ollakseen läsnä konventissa. Tällainen into heijastui myös Jamaikan veljien eloisasta laulamisesta. Seuran presidentti sanoikin: ”Heidän laulamisensa oli suurenmoista.”

Konventin esitelmä kokosi niin suuren joukon kuulijoita, että oli otettava käyttöön kaksi salia, toinen yleisöä ja toinen raamatuntutkijoita varten. Yleisölle varattuun saliin ahtautui 1800 henkeä, ja yli 2000 jäi ulkopuolelle. Yleisön joukossa oli muutama pappi, joista jotkut huomauttivat ihmisten innosta päästä kuulemaan sanomaa. Eräs episkopaalinen pappi totesi, että kiinnostuksen salaisuus oli siinä, että sanoma oli ”toivon evankeliumi”.

Myös lehdistö soi paljon suopeaa julkisuutta konventille. Vuoden 1913 maaliskuun 15. päivän englanninkielinen Vartiotorni sanoi sivuilla 94 ja 95: ”Kiitellessään konventtiyleisöä sanomalehdet kiinnittivät huomiota sen puhtauteen, järjestyksellisyyteen jne. sekä siihen, etteivät konventtilaiset käyttäneet tupakkaa eivätkä alkoholia eivätkä tarvinneet poliisin valvontaa. – – Ne mainitsivat myös sen, ettei tämän konventin yhteydessä puhuttu mitään rahasta eikä kolehdista.” Tämä vuoden 1913 konventti säilyi niiden ihmisten muistoissa, joilla oli etu olla siinä mukana.

KOETTELEMUKSIA ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN AIKANA

Jamaikan veljet – kuten veljet kaikkialla – odottivat innokkaasti vuotta 1914 ja ”pakanain aikojen” päättymistä. Hekin olivat pettyneitä, kun heidän odotteensa Saatanan järjestelmän varhaisesta päättymisestä eivät toteutuneetkaan. Veli Russellin kuoltua lokakuussa vuonna 1916 heitä kohtasi todellinen uskon koetus. Monet jättivät järjestön ja alkoivat painostaa uskollisia. Painostus lisääntyi yhdysvaltalaisen Paul S. L. Johnsonin vierailun johdosta. Hän oli luopunut totuudesta ja tullut tukemaan uskottomia. Ne jotka uskoivat siihen, että Jehova käyttäisi edelleenkin sitä välikappaletta, jota hän oli käyttänyt – Vartiotorni-seuraa – pysyivät lujina ja antoivat totuuden valon loistaa noina koettelevina aikoina.

Seulonta sai noina vuosina monet lähtemään järjestön yhteydestä. Vähitellen he hajaantuivat pieniksi ryhmiksi, joista ei enää nykyään kuulla mitään. Heitä voidaan verrata puusta katkaistuun oksaan. Se näyttää viheriöivän jonkin aikaa, mutta lopulta se kuihtuu ja kuolee.

Raamatuntutkijoita ei painostettu ulkonaisesti ensimmäisen maailmansodan aikana. Jamaika oli siihen aikaan Englannin siirtomaa, ja vaikka Englanti oli sodassa, niin Jamaikassa ei ollut asevelvollisuutta eikä kutsuntoja. Puolueettomuuskysymys ei siis aiheuttanut mitään ongelmaa. Sen sijaan sisäinen painostus koetteli veljiä ankarasti ja hidasti evankelioimistyötä. Mutta Luomisnäytös, joka koostui raamatullisista värikuultokuvista ja elokuvasta, joihin oli tahdistettu ääni gramofonilevyiltä, auttoi suuresti pitämään vireillä kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan tuohon aikaan. Näytökset kokosivat suuria yleisöjoukkoja.

MILJOONAT-KIRJASTA LEVITETÄÄN LAAJALTI

Vuonna 1920 levitettiin laajalti kirjasta Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Tuosta nimestä tuli sanonta, jonka monet jamaikalaiset yhä muistavat. Muistonvietossa oli sinä vuonna läsnä vain 44 henkeä, mikä muistutti siitä totuudesta luopumisesta, joka oli tapahtunut pakanain aikojen päättymistä seuranneessa puhdistuksessa. Ne jotka pysyivät lujina, eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan jatkoivat ahkeroimista Herran työssä, ja vuonna 1921 muistonvietossa oli jo läsnä 132 henkeä. – 1. Kor. 15:58.

USKOA VAHVISTAVAT SAARNAAJAVELJIEN VIERAILUT

Saarnaajaveli George Youngin vierailu vahvisti suuresti uskollisten uskoa. Hänen vierailunsa kauniiseen pohjoisrannikolla sijaitsevaan Port Antonioon muodostui mahtavaksi todistukseksi. Muuan tunnettu katolilainen ja lakiasäätävän kokouksen jäsen sanoi erään veli Youngin puheen jälkeen: ”En välitä siitä, kuka minua kuuntelee. Olen tänä iltana kuullut asioita, joiden en ole tiennyt olevankaan Raamatussa. Arvostan tätä sanomaa.”

Kun veli Young vieraili Mandevillessa, joka on viileä lomakaupunki saaren keskiosassa, 365 henkeä tuli kuuntelemaan häntä. Heidän joukossaan oli eräs toinen lakiasäätävän kokouksen jäsen, joka toivotti veli Youngin tervetulleeksi ja sanoi yleisölle: ”Olette varmasti hämmästyneitä nähdessänne minut täällä lavalla. Useimmat ihmiset luulevat, etten koskaan vaivaudu ajattelemaan Raamatun asioita. He ovat väärässä. Oppi ikuisesta piinasta polttamisineen ja kärventämisineen karkotti minut kirkosta.” Vierailut tähän ja muihin kaupunkeihin ja niissä pidetyt kokoukset laskivat perustuksen tulevien vuosien kasvulle.

HALLITUKSEN TAHOLTA EI VASTUSTUSTA

Siitä lähtien, kun totuutta oli 1800-luvun lopulla alettu saarnata tässä maassa, hallitus ei ollut puuttunut saarnaamistyöhön. Mutta kun Syytös-nimistä päätöstä, joka hyväksyttiin Ohiossa Columbuksen konventissa 20.–28.7. 1924, levitettiin laajalti Jamaikassa, niin papiston kerrotaan salaa yrittäneen taivuttaa hallitusta ”lakkauttamaan raamatuntutkijoiden työn”. Pieni todistajien joukko ei kuitenkaan antanut pelotella itseään lopettamaan, vaan se jatkoi Valtakunnan sanoman saarnaamista. Todistajat kävelivät pitkiä matkoja, ratsastivat aasilla tai muulilla ja ajoivat polkupyörällä viedäkseen sanomaa maaseutuväestölle. Eräs veli kertoi, että hänellä oli tapana lähteä kotoa kello 6 aamulla polkupyörällä maaseudulle. Hän kuljetti mukanaan kirjallisuutta, jota hän levitti laajalle alueelle, ja palasi kotiinsa vasta lähes 12 tuntia myöhemmin.

JOUKOLLA TODISTAMISTA BUSSILLA

1920-luvun lopulla Kingstonin seurakunta hankki bussin, jonka avulla ryhmä saattoi työskennellä maaseudulla sunnuntaisin. Näin kylvettiin runsaasti Valtakunnan siementä sekä lähelle että kauaksi. Esimerkiksi vuonna 1929 levitti pieni uskollisten todistajien ryhmä 23447 kirjaa ja kirjasta saarella. Jotkut niistä veljistä ja sisarista, jotka matkasivat tuossa bussissa, ovat yhä elossa ja toimeliaita. Heillä on värikkäitä muistoja noista todistusmatkoista.

Veli Charles Crawford muistaa nuo ajat ja kertoo, että veljien ja sisarten täytyi nousta jo kello 3 sunnuntaiaamuisin. Bussi lähti kello 4 ja ajoi jopa 130 kilometriä. Julistajia jätettiin matkan varrella olleisiin kyliin. Koska jotkut julistajista saapuivat alueelleen ennen auringon nousua, heidän täytyi odottaa useita tunteja ihmisten heräämistä. ”Meillä oli hauskaa yhdessä”, muistelee veli Crawford, ”ja toisinaan me levitimme kaiken mukanamme olleen kirjallisuuden.” Hän kertoi, että bussista tuli niin tuttu näky maalaiskylissä, että jotkut nimittivät sen ”Ykseydeksi”. Tämä saattoi johtua sen matkustajien yksimielisestä hengestä ja ponnisteluista. Veli Crawford sanoi tuntevansa syvää tyydytystä siitä, että hän on saanut elää kyllin kauan nähdäkseen nykyään kukoistavia seurakuntia niissä kaupungeissa, joissa hän tuolla bussilla kävi kylvämässä Valtakunnan siemeniä. Hän on nyt 82-vuotias (v. 1985) ja toimii tienraivaajana pienessä maalaisyhdyskunnassa.

TODISTAMISTA GRAMOFONIEN JA ÄÄNENTOISTOLAITTEIDEN AVULLA

Vuonna 1933 työ astui uuteen vaiheeseen, kun matkalevysoittimet ja äänilaitteilla varustetut autot otettiin käyttöön. Nämä laitteet olivat juuri sopivia tätä maata varten. Täällä ihmiset kokoontuvat nopeasti kuullessaan musiikkia, ja siksi gramofonin ääni oli monille merkkinä tulla naapurin ovelle kuuntelemaan Valtakunnan sanomaa. Voimakkaampien äänilaitteiden ääni houkutteli ihmiset tulemaan metsistä pääteitten varsille katsomaan ja kuuntelemaan.

Käytössämme oli kolme sellaista äänilaitteilla varustettua autoa. Yhtä ääniautoa käytti sisar Amy Foote, joka asui Spanish Townissa – Espanjan vallan aikaisessa Jamaikan ensimmäisessä pääkaupungissa. Vähän ennen kuolemaansa sisar Foote muisteli, miten hän kirjoitti silloiselle Vartiotorni-seuran presidentille J. F. Rutherfordille ja kysyi, sallittaisiinko sisaren ajaa ääniautoa. Hän sai luvan, ja niin hän tarttui innokkaasti vanhan Fordin ohjauspyörään ja lähti julistamaan julkisesti hyvää uutista kaupunkeihin ja kyliin. Sisar Foote teki miehen työn ja pehmensi pellon tulevaa kylvöä ja elonkorjuuta varten.

Toista ääniautoa ajoi Robert Logan, innokas veli joka oli myös lääkäri. Tuhannet Kingstonin ja muiden kaupunkien asukkaat muistavat hänet vieläkin hänen julkisesta saarnaamisestaan ja ääniauton käytöstään. Hän oli niin innokas, että hän antoi perusteellisen todistuksen jokaiselle potilaalleen ennen lääkärintarkastuksen tekemistä. Todistajiakin muistutettiin heidän uskostaan ennen heidän tutkimistaan.

Kolmatta ääniautoa käytti haaratoimistonvalvoja P. H. Davidson. Näiden laitteiden läpitunkeva ääni ärsytti papistoa, niin että vuonna 1936 hallitus kielsi sen yllytyksestä niiden käytön julkisilla paikoilla. Kielto kumottiin kuitenkin vuonna 1938, ja Valtakunnan sanoma alkoi jälleen kaikua vuorilta ja kantautua laaksojen läpi ihmisten koteihin.

”SUUREN JOUKON” TUNNISTAMINEN HERÄTTÄÄ INNOSTUSTA

Jehovan kansan historiassa saavutettiin uusi virstanpylväs vuonna 1935, kun Washingtonin konventissa tunnistettiin Ilmestyskirjan 7. luvun ”suuri joukko” maalliseksi luokaksi, joka koottaisiin ennen Harmagedonia. Tämä uusi näkemys kannusti suurempaan toimeliaisuuteen, ja tilastot osoittavatkin Jehovan ylistäjien lisääntyneen tasaisesti Jamaikassa. Lukumäärä nousi vuoden 1914 100 julistajasta 390 julistajaan vuoteen 1938 mennessä, ja vuonna 1939 oli jo 543 todistajaa kutsumassa toisia ryhtymään ylistämään kanssaan Jehovaa.

Työ alkoi nyt olla paremmin järjestettyä, ja Raamatun kotitutkistelujärjestely alkoi muotoutua. ”Suuren joukon” kokoaminen oli alkanut, ja tuo luokka omaksui pian huomattavan osan Valtakunnan sanoman saarnaamisesta. Siihen kuuluvat ilmaisivat itse asiassa yhtä suurta intoa ja pelottomuutta kuin voideltuun jäännökseen kuuluvatkin.

THOMAS BANKSIN ROHKAISEVA VIERAILU

Vuonna 1936 saarnaajaveli Thomas E. Banks Yhdysvalloista vieraili Jamaikassa. Veli Davidson esitti seuraavanlaisia ajatuksia vierailusta 4.5. 1936 päivätyssä kirjeessään veli Rutherfordille: ”Minun täytyy kiittää sinua henkilökohtaisesti siitä, että presidenttinä lähetit veli Banksin käymään Jamaikassa. Hänen käyntinsä on tuonut Brooklynin keskellemme tänne Jamaikaan ja tyydyttänyt pitkäaikaisen toiveemme saada nähdä asioita hoidettavan täällä samalla tavoin kuin Brooklynissa. Niinpä Beetel-kotimme, tutkistelumme, palvelustyömme, ryhmävierailut, konventit ja julkinen todistaminen ovat kaikki parantuneet veli Banksin esimerkin ja ehdotusten ansiosta.”

Veli Banksin vierailun yhteydessä pidettiin Kingstonissa konventti, jossa oli 2000 läsnäolijaa, uusi huippu.

PAAVI SAA KIRJEEN

Tyypillistä silloiselle innolle oli se, mitä veli Ronald Feurtado teki. Hän kuului hartaaseen katoliseen perheeseen ja oli itsekin ollut harras katolilainen. Opittuaan totuuden hän katsoi velvollisuudekseen antaa paaville todistusta ja paljastaa katolisen hierarkian väärät opetukset. Tämän hän teki kirjeitse. Vatikaani palautti kirjeen Jamaikaan ja lähetti sen saaren katolisen kirkon päämiehelle. Tämä puolestaan ilmoitti asiasta Jamaikan kuvernöörille, sillä veli Feurtado oli valtion virkamies. Kuvernööri kutsui sitten veli Feurtadon luokseen ja vaati häntä kirjoittamaan paaville anteeksipyyntökirjeen. Veli kieltäytyi tästä kohteliaasti, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että se, mitä hän oli kirjoittanut, oli totta. Veli Feurtadoa rangaistiin epäämällä häneltä ylenemismahdollisuudet, mutta hän kuoli uskollisena ja onnellisena siitä, että oli voinut todistaa sekä paaville että kuvernöörille.

UUSI HAARATOIMISTONVALVOJA

Vuonna 1939 Seura lähetti Thomas E. Banksin takaisin Jamaikaan valvomaan haaratoimistoa. Veli Banks kertoi: ”Noina varhaisina vuosina ei Seuran haaratoimistossa ollut niin paljon toimistotyötä kuin nykyään. Niinpä työni oli pääasiassa saaren kiertämistä ääniautolla, joka kaiutti levytettyjä raamatullisia puheita, sekä raamatullisten puheitten pitämistä iltaisin.”

Veli Banks teki paljon kannustaakseen veljiä edistämään Valtakunnan etuja Jamaikassa. Hän toimi haaratoimistonvalvojana vuoteen 1946, jolloin hän oli 75 vuoden ikäinen, ja hänen heikkenevän terveytensä ja vähenevien voimiensa takia täytyi jonkun nuoremman ja vahvemman ottaa haaratoimistonvalvojan vastuut. Veli Banks sanoi: ”Minulle annettiin mahdollisuus palata Yhdysvaltoihin lasteni luo tai jäädä Jamaikaan Seuran toimistoon, jossa voisin tehdä sellaista työtä, jonka terveyteni sallisi. Koska aluemääräykseni oli Jamaika, päätin jäädä tänne.”

Täyttäessään 93 vuotta veli Banks huomautti: ”Käytän hyväkseni jokaista tilaisuutta puhua Jehovan tarkoituksista ja hänen Sanansa totuuksista vierailleni ja myös kirjeitse. Olen hyvin onnellinen siitä, että voin päättää päiväni maan päällä ulkomaisella määräalueellani ja yhä Jehovan kokoajanpalveluksessa. Elämäni ilo on ollut käyttää kaikki aikani Jehovan palveluksessa, ja odotan saavani jatkaa sitä ikuisesti Jeesuksen Kristuksen ja hänen ’valossa olevien pyhiensä’ kanssa.” (Kol. 1:12) Hän pysyi uskollisesti tehtävässään vuoteen 1967 asti, jolloin hän päätti maallisen vaelluksensa 96 vuoden iässä.

ALUETYÖ JÄRJESTETÄÄN

Vuonna 1939 järjestettiin aluetyö. Saari jaettiin neljään alueeseen. Veljiä määrättiin aluepalvelijoiksi, ja heitä neuvottiin olemaan viikko kussakin seurakunnassa sen vahvistamiseksi ja auttamiseksi kenttäpalvelustoiminnassa. Veli Charles Laurent lähetettiin itäiselle alueelle, veli Conrad Anderson länteen, veli Headley Graham pohjoiseen ja veli Edgar Carter etelään.

Veli Carter muisteli mielellään niitä aikoja, jolloin hän oli nuori, innokas tienraivaaja, jolla oli lähes ehtymättömästi energiaa. Hän teki hyvää työtä järjestäessään seurakunnat Clarendoniin, Saint Catherineen ja Manchesteriin. Aluetyössä hän käytti kulkuvälineenään polkupyörää, jossa oli tavarateline hänen tavaroittensa kuljettamista varten. Etäisyydet ja mäet eivät olleet mikään ongelma hänelle. Myöhemmin, kun aluetyö lakkautettiin, hän ajeli pyörällään pitkin ja poikin saarta palvellen seurakuntia veljienpalvelijana (kierrosvalvojana). Vuonna 1945 hänestä tuli ensimmäinen jamaikalainen, joka sai valmennusta Vartiotornin Raamattukoulussa Gileadissa. Valmistuttuaan Gileadista tammikuussa 1946 hän jatkoi Jamaikan seurakuntien palvelemista, mutta sairastui pian vakavasti, joten hänen täytyi lopettaa kokoajanpalvelus. Työkyvyttömyydestään huolimatta hän osallistui aktiivisesti Jehovan palvelukseen aina elokuussa 1983 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

VAIKEUKSIA TOISEN MAAILMANSODAN PUHJETESSA

Kun toinen maailmansota syttyi vuonna 1939, todistajien mielessä heräsi kysymys: ’Mitä tämä merkitsee Jamaikassa tehtävälle saarnaamistyölle? Tuleeko tällä kerralla olemaan kutsuntoja?’ Vastaus saatiin pian, kun yhä useammat maat tempautuivat mukaan totaaliseen sotaan.

Veljet eivät lakanneet todistamasta, vaan jatkoivat keskeytyksettä Valtakunnasta julistamista ihmiskunnan ainoana toivona. Pakollista asevelvollisuutta ei ollut. Jamaika oli yhä Englannin siirtomaa, eikä sen tarvinnut suorittaa liikekannallepanoa, joten kristillisestä puolueettomuuskysymyksestä ei muodostunut koetusta. Sen sijaan uskollisten eteen tuli muita koetuksia. Pian sodan puhjettua siirtomaakuvernööri kielsi neljä Vartiotorni-seuran julkaisua ei-toivottuja julkaisuja koskevan lain nojalla. Kirjat Viholliset, Valo (1. ja 2. osa) sekä kirjanen Mallitutkistelu n:o 2 kiellettiin.

Jotkut veljet arvelivat, että olisi hyvä ajatus saattaa heti kielletyt kirjat ihmisten käsiin, koska uteliaisuus niiden sisältöä kohtaan oli nyt suuresti lisääntynyt. Esimerkiksi veli Conrad Anderson pakkasi kirjansa pahvilaatikkoon ja kirjoitti päälle: ”Montego Bayn poliisilaitokselle”. Jokaiselle, joka kyseli syytä kieltoon, tarjottiin kirjaa. Vähitellen koko laatikollinen oli levitetty, joten poliisille ei jäänyt mitään takavarikoitavaa.

TOTAALINEN KIELTO ASTUU VOIMAAN

Vuonna 1941 osittainen kielto muuttui täydelliseksi kielloksi. Kaikilta Vartiotorni-seuran tai Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran julkaisuilta evättiin maahantuontilupa. Tästä ilmoitettiin hallituksen virallisessa lehdessä, Jamaica Gazettessa, lokakuun 19. päivänä 1941. Järjestöä ei kuitenkaan julistettu laittomaksi, ja kokoontumisvapaus jäi voimaan.

Lopettivatko veljet saarnaamisen, kun heillä ei enää ollut kirjallisuutta tarjottavana ihmisille? Eivät suinkaan! He jatkoivat talosta-taloon-saarnaamista varusteinaan pelkkä Raamattu.

HENGELLISESTÄ RAVINNOSTA EI PUUTETTA

Kärsivätkö todistajat hengellisen ravinnon puutetta kiellon takia? Kaukana siitä! Ihmeellisellä tavalla julkaisut, myös jokainen Vartiotornin numero, pääsivät saareen. Haaratoimistossa ne jäljennettiin ja lähetettiin seurakuntiin, niin ettei yksikään Vartiotornin tutkistelu jäänyt pitämättä. Vartiotorni-lehdet, joiden kanteen oli merkitty vain aiheet, saatiin postitse ilman minkäänlaisia ongelmia. Muitakin julkaisuja, kuten Teokraattisen virantoimituksen oppikurssi, saatiin, ja teokraattinen palveluskoulu pantiin alulle seurakunnissa kiellon aikana.

Seuraava kokemus osoittaa, miten kirjallisuus aika ajoin löysi tiensä maahan: Tullivirkailijat takavarikoivat Vartiotorni-seuran julkaisuja, joita Yhdysvalloista palaavat urakkatyömiehet toivat tullessaan. Julkaisut heitettiin sen satamarakennuksen lattialle, jonne työmiehet saapuivat. Eräs satamassa työskennellyt veli kokosi sitten salaa osan kirjallisuudesta tullimiesten lähdettyä ja ennen kuin takavarikoitu kirjallisuus kerättiin hävitettäväksi. Jehova käytti todella monia keinoja ja tapoja pitääkseen kansansa hengellisesti ravittuna.

YRITYKSIÄ KIELLON KUMOAMISEKSI

Kiellon kumoamista yritettiin, mutta tuloksetta. 23. lokakuuta 1941 päivätty anomus torjuttiin, samoin kuin silloiselle kuvernöörille osoitettu pyyntö, että hän ottaisi vastaan paikallisten veljien lähetystön keskustellakseen sen kanssa asiasta. Veljet eivät kuitenkaan masentuneet, vaan jatkoivat Valtakunnasta saarnaamista, niin että sodan päätyttyä julistajien määrä oli lisääntynyt 543:sta vuonna 1939 884:ään vuonna 1945. Konventtejakin järjestettiin, kuten ”Kutsu toimintaan” -konventteja vuonna 1943. Esitelmärynnistys alkoi täällä samanaikaisesti kuin Yhdysvalloissa huolimatta puhujien vähyydestä.

KIELTO KUMOTAAN

23. kesäkuuta 1945 haaratoimisto kiinnitti kirjeessään hallituksen huomion siihen seikkaan, että Jehovan todistajien toimintaa koskevat rajoitukset oli poistettu Englannissa ja useissa Kansainyhteisön maissa, mutta vasta alkuvuodesta 1946 hallitus lopulta ilmoitti haaratoimistolle, että kirjallisuutta koskeva kielto oli poistettu ja sen maahantuonti Jamaikaan oli jälleen sallittua. Todistajat olivat tämän johdosta innoissaan, kuten vuoden 1947 Vuosikirja (engl.) kertoo: ”Ne harvat kirjat, jotka hallitus oli takavarikoinut, luovutettiin levitystä varten, ja noin kuukaudessa ne oli käytännöllisesti katsoen kaikki levitetty totuudennälkäisille ihmisille.” Monet halusivat erityisen innokkaasti saada kirjan Viholliset, joka oli tullut tunnetuksi ensimmäisenä Jamaikassa kiellettynä Seuran kirjana.

SODANJÄLKEINEN LAAJENNUS ALKAA

Marraskuussa 1945 William Johnson määrättiin Jamaikaan ensimmäisenä Gileadin käyneenä lähetystyöntekijänä. Hän ehdotti, että Kingstonin ainoassa seurakunnassa tehtäisiin muutamia pieniä muutoksia. Esimerkiksi veljet ja sisaret olivat nousseet seisomaan aina kun he vastasivat kokouksessa, ja palveluskokouksessa seurakunnanpalvelija toimi aina puheenjohtajana ja istui lavalla koko kokouksen ajan. Veli Johnson osoitti, ettei tämä ollut välttämätöntä, ja veljet omaksuivat iloiten hänen ehdotuksensa.

Vuotta 1946 voitaisiin sanoa Valtakunnan saarnaamistyön vedenjakajaksi Jamaikassa. Tuona vuonna pantiin alulle suunnitelmat, jotka saivat aikaan tällä saarella tehdyn työn historian pysyvimmän ja nopeimman kasvun Valtakunnan julistajien määrässä. Tälle laskettiin perustus veli N. H. Knorrin ja veli F. W. Franzin vierailun yhteydessä.

Vähän ennen veli Knorrin ja veli Franzin vierailua saapui vielä kaksi Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää – Lee Dillon ja Aleck Bangle. He alkoivat heti lähetystyön pääkaupungissa Kingstonissa, jossa he saivat suopeaa vastakaikua.

LAAJENNUSTA KINGSTONISSA

Pian saapumisensa jälkeen veli Knorr tapasi Kingstonin seurakunnan, johon siihen aikaan kuului vähän toista sataa julistajaa, ja hahmotteli ehdotuksensa työn laajentamiseksi Kingstonissa. Hän ehdotti, että Kingstonin seurakunta jaettaisiin kolmeksi seurakunnaksi ja että haaratoimistorakennuksen toinen kerros, jota oli käytetty valtakunnansalina, muutettaisiin lähetyskodiksi. Veljet suostuivat tähän mielellään. Kolme seurakuntaa muodostettiin pian, ja ne nimitettiin sijaintinsa mukaan Itäiseksi, Läntiseksi ja Keskustan seurakunnaksi.

Veli Knorr korosti vierailunsa aikana Valtakunnan työn nopean elvyttämisen tarpeellisuutta ja toi julki toiveensa panna alulle erikoistienraivaustyö saarella.

NOPEAA KASVUA

Itäinen seurakunta, jonka seurakunnanpalvelijana toimi lähetystyöntekijä Aleck Bangle, kasvoi vuoden 1946 huhtikuun 26 julistajasta 67:een saman vuoden elokuuhun mennessä. Samanlaista kasvua oli havaittavissa kahdessa muussakin seurakunnassa. Niinpä Kingstonin julistajamäärä kasvoi kuudessa kuukaudessa 265 todistajaan ja koko saaren julistajamäärä nousi ensimmäisen kerran 1000:een 35:n toimiessa tienraivaajana.

Pian kaikki kolme seurakuntaa ostivat tontin ja rakensivat oman valtakunnansalin. Kasvu jatkui läpi vuosien – ensin nopeana ja sitten 1960- ja 1970-luvuilla tasaisena. Nykyään Kingstonissa ja sen esikaupungeissa on 12 valtakunnansalia, 22 seurakuntaa ja yhteensä 2156 julistajaa.

GILEADIN KÄYNEIDEN LÄHETYSTYÖNTEKIJÖIDEN OSUUS

Gileadin käyneiden lähetystyöntekijöiden osuutta Valtakunnan työn kasvuun ei voida liiaksi korostaa. Jamaikaan määrättiin vuosina 1946–1962 yhteensä 29 lähetystyöntekijää. Tuona aikana Valtakunnan saarnaajien määrä kasvoi 899:stä 4465:een. Ja Kingstonissa, jonne useimmat lähetystyöntekijät oli määrätty, seurakuntien määrä kasvoi 1:stä 14:ään tuon 16 vuoden aikana. Alkuperäisestä joukosta täällä on enää yksi lähetystyössä – Aleck Bangle, joka on palvellut Jamaikassa uskollisesti 39 vuotta ja toimii nykyään haaratoimistokomitean koordinaattorina. Lähetyspalveluksen tarve on vähentynyt suuresti, sillä maan 153 vakituista ja erikoistienraivaajaa palvelevat maata hyvin. Mutta perustyön tekivät lähetystyöntekijät, joista jotkut on jo määrätty toisiin maihin, joissa tarve on suurempi.

Lähetystyöntekijöiden onnistui tunkeutua alueille, joissa varakkaampi yhteiskuntaluokka asui ja joissa paikallisia julistajia harvoin kuunneltiin. Näin annettiin hyvä todistus tällekin aiemmin tavoittamattomalle yhteiskuntaluokalle.

ENGLANNIN ENTINEN PÄÄMINISTERI KUULEE VALTAKUNNAN SANOMAA

Varsin monet merkkihenkilöt kuulivat Valtakunnan sanoman edesmenneeltä Theodore Nunesilta, räätälimestarilta, jonka asiakaspiiriin kuului useita yläluokan ihmisiä. Hän oli hyvin innokas ja piti huolen siitä, että kaikki hänen asiakkaansa saivat kuulla Valtakunnan sanomasta samalla, kun heidän pukujaan sovitettiin. Tällä tavoin hän levitti paljon kirjallisuutta.

Paikallinen sanomalehti The Gleaner julkaisi 5. kesäkuuta 1980 artikkelin veli Nunesin saarnaamisinnosta. Siinä kerrottiin, miten silloinen Jamaikan siirtomaakuvernööri, sir Edward Denham, pyysi häntä valmistamaan puvun David Lloyd Georgelle, Englannin entiselle pääministerille (1916–1922), joka oli käymässä saarella. Veli Nunes käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi hänelle, että Jumalan valtakunta on ahdingossa olevan ihmiskunnan ainoa toivo. Lloyd George oli samaa mieltä veli Nunesin kanssa ja lisäsi, että ”maailma ei enää koskaan pääse takaisin rauhalliseen elämänrytmiin”. Silloin entiseltä pääministeriltä kysyttiin, miksei hän sitten kerro Englannin kansalle, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo. Lloyd George vastasi, että kansa ”ei halua kuulla sitä”! Näinhän on ennustettukin – että ihmiset ’kääntäisivät korvansa pois’ kuulemasta Jumalan totuutta ja suosisivat sen sijaan ”valheellisia kertomuksia”. – 2. Tim. 4:4.

PAPISTON VASTAUS LISÄÄNTYNEESEEN TOIMINTAAN

Kuten oli odotettavissakin, papisto vastasi tähän voimalliseen tunkeutumiseen sen valiolaitumille. Veruke vastustukselle löydettiin vuonna 1952, kun Kingstonin kaupunginvaltuustolle jätettiin piirustukset valtakunnansalista, joka oli tarkoitus rakentaa lähellä 200-vuotiasta Saint Andrew’n kirkkoa sijaitsevalle tontille. Tuo arvokas rakennus kuului Englannin kirkolle, jonka jäseninä oli useita maan yläluokkaan kuuluvia.

Papit väittivät, että Jehovan todistajien kokoukset ovat meluisia ja häiritsisivät heidän kirkonmenojaan ja että alueelle tulisi liikenneruuhkia. Kun asia tuli valtuuston rakennuskomitean käsiteltäväksi, Seuran lakimies Enos Finlason, itsekin todistaja, kumosi menestyksellisesti nämä ”perustelut”. Niinpä rakennuskomitea suostui anomukseen ja hylkäsi Englannin kirkon maallikoita edustaneen asianajajan esittämät vastalauseet. Asia sai osakseen laajaa ja jatkuvaa julkisuutta paikallisessa lehdistössä vastalauseen esittämishetkestä lähtien aina siihen saakka, kun anomukseen suostuttiin.

Papisto ja kirkon toimikunta päättivät olla alistumatta ja koettivat kiertää päätöksen. Ne jättivät valituksen koko kaupunginvaltuustolle – sen jälkeen kun valtuutetut olivat jo allekirjoittaneet piirustukset ja luovuttaneet ne anojille ja kun rakentaminen oli jo alkanut.

RAKENNUSLUVAN PERUUTTAMINEN

Pormestari, joka kuului kaupungin rakennuskomiteaan ja joka oli äänestänyt anomusta vastaan, määräsi rakentamisen lopetettavaksi ja piirustukset palautettaviksi. Hän väitti, ettei niitä oltu asianmukaisesti allekirjoitettu – etteivät kaupungininsinööri ja kaupunginsihteeri olleet tehneet sitä henkilökohtaisesti, kuten laki vaati. Tämän juonittelun tarkoituksena oli pakottaa asia uuteen käsittelyyn rakennuskomitean edessä siinä toivossa, että papit voisivat sen aikana taivuttaa komitean muuttamaan päätöksensä heidän hyväkseen.

Komitean puheenjohtaja, Cleveland Walker, joka oli oikeudenmukainen mies, päätti hankkia lainopillisen lausunnon vastalauseesta ennen uutta käsittelyä. Ja sen hän tekikin. Lainopillisessa lausunnossa todettiin, että rakennuspiirustukset oli asianmukaisesti allekirjoitettu, että ne tulee palauttaa anojille ja että rakennustyötä voidaan jatkaa. Lausunnossa mainittiin lisäksi, että jos kaupunginsihteerin ja kaupungininsinöörin henkilökohtaisen nimikirjoituksen puuttuminen piirustuksista tekee rakennuksen laittomaksi, niin sadat muutkin rakennukset olisivat laittomasti rakennettuja, ja ne pitäisi purkaa, koska niiden piirustukset on allekirjoitettu samalla tavoin. Näin Englannin kirkko ja Jamaikan kirkkojen neuvosto (kahdeksaa uskontokuntaa edustava elin, joka oli lähettänyt jokaisen siihen kuuluvan järjestön päämiehen allekirjoittaman vastalausekirjeen) hävisivät jälleen kerran taistelun Jehovan kansaa vastaan.

Uskonnolliset vastustajat aloittivat silloin todistajienvastaisen sanomalehtikirjoittelun, jota johti eräs suosittu kolumnisti. Seuraavaksi hallitus – ilmeisesti uskonnollisten johtajien vaikutuksesta – kieltäytyi uusimasta päättynyttä lupaa, joka olisi sallinut kahden lähetystyöntekijän, Louis ja Cora Woodsin, jäädä maahan. Paikalliset todistajat tekivät asian hyvin tunnetuksi. Monet seurakunnat esittivät vastalausepäätöksiä tätä peruutusta kohtaan ja toimittivat ne edelleen hallitukselle. Lopulta hallitus taipui ja jatkoi lähetystyöntekijöiden oleskelulupaa.

KIRJALLISUUDEN TUONTIA RAJOITETAAN JÄLLEEN

Jo ennen kuin Woodsien oleskelulupaa oli jatkettu, asianomaiset viranomaiset saivat määräyksen olla myymättä Vartiotorni-seuralle ulkomaanvaluuttaa Jamaikaan tuotavan kirjallisuuden maksamista varten. Niinpä eräs kirjallisuuslähetys pidätettiin tulosatamassa ja lopulta se poltettiin (Raamattuja lukuun ottamatta), vaikka asiakirjat todistivat, että Brooklynin päätoimisto halusi antaa lähetyksen lahjoituksena. Kirjallisten vastalauseitten ja 145000 ihmisen (enemmän kuin joka 14. jamaikalaisen) allekirjoittaman anomuksen jälkeen annettiin lupa tuottaa kirjallisuutta Englannista, mutta ei Yhdysvalloista. Yhdysvalloista oli lupa tuoda vain Raamattuja. Kun vastalausekirjeitä ja vetoomuksia tuli lisää sekä paikkakunnalta että Englannista (koska maa oli yhä Englannin alaisuudessa), hallitus antoi vihdoin 19. heinäkuuta 1954 luvan tuoda kirjallisuutta Yhdysvalloista lahjoituksena. Tämä järjestely on yhä voimassa ulkomaisen valuutan niukkuuden takia.

VELI KNORR VIERAILEE UUDELLEEN

Ennen tätä yritystä vaientaa todistajat ja vaikeuttaa heidän saarnaamistoimintaansa veli Knorrin ja veli Henschelin vierailu vahvisti ja valmisti veljiä tätä koetusta varten.

Neljän vuoden aikana veli Knorrin ensimmäisestä vierailusta oli jo tapahtunut niin huomattavaa kasvua, että oli aika laatia suunnitelmia lisälaajennusta varten. Julistajien määrä Kingstonissa oli kasvanut 25 prosenttia. Siksi nimitettiin veli Robert Clarken johdolla toimiva rakennuskomitea, jonka tehtäväksi annettiin hankkia tontti ja huolehtia kahden uuden valtakunnansalin rakentamisesta kahta perustettavaa uutta seurakuntaa varten. Toinen niistä oli Pohjoinen seurakunta, juuri se seurakunta, jonka salin rakentaminen herätti papiston vihan, kuten edellä kerroimme. Ei ihme, että eräs sanomalehti julkaisi kuvan salista ja varusti sen tekstillä: ”Kirkko, jonka polemiikki rakensi.”

PYÖRREMYRSKYN TUHOT AIKAASAAVAT RAKKAUDEN ILMAUKSIA

Vuoden 1951 kesällä iski raivokas pyörremyrsky Jamaikaan ja tappoi 168 ihmistä. Sen rakennuksen katto, jossa haaratoimisto ja lähetyskoti sijaitsivat, lensi taivaan tuuliin, mutta kukaan veljistä ei loukkaantunut. Tuhannet ihmiset, myös monet veljet, jäivät kodittomiksi tai menettivät omaisuutensa. Yhdysvalloissa asuvat todistajat ilmaisivat heti anteliasta vastakaikua. Tonneittain vaatteita lähetettiin hätään joutuneitten auttamiseksi. Se oli käytännön osoitus siitä rakkaudesta, joka sitoo Jehovan kansan kansainväliseksi veljesjoukoksi. Tämä rohkaisi suuresti veljiä menemään eteenpäin ja lohduttamaan kärsiviä ja selittämään heille, kuka on syypää maailman ahdinkoon.

UUSI HAARATOIMISTORAKENNUS

Vuonna 1954 veli M. G. Henschel vieraili vyöhykevalvojana ja ehdotti, että haaratoimistorakennuksen rakenteiden kunnon toteamiseksi tehtäisiin tarkastus. Näin tehtiin, ja uuden haaratoimistorakennuksen tarve vahvistui. Veli Knorr vieraili maassa seuraavana vuonna ja antoi luvan tontin hankkimiselle ja piirustusten laatimiselle uutta haaratoimistoa ja lähetyskotia varten. Sopiva tontti löytyi pian osoitteesta 41 Trafalgar Road Saint Andrew’n esikaupunkialueelta, ja rakennuspiirustukset laadittiin ja jätettiin rakennusviranomaisille.

Vuoteen 1957 mennessä oltiin valmiita aloittamaan haaratoimiston rakennustyöt. Paikalliset todistajat tukivat hanketta lainoin ja lahjoituksin. Rakennus vihittiin 31. elokuuta 1958, ja vihkiäisissä oli läsnä 1276 henkeä.

ENSIMMÄINEN KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Vuonna 1966 Jamaika valittiin yhdeksi niistä monista paikoista, joissa suunniteltiin pidettävän kansainvälinen konventti tuona vuonna. Paikallisia todistajia pyydettiin ensimmäistä kertaa toimimaan kansainvälisen kokouksen isäntinä. He järjestivät innokkaasti majoituksen ja kiertomatkat ja omaksuivat kaikki muutkin suureen konventtiin liittyvät vastuut. He olivat innoissaan saadessaan vieraita 18 maasta, muun muassa 246 konventtivierasta Englannista ja 218 Yhdysvalloista. Esitelmä kokosi suurimman kuulijakunnan, mitä Jehovan todistajien konventeissa Jamaikassa oli siihen mennessä ollut – 9458.

Kasvu jatkui 1970-luvun alkaessa. Vuonna 1970 Herran illallisella oli läsnä enemmän kuin koskaan – 13359 henkeä. Saarnaaminen jatkui tämän vuosikymmenen aikana hellittämättömänä. Maassa vallitsi vapaus saarnata hyvää uutista ja kokoontua yhteen. Siitä huolimatta oli ongelmiakin, jotka muistuttivat siitä, että Jamaikassa oli yhä Valtakunnan totuuden vihollisia.

VALTAKUNNANSALIA VASTUSTETAAN JÄLLEEN

Esimerkiksi vuonna 1978 jätettiin Kingstonin rakennusviranomaisille piirustukset valtakunnansalin rakentamiseksi kaupungin luoteisosaan. Kaupungin suunnitteluvirasto vaati piirustuksia muutettaviksi siten, että rakennuksesta tulisi näyttävämpi, tai niin kuin he sen ilmaisivat, että ”se kohottaisi alueen tasoa”. Vaikka tämä merkitsi paljon kalliimpaa rakennusta, niin vaatimuksiin suostuttiin, ja kaikkien muiden kaupungin virastojen hyväksymät piirustukset saivat kaupunginvaltuuston suunnitteluviraston ja rakennuskomitean hyväksymyksen.

Mutta aivan samoin kuin vuosina 1952 ja 1953, jolloin valtakunnansalihanke herätti vastustusta, niin nytkin tontti sijaitsi lähellä tuon alueen anglikaanista kirkkoa, ja sen pappi vastusti ehdottomasti valtakunnansalin rakentamista niin lähelle kirkkoaan.

Rakentaminen oli kuitenkin jo alkanut, ennen kuin pappi tajusi, että tontille oli nousemassa valtakunnansali. Pappi otti yhteyttä kaupunginvaltuustossa oleviin poliittisiin ystäviinsä, jotka puolestaan herättivät kysymyksen siitä, onko kaikkia rakennusmääräyksiä noudatettu. Yksi määräyksistä kuuluu, että rakennussuunnitelmasta on ilmoitettava näkyvästi tontilla, jotta rakentamista vastustavat voisivat jättää kirjallisen vastalauseen määräaikaan mennessä. Koska pappi ei ollut nähnyt sellaista ilmoitusta, hän luuli, että tätä määräystä oli laiminlyöty. Hänen harmikseen kaupunginsihteeri ilmoitti asiaa tiedustelleille kaupunginvaltuutetuille, että anojat olivat noudattaneet kaikkia määräyksiä.

PAPIN VÄÄRÄ SYYTÖS

Tämä vastustaja ryhtyi seuraavana toimenpiteenään levittämään lehtistä, jossa väitettiin, että valtakunnansali rahoitetaan CIA:n (Yhdysvaltain tiedustelupalvelun) varoilla. Hän esitti tämän perusteettoman syytöksen, koska tähän aikaan jotkin poliittiset ainekset, kuten tämäkin pappi, väittivät, että CIA oli kaatamassa Jamaikan silloista hallitusta.

Tietenkään tässä syytöksessä salin rakentamisvarojen alkuperästä ei ollut mitään perää, kuten eräs paikallinen sanomalehden toimittaja ripeästi huomautti kumotessaan papin väitteen. Hän kirjoitti: ”Jehovan todistajat – – uskovat Jeesuksen Kristuksen puhdistamaan tulevaisuuden maahan, jossa vanhurskaus on asuva – – jossa ihminen ei riistä toistansa. – – Jehovan todistajat uskovat kuitenkin puhtaasti hengelliseen ratkaisuun, eivätkä he tervehdi Yhdysvaltain lippua eivätkä mitään muutakaan lippua. He eivät myöskään laula Yhdysvaltain eivätkä minkään muunkaan maan kansallislaulua. He voivat tuskin muodostaa CIA:n kirkkoa.”

Koska asia oli jo ratkaistu, eikä pappi pystynyt estämään rakentamista, hän kirjoitti kaupunginvaltuustoon ja ehdotti, että vastaisuudessa kaikkia kirkkorakennuksia koskevat anomukset jätettäisiin paikallisen Jamaikan kirkkojen neuvoston suositeltaviksi, ennen kuin rakennuskomitea hyväksyisi ne. Kaupunginvaltuusto on viisaasti jättänyt ehdotuksen omaan arvoonsa ainakin tähän asti.

VALTAKUNNANSALI VALMISTUU JA VIHITÄÄN

Tällä välin valtakunnansali valmistui aikataulun mukaisesti, sillä monet veljet ja sisaret käyttivät runsaasti aikaansa ja kykyjään auttaakseen rakentamisessa, varsinkin viikonloppuisin ja loma-aikoina. Tarvikkeitten hinta nousi jyrkästi rakentamisen aikana, minkä johdosta todelliset kustannukset nousivat kaksinkertaisiksi arvelluista. Auttaakseen peittämään kustannusten nousun monet sisaret leipoivat kookospähkinäkakkuja ja -piirakoita, myivät niitä ja lahjoittivat rahat. Toiset keräsivät virvoitusjuomapulloja, vaihtoivat ne rahaksi ja luovuttivat varat rakennusrahastoon. Sali valmistui, ja se vihittiin 15. lokakuuta 1980. Vihkiäispuheen piti veli U. V. Glass Brooklynin Beetelistä täpötäydelle 1830 hengen kuulijakunnalle. Salissa kokoontuu nyt kolme seurakuntaa, ja sitä käytetään myös konventtisalina kierroskonventteja pidettäessä. Jehova auttoi siis jälleen kerran kansaansa saamaan voiton vastustuksesta.

ÄKILLISEN TULVAN AIHEUTTAMA TUHO

Rakkaus, joka sitoo Jumalan kansan yhdeksi maailmanlaajuiseksi veljesseuraksi, korostui kesäkuussa 1979, kun epätavallinen, äkillinen tulva aiheutti katastrofin saaren länsiosassa. Tulvavedet huuhtoivat mukaansa taloja ja siltoja, hukuttivat kotieläimiä ja tuhosivat sadot. 30 ihmistä menetti henkensä, kun tulvivat vedet yhtäkkiä nielaisivat heidät yöllä.

Kuultuaan onnettomuudesta veli Louis Rochester, vanhin ja kaupunginvalvoja, joka asuu runsaan 100 kilometrin päässä, toimi ripeästi. Hän lainasi rahaa, osti ruokatarvikkeita, lastasi ne pieneen kuorma-autoon ja lähti onnettomuuspaikalle viemään apua hätään joutuneille veljille. Koska monet tiet olivat kulkukelvottomia, hänen täytyi käyttää kiertoteitä, ja näin matkaa kertyi yli 320 kilometriä. Mutta veli Rochester teki sen, ja veljet olivat hyvin kiitollisia hänen rakkaudenteostaan.

Veli Rochesterin palatessa kotiinsa häntä odotti siellä 40 pakettia. Ne sisälsivät haaratoimiston lähettämiä lahjavaatteita. Niinpä hän lähti vaimonsa kanssa uudelleen matkaan ja vei kiitollisille veljille heidän tarvitsemiaan vaatteita. Tulvavesien muodostama järvi oli eristänyt yhden veljien ryhmän, ja heille piti tarvikkeet toimittaa veneellä.

KIERROSVALVOJAN VAARALLINEN MATKA

Kierrosvalvoja Edgar Patterson palveli erästä seurakuntaa monen kilometrin päässä onnettomuusalueella sijaitsevasta Savanna la Marista. Kuultuaan onnettomuudesta hän keräsi ruokatarvikkeita anteliailta veljiltä, pakkasi ne autoonsa ja lähti vaimonsa kanssa kohti Savanna la Maria. Hän pääsi noin 30 kilometrin päässä sijaitsevaan Whitehouse-nimiseen rannikkokaupunkiin saakka, mutta ei voinut ajaa pidemmälle tulvivien teiden takia. Siksi hän vuokrasi pienen soutuveneen ja tuli loppumatkan meritse. Se oli myrskyinen matka myllertävässä aallokossa. Pelätessään veneen kaatuvan minä hetkenä hyvänsä sisar Patterson lauleli Valtakunnan lauluja ja rukoili sydämensä pohjasta turvallista matkaa. Venemies oli kuitenkin hyvä soutaja, ja he pääsivät lopulta turvallisesti Savanna la Mariin ja jakoivat ruoan suurta arvostusta ilmaiseville veljille ja kiinnostuneille.

VARJELUS POLIITTISTEN VÄKIVALTAISUUKSIEN KESKELLÄ

Vuonna 1980 Jamaikassa pidettiin viidennet yleiset vaalit sen itsenäistyttyä Isosta-Britanniasta vuonna 1962. Vaaleja edelsi väkivaltaisin vaalikampanja, mitä oli koskaan käyty. Sadat ihmiset menettivät henkensä, ja Jumalan valtakunnasta saarnaaminen oli erittäin vaarallista joillakin alueilla, joilla käytiin tulitaisteluja yötä päivää. Jehovan todistajien puolueettomuus suojeli heitä, eikä yksikään todistaja menettänyt henkeään. Seuraava kokemus osoittaa, miten Jehova suojeli niitä kansaansa kuuluvia, jotka asuivat ja saarnasivat kaikkein väkivaltaisemmilla alueilla.

Eräs vanhin oli uusintakäynnillä juuri, kun samalla kadulla puhkesi tulitaistelu. Hän kertoi: ”Käynnin jälkeen koetin päästä nopeasti pois alueelta. Matkan varrella minua lähestyi joukko miehiä, jotka sanoivat: ’Sinähän taidat olla poliisi!’ [Tuolloin tapettiin monia poliiseja.] Selitin nopeasti olevani Jehovan todistaja, ja näytin mukanani olleita julkaisuja ja traktaatteja. Se tyydytti heitä ja pelasti henkeni. Annoin jokaiselle traktaatin ja jatkoin matkaani.”

Kun eräs sisar oli matkalla kokoukseen, muuan miesryhmä pysäytti ja tarkasti hänet. He ottivat hänen kirjansa ja rahansa. Sisar sanoi miehille: ”Olen menossa valtakunnansaliin, ja tarvitsen noita kirjoja, jotka te otitte minulta, ja raha on lahjoitusta varten.” He palauttivat hänelle kaiken.

”VAROVAISIA KUIN KÄÄRMEET”

Noilla levottomilla alueilla asuvat todistajat joutuivat soveltamaan Jeesuksen opetuslapsilleen antamaa ohjetta olla ”varovaisia kuin käärmeet ja silti viattomia kuin kyyhkyset”. (Matt. 10:16) Joidenkuiden oli aika ajoin käytettävä eri teitä mennessään seurakunnankokouksiin. Veljet joutuivat usein kääntymään takaisin ja kokeilemaan toista tietä. Kokouspaikalle pääsy vaati monilta sellaisia fyysisiä ponnisteluja, että he olivat aivan uuvuksissa, mutta heidän asennettaan kuvaavat hyvin erään tienraivaajan sanat: ”En jäänyt kertaakaan pois kokouksesta tänä väkivaltaisena aikana.” Eräs toinen julistaja sanoi: ”Vuosikirjan kokemukset siitä, mitä veljet ovat muissa maissa joutuneet kärsimään, auttoivat minua suuresti.”

Väkivallan täyttämillä alueilla oli kenttäpalvelussuunnitelmia tarkistettava. Jos alueella käytiin melkoista tulitaistelua, kenttäpalvelusta lykättiin muutamalla päivällä, kunnes tilanne rauhoittui. Vanhimmat ottivat johdon työskentelyssä veljien kanssa. Jotta veljet olisi helposti tunnistettu, he pitivät käsissään Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä. Kenttäpalveluksen jälkeen koko ryhmä kokoontui määräaikaan määräpaikassa, jotta kaikki voitaisiin laskea ennen kentältä lähtöä.

PUOLUEETONTA ASENNETTA KUNNIOITETAAN

Useimmat ihmiset kunnioittivat Jehovan todistajien puolueetonta asennetta poliittiseen toimintaan nähden. Esimerkiksi eräällä alueella kirjantutkistelupaikkaa vastaan hyökättiin kivillä ja muilla heittoaseilla. Kesken hyökkäyksen talossa asuvat todistajat menivät Vartiotorni- ja Herätkää-lehdet käsissään ulos ja pitivät niitä korkealla huutaen samalla toistuvasti: ”Me emme ole sekaantuneet politiikkaan!” Hyökkäys taukosi heti. Estääkseen sen toistumisen veljet kirjoittivat talon seinään: ”Jehova on pelastuksemme”, ja liimasivat useita Vartiotorni- ja Herätkää-lehden kansilehtiä ikkunaruutuihin. Jonkin ajan kuluttua hyökkääjät palasivat alueelle. He hävittivät useita koteja kivillä, kotitekoisilla pommeilla ja muilla heittoaseilla, mutta jättivät rauhaan sen kodin, jossa kirjantutkistelu pidettiin.

Kun ryhmä veljiä oli kerran poliittisten väkivaltaisuuksien vuoksi muuttamassa pois asuinalueeltaan, 14 aseellista miestä pysäytti kuorma-auton, jossa oli heidän tavaransa, ja kysyi kuljettajalta: ”Mitä miehiä autossa on – työväenpuoluelaisia vai sosialisteja?” (Nämä kaksi puoluetta taistelivat keskenään.) Veljet vastasivat: ”Me olemme Jehovan todistajia.” Jotkut aseellisista miehistä nousivat autoon ja tekivät pistokokeen. He avasivat erään veljen laukun ja näkivät hänen Raamattunsa, Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä sekä muita Vartiotorni-seuran julkaisuja. Tämä sekä todistajien selitys, että he ovat poliittisesti puolueettomia, koska he uskovat ja luottavat Jeesuksen Kristuksen johtamaan Jehovan valtakuntaan, tyydytti miehiä. ”Hyvä on. Voitte kaikki jatkaa matkaa”, sanoivat aseelliset miehet. Veljet tekivät niin ja kiittivät Jehovaa.

Vaalipäivänä eräs vanhin ja hänen vaimonsa vietiin väkisin äänestyskoppiin, ja heitä uhattiin väkivallalla, elleivät he äänestäisi. He säilyttivät puolueettomuutensa, vaikka heitä pahoinpideltiin fyysisesti. Myöhemmin heidän täytyi lähteä kodistaan, mutta rakkaudelliset veljet ottivat heidät luokseen, ja he ovat yhä onnellisia ja toimeliaita Jehovan palveluksessa. Joitakuita uhkailtiin heidän puolueettomuutensa tähden, mutta Jehova suojeli kansaansa, eikä kukaan kärsinyt vakavaa vahinkoa.

TILANNE RAUHOITTUU JOSSAKIN MÄÄRIN

Maan tilanne on sen jälkeen jossakin määrin rauhoittunut. Vaikka saarella ei ole koskaan lakattu saarnaamasta Valtakuntaa, kasvunopeus on hidastunut verrattuna 1940-luvun puolivälistä 1960-luvun alkupuolelle vallinneeseen tilanteeseen. Yksi syy tähän on se, että monet julistajat ovat Jamaikan huonon taloudellisen tilanteen vuoksi muuttaneet siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Englantiin.

EDISTYSTÄ MUUTTOLIIKKEESTÄ HUOLIMATTA

Kaikesta huolimatta saavutettiin uusi julistajahuippu palvelusvuonna 1985, jolloin 7737 julistajaa osallistui saarnaamistyöhön. Keskimäärin raportoitiin 6807 Raamatun kotitutkistelua. Raamatun tutkimisen apuväline Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä on osaltaan edistänyt tätä raamatuntutkistelujen määrän valtavaa kasvua. Tätä kirjaa on sen ilmestyttyä levitetty yli 40000 kappaletta, ja sillä on ollut suuri vaikutus saarnaamistyöhön. Eräs sanomalehden toimittaja auttoi tämän kirjan mainostamisessa. Hän kirjoitti siitä ylistävästi ja sanoi muun muassa: ”Todistajia kannattaa kuunnella. Ellet voi sallia heidän työntää jalkaansa oven väliin, niin hanki kaikin mokomin kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä.”

Saarelle jääneet jatkavat tosiaan innokkaasti Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista kootakseen ne monet lampaankaltaiset ihmiset, jotka asuvat tässä kauniissa maassa. Herran illallisella vuonna 1985 läsnä olleitten suuri määrä – 21250 – osoittaa, että vielä on paljon koottavaa. Seuraava kokemus osoittaa, että vielä on todellakin ihmisiä, jotka haluavat ottaa lujan asenteen Valtakunnan puolelle.

Eräs mies torjui monet kutsut tulla valtakunnansaliin, vaikka hän kävi muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa. Myöhemmin hän hankki yhden Seuran lehden, joka käsitteli verensiirtokysymystä, ja se teki häneen suotuisan vaikutuksen. Nyt hän halusi tulla valtakunnansaliin. Hän arvosti raamatullista puhetta, joka valotti Jumalan tarkoitusta ihmisen suhteen. Myös todistajien ystävällisyys teki häneen vaikutuksen. Tämä kaikki sai hänet etsimään käsiinsä ja lukemaan jokaisen kirjan ja lehden, jotka hän oli aikaisemmin hankkinut Jehovan todistajilta. Pian hän hyväksyi Raamatun kotitutkistelun, ja nyt hän ja kaksi hänen perheensä jäsentä ovat vihkiytyneitä Jehovan palvelijoita.

Tämän maan lähes 8000 todistajaa toivovat, että vielä monet muut ryhtyvät tämän perheen tavoin etsimään ensin Valtakuntaa ja varmistavat siten etunsa osallistua tämän maan muuttamiseen kauniiksi paratiisiksi, joka ihanuudessaan ylittää sen, mikä on hankkinut Jamaikalle nimen paratiisisaari.

Jamaikan saarnaamistyön historia olisi kuitenkin epätäydellinen ilman raporttia Caymansaarilta – pieneltä kolmen korallisaaren ryhmältä, joka sijaitsee noin 320 kilometriä luoteeseen Jamaikasta ja joka yhä on Englannin hallinnassa.

CAYMANSAARET

Tämän saariryhmän muodostavat Grand Cayman, Little Cayman ja Cayman Brac ja täällä asuu noin 19000 ihmistä. Pääkaupunki Georgetown sijaitsee suurimmalla saarella, Grand Caymanilla. Jamaikan haaratoimisto valvoo täällä tehtävää Valtakunnan työtä. Edesmennyt veli P. H. Davidson kävi Grand Caymanilla vuonna 1929 ja kylvi totuuden siemeniä. Hän teki uuden matkan vuonna 1937 ja yritti tavoittaa mahdollisimman monet sen 6000 asukkaasta. Hän saarnasi myös Cayman Bracilla. Veli Davidson kuvaili toista käyntiään saarella seuraavasti:

”Kaikenlaiset uskonnot ovat edustettuina näillä saarilla. Cayman Bracin entinen kuvernööri H. W. Rutty on ollut innokas totuuden kannattaja noin 25 vuotta. Kansa sen sijaan vastustaa katkerasti totuutta. Jotkut lähettävät sanansaattajia varoittamaan toisia siitä, että se jamaikalainen mies, joka ei usko helvettiin, on tullut. En ole koskaan nähnyt missään sellaista vastustusta tavallisen kansan keskuudessa. Jotkut uhkasivat jopa ruumiillisella väkivallalla.”

ASENTEET MUUTTUVAT

Caymansaarten asukkaiden suhtautuminen totuuteen on noista päivistä muuttunut jyrkästi. Mikä on aiheuttanut muutoksen? Ehkä se, että kun Vartiotorni-seuran presidentti N. H. Knorr vieraili Jamaikassa vuonna 1950 hän ehdotti, että Caymansaarille lähetettäisiin kaksi lähetystyöntekijää Jamaikasta. Aleck Bangle ja Louis Woods valittiin lähetettäviksi.

Mukanaan 16 laatikollista kirjoja he nousivat laivaan ja saapuivat Georgetowniin kaksi päivää myöhemmin. Heidän sallittiin nousta maihin, mutta kirjallisuus pidätettiin, koska viranomaiset luulivat kiellon olevan yhä voimassa Jamaikassa, jonka alusmaa Caymansaaret silloin oli. Kun asia tarkastettiin hallituksen virallisesta lehdestä Jamaica Gazettesta, varmistui, että kielto oli kumottu marraskuussa 1945, ja kirjallisuus annettiin veljille.

Lähetystyöntekijöiden tarkoituksena oli kylvää Valtakunnan totuuden siemeniä kaikkialle saareen. Veli Bangle muistelee, että he hankkivat kaksi polkupyörää ja kävivät läpi koko Grand Caymanin saaren. He aloittivat syrjäisiltä alueilta, kylistä, pikkukaupungeista ja maalaiskylistä ja tulivat viimeiseksi pääkaupunkiin. Hän sanoi, että syynä tällaiseen menettelyyn oli se, että he saisivat käytyä muun osan saaresta, ennen kuin pääkaupungissa, Georgetownissa, olevat viranomaiset ehtisivät kuulla siitä ja peruuttaa veljien oleskeluluvan saarilla, jos he osoittautuisivat vastustajiksi.

Lähetystyöntekijät havaitsivat asukkaat hyvin ystävällisiksi, joten tilanne oli aivan päinvastainen kuin se, jonka veli Davidson oli kohdannut vuonna 1937. Lähetystyöntekijöitä pyydettiin aina sisälle, ja siellä heidän oli kuunneltava koko perheen historia, ennen kuin he vihdoin pääsivät todistamaan. Kuuden viikon kuluttua pääsaari oli käyty kirjallisuutta tarjoten, ja Louis Woods siirtynyt Cayman Bracille ja käynyt koko saaren. Noilla kahdella saarella levitettiin noin 2000 julkaisua, mikä on varsin paljon, kun otetaan huomioon, että lähetystyöntekijät viipyivät saarilla vain seitsemän viikkoa.

KYLVETYN SIEMENEN KASTELEMINEN

Vuonna 1952 kaksi Gileadin käynyttä jatkoi saarilla tehtyä työtä, ja useita Raamatun kotitutkisteluja aloitettiin. West Bayhin Grand Caymaniin perustettiin lähetyskoti ja kokoustoiminta järjestettiin. Vuoden 1956 heinäkuuhun mennessä kahdeksan ihmistä osallistui lähetystyöntekijöiden kanssa saarnaamistyöhön. Kymmenen kuukauden kuluttua lähetystyöntekijöiden oli lähdettävä saarelta, mutta tulevan laajennuksen perustus oli laskettu.

Vuonna 1959 perustettiin Georgetowniin 12 julistajan seurakunta erikoistienraivaajien erinomaisen työn ansiosta.

Erikoistienraivaajien lähdettyä saarelta veli Wilbert Sterling, joka asui Grand Caymanilla, nimitettiin seurakunnanvalvojaksi huolehtimaan Valtakunnan eduista siellä. Hän palvelee yhä vanhimpana seurakunnassa, vaikka hän menetti näkönsä vuosia sitten. Hän on erinomainen esimerkki, ja vammastaan huolimatta hän pitää yhä esitelmiä.

Richard Dunning ja hänen vaimonsa Eileen ilmaisivat vastakaikua Caymansaarten suureen tarpeeseen ja lähtivät Englannista vuonna 1971 palvellakseen siellä. He ovat tehneet paljon vahvistaakseen aiemmin saarilla käyneiden todistajien herättämää kiinnostusta. Veli Dunning on nyt saarten vakituinen kansalainen, ja hän palvelee vanhimpana Georgetownin seurakunnassa.

Eräs veli Dunningin ystävä, Caymansaarilla asuva liikemies, lahjoitti tontin, jolle on rakennettu kaunis valtakunnansali. Kasvu on ollut tasaista vuosien kuluessa, ja palvelusvuonna 1985 saavutettiin uusi 62 julistajan huippu. Nyt suunnitellaan toisen seurakunnan perustamista pääsaarelle.

KONVENTIT HERÄTTÄVÄT KIINNOSTUSTA

Georgetownin seurakunta kuuluu Jamaikan kierrokseen numero 2, mutta matkakustannusten takia ei ole käytännöllistä pitää kierroskonventtia Grand Caymanilla, koska useimmat kierroksen julistajat asuvat Jamaikassa eivätkä pääsisi konventtiin. Samasta syystä useimmat Caymansaarten julistajat eivät voi tulla Jamaikan kierroskonventteihin. Jotta Caymansaarilla asuvat veljetkin saisivat hyötyä konventeista, on Georgetownissa pidetty kierroskonventteja, joissa on ollut pelkistetty ohjelma. Veljiä kaikkialta Jamaikasta on kutsuttu konventtiin, ja heitä varten on järjestetty tilauslentoja.

Ensimmäinen tällainen konventti pidettiin vuonna 1970, ja läsnä oli 94 henkeä. Toinen pidettiin kaksi vuotta myöhemmin, ja kaksi tilauslentokonetta toi sinne yli 200 veljeä. Kolmas konventti pidettiin 2.–3. toukokuuta 1982, ja jälleen tuli Jamaikasta ystäviä kahdella koneella. Nämä yhteenkokoontumiset ovat rohkaisseet Caymansaarten veljiä ja antaneet hyvän todistuksen saarten asukkaille.

Ihmiset ovat pysyneet hyvin ystävällisinä ja vastaanottavaisina, ja tulevaisuuden kasvunäkymät ovat hyvät. Aika ajoin veljiä tulee komennustöihin saarelle muista maista, ja tämä vahvistaa edelleen seurakuntajärjestöä.

Caymansaaret kuuluvat epäilemättä niihin saariin jotka ovat vastanneet Psalmissa 97:1 olevaan kehotukseen: ”Herra [Jehova, UM] on kuningas! – – iloitkoot saaret, niin monta kuin niitä on.”

[Kartat s. 74]

(Ks. painettu julkaisu)

JAMAIKA ja Caymansaaret

CAYMANSAARET

Little Cayman

Cayman Brac

West Bay

Grand Cayman

Georgetown

[Kartta]

KARIBIANMERI

Montego Bay

Falmouth

Savanna la Mar

Annotto Bay

Whitehouse

Port Antonio

Mandeville

Spanish Town

Kingston

[Kuva s. 68]

Patrick Davidson oli ensimmäinen jamaikalainen, joka otti vastaan totuuden Jamaikassa (kuvassa todistamassa Caymansaarilla)

[Kuva s. 77]

Kingstonin seurakunnan jäsenet käyttivät tätä bussia todistaessaan sunnuntaisin maaseudulla

[Kuva s. 79]

Amy Foote (kuvassa oikealla) ja ääniauto, jota hän käytti

[Kuva s. 80]

Robert Logan, lääkäri joka todisti kaikille potilailleen

[Kuva s. 82]

Thomas Banks palveli haaratoimistonvalvojana monia vuosia

[Kuva s. 84]

Edgar Carter ja polkupyörä jota hän käytti kierrostyössä

[Kuva s. 90]

Ensimmäiset Jamaikaan saapuneet Gileadin käyneet. Vasemmalta oikealle: Lee Dillon, Aleck Bangle, Edgar Carter ja William Johnson

[Kuva s. 92]

Theodore Nunes, räätälimestari joka todisti Englannin entiselle pääministerille David Lloyd Georgelle

[Kuva s. 95]

Valtakunnansali, joka herätti pappien vastustuksen vuosina 1952 ja 1953

[Kuva s. 98]

Nykyinen haaratoimistorakennus

[Kuva s. 103]

Vuonna 1980 valmistunut valtakunnansali, jota käytetään myös konventtisalina