Zimbabwe

KATSO tämän Vuosikirjan etukannen sisäpuolta. Juoksuta sormeasi Afrikan mantereen eteläosaan. Sieltä löydät pienen Zimbabwe -nimisen sisämaan (entiseltä nimeltään Etelä-Rhodesia ja Rhodesia). Se sijaitsee Limpopo- ja Sambesijoen välissä. Sen pohjoispuolella on Sambia, itäpuolella Mosambik, ja etelässä ja lännessä ovat rajanaapureina Etelä-Afrikka ja Botswana.

Nimi ”Zimbabwe” johtuu monista tässä maassa sijaitsevista muinaisista kiviraunioryhmistä, joista useimmat on alun perin  muurattu ilman laastia – todella taidokasta työtä. Itse nimen on selitetty merkitsevän ’kivistä paikkaa’ tai ’kunnianarvoisia taloja’. Jotkut sanovat sen tarkoittavan ’linnan pihaa tai päällikön huomattavaa paikkaa’. Onpa sen täsmällinen merkitys mikä tahansa, se viittaa vaikuttaviin kivirakennelmiin, jotka todistavat kerran kukoistaneesta kulttuurista. Ja nyt se on koko maan virallinen nimi.

Tämän maan poliittinen historia on ollut suurimmalta osaltaan rauhallinen. Ilmeinen poikkeus tästä oli 1970-luvulla käyty todellinen sota, joka kesti lähes vuosikymmenen. Sotaa käytiin enemmistövallasta. 1920-luvun alusta vuoteen 1965 maa oli Englannin alainen siirtomaa, jolla oli valkoinen vähemmistöhallitus. Kun Englanti sitten vuonna 1965 kieltäytyi myöntämästä sille itsenäisyyttä ilman enemmistöhallitusta, niin hallitus julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi. Tyytymättömyyden siemenet alkoivat itää ja kasvaa, kunnes lopulta kapina vähemmistöhallitusta vastaan puhkesi maanlaajuiseksi sodaksi, joka päättyi vasta 1980. Tuona vuonna maassa järjestettiin ensimmäiset vaalit enemmistöhallituksen aikaansaamiseksi. Samaan aikaan omaksuttiin uusi nimi ”Zimbabwe”.

LUONNONVARAT

Zimbabwen ilmasto on miellyttävämpi kuin voi toivoa: kesällä saadaan viileitä virkistäviä sateita, ja talvella on lämmintä ja aurinkoista. Entä lämpötila? Se on lähes ihanteellinen melkein kaikissa osissa maata. Pääkaupungissa Hararessa (entisessä Salisburyssa) korkein keskimääräinen lämpötila on kesällä +28 astetta ja alhaisin talvella +18 astetta.

Suotuisa ilmasto on edistänyt maatalouden kasvua  tässä maassa, jossa on lähes kaikkea. Mikä kiihottaa makunystyröitäsi eniten? Tropiikin mehevät, miedot hedelmätkö, kuten banaanit, papaijat tai mangot? Meillä on niitä. Vai pidätkö enemmän virkistävämmistä hedelmistä, kuten omenoista, päärynöistä, persikoista tai nektariineista? Jos pidät, Zimbabwessa on niitäkin.

Luonnonkauneutta edustavat lännessä kuuluisat Victorian putoukset, yksi nykyisen maailman seitsemästä ihmeestä. Idässä sijaitsevat kauniit vuoristoseudut, jotka tunnetaan Itäisenä ylänkömaana. Välimaastossa eri puolilla maata on eläinpuistoja, joissa on runsaasti villieläimiä.

Mutta vaikka täällä on paljon silmän iloa, niin se mistä haluamme oikeastaan kertoa sinulle, on kaikkein arvokkainta ja koskee niitä, joiden Jehova sanoo profeetta Haggain (2:7) välityksellä olevan ”kaikkien pakanakansojen kalleuksia”. Meilläkin on Zimbabwessa näitä ”kalleuksia”, ihmisiä, jotka omaksuvat tosi palvonnan. Mutta miten he tulivat tänne?

TODISTEITA VARHAISESTA KIINNOSTUKSESTA

On hyvin vaikea sanoa aivan täsmällisesti, milloin Jumalan valtakunnan sanoma ensi kerran tavoitti tämän maan. On kuitenkin merkitty muistiin, että vuonna 1910 Seuran englanninkielistä kirjallisuutta liikkui paljon Malawissa (silloisessa Njassamaassa) pohjoisessa sekä Etelä-Afrikassa. Viimeistään 1920-luvun alkupuolella tämän kirjallisuuden sisältämä sanoma levisi myös Zimbabween (silloiseen Etelä-Rhodesiaan) kiertävien työntekijöiden välityksellä. Tästä pienestä alusta ryhdyttiin muodostamaan tutkisteluryhmiä eri keskuspaikkoihin Mosambikin rajalla  sijaitsevasta Mutaresta aina lännessä sijaitsevaan Hwangeen, joka on suuri kaivoskaupunki lähellä Victorian putouksia.

Eräs niistä, jotka oppivat totuuden noina varhaisina päivinä, oli Hamilton K. Maseko, joka palvelee yhä uskollisesti vanhimpana Pretoriassa Etelä-Afrikassa. Hän kertoo: ”Vuonna 1924 matkustin Njassamaasta Bulawayoon, missä liityin raamatuntutkijoihin. Se mitä nämä ihmiset tutkivat, oli järkevää ja auttoi minua ymmärtämään Raamatun lupauksia.” Hän viipyi siellä kaksi vuotta ennen kuin meni Etelä-Afrikkaan.

Toinen Jumalan totuuden varhaisista saarnaajista Zimbabwessa oli Nason Mukaronda. Hän oli ilmeisesti ensimmäinen, joka kastettiin tässä maassa. Se tapahtui vuonna 1924. Hän ryhtyi kokoajanpalvelukseen vuonna 1947, tuli kierrosvalvojaksi vuonna  1948, ja palvelee yhä hyvissä voimissa erikoistienraivaajana 82 vuoden ikäisenä.

KASVUA KAHDELLA ERI SARALLA

Maassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi kiinnostus Valtakunnan sanomaa kohtaan kasvoi kahdella eri saralla rodun mukaan. Tarkastelkaamme ensin afrikkalaisella kentällä tapahtunutta varhaista edistystä.

Näyttää siltä, että totuus sai varsinaisen jalansijan täällä juuri vuonna 1924. Silloin Nathan Muchinguri oppi totuuden itäisellä alueella. Hän kertoo: ”Totuuden toi meille kaksi miestä Njassamaasta. He eivät tuoneet meille ainoastaan opillista totuutta, vaan sanoivat myös, että jos me haluamme kuulua Jehovan kansaan, meidän on oltava puhtaita myös sydämeltämme ja teoiltamme.” Hänet kastettiin tuona vuonna, ja myöhemmin Seura käytti häntä ensimmäisenä raamatullisen kirjallisuuden kääntäjänä šonan kielelle, jota kansan enemmistö puhui.

Muut, joilla oli tuohon aikaan huomattava osa Valtakunnan työssä, olivat Wilson Stima ja Robin Manyochi. Veli Stima kiinnostui alun perin totuudesta Malawissa vuonna 1925. Hän tuli sitten Zimbabween ja asettui asumaan Mutareen, missä hän osoittautui suureksi avuksi siellä vasta muodostetulle ryhmälle. Myöhemmin hän muutti Bulawayoon, ja vuonna 1948 hänestä tuli yksi varhaisista tienraivaajista. Veli Stima, joka on nyt 76 vuoden ikäinen, on ollut erikoistienraivaajana vuodesta 1955 lähtien.

Toinen veli, Robin Manyochi, aloitti teokraattisen uransa vuonna 1929. Se tapahtui Bulawayossa, Zimbabwen toiseksi suurimmassa kaupungissa, mutta  hänet kastettiin Salisburyssa (nykyisessä Hararessa) vuonna 1932. Saavuttuaan Harareen hän sai pian yhteyden Willie Kuchochaan ja muutamiin muihin, jotka muodostivat alueen ainoan seurakunnan.

He huomasivat kuitenkin kohta, etteivät kaikki seurakuntaan kuuluneet olleet aitoja Jehovan todistajia. Mutta antakaamme veli Manyochin kertoa, mitä tapahtui:

”Vuonna 1932 saimme Kapkaupungin toimistosta kirjeen, jossa sanottiin, että meidän pitäisi alkaa saarnata talosta taloon. Siihen mennessä emme olleet tehneet sitä. Koko seurakunnasta vain veli Kaunda, hänen vaimonsa, Willie Kuchocha ja minä olimme sitä mieltä, että meidän pitäisi noudattaa tätä ohjetta. Sen takia meidät kuitenkin erotettiin seurakunnasta. Mutta myöhemmin muut ymmärsivät, että talosta-taloon-työ on raamatullista, ja he liittyivät jälleen meihin. Entä ne, jotka vastustivat tällaista saarnaamista? Myöhemmin vuonna 1933 lisääntyneestä toimeliaisuudestamme häiriintyneet viranomaiset karkottivat entisen valvojan ja hänen apulaisensa luullen heidän olevan yhä seurakunnan ’johtajia’.”

Veli Manyochilla oli monia värikkäitä kokemuksia varhaisilta totuudessaolovuosiltaan. Kerran hänet tuotiin paikallisen piiripäällikön puheille saarnaamisensa takia. Kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli oppinut nämä asiat, hän vastasi piiripäällikölle: ”Raamatusta, kirjasta, jonka te toitte meille tänne Afrikkaan. Selitän ihmisille vain sen, mitä olen oppinut Raamatusta.”

Robin Manyochi on nyt 85-vuotias. Hän ja hänen vaimonsa Rosie ovat yhä erikoistienraivaajia oltuaan  useita vuosia kierrostyössä. Erään kierrosvalvojan antama raportti veli Manyochista on kiinnostava: ”Tämä vanhus tekee suurenmoista työtä. Hänellä on monia raamatuntutkisteluja. Useimmat julistajat ovat riippuvaisia hänestä.”

VARHAINEN ALKU ENGLANTILAISELLA KENTÄLLÄ

Siirtykäämme nyt englantilaiselle kentälle, jolle totuuden siemeniä alettiin omituista kyllä kylvää samanaikaisesti kuin maan paikalliselle väestölle, vaikkakin eri lähteistä. Kylväminen alkoi vuonna 1921, jolloin kolme veljeä, Henry Ancketill, P. J. deJager ja P. Williams, tekivät Etelä-Afrikassa Kapkaupungissa sijaitsevasta haaratoimistosta lyhyen matkan tähän maahan ja pitivät puheita Bulawayossa  ja Salisburyssa. Heitä seurasivat vuosina 1924 ja 1925 toiset tarkoituksenaan saada työ laillistetuksi, mutta he eivät onnistuneet siinä.

Englantia puhuvilla todistajilla oli varsin rajoitetut toimintamahdollisuudet, koska he eivät saaneet olla tekemisissä afrikkalaisen väestön kanssa, joka muodosti ylivoimaisesti suurimman osan heidän alueestaan. Totuuden siemeniä kylvettiin silti.

Eräs paikka, missä nämä Valtakunnan totuuden siemenet todella juurtuivat, oli suuri 610000 hehtaarin maatila syrjäisessä kolkassa, missä Jack McLuckie työskenteli. Silloin oli vuosi 1928. Jackin vaimo Dorell oli silloin Etelä-Afrikassa, ja siellä hän tapasi Jackin veljen Bertin, joka puhui hänelle Valtakunnan sanomasta. Seurauksena oli, että Jack sai seitsenosaisen Raamatun tutkielmia -sarjan.

Jack nautti lukemastaan niin suuresti, että hän halusi heti puhua tästä hyvästä uutisesta ystävilleen. Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Lähin postitoimisto oli 90 kilometrin päässä, ja naapureita oli vähän ja he asuivat kaukana toisistaan. Kulkuneuvona oli vain muuli tai härkävankkurit. Lannistumatta Jack tilasi kirjasia levitettäväksi. Kun farmilla oli seuranpitotilaisuuksia, hän ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta todistaa Valtakunnasta. Jackista ja hänen veljestään Bertista (joita kutsuttiin hellästi ”Jack-sedäksi” ja ”Bertie-sedäksi”) ja heidän perheistään tuli niin innokkaita, että totuus tunnettiin lopulta koko maan eteläosassa ”McLuckien uskontona”.

1930-LUVULLE

Etelä-Afrikan haaratoimisto oli yhä päättänyt saada Valtakunnan sanoman lujasti juurrutetuksi kaikkiin rotuihin kuuluvien keskuuteen, ja siksi se  lähetti vuonna 1932 maahan neljä tienraivaajaa, joista yksi oli nykyään Australiassa asuva Robert Nisbet. Matka ei sujunut hankaluuksitta. Tienraivaajat olivat olleet maassa vain kymmenen päivää, kun heidät kutsuttiin rikospoliisin kuultaviksi. Muutamaa päivää myöhemmin heidät määrättiin poistumaan maasta 48 tunnin kuluessa ja heille ilmoitettiin, ettei päätöksestä voisi valittaa. He kuitenkin valittivat, ja veli Nisbet kertoo tuloksesta: ”Meille annettiin oleskelulupa kuudeksi kuukaudeksi sillä ehdolla, ettemme työskentelisi afrikkalaisten keskuudessa.” Tämä näytti tuohon aikaan olevan viranomaisten suuri pelon aihe.

 Vuoden 1932 vierailu ei ollut tuloksiltaan merkittävä. Vuonna 1938 tehtiin kuitenkin toinen matka, ja se kantoi enemmän hedelmää. Siihen mennessä julistajia oli jo tarpeeksi yhden englanninkielisen seurakunnan perustamiseksi.

ROTUEROTTELUN POISTAMINEN

Näiden tapahtumien aikaan näyttämölle ilmaantui mies, joka teki paljon työn vakiinnuttamiseksi varsinkin Bulawayon alueella. Hän oli Willie McGregor, joka 80-vuotiaana palvelee yhä vanhimpana yhdessä Bulawayon seurakunnista. Veli McGregor, joka kastettiin Skotlannissa 1924, tuli Zimbabween 1929 nuorena pankkivirkailijana. Vuonna 1933 hän asettui asumaan Bulawayoon. Siellä hänestä oli veljille paljon apua varsinkin vaikeina vuosina.

Muista, että hallitus oli kaikkina näinä vuosina hyvin haluton yhteistoimintaan todistajien ja varsinkin afrikkalaisten veljien kanssa. Robert Nisbet mainitsi siitä: ”Sekä hallituksen että monien valkoisten rhodesialaisten vastustus on ollut inhimillisesti katsoen aivan musertavaa.” Vastustajat ponnistelivat jatkuvasti estääkseen Valtakunnan sanoman leviämisen alkuperäisväestön keskuuteen.

Tätä taustaa vastaan on kiinnostavaa kuulla ensimmäisestä maassa järjestetystä eri rotujen yhteisestä Vartiotornin tutkistelusta. Se johdettiin kahden tulkin välityksellä. Mutta antakaamme Willie McGregorin kertoa siitä:

”Kun tutkistelua oli kestänyt noin tunnin, näimme 12–15 ratsupoliisin lähestyvän meitä. Se aiheutti hieman hermostuneisuutta. Pyysin veljiä jatkamaan tutkistelua samaan tapaan kuin tähänkin asti. Saavuttuaan paikalle poliisit piirittivät kokouksen (jota pidettiin ulkona puun alla) ja jäivät kuulomatkan  päähän istumaan hevosten selkään kasvot meihin päin. Poliisit pysyivät siinä loppurukoukseen saakka, kääntyivät sitten merkin saatuaan ja ratsastivat pois.” Ei pidätyksiä, ei asiaan puuttumista. Merkitsikö tämä läpimurtoa rotuerottelun vastustamisessa? Se oli sen vaatimaton alku.

OIKEUSTAISTELUT VAHVISTAVAT HYVÄN UUTISEN SAAMAA JALANSIJAA

Kun viranomaiset eivät olleet pystyneet estämään totuuden juurtumista Zimbabween, he omaksuivat uuden tavan vastustaa sitä. Vuonna 1936 alkoikin kymmenvuotiskausi, jona tämän maan hallitus vainosi työtä kiihkeämmin kuin koskaan ennen tai sen jälkeen.

Tuona vuonna hallitus hyväksyi kapinalain ja julisti 14 Seuran julkaisua kapinallisiksi. Tämä johti siihen, että vuonna 1937 oikeusistuimissa käsiteltiin tästä aiheesta ennakkotapaus. Willie McGregor kertoo siitä, mitä tapahtui:

”Bulawayon maistraatin päätöksestä, jonka mukaan julkaisut olivat kapinallisia, valitettiin, ja Bulawayon korkein oikeus totesi, etteivät julkaisut kapinalain määritelmän mukaan olleet kapinallisia.” Tuon ajan hallituksen päättäväisyyttä lopettaa raamatullisen kirjallisuutemme levittäminen kuvaa se, että ”hallitus valitti päätöksestä Etelä-Afrikan Bloemfonteinissa sijaitsevaan muutoksenhakutuomioistuimeen. Maaliskuussa vuonna 1938 tuo tuomioistuin vahvisti Bulawayon korkeimman oikeuden päätöksen, jonka mukaan kirjallisuus ei ollut kapinallista, ja hylkäsi valituksen vaatien sen tekijää maksamaan oikeuskulut.”

Tämän jutun avulla annettiin hyvä todistus. Bulawayo Chronicle -lehti julkaisi oikeuden lausunnon  kokonaisuudessaan. George Phillips Kapkaupungin toimistosta istui oikeussalissa Seuran asianajajan vieressä ja auttoi häntä löytämään sopivia raamatunkohtia ja selittämään otteita julkaisuista, jotka oli julistettu kapinallisiksi. Sivumennen sanottuna Seuran asianajajana toimi Hugh Beadle, josta myöhemmin tuli Rhodesian (Zimbabwen) ylituomari.

VASTUSTUS VOIMISTUU

Vuonna 1939 vastustajat alkoivat vielä voimallisemman kampanjan vaikeuttaakseen kasvavan mutta yhä pienen ja innokkaan todistajaryhmän toimintaa. Nyt maassa oli 477 julistajaa, joista 16 oli valkoisia. Vastustus suunnattiin pääasiassa näitä jälkimmäisiä vastaan.

Samana vuonna Zimbabween muutti eräs perhe, jolla oli oleva merkittävä vaikutus Valtakunnan työhön muutamana seuraavana vuonna. Kysymyksessä  oli Jack McLuckien veli Bert, hänen vaimonsa Carmen ja heidän lapsensa. Vielä nykyäänkin 85-vuotias Bert McLuckie tunnetaan tulisista puheistaan ja väsymättömästä innostaan Jehovan puolesta. Hänen intonsa johti hänet ja hänen perheensä moniin kiinnostaviin ja jännittäviin kokemuksiin, kuten tulemme näkemään.

Vuonna 1940 Jehovan kansan toimeliaisuus tuli varsinkin uskonnollisten johtajien huolen ja keskustelun aiheeksi. Sanomalehdet julkaisivat kirjeitä, joiden tarkoituksena oli pilata Jehovan työn maine. Tämän torjumiseksi Seuran Kapkaupungin toimisto painoi traktaatin nimeltä Religious Intolerance in Southern Rhodesia (”Uskonnollista suvaitsemattomuutta Etelä-Rhodesiassa”). Se oli osoitettu ”kaikille järjestystä rakastaville rhodesialaisille”. Tätä traktaattia jaettiin jokaiseen kotiin, toimistoon ja liikkeeseen Bulawayossa ja sen ympäristössä.

Marraskuussa vuonna 1940 hallitus käytti hyväkseen sotahysteriaa ja kielsi kaiken Seuran kirjallisuuden maahantuonnin ja levittämisen. Kourallinen veljiä, heidän joukossaan innokkaat Jack ja Bert McLuckie ja Willie McGregor, päätti panna tämän rajoituksen lainvoimaisuuden kokeeseen. He lähtivät levittämään kirjallisuutta. Siitä vasta meteli nousi! Poliisi pidätti joitakuita. Sitten seurasivat oikeusjutut. Alussa useimmat jutut raukesivat, mutta pian tilanne muuttui.

Sattui eräs kiinnostava tapaus, kun sekä Bert että Jack McLuckie joutuivat oikeuden eteen. Jack oli niitä miehiä, jotka eivät pitäneet siitä, että hänet päästettiin vapaaksi muotoseikkoihin vetoamalla. Hän olisi mieluummin mennyt vankilaan. Sinusta on varmasti nautinto kuulla, kun Bert kertoo, mitä oikein tapahtui:

 ”Sain luvan kuulustella henkilöitä, jotka todistivat Jackia vastaan. Koska me veljekset olemme hyvin samannäköisiä, kysyin näiltä todistajilta, voisivatko he vannoa että juuri Jack oli lähestynyt heitä enkä minä. Kun he myönsivät, etteivät he voineet olla siitä varmoja, juttu raukesi Jackin suureksi harmiksi.”

Melkoinen joukko veljiä joutui vankilaan noina päivinä, jotkut kielletyn kirjallisuuden levittämisen ja toiset kristillisen puolueettomuuden takia. Heidän joukossaan oli Willie McGregor. Veli McGregor, joka oli siihen aikaan pankkivirkailija, erotettiin pankista. Hän kertoo vankeusajastaan: ”Olin ainoa eurooppalaisessa vankilassa oleva vanki, joka joutui pakkotyöhön. Vaikka toisia oli tuomittu murhasta, ryöstöstä ja erilaisista väkivallanteoista, niin he vain pelasivat šakkia ja dominoa ja lukivat ajankuluksi kirjoja, kun minut pantiin maalaamaan putkia ja rakennuksen ulkopuolella olevia puuosia.”

MUUTOKSEN TUULIA 1940-LUVULLA

Virallinen suhtautuminen Valtakunnan työtä kohtaan ei muuttunut paljoakaan tämän vuosikymmenen alkupuolella. Vuonna 1942 (jona vuonna Bert McLuckie vietti toistamiseen neljä ja puoli kuukautta vankilassa) veljet lainasivat otteita Vuosikirjasta ja painoivat kirjasen nimeltä Jehovah’s Witnesses: Who Are They? What Is Their Work? (”Jehovan todistajat – keitä he ovat? Mitä he tekevät?”) Seurauksena oli lisää pidätyksiä. Tilannetta ei muuttanut lainkaan se, ettei kirjasessa ollut julkaisijan nimeä. Pidätettyjen joukossa olivat Willie McGregor ja Gerry Arsenis, eräs vastakastettu kreikkalainen veli Salisburysta (nykyisestä Hararesta).

Tilanne alkoi kuitenkin vähitellen muuttua. Alkoi  olla nähtävissä merkkejä asenteiden pehmenemisestä. Eräs nainen kirjoitti Bulawayo Chronicle -lehdelle lähettämässään pitkässä kirjeessä: ”Itse McLuckie tuli taloomme. Hän tuli hyvin hiljaa puristaen Raamattua kädessään, ja kun menin ovelle, hän puhui kohteliaasti: ’Minulla olisi teille sanoma. Haluaisitteko kuulla sen?’ Vastasin kiihtyneenä: ’Ettekö te ihmiset ole vieläkään oppineet mitään?’ mihin hän vastasi: ’Mitä tarkoitatte? Sitäkö että olemme olleet vankilassa?’ Sanoin: ’Sitä juuri.’ Sitten kutsuin mieheni antamaan hänelle kyytiä. Mutta mitä hänelle voisi tehdä, kun hän oli niin kohtelias ja puristi Raamattua kädessään. Ei mieheni voinut potkaista häntä ovelta eikä edes kutsua poliisia. Hänen käytöksessään ei ollut mitään, mistä olisimme voineet valittaa. Hän teki meidät sanattomiksi ja lähti yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.”

Toisen maailmansodan vuosina julistajamäärä kasvoi, ja vuonna 1943 se oli jo 1090. Vaikka työtä koskevat rajoitukset olivat yhä voimassa, niin seuraavana vuonna järjestettiin kaksi konventtia paikallisia kieliä puhuville veljille ja yksi pieni konventti englantia puhuvalle seurakunnalle. Näiden kolmen konventin yhteenlaskettu yleisömäärä, 1101, auttaa meitä ymmärtämään, että samaan aikaan kun valkoiset veljet kokivat monenlaisia vaikeuksia, afrikkalaiset todistajat olivat hyvin toimeliaita.

RAJOITUKSET POISTETAAN

Vuonna 1946 hallitus päätti poistaa kiellon, joka koski Seuran kirjallisuuden maahantuontia ja levittämistä. Tämä ilahdutti suuresti veljiä. He tarvitsivat talosta-taloon-palveluksessa kuitenkin vielä paljon valmennusta. Tähän aikaan myös kentällä tarvittiin tehokkaampaa johtoa. Huomattava edistysaskel  tämän tarpeen tyydyttämiseksi otettiin heinäkuun 1. päivänä 1947, jolloin Bert McLuckie valtuutettiin avaamaan Seuran kirjallisuusvarasto Bulawayossa Etelä-Afrikan haaratoimiston alaisuudessa.

TIENRAIVAUSTYÖ ALKAA

Tähän mennessä olemme puhuneet hyvin vähän tienraivauksesta. Tämä työmuoto alkoi todellisuudessa vuonna 1947. Sitä ennen kentällä oli vain kaksi tai kolme tienraivaajaa, ja joinakin vuosina ei ollut ketään. Vuonna 1947 meillä oli sitten kolme tienraivaajaa, joista kaksi olivat Nason Mukaronda ja Robin Manyochi.

Siitä lähtien tienraivaustyö alkoi kasvaa voimakkaasti. Vuonna 1949 meillä oli keskimäärin 114 tienraivaajaa, mutta vuonna 1950 lukumäärä lisääntyi 156 prosentilla 292:een. Vuonna 1949 saimme myös ensimmäisen erikoistienraivaajan, Zachariah Noahin. Edistystä alkoi siis tapahtua.

JÄRJESTÄYTYMINEN EDESSÄ OLEVAA TYÖTÄ VARTEN

Etelä-Afrikan haaratoimisto oli tähän saakka valvonut työtämme tässä maassa, mutta vuonna 1948 tapahtui muutos, jolla oli kauaskantoiset seuraukset. Tuon vuoden tammikuussa saapui ensimmäinen Gilead-koulun käynyt lähetystyöntekijä, johon Vuosikirja viittasi ’Gileadista saamanamme lahjana’. Hän oli Eric Cooke. Vähän hänen tulonsa jälkeen saapui myös kaksi vierailijaa, veljet N. H. Knorr ja M. G. Henschel. Heidän vierailunsa johti toiseen suureen edistysaskeleeseen kohti seurakuntien parempaa järjestämistä ja johdon ottamista niissä, nimittäin haaratoimiston perustamiseen syyskuun 1. päivänä 1948, jolloin Eric Cookesta tuli haaratoimiston valvoja.

 Oli selvää, että kenttä vaati parempaa valvontaa. Julistajien määrä ylitti nyt jo 3500, ja nämä palvelivat 117 seurakunnan yhteydessä. Vuonna 1948 seurakunnat jaettiin viiteen kierrokseen. Voit kuvitella, millaista kierrosvalvojien työ oli, kun heitä oli viisi maassa, joka on runsaat 600 kilometriä pitkä ja suunnilleen yhtä leveä. Vaikka he kulkivat osan matkoistaan bussilla tai junalla, niin suurimman osan he ajoivat polkupyörällä. Mutta se oli vasta alkua.

LISÄÄ APUA GILEADISTA

Muistanet, että työtä vaikeutti kaiken aikaa se, että eurooppalaiset veljet eivät voineet työskennellä afrikkalaisella alueella. Valkoiset veljet eivät itse asiassa voineet mennä paikkoihin, joita siihen aikaan sanottiin alkuperäisväestön reservaateiksi, eivät edes valvontatehtävissä. Olosuhteet olivat tällaiset, kun neljä Gileadin käynyttä sen kymmenenneltä kurssilta saapui maahan helmikuussa 1949. Nämä olivat George ja Ruby Bradley, Myrtle Taylor ja  Phyllis Kite. Eric Cooke ja Myrtle Taylor menivät myöhemmin naimisiin ja palvelevat nyt lähetystyöntekijöinä Etelä-Afrikassa.

Nämä neljä lähetystyöntekijää saivat oleskeluluvan vain koeajaksi. Miksi? Koska, kuten korkein maahanmuuttoviranomainen selitti, Jehovan todistajat olivat yhä ”epäsuosiossa”. Mutta työskenneltyään useita kuukausia valkoihoisten keskuudessa Bulawayossa Eric Cooke kutsuttiin maahanmuuttovirastoon, ja hänelle ilmoitettiin että koeaika oli päättynyt. Kaikille neljälle myönnettiin pysyvä oleskelulupa, mikä voitto avasi tien muille Gileadin käyneille päästä maahan edessä olevina vuosina.

KASVU JATKUU

Vaikka tämä voitto ei poistanutkaan rajoituksia, jotka koskivat valkoisten työskentelemistä afrikkalaisille varatuilla alueilla, niin se vahvisti suuresti Valtakunnan työn saamaa jalansijaa englantia puhuvilla alueilla. Esimerkiksi Bulawayossa, missä haaratoimisto ja lähetyskoti ensin sijaitsivat, englantilaisen seurakunnan julistajamäärä kasvoi vuonna 1949 54 prosentilla.

Tuosta seurakunnasta oli kotoisin eräs ensimmäisistä Gilead-kouluun lähetetyistä tienraivaajistamme, Doreen Kilgour. Hän valmistui vuonna 1956, ja palveltuaan jonkin vuoden täällä Zimbabwessa hän sai siirron Etelä-Afrikkaan, missä hän toimi lähetystyöntekijänä vuoden 1983 helmikuuhun. Silloin hän palasi tänne huolehtimaan iäkkäästä äidistään. Hän antaa jatkuvasti hyvän esimerkin erikoistienraivaajana.

Kasvu oli tähän aikaan nopeaa. Kolmessa vuodessa, vuodesta 1948 vuoteen 1951, julistajien huippu nousi 4232:sta 9088:aan, seurakuntien määrä  117:stä 191:een ja kierrosten viidestä seitsemään. Palvelusvuonna 1951 julistajien keskiarvo nousi 37 prosenttia.

ODOTTAMATONTA APUA

Pysähtykäämme hetkeksi pohtimaan, millä tavoin monet ihmiset olivat alkaneet suhtautua Jehovan todistajiin, joiden vaikuttimista he olivat epätietoisia. Tätä seikkaa valaisee kokemus, joka sattui George Bradleylle Salisburyssa kesäkuussa 1950 sen jälkeen, kun haaratoimisto ja lähetyskoti oli siirretty pääkaupunkiin.

Veli Bradleyn ollessa katutyössä häntä lähestyi hyvin pukeutunut mies, joka näytti suorastaan järkyttyneeltä nähdessään Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä tarjottavan näin julkisesti. Hän kysyi: ”Eivätkö nämä ole kommunistisia julkaisuja?” Kun hänelle oli vakuutettu, etteivät ne ole, hän sanoi: ”Nimeni on muuten Dendy-Young ja olen parlamentin jäsen, ja minun on tunnustettava, etten tiedä työnne tarkoituksesta mitään.” Hän otti kaksi lehteä ja pyysi meitä käymään toimistossaan seuraavana päivänä.

Tämän vierailun aikana herra Dendy-Young totesi lehtien olevan täysin harmittomia ja pyysi kirjettä, jossa selvästi määriteltäisiin työmme vaikuttimet ja tarkoitus. Miksi tämä pyyntö? Koska parlamentissa tultaisiin keskustelemaan kumouksellista toimintaa koskevasta laista ja herra Dendy-Youngilla oli sellainen käsitys, että samassa yhteydessä keskusteltaisiin myös Jehovan todistajista. Hän halusi lukea parlamentille kirjeen, jossa kerrottaisiin tosiasiat. Hän piti sanansa, ja koko kirje luettiin.

Vaikka tuo laki hyväksyttiin, sitä ei ole koskaan käytetty Jehovan todistajien työtä vastaan.

 MAAHANTUONTIONGELMIA

Eräs huomattava 1950-luvulla käyty taistelu koski raamatullisen kirjallisuuden maahantuontia. Kirjallisuusvaraston perustamisvuodesta 1947 lähtien maahantuontilupia myönnettiin vuosittain Yhdysvaltain dollariin sidotun kiintiön perusteella. Kun me siis jätimme anomuksemme vuoden 1950 alussa, me odotimme saavamme luvan samoin perustein. Anomuksemme yllättäen hylättiin. Kun haaratoimisto teki lahjajärjestelyyn perustuvan anomuksen, sekin hylättiin. Mitä meidän oli tehtävä?

Me saatoimme ainoastaan jatkaa anomustemme jättämistä siinä toivossa, että viranomaiset heltyisivät ja sallisivat meidän tuoda maahan kirjallisuutta. Lopulta elokuussa 1951 suostuttiin siihen, että saisimme tuoda maahan kirjallisuutta lahjaksi. Tämä merkitsi sitä, että ulkomaanvaluuttaa ei vietäisi pois maasta, joten tämä ei vaikuttaisi hallituksen ulkomaanvaroihin.

 Ensimmäinen tähän järjestelyyn perustuva tuontilupa oli arvoltaan 11200 dollaria. Ajattelimme että tässä täytyy olla erehdys. Siksi päätimme käyttää sitä hyväksemme peläten, ettei meille myönnettäisi toista lupaa. Tästä syystä tilasimme kerralla täyden määrän, mihin sisältyi 32000 kappaletta kirjaa Mitä uskonto on tehnyt ihmiskunnalle? Olemme iloisia siitä, että tämä kirja osoittautui erinomaiseksi Raamatun tutkimisen apuvälineeksi, sillä me tarjosimme alkuperäiseen lähetykseen kuuluvia kirjoja aina vuoteen 1975 saakka – siis vielä 24 vuotta myöhemmin!

TYÖN ORGANISOIMINEN TARPEITA VASTAAVAKSI

Vuonna 1948 tapahtunutta haaratoimiston perustamista seuranneina vuosina kasvu oli varsin nopeaa. Numerot saattavat olla yksitoikkoisia, mutta joskus ne kertovat paljon. Esimerkiksi vuonna 1949 meillä oli viisi kierroskonventtia, joissa oli yhteensä läsnä 7415 ja 647 kastettiin. Seuraavien kolmen vuoden  aikana kastettiin 5186 heidän Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Se oli 1587 henkeä enemmän kuin julistajien keskimäärä koko maassa haaratoimiston perustamisvuonna.

Sitten tapahtui taas jotakin. Joulukuussa vuonna 1952 veljet Knorr ja Henschel kävivät luonamme toisen kerran. Tällä kerralla vieraamme puhuivat ulkoilmakonventissa keskellä kovaa sadekautta 15000 hengen kuulijakunnalle, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin vuonna 1949.

Kaikki tämä merkitsi sitä, että työ oli tarpeellista organisoida paremmin. Niinpä tämän vierailun aikana ostettiin talo pääkaupungin keskustasta. Sen oli määrä toimia lähetyskotina ja haaratoimistona seuraavat 20 vuotta.

PIIRITYÖSTÄ ON MONENLAISTA HYÖTYÄ

Vuoteen 1953 saakka piirivalvojan tehtävät hoidettiin haaratoimistosta käsin. Mutta nyt oli selvää, että tarvittiin vakituinen piirivalvoja. Olihan kierrosten lukumääräkin noussut 13:een. Tästä lähtien meillä olikin muutaman seuraavan vuoden ajan pääasiassa Gileadin käyneitä pysyvästi nimitettyjä piirivalvojia.

Vaikka piirivalvojat eivät vieläkään voineet käydä tietyillä alueilla, niin heidän työstään koitui monenlaista hyötyä. Se auttoi muun muassa monia maanviljelijöitä ja kaivosmiehiä vapautumaan vääristä käsityksistään työmme suhteen.

Eräs esimerkki tästä oli se, kun Mberengwaan järjestettiin kierroskonventti. Tuo pieni kylä sijaitsee laajalla eurooppalaisten asuttamalla maanviljelys- ja kaivosalueella maan eteläosassa. Konventtivalmistelujen aikaan Ruby Bradley oli todistamassa ja tapasi kotoa erään eläkkeellä olevan miehen, joka asui kaivosalueella. Mies osoittautui hyvin ennakkoluuloiseksi  työtämme kohtaan. Häntä huolestutti suuresti se, mikä vaikutus sillä tulisi olemaan afrikkalaisiin.

Kun hän oli saanut purettua tunteensa, sisar Bradley kysyi häneltä: ”Saisinko minä vuorostani selittää teille, mikä työmme tarkoitus oikeastaan on?” Mies suostui tähän. Niinpä sisar selitti muutaman seuraavan minuutin ajan Valtakunnan työn luonnetta ja tarkoitusta. Hän kertoi myös, mitä suurten kaivosyhtiöiden johtajat (joista mies tunsi yhden) olivat sanoneet afrikkalaisten todistajien rehellisyydestä ja luotettavuudesta. Miehen kuulemat asiat tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän otti neljä kirjaa ja tilasi sekä Vartiotorni- että Herätkää-lehden!

Tuo käynti osoittautui hyvin hyödylliseksi. Konventtiamme vastustettiin voimakkaasti, ja me tiesimme että sen pitäminen yritettäisiin estää. Tämä rehellinen mies otti asiakseen oikaista väärinkäsitykset. Hän meni paikalliseen kylähotelliin, minne monet olivat kokoontuneet, ja kertoi siellä mitä oli kuullut. Meillä ei ollut sen jälkeen tuolla alueella enää mitään vaikeuksia konventtien suhteen.

Näillä syrjäseuduilla kiinnostus Valtakunnan sanomaan oli tähän aikaan hyvin voimakasta. Piirivalvojilta ja heidän vaimoiltaan loppui usein kirjallisuus, ja niinpä he turvautuivat tilausten tarjoamiseen.

Piirityön etuihin kuului myös se, että voitiin esittää Seuran elokuvia, joista ensimmäinen, Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, nähtiin vuonna 1954. Ensiesitys tässä maassa oli erään kierroskonventin yhteydessä. Tuon kierroksen julistajamäärä oli yhteensä noin 700, mutta yleisöä saapui paikalle 3378 henkeä. Mikä ilo se olikaan! Tämän jälkeenkin järjestetyt elokuvaesitykset ovat keränneet suuria katsojajoukkoja, ja monet heistä kertoivat hämmästelleensä  Jehovan järjestön maailmanlaajuisia mittasuhteita.

PUHDISTUSTYÖ ALKAA

Olemme jo maininneet, että 1950-luvun alussa kasvu oli meillä varsin nopeaa. Se toi kuitenkin mukanaan omat ongelmansa. Kävi ilmeiseksi, että hyvin monia sellaisia kastettiin, jotka eivät olleet puhdistautuneet vääristä tavoista ja tottumuksista. Esimerkiksi monet kastetuista kävivät vain kierroskonventeissa mutta eivät olleet todellisuudessa edes vihkiytyneet Jehovalle. Joidenkuiden kohdalla tämä oli vain ohimenevä kausi, ja toiset taas vain tyydyttivät kaikkea uutta kohtaan tuntemaansa uteliaisuutta.

Lisäksi monet eivät olleet asianmukaisesti laillistaneet avioliittoaan. Ennen valkoisen miehen tuloa tähän maahan avioliitot solmittiin nimittäin afrikkalaiseen tapaan, johon kuului välittäjä, morsiamenhinta ja niin edelleen. Näin tehtiin senkin jälkeen, kun hallitus alkoi vaatia avioliiton laillistamista siviiliviranomaisten edessä. Ongelman ratkaisemiseksi hallitus päätti laillistaa kaikki ennen vuoden 1951 tammikuun 1. päivää solmitut heimoavioliitot. Tuosta päivästä lähtien on kuitenkin kaikki avioliitot ollut lain mukaan rekisteröitävä, jotta ne tunnustettaisiin virallisesti. Tavat tietenkin kuolevat hitaasti, ja niin monet pitivät yhä kiinni vanhoista tottumuksistaan.

Seura ei kuitenkaan voinut enää pitää laillisina vuoden 1951 tammikuun 1. päivän jälkeen solmittuja heimoavioliittoja, joita hallitus ei enää tunnustanut laillisiksi. (Room. 13:1, 2; Luuk. 2:1–5) Asiaa tutkittiin huolellisesti, ja seurakunnille tiedotettiin Raamatun vaatimukset. Kaikille, jotka olivat menneet naimisiin vuoden 1951 tammikuun jälkeen ja joiden avioliittoa ei ollut laillistettu, annettiin kuusi kuukautta aikaa rekisteröidä se. Elleivät pariskunnat  tuon ajan kuluessa olleet tehneet mitään asian hyväksi eikä lieventäviä tekijöitä ollut, niin ei voitu muuta kuin erottaa heidät seurakunnasta.

Oli rohkaisevaa nähdä, että varsin monet tässä asemassa olevat ryhtyivät rakkaudesta Jehovaan heti saattamaan avioliittoaan oikealle raamatulliselle perustalle. Tämä ei ollut yksinkertaista. Usein se vaati matkustamista naapurimaihin tai sukulaisten tulemista näistä maista tänne, ennen kuin todistajille myönnettiin lupa avioliittonsa rekisteröimiseen.

Oli kuitenkin melko monia, jotka eivät halunneet saattaa elämäänsä sopusointuun Jehovan tahdon kanssa. Niinpä vuoden 1955 alkupuolella jouduttiin erottamaan satoja, jotka eivät hyväksyneet Jehovan vanhurskaita vaatimuksia. On ollut hyvin rohkaisevaa havaita, että kaikkien näiden vuosien jälkeen jotkut tuohon aikaan erotetut ovat äskettäin laillistaneet avioliittonsa, heidät on otettu takaisin ja he palvelevat nyt onnellisina Jehovaa.

TAANTUMUSTA TIENRAIVAUSPALVELUKSESSA

Tienraivauspalvelus alkoi edistyä vuonna 1949. Tuona vuonna meillä oli 114 tienraivaajaa. Vain kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1952, tienraivaajia oli keskimäärin 949 ja heidän lisäkseen kuusi erikoistienraivaajaa. Se oli suurenmoista. Aikaa myöten kävi kuitenkin ilmi, että hyvin monet tienraivaajat eivät lähettäneet Seuralle täsmällistä raporttia. Monet raportoivat tavoitteen edellyttämät 100 tuntia sen sijaan, että olisivat raportoineet kenttäpalveluksessa käyttämänsä täsmällisen ajan. Mistä tämä johtui? Siitä, että monet heistä eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, eivätkä he niin ollen voineet pitää kirjaa kenttäpalveluksestaan.

 Vuonna 1955 tätä asiaa pohdittiin Seuran päätoimistossa, ja haaratoimistolle annettiin sellainen ohje, että vain luku- ja kirjoitustaitoisia voitiin pitää tienraivaajaluettelossa. Tämä pudotti tienraivaajien lukumäärää. Näin tapahtui tietenkin vähitellen sitä mukaa kuin kierrosvalvojat vierailivat niissä seurakunnissa, joissa nämä tienraivaajat palvelivat. Olemme onnellisia voidessamme kertoa, että yhä 1970-luvulla jotkut näistä tienraivauksen lopettaneista liittyivät jälleen tienraivaajien riveihin seurakuntien luku- ja kirjoituskurssien ansiosta.

TAISTELU LAILLISEN ASEMAN SAAMISEKSI

Tässä yhteydessä näyttää sopivalta ottaa uudelleen esille mustien asuma-alueella olevien seurakuntien valvonnan parantaminen. Tähän mennessä piirivalvojilla, jotka olivat eurooppalaisia, ei ollut vieläkään lupaa vierailla maamme näillä alueilla. Tämä merkitsi sitä, että käytännöllisesti katsoen puoli maata oli heille yhä suljettua aluetta. Vaikka he voivat palvella kierrosvalvojia ja olla mukana kierroskonventeissa, niin sen piti tapahtua näiden alueiden ulkopuolella. Tämä vaikeutti huomattavasti Seuran pyrkimyksiä vahvistaa mustien asuma-alueilla olevia seurakuntia.

Mitä oli tehtävä? Perusongelma oli se, että me emme olleet laillisesti tunnustettu uskonto. Kysymys oli siis siitä, miten voisimme saada laillisen tunnustuksen?

Lester Davey, joka oli tullut Gilead-koulusta vuonna 1954 ja joka palveli nyt haaratoimiston valvojana, oli sitä mieltä, että jos saisimme avioliittoonvihkimisoikeuden, niin se olisi merkittävä askel  kohti laillisen tunnustuksen saamista. Jo vuonna 1949 oli todistajille anottu vihkimisoikeutta, mutta anomukset oli jatkuvasti hylätty.

Eräs huomattava este vihkimisoikeuden myöntämiseen todistajille oli se, että kaikki Jehovan todistajat ovat sananpalvelijoita eli pappeja (engl. ministers). Virallinen perustelu kuului, että koska kristillisen avioliittolain mukaan tunnustetun uskonnon kaikki papit (ministers) olivat oikeutettuja vihkimään avioliittoon, niin tämä lupa koskisi kaikkia Jehovan todistajia. Veljet vakuuttivat kuitenkin, että vain Seuran erikoisedustajia, joilla olisi kirjallinen valtuutus, käytettäisiin vihkijöinä.

Vihdoinkin onnistuimme! Toukokuussa 1956 seitsemän Gileadin käynyttä ja Beetelin veljeä valtuutettiin vihkimään avioliittoon. Tämä oli pitkä askel kohti täydellistä laillisen tunnustuksen saamista.

UUSIA VOITTOJA

Näihin aikoihin kesäkuussa 1956 saimme toivottaa tervetulleeksi amerikkalaisen pariskunnan, Bud ja Joan Millerin. Gileadin käytyään veli Miller lähetettiin haaratoimiston valvojaksi Zimbabween. Hänen johdollaan jatkettiin taistelua eurooppalaisten matkavalvojien oikeudesta käydä reservaateissa. Juuri tuolloin päätös vihkimisoikeuden myöntämisestä todistajille osoittautui taivaan lahjaksi. Alkuperäisväestön asioita hoitavan ministeriön kanssa käytiin jatkuvaa kirjeenvaihtoa. Seuraavassa on otteita tämän viraston lähettämistä kirjeistä:

27. syyskuuta 1956: ”Asia. Eurooppalaisten valvojien pääsy alkuperäisväestön reservaatteihin. Asiaa harkitaan.”

8. joulukuuta 1956: ”Vain niiden eurooppalaisten  Seuran valvojien, jotka oikeusministeriö ja sisäasiainministeriö ovat rekisteröineet vihkimisoikeuden haltijoiksi, sallitaan vierailla alkuperäisväestön reservaateissa ja asuma-alueilla.”

14. tammikuuta 1957: ”Lähetän nyt mainittuja herroja varten luvat alkuperäisväestön reservaatteihin ja asuma-alueille pääsemiseksi.”

Lopultakin piirivalvojilla oli lupa vierailla kierrosvalvojien kanssa seurakunnissa sillä laajalla alueella, jolle heillä ei ennen tätä ollut oikeutta mennä. Jehova johti todellakin asioita, niin että hänen tahtonsa saattoi tapahtua maan kaikissa osissa.

SYITÄ TAANTUMISEEN

Äsken mainittujen syiden lisäksi on muitakin syitä, miksi kasvuvauhti melkoisesti hidastui joksikin ajaksi. Jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että ainoastaan vaatimukset todella täyttävät kastettiin, kaikkien kasteelle aikovien piti käydä tutkistelukurssi, joka oli paljolti samanlainen kuin se, joka on hahmoteltu kirjassa Järjestetyt suorittamaan palveluksemme. Kurssin jälkeen seurakunnan valvoja hyväksyi jokaisen kasteelle aikovan. Mutta ei siinä kaikki. Piirivalvoja keskusteli edelleen kasteelle aikovien kanssa kierroskonventeissa ja Seuran erikoisedustajat piirikonventeissa.

Voit varmaan kuvitella, millaisia seurauksia tästä on täytynyt olla. Todellakin, kastettujen määrä väheni. Esimerkiksi vuoden 1957 konventissa, jossa oli läsnä 16000, kastettiin vain 100 – melkoinen vähennys aikaisempaan määrään verrattuna. Tästä oli kuitenkin lopullisena tuloksena hengellisesti vahvoja seurakuntia – seurakuntia, joiden jäsenet  todella pukeutuivat uuteen persoonallisuuteen täsmällisen tiedon avulla. – Kol. 3:10.

Toinen syy julistajien määrän kasvun hidastumiseen oli epätarkka raportoiminen. Tienraivaajien osalta tämä epäkohta oli jo korjattu, mutta monet julistajat raportoivat yhä epätäsmällisesti.

Tällaisten seikkojen yhteisvaikutus on havaittavissa viiden vuoden ajan vuodesta 1957 vuoteen 1962. Tuona aikana kastettiin 3600 uutta julistajamäärän silti lisääntymättä. Itse asiassa lasku jatkui vielä vuodesta 1962 vuoteen 1967. Vasta vuonna 1968 julistajamäärä alkoi uudelleen nousta.

TÄYDELLISEN LAILLISEN TUNNUSTUKSEN SAAMINEN YHÄ EDESSÄPÄIN

Niin omituiselta kuin se saattaa kuulostaakin, jokin hallituksen ministeriö saattoi antaa Jehovan kansalle laillisen tunnustuksen muiden välttämättä tekemättä samoin. Kun esimerkiksi oikeus- ja sisäasiainministeriö sekä alkuperäisväestöä koskevien asioiden ministeriö lopultakin tunnustivat todistajat lailliseksi järjestöksi, niin opetusministeriö kieltäytyi yhä tunnustamasta heitä. Tästä aiheutui hankaluuksia. Millaisia?

Useimmat suurten kaupunkien ulkopuolella olevat koulut olivat tuohon aikaan uskonnollisten järjestöjen valvonnassa. Hallituksen määräysten mukaan oppilaat tuli merkitä koulun kirjoihin harjoittamatta syrjintää, eikä lapsille saanut antaa uskonnonopetusta, joka oli ristiriidassa vanhempien toivomusten kanssa.

Jotkin uskonnolliset järjestöt noudattivat hallituksen määräyksiä tässä asiassa, toiset eivät. Viimeksi mainitut olivat päättäneet, ettei heidän kouluissaan  annettaisi Jehovan todistaja -lapsille opetusta, elleivät nämä osallistuisi myös pyhäkouluun ja muihin uskonnollisiin kursseihin varsinaisen lukusuunnitelman lisäksi.

Don Morrison, joka vaimonsa Marjin kanssa saapui Gilead-koulusta vuonna 1955 ja joka toimi piirivalvojana, sanoo: ”Jotkin uskonnot julistivat suoraan erottavansa jokaisen Jehovan todistajan, joka ei mukautuisi tähän, ja estävänsä heidän pääsynsä kouluun myös seuraavana vuonna.” Mutta kun opetusministeriö tutki asiaa, niin koulut valittivat tilan puutetta. Niihin mahtui vain tietty määrä oppilaita, mutta aina oli varmaa, että Jehovan todistajat jäivät ulkopuolelle. Toiset ilmoittivat ministeriöön, että syynä lasten erottamiseen oli ”tottelemattomuus”. Tämä ”tottelemattomuus” oli kieltäytymistä osallistumasta pyhäkouluun, mitä opetusministeriö ei heiltä vaatinut.

Tämä ja muut kiistat merkitsivät sitä, että uskontomme oli pakko saada laillinen tunnustus.

Jo vuonna 1950 opetusministeriö oli tiedottanut kaikille kouluille, ettei aikuisia Jehovan todistajia hyväksytä kouluihin antamaan uskonnollista opetusta edes todistajien lapsille. Vuonna 1956 saatiin sama vastaus: ”Minun on valitettavasti ilmoitettava teille, että ministeri ei ole valmis hyväksymään Pennsylvaniassa rekisteröityä Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuraa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, jolla olisi oikeus antaa oppilaille kouluissa uskonnonopetusta.” Samanlainen vastaus saatiin vuonna 1957.

Vasta vuosia myöhemmin opetusministeriö lopulta muutti kantaansa tässä asiassa, mutta siitä tuonnempana.

 KOKENEET VELJET VAHVISTAVAT KENTTÄÄ

Antaaksemme sinulle käsityksen siitä, millaisia olivat tähän maahan lähetetyt lähetystyöntekijät, on sopivaa mainita tässä yhteydessä kaksi pariskuntaa.

Ensimmäinen pari, Ted ja Joyce Buckingham, saapui tänne kesäkuussa 1959 päästyään Gilead-koulusta. Siitä lähtien he palvelivat pääasiassa englantilaisella kentällä kierrostyössä, kunnes heidät siirrettiin Sierra Leoneen 1970-luvun puolivälissä. Toistakymmentä vuotta nämä kaksi matkustivat seurakunnasta toiseen lähes joka viikko. Heidän kenttänsä oli koko maa, joka oli yhtä kierrosta. Veli Buckinghamin sairastuttua vakavasti Sierra Leonessa he lähtivät palvelemaan Lontoon haaratoimistossa. Täällä olevat veljet muistavat yhä lämmöllä heitä.

Toinen pari on John ja Val Miles. Tämä amerikkalainen pariskunta siirrettiin tänne Sambiasta kesäkuussa 1960, koska täällä tarvittiin piirivalvojaa. He voisivat epäilemättä kirjoittaa kirjan kokemuksistaan. Mutta tässä on yksi kokemus. He vierailivat pienessä seurakunnassa päätien läheisyydessä. Veli Miles kertoo:

”Päätimme leiriytyä siksi viikoksi ihastuttavaan ja suojaisaan paikkaan päätien varteen lähelle seurakuntaa. Paikalliset veljet halusivat kuitenkin meidän leiriytyvän toiseen paikkaan vieläkin lähemmäksi. Vaikka meitä miellyttikin enemmän itse valitsemamme paikka, niin mukavuussyistä päätimme siirtyä lähemmäksi seurakuntaa.

”Syödessämme viikolla illallista kuulimme ikään kuin laukausten ääniä, mutta karkotimme tuon mahdollisuuden mielestämme ajatellen, että kyseessä  oli auton pakoputken pauke. Nauttiessamme seuraavana päivänä lounasta kuulimme radiosta, että poliisi ja ’vapaustaistelijat’ olivat käyneet tulitaistelun juuri sillä paikalla, johon olimme aikoneet leiriytyä. Taistelussa kolme ’vapaustaistelijaa’ oli saanut surmansa ja joku poliisi haavoittunut. Voitte kuvitella, miltä meistä tuntui, kun myöhemmin näimme luodinreikiä leiripaikan pöydässä ja penkeissä sekä ympäröivissä puissa. Miten kiitollisia olimmekaan Jehovalle siitä, että meidät saatiin vaihtamaan leiriytymispaikkaa!” Veli ja sisar Miles palvelevat nyt uskollisesti Lesothossa.

PIIRITYÖSSÄ SAATUJA KOKEMUKSIA

Haluaisitko kuulla lisää joidenkin piirivalvojien ja heidän vaimojensa epätavallisia kokemuksia? Mainitsimme jo Don ja Marj Morrisonin. Ollessaan maan länsiosassa Kariba-nimisellä paikkakunnalla veli Morrison istui eräänä iltana telttansa ulkopuolella kirjoittamassa koneella. Sisar Morrison oli mennyt telttaan nukkumaan. Hän kertoo: ”Makasin vuoteessani, kun kuulin outoa puhisevaa ääntä. Huusin Donia mutta hän ei kuullut. Kuulin äänen uudelleen. Silloin menin ulos kertomaan siitä Donille.”

”Otin silloin taskulamppuni”, sanoo veli Morrison, ”ja menin telttaan. Siellä näin teltan takaosan ja teltassa olevan kirjallisuuden välissä käärmeen keskiruumiin, joka oli nyrkkiä paksumpi. Menin pian ulos, otin käteeni rautaputken ja kiersin teltan taakse. Sieltä pilkisti esiin käärmeen pyrstö. Löin sitä putkella. Äkkiä tuli käärmeen pää näkyviin, kohosi ja puhisi minulle. Se oli puffadderi-niminen eteläafrikkalainen kyy. Olin jo vahingoittanut sitä, ja nyt lopetin sen rautaputkella.” On tarpeetonta  sanoa, että sisar Morrison ei nukkunut sinä yönä kovin hyvin.

”Saimme ensimmäisen kokemuksen skorpioneista”, kertoo Ruby Bradley, ”kun olimme piirityössä ollessamme ensi kerran pystyttäneet telttamme. Olimme juuri valmiit menemään levolle, kun huomasimme että teltan alla ryömii jokin. Se oli skorpioni. Tapoimme sen nopeasti. Mutta sitten tuli toinen ja taas toinen. Vasta kun olimme tappaneet neljä skorpionia, tajusimme että valo veti niitä puoleensa. Niinpä päättelimme, että on parasta sammuttaa se.”

Maaliskuussa 1962 tänne saapui uusi lähetystyöntekijäpariskunta, John ja Irene McBrine. Veli McBrine oli käynyt Gilead-koulun kymmenen kuukauden kurssin, ja hänet lähetettiin tänne huolehtimaan haaratoimiston valvojan vastuista. Ensin hän kuitenkin oli jonkin aikaa piirityössä tutustuakseen kenttään. Hän kertoo meille mitä tapahtui:

 ”George Bradley haaratoimistosta otti minut ja Irenen mukaansa pieneen kierroskonventtiin, joka pidettäisiin pensasaavikolla noin 90 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Kuinka ollakaan pyörremyrskyn reuna tavoitti meidät, ja sen vuoksi satoi kaatamalla.

”Konventtipaikka oli pienen joen toisella puolella, josta oli kuitenkin nyt paisunut raivoisa virta. Oli aivan ilmeistä, ettei konventtia voitu pitää sinä iltana, joten afrikkalaiset veljet etsivät suojaa sieltä mistä löysivät.

”Mitä me nyt tekisimme? Oikeastaan emme voineet muuta kuin odottaa. Olimme pystyttäneet teltan heti tultuamme perille, mutta pelkäsimme että se vuotaisi kovassa myrskyssä, ja siksi me kaikki kolme päätimme nukkua pakettiautossa. George koetti maata poikittain etuistuimella ja Irene ja minä takaosassa. Voi mikä yö! Ulkopuolella myrsky yltyi tuulen nopeuden kasvaessa. Yhdessä vaiheessa kurkistimme telttaan, ja mitä näimmekään? Lattialla oli vettä kymmenen sentin kerros. Olimme kiitollisia siitä, että olimme nukkuneet tai oikeammin yrittäneet nukkua autossa.

”Seuraavana aamuna maailma näytti valoisammalta. Sade oli hellittänyt. Paikalliset veljet löysivät pian koulun luokkahuoneen, jossa saatoimme esittää konventtiohjelman. Näiden veljiemme lämpö, jotka olivat kestäneet paljon enemmän kuin me itse, korvasi monin verroin kaiken sen mitä me itse olimme joutuneet kestämään.”

PILVET ALKAVAT KERÄÄNTYÄ

Lähestyessämme 1960-luvun puoliväliä alkoi kuulua levottomuuksien jyrinää. Matkavalvojien oli ennen vanhaan suojeltava itseään villieläimiltä. Seurakunnasta  toiseen kulkiessaan jotkut valvojat olivat jopa sitoneet itsensä yöksi korkealle puiden oksiin ollakseen turvassa saalistavilta pedoilta. Mutta nyt uhkasi uusi vaara: ihminen. (Vrt. 2. Korinttolaisille 11:23–27.) Alkoi esiintyä poliittista uhkailua.

Eräs ensimmäisistä veljistä, jotka tunsivat tämän vaikutukset, oli Arimon Muringa, joka palveli seurakunnanvalvojana pääkaupungissa. Hänet pidätettiin 12. tammikuuta 1965. Miksi? Koska hänen sanottiin olleen ”yksi niistä monista, jotka olivat aikaisemmin syyllistyneet väkivaltaisuuksiin”. Tämä oli tietenkin valetta. Mutta hänen täytyi kestää kuukauden päivät mitä koettelevimpia kokemuksia, ennen kuin hänet todettiin syyttömäksi.

 Kun veli Muringa oli saanut 90 päivän tuomion ilman oikeudenkäyntiä, hän valitti tuomiosta. Hänelle ilmoitettiin, ettei valitusta otettaisi huomioon. Haaratoimiston edustaja John McBrine ei tyytynyt tähän, vaan valitti tuomiosta suoraan oikeusministerille. Tämä sekä veli Muringan työnantajan erinomainen suositus aikaansaivat sen, että veli vapautettiin kuukauden vankilassaolon jälkeen.

Entä miten häntä kohdeltiin vankilassa? Hän kertoi: ”Vankilaviranomaiset kohtelivat minua hyvin, mutta jotkut vangit olivat julmia. Minua piestiin kahdesti niin kauan että menetin tajuntani. Sen tarkoituksena oli yrittää pakottaa minut liittymään poliittiseen puolueeseen. Pieksäminen tapahtui raskaalla vyöllä paljaaseen selkään, ja sen jälkeen ainakin yhdeksän miestä iski minua nyrkillä kasvoihin jokaisen pieksämisen aikana.”

Veli Muringa säilytti koko tämän ajan niin hyvän kristillisen käytöksen, että lopulta jotkut hänen  entisistä kiduttajistaan alkoivat puolustaa häntä. Hänen sovittelemattomuutensa osoittautui myöhemmin rohkaisun lähteeksi toisille.

PAIKALLISIA PIIRIVALVOJIA

Useiden vuosien ajan pääasiassa lähetystyöntekijät vastasivat työn valvonnasta. Kun tulimme 1960-luvulle, näytti kuitenkin järkevältä käyttää enemmän paikallisia veljiä. Tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.

Ensimmäinen paikallinen veli, joka palveli piirivalvojana, oli Isaac Chiadzwa, joka yhdessä vaimonsa Ivyn kanssa ryhtyi tähän työhön joulukuussa 1962. Sitten vuonna 1966 eräs toinen kokenut paikallinen veli, Sizulu Khumalo, aloitti piirityön. Hän osoittautui erinomaiseksi avuksi veljille edessäolevina äärimmäisen vaikeina ja koettelevina vuosina.

Oli todella siunaus, että piirityössä oli tällaisia veljiä. Koska he osasivat paikallista kieltä ja tunsivat vallitsevat tavat, niin heillä oli paremmat edellytykset päästä selville julistajien ongelmien perussyistä. He tunsivat veljet ja heidän olosuhteensa. Alkuperäisväestöön kuuluvina heillä oli suurempi liikkumisvapaus kuin lähetystyöntekijöillä. Jännityksen alkaessa lisääntyä muukalaiset joutuivat nopeasti epäilysten kohteiksi. Ottaen huomioon millaisiksi olosuhteet myöhemmin kehittyivät olimme varmat, että paikallisia veljiä alettiin nyt käyttää Jehovan ohjauksesta.

POIKKEUSLAIT VAIKUTTAVAT KIERROSKONVENTTEIHIN

Kun Rhodesian hallitus julistautui itsenäiseksi 11. marraskuuta 1965, niin poikkeuslait astuivat  voimaan. Ne vaikuttivat toimintaamme. Ensinnäkin hallitus vaati meitä luovuttamaan sensuurilautakunnalle yhden kappaleen jokaista julkaisuamme, mukaan luettuna jokaisen maahan tulevan lehden numeron. Tästä aiheutui meille pelkästään epämukavuutta, sillä kertaakaan sensuuri ei löytänyt kirjallisuudesta mitään, mikä olisi estänyt sen maahantuonnin.

Sen sijaan julkisten kokousten tiukka valvonta vaikutti meihin enemmän. Vähänkin suuremman joukon kokoontuminen oli kielletty paitsi viranomaisten luvalla. Vaikka tämä säädös ei oikeastaan koskenut puhtaasti uskonnollisia tilaisuuksia, niin nämäkin kiellettiin levottomilla alueilla.

Tilanne oli melko turhauttava. Lähes joka kerta kun haaratoimisto anoi lupaa kierroskonventin pitämiseen, se evättiin. Siksi päätettiin lopulta, ettei kierroskonventteja pidettäisi lainkaan. Sen sijaan päätimme keskittyä piirikonventteihin, jotka pidettäisiin hyvin suojelluilla alueilla.

Kuvittele hämmästystämme, kun saimme eräänä päivänä vuonna 1969 kirjeen joiltakin Bulawayon seurakunnilta ja sen mukana kierroskonventin ohjelman. Sikäläiset veljet olivat todellakin järjestäneet oman kierroskonventtinsa, laatineet oman ohjelmansa, jakaneet ohjelmanosat ja järjestäneet ruokailun. Vaikka heidän ei ehkä olisi pitänyt menetellä näin omin päin, niin lopputulos oli kuitenkin hyvä. Sadat veljet kokoontuivat yhteen tuohon konventtiin.

Tämä antoi meille idean. Sen sijaan että Seura tekisi kierrosten puolesta anomuksen hallituksen virastoon, mikseivät paikalliset veljet voisi itse anoa lupaa paikallisilta viranomaisilta. Niinpä kierroskonventteja  alettiin taas järjestää. Kierrosvalvoja valitsi hyvin tunnettuja paikallisia veljiä jättämään anomukset. Se tepsi joka kerta. Meillä on ollut siitä lähtien aina tähän saakka kierroskonventteja kaikilla alueilla, vaikka poikkeuslait ovat yhä voimassa. Ilmeisesti tässäkin oli kysymyksessä Jehovan johdatus.

VANHA KIISTAKYSYMYS RATKAISTAAN

Siirtykäämme tässä vaiheessa takaisin tarkastelemaan taistelua laillisen tunnustuksen saamiseksi uskonnollisena järjestönä. Muistanet että kaksi hallituksen ministeriötä, alkuperäisväestön asioita käsittelevä ministeriö sekä oikeus- ja sisäasiainministeriö olivat jo tunnustaneet Jehovan kansan lailliseksi järjestöksi mutta opetusministeriö ei ollut.

Niinpä helmikuussa 1966 haaratoimisto otti tämän asian uudelleen esille kirjoittamalla yksityiskohtaisen kirjeen, missä anottiin meidän tunnustamistamme uskonnolliseksi järjestöksi. Maaliskuun 8. päivänä tuli vastaus: ”Valitan, että asiaa harkittuani en voi suostua pyyntöönne.”

Soitimme heti ministerille ja saimme pitkän keskustelun jälkeen sovituksi tapaamisen maaliskuun 23. päiväksi. Tapaamisen jälkeen kului neljä kuukautta eikä mitään vastausta kuulunut. Aikoivatko he jättää pyyntömme huomiotta.

Sitten 21. heinäkuuta saimme kirjeen opetusministeriltä: ”Olemme nyt perehtyneet tähän kysymykseen ja päättäneet lisätä Jehovan todistajat opetusministeriön hyväksymien uskonnollisten järjestöjen luetteloon.” Voitto 16 vuoden taistelun jälkeen! Tämä ei ainoastaan avannut Jehovan todistajille tietä kouluihin antamaan uskonnonopetusta,  vaan se ratkaisi myös niiden lastemme ongelmat, jotka oli erotettu koulusta. Tästä voitosta me kiitimme Jehovaa.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ MALAWISTA

Vuosi 1968 aloitti uuden luvun haaratoimistomme historiassa: se alkoi valvoa Valtakunnan etuja Malawissa. Syynä tähän oli alun perin todistajien toiminnan kieltäminen tuossa maassa lokakuussa vuonna 1967. Marraskuussa 1967 lähetystyöntekijät karkotettiin Malawista. Näistä määrättiin lopulta kaksi pariskuntaa Zimbabween, nimittäin Keith ja Anne Eaton ja Hal ja Joyce Bentley.

ERIKOINEN TEHTÄVÄ

Bentleyn pariskunnalla oli erikoinen tehtävä: palvella Mosambikissa, joka oli kieltoon saakka Malawin haaratoimiston valvonnassa. Jos katsot Afrikan karttaa, niin huomaat että Mosambik on Afrikan itärannikolla sijaitseva pitkä ja kapea maa. Sen raja luikertelee Etelä-Afrikan pohjoisrajalta Zimbabwen itärajaa pitkin Malawin eteläkärjen molemmille puolille. Mosambikin hallitus ei ole koskaan tunnustanut Jehovan todistajien järjestöä. Tähän mennessä kaikki yritykset laillisen tunnustuksen saamiseksi ovat epäonnistuneet. Mutta kuunnelkaamme veli Bentleyä kun hän kertoo tehtävästään:

”Joyce ja minä saimme määräyksemme Mosambikiin helmikuussa 1962. Ensimmäinen matkamme tapahtui lentokoneella Malawista Blantyrestä Lourenço Marquesiin (nykyiseen Maputoon), Mosambikin pääkaupunkiin. Siellä tapasimme pienen kiinnostuneiden ihmisten ryhmän, joka kokoontui kasarmialueella erään armeijan kersantin kodissa.

 ”Tehtyämme muutamia matkoja tällä tavoin päätettiin, että meidän tulisi matkustaa maitse, ottaa telttailuvälineet mukaan ja saapua maahan turisteina. Käytimme tähän tarkoitukseen Volkswagen-pakettiautoa. Rantatie Beiran kautta oli enimmäkseen sorapäällysteinen ja hirvittävän kuoppainen. Matkaa oli noin 1600 kilometriä.”

Mosambikissa vallitsevan sotatilan takia Bentleyt näkivät parhaaksi ajaa Beirasta Lourenço Marquesiin Salisburyn kautta. Matka oli yhteen suuntaan 2080 kilometriä pitkä, ja he tekivät sen joka kuudes kuukausi. Melkoinen ajomatka. Heitä siunattiin kuitenkin sillä, että he saivat nähdä seurakunnan kasvavan.

Muutaman vuoden kuluttua Bentleyt rajoittivat matkansa maan pohjoisosiin. ”Myöhemmin saimme kuulla, että tämä muutos johtui todennäköisesti Jehovan ohjauksesta”, sanoi veli Bentley, ”sillä salainen poliisi Lourenço Marquesissa odotti meitä  ottaakseen meidät kiinni seuraavan vierailumme aikana.”

Bentleyillä oli monia jännittäviä kokemuksia – pidätyksiä, lähes pidätyksiä, määräyksiä poistua maasta. Mutta he tekivät hyvää työtä vahvistaen monia uusia julistajia ja kiinnostuneita. Sisar Bentley kertoo eräästä kokemuksesta, joka heille sattui Beirassa:

”Eräs nuori nainen, joka oli tutkinut Portugalissa, muutti Mosambikiin. Hän kirjoitti Seuralle ja pyysi että tutkistelua jatkettaisiin. Meille annettiin hänen nimensä ja osoitteensa. Kun menimme tuohon osoitteeseen, joku nainen tuli ovelle. Kysyimme häneltä: ’Oletteko te Clotilde de Gomes?’ ’Minä olen Clotilde mutta en de Gomes’, kuului vastaus. Emme halunneet menettää tilaisuutta todistaa, vaan selitimme, miksi olimme kysyneet tuota toista naista.” Nopeasti tuo nainen lähti kutsumaan naapuriaan. Myöhemmin saimme yhteyden myös alkuperäiseen Clotildeen. Mikä oli seurauksena?

Sisar Bentley kertoo meille: ”Se sisar, jota alun perin koetimme tavoittaa, on nyt vihkiytynyt todistaja; hänen miehensä on vanhin, hänen viisi lastaan, hänen appivanhempansa ja lankonsa ovat kaikki todistajia. Toinenkin nainen on kastettu samoin kuin hänen naapurinsa sekä tämän aviomies ja poika.”

Kun Bentleyiltä kysyttiin, mitä he pitivät alueestaan, veli Bentley esitti siitä seuraavan yhteenvedon: ”Aika ajoin meistä tuntui, että olisi miellyttävää olla jossakin muualla poissa kuumuudesta ja kosteudesta ja vapaana pelosta joutua pidätetyksi minä hetkenä hyvänsä. Mutta kun muistelemme tuota aikaa, niin ymmärrämme, että meillä oli suurenmoinen etu palvella tuolla alueella ja että Jehovan  siunaus ja suojelus eivät koskaan pettäneet meitä.”

Bentleyt siirrettiin myöhemmin Botswanaan, missä he antavat edelleen hyvän esimerkin lähetystyöntekijöinä.

VAINO MALAWISSA

Mutta siirtykäämme nyt takaisin lokakuuhun 1967, jolloin Jehovan todistajien työ kiellettiin Malawissa. Tätä kieltoa seurasi vainon aalto, jota eräs aikakauslehti kuvaa ”raaimmaksi ja epäinhimillisimmäksi kristittyjen vainoksi tällä 1900-luvulla”. Samassa kirjoituksessa sanotaan: ”Jotta löytäisi vastineita näille hirvittäville kertomuksille kärsimyksistä, julmuuksista ja inhottavuuksista – –, on mentävä ajassa taaksepäin varhaisten protestanttien, valdolaisten, tuhoamiseen Lounais-Ranskassa ja Italiassa 1400- ja 1500-luvulla.”

Miksi näitä julmuuksia suoritettiin? Sen ehdottoman puolueettoman asenteen takia, joka Jehovan kansalla on politiikkaan. Kun eräältä todistajalta, veli Justin Zacurukalta, kysyttiin tuohon aikaan, miksi näitä tosi kristittyjä kohdeltiin tällä tavoin, hän vastasi: ”Koska me kieltäydyimme ostamasta puoluekorttia.” Samoin kuin todistajat kaikkialla maailmassa, nämäkin kristityt kieltäytyivät rikkomasta kristillistä puolueettomuuttaan, vaikka heidän oli kestettävä mitä raainta kohtelua. Jotkut jopa menettivät henkensä.

Näiden kaikkien uskollisten asenne kuvastuu hyvin erään vanhahkon veljen, Samson Khumbanyiwan, sanoissa, joka menetti kotinsa, huonekalunsa, vaatteensa ja kaiken mitä hänellä oli. Hän sanoi: ”Tiedän, etten ole koskaan yksin, ja Jehova on suojellut minua.” Psalmista sanoo totuudenmukaisesti:  ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.” – Ps. 34:20.

APUA PUUTTEESSA OLEVILLE

Kiihkeän vainon takia tuhannet Malawin todistajat joutuivat pakenemaan maasta. Jotkut menivät Sambiaan, mistä heidät kuitenkin palautettiin takaisin Malawiin. Tuhannet muut pakenivat Mosambikissa sijaitsevaan Milangeen, joka on lähellä Malawin rajaa. He jäivät sinne 1970-luvulle saakka, jolloin heitä alkoi vähitellen siirtyä takaisin kotimaahansa.

Mosambikissa veljemme olivat turvassa vainoojiltaan. Mutta nyt heillä oli muita ongelmia. He olivat ilman ruokaa, vaatteita ja asuntoa. Kaikki ne heidän täytyi jättää taakseen paetessaan. Mitä he siis saattoivat tehdä?

Vaikka todistajia ei ole koskaan laillisesti tunnustettu Mosambikissa, niin onneksi näitä pakolaisia kohdeltiin erittäin ystävällisesti. Mosambikin viranomaiset antoivat käytettäväksi kuorma-autoja veljiemme kuljettamista varten Mokuba-nimiseen paikkaan, joka sijaitsee noin 160 kilometriä Malawin rajalta. Siellä heille annettiin maata ja taloja, kirveitä, kuokkia ja siementä. Heille tuotiin lisäksi joka päivä ravinnoksi 90 kilon säkeissä jauhoa (jauhettua maissia). Tämä auttoi veljiä suuresti ja sai heidät tuntemaan, että Jehova piti heistä tällä tavalla huolta.

Apua tarvittiin kuitenkin lisää. Sen lisäksi, mitä Mosambikin hallitus lahjoitti, tarvittiin kipeästi ruokaa, vaatteita, huopia ja lääkkeitä. Miten tämä tarve voitiin tyydyttää? Ainoa mahdollisuus oli kuljettaa nämä tarvikkeet maanteitse ja Malawin läpi! Ottaen huomioon, mitä Malawissa oli juuri tapahtunut, olisiko  mitään mahdollisuutta päästä läpi näiden välttämättömien tarvikkeiden kanssa?

JÄNNITTÄVÄ MATKA

Nämä kysymykset mielessään John McBrine ja Jim Mundell, lähetystyöntekijä joka vaimonsa Kathyn kanssa oli juuri karkotettu Sambiasta ja asui nyt tilapäisesti Zimbabwessa, lähtivät 22. helmikuuta 1968 Salisburysta Volkswagen-pakettiautolla, joka oli pakattu täyteen lahjoitettuja vaatteita ja huopia. Ennen lähtöä he olivat tehneet kaiken mahdollisen saadakseen tavaroilleen tulliselvityksen monia raja-asemia varten. Tämä ei kuitenkaan onnistunut määräysten ja rajoitusten takia. Koko onnistuminen oli siis jätettävä kokonaan Jehovan ohjauksen ja johdatuksen varaan. Jokainen raja-asema herätti levottomuutta, mutta ne kaikki ohitettiin vaikeuksitta. Tuntui kuin enkelit olisivat olleet läsnä koko matkan ajan.

Matka ei ollut helppo. Salisburysta Mosambikin rajalle Malawin itäpuolelle oli yli 600 kilometriä. Tie oli enimmäkseen hyvin kuoppainen ja vieläkin huonokuntoisempi jäljellä olevan 160 kilometrin matkan Mocubaan.

PETTYMYKSIÄ

John McBrine ja Jim Mundell halusivat tietenkin ensi töikseen tavata veljiä niillä kahdella leirillä, joihin heidät oli sijoitettu. Niinpä he menivät heti helmikuun 24. päivän aamuna tapaamaan leirin johtajaa. Miten pettyneitä he olivatkaan, kun hän ilmoitti että tapaaminen ei olisi mahdollista. Miksei? Koska hänen hallituksensa ei ollut tunnustanut Jehovan todistajia.

 Johtaja oli kuitenkin ystävällinen mies ja hän ehdotti, että he odottaisivat kunnes hän olisi ottanut yhteyden hallituksen päämajaan. He odottivat – kolme päivää. Lopulta tuli vastaus: ’Mosambikissa ei ole Jehovan todistajia vaan pakolaisia, joita hallitus on auttanut humanitäärisistä syistä. Jos he luottavat leirin johtajaan, heidän tulee jättää vaatteet hänelle, elleivät, heidän on vietävä ne takaisin.’ Mikä pettymys! He olivat ajaneet niin pitkän matkan saamatta edes nähdä näitä uskollisia veljiä, jotka olivat kestäneet niin paljon. Valitettavasti he eivät voineet asialle mitään.

Nyt heidän oli päätettävä, mitä he tekisivät vaatteille ja huoville. Mitäpä muuta he saattoivat tehdä kuin luottaa johtajaan. Sen he tekivät.

Tietenkään yhdessä pakettiautossa kuljetetut vaatteet ja huovat eivät alkuunkaan riittäneet Malawin veljien tarpeisiin. Näillä kahdella veljellä oli kuitenkin myös rahaa, joka oli lahjoitettu Malawin veljien lisätarpeita varten. Asiasta laadittiin sopimus, jonka molemmat veljet, leirin johtaja ja eräs intialainen liikemies allekirjoittivat. Lahjoitetut rahat annettiin johtajalle ja sitä vastaava tilaus liikemiehelle. Hänen tuli hankkia pukuja, housuja ja lisähuopia. Johtajan piti puolestaan maksaa hänelle niistä ja jakaa varusteet leireihin, joissa veljet olivat.

ONNELLINEN LOPPU

Kertomuksen jatko osoittaa, miten matka päättyi. Kotimatkallaan ollessaan vielä Mosambikissa nämä kaksi veljeä näkivät tien varrella afrikkalaisia miehiä polkupyörineen mukanaan suuret määrät  laskostettuja huopia. He olivat kuin olivatkin veljiä! Ja he olivat saaneet tavarat johtajalta. Kaksi matkamiestämme olivat tietenkin onnellisia nähdessään, että johtaja piti sanansa ja toimi nopeasti. Mutta suurimman ilon tuotti tietoisuus siitä, että he olivat lopultakin tavanneet joitakin leirillä asuvia veljiä. Kuten odottaa saattoikin, tämä osoittautui rohkaisevaksi sekä matkamiehille että leirin veljille.

Tästä lähtien nuo kaksi maata, Malawi ja Mosambik, olivat Zimbabwen haaratoimiston valvonnassa. Malawi jäi haaratoimistomme alaisuuteen moneksi vuodeksi ja Mosambik kuuluu yhä vastuualueeseemme.

NOITUUS – ERÄS KOHTAAMISTAMME VAIKEUKSISTA

Näihin aikoihin monilla Zimbabwen veljillä oli voitettavanaan eräs toinen ongelma. Täällä on harjoitettu noituutta vuosisatoja. Mutta vuoden 1969 paikkeilla tapahtui käänne, joka toi sen julkisuuden valokeilaan. Auttaaksemme sinua ymmärtämään, millaisia ongelmia siitä koitui veljillemme, näyttää viisaalta valottaa hiukan asian taustaa.

Vaikka lähes kaikki Zimbabwessa asuvat afrikkalaiset ovat nimikristittyjä ja vain pieni prosentti muslimeja, taikausko ja noituus ovat silti laajalle levinneitä. Täällä on noitatohtoreita, joilla on luunsa, eläintennahkansa, sulkapäähineensä ja loitsunsa.

Noitia on kahta lajia: muroyi, joka on noita tai mustan magian harjoittaja, ja n’anga, joka on  ennustaja tai parantaja. Muroyi on tappaja. Hän noituu ihmisiä, ja hänen sanotaan aiheuttavan ennenaikaisia ja outoja kuolemantapauksia. Hän on lainsuojaton, ja jos hänet tavataan harjoittamasta noituuttaan, hänet voidaan ottaa kiinni ja asettaa syytteeseen.

N’anga ei sen sijaan ole välttämättä tappaja. Hän on parantaja, vaikka n’angaa käytetään toisinaan noitumaan toisia, niin että he kuolevat. Hänen sanotaan voivan rikkoa muroyian taian. Hallitus voi laillistaa n’angan.

Vuonna 1969 n’angat tulivat tunnetuiksi siitä, että he pystyivät saamaan selville, ketkä harjoittavat noituutta. Näin tapahtui paitsi yhteismailla (entisissä reservaateissa), myös maatiloilla ja kaivoksissa, joissa asui usein satoja työläisiä perheineen. Aina kun noituudesta tehtiin ilmianto, yhdyskunta kutsui n’angan paikalle. Sitten kaikki yhdyskuntaan kuuluvat kutsuttiin hänen eteensä.

Esitettyään loitsunsa laulajien avustama n’anga manasi henkiä ilmoittamaan, ketkä harjoittavat noituutta. Jos syyllinen ”saatiin selville”, niin päällikkö luovutti hänet oikeuden käsiin, missä hänelle langetettiin tuomio noituuslain perusteella. Hänet oli tietenkin todistettava syylliseksi myös tavallisessa oikeudenkäynnissä.

VELJEMME KOETUKSELLA

Miksi tästä tuli ongelma veljillemme? Vaikka n’angaa pidetään parantajana ja hyvänä miehenä, niin hän on silti sekaantunut spiritismiin. Ja tästä syystä veljillemme aiheutui ongelmia. Kun yhdyskunta kutsuttiin n’angan eteen, veljemme luonnollisesti  kieltäytyivät. Niinpä päällikkö tai maatilan tai kaivoksen johtaja haetti heidät väkipakolla.

Suurin osa pysyi lujana, mutta on ikävää sanoa, että jotkut sovittelivat näissä olosuhteissa. Myöhemmin muutamat heistä katuivat vilpittömästi ja palvelevat taas onnellisina Jehovaa.

Veljien vallitsevaa asennetta kuvaa Paul Ndlovun kokemus. Hän toimi siihen aikaan erikoistienraivaajana. Hän oli 67-vuotias ja osittain halvaantunut. Kun hänet tuotiin väkisin päällikön eteen, hänelle sanottiin: ”Sinun on parasta polvistua [tunnustaa n’anga] niin kuin kaikki muutkin tekevät.” Hänen vastauksensa oli selvä: ”Minä en kumarra ketään ihmistä, koska se on väärää uskontoa. Te tiedätte varsin hyvin, että olen Jehovan todistajain evankeliuminpalvelija, enkä voi totella teitä tässä asiassa.”

Veljen luja asenne suututti päällikköä. Hän kutsui neljä poliisia panemaan hänet käsirautoihin ja pakottamaan hänet samaan huoneeseen n’angan kanssa. Veli Ndlovu kertoo: ”Sitten he työnsivät minut huoneeseen, missä laulajat odottivat valmiina tervehtimään minua seremonialauluin, kuten tapa vaati.” Mitä hän sanoi heille? ”Minä en osallistu demonismiin enkä koskaan polvistu edessänne, koska olen Jehovan todistaja.”

Veljen luja asenne palkittiin siten, että n’anga otti korvausta vastaan Totuus-kirjan.

TOSI PALVONTA VOITTAA

Hyvin pian tämä tapa alkoi levitä kaikkialle maahan, mikä merkitsi koetuksia Jehovan uskollisille palvelijoille. Erään kaivosalueella maan pohjoisosassa  sijaitsevan seurakunnan kokemus osoittaa, miten pitkälle he menivät koettaessaan rikkoa Jumalan kansan nuhteettomuuden. Koska noituuden harjoittamisesta oli ilmoitettu, niin vanhemmat työntekijät vaativat n’angan palkkaamista. Poliisiraportti tästä tapahtumasta kertoo meille, mitä sitten tapahtui:

”Ehdotus esitettiin kaivoksen johtajalle, joka tarkasti Ngangan [nykyinen kirjoitustapa: n’angan] suositukset, ja havaittuaan niiden olevan kunnossa suostui siihen sillä ehdolla, että jokaisen [kursivointi meidän] yhtiön jäsenen oli osallistuttava menoihin. Tästä sopivat vanhemmat työntekijät keskenään.

”Sinä päivänä, jona Nganga esitti rituaalinsa, kaikki yhtiön jäsenet Jehovan todistajia lukuunottamatta – – menivät Ngangan eteen. Vanhemmat työntekijät yrittivät painostaa lahkon jäseniä, – – mutta he kieltäytyivät yhä. Heidät vietiin kaivoksen johtajan puheille mutta tuloksetta, ja he ilmoittivat hänelle jättävänsä mieluummin työpaikkansa kuin menevänsä Ngangan eteen.”

Juuri näin tapahtui. Kaikki veljemme erotettiin työpaikastaan. Mutta mitä sitten tapahtui?

Koko seurakunta muutti toiselle kaivokselle, missä kaikki veljet saivat työtä. Heillä oli siis yhä koossa koko seurakunta, vastuulliset veljet ja yksi tienraivaaja. Lisäksi tämä kaivos sijaitsi vapaalla alueella, josta nyt alkoi äkkiä huolehtia kokonainen hyvin järjestetty seurakunta! Seurakunnan nimeäkään ei tarvinnut vaihtaa, sillä sen nimi oli ”Kromi”, ja se muutti kromikaivokselta toiselle.

Entä mitä on sanottava siitä kaivoksen johtajasta,  joka erotti kaikki Jehovan todistaja -työntekijänsä? Hän oli hyvin pahoillaan, kun hän huomasi karkottaneensa parhaat työntekijänsä. Myöhemmin hän otti joitakin heistä takaisin työhön. Hän sanoikin alueella toimivalle piirivalvojalle: ”Lähetin pois parhaat työntekijäni.” Veljiemme uskollisuuden avulla annettiin hyvä todistus.

1970-LUVULLE

Vuonna 1960 saavutettiin kaikkien aikojen korkein keskiarvo julistajien määrässä – 12487 – huipun ollessa 13493. Siitä lähtien vuoteen 1967 asti vallitsi laskusuuntaus. Julistajien keskiarvo putosi jopa 9384:ään, joka oli alhaisin sitten vuoden 1952. Tämä johtui suurelta osalta siitä, että järjestöä puhdistettiin niistä, jotka eivät todellisuudessa olleet Jehovan todistajia.

Vuodesta 1967 lähtien alkoi jälleen kasvu, niin että meillä oli vuonna 1971 keskimäärin 11430 julistajaa, ja tuon vuoden huippu oli 12456. Tämä suuntaus jatkui vuoteen 1976, jolloin julistajamäärä alkoi jälleen laskea. Miksi? Koska siitä lähtien vuosikymmenen loppuun saakka elettiin tämän maan historian synkimpiä vuosia. Mikä vaikutus tällä oli veljiin? Vastauksen saamiseksi meidän on palattava takaisin 1970-luvun alkuun.

Tämä vuosikymmen osoittautui Jehovan kansalle monien koetusten ja koettelemusten ajaksi. Näihin kuuluvat työpaikkaa koskevat koetukset, puolueettomuuskysymys ja sodan tuhot, joita olivat kodin, karjan ja peltojen menetykset sekä ruumiillinen pahoinpitely ja jopa kuolema. Vastustajat koettivat myös painostaa hallitusta kieltämään Valtakunnan työn. Se muistuttaa meitä apostoli  Paavalin sanoista, jotka hän lausui sen jälkeen kun häntä oli kivitetty ja hänet oli jätetty kuolemaan Lystran ulkopuolelle. Hän sanoi: ”Meidän täytyy mennä Jumalan valtakuntaan monien ahdistusten kautta.” – Apostolien teot 14:22.

JEHOVA AUTTAA

Miten Jehovan kansaa valmistettiin ottamaan vastaan edessä olevat koetukset? Tämä tapahtui Jehovan ohjauksessa kahdella tavalla. Toinen oli järjestely, jonka mukaan hallintoelin nimitti seurakuntiin vanhimmat ja avustavat palvelijat. Tämä järjestely astui voimaan vuonna 1972, eikä se olisi voinut tulla sopivampaan aikaan.

Oli sydäntä lämmittävää nähdä, miten veljet suhtautuivat tähän Raamattuun perustuvaan hallintoelimen ohjaukseen näiden veljien nimittämisessä. Kun raamatullisia pätevyysvaatimuksia oli tarkasteltu, monet seurakunnat havaitsivat olevansa niin ilman vanhimpia kuin avustavia palvelijoitakin. Eräs seurakunta kirjoittikin: ”Tarkasteltuamme kierrosvalvojan johdolla pätevyysvaatimuksia huomasimme, että kukaan meistä ei ole pätevä vanhimmaksi eikä avustavaksi palvelijaksi, mutta koetamme ponnistella täyttääksemme vaatimukset ensi vuonna.”

James Mubata eräs haaratoimistokomitean jäsen, joka on ollut Beetelissä vuodesta 1966 lähtien, kertoi äskettäin vanhimpia koskevan järjestelyn miltei välittömistä seurauksista seurakunnissa. Hän sanoo: ”Sen lisäksi että seurakunnista löytyi yhä useampia opetustaitoisia veljiä, myös ne, joita oli jo käytetty opettajina, alkoivat edistyä, kun he syventyivät yhä enemmän opetustaitonsa parantamiseen.  Tämän lisäksi seurakuntien puhtauteen kiinnitettiin entistä enemmän huomiota. Ennen vuotta 1972 palvelijat monissa seurakunnissa eivät käsitelleet kyllin nopeasti tapauksia, joihin liittyi epäpuhtautta. Mutta melkein heti sen jälkeen, kun vanhimmistot oli perustettu, näihin tapauksiin kiinnitettiin huomiota jopa siinä määrin, että tällaiset tapaukset pitivät meidät jonkin aikaa kiireisempinä kuin koskaan.”

Koko tämä järjestely antoi seurakunnille suunnattoman hengellisen sysäyksen. Veljet jotka katsottiin pätemättömiksi, koska he eivät huolehtineet riittävästi perheensä hengellisestä edistymisestä, tajusivat, miten tärkeää heidän on soveltaa Raamatun ohjeita. Toiset veljet, joille ei tähän mennessä ollut annettu tilaisuutta käyttää kykyjään, lahjojaan ja hengellistä edistystään parhaalla mahdollisella tavalla, käyttivät niitä nyt seurakunnan hyväksi. Kaiken kaikkiaan järjestö vahvistui suuresti, ja sillä oli selvästi entistä paremmat mahdollisuudet auttaa veljiä kohtaamaan sen mikä oli tulossa edessä olevina vuosina.

UUDET HAARATOIMISTOTILAT

Toinen ajankohtainen lahja Jehovalta oli uuden kauniin kolmikerroksisen Beetel-kodin rakentaminen. Vuonna 1971 tapahtuneen vierailunsa aikana veli Knorr tutki tuntikausia tilavamman kodin ja haaratoimiston tarvettamme. Hänen vierailunsa aikaan monet Beetel-perheen jäsenet asuivat läheisissä vuokrataloissa, ja toimisto ja postitusosasto olivat surkuteltavan ahtaat. Vuodesta 1953 lähtien me olimme toimineet yksikerroksisessa talossa,  jossa oli vain viisi makuuhuonetta. Veli Knorrin vierailun aikana kolme näistä makuuhuoneista muutettiin toimistoiksi. Uusia tiloja päätettiin siksi ryhtyä etsimään.

Kun olimme tuloksetta yrittäneet saada rakennuslupaa hankkeellemme muualta, päätimme purkaa vanhan kotimme ja rakentaa uudet tilat niiden paikalle. Rakentaminen alkoi vuonna 1972. Kymmenen kuukautta myöhemmin muutimme taloon. Mikä onnellinen tilaisuus se olikaan!

Vaikka tämä rakennus ei ollutkaan mikään ”kahden päivän ihme”, jollaisia jotkin nykyään rakennettavat valtakunnansalit ovat, niin kyllä tämäkin herätti lähialueella paljon keskustelua. Sen avulla annettiin paikallisille viranomaisille ja ympäristön asukkaille todella hyvä todistus. Se että sadat ihmiset, miehet ja naiset, lapset ja vanhat miehet  kaikki auttoivat jollakin tavoin, oli yleisenä ihmetyksen aiheena.

Kunnan rakennustarkastaja kuului niihin, jotka antoivat suopean lausunnon. Vaikka hän aluksi suhtautuikin hankkeeseemme melko viileästi, hän lämpeni vähitellen kaikkien osoittaessa häntä kohtaan ystävällisyyttä. Hän sanoi: ”Te edistytte hyvin. Te olette tehneet erinomaista työtä. Sellaista ette olisi saaneet rahalla aikaan.” Eräs toinen mies, tien toisella puolella työskentelevä rakennusurakoitsija, sanoi: ”On rohkaiseva tietää, että vielä on ihmisiä, jotka uskovat kyllin lujasti johonkin ryhtyäkseen sellaiseen hankkeeseen kuin te.” Kaunis rakennuksemme valmistui lähes sataprosenttisesti vapaaehtoisin voimin tai vapaaehtoisten valvonnassa.

Vaikka olisi mahdotonta mainita nimeltä kaikkia, jotka osoittivat sellaista halukkuutta ja uhrautuvaisuutta, niin haluamme mainita muutamia erinomaisia esimerkkejä, kuten Peter Drewettin. Hän jätti työpaikkansa ja tuli vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaupunkiin, missä hän asui asuntovaunussa koko rakennustyön ajan. Sitten on Noel Ellerman, joka vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa siirsi pienen asuntovaununsa suoraan pölyiselle tontille. Siinä he asuivat keskellä työmaata noin kahdeksan kuukautta. Meidän on mainittava myös Eric Cargill, liikemies joka paitsi antoi käyttöömme välttämättömiä rakennustarpeita ja omia työmiehiään, myös käytti puolet omasta ajastaan joka päivä työmaalla kunnes rakennus oli valmis.

TUPAKKAKYSYMYS

Kuten olemme maininneet aiemmin tässä selostuksessamme, 1970-luvun alussa ilmaantui monia  kiistakysymyksiä. Eräs niistä koski tupakan viljelemistä tai työskentelemistä sellaisilla maatiloilla tai sellaisten liikeyritysten palveluksessa, jotka osallistuivat tupakan tuottamiseen tai jalostamiseen. Zimbabwessa siitä tuli melkoinen ongelma, koska tupakka on maan tärkeimpiä tulolähteitä. Se on tärkein vientiartikkeli ja tuo maahan kipeästi kaivattua ulkomaanvaluuttaa.

Jo vuonna 1972 sellaisissa paikoissa työskentelevät veljet alkoivat epäillä työnsä raamatullisuutta. Niinpä kun veljiä alettiin suositella vanhimmiksi tai avustaviksi palvelijoiksi, monet kieltäytyivät omantunnon syistä. Eräs matkavalvoja sanoi siitä: ”Monet veljet olisivat olleet päteviä vanhimmiksi erinomaisten ansioittensa takia. He ovat itse kuitenkin pyytäneet, ettei heitä suositeltaisi vanhimmiksi tai avustaviksi palvelijoiksi, koska he työskentelevät maatilalla, jolla kasvatetaan ja pakataan tupakkaa. He ovat omantuntonsa takia pyytäneet, ettei heitä suositeltaisi.”

Jotkut, jotka olivat viljelleet tupakkaa, lopettivat sen pian, ja toiset suunnittelivat tekevänsä samoin. Eräs heistä ilmaisi asian näin: ”Monet meistä ovat luopuneet toisesta vaimostaan, kun opimme ymmärtämään Jumalan näkökannan, joten tupakan viljelemisestä luopumisen täytyy olla helppoa.”

VELJET PYSYVÄT LUJINA

Oli hyvä, että veljet jo ajattelivat tällä tavoin, koska se auttoi heitä suuresti kaksi vuotta myöhemmin. Vuoden 1974 alkupuolella Valtakunnan Palveluksen sisäarkin otsikkona oli ”Ansiotyömme saattaminen sopusointuun lähimmäisenrakkauden kanssa.” Siinä esitettiin selvästi raamatullinen näkemys  asiasta. Tupakanpoltto on lihan saastuttamista ja sen tähden jopa erottamiseen johtava rikkomus. Koska näin on, olisiko oikein, että kristitty viljelisi tätä kasvia tai jalostaisi tai myisi sitä? Raamatun ilmeinen vastaus on kielteinen. Me emme voisi tehdä sellaista ja silti osoittaa lähimmäisenrakkautta. Näin perusteltiin sisäarkissa. – Luuk. 10:27; 2. Kor. 7:1.

Veljien reaktio oli suorastaan sykähdyttävää. Kuvittele olevasi heidän asemassaan. Otaksu, että sinulla on hyvin vastuunalainen asema tupakkaa tuottavalla maatilalla. Siihen kuuluu asunto ja mahdollisesti maapalsta, jolla voit kasvattaa omaa karjaasi. Sitten yhtäkkiä edessäsi on suuri ratkaisu. Työnantajasi ilmoittaa sinulle, että ellet halua jatkaa tupakanviljelyä, saat hakea työtä muualta. Sinulla voi olla useita pieniä lapsia. Mitä aiot tehdä?

Veljesi tekivät ratkaisunsa: he olivat todellakin valmiit luopumaan tästä kaikesta mieluummin kuin joutumaan eroon Jehovan järjestöstä. Se merkitsi monia suuria taloudellisia menetyksiä. Mutta he säilyttivät Jehovan suosion. Ne jotka piti erottaa olivat sormin laskettavissa. Miten lähellä sydäntämme olivatkaan nuo rakkaat veljet, jotka pysyivät lujina Jumalan vanhurskauden puolella!

ERILAISIA REAKTIOITA

Tämä veljien omaksuma asenne herätti tietenkin monenlaista vastakaikua, kuitenkin enimmäkseen kielteistä. Sitä koskevat lehtikirjoittelut ja kirjeet toimitukselle alkoivat olla jokapäiväisiä. Parlamentin jäsenet esittivät arvostelunsa tapahtuneesta sekä parlamentissa että sen ulkopuolella, jotkut hyvin kiihkeästikin. Osoittaen, miten pitkälle tässä  mentiin, muuan kirjoittaja mainitsi eräässä kerran kuussa ilmestyvässä aikakauslehdessä: ”Jehovan todistajia on arvosteltu ankarasti sekä parlamentissa että sen ulkopuolella. – – Uuden lain mukaan heiltä voidaan nyt riistää heidän kansalaisuutensa, ja he voivat menettää suojansa maastakarkotusta vastaan.” Hän sanoi sitä ”myrskyksi vesilasissa”.

Maanviljelijät itse suhtautuivat asiaan monella eri tavalla. Jotkut heistä olivat vihamielisiä. Muutamat kirjoittivat Seuralle ja kertoivat, mitä he ajattelivat Jehovan todistajista. Toiset käyttivät puhelinta. He olisivat kuitenkin halunneet pitää Jehovan todistajat luottamustehtävissä maatiloillaan.

Niinpä useat maanviljelijät koettivat kaikin tavoin saada veljiä palvelukseensa. He eivät halunneet menettää hyviä, luotettavia työmiehiä, ja siksi he olivat halukkaita antamaan heille sellaista työtä, joka ei liittynyt tupakantuottamiseen. Veljet arvostivat tietenkin sitä.

Tässä seuraa erään veljen kokemus, joka oli palkattu tupakan myyjäksi. Kun hän käsitti, ettei hän voi jäädä sellaiseen työhön, hän jätti eroanomuksensa, mitä hänen työnantajansa ei hyväksynyt. Niinpä veli ei vain mennyt työhön. Kun hänen työnantajansa tuli hänen kotiinsa ottamaan selvää, miksi hän ei ollut työssä, niin veli selitti hänelle tilanteen. Kuultuaan selityksen työnantaja kiitti veljeä tämän rehellisyydestä ja esitti painokkaasti, ettei hän halunnut menettää häntä työntekijänä.

Veli käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja esitti ehtonsa, joilla hän jäisi työhön. Hän ei ainoastaan halunnut vapautusta kaikesta tupakkaan liittyvästä työstä vaan sen lisäksi kokousillat vapaiksi.  Työnantaja suostui tähän, vaikka se merkitsi veljelle pienempää palkkaa.

Tämä veli sanoi lopuksi: ”Olen kokemuksestani oppinut sen, että niin kauan kun pysymme lujina kohdatessamme ongelmia ansiotyössämme meitä siunataan. Olen myös oppinut, miten tärkeää meidän on olla entistä enemmän kiinnostuneita hengellisestä kasvustamme edistyessämme Jehovan järjestön mukana.” Tämä veli palvelee nyt vanhimpana.

HYVÄ UUTINEN LEVIÄÄ VASTUSTUKSEN KESKELLÄ

Todellisuudessa tämä veljien muuttoliike itse asiassa edisti Valtakunnan hyvän uutisen leviämistä. Sen ansiosta perustettiin jopa uusia seurakuntia aikaisemmille vapaille alueille. Esimerkiksi eräs veli omisti vapaalla alueella kaivoksen. Veljet saivat tietää, että hän tarvitsi työntekijöitä ja että hän oli halukas auttamaan puutteessa olevia. Pian hänellä oli työssään 20 veljeä. Näistä sekä heidän perheistään muodostettiin seurakunta, joka on yhä olemassa. Muutkin olivat nopeita auttamaan missä voivat.

Jotkut, jotka joutuivat työttömiksi tupakkakysymyksen takia, palasivat koteihinsa alueille, joilla ei useinkaan ollut seurakuntaa. Seurauksena oli, että Jehovan sanaa saarnattiin alueilla, joilla sitä ei ollut ennen saarnattu.

Mutta miten tämä kaikki päättyi? Voi kuulostaa oudolta, mutta asian ratkaisi lopulta itse tupakkayhtymä yksinkertaisesti julkaisemalla tupakanviljelijöiden kuukausijulkaisussa yhtymän puheenjohtajan tiedotuksen. Tiedotuksessa sanottiin, että  tämä on todistajille uskonnollinen kysymys, eikä siitä tule tehdä riita-asiaa. Kiinnostava kommentti julkaistiin Rhodesia Tobacco Forum -lehden vuoden 1974 kesäkuun numerossa. Sivulla 27 siinä sanottiin Jehovan todistajista seuraavaa: ”Samassa kirjoituksessa [sanomalehtiartikkelissa] maatalousministerin – – kerrotaan kuvanneen liikettä ’ilmeisen tahalliseksi yritykseksi saattaa talous sekasortoon’. Asiaan liittyvien ihmisten lukumäärä tuskin kuitenkaan oikeuttaa sellaiseen johtopäätökseen.” Tämä Rhodesian tupakkayhtymän oma lausunto rauhoitti tilannetta siinä määrin, ettei veljiä enää ahdisteltu. Joka tapauksessa annettiin hyvä todistus Jehovan kansan uskollisuudesta.

PUOLUEETTOMUUSKYSYMYS NOUSEE ESIIN

Kun tupakkaongelma koski vain afrikkalaisia veljiämme, niin vuonna 1972 heräsi eräs toinen kysymys, joka koski aluksi vain valkoisia veljiämme. Kyseessä oli kristityn puolueettomuus kansojen välisissä suhteissa. Ongelma ei ollut laaja ennen kuin niin sanottu ”vapaustaistelu” eli ”terroristisota”, joksi toiset sitä nimittivät, alkoi. Ongelma heräsi kun valkoihoiset miehet kutsuttiin pakolliseen asepalvelukseen.

Taistelun kiihtyessä varsinkin rajaseuduilla koko maan väestö pyrittiin vetämään mukaan kansalliseen puolustukseen. Kutsunnat rajoittuivat kuitenkin aluksi vain valkoihoisiin miehiin. Se koski varsin monia nuoria todistajia, joista useat joutuivat vankilaan ja jotkut jopa useita kertoja, koska he pitivät tunnollisesti kiinni kristillisestä puolueettomuudestaan.

 Miehet kutsuttiin asepalvelukseen määräajaksi vuodesta, minkä jälkeen he saattoivat palata ansiotyöhönsä. Niinpä veljet saattoivat joutua oikeuden eteen joka kerran, kun he omantunnonsyistä kieltäytyivät tottelemasta palvelukseenastumismääräystä, mikä merkitsi sitä, että heidät oli mahdollista tuomita vankilaan yhä uudelleen. Saivatpa jotkut palvelukseenastumismääräyksen jopa vankilaan!

Nuorille perheellisille miehille tämä oli erityisen koettelevaa, ei ainoastaan siksi, että heidän täytyi erota perheestään mennessään vankilaan, vaan myös työpaikan suhteen. Veljet usein menettivät työpaikkansa joutuessaan vankilaan, joten heidän oli vapauduttuaan etsittävä uusi työpaikka. Etsiessään sitä heiltä kysyttiin poikkeuksetta, olivatko he suorittaneet asevelvollisuutensa. Kun mahdolliselle työnantajalle kerrottiin todellinen tilanne, niin vastaus usein kuului: ”Valitan. Ottaisin mielelläni teidät töihin, mutta en voi tehdä sitä ennen kuin olette suorittanut asevelvollisuutenne.” Joillekin tästä tuli todella suuri ongelma.

VARHAINEN ESIMERKKI

Bob Hawkes oli ensimmäisiä, jotka joutuivat kestämään tällaisia koetuksia. Hän oli jo suorittanut asevelvollisuutensa alkaessaan tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän oli tutkinut vain kuusi kuukautta, kun hän sai tammikuussa 1973 määräyksen ilmoittautua palvelukseen. Annamme hänen itse kertoa kokemuksensa:

”Sen perusteella mitä olin oppinut tutkiessani Raamattua päätin olla menemättä. Siihen aikaan vaimoni Molly oli ollut jo pari kuukautta raskaana.”

Mitä tapahtui, kun Bob Hawkes ei ilmoittautunut?

 ”Minut haastettiin oikeuteen, ja sain 30 päivän ehdottoman vankeustuomion sekä kolmen kuukauden ehdollisen tuomion.”

Oliko se hänestä kova koetus?

”Hyvin kova. Tässä minä istuin telkien takana, eikä minua ollut vielä edes kastettu. Olin ypöyksin hyvin oudossa maailmassa. Kaikki oli niin kovin hämmentävää. Sitten Molly joutui pois tolaltaan ja kirjoitti minulle aikovansa jättää minut. Kaiken huipuksi isäni tuli tapaamaan minua ja toi minulle kirjallisuutta, jossa Jehovan todistajat tuomittiin. Sanoin hänelle, että tapahtuipa mitä tahansa, olin päättänyt pysyä omantuntoni mukaisessa kannassa. Sain lohtua ainoastaan Jehovalle esittämistäni rukouksista.”

VAIKEUDET LISÄÄNTYVÄT

Kun Bob Hawkes pääsi vankilasta, hän havaitsi, että hänen vaikeutensa olivat kaikkea muuta kuin ohitse. Kotona hänen vaimonsa Molly ojensi hänelle hänen sotilaspukunsa ja kehotti häntä lähtemään ”viidakkoon”, toisin sanoen taistelukentälle. Bob kertoo: ”Kielsin häntä enää koskaan yrittämästä pakottaa minua lähtemään ja edes mainitsemasta koko asiaa uudelleen.”

Sitten Bob meni takaisin työpaikalleen, missä hänelle ilmoitettiin tylysti että hänet oli erotettu. Bob sanoo: ”Kun kerroin Mollylle, että olin saanut potkut, oli ihme, että hän jäi luokseni ottaen huomioon sen että hän suhtautui yhä kylmästi totuuteen.”

Vähän tämän jälkeen Bob kastettiin. Sitten hän joutui takaisin vankilaan, tällä kertaa kuudeksi kuukaudeksi, mihin lisättiin edellisellä kerralla annettu kolmen kuukauden ehdonalainen tuomio. Yhteensä  hän oli vankilassa kolme kertaa, viimeisen kerran kahdeksan kuukautta.

ENTÄ MOLLY?

Voimme kysyä: ”Molly, mitä sinulla on sanottavana kaikesta tästä?”

”Kun tutkimme, totuus ei todellakaan merkinnyt minulle paljoakaan. Bobin laita oli toisin. Heti kun hän oppi jotakin, hän teki muutoksia. Hän lopetti tupakoinnin, juhlimisen ja monet muut asiat. Sitten minä tulin raskaaksi, ja verikysymys alkoi askarruttaa minua. Totuus vaikutti koko elämäämme.

”Sitten Bob joutui vankilaan. Se oli minusta hirveää. Miten hän saattoi tehdä kaiken tämän meille? Silloin päätin antaa hänelle uhkavaatimuksen. Kirjoitin, että aioin jättää hänet. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, etten todellisuudessa tarkoittanut sitä, enkä voisi toteuttaa sitä.”

Mikä sai Mollyn muuttumaan ja omaksumaan totuuden?

”Se johtui paljolti sisarten osoittamasta ystävällisyydestä. He toivat ruokapaketteja, lihaa, leipää ja muuta aineellista apua. Mutta sen lisäksi veljet ja sisaret osoittivat minua kohtaan rakkaudellista huolenpitoa rakentamalla minua hengellisesti. Vähitellen se vaikutti minuun. Se pani minut ajattelemaan. Niinpä aloin edistyä kastetta silmällä pitäen. Minut kastettiin heti sen jälkeen, kun Bob pääsi viimeisen kerran vankilasta.”

Veli Hawkes sai tämän jälkeen vielä yhden palvelukseenastumismääräyksen. Tällä kertaa häntä ei kuitenkaan vangittu, koska hän suunnitteli työpaikan hankkimista toisesta maasta.

Tämä kokemus on tyypillinen ja osoittaa, mitä monet veljistämme joutuivat kestämään. Kun asevelvollisuusikä  nousi ensin 50:een ja lopulta jopa 60:een, niin asia koski yhä useampia. Mutta siitä enemmän tuonnempana.

POLIITTINEN VASTUSTUS ALKAA TUNTUA

Kun otamme huomioon esimerkiksi tupakkaa ja kristillistä puolueettomuutta koskevien kiistakysymysten saaman julkisuuden, niin voit hyvin kuvitella, että todistajat mainittiin usein uutisissa. Jotkut parlamentin jäsenet, joita todistajien puolueettomuuden johdosta ärsyyntyneet ihmiset olivat epäilemättä yllyttäneet, alkoivat vaatia hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin saarnaamistyön lopettamiseksi.

Sen lisäksi että todistajat olivat julkisen sanan arvostelun ja hyökkäysten kohteena, heistä tuli suosittu keskustelunaihe myös parlamentin väittelyissä. Näin tapahtui varsinkin 4. joulukuuta 1973, kun parlamentissa keskusteltiin puolustuslakiin ja kansalaisuuslakiin tehtävistä muutoksista. Seuraavassa on otteita näistä keskusteluista:

”Tämän lahkon [Jehovan todistajien] uskomukset ovat hyvämaineisten ja vakiintuneiden kirkkojen uskomusten suoranainen vastakohta.” – Puolustusministeri.

”Lyhyesti sanottuna tarkoituksena on – – säätää, että Jehovan todistaja, joka tuomitaan vähintään kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen ilman mahdollisuutta korvata sitä sakolla rikkomuksesta, johon liittyy kieltäytyminen tottelemasta määräyksiä uskonnollisesta omantunnonsyystä, voi menettää kansalaisuutensa tai, jos kysymyksessä ei ole kansalainen, joutua karkotetuksi maasta.” – Puolustusministeri.

 ”Nämä [kaikkien omantunnonarkojen] vakaumukset liittyvät yleensä ihmiselämän riistämiseen ja niihin voidaan mukautua määräämällä asianomainen aseettomaan palvelukseen. – – Poikkeuksen – – tekee Jehovan todistajina tunnettu kultti eli lahko, joka käsittääkseni on vaarallinen järjestö ja jonka suhtautuminen sotapalvelukseen on perustelematonta ja vailla oikeutusta.” – Parlamentin jäsen.

”Yritämme varmistua siitä, etteivät Jehovan todistajat pääse vaikuttamaan sotapalvelustaan suorittaviin asevelvollisiin.” – Puolustusministeri.

Näyttää siltä, että veljien rohkea asenne vaikutti toisiin useammalla kuin yhdellä tavalla.

JÄNNITYS KASVAA

Vuoden 1974 loppua kohden jännityksen voitiin havaita kasvavan. Tätä selostettiin haaratoimistomme Seuran päätoimistoon 8. lokakuuta 1974 lähettämässä kirjeessä. Siinä viitattiin muun muassa järjestömme ”perusteellista tutkimista” koskeviin huhuihin ja sanottiin sitten: ”Kirjoittamisen aikaan emme ole kuulleet muuta, eivätkä viranomaiset ole ottaneet meihin yhteyttä. Olemme kuulleet huhuja, joiden mukaan toimenpiteisiin ryhdytään joulukuussa, mutta emme ole voineet varmistua huhujen todenperäisyydestä.

”Huomattava osa kansasta on kautta maan varsin päättäväisesti ’tarttunut aseisiin’ toimintaamme vastaan, ja varsinkin ovelta-ovelle-palvelusta vastaan.”

”Ei Jehovan todistajia” -julisteita alkoi ilmestyä kaikkialle. Alkoipa muuan yritteliäs mies myydä niitä talosta taloon. Hänen liiketoimensa menestyivätkin varsin hyvin jonkin aikaa.

 TOIMENPITEISIIN RYHTYMISTÄ EHDOTETAAN

Vuoden 1975 helmikuun alussa haaratoimisto sai haltuunsa erittäin tärkeän kokouksen pöytäkirjan. Kyseessä oli tuon ajan johtavan poliittisen puolueen kokous. Melkoinen osa tästä 31. tammikuuta 1975 pidetystä kokouksesta käsitteli Jehovan todistajia. Siellä esitettiin useita syitä, joiden perusteella Jehovan todistajia vastaan pitäisi heidän mielestään ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin.

Voit varmaan kuvitella, miltä meistä tuntui tuohon aikaan! Mitä tulisi tapahtumaan? Kiellettäisiinkö Jehovan todistajien toiminta? Karkotettaisiinko lähetystyöntekijät maasta? Emme todellakaan tienneet mikä meitä odotti.

Vaikka ne, jotka ehdottivat tällaista hallitukselle, olivat johtavan puolueen jäseniä ja jotkut jopa parlamentin jäseniä, niin näyttää siltä, että hallitus itse omaksui järkevämmän asenteen, sillä saarnaamistyötä tai järjestöä vastaan ei silloin eikä koskaan myöhemminkään ryhdytty mihinkään virallisiin toimenpiteisiin. Tästä olemme Jehovalle hyvin kiitollisia.

PUOLUEETTOMUUS ”KUUMILLA” ALUEILLA

Veljien ei tarvinnut pysyä päättäväisesti erossa maailmasta ainoastaan sotapalvelusta koskevassa kysymyksessä vaan muissakin tilanteissa. (Joh. 15:19) Esimerkiksi veli Will Vosloolla oli maatila, joka sijaitsi sodan aikana todella melskeisellä alueella. Se sijaitsi 63 kilometrin päässä seurakunnasta, jossa hän palveli vanhimpana. Aivan maatilan takana oli ”vapaustaistelijoiden” tukikohta. He iskivät  monta kertaa yhteen hallituksen turvallisuusjoukkojen kanssa.

Vähän kasteensa jälkeen veli Vosloo ja hänen vaimonsa Gisela istuivat eräänä päivänä kotonaan lukemassa Raamattua Psalmin 112:7:n kohdalta, missä sanotaan: ”Ei hän pelkää pahaa sanomaa, hänen sydämensä on vahva, sillä hän turvaa Herraan.” Ennen kuin tunti oli kulunut, poliisi ilmaantui paikalle varoittamaan ihmisiä alueella olevista ”terroristeista”. Hän vaati maanviljelijää aseistautumaan suojellakseen itseään. Veli Vosloo kieltäytyi.

Hän selittää: ”Siitä lähtien minua painostettiin yhä voimakkaammin osallistumaan yhdyskuntamme puolustamiseen. Naapurini eivät voineet ymmärtää asennettani – heistä minä olin pelkuri. Muuan mies sanoi minulle ollessani eräänä päivänä kenttäpalveluksessa: ’Sinä juokset ensimmäisenä pakoon, kun tulee todella kuumat paikat.’ Hän oli väärässä. Minä olen yhä maatilalla, kun kaikki muut ovat lähteneet.”

PUOLUEETTOMUUS SUOJELEE

Vaikka naapuriston maanviljelijät ahdistelivat veli Vosloota ja hänen perhettään, niin he saivat lohtua odottamattomalta taholta. Eräänä päivänä kierrosvalvoja tuli tapaamaan häntä ja sanoi: ”Minä olen veljesi Umfuli-joen takaa. Älä ole huolissasi. Kaikki siellä asuvat ihmiset tietävät sinun olevan puolueeton. Sinä olet turvassa.” Nämä sanat osoittautuivat tosiksi.

Eräänä päivänä vähän tämän jälkeen, kun veli Vosloon traktorinkuljettajat työskentelivät pellolla,  heitä tuli äkkiä puhuttelemaan joukko sissejä. He sanoivat: ”Me tunnemme tuon miehen. Emme halua polttaa hänen traktoreitaan.” Todella, vaikka naapureitten traktorit poltettiin ja heidän kastelujärjestelmänsä tuhottiin, niin Vosloon laitteisiin ei koskettu. Myöhemmin kun hän oli perheineen lomalla, useita maanviljelijöitten koteja tuhottiin, mutta Vosloon koti säilyi. Kaikki tämä johtui siitä, että heidän tiedettiin olevan puolueettomia politiikkaan nähden.

Tätä kesti useita vuosia, itse asiassa sodan loppuun asti. Kävipä yhdyskuntaa edustavia lähetystöjäkin Vosloon luona yrittämässä painostaa heitä aseistautumaan itsensä ja toisten suojelemiseksi. Kaikki muut alueella asuvat liikkuivat raskaasti aseistettuina. Mutta veli Vosloo lainaa Giselaa, joka sanoi järkkymättä: ”Ei asetta, ei kivääriä.”

Tilanne alkoi muuttua yhä huonommaksi: paikalliset maalaiskaupat poltettiin maan tasalle, maamiinoja sijoitettiin teille, ulkonaliikkumiskielto määrättyyn vuorokaudenaikaan teki kouluun menon lapsille äärimmäisen vaikeaksi. Niinpä veli Vosloo päätti lopulta vuokrata talon kaupungista, missä hänen perheensä saattoi asua hänen itsensä jatkaessa työskentelyä maatilalla. Mutta hän oli sitä mieltä, että kaiken aikaa hänen todellinen suojeluksensa johtui hänen puolueettomuudestaan ja ehdottomasta luottamuksestaan Jehovaan kuten on kirjoitettu: ”Kun menet maata, et pelkää mitään, ja maata mentyäsi on unesi makea. Pääset peljästymästä äkkikauhistuksia – –. Sillä sinä saat luottaa Herraan, hän varjelee sinun jalkasi joutumasta kiinni.” – Sananlaskut 3:24–26.

 PARADOKSI

On todella outoa, että sama asenne, joka merkitsi valkoisille veljillemme vankilaa, antoi afrikkalaisille veljille vapauden, josta toiset järjestöt, uskonnolliset tai muunlaiset, eivät voineet nauttia.

Aikaa myöten sissien lisääntynyt toimeliaisuus joillakin alueilla johti uusiin turvallisuusmääräyksiin. Kokoukset kiellettiin, koulut ja kaupat suljettiin. Veljien oli oltava erityisen varovaisia kenttäpalveluksessa ja siinä, miten he kokoontuivat kristillistä palvontaa varten.

Helmikuussa 1973 kierroskonventti oli suunniteltu pidettäväksi yhdellä näistä alueista. Sallittaisiinko meidän pitää se? Osoittaen ehdotonta uskoa Jehovan ohjaukseen paikalliset veljet lähestyivät päällikköä ja pyysivät häntä laatimaan kirjeen piirikomissaarille. Vaikka hän ei halunnut kirjoittaa kirjettä tuolla kertaa, hän kuitenkin salli veljien aloittaa valmistelut.

Kun piirivalvoja Isaac Chiadzwa tuli myöhemmin alueelle, hän meni ilmoittautumaan piirikomissaarin toimistoon ja anomaan lupaa mennä kierroskonventtialueelle. ”Kun pyysin lupaa mennä Dotiton alueelle”, hän kertoi, ”niin kaikki piirikomissaarin toimistossa olleet nauroivat ja pitivät minua hulluna. Miten hämmästyneitä he olivatkaan, kun he myöhemmin kuulivat yhden virkailijoista sanovan: ’Me tunnemme teidät. Tiedämme, miten te suhtaudutte nykyisiin olosuhteisiin.’”

Totta tosiaan! Me saimme luvan pitää konventin! Ainoa rajoitus oli, että ohjelmajaksoja ei saanut pitää illalla. Päällikkökin oli hämmästynyt ja ihmeissään.

 Veli Chiadzwa sanoi, että hän kohtasi piirityössä monia tiesulkuja. Hän kertoo: ”Minut päästettiin aina läpi, koska olin Jehovan todistaja. Erään tiesulun kohdalla kaikkien käskettiin tyhjentää ajoneuvonsa tarkastusta varten. Heti kun hyppäsin ulos autosta, eräs poliisi näki salkkuni. Avattuaan sen hän kysyi minulta, kuka olin ja mitä työtä teen. Kun kerroin hänelle olevani Jehovan todistaja, hän sanoi ettei minun tarvitse tyhjentää pakettiautoani, joka sivumennen sanoen oli täynnä kirjallisuutta ja varusteitamme. Kun muuan toinen poliisi kuuli tämän, hän halusi tietää, miksi autoani ei tarvinnut tyhjentää. Kuulin ensimmäisen sanovan: ’Hän on Jehovan todistaja. Meillä ei ole vaikeuksia heidän kanssaan.’”

Piirivalvoja kertoi, että tällä alueella asuvat veljet pitivät aina mukanaan Seuran kirjallisuutta silloinkin, kun he työskentelivät pelloilla. Se pelasti heidät monta kertaa pieksemiseltä ja muunlaiselta pahoinpitelyltä. Oli todella omituista, että sama ihmisryhmä, jota viranomaiset inhosivat joissakin tilanteissa, oli näin suuresti suosittu toisissa!

Meillä on enemmän kerrottavaa tästä sinulle myöhemmin, mutta palatkaamme nyt takaisin Malawiin.

VAINOT MALAWISSA

Kun viimeksi puhuttiin Malawin veljistä, he olivat paenneet kotimaastaan Mosambikiin Milangeen Malawin itäpuolelle. Noin vuonna 1970 monet heistä alkoivat siirtyä takaisin kotimaahansa, missä he koettivat aloittaa elämän uudelleen siellä, mistä olivat lähteneet. Mutta tämä tilanne ei kestänyt kauan.

 Vuonna 1972 veljiämme kohtasi uusi julma vainon aalto. San Francisco Examiner kutsui sitä ”uskonnolliseksi sodaksi” ja sanoi: ”Se on hyvin yksipuolinen sota voiman taistellessa uskoa vastaan.” Vaino muistutti suuresti vuoden 1967 vainon aaltoa, mutta se oli tällä kertaa paljon kiihkeämpää.

Nuorisoliitto ja Nuorten pioneerien liike ottivat johdon tässä ”sodassa”. ”He järjestäytyivät joukkioiksi, joissa oli kymmenkunta tai jopa sata henkeä. Sitten he kulkivat kylästä kylään aseistautuneina kepein, nuijin, panga-veitsin ja kirvein, etsivät käsiinsä Jehovan todistajia ja hyökkäsivät heidän ja heidän omaisuutensa kimppuun.” – Herätkää! 22.1. 1973.

Sisariamme raiskattiin ja toisia hakattiin julmasti laudoilla, joissa oli piikkejä tai nauloja. Erään veljen ympärille sidottiin kuivaa heinää, minkä jälkeen se sytytettiin palamaan. Hänet kirjaimellisesti poltettiin kuoliaaksi.

Veli Michael Yadanga ja hänen perheensä vietiin keskelle suurta eläinpuistoa, jossa oli villieläimiä kaikkialla ympärillä, ja päästettiin siellä vapaaksi. Heidän oli käveltävä useita kilometrejä päästäkseen linja-autoon. Kun he palasivat kotiinsa, heitä yritettiin jälleen uhkauksin pakottaa ostamaan poliittisen puolueen jäsenkirja. Veli Yadangan vastaus kuului: ”Olen menettänyt hampaani, koska en ostanut jäsenkirjaa. Olen menettänyt työpaikkani, koska en ostanut jäsenkirjaa. Minua on piesty raa’asti, omaisuuteni on hävitetty ja minun oli paettava Sambiaan – vain siksi, etten ostanut jäsenkirjaa. Minä en osta sitä nytkään.” Kun eräs ystävällinen nuorisoliiton jäsen varoitti häntä myöhemmin  siitä, että liiton jäsenet olisivat pian hänen kimpussaan, niin tämä veli pakeni perheineen Mosambikiin.

Pieksämisien ja ruumiillisten julmuuksien lisäksi liikkeitä suljettiin, pankkitilejä jäädytettiin, omaisuutta takavarikoitiin, viljasato tuhottiin tai varastettiin ja todistajia erotettiin työpaikoistaan. Mitä he tekivät? He pakenivat maasta, sillä muuta ei ollut tehtävissä.

Tällä kertaa useimmat heistä pakenivat Sambiaan. Yli 19000 heistä päätyi Sinda Misalen pakolaisleiriin.

APUA MAAILMANLAAJUISELTA VELJESSEURALTA

Ei kestänyt kauan, ennen kuin apua alkoi virrata näille veljille. Sitä tuli kaikkialta maailmasta rahana, vaatteina, elintarvikkeina ja muina tarvikkeina. Sambian veljet kokosivat heille nopeasti tuhansia kiloja ruokatarvikkeita, huopia ja vuodevaatteita, puutarhatyökaluja ja muita tarvikkeita. Autokuormittain telttakangasta, huopia, muovipeittoja, lapioita, kirveitä ja muita tarvikkeita saapui Etelä-Afrikasta, ja veljemme ajoivat lähes 2500 kilometriä Sinda Misaleen viemään nämä tarvikkeet perille. Vaikka he kohtasivat monia vaikeuksia, he luovuttivat nämä tavarat Jehovan rakkaudellisessa ohjauksessa. Kaiken kaikkiaan tonneittain ruokaa, vaatteita, lääkkeitä ja muita tavaroita luovutettiin Sinda Misalessa oleville veljille.

JÄLLEEN LIIKKEELLE

Ikävä kyllä tämä hengähdystauko oli vain väliaikainen. Sillä varjolla, että veljet piti siirtää toiseen paikkaan, Sambian hallitus todellisuudessa siirsi  heidät takaisin Malawiin. Siellä vaino alkoi uudelleen. Niinpä veljet pakenivat jälleen kerran kotimaastaan, nyt Mosambikiin Mlangeniin Malawin länsipuolelle.

Mosambikissa oli pian 12 pakolaisleiriä, joissa enimmillään asui 34000 henkeä. Myöhemmin, vuonna 1975, Mosambikin hallitus pakotti veljet siirtymään Mlangenin alueelta Malawiin. Sieltä useimmat heistä pakenivat itään, takaisin Mosambikiin, jossa monet heistä nykyään asuvat.

Uskomme, että sinua kiinnostaisi tässä yhteydessä Cyril ja Ina Longin kertomat kokemukset. He asuivat Blantyressa Malawissa, kun vaino puhkesi uudelleen vuonna 1972. He kertoivat:

”Eräs perhe oli menossa siltaa myöten tulvivan joen yli, kun heidät pysäytettiin ja heiltä kysyttiin puolueen jäsenkirjoja. Kun vanhemmat selittivät, miksi heillä ei niitä ollut, niin lapset heitettiin sillan kaiteen yli alla kuohuviin vesiin. Yksi lapsista oli puolen vuoden ikäinen vauva. Onneksi vanhemmat lapset olivat uimataitoisia ja pelastivat vauvan. Jehovan käden suojassa he kaikki pelastuivat kuolemalta.

”Muuan veli hakattiin tiedottomaksi, minkä jälkeen hänet valeltiin kauttaaltaan bensiinillä. Hänet sytytettiin palamaan ja poltettiin kuoliaaksi. Mikä vielä pahempaa, hänen raskaana oleva vaimonsa ja kuusi lastaan pakotettiin katsomaan tätä julmaa toimitusta.”

VAINOTTUJEN AUTTAMINEN

Veli Long ymmärsi, että jotakin oli tehtävä ryöstettyjen ja hakattujen veljien auttamiseksi. Niinpä sovittiin salaisesta kohtauspaikasta, mistä pakenevia  veljiä ja sisaria poimittiin ja kuljetettiin rajalle. Ensimmäisessä ”lähetyksessä” oli noin 30 veljeä ja sisarta, jotka kuljetettiin kahdessa Volkswagen-pakettiautossa. Monet tulivat polkupyörillä mutta käsittivät, etteivät he voi ottaa niitä mukaansa, ja siksi he heittivät ne pensaikkoon tiensivuun tietoisina siitä, etteivät he näe niitä enää koskaan.

Ina kertoo: ”Pitkin matkaa oli tiesulkuja, ja joka kerta veljet ja sisaret makasivat matalina auton lattialla huopien alla. Koska Cyril oli valkoihoinen ja ainoa joka oli näkyvissä, niin hänelle annettiin lupa jatkaa matkaa autoa tutkimatta. Kolmelta aamulla he saapuivat onnellisesti pakolaisleirille Mosambikiin.

”Muutamaa päivää myöhemmin kierrosvalvoja tuli luoksemme kertomaan, että lääkkeistä ja huovista on kova puute, sillä Sambiassa sijaitsevalla leirillä oli lähes 12000 ihmistä taivasalla. Oli talvi, ja monilla oli nuhaa, ripulia, kurkkukipua ja muuta sellaista. Lisäksi monilla oli haavoja, mustelmia ja pahoja palohaavoja muistoina pahoinpitelyistä. Mitä voisimme tehdä heidän auttamisekseen?

”Rukoiltuamme kiihkeästi Jehovaa päätimme mennä erään apteekkarin luo ja pyytää saada ostaa lääketarpeita. Tämä oli vaarallista, sillä hän olisi helposti voinut ilmoittaa asiasta viranomaisille. Menimme kuitenkin hänen luokseen ja kerroimme hänelle tilanteen.

”Kävi ilmi, että tämä apteekkari oli harmissaan siitä, että hallitus oli pakottanut hänet erottamaan yhden luotettavimmista työntekijöistään, joka oli Jehovan todistaja. Niinpä sen sijaan, että hän olisi ilmiantanut meidät, hän oli iloinen voidessaan auttaa meitä.” Kuvittele Cyril ja Ina Longin hämmästystä  ja iloa, kun he menivät seuraavana päivänä takaisin lunastamaan tilaustaan, ja saivat kaksi suurta laatikollista lääketarvikkeita lahjana pakolaisleirissä olevia veljiä varten! Kun he yrittivät maksaa näistä tarvikkeista, apteekkari sanoi heille: ”Tämä on vähintä mitä voin tehdä näille uskollisille ihmisille, joita on kohdeltu näin häpeällisesti.”

Vähän myöhemmin Cyril Long ja eräs toinen veli tekivät yöllisen matkan leiriin mukanaan tällä kertaa kuormallinen huopia. Veli Long kertoi: ”Kyyneleet nousivat silmiin, kun näimme kuuden hengen perheen käpertyneenä yhden huovan alle, missä he koettivat saada lämpöä toinen toisistaan, tai sisaren, jota oli niin pahoin hakattu ja poltettu tulisilla kepeillä, ettei hän voinut maata. Häntä koetettiin pitää pystyssä ruohokimppujen avulla.”

Kertomuksemme lopuksi haluamme kertoa vielä yhden kokemuksen, joka todella liikutti sisar Longia. Koska hallitus oli jäädyttänyt kaikki veljien pankkitilit, niin kukaan ei voinut nostaa rahaa maksaakseen pakomatkansa. Hän sanoi: ”Kaksi veljeä lähestyi meitä ja sanoi: ’Ehdimme nostaa säästömme ennen niiden jäädyttämistä. Olemme ostaneet bussiliput perheillemme ja tämä raha jäi vielä yli. Voisitko antaa sen toisille, jotka tarvitsevat sitä?’ Vaikka nämä veljet olivat menettäneet työpaikkansa, heidän veljellinen rakkautensa pani heidät jakamaan toisten kanssa sen, mitä heille oli jäänyt jäljelle, koska he tiesivät, että Jehova pitäisi heistä huolen!”

Kun Cyril ja Ina Long muistelevat tätä tilannetta, niin epäilemättä heidän oma uskonsa Jehovan rakkaudelliseen huolenpitoon vahvistuu vahvistumistaan.

 MATKA MOSAMBIKIIN

Vuonna 1975, kun Mosambikissa Malawin länsipuolella yhä oli pakolaisleirejä, syntyi samankaltainen ongelma kuin varhaiskristillisessä seurakunnassa. (Apt. 6:1–6) Se koski avustuslähetysten jakelua. Veljet päättelivät, että paras tapa sen ratkaisemiseen olisi jonkun haaratoimiston veljen henkilökohtainen vierailu. Niinpä haaratoimistokomitean jäsen Keith Eaton lähti helmikuussa 1975 kohti näitä leirejä. Sinne ei ollut helppo päästä. Matka oli tehtävä kiertoteitse lentokoneella. Hän matkusti Salisburysta Beiraan Mosambikin itärannikolle, missä hän yöpyi ja vieraili joidenkin veljien luona. Sitten hän meni Teteen, joka on Sambesi-joen varrella, ja edelleen Vila Coutinhoon (nykyiseen Ulongueen), missä siihen aikaan oli kuusi pakolaisleiriä.

Eräs matkustamista vaikeuttava seikka oli se, että Mosambik oli siirtynyt Portugalin vähemmistövallasta mustien enemmistövaltaan ja kärsi muutoksen aiheuttamista ongelmista. Rajan ylittäminen ei sen tähden ollut helppoa varsinkaan niille, jotka eivät tunteneet aluetta.

Veli Eaton saattoi kuitenkin vierailla leireissä veljien avulla, jotka olivat häntä vastassa Vila Coutinhon lentokentällä. Siellä hän keskusteli veljien ongelmista, kuunteli heidän sydäntäriipaisevia kertomuksiaan tilanteesta ja teki käytännöllisiä ehdotuksia. Ei ole epäilystäkään siitä, että Seuran edustajan henkilökohtainen tapaaminen rohkaisi suuresti veljiä.

LUOPUMUSTA LEIREILLÄ

Kun veljet lopulta asettuivat Mosambikissa Milangessa  Malawin itäpuolella sijaitseville leireille, he kotiutuivat sinne varsin hyvin. Mutta aikaa myöten syntyi uusia ongelmia.

Vuonna 1976 jotkut alkoivat äkkiä väittää kuuluvansa voideltuihin ja ryhtyivät pitämään erikoiskokouksia erossa muista seurakuntalaisista. He opettivat epäraamatullisia oppeja. He sanoivat olevansa voideltuja ja väittivät, että vuodesta 1975 lähtien Jehova ei enää johtanut seurakuntia vanhimpien vaan näiden yksilöitten välityksellä.

Poliisi löysi erään tämän joukon johtajista alastomana läheltä Mlanjevuorta Mosambikin rajan tuntumasta, ja hänet kuljetettiin takaisin Itä-Mosambikin pakolaisleirille. Hän kertoi seuraajilleen, että hän noudatti Mooseksen tavoin Jehovan kutsua ja nousi vuorelle saamaan ohjeita. Valitettavasti nämä voidelluiksi itseään väittäneet väärät opettajat saivat melkoisesti seuraajia, eikä luopumusta saatu loppumaan ennen kuin yli 500 oli erotettu. Varsin monet harhaanjohdetuista käsittivät myöhemmin erehdyksensä, palasivat katuvina ja ovat jälleen seurakunnan yhteydessä.

Olemme onnellisia siitä, että kaksi Mosambikissa suoritettavasta työstä vastuussa olevaa veljeä sai käydä haaratoimistokomitean jäsenille tarkoitetun Gileadin viiden viikon kurssin. Se on edistänyt suuresti hyvän teokraattisen valvonnan järjestämistä työlle tuossa maassa.

SOTA TUO LISÄÄ ONGELMIA

Nyt takaisin Zimbabween. Sodan kiihtyessä myöskin veljiemme ongelmat lisääntyivät. Elämä muodostui hyvin koettelevaksi. Monin paikoin normaali elämä ei tullut kysymykseenkään. Monet  eivät tienneet, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Koeta asettua tämän veljen perheen asemaan, joka kirjoitti Seuralle:

”Kirjoitan teille kertoakseni mitä tapahtui perheelleni, vaimolleni ja viidelle lapselleni. He välttivät täpärästi kuoleman työskennellessään maissipellollani. Molempien puolten sotilaat alkoivat ammuskella toisiaan pellon yli. Perheeni makasi litteänä maassa kuulien viuhuessa heidän ylitseen. Kranaatinheitinten ammukset räjähtivät vajaan kymmenen metrin päässä heistä. He joutuivat ristituleen ja selvisivät kuitenkin naarmuitta. Uskon tämän johtuneen Jehovan suojeluksesta. Kotini ympärillä olevat puut silpoutuivat pahoin, kun panssarintuhoamisraketit osuivat niihin, mutta kotini ei vahingoittunut.”

Tämä veli kertoi myös heidän kohtaamastaan toisenlaisesta ongelmasta:

”Sotilaat tulivat kotiimme illalla. He tekivät minulle useita kysymyksiä, ja minä kerroin heille olevani Jehovan todistaja. He halusivat ottaa tyttäreni mukaansa yöksi. Omasta aloitteestaan tyttäreni kieltäytyivät ja sanoivat, etteivät he tule. Miehet uhkasivat tappaa heidät, mutta tyttäret kieltäytyivät siitä huolimatta. Heillä oli mielessään Matteuksen 10:28:ssa ja Ilmestyksen 2:10:ssä olevat Jeesuksen sanat, joista olimme keskustelleet aiemmin perhetutkistelussa. Lopulta miehet päättivät jättää heidät rauhaan.

”Maailmalliset tytöt, jotka suostuivat menemään sotilaitten kanssa, joutuivat sukupuolisen pahoinpitelyn kohteiksi. Olemme kiitollisia Jehovalle siitä, että hän huolehti meistä näinä vaarallisina aikoina.”

 Ikävä kyllä kaikki nuoret sisaret eivät selviytyneet yhtä vähällä. Matkavalvoja Michael Chikara kertoo, mitä eräs nuori sisar joutui kokemaan. Ensin häntä lyötiin poskelle. Kun hän ”toipui tästä iskusta niin miesjoukko nujersi ja raiskasi hänet sillä seurauksella, että hänellä on nyt lapsi”.

Veli Chikara kertoi myös kokemuksen, jonka hän oli kuullut eräältä 17-vuotiaalta sisarelta. Tällainen on sisaren murheellinen tarina: ”Sotilaat ottivat minut väkisin ja hakkasivat minua neljään eri kertaan, kahdesti minua pieksivät toisen puolen sotilaat ja kahdesti toisen puolen sotilaat.

”Kun minua hakattiin ensimmäisen kerran, en uskonut edes selviytyväni hengissä. Kun olin toipumassa tästä pieksemisestä, niin alueelle tuli toisen puolen sotilaita. He kokosivat kaikki nuoret tytöt ja pakottivat heidät olemaan läsnä kokouksissaan.

”Tällä kerralla eräs mies vaati minua levittämään maahan huovan itselleen ja vaati minua sitten makaamaan kanssaan. Juoksin huutaen pakoon mies perässäni. Toinen mies liittyi mukaan, ja he koettivat pakottaa minut suorittamaan moraalittoman teon. Minut iskettiin maahan kiväärin perällä mutta kaatuessani huusin niin kovaa, että vähitellen he jättivät minut rauhaan. Menin sitten keskelle läsnä ollutta suurta väkijoukkoa, ja myöhemmin minut autettiin pimeässä kotiin ahdistelijoitteni tietämättä siitä.

”Muutamaa kuukautta myöhemmin alueellemme tuli toinen sotilasjoukko. He ottivat minut ja yhdeksän muuta tyttöä ja väittivät, että me olisimme olleet heidän vihollistensa tyttöystäviä. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa minusta. Meitä kaikkia hakattiin, kunnes emme enää pystyneet liikkumaan  moneen viikkoon. Minua hakattiin kaiken kaikkiaan neljä kertaa.”

Tämä suurenmoinen nuori sisar on yhä hengellisesti vahva, vaikka hän on perheestään ainoa, joka on totuudessa.

IHMISRYÖSTÖT YLEISTYIVÄT

Nuorten teini-ikäisten lasten ryöstämiset yleistyivät joillakin alueilla. Sotilaita saapui pikkukyliin, ja he määräsivät kaikki ulos. Kun sitten aikuiset pakotettiin laulamaan lauluja, niin sotilaat valitsivat mukaansa teini-ikäisiä poikia ja tyttöjä. Tapana oli kouluttaa nuorista pojista sotilaita ja ottaa nuoret tytöt keittäjiksi ja moraalittomia tarkoituksia varten. Jotkut vanhemmat eivät nähneet lapsiaan enää koskaan sen jälkeen.

Joskus veljemmekin joutuivat kokemaan tämän hirvittävän sydänsurun. Eräs tienraivaajaveli kirjoitti Seuralle näin: ”Tyttäreni ja viisi muuta nuorta ryöstettiin. Kaikki kuusi olivat vihkiytyneitä ja kastettuja todistajia.” Jotkut kristityt veljemme saivat surukseen nähdä lastensa palaavan, eivät todistajina, vaan sotaan valmennettuina sotilaina. Tällaiset tapaukset olivat kuitenkin hyvin harvinaisia.

URHOOLLINEN PIENI TODISTAJA

Erään itäisessä piirikunnassa asuvan 14-vuotiaan sisaren, Catherine Mbonan, tapaus oli sykähdyttävä. Hänen vanhempansa (hänen isänsä Michael on ollut tienraivaaja monta vuotta) pohtivat, saisivatko he enää koskaan nähdä häntä. Kuvittele heidän iloaan ja helpotustaan, kun tyttö palautettiin muutaman päivän kuluttua takaisin kotikyläänsä vahingoittumattomana.

 ”Mitä he tekivät sinulle?” he kysyivät Catherinelta. ”Eivät mitään”, hän vastasi.

”Mitä sinä sitten teit koko tämän ajan, kun olit poissa?”

”Puhuin heille Jehovasta. Annoin heille todistusta.”

Muutamaa päivää myöhemmin tämän sotilasjoukon johtaja ilmaantui kylään ja etsi käsiinsä tytön vanhemmat. Vanhemmat aprikoivat varsin pelokkaina vierailun syytä. Mies oli kuitenkin tullut kylään nimenomaan kiittääkseen vanhempia heidän tyttärensä hyvästä kasvatuksesta.

SUOJAKYLIÄ

Koska yhä useammat kylät muuttuivat ”kuumiksi alueiksi” ja myös koska joitakin niistä käytettiin sissijoukkojen piilopaikkoina ja tukikohtina, niin hallitus ryhtyi siirtämään ihmisiä näistä kylistä aidatuille alueille tai suojakyliin, jotka tunnettiin paikallisesti nimellä ”linnake”. Vaikka tarkoituksena oli näin suojella ihmisiä, niin heidän oli kuitenkin sen vuoksi jätettävä kotinsa, omaisuutensa, karjansa, satonsa ja kaikki muu, lukuunottamatta sitä vähäistä omaisuutta, jonka he jaksoivat kuljettaa mukanaan.

Jo vuonna 1973 eräs kierrosvalvojista, Reuben Mpedza kertoi: ”Mitä tulee Mukumburan, Musingwan ja Chiutsin seurakuntiin, niin hallitus siirtää näillä alueilla asuvan väestön sinne, minne se haluaa sen jäävän. Joillakin veljistämme ei nyt ole kotia näiden siirtojen vuoksi.”

Voit ehkä kuvitella, millaiselta sen on täytynyt tuntua, kun olet äkkiä joutunut perheinesi aidatulle alueelle mukanasi vain ihan välttämätön omaisuutesi.  Ei taloa, ei puhtaanapitoa – ei muuta kuin paljas maa, jolla nukkua. Miten veljemme suhtautuivat tähän? Kierrosvalvoja kertoi raportissaan: ”On todella rohkaisevaa nähdä, että huolimatta näistä vaikeuksista veljet saarnaavat innokkaasti toisille Jehovan valtakunnasta ahdistuksessa olevan ihmiskunnan ainoana toivona.”

On kiinnostavaa havaita, miten eri tavalla ihmiset yleensä ja toisaalta Jehovan todistajat suhtautuvat näihin ”linnakkeisiin”. Useimpien valittaessa aineellisia menetyksiään todistajat ponnistelivat sopeutuakseen nopeasti uuteen tilanteeseen. Koska ihmiset olivat niin lähellä toisiaan, niin veljet havaitsivat paljon helpommaksi tavoittaa heidät Valtakunnan sanomalla.

Eräässä tällaisessa paikassa vanhahkot sisaret olivat hyvin onnellisia. Aiemmin he eivät olleet voineet olla osa-ajan tienraivaajia ulkonaliikkumiskiellon takia ja siksi että ihmiset asuivat niin hajallaan. Mutta kuten he sanoivat: ”Nyt kaikki ihmiset ovat lähellä toisiaan, ja meidän on helppo toimia osa-ajan tienraivaajina.”

Koska ihmisiä siirrettiin tällä tavoin ja sijoitettiin näihin suojakyliin, niin järjestön huolenpito joistakin seurakunnista tietenkin häiriytyi. Kierrosvalvojat eivät aina tienneet, oliko se seurakunta, missä heidän oli määrä vierailla, heidän sinne saapuessaan entisessä paikassaan vai ei. Mutta kun kylistä luovuttiin sodan päätyttyä, niin veljet palasivat vähitellen entisiin koteihinsa ja yrittivät jatkaa siitä, mihin olivat jääneet. Joissakin seurakunnissa kierrosvalvoja ei ollut vieraillut kahteen, kolmeen vuoteen, mutta nyt matkavalvoja palveli niitä jälleen.

 JÄRJESTETYT KOHTAAMAAN TILANTEEN

Ei ole vaikea nähdä, että sodan aikana oli erilaisten olosuhteiden vuoksi tehtävä erikoisjärjestelyjä.

Eräs järjestely, jonka tarkoituksena oli auttaa vanhimpia, oli erikoiskokousten pitäminen kerran vuodessa jokaisella kierroksella kierros- ja piirivalvojan johdolla. Niissä käsiteltiin haaratoimiston valmistama ohjelma, joka oli laadittu veljien tuon ajan tarpeita silmällä pitäen. Vanhimmat arvostivat tätä järjestelyä suuresti ja olivat sitä mieltä, että se oli juuri sellaista apua mitä he tarvitsivat paimennustyössä näissä vaikeissa olosuhteissa. Paitsi vanhimmat itse, myös monet muut veljet kirjoittivat Seuralle ja kertoivat siitä, miten suuresti he hyötyivät vanhinten valmennuksesta.

Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä erikoisjärjestely sekä vanhinten säännöllinen valmennus Valtakunnan palveluskoulussa ja kierroskonventtien yhteydessä pidetyt erikoiskokoukset auttoivat suuresti veljiä omaksumaan yhdenmukaisen kannan koko sodan ajan.

”SITOKAA HÄNET PUUHUN JA JÄTTÄKÄÄ HÄNET SIIHEN KUOLEMAAN”

Vähän sen jälkeen, kun jo melko iäkäs veli Jeremiah Chesa oli osallistunut tällaiseen vanhimmille tarkoitettuun erikoiskokoukseen, hänelle sattui melkoinen kokemus. Veli Chesa asuu maaseudulla. Hän kertoi:

”Joukko sotilaita raastoi minut kotoani yöllä pensasaavikolle. Sitten minulta kysyttiin: ’Missä olit lauantaina ja sunnuntaina?’ Kerroin heille olleeni uskonnollisessa kokouksessa. ’Tiedätkö, vanha mies, että elämäsi päättyy tähän? Olemme jo tappaneet  paljon parempiakin ihmisiä kuin sinä, senkin kurja koira.’ Sitten he huusivat: ’Tapetaan hänet!’

”Muuan heistä sanoi kuitenkin: ’Ei, vaan sidotaan hänet käsistä ja jaloista puuhun ja jätetään hänet siihen kuolemaan itsekseen.’ Haettuaan köyden he sanoivat: ’Kerro, kumman valitset, kuoleman vai sen että lakkaat palvomasta Jumalaasi.’

”Vastasin: ’Suoraan sanoen en halua petkuttaa teitä sanomalla, että lopetan palvomisen. Palvon yötä päivää.’

”Tästä suuttuneena joku huusi: ’Sitokaa hänet puuhun ja jättäkää hänet siihen kuolemaan!’ Niin vietin koko yön puuhun sidottuna.”

Seuraavana päivänä noin puolen päivän aikaan eräs metsästäjä sattui kulkemaan ohitse ja näki veli Chesan puuhun sidottuna. Vaikka metsästäjä järkyttyi näkemästään ja pelkäsi vähän, niin hänellä  oli kuitenkin rohkeutta vapauttaa veljemme, joka lähti sitten kotiinsa. Entä sitten? Veli Chesan kertomus jatkuu:

”Muutamaa päivää myöhemmin sotilaat tulivat talooni ja halusivat tietää, miten olin päässyt vapaaksi puusta. He veivät minut pensasaavikolle ja kysyivät, kuka oli vapauttanut minut. Sanoin, että vastaus on Raamatussa Psalmissa 146 jakeissa 5–7. Tämä raamatunkohta käskettiin lukea.

”Viisi miestä, joiden käskettiin lukea tämä kohta, piestiin, koska heidän johtajansa luuli heidän lukevan sen koko ajan väärin. Oli kiinnostavaa kuulla heidän keskustelunsa. ’Kuka oikein vapautti hänet?’ ’Parasta jättää hänet rauhaan ja antaa hänen mennä.’ ’Sinä olet onnekas vanha mies.’”

Mikä noin äkkiä muutti noiden murhaa yrittäneiden mielen? Heidän lukemassaan raamatunpaikassa sanotaan muun muassa: ”Onnellinen on se – –, jonka toivo on Jehovassa – –. Jehova vapauttaa ne, jotka ovat sidottuja.” (UM) Veli Chesa palasi kotiinsa vapaana miehenä.

”JEHOVA – – ON AINA KANSSASI”

Näin sanoi muuan nainen, joka ei ole todistaja, eräälle uskolliselle sisarellemme. Millaiset olosuhteet saivat hänet lausumaan nämä sanat? Veli Tauzen Chawanda tietää vastauksen sen kokemuksen perusteella, mikä sattui hänelle ja hänen vaimolleen heidän työskennellessään teeviljelystilalla itäisessä piirikunnassa:

”23. joulukuuta 1976 joukko sotilaita tuli aidatulla alueella olevaan kotiini. Jotkut sotilaista lähetettiin kaikkiin koteihin kokoamaan ihmiset yhteen. Meidät vietiin tehdasalueelle ja meidän käskettiin  istua kehässä. Vaimoni ja minä olimme ainoat todistajat.

”Seuraavaksi kaikki naiset saivat käskyn siirtyä taka-alalle katsomaan, miten heidän miehensä tapettaisiin. Vaimoni ja minä rukoilimme ääneen Jehovan suojelusta. Kun vaimoni astui taaksepäin, eräs nainen sanoi hänelle: ’Sinun on helpompi, koska Jehova on Pelastajasi, ja hän on aina kanssasi.’

”Heti kun naiset olivat poissa tieltä, sotilaat sanoivat miehille: ’Me kielsimme teitä tekemästä työtä, mutta te teitte sitä kuitenkin.’ Sen jälkeen kaksi sotilaista tulitti miehiä konekivääreillään. Sitten sotilaat poistuivat kiireesti.

”Heti kun tämä oli tapahtunut, naiset juoksivat takaisin miestensä luo tietämättä, olivatko heidän miehensä kuolleet vai eivät. Kun vaimoni koetti nostaa minut ylös, sanoin olevani kunnossa, mutta hän ei uskonut minua aluksi. Kaikki muut naiset näkivät, että heidän miehensä olivat kuolleet, ja palasivat takaisin aitaukseen. Myöhemmin minäkin menin takaisin ja huomasin, että he olivat kaikki kokoontuneet meidän taloomme.

”Kun tulin sisään, niin se nainen, joka oli jo aikaisemmin puhunut Jehovan suojeluksesta, sanoi vaimolleni: ’Sanoinhan sinulle, että Jehova on miehesi kanssa. Katso, hän on tullut elävänä takaisin, koska Jumala suojeli häntä!’”

YHTEEN KOKOONTUMISTA VAIKEISSA OLOSUHTEISSA

Olemme onnellisia voidessamme sanoa, että kaikkina näinä koettelevina aikoina saatoimme pitää piiri- ja kierroskonventteja. Se johtui siitä, että ne pidettiin enimmäkseen maan turvallisemmilla  alueilla. Joskus tapahtui niin, että veljien, jotka kuuluivat vaarallisten alueitten kierroksiin, täytyi liittyä kristittyihin tovereihinsa jollakin toisella kierroksella. Mutta he saivat ainakin kuunnella ohjelman ja pysyivät siten hengellisesti vahvoina.

Sen sijaan seurakunnankokoukset olivat monin paikoin suurempi ongelma. Tämä johtui pääasiassa ulkonaliikkumiskielloista, jotka rajoittivat liikkumista paikasta toiseen. Koska muistonvietto oli pidettävä illalla, niin se aiheutti joskus melkoisen ongelman. Tavallisesti ulkonaliikkumiskielto oli voimassa iltahämärästä aamun sarastukseen, joskin se joinakin aikoina alkoi jo kello 16 ja kesti kello 9:ään seuraavana aamuna.

Eräs hyvä järjestely tämän ongelman voittamiseksi muistonvieton aikaan varsinkin pienissä maaseutuseurakunnissa oli se, että kaikki veljet menivät jonkun veljen kotiin. Siellä he viettivät Kristuksen kuoleman muistoa oikeaan aikaan. Sen jälkeen he eivät tietenkään voineet palata koteihinsa, sillä ulkonaliikkumiskiellon aikana heillä oli lupa liikkua vain joitakin metrejä veljen kodin ulkopuolella. Niinpä he viettivät illan laulaen Valtakunnan lauluja ja kertoen kokemuksia. Seuraavana aamuna he palasivat koteihinsa onnellisina siitä, että he olivat voineet totella Jeesuksen käskyä kokoontua yhteen tätä kaikkein tärkeintä tilaisuutta varten. – 1. Kor. 11:23, 24.

KIINNOSTUNEITA AUTETAAN

Nämä erikoisjärjestelyt muistonviettoa varten ja muut seurakunnankokoukset auttoivat todellisuudessa suuresti noilla alueilla asuvia kiinnostuneita sekä myös veljiä itseään. Pieksämisen ja muun  pahoinpitelyn pelosta kiinnostuneet epäröivät tulla julkisesti kokouksiin. Mutta he näyttivät saavan rohkeutta tästä yöpymisajatuksesta.

Eräs veli 13 todistajan seurakunnasta kirjoitti toimistoon kertoakseen miten onnellisia he olivat, kun 106 osallistui muistonviettoon – yli 90 enemmän kuin seurakunnassa oli julistajia!

Eräällä toisella veljellä, Michael Mafaralla, joka oli siihen aikaan erikoistienraivaaja, oli varsin omalaatuinen ratkaisu ulkonaliikkumiskiellon aiheuttamaan ongelmaan ja kiinnostuneitten auttamiseen. Hänen alueellaan ulkonaliikkumiskielto oli hyvin ankara. Liikkumista kodin ulkopuolella sallittiin vain kello 12:sta kello 14:ään joka päivä. Seurakunnissa veljet jaettiin kolmeen ryhmään, ja ainoa liikkumistapa oli käveleminen. Mitä voitiin tehdä?

Veli Mafara sai ajatuksen. Hän valitsi kolme kotia, joissa voitiin pitää kokouksia. Niiden kahden tunnin aikana, jolloin oli lupa liikkua, kaikki veljet ja sisaret menivät yhteen näistä kodeista. He viipyivät siellä seuraavaan keskipäivään asti, jolloin he palasivat omaan kotiinsa. Seuraavaksi kokousajaksi kaikki menivät toiseen paikkaan ja niin edelleen. Tämä järjestely soi heille monta tuntia aikaa kokouksia ja seurustelua varten ja vahvisti heitä hengellisesti.

Tuloksista veli Mafara kirjoittaa: ”Kun vierailin näissä ryhmissä, havaitsin, että kiinnostuneetkin olivat tulleet kokoukseen ja että hekin jäivät yöksi. Vaikka seurakunnassa on vain 13 julistajaa, niin ulkonaliikkumiskiellon aikana läsnäolijoita oli 21 – enemmän kuin ennen ulkonaliikkumiskiellon voimaantuloa.”

 ”TURVANA TUULELTA”

Profeetta Jesaja puhui niistä, jotka palvelisivat paimenina ja valvojina Jehovan näkyvässä järjestössä. Hän sanoi heidän olevan ”turvana tuulelta ja suojana rankkasateelta”. (Jes. 32:2) Uskolliset matkavalvojamme osoittautuivat todella sellaisiksi kaikkina sotavuosina.

He kestivät rohkeasti kaikenlaisia vaikeuksia veljiensä takia. Jotkut kävelivät päiväkausia pensasaavikoilla, kapusivat vuoria ylös ja alas, kahlasivat vaarallisten jokien poikki ja yöpyivät taivasalla – ja kaiken tämän he tekivät tavoittaakseen kaukana muista olevia seurakuntia ja julistajia ja voidakseen rohkaista heitä pysymään lujina uskossa.

Valaistaksemme tätä haluamme kertoa kierrosvalvoja Isaiah Makoren kokemuksen. Hän ajoi veli Obet Sosen kanssa polkupyörällä 130 kilometriä erääseen maan syrjäiseen ja vaaralliseen osaan vieraillakseen kolmessa pienessä seurakunnassa. Paluumatkalla he kohtasivat ”vapaustaistelijat”. Mutta antakaamme kierrosvalvojan kertoa:

”Kun olimme ajaneet noin 15 kilometriä, näimme äkkiä aseistettujen miesten huutavan meille pensaikosta. Pysähdyimme ja menimme pyörinemme heidän luokseen. Meiltä riisuttiin pian sellaiset esineet kuin rannekellot, raha ja niin edelleen. Seurakunnat, joissa olimme juuri vierailleet, olivat antaneet mukaani rahaa toimitettavaksi edelleen Seuralle niiden tileille, ja nämä rahat olivat omieni joukossa.

”Samalla meiltä kysyttiin, keitä me olimme ja mitä olimme tekemässä siellä. Näytti siltä, että nämä miehet epäilivät meidän olevan hallituksen  agentteja tai työntekijöitä. Tietämättä mitä meille tulisi tapahtumaan rukoilin hiljaa Jehovalta apua ja varsinkin sitä, ettemme sovittelisi. Myöhemmin veli Sose kertoi minulle tehneensä samoin.

”Lopulta saimme miehet vakuuttuneiksi siitä, että olemme Jehovan todistajia ja saarnaajia. Olin todella hämmästynyt, kun he antoivat meille takaisin kaiken meiltä ottamansa rahan, vaikka he pitivätkin kellomme ja pari kolme muuta esinettä.

”Sitten he päästivät meidät menemään, ja olimme juuri lähdössä, kun kuulimme lähestyvän armeijan kulkuneuvon äänen. Taistelu alkoi. Makasimme pian litteinä maassa luotien viheltäessä edestakaisin päittemme yläpuolella. Onneksi selviydyimme tästä naarmuitta, ja lähdimme pyöräilemään takaisin tukikohtaamme, jonne oli matkaa 127 kilometriä.”

KIDUTUKSEN KESTÄMISTÄ

Jotkut matkavalvojistamme sekä veljet ja sisaret joutuivat kestämään julmaa kidutusta. Eräs heistä oli John Hunguka. Yleensä Jehovan todistajien puolueettomuus tunnettiin ja sitä kunnioitettiin. Tässä tapauksessa näyttää kuitenkin siltä, että Johnin luja asenne Jehovan todistajana aiheutti sen hirvittävän kohtelun, jonka kohteeksi hän joutui. Hän kertoo:

”Olin menossa jalan seuraavaan seurakuntaan. Tiellä minun oli määrä tavata veli, joka tulisi mukaani. Juuri kun kohtasimme toisemme, sotilaat saartoivat meidät äkkiä. Heillä oli mukanaan sähkölaite, jolla he kiduttivat ihmisiä saadakseen heiltä tietoja niistä, jotka olivat vastustajien leirissä.

 ”Veli Mukwambo oli meistä ensimmäinen, joka joutui kokemaan tätä kidutusta. He antoivat hänelle useita sähköiskuja yrittäessään saada häneltä tietoja, joita hänellä ei ollut. Koko toimituksen ajan minun käskettiin istua selin heihin niin etten nähnyt mitä tapahtui. Rukoilin silloin hiljaa Jehovaa ja pyysin, että hän auttaisi meitä molempia pysymään uskollisina ja lujina. Veli Mukwambo menetti lopulta tajuntansa.

”Sen jälkeen minua kuulusteltiin. Kun he kuulivat, että olin Jehovan todistaja, yksi sotilas alkoi antaa minulle sähköiskuja kunnes menetin tajuntani. Kun palasin tajuihini, he alkoivat taas kuulustella minua. Toistin olevani puolueeton. Näytti siltä, että joka kerta kun mainitsin Jehovan todistajat, heidän vihansa yltyi.

”Seuraavaksi he pakottivat minut riisuutumaan ja suuntasivat laitteensa sukuelimiini ja antoivat minulle taas sähköiskuja. Sitten he päästivät minut menemään uhaten tappaa minut jos kertoisin mitä he olivat tehneet. Veli Mukwambon avulla pääsin hänen taloonsa. Seuraavana päivänä veljet saattoivat minut linja-autoon, joka vei minut Mutareen, missä sain lääkärinhoitoa.”

Mitä John Hunguka ajatteli kokemuksestaan? ”En epäillyt Jehovan suojelusta koko tämän vainon aikana. Päinvastoin se veti minut lähemmäksi häntä kuin koskaan. Olin päättänyt vierailla veljien luona noilla alueilla ongelmista huolimatta.” Ja juuri niin hän teki, sillä jo seuraavalla viikolla hän oli palannut samalle alueelle jatkamaan kierrostyötään.

TAKAISIN PUOLUEETTOMUUSKYSYMYKSEEN

Sillä välin kun afrikkalaisten veljiemme uskoa  koeteltiin ankarasti varsinkin maaseutualueilla, monien valkoisten veljien oli yhä puolustettava uskoaan oikeusistuimissa. Asia koski yhä useampia, sillä kutsuntaikä oli noussut 50 vuoteen.

Tässä oli myös omat hyvät puolensa, sillä nämä vanhemmat veljet, joista monet olivat vanhimpia, olivat paremmassa asemassa puhumaan rohkeasti uskollisuudestaan messiaanista Valtakuntaa kohtaan. He antoivat monta kertaa erinomaisen todistuksen. Esimerkiksi Gordon Hein sanoi ystävällisesti mutta päättäväisesti kutsuntalautakunnalle: ”Te voitte panna minut tuota seinää vasten ja ampua minut, mutta minä en sovittele kannassani pysyä Jehovan ja hänen Valtakuntansa puolella.”

 Myöskin Koos deWetillä oli tilaisuus antaa hyvä todistus kutsuntalautakunnan edessä. Vaikka tämä veli perusteli raamatullisen kantansa hyvin selvästi ja voimakkaasti, niin lautakunta kieltäytyi vapauttamasta häntä. Veli deWet kertoo, mitä sitten tapahtui:

”Kun he olivat päättäneet olla myöntämättä minulle vapautusta, niin turvallisuusjoukkojen johtaja tuli henkilökohtaisesti ilmoittamaan minulle päätöksestä. Keskustelussa kiinnitin hänen huomionsa siihen, ettei yksikään Jehovan todistaja ollut niiden joukossa, jotka taistelivat tätä maata vastaan. Hän vastasi tietävänsä tämän. ’Ja mistä te tiedätte sen?’ minä puolestani kysyin ja lisäsin: ’Siitä että Jehovan todistajat näissä ympärillämme olevissa maissa ovat omaksuneet täsmälleen saman kannan kuin minä tänään teidän edessänne.’

”Hän myönsi silloin, että vaikka hän oli pitänyt Jehovan todistajia kiusankappaleina, niin hän oli vuosien mittaan oppinut käsittämään, että heidän uskontonsa on mitä haluttavin.”

PUOLUEETTOMUUS TUNNETAAN LAAJALTI

Tähän mennessä alkoi olla tunnettua koko maassa, etteivät Jehovan todistajat tukeneet kumpaakaan puolta. Alkuperäisväestön asuma-alueella olevat veljemme voivat todistaa tämän seikan.

Seuraava kokemus sattui vuonna 1978. Oli ilmoitettu ”Voittoisan uskon” piirikonventin järjestämisestä. Hurungwen alueella asuvat veljet halusivat päästä konventtiin. Sitä varten heidän oli vuokrattava linja-auto. Mutta antakaamme nyt David Mupfururirwan kertoa. Hän oli siihen aikaan piirivalvoja  ja palvelee nyt vaimonsa Bettyn kanssa erikoistienraivaajana.

”’Vapaustaistelijat’ pitivät hallussaan tätä aluetta ja valvoivat myös linja-autojen käyttöä ja poistumista alueelta. Kukaan ei voinut vuokrata linja-autoa tai edes lähteä paikkakunnalta ilman ”vapaustaistelijoitten” lupaa. Mutta vaikka lupa olisi myönnettykin, niin silti edessä olisi vaikeuksia. Miksi? Koska hallituksen turvallisuusjoukkojen tiesulkuja oli pitkin tietä. He tiesivät, että linja-auto saattoi kulkea vain sissien luvalla. Niinpä kaikkia linja-autoja epäiltiin ja ne tarkastettiin perusteellisesti niissä olevia matkatavaroita ja paketteja myöten, koska niistä etsittiin pommeja ja muita tappoaseita.

”Tällaisten olosuhteitten vallitessa ’vapaustaistelijoiden’ komentaja sai kuulla, että todistajat yrittivät vuokrata linja-auton. Jotkut lähetettiin silloin linja-autojen omistajan luo kysymään, pitääkö tämä paikkansa. Hän kertoi heille, että juuri Jehovan todistajat haluavat vuokrata linja-auton, mutta että hän ei ole vielä päättänyt asiaa. Tämä tieto vietiin takaisin komentajalle. Sen mukaan mitä veljille kerrottiin, keskustelua käytiin tähän tapaan:

”’Komentaja, tiesittekö, että ne ihmiset, jotka ovat vuokraamassa linja-autoa, ovat Jehovan todistajia?’ ’Tiesin’, kuului vastaus. ’Miksi ette sitten sanonut sitä aikaisemmin? Meidän ei olisi tarvinnut tuhlata aikaamme heidän tutkimiseensa. Tehän tiedätte, että he ovat puolueettomia politiikkaan nähden. He eivät muodosta meille mitään uhkaa. Totta puhuen minusta on miellyttävämpää olla heidän seurassaan kuin omiemme keskuudessa. Me annamme heidän vuokrata linja-auton.’

 ”Kun linja-auton kuljettaja myöhemmin keskusteli veljien kanssa, hän sanoi: ’Jehova tukee teitä. Muut kirkot ovat koettaneet vuokrata linja-autoja, mutta sekä ’vapaustaistelijat’ että hallituksen turvallisuusjoukot ovat kieltäneet sen heiltä.’”

UUSI ESTE VOITETTAVANA

Niin veljet lähtivät matkaan kohti Chinhoyita ja piirikonventtia. Mutta sitten he tulivat tiesululle. Tällä kertaa kyseessä oli turvallisuusjoukkojen tiesulku. Kaikkien käskettiin poistua linja-autosta ja avata matkatavaransa ja pakettinsa. Juuri kun veljet alkoivat tehdä näin, eräs sotilas kysyi, mistä he tulivat ja minne olivat menossa. Eräs veli sanoi: ”Me olemme Jehovan todistajia ja olemme matkalla Chinhoyihin uskonnolliseen konventtiin.”

”Oletteko te kaikki Jehovan todistajia?” sotilas kysyi.

”Kyllä olemme”, kuului vastaus.

”Pankaa sitten takaisin matkatavaranne ja jatkakaa matkaanne konventtiin.”

Heidän noustessaan linja-autoon kahden sotilaan kuultiin keskustelevan seuraavaan tapaan:

”Hei, miksi sinä annat tuon linja-auton mennä?”

”He ovat Jehovan todistajia, maailman rauhallisimpia kansalaisia. Meidän on turha tuhlata aikaamme heihin.”

Sivumennen sanoen tuon alueen ’vapaustaistelijat’ lähettivät veljille sanan, ettei heidän tarvinnut olla huolissaan. Konventtia ei tultaisi häiritsemään. Ja se osoittautui todeksi.

SODAN SYNKIMMÄT PÄIVÄT

Edessämme olivat nyt sodan ratkaisuvaiheet.  Missään ei ollut turvallista. Kun hallituksen joukot joutuivat yhä ahtaammalle, taisteluja voitiin käydä missä päin maata tahansa, kaupungeissa tai maaseudulla. Vuoden 1978 alkupuolella pommit ja käsikranaatit räjähtelivät kaupungeissa ja kylissä. Pääkaupungissa pommi tuhosi yhden Woolworth-rakennuksen seinän ja tappoi ja haavoitti useita ihmisiä. Mutaressa eräs nainen käveli tavarataloon jalassaan siihen sidottu kranaatti. Se räjähti ja surmasi hänet sekä muita.

Tästä johtuen jyrkät turvallisuusmääräykset saatettiin voimaan. Kauppaan ei voinut mennä joutumatta tarkastetuksi. Maaseudun sorateitä oli miinoitettu, ja liikkuminen useimmilla pääteillä oli sallittua vain armeijan suojelemissa saattueissa ja päiväsaikaan.

VAIKUTUS SEURAKUNTIIN

Tämä kaikki vaikutti luonnollisesti suuresti seurakuntien toimintaan, joka monin paikoin keskeytyi. Kierrosvalvojat havaitsivat, etteivät he voineet päästä kaikkiin kierroksen seurakuntiin. Tämän seikan korjaamista yritettiin nimittämällä luotettavia paikallisia veljiä, jotka koettivat parhaansa mukaan pitää yhteyttä näihin seurakuntiin. Paikkakuntalaisina he olivat paremmassa asemassa kuin matkavalvojat, jotka olivat usein vieraita alueella.

Tästä järjestelystä huolimatta jotkut seurakunnat joutuivat niin täysin eristyksiin, ettei niistä kuultu mitään kahteen, kolmeen vuoteen. Haaratoimistoon kantautui tietoja kokonaisista seurakunnista, joiden jäsenet olivat paenneet kodeistaan ja asuivat vuorten luolissa, kunnes saattoivat palata turvallisesti takaisin.

 Tällaiset olosuhteet vaikuttivat luonnollisesti melkoisesti Seuran saamiin raportteihin. Raportoivien julistajien määrä pieneni tasaisesti. Vuonna 1976 heitä oli keskimäärin 12127 ja vuonna 1981 vain 10087. Tämä johtui suuressa määrin silloisista olosuhteista.

Niin pian kuin vain oli mahdollista kierrosvalvojat alkoivat ottaa yhteyttä näihin ”kadonneisiin” seurakuntiin. John Hungukalta tuli erittäin rohkaiseva raportti. Hän kirjoitti:

”Kierrosvalvoja ei ole vieraillut näiden veljien ja sisarien luona kahteen vuoteen sotatilan takia. On rohkaisevaa kuulla, miten he ovat suhtautuneet ongelmiinsa. Vanhemmat suojelivat lujasti lapsiaan pelotteluilta, väkivallalta ja aseistetuilta raiskaajilta. He ylläpitivät Raamatun korkeita moraalimittapuita. He käyttäytyvät yhä niin kuin Jehovan todistajat, vaikka he ovat olleet erossa toisista todistajista ainakin kaksi vuotta.”

Veli Hunguka kertoo edelleen, että jotkut tulivat toimettomiksi tuona aikana ja muutamat harvat sovittelivat puolueettomuudessaan pelon vuoksi. Mutta miten sykähdyttävää olikaan kuulla, että suurin osa veljistämme kesti kaikki nämä koetukset vahingoittamatta suhdettaan Jehovaan hänen vihkiytyneenä palvelijanaan.

HE LUOTTIVAT JEHOVAAN

Katsoessamme taaksepäin noihin mitä vaikeimpiin vuosiin yksi asia erottuu varsin selvästi: Jehovan uskolliset ’turvasivat Häneen kaikesta sydämestään’, ja Hän puolestaan suojeli ja auttoi heitä kestämään. (Sananl. 3:5) Joidenkin kokemusten tarkastelu voi auttaa meitä vakuuttumaan tästä.

 Harkitsehan Eric ja Jane Hitzin tilannetta. He palvelivat suurimman osan tästä ajasta kierrostyössä englantia puhuvien seurakuntien keskuudessa. Muista, että varsinkin sodan loppuvuosina useimpia pääteitä oli lupa käyttää vain saattueen mukana ja että monet soratiet olivat miinoitettuja. Lisäksi rosvojoukkoja saattoi ilmaantua milloin tahansa.

Veli ja sisar Hitzin oli pakko käyttää monia näistä teistä. Vaikka heitä painostettiin oman turvallisuutensa vuoksi pitämään mukanaan aseita, niin he olivat päättäneet olla turvautumatta niihin, koska he turvasivat Jehovaan. Veli Hitz sanoi: ”Meille sanottiin usein, että olemme hulluja, jos käytämme tiettyjä teitä, ja ettemme pääsisi koskaan elävinä perille. Mutta Jehova suojeli meitä. Niiden veljien rakkaudellinen huolenpito, joiden luona vierailimme näinä aikoina, oli suurenmoista ja sai meidät tuntemaan, että tämä kaikki on vaivan arvoista.”

Sisar Hitz kertoo, että kerran he lähtivät jostakin syystä eräästä seurakunnasta päivää myöhemmin kuin oli suunniteltu. Kun he seuraavana päivänä olivat matkalla, he näkivät hyökkäyksen kohteeksi joutuneen saattueen hiiltyneitä ajoneuvoja. Jos he olisivat lähteneet päivää aikaisemmin, kuten oli ollut tarkoitus, he olisivat olleet tuossa saattuessa. ”Tämä oli vain yksi samankaltaisista kokemuksista”, hän lisää.

Tämä uskollinen pariskunta meni myöhemmin Gilead-kouluun ja suorittaa nyt lähetystyötä Sveitsissä.

Stephen Gumpo oli myös yksi esimerkki niistä, jotka panivat täyden luottamuksensa Jehovaan. Hän ja hänen vaimonsa Gladys palvelevat nyt Beetelissä.  Palvellessaan erikoistienraivaajana veli Gumpo joutui tekemisiin samanlaisen sähköisen kidutuskoneen kanssa kuin John Hunguka. Hän kertoi: ”Kun sinut liitetään tuohon koneeseen, niin olisi maailman helpoin asia tehdä mitä tahansa päästäkseen eroon siitä sietämättömästä tuskasta, valehdella, sovitella, mitä tahansa. Vain Jehovan voiman avulla saatoin kestää ja pysyä uskollisena hänelle.” Veli Gumpo kertoi, että jotkut olivat kuolleet samanlaiseen käsittelyyn.

YLÖSNOUSEMUSTOIVO AUTTAA KESTÄMÄÄN

Vaikka on monia esimerkkejä siitä, miten Jehova on ilmeisesti ihmeen avulla suojellut palvelijoitaan ja pelastanut heidät varmasta kuolemasta, niin se ei merkitse, että kuolema voidaan aina välttää. Joskus ’uskollisuus kuolemaan asti’, on se keino, millä me voimme todistaa uskollisuutemme Jehovaa kohtaan ja saada siten varmuuden ”elämän kruunusta” ylösnousemuksen välityksellä. – Jaak. 1:12.

Oli surullista ja kuitenkin rohkaisevaa lukea erään hyvin uskollisen veljen, Tembe Mtshiywan, kirjettä. Hän on osoittanut luottamuksensa Jehovaan uskomalla lujasti ylösnousemukseen. Hän menetti sodan takia kolme poikaansa. Kaksi heistä sai surmansa, kun heidän autonsa kimppuun hyökättiin, ja kolmas poika, Abutte-niminen nuori kierrosvalvoja, murhattiin hänen ajaessaan polkupyörällä seurakunnasta toiseen. Sikäli kuin tiedämme hän oli ainoa Jehovan todistaja, joka tapettiin sodan aikana siitä syystä, että hän oli todistaja.

Veli Mtshiywa kertoo, että ystävät ja sukulaiset  ja jopa alueen päällikkö painostivat häntä kovasti lepyttämään esi-isiään ja väittivät, että häntä kohdannut onnettomuus johtui esi-isien palvonnan laiminlyömisestä. Hän torjui kuitenkin päättäväisesti tämän painostuksen ja säilytti vahvan uskon ylösnousemukseen. Hän sanoo, että hänen veljiltä ja Jehovan järjestöltä saamansa lohdutus auttoi häntä suuresti kestämään. Tämä veli palvelee yhä tienraivaajana ja vanhimpana.

”JEHOVA TIETÄÄ, MITEN VAPAUTTAA”

Miten tosiksi nämä sanat ovatkaan osoittautuneet! (2. Piet. 2:9) Jeremiah Mupondi on eräs, joka voi todistaa sen. Hän on nuori erikoistienraivaaja, jolla on vain yksi korva. Miten niin? Hän kertoo:

”Olimme juuri eronneet kierrosvalvojasta ja joistakin julistajista, kun kotiin tultuamme [maaseudulla] huomasimme sotilasryhmän odottavan meitä.  He olivat nähneet meidät kierrosvalvojan seurassa ja luulivat meidän olevan pettureita. He sanoivat, että heidät oli lähetetty hakemaan meitä.

”Keskustelun aikana he yrittivät pakottaa meidät huutamaan sellaisia iskulauseita kuin: ”Jatkakaamme sotaa! Alas Jeesus!” Kieltäydyimme järkkymättä. Sitten he sitoivat rautalangalla veljien kädet heidän selkänsä taakse. He ottivat myös kirjallisuutemme ja polttivat sen.

”Mukanamme oli muuan nuori sisar. He vaativat häntä myöntämään, että hänet oli pakotettu Jehovan todistajaksi. Kun hän kieltäytyi, he hakkasivat häntä, kunnes hän menetti tajuntansa. Herättyään hän kuuli heidän sanovan, että hän oli tunnustanut tulleensa todistajaksi pakosta. Hän huusi maasta: ’Se on vale. En ole sanonut niin!’ Hänet hakattiin jälleen tajuttomaksi.

”Minut ja eräs toinen veli pakotettiin makaamaan maassa. Tätä veljeä lyötiin, kunnes hän tuli miltei sokeaksi. Minuun he tarttuivat korvasta, heiluttivat puukkoa ja hokivat, että ellen toista iskulauseita, he leikkaavat korvani irti. Pysyin hiljaa. He toteuttivat uhkauksensa ja korvani leikattiin irti. Silloin aloin turvautua ylösnousemustoivon antamaan voimaan.

”Vainoojamme kääntyivät tämän jälkeen sisar Muchinin puoleen ja uhkasivat silpoa hänen viiden kuukauden ikäisen lapsensa kappaleiksi, jos hän kieltäytyisi lausumasta iskulauseita: ’Jatkakaamme sotaa!’ ja ’Alas Jeesus!’ Tästä uhkauksesta huolimatta tämä uskollinen sisar kieltäytyi toistamasta iskulauseita, vaikka hän tiesi, mitä he olivat jo tehneet. Sen on täytynyt tehdä heihin melkoisen vaikutuksen, sillä lasta ei tapettu.

 ”Lopulta meidät päästettiin menemään. Mutta kymmenen päivää myöhemmin eräs toinen joukko esitti meille samat uhkaukset ja toisti pieksämiset. Me kaikki viisi pysyimme edelleen uskollisina.”

Tässä jälkimmäisessä tilaisuudessa veli Mupondi sanoi miehille, jotka niin raa’asti pahoinpitelivät heitä: ”Me emme lopeta saarnaamista emmekä yhteen kokoontumistamme, olkoon siitä seurauksena kuolema tai ei. Me olemme päättäneet jopa kuolla Jehovan nimen puolesta.” Silloin joidenkin vainoojistamme kuultiin sanovan poistuessaan: ”Jehova on tosi Jumala.”

Kohta tämän kokemuksen jälkeen veli Mupondi ja hänen vanhempi veljensä aloittivat tienraivauksen. Sen jälkeen hänellä ja hänen toverillaan Arnold Chamburukalla on ollut monia sykähdyttäviä kokemuksia erikoistienraivaustyössä.

ELPYMINEN SODAN JÄLKEEN

Lopulta sota päättyi. Lyhyen väliaikaishallituksen jälkeen, jota johti brittiläinen kuvernööri vuoden 1980 alusta saman vuoden huhtikuuhun, maa joutui ensimmäisen enemmistöhallituksensa alaisuuteen. Tällöin se sai myös uuden nimensä Zimbabwe.

Nyt alkoi jälleenrakentamisen aika sekä maassa yleensä että Jehovan kansan keskuudessa. Vaikka uuden hallituksen alullepanema jälleenrakennusohjelma on ollut täynnä ongelmia ja on sitä edelleenkin, niin Jehovan kansan keskuudessa on kaikissa suhteissa ollut nähtävissä jatkuvaa edistystä. Se panee todella ajattelemaan sitä tilannetta, mikä vallitsi ensimmäisen vuosisadan kristillisen seurakunnan jäsenten keskuudessa. Apostolien tekojen  9:31 kertoo, millaista oli pitkän vaikeuksien ja vainon ajan jälkeen: ”Silloin seurakunta astui kaikkialla Juudeassa ja Galileassa ja Samariassa rauhan kauteen ja rakentui, ja vaeltaessaan Jehovan pelossa ja pyhän hengen johdatuksessa se lisääntyi jatkuvasti.”

Sellaiselta tilanne näytti täällä. Hallituksen myöntämän armahduksen ansiosta vankilassa olevat veljemme vapautettiin, ja heidän sallittiin palata tavanomaisiin toimiinsa. Veljet, jotka olivat lähettäneet perheensä suojakaupunkeihin ja -kyliin, saivat jälleen olla yhdessä omaistensa kanssa. Hajalle joutuneet seurakunnat vahvistuivat uudelleen. Rauhallisessa ilmapiirissä Valtakunnan todistustyö alkoi taas kääntyä nousuun, ja vain kahdessa vuodessa oli nähtävissä seuraavanlainen erinomainen kasvu:

Keskimäärin Keskimäärin Muistonvietossa

julistajia tienraivaajia läsnä olleita

1981 10078 560 28103

1983 11552 750 33914

Kuten näet näistä luvuista, veljiltä ei mennyt kauan, ennen kuin he pääsivät käsiksi hyvään, tervehenkiseen teokraattiseen toimintaan. Ovatpa yksittäisten julistajienkin keskiarvot nousseet huomattavasti, mikä osoittaa, että veljet ja sisaret työskentelevät yksilöinä nyt paljon ahkerammin kuin ennen vuotta 1981.

KIINNOSTUS VALTAKUNNAN SANOMAA KOHTAAN KASVAA

Jonkin aikaa sodan päätyttyä ihmisillä ei ollut aikaa kuunnella Valtakunnan sanomaa. Sodan aikana  oli annettu monia lupauksia, ja nyt ihmiset odottivat näiden lupausten täyttyvän, mutta niin ei käynyt.

Sodan jälkivaikutus ilmeni pian rikollisuuden ja väkivallan kasvuna, mikä oli ollut lähes tuntematonta maassa ennen sotaa. Myös elämän välttämättömyyksistä oli alussa puutetta. Kidnappaukset ja toisinajattelevien toiminta tekivät liikkumisen vaaralliseksi joissakin osissa maata.

Tämä kaikki vaikutti melkoisesti moniin ihmisiin, jotka alkoivat vähitellen epäillä ihmisen kykyä hoitaa asioitaan. Monet näistä alkoivat muistella Jehovan todistajien sodanaikaista asennetta – sitä, miten he pysyivät lujina Jumalan messiaanisen valtakunnan puolella pitäen sitä ainoana parannuskeinona ihmiskunnan ongelmiin. Eräs henkilö kirjoittikin Seuralle: ”Olin kovasti teitä vastaan sodanaikaisen asenteenne johdosta, mutta nyt käsitän, että olette todella Jumalan kansaa.”

Haaratoimisto ei ole koskaan saanut niin paljon kirjeitä, joissa pyydetään apua Jehovan todistajilta, kuin sodan päättymisen jälkeen. Eräässäkin kiinnostuneelta tulleessa kirjeessä sanottiin: ”Iloitsin lukiessani tällaisista hyvistä uutisista, sillä juopottelin ja tupakoin ja olin mukana politiikassa, kunnes muuan ystäväni antoi minulle erään kirjan. Tunsin olevani sidottu, mutta nyt tunnen itseni vapaaksi. Pyydän saada tutkia Raamattua kanssanne. Voitteko lähettää minulle Raamatun voidakseni tutkia Jehovan todistajien kanssa?”

Veljillä on seurakunnissa ollut samanlaisia kokemuksia. Rabson Daniel, kierrosvalvoja, joka on ollut kokoajanpalveluksessa 34 vuotta, kirjoitti tilanteesta. Hän kertoi, että joillakin alueilla ihmisiä  tulee aina kuukauden lopussa veljien koteihin hakemaan lehtiä. Eräs tienraivaajasisar valmistautui lähtemään lehtityöhön, mutta hän levitti kaikki lehtensä jo ennen kotoa lähtöään ihmisille, jotka tulivat hänen ovelleen!

Muuan koulun rehtori kirjoitti Seuralle ja pyysi 45 sellaista kirjaa tai kirjasta, joita hän voisi käyttää uskonnon opetuksen perustana. Eräästä toisesta koulusta haaratoimisto sai tällaisen kirjeen:

”Kirjoitan Nyanganin peruskoulun opettajien ja oppilaitten puolesta. Koulumme perustettiin vuonna 1981, ja sitä kehitetään edelleen. Muutama kuukausi sitten ryhdyimme kokoamaan kirjastoa. Luonnollisesti pidämme uskonnollista opetusta kasvatuksen oleellisena osana. Saimme äskettäin lahjoituksena muutamia julkaisujanne ja havaitsimme niiden soveltuvan erittäin hyvin tarpeisiimme. Haluaisimme nyt lisätietoja. Esimerkiksi Herätkää-lehti on helppolukuinen ja sisältää kirjoituksia monilta eri aloilta.

”Jos teillä on mitä tahansa kirjasia entisillä hinnoilla, niistä olisi meille apua vastaisuudessa.”

ONGELMIA ON YHÄ

Muuttuneet olosuhteet eivät tietenkään merkinneet sitä, ettei Jumalan palvelijoilla ollut enää lainkaan ongelmia. Heidän edessään oli nyt samat olosuhteet kuin muillakin ihmisillä. Hallituksenvastaisesta toiminnasta, rikollisuudesta ja pommi-iskuista aiheutuvat vaarat väijyivät yhä monin paikoin.

Näiden olosuhteiden lisäksi veljiemme oli kohdattava muunlaisia ongelmia, jotka edelleen koettelivat heidän uskoaan. Monet näistä johtuvat siitä, että paikalliset poliittiset järjestöt koettivat pakottaa todistajia  osallistumaan poliittiseen toimintaan. Johdonmukainen kieltäytymisemme osallistumasta siihen aiheutti meille monenlaista ahdistelua, mutta se tarjosi meille myös erinomaisia tilaisuuksia antaa todistusta paikallisille viranomaisille ja erilaisille ihmisryhmille.

Kierrosvalvoja Ben Mapuranga kertoo eräästä veljestä, Tauzen Brownista, joka tuotiin yli 400 ihmistä käsittävän väkijoukon eteen selittämään, miksi hän ei halunnut liittyä minkään poliittisen puolueen jäseneksi. Mutta sitä ennen veli Brownin oli selitettävä, miksi hän oli kieltäytynyt toistamasta poliittista iskulausetta. Sen jälkeen hän antoi erinomaisen todistuksen puolustaen Jumalan valtakuntaa ja kristillistä puolueettomuutta.

Kun hän oli lopettanut, puheenjohtaja käski kaikkia läsnä olevia todistajia nousemaan seisomaan. Kun he olivat nousseet, hän kysyi heiltä: ”Ettekö tekään halua ottaa vastaan poliittista jäsenkorttia?” ”Emme!” He kaikki vastasivat innokkaasti. He lisäsivät: ”Emme halua, koska mekin olemme Jumalan palvelijoita.” Silloin ihmiset huusivat, että heidät on piestävä, mutta puheenjohtaja sanoi: ”Heitä ei tule piestä. Nämä ihmiset ovat viattomia. Antakaa heidän palata koteihinsa. He ovat selittäneet kantansa.”

VIRALLINEN ASENNE JEHOVAN TODISTAJIA KOHTAAN

Vaikka paikalliset poliittiset ryhmät ja etenkin nuorisojärjestöt ovat koettaneet pakottaa veljemme sovittelemaan puolueettomuudestaan, niin hallituksen virallinen kanta tässä asiassa on ollut hyvin rohkaiseva. Jehovan kansan on yleensä annettu jatkaa häiritsemättä Valtakunnan työtään.

Vuoden 1983 alkupuolella eräässä kaupungissa  pidettiin poliittinen kokous, jossa muuan hallituksen ministeri oli läsnä. Hänen puheensa jälkeen läsnäolijat saivat tehdä kysymyksiä. Yksi kysymyksistä koski Jehovan todistajia, koska he kieltäytyvät kannattamasta poliittista toimintaa. Kabinettiministeri kysyi väkijoukolta: ”Taistelivatko Jehovan todistajat meitä vastaan vapaussotamme aikana?”

”Eivät.”

”Taistelevatko he meitä vastaan nyt?”

Jälleen: ”Eivät.”

”Jättäkää heidät sitten rauhaan. He eivät ole vihollisiamme.”

Toisissa osissa maata on tehty samanlaisia kysymyksiä, joihin on annettu samankaltaisia vastauksia.

”ANTAKAA HEIDÄN MENNÄ JATKAMAAN SAARNAAMISTAAN”

Piirivalvoja Caleb Mandiwanzan lähettämä äsken sattunut kokemus auttaa edelleen näkemään, miten hallituksen viranomaiset suhtautuvat Valtakunnan työhön. Hän kertoo kahdesta maaseudulla asuvasta veljestä, jotka tuotiin paikallisen poliittisen puolueen virkamiesten eteen selittämään, miksi he kieltäytyivät hankkimasta puolueen jäsenkirjaa. Selitystä ei hyväksytty. Sen sijaan puoluevirkailijat päättivät lähettää nämä kaksi veljeä eräässä suuremmassa kaupungissa sijaitsevaan puolueen päämajaan. Siellä heillä oli jälleen tilaisuus selittää kantansa raamatullinen syy.

Taas syntyi hämminkiä sen suhteen, mitä olisi tehtävä. Niinpä nämä kaksi lähetettiin poliisin päämajaan. Poliisi ehdotti, että soitettaisiin hallituksen päämajaan Harareen. Näin tapahtui. Mikä oli vastaus? ”Hallitus tuntee tämän järjestön. Antakaa  heidän mennä. Älkää tuoko heitä takaisin. Antakaa heidän mennä jatkamaan saarnaamistyötään. Älkää häiritkö heitä, älkääkä kutsuko heitä [poliittisiin] kokouksiinne.”

”HYVÄN UUTISEN EDISTYMISEKSI”

Kirjoittaessaan Filippin seurakunnalle apostoli Paavali sanoi, että hänelle sattuneet tapahtumat ”ovat koituneet – – hyvän uutisen edistymiseksi”. (Fil. 1:12) Tämä pitää paikkansa nykyäänkin. Äsken kerrottu kokemus johti erittäin hyvän todistuksen antamiseen näiden kahden veljen kotipaikkakunnalla, missä muuan nainen erosi virallisesti uskonnostaan ja pyysi Jehovan todistajia tutkimaan Raamattua kanssaan. Eräs toinen kokemus valaisee asiaa vieläkin selvemmin.

Erikoistienraivaaja Kenias Chemerella oli useita tutkisteluja opettajien, rehtorien ja muiden ihmisten kanssa. Kuusi heistä käsitti oppivansa totuutta ja erosi paikallisesta poliittisesta puolueesta. Tämä herätti raivon. Paikkakunnan valtuutettu otti asian esille ja jopa määräsi, että kaikkien Jehovan todistajien on poistuttava hänen hallintoalueeltaan muutaman viikon kuluessa.

Haaratoimiston ehdotuksesta tuo erikoistienraivaaja ja kierrosvalvoja Steyn Madakuchekwa esittivät asian piirihallinnon edustajalle. Sieltä se joutui poliisin käsiteltäväksi. Lopputuloksena oli, että valtuutettu, joka oli määrännyt todistajat poistumaan alueeltaan, sai varoituksen ja määräyksen jättää Jehovan todistajat rauhaan. Samanlaisen määräyksen sai myös paikallisen poliittisen puolueen johtaja. Hän sanoikin veli Chemerelle: ”Asianne on loppuunkäsitelty. Me olemme saaneet vakavan varoituksen.”

Entä tulokset? Ne ovat varmasti koituneet ”hyvän  uutisen edistymiseksi”. Uusia raamatuntutkisteluja on aloitettu. Ne, jotka olivat jo kiinnostuneita totuudesta, ovat saaneet rohkeutta lujan asenteen omaksumiseen. Jotkut valmistautuvat jopa menemään kasteelle. Vaikka erikoistienraivaaja oli tarkoitus siirtää toiselle alueelle, niin kierrosvalvoja pyysi, että hänen sallittaisiin jäädä paikkakunnalle, koska kiinnostus Valtakunnan sanomaa kohtaan oli siellä nopeasti lisääntynyt.

Kaksi muuta nuorta erikoistienraivaajaa, joilla oli samanlainen kokemus, kirjoitti äsken sen seurauksista alueellaan. He kertoivat: ”Eräs mies, joka oli kova vastustaja, kun koko seurakunta omaksui puolueettoman asenteen, tutkii nyt Raamattua kanssamme. Hän edistyy hyvin. Hän lopetti tupakoimisen viikossa poltettuaan 25 vuotta. Kun hän kuuli, että hänen uskontonsa on osa Suuresta Babylonista, hän erosi siitä.”

Monia muita samankaltaisia kokemuksia voitaisiin kertoa sen osoittamiseksi, että meille on avautunut ”suuri toimintaan johtava ovi”. (1. Kor. 16:9) Me kiitämme Jehovaa siitä, että hän on antanut meille näin hedelmällisen pellon. Mutta kuten Paavali lisäksi sanoi, ”on monia, jotka vastustavat”. Tämä on odotettavissa. Koska hallituksen viranomaiset ovat kuitenkin ryhtyneet toimiin estääkseen veljien pelottelemisen, niin tilanne on suuresti rauhoittunut, ja meillä on enemmän vapautta työssämme.

INNOKKAITA HYVIIN TEKOIHIN

Veljemme ovat nopeasti käyttäneet hyväksi nykyisiä olosuhteita edistääkseen Valtakunnan etuja. Julkaisu Kirjani Raamatun kertomuksista on ollut valtavan suosittu oppilaitten ja opettajien keskuudessa.  Veli Sheva Mawasu, joka on koulun opettaja, sanoo ”rehtorin todenneen, että Kirjani Raamatun kertomuksista soveltuu hyvin Raamatun opiskelun lukusuunnitelmaan. Minulla on ilo kertoa, että hän käyttää nyt kirjaa luokassaan.”

Tämä sama veli käytti tilaisuutta hyväkseen ja järjesti niin, että julkaisua Learn to Read and Write (”Opi lukemaan ja kirjoittamaan”) alettiin käyttää toisella luokalla ja kirjaa Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä ylemmillä luokilla.

Eräs toinen hyvin tarmokas nuori veli huomasi, miten hän voi voittaa erään koulussa syntyneen ongelman. Tämä veli kieltäytyi koulussa laulamasta poliittisia lauluja ja yhtymästä rukoukseen toisten kanssa. Hän kieltäytyi myös tietynlaisista huvituksista. Hän kertoo, mitä tapahtui:

”Kun rehtorille ilmoitettiin, etten osallistu laulamiseen enkä rukouksiin, hän kutsui minut toimistoonsa. Hän kysyi minulta, miksi en osallistu niihin, ja minä kerroin hänelle syyn. Kysyin häneltä sitten, saisimmeko me laulaa omia laulujamme. Hän suostui siihen. Pian Jehovan todistajien lapset ja muut lapset, sekä opettajat lauloivat laulua ’Palvo Jehovaa nuoruudessasi!’.”

Tämä nuori veli, Jerasi Nyakurita, palveli osa-ajan tienraivaajana ollessaan koulussa ja on nyt vakituinen tienraivaaja.

KIINNOSTUS HERÄÄ

Kaikki tällainen toiminta ja Vartiotornin ja Herätkää-lehden sekä muiden julkaisujen erinomaiset kirjoitukset ovat herättäneet melkoista kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan. Haaratoimistoon tulee jatkuvana virtana arvostusta ilmaisevia kirjeitä.  Seuraavassa on esimerkiksi lainaus erään lukion oppilaan kirjeestä:

”En voi sanoin kuvailla kiitollisuuttani hyvyydestänne, koska minusta näyttää siltä kuin Jumala itse olisi siunannut minua. Olen kiitollinen teille siitä, että olette lähettänyt luokseni uskollisen, rakkaudellisen sanansaattajanne auttamaan minua. Haluaisin rohkaista kaikkia Jehovan todistajia jatkamaan työtään, kuten sellaisten hyödyllisten kirjojen painamista kuin Parhaan elämäntavan valitseminen. En ole löytänyt kirjoistanne mitään, mitä voisin arvostella.”

Jotkut kiinnostuneet käyttävät julkaisujamme jopa tutkiakseen toisten kanssa sellaisilla alueilla, joilla ei ole todistajia. Eräs heistä lähetti rahaa neljää Vartiotornin tilausta varten. Hän kirjoitti kirjeessään: ”Asumme täällä syrjäseudulla, missä olemme alkaneet lukea Nharirea [šonankielistä Vartiotornia]. Pyydämme pian teitä lähettämään tänne johtajan auttamaan meitä. Meitä on noin seitsemän perhettä, suunnilleen 12 henkeä.”

Paikalliset viranomaisetkin lausuvat nyt todistajat tervetulleiksi. Eräs erikoistienraivaaja määrättiin äsken vapaalle alueelle. Veli Chinamhora, jolla on maatila alueella, meni paikallisten viranomaisten luo ilmoittamaan erikoistienraivaajan tulosta. Paikkakunnan poliittisen puolueen kylän puheenjohtaja sanoi veli Chinamhoralle: ”Se oli todella hyvä uutinen. Tuo hänet tänne, ja me ilmoitamme puolueen jäsenille, että meillä on täällä saarnaaja, joka kulkee talosta taloon, ja ettei häntä saa häiritä.”

Paikallinen apulaispäällikkö huomautti: ”Se on hyvä asia. Se täyttää tämän paikan rakkaudella ja vähentää rikollisuutta maassa.” Jos olisit erikoistienraivaaja, niin etkö haluaisi tuollaiselle alueelle?

 KUIVUUS ON TÄMÄN HETKEN ONGELMA

Viimeisten kolmen vuoden aikana on syntynyt toisenlainen ongelma. Kuivuus on koetellut kovasti Zimbabwea samoin kuin joitakin muita eteläisen pallonpuoliskon maita. Se on ollut jopa historian pahin. Joillakin alueilla karjaa kuolee kuin kärpäsiä. Villieläimet syövät puiden kuoria ja kuorivat ne paljaiksi saadakseen kosteutta. Se on tietenkin vaikuttanut suuresti myös ihmisiin, veljemme mukaan luettuna.

Huolestuneet veljet ja sisaret ovat rientäneet nopeasti auttamaan vähemmän onnekkaita kristittyjä tovereitaan. Tämä ongelma on viime aikoina ratkaistu muun muassa kierrosten välityksellä. Piirivalvoja keskustelee asiasta vanhimpien kanssa kierroskonventissa. Siellä heille annetaan vastuu lahjoitettujen avustusten vastaanottamisesta ja toimittamisesta edelleen sinne, missä tarve on suurin. Tämä järjestely estää sen mahdollisuuden, että postimiehet häikäilemättömästi varastaisivat avuksi lähetettyjä vaatteita ja ruokaa. Haaratoimistoon on lähetetty useita kirjeitä, joissa kiitetään annetusta avusta.

Lähestyessämme tämän raporttimme loppua voimme iloita. Aikaisempien 24 vuoden aikana emme pystyneet ylittämään kaikkien aikojen julistajahuippua, joka oli 13493. Huhtikuussa 1984 me kuitenkin saavutimme uuden huipun, 13621, ja vuonna 1985 saatiin huippu, 14247. Lisäksi aikaisempi vakituisten ja osa-ajan tienraivaajien ennätysmäärä oli 1191, mutta vuoden 1984 huhtikuussa heitä oli 2114, lähes kaksi kertaa enemmän kuin edellinen ennätysmäärä. Muistonvietossa oli vuonna 1985 läsnä lähes 37000, mikä luku on yli 2,5 kertaa julistajamäärää suurempi ja noin 3000 enemmän kuin vuoden 1983 läsnäolijoiden huippu, joka oli 33914! Jehova todella antaa kasvun.

 JEHOVA AUTTAJAMME

Jehovan eteenpäin katsovan kansan ei tarvitse haikeana muistella ”vanhoja hyviä aikoja”. Tulevaisuus tarjoaa meille liian paljon, jotta alkaisimme ikävöidä mennyttä aikaa. Voimme kuitenkin hyötyä taakse jääneitten vuosien tarkastelusta. Ja kun teemme niin, voimme päätyä vain samaan lopputulokseen, jonka Daavid ilmaisi Psalmissa 34:20: ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapauttaa hänet niistä kaikista.” Miten totta tämä onkaan ollut Zimbabwessa!

Ajatellessamme niitä varhaisia päiviä, jolloin Valtakunnan työ tässä maassa alkoi saada jalansijaa, muistamme sellaisia järkkymättömiä henkilöitä kuin Nason Mukaronda, Robin Manyochi, Wilson Stima, Willie McGregor, McLuckiet ja muita. He kaikki jatkavat yhä päättäväisinä ikääntymisestään huolimatta. Heidän täytyy olla todella onnellisia nähdessään, miten Jehova on huolehtinut kansastaan kaikissa sen koetuksissa ja johtanut sen nykyiseen hengellisen hyvinvoinnin tilaan.

Olemme kiitollisia niille hallituksen viranomaisille, jotka ovat omaksuneet myönteisen asenteen työtämme kohtaan. Rukoilemme heidän puolestaan, ”jotta saisimme edelleenkin viettää rauhallista ja hiljaista elämää täydessä jumalisessa antaumuksessa ja vakavuudessa”. (1. Tim. 2:2) Samalla me kuitenkin tiedämme, että Jehova itse suojelee kansaansa ja pitää siitä rakkaudellista huolta johdattaessaan sitä kohti lopullista vapautusta, vanhurskaaseen uuteen järjestykseensä. Tapahtukoon mitä tahansa, hän osoittautuu ’linnoitukseksemme ahdingon aikana’ ja kaikkina muinakin aikoina, koska me turvaamme häneen. – Psalmit 37:39, 40, UM.

 [Kartta s. 173]

(Ks. painettu julkaisu)

ZIMBABWE

Chinhoyi

Victorian putoukset

Harare

Hwange

Mutare

Bulawayo

SAMBIA

BOTSWANA

MOSAMBIK

Ulongue

Tete

Milange

Mocuba

Beira

MALAWI

Mlanjevuori

Blantyre

INTIAN VALTAMERI

[Kuva s. 114]

Vuonna 1924 alkoi Hamilton K. Maseko (vasemmalla) todistaa Bulawayossa. Nason Mukaronda oli ensimmäinen tässä maassa kastettu todistaja (1924)

[Kuva s. 117]

Wilson Stima (ikää 76 vuotta) ja Robin Manyochi (ikää 85 vuotta) oppivat totuuden 1920-luvulla. Molemmat ovat erikoistienraivaajia

[Kuva s. 119]

Osa McLuckien suvusta, joka edisti huomattavalla tavalla saarnaamistyötä sen alkuaikoina Zimbabwessa ja Malawissa

[Kuva s. 122]

Willie McGregor meni Zimbabween vuonna 1929 ja edisti suuresti Valtakunnan työn vakiinnuttamista Bulawayon alueella

[Kuva s. 127]

Eric Cookesta (jonka näemme tässä vaimonsa Myrtlen kanssa) tuli Zimbabwen ensimmäinen haaratoimistonvalvoja

[Kuva s. 130]

Konventti Zimbabwessa veli Henschelin vierailun aikaan vuonna 1955

[Kuva s. 131]

Kaste vuoden 1955 konventin yhteydessä

[Kuva s. 143]

John Miles (näkyy tässä vaimonsa Valin seurassa) palveli piirityössä ja haaratoimistossa vuodesta 1960 vuoteen 1979, jolloin heidät määrättiin lähetystyöntekijöiksi Lesothoon

[Kuva s. 145]

Gileadin käyneitä, jotka nykyään palvelevat Zimbabwessa. Takarivi vasemmalta oikealle: George Bradley, Irene McBrine, Lester Davey, Keith Eaton, Don Morrison; eturivi: Ruby Bradley, John McBrine, Anne Eaton, Marj Morrison

[Kuva s. 146]

Gileadin käynyt Sizulu Khumalo on suuresti auttanut afrikkalaisia veljiä sekä kierros- että piirivalvojana

[Kuva s. 151]

Hal ja Joyce Bentley määrättiin Zimbabween heidän palveltuaan ensin Malawissa

[Kuva s. 164]

Zimbabwen haaratoimisto, joka valmistui vuonna 1973

[Kuva s. 195]

Jeremiah Chesa sidottiin puuhun kuolemaan

[Kuva s. 203]

Matkavalvojat John Hunguka (jota kidutettiin sähkökojeella) ja Michael Chikara

[Kuva s. 211]

Kun Jeremiah Mupondi kieltäytyi huutamasta sellaisia iskulauseita kuin ”Alas Jeesus!”, hänen korvansa leikattiin irti