Puerto Rico ja Neitsytsaaret

PUERTO RICO on maailman tiheimmin asuttuja alueita. Myös sen miellyttävä ilmasto ja hiekkarannat vetävät monia kävijöitä puoleensa. Maassa on viehättävää vaihtelua maaston muuttuessa sisäosien vuorista mataliksi kukkuloiksi ja rannikkoseutujen hedelmällisiksi tasangoiksi. Puerton Ricon saari on kuitenkin suhteellisen pieni, vain noin 180 kilometriä lännestä itään ja 65 kilometriä pohjoisesta etelään.

Tällä Karibianmeren saarella on noin 3500000 asukasta. Heistä noin miljoona asuu pääkaupungissa San Juanissa tai sen lähiympäristössä. Paljon ihmisiä asuu myös Poncessa etelärannikolla, lännen Mayagüezissa, pohjoisen Arecibossa ja maan  sisäosien vuoristossa sijaitsevassa Caguasissa.

Espanjalaiset tutkimusmatkailijat hävittivät alkuperäisen intiaaniväestön lähes kokonaan. Keitä saaren nykyiset asukkaat siis ovat? He ovat suureksi osaksi espanjalaisten sekä Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisiä. Tästä johtuu, että espanja on pääkieli ja monet ihmiset ovat uskonnoltaan roomalaiskatolisia. Vuonna 1898 käydyn Espanjan ja Yhdysvaltain välisen sodan jälkeen saari luovutettiin Yhdysvalloille, mikä avasi tien moninaisille protestanttisille ryhmille.

Saaren ensimmäinen espanjalainen hallitsija nimitti 1500-luvun alussa tämän silloisen siirtomaa-alueen Puerto Ricoksi (’rikkaaksi satamaksi’), koska sieltä laivattiin paljon kultaa. Paljon myöhemmin maahan tuli kuitenkin ihmisiä, jotka eivät tulleet käyttämään hyväkseen maan rikkauksia vaan auttamaan sen asukkaita hyötymään henkilökohtaisesti paljon arvokkaammista rikkauksista kuin kulta.

VALTAKUNNAN TYÖN ALOITTAMINEN

Latinalaiseen Amerikkaan 1930-luvun alussa tekemällään matkalla Robert Montero kävi Puerto Ricossa nähdäkseen, mitä voitaisiin tehdä Jumalan valtakunnan verrattoman hyvän uutisen kertomiseksi sikäläisille asukkaille. Vartiotorni-seuran toimistoon New Yorkiin lähettämässään raportissa hän sanoi, että Puerto Ricon alue oli hedelmällistä saarnaamistyölle, ja suositteli, että Seura lähettäisi saarelle kokoaikaisia Valtakunnan julistajia eli tienraivaajia. Hän kertoi, että siellä oli vain yksi todistaja, John Dahlberg, joka oli noin 70-vuotias ja harjoitti kalastusta Puerto Realissa itärannikolla. Veli Dahlbergin saarnaamistoiminta oli tuohon aikaan vähäistä hänen huonon espanjan kielen taitonsa vuoksi. Mutta hän oli halukas työskentelemään  yhteistoiminnassa kenen tahansa todistajan kanssa, joka tulisi Puerto Ricoon esittämään Valtakunnan sanomaa.

Ensimmäiset, jotka vastasivat kutsuun palvella täällä, olivat veli Colin McLarty ja hänen vaimonsa, jotka olivat tuohon aikaan yli 70-vuotiaita. He saapuivat talvella 1932. Mukanaan Jumalan valtakunnasta kertovaa raamatullista kirjallisuutta he kävivät kuvernöörin palatsissa ja pääpoliisiasemalla. He jättivät kirjallisuutta Yhdysvaltain aluetuomioistuimen tuomarille. He todistivat myös opettajille koulun välitunneilla. Neljän tai viiden kuukauden ajan he kävivät ihmisten luona heidän kodeissaan ja työpaikoillaan. He yrittivät saada toisia kiinnostumaan Jumalan sanan totuudesta täydentäen heikkoa espanjan kielen taitoaan elekielellä. Mutta ollessaan lähdössä he raportoivat, että se mitä he olivat saaneet aikaan oli ”mitätöntä verrattuna siihen työhön, joka vielä tarvitsisi tehdä”.

KAKSI TIENRAIVAAJASISARTA SAAPUU

Vuonna 1935 saapuivat tienraivaajasisaret Lillian Carr ja Marie Hawkins Rochesterista New Yorkista kertoakseen elämän antavaa Valtakunnan sanomaa lämminsydämisille puertoricolaisille. Koska alue oli heille uusi, he työskentelivät aluksi yhdessä. Myöhemmin he keskittivät huomionsa eri alueisiin. Sisar Carr työskenteli Aguadillassa ja Mayagüezissa länsirannikolla sekä Poncessa etelässä, ja hän levitti pääasiassa vain kirjallisuutta ihmisille, sillä hän ei pystynyt keskustelemaan espanjaksi. Tällä tavoin kylvettiin kuitenkin monia Valtakunnan totuuden ”siemeniä” 15 seuraavan vuoden aikana.

Samaan aikaan sisar Hawkins työskenteli kymmenen vuotta San Juanissa ja muissa saaren pohjois- ja itäosien kaupungeissa. Sisar Carrin tavoin  hänenkin espanjan kielen taitonsa oli hyvin heikko. Hän yritti kuitenkin käydä uudelleen sellaisten luona, jotka ilmaisivat kiinnostusta, ja hän johti raamatuntutkisteluja parhaan kykynsä mukaan.

ENSIMMÄINEN PUERTORICOLAINEN TODISTAJA

Sisar Hawkins ei todistanut henkilökohtaisesti lähellä Areciboa asuneelle Ambrosio Rosa Garcíalle, mutta hän jätti eräälle tuon miehen ystävälle kirjasen. Vuonna 1938 tämä ystävä antoi Rosalle kirjasen Yleinen sota lähellä. Vaikka Rosa oli harrastanut spiritismiä, kirjasen sisältö teki häneen syvän vaikutuksen. Hän hankki postitse Seuran New Yorkin -toimistosta lisää kirjallisuutta. Hän vakuuttui pian siitä, että hänen lukemansa oli totuutta, ja hän alkoi kertoa vasta oppimistaan asioista toisille.

Koska hän ymmärsi roomalaiskatolisen uskonnon olevan väärä, hän ei sallinut vanhimman tyttärensä osallistua kirkon ehtoolliseen ensimmäistäkään kertaa. Sen vuoksi paikallinen pappi tuli käymään hänen luonaan. Ambrosio pystyi kuitenkin hyvin puolustamaan sitä, mihin hän uskoi, ja käytti hyvin Raamatusta hankkimaansa tietoa.

Hän ymmärsi, että hänen täytyi kertoa hyvää uutista toisille, ja siksi hän lähti saarnaamaan talosta taloon vaikka hän joutui tekemään siten yksin saamatta siihen valmennusta. Hän oli todella uskon mies, joka rakasti syvästi Jehovaa. Sikäli kuin hän tiesi, hän oli tuolla saarella ainoa Jehovan palvoja. Hän oli siitä huolimatta halukas menemään ja opettamaan toisille, mitä hän tiesi Jumalan tarkoituksista. Kun hän sai tietää, että Yhdysvalloissa käytettiin totuuden levittämiseen Raamatun sanomasta kertovia äänilevyjä, hän tilasi Seuralta matkagramofonin ja joitakin espanjankielisiä äänilevyjä. Ja hän pani ne hyvään käyttöön.

 Eräänä päivänä hänen soittaessaan gramofonia Arecibon katolista kirkkoa vastapäätä kadun toisella puolella muuan mies pyysi häntä soittamaan puheen ”Katso tosiasioita suoraan silmiin”. Siinä paljastettiin muun muassa katolisen kirkon poliittinen toiminta. Kun levyssä kerrottiin kirkon toiminnasta Espanjan sisällissodan aikana, mies juoksi hakemaan paikallisen papin. Tämä syytti veli Rosan kuuluvan ”viidenteen kolonnaan” ja olevan antiamerikkalainen, mutta veli Rosa tiesi tosiasiat. Jehovan hengen voiman avulla hän kykeni osoittamaan, että itse asiassa papit olivat ”viidenteen kolonnaan” kuuluvia ja antiamerikkalaisia, koska he tukivat Hitleriä ja Mussolinia. Hän kysyi papilta myös, miksi hän odotti ihmisten kutsuvan häntä ”isäksi”, sillä Raamattu kieltää sellaisen menettelyn. (Matt. 23:9) Pappi perääntyi, mutta poliisi uhkasi nyt pidättää veli Rosan. Tämä pysyi jälleen lujana ja selitti, että hänellä oli perustuslain suoma oikeus julistaa Jumalan sanaa julkisella paikalla. Tällöin pappi ja poliisi neuvottelivat keskenään, minkä jälkeen molemmat lähtivät pois.

Ambrosio todisti Arecibossa muun muassa Santiago Rodríguez vanhemmalle, nelissäkymmenissä olleelle varastokirjanpitäjälle. Aluksi Santiago sanoi veli Rosalle, että hänellä oli oma uskontonsa eikä hän ole lainkaan kiinnostunut. Mutta jonkin aikaa keskusteltuaan Ambrosio sai hänet tilaamaan espanjankielisen Vartiotornin puoleksi vuodeksi. Kun lehdet alkoivat tulla, Santiago luki niitä ja huomasi pian, että hänen oppimansa asiat olivat totuutta. Ennen pitkää hän oli saarnaamassa veli Rosan kanssa.

Jehova siunasi heidän ponnistelujaan, ja pieni kiinnostuneiden ryhmä alkoi kokoontua yhteen. Näihin aikoihin nämä kaksi miestä alkoivat ymmärtää,  että heidän täytyy vihkiytyä Jehovalle ja mennä kasteelle. Mutta kuka kastaisi heidät? He eivät tunteneet ketään muuta todistajaa Puerto Ricossa. Mitä he tekisivät? Pohdittuaan asiaa rukoillen he kokosivat kiinnostuneiden ryhmän yhteen, minkä jälkeen he kaikki menivät Arecibon lähellä sijaitsevalle joelle, jossa Ambrosio kastoi ensin Santiagon ja sitten Santiago Ambrosion, josta tuli ensimmäinen Puerto Ricossa syntynyt kastettu Jehovan todistaja. Se tapahtui 18. tammikuuta 1940. Myöhemmin muita ryhmään kuuluvia kastettiin, ja kesäkuun 8. päivänä samana vuonna perustettiin Jehovan todistajien Arecibon ryhmä (eli seurakunta).

EI OLLUT HELPPOA OLLA TODISTAJA

Samaan aikaan kehittyi pääkaupungin San Juanin laajassa kaupunginosassa Santurcessa toinen Jehovan palvojien ryhmä. Tuolla alueella työskennellessään Marie Hawkins oli johtanut tutkistelua rouva Leonor Románille, joka hänkin alkoi levittää hyvää uutista. Hänen aviomiehensä liittyi häneen tässä ja johti raamatuntutkisteluja heidän kodissaan. Myös heidän 6-vuotias tyttärensä osallistui  äitinsä kanssa kenttäpalvelukseen. Tämä pieni Santurcen ryhmä järjestettiin seurakunnaksi toukokuussa 1940. Mutta kun sisar Román sairastui, toiminta lakkasi. Niinpä 1. syyskuuta 1941 tämä pieni seurakunta poistettiin luetteloista.

Kolme vuotta myöhemmin San Juaniin perustettiin jälleen uusi seurakunta. Mutta johdon puutteen vuoksi se ei tälläkään kertaa menestynyt.

Jotkut näyttivät kuitenkin olevan halukkaita ponnistelemaan Jehovan palveluksessa siitä huolimatta, että todistajia oli vain muutama. Kaksi saaren sisäosissa asuvaa anoi tienraivauspalvelukseen. Heille määrättiin alueeksi saaren eteläpuolella sijaitseva koko Guayaman seutu. Heidän työnsä oli suureksi osaksi kirjallisuuden levittämistä. Se auttoi epäilemättä joitakuita saamaan kosketuksen totuuteen. Näiden kahden miehen päävaikutin näyttää ikävä kyllä kuitenkin olleen kirjojen myyminen. Niinpä heidän toimintansa kesti vain jonkin aikaa.

Jehovan todistajana oleminen ei ollut helppoa. Toisilta ei useinkaan saanut paljoakaan rohkaisua. Jokaisen oli taisteltava ankarasti uskon puolesta.

GILEADIN KÄYNEIDEN LÄHETYSTYÖNTEKIJÖIDEN SAAPUMINEN

Puerto Ricolle koitti pian uusi aika. Jotkut Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista ensimmäiseksi valmistuneista lähetystyöntekijöistä määrättiin Puerto Ricoon. Kun China Clipper -lentokone laskeutui maaliskuussa 1944 Isla Granden lentokentälle San Juaniin, maahan saapui neljä lähetystyöntekijää: Leo ja Eunice van Daalen, Leon veli Emil ja heidän serkkunsa Donald. Sisar Hawkins oli kentällä heitä vastassa, ja hän oli innoissaan siitä, että julistustyöhön Puerto Ricossa saatiin nyt kypsiä avuksi.

 Millaisia asenteita ja tapoja nämä lähetystyöntekijät havaitsivat puertoricolaisilla olevan? Useimmat ihmiset olivat ystävällisiä, anteliaita, vieraanvaraisia ja tyytyväisiä siihen, että heillä oli paikka missä nukkua sekä ruokaa ja vaatteita. He olivat myös uskonnollisia, pääasiassa roomalaiskatolilaisia. Oli hyvin tavallista nähdä suojeluspyhimyksen patsasta kantavia kulkueita, jotka koostuivat messuavista papeista ja muusta kirkkokansasta. Monissa kodeissa saattoi nähdä pieniä pyhimysten kuvilla koristeltuja alttareita, joiden edessä paloi jatkuvasti kynttilöitä. Spiritismiä harrastettiin aivan yleisesti, ja yleensä sitä harjoittavat olivat samalla hyviä katolilaisia. Lisäksi oli muutamia, joista käytettiin nimeä evangélicos. He olivat erottautuneet katolilaisuudesta ja liittyneet Pohjois-Amerikasta tulleisiin protestanttisiin uskonsuuntiin.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT ALKAVAT SAARNATA

Ihmiset suhtautuivat suurimmaksi osaksi myönteisesti Valtakunnan sanomaan, kun lähetystyöntekijät kävivät heidän ovellaan. Ovia ei läimäytetty heidän nenänsä edestä kiinni; ei lyhytsanaisia tylyjä vastauksia; sen sijaan lähes joka kodissa heidät pyydettiin sisään. Ennen kuin he saattoivat kertoa Valtakunnan sanomasta, heidän piti kuitenkin vastata joihinkin kysymyksiin tyydyttääkseen puhuteltavan uteliaisuutta. ”Mistä olette?” ”Oletteko naimisissa?” ”Onko teillä lapsia?” Lopuksi voitiin antaa todistusta. Hyvin usein keskustelun päätteeksi tarjottiin kahvia tai jopa ateria.

Lähetystyöntekijät osasivat espanjaa varsin huonosti. Onneksi tuohon aikaan käytettiin kenttäpalveluksessa matkagramofonia. Niinpä tervehdyksen jälkeen julistaja ehdotti puhuteltavalle, että hän kuuntelisi lyhyttä äänitettyä sanomaa. Eräällä  lähetystyöntekijällä oli kuitenkin ongelma. Laitettuaan gramofoninsa soittokuntoon ja ehdotettuaan, että hän soittaisi raamatullisen sanoman sisältävän levyn, puhuteltava vastasi tavallisesti: ”¡Como no!” Kuultuaan sanan ”no” (suom. ’ei’) ja kykenemättömänä keskustelemaan edelleen espanjaksi tällä lähetystyöntekijällä oli tapana panna gramofoninsa kokoon ja mennä seuraavalle ovelle. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän ymmärsi, että ”¡Como no!” merkitsee todellisuudessa: ”Miksi ei!”, ja että ovenavaajat todellisuudessa pyysivät häntä soittamaan levynsä. Yleensä ihmiset olivat ystävällisiä, ja tavallisesti he mahdollisuuksiensa mukaan auttoivat lähetystyöntekijöitä löytämään oikeat sanat.

Paljon kirjallisuutta levitettiin varsinkin liikealueilla. Mutta lähetystyöntekijät halusivat opettaa. Kun he alkoivat osata kieltä paremmin, he yrittivät parhaansa mukaan tehdä uusintakäyntejä ja aloittaa raamatuntutkisteluja Lapset-kirjan perusteella. Sitten eräänä päivänä he olivat todella iloisia tavatessaan José Sosan, joka oli tutkinut Ambrosio Rosan kanssa Arecibossa mutta oli sitten kadottanut kosketuksen veljiin muutettuaan San Juaniin. Hän alkoi heti osallistua kenttäpalvelukseen lähetystyöntekijöiden kanssa ja oli espanjan kielessä heille suureksi avuksi.

LISÄÄ LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ SAAPUU

Tuohon aikaan Puerto Ricossa oli yli kaksi miljoonaa ihmistä; oli ilmeistä, että tarvittiin lisää työntekijöitä. Veljet olivat siksi hyvin onnellisia, kun maahan saapui lisää lähetystyöntekijöitä. Vuosien mittaan tässä saaressa on palvellut yli 100 lähetystyöntekijää, joista jopa 60 samanaikaisesti. He ovat työskennelleet halukkaasti ja yrittäneet kaikin keinoin levittää innokkaasti Valtakunnan  sanomaa. Heidän avullaan on voitu saada työ alkuun useimmissa suurissa kaupungeissa ja lukuisissa pikkukaupungeissa.

He eivät olleet kiinnostuneita vain totuuden siemenen kylvämisestä vaan myös sen perusteella ilmenneestä kasvusta huolehtimisesta. (Vrt. 1. Korinttolaisille 3:6–9; Apostolien teot 15:36.) Niinpä jotkut San Juanissa asuvat päättivät käydä veljiensä luona Arecibossa vahvistaakseen heitä uskossa. Koska oli ilmeistä, että kokousten ja kenttäpalvelusjärjestelyjen yhteydessä tarvittiin kypsien apua, järjestettiin niin, että Emil van Daalen ja hänen serkkunsa Donald auttaisivat Arecibon pientä ryhmää. Myöhemmin heidän avukseen tuli vielä Arthur, joka hänkin oli van Daaleneita.

San Juanissa todistajien määrä alkoi kasvaa. Jotkut myöhemmin todella uskollisiksi osoittautuneet veljet tulivat tuohon aikaan totuuteen. Miguel Bari oli yksi heistä. San Juanin eräässä kaupunginosassa, jossa hänellä oli pieni huone, ihmiset asuivat itse asiassa rakennusten sisäänkäytävissä. Kun toiset astuivat sisään rakennuksiin, he saattoivat nähdä sisäänkäytävissä liesiä, pöytiä ja muita huonekaluja ja ehkä hyvin pienen nukkumiseen tarkoitetun huoneen. Sellaisissa olosuhteissa veli Bari teki työtään räätälinä. Hänellä oli hyvin vähän aineellista omaisuutta, mutta hänellä oli kuitenkin sellaisia ominaisuuksia, jotka saivat hänet osallistumaan uskollisesti Jumalan sanasta saarnaamiseen niin kauan kuin hän eli.

Myös José Feliciano oli yksi niistä varhaisista todistajista, jotka palvelivat uskollisesti kuolemaansa saakka. Ángel Figueroa myi tuohon aikaan kadulla appelsiineja, ja hänestäkin tuli veljemme. Kaikenlaisissa olosuhteissa elävistä rehellissydämisistä ihmisistä tuli ”hyvän tahdon ihmisiä”.

 ENSIMMÄINEN KONVENTTIMME

Konventeilla on tärkeä osa Jehovan kansaan kuuluvien elämässä. Vuonna 1945 koitti Puerto Ricossa asuville tosi Jumalan palvojille aika pitää ensimmäinen konventtinsa. Se oli määrä järjestää samanaikaiseksi Yhdysvalloissa 300 kaupungissa pidettävien konventtien kanssa. Tähän tarkoitukseen saatiin pieni yhdistyssali San Juanin vanhasta kaupunginosasta läheltä kuvernöörin palatsiin, Fortalezaan, vievää sisäänkäyntiä. Lähetystyöntekijät joutuivat hyvin puutteellisella espanjan kielen taidollaan valmistamaan kaikki puheet. Päivittäisissä ohjelmajaksoissa oli tietenkin vain vähän läsnäolijoita.

Esitelmä ”Sävyisät perivät maan” oli tarkoitus pitää sunnuntaina kello 15 trooppisen lääketieteen koulun kokoussalissa, joka sijaitsi lähellä parlamenttirakennusta sen itäpuolella. Esitelmän mainostamiseksi levitettiin kaduilla 10000 jakeluilmoitusta, ja siitä ilmoitettiin myös radiossa ja sanomalehdissä. Ponce de León Avenuen ylle oli pingotettu suuri kankainen mainosjuliste. Puheen alkaessa oli hiukan masentavaa nähdä läsnä vain noin 20 henkeä, pääasiassa veljiä. Mutta ohjelman lopussa läsnä oli 250 kuulijaa.

VELI KNORRIN JA VELI FRANZIN ROHKAISEVA VIERAILU

Samalla kun Puerto Ricoon saapui maaliskuussa 1946 lisää lähetystyöntekijöitä, tulivat vierailulle myös Vartiotorni-seuran presidentti N. H. Knorr ja silloinen varapresidentti F. W. Franz, jotka olivat kiertomatkalla Karibianmeren maissa. Se oli todella onnellista aikaa.

Ateneo Puertorriqueñoon, joka sijaitsi lähellä San Juanin vanhan kaupungin porttia, järjestettiin kaksipäiväinen konventti. Veli Knorr piti esitelmän  aiheesta ”Iloitkaa, te kansat” F. W. Franzin kääntäessä sen espanjaksi. Puhetta oli mainostettu levittämällä talosta taloon ja kaikkialla kaupungin kaduilla 65000 jakeluilmoitusta. Läsnä oli ihmisiä kaikenlaisista olosuhteista. Myös Arecibon veljiä oli paikalla. Kaikkiaan läsnäolijoita oli 260. Se oli 35:lle tuohon aikaan Puerto Ricossa toimivalle Valtakunnan julistajalle hyvin iloista aikaa. He saattoivat nähdä, miten totuus juurtui nyt hyvin tuolle alueelle.

Vierailunsa yhteydessä veljet Knorr ja Franz tapasivat lähetystyöntekijät esittääkseen tulevaa kasvua koskevia suunnitelmia. Lähetystyöntekijöiden auttamiseksi omistamaan kaiken huomionsa Valtakunnan työhön tehtiin järjestelyt lähetyskodin perustamiseksi. Seura hankkisi kodin ja huolehtisi siitä, että lähetystyöntekijöillä, joista useimmat olivat jättäneet kotinsa ja sukulaisensa palvellakseen ulkomailla, olisi ruokaa ja asunto. Nuo innokkaat työntekijät arvostivat todella hyvin paljon tätä rakkaudellista järjestelyä. Lisäksi veli Knorr ilmoitti, että Puerto Ricoon perustettaisiin 1. huhtikuuta 1946 Vartiotorni-seuran haaratoimisto. Sen jälkeen hankittiin kaksikerroksinen rakennus, joka sijaitsi osoitteessa Calle Lafayette 704, Santurce. Se palveli Puerto Ricossa teokraattisen toiminnan keskuksena seuraavat 20 vuotta.

HYVÄN UUTISEN JULISTAMISTA ESITELMIEN VÄLITYKSELLÄ

Yksi tehokas menetelmä Valtakunnan sanoman levittämiseksi olivat esitelmät. Ne olivat todella julkisia, sillä ne pidettiin pääasiassa yleisissä puistoissa ja julkisilla aukioilla. Koska Puerto Ricon ilmasto on ympäri vuoden lämmin, esitelmiä voitiin pitää lähes joka viikko. Niiden järjestäminen vaati kuitenkin paljon uskoa ja alttiutta. Miksi?

 Ajattelehan esimerkiksi niitä neljää puhetta, jotka oli määrä pitää Barrio Obrero -aukiolla Santurcessa heinäkuussa 1946. Ketkä palvelisivat puhujina? Koska paikalliset veljet olivat kaikki liian uusia totuudessa, lähetystyöntekijöiden oli yritettävä parhaansa heikolla espanjan kielen taidollaan. Monet heistä lukivat käsikirjoituksesta, joka oli valmistettu jäljentämällä eri julkaisuista kappaleita, jotka oli sitten pantu aiheen mukaan sopivaan järjestykseen. Erään kerran lähetystyöntekijän luettua puheensa muuan kiinnostunut tuli hänen luokseen esittääkseen kysymyksen. Mutta lähetystyöntekijä ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä tuo mies sanoi, ja siksi hänen oli ohjattava hänet jonkun sellaisen luo, joka osasi puhua espanjaa. Kuitenkin pyhän hengen avulla nämä alttiit veljet osallistuivat hyvän uutisen saarnaamiseen.

Monia puistoja ja aukioita, myös San Juanin kaupungintalon edustalla olevaa keskusaukiota, käytettiin näitä puheita pidettäessä. Kuten saatettiin odottaakin, uskonnolliset johtajat eivät pitäneet tästä yhtä paljon kuin ihmiset yleensä. Pormestaria alettiin painostaa kieltämään Jehovan todistajilta tällainen puhevapaus. Virallisessa lehdessä julkaistiin ilmoitus, jonka mukaan yleistä puistoa ei saa käyttää ”jumalanpalvelukseen”. Veljet kääntyivät tässä erään ystävällisen asianajajan puoleen. Tämä neuvoi heitä odottamaan jonkin aikaa ja sitten anomaan jälleen lupaa. Näin tehtiin, ja tulokset olivat hyvät. Pormestari ilmeisesti ymmärsi, ettei hän voisi laillisesti kieltää tätä oikeutta.

San Juanin veljet järjestivät esitelmiä pidettäviksi myös lähikaupunkien toreilla. Eräänä iltana todistajien juuri lopetettua puheensa Juncosissa muuan helluntailaissaarnaaja halusi esittää joitakin kysymyksiä äänilaitteiden välityksellä. Kun siihen  ei suostuttu, hän alkoi huutaa kuuluvalla äänellä ja väittää sitä vastaan, mitä puhuja oli sanonut. Vaikka Raamatun perusteella esitetyt ytimekkäät vastaukset osoittivat hänen olevan väärässä, hän kieltäytyi myöntämästä sitä. Keskustelua kokoontui seuraamaan suuri joukko ihmisiä. Noin tunnin kuluttua he alkoivat väsyä hänen röyhkeyteensä ja käskivät häntä vaikenemaan. Kiihdyksissään hän nimitti heitä ”syntisiksi”. Silloin muuan mies väkijoukosta pyysi nostamaan käsiä sen osoittamiseksi, kuinka monet kannattivat ”americanoa” tässä väittelyssä. Noin sadasta läsnä olleesta kaikki neljää tai viittä lukuun ottamatta nostivat kätensä.

San Juanin läntisellä esikaupunkialueella Bayamónissa pormestari epäsi luvan esitelmien pitämiseen julkisella aukiolla sanoen, että väkijoukko vahingoittaisi puistoa ympäröiviä kasveja. Mutta kun veljet huomasivat, että eräs toinen järjestö käytti tuota puistoa, he päättivät järjestää suunnittelemansa sarjan esitelmiä. Kun ensimmäistä puhetta mainostavia jakeluilmoituksia levitettiin kaduilla, tavattiin myös pormestari, joka kutsuttiin puhetilaisuuteen. Pian sen jälkeen lähetystyöntekijä kutsuttiin poliisiasemalle. Siellä pormestari vaati jyrkästi, että puhetta ei pidettäisi. Mutta kun hän oli lähtenyt, poliisipäällikkö kehotti veljiä toimimaan suunnitelmiensa mukaisesti ja lupasi huolehtia siitä, että poliisi suojelisi heitä. Kun äänilaitteet oli asennettu, pormestari vaati erästä poliisimiestä pidättämään puhujan, mutta poliisi kieltäytyi sanoen, että todistajilla on täysi oikeus pitää puheensa. Seuraavalla viikolla veljet havaitsivat, että äänilaitteiden tarvitsema sähkövirta oli katkaistu. Heillä oli kuitenkin varalla generaattori, jonka avulla puhe voitiin pitää.

Monet nykyisistä Jehovan todistajista saivat ensimmäisen  kosketuksensa totuuteen sellaisten ulkona esitettyjen raamatullisten puheitten välityksellä.

PAIKALLISET TIENRAIVAAJAT LISÄÄVÄT TODISTUSTA

Innokkaiden lähetystyöntekijöiden esimerkki rohkaisi paikallisia todistajia ryhtymään kokoajanpalvelukseen. Ensimmäisiä tienraivaajia oli lähes 30-vuotias veli Theódulo Otero (josta tavallisesti käytettiin nimeä Teo). Hän oli oppinut totuuden lukemalla kirjan Lapset ja olemalla mukana raamatuntutkistelussa, jota pidettiin hänen asuin- ja työpaikkaansa vastapäätä sijainneessa talossa kadun toisella puolella. Hän omaksui pian Raamatun opetukset ja hänet kastettiin ensimmäisessä Puerto Ricossa pidetyssä konventissa vuonna 1945. Hän oli yksi niistä onnellisista todistajista, jotka saattoivat osallistua Clevelandissa Ohiossa vuonna 1946 pidettyyn Jehovan todistajien kansainväliseen konventtiin. Myöhemmin tuona samana vuonna hänet nimitettiin vakituiseksi tienraivaajaksi. Koska hänellä ei ollut perhevastuita, jotka olisivat voineet rajoittaa sitä, missä hän voisi palvella, hänet määrättiin San Juanin eteläpuolisen korkean vuoriston vehreässä laaksossa sijaitsevaan Cayeyhin. Noin kymmenen vuotta aiemmin cayeylainen parturi Ramón López Núñez oli hankkinut Marie Hawkinsilta kirjallisuutta ja myöhemmin katkaissut siteensä väärään uskontoon. Kun hän tuli vuoristosta San Juanin konventtiin vuonna 1946, veljet olivat todella iloissaan saadessaan tietää, että Cayeyssä oli tällainen henkilö. Niinpä Theódulo Otero määrättiin hänen avukseen. He työskentelivät yhdessä talosta taloon, ja pian perustettiin uusi seurakunta.

Samaan aikaan Arecibossa oli Santiago Rodríguez vanhemmasta tullut tienraivaaja. Koska hänellä oli  huolehdittavana vaimo ja kymmenen lasta, tienraivaus vaati huolellista suunnittelua. Hän sai kuitenkin pientä eläkettä, joka auttoi häntä tulemaan taloudellisesti toimeen. Hän ei tyytynyt saarnaamaan vain Arecibossa vaan ulotti apostoli Paavalin tavoin toimintansa myös etäisemmille alueille. Tämän pitkän, tarmokkaan veljen nähtiin saarnaavan sellaisissa paikoissa kuin Barceloneta, Manatí, Hatillo, Camuy, Quebradillas, Lares ja Utuado. Päästäkseen näihin paikkoihin hänen täytyi matkustaa 20–30 kilometriä mutkaisia vuoristoteitä.

Veli Rodríguez oli 52-vuotias ryhtyessään vakituiseen tienraivaukseen, ja hän pysyi kokoajanpalveluksessa lähes kuolemaansa saakka vuonna 1977, jolloin hän oli 83-vuotias. Sikäläiset asukkaat olivat tottuneet näkemään hänet kulkemassa kiireisesti pitkin tietä hänen mennessään talosta taloon. Chagon (kuten häntä kutsuttiin) kanssa kenttäpalveluksessa työskenteleminen oli innostava kokemus. Hänen kanssaan kuljettaessa täytyi mukana pysyäkseen melkein hölkätä. Hänen eleensä ja kasvonilmeensä ilmaisivat selvästi, että hän teki työtään todella kokosieluisesti. Hän ei pelännyt ihmisiä ja saarnasi kenelle tahansa ja missä tahansa.

 VALTAKUNNAN TOTUUS SAAVUTTAA YHDYSVALTAIN NEITSYTSAARET

Aivan Puerto Ricon itäpuolella sijaitsevat Neitsytsaaret. Yhdysvallat osti Saint Thomasin, Saint Johnin ja Saint Croixin Tanskalta vuonna 1917. Menneinä aikoina siellä harjoitettiin paljon maanviljelystä, ja työn pellolla tekivät tavallisesti orjat. Maaseudulla on siellä täällä yhä vanhojen kartanotilojen raunioita, joissa keskellä sijainnutta suurta taloa ympäröi savitiilimajoja, joissa orjat asuivat. Monilla paikoilla on yhä tällaisten kartanoiden nimiä, esimerkiksi Estate Carlton tai Estate Richmond. Mutta sokeriteollisuus on kadonnut ja sokeritehdas lakannut toimimasta. Turismista on tullut yksi tärkeimmistä tulolähteistä.

Juuri näille saarille Seura määräsi lähetystyöhön veli Theophilus Kleinin ja hänen vaimonsa tammikuussa 1947. Heidän oli määrä aloittaa Valtakunnasta saarnaaminen tuolla alueella. Vastaanotto oli hämmästyttävä. Neljän ensimmäisen kuukauden aikana he hankkivat Seuran lehdille 750 uutta tilausta. Paikalliset asukkaat alkoivat melko pian osallistua saarnaamistyöhön. Itse asiassa kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana hyvän uutisen  saarnaamiseen liittyi 29 julistajaa, eivätkä he työskennelleet vain talosta taloon vaan myös kaduilla lehtiä tarjoten. Lauantaiaamuisin Saint Thomasin pääkadulla oli usein runsaasti julistajia esittämässä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehteä.

Muuan entinen Life-aikakauslehden naistoimittaja kuvaili vaikutelmia seuraavasti: ”Kävellessämme ensimmäistä kertaa Saint Thomasin katuja huomiomme kiinnittyi muun muassa siihen, että katujen kulmissa oli useita miehiä ja naisia, jotka kantoivat kangaskasseja, joissa oli teksti: VARTIOTORNI – –. Näistä puheliain, muuan hyvin pukeutunut menestyvältä näyttävä noin 45-vuotias mies, oli käynyt kerran tapaamassa minua Love Junk -veneessä ja pyytänyt saada keskustella muutaman minuutin ajan. Mutta olin tuolloin täysin keskittynyt liedellä olleen ruoan valmistamiseen, ja siksi käännytin hänet pois. En sen vuoksi tiennyt mitään Vartiotornista.

”Olin hiukan yllättynyt nähdessäni tämän herrasmiehen tapansa mukaan moitteettomasti pukeutuneena vaaleaan pukuun ja kovakauluksiseen paitaan, solmio kaulassaan, kumartuneena Harryn kanssa moottorin ääreen. – – Kun aika kului eikä tuo mies lähtenyt, aloin miettiä, mitä hyvälle presbyteeriselle miehelleni mahtoi olla tapahtumassa. Jos häntä oltiin käännyttämässä, niin millaiseen uskoon se tapahtuisi. Ehkä tämä kaikki johtaisi upottamalla tapahtuvaan vesikasteeseen; olihan ympäristömme ihanteellinen sitä varten. – – Mutta vastoin odotuksiani Vartiotornin mies ei puhunutkaan tulikivenkatkuisella tyylillä vaan niin pehmeästi, etten saanut selvää siitä, mitä hän sanoi. Hänen eleistään saattoi päätellä vielä vähemmän. – – ’Mitä hän tekee siellä, John-Thomas?’ kysyin – –. ’Aikooko hän käännyttää herra Harmanin?’ – –  ’En usko. – – Vartiotornin mies ojentaa isännälle ruuviavainta.’ – – Näin sen kaiken selvästi. Vartiotornin mies ei ollut ainoastaan lähetystyöntekijä vaan myös mestaripsykologi. Tuolla hetkellä ei ollut mitään suorempaa tietä Harryn sydämeen kuin tuo hänen moottorinsa.

”Lopulta Vartiotornin mies nousi esiin. – – Maltoin tuskin odottaa mennäkseni konehuoneeseen puhumaan Harryn kanssa. ’Mukava kaveri’, hän totesi. ’Tarjoutui tulemaan ja keskustelemaan Raamatusta kanssani kerran viikossa.’ ’Kuka hän on?’ kysyin. ’Hän on Jehovan todistaja’, Harry sanoi. ’Totisesti ihailen hänen antaumuksellisuuttaan. – – Minun piti puolestani tehdä jotain hänen hyväkseen; hän ei ota käynneistään korvausta.’ ’Mitä, Harry, sanoit tekeväsi hänen hyväkseen?’ kysyin. ’Tilasin Herätkää!-lehden vuodeksi.’”

VAPAUTUMINEN HUONON TAVAN ORJUUDESTA

Vuoden 1946 lopulla saapunut lähetystyöntekijöiden ryhmä määrättiin Puerto Ricon siihen aikaan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Ponceen, joka sijaitsee etelärannikolla. Alue oli hedelmällistä, eikä vuottakaan kulunut, kun sinne perustettiin seurakunta.

Eräs jolle siellä aloitettiin tutkistelu vuonna 1948, oli hopeahapsinen Susana Mangual -niminen nainen. Vain muutaman kuukauden tutkittuaan hän sai tietää, että San Juanissa pidettäisiin konventti. Vaikka ennen tutkistelun aloittamista hän ei ollut koskaan lähtenyt minnekään kodistaan, hän päätti mennä konventtiin. Hän halusi myös kasteelle, mutta hänellä oli vakava ongelma. Hän tupakoi kovasti, ja hän tiesi, että hänen olisi ensin päästävä tästä epäpuhtaasta tavasta eroon. (2. Kor.  7:1) Mutta vapautuisiko hän sen orjuudesta? Konventtimatkalla hän teki asiassa lujan päätöksen. Hän luotti Jehovan apuun ja pysyi päätöksessään. Tupakoinnin vuoksi hänellä oli aina ollut paha yskä. Nyt hänen terveytensä kohentui huomattavasti. Hänestä tuli vakituinen tienraivaaja, ja hän jatkoi siinä palveluksessa 86-vuotiaaksi saakka.

Susana saarnasi kaikkialla ja kaikille. Hän ei koskaan perehtynyt aluemääräyksiin eikä karttoihin. Sen sijaan tuon ihastuttavan hopeahapsisen naisen nähtiin kertovan hyvää uutista kaikkialla, mihin hänen sydämensä häntä ohjasi. Hän ei ollut tuttu näky ainoastaan Poncessa, vaan hän matkusti säännöllisesti myös muihin kaupunkeihin saarnaamaan. Niistä kahdessa, Guayanillassa ja Peñuelesissa, on nyt kukoistavat seurakunnat.

SOTILAAT OPPIVAT TOTUUDEN

Valtakunnan sanoma tavoitti kaikenlaisten ihmisten sydämen. Miguel Quirós, joka palveli vuonna 1947 sotilaana Cayeyn varuskunnassa, oli saanut Herätkää!-lehden irtonumeron ja pyysi sen jälkeen Seuralta lisätietoja. Hän sai kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” ja näytti sitä toiselle sotilaalle, Pedro Hernándezille. Ymmärrettyään, että tämä on totuus, he kertoivat siitä Samuel Deluccalle, joka hänkin oli sotilas, ja nuo kolme jatkoivat yhdessä tutkimista.

Ennen pitkää he saivat tietää, että Cayeyssä olisi parturi, joka on Jehovan todistaja. Niinpä he ottivat yhteyttä Ramón Lópeziin ja hänen välityksellään Teo Oteroon, joka palveli tuolla alueella tienraivaajana. He alkoivat heti käydä kokouksissa, ja siviilivaatteisiin pukeutuneina ryhtyivät saarnaamaan Valtakunnan sanomaa talosta taloon.

Pian he kuitenkin ymmärsivät, että elääkseen  sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa he eivät saisi olla millään tavalla ”osa maailmasta”. (Joh. 17:16; Miika 4:1–3) Koska he kieltäytyivät joistakin armeijan toiminnoista, heidät tuomittiin puoleksi vuodeksi vankilaan. He joutuivat San Juanin läheisyydessä sijainneeseen Fort Buchananin sotilasvankilaan. Luopuivatko he sen vuoksi päätöksestään palvella Jehovaa? Eivät suinkaan. He jatkoivat Raamatun tutkimista vankilassa. Yksitoista muuta vankia alkoi myös kiinnostua, ja heillä oli yhdessä erinomaisia tutkisteluhetkiä – kunnes armeijan kenttäpappi sai siitä kuulla.

Eräänä päivänä eversti saapui vankilaan, ja kaikki muut vangit tietenkin tervehtivät häntä – paitsi nämä kolme veljeä. Hän raivostui ja meni vankilan toimistoon puhuakseen vankilan päällikön kanssa. ”Mitä siis haluatte minun tekevän?” kysyi vankilanjohtaja. ”Nuo miehet ovat jo vankilassa sen vuoksi, että he ovat kieltäytyneet tervehtimästä upseereita vankilan ulkopuolella. Haluatteko minun kaivavan vankilan alle syvän kuopan pannakseni heidät vielä perusteellisemmin vankilaan?”

Kärsittyään tuomionsa veljet vapautettiin armeijasta, ja kukin heistä meni kotikaupunkiinsa ryhtyäkseen siellä saarnaamaan.

TOTUUDEN VIEMINEN SAINT JOHNIIN

Edmead Georgekin palveli armeijassa saadessaan kosketuksen Jehovan todistajiin Yhdysvalloissa. Hänen kiinnostuksensa kasvoi, ja kun hänet siirrettiin Puerto Ricoon, hän otti yhteyden Seuran haaratoimistoon. Säännölliset raamatuntutkistelut vahvistivat hänen uskoaan.

Vapauduttuaan asepalveluksesta hän palasi Neitsytsaariin kuuluvalle kotisaarelleen Saint Johniin mukanaan rakkaus Raamatun totuutta kohtaan.  Hän asettui asumaan pieneen East End -nimiseen kylään, jonka nimi (’itäpää’) on sopiva, koska tuo kylä sijaitsi saaren itäpäässä. Hän kertoi innokkaasti oppimistaan hyvistä asioista ystävilleen ja naapureilleen. Hänen saarnaamisensa sai lisäpontta vuonna 1949, kun Seuran kuunari Sibia ja sillä seilaavat neljä lähetystyöntekijää saapuivat Saint Johniin. Miehistöön kuuluivat Gust Maki, Arthur Worsley, Stanley Carter ja Ronald Parkin, jotka oli määrätty levittämään Valtakunnan sanomaa Pienillä Antilleilla. He saivat todella sydämellisen vastaanoton saapuessaan East Endin satamaan. Oleskelunsa aikana he antoivat perusteellisen todistuksen Saint Johnin 1000 asukkaalle.

PROTESTANTTINEN PAPISTO SAA AIKAAN VASTUSTUSTA

Vuonna 1949 määrättiin neljä lähetystyöntekijää Mayagüeziin, joka tunnetaan myös nimellä Sultana del Oeste. Ei kestänyt kauankaan kun he jo pitivät kokouksia pienen lähetyskotinsa kadunpuoleisessa huoneessa, ja seuraavana vuonna tuohon kaupunkiin perustettiin seurakunta.

Tämä toiminta ei jäänyt papeilta huomaamatta. Peggy Maykut (nykyään veli Arthur van Daalenin vaimo) alkoi tutkia Lolita Merlen kanssa, jota pidettiin presbyteerisen kirkon kantavana jäsenenä. Hän osoitti niin paljon kiinnostusta, että lähti Mayagüezistä lähetystyöntekijöiden kanssa Saint Thomasin konventtiin. Kotiin palattuaan hän sai tuntea vainon kuumuuden. Pappi kävi hänen luonaan taivuttaakseen hänet luopumaan Jehovan todistajien seurasta. Pitkän keskustelun jälkeen Lolita sopi, että pappi tulisi hänen kotiinsa keskustelemaan kolminaisuusopista sen lähetystyöntekijän kanssa, joka johti hänelle tutkistelua. Pappi ei  koskaan tullut. Sen sijaan Lolita Merle sai papilta kirjeen, jossa häntä kehotettiin tulemaan kirkon komitean kuultavaksi. Hän vastasi lähettämällä erokirjeen. Vaikka hän on nyt fyysisesti sokea ja yli 90-vuotias, hän palvelee Jehovaa yhä toimeliaasti.

Sen jälkeen kun sisar Merle oli lähtenyt protestanttisesta kirkosta, tuo uskonnollinen järjestö aiheutti edelleen paljon vastustusta. Protestanttiset kirkot olivat sopineet saaren jakamisesta keskenään. Siksi papit syyttivät todistajia heidän laidunmailleen tunkeutumisesta ja heidän ”lampaittensa” viemisestä. ”Miksi ette mene puhumaan ’epäuskoisille’, niille joilla ei ole mitään uskontoa?” he kysyivät. Ollessaan huolissaan sen varjelemisesta, mitä he pitivät yksityisenä valta-alueenaan, he sivuuttivat sen tosiasian, että todelliset ”lampaat” kuuluvat Herralle Jeesukselle Kristukselle eivätkä millekään kristikunnan uskonnolliselle kirkkokunnalle. – Matt. 25:31–33; Joh. 10:16.

Sellaisesta vastustuksesta huolimatta Mayagüezin seurakunta kasvoi edelleen. Vuonna 1955 lähetystyöntekijät siirrettiin toisille alueille ja paikalliset julistajat levittäytyivät tuon alueen muihin kaupunkeihin antaakseen niissä todistusta. Nykyään Mayagüezissä on kahdeksan seurakuntaa ja lähialueilla monia muita.

ENTISESTÄ NYRKKEILIJÄSTÄ TULEE INNOKAS USKON PUOLESTA TAISTELIJA

Vuonna 1950 Poncen seurakuntaan kuului noin 70 julistajaa. Sikäläiset lähetystyöntekijät olivat muuttaneet sekä lähetyskodin että valtakunnansalin kaupungin keskustassa sijainneen rakennuksen kolmanteen kerrokseen.

Tuona samana vuonna Francisco Torruellas (joka tunnettiin nimellä Paco) ja hänen vaimonsa Leonor  alkoivat tutkia Raamattua Lillian Kammerudin kanssa. Paco oli ollut ammattinyrkkeilijä ja ammattimainen baseballin pelaaja ja oli äskettäin ryhtynyt korjaamaan työkseen autoja. Koko perhe osallistui tutkisteluun. Aluksi Pacon edistyminen oli hidasta, mutta huhtikuussa 1950 perhe päätti mennä Mayagüezissä pidettyyn kierroskonventtiin kuuntelemaan viimeisen päivän ohjelmaa. Konventti ja sen osanottajat tekivät Pacoon erittäin syvän vaikutuksen. Hän tarjoutui jopa kuljettamaan kasteelle aikovia rannalla sijaitsevalle kastepaikalle.

Tämän konventin jälkeen hän paloi innosta palvella Jehovaa. Hän lähti palvelukseen yksin, kun veljet eivät tulleet hakemaan häntä. Hän todisti ystävilleen, naapureilleen ja työntekijöilleen ja johti heille monia tutkisteluja. Kolmessa hänen johtamassaan tutkistelussa oli yhteensä läsnä 35 henkeä, ja niistä 14 alkoi julistaa hyvää uutista. Hän halusi heinäkuuhun mennessä päästä kasteelle eikä odottaa lokakuussa pidettävää piirikonventtia. Siksi järjestettiin ylimääräinen kastetilaisuus kymmentä ihmistä varten, joista useimmat kuuluivat hänen omaan perheeseensä ja olivat niitä, joille hän johti tutkistelua. Hän oli totuuden puolesta hyvin innokas ja palveli ”seurakunnanpalvelijana”, kaupunginvalvojana Poncessa ja kierroksen konventinvalvojana. Päästyään ansiotyöstään eläkkeelle hän on nyt myös vakituinen tienraivaaja.

HALUKKAITA TEKEMÄÄN MITÄ VOIVAT

Yksi kaupunki, jossa ei ollut lähetyskotia, oli Jayuya, pieni yhdyskunta korkealla saaren sisäosien vuoristossa. Mutta totuus saavutti tämänkin kaukaisen paikan. Se tapahtui Aurea Cortésin välityksellä, joka oli oppinut totuuden Dominikaanisessa  tasavallassa. Palattuaan kotikaupunkiinsa Jayuyaan hän kertoi mahdollisuuksiensa mukaan Raamatun totuutta toisille. Hän puhui ystävilleen ja sukulaisilleen, jotka asuivat melko lähellä kaupunkia. Näiden joukossa oli hyvin suuri Pierluissin perhe. Eniten kiinnostusta osoittivat jotkut heidän lapsistaan. Pian heidän kotiinsa järjestettiin kokouksia, jota yksi pojista, Joaquín, johti. Hän alkoi yhdessä serkkunsa Ángelin kanssa osallistua kenttäpalvelukseen.

Myös muut kaupungit saivat todistusta julistajien muuttaessa uusille alueille. Heidän joukossaan olivat Arecibon ensimmäisiin todistajiin kuuluvat Alfonso López ja hänen vaimonsa. He muuttivat Las Maríasiin, pieneen kaupunkiin, joka sijaitsi vuoristossa Mayagüezistä itään. Heidän kotinsa sijaitsi kolmen kilometrin päässä kaupungista ja kilometrin päässä maantiestä sellaisen tien varrella, joka oli toisinaan hyvin mutainen. Liikkuminen oli mahdollista vain jalkaisin tai yleisillä kulkuneuvoilla. Vaikka he olivat jo iäkkäitä, he tekivät voitavansa hyvän uutisen levittämiseksi. Paljon siementä kylvettiin, ja jotkin niistä tuottivat myöhemmin hedelmää. Aikanaan tuolle alueelle määrättiin erikoistienraivaajia, ja nyt siellä on noin 50 julistajan seurakunta. Heidän joukossaan ovat evankelisen kirkon entinen johtaja Jaime Custodio sekä entinen pormestari perheineen, joille kaikille veli López antoi todistusta. Sisar López on nyt jo iäkäs, mutta hän tekee yhä voitavansa Jehovan palveluksessa.

ALUEITA JOILLA KASVU OLI ALUKSI HIDASTA

Kun Caguasiin määrättiin vuonna 1949 lähetystyöntekijöitä, he työskentelivät ahkerasti ja pitivät  pian kokouksia lähetyskotinsa kadunpuoleisessa huoneessa. Kasvu oli aluksi kuitenkin hidasta. Monien varhain mukana olleiden sydämen maaperä ei osoittautunut oikealaatuiseksi, ja siksi jonkin ajan kuluttua he lakkasivat palvelemasta Jehovaa. Joissakuissa muissa totuuden siemen kuitenkin juurtui ja tuotti satoa moninkertaisesti.

Kun esimerkiksi Dolores Vázquez sai tietää totuudesta, hän yhdessä vanhimman tyttärensä Carmenin kanssa alkoi tutkia säännöllisesti. Toisinaan myös hänen kolme vanhinta poikaansa olivat tutkistelussa mukana. Dolores edistyi hyvin ja alkoi pian käydä kokouksissa. Hän ei halunut Jehovan hyväksymystä vain itselleen vaan myös koko perheelleen. Vuosien mittaan lähes kaikki hänen poikansa ja tyttärensä sekä näiden perheet ovat ottaneet vastaan edun palvella ainoata tosi Jumalaa. Hänen pojistaan ja tyttäristään sekä lapsenlapsistaan runsaasti yli 30 on Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita tai osallistuu hyvän uutisen saarnaamiseen. Kaksi hänen poikaansa ja yksi hänen pojanpoikansa palvelee nyt vanhimpana.

Lähetystyöntekijät työskentelivät Caguasissa monta vuotta. He osoittivat paljon kärsivällisyyttä, ja seurakunta alkoi kasvaa. Nykyään tuossa kaupungissa on 13 seurakuntaa, ja muita seurakuntia on perustettu naapurikaupunkeihin.

San Juanista länteen sijaitsevassa Bayamónissa kului monia vuosia ennen kuin kasvua oli todella havaittavissa. Ensimmäisenä lähetyspalvelusvuonna tuolla karjatiloistaan tunnetulla alueella raportoi yhdeksän julistajaa. Neljässä vuodessa määrä nousi 66:een. Mutta seuraavana vuonna se putosi 31:een. Sitten kaupunki alkoi kasvaa. Uusia asuntoalueita muodostui. Monet niihin muuttaneista olivat kaukana sukulaisistaan, eivätkä siksi ne,  jotka kuuntelivat arvostaen Valtakunnan sanomaa, olleet niin huolissaan toisten hyväksymyksestä. Tuo 15000 asukkaan silloinen kaupunki on kasvanut suureksi noin 200000 asukkaan kaupungiksi. Bayamónissa on nykyään 21 seurakuntaa, ja sitä ympäröivissä kaupungeissa on lisäksi monia muita seurakuntia.

SPIRITISMIN LINNOITUKSEEN

Myös La Ciudad de los Brujosille (’noitien kaupungille’) annettiin tilaisuus kuulla Valtakunnan sanomaa. Tässä etelärannikolla sijaitsevassa Guayaman kaupungissa spiritismillä on luja ote ihmisiin. Jotkut huomattavat liikemiehet ja kaupungin johtomiehet ovat spiritistejä.

Lähetystyöntekijä George Snodgrass tutustui sikäläisen spiritistisen liikkeen puheenjohtajaan, ja veli Snodgrassia pyydettiin tulemaan spiritistien temppeliin kertomaan tuon liikkeen jäsenille, mitä Raamattu sanoo spiritismistä. Koska George osasi espanjaa heikosti, hän pyysi Caguasissa lähetystyöntekijänä palvelevaa Ivan Trumania esittämään puheen. Eräässä puheen vaiheessa muuan spiritistisen liikkeen jäsen kiihtyi kovasti ja alkoi häiritä puhujaa ja väittää jyrkästi sitä vastaan, mitä puhuja oli esittänyt. Tilaisuudesta vastuussa ollut henkilö sai hänet kuitenkin rauhoittumaan, ja veli Truman saattoi pitää puheensa loppuun. Seurauksena oli, että voitiin antaa hyvä todistus.

Jehovan todistajien Guayaman seurakunta alkoi vähitellen kasvaa. Iäkäs veli Pablo Bruzaud, joka oli oppinut totuuden Dominikaanisessa tasavallassa, palasi kotikaupunkiinsa. Hän työskenteli siellä tienraivaajana monia vuosia aina kuolemaansa saakka. Hiukan myöhemmin myös Randy Morales, joka oli oppinut totuuden New Yorkissa, palasi  Guayamaan ja ryhtyi tienraivaajaksi. Myöhemmin hän kävi Gilead-koulun ja palvelee nykyään haaratoimistokomitean jäsenenä Puerto Ricossa.

RADIO AUTTAA LEVITTÄMÄÄN HYVÄÄ UUTISTA

Radiota on Puerto Ricossa käytetty paljon Valtakunnan sanoman saarnaamisessa. Koska konventtien esitelmät usein radioitiin, kaikki saaressa asuvat saattoivat kuulla Raamatun sanoman jos he halusivat.

Yhteen aikaan Valtakunnan sanomaa radioi jopa 16 radioasemaa. Tämä on auttanut ihmisiä varsinkin maaseutualueella oppimaan totuuden. Kun todistajat alkoivat käydä seurakunnista erillään sijaitsevia alueita, ihmiset olivat vastaanottavaisia, koska he olivat jo kuulleet sanomaa radiosta. Lisääntyneiden käyttökustannusten vuoksi lähes kaikki asemat alkoivat pyytää ohjelmien radioinnista maksua, ja siksi me päätimme käyttää omia keinojamme ihmisten tavoittamiseksi henkilökohtaisesti.

JÄRKYTTÄVÄ ONNETTOMUUS

Leo ja Eunice van Daalen, jotka olivat Puerto Ricon ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä, suunnittelivat lähtevänsä matkalle Yhdysvaltoihin heti vuoden 1952 muistonvieton jälkeen käydäkseen sukulaistensa luona. Se olisi heidän noin kaksivuotiaan poikansa Markin ensimmäinen matka. Lähes heti lentokoneen lähdettyä Isla Granden lentokentältä siinä alkoi ilmetä vaikeuksia. Muutaman minuutin kuluttua kone syöksyi Atlantin valtamereen noin kahdeksan kilometrin päähän rannikosta. Sekä Leo että Eunice menettivät henkensä. Kerrotaan, että Eunice hukkui annettuaan pelastusliivinsä eräälle naiselle, joka ei osannut uida. Hämmästyttävää  kyllä heidän kaksivuotias poikansa poimittiin aalloilla kellumasta. Myöhemmin hänen Yhdysvalloissa asuva tätinsä adoptoi hänet. Mark on ollut uskollinen todistaja aina tähän päivään saakka.

Koska van Daalenit olivat olleet hyvin tunnettuja Puerto Ricossa, sikäläiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, mitä heille tapahtui. Tämä antoi tilaisuuden puhua monille ihmisille raamatullisesta ylösnousemustoivosta, joka van Daaleneilla oli.

ANKARAA VASTUSTUSTA COROZALISSA

Jehovan todistajien toimintaa vastustettiin monissa paikoissa kiihkeästi, mutta se ei pysäyttänyt heidän työtään. Yksi sellainen paikka oli San Juanista lounaaseen sijaitseva vuoristokaupunki Corozal.

Ennen kuin Rosaura Fuentes oli oppinut, mitä Raamattu sanoo kuvien palvonnasta, hän oli antanut katoliselle ryhmälle luvan tuoda Marian palvonnan yhteydessä kotiinsa neitsyt Marian kuvan. Mutta opittuaan Jumalan näkemyksen tästä tavasta hän kirjoitti tuolle ryhmälle ja kielsi sitä tuomasta Marian kuvaa. (1. Kor. 10:14) Kun asia tuli papin tietoon, hän kävi heti Rosauran luona taivuttaakseen hänet lopettamaan Raamatun tutkimisen todistajien kanssa. Pelotellakseen Rosauraa pappi puhui sitten erään lähitalon katolle asennettujen kaiuttimien kautta todistajia vastaan ja tuomitsi hänet. Sen sijaan että Rosaura olisi antanut periksi, hän kasvoi jatkuvasti Jumalan tuntemuksessa. Pian tämän jälkeen erikoistienraivaaja Soledad González kävi hänen luonaan vahvistaakseen häntä ja osallistuakseen hänen kanssaan kenttäpalvelukseen.

Sitten päätettiin pitää sarja raamatullisia puheita aivan kirkon vieressä sijainneella aukiolla Corozalissa.  Tämä sai papin täysin raivoihinsa. Hän tuli kirkosta puhujan luo ja heristi nyrkkiään hänen silmiensä edessä. Seuraavalla viikolla pappi päätti pitää oman saarnansa. Kaiuttimet täysillä hän alkoi tuomita veljiä yrittäen peittää kuulumattomiin sen veljen äänen, joka parhaillaan piti esitelmää tuolla aukiolla. Tämä kaikki vain vahvisti uutta sisartamme. Vaikka ihmiset tässä kaupungissa olivat yleensä pelokkaita, jotkut alkoivat kuunnella. Heidän joukossaan oli muuan perhe, jonka kaksi tyttöä ryhtyi myöhemmin erikoistienraivauspalvelukseen. Nykyään Corozalissa on valtakunnansali, josta käsin kaksi seurakuntaa suorittaa palvelustaan.

IHMISET SAATTOIVAT NÄHDÄ ERON

Vuonna 1952 saaressa oli 19 seurakuntaa, ja lisää seurakuntia oli tulossa. Tuohon aikaan saaressa järjestetyt kuvernöörinvaalit tavallaan lisäsivät kasvua. Millä tavalla? Vaalikampanja oli hyvin kiihkeä, ja roomalaiskatolinen kirkko osallistui siihen avoimesti ja muodosti myöhemmin jopa erillisen puolueen nimeltä PAC (Kristillinen aktio -puolue). Kaksi piispaa puolsi julkisesti toista ehdokasta ja vastusti hallitsevaa kansandemokraattista puoluetta.

Monet vilpittömät katolilaiset vastustivat jyrkästi uskonnon sekoittamista politiikkaan ja tukivat kansandemokraattista puoluetta, joka voitti vaalit selvästi. Vaalikampanjan aikaisten tapahtumien vuoksi melkoinen määrä vilpittömiä katolilaisia erosi kirkosta. Jotkut heistä kuuntelivat totuutta ja tulivat Jehovan palvelijoiksi. He saattoivat nähdä eron niiden välillä, jotka ovat todella erossa maailmasta kuten Jeesus sanoi tosi seuraajiensa olevan, ja niiden, jotka eivät ole. (Joh. 17:16) Monet muut, jotka olivat aiemmin olleet ilkeitä Jehovan todistajia kohtaan, suhtautuivat nyt heihin kunnioittavammin.

 SIBIA SAAPUU TORTOLAAN

Syyskuussa 1952 Puerto Ricon haaratoimisto alkoi valvoa Valtakunnan saarnaamista Brittiläisillä Neitsytsaarilla, jotka sijaitsevat koilliseen Yhdysvaltain Neitsytsaarista. Brittiläiset saaret käsittävät noin 30 erikokoista saarta, mutta vain suurimmat saaret ovat asuttuja: Tortolassa on noin 9000 asukasta, Virgin Gordassa noin 1000 ja lisäksi muutamia satoja asukkaita sellaisissa saarissa kuin Jost van Dyke, Anegada, Peter ja Salt. Ne muodostavat englantilaisen siirtokunnan, jonka kuvernöörin valitsee Englanti. Suurin osa kauppa- ja muista yhteyksistä on kuitenkin solmittu Yhdysvaltojen kanssa.

Tortolassa oli tehty jonkin verran saarnaamistyötä kauan ennen toista maailmansotaa. Sodan aikana Englannin hallitus kuitenkin kielsi Seuran kirjallisuuden. Lähetyskuunari Sibia saapui myöhemmin vuonna 1949 Road Towniin Tortolaan. Tämän aluksen neljä veljeä saarnasivat sikäläisille ihmisille parin kuukauden ajan. Lähdettyään veneestään aamuvarhaisella he käyttivät saarnaamiseen jopa kymmenen tuntia ennen kuin palasivat veneeseen takaisin. Iltaisin heillä oli tapana pitää kaupungissa esitelmiä, ja toisinaan he pitivät niitä joka ilta. Tavallisesti ne pidettiin taivasalla jonkin puun alla kaasulampun valossa. Toisinaan puhe esitettiin soittolavalta. Läsnä oli satoja, ja puhetta seurannut kyselytunti kesti usein kauemmin kuin itse puhe.

Sibia kävi Tortolassa vielä kahdesti vuosina 1950 ja 1951. Papit olivat tietenkin suutuksissaan ja yrittivät saada aikaan väittelyjä. Itse asiassa muuan adventistisaarnaaja oli niin raivoissaan, kun veli Parkin ei välittänyt väitellä hänen kanssaan, että hän kävi kirjaimellisesti veli Parkiniin käsiksi ja yritti väkisin vetää hänet takaisin jatkamaan keskustelua. Veljemme kuitenkin viisaasti karttoivat sellaisia väittelyjä.

 LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ AVUKSI DOMINIKAANISESTA TASAVALLASTA

Kun ensimmäisen vuosisadan kristityt Jerusalemissa joutuivat ankaran vainon vuoksi hajaantumaan muille alueille, se johti hyvän uutisen leviämiseen. (Apt. 8:1, 4) Samoin kun Dominikaaninen tasavalta kielsi Jehovan todistajien työn ja karkotti lähetystyöntekijät, se auttoi työtä edistymään Puerto Ricon alueella.

Kymmenen näistä lähetystyöntekijöistä saapui 3. elokuuta 1957 Isla Verden lentokentälle San Juaniin. Heidän joukossaan oli neljä avioparia – Lennart ja Virginia Johnson, Raymond ja Rhudelle Johnson, George ja Nellie Droge sekä Roy ja Juanita Brandt – ja lisäksi kaksi naimatonta sisarta, Kathryn Glass ja Dorothy Lawrence. Heidät kaikki määrättiin pian saaren eri kaupunkeihin, ja uusia lähetyskoteja avattiin.

Yksi näistä lähetystyöntekijöistä, Raymond Johnson, oli uudella määräalueellaan Caguasissa vain lyhyen ajan. Hän oli eräänä aamuna vaimonsa kanssa viimeisellä talosta-taloon-käynnillään ja oli juuri jättänyt ”Olkoon Jumala totinen” -kirjan, kun hän istui tuoliin ja sai sydänkohtauksen, johon hän kuoli. Hänen hautajaisissaan oli 192 ihmistä, ja hyvä todistus annettiin aivan niin kuin hän oli todistanut uskollisesti elämänsä aikana.

”JUMALAN TAHDON” KANSAINVÄLISEEN KONVENTTIIN

Vuonna 1958 tapahtui Puerto Ricossa paljon. Veljet olivat erityisen onnellisia siitä, että kolmella puertoricolaisella tienraivaajalla oli mahdollisuus päästä Gilead-lähetyskouluun. He olivat sillä kurssilla, joka sai päästötodistuksensa ”Jumalan tahdon”  kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa. Mutta he eivät olleet ainoat läsnäolijat tästä osasta maailmaa.

Noin 400 veljeä ja sisarta Puerto Ricosta ja Neitsytsaarilta matkusti New Yorkiin tähän historialliseen konventtiin. Heistä muodostui noin viidesosa kaikista alueemme julistajista tuohon aikaan. Kuljetuksen järjestämiseksi tarvittiin useita tilauslentoja. Kun tämä ryhmä palasi, he olivat täynnä intoa ja halusivat uutterasti tehdä kaikkensa saarnaamistyössä.

Caguasissa Puerto Ricossa oli syyskuussa oma ”Jumalan tahdon” konventti. Se kesti kuusi päivää, ja sen ohjelma oli pääpiirteissään samanlainen kuin New Yorkissa esitetty. Konventin jälkeen kaikki julistajat levittivät konventissa hyväksyttyä erikoispäätöstä hyvin ahkerasti. Tuo päätös esitti lyhyesti totuuksia, jotka ihmisten kaikkialla oli tarpeellista tietää. Kautta Puerto Ricon levitettiin päätöstä yhteensä noin 200000 kappaletta.

SAINT CROIX’SSA LIITYTÄÄN YLISTÄMÄÄN JEHOVAA

Neitsytsaarten suurin saari on Saint Croix, joka sijaitsee noin 65 kilometriä pääsaariryhmästä etelään.  Kun Edwin Bobb ja hänen vaimonsa menivät sinne tehdäkseen Valtakunnan sanomaa tunnetuksi, jotkut suhtautuivat arvostavasti, ja vuonna 1949 sinne perustettiin ensimmäinen Jehovan todistajien seurakunta. Myöhemmin Ted Klein ja hänen vaimonsa jatkoivat rakentamista tuolle perustalle. Yhdysvalloista saapui myös muita veljiä, jotka osallistuivat työhön. Sen vuoksi Saint Croix’ssa on nyt neljä seurakuntaa, kaksi englanninkielistä ja kaksi espanjankielistä, jotka ylistävät yksimielisesti Jehovaa.

MUUTOKSIA KASVAVASSA JÄRJESTÖSSÄ

Järjestöllä oli täällä vahva jalansija 1950-luvun lopulla. Lähetystyöntekijät olivat hyvin pidettyjä, ja heidän työtään arvostettiin paljon. Mutta oli tullut aika, jolloin monien heistä oli hyödyllistä muuttaa Puerto Ricosta muille alueille. Siksi jotkut heistä määrättiin Argentiinaan. Toisia meni Dominikaaniseen tasavaltaan, sillä työtä koskeva kielto oli poistettu ja siellä oli yhä paljon työtä tehtävänä.

Muutoksia tapahtui myös haaratoimistojärjestössä. Donald Elder oli palvellut haaratoimistonvalvojan apulaisena, mutta Donaldin vaimon heikon terveyden vuoksi heidän täytyi lähteä huhtikuussa 1960, ja hänen tilalleen tuli Ronald Parkin. Kun veli Parkin oli kymmenkuukautisella Gileadin erikoiskurssilla vuonna 1962, Lennart Johnson kutsuttiin haaratoimistoon auttamaan Emil van Daalenia, joka oli valvonut työtä tuolla alueella kahdeksan edellisen vuoden ajan. Kun Emil oli ollut Gileadin erikoiskurssilla vuonna 1963, hänet määrättiin uudelle alueelle Bahamasaarille, ja veli Parkinille uskottiin vastuu huolehtia haaratoimistosta Puerto Ricossa.

 VERENSIIRTOJA TUOMIOISTUIMEN PÄÄTÖKSELLÄ

Monien puertoricolaisten Jehovan todistajien usko on joutunut koetukselle, koska he ovat noudattaneet Raamatun käskyä ’karttaa verta’. (Apt. 15:28, 29) Useimmat heistä ovat pysyneet lujana päätöksessään totella Jehovan käskyä. Muutamat ovat sovitelleet. Useille todistajille on tuomioistuimen päätöksellä annettu pakolla verta. Miten se on ollut mahdollista? Lääkäri tai potilaan sukulainen on mennyt tuomarin luo ja hankkinut häneltä määräyksen antaa verta potilaan tai hänestä vastuullisten henkilöiden kielloista huolimatta. Näin on menetelty huolimatta potilaan allekirjoittamasta lausunnosta, jossa hän pyytää, ettei verta käytettäisi, ja vakuuttaa sairaalan ja lääkärien olevan vastuusta vapaita, jos kieltäytyminen johtaisi joihinkin komplikaatioihin.

Juuri tällaiseen tilanteeseen Ana Paz de Rosario joutui. Kun hän oli vuonna 1961 raskaana, hänen lääkärinsä sanoi, että hänelle pitäisi tehdä leikkaus tai sekä hän että hänen lapsensa todennäköisesti kuolisivat. Hänet otettiin sairaalaan ja hän odotti leikkaukseen pääsyä, kun lääkäri tuli hurjana hänen luokseen, koska hän oli kieltäytynyt verensiirrosta. Asiassa otettiin heti yhteyttä lääkärikeskukseen, tri Basilio Dávilaan, joka suostui hoitamaan tapauksen. Vaikka potilaan veriarvot olivat hyvin alhaiset, leikkaus onnistui. Myöhemmin lapsi kuitenkin kuoli.

Sisaremme oli kotonaan, kun hänessä alkoi ilmetä joitakin komplikaatioita. Hänen oli palattava sairaalaan. Eräs hänen serkkunsa päätti, että tapauksessa tarvitaan verta, ja siksi hän lähetti asianajajansa tuomarin luo. Neuvottelematta vastuullisen lääkärin kanssa tuomari antoi päätöksen,  jonka mukaan potilaalle olisi annettava verensiirto, ja järjesti jopa poliisin huolehtimaan siitä, että päätös pantaisiin täytäntöön. Tapauksessa pyydettiin kuitenkin toista tuomioistuimen päätöstä kumoamaan ensimmäisen tuomarin määräys, mutta tämä oikeudellinen toimi oli tarpeeton, koska lääkärin mukaan verta ei tarvittu. Sisar toipui hyvin.

Viisitoista vuotta myöhemmin vuonna 1976 hän sairastui jälleen ja meni sairaalaan tutkittavaksi. Kävi ilmi, että hänen paksuunsuoleensa oli kehittynyt kuolio, joka täytyisi poistaa. Lääkäri suostui tekemään leikkauksen ilman verensiirtoa. Leikkaus tehtiin ja hän oli toipumassa, vaikka hänen tilansa oli yhä kriittinen.

Mutta sama sukulainen, joka oli hankkinut tuomioistuimen päätöksen 15 vuotta aikaisemmin, sai tietää hänen sairaudestaan ja alkoi heti toimia kuten aikaisemmin. Hän oli päättänyt pakottaa hänet ottamaan verta. Jälleen otettiin yhteyttä tuomariin, ja päätös annettiin neuvottelematta lääkärin kanssa. Kun lääkäri sanoi, että leikkaus on jo tehty eikä verensiirtoa tarvita, annettiin määräys hänen pidättämisekseen. Huolimatta siitä, että hän selitti, miksi hän ei ollut antanut verta, toisella tuomioistuimen päätöksellä sairaalaa velvoitettiin antamaan potilaalle verta vastoin hänen tahtoaan. Tämän määräyksen noudattamiseksi sairaalaan lähetettiin viisi aseellista poliisia. Nähdessään heidät sisar Rosario kirkui: ”Älkää tehkö tätä minulle! Minä en ole mikään rikollinen!” Mutta hänet nujerrettiin nopeasti. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin vuoteeseen, ja hänelle annettiin väkisin verensiirto. Koska sitä ei voitu antaa käsivarren kautta, hänen kaulaansa tehtiin viilto kaulasuonen paljastamiseksi ja veren antamiseksi väkisin sitä kautta. Tällöin potilas vaipui  šokkiin eikä enää koskaan palannut tajuihinsa.

Tämän ihmisarvoa ja omantunnon vapautta rikkoneen viheliäisen teon yksityiskohdista kerrottiin Herätkää!-lehdessä 22.8.1977. Tämä lehden irtonumero vietiin henkilökohtaisesti jokaiselle lääkärille, sairaanhoitajalle, asianajajalle ja tuomarille Puerto Ricossa, ja niitä levitettiin runsaasti kautta koko saaren.

On joitakin lääkäreitä, jotka suostuvat leikkaamaan ilman verta. Haaratoimistolla on heistä luettelo, ja jos veljet pyytävät apua tässä suhteessa, heidät ohjataan näiden lääkärien luo. Siitä huolimatta kuullaan yhä tapauksista, usein lehdistön välityksellä, joissa verensiirtoja on annettu tuomioistuimen päätöksellä vastoin potilaan tahtoa. Useissa näistä tapauksista on kyse alaikäisistä, joilla monien lääkärien ja tuomarien mielestä ei ole sananvaltaa omaan ruumiiseensa, ja melko monessa tapauksessa aikuisista. Eteen mahdollisesti tulevista tilanteista selviytymiseksi monet todistajat allekirjoittavat ennen sairaalaan menoaan valaehtoisen todistuksen, jotta sairaalan henkilökunta kunnioittaisi heidän tahtoaan eikä antaisi heille verta.

VASTUKSET JOTKA MUUTTUIVAT SIUNAUKSIKSI

Vuosi 1963 oli jännittävää aikaa, sillä monet veljet valmistautuivat jälleen menemään kansainväliseen konventtiin Yankee-stadionille New Yorkiin. Tällä kertaa noin 500:lla oli mahdollisuus olla mukana ja iloita tästä suurenmoisesta kokemuksesta. Sitten 3.–6. lokakuuta sama ohjelma esitettiin Poncen konventissa.

Konventti oli itse asiassa määrä pitää viikkoa aikaisemmin. Mutta kahvinviljelijöiden vaikutusvaltainen järjestö oli anonut käyttöönsä Poncen  baseball-kenttää, ja erehdyksessä sama ajankohta oli annettu sekä Jehovan todistajille että kahvinviljelijöiden yhdistykselle. Kentän johto pyysi todistajia pitämään konventtinsa muuna aikana. Muutos ja siitä tiedottaminen veljille vaati paljon työtä. Kiinnostavaa kyllä, juuri sinä viikkona, jolloin kahvinviljelijöillä oli konventtinsa, pieni pyörremyrsky kulki Poncen ohitse ja teki maantiet käyttökelvottomiksi. Seuraavana viikonloppuna meillä oli konventissamme erinomainen sää.

Seuraavaksi saimme tietää, että Puerto Ricon kuvernööri oli järjestänyt niin, että torstai-iltana kentällä pidettäisiin pallo-ottelu. Myös se vaati meiltä ylimääräistä työtä. Torstai-illan ohjelma siirrettiin pidettäväksi perjantaiaamuna. Iltapäiväohjelman jälkeen lava siirrettiin pois ja veljet puhdistivat stadionin. Sitten kello 18:n maissa suuri kuorma-auto ajoi lähistöllä lyhtypylvääseen, jolloin muuntaja iskeytyi pois paikoiltaan. Koska pallokentällä ei ollut torstai-iltana sähköä, ei ollut peliä eikä myöskään veljille jälkeenpäin siivottavaksi suurta määrää jätteitä.

SIELLÄ PALVELEMINEN MISSÄ TARVE ON SUUREMPI

Vuonna 1964 oli Puerto Ricossa toiminnassa 60 seurakuntaa. Monet niistä perustettiin erikoistienraivaajien työn ansiosta. 1960-luvulla monet syntyperäiset puertoricolaiset veljet ja sisaret ryhtyivät erikoistienraivaukseen. Koska he olivat kasvaneet kansan keskuudessa, heihin suhtauduttiin joillakin alueilla myönteisemmin kuin lähetystyöntekijöihin. Nämä erikoistienraivaajat määrättiin pienempiin kaupunkeihin, joihin ei ollut määrätty lähetystyöntekijöitä, ja joissakin tapauksissa he tulivat sellaisten lähetystyöntekijöiden  tilalle, jotka määrättiin muualle. Siten seurakuntia syntyi muun muassa sellaisiin kaupunkeihin kuin Isabela, Yauco, Arroyo, Ceiba, Dorado, Corozal ja Naranjito.

Näiden uusien seurakuntien vahvistamiseksi ja toisten perustamiseksi julistajia kannustettiin muuttamaan suurista kaupungeista sellaisiin paikkoihin, joissa tarve oli suurempi. Niiden joukossa, jotka toimivat tämän kehotuksen mukaisesti, olivat veli Bonifacio Ríos ja hänen vaimonsa, jotka muuttivat San Juanista Caguasin länsipuolella sijaitsevaan vuoristokaupunkiin, Aguas Buenasiin. Heidän yhteistyönsä tuloksena syntyi pian kirjantutkisteluryhmä; sitten tehtiin järjestelyjä säännöllisen Vartiotornin tutkistelun pitämiseksi. Lopulta marraskuussa 1963 perustettiin seurakunta.

Sisar Ríos oli jo tienraivaaja. Myöhemmin myös veli Ríos ryhtyi tienraivaajaksi, ja he molemmat palvelivat erikoistienraivaajina Puerto Ricon kaakkoisrannikon edustalla sijaitsevassa Viequesin saaressa. Nyt he ovat kierrostyössä.

Myös Manfredo Vencebí halusi palvella siellä, missä hänen apuaan eniten tarvittiin. Niinpä hän lähti vaimonsa ja nuorten poikiensa kanssa New Yorkista, jossa he olivat oppineet totuuden, ja asettuivat asumaan Guayanillaan. Vaikka hän oli perheellinen, hän saattoi palvella erikoistienraivaajana. Kun Guayanillaan oli perustettu seurakunta, he muuttivat Guánicaan vahvistaakseen sikäläistä seurakuntaa. Kun lisääntyneet perhevastuut tekivät Manfredolle tarpeelliseksi luopua erikoistienraivauksesta, hän ryhtyi palvelemaan vakituisena tienraivaajana Yaucon seurakunnan yhteydessä. Sieltä perhe muutti Canóvanasiin vahvistaakseen tuota seurakuntaa. Perheen kolme poikaa ovat nyt jo aikuisia. He kaikki ovat palvelleet  Brooklynin Beetelissä, ja yksi on siellä yhä vaimonsa kanssa. Manfredolla itsellään on edelleen voimakas halu palvella siellä, missä tarve on suuri. Vaikka hänellä on vielä kasvatettavana teini-ikäinen tytär, hän palvelee kierrosvalvojana.

MISSÄ KANSAINVÄLINEN KONVENTTI PIDETTÄISIIN

Vuonna 1966 Puerto Ricossa ja Neitsytsaarilla elettiin hyvin kiinnostavaa aikaa, koska Puerto Rico oli valittu yhdeksi konventtipaikaksi kansainvälisten konventtien sarjassa, joka pidettäisiin Keski- ja Etelä-Amerikassa. Täällä konventti oli määrä pitää tammikuussa 1967.

Mutta missä tiloissa se voitaisiin pitää? Vain kahdessa paikassa oli riittävästi tilaa. Yksi vaihtoehto oli tilava ja uusi Hiram Bithornin stadion. Toinen oli rappeutunut Sixto Escobarin stadion. Järjestelyt tehtiin Hiram Bithornin stadionin käyttämiseksi. Kaikki näytti sujuvan hyvin kunnes saimme tietää, että baseballin loppuottelut pelattaisiin juuri konventtiviikolla. Yritimme siksi pian saada luvan käyttää vanhempaa stadionia. Stadionin johto antoi kieltävän vastauksen. Vastaava johtaja oli sitä mieltä, ettei olisi sopivaa kutsua ihmisiä kaikkialta maailmasta stadionille, joka oli niin ränsistyneessä kunnossa.

Lopulta päätettiin yrittää Jehovaan luottaen jälleen saada lupa käyttää Sixto Escobarin stadionia. Asia esitettiin rukouksessa Jehovalle, ja sitten veli Parkin tarttui puhelimen kuulokkeeseen ja soitti stadionin johtajalle. Kun puhelin soi, tämä mies, Julio Monagas, seisoi aivan sen vieressä. Sihteeri ojensi hänelle kuulokkeen, ja kuultuaan lopullisen anomuksemme hän antoi suostumuksensa. Mikä ilon aihe se olikaan haaratoimistossa! Mutta edessä  oli paljon työtä paikan puhdistamisessa ja kunnostamisessa sopivaksi konventtiin odotetuille veljille ja sisarille.

Konventista tuli siihen asti suurin Puerto Ricossa pidetty konventti. Yhdysvalloista tuli kolmetuhatta vierasta, ja lisäksi joitakuita muista Karibianmeren maista. Heistä kaikista huolehtimisessa oli paljon työtä. Koko ohjelma esitettiin sekä englanniksi että espanjaksi. Ohjelmassa oli ensimmäistä kertaa raamatullisia näytelmiä, ja samat henkilöt esittivät näytelmät molempia kieliryhmiä varten. Nuo viisi konventtipäivää sujuivat hyvin, ja kaikki olivat iloisia siitä, että viimeisenä konventtipäivänä läsnä oli yhteensä 8604 henkeä 19 maasta ja merensaaresta.

KASVU VAATII UUSIA HAARATOIMISTOTILOJA

Konventit ovat olleet teokraattisen historiamme virstanpylväitä. Vuoden 1968 konventissa saimme julkaisun, joka on osoittautunut tehokkaaksi välineeksi vilpitönsydämisten ihmisten auttamisessa omaksumaan totuus. Se on Raamatun tutkimisen apuväline Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Tämä kirja, josta veljet käyttävät nimitystä ”la bomba azul” (’sininen pommi’), osoittautui välineeksi, jota kristikunnan papit pelkäsivät suuresti. Sen julkaisemisen jälkeen kirjojen levitys lisääntyi huimasti yhdessä vuodessa 64000:sta 167000:een, ja raamatuntutkistelujen määrä lisääntyi yhteen julistajaa kohti. Puerto Ricossa on tuskin kotia, jossa ei ole tätä kirjaa.

Seuran painosta Brooklynista tuli Puerto Ricoon niin paljon kirjallisuutta, ettei sen varastoimiseen ollut riittävästi tilaa ennen sen lähettämistä seurakuntiin. Beetel-kodin takana sijainneet autotallit  oli muutettu varastotiloiksi, mutta nyt ne olivat tupaten täynnä. Jopa haaratoimistoon johtavien eteistilojen seinustoilla oli kaikkialla kirjalaatikoita. Niinpä Seuran päätoimistosta saatiin lupa etsiä tontti uuden haaratoimiston, Beetel-kodin ja valtakunnansalin rakentamista varten.

Uusi haaratoimisto rakennettiin täysin veljien voimin. Jotkut heistä työskentelivät joka päivä; iltaisin ja viikonloppuisin tuli lisäksi satoja vapaaehtoisia. 16 seurakuntaa vuorotteli päivällisen valmistamisessa työväelle. Seitsemän kuukauden kovan työn jälkeen haaratoimisto muutti 29. huhtikuuta 1969 uusiin avariin tiloihin. Muutamaa päivää myöhemmin oli vihkiäisohjelma, jossa veli Knorr oli mukana.

VALTAKUNNANSALEJA KOKOUKSIA VARTEN

Koska seurakunnat kasvoivat nopeasti ja uusia seurakuntia perustettiin, tarvittiin yhä enemmän sopivia kokouspaikkoja. Aluksi seurakunnat kokoontuivat yksityiskodeissa. Seurakuntien kasvaessa alettiin vuokrata saleja. Jotkin niistä olivat hyvin huonokuntoisia, ja niiden muuttaminen sopiviksi kokousten pitämistä varten vaati paljon työtä. Mayagüezissä vuokrattiin La Gloria (’kunnia, ylistys’) -nimisen kenkäkaupan yläpuolella sijainnut suuri sali, ja siksi tämä kokouspaikka tuli tunnetuksi nimellä Los altos de la Gloria (’korkea ylistyspaikka’).

Sitten seurakunnat alkoivat rakentaa omia valtakunnansalejaan. Ensimmäinen veljien rakentama sali Puerto Ricossa sijaitsi luultavasti Saint Justissa lähellä Carolinan kaupunkia, jossa kokoontui sikäläinen maaseutuseurakunta. Sen jälkeen muut seurakunnat ovat joko rakentaneet  omia salejaan tai muuttaneet jo olemassa olevia taloja tai muita rakennuksia mukaviksi ja viihtyisiksi kokouspaikoiksi. Tähän mennessä veljet ovat rakentaneet Puerto Ricossa ja Neitsytsaarilla noin 140 valtakunnansalia. Äskettäin rakennettiin Levittownissa samalle tontille suorassa kulmassa toisiinsa nähden kaksi valtakunnansalia, joista kumpaakin käyttää kaksi seurakuntaa. Ja Poncessa suuri kaksikerroksinen rakennus muutettiin siten, että molemmissa kerroksissa on valtakunnansali. Näitä saleja käyttävät toiset neljä seurakuntaa. Bayamónissa on eräälle suurelle tontille rakennettu kolmen valtakunnansalin ryhmä tuon alueen todistajien tarpeisiin.

VUODEN 1973 KANSAINVÄLINEN KONVENTTI

Vuonna 1973 tehtiin sopimus Jehovan todistajien kansainvälisen konventin järjestämisestä Hiram Bithornin stadionille. Useimmat vieraat tulivat Yhdysvalloista 13 suurella suihkukoneella Pan American -lentoyhtiön järjestämillä tilauslennoilla. Lisäksi tuli muita Karibianmeren eri saarista. Veljien kuljettamisessa lentokentältä hotelleihinsa ja päivittäisissä konventtikuljetuksissa oli valtava työ. Lisäksi vieraileville veljille järjestettiin erikoismatkoja, jotka tekivät heille mahdolliseksi nähdä San Juanin ja sitä ympäröivän maaseudun kiinnostavia nähtävyyksiä. Eräällä matkalla veljet kävivät kuuluisalla El Yunque -vuorella, missä sataa noin 510 senttimetriä vettä vuodessa ja missä on niin rehevä kasvillisuus, ettei sille löydy vertaa koko maailmassa.

Käytettävissä olevien tietojen mukaan konventissa oli yli 7000 vierasta. Tavallisen ohjelman lisäksi järjestettiin englanninkielisiä erikoisohjelmia,  joissa veljet edustettuina olleista eri Karibianmeren maista sekä Puerto Ricosta esittivät kiinnostavia ohjelmia, joiden välityksellä vierailevat veljet saattoivat tutustua siihen, mitä Valtakunnasta saarnaamisen edistämiseksi oli näissä eri maissa tehty.

Päätöspäivän ankarasta sateesta huolimatta konventti oli suurin Puerto Ricossa siihen mennessä pidetty konventti. Rankkasade jopa lisäsi toden tuntua Nooan päiviä koskevaan näytelmään. Stadionilla on istuimia noin 15000, mutta sille sekä englanninkielisen ohjelman esittämistä varten tarkoitetulle alueelle pakkautui kaikkiaan 30840 henkeä. Myöhemmin vuonna 1983 oli tarpeellista käyttää samanaikaisesti kolmea stadionia niitä suuria ihmisjoukkoja varten, jotka tulevat näihin Jehovan kansan tilaisuuksiin, vaikka mukana ei ollut suurta kansainvälisten edustajien joukkoa.

JULISTAJIEN MÄÄRÄN ILMIÖMÄINEN KASVU

1970-luvulla Valtakunnan julistajien määrä kasvoi suuresti. Palvelusvuoden 1970 alussa oli 5530 julistajaa. Maaliskuussa 1971 heitä oli 8000. Vuoden 1973 kansainvälisen konventin aikaan määrä oli kohonnut 11206:een. Joka kuukausi perustettiin uusia seurakuntia. Kesäkuussa 1977 saavutettiin 16761 julistajan huippu, minkä jälkeen tapahtui hiukan laskua.

Monet julistajat eivät ilmeisesti palvelleet Jehovaa ikuisuus silmämääränään vaan sen sijaan mielessään vuosi 1975. Kun heidän odotteensa tuon vuoden suhteen eivät toteutuneet, heidän rakkautensa Jehovaa kohtaan viileni ja he jättivät hänen järjestönsä. Julistajien määrä laski 14775:een elokuussa 1978, mikä merkitsi lähes 2000 julistajan  vähennystä yhdessä vuodessa. Lasku jatkui kolmen vuoden ajan. Uusia tuli mukaan, mutta vielä useampia lähti pois. Lisäksi monet muuttivat Puerto Ricon heikon taloudellisen tilanteen vuoksi Yhdysvaltoihin. Lopulta tammikuussa 1982 saavutettiin jälleen uusi julistajahuippu.

Siitä lähtien Valtakunnan työ on saanut uutta vauhtia. Julistajia on nyt jo 21700. Ja todistamistyö menee ponnekkaammin eteenpäin tienraivaajien määrän lisääntymisen myötä. Vuodesta 1982 lähtien vakituisten tienraivaajien määrä on enemmän kuin kaksinkertaistunut. Osa-ajan tienraivaajat mukaan lukien Puerto Ricossa on kuukausittain kokoajanpalveluksessa keskimäärin 1535 todistajaa. Myös Neitsytsaarilla lähes 10 prosenttia julistajista on tienraivaajia, ja näiden innokkaiden Valtakunnan julistajien joukko noilla saarilla käytti viime vuonna 110000 tuntia sen heidän vakaumuksensa julkiseen julistamiseen, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo.

SOPIVIEN KONVENTTISALIEN TARVE

Valtakunnan toimintaan on monien vuosien ajan kuulunut kierroskonventtien pitäminen. Varhaisina aikoina tähän tarkoitukseen käytettiin pieniä saleja. Kun määrämme lisääntyi ja seurakunnat kasvoivat, konventteja pidettiin pienillä urheilukentillä. Sellaisia on lähes jokaisessa Puerto Ricon kaupungissa. Niiden käyttö ei maksanut mitään, mutta niiden muuttaminen sopiviksi konventtipaikoiksi vaati valtavasti työtä. Usein piti vuokrata tuoleja ja kuljettaa ne konventtipaikalle lisäistuimiksi. Oli tarpeen asentaa virvoketarjoilutilat. Veljet työskentelivät kovasti päiväkausia ennen kierroskonventtia. Joskus vuokrattiin suuria halleja, mutta tavallisesti ne tarjosivat vain katoksen;  kaikki muu oli tuotava paikalle. Kerran konventti pidettiin kaupungin torilla niin, että kaupungintalo näkyi yhdellä sivustalla ja katolinen kirkko toisella. Usein sateet keskeyttivät konventtimme.

Ajan mittaan kävi yhä vaikeammaksi saada edes näitä tiloja. Toistuvasti kävi vielä niin, että kun urheilukenttä oli varattu, varaus peruutettiin myöhemmin jonkin urheilutapahtuman vuoksi, jolle annettiin etusija. Veljet alkoivat siksi pohtia vakavasti omien konventtisalien rakentamista.

Etelärannikolta Poncen ja Mayagüezin väliltä vuokrattiin maata. Useiden vuosien ajan veljien kerätessä varoja ja rakentaessa salia he pitivät konventteja rakennuspaikalla peltikaton alla samaan tapaan kuin he olivat pitäneet niitä pallokentillä. Täällä heidän ei kuitenkaan tarvinnut jokaisen konventin yhteydessä pystyttää ja sitten purkaa kaikkea. Nyt heillä on erinomainen konventtisali, johon mahtuu yli 1000 henkeä.

Veljet vuokrasivat myös Arecibosta itään sijaitsevalta alueelta maata, jolle he rakensivat tilapäiset  konventtitilat. Niiden piti palvella siihen saakka, kun he voisivat rakentaa konventtisalin. Maa ei kuitenkaan osoittautunut sopivaksi pysyvää konventtipaikkaa ajatellen, ja siksi etsittiin toista paikkaa. Vuonna 1976 ostettiin lopulta läheltä Caguasia maaseudulta maa-alue, joka on aivan Poncen ja San Juanin välisen uuden valtatien varressa. Aikanaan sinne rakennettiin mukava konventtisali, johon mahtuu 1500 henkeä.

Nämä kaksi konventtisalia tarjoavat nyt tilat kaikille Puerto Ricossa pidettäville kierroskonventeille. Niissä on läsnä poikkeuksellisen paljon ihmisiä, keskimäärin yli 60 prosenttia enemmän kuin julistajien kokonaismäärä.

TULEVAISUUDENODOTTEET

Seurakunnat kasvavat nopeasti. Valtakunnansalit ovat ääriään myöten täynnä. Uusia seurakuntia perustetaan. Uusia valtakunnansaleja rakennetaan ja vihitään. Vuonna 1986 oli Herran illallisen vietossa läsnä 57328.

Maassa on nyt yksi julistaja jokaista 164 ihmistä kohti. Todistustyötä tehdään säännöllisesti Puerto Ricon ja Neitsytsaarten kaikilla alueilla ja joka kolkassa. Joitakin alueita käydään lähes joka viikko. Vapaata aluetta ei ole lainkaan. Emme tiedä, kuinka moni muu ottaa vielä Valtakunnan sanoman vastaan, mutta ovi on yhä avoinna, ja Jehovan tällä alueella toimiva järjestäytynyt kansa on valmistautunut tulevaan kasvuun.

Puerto Rico on todellakin osoittautunut ’rikkaaksi satamaksi’ yli 21700 ihmiselle, jotka ovat löytäneet ikuiseen elämään johtavia tosi rikkauksia. Löytäkööt vielä monet muut näitä rikkauksia ennen kuin Jehova sulkee tilaisuuden oven ja ”suuri ahdistus” alkaa.

[Kartta s. 81]

(Ks. painettu julkaisu)

PUERTO RICO JA NEITSYTSAARET

San Juan

Arecibo

Aguadilla

Bayamón

Corozal

Mayagüez

Caguas

Ponce

Cayey

Guayama

VIEQUES

ANEGADA

VIRGIN GORDA

TORTOLA

ST. THOMAS

ST. JOHN

ST. CROIX

[Kuva s. 71]

Ensimmäisiä paikallisia kastettuja todistajia Puerto Ricossa oli Ambrosio Rosa García, joka on tässä vaimonsa Lydian kanssa

[Kuva s. 82]

Theophilus ja Doris Klein ovat palvelleet innokkaasti lähetystyöntekijöinä täällä vuodesta 1947 lähtien

[Kuva s. 98]

Puerto Ricon haaratoimistokomitean koordinaattori Ronald Parkin sekä hänen vaimonsa Maxine

[Kuva s. 111]

Konventtisali lähellä Caguasia sijaitsevalla maaseudulla