Sveitsi ja Liechtenstein

MITÄ tulee mieleesi, kun kuulet puhuttavan Sveitsistä? Ajatteletko vuoria, kelloja, juustoa tai herkullista suklaalevyä? Sveitsissä on jotain paljon  arvokkaampaa kuin nämä. Kerromme kuitenkin ensin itse maasta.

Sitä edeltäneenä vuosisatana, jona Jeesus Kristus suoritti julkista palvelustaan Israelissa, olivat helvetialaisiksi kutsutut kelttiläiset yrittäneet muuttaa Keski-Euroopasta etelään seuduille, joiden ilmasto on leudompi. Mutta Julius Caesarin johtama Rooman armeija sulki heiltä tien. Vuonna 58 eaa., erään suurimittaiseen teurastukseen johtaneen taistelun jälkeen, henkiin jääneet helvetialaiset pakotettiin palaamaan ja asettumaan Reinjoen ja Genevenjärven väliselle alangolle. Useiden satojen vuosien kuluessa tänne kehittyi liittovaltio, jota alettiin kutsua Helvetian valaliitoksi tai yksinkertaisesti Helvetiaksi. Sinä epäilemättä tunnet tämän maan sen nykyisellä nimellä Sveitsi.

Sveitsi on pieni maa Euroopan sydämessä – vain 41293 neliökilometriä. Sen naapurimaana pohjoisessa on Saksan liittotasavalta, lännessä Ranska, etelässä Italia ja idässä Itävalta ja Liechtenstein. Vaikka alue on pieni, harvassa maassa on niin vaihtelevia näkymiä yhtä pienellä alueella. Jylhät, lumihuippuiset vuoret kuuluvat maisemaan, niin myös palmujen reunustamat puistokadut etelässä. Sveitsin lähes 6,5 miljoonaa asukasta ovat jakautuneet neljään kulttuuri- ja kieliryhmään: maassa puhutaan saksaa, ranskaa, italiaa ja retoromaania. Retoromaania puhuvat osaavat yleensä myös saksaa tai italiaa. Lisäksi on monia ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet tänne työhön tai asumaan, ja he puhuvat monia muita kieliä.

USKONNOLLINEN TILANNE

Useimmat Sveitsin asukkaat ovat protestantteja  tai roomalaiskatolilaisia. Vaikka nykyään näiden molempien uskontojen jäseniä asuu kaupungeissa rinta rinnan, on yhä alueita, joissa jompikumpi näistä uskonnoista on vallitsevassa asemassa. Esimerkiksi Geneve ja Zürich tunnetaan historiassa protestanttisten uskonpuhdistajien Calvinin ja Zwinglin kaupunkeina. Myös Bern, Basel ja Lausanne ovat enimmäkseen protestanttisia, kun taas Sankt Gallen, Luzern ja Lugano ovat pääasiassa katolisia, ja Fribourgin vanha kaupunki on roomalaiskatolisen kirkon linnoitus, koska siellä sijaitsee sen katolinen yliopisto ja lukuisia seminaareja.

Usein kantonin (ts. osavaltion eli provinssin) raja on myös uskonnollinen raja, sillä kunkin kantonin väestö on enimmäkseen joko katolista tai protestanttista. Esimerkiksi kun mainitaan Sveitsin keskiosassa sijaitsevat Valais tai Ticino, sveitsiläisen mieleen tulee heti katolisuus. Mutta esimerkiksi Bernin, Neuchâtelin tai Zürichin kantoneista – vain muutamia mainitaksemme – olevat ihmiset ovat yleensä protestantteja.

On tietysti myös muita uskontoja, esimerkiksi vanhakatolilaisia, juutalaisia, metodisteja ja monia muita. Ja joissakin kylissä on itse asiassa kymmeniä erilaisia uskonnollisia ryhmiä.

Ottaisiko tällainen uskonnollisuuteen taipuvainen väestö Valtakunnan sanoman vastaan? Kohta näemme sen.

RAAMATUN TOTUUS SAAPUU SVEITSIIN

Vuonna 1891 Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles T. Russell teki kiertomatkan useisiin Euroopan ja Lähi-idän maihin. Sveitsissä hän pysähtyi muun muassa Berniin. Selittäessään  matkansa tarkoitusta hän sanoi, että hän ”vähät välitti omituisista vanhoista raunioista ja linnoista jne.”, mutta että hän halusi ”nähdä ihmiset, tehdä johtopäätöksiä heidän elintavoistaan, ajattelutavoistaan ja taipumuksistaan”. Raportissaan, joka julkaistiin myöhemmin ”Siionin Vartiotornissa” (engl.) marraskuussa 1891, hän mainitsi havainneensa pellon Sveitsissä samoin kuin muissakin maissa olevan ’valmis ja odottavan korjuuta’.

Siksi hän ehdotti Adolf Weberille, että tämä menisi ”Herran viinitarhaan” Sveitsiin. Veli Weber oli Sveitsin kansalainen, joka oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa ja työskennellyt veli Russellin osa-aikaisena puutarhurina. Veli Weber otti työn epäröimättä vastaan. Hän sopi siihen hyvin, sillä hän puhui kolmea Sveitsin pääkieltä. Hän asettui synnyinseudulleen, Les Conversiin, Juravuoristoon, tammikuussa 1900.

Veli Weber hankki elatuksensa puutarhurina ja metsänhoitajana, mutta ennen kaikkea hän oli kiinnostunut totuuden siemenien kylvämisestä. Hän aloitti työtovereistaan ja laajensi aluettaan kävelemällä toisiin kyliin ja kaupunkeihin ja puhumalla ihmisille kaikkialla, missä hän tapasi heitä. Talvella hänellä oli tapana kävellä jalkaisin Ranskan puolelle ja etelään aina Italian puolelle saakka saarnaamaan, ja keväällä hän palasi Les Conversiin. Välttämättömien elintarpeittensa lisäksi hän pakkasi reppuunsa niin paljon kirjallisuutta kuin suinkin jaksoi kantaa.

Ylittäessään eräänä päivänä Hagneckin kanavan yli kulkevaa siltaa Bernin kantonissa veli Weber tapasi miehen, jolle hän saattoi todistaa. Mutta hänen ottaessaan reppua selästään yksi  kirja luiskahti ulos ja putosi matalaan veteen kanavan sulun päähän, aivan portin eteen. Kun sulkuvahti myöhemmin tuli puhdistamaan portteja, hän löysi kirjan, kuivasi sen ja alkoi lukea. Se oli veli Russellin Raamatun tutkielmien I osa. Sulkuvahti ja hänen vaimonsa olivat ihmeissään oppimastaan ja tulivat vakuuttuneiksi siitä, että he olivat löytäneet totuuden.

ILMOITUKSET HERÄTTÄVÄT KIINNOSTUKSEN

Veli Weber käytti kaikkia keinoja saadakseen työn alkuun. Henkilökohtaisen todistamisensa lisäksi hän mainosti Raamatun tutkielmia eri sanomalehdissä, vaikka se yleensä tulikin melko kalliiksi. Hän sopi siitä, että jotkut kirjakauppiaat ottivat Raamatun tutkielmia kokoelmiinsa. Pian eri osista maata tilattiin näitä kirjoja. Samalla alueella asuvat saatettiin kosketuksiin toistensa kanssa, ja heille ehdotettiin, että he kokoontuisivat tutkimaan yhdessä. Siihen aikaan ei ollut tarjolla kovin paljon viihdettä, ja siksi tuttavat ja ystävät noudattivat mielellään kutsua saapua sellaisiin kokouksiin. Yleensä he sopivat keskenään, kuka johtaisi tutkistelua, ja usein he johtivat sitä vuorotellen.

Traktaateilla oli suuri merkitys noina alkuaikoina. Muutamat vihkiytyneet veljet kokosivat rohkeutta levittääkseen niitä kirkkojen edessä, tai he lähettivät tuhansia traktaatteja Sveitsin saksaa puhuvassa osassa asuville. Yhdysvaltain veljet auttoivat myös työn saamisessa alkuun täällä lähettämällä ”Siionin Vartiotornin” saksankielisiä numeroita Sveitsissä asuville ystävilleen ja sukulaisilleen. Jotkut heistä omaksuivat myöhemmin totuuden. – Saarn. 11:1.

 PRESIDENTTI ULKO-OVELLA

Ensimmäisiin, jotka saivat totuuden veli Weberin välityksellä, kuului rouva Anna Bachmann Baselista. Vaikka hän oli käynyt säännöllisesti protestanttisessa reformoidussa kirkossa, hän kiinnostui Raamatun tutkimisesta, kun veli Weber puhui hänelle Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen ja Raamatun perustotuuksista. Hän otti Jumalan aikakausisuunnitelman ja tutki sitä itsekseen, koska lähellä ei asunut ketään, joka olisi auttanut häntä. Vuoden kuluttua veli Weber palasi, vastasi rauhalliseen tapaansa hänen kysymyksiinsä ja kannusti häntä jatkamaan Jumalan sanan tutkimista.

Sitten toukokuussa 1903 Anna Bachmann yllättyi nähdessään kaksi vierasta ulko-ovellaan. Toinen oli eräs raamatuntutkija läheisestä Mülhausenista (joka oli silloin saksalainen kaupunki mutta kuuluu nyt Ranskaan), ja toinen oli itse Vartiotorni-seuran presidentti, veli Russell. Keskustelu, jonka raamatuntutkija käänsi, oli  hyvin rakentava ja auttoi rouva Bachmannia edistymään. Ajan mittaan hänestä tuli innokas Jehovan palvelija, ja sekä hänen miehensä että myöhemmin hänen poikansa Fritz omaksuivat totuuden. Koska monet muutkin ilmaisivat kiinnostusta, Baseliin järjestettiin tutkisteluryhmä, joka on toiminut vuodesta 1909 lähtien. Fritz Bachmann, joka on jo melko iäkäs, kuuluu yhä yhteen Baselin seurakunnista.

RANSKANKIELISTEN JULKAISUJEN TARVE

”Siionin Vartiotornia” oli painettu Yhdysvalloissa saksaksi vuodesta 1897 lähtien. Kun se alkoi ilmestyä myös ranskaksi vuonna 1903, veli Weber iloitsi, mutta hänestä tuntui, että ranskankielisiä Raamatun tutkielmiakin tarvittaisiin kipeästi Raamatun ymmärtämisen edistämiseksi. Siksi hän käänsi ne itse ranskaksi. Muita julkaisuja valmistui myöhemmin, ja pieni Seuran toimisto ja kirjallisuusvarasto perustettiin Yverdoniin vuonna 1903.

Niiden määrä, jotka palvelivat täällä Jehovaa, ei ollut suuren suuri. Kokouksia ja jopa konventteja pidettiin yksityiskodeissa. Mutta tulevaisuus näytti valoisalta, ja veljet olivat innokkaita. Adolf Weber nimitettiin työn johtajaksi ranskankielisellä kentällä. Sveitsin saksankielistä osaa varten perustettiin Zürichiin pieni toimisto, josta sai kirjallisuutta ja tietoja ja joka oli Barmen-Elberfeldissä Saksassa sijaitsevan haaratoimiston valvonnassa.

VELI RUSSELLIN RAKENTAVIA VIERAILUJA

”Yleiskonventeilla” oli tärkeä osansa aivan työn alusta lähtien. Yksi sellainen pidettiin  Zürichissä vuonna 1910, ja läsnä oli noin sata ihmistä. Vuosi vuodelta läsnäolijoiden määrä kasvoi. Veli Russell oli usein heidän joukossaan.

Noita aikoja muistellessa ihailee pakostakin hänen tarmokkuuttaan. Matkustus ei 1900-luvun alussa ollut yhtä miellyttävää ja nopeaa kuin nykyään, ja kuitenkin melkein joka vuosi veli Russell näki niin paljon vaivaa, että matkusti valtameren poikki vahvistaakseen Euroopassa asuvia veljiä ja edistääkseen työtä. Ja miten kiireinen hänen aikataulunsa olikaan!

Vuonna 1912 hän vieraili Genevessä, Baselissa, Zürichissä ja Sankt Gallenissa. Hänen esitelmäänsä ”Haudan takana” mainostettiin suurilla julisteilla, joissa oli pappien kulkuetta osoittava sormi ja sanat: ”Voi teitä – –, kun te olette vieneet tiedon avaimen!” (Luuk. 11:52, KR) Tuo aihe avasi todella ihmisten silmät ja aiheutti paljon kohua. Kaikkialla kaupungissa puhuttiin todisteista, joiden mukaan helvetin tulta ei olekaan, kuolleet ovat tiedottomia ja heillä on toivo saada elää jälleen. (Saarn. 9:10; Apt. 2:22–31; 24:15) Tieto levisi kulovalkean tavoin. Vuokratut salit eivät näyttäneet koskaan olevan tarpeeksi suuria. Ihmisjoukkoja täytyi usein käännyttää pois tilanpuutteen vuoksi. Tämä kuolleiden tilaa koskevan totuuden julistaminen järkytti perinteisen uskonnon tukipylväitä.

HÄMMENTÄVIÄ KYSYMYKSIÄ PAPEILLE

Jotkut alkoivat esittää papeilleen hämmentäviä kysymyksiä. Heidän joukossaan oli Clara Adler, joka oli saanut sukulaiseltaan kirjasen Missä ovat kuolleet? ja lukenut sen hyvin kiinnostuneena. Tämä selkeä esitys kuolleiden tilasta ja  koko ihmiskunnan toivosta sai hänet juoksemaan pappinsa luo, jonka nainen uskoi yhtä lailla innostuvan tästä asiasta.

’Varmaankaan hän ei ole koskaan lukenut mitään niin suurenmoista’, nainen ajatteli. Mutta ikävä kyllä pappi vastasi: ”Tiedän, tiedän, – – mutta olisi paljon parempi, jos ette lukisi tällaista.” Sisar Adler ei antanut lannistaa itseään. Hän sanoi: ”Vaikka tiesin silloin hyvin vähän totuudesta, Raamatun sanat merkitsivät minulle enemmän kuin se, mitä pastori sanoi. Silloin tajusin, ettei Jumalan sanan ymmärtämiseksi tarvittu teologisia opintoja. Pikemminkin Jumala oli antanut ihmiselle ajattelukyvyn, jotta hän käyttäisi sitä hyödykseen.” Näin hän tekikin, ja hän on auttanut monia muita menettelemään samoin.

Vaikka veli Russellin opettamat totuudet häiritsivät suuresti monia pappeja, jotkut olivat myötämielisiä hänen ponnisteluilleen Raamatun täsmällisen tuntemuksen saamiseksi esiin. Yksi heistä oli Ludwig Reinhardt. Hän julkaisi vuonna 1877 ”Uuden testamentin” saksankielisen käännöksen, joka on huomattava siitä, että se kääntää Luukkaan 23:43:n seuraavasti: ”Ja Jeesus sanoi [pahantekijälle]: Totisesti minä sanon sinulle tänään: sinä tulet olemaan minun kanssani paratiisissa.” Eräälle raamatuntutkijalle vuonna 1908 lähettämässään kirjeessä tämä protestanttipappi kirjoitti: ”Huomaatte siis, että tunnen ’tuhatvuotissarastus-liikkeen’ erittäin hyvin ja arvostan sydämestäni veli C. T. Russellin ja kaikkien hänen seuralaistensa eloisaa ja uhrautuvaa antaumusta – –. Koska olen hyvin  kiinnostunut poistamaan niin monia epätäsmällisyyksiä kuin voin ja julkaisemaan mahdollisimman luotettavan ja tarkan käännöksen, olisin hyvin kiitollinen, jos ilmoittaisitte veli Russellin kanssa kaikki kohdat, joissa olette eri mieltä käännökseni kanssa.”

”SAARNAAJAVELJET” VAHVISTAVAT USKOVIA

”Saarnaajaveljet” olivat Seuran matkaedustajia, niin kuin kierrosvalvojat ovat nykyään. Heidän työnsä edisti veljien ykseyttä ja saattoi heidät lähemmäksi Jumalan järjestöä. Seura ilmoitti ”Siionin Vartiotornissa” saarnaajaveljien matkasuunnitelman, ja reitin varrella sijaitsevat seurakunnat ja pienemmät ryhmät kirjoittivat sitten ilmaistakseen halunsa, että niiden luona käydään. Saarnaajaveljet olivat erinomaisia puhujia, ja heidän esitelmissään kävi yleensä paljon kuulijoita. Esimerkiksi vuonna 1913 kuulijoiden yhteismäärä oli Sveitsissä noin 8000 ihmistä.

Jotkut muistavat yhä veljet Herkendellin ja Buchholzin Saksasta samoin kuin muita saarnaajaveljiä, jotka antoivat rakkaudellista apuaan. He viipyivät kussakin paikassa vain päivän tai pari, mutta he käyttivät Raamatun tuntemustaan antaakseen veljille hengellistä ymmärrystä ja kehottaakseen vastakiinnostuneita jatkamaan eteenpäin vastustajia säikkymättä. Veli Wellershausin mieliaihe oli ajanlasku. Hänellä oli tapana esittää pitkiä puheita, jotka perustuivat kaavioihin ja taulukoihin, ja aina kun tuo työ mainitaan, ne palautuvat yhä silloin läsnä olleiden mieleen.

 VUODEN 1914 ODOTUS

Vuodesta 1876 lähtien raamatuntutkijoiden huomio oli kiinnitetty siihen, että vuosi 1914 olisi historian käännekohta. Pakanain aikoina tunnettujen 2520 vuoden oli määrä päättyä silloin. (Luuk. 21:24) Sisar Berta Obrist muisteli, miten hänen perheensä usein pilkkasi häntä, kun hän kertoi sodasta, jonka oli määrä syttyä. ”Lakkaa heti puhumasta tästä vuodesta 1914!” hänen isoäitinsä sanoi vihaisesti. Mutta miten yllättynyt hänen isoäitinsä olikaan ja millaisen vaikutuksen se tähän tekikään, kun sota tosiaan syttyi vuonna 1914!

Schaffhausenissa asuneen pikku Huldan vanhemmat eivät voineet mitenkään uskoa, että vuonna 1914 tapahtuisi sellainen suuri muutos maailmassa kuin eräs heidän tuttavansa selitti heille toistuvasti Raamatusta. Mutta sisar Hulda Peter muistaa, että hänen äitinsä oli aivan suunniltaan, kun sota tosiaan syttyi. Nyt hänellä oli loputtomasti kysymyksiä, ja hän halusi ehdottomasti saada Raamatun. Kun totuus avautui hänen silmilleen, hän omaksui sen koko sydämestään, lähti entisestä kirkostaan ja vihkiytyi Jehova Jumalalle.

Toisiakin autettiin kiinnostumaan ja panemaan merkille maailman näyttämöllä vuodesta 1914 lähtien sattuneiden tapahtumien merkitys. Siinä tarkoituksessa valmistettiin Jehovan ohjauksesta eräs suurenmoinen väline. Se oli neljän esityksen sarja, joka käsitti kuultokuvia ja elokuvia.

LUOMISNÄYTÖS

Luomisnäytös oli suuri menestys. Sitä näytettiin  ensi kerran Bernissä muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Sveitsin armeijalle oli julistettu yleinen liikekannallepano ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen vuoksi, mutta läsnäolijoiden yhteismäärä oli kahden viikon aikana yli 12000. Sen jälkeen Luomisnäytöstä esitettiin muille arvostaville ryhmille kaupungeissa ja kylissä.

Niiden 3000:n joukossa, jotka antoivat nimensä ja osoitteensa saadakseen lisää tietoa, oli Heinrich Heuberger, joka näki Luomisnäytöksen Safenwilin kylässä. Ohjelmaa esitettiin neljänä iltana, ja hän varmistautui siitä, ettei ollut poissa yhtenäkään iltana. Hän kertoo: ”Olin aivan innoissani. Halusin tietää enemmän, ja siksi täytin tuota tarkoitusta varten saamani kortin ja lähetin sen samana iltana. Pian sen jälkeen sain erään raamatuntutkijain traktaatin. Jonkin aikaa myöhemmin noudatin kutsua saapua esitelmään ja hankin siellä Raamatun tutkielmien ensimmäisen osan.” Hänen työnantajansa, erään protestanttisen papin lanko, ilmaisi hyvin selvästi, että hän ei hyväksynyt kirjaa. Heinrich oli kuitenkin hyvin kiinnostunut ja käytti vapaa-aikansa metsässä, jossa hän saattoi häiritsemättä lukea tuota kirjaa.

Pienessä Bruggin kaupungissa Luomisnäytöstä oli määrä esittää vuonna 1915 paikallisessa majatalossa nimeltä ”Zum Rothen Haus”. Sali oli ääriään myöten täynnä kauan ennen ilmoitettua aikaa, ja siksi poliisi sulki ovet ja käännytti sen jälkeen tulleet pois. Muutamat pelottomat nuoret halusivat kuitenkin välttämättä nähdä esityksen. He asettivat tikkaat rakennuksen sivulle  ja pääsivät sisään toisen kerroksen avoimista ikkunoista.

KEHITYSTÄ RANSKANKIELISELLÄ ALUEELLA

Vuotta 1914 edeltäneinä vuosina saatiin hyvää kasvua Sveitsin saksankielisissä osissa, mutta ranskankielisellä alueella työ ei sujunut niin nopeasti kuin odotettiin. Siksi tähän kenttään kiinnitettiin erityistä huomiota esitelmien ja Luomisnäytöksen esitysten välityksellä. Kaikki tämä kantoi hyvää hedelmää.

Vuonna 1912 Yverdonissa ollut kirjallisuusvarasto siirrettiin Geneveen, ja sinne perustettiin haaratoimisto. Sieltä valvottiin työtä sekä Sveitsin ranskankielisessä osassa että koko Euroopan ranskankielisellä alueella. Toimisto siirrettiin myöhemmin toiseen paikkaan saman kadun varrella. Haaratoimisto huolehti nyt 23 seurakunnasta, ja vuoden 1916 muistonviettoraportin mukaan Sveitsin ranskankielisellä alueella oli läsnä yhteensä 256 ja Ranskassa 108. Vuonna 1917 yhteensä 56550 oli läsnä Luomisnäytöksen esityksissä.

USKOLLISUUDEN KOKEET JOHTAVAT PUHDISTUKSEEN

Vuosi 1918 koetteli uskollisuutta ja sai aikaan puhdistusta, niin että kuona eroteltiin pois ja ne, jotka todella rakastivat Jehovan teitä, tulivat esiin. (Mal. 3:1–3) Sodan vuoksi oli asetettu rajoituksia, varsinkin polttoaineen käytölle, ja tämän vuoksi oli peruutettava joitakin kokouksia. Lisäksi Seuran päätoimistossa Brooklynissa tapahtuneet kehitysvaiheet vaikuttivat haitallisesti veljien toimintaan täällä. Jotkut alkoivat pelätä.  Toiset ajattelivat työn lähestyvän loppuaan ja Harmagedonin olevan odotettavissa milloin tahansa. Vastuullisilta veljiltä ei saatu paljon rohkaisua. Tällainen oli tilanne 11. marraskuuta 1918, kun sota loppui.

Vielä vakavampia vaikeuksia aiheutti L. A. Freytag, joka oli vastuussa Geneven toimistosta. Hänet oli valtuutettu julkaisemaan englanninkielisen Vartiotornin ja Raamatun tutkielmien ranskankielinen käännös. Mutta hän käytti asemaansa väärin julkaisemalla omia ajatuksiaan. Kun Seuran presidentti veli Rutherford sai tietää tästä, Freytag poistettiin heti tehtävästään ja Geneven toimisto suljettiin. Freytag halusi kuitenkin valvoa Seuran omaisuutta Genevessä ja kieltäytyi tekemästä tiliä raha-asioista. Sen lisäksi hän halusi julkaista omaa lehteään nimellä La Tour de Garde (Vartiotorni). Vääristellen törkeästi tosiasioita hän väitti, että Seura oli pyytänyt häneltä sellaista, mikä oli hänen omaisuuttaan. Kävi tarpeelliseksi ryhtyä oikeustoimiin Freytagia vastaan. Hän hävisi kaikki kolme juttua ja joutui lopulta palauttamaan Seuralle huonekalut ja kirjallisuuden samoin kuin Luomisnäytöksen ja joutui tekemään tiliä raha-asioista. Sen jälkeen yhteydet katkaistiin, ja Freytag johti omaa liikettään.

Vaikka seurakuntia varoitettiin vakavasti ja kehotettiin ystävällisesti, monet seurasivat Freytagia. Ikävä kyllä niistä 304:stä, jotka kokoontuivat ranskankieliseen muistonviettoon vuonna 1919, vain 75 pysyi Seuran yhteydessä, ja melko monia näistäkin kääntyi myöhemmin takaisin maailmaan.

Tällaisesta kehityksestä huolimatta Jehovan  henki vahvisti jatkuvasti uskollisia. Joka puolelta maata löytyi lisää kiinnostuneita, ja nämä astuivat edessä olleen Valtakunnan työn iloihin. Heidän joukossaan oli Alice Berner. Hän oli nuorena tyttönä oppinut ulkoa Psalmin 103, ja häntä liikuttivat syvästi sanat: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä.” Tämä nuori nainen aiheutti huolta kirkkonsa papeille. Hän muistelee: ”Lähtöni protestanttisesta kirkosta aiheutti hälinää. Kaksi pappia yritti taivuttaa minut pysymään laumassaan. Nämä keskustelut auttoivat kuitenkin minua vain näkemään selvemmin, miten tarpeellista oli erota järjestelmästä, joka ei perustunut täysin Raamatun totuudelle.” Muutaman vuoden kuluttua sisar Berner omistautui koko ajallaan Jehovan palvelukseen. Se tosiasia, että hän on 85-vuotiaana yhä iloinen ja toimelias työntekijä Beetelissä (nyt Länsi-Saksassa), todistaa, ettei hän ole koskaan katunut päätöstään.

Keväällä vuonna 1919, samana vuonna, jona Alice Berner pääsi ensi kerran kosketuksiin totuuden kanssa, meren takaa saapui hyviä uutisia: Brooklynin päätoimiston veljet, heidän joukossaan Seuran presidentti J. F. Rutherford, oli vapautettu epäoikeudenmukaisesta vankeudestaan 25. maaliskuuta 1919! Pian Jehovan kansa sai Vartiotornin sivuilla tarvitsemiaan ohjeita, jotka auttoivat heitä ymmärtämään sen suuren työn, joka oli vielä tehtävä. Sen sijaan että todistustyö olisi loppunut, sitä piti tehdä innokkaammin kuin koskaan aikaisemmin!

KESKI-EUROOPAN TOIMISTO PERUSTETAAN

Seuraavana vuonna veli Rutherford vieraili  Sveitsissä vauhdittaakseen työtä. Työn järjestämiseksi uudelleen sodan repimässä Euroopassa näytti parhaalta perustaa Keski-Euroopan toimisto, ja Sveitsi tuntui siihen hyvältä paikalta, koska maa ei ollut aktiivisesti osallistunut sotaan. Lopulta sekä Sveitsin haaratoimisto että Keski-Euroopan toimisto sijoitettiin samaan paikkaan Usteristrasse 19:ään Zürichiin. Vuonna 1924 siellä työskenteli kymmenen hengen henkilökunta. Sitä johti Conrad Binkele, ja yksi hänen työtovereistaan oli Max Freschel. Veli Freschel palveli myöhemmin Brooklynin päätoimistossa, jossa hänet tunnettiin rakkaana Maxwell Friendinä.

Keski-Euroopan toimiston oli määrä valvoa työtä Sveitsissä, Ranskassa, Belgiassa, Alankomaissa, Luxemburgissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa, Romaniassa, Bulgariassa, Tšekkoslovakiassa, Jugoslaviassa, Puolassa ja jopa jonkin aikaa Saksassakin. Joissakin maissa oli oma paikallinen johtajansa, mutta nämä olivat läheisessä yhteydessä Keski-Euroopan toimistoon, johon he lähettivät kuukausittaiset raporttinsa. Toimisto puolestaan kokosi raportin ja lähetti sen Brooklyniin. Tämän toimiston tehtävänä oli myös toimittaa erikieliset julkaisut valvonnassaan oleviin maihin.

Näinä vuosina veli E. Zauggilla, joka valvoi työtä ranskalaisilla alueilla, oli toimistonsa Bernissä. Jotkut veljet olivat myös Bernissä perustaneet omasta aloitteestaan kirjapainon ja alkaneet valmistaa Seuralle julkaisuja hyvin edullisesti, koska kaikki työntekijät olivat vihkiytyneitä. Aikanaan Seura otti nämä painotilat valvontaansa, laajensi painoa ja asensi rotaatiopainokoneen,  jolla alettiin painaa Kultainen Aika -lehteä saksaksi vuoden 1922 lokakuussa. Suuria määriä kirjasia ja traktaatteja valmistettiin yli kymmenellä kielellä.

Veli Rutherfordin vuonna 1924 tapahtuneen vierailun aikana kävi kuitenkin ilmeiseksi, että sodanjälkeisen Euroopan suunnattoman kirjallisuuden kysynnän tyydyttämiseksi tarvittiin suurempia tiloja. Hankittiin kadun toisella puolella oleva kiinteistö, ja työ alkoi uudessa ”Raamattutalossa”, joka valmistui keväällä 1925. Uuteen painosaliin asennettiin toinenkin rotaatiopainokone. Tämän kirjapainon toiminta tehostui vuosien mittaan, niin että se tuotti lopulta 500000 kovakantista kirjaa ja miljoona kirjasta vuodessa ja lisäksi lehtiä ja traktaatteja ainakin 16 kielellä.

 MUUTOKSIA PAIKASSA JA TYÖN JOHDOSSA

Oli suuri tapaus, kun Keski-Euroopan toimisto muutti tähän uuteen rakennukseen, Allmendstrasse 39:ään, 1. huhtikuuta 1925.

Josef A. Bick muisti hyvin, millainen tilanne vallitsi tämän muuton aikana. ”Odotimme innokkaasti pääsevämme uusiin tiloihin”, hän sanoi, ”mutta kaikkien henkilökunnan jäsenten mielessä oli yksi suuri kysymys: kenet asetettaisiin johtamaan? Ehdolla oli kolme veljeä: C. C. Binkele, joka oli ollut siihen saakka vastuussa Zürichin toimistosta, E. Zaugg, joka oli jo Bernissä ja vastuussa siellä ja ranskankielisellä lohkolla suoritettavasta työstä, ja lisäksi oli Jakob Weber, joka huolehti kolporteeraus- ja saarnaamistyöstä.”

Olivatko veljet kiinnostuneita ennen kaikkea tosi palvonnan etujen edistämisestä, vai vaikuttaisiko henkilökohtainen ylpeys ja huoli asemasta heidän kykyynsä suorittaa nöyrää palvelusta? Veli Bickin mukaan ”ilmapiiri oli noina päivinä hyvin jännittynyt, mutta presidentti ymmärsi tilanteen hyvin”. Koska veli Binkelen terveys horjui, ehdotettiin, että hän lähtisi Yhdysvaltoihin saamaan hoitoa. Hänen tilalleen asetettiin veli Zaugg valvojaksi. Ajan mittaan sekä Binkele että Zaugg kuitenkin luopuivat tosi palvonnasta.

VAKAVIA KOETUKSIA VUONNA 1925

Vuosi 1925 alkoi hyvin lupaavasti, koska Bernissä oli nyt uusi Beetel-koti ja kirjapaino. Veljet olivat onnellisia, ja heitä kannustettiin ponnistelemaan eteenpäin työssä. Joillakuilla oli kuitenkin omia käsityksiään vuoden 1925 suhteen. Ottaisivatko he vaarin kehotuksista, joita Vartiotorni (engl.) esitti 1. tammikuuta 1925? Se varoitti:

”Vuosi 1925 on alkanut. Kristityillä on ollut  suuria odotuksia tämän vuoden suhteen. Monet ovat odottaneet luottavaisesti, että kaikki Kristuksen ruumiin jäsenet siirretään tämän vuoden aikana taivaalliseen kirkkauteen. Näin saattaa käydä. Saattaa olla, että niin ei käykään. Jumala toteuttaa omana määräaikanaan tarkoituksensa oman kansansa suhteen. Kristittyjen ei tulisi olla niin syvästi kiinnostuneita siitä, mitä saattaa tapahtua tämän vuoden aikana, että he eivät iloiten tee sitä, mitä Herra haluaisi heidän tekevän.”

Muiden muassa Jakob Weberiin, joka oli vastuussa palvelusosastosta Beetelissä, tällä ei ollut vaikutusta. Hän oli niin varma kaikkien voideltujen kirkastamisesta taivaassa vuoden loppuun mennessä, että hän ryhtyi ”puhdistustoimiin”. Hän lähetti seurakuntiin suuria määriä kirjallisuutta, vaikka sitä ei ollut tilattu, ja käski seurakuntien levittää julkaisut ilmaiseksi alueelleen, ennen vuoden 1925 loppua.

Vaikka Beetelin veljet yrittivät puhua hänelle järkeä, se oli turhaa. Lopulta hän lähti Beetelistä, mutta samalla hän jätti myös totuuden ja aiheutti paljon murhetta veljien keskuudessa läpi koko maan, sillä hän vei useita mukanaan. Jotkin seurakunnat pienenivät alle puoleen entisestä koostaan.

Toinenkin Beetel-perhettä koskeva ikävä seikka tuli päivänvaloon. Jotkut olivat syyllistyneet moraalittomuuteen. Presidentin toimisto ryhtyi nopeasti toimenpiteisiin. Sitten helmikuussa 1926 Martin C. Harbeck tuli Brooklynista johtamaan Bernin toimistoa.

SVEITSILÄISET JULISTAJAT HUOLEHTIVAT LIECHTENSTEINISTA

Tässä vaiheessa näyttää sopivalta mainita jotakin  Liechtensteinista, joka on maailman pienimpiä valtioita ja sijaitsee Reinin rannalla Sveitsin ja Itävallan välissä. Liechtensteinilaiset kutsuvat maataan mielellään nimellä Ländle (pieni maa), mikä onkin sopiva nimi, kun ottaa huomioon, että se on vain 27 kilometriä pitkä ja keskimäärin alle 6 kilometriä leveä maa. Useimmat sen 27076 asukkaasta saavat nauttia elämästä maaseudulla vailla kaupunkielämän paineita. Pääkaupungissa Vaduzissa on vain 4927 asukasta keskellä kauniita alppeja.

Sveitsin julistajilla on ollut vastuunaan antaa Raamatun totuuden valon loistaa tässä katolisessa linnoituksessa. 1920-luvulla jotkut Rorschachista olleet veljet saivat osakseen väkivaltaista vastustusta saarnatessaan Liechtensteinissa. Heidät pidätettiin ja karkotettiin maasta. Mutta Markuksen 13:10:ssä olevan Jeesuksen ennustuksen mukaisesti Louis Meyer, entinen pelastusarmeijan upseeri, joka oli ottanut totuuden vastaan vuonna 1923, halusi innokkaasti kantaa vastuunsa siitä, että Liechtensteinissa asuvilla lampaankaltaisilla ihmisillä olisi tilaisuus kuulla totuus. ”Kerran yritimme tavoittaa jokaisen huonekunnan lähettämällä kirjasen”, hän muisteli. ”Viranomaiset yrittivät haastaa ’tuntemattoman lähettäjän’ oikeuteen, mutta he eivät onnistuneet siinä, koska Sveitsin postilaitos kieltäytyi ilmoittamasta lähettäjän nimeä.”

Neuvoteltuaan haaratoimiston kanssa veli Meyer järjesti yksipäiväisen konventin hotelli Rosengarteniin Ragaziin, lähelle Liechtensteinin rajaa. Aamupäivä omistettiin talosta-taloon-saarnaamiseen. Beetelin palvelusosaston ja lakiosaston vastuulliset veljet olivat paikalla varmuuden vuoksi. Palvelusohjeet olivat selvät: Esittäkää lyhyt  todistus, antakaa jokin julkaisu, tehkää muistiinpanot kiinnostuneista ja lähtekää. Jos joudutte tekemisiin poliisin kanssa, soittakaa heti hotelliin.

Veli Meyer kertoo: ”Ensin kaikki näytti sujuvan hyvin. Mutta Liechtensteinissa saarnanneita julistajia ei ilmaantunut päiväaterialle! Sitten tuli puhelinsoitto: ’Kaikki on pidätetty ja takuiksi vaaditaan huomattavaa rahasummaa.’ He olivat pidätettyinä bussissaan hallituksen rakennuksen edessä ja lauloivat lauluja ’Siionin laulukirjasta’. Viranomaiset eivät voineet kieltää sitä, mutta se hermostutti heitä suuresti, sillä se herätti ympärillä olleiden ihmisten huomion.”

Seuran lakiosastosta olleen veljen puututtua asiaan julistajat lopulta vapautettiin ilman takuita. He uskoivat, että heidän laulamisensa oli myös osaltaan vaikuttanut siihen, että heidät vapautettiin.

UNOHTUMATTOMIEN SANOMIEN LEVITTÄMINEN

Pitkään Jehovan todistajina toimineilla on vuosien mittaan ollut etu levittää monia unohtumattomia sanomia sveitsiläiselle yleisölle. Yksi niistä oli esitelmä ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Kuulijoita saapui suurin joukoin. Nykyäänkin iäkkäät ihmiset, joille todistamme, muistavat tuon puheen nimen! Jotkut ovat piloillaan hieman muuttaneet sen saksankielistä nimeä jättämällä kirjaimet st pois sanasta sterben (’kuolla’), niin että puheen nimi kuuluu ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät koskaan saa perintöä” (saksaksi erben). Mutta tärkeintä on se, että ihmiset muistavat sanoman.

Muistettava oli myös traktaattiin Syytös väärää kristillisyyttä vastaan sisältynyt sanoma. Tuon  traktaatin levitys 1920-luvun puolivälissä oli jännittävää työtä. Zürichin seurakunnan oli määrä käydä läpi eräs alue katolisesta Schwyzin kantonista. Muuan peloton veli, Gottfried Honegger, päätti levittää traktaatit kirkon edessä messun jälkeen, mutta toiset veljet puhuivat hänelle järkeä ja sanoivat: ”Se olisi mieletöntä. Joudut suuriin vaikeuksiin, jos ärsytät heitä niin uhkarohkeasti.”

Silloin veli Honegger luopui tuosta suunnitelmasta, mutta hän toimi silti rohkeasti. Kun kirkonmenot olivat päättyneet ja kaikki miehet olivat menneet majataloihin jokasunnuntaiselle ryypylleen, hän kulki majatalosta majataloon ja pöydästä pöytään ja ojensi nopeasti traktaatin jokaiselle miehelle. Kun he huomasivat, mistä oli oikein kysymys, nousi melkoinen meteli, ja hän vetäytyi viisaasti rautatieaseman odotushuoneeseen, kunnes tilanne rauhoittui.

Jules Feller muistaa, millaisiin ponnisteluihin ryhdyttiin tuon traktaatin levittämiseksi. Hän muistelee: ”Me viisi Beetel-perheeseen kuuluvaa veljeä päätimme käydä läpi erään vuorten keskellä  olevan laakson, Gomsin, tätä traktaattia levittäen. Koska me kaikki olimme harjaantuneita pyöräilijöitä, päätimme tehdä matkan polkupyörällä, mutta se veisi kaksi päivää. Siksi lähdimme matkaan varhain eräänä lauantaiaamuna toukokuun lopussa. Kaikki sujui hyvin, kunnes saavuimme erääseen vuoristosolaan, jossa oli vielä paljon lunta. Sellaista estettä emme olleet odottaneet kohtaavamme!”

Mitä he siis tekivät? Palasivatko he? Eivät. Hän kertoo: ”Nostimme rohkeasti polkupyörämme lasteineen harteillemme ja aloimme kiivetä polveilevaa reittiä edessä olevaa jyrkkää rinnettä pitkin. Se oli kuitenkin paljon vaikeampaa kuin olimme kuvitelleet ja sitä paitsi vaarallista. Lisäksi koska yhdellä veljistä ei ollut kunnollisia kenkiä, hän liukasteli jäätyneellä lumella ja kulki enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Hän masentui siinä määrin, että halusi jättää matkan sikseen.”

 Muut neljä veljeä tarjoutuivat auttamaan häntä tavaroiden kuljettamisessa, ja lopulta, kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen ja ukkossateen kasteltua heidät likomäriksi, he saapuivat ensimmäiseen kylään solan toisella puolella. Siellä he vahvistivat itseään aterialla ja muutaman tunnin unella. Veli Feller jatkaa:

”Seuraavana aamuna kello kolme aloimme työntää traktaatteja ovien alta tai panna niitä postilaatikoihin. Myöhemmin kun ihmiset heräsivät, annoimme niitä heille henkilökohtaisesti. Jotkut suuttuivat kovasti ja repivät traktaatit palasiksi. Me jatkoimme kuitenkin tyynesti tämän läpeensä katolisen alueen 20 kylän käymistä.”

KANSAINLIITON RAKENNUKSESSA TODISTAMINEN

Haaratoimistonvalvoja Martin C. Harbeck oli dynaaminen henkilö, joka kykeni esittämään totuutta miellyttävästi korkeassakin asemassa oleville. Hän hankki itselleen lehtimieskortin päästäkseen eräisiin Kansainliiton Genevessä pidettyihin istuntoihin. Hän näki paljon vaivaa päästäkseen näiden miesten puheille ja onnistuikin antamaan kirjallisuutta Englannista tulleelle Anthony Edenille, saksalaiselle valtiomiehelle Gustav Stresemannille ja venäläiselle Maksim Litvinoville – jotka kaikki edustivat omaa maataan Kansainliitossa. Näin heidän huomionsa kiinnitettiin siihen välineeseen, joka todella yhdistää kansakuntien ihmiset rauhassa ja oikeudenmukaisuudessa – Kristuksen hallitsemaan Jumalan valtakuntaan.

Vuonna 1932 Geneven aseidenriisuntakonferenssin aikana yritettiin jälleen saada yhteyttä vaikutusvaltaisiin ihmisiin ja kansojen johtajiin.  Psalmiin 2:10–12 muinoin kirjoitettujen sanojen mukaisesti heille samoin kuin johtaville papeille lähetettiin kirjanen Valtakunta, maailman toivo sekä kortti, jossa heitä kehotettiin kiinnittämään erityistä huomiota tähän sanomaan. Näin annettiin todistus 292:lle maailman poliittisesti vaikutusvaltaiselle henkilölle.

ROTAATIOPAINOKONE NEUVOSTOLIITTOON?

Saksassa oli Hitler astunut valtaan vuonna 1933, ja Jehovan todistajien työ kiellettiin siellä pian. Veli Harbeck meni huolehtimaan Seuran Magdeburgin kiinteistöstä. Hänet kuitenkin pidätettiin; kymmenen päivän kuluttua hänet vapautettiin sillä ehdolla, että hän lähtee heti maasta.

Sitten eräs veli matkusti Brooklynista New Yorkista Saksaan ja yritti saada takavarikoidun rotaatiopainokoneen ulos Saksasta ja lähetetyksi Neuvostoliittoon. Seuran tarkoitus oli edistää Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista tuossa maassa. Mutta neuvostoviranomaiset olivat sitä mieltä, että heidän kansalaisensa tarvitsivat pikemminkin kenkiä kuin Raamattuja, ja siksi Magdeburgin rotaatiopainokone lähetettiin lopulta Berniin, jossa se palveli hyvin, kunnes se voitiin lähettää takaisin Saksaan muutamia vuosia sodan jälkeen.

GRAMOFONITYÖ

Vuonna 1934 aloitettiin uusi Valtakunnan saarnaamistyön piirre gramofonien avulla. Julistajilla oli tapana sanoa puhuteltaville, että heillä oli viisi minuuttia kestävä raamatullinen saarna, jonka he halusivat soittaa levyltä. Yleensä vastaus oli: ”Mutta meillä ei ole gramofonia!” Kun julistaja  näytti laitetta, joka hänellä oli mukanaan, uteliaisuus pääsi voitolle useimmissa puhuteltavissa, ja he suostuivat kuuntelemaan. Näin herätettiin paljon kiinnostusta ja levitettiin paljon kirjallisuutta.

Gramofonin kanssa työskenteleminen oli suhteellisen helppoa. Koululapsetkin pystyivät siihen. Ruth Bosshard (joka on nyt Beetelissä) muistelee, että hänellä oli tapana 13–14-vuotiaana mennä koulusta päästyään iltapäivisin hänelle määrätylle alueelle ja soittaa levyjä eräille naisille, jotka ottivat hänet mielellään vastaan. Ainakin yksi noista naisista vihki lopulta elämänsä Jumalalle tämän nuoren todistajan suureksi iloksi.

Joskus syntyi epätavallisia tilanteita. Heinrich Heuberger muisteli: ”Kerran eräs kuusihenkinen perhe antoi minun soittaa levytetyn raamatullisen puheen. He kaikki olivat kokoontuneet olohuoneeseen, mutta levyn soidessa yksi toisensa perään lähti hiljaa pois, niin että viiden minuutin saarnan lopussa olin aivan yksin. Mitä voisin tehdä? Pakkasin gramofonini, huusin ’Auf Wiedersehen!’ (’Näkemiin’) ja menin tieheni.”

Uusien ajatusten juurruttaminen näiden perinteiden kahlehtimien ihmisten mieleen vaati kärsivällisyyttä ja toistuvia käyntejä.

’MEIDÄN JUMALAMME EI OLE EPÄJÄRJESTYKSEN JUMALA’

Baselissa asuneella Erwin Sanerilla oli tapana sanoa näin ja osoittaa kelloa, kun joku lapsi saapui myöhästyneenä seurakunnan pyhäkouluun. – 1. Kor. 14:33.

Pidettiinkö täällä pyhäkoulua? Pidettiin tosiaan. Jonkin aikaa meillä oli 13–25-vuotiaiden nuorten erillinen ryhmä, ja sitä nuoremmille pidettiin pyhäkoulua, joka perustui julkaisuun ”Tie  paratiisiin” (engl. The Way to Paradise, toimitettu 1924 ja ”omistanut nuorille Pyhän Raamatun tutkimiseen” W. E. Van Amburgh). Seurakuntien aikuiset jäsenet opettivat vuoron perään lapsia sunnuntaiaamuisin. Thalwilista oleva Ulrich Engler kertoi: ”Me lasten vanhemmat menimme sunnuntaisin saarnaamaan, eikä siihen aikaan ollut tapana ottaa lapsia mukaan, emmekä myöskään vieneet heitä illalla kokouksiin. Kun siis Zürichiin perustettiin nuorisoryhmä, olimme iloisia, että myös Thalwilin seurakunnan lapset kutsuttiin sinne.”

”Jehovan nuorten” seuralla oli oma sihteerintoimistonsakin Bernissä. Siellä toimitettiin erikoislehteä nimeltä ”Jehovan nuoret”, ja sitä painettiin Seuran painokoneilla. Veli Rutherford oli kirjoittanut ensimmäisen numeron esipuheen. Nämä nuoret pitivät kokouksia ja osallistuivat toimeliaasti todistustyöhön. He esittivät myös raamatullisia näytelmiä nuorempia varten järjestetyissä suurissa kokoontumisissa. Tämä oli kuitenkin todellisuudessa järjestö järjestön sisällä. Raamattu osoittaa Jehovan järjestäneen muinaisessa Israelissa niin, että aikuiset ja lapset kokoontuivat yhdessä saamaan opetusta. (5. Moos. 31:12) Kun opimme ymmärtämään tämän selvemmin, nämä nuoria varten tehdyt erikoisjärjestelyt lopetettiin. Se tapahtui vuonna 1936 veli Rutherfordin vierailun aikaan.

PONNISTELUJA VALON SAAMISEKSI LOISTAMAAN ITALIASSA

Keski-Euroopan toimisto oli kiinnostunut Italiasta. Diktaattori Mussolini oli noussut siellä valtaan, ja Jehovan palvelijoiden työ oli kielletty. Italiassa oli hyvin vähän veljiä, ja fasistipoliisi  valvoi heitä tiukasti. Kirjasta Valtakunta, maailman toivo oli kuitenkin painettu salaa 500000 kappaletta Milanossa, ja ne odottivat levitystä.

Siksi suunniteltiin niin, että jotkut sveitsiläiset veljet, jotka olivat halukkaita ottamaan riskin, matkustaisivat Pohjois-Italiaan ja levittämällä nopeasti nämä kirjaset antaisivat valon loistaa kansalle, joka istui pimeydessä. Baselista oleva Alfred Gallmann kuului niihin, jotka osallistuivat iloiten tähän työhön. Hän kertoo:

”Matkustimme muutamien muiden veljien ja sisarten kanssa Milanoon, jossa saimme ohjeita. Rynnistys oli järjestetty hyvin. Työskentelimme kaksittain; kullakin parilla oli 50000 kirjasta levitettävänä, ja ne oli jo lähetetty asianomaisiin kaupunkeihin. Meidän oli toverini kanssa määrä käydä Veronan, Vicenzan ja Venetsian kaupungit. Työ piti tehdä nopeasti, jotteivät papit valittaisi siitä eikä poliisi takavarikoisi kirjasia.

”Saavuttuamme etsimme nuoria poikia, jotka opastaisivat meidät meille kullekin määrätyille kaduille ja kujille. Pienestä maksusta he olivat halukkaita auttamaan meitä kirjasten panemisessa postilaatikoihin. Nämä pojat nauttivat suunnattomasti tästä oudosta työstä, eikä heitä lainkaan huolettanut se, mistä oikein oli kysymys.”

Saatiinko rynnistys loppuun ilman välikohtauksia? Melkein. Poliisi pysähdytti jotkut veljet, mutta näiden selitettyä jotain vähäisellä italian kielen taidollaan he saivat mennä matkaansa. Viikon loputtua he kaikki tapasivat jälleen Milanossa ja iloitsivat siitä, mitä oli saatu aikaan. Ainakin joidenkuiden Italian suunnattomaan väestöön kuuluvien huomio oli kiinnitetty vapauden ja vanhurskauden ainoaan toivoon, Jumalan valtakuntaan.

 HENGELLISEN RAVINNON SAAMINEN NATSI-SAKSAAN

Yksi Keski-Euroopan toimiston tehtävistä oli pitää yhteyttä vainoa kärsiviin veljiin. Vaikka Saksa ei ollutkaan tämän toimiston alaisuudessa, Bernin veljet ponnistelivat kovasti toimittaakseen Saksassa oleville kipeästi kaivattua hengellistä ravintoa.

Siinä tarkoituksessa toimisto lähetti Vartiotornin kirjoitusten koneellakirjoitettuja kappaleita Baselissa toimivalle valvojalle, Karl Kaltille. Hän muisteli: ”Tehtäväni oli pyytää jotakuta luotettavaa veljeä tai sisarta kirjoittamaan koneella noin 30 jäljennöstä näistä kirjoituksista ohuelle paperille tiettyyn päivään mennessä. Meillä oli tapana työskennellä joka ilta keskiyöhön saakka.”

Miten tämä aineisto sitten saatiin Saksan veljille? Baselin kaupunki sijaitsi lähellä rajaa, ja noina sotaa edeltäneinä vuosina rajan yli kulki vielä paljon liikennettä. Silloin tällöin matkustajat kuitenkin tutkittiin perusteellisesti. Veli Kalt jatkoi:

”Luotetut henkilöt Saksasta noutivat nuo kappaleet kotoani ja veivät ne rajan yli joko kengissään, kengänpohjien välissä tai vaatteissaan kuljettaen ne turvallisesti määränpäähänsä. Usein he vaaransivat näin oman nahkansa.” Tuo hengellinen ravinto ei kulkeutunut ainoastaan niille todistajille, joilla oli vapaus liikkua, vaan myös keskitysleireissä oleville.

SAKSAN TODISTAJIA KOHTAAN OSOITETTU MYÖTÄTUNTO

Saksan veljet toimivat äärimmäisen paineen alaisena, ja heidän palvelijatoverinsa eri puolilla maailmaa tunsivat myötätuntoa heitä kohtaan. Oli  niin kuin apostoli Paavali kirjoitti: ”Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki toiset jäsenet kärsivät sen kanssa.” (1. Kor. 12:26) Tätä tähdensi se, mitä tapahtui kaikkien seurakuntien kokoontuessa erikoistilaisuuteen sunnuntaina 7. lokakuuta 1934 kello 9.00. Siihen aikaan oli määrä avata eräs suljettu kirjekuori. Siinä oli Hitlerin hallitukselle lähetettävän sähkeen teksti, joka kuului seuraavasti:

”Hitlerin hallitus, Berliini, Saksa. Teidän väkivaltainen tapanne suhtautua Jehovan todistajiin pöyristyttää kaikkia maailman hyväntahtoisia ihmisiä ja häpäisee Jumalan nimeä. Lakatkaa vainoamasta Jehovan todistajia, tai muuten Jumala hävittää Teidät ja Teidän kansallispuolueenne.”

Tämä sähke lähetettiin samana päivänä 50:ssä eri maassa toimivista seurakunnista, myös Saksan seurakunnista. Kuvittele, miten suuri määrä sähkeitä saapui Berliiniin tuona päivänä! Se ei ollut ainoastaan varoitus Hitlerille ja hänen puolueelleen; se oli myös osoitus Jehovan todistajien ykseydestä ja yhteishengestä kautta maailman. Mitä tulee lopputulokseen, niin Hitlerin ja hänen poliittisen puolueensa kohtalo tunnetaan hyvin.

”RISTIRETKI KRISTILLISYYTTÄ VASTAAN”

Suuren yleisön huomion kiinnittämiseksi siihen, miten Jehovan todistajat vastustivat natsien hirmutekoja, Seuran Brooklynin toimisto hyväksyi kirjan Kreuzzug gegen das Christentum (Ristiretki kristillisyyttä vastaan) julkaisemisen. Tuo kirja kuvaili yksityiskohtaisesti Jehovan todistajien ohdakkeista polkua natsi-Saksassa. Siinä oli yli sadan veljen ja sisaren kokemukset, ja se oli ennen kaikkea todistus siitä, että miehet ja naiset taistelivat, kärsivät ja kuolivat natsi-Saksassa uskonsa takia. Kirjan julkaisija oli Zürichissä sijaitseva  Europa-Verlag, eräs ei-uskonnollinen kustannusyhtiö, ja se asetettiin näytteille kirjakaupoissa ja lehtikojuissa. Se käännettiin ranskaksi ja puolaksi, mutta ei englanniksi.

Tunnettu kirjailija tri Thomas Mann mainitsi Seuralle osoittamassaan kirjeessä: ”– – te olette tehneet velvollisuutenne julkaistessanne tämän kirjan avoimesti, ja minusta mikään ei näytä siinä määrin vetoavan maailman omaantuntoon kuin tämä julkaisu”. Eräs protestanttipappi, Th. Bruppacher, mainitsi eräälle sveitsiläiselle sanomalehdelle 19. elokuuta 1938: ”Tulevan kirkkohistorian täytyy jonakin päivänä myöntää, etteivät suuret kirkot, vaan lahkojen monet parjatut ja pilkatut yksilöt seisoivat etumaisina natsidemonin raivoa vastaan ja uskalsivat vastustaa sitä uskonsa perusteella. He kärsivät ja vuodattavat vertaan, koska he ’Jehovan todistajina’ ja Kristuksen valtakunnan jäsenehdokkaina kieltäytyvät palvomasta Hitleriä ja hakaristiä, esittämästä Hitler-tervehdystä ja osallistumasta pakollisiin vaaleihin.”

TURVAPAIKKA PAKOLAISTIENRAIVAAJILLE

Vuonna 1936 Seura hankki läheltä Steffisburgia Thunia ”Bärenmoos”-maatilan, jossa valmistettiin Beetel-perheelle terveellistä ruokaa mahdollisimman huokealla. Kaksi vuotta myöhemmin ostettiin lähellä Neuchâtelia sijainnut toinenkin maatila, nimeltä Chanélaz. Tienraivaajat, joiden oli pakko lähteä ulkomaiselta alueeltaan ja jotka eivät voineet palata kotimaahansa, löysivät turvapaikan näiltä maatiloilta. Sitä tarvitsivat varsinkin ne saksalaiset tienraivaajat, jotka olivat palvelleet Balkanin valtioissa. Yli 30 veljeä ja sisarta työskenteli näillä maatiloilla maatyöläisinä, eivätkä  Sveitsin viranomaiset muunlaiseen työhön antaneet oleskelulupaakaan.

Yksi Bärenmoosissa palvellut veli oli Heinrich Dwenger. Hän syntyi Saksassa vuonna 1887, ja hänet kastettiin vuonna 1909 Barmenissa hänen vieraillessaan siellä sijainneessa haaratoimistossa. Heti siinä paikassa hänet kutsuttiin kokoajanpalvelukseen. Hänen ei ollut helppo tehdä päätöstä, koska hänen vanhempansa eivät olleet totuudessa ja heillä oli suuria odotuksia poikansa työpaikan suhteen. Hän astui kuitenkin kokoajanpalvelukseen lokakuussa 1910 ja palveli ensin haaratoimistossa Barmenissa ja sitten Magdeburgissa. Myöhemmin hän hoiti vaikeita tehtäviä Puolassa, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa. Saksan Gestapon yrittäessä päästä hänen jäljilleen hän suuntasi lopulta matkansa Seuran ohjeiden mukaisesti Sveitsiin. Hän palveli Bärenmoosissa maatyöläisenä ja huolehti mielellään sioista. Myöhempinä vuosinaan hän palveli Sveitsin haaratoimiston lehtitilausosastossa.

 Muistellessaan elämäänsä Jehovan palveluksessa veli Dwenger sanoi: ”Olen hyvin onnellinen siitä, että suhtauduin vakavasti raamatulliseen vastuuseen saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Olen käyttänyt monia vuosia palvellen eri maiden Beetel-kodeissa, joissa minun asiani ei ole ollut valita itselleni mieluista työtä, vaan pikemminkin suorittaa minulle määrätyt tehtävät. Olen hyvin onnellinen siitä, että olen aina pyrkinyt noudattamaan Jehovan ohjeita, jotka ovat tulleet hänen maallisen järjestönsä välityksellä, ja huolehtimaan uskollisesti näistä tehtävistä. Tottelevaisuus on tosiaan tuottanut runsaita siunauksia.”

30. tammikuuta 1983, 96-vuotiaana, veli Dwenger päätti maallisen vaelluksensa. Useiden sekä Sveitsissä että muualla asuvien veljien ja sisarten muistoissa Heinrich Dwenger säilyy vaatimattomuuden, nöyryyden ja kuuliaisuuden esimerkkinä – jäljiteltävänä esimerkkinä.

Työskennellessään tilapäisesti Chanélazin maatilalla Oskar Hoffmann ja hänen vaimonsa Anni nauttivat erityisesti Adolf Weberin seurasta. Tämä oli aloittanut hyvän uutisen saarnaamisen Sveitsissä vuonna 1900. Hän oli nähnyt monien aloittavan lupaavasti Jehovan palveluksen, mutta sitten kääntyvän taaksejääneisiin asioihin. Vaikka jotkut olivat antautuneet itsetietoisuuden valtaan, veli Weber oli jatkanut uskollisesti ja nöyrästi Jehovan palvelemista. Hän oli ikääntynyt ja sairasteli, ja siksi hän vietti talvikuukaudet maatilalla. Hänen vaatimattomuutensa, luja uskonsa ja innokas palveluksensa tekivät syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka tunsivat hänet. Lopulta hän 85-vuotiaana päätti maallisen vaelluksensa helmikuussa 1948.

 HYÖKKÄYS KATOLISEEN LINNOITUKSEEN

Vuonna 1922, veli Rutherfordin vierailun yhteydessä, oli päätetty yrittää järjestää esitelmä Luzerniin, joka oli katolisuuden linnoitus. Veljet olivat onnistuneet löytämään paikan, johon mahtui 850 henkeä, ja sali oli täynnä viimeistä sijaa myöten. Yleisö oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti, eikä ainoakaan ihminen ollut lähtenyt salista ennen loppua. Kuulijat olivat osoittaneet hyväksyntänsä pitkin ja toistuvin kättentaputuksin, joilla veli Rutherfordia oli vaadittu palaamaan puhujakorokkeelle. Sieltä hän oli jättänyt jäähyväiset kuulijoille huutamalla: ”Auf Wiedersehen!” (’Näkemiin’).

Hän piti lupauksensa. Luzerniin järjestettiin kansainvälinen konventti, joka oli määrä pitää 4.–7. syyskuuta 1936. Veljiä tuli melkein kaikista Euroopan maista, joitakuita jopa natsi-Saksasta, vaikka he vaaransivatkin samalla henkensä ja vapautensa. Itse asiassa natsien asiamiehet valokuvasivat salaa Saksasta konventtiin tulleita, ja veljiä pidätettiin heti heidän palattuaan kotiin.

Veli Rutherfordin oli määrä pitää laajalti mainostettu puhe aiheesta ”Harmagedon – Kaikkivaltiaan Jumalan taistelu”. Luzernin kantonin viranomaiset kielsivät kuitenkin viime hetkellä yleisöä saapumasta tilaisuuteen. Veljet saattoivat kuulla sen, mutta poliisi esti noin 2000 muun joukkoa tulemasta saliin. Veljet olivat kuitenkin päättäneet, että yleisö saisi tietää tuon sanoman. He olivat löytäneet kirjapainon, joka oli halukas painamaan aineiston kuudessa tunnissa; sen ansiosta puheen sisältö voitiin levittää kaikille, joita estettiin tulemasta saliin. Näin Luzernin kaupungin asukkaille annettiin pitempään säilynyt todistus  kiellon takana olleiden pappien suureksi tyrmistykseksi.

Kun tämä kokoontumisvapauden tukahduttaminen tuli yleiseen tietoon, monet ilmaisivat Sveitsin lehdistössä paheksuntansa. Baselissa ilmestyvä National-Zeitung kysyi erään pitkän kirjoituksen lopussa: ”Mihin kaikkoaa vapaus, josta me olemme olleet niin ylpeitä?”

PAPPIEN TOIMET KÄÄNTYVÄT HEITÄ ITSEÄÄN VASTAAN

Veli Rutherford, joka oli rohkea ja suorasukainen mies, esitti seuraavana päivänä konventtilaisille päätöksen. Siinä sanottiin muun muassa: ”Me esitämme nyt Saksan hallitsijoille ja roomalaiskatoliselle papistolle ja kaikille näiden kaltaisille järjestöille, jotka julmasti vainoavat Kristuksen Jeesuksen uskollisia tosi seuraajia, että Jumalan näille julistama kohtalo on täydellinen tuho. (Psalmi 145:20)” Jäljennös tästä päätöksestä lähetettiin kirjattuna kirjeenä sekä paaville että Hitlerille.

Mutta siinä ei ollut kaikki. Konventin viimeisenä päivänä noin tuhat todistajaa levitti Luzernissa ja sen ympäristössä yli 10000 kappaletta kirjasta Valinta: rikkaudet vai turmio? Jotkut julistajat pidätettiin, ja heidän kirjallisuutensa takavarikoitiin. Useat sanomalehdet arvostelivat viranomaisten toimia, mutta todellisuudessa näin annettiin paljon laajakantoisempi todistus. Sen lisäksi valmistettiin Kultaisen Ajan erikoisnumero, joka sisälsi kaikki tosiasiat tästä konventista.

Tässä näet tuon lehden etusivun, jossa näkyy pylvään päässä oleva papin musta hattu ja takana Luzernin siluettikuva! Kuvan alla lukee ”Der neue Gesslerhut” (”Uusi Gesslerin hattu”). Kuka  tämä Gessler oli? Friedrich von Schillerin näytelmä Wilhelm Tell kuvaa Gesslerin sortavaksi maavoudiksi, joka yritti lannistaa Luzernjärven ympäristössä asuvat, vapautta rakastavat ihmiset 1200-luvulla. Hänen sanotaan asettaneen hattunsa pylvään päähän ja pakottaneen ihmiset kumartamaan sitä kunnioituksen ja alamaisuuden osoitukseksi. Tämän Kultaisen Ajan erikoisnumeron kannessa oli siis kuvattuna itsevaltiuden vertauskuva – Gesslerin hattu –, joka viittasi tuossa tilaisuudessa pappien yllytyksestä tapahtuneeseen puhevapauden tukahduttamiseen.

Tätä numeroa painettiin 100000 kappaletta, ja niistä 20000 lähetettiin maksutta kaikkiin Luzernin ja sen ympäristön perheisiin. Kävi tarpeelliseksi painaa 18000 kappaletta lisää, ja nekin levitettiin muutamassa päivässä. Vielä nykyäänkin tuo Luzernissa vuonna 1936 pidetty konventti on monien muistoissa!

Yksi, jonka huomion tuo Kultaisen Ajan erikoisnumero herätti, oli Edouard Zysset, joka asui  Bernissä. Hän otti yhteyttä Seuran toimistoon, ja käytyään vilkkaan keskustelun vastaavan toimittajan, veli Zürcherin, kanssa hän lähti nippu julkaisuja kainalossaan. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1940, sekä hän että hänen vaimonsa Yvonne kastettiin. Varsinkin siitä lähtien he molemmat ovat olleet suureksi avuksi Seuralle julkaisujen korjausluvussa ja ranskankielisen Raamatun hakemistomme valmistuksessa samoin kuin ranskankielisten seurakuntien lujittamisessa. Kaksi eri kertaa he palvelivat Beetel-perheen jäseninä.

OIKEUSTAISTELUJA 1930-LUVULLA

Sveitsi tunnetaan ympäri maailman yhtenä vanhimmista demokratioista. Historioitsijat ylistävät sitä taistelua, jonka Valaliiton perustajat kävivät vapautuakseen vieraan vallan alaisuudesta, ja sveitsiläiset ovat ylpeitä perustuslaistaan, joka takaa muun muassa uskonnon- ja omantunnonvapauden. Sitäkin yllättävämpää siksi oli, että tuomioistuimissa jouduttiin käymään kiihkeä taistelu sen ’puolustamiseksi ja laillisesti vahvistamiseksi’, että meillä on oikeus saarnata talosta taloon suusanallisesti ja painotuotteiden välityksellä. (Fil. 1:7) Tämä taistelu kesti melkein 30 vuotta. Yksistään vuonna 1935 jouduimme selvittämään 111 oikeustapausta, ja noin puolet niistä ratkaistiin meidän hyväksemme.

Miksi tätä taistelua käytiin, ja kuka oli kaikkien näiden Jumalan valtakunnan julistajille aiheutettujen vaikeuksien takana? ”Suuren Babylonin” johtavat edustajat, joita Jehovan todistajien lisääntynyt toiminta harmitti. Jooelin ja Ilmestyskirjan ennustuksissa kuvailtu vertauskuvallinen heinäsirkkavitsaus oli kohdannut heitä, ja he tunsivat tuomiosanoman piinaavan heitä.

 Esimerkiksi kirjanen Pelastus Valtakuntaan sai erään katolisen papin julistamaan: ”Tämä julkaisu sisältää paljon Raamatun vääristelyjä, järjettömyyksiä ja karkeita kunnianloukkauksia, joiden tarkoitus on johtaa ihmiset harhaan, ja ne vetoavat alhaisella tavalla ihmisten aistillisiin taipumuksiin. Tulisiko meidän katolilaisina suvaita sellaista menettelyä? On varmasti laillisia keinoja, joilla nämä halpamaiset tyypit ja kansankiihottajat tehdään vaarattomiksi. Eikö meidän tulisi käyttää valtaamme? Me pyydämme asianomaisia viranomaisia kiireesti ryhtymään ankariin toimiin näitä pahansuopia raamatuntutkijoita vastaan ja antamaan heille sen, minkä he ansaitsevat.”

HE TODELLA KÄYTTIVÄT VALTAANSA

Seuraukset siitä, että papit painostivat jatkuvasti viranomaisia, alkoivat tuntua. Paikallisten pappien kiihotuksesta poliisit pidättivät tuon tuostakin julistajia näiden osallistuessa kenttäpalvelukseen. Syytökset koskivat eri asioita: julkaisujemme jyrkät sanat tai kuvat olivat loukanneet ihmisten uskonnollisia tunteita, todistajien väitettiin häirinneen kirkon rauhaa tai rikkoneen sunnuntain lepoa koskevia lakeja. Usein meitä syytettiin myös luvattomasta kaupustelusta.

Luzernin kantonissa kiellettiin Valo-julkaisun ensimmäinen kirja joidenkin sen kuvien vuoksi. Toisessa katolisessa kantonissa, Fribourgissa, joitakuita julistajia syytettiin oikeudessa siitä, että he olivat esittäneet törkeää kritiikkiä katolista kirkkoa vastaan levittämällä Vapautus-kirjaa, ja me hävisimme jutun. Graubündenin kantoni kielsi kaiken kirjallisuutemme levittämisen, ja Zugin katolinen kantoni kielsi Jehovan todistajien ”rauhaahäiritsevän  toiminnan”. Niinpä Luzernin kantonin hallitus noudatti muiden kantonien esimerkkiä.

Näissä ja kymmenissä muissa tapauksissa asetimme kyseenalaiseksi meitä vastaan kohdistuneiden toimenpiteiden laillisuuden. Tämän vuoksi jouduimme taistelemaan tuomioistuimissa, joskus aina liittovaltion korkeimpaan oikeuteen saakka. Saimme kokea tappioita, mutta iloitsimme myös voitoista. Jehova tuki kansaansa, ja oli uskoa vahvistavaa nähdä, miten julistajat osallistuivat tähän taisteluun totuuden saarnaamisvapauden puolesta. He osallistuivat jatkuvasti kenttäpalvelukseen, vaikka joillakin alueilla pidätetyksi joutuminen oli melko varmaa.

VIHOLLISEN TAVOITE: TÄYDELLINEN KIELTO

Sanat: ”On aika lopettaa raamatuntutkijoiden eli Jehovan todistajien toiminta” esiintyivät usein, varsinkin katolisessa lehdistössä. Se, että Jehovan todistajat oli kielletty natsi-Saksassa, rohkaisi Sveitsissä olevia vihollisiamme pyrkimään samaan tavoitteeseen. Panettelu ja vääristely olivat heidän aseitaan.

Yksi voimakas väline oli kaikille viranomaisille ja sanomalehden toimittajille kuukausittain lähetetty tiedotuslehti Swiss Press Correspondence. Sillä oli läheiset yhteydet Sankt Gallenissa vuonna 1931 perustettuun ”Kirkon ja paavin seuraan”. Tämä lehti yritti hyvin innokkaasti saada Jehovan todistajat näyttämään erittäin epäilyttävältä järjestöltä, joka suhtautuu vihamielisesti valtioon ja kannattaa ajatusta juutalaisesta maailmanhallituksesta. Yrittäessään tukahduttaa työmme ja kirjallisuutemme levityksen se sanoi:  ”Tämä mutainen tulva, joka lähtee Bernistä ja hautaa alleen kaikki Euroopan maat, asettaa meille Sveitsin katolilaisille velvollisuuden huolehtia siitä, että sen [Sveitsin] päätoimisto lakkautetaan. Me emme voi suvaita sitä, että suurenmoista maatamme käytetään väärin petollisen bolševistisen kiihotuksen pesäpaikkana.” Mikä järjetön väite!

Tämän lehden päätoimittaja, herra Toedtli, käynnisti oikeustoimet Seuran edustajia, Martin C. Harbeckia ja Franz Zürcheriä, vastaan syyttäen heitä ”uskonnon halventamisesta”. Samassa oikeudenkäynnissä oli määrä selvittää, voidaanko Seuran julkaisuja pitää ”roskakirjallisuutena” vai ei. Herra Toedtlin esittämät syytökset perustuivat pitkään lausuntoon, jonka oli esittänyt kansanrintaman jäsen ja juutalaisvastaisen ja kansallissosialistisen propagandakeskuksen johtaja, herra Fleischhauer, Erfurtissa Saksassa. Tämä mies väitti, että raamatuntutkijat olivat naamioituneita kommunisteja, ”jotka yrittävät yhdessä vapaamuurarien ja juutalaisten kanssa kukistaa väkivaltaisesti kaikki kristilliset hallitukset pystyttääkseen kristikunnan raunioille juutalaisen valtakunnan”.

VELI RUTHERFORD ON LÄSNÄ KUULUSTELUISSA

Kun tätä asiaa käsiteltiin Bernin tuomioistuimessa 26. elokuuta 1936, veli Rutherford oli Sveitsissä. Hän esiintyi oikeudessa ja antoi todistuksensa kyseisen kirjallisuuden laatijana. ”Jos syytteissä mainitut julkaisut ovat ’roskakirjallisuutta’, kuten syytetään, niin Kaikkivaltiaan Jumalan sanakin on ’roskakirjallisuutta’”, hän väitti, koska sekä vastalauseita herättäneet vertaukset  että kuvat perustuivat Raamatun kirjojen, Hesekielin, Jeremian ja Ilmestyskirjan, kohtiin. ”On ilmeistä, että lainlaatijoilla ei ole ollut aikomustakaan kieltää Pyhän Raamatun levitystä eikä sen selitysten julkaisemista. Nämä julkaisut kertovat totuuden siihen mitään lisäämättä; ja Herra Jeesus Kristus sanoi: ’Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus.’ (Joh. 17:17)” Näihin sanoihin veli Rutherford lopetti.

Kun oli viiden tunnin ajan esitetty todisteita ja vastatodisteita, oikeuden puheenjohtaja Lehmann tuli siihen tulokseen, että Vartiotorni-seuran virkailijoita, Martin C. Harbeckia ja Franz Zürcheriä, ei voitu syyttää ”roskakirjallisuutta” vastaan olevan lain rikkomisesta eivätkä Seuran Bernin painosta valmistuneet julkaisut olleet halventaneet uskontoa. Vastaajat julistettiin syyttömiksi, ja kantaja määrättiin maksamaan kummallekin vastaajalle 150 Sveitsin frangia heidän oikeuskulujensa peittämiseksi. (Yksi Sveitsin frangi vastasi noin 18:aa nykymarkkaa.)

VETOOMUS YLEMPIIN TUOMIOISTUIMIIN

Katolinen lehdistö yritti joka puolella maata mustata tuota tuomioistuinta ja sanoi sen antaneen ”uskomattoman erheellisen tuomion”. Toedtli vetosi jutussa, ja sitä käsiteltiin uudelleen 28. toukokuuta 1937 Bernin ylioikeudessa. Alemman tuomioistuimen antama tuomio muutettiin, ja Seuran edustajat määrättiin nyt maksamaan 100 Sveitsin frangin sakko ”uskonnon halventamisesta”. Tuo tuomioistuin oli kuitenkin samaa mieltä siitä, ettei Seuraa voitu syyttää ”roskakirjallisuutta” vastaan olevan lain rikkomisesta.

Jo vuoden kuluttua paljastui, ketkä olivat Toedtlin takana olleita kiihottajia, sillä hän joutui  oikeuteen, jossa hänen todettiin syyllistyneen vakoiluun natsi-Saksan hyväksi ja hänet tuomittiin kolmen kuukauden vankeuteen. Hän oli kuitenkin jo paennut, ja hänet tuomittiin poissa olevana.

KIRJASEN VIRALLINEN KIELTO

Vuonna 1939 Euroopan tilanne oli jännittynyt. Sveitsi oli melkein kokonaan totalitaaristen valtojen ympäröimä. Vaikka Sveitsi ei yleensä hyväksynyt niiden ideologioita, viranomaiset halusivat kovasti välttää ärsyttämästä näitä vaarallisia naapureita. Tilanne kävi vielä jännittyneemmäksi, kun Saksan natsijoukot ympäröivät Sveitsiä joka puolelta: lännessä Ranskasta, idässä Itävallasta ja etelässä Italiasta. Sveitsi ja Liechtenstein olivat täysin eristettyinä, kuin saari raivoavalla merellä. Tässä ilmapiirissä Jehovan kansa levitti rohkeasti kirjasta Fascismi vai vapaus, joka esitti seuraavan kysymyksen: ”Onko maata hallitseva vanhurskaudessa Kristus, Jehovan valtaistuimelle noussut Kuningas, vai onko se itsekkäitten, omavaltaisten diktaattorien tehtävä?” Tämä kirjanen leimasi Hitlerin ’Saatanan edustajaksi’ ja paljasti roomalaiskatolisen pappisvallan ’työskentelevän hyvässä sovussa fascistien kanssa’!

Tätä kirjasta levitettiin miljoonia kappaleita Keski-Euroopan toimiston alaisissa maissa. Ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, että Sveitsin valtion virallisen syyttäjän toimisto kielsi liittoneuvoston päätöksen jälkeen tämän kirjasen. Lehdistössä tästä toimenpiteestä silti väiteltiin paljon. Seura vastasi julkaisemalla traktaatin, jota levitettiin kaikkialla Sveitsissä 400000 kappaletta. Seurasi vastustuksen vyöry, ja meitä syytettiin usein kommunistisen propagandan esittämisestä. Moni kokous estettiin tai keskeytettiin katolisella  alueella, mutta Luzernista olevan Josef Dvorakin mukaan ”voidaan sanoa, että aina kun vaikeudet olivat pahimmillaan, seurakunnan sisäpuolella vallitseva henki oli parhaimmillaan”. Ilman Jehovan hengen tukea veljet olisivat voineet väsyä ja hellittää vastarinnastaan vihollisen jatkuvia hyökkäyksiä vastaan. Mutta sen sijaan he halusivat ’ryhtyä ankaraan taisteluun uskon puolesta’, ja heidän luottamuksensa Jehovaan palkittiin. – Juud. 3.

Yksi esimerkki heidän halukkuudestaan kerrotaan Buchsin seurakunnasta Sankt Gallenista. Tällä seurakunnalla oli melkoinen varasto kirjasta Fascismi vai vapaus, joka oli kielletty Sveitsissä. Veljet tulivat siihen tulokseen, että oli parasta levittää nämä kirjaset ulkomailla – naapurimaassa Liechtensteinissa. Koska se on tulliliitossa Sveitsin kanssa, rajalla ei ole mitään tarkastusta. Karl Dangelmeier oli yksi niistä veljistä, jotka käyttivät iltansa tämän kirjasen levittämiseen Liechtensteinissa. Hän kertoo: ”Kuvitelkaa, millaisen hälyn se nostatti ihmisten keskuudessa, varsinkin kun siinä oli kuva paavista Hitlerin ja Mussolinin kanssa! Sanomalehdissä oli närkästystä ilmaisevia kirjoituksia, ja katolinen nuorisoliike oli valmis hyökkäämään kimppuumme, mutta me olimme varovaisia emmekä koskaan pitäneet mukanamme laukkua. Näin onnistuimme saattamaan rynnistyksemme rauhassa päätökseen, ja kirjaset saatiin ihmisten käsiin.”

1939: TOINEN MAAILMANSOTA PUHKEAA!

Sveitsin hallituksen ei ollut helppo taiteilla totalitaaristen valtojen varjossa, jotka ottivat haltuunsa maan toisensa jälkeen. Armeija pantiin liikekannalle vartioimaan rajoja. Pakollinen asevelvollisuus  aiheutti suuria koetuksia miehille, jotka olivat vihkiytyneet yksinomaan Jumalalle. Kristillisen omantuntonsa vuoksi useimmat Jehovan todistajat kieltäytyivät aseellisesta palveluksesta. (Jes. 2:2–4; Room. 6:12–14; 12:1, 2) Siksi melko monet todistajat vietiin sotilastuomioistuimien eteen. Langetetut vankeustuomiot vaihtelivat muutamasta kuukaudesta viiteen vuoteen. Usein kävi niin, että veljien suoritettua vankeustuomion heidät kutsuttiin jälleen armeijaan, ja he joutuivat uudelleen oikeuteen. Toinen tuomio oli aina pitempi kuin ensimmäinen.

Kaikista todistajista, jotka tuomittiin aseistakieltäytymisen vuoksi, geneveläinen Fernand Rivarol oli vankilassa pisimpään. Hän menetti sen vuoksi ansiotyönsä, ja se aiheutti ymmärrettävästi ongelmia hänen vaimolleen ja pienelle tyttärelleen. Mutta Jehova rohkaisi häntä erään vanginvartijan välityksellä, joka oli jo siihen aikaan kiinnostunut totuudesta. Hän käytti työssään kaikki mahdolliset tilanteet lohduttaakseen veli Rivarolia ja kahta muuta hänen kanssaan vangittuna ollutta veljeä sekä fyysisesti että hengellisesti. Näiden Jumalan palvelijoiden luja asenne vaikutti siihen, että tuosta vanginvartijasta, Emile Bolomeystä, tuli innokas veljemme.

Veljiemme omaksuman asenteen vuoksi viranomaiset päättelivät erheellisesti, että Seuran toimet oli suunnattu valtion etuja vastaan, että niillä tahallisesti yllytetään antimilitaristiseen toimintaan. He jopa syyttivät Seuraa kumouksellisesta toiminnasta, mikä oli hyvin epäoikeudenmukaista!

KESKI-EUROOPAN TOIMISTO SULJETAAN

Toisen maailmansodan alkaessa Keski-Euroopan  toimiston työ vaikeutui suuresti, kun maa toisensa jälkeen joutui totalitaarisen vallan alaisuuteen. Kävi hyvin vaikeaksi tai täysin mahdottomaksi pitää yhteyttä veljiin. Keski-Euroopan toimiston työ väheni, ja siksi vuoden 1940 alkukesästä veli Harbeck ja hänen vaimonsa palasivat Yhdysvaltoihin, jossa heidät määrättiin alue- ja kierrostyöhön.

Vastuu Sveitsin työstä siirrettiin nyt Franz Zürcherille, joka oli astunut Beetel-palvelukseen vuonna 1923. Hän oli osallistunut Luomisnäytöksen esittämiseen Belgiassa, Saarin alueella, Nahejoen laaksossa, Reininmaassa, Elsass-Lothringenissa ja tietysti kaikkialla Sveitsissä. Myöhemmin Kultaisen Ajan saksankielisen painoksen toimittaminen oli uskottu hänen huolekseen. Lisäksi hän oli palvelusosaston yhteydessä saanut huolehtia lähes 100 tienraivaajasta, jotka olivat Keski-Euroopan toimiston alaisissa maissa.

Vastuu Sveitsin haaratoimistosta siirtyi veli Zürcherille hyvin vaikeana aikana. Hänen piti luottaa täysin Jehovan ohjaukseen. Vihollistemme tavoitteena oli selvästi Jehovan todistajien työn täydellinen kieltäminen. Katolisessa lehdistössä oli kirjoituksia, joissa Jehovan todistajia syytettiin poliittisista pyrkimyksistä ja valtiolle vihamielisestä toiminnasta. Näissä kirjoituksissa oli sellaisia otsikkoja kuin ”Vakavat raamatuntutkijat – bolševismin tienraivaajia” ja ”Moskovan kannattajia – raamatuntutkijat”.

Tässä ilmapiirissä sotilasviranomaiset katsoivat velvollisuudekseen ryhtyä toimiin. Pian puolenpäivän jälkeen 5. heinäkuuta 1940 autokuormallinen sotilaita miehitti Seuran Bernissä sijaitsevan haaratoimiston ja kirjapainon. Beetel-perheen  käskettiin kokoontua ruokasaliin, ja sen piti pysyä siellä koko perusteellisen etsinnän ajan. Jotkin huoneet suljettiin sinetillä, ja suuria määriä kirjallisuutta takavarikoitiin ja vietiin pois. He etsivät jotakin lausuntoa, joka todistaisi Seuran suoranaisesti yllyttäneen kieltäytymään sotapalveluksesta. Tutkimukset aloitettiin.

VELJIEN KOTEJA TUTKITAAN

Pian sen jälkeen, ennalta sovittuna päivänä määräaikaan, tunkeuduttiin monien valvojien ja julistajien koteihin eri puolilla Sveitsiä, ja ne tutkittiin. Kirjallisuutta takavarikoitiin, ja viranomaiset tekivät kuulusteluista muistiinpanoja.

Emile Walder kertoo: ”Kello seitsemän aamulla ovikello soi asunnossamme Marchwartstrasse 37:ssä Zürich-Wollishofenissa. Kaksi rotevaa miestä, jotka olivat kantonin poliisilaitoksen etsiviä, näytti kotietsintälupansa ja tuli kursailematta sisään. He tarkastivat kaiken ja löysivät laukkuni, jossa oli asiapapereita ja lahjoituksia edellisen illan kokouksesta, koska olin siihen aikaan tilienpalvelija. He tutkivat sen perinpohjaisesti ja takavarikoivat kaiken. Minun piti lähteä heidän  mukaansa pääpoliisiasemalle. Siellä he yrittivät aivopestä minua toivoen saavansa lisää veljien nimiä ja osoitteita. Mutta he eivät onnistuneet. Myöhemmin eräs toinen etsivä lähti mukanani pankkiin, jossa olin työssä, tarkistaakseen, löytyisikö yksityisestä pankkitilistäni mitään sellaista, mistä voitaisiin syyttää Seuraa. Mitään sellaista ei löytynyt.”

SENSUURI SAATETAAN VOIMAAN

Odottamatta tutkimusten tuloksia Sveitsin armeijan esikunta määräsi Vartiotornin sensuurin tarkistettavaksi. Seura ei voinut myöntyä tähän. Miten tämän asiainjärjestelmän sotilaat voisivat sensuroida Jehovalta tulevaa hengellistä ravintoa? Siksi Vartiotornin julkaiseminen keskeytettiin virallisesti. Mutta veljet, joita oli sillä hetkellä toista tuhatta, eivät kärsineet sen vuoksi hengellistä puutetta. He saivat koneella kirjoitettuja ja monistettuja kirjoituksia yksityiseen tutkimiseen, ja niitä kierrätettiin seurakunnissa. Näin he pysyivät jatkuvasti edistyvän valon tasalla.

Kentällä levitettävän kirjallisuuden saamiseksi hankittiin kuitenkin sensuuriviranomaisten lupa painaa Lohdutus-lehteä (aikaisemmin Kultainen Aika) ja kirjasia. Viranomaiset pyysivät alinomaa meitä olemaan varovaisia sananvalinnassamme käsitellessämme maailman tilannetta, ja se kuvasti sitä, miten suuresti he pelkäsivät voimakkaita naapureitaan.

Veli Jules Feller, joka on nyt ollut Beetel-palveluksessa yli 60 vuotta, määrättiin viemään käsikirjoitukset sensuuritoimistoon. ”Yleensä he eivät huomauttaneet teksteistä”, hän muistelee. ”Silloin tällöin he löysivät liian suorasukaisen ilmauksen  ja pyysivät laatimaan sen toisenlaiseen sanamuotoon. Asiat voidaan tietysti sanoa monella tavalla vesittämättä totuutta. Mutta eräänä päivänä sain hyvin vihamielisen vastaanoton. Viranomaiset moittivat Jehovan todistajia, että he vain hyötyvät valtion kustannuksella, mutta eivät halua tehdä mitään sen puolesta, esimerkiksi menemällä sotapalvelukseen. Se oli todellinen hyökkäys.

”Keskustelimme pitkään. Neljä sinä päivänä läsnä ollutta miestä pommitti minua kysymyksillään kaksi tuntia. Koin todella Matteuksen 10:18, 19:ssä olevien Jeesuksen sanojen totuudenmukaisuuden: ’Teitä viedään maaherrojen ja kuninkaittenkin eteen minun tähteni, todistukseksi heille ja kansoille. Mutta – – älkää huolestuko siitä, miten tai mitä teidän on puhuttava, sillä se, mitä teidän on puhuttava, annetaan teille sinä hetkenä.’ Keskustelu koitui totuuden voitoksi. Siitä lähtien meitä kohdeltiin ystävällisesti aina sodan päättymiseen saakka.”

 VELI ZÜRCHER TUOMITTIIN SYYLLISEKSI

Tutkimus, johon sotilasviranomaiset olivat ryhtyneet, johti kuitenkin siihen, että haaratoimistonvalvoja, veli Zürcher, haastettiin oikeuteen. Häntä syytettiin väärin sotilaskurin heikentämisestä ja toimimisesta ristiriidassa valtiolle vaarallista propagandaa koskevan kiellon kanssa. Oikeudenkäynti pidettiin lopulta vasta kahden vuoden kuluttua, 23. ja 24. marraskuuta 1942. Sotaoikeuden syyttäjän puhe oli kuin rankka raesade. Hän sanoi veli Zürcheriä pahimmanlaatuiseksi kansankiihottajaksi, joka kuului lukkojen ja telkien taakse. Valo-julkaisun toisen kirjan sivuilta 179–183 otettiin lainauksia kohdista, joissa mainitaan, että jäännös tarkkailee turvallisesta paikasta Saatanan järjestöön kuuluvien suurta verilöylyä, jossa tuhoutuu kuninkaita, sotapäälliköitä ja mahtimiehiä. Koska yksi syytteistä koski sotilaskurin heikentämistä, niin oli ilmeistä, miksi tällainen julistus nostatti syyttäjän vihan. Hän ärjyi: ”Tämä on asevelvollisuuden suorittamisen karttamista, pahimmanlaatuista sotilaspelkuruutta. Tästä näette, miten he suhtautuvat palvelukseen Sveitsin armeijassa!”

Puolustuksen asianajaja, herra Johannes Huber, joka on suuresti arvostettu parlamentaarikko ja kansallisneuvoston jäsen, mainitsi, että hän ei ole 40-vuotisen juristipraktiikkansa aikana kertaakaan hoitanut vastaavaa tapausta, jossa ilmapiiri olisi ollut niin täysin ennakkoluuloinen. Hänen mukaansa tämä oikeudenkäynti ei todellisuudessa kohdistunut syytettyä yksilöä vastaan, vaan pikemminkin Jehovan todistajia vastaan ryhmänä. Se oli yritys vaientaa heidät. Hän sanoi puolustuksensa päätteeksi: ”Kyseessä ei siis ollut  vain asiakkaan minulle antaman toimeksiannon täyttäminen, vaan mielipiteidemme erilaisuudesta huolimatta tunsin velvollisuudekseni puolustaa näitä ihmisiä, jotka ovat väärinymmärrettyjä ja joita kohdellaan katkeran epäoikeudenmukaisesti. Tästä syystä pyydän oikeudelta vapauttavaa tuomiota.” Kaikesta huolimatta veli Zürcher tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön ja menettämään joitakin kansalaisoikeuksiaan.

Lakimiehemme vetosi muutoksenhakutuomioistuimeen. Lopullinen päätös annettiin 16. huhtikuuta 1943. Tuomio muutettiin, niin että se oli vuosi pakkotyötä, ehdollinen vankeusrangaistus ja joidenkin kansalaisoikeuksien menettäminen viideksi vuodeksi. Vallitsevat olosuhteet huomioon ottaen se oli erittäin lievä tuomio.

YHTEYDET BROOKLYNIIN KATKESIVAT VUONNA 1942

Vihamielisyyksien alkaessa kaikki Seuralle osoitetut kirjeet sensuroitiin, mutta kun Yhdysvallat liittyi sotaan, kaikki yhteydet Seuran päätoimistoon Brooklyniin katkesivat. Siksi englanninkielistä Vartiotornia saatiin vain vuoden 1942 lokakuun 1. päivän numeroon saakka, jossa oli kirjoitus ”Ainoa valo”. Kun ei enää ollut mahdollista saada englanninkielisiä lehtiä, niin miten haaratoimisto saisi hengellistä ravintoa valvonnassaan oleville veljille?

Jehova huolehti siitä, että oli mahdollista päästä kosketuksiin Ruotsin haaratoimiston kanssa. Ruotsikin kuului niihin harvoihin Euroopan maihin, jotka eivät olleet mukana sodassa. Sieltä saimme uusia Vartiotornin numeroita, mutta ne olivat ruotsinkielisiä! Yksikään sveitsiläisistä veljistä  ei osannut ruotsia, mutta joissakin suhteissa se muistutti selvästi saksan kieltä. Tämä kannusti Alice Berneria, joka työskentelee nyt Saksan haaratoimistossa, mutta joka oli siihen aikaan Bernin Beetel-perheen jäsen, opiskelemaan ruotsia. Jo melko pian hän pystyi kääntämään Vartiotornin saksaksi, ja niin oli mahdollista toimittaa veljille hengellistä ravintoa kahden seuraavan vuoden kuluessa. Näin valmistettiin kaikkiaan 42 kirjoitusta ja kaksi kirjasta.

Kun sota oli ohi, Brooklynin päätoimisto lähetti kaikki sillä välin englanninkielisessä Vartiotornissa ilmestyneet kirjoitukset. Kuinka monta kirjoitusta sveitsiläisiltä veljiltä oli jäänyt saamatta sodan aikana? Ei ainoatakaan! Ensimmäinen Ruotsista saatu painos oli sisältänyt ”Ainoa valo” -kirjoituksen jälkeen englantilaisessa numerossa olleet kirjoitukset. Totuuden vedet olivat virranneet keskeytymättä kaikkina noina sotavuosina! Voit varmasti ymmärtää, miten kiitollisia olimme Jehovalle, suurelle Huolenpitäjälle! – Vrt. 1. Mooseksen kirja 22:14.

RAHAONGELMIA

Jehova ei huolehtinut kansastaan ainoastaan hengellisesti, vaan myös aineellisesti. Jouduimme kuitenkin kohtaamaan taloudellisia ongelmia. Miksi? Työtä oli ylläpidetty vapaaehtoisin lahjoituksin, ja monet veljet olivat sotavuosina taloudellisesti ahtaalla. Myös koska lakkasimme painamasta Vartiotornia eikä kirjallisuutta voitu lähettää muihin Euroopan maihin, niistä saatiin vähemmän rahaa. Näissä oloissa kaikille Beetel-perheen jäsenille ei riittänyt työtä, ja siksi monet veljet ja sisaret ilmaisivat haluavansa lähteä Beetelistä,  vaikka kaikki olivat yksimielisiä siitä, että heidän Beetelissä viettämänsä vuodet olivat olleet heidän elämänsä onnellisinta aikaa.

Mutta vakavat taloudelliset ongelmat jatkuivat. Tässä tilanteessa piti muun muassa pienentää Beetelissä ja maatilalla työskentelevien määrärahaa 10:een Sveitsin frangiin kuukaudelta, mutta veljet suostuivat tähän säästötoimeen valittamatta.

KIRJA JONKA VÄRIN SAI VALITA

Keskellä sotavuosia pidettiin Zürichissä vuonna 1942 innostava konventti. Sunnuntaiaamuna konventtisalin eturiveillä istui nuoria kasvot säteillen. Tämä oli heille erikoistilaisuus. Puheessa, joka pidettiin erityisesti heille, heitä kehotettiin olemaan ahkeria, ystävällisiä, avuliaita ja huomaavaisia ja ennen kaikkea tottelemaan vanhempiaan Raamatun neuvon mukaisesti. Tämän esitelmän lopussa julkaistiin kirja Lapset, ja jokaisen läsnä olleen nuoren oli määrä saada ilmainen kappaleensa.

Lavalle käveli veljiä, joilla jokaisella oli noita kirjoja, yhdeksää eri väriä. Sitten kaikkia lapsia kehotettiin kävelemään lavan poikki, ja kukin sai valitsemansa värisen kirjan. Miten iloisia nuo lapset olivatkaan! Yli 400 kirjaa luovutettiin näin tulevien todistajien käsiin. Monista noista lapsista tuli innokkaita työntekijöitä, ja monet ovat yhä toimeliaita Jehovan järjestössä.

TEOKRAATTINEN PALVELUSKOULU TEKEE ÄÄNILEVYT TARPEETTOMIKSI

Vuonna 1944 Sveitsin seurakunnissa otettiin käyttöön uusi järjestely, teokraattinen palveluskoulu.  Tämä valmennus alkoi Bernin Beetelissä vuoden alussa. Seuraavina kuukausina julkisen puhumisen kurssi ja hyödylliset neuvot siitä, miten esittää Valtakunnan sanomaa puhuteltaville, otettiin käyttöön seurakunnissa kautta maan. Veljien tullessa taitavammiksi hyvän uutisen selittämisessä äänilevyt alkoivat väistyä julistajien omien lyhyiden saarnojen tieltä.

Monille todistajille tämä saarnaamismenetelmässä tapahtunut muutos oli hyvin mieluinen, koska joistakuista oli tuntunut melko hankalalta kantaa painavaa gramofonia ja kirjallisuutta sisältävää laukkua kenttäpalveluksessa. Muutos merkitsi lisäksi palveluksemme laadun paranemista.

SODAN LOPPU HÄÄMÖTTÄÄ

6. kesäkuuta 1944 liittoutuneiden joukot aloittivat maihinnousun Normandiaan Ranskaan, ja 15. elokuuta liittoutuneiden sotavoimat astuivat Välimerellä Ranskan rannikolle. Kun todisteet kansallissosialismin luhistumisesta ja liittoutuneiden voitosta lisääntyivät, Sveitsin viranomaiset alkoivat lieventää Jehovan todistajia ja Seuraa koskevia määräyksiä. Kävi niin kuin Ilmestyksen 12:16 ennusti: ”Maa [vakaammat demokraattiset vallat] tuli vaimon avuksi, ja maa avasi suunsa ja nieli [totalitaarisen vastustuksen] virran, jonka lohikäärme oli syössyt suustaan.”

Haaratoimiston vastuulliset veljet huokaisivat helpotuksesta! Veli Rutherford oli kehottanut heitä mahdollisuuksien mukaan välttämään työn täydellistä kieltoa ja haaratoimiston sulkemista Sveitsissä. He olivat kokeneet monia täpäriä tilanteita, mutta pahin oli nyt takana. Haaratoimisto  oli yhä toiminnassa ja työ käynnissä! Veljistä tuntui samalta kuin Daavidista, kun hän sepitti Psalmin 34:20: ”Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.”

Pian Sveitsin armeijan esikunnan heinäkuussa 1940 takavarikoima kirjallisuus palautettiin Seuralle. Julkaisujen täsmällisen lukumäärän laskeminen vei sotilailta monta päivää. Kaikki nämä julkaisut pantiin myöhemmin hyvään käyttöön kentällä.

Miltä sinusta tuntuisi, jos saisit neljän vuoden tauon jälkeen jälleen käteesi painetun Vartiotornin? Saksaa ja ranskaa puhuvat veljet olivat todella riemuissaan, kun tuota lehteä julkaistiin jälleen säännöllisesti vuoden 1944 lokakuun 1. päivästä lähtien, tosin vain kerran kuussa. Noin vuotta myöhemmin sitä julkaistiin taas kahdesti kuussa.

TOINEN MAAILMANSOTA PÄÄTTYI, MUTTA MEIDÄN TAISTELUMME JATKUI

8. toukokuuta 1945 länsimaat juhlivat toisen maailmansodan päättymistä Euroopassa, mutta Sveitsissä taistelu palvontavapauden ja saarnaamisoikeuden puolesta jatkui. Maan useimmissa osissa meillä oli enemmän toimintavapautta kuin sodan aikana, mutta katolisilla alueilla vastustusta oli vielä paljon.

Esimerkiksi kun Zugin kaupungissa pidettiin tammikuussa 1946 esitelmää ”Onnistuuko ihminen maailman rakentajana?”, poliisi ilmaantui yhtäkkiä saliin ja keskeytti puheen. Seura ryhtyi oikeustoimiin ja vei jutun liittovaltion korkeimpaan oikeuteen Lausanneen. Se johti siihen, että  Zugin viranomaisten asettama perustuslain vastainen kielto kumottiin, ja sanomalehtien uutisissa oli sellaisia otsikkoja kuin ”Jehovan todistajat ovat saaneet oikeutensa” ja ”Palvontavapaus täytyy säilyttää”. Mutta älä luulekaan, että katolinen lehdistö olisi kertonut tästä päätöksestä yhtä myönteisellä tavalla.

APUA SAKSAN VELJILLE

Kun keskitysleireistä päässeiden uskollisten veljiemme surkeasta tilasta alkoi kantautua uutisia, sveitsiläiset veljet eivät ’sulkeneet heiltä hellän sääliväisyytensä ovea’. (1. Joh. 3:17) He ryhtyivät avustuskampanjaan varhaiskristillisten yhteisöjen hengessä. (Apt. 11:29, 30; 2. Kor. 8:1–4) Lahjoitettiin suuret määrät vaatteita ja tavaroita, ja jotkut sisaret tarjoutuivat käyttämään aikaansa ja voimiaan huolehtiakseen siitä, että kaikki oli hyvässä kunnossa. Kaikkiaan vuosina 1946 ja 1947 lähetettiin Saksaan 444 laatikollista eli noin 25 tonnia tavaraa. Tämän ohjelman yhteydessä avustuksia lähetettiin yli 262000 Sveitsin frangin arvosta. ”Kuullessamme, miten iloisia ja kiitollisia saksalaiset veljemme ja sisaremme olivat, olimme hyvin onnellisia ja tunsimme saaneemme runsaan palkan siitä ylimääräisestä työstä, jota tämä kampanja oli vaatinut meiltä”, muisteli eräs apuna ollut sisar.

Aineellinen apu oli tosin tarpeen, mutta hengellistäkin ravintoa kaivattiin kipeästi veljien vahvistamiseksi, jotta he saisivat sodanjälkeisen toiminnan hyvin alkuun. Siksi myös raamatullista kirjallisuutta lähetettiin Saksaan Sveitsin haaratoimistosta, ja meistä oli suuri etu saada auttaa pieneltä osaltamme työn elvyttämisessä Saksassa.

 VELI KNORRIN KAUAN ODOTETTU VIERAILU

Odotimme malttamattomina Seuran presidentin ensimmäistä vierailua sodan jälkeen. Oli kulunut kahdeksan vaiheikasta vuotta, ja Nathan H. Knorrista oli tullut presidentti. Vuonna 1945 hän teki Berniin hyvin lyhyen vierailun, mutta hän palasi toukokuussa 1947. Halusimme tehdä siitä merkkitapauksen ja suunnittelimme konventin, joka pidettäisiin Zürichin kauniissa kokoussalissa.

”Kaikkien kansojen ilo” oli veli Knorrin esitelmän aihe konventin perjantai-iltana. Julistajat olivat tosiaan iloisia levittäessään 100000 jakeluilmoitusta, kiinnittäessään julisteita ja kävellessään mainoskilvet yllään pitkin kaupungin katuja. Sanomalehdissäkin mainostettiin esitelmää. Halusimme jokaisen Zürichissä tietävän, mitä kaupungissa tapahtui!

Loppujen lopuksi 1540 tuli kuulemaan esitelmää. Kokouksen lopussa annettiin kirjanen kaikille, jotka eivät olleet todistajia. Koska kirjasia meni 800 kappaletta, päättelimme läsnäolijoiden enemmistön olleen kiinnostuneita, jotka olivat noudattaneet kutsuamme. Olimme todella tyytyväisiä.

TIENRAIVAUSPALVELUSTA KOROSTETAAN

Ensimmäisten kolporteeraajien ajoista lähtien oli sekä saksalaisilla että ranskalaisilla alueilla aina työskennellyt joitakuita uskollisia kokoaikaisia saarnaajia. On kuitenkin myönnettävä, että heitä oli hyvin vähän. Esimerkiksi vuonna 1945 oli 1462 julistajan joukossa vain 3 tienraivaajaa! Veli Knorr havaitsi tämän olevan suhteettoman pieni määrä verrattuna hyviin mahdollisuuksiin tässä maassa. Hän päätteli tienraivaajien alhaisen määrän johtuvan osaksi siitä, että kirjallisuutta  jätettiin paljon ilmaiseksi, jottei olisi rikottu kaupustelua koskevia säännöksiä. Tämän vuoksi julistajat joutuivat itse huolehtimaan kaikista saarnaamistyön kuluista ja kustannuksista.

Hänen havaintonsa oli oikea. Jotkut veljet olivat joutuneet luopumaan kokoaikaisesta saarnaamisesta, koska he eivät voineet maksaa kulujaan. Niiden auttamiseksi, jotka haluaisivat osallistua tienraivaustyöhön, piti ratkaista ongelma, joka koski vapaaehtoisten korvausten pyytämistä.

MITEN RATKAISTA SE

Veli Knorrin mukana matkusti Hayden Covington, joka oli siihen aikaan Seuran lakimiehenä Brooklynissa. Hän selitti konventissa, että he olivat Yhdysvalloissa taistelleet tuomioistuimissa oikeudesta ottaa vastaan vapaaehtoisia korvauksia tarvitsematta kulkukauppiaan lupakirjaa levittäessään kirjallisuutta evankeliumin saarnaamisen yhteydessä. Sveitsin haaratoimiston täytyisi taistella kristillisen palveluksen oikeuksista ja eduista läpi kaikkien oikeusportaiden, kunnes tämä asia saataisiin selvitetyksi. Se edellytti kaikkien Sveitsin julistajien yksimielisiä toimia. He ilmaisivat innokkain suosionosoituksin halukkuutensa yhteistoimintaan. Tuo Zürichissä pidetty konventti osoittautui virstanpylvääksi Valtakunnan työn historiassa Sveitsissä.

KYSYMYS KAUPUSTELUSTA ILMAN LUPAA

Jo 1930-luvulla veljiä oli pidätetty ja sakotettu ”kaupustelusta ilman lupaa”. Nyt kun Zürichin konventissa oli saatu kannustusta, tuo kysymys piti ratkaista. Kuten apostoli Paavali oli tehnyt muinaisessa Filippissä, veljet aikoivat ’puolustaa ja laillisesti vahvistaa hyvää uutista’. – Fil. 1:7.

 Julistajien oli jälleen määrä ottaa vastaan vapaaehtoisia korvauksia kenttäpalveluksessa levitetystä kirjallisuudesta. Poliisille tapahtuneiden ilmiantojen määrä paisui heti lumivyöryn tavoin maan kaikissa osissa. Seura oli kuitenkin päättänyt ottaa asian esille. Mihin kaikki johti?

Esimerkiksi valtaosaltaan protestanttisessa Bernin kantonissa ylioikeus oli kauan ollut sitä mieltä, että julkaisujen jättäminen vapaaehtoista korvausta vastaan kuului kaupustelua koskevien sääntöjen piiriin. Kymmenien vuosien ajan tämä tuomioistuin oli tehnyt meille epäsuotuisia päätöksiä. Nyt vuonna 1948 alempi tuomioistuin oli jälleen määrännyt eräälle veljelle 20 Sveitsin frangin sakon, ja tapauksesta vedottiin ylioikeuteen. Tällä kertaa tapahtui läpimurto! Bernin ylioikeus totesi lausunnossaan:

”Tosiasia on, että mitään kaupallista voittoa ei saatu, ja sitä paitsi mikään syytetyn käytöksessä ei ilmaise hänen toimintansa olleen luonteeltaan ammattimaista. Ei voida näyttää toteen, että hänen tarkoituksensa oli saada voittoa – enempää itselleen kuin Jehovan todistajien hyödyksikään – kaupustelun välityksellä. Olosuhteet antavat aiheen siihen johtopäätökseen, että syytetty toimi kaikki itsekkäät vaikuttimet syrjäyttäen yksinomaan jalossa ja epäitsekkäässä tarkoituksessa. Kirjasia ei tarjottu sellaisen hyvitysmaksun toivossa, joka olisi korvannut edes valmistuskustannukset. Ilmeisesti syytetyn suurin palkka oli lahkoon liittyvien määrän kasvu ja evankeliumin suotuisa vastaanotto. Jos kaupustelua koskevien sääntöjen tarkoitus on suojella ihmisiä niiltä, jotka haluavat vaivata heitä, olisi kuitenkin asian liioittelemista estää uskonnollisen propagandan  vieminen talosta taloon kaupankäyntiä koskevan lain varjolla ja näin rikkoa perustuslain takaamaa mielipiteen vapautta.”

Julistaessaan näin veljen syyttömäksi Bernin ylioikeus muutti menettelynsä, jota se oli noudattanut tässä kysymyksessä 40 vuoden ajan. Vaikka tuo päätös ei sitonut muita kantoneja, niiden useat tuomioistuimet olivat hyvin kiinnostuneita siitä.

KOVIN TAISTELU VAUDIN KANTONISSA

Pisin ja sitkein riita kaupusteluasiassa syntyi ranskaa puhuvassa Vaudin kantonissa. Siellä oli vuonna 1935 tehty lisäys kaupustelua koskevaan lakiin. Tässä lisäyksessä sanottiin, että kauppatavaran tarjoaminen hintaan, joka ei ole vakio vaan joka jätetään ostajan harkintaan, rinnastetaan kaupusteluun. Lausannen virallinen syyttäjä oli iloinen voidessaan käyttää tätä perusteena toimenpiteille Jehovan todistajia vastaan.

Vuonna 1948 Payernen aluetuomioistuin sakotti erästä tienraivaajaveljeä, Jean Siegenthaleria, kaupustelusta ilman lupaa. Jutusta vedottiin ylioikeuteen, joka vahvisti alemman tuomioistuimen päätöksen, nimittäin että valituksen esittäjän menettely oli täsmälleen sitä, mitä laissa tarkoitettiin.

Tästä päätöksestä lähti liikkeelle oikeuksiemme ja vapauden puolesta käyty taistelu, joka kesti yli viisi vuotta. Useimmissa tapauksissa alemmat aluetuomioistuimet suojelivat oikeuttamme julistamalla meidät syyttömiksi. Mutta virallinen syyttäjä oli meille hyvin vihamielinen ja vetosi jutuista ylioikeuteen, joka muutti alempien tuomioistuimien päätöksen. Seura vei erään jutun  jopa maan korkeimman oikeusasteen, liittovaltion korkeimman oikeuden, käsiteltäväksi. Mutta valitettavasti se hylkäsi vetoomuksen.

ROHKEA TUOMARI USKALTAA OLLA ERI MIELTÄ

Sitten 3. syyskuuta 1951 eräs juttu tuli Lausannen aluetuomioistuimen käsiteltäväksi. Se koski Gilberte Schneebergeriä. Tämän jutun voittamisesta ei ollut suuria toiveita, ja siksi Seura oli päättänyt hoitaa sen ilman lakimiehen palveluksia. Voitko kuvitella, miltä tästä nuoresta tienraivaajasisaresta tuntui, kun hän istui yksin oikeussalissa?

Tuomari, herra Zweifel, tuli sisään. Avattuaan oikeudenistunnon hän sanoi isällisellä äänellä: ”Hyvä neiti, juttunne on samanlainen kuin se, jonka liittovaltion korkein oikeus ratkaisi epäsuotuisasti. Laki sitoo minua, enkä pysty muuttamaan sitä.”

Silloin nuori sisaremme nousi seisomaan ja kysyi, voisiko hän puolustautua.

”Tietysti, hyvä neiti, tietysti. Minä kuuntelen.” Tuomari nojautui taaksepäin istuimellaan ja keskittyi tuon nuoren naisen selontekoon. Hän luki Seuran lakiosaston valmistaman muistion.

Perustelut tekivät herra Zweifeliin suuren vaikutuksen. Hän alkoi todella epäillä (sitä hänen saksankielinen nimensä Zweifel ilmaisee), ja hän lykkäsi tuomion julistamista. Kaksi päivää myöhemmin se tuli: syytön!

Mikä yllätys! Se vaati herra Zweifeliltä todellista rohkeutta. Kaiken lisäksi hän uskalsi luokitella sekä ylioikeuden että liittovaltion korkeimman oikeuden tuomion kyseenalaiseksi ja epätyydyttäväksi. Mitä tulevaisuus toisikaan tullessaan?

 VILPITÖN PAPPI TODISTAA OIKEUDESSA MEIDÄN PUOLESTAMME

Jonkin aikaa myöhemmin Aiglen piirioikeus käsitteli erästä toista juttua. Siellä kutsuttiin todistajanaitioon muiden muassa eräs protestanttinen pappi. Hän oli ottanut julistajalta kaksi kirjaa ja maksanut niistä neljä Sveitsin frangia vapaaehtoisena korvauksena. Tämä pappi todisti selvästi oikeudelle, että Jehovan todistaja ei ollut tullut hänen luokseen myydäkseen kirjoja, vaan keskustelemaan uskonnollisista aiheista. Pappi piti tätä nuorta miestä ehdottomasti evankelistana eikä kaupustelijana. Julistaja vapautettiin syytteestään.

Toisaalta Karl Maurer, uskollinen tienraivaaja Payernestä, joutui viettämään vuorokauden vankilassa, koska hän ei halunnut maksaa hänelle määrättyä sakkoa.

SITKEÄ VIRALLINEN SYYTTÄJÄ HÄVIÄÄ LOPULTA TAISTELUN

Kiista ratkesi lopulta vuonna 1953. Kantonin virallinen syyttäjä, joka halusi saada voiton Jehovan todistajista ja jota ärsytti se, että alemmat tuomioistuimet jättivät huomioon ottamatta korkeampien tuomioistuimien kielteisen suhtautumisen, valitti toistuvasti eräästä jutusta, jossa alemmat tuomioistuimet olivat julistaneet vastaajan syyttömäksi. Siksi Vaudin kantonin ylioikeus joutui saman kysymyksen eteen neljättä kertaa vuodesta 1948 lähtien.

Ja nyt tapahtui jotain odottamatonta: tuomioistuin, jonka tuomarit olivat vaihtuneet, tutki asian pohjiaan myöten ja päätti yksimielisesti 26. tammikuuta 1953, että Jehovan todistajien toimintaa ei voitu pitää kaupusteluna. Virallisen  syyttäjän valitus hylättiin. Lopulta Vaudin kantonin ylioikeus oli löytänyt tien järkevään ja vapaamieliseen menettelyyn sopusoinnussa kaupankäyntiä koskevan lain hengen ja kirjaimen kanssa!

Tähän voittoon päättyi yksi jännittävä luku Sveitsin Jehovan todistajien työn historiassa. Se antoi todistuksen julistajien pelottomasta asenteesta ja monien tuomarien vapaudenrakkaudesta. Ennen kaikkea se todisti, että Jehova siunasi palvelijoitaan, jotka taistelivat innokkaasti Jumalalta saamiensa oikeuksien ja palvontavapauden puolesta.

PUOLUEETTOMUUS YHÄ HAASTE

Olemme jo kertoneet, miten kävi veljille, jotka omaksuivat toisen maailmansodan aikana puolueettoman asenteen. Vaikka Sveitsi ei osallistunut aktiivisesti sotaan ja julisti juhlallisesti omaa puolueettomuuttaan, maa oli hyvin epäjohdonmukainen tuomitessaan ja vangitessaan kansalaisia, jotka vaativat samaa oikeutta itselleen uskonnollisin perustein.

Sodan jälkeen tuomiot olivat lievempiä, mutta toistuvat tuomiot kuuluivat yhä päiväjärjestykseen. Ajan mittaan yleisö kiinnostui kuitenkin yhä enemmän ”aseistakieltäytyjien” ongelmasta, ja sanomalehdet käsittelivät asiaa laajalti. On kiinnostavaa panna merkille Sveitsin armeijan entisen esikuntapäällikön, Jörg Zumsteinin, huomautukset asepalveluksesta kieltäytyviä koskevista oikeusjutuista. Helmikuussa 1984 eräs lehti lainasi hänen sanojaan:

”Olen käynyt näissä oikeudenistunnoissa, koska halusin tietää, mitä tapahtuu. Jehovan todistajia koskevat jutut erosivat muista tietyllä tavalla,  myös vastaajien osalta. Nämä ihmiset ja heidän sukulaisensa saapuivat oikeuteen pyhäpuvuissaan; he esittivät puolustuksensa jutussaan arvokkaasti. Tuomarit tiesivät heidän asenteensa ja langettivat tavanomaiseksi tulleen rangaistuksen, viisi tai kuusi kuukautta. Jehovan todistajat jollain tavalla hyväksyvät sen, että valtio rankaisee niitä, jotka eivät mukaudu valtion vaatimuksiin. He eivät pidä valtiota ’sikamaisena’, kuten monet muut nykyään sotaoikeuksien eteen saapuvat.”

Yleinen pyrkimys löytää ratkaisu ”aseistakieltäytyjien” ongelmaan on kuitenkin vaikuttanut sotaoikeuksiin. Nykyään tuomio on 3–5 kuukautta vankeutta, ja kun veljet ovat kärsineet sen, heitä ei yleensä vaadita enää asepalvelukseen. Usein veljet palvelevat vankeusajan työskennellen sairaaloissa tai vanhainkodeissa päiväsaikaan ja palaavat vankiselliinsä vain yöksi. Sotaoikeuksissa käsitellään kuitenkin edelleen 60–70 juttua joka vuosi, ja useimmat koskevat puolueettoman asenteen omaksuneita nuoria veljiä.

Nämä nuoret veljet ’ottavat osaa pahan kärsimiseen’ kristillisen puolueettomuutensa vuoksi ’hyvinä Kristuksen Jeesuksen sotilaina’. (2. Tim. 2:3) He tarjoutuvat halukkaasti tekemään Jumalan vaatimaa palvelusta. Tästä pitää paikkansa se, mitä sisar Adele Reichenbach, joka oli ensimmäisiä voideltuja todistajia Gstaadin alppiseudulla, kerran sanoi. Hän oli menossa uusintakäynnille erään armeijan upseerin vaimon luo, kun tuo eversti itse avasi oven, antoi takaisin vaimonsa hankkiman kirjan ja sanoi halveksivasti: ”Menkää matkoihinne ja viekää tämä roska mukananne, te sotapalveluksesta kieltäytyjät!” Sisar Reichenbach vastasi: ”Hyvä herra, me teemme palvelusta, josta te kieltäydytte.”

 PONNISTELUJA ”VAPAILLA ALUEILLA” KÄYMISEKSI

Vuodesta 1952 lähtien yritettiin erityisesti saarnata alueilla, joita ei ollut määrätty millekään seurakunnalle. Ne käsittivät enimmäkseen kaukaisia laaksoja ja maaseutua, kyliä joissa oli suuria kirkkoja ja pitkin matkaa huomattaviin paikkoihin sijoitettuja ristiinnaulitun kuvia. Noilla alueilla asuva vakaasti katolinen väestö oli ehkä menneisyydessä saanut joitakin traktaatteja, mutta joissakin noista syrjäisistä paikoista ei ollut koskaan annettu perusteellista todistusta.

Jotkut näistä ihmisistä eivät olleet koskaan kuulleet Jehovan todistajista, ja monet eivät olleet koskaan nähneet Raamattua, saati sitten omistaneet sitä itse. Tämä oli koskematonta aluetta! Julistajat osallistuivat tähän toimintaan rohkeasti ja innokkaasti. Monissa paikoissa he yllättyivät kokemastaan menestyksestä. Yllätys se oli papeillekin, jotka eivät odottaneet tällaista tunkeutumista alueelle, jota he pitivät omana laidunmaanaan! He varoittivat laumojaan parhaansa mukaan, etteivät nämä ottaisi julkaisuja tai että he polttaisivat ne ja kutsuisivat paikalle poliisin. Eräässä kylässä noin 50 nuorta katolilaista meni talosta taloon keräämään todistajien jättämää kirjallisuutta. Uhkauksia sateli, ja joidenkuiden kimppuunkin käytiin.

Kerran kun muuan veli oli todistanut eräälle kyläläiselle, tämä mies soitti nopeasti poliisille esittääkseen valituksen. Hän sai kuitenkin odottamattoman vastauksen: ”Antakaa näiden ihmisten jatkaa rauhassa työtään; he tuntevat lain paremmin kuin me, ja he tietävät täsmälleen, mitä he saavat tehdä ja mitä eivät.” Taistelumme palvontavapauden  puolesta oli täyttänyt tarkoituksensa!

”KIRKON SANANSAATTAJAT” AUTTAVAT HERÄTTÄMÄÄN KIINNOSTUKSEN

Joskus pappien yritykset estää seurakuntalaisiaan saamasta totuutta tuottivat päinvastaisia tuloksia. Näin kävi pariskunnan kohdalla, josta kerromme seuraavaksi: Kun kaksi nuorta tienraivaajaa tuli heidän luokseen, vaimo kuunteli tarkkaavaisesti heidän saarnansa ja kutsui sitten heidät sisään. ”Tämä kiinnostaa miestäni”, hän sanoi. Noin tunnin ajan pariskunta kuunteli epätavallisen kiinnostuneena tienraivaajien raamatullisia selityksiä uuden järjestelmän perustamisesta, jonka Jumala toteuttaa. He ottivat raamatullisia julkaisuja ja toisesta käynnistä sovittiin. Pian heille johdettiin raamatuntutkistelua.

Kolmannen käynnin jälkeen mies paljasti syyn siihen, miksi hän alun perin kiinnostui: ”Luin ’Kirkon sanansaattajasta’ Jehovan todistajia koskevan lyhyen kirjoituksen. Siinä sanottiin, että jos ovellenne tulee kaksi nuorta, hyvin pukeutunutta, tahdikasta ihmistä esittämään uskontonsa raamatuntulkintaa, teidän ei tulisi kuunnella heitä; sanokaa heille vain, että teillä on oma kirkkonne ja että pappinne opettaa teille kaiken tämän, ja sulkekaa sitten ovi. Mutta minä olen vapaa mies ja haluan itse ottaa asioista selvää. Siksi kuuntelin teitä.”

Tämä nuori pari edistyi hyvin, alkoi käydä kokouksissa ja osallistui pian kenttäpalvelukseen. He vertauskuvasivat myös vihkiytymisensä Jehovalle. ”Kirkon sanansaattaja” oli ohjannut heidän huomionsa totuuteen!

Pappien joukossa oli myös poikkeuksia – niitä jotka myönsivät laumansa tarvitsevan apua ja voivan  hyötyä Jehovan todistajien vierailuista. Esimerkiksi eräs pappi julkaisi kirkkonsa lehdessä seuraavan kirjoituksen:

”Rakkaat Jehovan todistajat!

”Olen teille todella kiitollinen, tosiaan hyvin kiitollinen siitä, että käytte rohkeasti talosta taloon yhdyskunnassamme. Vaikka teitä ei oteta joka paikassa vastaan, saatte siitä huolimatta ihmiset ehkä – vain ehkä – muistamaan jälleen kerran, että:

”Paitsi leipää ja huveja, paitsi iloa ja surua, menestystä ja epäonnistumisia, paitsi olemassaolotaistelua ja liike-elämää, työtä ja rentoutumista on sellaisiakin asioita kuin uskonto, usko Jeesukseen Kristukseen. Teidän tulonne on jo itsessään voimakas saarna! – – Teille on ehkä vastattu: ’Kiitos, emme tarvitse mitään, meillä on oma kirkkomme.’ Mutta saanko pyytää, että kun ihmiset vastaavat teille, että heillä on oma kirkkonsa, kysyisitte heiltä: ’Mutta mitä te todellisuudessa uskotte?’

”Nähkääs, juuri siksi olen hyvin kiitollinen teille. Kenties jossakin onnistutte herättämään väkeämme. Mutta en halua olla epäoikeudenmukainen; myönnän, että tarvitsen itsekin tätä käyntiä päästäkseni hereille yhtä hyvin kuin hekin. Ihailen rohkeuttanne – –. Saatte syvän kunnioitukseni tästä antaumuksellisesta toiminnasta; ihailen hyvää tahtoanne! Uskon, että meillä kaikilla on paljon opittavaa siitä.”

LÄHETYSKOTEJA PERUSTETAAN

Ensimmäisiä vuonna 1947 Sveitsiin saapuneita Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä olivat kolme veljeä ja yksi sisar omasta haaratoimistostamme,  jotka oli kutsuttu kahdeksannelle kurssille ja jotka määrättiin takaisin Sveitsiin. Heidän valmennuksensa auttoi suuresti toiminnan laajentamisessa haaratoimistossa ja kentällä. Nykyään, 40 vuotta myöhemmin, kolme tuohon ryhmään kuuluvaa on yhä Beetel-perheen jäsenenä – Fred Borys ja Willi Diehl Sveitsissä ja Alice Berner, joka on ollut Saksassa vuodesta 1956 lähtien.

Vuonna 1948 saapui toisia lähetystyöntekijöitä. Charles Renye ja Raymond Leistikow määrättiin kierrostyöhön, ja he ponnistelivat kovasti oppiakseen saksan kieltä ja voidakseen näin huolehtia tehtävästään. Kaksi avioparia Yhdysvalloista, Robert ja Elaine Honey ja William ja Ione Strege, määrättiin Geneveen, jossa avattiin ensimmäinen lähetyskoti vuonna 1950. He näkivät paljon vaivaa oppiakseen ranskan kielen ja voidakseen työskennellä paikallisten veljien kanssa. Franziska Trackova Gileadin 15. kurssilta palvelee nyt uskollisesti lähetystyöntekijänä Lausannessa. Näiden lähetystyöntekijöiden yhteisponnistelut vaikuttivat hyödyllisesti Geneven seurakuntaan, kuten siellä tapahtunut kasvu osoittaa.

Lausannen seurakunnalle tuli todellinen piristysruiske vuonna 1951, kun sinne perustettiin neljän 17. kurssilta tulleen sisaren lähetyskoti. Nämä hyväntuuliset tytöt auttoivat erityisesti sisaria parantamaan esityksiään ovilla teemaa käyttäen.

UUSI HAARATOIMISTONVALVOJA

Vuosien mittaan useat uskolliset veljet antoivat arvokkaan panoksensa johtaessaan työtä Sveitsissä haaratoimistonvalvojina. Vuoteen 1953 saakka Franz Zürcher huolehti tästä tehtävästä. Sitten tultiin siihen tulokseen, että oli tullut aika siirtää  vastuu nuorempien harteille. Saksasta lähetettiin Filip Hoffmann. Vuonna 1957 hänen sijaansa tuli Jules Feller, ja veli Hoffmann palvelee nyt Tanskan haaratoimistossa. Vuonna 1963 Sveitsin haaratoimiston valvonta uskottiin Günter Kulschewskille. Ja 1. marraskuuta 1965 Willi Diehl määrättiin haaratoimistonvalvojaksi.

Veli Diehl oli aloittanut kokoajanpalveluksensa vuonna 1931 Bernin Beetelissä lomakepainokoneen hoitajana. Viisitoista vuotta myöhemmin hänet kutsuttiin Gilead-kouluun. Kun hän meni naimisiin, hän ja hänen vaimonsa työskentelivät yhdessä tienraivaajina kaksi vuotta. Hän palveli myös kierros- ja piirivalvojana. Vuonna 1964 hänet kutsuttiin jälleen Gileadiin, pitemmälle kurssille, tällä kertaa yhdessä vaimonsa kanssa. Kaikki tämä antoi erinomaisen pohjan hänen työlleen haaratoimistonvalvojana.

Kuten kaikissa muissa Seuran haaratoimistoissa, Sveitsissäkin on ollut haaratoimistokomitea vuodesta 1976 lähtien. Willi Diehl on koordinaattori, ja muut jäsenet ovat Armin Beetschen, Jean-Jules Guilloud, Lars Johansson ja Hans Klenk.

TICINON KANTONI SAA OSAKSEEN HUOMIOTA

Aurinkoisessa Etelä-Sveitsissä Alppien ja Italian rajan välissä on Ticinon kantoni. Siellä puhutaan italiaa, ja asukkaat ovat melkein yksinomaan katolilaisia. Ei ollut helppoa juurruttaa Valtakunnan sanomaa sinne, mutta Seura järjesti niin, että sieltä löytyneistä harvoista kiinnostuneista huolehdittiin. Kukaan veljistä ei osannut aavistaakaan, miten suuri sato sieltä koottaisiin!

Andreas Monstein, joka kuului Sveitsin saksankieliseen väestöön, mutta puhui italiaa, oli määrätty  Luganoon vuonna 1944. Hän kävi alueen läpi, huolehti joistakin pienistä kiinnostuneiden ryhmistä ja piti esitelmiä. Se oli pieni alku, mutta sitä ei ollut syytä halveksia. – Sak. 4:10.

Ajan mittaan muutkin tienraivaajat auttoivat kylvämään totuuden siemeniä Ticinon eri osiin. Se oli vaikeaa työtä; ihmiset olivat täysin tietämättömiä Raamatusta, ja taikausko ja pappien pelko oli kietonut monet pauloihinsa. Pieni julistajien joukko osoitti kuitenkin kestävyyttä, ja lopulta apua saapui odottamattomasta lähteestä.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ ITALIASTA

Kun useita Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä joutui yhtäkkiä lähtemään Italiasta, he asettuivat Ticinoon. Ajan mittaan useimmat näistä lähetystyöntekijöistä saattoivat palata Italiaan tai heitä lähti muista syistä, mutta siihen mennessä oli laskettu perustus useiden seurakuntien muodostamiselle. Lähetystyöntekijä, joka muistetaan kauan, on Angelo Fraese. Hän oli Luganon lähetyskodissa noin 20 vuotta, ja häntä kutsuttiin joskus leikillisesti ”Luganon seurakunnan enkeliksi”!

Monta vuotta on kulunut siitä, kun Ticinossa todistettiin ensi kerran, ja sen jälkeen siellä on saarnattu paljon enemmän. Mihin se on johtanut? Nykyään siellä on 11 kukoistavaa seurakuntaa, joissa on noin 950 julistajaa. Yksistään Luganossa on neljä toimeliasta seurakuntaa, eikä pää ole vielä näkyvissä!

”VIERASTYÖLÄISILLE” SAARNAAMINEN

Sodan jälkeen Sveitsissä kehittyi voimakas taloudellinen noususuhdanne. Sveitsin työvoima miehitti parhaana pidetyt asemat, mutta kuka tekisi  halpa-arvoiset työt? Sodan repimissä maissa oli runsaasti halukasta työvoimaa, ja siitä lähti liikkeelle muuttoaalto. Vuoden 1968 lopussa ulkomaalaisia oli 933000 eli 15 prosenttia koko väestöstä. Suurin osa näistä ”vierastyöläisistä” tuli Italiasta. Palvelustaan suorittaessaan veljemme tapasivat pian italialaisia joka puolella maata. Monet heistä osoittivat kiinnostusta totuutta kohtaan.

Rudolf Wiederkehrin kokemus on tyypillinen. Hän tapasi erään italialaisen työntekijän vanhassa talossa Hunzenschwilissa. Mitä voitaisiin tehdä, kun kumpikaan ei osannut toisensa kieltä? Veljemme jätti hänelle vain italiankielisen Vartiotornin. Kieliongelmasta huolimatta veli Wiederkehr palasi. Kun italialainen näki hänet, hän meni nopeasti hakemaan La Torre di Guardian (Vartiotornin) ja huudahti silmät loistaen: ”Questo è la verità!” (”Tämä on totuus!”) Hänen suhtautumisestaan rohkaistuneena veli hankki kolme italiankielistä ”Olkoon Jumala totinen” -kirjaa ja alkoi tutkia tuon miehen, Signor Pelagattin, hänen vaimonsa ja heidän 12-vuotiaan poikansa Giannin  kanssa. Perhe luki italiankielisiä kirjoja, kun taas veli Wiederkehr seurasi saksankielisestä painoksesta. Kun sanat loppuivat, käytettiin runsaasti eleitä! Joskus poika, joka opiskeli saksaa koulussa, toimi tulkkina.

Pelagattin perheen tutkisteluun liittyi heidän vanhempi tyttärensä ja tämän aviomies, Signor Trombi. Kaikki viisi edistyivät hyvin. Kun kirja oli käyty loppuun, koko perhe ilmoitti oma-aloitteisesti eroavansa katolisesta kirkosta ja vertauskuvasi vihkiytymisensä Jehovalle. Näiden innokkaiden todistajien välityksellä monia italialaisia perheitä voitiin auttaa oppimaan totuus. Tällä hetkellä vanhempi veli Pelagatti nukkuu kuolemassa, mutta Gianni ja hänen perheensä ovat yhä uskollisia todistajia Reinachin italiankielisessä seurakunnassa, ja Trombin perhe toimii Parman lähellä Italiassa. Entä mitä veli Wiederkehr ajattelee? ”Ette voi kuvitella, miten iloinen olen vieläkin tästä kokemuksesta!” hän huudahtaa.

SATUNNAINEN TODISTAMINEN TUOTTAA KAUASKANTOISIA TULOKSIA

Luzernissa Irène Frenzel (joka toimi monta vuotta tienraivaajana tällä alueella) mainitsi ohimennen italialaiselle kampaajalleen, että hän aikoi mennä Yhdysvaltoihin Jehovan todistajien vuoden 1953 konventtiin. Kampaaja ei ollut koskaan kuullut Jehovan todistajista ja kysyi, keitä he olivat. He sopivat keskustelevansa asiasta työajan jälkeen, ja erään italiaa puhuvan sisaren avulla aloitettiin tutkistelu.

Kampaaja, Bruno Quilici, oli hyvin innokas oppimaan, mutta samalla hän puolusti katolisia uskomuksiaan. Kiivaita keskusteluja käytiin helvetin tulen puolesta ja sitä vastaan. ”Meille on opetettu,  että helvetti on olemassa!” hän huusi yhä uudelleen ja iski nyrkillä pöytään. Lopulta Raamattu voitti kuitenkin tämän väärän opin, ja herra Quilici kiinnostui Raamatusta niin suuresti, että hän halusi tutkia kahdesti viikossa. Kaiken aikaa hän silti lauloi yhä kirkossa. Aikanaan hän kuitenkin vapautui väärän uskonnon kahleista ja vihkiytyi totuuden Jumalalle, Jehovalle. Mutta kuulehan, kun hän itse kertoo ponnistelujensa tuloksista:

”Ensinnäkin olin hyvin onnellinen siitä, että vaimonikin, joka kuului Sveitsin saksankieliseen väestöön, otti totuuden vastaan. Näin saatoimme kasvattaa kaksi lastamme Raamatun periaatteiden mukaan. Kun muutimme Aargaun kantoniin, havaitsin olevani tuon alueen aivan ensimmäisten italiankielisten julistajien joukossa ja katsoin tehtäväkseni saarnata laajalti italialaisten työntekijöiden keskuudessa. Ponnisteluni siunattiin, kun monet perheet ottivat totuuden vastaan, ja ajatellessani ajan mittaan syntyneitä seitsemää italiankielistä seurakuntaa kiitän todella Jehovaa siitä ilosta, jota tämä tuo sydämelleni.”

Tyytyikö veli Quilici vain lähiseuduillaan saamiinsa tuloksiin? Ei. Hän ajatteli myös Italiassa olevia sukulaisiaan. Hän sanoo: ”Niin pian kuin pääsin, menin Italiaan herättääkseni sukulaisteni kiinnostuksen. Se ei ollut turhaa. Kahdesta lihallisesta sisarestani ja heidän perheistään tuli ensimmäisiä todistajia Luccan seudulla. Ja nykyään sinne on perustettu viisi kukoistavaa seurakuntaa.”

Nyt veli Quilici on jäänyt eläkkeelle ansiotyöstään ja työskentelee yhdessä tyttärensä kanssa vakituisena tienraivaajana. Myös hänen poikansa ja miniänsä palvelevat Jehovaa koko ajallaan.

 USKOMATTOMAN NOPEAA KASVUA

Sveitsiläisille julistajille oli italialaisten nopeasti ilmaisema vastakaiku ja heidän keskuudessaan tapahtunut ripeä kasvu yllätys. He olivat tottuneet tutkimaan vuosikausia sveitsiläisten kanssa – mutta näin ei ollut italialaisten kanssa! Kun nämä ymmärsivät Raamatun opetuksen ytimen, he sovelsivat sen heti käytäntöön. Meidän ei tarvinnut kutsua heitä kahdesti, ennen kuin he tulivat kokoukseen, ja he tulivat harvoin yksin. Sukulaiset ja ystävät otettiin mukaan, eivätkä he pelänneet, mitä naapurit saattaisivat ajatella. Vaikka jotkut joutuivat kestämään perheenjäsentensä vastustusta, niin koska he olivat poissa kotoaan ja joissain määrin yksinäisiä Sveitsin asukkaiden keskellä, heidän vastaanottavaisiin sydämiinsä kylvetyt Valtakunnan siemenet kasvoivat erityisen nopeasti.

Arturo Leveris kertoo, että kun hän alkoi kierrostyön italialaisten keskuudessa 1960-luvun alussa, kierrokseen kuului yhdeksän italiankielistä seurakuntaa ja useita pieniä ryhmiä. Hän selittää: ”Pian italialaisia seurakuntia nousi nopeasti kaikkialle maahan. Se merkitsi sitä, että saksan- tai ranskankielisilläkin seuduilla muodostettiin italiankielisiä seurakuntia huolehtimaan italialaisten keskuudessa löydetyistä kiinnostuneista.” Ajan mittaan muodostettiin viisi italiankielistä kierrosta, ja runsaasti läsnäolijoita keränneet kierroskonventit vauhdittivat vielä enemmän työtä italialaisten keskuudessa.

VANHINTEN ERINOMAISIA OMINAISUUKSIA

Italialaisilla on hyvin läheiset perhesuhteet. Suuri lapsirakkaus on heille tyypillistä, mutta he  kunnioittavat myös syvästi ikääntyviä vanhempiaan ja huolehtivat heistä yleensä hyvin. Ilmeisesti tällaiset hellät tunteet auttavat heitä tulemaan hyviksi vanhimmiksi seurakunnassa, suuressa kristillisessä perheessä. Vanhinten ystävällinen ja huomaavainen mutta samalla luja asenne on edistänyt suuresti laajennusta italialaisella kentällä.

He antavat hyvän esimerkin tuomalla säännöllisesti koko perheen kokouksiin soveltaen näin Heprealaiskirjeen 10:25:n ja 5. Mooseksen kirjan 31:12:n neuvoa. Uudet tulokkaat jäljittelevät tätä hyvää tapaa, ja hekin tuovat lapsensa mukanaan. Toisinaan pikkulapset saattavat olla hiukan rauhattomia ja itkeä, koska he eivät pysty vielä ymmärtämään valtakunnansalissa opetettavia asioita. Mutta on parempi ottaa heidät mukaan kuin jättää heidät kotiin. Aikanaan he oppivat ja kasvavat viisaudessa.

Usein salit ovat ääriään myöten täynnä ja ilma käy epämiellyttävän kuumaksi. Mutta veljet kestävät kärsivällisesti, kunnes ongelmaan löytyy ratkaisu. Monet ranskalaiset ja saksalaiset seurakunnat ovat joutuneet etsimään suuremman salin, eivät omien tarpeidensa vuoksi, vaan samaa salia käyttävän italialaisen seurakunnan takia.

Tyypillinen esimerkki on Neuchâtelin seurakunta. Tässä kaupungissa oli ranskalainen ja saksalainen seurakunta. Myöhemmin sinne perustettiin italialainen ja espanjalainen, ja sitten myös maamme ensimmäinen portugalilainen seurakunta. Vieraskielisen kentän kasvu pakotti veljet etsimään sopivampaa kokouspaikkaa. He ostivat eräästä rakennuksesta yhden kerroksen ja jakoivat sen kahdeksi valtakunnansaliksi; niitä käyttää nyt viisi seurakuntaa!

 ITALIALAISTEN JÄLKEEN ESPANJALAISET

Toinen ”vierastyöläisten” ryhmä, joka ei ole läheskään yhtä lukuisa kuin italialaiset, on espanjalaiset. Valppaat julistajat ovat auttaneet monia näistä perehtymään Valtakunnan sanomaan. Sitä valaisee se, mitä Baselista oleva Hans Bodenmann vanhempi kertoo:

”Palatessani eräänä päivänä tuloksettomalta käynniltä huomasin tien varressa kaksi nuorta miestä. Toinen luki kirjaa, joka näytti Raamatulta. Tervehdin heitä ja havaitsin, että he olivat espanjalaisia. Kirja oli tosiaan Raamattu. Hiukan työläästi sain heidät ymmärtämään, että palaisin seuraavana iltana samaan paikkaan jonkun espanjaa puhuvan kanssa.

”Kun useita vuosia Espanjassa asunut veli Siegenthaler oli mukanani seuraavana iltana, tapasimme neljä espanjalaista miestä odottamassa meitä. Vaikka he eivät olleet koskaan aikaisemmin tavanneet Jehovan todistajia, he suostuivat heti siihen, että he kokoontuisivat kerran viikossa tutkimaan Raamattua eräässä yksityiskodissa.

”Kun kokoonnuttiin ensimmäisen kerran, läsnä oli kuusi henkeä, seuraavalla kerralla kahdeksan. Näytimme heille yhden Seuran filmeistä, ja se teki heihin suuren vaikutuksen. Ensimmäisen vuoden aikana koettiin monia myötä- ja vastoinkäymisiä. Jotkut lakkasivat käymästä tutkistelussa, joitakuita palasi Espanjaan, mutta uusia tuli heidän tilalleen tutkisteluun. Olin hyvin onnellinen nähdessäni, miten Juan Pérezistä, joka kuului alun alkaen tien varrella tavattuun miesryhmään, ja hänen vaimostaan tuli hyvin toimeliaita julistajia.”

Lopulta joulukuussa 1969 tuo espanjalainen  tutkisteluryhmä järjestettiin seurakunnaksi, jonka nimi oli Basel-española ja joka oli Sveitsin toinen espanjalainen seurakunta. (Ensimmäinen oli perustettu Luzerniin vuonna 1965.) Juan Pérezistä tuli seurakunnanvalvoja. Sitten toukokuussa 1970 hän ja hänen vaimonsa palasivat Espanjaan ryhtyäkseen erikoistienraivaustyöhön.

Järjestettiin lisää espanjalaisia seurakuntia, ja vuonna 1972 niistä tehtiin oma kierroksensa. Ensimmäisessä kierroskonventissa oli läsnä vain 185, mutta kierros on siitä lähtien kasvanut niin, että siinä on nyt 16 seurakuntaa ja lähes 1200 julistajaa.

Maamme italian- ja espanjankielisten kenttien yhteydessä arvostamme sitä, että meillä on veljiä, jotka osaavat puhua noita kieliä jonkin toisen Sveitsissä yleisesti käytetyn kielen lisäksi. Esimerkiksi Sveitsin saksankieliseen väestöön kuuluva hyvin lahjakas kielimies Max Wörnhard huolehtii perheestään, mutta lisäksi hän palvelee osa-aikaisesti haaratoimistossa ja piirivalvojana italialaisilla ja espanjalaisilla kierroksilla.

SEURAN ELOKUVIA ARVOSTETAAN

Muutkin kuin espanjalaiset ”vierastyöläiset” hyötyivät nähdessään Seuran elokuvia. Me kaikki olimme innoissamme niistä. Koska monet veljet työskentelivät pienten seurakuntien yhteydessä maaseudulla, heidän oli vaikea kuvitella mielessään Jehovan työn maailmanlaajuisia mittasuhteita. Siksi eri elokuvat, joissa näytettiin moniin eri rotuihin ja kansallisuuksiin kuuluvia veljiä, tekivät heihin samoin kuin yleisöön suuren vaikutuksen. Se mitä he näkivät ei ollut pieni, merkityksetön ryhmä, vaan maailmanlaajuinen järjestö.

 Monia suotuisia lausuntoja esitettiin kohdista, joissa mustat veljemme osallistuivat Valtakunnan palvelukseen. Eräs nainen oli huolissaan nähdessään, että afrikkalaiset kastettiin täysissä pukeissaan. Hän oli huolissaan siitä, että he voisivat vilustua liikuskellessaan ympäriinsä vaatteet märkinä kasteen jälkeen. Mutta Afrikassa ilman lämpötila onkin erilainen kuin Sveitsissä!

Nämä elokuvat ovat olleet erinomainen keino, jonka avulla ihmisiä on saatu valtakunnansaleihin ja he ovat voineet nähdä omin silmin Jeesuksen seuraavien sanojen täyttymyksen: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille.” – Matt. 24:14.

TIENRAIVAAJAT TASOITTAVAT TIETÄ LIECHTENSTEINISSA

Se, mitä viimeksi kerroimme Liechtensteinista, koski kirjasen Fascismi vai vapaus levitystä. Mitä kauniissa Liechtensteinissa tapahtui sitä seuranneina vuosina?

Eräs tienraivaajasisar, Helen Knechtli, määrättiin työskentelemään siellä vuonna 1956. Hän asui Buchsissa, Reinin Sveitsin puoleisella rannalla, ja käveli joka päivä siltaa pitkin toiselle puolelle Liechtensteiniin. Hän saarnasi talosta taloon käyttäen vain Raamattua, mutta kun hän löysi kiinnostuneita, hän jätti julkaisuja uusintakäynneillä. Sisar Knechtli oli hyvin ystävällinen ja kärsivällinen ihminen, ja nämä ominaisuudet saivat monet suhtautumaan häneen suopeasti. Hän onnistui aloittamaan useita Raamatun kotitutkisteluja. Lopulta totuus juurtui Ländleen!

Noin kaksi vuotta myöhemmin Blanka Hertenstein, joka oli käynyt Gilead-koulun, siirrettiin  Itävallasta Sveitsiin ja määrättiin työskentelemään Liechtensteinissa. Hän järjesti toimintansa niin taitavasti, että poliisi sai etsiä häntä puolitoista vuotta – vain 160 neliökilometrin suuruisessa maassa – kunnes lopulta löysi hänet! Sisar Hertenstein noudatti Kristuksen neuvoa: ”Osoittautukaa sen tähden varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset.” (Matt. 10:16) Hän kävi yhdellä alueella vain muutaman henkilön luona ja lähti sitten toiselle. Käyttäen hyväkseen anteliaiden veljien hänen käyttöönsä antamaa autoa sisar aloitti aamulla maan toisesta päästä ja saarnasi kylästä kylään, kunnes hän oli päivän päättyessä maan toisessa päässä. Joka kerta kun poliiseihin siis otettiin yhteyttä ja he tulivat etsimään Blankaa, tämä oli kadonnut kuin maan nielemänä!

Poliisit kielsivät häntä kulkemasta ovelta ovelle, mutta sisar oli jo löytänyt monia ihmisiä, jotka olivat vilpittömästi kiinnostuneita totuudesta, ja hän huolehti edelleen heistä. Poliisi ei voinut estää tällaisia yksityisiä vierailuja.

LÄNDLE ALKAA TUOTTAA HEDELMÄÄ

Vuonna 1961 ensimmäinen Liechtensteinista oleva sisar kastettiin Hampurissa pidetyssä konventissa. Vuotta myöhemmin maassa oli seitsemän Valtakunnan julistajaa, ja eräässä yksityiskodissa pidettiin viikoittain Vartiotornin tutkistelu.

Vaikka katolinen kirkko piti noihin aikoihin väestöä tiukassa otteessaan ja osasi käyttää valtiovaltaa ovelasti Jehovan todistajia vastaan, Valtakunnan työ edistyi. Vuonna 1965 toiminnassa oli 11 julistajaa. Jotkut heistä muuttivat myöhemmin pois, ja kaksi veljeä, jotka olivat tulleet Länsi-Saksasta  palvelemaan siellä missä tarve oli suurempi, joutuivat lähtemään maasta. Jotkut julistajat tulivat toimettomiksi. Mutta totuuden valo loisti edelleen Liechtensteinissa.

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITUS MURTAA ENNAKKOLUULOJA

Saksankielisessä Herätkää!-lehdessä oli 8. elokuuta 1966 viehättävä kirjoitus aiheesta ”Liechtenstein – alppien jalokivi”. Tätä numeroa levitettiin läpi koko maan, ja sekä sveitsiläisiä että liechtensteinilaisia julistajia osallistui innokkaasti tähän erikoisrynnistykseen.

Tätä kirjoitusta arvostettiin suuresti. Ihmisiä oli helppo lähestyä, ja he ottivat mielellään lehden. Heitä miellytti ajatus, että eri puolilla maailmaa 26 eri kieltä puhuvat ihmiset (niin monella kielellä Herätkää!-lehteä painettiin silloin) lukisivat selostuksen heidän maastaan. Seura sai hallituksen uutispalvelusta kirjeen, jossa kiitettiin hyvästä kirjoituksesta.

Tämän rynnistyksen jälkeen veljistä tuntui, että Jehovan todistajien työtä kohtaan tunnettu ennakkoluulo väheni. Saarnaamistyö on vuodesta 1966 lähtien saanut osakseen vähemmän vaikeuksia kuin aikaisemmin.

YSTÄVÄ JOKA TYÖSKENTELI LINNASSA

Lähestyessäsi Liechtensteinin pääkaupunkia huomaat jo kaukaa Vaduzin hyvin hoidettujen talojen yläpuolelle kohoavan linnan. Se ei ole vain jäänne menneiltä vuosisadoilta, vaan hallitsevan ruhtinaan asunto. Itse asiassa Liechtensteinin ruhtinaskunta on perustuslaillinen, perinnöllinen monarkia, joka toimii demokraattisella ja parlamentaarisella pohjalla.

 Kävi niin, että eräs Jugoslaviasta oleva, Raamatun totuudesta kiinnostunut nuori nainen Amalija, sai työtä ruhtinaan taloudesta. Hän tunsi Jehovan todistajia kotimaassaan ja oli hankkinut jonkin verran tietoa Jumalan sanasta. Hänen odotettiin tavan mukaan olevan läsnä linnan kappelissa pidetyissä hartaushetkissä, mutta se mitä hän oli oppinut Raamatusta sai hänet jäämään pois. ”Hänen korkeuttaan ei miellytä se, että et tule kanssamme kappeliin”, hänen esimiehensä sanoi. ”Mutta Jumalaa ei miellytä se, että tulisin”, Amalija vastasi. Silloin hänet jätettiin rauhaan.

Amalijalla oli kuitenkin ongelma, jota kielimuuri pahensi: miten hän saisi yhteyden Jehovan todistajiin? Hän otti mukaansa kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin ja  meni läheiselle rautatieasemalle Buchsiin Sveitsiin. Näyttäen kirjaa ohikulkijoille hän yritti monin elein saada selville, mistä voisi löytää tätä kirjallisuutta levittäviä ihmisiä. Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Pettyneenä hän kirjoitti kotimaahansa ja pyysi apua. Lopulta hänet saatettiin haaratoimistojen välityksellä kosketuksiin veljien kanssa.

Koska tämä nuori nainen oli hyvä ja luotettava työntekijä, häntä arvostettiin suuresti ruhtinaan taloudesta huolehtivassa henkilökunnassa. Tämän ansiosta hänelle annettiin vuonna 1969 lupa lähteä Nürnbergissä pidettyyn kansainväliseen konventtiin, jonka teema oli ”Rauha maassa”. Hän kuunteli siellä innokkaasti ohjelmaa jugoslaviankielisessä osastossa. Hän oli yksi niistä 5095:stä, jotka kastettiin tuossa konventissa.

SEURAKUNTA PERUSTETAAN

Vuodesta 1967 lähtien on erikoistienraivaajapariskunta, Oskar ja Anni Hoffmann, tukenut Liechtensteinissa Valtakunnan julistajien pientä ryhmää. He ovat uskollisesti ja sinnikkäästi kyntäneet peltoa ja kylväneet Valtakunnan totuuden siemeniä; he ovat viljelleet ja hoitaneet nuoria kasvavia taimia. Vaikka sato ei ole ollutkaan kovin runsas, niin Schaaniin on nyt perustettu 45 toimeliaan todistajan seurakunta, joka kokoontuu kauniissa valtakunnansalissa. Jotkut Sveitsistä olevat julistajat auttavat seurakuntaa tyydyttäen kyvykkäiden vanhinten tarpeen.

Tehdessään yhteenvedon Liechtensteinin ruhtinaskunnan työstä veli Hoffmann sanoo: ”Me olemme kestäneet pappien vastustuksen ja poliisien sekaantumisen. Niiden aika on ohi. Nyt joudumme kestämään materialistista ajattelua ja välinpitämättömyyttä  hengellisiä asioita kohtaan, mutta uskolliset veljemme Liechtensteinissa ovat päättäneet kestää tämänkin haasteen.” Varmasti he sen tekevätkin Jehovan avulla.

HARVINAINEN TILAISUUS ESIINTYÄ RADIOSSA

Koska protestanttinen ja katolinen kirkko ovat Sveitsin pääuskonnot, pienempiä uskontokuntia on harvoin kuultu radiossa. Mutta meillä oli tilaisuus siihen vuonna 1956.

Useiden eri uskonnollisten liikkeiden jäseniä oli kutsuttu keskustelemaan radiossa evankelisen reformoidun kirkon edustajien kanssa, mutta me olimme ainoat, jotka otimme kutsun vastaan. Kirkkoa edusti teologian professori Bernin yliopistosta, eräs oppikoulun opettaja ja eräs naisopettaja; Seura lähetti edustajikseen Alfred Rütimannin ja Fred Borysin haaratoimiston henkilökunnasta. Keskustelun alustukseksi Jehovan todistajat esittivät lyhyen selostuksensa, jonka jälkeen professori piti lyhyen puheen. Sitten seurasi avoin keskustelu eri aiheista.

Tämä ohjelma lähetettiin lauantai-iltana ja siis erittäin suotuisaan aikaan. Se herätti eri puolilla maata monia välittömiä ja selkeitä kannanottoja Jehovan todistajien puolesta. Ilmeisesti muutkin kuin veljemme kuuntelivat ohjelmaa tarkkaavaisesti ja innokkaasti. Kymmenissä haaratoimistoon tulleissa kirjeissä kiitettiin tapaa, jolla Jehovan todistajat puolustautuivat. Kirkon edustajien ivallinen asenne herätti monissa vastenmielisyyttä. Suurimman vaikutuksen teki se, että veljemme lainasivat koko keskustelun ajan tuekseen Raamattua, kun taas kirkon edustajat eivät käyttäneet sitä kertaakaan.

 ”Nostamme hattua Jehovan todistajille”, huudahti eräs mies, joka soitti haaratoimistoon heti lähetyksen jälkeen. Toinen, joka oli kuulemansa vuoksi eronnut kirkosta, lähetti jäljennöksen erokirjeestään. Hän kirjoitti: ”Lopulta löysin sen mitä olen etsinyt.”

Sanomalehti Oberländer Tagblatt teki seuraavan yhteenvedon: ”Raamatun tulkintaa koskevat keskustelut vaativat osanottajilta melkoisesti omaa, aitoa käytännön kristillisyyttä ja inhimillistä kykyä suhtautua toisinajatteleviin. Evankelisen reformoidun kirkon edustajat eivät ole ilmaisseet pystyvänsä luotsaamaan laivaa tällaisilla vesillä. On ikävä sanoa tätä, mutta jos meidän olisi asetuttava keskustelun jommankumman osapuolen puolelle, olisimme valinneet mieluummin tuon lahkon, Jehovan todistajien, edustajat.”

RANSKANKIELISEN RADIOASEMAN LÄHETYS

Luonnollisesti myös ranskaa puhuvat veljemme olivat hyvin innokkaita saamaan tilaisuuden hyvän todistuksen antamiseen radion kautta omalla kielellään. Tuo tilaisuus tuli sunnuntai-iltana 20. joulukuuta 1970. Muutamaa viikkoa aikaisemmin oli Sveitsin ranskankielisen radioaseman, Radio Sottensin, toimisto ottanut yhteyttä Prillyn seurakunnan valvojaan André Eiseléen. Maan erilaisia yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ryhmiä käsittelevien radio-ohjelmien sarjassa haastateltiin myös Jehovan todistajia.

Veli Eiselé osallistui keskusteluun yhdessä kahden muun veljen ja erään sisaren kanssa. He vastasivat kysymyksiin, joita puheenjohtaja teki suhteestamme Jumalaan, lähimmäisiimme ja ihmisyhteiskuntaan  yleensä. Koska joulu oli hyvin lähellä, he korostivat sen tärkeyttä, ettei pakanallisten ajatusten ja tapojen anneta saastuttaa puhdasta palvontaa.

”Vain kaksi päivää tämän keskustelun jälkeen minuun otettiin jälleen yhteyttä”, kertoo veli Eiselé. ”Puheenjohtaja ehdotti toista radiolähetystä, jossa käsiteltäisiin sitä, millaisia henkilökohtaisia tuntemuksia ja sisäisiä ristiriitoja Raamatun periaatteiden noudattamisesta johtuva kristityn puolueeton asema aiheuttaa. Suostuin siihen, ja keskustelu radioitiin perjantaina 8. tammikuuta 1971 klo 10.00–10.35.” Monet esittivät arvostuksen sanoja, varsinkin sisaret joiden aviomies vastusti totuutta. Nämä miehet saivat paremman käsityksen Jehovan todistajista eivätkä enää vastustaneet niin ehdottomasti vaimonsa kokouksissa käymistä ja kristilliseen palvelukseen osallistumista.

MYÖS TELEVISIOON

Olisiko Sveitsin televisio milloinkaan niin vapaamielinen, että se esittäisi Jehovan todistajia koskevaa ohjelmaa? Läpimurto tapahtui Baselissa vuonna 1965 pidetyn kansainvälisen konventtimme aikaan. Päivän uutisten yhteydessä esitettiin lyhyt mutta myönteinen selostus tästä konventista. Siitä lähtien on televisioitu haastatteluja tai lyhyitä selostuksia piirikonventeista sekä saksan- että ranskankielisillä kanavilla. Vaikka nämä selostukset ovat kestäneet vain muutamia minuutteja, ne ovat herättäneet monien kiinnostuksen.

Paras ja yksityiskohtaisin esitys Jehovan todistajista nähtiin televisiossa italiankielisellä kanavalla 26. tammikuuta 1979. Se kesti 40 minuuttia  ja esitti monia kristillisen elämäntapamme piirteitä. Katselijat otettiin mukaan Bellinzonaan veli Soldatin Raamatun perhetutkisteluun; heidät vietiin Milanossa Italiassa pidettyyn konventtiin, ja heille näytettiin järjestömme toimintaa Seuran haaratoimistoon ja kirjapainoon Thuniin tehdyllä käynnillä. Yksi kiinnostava piirre oli luganolaisen sisaren Teresa Medicin haastattelu. Tuo sisar, joka oli kastettu 80-vuotiaana, oli silloin 98-vuotias ja puhui yhä rohkeasti vakaumuksistaan. Tämä rakas sisar on sen jälkeen kuollut 102-vuotiaana odottaen vakuuttuneena Kristuksen ylösnousemuslupausten täyttymystä. – Joh. 5:28, 29.

KAIKKIEN AIKOJEN SUURIN KOKOUS

Suurin koskaan Sveitsissä pidetty kokous oli vuoden 1965 ”Totuuden sanan” kansainvälinen konventti, joka pidettiin noin 200000 asukkaan kaupungissa, Baselissa. Konventtiin oli määrä tulla tuhansia veljiä Länsi-Saksan eteläosasta sekä Ranskasta ja muista Euroopan maista. Odotimme saavamme noin 30000–40000 vierasta. Sveitsin mittapuiden mukaan tämä oli jättiläiskonventti, ja sen valmistaminen oli haaste.

”’Mihin majoitamme niin monta vierasta?’ oli ensimmäinen mieleeni tullut kysymys”, muistelee Hans Klenk, sveitsiläinen piirivalvoja, joka yhdessä Länsi-Saksasta tulleen piirivalvojan, Karl Hägelen, kanssa huolehti konventin organisaatiosta.

Ohjelma esitettäisiin viidellä kielellä: saksaksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi ja portugaliksi. Tämä oli tosiaan suuri tapaus noin 2000 espanjalaiselle ja portugalilaiselle veljelle, jotka toivoivat saavansa luvan matkustaa Sveitsiin,  vaikka työ heidän omissa maissaan oli vielä kielletty. Valitettavasti jotkut heistä eivät päässeet, koska viranomaiset saivat tietää heidän suunnittelevan kristilliseen konventtiin menoa eivätkä siksi antaneet heille passia.

Konventin valmistelutöiden alkajaisiksi Baseliin hyvissä ajoin ennen konventtia järjestetyssä kokouksessa sai noin 800 julistajaa, joista jotkut olivat tulleet lähialueilta Länsi-Saksasta, ohjeita siitä, miten etsiä majoituksia hotelleista, koulujen asuntoloista, leirintäalueilta ja yksityiskodeista Baselista ja sen lähellä sijaitsevista kaupungeista ja kylistä. He käyttivät tähän toimintaan 18000 tuntia. Heidän rakkautensa veljiä kohtaan ja heidän intonsa auttoivat heitä suoriutumaan tästä tehtävästä, ja kun osanottajat saapuivat konventtiin, yksikään ei joutunut nukkumaan taivasalla!

HYVÄ TAHTO HERÄTTÄÄ IHAILUA

Konventtipaikalla, suurella urheilukentällä, vaadittiin paljon rakennustyötä. Viidelle kieliryhmälle tarvittiin viisi puhujalavaa ja oli tehtävä muita asennustöitä. 77 veljeä ja sisarta lahjoitti aikaansa, voimiaan ja taitojaan. Esimerkiksi Frieda Hemmig kaivoi ojia ylimääräisten WC:iden asennusta varten päivänä, jona hän täytti 65 vuotta. Hän pitää yhä etuna sitä, että on voinut osallistua noihin rakkaudentöihin ”koko veljesseuran” hyväksi. – 1. Piet. 2:17.

Hämmästynein mies paikalla oli kaupungin palopäällikkö. Hän huudahti: ”Miten pystytte tähän? Teillä on täällä runsaasti ilmaisia työntekijöitä, ja kaupungilla on kova työvoimapula huolimatta korkeista palkkatarjouksista.”

Yksi kierrosvalvojista, vapaaehtoisen palveluksen  osastosta vastuussa ollut veli Rohleder Länsi-Saksasta, selitti mainitsemalla esimerkin Australiasta tulleesta veljestä, joka oli matkustanut neljä viikkoa päästäkseen konventtikaupunkiin. Saavuttuaan Baseliin hän meni suoraan vapaaehtoisen palveluksen osastoon tarjoamaan palveluksiaan putkimiehenä. Palopäällikkö pudisti päätään: ”Se on todella ihmeellistä. En voi mitenkään käsittää sitä! Kukaan ei nykyään tee mitään ilmaiseksi.” Hän ei tietenkään tiennyt kokemuksesta, mitä Jehovan henki voi saada aikaan niiden välityksellä, jotka antavat Jumalan käyttää heitä.

Konventin viimeisenä päivänä, 18. heinäkuuta 1965, yhteensä 36785 oli läsnä esitelmässä ”Maailmanhallitus Rauhanruhtinaan hartioilla”, jonka esitti veli Knorr. Konventti itse oli osoittanut, miten Jehovan todistajat ovat jo saavuttaneet ykseyden ja rauhan keskuudessaan. Läsnäolijoita oli seuraavasti: 29827 saksalaisessa osastossa, 3385 ranskalaisessa, 1340 italialaisessa, 1886 espanjalaisessa ja 347 portugalilaisessa osastossa.

UUDEN HAARATOIMISTORAKENNUKSEN TARPEELLISUUS

Veli Knorrin vieraillessa vuonna 1968 tehtiin eräs tärkeä päätös. Presidentti itse kertoi tämän uutisen Bernissä 29. toukokuuta pidetyssä erikoiskokouksessa: haaratoimisto saa uuden Beetel-kodin ja kirjapainon! Parempia tiloja tarvittiin kipeästi, ja veljet olivat hyvin iloisia tästä uutisesta. Se ilmaisi Jehovan siunanneen heidän ponnistelujaan. Sopiva tontti löydettiin Thunista, ja se sijaitsi noin 30 kilometrin päässä vanhasta Beetelin rakennuksesta Bernistä. Paikka oli kauniissa ympäristössä lähellä Thuninjärveä ja sieltä oli  mahtava näköala Alpeille. Beetel-perhe oli riemuissaan!

11. helmikuuta 1969 aloitettiin kaivutyöt, ja maaliskuun lopussa valettiin perustus. Sen jälkeen rakennustyö eteni nopeasti. Rakennuksesta oli määrä tulla noin kaksi kertaa niin suuri kuin vanha. Siihen piti tulla viisi kerrosta, 53 asuinhuonetta perheelle ja riittävästi tilaa kirjapainolle, varastohuoneille ja toimistoille. Veljet tekivät suuren osan sisustustöistä, esimerkiksi lattian päällystys- ja puutöistä. Pohjakerroksen vahvistamiseksi käytettiin yli 70 tonnia terästankoja, niistä 45 tonnia yksistään kirjapainon betonilattian vahvistukseen. Vuosien päästä osoittautui todella hyväksi asiaksi, että kirjapainon lattia rakennettiin niin kestäväksi.

MYÖS UUSI ROTAATIOPAINOKONE

Julkaisujen tarpeen kasvaessa uuteen painoon oli asennettava myös toinen painokone. Se oli 32 tonnia painava MAN-rotaatiopainokone, jonka Brooklynista tullut Milan Miller auttoi asentamaan. Meillä oli tietysti myös vanha rotaatiopainokone, jonka Seura oli ostanut vuonna 1924. Reinhard Pletscher oli työskennellyt sen parissa useita vuosia. Hän huolehti siitä niin hyvin, että hän käytti vapaa-aikaansakin ”oman” koneensa puhdistamiseen ja kiillottamiseen. Tämä huolehtivaisuus sai jotkut Beetel-perheeseen kuuluvat sanomaan mustaa painokonetta ”Reinhardin mustaksi vaimoksi”! Sisar Pletscher ei loukkaantunut siitä; hän nauroi sille muun perheen mukana. Tällaisen hyvän huolenpidon ja perusteellisen kunnostuksen ansiosta kone kesti vielä useita vuosia sen jälkeen, kun se siirrettiin Thuniin. Se oli toiminnassa jopa pitempään kuin veli Pletscher, joka päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1973.

 ARVOSTUS UUSIA TILOJA KOHTAAN

Rakennuksen vihkiäisissä 16. toukokuuta 1970 veli Knorr muisteli tärkeää osaa, joka rakennuksilla oli muinoin ollut Jehovan palvonnan yhteydessä, kuten muinaisen Israelin tabernaakkelilla ja Salomon rakentamalla loistavalla temppelillä. Hän sanoi: ”Vaikka tämä uusi Beetel-koti on vihitty tosi palvonnalle, sillä ei olisi mitään arvoa, elleivät rakennusta käyttävät ihmiset ponnistelisi kokosydämisesti Jehovan työn hyväksi maan päällä.”

Sen lisäksi että Beetel-perhe oli syvästi kiitollinen uudesta kodistaan ja työpaikastaan, yli 4000 muuta veljeä ja kiinnostunutta käytti hyväkseen tilaisuutta vierailla uudessa Beetelissä kahtena ”avoimien ovien” viikonloppuna saman vuoden lokakuussa. ”Kaunis rakennus ja tilava kirjapaino tekivät meihin hyvin suuren vaikutuksen”, sanoi eräs sisar, ”ja olemme hyvin onnellisia ajatellessamme, että täältä tulee hengellistä ravintoa sekä meille Sveitsin julistajille että monissa muissa maissa oleville veljille.”

Veljet olivat hyvin kiinnostuneita tästä uudesta rakennuksesta ja osoittivat anteliaisuuden henkeä, kun oli kysymys siihen liittyvien taloudellisten velvoitteiden hoitamisesta. Seuraava eräältä nuorelta sisarelta tullut kirje oli tyypillinen:

”Rakkaat Veljet!

”Olen juuri saanut opintoni päätökseen. Tunnustuksena hyvästä saavutuksestani sain palkinnoksi rahasumman, joka teki minut hyvin iloiseksi. Koska minulla ei ole parempaa käyttöä tälle rahalle kuin antaa se teille uutta Thunin Beetel-rakennusta varten, haluan lähettää teille oheisen summan, 80 Sveitsin frangia [n. 340 mk].

”Palvellen kanssanne yksimielisesti Jehovan työssä lähetän teille sydämelliset terveiseni.

Sisarenne

Marie-Louise.”

 HELLITTÄMÄTTÖMYYTTÄ VAADITAAN

Tässä maassa ihmiset eivät yleensä tule totuuteen heti, kun heille aloitetaan raamatuntutkistelu. Meiltä vaaditaan kärsivällisyyttä ja hellittämättömyyttä. Kokemukset osoittavat, että useimmat raamatuntutkistelut voidaan aloittaa vasta, kun ihmiset alkavat luottaa julistajaan. Heidät täytyy tehdä vakuuttuneeksi siitä, että me olemme vilpittömästi kiinnostuneita heidän henkilökohtaisesta hyvinvoinnistaan. Tätä valaisee kauan erikoistienraivaajana työskennelleen Grete Schmidtin kokemus. Hän kertoo:

”Joitakin vuosia sitten tutustuimme mieheni kanssa erääseen Luzernissa asuvaan ystävälliseen tšekkiperheeseen. Vaimo oli opettaja ja hänen aviomiehensä urheilijana hyviin tuloksiin yltänyt soutaja. Molemmat oli kasvatettu ateisteiksi, mutta siitä huolimatta he keskustelivat mielellään. Kun Jumala tai Raamattu tuli puheeksi, he kuitenkin vain hymyilivät. – – Lopulta lakkasimme käymästä heidän luonaan.”

Kului kaksi tai kolme vuotta. Sitten Vartiotornissa 15. lokakuuta 1976 (suomeksi 1. lokakuuta 1976) ilmestyi kirjoitus veljestä, joka oli voittanut kultamitalin juostessaan Tokion olympialaisissa. ”Kun luin tämän kirjoituksen”, sisar Schmidt jatkaa, ”muistin tuon tšekkipariskunnan, koska mies oli voittanut hopeamitalin samoissa olympialaisissa. Siksi päätin käydä perheen luona jälleen viemässä tämän lehden. Ensin he puhuivat urheilusta ja minä vain kuuntelin. Seuraavilla käynneillä puhuin yhä uudelleen Raamatusta.”

Miten aviopari reagoi? ”Anteeksi vain, rouva Schmidt. Olette unohtanut, että me olemme ateisteja.”

”Siitä huolimatta jatkoin käyntejäni tämän mukavan  perheen luo. Jotenkin minusta tuntui, että kaikki ei ollut kunnossa. Lopulta huomasin, että heillä oli perheongelmia. He puhuivat jo avioerosta.”

Sisar osoitti heille Raamatusta, miten he voisivat voittaa tällaiset ongelmat. Hämmästyneenä siitä, että Raamatusta löytyy tällaisia käytännöllisiä neuvoja, pariskunta suostui nyt raamatuntutkisteluun. Heidän avioliittonsa lujittui yhä enemmän. Lopulta he hyväksyivät totuuden ja heidät kastettiin keväällä 1979. Mitä veli Jiri Lundák nyt ajattelee?

”Aikaisemmin en yksinkertaisesti voinut sietää sanojen ’pyhä’, ’enkeli’ ja niin edelleen kuulemista; se koski korviini. En halunnut kuulla mitään myöskään kokouksista. Mutta nyt kaikki on muuttunut. Vapaa-aikani kuuluu Jumalalle ja perheelleni. Olemme tehneet muutoksia myös ystäviemme suhteen. Nyt tiedän, miten tärkeitä kokoukset ovat. Opin kantamaan vastuuni isänä, ja perhe-elämämme on onnellista. Haluan kiittää yhä uudelleen Jehovaa siitä, että hän salli meidän oppia rukoilemaan ja että hän ojensi meille kätensä, ennen kuin etsimme häntä.” Hellittämättömyys saa tosiaan aikaan hyviä tuloksia.

HUOMATTAVAN MONET KASTEELLE MENEVÄT OVAT NUORIA

Vuonna 1975 tarjoutui kaikkien aikojen suurin määrä, 1138 henkeä, kastettavaksi kierros- ja piirikonventeissamme, joita pidettiin neljällä kielellä. Seuraavina vuosina tuo määrä pieneni, mutta vuosittain on kastettu keskimäärin 560, ja heidän joukossaan on ollut huomattavan monia nuoria. Jotkut heistä ovat joutuneet taistelemaan ankarasti vapautuakseen suvun perinteistä, mutta on uskoa vahvistavaa panna merkille heidän vilpittömyytensä.  Kuuntele esimerkiksi erään nuoren miehen kertomusta:

”Nautin virvokkeita eräässä ravintolassa, kun muuan saksalainen turisti kysyi minulta, oliko viereinen istuin vapaa. Vastattuani myöntävästi tuo nainen istuutui, ja ryhdyimme pian keskustelemaan. Hän kertoi minulle olevansa paljon tekemisissä nuorten kanssa, koska hän työskenteli Konstanzin yliopistossa Länsi-Saksassa. Hän korosti minulle, miten tärkeää oli osoittaa nuorille paras elämäntapa. Saatoin olla vain samaa mieltä, sillä ymmärsin itsekin, että monet nuoret kärsivät alkoholista ja huumeista. Lopulta hän kertoi minulle eräästä nuorille tarkoitetusta kiinnostavasta kirjasta nimeltä Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä. Hän pahoitteli sitä, ettei hänellä ollut sitä mukanaan, mutta hän lupasi tuoda sen minulle. Hän toikin sen, mutta koska minulla oli kiire, hän vain jätti kirjan ja sanoi, että hän joutuisi palaamaan nyt Länsi-Saksaan, mutta joku toinen tulisi keskustelemaan kirjasta kanssani.

”Eräs veli otti minuun yhteyttä, ja pian tutkin ja kävin myös kaikissa kokouksissa. Rakkauteni Jehovaa kohtaan syveni. Elämälläni oli tarkoitus, ja yhtäkkiä minulla oli paljon uusia ystäviä. Ymmärsin, että minun piti lähteä ulos ’Suuresta Babylonista’. Helmikuussa 1979 päätin erota kirkosta. Koska olin poissa kotoa, kukaan ei estänyt minua toteuttamasta tätä päätöstä.

”Mutta ikävä kyllä, kun kerroin vanhemmilleni, he vastustivat ankarasti! He soittivat ja kysyivät minulta, olinko tullut hulluksi. He tekivät kaikkensa saadakseen minut muuttamaan mieleni. Selitin heille ystävällisesti, että olin ymmärtänyt välttämättömäksi palvella ainoaa tosi Jumalaa ja että pysyisin näkökannassani. Seuraavana päivänä  isä tuli luokseni ja sanoi: ’Nyt sinä tulet minun kanssani kotiin, senkin vintiö!’ Voitteko kuvitella, miltä minusta tuntui?”

Miten nuorelle ystävällemme kävi? Hänen piti mennä isänsä kanssa papin luo, joka yritti taivutella häntä luopumaan päätöksestään, mutta ei halunnut keskustella mistään raamatunkohdista. Sitten vanhemmat päättivät lähettää hänet erääseen katoliseen kouluun. Mitä hän siitä ajatteli?

”Olin hyvin masentunut, mutta luotin Jehovaan Salomon sanojen mukaan: ’Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.’ (Sananl. 3:5, 6) Aluksi se oli hyvin vaikeaa. Joka sunnuntai jouduin lähtemään kirkkoon, mutta istuessani siellä rukoilin Jehovaa samalla kun toiset osallistuivat palvontaansa. Minulla oli monia tilaisuuksia todistamiseen, ja kun tuli kokousaika, tutkin henkilökohtaisesti koululla. Noin kolmen kuukauden kuluttua papit myönsivät, että oli hyödytöntä enää pakottaa minua kirkkoon. Myöhemmin sain lähteä koulun alueelta koko päiväksi sunnuntaisin. Voitteko arvata, mihin menin?”

Nuori mies keskusteli usein apotin kanssa, ja kerran hän tarjosi tälle lehtiä. Apotti puolestaan pyysi häntä puhumaan kolmelle oppilasryhmälle Jehovan todistajista. Näin hän saattoi todistaa 90 oppilaalle ja jättää heille kirjallisuutta. Kahdella luokalla oli niin paljon kysymyksiä Raamatusta, että hän sai käyttää kaksi tuntia niihin vastaamiseen.

Nuori veljemme kertoo lopuksi seuraavaa: ”Vuoden lopussa opettajani jopa kiittivät minua ja sanoivat, ettei heillä ollut koskaan ollut niin ahkeraa oppilasta. Nyt minulla on ilo viettää elämää jolla  on tarkoitus, ja Jehova on antanut sen minulle maallisen järjestönsä välityksellä. Kesällä 1980 minut kastettiin Zürichin piirikonventissa, ja nyt koen monia iloja palvellessani tienraivaajana. Kiitän Jehovaa hänen armostaan ja uskollisesta rakkaudestaan!”

UUTEEN BEETELIIN TARVITAAN LISÄTILOJA

Työskenneltyämme vasta muutamia vuosia uudessa Beetel-rakennuksessamme ilmeni, että tarvitsimme tuotannon kasvun vuoksi lisää tilaa. Me painoimme nyt lehtiä kuudella kielellä, ja tuotanto oli vuonna 1975 enimmillään 31 miljoonaa kappaletta. Koska Jehovan todistajien työ oli tunnustettu laillisesti Espanjassa vuonna 1970, julistajat tarvitsivat suuria määriä espanjankielisiä lehtiä osallistuessaan yhä enemmän kenttäpalveluksen tavanomaisiin muotoihin. Meillä oli etu toimittaa heille välineet. Sama piti paikkansa Portugalista, kun työ tunnustettiin virallisesti joulukuussa 1974. Me olimme jo painaneet lehtiä ranskan, saksan, englannin ja italian kielillä. Vuodesta 1981 lähtien aloimme painaa niitä myös kreikan ja turkin kielillä, ja näin yhteismäärä oli 15 painosta kuukaudessa kahdeksalla kielellä. Myöhemmin alettiin painaa turkinkielistä Herätkää!-lehteä neljännesvuosittain.

”Kaikki tämä vaati tilaa”, selittää nykyinen painonvalvoja Lars Johansson. ”Siksi meistä oli sopivaa käyttää osa puutarhastamme lisärakennukseksi Beeteliimme. Siihen piti tulla suuri paperivarasto ja riittävästi tilaa paremmin varustettua lähetysosastoa varten. Aavistimme myös ennalta, että tarvitsisimme lisää asuintiloja, ja siksi uuteen rakennukseen oli määrä tulla huoneet vielä 12  hengelle.” Uusi lisärakennus vihittiin helmikuussa 1978.

UUSIA PAINOMENETELMIÄ OTETAAN KÄYTTÖÖN

Apostoli Paavalin lausunto, jonka mukaan ”tämän maailman näyttämö on vaihtumassa”, pitää varmasti paikkansa tämän maapallon vanhasta asiainjärjestelmästä, mutta se voitaisiin myös soveltaa painomenetelmiin! (1. Kor. 7:31) Olimme kuulleet nykyaikaisista menetelmistä, joita Seuran kirjapainot Yhdysvalloissa ja muualla olivat ottaneet käyttöön pysyäkseen maailmanlaajuisten kehitysvaiheiden tasalla, ja olimme uteliaita tietämään, milloin olisi meidän vuoromme.

Valmistelut alkoivat talvella 1980–1981. Vähitellen Beetelin lisärakennukseen pystytettiin  uusi repro-osasto. Ensin Valtakunnan Palveluksemme valmistettiin valoladontaa käyttäen neljällä kielellä ja heinäkuussa aloimme painaa Vartiotornin ja Herätkää!-lehden kreikkalaisia painoksia vasta hankkimallamme arkkioffsetkoneella.

Tämän jälkeen saapui ensimmäinen muunnettu rotaatio-offsetpainokone Brooklynista kesäkuussa 1982. Tilan saamiseksi sille ”vanha taistelulaivamme”, vuonna 1924 ostettu rotaatiopainokone, purettiin ja romutettiin. Se oli painanut lukemattomia miljoonia lehtiä 58 käyttövuotensa aikana!

Sitten saimme Brooklynista uutisen, että Sveitsin haaratoimisto saisi toisen muunnetun rotaatio-offsetpainokoneen. Olimme todella iloisia siitä, että Thunin haaratoimistorakennuksen kirjapainon lattia oli vankkatekoinen! Tämä painokone saapui joulukuussa 1983. Kirjapainomme oli nyt hyvin varustettu valmistamaan lehtiä kahdeksalla kielellä lähes 100:ssa eri maassa asuvien veljiemme levitettäväksi ja henkilökohtaiseen käyttöön.

HE TARJOUTUVAT HALUKKAASTI PALVELUKSEEN

Me olemme onnellisia nähdessämme, että Jehovan näkyvässä järjestössä vaikuttava tienraivaushenki on tarttunut myös moniin sveitsiläisiin veljiimme ja sisariimme. Useita vuosia tienraivaajien määrä oli maassamme heikoimpia kohtiamme, mutta vuodesta 1980 lähtien vakituisten tienraivaajien määrä on noussut 101:stä 271:n huippuun, ja heidän lisäkseen on 64 erikoistienraivaajaa (joihin sisältyy kaksi erikoistienraivaajaa Liechtensteinissa ja kolme lähetystyöntekijää Sveitsissä). Toivomme, että monet muut tarttuvat tähän palvelukseen jäljellä olevana supistuneena aikana. – 1. Kor. 7:29.

 Se, että monet muut haluaisivat mielellään olla kokoajanpalveluksessa, mutta eivät voi, näkyy niiden kasvavasta määrästä, jotka käyttävät hyväkseen tilaisuutta palvella osa-aikaisena tienraivaajana. Toukokuussa 1986 osallistui suurin määrä, 1117 julistajaa, tähän palvelukseen. Vastaavasti 1980 heitä oli 361. Tämä on mielestämme huomattava askel eteenpäin kentällämme.

Dittingenin seurakunnan kokemus valaisee sitä, miten vanhinten myönteinen asenne edistää tätä hedelmällistä kehitystä. Samuel Hurni esitteli 15 osa-aikaista tienraivaajaa lavalla vuoden 1985 syksyn kierroskonventissa Baselissa. Hän selitti: ”Seurakunnassamme on 26 kastettua julistajaa, ja 57 prosenttia heistä, toisin sanoen 15, oli osa-aikaisena tienraivaajana joko toukokuussa tai syyskuussa tai molemmissa.” Hän selitti, että vanhimmat sopivat keskenään, että he ottaisivat johdon tässä toiminnassa. Sitten he lähestyivät muita seurakunnan jäseniä sanoen: ”Vanhimmat ovat osa-aikaisina tienraivaajina toukokuussa. Haluaisitko kokeilla sitä kanssamme?” Jotkut julistajat olivat niin ilahtuneita siitä, että vanhimmat ajattelivat heidän pystyvän tähän palvelukseen, että he kokeilivat sitä innokkaasti. Tämä yhteisyritys on tuottanut paljon menestystä ja siunausta koko seurakunnalle. Näiden tienraivaajien iloinen henki vahvisti ja virkisti kaikkia. – Ps. 110:3.

YKSEYDEN SÄILYTTÄMINEN ERILAISUUDESTA HUOLIMATTA

Jehovan kansan järjestön huomattava piirre Sveitsissä on kielten ja taustojen erilaisuus. Ykseyden säilyttäminen ja edistyminen yhdessä on siksi yksi haaratoimistokomitean päätavoitteista.

Vieraskielisten seurakuntien muodostaminen teettää paljon työtä. Niistä huolehtiminen vaatii  hallinnollista työtä, esimerkiksi kirjeenvaihtoa seurakuntien ja kierrosvalvojien kanssa, raporttien erittelyä, konventtien koordinointia ja järjestämistä, tiedotuskirjeiden lähettämistä, kenttäpalvelusohjeiden ja julkaisujen toimittamista ja paljon muuta, kaikki neljällä kielellä – saksaksi, ranskaksi, italiaksi ja espanjaksi. Koska kaikki veljet haaratoimistossa eivät puhu näitä kieliä, vaaditaan paljon käännöstyötä.

Ulkomaisen väestön lisääntymisestä kentällä on tullut julistajille haaste. Sivuuttavatko he nuo ovet sillä perusteella, että näiden ihmisten kanssa on mahdotonta keskustella? Vai ottavatko he ainakin selvää heidän syntyperästään ja hankkivatko he heille jonkin julkaisun heidän omalla kielellään? Jotkut valppaat julistajat ovat tehneet enemmänkin kuin sen. He ovat opetelleet uuden kielen auttaakseen näitä ihmisiä. – 1. Tim. 2:4.

Jo mainittujen kieliryhmien lisäksi on siis myös jugoslavialaisia, portugalilaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia samoin kuin tamili- ja vietnamilaispakolaisia, joille todistetaan, ja monet näistä osoittavat aitoa kiinnostusta ja ovat jo asennoituneet Jehovan puolelle. Monista muista maista olevien ihmisten asuessa Sveitsin rajojen sisällä meistä tuntuu kuin meillä olisi lähetyskenttä aivan ovemme edessä!

ERILAISUUS NÄKYY BEETEL-PERHEESSÄKIN

Beetel-perheemme käsittää noin 65 jäsentä. Koska Sveitsin haaratoimisto on vanhimpia haaratoimistoja, henkilökuntaamme kuuluu jäseniä varhaisilta ajoilta, jotka ovat olleet kuin joukkomme tukipylväitä. Vierailijoihin tekee usein suuren vaikutuksen keskuudessamme pitkään työskennelleiden suhteellisen suuri määrä. Haluaisimme  esitellä teille kaksitoista yli 65-vuotiasta veljeä ja sisarta. (Ks. s. 215.) He ovat olleet Beetel-palveluksessa yhteensä 552 vuotta eli keskimäärin 46 vuotta kukin.

He kaikki työskentelevät innokkaasti. Muutamia esimerkkejä ovat 87-vuotias Lydia Wiedenmann joka kattaa pöydät joka päivä, 86-vuotias Jules Feller joka työskentelee vastaanottoaulassa, 86-vuotias Arnold Rohrer joka huolehtii monista polkupyöristämme, 81-vuotias Paul Obrist joka työskentelee toimistossa ja 75-vuotias Willi Diehl joka palvelee haaratoimistokomitean koordinaattorina.

Kuvasta puuttuu kaksi rakasta veljeämme, jotka ovat äskettäin päättäneet maallisen vaelluksensa: 82-vuotiaana kuollut David Wiedenmann, joka työskenteli haaratoimistokomitean jäsenenä viimeiseen hengenvetoonsa saakka ja jätti mieleemme esimerkin vaatimattomuudesta ja tyytyväisyydestä, ja 88-vuotiaana kuollut Gottfried Feuz, joka vietti 63 vuotta kokoajanpalveluksessa. Viimeisinä vuosinaan hän työskenteli tunnollisesti tilausosastossa, ja hänet muistetaan kauan ystävällisyydestään.

Näistä veljistä ja sisarista voidaan varmasti sanoa: ”Harmaat hapset ovat kunnian kruunu; se saadaan vanhurskauden tiellä.” (Sananl. 16:31) Heidän laaja kokemuksensa tekee heidät arvokkaiksi nuoremmille perheenjäsenille. Ikäerot eivät varmastikaan ole ykseyden este, eivät myöskään kielierot. Beetelissä meillä on kolmen virallisen kielen edustajia. Se näkyy selvästi päivän tekstin käsittelyssä ja Vartiotornin perhetutkistelussa, joissa kuulee selityksiä esitettävän kolmella kielellä.

 BEETELISSÄ TAPAHTUNEITA KEHITYSVAIHEITA

Kuten useimmat tällä vuosisadalla elävät Jehovan todistajat ymmärtävät, tekniikka on suunnattomasti edistynyt viime vuosina. Epäilemättä Jehova on huolehtinut siitä, että voimme käyttää tällaisia nykyaikaisia välineitä saarnatessamme ”tätä valtakunnan hyvää uutista – – koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille” ja vain yhden sukupolven elinaikana. – Matt. 24:14, 34.

Tässä mielessä on selvää, miksi Seura käyttää mahdollisimman paljon tietokoneita hyväkseen. Sveitsin haaratoimistoon saatiin MEPS (monikielinen elektroninen valoladontajärjestelmä) heinäkuussa 1983, ja me opettelemme parhaillaan uudenaikaistamaan työtämme tämän monipuolisen järjestelmän avulla. Varsinkin tilausosastomme suurta työmäärää on pystytty supistamaan suhteellisen yksinkertaiseksi muutamien tietokoneiden avulla. Lähetysosastossakin tietokone on yksinkertaistanut työtä.

Toisaalta paljon painotyötä, jota teimme toisille haaratoimistoille, on siirtynyt niille itselleen, kun ne ovat saaneet uusia rakennuksia ja rotaatio-offsetkoneita. Ajan ja lähetyskustannusten säästö ovat joitakin tämän hajautuksen etuja. Kaikkien täällä valmistettavien painosten määrä on nyt melkoisesti supistunut, mutta painamme yhä säännöllisesti kahtatoista erilaista lehteä kuudella kielellä.

Näiden kehitysvaiheiden ansiosta useat haaratoimistohenkilökuntamme jäsenet vapautuivat kokoaikaiseen saarnaamistoimintaan kentälle, ja iloitsemme saadessamme raportteja heidän erinomaisesta työstään. On ilmeistä, että Jehova siunaa niitä, jotka asettuvat käytettäviksi missä tahansa  tehtävässä ja että hän huolehtii heistä isällistä rakkautta osoittaen.

PIIRIKONVENTIT JOISSA OLI KANSAINVÄLISTÄ TUNNELMAA

Kun Seura ilmoitti erikoisjärjestelyistä vuoden 1985 konventteja varten, olimme innoissamme saatuamme tietää suunnitelmista. Aikanaan saimme tiedon ja aloimme kiireesti järjestellä saksan- ja ranskankielisiä ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” piirikonventtejamme, joihin tulisi vieraita muista maista.

Koska oli tulossa erityisen suuri englantia puhuva ryhmä, suunnittelimme englanninkielistä ohjelmaa kaikiksi neljäksi päiväksi Zürichissä 1.–4. elokuuta pidettävän saksankielisen konventin yhteyteen. Jotkut Yhdysvalloista, Kanadasta ja Englannista tulleet veljet samoin kuin monet englantia puhuvat Sveitsissä asuvat veljet ottivat halukkaasti puhemääräyksiä. Näin saatoimme esittää kaikki ohjelmat näytelmiä lukuunottamatta. Vieraamme kutsuttiin katsomaan näytelmiä saksalaiselle osastolle. Genevessä pidetyssä ranskankielisessä konventissa ei ollut yhtä paljon englanninkielistä ohjelmaa. Mutta kummassakin konventissa paikalliset veljemme nauttivat kuunnellessaan eri maista tulleiden vieraiden innostuneita selostuksia.

Ennen ohjelmaa ja sen jälkeen varsinkin ruokailun yhteydessä sveitsiläisillä ja ulkomaisilla veljillä oli tilaisuus olla toistensa seurassa ja vaihtaa ajatuksia. Oli sydäntä lämmittävää katsella, miten monet yrittivät ylittää kielimuurin verestämällä koulussa oppimaansa englannin- tai saksankieltä. He ymmärsivät toisiaan, jos eivät sanoin, niin ainakin elein, halauksin tai katseidensa avulla. Se oli osoitus todellisesta veljeydestä, jota vain  Jumalan hengen hedelmä, rakkaus, voi tuottaa, ”sillä se on täydellinen yhdysside”. – Kol. 3:14.

Monet lähes 1800 ulkomaisesta osanottajasta lähtivät sveitsiläisten julistajien kanssa todistustyöhön ja osoittivat siten olevansa kiinnostuneita täällä olevien veljiensä kenttätoiminnasta. Useimmat heistä sisällyttivät matkaansa myös vierailun Beetel-kotiimme ja kirjapainoomme, mikä rohkaisi meitä.

Saimme Geneven konventtiin osallistuneilta veljiltä liikuttavan jäähyväiskirjeen, joka sisälsi muun muassa seuraavaa: ”Emme halua lähteä kertomatta teille, ettemme tule parhaiten muistamaan  vuorienne korkeutta tai järvienne syvyyttä, vaan muistamme ikuisesti suuren rakkautenne suurenmoista Luojaamme kohtaan ja uskollisuutenne pyrkiessänne noudattamaan Isämme vanhurskaita periaatteita. Päättäväisyytenne pysyä nuhteettomuuden säilyttäjinä on kannustanut meitä.

”Olemme arvostaneet hyvin suuresti yrityksiänne keskustella kanssamme kielimuurista huolimatta.

”Emme koskaan unohda ystävällisiä ja hymyileviä kasvojanne, jotka saivat meidät tuntemaan olomme kotoisaksi ja viihtyisäksi. Niin, ’kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat’! Ja kuinka kiitollisia olemmekaan kuuluessamme tähän yleismaailmalliseen veljien perheeseen!” – Ps. 133:1.

Näin vuoden 1985 piirikonventit, joissa oli yhteensä läsnä 20601 henkeä, ovat jättäneet meille monia onnellisia muistoja. Ne ovat rohkaisseet meitä kaikkia jatkamaan olka olkaa vasten eri puolilla maailmaa olevien veljiemme kanssa säilyttäen nuhteettomuutemme Jehovaa ja Kristusta Jeesusta kohtaan ja odottaen muita suurenmoisia tilaisuuksia kristilliseen toveruuteen.

JATKAMME PÄÄTTÄVÄISESTI ETEENPÄIN

Olemme tarkastelleet yhdessä noin 95 vuoden aikana Sveitsissä tapahtunutta teokraattista kehitystä veli Russellin ensimmäisestä vierailusta, vuodesta 1891, aina tähän aikaan saakka. Pienestä purosta kasvaneet totuuden vedet ovat tavoittaneet jokaisen laakson ja kohonneet korkealle vuorten syrjäisiin alppimajoihin saakka. Kun käymme kaupungeissa ihmisten kodeissa, he tuntevat usein meidät Jehovan todistajiksi jo ennen  kuin meillä on tilaisuus alkaa puhua. Valtakunnan sanomaa on siis kaiutettu eteenpäin, ja ihmiset ovat kuulleet. Enemmistö ajattelee kuitenkin olevansa turvassa ja tyytyy omaan elämäntilanteeseensa välittämättä vähääkään siitä, mitä he pitävät mahdottomana, pysyvästä rauhasta maan päällä Jumalan valtakunnan alaisuudessa.

Jehovan palvelijoiden ponnistelut eivät kuitenkaan ole olleet turhia. Vaikka monet, jotka ovat palvelleet Jehovaa jonkin aikaa, ovat kääntyneet takaisin maailmaan, olemme onnellisia siitä, että saavutimme 13659 uskollisen Valtakunnan julistajan uuden huipun toukokuussa 1986 (siihen sisältyvät Liechtensteinin 42 julistajaa). Muistonvietossa vuonna 1986 oli läsnä 25698 (joista 82 Liechtensteinissa), mikä tietää lisää kasvua niin kauan kuin Jehovan kärsivällisyys jatkuu. On kiinnostavaa, että hyvin monet – ehkä puolet – julistajista ovat sellaisia, jotka ovat tulleet Sveitsiin ulkomailta parantaakseen aineellista tilannettaan ja ovat odottamatta löytäneet hengellisiä rikkauksia. Monet julistajat ovat palanneet kotimaahansa ja auttaneet Valtakunnan työn edistämisessä synnyinseuduillaan. Näin Valtakunnan hyvän uutisen leviäminen on saanut vauhtia näissä maissa, ja sveitsiläiset todistajat pitävät etuna sitä, että he ovat voineet tehdä siinä osansa.

Itse ”suureen joukkoon” kuuluviin viitataan Jesajan 56:6:ssa ”muukalaisina, jotka ovat liittyneet Herraan, palvellakseen häntä ja rakastaakseen Herran nimeä, ollakseen hänen palvelijoitansa”. Ne tuhannet heistä, jotka asuvat Sveitsissä, ovat päättäneet pysyä Jehovan palveluksessa yhdessä niiden 73:n voideltuun jäännökseen kuuluvan kanssa, jotka elävät yhä täällä ja Liechtensteinissa, julistaen yksimielisesti Valtakunnan toivoa kaikille niille, jotka haluavat kuulla.

 [Kartta s. 114]

(Ks. painettu julkaisu)

SVEITSI JA LIECHTENSTEIN

RANSKA

SAKSAN LIITTOTASAVALTA

SVEITSI

Bern

Schaffhausen

Basel

Rein

Bodenjärvi

Brugg

Zürich

Sankt Gallen

Thalwill

Aar

Les Convers

Zug

Buchs

Neuchâtel

Luzern

Ragaz

Payerne

Steffisburg

Yverdon

Fribourg

Thun

Prilly

Lausanne

Genevejärvi

Gstaad

Aigle

Rhône

Geneve

Bellinzona

Lugano

LIECHTENSTEIN

Schaan

Vaduz

ITÄVALTA

ITALIA

KIELET

Saksa

Ranska

Italia

Retoromaani

[Kuva s. 119]

Adolf Weber, joka toi Valtakunnan sanoman kotimaahansa vuonna 1900

[Kuva s. 130]

Veljet käyttävät ”rauhankelloa” hevosen vetämissä vaunuissa Zürichissä herättääkseen kiinnostusta ”Kultainen Aika” -lehteä kohtaan

[Kuva s. 135]

Sveitsin haaratoimisto ja paino 1925–1970

[Kuva s. 136]

Martin C. Harbeck (seisoo vaimonsa kanssa) ja J. F. Rutherford

[Kuva s. 145]

Heinrich Dwenger, joka oli Beetel-palveluksessa 1910–1983, lehtitilausosastossa Thunissa

[Kuva s. 149]

Luzernin ikimuistoisesta konventista kertovan ”Kultaisen Ajan” erikoisnumeron kansisivu

[Kuva s. 159]

Franz Zürcher, joka toimi haaratoimistonvalvojana 1940–1953

[Kuva s. 161]

Jules Feller aloitti Beetel-palveluksensa vuonna 1924 ja on nyt 86-vuotiaana yhä toimelias

[Kuva s. 183]

Haaratoimistokomitean koordinaattori Willi Diehl vaimonsa Marthen kanssa

[Kuva s. 193]

Linna, Liechtensteinin tuntomerkki

[Kuva s. 208]

Beetel-koti, toimisto ja paino Thunissa

[Kuva s. 215]

Kaksitoista Beetel-perheen veteraania, joista kukin on ollut keskimäärin 46 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa (vasemmalta oikealle: Lydia Wiedenmann, Marthe Diehl, Jules Feller, Willi Diehl, Paul Bigler, Martha Bigler, Paul Obrist, Ernst Zedi, Hans Russenberger, Arnold Rohrer, Johannes Förster, Josefine Förster)