Trinidad ja Tobago

KUN Kolumbus löysi Trinidadin 31. heinäkuuta 1498, hän näki saaren kaakkoisosassa kolme pientä vuorta. Kerrotaan, että tämä toi hänen mieleensä kolminaisuuden, ja niinpä saarta on siitä pitäen  kutsuttu Trinidadiksi, mikä on espanjaa ja merkitsee ’kolminaisuutta’. Tietysti intiaanit, arawakit ja karibit, olivat löytäneet saaren vuosisatoja aikaisemmin, ja heille se oli ”kolibrien maa”.

Kolumbus löysi samana vuonna myös Trinidadin naapurisaaren Tobagon, jota jotkut sanovat ”Robinson Crusoen saareksi” uskoessaan sen olevan Defoen romaanin tapahtumapaikka. Sen nimi Tobago, tulee ilmeisesti intiaanien sille antamasta nimestä Tavaco tai Tobaco (tupakka) ja viittaa kasviin, jota he viljelivät ja käyttivät laajalti.

Nämä saaret ovat eteläisimpiä siinä saarten ketjussa, joka ulottuu Puerto Ricosta Etelä-Amerikkaan. Trinidad sijaitsee itse asiassa aivan Venezuelan rannikon edustalla lähellä Orinocojokea. Tobago sijaitsee noin 30 kilometriä Trinidadista koilliseen. Ne ovat pieniä trooppisia saaria, jotka ovat miellyttävän vihantia suurimman osan vuodesta. Saarten luonnossa ilmenee suuria vastakohtaisuuksia: jylhiä vuoria ja ihastuttavia laaksoja, hedelmällisiä tasankoja ja hiekkarantoja. Tobago on tunnettu riutoistaan ja lumoavista korallimuodostumistaan.

TODELLA KOSMOPOLIITTINEN VÄESTÖ

Vaikka alun perin viljeltiinkin laajalti tupakkaa, kaakaoviljelmät valtasivat vähitellen alaa. Sitten näistäkin veivät tärkeydessä voiton suuret espanjalaisten, ranskalaisten ja englantilaisten suurliikemiesten sokeriruokoviljelmät. Omistajat hankkivat tiloilleen työhön tuhansia afrikkalaisia orjia. Kun omistajien täytyi lopulta taipua lisääntyvän painostuksen edessä ja vapauttaa orjat, tilalle tuotiin sopimuksella työskentelemään tuhansia intialaisia. Nykyään Trinidadin runsaan miljoonan hengen väestö on melko tasaisesti jakautunut afrikkalaista ja intialaista alkuperää olevien kesken, mutta siellä  asuu lisäksi pieniä määriä eurooppalaisia, kiinalaisia ja joitakin Lähi-idästä tulleita. Nämä ryhmät ovat avioliittojen kautta sulautuneet melkoisessa määrin yhteen, ja seurauksena on ollut todella kosmopoliittinen väestö. Lopulta Englanti sai saaret hallintoonsa ja hallitsi niitä siirtomaana aina vuoteen 1962 asti, jolloin niille myönnettiin itsenäisyys.

Monet eri uskonnot ovat edustettuina täällä, muun muassa hindulaisuus, islamilaisuus ja kristikunnan suurimmat kirkkokunnat. Saarten asukkaat itse ovat ystävällisiä ja lämminsydämisiä. Kaikesta huolimatta täälläkin esiintyy viimeisille päiville tunnusomaista väkivaltaa.

TOTUUDEN KYLVÄMINEN LÄHTEE ALKUUN

Tälle erilaisista etnisistä alkuperistä yhteensulautuneelle väestölle alettiin julistaa Valtakunnan hyvää uutista vuonna 1912. Julistajana toimi amerikkalainen Evander J. Coward. Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloinen presidentti Charles Taze Russell oli lähettänyt veli Cowardin saarille siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että hän panisi siellä alulle Raamatun totuudesta saarnaamisen, ja sen hän tekikin. Useiden vuosien ajan hän täytti tehtäväänsä toimeliaasti ja järjesti raamatuntutkijoiden, kuten Jehovan todistajat silloin tunnettiin, ryhmiä säännöllistä kokoustoimintaa varten ja saarnaamaan ja opettamaan Jumalan sanan totuutta kaikille, joilla oli kuuleva korva.

Tällä hetkellä ei enää ole elossa kovinkaan monta sellaista, jotka itse kuulivat E. J. Cowardin puhuvan. Ragbir Boland Gowrie, joka kuoli alkuvuodesta 1986, muisteli kuitenkin: ”Veli Coward puhui pakanain aikojen päättymisestä. Hänen esitelmäänsä mainostettiin sekä suusanallisesti että suurella traktaatilla, jota levitettiin. Hän oli melko  kookas, vankkarakenteinen mies. Hänellä oli miehekäs ääni, ja hän käytti melkoisesti painotusta ja vaihtelua. Hänellä oli tapana kohottaa oikea kätensä ja napsauttaa sormiaan korostaakseen jotakin kohtaa.” Eräs toinen veli, joka myös on jo vainaja, muisteli: ”Hän oli vähän niin kuin kaurahiutalelaatikon kyljessä olevan kuvan kveekari. Hän piti hiuksensa pitkinä takaa.”

Coward puhui kaikissa Trinidadin tärkeimmissä kaupungeissa. Salit olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka tulivat kuuntelemaan, kun hän esitti Raamatun totuuksia helvetistä, sielun kuolemattomuudesta, maan tulevaisuudesta ja muista aiheista. The Mirror -lehti julkaisi joitakin hänen esitelmistään tai osia niistä. Toisaalta häntä vastaan hyökättiin voimakkaasti Port of Spain Gazette -lehdessä. Mutta hän piti pintansa. Pelkästään uteliaiden ja toisaalta vilpittömien totuuden etsijöiden välillä tapahtui jako, ja pian järjestettiin säännöllinen raamatuntutkisteluryhmä, joka kokoontui Gilbert L. Talman kodissa Port of Spainissa. Ennen pitkää huone tuli liian pieneksi, joten vuonna 1912 vuokrattiin Philip Streetiltä Foresters Lodge -sali. Jehovan todistajat käyttivät tätä kokouspaikkaa 62 vuotta.

”RAAMATTU”-BROWN TYÖSKENTELEE E. J. COWARDIN KANSSA

Samana vuonna saapui Trinidadiin jamaikalainen William R. Brown auttamaan hyvän uutisen levittämisessä. Hän työskenteli vaimonsa kanssa kymmenkunta vuotta sekä jonkin aikaa veli Cowardin kanssa käyden läpi monia alueita Trinidadissa, Tobagossa ja lähisaarilla. Se oli vielä vuosien päässä kun haaratoimisto ryhtyi järjestäytyneesti valvomaan näitä alueita, mutta sekä Coward että Brownit vierailivat pienissä ryhmissä, joita alkoi vähitellen ilmaantua, ja vahvistivat niitä. Sitten vuonna 1923 veli Brown  ja hänen vaimonsa saivat uuden jännittävän aluemääräyksen – heidät lähetettiin Länsi-Afrikkaan – missä veli Brown sai nimen ”Raamattu”-Brown.

Yksi niistä monista paikoista, joissa veli Coward piti esitelmiä, oli Tunapuna. William A. Jordan, sikäläisen anglikaanisen koulun rehtori, päätti tulla kuuntelemaan yhtä Cowardin esitelmistä vakuuttuakseen siitä, että Cowardin opetukset olivat pötyä. Hän varustautui raamatunkohdin, joilla hän voisi kumota Cowardin väitteet. Mutta hänen yllätyksekseen ja tyrmistyksekseen Coward aloittikin esitelmänsä käyttäen Ilmestyskirjan 21:8:aa, juuri sitä raamatunkohtaa, joka oli Jordanin tärkein tuki helvetintulen puolesta. Jordan oli rehellinen ja nöyrä ja myönsi, että Coward esitti Raamatun totuutta ylivoimaisesti. Hän kertoi tämän henkilökohtaisesti Cowardille puheen päätyttyä.

Edistyessään totuudessa Jordan tajusi, että hän asemansa anglikaanisen kirkon maallikkosaarnaajana ja anglikaanisen koulun rehtorina ei ollut hyvä. Hänestä tuntui, että hänen täytyisi tehdä ratkaisu. Juuri siihen aikaan hän joutui ottamaan sairaslomaa heikkenevän näkönsä vuoksi. Rukoiltuaan Jumalaa hän lupasi, että jos hän pystyisi vielä näkemään ja palaamaan työhön, ensimmäisenä päivänä jona hän menisi takaisin, hän eroaisi työstään. Hän teki juuri niin maaliskuussa 1915. Sen ansiosta hän saattoi huolehtia Tunapunaan vasta muodostetusta raamatuntutkijoiden ryhmästä.

LEPRATAUTISTEN SIIRTOLAAN

Nuori Arthur Guy oli tavannut lukea Cowardin esitelmiä The Mirror -lehdestä, ja hän kiinnostui aidosti. Hän kertoo: ”Seuraavaksi päätin kirjoittaa veli C. T. Russellille. Hän lähetti kirjeeni E. J. Cowardille, juuri sille miehelle, jonka esitelmiä olin  lukenut. Hän oli silloin Barbadosissa. Hän kirjoitti minulle saaneensa kirjeeni ja olevansa vakuuttunut siitä, että olin vihkiytynyt. Veli Talma ja veli Ferreira vierailisivat pian luonani. Olin riemuissani.” Päivää tai paria myöhemmin tuo lupaus täyttyi.

Arthur edistyi hyvin totuudessa. Hän alkoi pian käydä kokouksissa. Sitten tuli ankara koetus. Hänet julistettiin lepratautiseksi ja vietiin lepratautisten siirtolaan, eikä vain pariksi viikoksi, vaan joiksikin vuosiksi. Hän alkoi heti todistaa potilaille vastalöytämästään uskosta. Hänen ja Paul-nimisen katolilaisen välille järjestettiin väittely. Paul käytti katekismustaan, mutta ei viitannut yhteenkään raamatunkohtaan. Sitten seurasi Arthurin vuoro. Hän muistelee:

”Aloitin muistuttamalla kuulijoita siitä, että keskustelun ei ollut määrä perustua sille, mitä meille oli opetettu tai mitä me uskoimme tai mitä katekismus sanoo, vaan sen piti perustua Raamattuun. ’Katsotaanpa nyt, mitä sanottavaa Raamatulla on tästä asiasta’, sanoin ja lainasin 1. Mooseksen kirjan 2:7:ää. Sitten esitin kuvauksen. ’Jos herra Brown menisi englantiin opiskelemaan lääketiedettä, läpäisisi tutkinnot ja saisi diplominsa, hänestä tulisi lääkäri. Jos herra Brown kuolisi, lääkäri kuolisi. Niinpä koska ihmisestä tuli elävä sielu, kun ihminen kuoli, sielu kuoli.’” Yleisö huusi hyväksymystään, ja puheenjohtaja myönsi, että Arthur oli todistellut paremmin. Niinpä potilaat alkoivat kutsua Arthuria ”Raamatuksi”.

VASTUU SIIRTYY MUILLE HALUKKAILLE

Veli Cowardin työ näillä saarilla läheni loppuaan. Ensimmäinen maailmansota raivosi, ja viranomaiset pitivät häntä vaarallisena yleiselle turvallisuudelle. Vuoden 1917 paikkeilla häntä pyydettiin lähtemään saarilta, joten hän palasi Yhdysvaltoihin.  Jehova oli kuitenkin siunannut hänen palvelustaan menestyksellä. Totuuden siemenet olivat juurtuneet. Muistonvietossa oli tuona vuonna, vain viiden vuoden kuluttua työn aloittamisesta, läsnä Port of Spainissa 68 henkeä, Bridgetownissa Barbadosissa 90 ja Saint George’sissa Grenadassa 21 henkeä. Työ kasvaisi hitaasti mutta varmasti.

G. L. Talma otti mielellään kannettavakseen vastuun Seuran edustajana. William Ferreira oli myös todistanut olevansa Jehovan tosi palvoja. Molemmat heistä matkustelivat melkoisesti levittääkseen totuutta ja vieraillakseen pienissä ryhmissä. Talma oli jonkin aikaa Barbadosissa, synnyinsaarellaan, ja myös Grenadassa, Brittiläisessä Guayanassa (nykyisessä Guyanassa) ja Hollannin Guayanassa (nykyisessä Surinamissa). Ferreira oli portugalilaista syntyperää, ja hän saattoi siksi työskennellä jonkin verran eurooppalaisten keskuudessa.

SUURET IHMISJOUKOT NÄKEVÄT LUOMISNÄYTÖKSEN

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen jonkun toisen amerikkalaisen veljen olisi ollut vaikea palvella veljiä näillä saarilla. Niinpä Seura lähetti vuonna 1922 kanadalaisen George Youngin vahvistamaan veljiä. Veli Rutherfordille lähettämässään raportissa Young totesi.

”Saavuin Trinidadiin yhdennellätoista hetkellä. – – Työtä on paljon, mikä pitää minut kiireisenä täällä jonkin aikaa. Totuus leviää melkoisen nopeasti Trinidadissa. Veljet tekevät täällä hyvää työtä. Joissakin suhteissa Trinidad on parasta kenttää Länsi-Intiassa totuuden levittämiselle.”

Youngin kiertäessä Trinidadia käytettiin Luomisnäytöstä yleisön kiinnostuksen herättämiseen. W. R. Brown oli työskennellyt jonkin verran näytöksen erään version kanssa, mutta tällä kertaa  näytettiin koko esitys, mukaan luettuina elokuvaosuudet. Suuret ihmisjoukot näkivät sen ja kuulivat selostuksen. Veli Young raportoi työstään:

”Port of Spainissa ystävät vuokrasivat teatterin kahdeksi arki-illaksi. Sanomalehtiin ei laitettu minkäänlaista mainosta, mutta 5000 jakeluilmoitusta valmistettiin. Tavallisesti määrä on 10000. Paikka oli täpötäynnä, ja suuri määrä ihmisiä käännytettiin pois. Toisena iltana rakennus oli tungokseen asti täynnä ihmisiä; kun ovet suljettiin, he työnsivät auki sivuovet voidakseen seistä teatterin ulkopuolella. Baalin pappien varoitukset ovat hyödyttömiä. Totuus pääsee vähitellen eteenpäin Trinidadissa.”

Veli Young oleskeli Karibianmeren saarilla puolisen vuotta.

KOKOUKSEMME NOINA AIKOINA

Kokoukset eivät noina varhaisina aikoina olleet sellaisia, joihin olemme nykyään tottuneet. William A. Douglas, joka työskenteli uskollisesti vuonna 1981 sattuneeseen kuolemaansa saakka, muisteli:

”Ensimmäinen kokous, jossa olin läsnä, oli tiistai-iltana. Tutkimme yhden läksyn kirjasta Tabernaakkelivarjoja. Sen jälkeen seinälle asetettiin kartta, ja joku veli selitti karttakeppi kädessään asioita. En tajunnut sanaakaan siitä, mitä veli sanoi.

”Keskiviikkoillan kokous oli rukouskokous. Yksi veli rukoili, sitten laulettiin; toinen veli rukoili, jälleen laulettiin. Kaikki läsnäolijat rukoilivat. Yksi kerrallaan he nousivat ja antoivat todistusta. Jotkut kertoivat, miten monia hyviä asioita Jumala oli tehnyt heidän hyväkseen; toiset kertoivat, miten Jumala oli auttanut heitä voittamaan kiusauksia; toiset taas kertoivat, miten Jumala oli auttanut heitä  välttymään onnettomuudelta. Kun tuli minun vuoroni, en voinut keksiä mitään, mistä todistaa. – –

”Voin selvästi muistaa, mitä tapahtui ensimmäisessä Vartiotorni-kokouksessa, johon äiti ja minä menimme. Tutkistelunjohtaja esitti kysymyksen, ja joku veli vastasi tähän tapaan: ’Minä ajattelen asiasta niin ja niin.’ Siihen joku toinen sanoi: ’Minä en yhdy tuohon ajatukseen siitä ja siitä syystä.’ Tätä jatkui koko tunnin ajan, eikä tutkistelun ensimmäistä kappaletta saatu koskaan käsiteltyä loppuun. Nyt me arvostamme kiitollisina niitä suuria edistysaskeleita, joita Jehova on suonut meille Seuran välityksellä.”

ROHKEITA – MUTTA EIVÄT TAHDIKKAITA

1920-luvulla teokraattinen tahdikkuus oli tuntematon käsite veljille. He käyttivät hyvin suoraa ja toisinaan jopa tylyä puhetapaa esittäessään Raamatun sanomaa ihmisten kodeissa. W. A. Douglas muistaa kokemuksen, joka sattui Port of Spainissa pidetyn konventin aikaan:

”Sikäli kuin minä voin muistaa, oli ensimmäinen kerta, kun tehtiin järjestelyjä sen hyväksi, että veljet voisivat työskennellä yhdessä talosta taloon. Minut, joka olin nuori, epäkypsä veli, määrättiin työskentelemään erään iäkkäämmän julistajan kanssa – –. Oli sunnuntaiaamu. Menimme erääseen kotiin, ja veli esitti kirjatarjouksen joillekin hallissa olleille miehille. Syntyi väittely. Veli sanoi miehelle: ’Syy siihen, miksi ette voi ymmärtää minua, on se, että isänne on Saatana Panettelija.’ Yksi miehistä käveli veljen luo ja sanoi: ’Tuletteko te minun kotiini kertomaan minulle, että minun isäni on Saatana?’ Sitten mies löi veljeä ja iski tältä irti kaksi hammasta. Laskeutuessamme alas portaita ja kävellessämme kadulle veli sanoi minulle, että vain  hänen Jumalalle vihkiytymisensä esti häntä ’käsittelemästä’ tuota nuorta miestä. Hänestä tuntui silloin, että hän kärsi totuuden vuoksi, joten hän oli hyvällä mielellä.”

Vaikka Seuran päätoimistosta tulleet edustajat eivät siihen aikaan palvelleetkaan täkäläisiä veljiä, veljet pyrkivät tekemään muutoksia elämässään mukautuakseen Jumalan sanasta saamaansa parempaan ymmärrykseen. Jehovan henki auttoi siten veljiä säilyttämään ajatuksen, puheen ja toiminnan ykseyden melko hyvin.

TRINIDADIN HAARATOIMISTO REKISTERÖIDÄÄN

Vuoden 1932 toukokuu oli tärkeä kuukausi Trinidadille. Hallitus rekisteröi silloin Port of Spainissa Frederick Street 64:ssä sijainneen haaratoimiston, ja veli Talmalle annettiin laillinen asema Seuran edustajana Trinidadissa ja Tobagossa. Joukko muitakin Englannille kuuluneita Länsi-Intian saaria raportoi tähän haaratoimistoon.

Todistuksen antaminen sai uutta pontta, kun käyttöön otettiin matkagramofonit ja suuritehoisemmat äänentoistolaitteet. Vuonna 1934 käytössämme oli kuusi tällaista äänentoistolaitetta: yksi Grenadassa, yksi Dominicassa ja neljä Trinidadissa. Ihmiset eivät aina tulleet ulos kuulemaan esitelmiä, mutta monilla oli tapana pitää ikkunaa auki ja kuunnella niitä siten. Vilpitönsydämiset ihmiset arvostivat kuulemaansa. Esimerkiksi seuraavankaltaisia huomautuksia saatiin kuulla: ”Tämä on ainoa lohdutus; mennään lähemmäksi.” ”Se on totta poikaseni, tule vain kuuntelemaan; älä mene takaisin Belmontiin [Port of Spainin esikaupunki] ja anna sen miehen [papin] enää petkuttaa sinua.” Veljet toivat maahan myös monia matkagramofoneja, ja nämä lisäsivät äänensä annettavaan todistukseen.

 KIELTO – JOKA KOSKEE MYÖS RAAMATTUA

Hallitus kielsi varoituksetta kirjallisuutemme maahantuonnin. Trinidadin ja Tobagon väliaikainen kuvernööri Alfred Wallace Seymour tuomitsi toimeenpanoneuvostossa Kultaisen Ajan ja muut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran julkaisut luonteeltaan kapinallisiksi. 20. elokuuta 1936 päivätyllä määräyksellä numero 49 kiellettiin kaikki Vartiotorni-seuran ja Kultaisen Ajan kustannusyhtiön julkaisema kirjallisuus. Tähän sisältyi myös itse Raamattu!

Kun kuvernööri sir Arthur Fletcherin huomio kiinnitettiin siihen, että Raamattu oli kielletty, neuvosto antoi 3. joulukuuta 1936 lisämääräyksen numero 60, joka salli kaiken sellaisen kirjallisuuden maahantuonnin, jolle oli myönnetty tuontilisenssi. Sen jälkeen Raamattu, Jumalan harppu ja kolme kirjasta olivat sallittuja. Tilanne jatkui tällaisena Trinidadissa yhdeksän vuoden ajan.

Kuka oli kaiken takana? Monen vuoden kuluttua, keväällä 1946, silloinen poliisipäällikkö eversti Mueller kertoi yksityiskeskustelussa haaratoimistonvalvojalle, että kielto oli todellisuudessa johtunut siitä, että Seuran julkaisut hyökkäsivät roomalaiskatolista kirkkoa vastaan. Papisto oli yllyttänyt kieltoon.

Trinidadista pohjoiseen sijaitsevassa Saint Kittsissä hallitus poltatti 20. maaliskuuta 1944 kaiken käsiinsä saaman Vartiotornin kirjallisuuden erään sokeritehtaan kattiloissa. Todistajat jatkoivat kuitenkin toimeliaasti sen kirjallisuuden avulla, joka heillä oli, ja käyttivät gramofonejaan ja äänilaitteitaan aina ja kaikkialla, missä se vain oli mahdollista. Poliisi takavarikoi kuitenkin myös joitakin äänilaitteita.

Kiellon vaikutuksesta julistajien määrä laski 293 julistajasta vuonna 1936 vuoteen 1940 mennessä  229 julistajaan. Veljien toiminta oli kuitenkin tuottoisaa, sillä nyt he alkoivat tehdä uusintakäyntejä ja johtaa raamatuntutkisteluja.

OPETTAJA LÄHETETÄÄN VANKILAAN

W. A. Douglas oli yksi niistä monista, jotka pidätettiin Trinidadissa tänä vainon aikana. Huhtikuussa 1939 kaksi konstaapelia tarkasti hänen kotinsa, jossa hän piti yksityiskoulua, ja löysi kirjasen Katso tosiasioita suoraan silmiin. Kolme kuukautta myöhemmin hänet haastettiin oikeuteen; juttu käsiteltiin lopulta 12. lokakuuta. Douglasia syytettiin siitä, että hän oli epäisänmaallinen opettaja ja kieltäytyi osallistumasta maailmanvallanpäivän viettoon (jota vietetään useimmissa Kansainyhteisön maissa 24.5.) eikä sallinut oppilaittensa laulaa kansallislaulua. Douglas puolustautui sanomalla, että koulu oli yksityinen ja ettei siellä laulettu lainkaan. Hän käytti puolustuksessaan Apostolien tekojen 5:27–32:ta ja osoitti, että hänen täytyi Jeesuksen Kristuksen apostolien tavoin ”totella Jumalaa hallitsijana enemmin kuin ihmisiä”. Rauhantuomari totesi hänet syylliseksi ja tuomitsi hänet kahdeksi kuukaudeksi pakkotyöhön. Douglas valitti.

Vincent Brown toimi valitustuomioistuimen tuomarina. Hän oli hermostunut ja joi kolme lasillista vettä lukiessaan oikeudenpäätöstä. Hänen ensi sanansa kuuluivat: ”Tämä mies ei ole kelvollinen elämään yhdyskunnassamme. Hänen asemassaan oleva mies ei opettajana opettaisi lapsia olemaan uskollisia Hänen Majesteetilleen Kuninkaalle eikä häntä pitäisi laskea vapauteen. Me vahvistamme oppineen rauhantuomarin tuomion.”

Niinpä vuonna 1940 veli Douglas havaitsi olevansa vankilassa. Siellä ollessaan hänellä oli erinomaisia tilaisuuksia todistaa, ja niin hän tekikin. Hän tuli tunnetuksi nimellä ”Katso tosiasioita suoraan  silmiin”. Koska monetkaan vangit eivät sunnuntaiaamuisin osallistuneet vankilan kirkossa pidettyihin jumalanpalveluksiin, Douglas piti heidän kanssaan kysymys ja vastaus – ohjelmia. Hän selosti: ”Voin ilokseni mainita, että niinä seitsemänä sunnuntaina, jotka olin vankilassa, minulla oli etu puhua yli 200 ihmiselle kerrallaan. Lisäksi koska minun sallittiin kulkea kaikkialla vankila-alueella, puhuin kaikille, joiden kanssa jouduin tekemisiin, siitä, että Kristuksen valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo.”

KIELTO KUMOTAAN

Kiellon aikana Trinidadiin perustettiin Yhdysvaltojen sotilastukikohta. Eräällä tukikohdassa työskennelleellä amerikkalaisella oli Yhdysvalloissa sukulaisia, jotka olivat totuudessa. Aina kun hänen sukulaisensa lähettivät hänelle Vartiotornin, hän antoi sen veljille. Veljet kirjoittivat koneella jäljennöksiä lehdestä, mutta jättivät nimen Vartiotorni pois, ja jakoivat sitten näitä seurakuntiin. Näin veljet pystyivät saamaan hengellistä ravintoa kiellosta huolimatta.

Tilanteeseen haluttiin kuitenkin saada helpotusta, joten Princes Building – rakennuksessa pidettiin 22. joulukuuta 1940 suuri kokous, ja Lontooseen siirtomaaministerille lähetettiin päätöslauselma, jossa vaadittiin kiellon kumoamista. Asiaa lykättiin kuitenkin sodan päättymiseen asti. Syyskuun 11. päivänä vuonna 1945 lähetettiin jälleen Lontooseen siirtomaaministerille anomus, jossa tällä kertaa oli 20851 allekirjoitusta. Marraskuun alussa saapui hyvä uutinen, että kielto oli kumottu. Kirjallisuutta saatettiin jälleen tuoda maahan vapaasti. Tuona palvelusvuonna haaratoimisto lähetti 30988 kirjaa ja 77226 kirjasta innokkaasti odottaville veljille.

 UUSI VAIHE SAARNAAMISESSA

Seura oli tehnyt joukon järjestelyjä, jotka tekivät sodanjälkeisestä ajasta uuden teokraattisen toiminnan aikakauden. Vuonna 1943 oli järjestetty teokraattinen palveluskoulu paikallisten veljien valmentamiseksi päteviksi puhujiksi ja lukijoiksi. Vartiotornin Raamattukoulu Gilead oli perustettu tarkoituksena valmentaa lähetystyöntekijöitä panemaan Valtakunnan työ alulle monissa maissa ja vahvistamaan sitä. Jokaisessa seurakunnassa aloitettiin vuonna 1945 myös esitelmien rynnistys. Tämä sekä se, että julistajia kannustettiin esittämään lyhyitä raamatullisia saarnoja ovilla, teki nyt gramofonien ja äänilaitteiden käytön tarpeettomaksi. Olimme myös innoissamme kuullessamme, että Vartiotorni-seuran presidentti palvelisi ensimmäistä kertaa Karibianmeren saarissa pidettäviä konventteja. Kaikki tämä runsas apu edistäisi sitä huomattavaa kasvua, joka tulevina vuosina olisi odotettavissa.

Alexander Tharp valmistui Gileadin kolmannelta kurssilta 31. heinäkuuta 1944. Sen jälkeen hänet määrättiin Trinidadiin valvomaan työtä Brittiläisen Länsi-Intian saariston haaratoimistossa, kuten se silloin tuli tunnetuksi, sillä Gilbert Talma oli jo ikääntynyt ja hänen terveytensä alkoi heiketä. Veli Tharp saapui 24. maaliskuuta 1946, muutamaa päivää ennen Seuran virkailijoita.

Veli Knorrin ja veli Franzin hotellihuoneessa tapahtui jotakin sellaista, mikä teki veli Tharpiin syvän vaikutuksen ja mitä hän ei koskaan unohtanut. Eräänä päivänä kun veli Tharp meni heidän huoneeseensa, veli Franz oli juuri kiillottamassa kenkiään. Sanaakaan sanomatta veli Franz kyykistyi ja kiillotti veli Tharpin kengät. Se oli spontaani ele ja toi veli Tharpin mieleen sen, kuinka Jeesus pesi apostolien jalat. – Johannes 13:3–17.

 Konventti oli suuri menestys, ja presidentti Knorrin esitelmää ”Iloitkaa, te kansat” oli kuuntelemassa 1611 henkeä. Trinidadissa ollessaan N. H. Knorr neuvoi etsimään paikkaa, joka voitaisiin ostaa haaratoimistoksi ja lähetyskodiksi. Frederick Street 64:ssä takahuoneessa sijainnut toimisto oli täyttänyt tarkoituksensa. Toukokuun 30. päivänä 1946 ostettiin Taylor Street 21:stä Woodbrookista Port of Spainista rakennus, joka oli palveleva haaratoimistona ja lähetyskotina 26 vuotta.

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT EDISTÄVÄT KASVUA

Lokakuun 4. päivänä saapui vielä kahdeksan muuta lähetystyöntekijää. Usean seuraavan vuoden ajan lähetystyöntekijöitä tuli tasaiseen tahtiin haaratoimiston alaisuudessa oleviin eri saariin; nämä vuodet olivat teokraattisen järjestön edistyksen ja nopean kasvun aikaa. Port of Spainissa julistajien määrä nousi vuoden 1946 60 julistajasta 159 julistajaan vuonna 1947. Joissakin osissa kaupunkia näytti siltä, että jokainen halusi tutkia Raamattua jonkun lähetystyöntekijän  kanssa. Toisinaan yhdellä lähetystyöntekijällä saattoi olla jopa 30 eri tutkistelua hoidettavanaan kuukauden aikana.

Jotkin raamatuntutkistelut tuottivat todellisia opetuslapsia. Teresa Berry kirjoitti hiljattain: ”Huomattavimpia tutkisteluja, joita aloitin, oli tutkistelu Mabel Guinin ja hänen perheensä kanssa. Muistan yhä, kun hän sanoi puhuttuani hänelle muutaman minuutin ajan: ’Olemme aina miettineet, olisiko jotain, mitä voisimme tehdä Jumalalle, koska hän on tehnyt niin paljon hyväksemme.’ Aloitin hänen kanssaan tutkistelun, ja pian hän alkoi käydä kokouksissa ja osallistua palvelukseen. Koko kymmenhenkinen perhe tuli totuuteen. Kirjoittelen yhä Mabelille, ja hän on ollut hyvin aktiivinen todistaja tähän päivään saakka, vielä 37 vuoden kuluttuakin.”

Lähetystyöntekijät tulivat hyvin tunnetuiksi. Eräänä päivänä Peter Brown oli tulossa kotiin kenttäpalveluksesta ja oikaisi hautausmaan kautta juuri, kun sinne tuli hautaussaatto. Ihmiset tunnistivat Peterin lähetystyöntekijäksi, joten yksi heistä lähestyi Peteriä ja sanoi: ”Meillä ei ole ketään, joka pitäisi puheen haudalla. Tekisittekö te sen?” Hän puhui mielellään.

Uusien lähetystyöntekijöiden täytyi sopeutua monin tavoin, ja he auttoivat myös paikallisia veljiä tekemään joitakin muutoksia. Pantiin merkille, että valtakunnansalissa veljet istuivat kaikki samalla puolella salia ja olivat kaikki pukeutuneet tummansiniseen tai mustaan pukuun. Valkoiseen pukeutuneet sisaret istuivat salin toisella puolella. Lähetystyöntekijät pukeutuivat kuitenkin kaikenlaisiin väreihin ja alkoivat istua salin molemmilla puolilla. Ajan mittaan vanha tapa kuoli.

Trinidadin haaratoimisto sai nyt raportteja pieniltä ryhmiltä kaikista muista Brittiläisen Länsi-Intian saariston saarista paitsi Jamaikasta.

 KIERROSVALVOJAT KULUTTAVAT ITSEÄÄN

Loppuvuodesta 1946 Gileadin käynyt Joshua Steelman, joka oli toiminnut Kuubassa, määrättiin palvelemaan Seuran haaratoimistoa presidentintoimiston edustajana ja toimimaan veljienpalvelijana (kierrosvalvojana) kaikilla saarilla. Hän menestyi hyvin julistajien kannustamisessa lähtemään kenttäpalvelukseen. Uusia julistajahuippuja saavutettiin käytännöllisesti katsoen kaikissa seurakunnissa, joita hän palveli.

Seuraavana vuonna Barbadosin lähetyskoti suljettiin, ja jäljellä ollut lähetystyöntekijä Bennett Berry määrättiin veljienpalvelijaksi. Hänen kokemuksensa täyttäisivät kokonaisen kirjan. Silloin oli vain vähän liikenneyhteyksiä. Jos linja-auto sattui kulkemaan, oli vaikea saada istumapaikkaa. Matkustajina oli myös kanoja, kaloja ja vuohia, mikä teki matkasta melkoisen kokemuksen. Matkustajat puhuivat taukoamatta. Tiet olivat kapeita ja kiemurtelevia varsinkin vuoristoisella alueella.

Dominican saarella veli Berryn täytyi kävellä 30 kilometriä vuoristopolkuja ja pitkin joenuomaa päästäkseen erääseen seurakuntaan. Kerran hän sai hevosen, mutta hevonen kaatui. Kaikesta huolimatta hän sai suurta iloa nähdessään nöyrien veljien saavan parempaa ymmärrystä suhteestaan Jehovaan, hänen Poikaansa ja Jehovan järjestöön. Myös veli Berryn hengellisyys kasvoi, kun hän epäitsekkäästi palveli veljien tarpeita.

KONVENTTIEN MAINOSTAMINEN SAA VASTAKAIKUA

Port of Spainissa järjestettiin pidettäväksi piirikonventti 21.–23. toukokuuta 1948. Sitä oli määrä mainostaa laajalti. Kaikki sujui hyvin. Tällä kertaa muodostettiin tavanomaisen mainoskulkueen, jakelumainosten ja ikkunakylttien lisäksi polkupyöräparaati,  jossa jokaisessa pyörässä oli mainosjuliste. Se herätti totisesti huomiota.

Koska rakennus, jossa konventti pidettiin, oli pieni, esitelmä oli määrä pitää ulkosalla Woodford Square -aukiolla, aivan liikealueen sydämessä, kello 20.00. Trooppinen täysikuu valaisi ympäristöä. Veljet olivat riemuissaan nähdessään 3623 hengen kokoontuvan puhujalavan ympärille kuuntelemaan puhetta aiheesta ”Ihmiskunnan tuleva ilo”.

ULKONA PIDETYT YLEISÖESITELMÄT

Joukosta paikallisia veljiä oli tullut melko päteviä julkisia puhujia, ja he alkoivat kierrosvalvojien kanssa pitää säännöllisesti puheita ulkosalla. Sellaisten puheiden järjestäminen oli helppoa.

Yleensä otettiin yhteyttä johonkin kauppiaaseen ja pyydettiin lupaa pitää puhe hänen kauppansa ulkonevan katoksen alla. Jos sähköä ei ollut saatavilla, ripustettiin kaasulyhty tai karbidilamppu johonkin katon tukipilareista. Sitten vielä pöytä Raamatulle ja muistiinpanoille, ja kaikki oli valmista. Suusanallinen mainostaminen ja jakeluilmoitusten levittäminen alueella puheenpitopäivänä tai sillä viikolla tuottaisi varmasti sadan tai useammankin hengen kuulijakunnan. Liikenteen ja hyönteisten lisäksi ei juuri muuta häiriötä ollut. Aikanaan kuitenkin rikollisuuden ja huliganismin lisääntymisen vuoksi ulkosalla pidettävien puheiden aikakausi päättyi.

Nämä ulkoilmapuheet olivat kuitenkin tuoneet totuuteen joitakin lampaankaltaisia. Erään sellaisen Chaguanasissa pidetyn puheen jälkeen muuan nuori hindu oli hankkinut puhujalta kaksi raamatunkäännöstä. Tuo nuori mies aloitti kokoajanpalveluksen ja palveli uskollisesti Jehovaa kuolemaansa asti.

SIBIA JA LIGHT

Kun Seura osti purjealuksen (Sibian), otettiin käyttöön uusi ja jännittävä menetelmä hyvän uutisen  viemiseksi pienimmille saarille. Alkuperäiseen miehistöön kuuluivat S. J. Carter, G. Maki, R. Parkin ja A. Worsley. He purjehtivat ympäriinsä Puerto Ricon ja Trinidadin välillä ja antoivat perusteellista todistusta kaikilla pienillä saarilla. Jopa suuremmatkin saaret saivat nauttia heidän ajoittaisista lyhyistä vierailuistaan, kun he täydensivät varastojaan ja osallistuivat konventteihin.

Useimmissa saarissa oli pieniä kalastajakyliä siellä täällä pitkin rannikkoa. Koska tiet eivät aina yhdistäneet näitä kyliä toisiinsa maitse, Sibia osoittautui hyvin käytännölliseksi hyvän uutisen viemisessä näille syrjäisille alueille.

Vuonna 1953 Seura päätti korvata Sibian suuremmalla kaksimoottorisella aluksella, jonka nimi oli Le Cheval Noir (Musta hevonen). Tämä nimi muutettiin myöhemmin nimeksi Light. Marraskuun 9. päivänä 1953 sen kotisatamaksi rekisteröitiin Trinidad.

Seuraavana vuonna siirtomaaministeri Maurice Dorman, oli läsnä, kun veli Knorr puhui 3269 hengelle Woodford Square -aukiolla. Myöhemmin samana vuonna, heinäkuun 6. päivänä, herra Dorman, joka oli silloin väliaikainen kuvernööri, allekirjoitti toimeenpanoneuvostossa määräyksen, joka tuomitsi Lightin miehistön ei toivotuiksi vieraiksi. Kun Light tuli 25. syyskuuta 1954 satamaan palveltuaan Barbadosissa pidettyä konventtia, maahanmuuttoviranomaiset jättivät miehistön jäsenille tiedonannon siitä, ettei heitä laskettaisi maihin. Neuvottelut ja tapaamiset viranomaisten kanssa osoittautuivat tuloksettomiksi, ja alus määrättiin lähtemään viimeistään lokakuun 5. päivänä. Se lähti, vaikka tulossa oli hurjin pyörremyrsky, mikä oli vuosiin iskenyt Karibianmereen.

PAIKALLISET VELJET PALVELEVAT

Paikallisilla veljillä, jotka saattoivat palvella erikoistienraivaajina,  alkoi nyt olla yhä merkittävämpi osa. Syntyperäiset kierrosvalvojat olivat jo suuressa määrin korvanneet ulkomaiset lähetystyöntekijät, ja aikanaan niin kävisi kokonaan. Vuosina 1950 ja 1951 oli Scarboroughissa Tobagossa toiminut lähetyskoti, mutta lähetystyöntekijöiden tehokasta toimintaa oli haitannut se, että yleisöllä oli jotakin valkoisia vastaan. Niinpä vuonna 1954 Tobagoon määrättiin kaksi paikallista erikoistienraivaajaa, Edward Harry ja Oliver Smith, laajentamaan Valtakunnan työtä. Tämä osoittautui menestykselliseksi ja ilmaisi, että ainakin joillakin alueilla pätevät paikalliset veljet olisivat tehokkaampia kuin ulkomaiset lähetystyöntekijät.

Sen jälkeen ovat jotkut paikalliset erikoistienraivaajat käyneet Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin ja palanneet sitten Trinidadiin. Kaksi heistä ovat Theresa Chin Chee Fat ja Sylvia Permell. He ovat palvelleet uskollisesti ja innokkaasti, ja Jehova on siunannut heidän palvelustaan opetuslasten tekemisessä. Theresaa on siunattu 46 hengellisellä ”lapsella”, kun taas Sylvia on nähnyt 59 opetuslapsen vihkivän elämänsä Jehovalle ja menevän kasteelle.

KASVU TEKEE UUDET HAARATOIMISTOT TARPEELLISIKSI

Veli Knorrin vierailun aikana tammikuussa 1954 päätettiin, että Valtakunnan työ oli kasvanut Leewardsaarilla niin paljon, että sinne voitiin perustaa erillinen haaratoimisto. Leewardsaarten haaratoimisto huolehtisi yhdeksästä saaresta, ja Trinidadille jäisi seitsemän saarta. Uusi jako tapahtui vuonna 1966, jolloin muodostettiin Barbadosin haaratoimisto. Trinidadin alaisuudessa oli nyt vain Trinidad ja Tobago. Oma kenttämme pieneni, mutta se johtui Valtakunnan työn laajenemisesta.

1950-luvulla ja sitä seuranneina vuosina saavutettiin julistajien määrässä vain vaatimatonta kasvua,  ja joinakin vuosina julistajien määrä laski. Tämä ei välttämättä merkinnyt sitä, ettei olisi ollut kiinnostusta ruokittavana. Se johtui suuressa määrin taloudellisesta tilanteesta. Työttömyyttä oli runsaasti, palkat olivat alhaisia ja perheet suuria. Tämä piti paikkansa niin todistajista kuin muistakin. Ja niinpä näinä vuosina todistajia muutti tasaisena virtana siirtolaisiksi Englantiin, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Hengellinen kasvu oli kuitenkin ilmeistä.

SOPIVIA VALTAKUNNANSALEJA HANKITAAN

Loppuvuodesta 1959 muuan Trinidadissa toimiva veli keskusteli silloisen haaratoimistonpalvelijan Robert D. Newtonin kanssa mahdollisuudesta kehottaa seurakuntia yhdistämään voimavaransa valtakunnansalien rakentamiseksi joillekin seurakunnille. Siihen aikaan Trinidadissa oli vain yksi pieni valtakunnansali; se oli rakennettu San Fernandoon vuonna 1940. Lopulta perustettiin valtakunnansalirahasto. Pian sen jälkeen aloitettiin työt melko suurella valtakunnansalilla San Juanissa. Lähes kaikki työvoima oli vapaaehtoista. Oli vaikuttavaa nähdä, kun ryhmä miehiä ja naisia, jotka kaikki olivat todistajia, sekoitti betonia ja muodosti ämpäriketjun betonin valamiseksi. Vuoden 1961 alussa sali saatiin valmiiksi. Muun muuassa siinä salissa pidettiin Valtakunnan palveluskoulun kursseja, jotka aloitettiin tuona vuonna.

Lähes heti sen jälkeen aloitettiin toisen salin rakentaminen, tällä kertaa Laventillen seurakunnalle Port of Spainiin. Vaikka rahasto kuluikin pian loppuun, asia järjestyi niin, että Seura takasi tällaista rakentamista varten otetut lainat. Yhä useammat seurakunnat käyttivät hyväkseen tätä järjestelyä ja pystyttivät hyvän valtakunnansalin. Nykyään on 27 salia ja suunnitteilla on rakentaa lisää lähitulevaisuudessa.

 Toukokuussa 1985 tapahtui jotakin uutta valtakunnansalien rakentamisessa. Veljet olivat olleet innoissaan kuullessaan raportteja muissa maissa rakennetuista pikavaltakunnansaleista. Voisiko sellainen onnistua Trinidadissa? Asiaa tutkimaan asetettiin rakennuskomitea. Kun oli keskusteltu perinpohjaisesti, päätettiin yrittää pystyttää sali Siparian seurakunnalle yhden viikonlopun sijasta kahdessa viikonlopussa. Veljet osoittivat erinomaista vastakaikua. Sali saatiin toden totta valmiiksi kahdessa viikonlopussa, ja Siparian veljet nauttivat uudesta salistaan. Kaikki tämä rakennustoiminta on totisesti edistänyt Valtakunnan saarnaamistyön laajenemista näillä saarilla.

MUODOSTETAAN PAIKALLINEN SEURA

Uudet haaratoimistotilat tulivat tarpeellisiksi, jotta kasvusta voitaisiin huolehtia. Vuonna 1963 veli Tharp alkoi jälleen palvella haaratoimistonvalvojana 15 vuoden tauon jälkeen, jonka aikana toiset olivat huolehtineet tästä tehtävästä. Veljet anoivat,  että Lontoossa rekisteröidylle Kansainväliselle raamatuntutkijain seuralle vuokrattaisiin maata. Anomukseen ei suostuttu. Sitten löydettiin kolme erinomaista tonttia, ja kaupunginvaltuustolta varmistettiin lupa rakentaa kaikille kolmelle tontille. Mutta kun pääministerin toimistosta anottiin erikoislupaa, joka takaisi omistusoikeuden Kansainväliselle raamatuntutkijain seuralle, siitä kieltäydyttiin. Erään tontin omistaja sanoi: ”He haluavat teidän muodostavan paikallisen seuran.”

Asianajajalta kysyttiin neuvoa, ja sitten ryhdyttiin tarpeellisiin toimiin paikallisen Jehovan todistajien seuran muodostamiseksi. Kokous, jonka seurakunnanpalvelijat ja haaratoimiston henkilökunta yhdessä pitivät elokuun 18. päivänä 1968, oli lähtökohta seuran muodostamiselle. Seuran säännöistä laadittiin luonnos ja sille valittiin hallitus. Lopulta kun parlamentin molemmat kamarit olivat puoltaneet lakiesitystä, se hyväksyttiin ja vahvistettiin 7. elokuuta 1969. Nyt veljillä oli laillinen seura, mikä oikeutti heidät omistamaan, hankkimaan ja myymään kiinteistöjä tarvitsematta erikoislupaa hallitukselta.

Kaikkien jo olemassa olleiden valtakunnansalien omistusoikeus uskottiin nyt paikalliselle seuralle, ja kaikkien tonttien hankkiminen tapahtuisi tulevaisuudessa Trinidadin ja Tobagon Jehovan todistajien seuran nimissä. Nyt voitiin myös nimittää veljiä vihkimään avioliittoon, joten Jehovan todistajien ei tarvitsisi enää mennä hallituksen siviiliviranomaisen eteen vihittäviksi.

KONVENTTIEN JÄRJESTÄMINEN

Järjestön kasvaessa tarve löytää sopivampia paikkoja vuotuisille piirikonventeille kävi yhä pakottavammaksi. Teatterit olivat kauan sitten jääneet liian pieniksi. Saatavilla oli kaksi paikkaa, jotka olivat osittain sopivia: Himalaya Club San Juanissa  ja Queen’s Hall Port of Spainissa. Näitä paikkoja käytettiin vuosi toisensa jälkeen.

Sitten Eric Gregorio -niminen paikallinen veli kertoi, että hän uskoi voivansa saada käyttöömme Queen’s Park Savannah -kilparadan pääkatsomon – ja niin hän saikin. Saimme luvan käyttää näitä erinomaisia tiloja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1932. Konventti järjestettiin pidettäväksi 1.–4. lokakuuta 1970.

Alkuvuodesta 1970 puhkesivat kuitenkin yhtäkkiä Black Power -liikkeen (mustan vallan) mielenosoitukset. Syntyi taisteluja, polttamisia ja jopa tappamista. Hätätila julistettiin huhtikuussa ja määrättiin ulkonaliikkumiskielto. Voitaisiinko piirikonventti pitää? Voisimmeko pitää kierroskonventtimme heinäkuussa? Poliisipäällikkö myönsi onneksi luvan pitää kaikki konventit.

Kierroskonventit sujuivat rauhallisesti suurinta, Port of Spainissa pidettyä konventtiamme lukuun ottamatta. Juuri ennen kuin tuon konventin oli määrä alkaa, poliisipäällikkö ilmoitti kierrosvalvojalle, että me voisimme kyllä pitää konventin, mutta emme saisi käyttää mitään äänilaitteita. Tapaaminen hänen kanssaan osoittautui tuloksettomaksi. Sitten valtuuskunta yritti tavata kansainvälisestä turvallisuudesta vastaavan ministerin, mutta sekin epäonnistui. Poliisipäällikköä yritettiin toistamiseen saada muuttamaan mielensä, mutta hän ilmaisi painokkaasti olevansa yhä samaa mieltä. Niinpä perjantain ohjelma esitettiin ilman äänilaitteita yli 1300 hengen yleisölle. Lauantaiaamuna eräs veli, joka oli aikaisemmin ollut poliisi, yritti tavata poliisipäällikön, mutta hänelle kerrottiin, ettei tämä ollut toimistossaan viikonloppuisin. Olimme tehneet kaiken voitavamme.

Sitten lauantaina puolilta päivin muuan nuori nainen, joka oli kiinnostunut totuudesta, päätti tehdä  jotakin ongelman hyväksi. Hän oli ollut konventissa perjantai-iltana, muttei ollut kuullut mitään. Hän päätti soittaa poliisipäällikön asuntoon, vaikkei hän tuntenutkaan tätä. Hän rukoili ensin, että Jehova pehmittäisi poliisipäällikön sydämen. Mikä oli tulos? Poliisipäällikkö suostui tähän sellaisen henkilön esittämään pyyntöön, joka ei vielä ollut edes Jehovan todistaja. Ääni kuului hyvin konventin loppupäivinä, ja kaikki 2187 esitelmää kuuntelemaan tullutta kuulivat sen selvästi.

Kun kilparadan pääkatsomossa pidettiin lokakuussa ”Hyvän tahdon ihmisten” piirikonventti, siellä ei ollut minkäänlaista häiriötä. Miten miellyttävää olikaan, että meillä oli runsaasti tilaa, ja kaikki katon alla, sekä riittävästi pysäköintialuetta aivan pääkatsomon vieressä. Vaikka viimeisenä päivänä satoi kaatamalla, yleisöä oli 3239 henkeä. Näytettyämme kerran, että siivoamme pääkatsomon ja luovutamme sen puhtaana, meillä ei ole enää koskaan ollut vaikeuksia saada sitä käyttöömme sekä kierroskonventteihin että piirikonventteihin.

USKOLLINEN PALVELUS KUOLEMAAN ASTI

Ei ainoastaan Kristuksen Jeesuksen voideltujen veljien ole määrä palvella uskollisesti kuolemaansa asti, vaan myös hänen ”muiden lampaittensa” täytyy osoittautua uskollisiksi kaikenlaisissa olosuhteissa, jopa mahdolliseen kuolemaan asti. Tämä on pitänyt paikkansa joistakin lähetystyöntekijöistämme.

Edmund Charlwood ja Jerry Doering saapuivat vuonna 1949. Edmund määrättiin pian kierrostyöhön, ja siinä työssä hän matkusteli kaikissa Trinidadin haaratoimiston alaisissa saarissa. Paahtavassa trooppisessa auringossa ja rankkasateessa hän ahkeroi kenttäpalveluksessa veljien kanssa. Hän yöpyi mielellään heidän vaatimattomissa kodeissaan,  ja leipäpuun hedelmistä ja suolakalasta koostuva ruokavalio tuli hänelle hyvin tutuksi. Hän matkusteli 19 vuotta ensin kierrosvalvojana ja sitten piirivalvojana. Kun ikä alkoi painaa Edmundia, Jerry määrättiin tähän tehtävään.

Jerry oli jonkin aikaan palvellut vaimonsa kanssa Barbadosissa. Nuo hänen kokoajanpalveluksessa viettämänsä vuodet auttoivat häntä olemaan tehokas piirivalvojan työssään. Jerryä ja hänen vaimoaan kohtasi kuitenkin yllättäen murhenäytelmä helmikuussa 1971 heidän ollessaan kenttäpalveluksessa. Auto, joka ei pysähtynyt tullessaan päätielle, törmäsi heihin. Veli Doering kuoli seuraavana aamuna. Hän oli palvellut uskollisesti lähes 22 vuotta Trinidadiin saapumisestaan. Hänen kuolemansa oli totisesti isku.

Edmund Charlwood jatkoi palvelemista lähetyskodissa, mutta iän lisääntyminen heikensi hänen mahdollisuuksiaan kaiken aikaa. Lopulta tämä uskollinen veli kuoli elokuussa 1976. Hänen leskensä Elsie samoin kuin Jerryn leski Alice jatkavat lähetyspalvelustaan.

Stanley Carter oli yksi Sibian ja Lightin miehistöön kuuluneista veljistä. Hän työskenteli ahkerasti muiden kanssa hyvän uutisen julistamisessa saarilla. Kun hän meni naimisiin Annin kanssa, heidät määrättiin perustamaan lähetyskoti Saint George’siin Grenadaan. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta he olivat kestäviä ja näkivät Jehovan siunaavan heidän ponnistelujaan. Vuonna 1965 Stanley tarvitsi vakavan sairauden vuoksi lääkärinhoitoa, joten he menivät Kanadaan. Pian sen jälkeen Stanley päätti pitkän uskollisen palveluksensa.

Nämä nuhteettomuutensa säilyttäneet lähetystyöntekijät lepäävät nyt siihen asti, että Kristuksen ääni kutsuu elämään ne, jotka ovat Jumalan muistissa. – Johannes 5:28, 29.

 OSA-AIKAISESSA TIENRAIVAUSPALVELUKSESSA HUOMATTAVAA EDISTYSTÄ

Melko monen vuoden aikana on tehty jatkuvasti jotakin osa-aikaisen tienraivaustoiminnan laajentamiseksi näillä saarilla. 1960-luvulla haaratoimistonvalvoja otti tavakseen käydä kokouksessa, jonka piiri- ja kierrosvalvojat pitävät seurakunnan valvojien kanssa kierroskonventeissa. Hän puhui heille 5–10 minuuttia ja kannusti heitä tähdentämään lomatienraivausta (osa-aikaista tienraivausta) huhtikuussa.

Sitten tammikuussa 1968 Himalaya Clubissa pidetyssä kierroskonventissa eräällä veljellä oli palveluskokouksen ohjelmassa osa, jonka aiheena oli ”Tienraivauspalvelus – todellinen ilo”. Eri puolilla rakennusta oli kylttejä, joissa oli kirjaimet ”VPA”. Mitä ne tarkoittivat? Veljen ohjelmanosan vuoro tuli, ja lavalle käveli kookas veli, jolla oli edessään ja takanaan kyltti. Kylttiin oli kirjoitettu ”Huhtikuu 1968”. Hänen nimensä kuului suomeksi ”Suuri Huhtikuu” (engl. ”Big April”). Nyt yleisö tajusi, että kirjaimet VPA tarkoittivat ”Lomatienraivaus huhtikuussa” (engl. ”Vacation Pioneer in April”). Veljet eivät koskaan unohtaneet tätä havainnollista esitystä.

Aluksi vähitellen ja sitten kiihtyvään tahtiin veljet alkoivat vastata tähän kannustukseen. Kastamattomia lapsia ja aikuisia kannustettiin työskentelemään lomatienraivaajien kanssa ja pyrkimään saavuttamaan samat tavoitteet. Vuodesta 1978 eteenpäin alettiin saada yllättäviä tuloksia, kuten sivulla 247 oleva taulukko osoittaa.

Belmontin seurakunnassa Port of Spainissa vanhimmat puhuivat henkilökohtaisesti veljille ja antoivat heille anomuslomakkeen luettavaksi ja harkittavaksi. Valmistettiin ja kiinnitettiin näkyville taulukoita, joissa esitettiin tuntiaikatauluja viikon eri  päiville ja osoitettiin, miten kotirouvat, ansiotyössä käyvät ja opiskelijat voisivat saavuttaa tuntitavoitteen. Valtakunnansalin seinille kiinnitettiin iskulauseita, joiden tarkoitus oli auttaa kaikkia pitämään lomatienraivaus mielessään.

Muut seurakunnat kuulivat Belmontin menestyksestä ja alkoivat käyttää samanlaisia menetelmiä. Sen ansiosta vuoteen 1985 mennessä lähes jokaisessa seurakunnassa tuettiin erinomaisesti osa-aikaista tienraivauspalvelusta. Belmontissa 75 prosenttia seurakunnan kaikista julistajista palveli osa-aikaisina tienraivaajina ja käytti kenttäpalvelukseen keskimäärin 63 tuntia. Ariman Itäisessä seurakunnassa toimi 73 prosenttia julistajista osa-ajan tienraivaajina, kun taas Maravalissa vastaava luku oli 63 prosenttia. Nämä kaikki olivat suuria, yli 100 julistajan seurakuntia. Cocoyean seurakunnan 93 raportoivasta julistajasta 78 prosenttia oli osa-aikaisten tienraivaajien riveissä.

Miten niin monet onnistuivat osa-aikaisessa tienraivauksessa? Eräs sisar selitti: ”Jätin anomukseni vasta kuukauden seitsemäntenä päivänä erään vanhimman pitämän puheen jälkeen. Kannustin muuatta nuorta sisarta lähtemään kanssani. Hän suostui, joten hän sai vanhemmiltaan luvan nukkua toisinaan minun luonani, niin että voisimme tehdä katutyötä aikaisin aamulla. Aikatauluni oli seuraava: ylös noin kello 5.00, lähtö katutyöhön noin 6.30 ja sitä kello 8:aan asti ja sitten ansiotyöhön. Iltapäivällä olin yleensä kentällä vielä kaksi tuntia tai kauemmin. Lauantaisin minulla oli vapaapäivä työstä, joten tapasin aloittaa samoihin aikoihin, pitää lounas- ja lepotauon, ja jatkaa palvelusta aina kello 21:een asti, ja näin tein vähintään kymmenen tuntia palvelusta. Sunnuntaisin olin vain tunnin kenttäpalveluksessa. Olin hyvin mielissäni tavatessani tuon sisaren lisäksi muita veljiä katutyössä, sillä ilman heitä en  olisi voinut olla ulkona niin myöhään kuin olin – –. Pystyin käyttämään palvelukseen 75 tuntia, tekemään 12 uusintakäyntiä ja johtamaan kahta Raamatun kotitutkistelua, minkä lisäksi levitin 716 lehteä. Raporttia katsellessani Luukkaan 17:10:n sanat tulevat jatkuvasti mieleeni: ’Se, mitä olen tehnyt, minun olisi pitänytkin tehdä.’”

Eräässä seurakunnassa seitsemissäkymmenissä oleva sisar toimii tienraivaajana useita kertoja vuodessa. Huhtikuussa 1985 hän oli hyvin sairas, mutta kun hän alkoi voida hiukan paremmin kuukauden puolivälin paikkeilla, hän halusi jälleen päästä liikkeelle. Hän kiskoi kihdin vaivaaman ruumiinsa ylös sängystä ja teki tiettäväksi, että jos hän kuolisi, hän haluaisi kuolla tienraivaajana, toimeliaana Jehovan palveluksessa. Suurin ponnistuksin hän pääsi osallistumaan palvelukseen katutyön muodossa. Sitten muut hänen seurakunnassaan järjestivät niin, että he käyttivät omia autojaan hänen auttamisekseen. Vain kymmenen päivää myöhemmin hän oli jo saanut kuukauden tuntitavoitteensa. Tämän kirjoittamisen aikoihin hän on yhä elossa ja suunnittelee jälleen osa-aikaista tienraivausta.

Myös koko Beetel-perhe on havainnut mahdolliseksi osallistua tähän lisääntyvään kenttäpalvelukseen. Eräs vanhempi jäsen sanoikin: ”Tunsimme itsemme hyvin virkistyneiksi, vaikkakin ruumiillisesti väsyneiksi!”

JÄRJESTELYJÄ ERIKOISKOULUTUSTA VARTEN

Vuonna 1961 Trinidadissa pidettiin ensimmäiset Valtakunnan palveluskoulut. Kaikilla erikoistienraivaajilla oli etu osallistua niihin. He arvostivat totisesti tätä etua ja saivat suurta hyötyä kurssista. Myöhemmin kaikilla vakituisilla tienraivaajilla, jotka olivat veljiä, oli tilaisuus hyötyä kurssista. Vuonna  1985 kaikille avustaville palvelijoille järjestettiin erikoiskurssi heidän hyödykseen. Parempi kokoajanpalvelushenki oli ilmeinen, mutta lisää oli vielä tulossa.

Vuonna 1977 valmistettiin erinomainen oppikirja Loistaen valaisijoina maailmassa, joka oli perustana kahden viikon pituiselle tienraivaajille järjestetylle oppikurssille. Nyt sisaretkin saattoivat saada paljon rakentavaa kannustusta ja opetusta. Tällä oli suurenmoinen vaikutus kokoajanpalvelustyöhön, varsinkin osa-aikaiseen tienraivauspalvelukseen. Tienraivaushenki tuntui tarttuvan seurakunnan julistajiin, ja tämä näkyi erikoisesti huhtikuussa 1978, jolloin saavutettiin uusi erinomainen 500 osa-aikaisen tienraivaajan huippu.

Olemme saaneet monia arvostusta ilmaisevia kirjeitä. Yksi kuuluu seuraavasti: ”Tämän kirjeen tarkoitus on ilmaista arvostukseni tienraivaajien palveluskoulua kohtaan. Se oli todella suurenmoinen lahja Jahilta juuri oikeaan aikaan. Muutamaa kuukautta ennen koulun alkua mieheni aloitti kierrostyön,  ja minä seurasin häntä siinä; se oli todellinen haaste minulle. Tämä laaja kurssi auttoi minua ottamaan vastaan tuon haasteen. Kenttäpalvelus on alkanut nyt merkitä minulle enemmän, kun esitykseni ovat tehokkaampia, kiinnostavampia ja menestyksellisempiä. Tämä johtuu siitä, että olen soveltanut joitakin niistä erinomaisista ehdotuksista, joita koulussa annettiin suuremman henkilökohtaisen kiinnostuksen osoittamisesta ovenavaajaa kohtaan.

”Yksi niistä seikoista, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen, on se, että me olemme Jehovan työtovereita saarnaamisessa ja opetuslasten tekemisessä, mikä osoittaa, että meidän täytyy tutustua läheisesti häneen. Tämä on painanut mieleeni tarpeen lähestyä häntä useammin rukouksessa ollessani kenttäpalveluksessa, ja se on saanut minut luottamaan paremmin hänen tukeensa ja olemaan vakuuttunut siitä.”

TYÖN LAAJENEMINEN VAATII UUSIA TILOJA

Toimittuamme 26 vuotta Taylor Street 21:ssä me muutimme toukokuussa 1972 uuteen kotiimme ja haaratoimistoomme aivan Port of Spainin ulkopuolella. Se ei ollut uusi rakennus, mutta se sopi tarpeisiimme paljon paremmin kuin entinen paikkamme.

Silloin kun päätimme hankkia tämän kiinteistön, huomasimme, että se sijaitsi Maravaljoen vieressä. Muuttaessamme sinne oli parhaillaan kuiva kausi, eikä se, mitä naapurit kertoivat, herättänyt mitään epäilyksiä veden tulvimisesta tontille. Saman vuoden joulukuussa syntyi kuitenkin tulva, joka sai joen muuttumaan raivoavaksi virraksi, joka syöksi 30 senttimetrin liejuisen vesikerroksen toimiston ja alakerroksen läpi.

Joentörmään pystytettiin betoniharkkomuuri, ja joitakin vuosia kului ongelmitta. Sitten vuonna 1975  tuhoisa tulva mursi muurin, peitti ensimmäisen kerroksen vedellä yli metrin korkeudelta ja tuhosi tuhansia kirjoja sekä toimiston välineistöä ja arkistoja. Erään insinöörin suosituksesta rakennettiin pitkin joenvartta ja tontin ympärille kaksi metriä korkea suippeneva kivimuuri, joka oli pohjasta 1,2 metrin levyinen. Myös pumppuja asennettiin. Vuonna 1980 meitä kohtasi kuitenkin jälleen onnettomuus. Naapurimme ja oman tonttimme välissä ollut muuri antoi periksi, minkä johdosta tonneittain vettä virtasi Beetel-kotiin särkien ovia, tehden tuhojaan ja vaarantaen ihmishenkiä. 30 päivän kuluessa sattui vielä kaksi tulvaa, eikä suojavalleja ollut lainkaan. Lukuisat veljet saapuivat auttamaan meitä jälkien siivoamisessa, kuten he olivat aiemminkin tehneet. Naapurit voivat tuskin uskoa silmiään, kun tonneittain pirstaleita ja roskaa raahattiin pois. Harvinaisen lyhyessä ajassa kaikki saatiin jälleen näyttämään melko normaalilta. Teräksestä ja teräsbetonista rakennettiin pian uusi valli, mutta haaratoimistokomitea ehdotti hallintoelimelle, että haaratoimisto sijoitettaisiin uuteen paikkaan.

RAKENNAMME UUDET HAARATOIMISTOTILAT

Tulvavesien aiheuttaman vaaran lisäksi koti ja toimisto olivat jälleen jääneet työn kannalta liian pieniksi. Enää ei ollut yksinkertaisesti riittävästi tilaa huolehtia seurakuntien tarpeista. Vuodesta 1972 julistajien määrässä oli tapahtunut lähes 40 prosentin kasvu.

Hallintoelin hyväksyi haaratoimistokomitean ehdotuksen. Aikanaan löydettiin noin 4000 m²:n kokoinen tontti, joka sijaitsi Port of Spainin ja lentokentän välillä. Ongelmia oli, mutta ne voitettiin yksi kerrallaan. Kun helluntailaiset olivat halunneet ostaa tontin kirkkoaan varten, naapurit olivat vastustaneet  sen melun takia, joka heidän kokouksissaan syntyisi. Naapurit pelkäsivät myös jonkin verran sitä, että ”henki tarttuisi”. Mutta kun Jehovan todistajat vakuuttivat naapureille, että ei olisi mitään vaaraa, jos todistajat rakentaisivat tontille, ja että meteli olisi mahdollisimman vähäistä, naapurit eivät vastustaneet. Niinpä tontti ostettiin vuonna 1981 paikallisen Jehovan todistajien Trinidadin ja Tobagon seuran nimissä.

Kului lähes puolitoista vuotta, ennen kuin saatoimme vihdoin alkaa työskennellä itse rakennuksella. Veljet tarjoutuivat halukkaasti auttamaan työssä. Kun lattiat piti valaa, tarvittiin monia käsiä, koska saatavilla ei ollut nykyaikaisia laitteita – oli vain kaksi betonisekoitinta, paljon ämpäreitä ja joukko telineitä, joilla veljet voivat seistä ojentaessaan sankoja toinen toiselleen. Kaksi pitkää veljien ja sisarten muodostamaa ketjua ulottui betonisekoittimista sinne, missä sementtiä valettiin. Toinen ketju palautti tyhjät sangot sekoittimien luo. Ammattimiehet tekivät usein työtä myöhään yöhön. Tällä kaikella oli todella yhdistävä ja innostava vaikutus seurakuntiin.

Vihkiäisohjelma pidettiin 16. maaliskuuta 1985, ja hallintoelimeen kuuluva Milton G. Henschel oli läsnä. Paikalla oli myös julistajia kaikista Trinidadin seurakunnista; 2942 vierasta täyttivät kaikki istuimet ja vapaat paikat. Kaikki juhlijat pursuivat iloa ja onnea lähtiessään.

JEHOVA ANTAA EDISTYSTÄ VÄHITELLEN

Jesajan 60. luvussa Jehova ennusti kauan sitten tarkoituksensa sekä parantaa että laajentaa maallista järjestöään omana määräaikanaan. Keskuudessamme olevat veteraanit voivat totisesti todistaa tämän toteutuneen. Kuinka paljon parempi tilanne onkaan nyt seurakunnissa kuin silloin, kun veljet kävivät  kampanjoita tullakseen valituiksi vanhimmiksi! Seurakunnat kukoistavat nyt hengellisesti.

Trinidadissa ja Tobagossa on nyt 50 seurakuntaa. On kuitenkin rohkaisevia toiveita saada useampia seurakuntia. Huhtikuun 1986 raporttimme mukaan meillä oli 4558 julistajaa, jotka levittivät yli 135000 lehteä 11537 kirjan lisäksi. Yli 6990:tä Raamatun kotitutkistelua johdettiin. Muistonvietossa oli läsnä kannustavat 13961 henkeä. Sitä seuranneina kuukausina kastettiin vielä monia uusia opetuslapsia.

Siitä lähtien, kun lähetystyöntekijät saapuivat vuonna 1946, näin pienen haaratoimiston alueella on levitetty poikkeuksellisen suuri määrä kirjallisuutta. Raportti ilmaisee levitetyn yli 1600000 kirjaa, runsaat 1500000 kirjasta ja miljoonia lehtiä. Trinidadissa ja tämän haaratoimiston alaisuudessa olleilla saarilla on annettu suuri todistus. Lisäksi on vielä hyvät mahdollisuudet suureen lampaankaltaisten kokoamiseen ennen tämän asiainjärjestelmän loppua.

Eräs kierrosvalvoja raportoi: ”Ollessamme palveluksessa keskiviikkoaamuna piirivalvojan vierailun aikaan saavuimme kadulle, missä meille kerrottiin: ’Veli, kävimme tämän kadun perjantaina.’ Päätimme kaikesta huolimatta työskennellä kadulla. Käydessämme eräässä talossa meidät kutsuttiin sisään, ja toverini esitti Keskustelunaiheen.

”Nainen selitti meille, että hän oli trinidadilainen, mutta asui perheensä kanssa Lontoossa, ja oli nyt lomalla käymässä kotona. Hänen Lontoossa asuva anoppinsa oli kannustanut häntä lukemaan Raamattua, ja jonkin ajan kuluttua hän olikin lukenut sitä ja nauttinut siitä. Hänen kerrottuaan tästä anopilleen tämä sanoi: ’Se ei riitä; sinun täytyy liittyä johonkin kirkkoon.’ Anoppi oli adventisti. Nainen ei kuitenkaan vain halunnut liittyä johonkin kirkkoon, joten hän lähestyi Jumalaa rukouksessa. Hän sanoi Jumalalle, että hän pitäisi merkkinä sitä, että ’ensimmäisillä  ihmisillä, jotka toisivat evankeliumia hänen ovelleen, olisi totuus’, ja me olimme ensimmäisiä, jotka kävivät hänen ovellaan. Englannin haaratoimistolle kirjoitettiin, jotta hänen kanssaan jatkettaisiin raamatuntutkistelua, kun hän palaisi. Tätä tutkistelua johdettiinkin. Nyt perhe on jälleen Trinidadissa. Sekä mies että vaimo ovat kastettuja, ja he ja heidän lapsensa ovat erään seurakunnan yhteydessä Trinidadin itäosissa. Kiinnostavaa tässä on se, että julistajat olivat käyneet tällä kadulla perjantaina, mutta tämä nainen palasi Lontoosta lauantaina, ja me olimme siellä seuraavana keskiviikkona.” Kenttäpalveluksessa saadaan tosiaan hyviä tuloksia, ja ne jotka asettuvat käytettäväksi, saavat nauttia tästä ilosta.

Sen ohella että yksittäisten seurakuntien paimentamiseksi on tehty parempia järjestelyjä, vastaavaa parannusta on tapahtunut työn valvonnassa haaratoimistosta käsin. Haaratoimistonvalvoja ei enää yksin ole vastuussa haaratoimiston toiminnan valvonnasta. Sen ansiosta, että työ ja vastuut on jaettu haaratoimistokomitean jäsenten kesken, on ollut mahdollista kiinnittää huomiota kaikkiin työn moniin eri puoliin. Tällä hetkellä komiteaan kuuluvat täällä Earl David, Zephrine Nedd, Winston Simon ja Alexander Tharp.

”Kolibrien maa” ja ”Robinson Crusoen saari” ovat miellyttäviä paikkoja elää ja palvella suurta Luojaa, Jehovaa, joka tekee kaiken kauniisti aikanansa. (Saarn. 3:11) Trinidadin haaratoimisto on nyt pieni alueiltaan ja numerollisesti verrattuna maailman suurempiin maihin. Mieleen syttyy kuitenkin lämmin hehku, kun tarkastelemme työn historiaa täällä. Me olemme päättäneet mennä jatkuvasti eteenpäin kaikkialla maailmassa olevien veljiemme kanssa huolehtien Valtakunnan eduista samalla kun odotamme aikaa, jolloin kaikki, joissa henki on, ylistävät Jehovaa. – Ps. 150:6.

[Kaavio s. 247]

(Ks. painettu julkaisu)

OSA-AJAN TIENRAIVAAJIEN MÄÄRÄN KASVU

1978 1979 1980 1981 1982 1983 1984 1985

4000

3500

3000

2500

2000

1500

1000

500

16,9 28,8 40,6 39,1 47,9 52,3 54,1 56,7

Osa-ajan tienraivaajat prosentteina kaikista julistajista

[Kuva s. 232]

Trinidadin haaratoimistokomitean koordinaattori Alexander Tharp vaimonsa Loisin kanssa

[Kuva s. 239]

Lähetysalus ”Sibian” kannella