Costa Rica

 LÄHES 500 vuotta sitten seisoi pitkä, komea, kyömynenäinen mies laivansa kannella tähyillen Keski-Amerikan rantaviivaa etsiessään meritietä Intian valtamerelle. Meritietä ei löytynyt. Mutta vuonna 1502 hän löysi maan, joka nimitettiin Costa Ricaksi, mikä merkitsee ”rikasta rannikkoa”.

Mies oli Kristoffer Kolumbus, italialainen joka purjehti Espanjan lipun alla neljännellä ja viimeisellä merimatkallaan Uuteen maailmaan. Hän ja muut tutkimusmatkailijat toivoivat myös löytävänsä kultaa Costa Ricasta. Alueelta löytyi kuitenkin vain vähän jalometalleja. Kolumbus ei tiennyt, että maan suurimmat rikkaudet olisivat sen ihmiset, erityisesti ne, joiden ominaisuudet tekevät heistä kallisarvoisia Jehovalle.

Intiaanit olivat jo ehtineet asuttaa tämän Kolumbuksen löytämän maan. He olivat asettuneet tälle Pohjois- ja Etelä-Amerikan yhdistävälle kannakselle ainakin vuoteen 1000 mennessä. Millainen tämä maa on nykyään?

Idässä Atlantin valtameren (Karibianmeren) ja lännessä Tyynenmeren reunustamassa Costa Ricassa on korkeita, kallioisia vuorijonoja, jotka ulottuvat pohjoisessa sijaitsevasta Nicaraguan rajasta kaakossa sijaitsevaan Panaman rajaan. Jotkut korkeimmista vuorenhuipuista ovat toiminnassa olevia tulivuoria. Pitkin rannikkoa alavammilla kukkuloilla, missä ilmasto on kuuma, kukoistavat trooppiset metsät. Suurin osa väestöstä on asettunut maan keskiosassa sijaitsevalle viileälle, korkealle ylätasangolle pääkaupungin ja suurimman kaupungin, San Josén, ympärille, missä kahvipuut verhoavat kaupunkia reunustavien kukkuloitten rinteitä.

Nykyään 97 prosenttia maan 2,6 miljoonaksi  arvioidusta väestöstä on mestitsejä sekä etupäässä espanjalaista syntyperää olevia valkoihoisia; intiaaneja on noin 5000. Virallinen kieli on espanja ja valtionuskonto roomalaiskatolisuus, vaikka ei-katolisia uskontojakin harjoitetaan vapaasti.

1800-luvun lopulla Costa Ricaan saapui monia siirtolaisia Jamaikasta, Trinidadista ja Barbadosista. Tämä sitkeä väki tuli työskentelemään hedelmien viljelyä harjoittavan suuryhtiön (United Fruit Companyn) Atlantin rannikolla sijaitseville kukoistaville banaaniviljelmille. He toivat tietenkin mukanaan protestanttisen ja katolisen uskonsa sekä tapansa. Suurimmaksi osaksi nämä lujatahtoiset ja uutterat ihmiset pitivät erittäin paljon Raamatusta.

RAAMATUN TOTUUS LÖYTYY

Niinpä ennen vuosisadan vaihdetta tehtiin eräs Kolumbuksen Costa Rican löytämistä merkittävämpi löytö: löydettiin Raamatun totuus. Se miten Valtakunnan sanoma ensiksi tuotiin Costa Ricaan, on arvoitus. Mutta Jamaikassa asuvat Jehovan todistajat kertovat, että kaksi Costa Ricaan muuttanutta jamaikalaista, H. P. Clarke ja Louis Facey, saivat totuuden Costa Ricassa ja toivat hyvän uutisen mukanaan kotimaahansa Jamaikaan.

Anna Reynolds, innokas jamaikalainen raamatuntutkija, nousi maihin Costa Ricassa vuonna 1904. Pian hänen saapumisensa jälkeen Seura lähetti saarnaajaveli Condellin hänen toverikseen kolporteeraus- eli kokoajansaarnaamistyöhön. Heti kun veli Condell Jamaikalle palattuaan kertoi tapaamastaan kiinnostuksesta, päätettiin, että toinen kolporteeraaja, Frank Hudson, lähetettäisiin Costa Ricaan. Hän saapui vuonna 1906 ja  herätti paljon kiinnostusta englantia puhuvan mustan väestön keskuudessa. Englanninkielisen Vartiotornin vuoden 1907 tammikuun 1. päivän numerossa kerrottiin, että vuoden 1906 aikana Costa Rica oli ollut hedelmällistä maata raamatullisen kirjallisuuden levittämiselle.

SANOMA LEVIÄÄ

Vuoteen 1914 mennessä totuus oli tunkeutunut kaikkiin Atlantin rannikkoalueen osiin. Juuri tuona vuonna Henry Adamson järjesti ensimmäisen ekklesian eli seurakunnan Guácimon pikkukaupunkiin, joka sijaitsee noin 80 kilometrin päässä Puerto Limónista, tämän kukoistavan maanviljelysalueen kauppakeskuksesta. Siihen mennessä sanoma oli saavuttanut jopa pääkaupungin, San Josén, joka sijaitsi yli 160 kilometrin päässä Puerto Limónista. Siellä asui ainakin kaksi englantia puhuvaa veljeä, mutta koska San Josén väestö oli espanjaa puhuvaa ja kirjallisuus oli englanninkielistä, edistys oli vain vähäistä muutaman vuoden ajan. Vaikka kokouksia pidettiinkin yksityiskodeissa, niitä ei mainostettu.

Siitä huolimatta työ kasvoi maan muissa osissa siinä määrin, että oli välttämätöntä nimittää paikallinen veli saarnaajaveljeksi (kierrosvalvojaksi) ja järjestää niin, että hän kävi kaikissa Costa Rican osissa asuvien veljien luona, San José mukaan lukien. Tehtävään valittiin Victor Samuels.

ENSIMMÄISIÄ KONVENTTEJA

Vuonna 1914 pidettiin Puerto Limónin kaupungissa konventti, jossa kastettiin 11 henkeä. Noihin aikoihin kastettiin William ja Claudia Goodin, Henry ja Matilde Steele, Wilsonit ja Williamsit. Näiden ensimmäisten työntekijöiden lapset, lastenlapset  ja lastenlastenlapset tekevät nykyään osaltaan todistamistyötä Costa Ricassa. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Seura ei valmistanut puhejäsennyksiä näihin ensimmäisiin konventteihin. Niinpä puhemääräyksen saaneet veljet valitsivat itse aiheensa ja valmistivat itse jäsennyksensä, ja jotkut puhuivat jopa ilman muistiinpanoja. Rahaa ja ruokatarvikkeita lahjoitettiin anteliaasti aterioita varten, jotka tarjoiltiin ilmaiseksi jonkun veljen kodissa.  Jokaisessa tilaisuudessa täytyi ehdottomasti olla tarjolla voimakkaasti maustettua kanamuhennosta riisin ja kookosmaidossa keitettyjen herneitten kera sekä paistettuja kypsiä banaaneja.

Konventtien päätteeksi oli tapana viettää niin sanottuja rakkaudenaterioita, joilla veljet lauloivat uskonnollisia lauluja ja kierrättivät soodakakkuja kaikkien läsnäolijoitten kädestä käteen. Laulut laulettiin neliäänisesti soinnukkaan täyteläisin äänin.

ERIKOISPIIRTEITÄ

Valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina veljet viettivät murheellisina Kristuksen kuoleman vuosittaista muistojuhlaa. Lapsia ei tavallisesti kutsuttu, jotteivät he häiritsisi ja halventaisi aterian vakavuutta. Kaikki ottivat osaa vertauskuviin, leipään ja viiniin, minkä jälkeen kukin lähti kotiinsa puhumatta toisilleen sanaakaan.

Varsinkin kastetilaisuuksia järjestettiin juuri ennen muistonviettoaikaa. Veljiä ja sisaria kehotettiin pukeutumaan tilaisuuteen valkoisiin pukuihin ja leninkeihin. Uteliaiden katselijoitten välttämiseksi he nousivat ylös ennen auringonnousua ja lähtivät rannalle, missä kastetoimitukset suoritettiin loppuun ennen kuin naapurit tajusivat, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa kun kastettavia upotettiin mereen, toiset olivat mukana laulaen taustalla.

Esitelmät olivat ulkoilmatilaisuuksia. Kaikki todistajat kokoontuivat ulos sovittuun paikkaan, ja puhuja piti raamatullisen puheensa puoliympyrässä seisovien tai istuvien kuulijoiden keskellä. Myös yleisöä oli läsnä, ja se yhtyi mukaan kun alettiin laulaa.

 Yksi veljille annetuista nimistä oli Vanhojen ihmisten kirkko, koska he eivät liiemmälti yrittäneet auttaa lapsiaan hengellisesti. Useimmat järjestöön kuuluvista olivatkin iäkkäitä. Myöhemmin veljet järjestivät itse pyhäkoulun lapsilleen, ja lopulta he tajusivat, että lasten valmentaminen oli vanhempien oma vastuu. Matilde Steele oli kuitenkin jo ymmärtänyt sen tarpeellisuuden. Josephine, Matilden seitsemäs lapsi, syntyi vuonna 1918. Josephinen ollessa ainoastaan 40 päivän ikäinen hänen äitinsä vei hänet konventtiin  Cahuitaan, Puerto Limónista etelään sijaitsevaan rannikkokaupunkiin. Koko päivän kestänyt matkustus junalla, veneellä ja muulilla kuumassa, kosteassa ilmassa oli aikamoinen seikkailu. Vaivalloinen matka ei vahingoittanut pikku Josephinea. Hänet kastettiin 17-vuotiaana, ja hän palvelee edelleen uskollisesti Jehovaa perheensä kanssa.

ERIPURAISUUDEN SIEMENIÄ KYLVETÄÄN

Järjestön ollessa vielä lapsenkengissään Saatana alkoi kylvää epäsopua veljien keskuuteen kateuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden ja itsekkäitten pyrkimysten siemenin. Alkoi ilmetä kilpailuhenkeä, kun eri ystävät tavoittelivat huomattavia asemia seurakunnissa. Koska seurakuntia valvottiin demokraattisesti, määräajoin pidettiin vaaleja, ja vanhimmat valittiin tehtäviinsä enemmistön nostaessa kätensä ylös. Kunnianhimoiset veljet, jotka ajattelivat ymmärtävänsä totuuden paremmin kuin näihin asemiin valitut veljet, yrittivät horjuttaa seurakuntiin kuuluvien luottamusta vastuussa oleviin veljiin. Miten he tekivät sen? Esittämällä kokousten aikana kysymyksiä ja vastakysymyksiä. Veljet ottivat kantaa, ja seurauksena oli, että seurakunnan jäsenet muodostivat kaksi eri ryhmää, jotka alkoivat kokoontua eri paikoissa Puerto Limónissa.

TURMIOLLINEN VAIKUTUS

Tälle pienelle mutta jakautuneelle kristittyjen ryhmälle oli kasaantuva enemmän vaikeuksia, kun Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti, Charles T. Russell, kuoli vuonna 1916. Brooklynissa New Yorkissa Yhdysvalloissa sijaitsevassa maailmankeskuksessa itsekkäät veljet punoivat ilkeän juonen, jonka avulla he yrittivät anastaa  itselleen Seuran johdon seuraavalta presidentiltä, Joseph F. Rutherfordilta, ja muilta tehtävään määrätyiltä. Jehova ei kuitenkaan sallinut järjestönsä joutua tällaisten uskottomien käsiin.

Yksi vastustavalla kannalla olevien johtajista oli Paul Johnson, joka uskoi Seuran selitysten vastaisesti, että Jeesuksen uhria sovellettaisiin myös Aadamiin ja Eevaan. Hän kirjoitti kirjeitä ja lähetti veljille Costa Ricaan itse kirjoittamaansa aineistoa, jossa veljiä kiellettiin tukemasta veli Rutherfordia. Jotkut yksilöt antoivat etusijan Johnsonin opetuksille Raamatun opetuksiin nähden, ja he erosivat järjestöstä.

ENSIMMÄINEN VIERAILU PÄÄTOIMISTOSTA

Vuonna 1917 Costa Ricalla oli etu saada ensi kertaa vieraakseen Seuran Brooklynissa sijaitsevan päätoimiston edustaja Walter Bundy vaimonsa kanssa. Mutta miksi Seura kustansi edustajan lähettämisen aina Costa Ricaan saakka? Raamatuntutkijoitten määrä kasvoi. Vuonna 1918 heitä oli 73, mikä merkitsi sitä, että Costa Ricassa oli tilastojen mukaan neljänneksi eniten Jehovan todistajia koko maailman maista. Ainoastaan Britteinsaarilla, Yhdysvalloissa ja Australiassa ylitettiin tuo määrä. Costa Rican väkiluku oli tuohon aikaan alle puoli miljoonaa.

JOITAKUITA JOHDETTIIN HARHAAN

Saatana ahkeroi jälleen yrittäen tukahduttaa totuuden ja pyrkien kääntämään veljien huomion pois heidän tärkeimmästä päämäärästään – Jehovan nimen puolustamisesta. Atlantin alueen mustan väestön keskuudessa ilmaantui uusi järjestö (Universal Negro Improvement Association, UNIA), jonka tarkoituksena oli nimensä mukaisesti  parantaa mustien oloja.

Yhtä tuon järjestön kampanjoista kutsuttiin Takaisin Afrikkaan -liikkeeksi, ja mustan väestön mielestä se muistutti jokseenkin juutalaisten paluuta Palestiinaan.

Veljet paitsi osoittivat kiinnostusta tuota järjestöä kohtaan, menivät myös niin pitkälle, että käyttivät väärin joitakin raamatunkohtia kannattaakseen sen tavoitteita. Seurauksena oli, että jotkut veljet ajautuivat pois tehtävästään saarnata hyvää uutista Valtakunnasta ainoana ratkaisuna ihmisen ongelmiin. Jopa saarnaajaveli Victor Samuels harhautui. Hänet nimitettiin UNIAn papiksi, ja seurakunnankokousten sijasta hän saarnasi tuon järjestön kokouksissa. Tällä oli epäilemättä vahingollinen vaikutus veljiin.

Noin vuonna 1924 Victor Samuels matkusti Afrikkaan auttamaan afrikkalaisia. Yhdelle costaricalaiselle veljelle Lagosista Nigeriasta lähettämässään kirjeessä hän kertoi levittäneensä 2500 Jumalan harppu -kirjaa. Seurauksena oli, että Valtakunnan sanoma sai osakseen paljon julkisuutta Nigeriassa.

TIE YKSEYTEEN

Victor Samuelsin lähdettyä Costa Ricasta Seura nimitti vuonna 1924 Henry Adamsonin tuosta ensimmäisestä Guácimon seurakunnasta saarnaajaveljeksi ja kantamaan vastuun työstä. Jotkut Puerto Limónissa asuneet veljet eivät pitäneet siitä tavasta, jolla veli Adamson hoiti asioita, ja niin he kapinoivat. Pari vuotta myöhemmin Seura lähetti Brooklynista toisen edustajan, George Youngin. Hänen tehtävänään oli yhdistää Puerto Limónissa asuneet veljet ja vakiinnuttaa saarnaamistyö jälleen oikealle perustalle. Ensiksi hän piti lyhdyn  valossa Arrasty-teatterissa Puerto Limónissa raamatullisen luennon käyttäen diakuvia. Jälkeenpäin hän kävi San Joséssa asuneiden veljien luona saadakseen työn käyntiin espanjaa puhuvien pääkaupunkilaisten keskuudessa.

Veli Youngin ponnistelut yhdistää Puerto Limónin kaksi ryhmää eivät onnistuneet, joten hän palasi Yhdysvaltoihin. Veli Adamson siirrettiin Costa Ricasta Panamaan vuoden 1927 alussa. Heidän lähtönsä jälkeen Seura nimitti uuden saarnaajaveljen valvomaan työtä vasta kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1937. Paikalliset veljet pysyivät kuitenkin lannistumattomina. He jatkoivat saarnaamista niissä neljässä tai viidessä paikassa, joissa ryhmät kokoontuivat, ja he lähettivät kenttäpalvelusraporttinsa suoraan Seuralle Brooklyniin.

Vuonna 1931 uskollisten rukouksiin ykseyden puolesta vastattiin, kun Seura lähetti kaikkiin seurakuntiin kirjeitä ja kehotti kaikkia niitä, jotka kannattivat Seuraa, omaksumaan uuden nimen: Jehovan todistajat. Tämä päätös soitti kuolinkelloja kapinalliselle, nimettömälle ryhmälle. Sen toiminta tukahtui, ja siten Puerto Limónin seurakunnassa vallinneet jakautumat lakkasivat. Vuodesta 1938 lähtien alkanut palvelijoitten teokraattinen nimittäminen edisti veljien ykseyttä.

TYÖLLE ANNETAAN JÄLLEEN UUTTA VAUHTIA

Ennen lähtöään Panamaan veli Adamson järjesti ryhmän Río Hondoon, pieneen Atlantin alueella sijaitsevaan kylään. Yksi niistä, jotka kastettiin 17. marraskuuta 1926, oli Albert Ezra Pile. Hän oli kuullut totuudesta ensi kertaa sinä päivänä,  jona hän 29-vuotiaana vuonna 1918 saapui Barbadosista. Mutta tuolloin hän tuskin oivalsi, miten tärkeä osa hänellä tuli olemaan Jehovan todistajien historiassa tulevina vuosina. Mennessään yöpuulle Ezra pyysi isännältään jotakin luettavaa, ja hänelle annettiin Raamatun tutkielmien ensimmäinen osa. Tuona iltana Raamatun totuuden kipinä sytytti hänen rakkautensa Jehovaan. Hänestä tuli pian tienraivaaja, ja nykyään 99-vuotiaana hän toimii Siquirresin seurakunnan yhteydessä. Mutta miten hän vaikutti todistamistyöhön?

Vuonna 1927 veli Pile muutti Siquirresin pikkukaupunkiin, jossa hän tapasi Frank Hudsonin, kolporteeraajan, joka oli tullut maahan vuonna 1906 panemaan työtä alulle. Veli Hudsonin palvelusinto oli kuitenkin laimennut masennuksen vuoksi. Nyt veljet Pile ja Hudson päättivät liittyä yhteen ja antaa työlle uutta vauhtia järjestäytyneemmällä tavalla.

Sodan pilvien synkistäessä Euroopan taivaan vuonna 1937 veli Pile pelkäsi, että sodan uhka katkaisisi kirjallisuuden lähettämisen päätoimistosta  Costa Ricaan. Niinpä hän kirjoitti Brooklyniin ja tarjoutui pitämään kotonaan huolta Seuran kirjallisuusvarastosta. Seura suostui tähän, ja kirjallisuus siirrettiin Puerto Limónista Siquirresiin. Veli Pilesta tuli varastonpalvelija, ja hän toimitti kirjallisuutta kaikkiin niihin maan osiin, joissa todistajia asui.

UUSI KENTTÄ AVAUTUU

Tähän mennessä olemme käsitelleet ainoastaan Atlantin rannikolla asuneen englantia puhuvan väestön keskuudessa sattuneita tapahtumia. Mutta Valtakunnan sanoman viemiseksi tuossa osassa maata asuville espanjaa puhuville ihmisille ei ollut vielä todella ponnisteltu.

Laaja espanjankielinen kenttä avautui Atlantin alueella Siquirresissa, kun nicaragualainen Florencio Pérez kuuli totuudesta Frank Hudsonilta erikoisella tavalla. Oli vuosi 1932. Veli Hudsonin omistama patsas herätti Florencion kiinnostuksen totuuten. Veli Hudson oli tehnyt tarkan pienoismallin Nebukadnessarin unen kuvapatsaasta, jolla oli kultainen pää, hopeinen rinta ja rautaiset sääret. Hänellä oli tapana panna tämä pienoismalli talonsa kuistille, ja hän selitti sen merkityksen jokaiselle ohikulkijalle, joka pysähtyi. Joskus hän pystytti liitutaulun torille selittääkseen Raamatun ennustuksia kokoontuneille ihmisille.

Frank Hudson puhui vähän espanjaa, ja Florencio puhui vain vähän englantia. Tästä kielimuurista huolimatta Florencio kiinnostui Hudsonin raamatunselityksestä ja opetteli jopa itse lukemaan ja kirjoittamaan.

Kun Florencio luki kirjasen Koti ja onni, hän vakuuttui siitä, että tämä oli totuus, ja kirjoitti  Seuralle Brooklyniin, että hän halusi työskennellä Jehovan todistajien kanssa. Seura vastasi rohkaisukirjeellä ja lähetti espanjankielisen Raamatun. Siitä hetkestä lähtien Florencio alkoi omistaa kaiken aikansa Valtakunnan sanoman levittämiseen käyttäen veli Hudsonilta saamaansa raamatullista kirjallisuutta. Lopulta Florencio kastettiin vuonna 1938 Siquirresissa pidetyssä konventissa.

ENSIMMÄINEN ESPANJANKIELINEN TIENRAIVAAJA

Vuotta ennen kuin Florencio Pérez kastettiin (vaikka hän oli jo vihkiytynyt), hän anoi Seuralta lupaa astua tienraivauspalvelukseen. Hänet määrättiin tienraivaajaksi 1. kesäkuuta 1937, ja niin hänestä tuli ensimmäinen Costa Ricassa nimitetty espanjaa puhuva tienraivaaja. Hänen ensimmäisenä aluemääräyksenään oli Atlantin alueella asuva espanjaa puhuva väestö. Hänet määrättiin myös työskentelemään pienessä San Joséssa sijaitsevassa espanjaa puhuvassa seurakunnassa.

Veli Pérez käytti runsaasti erilaisia tapoja Valtakunnan sanoman levittämisessä. Joskus hän sitoi kirjasia puunoksille polkujen varsille, mistä ohikulkijat voisivat löytää ne. Tai hän meni San Josén lentokentälle ja levitti kirjallisuutta ulkomaille matkustaville pannen heidät lupaamaan, että he antaisivat saamansa kirjallisuuden jollekulle toiselle. Hän eteni jalkaisin tiheässä viidakossa ja nukkui siellä, missä milloinkin iltaisin sattui olemaan. Toisinaan hänen peitteenään oli pelkkä tähtitaivas, ja hän oli sääskien armoilla. Hän rikkoi usein yön hiljaisuuden näppäilemällä kaikkialle mukanaan kuljettamaansa kitaraa. Hänen vaellusviettinsä ja evankelioimishenkensä vei hänet  Nicaraguaan, missä hän jatkoi tienraivausta useita vuosia.

SAN JOSÉN SEURAKUNTA

Miten San Josén espanjaa puhuva seurakunta oli muodostettu? Ensimmäisen maailmansodan päivistä lähtien englanninkielisiä kokouksia oli pidetty veli Williamsin kotona. Hän oli oppinut totuuden vuonna 1912, ja myöhemmin hänestä tuli esivalvoja. Hän oli aikaisemmin toiminut maallikkosaarnaajana eräässä evankelisessa kirkossa, jossa hänen vaimonsa soitti urkuja. Koska pääkaupungissa asui tuohon aikaan vain vähän englantia puhuvia, kasvu oli hidasta.

Mutta kun espanjankielistä kirjallisuutta alettiin saada, saarnaaminen helpottui. Vuoteen 1931 mennessä kokoontui 10–12 hengen muodostama espanjaa puhuva ryhmä yksityiskodeissa. Felipe Salmerón kuului tuohon ryhmään. Hän todisti myös Tyynenmeren rannalla sijaitsevassa Puntarenasin satamakaupungissa. Lopulta yli 30 vuoden jälkeen totuus oli levinnyt rannikolta rannikolle.

Vuoden 1941 loppupuolella veli Pile lähetettiin Siquirresista San Joséhen valvojaksi veli Williamsin tilalle. Seurakunta kokoontui nyt Flavio Romeron kotona, ja Seura oli yhteydessä seurakuntaan tienraivaaja Florencio Pérezin kautta.

GILEADIN KÄYNEET ANTAVAT TUKENSA

Laatiessaan raporttia Seuralle San Josén seurakunnan tilasta veli Pile ehdotti, että Costa Ricaan lähetettäisiin teokraattisesti vakaa veli johtamaan työtä. Veljien ei tarvinnut odottaa kauan, sillä 23. joulukuuta 1943 saapuivat Gileadin ensimmäisen kurssin käyneet Theodore Siebenlist ja hänen vaimonsa Hermena. Costa Rica kuului niihin neljään  ensimmäiseen maahan maailmassa, joihin lähetettiin Gileadin käyneitä.

Veli Siebenlistillä oli vankka tausta järjestön yhteydessä. Hänen isänsä kastettiin vuonna 1913, kaksi päivää Theodoren syntymän jälkeen. Hänen vanhempiensa kotona pidettiin kokouksia, ja Theodore osallistui vanhempiensa kanssa traktaattien levittämiseen. Hänet kastettiin Washingtonissa (D.C.) Yhdysvalloissa pidetyssä konventissa vuonna 1935. Vuoden 1937 konventissa hän tapasi Hermena Deinesin, ja he menivät naimisiin seuraavana vuonna.

Euroopassa yhä raivonneen toisen maailmansodan vaikutukset tunnettiin Costa Ricassa. Niinpä  kun Siebenlistit saapuivat San Joséhen, ankaran taloudellisen tilanteen merkkejä näkyi kaikkialla. He etsivät kuukauden ennen kuin löysivät sopivan asunnon eräästä toisessa kerroksessa sijainneesta huoneistosta, jonka yhteydessä ollutta huonetta voitiin käyttää valtakunnansalina. Se sijaitsi sopivasti vain puolen korttelin päässä pääkadulta, ja niinpä sen osoite oli monille tuttu. Tuota huonetta käytettiin jatkuvasti valtakunnansalina vuoteen 1956 saakka, jolloin rakennetun haaratoimiston yhteyteen tehtiin valtakunnansali.

HAARATOIMISTO PERUSTETAAN

Noin kolme kuukautta lähetystyöntekijöitten saapumisen jälkeen saatiin vieraaksi Nathan H. Knorr, Vartiotorni-seuran kolmas presidentti, ja hänen avustajansa Milton Henschel. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Seuran presidentti astui jalallaan Costa Rican maaperälle. Kirjallisuusvarasto oli jo tammikuussa 1944 siirretty Siquirresista San Joséhen, ja nyt maaliskuussa veli Knorr perusti haaratoimiston. Se oli käännekohta todistamistyön ohjatussa johtamisessa. Vierailunsa aikana veli Knorr järjesti etsinnän, jotta olisi löydetty suurempi lähetyskoti, koska lisää apua oli tulossa. Koti löydettiin San Josén luoteisosasta.

Seuraavien kahden vuoden aikana Charles ja Lora Lea Palmer, Woodrow (”Woody”) Blackburn, Donald H. Burt, William Eugene Call ja Franklin ja Emily Hardin, jotka kaikki olivat käyneet Gilead-koulun, liittyivät lähetystyöntekijöitten muodostamaan perheeseen. Miten runsaasti saatiinkaan erinomaista apua! Donald Burt viipyi ainoastaan lyhyen aikaa, koska hänet määrättiin myöhemmin Hondurasiin ja sen jälkeen Peruun,  missä hän nykyään palvelee haaratoimistokomitean koordinaattorina.

YKSEYS SAN JOSÉSSA

Puerto Limónin aiemmin jakaantuneen ryhmän lisäksi San Joséssa oli toinen samanlainen. Mitä tuolle San Joséssa olleelle ryhmälle tapahtui? Veli Siebenlist kannusti ykseyteen. Hänen mottonsa oli: ”Toimi oikein, tai älä toimi ollenkaan.”

Veli Siebenlistin Seuralle lähettämä raportti vuodelta 1944 huokuu edistystä. Hän kirjoitti: ”Costa Ricassa asuvat espanjankieliset veljet, joita on nyt noin 75, olivat jakautuneita saapuessamme tänne joulukuussa, ja aina viime kuuhun saakka San Joséssa oli kaksi valtakunnansalia. Heti saavuttuamme pyysimme näitä kahta ryhmää yhdistymään ja kokoontumaan säännöllisesti samassa salissa. Molemmat ryhmät olivat läsnä ensimmäisessä kokouksessa, jossa oli kaikkiaan noin 30 henkeä. Herran armosta paikallinen järjestö toimii nyt varsin rauhallisesti, ja ryhmä on kasvanut 60:een.”

Seuraavan vuoden huhtikuussa saavutettiin uusi julistajahuippu: 223! Kasvu oli melkoista ottaen huomioon, että Siebenlistien saapuessa vajaat kaksi vuotta aikaisemmin toiminnassa oli noin 120 julistajaa neljässä englantia puhuvassa ja kahdessa espanjaa puhuvassa seurakunnassa.

VELJIENPALVELIJA

Ensimmäisen Costa Ricassa viettämänsä vuoden aikana veli Siebenlist palveli veljienpalvelijana (kierrosvalvojana). Hän vieraili noissa kuudessa seurakunnassa ja hajallaan asuneiden kiinnostuneiden luona, vaikka välimatkat olivat pitkiä ja matkustaminen oli hankalaa. Kun lähetystyöntekijöitä  saapui lisää, seurakunnissa voitiin vierailla useammin.

Tehtyään veljienpalvelijana kolme viikkoa kestäneen matkan seitsemään englantia puhuvaan seurakuntaan muuan lähetystyöntekijä, veli Blackburn, kertoi: ”Sitä intoa ja rakkautta, jota nämä veljet tuntevat teokratian puolesta, täytyy ihailla. Veljet ovat taloudellisesti köyhiä, mutta siitä huolimatta he ottavat erittäin anteliaasti Seuran palvelijoita koteihinsa ja antavat heille parasta, mitä heillä on tarjottavana. He ovat nöyriä ja haluavat neuvoja. He eivät valita sitä, että heidän täytyy kävellä useita kilometrejä kuumuudessa ja mudassa tehdäkseen uusintakäyntejä ja johtaakseen raamatuntutkisteluja.”

Veli Blackburn jatkaa yhä, lähes 40 vuotta tuon raportin kirjoittamisen jälkeen, kokoajanpalvelusta. Hän on palvellut perheensä kanssa Nicaraguassa, Hondurasissa ja Meksikossa.

Seurakuntien lisäksi myös paikallinen väestö arvosti näitä veljienpalvelijoiden tekemiä vierailuja. Franklin Hardin (paremmin tunnettu ”tohtorina”, koska hän oli kiropraktikko) ja hänen vaimonsa Emily kävivät Puerto Limónissa vuonna 1946. Paikallisessa sanomalehdessä selostettiin: ”Hienon vieraamme mukana matkusti hänen erittäin miellyttävä vaimonsa. Näitä kahta me emme olleet nähneet koskaan aiemmin, mutta heidän seurassaan viettämämme lyhyet tuokiot antoivat ihastuttavan ja mieleen painuvan vaikutelman, ja heidän puheensa sisältö rikastuttaa ja ilahduttaa meitä, ikään kuin olisimme tunteneet heidät useiden vuosien ajan. Syvennyimme seuraamaan niitä monia raamatunkohtia, joita vieraamme lainasi todistellessaan sanomaansa.”

 ENSIMMÄINEN COSTARICALAINEN KIERROSVALVOJA

Selostus noiden varhaisten aikojen kierrostyöstä ei ole täydellinen, ellemme mainitsisi Arnold Williamsia Puerto Limónista. Hän hoiti United Fruit Companyn muonavarastoa, mutta heti tilaisuuden tullen hän teki järjestelyjä ryhtyäkseen vakituiseksi tienraivaajaksi. Näin tehdessään hän antoi erinomaisen esimerkin nuorille siitä, miten Valtakunnan edut pannaan ensi sijalle. Intonsa ja päättäväisyytensä vuoksi hänet valmennettiin kierrosvalvojaksi San Joséssa, ja vuonna 1948 hän aloitti kierrostyön. Hän meni naimisiin Mildred Gumbsin (nykyään Ortega) kanssa, ja he jatkoivat yhdessä kierrostyössä vuoteen 1959 saakka. Koska veli Williams osasi sekä englantia että espanjaa, hän toimi veli Knorrin tulkkina tämän ensimmäisen vierailun aikana. Kaikki olivat murheellisia hänen  kuollessaan nuorella iällään, hän jätti jälkeensä monia ”suosituskirjeitä”. – 2. Kor. 3:1.

SANOMA LEVIÄÄ TIENRAIVAAJIEN TYÖN ANSIOSTA

Lähetystyöntekijöitten ja kierrosvalvojien arvokkaan tuen lisäksi tienraivaajilla oli merkittävä osa sanoman levittämisessä uusille alueille. Vuoden 1944 alussa tienraivaajia oli kaksi, mutta elokuuhun mennessä joukon määrä oli kohonnut yhdeksään.

Greciassa, jonne sisaret Evelyn Ferguson (nykyään Taylor) ja Mildred Gumbs määrättiin maan ensimmäisiksi erikoistienraivaajiksi, kokoontui 13 julistajaa. Seuraavan vuoden 1945 kuluessa Eugenia Dillon liittyi myös erikoistienraivaajien riveihin.

Berta Solera, iäkäs leski, joka oli tienraivaajana San Joséssa, halusi palata syntymäprovinssiinsa, Guanacasteen, mutta hän sai rahaa vasta  myytyään ainoan toimeentulokeinonsa, pienen ompelukoneensa, maksaakseen matkan. Hän ja Anita Taylor tekivät sinne saarnamatkan vuonna 1947, ja he löysivät sekä Liberiasta että Filadelfiasta ihmisiä, joiden kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan sai heidät avaamaan kotinsa tienraivaajille. Vuonna 1949 Berta, jolla oli tyttärensä mukanaan, määrättiin erikoistienraivaajaksi Liberiaan, missä kaksi Swabyn tyttöä liittyi hänen seuraansa. Keitä nämä Swabyn tytöt olivat?

TIENRAIVAAJASISARIA

Claudia Goodinilla, pitkällä, vaaleaihoisella, jamaikalaista syntyperää olevalla naisella, oli kaksi tytärtä, Joy ja Fe. Tuohon aikaan Claudia asui lihallisen sisarensa Arelminta Swabyn kanssa Puerto Limónissa. Arelmintalla oli neljä tytärtä: Dorell, Calvie, Lila ja Casel. Dorell oli Swabyn tytöistä ensimmäinen, joka rohkeni ryhtyä tienraivaajaksi. Hän ja Corina Osorio (nykyään Novoa) määrättiin länsirannikolla sijaitsevaan Point Queposiin. Dorellin kolme sisarta liittyivät myös myöhemmin tienraivaajien riveihin.

Claudia Goodinin kaksi tytärtä, Fe ja Joy, aloittivat erikoistienraivauksen vuonna 1948 Alajuelassa, jonne oli muodostettu toinen seurakunta. Dora Argentina Vargas (nykyään Call) liittyi myös tienraivaajien joukkoon. Vuonna 1950 Dorell Swaby ja Fe ja Joy Goodin kävivät Gilead-koulun, ja heidät määrättiin Panamaan. Lila Swaby ja Evelyn Ferguson menivät Gileadiin keväällä vuonna 1953, ja Argentina oli seuraavalla kurssilla. 1940-luvulta lähtien nämä ahkerat sisaret ovat kylväneet uutterasti monia Valtakunnan totuuden siemeniä.

HEVONEN JA PARTURI

Jolloinkin vuonna 1944, jolloin haaratoimisto oli  jo perustettu San Joséhen, muuan San Carlosissa asunut roomalaiskatolisen uskon kannattaja sai postitse Harmagedon-kirjasen ja antoi sen edelleen evankeliseen kirkkoon kuuluneelle Naftalí Salazarille. Naftalí oli niin hämmästynyt kirjasesta lukemistaan asioista, että hän näytti sitä kirkkonsa pastorille. Pastori raivostui ja varoitti häntä tästä ”russelilaisesta myrkystä”.

Naftalí halusi kuitenkin tavata jonkun Vartiotorni-järjestöön, kirjasen julkaisijoihin, kuuluvan henkilön. Hän oli kuullut italialaisesta parturista, joka myös sai samaa kirjallisuutta. Parturi asui noin sadan kilometrin päässä Greciassa. Naftalí päätti käydä parturin luona. Hän arveli, että matkustaakseen Greciaan hän voisi pestautua karjakuskiksi kolmen päivän matkalle ja paluumatkalla pysähtyä Greciassa.

Saapuessaan Greciaan muuan vihje ohjasi Naftalín erään vanhahkon pariskunnan kotiin. Aviopari ei osannut puhua espanjaa, joten Naftalí otti esiin vaalimansa kirjasen ja näytti sitä heille. He osasivat sanoa vain ”Raamattu, Raamattu”, ja nopeasti osoittaa mäelle kulkevaa tietä. Pettyneenä Naftalí nousi hevosensa selkään ja lähti lönkyttelemään heidän osoittamaansa suuntaan. Kukkulan laella Naftalí kääntyi pois pääreitiltä ja astui kapealle, veräjään päättyvälle tielle. Naftalí avasi veräjän, ja hevonen kääntyi ympäri auttaen häntä sulkemaan sen. He olivat tulleet jonkun maatilalle. Naftalí ja hänen ratsunsa ravasivat pellon poikki toiselle veräjälle. Toisen veräjän edessä oli pieni mökki, jonka edustalla istuivat mies, hänen vaimonsa ja kaksi lastaan.

”Mitä te haluatte?” kysyi mies.

”Anteeksi, mutta hevoseni toi minut tänne. Etsin italialaista parturia.”

 ”Se olen minä. Entä kuka te olette?”

”Minä olen Naftalí Salazar San Carlosista.”

Parturi, joka oli ilmeisesti jo kuullut tästä miehestä, kohotti kätensä ja sanoi: ”Jehovalle kiitos. Hän on lähettänyt teidät tänne.” Mikä onnenpäivä se olikaan Naftalílle!

AVIOLIITOT JA ARPAJAISET

Valtakunnan työn laajetessa tarvittiin myös moraalista puhdistusta. Vuonna 1946 veli Knorrilla oli toisella vierailulla mukanaan veli F. W. Franz, joka osoittautui suureksi avuksi. Paikallisten veljien huomio kiinnitettiin avioliittojen laillistamiseen. Leonard Hurst, joka ei silloin ollut naimisissa naisen kanssa jonka kanssa hän asui, muistelee, mitä veli Knorr sanoi: ”Annan kaikille teille täällä tänä iltana oleville, jotka ette ole laillistaneet avioliittoanne sen naisen kanssa jonka kanssa asutte, yhden neuvon. Menkää katoliseen kirkkoon ja ilmoittautukaa sen jäseneksi, koska siellä voitte harjoittaa tällaista. Mutta tämä on Jumalan järjestö, ettekä voi harjoittaa tällaista täällä.”

Leonard ajatteli veli Knorrin puhuvan suoraan hänelle, ja niinpä hän vajaassa kuukaudessa hankki avioeron entisestä vaimostaan ja laillisti avioliittonsa sen naisen kanssa, jonka kanssa hän asui.

Arpalippujen ostaminen oli toinen seikka, jossa tarvittiin oikaisua. Evelyn Ferguson valitsi aina jonkin onnennumeron ja jopa rukoili, että hänen numeronsa voittaisi. Miksi? Voidakseen olla tienraivaaja. Ymmärrettyään, ettei tämä ollut raamatullisesti oikein, hän päätti lopettaa arpalippujen ostamisen.

Mies, jolta Evelyn oli ostanut arpaliput, kävi hänen luonaan kuten tavallisesti ja halusi hänen ehdottomasti koettavan jälleen onnennumeroaan.  Evelyn pysyi kuitenkin vakaana päätöksessään eikä pettynyt vähääkään, vaikka hänen numeronsa voitti tuona samana päivänä. Pian tuon tapauksen jälkeen hänestä tuli tienraivaaja – ilman ”hyvän onnen jumalan” apua. – Jes. 65:11, UM.

”TOMU TOMUKSI”

Todistajat lakkasivat myös noudattamasta perinteisiä uskonnollisia tapoja, jotka olivat kyseenalaisia. Esimerkiksi erään todistajan hautajaisissa hautaustoimituksesta vastuussa ollut veli päätti tilaisuuden lyhyeen haudalla esitettyyn rukoukseen. Koska hän ei noudattanut uskonnollista perinnettä, ei toistanut ”tuhka tuhkaksi ja tomu tomuksi” eikä heittänyt kourallista maata arkun päälle, kuten yleensä on tapana, läsnäolleet kiihkouskovaiset närkästyivät suuresti ja tekivät niin itse.

Jonkin aikaa myöhemmin eräs vanhahko sisar kuoli. Hänen haudallaan hautajaispuheen pitänyt veli avasi Raamattunsa juuri ennen arkun laskemista ja luki sanat: ”Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1. Moos. 3:19) Käännyttyään kuulijoihin päin, joiden joukossa oli noita samoja uskovaisia, veli sanoi keskeytyksettä: ”Ei tässä mitään tuhkasta puhuta. Laskekaa arkku, veljet.” Mykistyneet vastustajat eivät heittäneet perinteittensä mukaista kourallista maata.

Mitä kierrosvalvojan vierailuista, lähetystyöntekijöitten virrasta ja raamatullisten lakien noudattamisesta oli seurauksena? Ykseys ja kasvua. Jo ennen 1950-luvun alkua oli ylitetty tuhannen julistajan raja, raportoitu yli 850 raamatuntutkistelua kuukausittain ja perustettu 32 seurakuntaa.

MAASEUTUKONVENTTI

Vuoteen 1950 saakka useimmat konventit oli  pidetty Puerto Limónissa ja San Joséssa. Nyt oli ilmennyt kuitenkin riittävästi kiinnostusta konventin pitämiseksi pienessä Argentina de Tilarániksi kutsutussa paikassa.

Veli ja sisar Siebenlistin oli vaikea päästä Argentina de Tilarániin. He matkustivat ensin lentokoneella ja nousivat sitten vanhaan linja-autoon, joka vei heitä pitkin kuoppaista tietä. Tienhaarassa, johon tie päättyi, veljet odottivat heitä hevosten kanssa. Loppumatka tehtiin ratsain. Konventtipaikan ympäristössä oli vain siellä täällä maatiloja. Veljet olivat siitä huolimatta hyvin innoissaan: tämä oli heidän ensimmäinen konventtinsa. Jotkut heistä olivat kulkeneet jalkaisin vuoristoteitä jopa yhdeksän tuntia. Kun sunnuntaina suoritettiin laskenta, läsnä oli lähes 300 henkeä. Ohjelman aikana jotkut seisoivat ja toiset istuivat riisisäkkien päälle asetetuista puulaatikoista kyhätyillä penkeillä.

Konventin aikana vasta nimitetty teokraattisen palveluskoulun valvoja johti koulun. Ennen kuin hän aloitti, kierrosvalvoja antoi hänelle yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten puhujaoppilaita neuvotaan. Hänelle esimerkiksi sanottiin, että hänen pitäisi antaa kullekin oppilaalle neuvoja kahdesta hyvästä kohdasta ja kahdesta huonosta kohdasta. Kierrosvalvoja luotti täysin siihen, että veli oli ymmärtänyt neuvot ja että koulu sujuisi hyvin. Kierrosvalvojan harmiksi koulunvalvoja nousi ylös ensimmäisen oppilaan pidettyä puheensa ja hermostuneesti, vaikkakin vilpittömästi, sanoi: ”Veli, puheessasi oli kaksi hyvää ja kaksi huonoa kohtaa. Yritä puhua paremmin seuraavalla kerralla.” Sitten hän sen enempää neuvomatta esitteli seuraavan oppilaan.

 KALASTAJISTA IHMISTEN KALASTAJIKSI

Vuonna 1940 Josephine Steele matkusti Moíniin, joka sijaitsee Puerto Limónin pohjoispuolella. Ennen todistamisen aloittamista hän asetti gramofoninsa Moínin rautatieasemalle. Hän veti gramofonin mekanismin käyntiin muutamalla riuskalla kammen veivaisulla, asetti neulan varovasti tuomari Rutherfordin puheen sisältävän äänilevyn ensimmäiselle uralle ja käänsi vivusta levyn soimaan. ”Uskonto on ansa ja juoni” jylisi ääni gramofonista. Suuri joukko miehiä kokoontui kuuntelemaan. Yksi ryhmässä olleista, Vincente Sanguinetty, lähetti hakemaan kalastajaystäväänsä Silbert Spenceä. Housunlahkeet ylös käärittyinä Silbert lähestyi kuulijajoukkoa, pani kädet lanteilleen, katsoi ystäväänsä Vincenteä ja kysyi: ”Kuka puhuu?”

”Tuomari, senkin tollo!” vastasi Vincente tarkoittaen Joseph F. Rutherfordia, Vartiotorni-seuran toista presidenttiä.

Koska Vincente oli jo lukenut joitakin veli Rutherfordin kirjoja, nämä kaksi miestä järjestivät Josephinelle ohjelmaa koko päiväksi esittämällä raamatullisia kysymyksiään. Vincente kertoi sisar Steelelle, että eräänä päivänä merellä keskellä hirvittävää myrskyä hän oli rukoillut Herraa avukseen ja luvannut palvella häntä jos jäisi eloon. Hän halusi yhä täyttää lupauksensa Jumalalle, mutta häntä vaivasi kaksi seikkaa: naiset ja huumeet. Näiden kahden miehen kanssa aloitettiin raamatuntutkistelu, ja pian sen jälkeen, 21. syyskuuta 1940, heidät kummatkin kastettiin, samoin kuin Silbertin vaimo, Valmina.

”Iloni alkoi lisääntyä, kun tajusin, että Jeesuksen Pietarille ja Andreaalle osoittamat sanat täyttyivät parhaillaan minussa”, sanoi Silbert. ”Kalastin  nyt ihmisiä.” Joshua Steelman, joka oli käymässä Seuran erikoisedustajana, kysyi Silbertiltä: ”Milloin aiot aloittaa tienraivauksen, nyt kun Harmagedon on ovella?” Silbert ymmärsi ajan kiireellisyyden. Hän ja Valmina aloittivat tienraivauksen marraskuussa 1948.

Vaikka Silbertillä olikin vaikeuksia espanjan kielen puhumisessa, hänet määrättiin espanjaa puhuvien kierrosvalvojaksi. Aluksi hän piti puheensa englanniksi jonkun tulkatessa ne. Eräänä päivänä muuan espanjaa puhuva veli kohensi Silbertin itseluottamusta sanomalla: ”Älä ole huolissasi espanjan kielen taidostasi, veli Silbert. Me ymmärrämme kyllä, että sinulla on vaikeuksia, mutta samalla me kuitenkin opimme sinulta totuutta yksinkertaisemmalla tavalla.” Rakkaus ei siis tunne kielimuureja.

Silbertin vaimo työskenteli uskollisesti hänen kanssaan kierrostyössä vuonna 1974 sattuneeseen kuolemaansa saakka. Silbert palveli uskollisesti haaratoimistokomitean jäsenenä vuoden 1985  toukokuussa sattuneeseen kuolemaansa saakka.

ENSIMMÄINEN KONVENTTISALI

Jehovan todistajien määrän kasvu alkoi vaikuttaa kaikkialla maassa oleviin uskonnollisiin johtajiin. He painostivat yhteiskunnallisia järjestöjä niin, että tuli yhä vaikeammaksi vuokrata tiloja Puerto Limónissa pidettäviä kierroskonventteja varten. Niinpä paikalliset todistajat päättivät rakentaa valtakunnansalin, jota voitaisiin käyttää myös konventtisalina. Vain kolmen korttelin päässä keskustorilta sijainneelle tontille pystytettiin kaksikerroksisen rakennuksen runko. Valtakunnansali sijaitsi yläkerrassa, ja alakerrassa oli asunto kierrosvalvojalle sekä keittiö ja tarjoilutilaa konventin kahviolle. Se vihittiin käyttöön torstaina 19. elokuuta 1954. Vuonna 1972 tämä rakennus uudistettiin, ja nykyään siellä kokoontuu kolme seurakuntaa, ja siellä pidetään pienempiä englanninkielisiä konventteja.

VALTAKUNNANSALI POLTETAAN

Vastakkaisella, Tyynenmeren, rannikolla veljet eivät saaneet samaa iloa valtakunnansalistaan. Eräs noin 45 julistajan seurakunta kokoontui pienessä Manzanillo de Arion maaseutuyhdyskunnassa. Heitä vastustettiin lisääntyvässä määrin, kunnes väkivallalla uhkailut kantoivat huonoa hedelmää.

Eräänä yönä keskiyön paikkeilla paikallinen valtakunnansali lehahti yhtäkkiä tuleen. Tuli tuhosi sen niin nopeasti, ettei mitään saatu pelastetuksi – se oli suuri aineellinen ja hengellinen menetys jo ennestään köyhille ihmisille. Lamauttiko tämä raukkamaisen tuhopolttajan aiheuttama vastoinkäyminen Valtakunnan työn? Ei! Toimettomat julistajat  puhkesivat hengelliseen elämään; uudet alkoivat tulla Jehovan todistajien yhteyteen. Todistajat muuttivat kokouspaikkansa erään veljen kotiin ja jatkoivat muistonvieton hyväksi tekemiään järjestelyjä.

Vaikuttiko tämä ilkityö muistonvieton läsnäolijamäärään? Vaikutti, mutta hyvään suuntaan. Kasvu oli lähes 300-prosenttinen edellisiin vuosiin verrattuna. Vastustajat eivät pysty horjuttamaan tosi uskoa, minkä Kristus Jeesus ja apostolit erinomaisella tavalla osoittivat. Tällä vuosisadalla tuhannet Jehovan todistajat, jotka todistavat uskonsa laadun koettelemuksessa, jäljittelevät heitä. – 1. Piet. 1:6, 7.

VÄKIVALLANTEOT LAKKAAVAT

Papisto sai aikaan paljon vastustusta. Esimerkiksi varoittaakseen laumaansa joka kerta siitä, että todistajia oli alueella, papit asensivat kovaäänisiä kirkkojensa kellotorneihin. He painoivat kilpiä, joissa sanottiin: ”Me olemme katolilaisia. Me emme hyväksy protestanttista propagandaa.” Sitten papit myivät noita kilpiä seurakuntalaisilleen, jotka puolestaan panivat ne esille talojensa ikkunoihin. Jehovan todistajat tietenkin jättivät nuo kilvet huomiotta.

Eugenia Dillon huomasi, ettei papisto ollut saanut taivuteltua kaikkia ihmisiä puolelleen. Eräänä päivänä, kun hän oli kenttäpalveluksessa, väkijoukko kokoontui ja seurasi häntä huutaen: ”Enkelten neitsyt hallitsee täällä. Kauan eläköön suvereeni paavi! Me olemme katolilaisia emmekä hyväksy protestanttista propagandaa.” Hän rukoili nopeasti Jehovaa avukseen. Seuraavalla ovella hän tapasi miehen, joka väkijoukon huomattuaan kysyi: ”Seuraavatko nuo ihmiset teitä? Tulkaa sisään,  niin minä puolustan teitä tuolta raakalaisjoukolta.”

Heti kun sisar Dillon oli päässyt sisään uskoen, että hänen rukoukseensa oli vastattu, mies ryntäsi toiseen huoneeseen, sieppasi revolverinsa, latasi sen ja juoksi ulos talosta portille. Siellä hän revolveriaan heiluttaen huusi väkijoukolle: ”Tämä tyttö ei kuulu minun uskontooni, mutta minä puolustan häntä, ja käsken tätä joukkoa hajaantumaan, ellette halua kuolla.”

Väkijoukko hajaantui heti. Mies palasi taloon hymyillen ja sanoi, ettei hän todellisuudessa ollut aikonut tappaa heitä, mutta että pyssynpauke oli ainoa kieli, jota tämä demonistinen raakalaisjoukko olisi ymmärtänyt.

Erään toisen kerran veli Pile, jolla oli mukanaan gramofoninsa, otti suuren julistajajoukon mukaansa työskentelemään Siquirresin länsipuolelle Juan Viñasiin. Paikallinen pappi alkoi soittaa kirkonkelloja kutsuakseen seurakuntalaisensa koolle. Hän neuvoi joitakin kannattajiaan menemään talosta taloon ja kertomaan toisille, ettei näiden tulisi kuunnella, kun todistajat kävisivät.

Papin on täytynyt tuntea vahingoniloa kuvitellessaan onnistuneensa, kunnes jefe político, eräänlainen pormestarin ja šeriffin tehtäviä hoitava viranomainen, kutsui veljet ja muut poliisit toimistoonsa. Sitten jefe político pyysi, että veli Pile soittaisi gramofonillaan sanomansa. Kuunneltuaan Valtakunnan levyt poliisit ottivat kirjallisuutta. Šeriffi ei nähnyt mitään väärää veljien todistamistyössä ja kehotti veljiä jatkamaan saarnaamista.

Voitto saatiin silloinkin, kun John Craddock piti esitelmän San Ramónissa sijainneen puiston soittolavalla. Läsnä oli muutamia paikkakuntalaisia,  San Ramónin tienraivajaajat ja noin kuusi veljeä, jotka olivat tulleet veli Craddockin mukana San Josésta. (John ja hänen vaimonsa Emma Marie Gileadin 10. kurssilta olivat liittyneet lähetystyöntekijöitten muodostamaan perheeseen vuonna 1949. Nyt, vain puolitoista vuotta myöhemmin, he saivat tuntumaa siihen, mitä vastustus oli.) Pappi nousi yhdessä lapsijoukon kanssa soittolavalle veli Craddockin taakse ja alkoi ahdistella häntä kysymyksillä. Samaan aikaan ennalta järjestetty joukko aikuisia puhkesi kaupungintorin toisessa päässä huutamaan: ”Tappakaa hänet, tappakaa hänet!”

Väkijoukko halusi ilmeisesti vain pelotella veli Craddockia, koska se kulki suoraan hänen ohitseen koskematta häneen. Pystymättä esittämään puhettaan loppuun John lähti yhdessä Marien ja toisten San Josésta tulleitten kanssa linja-autopysäkille, missä kaupungin pormestari tuli heidän luokseen ja sanoi olevansa erittäin pahoillaan siitä, että puhe oli keskeytetty. Pormestari pyysi Johnia tulemaan takaisin pitämään toisen esitelmän ja lupasi, että järjestettäisiin poliisivartio.

Niinpä kolme viikkoa myöhemmin julistajajoukko palasi San Ramóniin ja jopa mainosti puhetta levittämällä jakeluilmoituksia kaikkialla kaupungissa. Kun puheen pitämisen aika tuli, poliisit seisoivat rivissä torilla, eikä tällä kertaa ei sattunut mitään häiriöitä.

SISÄLLISSOTA

Vuoden 1948 vaaleista oli seurauksena vallankumous. Se vaikeutti liikkumista kenttäpalveluksessa. Eugenia Dillonin ja hänen saarnaajatoverinsa työskennellessä maaseutualueella sotilaat pysäyttivät heidät. ”Seis, keitä siellä on?” ärjäisivät sotilaat  osoittaen sisaria kivääreillään. ”Mihin poliittiseen puolueeseen te kuulutte?”

”Me olemme Jehovan todistajia”, sisaret vastasivat. ”Me julistamme Jumalan valtakuntaa, ainoata hallitusta, joka Kristuksen Jeesuksen välityksellä voi saada aikaan todellisen rauhan ihmiskunnalle.”

Sotilaitten tutkiessa heidän laukkujaan tienraivaajat todistivat heille. Sisaret päästettiin menemään, ja he jatkoivat saarnaamista lähistöllä asuville ihmisille, jotka olivat hädissään sodan vuoksi.

Sisällissodan aikana monet uskottomat paimenet, papit, hylkäsivät laumansa ja pakenivat henkensä edestä. Tämä soi todistajille tilaisuuden saarnata jälkeen jääneille lampaankaltaisille ihmisille. Kansa saattoi nyt nähdä, etteivät heidän pappispaimenensa olleet ruokkineet heitä, vaan ainoastaan nylkeneet heitä. Kun uskottomat paimenet palasivat, he saivat tyrmistyksekseen huomata, että monet heidän laumansa jäsenet tutkivat Jehovan todistajien kanssa.

MATKUSTUSTA MUULIVAUNUILLA

Kulkuneuvot liittyvät läheisesti saarnaamistyöhön, ja Costa Ricassa liikkumiseen on käytetty monia erilaisia välineitä, kuten esimerkiksi junia. Kaikki junat eivät kuitenkaan kulje mekaanisen moottorin voimin. Muulivaunu on ainutlaatuinen kulkuneuvo, joka liikkuu kapearaiteisella radalla muulin vetämänä. Sen kyydissä voi olla paljon jännittävämpää kuin vuoristoradalla.

Vaunu muodostuu pyörien päälle rakennetusta lavasta, jonka penkeillä on istuinpaikat 20 hengelle. Muulivaunun kolistellessa rataa pitkin sen ainoana jarruna toimii lattiassa olevan reiän läpi pantu puinen tanko. Se voidaan painaa vipuamalla pyörää vasten. Alamäet olisivat kohtalokkaita  muulille, ellei ajaja jarruttaisi ja estäisi liikkuvaa lavaa törmäämästä eläimeen. Matkustajien päälle roiskuu myöskin mutaa muulin kavioista, vaikka se onkin ongelmista pienimpiä. Raiteilta suistumiset voivat singota matkustajat ilmaan, ja maahan putoamisen seurauksena on katkenneita käsiä ja jalkoja.

Jokimatkoja tehdään pienillä veneillä, joissa on perämoottorit, tai puunrungosta koverretuilla kanooteilla puisine meloineen. Esimerkiksi päästäkseen saarnamatkalle Guanacasteen sisar Solera matkusti junalla Puntarenasiin, ylitti sitten Nicoyanlahden veneellä ja ajoi myöhemmin 15 tuntia härän vetämissä rattaissa. Se oli melkoinen sankariteko yli 60-vuotiaalta naiselta!

MUUTOKSIA HAARATOIMISTOSSA

Theodore Siebenlist palveli haaratoimistonvalvojana maaliskuussa 1944 tapahtuneesta haaratoimiston perustamisesta lähtien kesäkuuhun 1952 saakka, jolloin hän ja hänen vaimonsa lähtivät valmistautumaan heidän tyttärensä Janetin syntymää varten.

William Call, Gileadin kolmannelta kurssilta valmistunut veli, joka oli lähetetty Costa Ricasta Nicaraguaan vuonna 1946 huolehtimaan siellä olevasta haaratoimistosta, palasi Costa Ricaan haaratoimistonvalvojaksi. Hän palveli tehtävässään vuoteen 1954 saakka, jolloin hän avioitui Dora Argentina Vargasin, Gileadin käyneen, alun perin Guatemalasta tulleen sisaren kanssa. Heidän poikansa Robert palvelee nykyään Brooklynin Beetelissä. William Aubrey Bivens Guatemalasta määrättiin seuraavaksi haaratoimistonvalvojaksi. Päästyään Gileadin viidenneltä kurssilta hän ja hänen vaimonsa Bertha olivat olleet Guatemalassa,  ja myöhemmin he saivat määräyksen Brasiliaan, missä veli Bivens palveli haaratoimistonvalvojana vuonna 1969 sattuneeseen kuolemaansa saakka.

Koska veli Bivens sai uuden määräyksen Brasiliaan, Charles Sheldon toimi haaratoimistonvalvojana vuoden 1964 maaliskuuhun saakka, jolloin George Jenkins ja hänen vaimonsa saapuivat. Terveydelliset syyt pakottivat veli ja sisar Jenkinsin lähtemään Costa Ricasta vuonna 1966. Seuraava haaratoimistonvalvoja, Lorence A. Shepp, oli tuolloin vielä Nicaraguassa. Miten hän pääsi Costa Ricaan?

Lorence oli ollut kokoajanpalveluksessa vuodesta 1958 lähtien, ja hän oli palvellut kierrostyössä Kanadassa ja Alaskassa. Kun kierrosvalvojat kutsuttiin Brooklynin päätoimistoon erityiseen Valtakunnan palveluskouluun, veli Knorr kysyi, haluaisivatko ketkään ottaa vastaan määräyksen lähetystyöntekijäksi ulkomaille käymättä Gilead-koulua. Veli Shepp noudatti kutsua. Vuonna 1961 hänet määrättiin Nicaraguaan, missä hän avioitui kuubalaisen Juana Olimpia Guinartin kanssa, joka oli käynyt Gileadin 22. kurssin. Nicaragua oli Olimpian kolmas aluemääräys, sillä hän oli jo palvellut lähetystyöntekijänä Hondurasissa ja Meksikossa.

Veli Sheppin käytyä myöhemmin kymmenen kuukautta kestäneen Gilead-koulun hän ja Olimpia pakkasivat laukkunsa uutta aluemääräystään, El Salvadoria, varten. He päättivät ensiksi viettää loman Costa Ricassa ja ihastuivat paikkaan suoraa päätä. He eivät aavistaneetkaan, että postissa oli jo odottamassa kirje, joka muuttaisi heidän aluemääräyksensä Costa Ricaksi.

 Sheppit saapuivat syyskuussa 1966, ja tuon vuoden joulukuussa pidetyssä kansainvälisessä konventissa veli Knorr ilmoitti, että veli Shepp oli nimitetty haaratoimistonvalvojaksi. Nykyään hän on haaratoimistokomitean koordinaattori.

PIRISTYSLÄÄKE KASVUUN

Joulukuussa 1954 veli Knorr vieraili uudelleen Costa Ricassa ja ilmoitti uuden haaratoimistoasuntolan ja valtakunnansalin rakentamisesta. Into oli korkealla. San Josén keskustassa sijaitsevan tontin ostamiseksi tehtiin järjestelyjä. Sitten, tammikuun alussa, juuri kun veljet olivat aloittamassa rakentamista, pohjoisesta tulleet aseistautuneet joukot valtasivat maan. Vaikka kaupunkeja ja kyliä tulitettiin konekivääreillä lentokoneista, veljet jatkoivat todistamista ovelta ovelle lohduttaakseen ihmisiä Jumalan valtakunnan sanomalla. Tammikuun kenttäpalvelusraportit osoittivat, että edellisen vuoden huippu oli ohitettu. Huhtikuun huippu osoittautui kuitenkin vielä paremmaksi! Julistajien määrässä tapahtui 30 prosentin lisäys: heitä oli 2078.

Entä mitä tapahtui uusille haaratoimistotiloille?  Viivästyikö niiden rakentaminen? Haaratoimistorakennus saatiin valmiiksi 25. tammikuuta 1956, vain kaksi päivää ennen veli Knorrin ja hänen vaimonsa Audreyn yllätysvierailua. Se vihittiin käyttöön 27. tammikuuta 1956.

ONGELMIA LIPUN TERVEHTIMISESSÄ

Syyskuussa 1959 Puerto Limónin kouluissa nousi esille lipuntervehtimiskysymys. 13 oppilasta, jotka kaikki olivat Jehovan todistajia, kieltäytyi osallistumasta näihin menoihin, koska ne loukkaisivat heidän kristillistä omaatuntoaan. Vaikka todistaja-lapset eivät olleet tehneet mitään epäkunnioittavaa eikä heidän käytöksessään ollut ollut moittimista, heitä syytettiin kapinallisuudesta ja uppiniskaisuudesta, ja heidät erotettiin koulusta.

Paikallinen tuomioistuin kielsi näiltä lapsilta luvan päästä takaisin kouluun niin kauan kuin he kieltäytyisivät tervehtimästä lippua. Jutussa vedottiin Costa Rican korkeimpaan oikeuteen. Korkeimman oikeuden huomio kiinnitettiin siihen, että Costa Rican perustuslaki takaa uskonnonvapauden ja oikeuden saada opetusta valtion kouluissa. Korkein oikeus kuitenkin vahvisti alioikeuden päätöksen ja sanoi, ettei uskonnonvapautta koskevaa lakia ollut rikottu.

Seuraavan lukukauden alussa useimmat oppilaat otettiin jälleen kouluun, mutta heidät erotettiin uudelleen, kun he eivät ottaneet osaa toisiin lipuntervehtimismenoihin. Sitten esitettiin anomus korkeimmalle kouluneuvostolle, mutta se hylättiin 5. heinäkuuta 1960.

Lipuntervehtimiskysymys sai osakseen erittäin paljon julkisuutta sekä lehdistössä että radiossa. Tämä kysymys tulee eteen kouluissa vielä nykyäänkin, mutta monet opettajat antavat arvoa  nuorten todistajien erinomaiselle käytökselle ja katsovat tilannetta mieluummin läpi sormien kuin tekevät kiistakysymyksen lasten lujasta, omantunnontarkasta asenteesta. He tajuavat, että näiden oppilaitten erottaminen merkitsisi monissa tapauksissa luokan parhaimmiston menettämistä.

Erääseen maalaiskouluun ilmoittautuneista 50 oppilaasta ainoastaan kuusi ei ollut Jehovan todistajia. Jos nämä todistajat siis erotettaisiin, koulu täytyisi sulkea eikä opettajalla olisi työtä.

Monet opettajat ajattelivat, etteivät koulusta erotetut oppilaat pystyisi menestymään elämässään ilman muodollista koulutusta. Milton Hylton, Francela Williamsin tyttärenpoika, todisti heidän ajatuksensa vääräksi. Vaikka hänet erotettiinkin koulusta, ”se koitui siunaukseksi”, hän huomauttaa. ”Ensiksikin minulla oli tilaisuus todistaa nuhteettomuuteni Jehovalle, ja sitten saatoin nauttia yli 13 vuotta kestäneen kokoajanpalveluksen tuomista eduista.” Kun veli Hyltonin oli tarpeellista ryhtyä tekemään kokopäivätyötä, hän sai työpaikan erään toimiston virkailijana ja myöhemmin viran saman yrityksen yksityiskirjanpitäjänä ja hoiti sen laiminlyömättä silti teokraattisia toimiaan.

TULIVUORET IRAZÚ JA ARENAL HERÄÄVÄT

13. maaliskuuta 1963 Irazú, yksi Costa Rican monista tulivuorista, heräsi 20-vuotisesta siestastaan kaksivuotiseen toimeliaisuuteen. Noin 32 kilometrin päässä pääkaupungista sijaitseva tulivuori rykäisi esiin tuhkaa, ja vallitsevat tuulet toivat tulivuoren kraatterista peräisin olevaa tuhkaa San Joséhen, missä noin neljännes kaikista costaricalaisista asuu. Tämä laskeuma ei vaikuttanut paljoakaan Cartagon kaupunkiin, joka kyyhöttää tulivuoren  juurella, sillä tuulet kuljettivat tuhkan korkealle kaupungin yläpuolelle. Pian Cartagoon iski kuitenkin toisenlainen onnettomuus.

Joulukuun 9. päivän yönä 1963 rankkasateet liuottivat tulivuoren rinteillä olleet syvät tuhkakinokset. Ylikuormitettu, vettynyt tuhka vyöryi alas vuorelta tuhkan tukkimiin jokiin saaden ne tulvimaan yli äyräittensä. Yksi tulvajoista pyyhkäisi Cartagon kaupungin yli vieden mukanaan koteja sekä niiden nukkuvia asukkaita samoin kuin karjaa ja villieläimiä. Ihmisiä kuoli tässä tulvassa siitä huolimatta, että kovaäänisin varustetut poliisiautot olivat etukäteen kierrelleet kaduilla varoittamassa lähestyvästä onnettomuudesta. Uhrit eivät joko ottaneet varoitusta vakavasti tai he eivät halunneet jättää aineellista omaisuuttaan. He maksoivat hengellään siitä, etteivät kuunnelleet.

Cartagon asukkaat olivat vuosien ajan suhtautuneet samalla tavoin varoitukseen, joka koskee lähestyvää Harmagedonin sotaa. He tunsivat epäilemättä olevansa turvassa vahingolta, koska heidän asuinpaikkansa on sen kuuluisan basilikan kotikaupunki, jonne on sijoitettu Costa Rican ”suojelyspyhimyksen” patsas. Mutta onnettomuuden ja tuossa kaupungissa yli 30 vuotta kestäneen saarnaamisen jälkeen sinne perustettiin lopulta seurakunta vuoden 1964 loppupuolella.

Irazú-vuoren kyllästyttyä kylvämään kuolemaa ja tuhoa toinen tulivuori, Arenal, alkoi toimia oltuaan lepotilassa noin 600 vuotta. Kun Costa Rican pohjoisosassa sijaitseva Arenal alkoi purkautua, sen vaikutuspiirissä oli noin viisi seurakuntaa. Monilla tuolla alueella asuneilla veljillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta. Kukaan heistä ei menettänyt henkeään, mutta he menettivät aineellisen omaisuutensa. Nopeasti kaikissa Costa  Rican osissa asuvat veljet tulivat heidän avukseen lahjoittamalla ruokaa, vaatteita ja rahaa.

VAUHTI HIDASTUU 1960-LUVULLA

Vuosina 1964 ja 1965 ei tapahtunut kasvua. Costa Rican vuosiraportissa syytettiin taloudellisia olosuhteita. Monien julistajien täytyi lähteä Costa Ricasta hankkiakseen ansiotyötä jostain muualta. Vuosiraportissa mainittiin myös eräs toinen syy: ”Suuri joukko ihmisiä jouduttiin valitettavasti erottamaan epäpuhtaan elämäntavan vuoksi, mutta kaikki ovat halukkaita pitämään järjestön puhtaana puhdasta palvontaa varten.”

Vielä kolme vuotta työ nilkutti eteenpäin kasvutta. Tämä soi aikaa niiden hengellisten miesten koettelemiseen ja kypsymiseen, joita tarvittiin tulevaa kasvuryntäystä varten. Andrés Garita oli yksi heistä. Hän palveli kierros- ja piirityössä 20 vuotta. Minkä ansioksi hän lukee tämän kestävyyden? ”Vanhempani alkoivat tutkia vuonna 1946, ja me kävimme aina uskollisesti kokouksissa”, hän sanoi. ”Minut kastettiin vuonna 1953 14-vuotiaana. Kokoukset ja kenttäpalvelus toivat minut läheiseen yhteyteen kierrosvalvojien kanssa, jotka aina kiinnittivät minuun erikoishuomiota ja rohkaisivat minua ryhtymään kokoajanpalvelukseen.” Vuoden 1979 keväällä hänet nimitettiin haaratoimistokomitean jäseneksi. Hän palveli uskollisesti tässä tehtävässä samoin kuin kierros- ja piirityössä yhdessä vaimonsa Mayran ja kuusivuotiaan tyttärensä, Andrean, kanssa, kunnes hän äkillisen sairautensa vuoksi kuoli odottamatta 48-vuotiaana 7. heinäkuuta 1987. Hänestä pidettiin erittäin paljon, ja lähes kaikki Costa Rican Jehovan todistajat tunsivat hänet, mikä kävi ilmi siitä, että yli 4000 oli läsnä hänen hautajaisissaan.

 USEAMMAT LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT JOUDUTTAVAT TYÖTÄ

1960-luvulla tuli esiin uusia nuoria ”lahjoja ihmisinä”. (Ef. 4:8) Gilead on totisesti lisännyt Costa Rican hengellistä kasvua ja kypsyyttä. Alvaro Muñoz ja Milton Hylton olivat Gileadiin kutsuttuja costaricalaisia, jotka sitten määrättiin takaisin kotiin. Heidän kierrostyössä viettämiään vuosia arvostetaan suuresti, ja he ovat yhä edelleen virkistyksen lähde kotiseurakuntansa vanhimpina.

Yhdysvaltalaiset Douglas Little ja Frederick Hiltbrand Gileadin 45. kurssilta määrättiin Costa Ricaan vuonna 1968. He molemmat palvelivat kierrostyössä. Vuonna 1972 Douglas Little avioitui Saray Camposin kanssa, joka oli ollut tienraivaajana jo seitsemän vuotta. Lähetystyöntekijäperhe kasvoi, kun kaksi uutta veljeä, John Griffin ja Lothar Mihank, saapuivat.

Vuonna 1976 Frederick Hiltbrand meni naimisiin Mirtha Chapan, Gileadin 55. kurssin käyneen lähetystyöntekijän, kanssa. Nykyään Frederick palvelee haaratoimistokomitean jäsenenä.

MAANJÄRISTYS MANAGUASSA

Vuosien saatossa costaricalaisten ja nicaragualaisten veljien välillä on säilynyt läheinen side paitsi sen vuoksi, että maat ovat naapureita, myös siksi, että niiden teokraattinen kasvu liittyy toisiinsa. Nicaragualaiset veljet joutuivat äkisti puutteeseen, kun voimakas maanjäristys ravisti pääkaupunkia Managuaa joulukuussa 1972.

Costa Ricassa tehtiin heti järjestelyjä avun toimittamiseksi Managuassa asuville veljille. Vaikka Managuaan ei ollutkaan saatu järjestettyä radioyhteyttä, liikkeelle lähetettiin kulkuneuvo, jossa oli lähes tonnin verran ruokaa. Kaikki ruoka saatiin koottua vain tunnissa sen jälkeen, kun veljille oli ensin  kerrottu avustuskeräyksestä. Matkustavat veljet saivat viisumit Nicaraguan konsulaatista viranomaisten kuultua, että avustus oli Jehovan todistajilta. Kaikki byrokratian ovet lennähtivät auki, niin että apu voitiin toimittaa suoraan veljille.

PERHEYKSEYS TUO MENESTYKSEN

Trino Rojas ja hänen kaksi veljeään olivat Guápilesin kaupungin rähinöitsijöitä. Kun Mark Taylor, erikoistienraivaaja, alkoi käydä Trinon vanhempien luona, Trino ei pitänyt siitä, ja erään kerran hän jopa röyhkeästi läjäytti hevospiiskallaan Markin jälkeen. Mark kuitenkin jatkoi hellittämättä käyntejään, ja vähitellen Trino alkoi oppia joitakin totuuksia. Myöhemmin Trinon mentyä naimisiin Carmenin kanssa naapurin rouva antoi heille katolisen Raamatun kertomuksia käsittelevän kirjan. Trino oivalsi, että nämä Raamatun kertomukset olivat yhtäpitäviä sen kanssa, mitä hän oli kuullut Markilta. Kun hän kertoi sen tuolle katoliselle naiselle, tämä loukkaantui ja otti kirjan takaisin kiihottaen siten Trinon ruokahalua saada lisää raamatullista tietoa. Niinpä Trino ja Carmen alkoivat tutkia todistajien kanssa, ja heidät kastettiin vuonna 1950.

 Heillä oli 11 lasta. Yksi lapsista, David, muistelee isänsä ja äitinsä perheelle antamaa esimerkkiä: ”Heidän hellittämättömyytensä totuudessa teki meihin kaikkiin vaikutuksen. Emme koskaan jääneet pois kokouksesta, vaikka meitä lapsia oli 11 ja elimme vaikeita aikoja. Isä osti maatilan Roxanasta, ja me muutimme sinne auttamaan siellä asuvaa kiinnostuneiden ryhmää.”

David on ollut tienraivaajana yli 10 vuotta. ”Se tuki, minkä isämme antoi meille, teki tienraivauksen mahdolliseksi”, hän sanoo. Noé, yksi Davidin nuoremmista veljistä, muistelee: ”Davidista tuli minun esimerkkini. Kun olin 13-vuotias, käytin palvelukseen 100 tuntia. Kuvittelin jonakin päivänä istuttavani maissipellon, myyväni maissin, antavani rahat isälle ja aloittavani tienraivauksen.” Näin hän tekikin.

Vaikka lasten vanhemmat, Trino ja Carmen, ovat kuolleet, lapset pysyvät vakaina uskossa.

LÄHETYSHENKI TARTTUU

Costa Ricassa on huomattava joukko kokoajanpalvelijoita, jotka ovat entisten lähetystyöntekijöitten lapsia. Robert Conroy, joka saapui toverinsa John Alexanderin kanssa vuonna 1959, meni myöhemmin naimisiin ja jatkoi kierrostyössä Costa Ricassa. Robert kertoo ajasta, jolloin hänen vaimonsa Dina oli raskaana: ”Vaimoni ja minä rukoilimme Jehovalta opastusta lasten kasvattamiseen, koska ymmärsimme, että myös se oli siunaus Jehovalta.” Kun vanhemmat ovat nyt jälleen kierrostyössä 20 vuoden tauon jälkeen, heidän kaksi lastaan, Judy ja Rodney, palvelevat parhaillaan Beetelissä Costa Ricassa.

Donald Fry Gileadin 22. kurssilta näki poikansa Davidin seuraavan hänen jälkiään 50 kurssia myöhemmin. David kävi Gileadin 72. kurssin, ja hänet  määrättiin samaan maahan kuin hänen isänsä oli määrätty: Costa Ricaan. Miksi David päätti isänsä tavoin ryhtyä lähetystyöntekijäksi? ”Aikaisempi ystävyyteni Costa Rican onnellisten lähetystyöntekijöitten kanssa sekä vanhempieni antama teokraattinen opetus saivat minut haluamaan olla heidän kaltaisensa”, hän sanoo.

Onpa ulkomaille jääminen ollut mahdollista tai ei, tämä tarttuva henki kuitenkin leviää monien entisten lähetystyöntekijöitten perheisiin. Callit, Sheldonit ja Blackburnit ovat kaikki kasvattaneet perheensä tässä terveessä hengessä.

COSTA RICA JAKAA LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄÄN

Jotkin Costa Ricassa työskennelleet lähetystyöntekijät saivat aikojen kuluessa uuden määräyksen muihin maihin. Viime aikoina John Alexander, joka tuli Gileadista Costa Ricaan vuonna 1959, ja hänen vaimonsa Corina saivat uuden määräyksen Panamaan vuonna 1979. Myöhemmin vuoden 1982 keväällä Lothar Mihankia ja hänen vaimoaan Carmenia pyydettiin palvelemaan Panamassa.

Heikensikö tämä saarnaamistoimintaa Costa Ricassa? Veli Shepp, haaratoimistokomitean koordinaattori, vastaa: ”Vaikka varmasti kaipaammekin näiden uskollisten veljien tekemää erinomaista työtä, kypsät paikalliset veljet täyttävät nopeasti heidän jättämänsä tyhjiön. Otetaan esimerkiksi piirityö. Joitakin vuosia sitten olimme riippuvaisia siitä, että lähetystyöntekijät palvelivat piirityössä haaratoimistosta käsin, mutta nyt paikalliset veljet täyttävät tyhjiön erinomaisella tavalla. Tämä sama pitää paikkansa myös kierrosvalvojan työstä. Nykyään suuri enemmistö niistä, jotka palvelevat tässä vastuullisessa asemassa, ovat paikallisia costaricalaisia  veljiä. Niinpä Jehova pitää aina huolen siitä, ettei työ ole kiinni kenestäkään yksilöstä.”

KONDUKTÖÖRISTÄ KIERROSVALVOJAKSI

Guillermo Badilla oli työskennellyt konduktöörinä San Josén ja Puntarenasin välisellä reitillä yli 20 vuotta. Kun hän jäi eläkkeelle 50-vuotiaana, hän astui heti kokoajanpalvelukseen. Yksi niistä viidestä seurakunnasta, joita hän oli perustamassa, oli Cartago. Saavuttuaan sinne hän tapasi ainoastaan yhden julistajan, joka ”oli kuin jääkimpale”, muistelee veli Badilla. Kymmenen kuukauden jälkeen muodostettiin kuitenkin yhdeksän julistajan seurakunta. Hän on ohjannut ihmisten kulkua toisenlaisella reitillä, ja hän on auttanut yli 90 henkeä kasteelle saakka. Lisäksi hänet nimitettiin kierrosvalvojaksi 70-vuotiaana.

VERIKYSYMYS KOETTELEE NUHTEETTOMUUDEN

Jehovan todistajat kieltäytyvät raamatullisista syistä verensiirroista, vaikka heidän elämänsä olisi vaarassa. (Apt. 15:29) He ovat kuitenkin halukkaita ottamaan vastaan vaihtoehtoista lääkärinhoitoa. Jotkut lääkärit ovat yhteistoiminnassa todistajien kanssa tässä tärkeässä lääketieteellisessä kysymyksessä, kun taas toiset lääkärit vastustavat heitä.

Esimerkiksi Wilson Rojas menetti tajuntansa räjähdyksessä, joka oli niin voimakas, että se paiskasi hänet erään varastohuoneen seinän läpi noin kahdeksan metrin päähän. Hänen toverinsa kuoli heti. Wilson tuli tajuihinsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin ja sai tietää menettäneensä näön toisesta silmästään sekä korvan, käden ja jalan. Wilson kieltäytyi uskollisesti verensiirrosta. Hänen vaimonsa Clarissa tuki häntä hänen päätöksessään. Tyytymättömänä lääkäri sanoi: ”Annetaan hänen kuolla.  Hänellä ei ole enempää kuin viisi päivää elinaikaa.”

Vaikka veli Rojas allekirjoitti virallisen asiakirjan, joka vapautti sairaalan kaikesta verettömästä hoidosta aiheutuvasta vastuusta, sairaala pidättyi kaiken muun hoidon antamisesta paitsi siteitten vaihtamisesta. Kuin ihmeen kautta veljen tila kuitenkin parani pikku hiljaa seuraavan kahden viikon kuluessa. Sitten tuli toinen äkillinen kriisi. Hänen vasemmassa jalassaan ollut verihyytymä näytti lähtevän liikkeelle millä hetkellä tahansa. Muuan erikoislääkäri paneutui kiinnostuneena hänen tapaukseensa, ja lääkityksen avulla hyytymä pystyttiin hajottamaan. Pian sen jälkeen erikoislääkäri kysyi Wilsonilta käydessään tämän vuoteen vieressä, miksi hän oli kieltäytynyt verensiirrosta. Wilsonin selitettyä syyn erikoislääkäri sanoi: ”Verihyytymä ei lähtenyt liikkeelle ja tappanut teitä, koska veriarvot olivat niin alhaiset ja veri oli ohutta. Jos olisitte hyväksynyt verensiirron, olisitte todennäköisesti kuollut. Onnitteluni!”

”HALUTAAN MIES”

Kristillisen käytöksen välityksellä voidaan myös tavoittaa lampaankaltaisten ihmisten sydän ja mieli. Muuan vanhin työskentelee tehtaassa, jonka työntekijät protestoivat työoloja ja vaativat korkeampaa palkkaa. Työnjohdon ja näiden työntekijöitten yhteisen kokouksen aikana saatiin puhelinsoitto erään toisen yrityksen johtajalta. Kun hänelle kerrottiin työntekijöitten tyytymättömyydestä, hän kerskui: ”Meillä ei ole tuollaista ongelmaa työntekijöittemme kanssa, sillä suurin osa heistä on Jehovan todistajia.”

Pian tämän jälkeen maan suurilevikkisimpään lehteen ilmestyi seuraava ilmoitus: ”YRITYKSEMME PALVELUKSEEN HALUTAAN MIES. HÄNEN TÄYTYY OLLA JEHOVAN TODISTAJA,  VIHKIYTYNYT, KASTETTU. MIELUUMMIN VANHIN TAI AVUSTAVA PALVELIJA.” Muita pätevyysvaatimuksia ei nähtävästi ollut.

LISÄPONNISTELUJA USEAMPIEN TAVOITTAMISEKSI

1970-luvulla ponnisteltiin, jotta hyvä uutinen olisi tavoittanut pienemmätkin kaupungit. Niinpä vuonna 1972 veli ja sisar Siebenlist palasivat Yhdysvalloista ja asettuivat asumaan Tres Ríosin kaupunkiin, joka sijaitsee 10 kilometriä San Josésta.

Muuan teini-ikäinen poika oli ryhtynyt johtamaan tuossa kaupungissa pientä ryhmää, jota kutsuttiin Jehovan palvojiksi. Ryhmä käytti Seuran kirjallisuutta. Tuon ryhmän sisäisten erimielisyyksien vuoksi Gutiérrezin perhe katkaisi siteensä ryhmään ja otti yhteyttä haaratoimistoon saadakseen raamatuntutkistelun. Douglas Little määrättiin auttamaan heitä. Hän kuvailee tapahtumia seuraavasti:

”Gutiérrezin perheen, Miguelin, Inéksen ja heidän kolmen poikansa, kanssa aloitettiin heti tutkistelu. Vanhemmat tunsivat totuuden peruspiirteittäin, koska he olivat kuukausien ajan lukeneet ahkerasti Seuran julkaisuja. Oltuaan ryhmän ’12 apostolin’ ja johtajan kanssa ’kenttäpalveluksessa’ he olivat tulleet näkemään, että ainoastaan yksi kansa nautti Jehovan siunauksesta. Tuota totuutta muut jäsenet eivät kuitenkaan aluksi ymmärtäneet.

”Jonkin aikaa sen jälkeen, kun Gutiérrezin perhe oli eronnut ryhmästä, jäljelle jääneet jäsenet ottivat yhteyttä haaratoimistoon. Hekin halusivat tutkia, ja minut määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan. Tehtiin järjestelyjä niin, että kävin koko ryhmän luona johtamassa malliraamatuntutkistelua. Yllätyksekseni tapasin noin 15 henkeä istumasta puoliympyrässä, ja heillä kaikilla oli vastaukset alleviivattuina kirjasta Totuus joka johtaa ikuiseen  elämään ja ”Uuden maailman käännökset” avoinna edessään. Nuo kaikki 15 tuona iltana läsnä ollutta aikuista sekä monet heidän sukulaisensa ja ystävänsä ovat vihkineet elämänsä Jehovalle ja palvelevat nyt hänen ainoassa maallisessa järjestössään.” Tres Ríosissa on nykyään kaksi seurakuntaa.

”YHDISTETYT PALVONNASSA”

Kuubassa puhjennut vaino on yhdistänyt costaricalaiset veljet heidän hengellisiin kuubalaisveljiinsä. Kuubasta Yhdysvaltoihin suuntautuneen siirtolaisreitin katkaisemisen jälkeen vuonna 1980 Costa Ricasta tuli yksi niistä maista, joita kuubalaiset käyttivät välipysäkkinä matkallaan muihin maihin. Kuubalaisia saapui Costa Ricaan vapaaehtoisesti tai poliittisen painostuksen vuoksi tai siksi, että heille langetetut vankilatuomiot kumottaisiin heidän lähtiessään Kuubasta.

Yli sata kuubalaista todistajaa on tullut Costa Ricaan. Yksi heistä, kuubalaisveli Ubaldo Fernández, joka palveli vanhimpana Santo Domingon seurakunnassa, puhui kuubalaisten veljien puolesta. ”Kaikki tänne saapuneet veljet ovat kiitollisia Jehovalle siitä, että heidät on vapautettu, ja he ovat erittäin kiitollisia costaricalaisille veljille vieraanvaraisuudesta ja kristillisestä rakkaudesta, jota he ovat osoittaneet joka tilanteessa. Niinpä me jatkamme yhtenä kansana, joka on yhdistetty ainoan tosi Jumalan, Jehovan, palvonnassa.”

ODOTTAMATTOMIA LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ

Apua arvostetaan aina, sillä Jeesushan sanoi: ”Eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän. Anokaa sen tähden elonkorjuun Herralta, että hän lähettäisi työntekijöitä elonkorjuuseensa.” – Matt. 9:37, 38.

 Gileadin rinnakkaiskoulusta Meksikosta valmistuneet lähetystyöntekijät antoivat apunsa. Juan ja Rebecca Reyes ja Arnoldo Chaves pääsivät ensimmäiseltä kurssilta, ja heidät määrättiin Nicaraguaan. Tämä aluemääräys Nicaraguaan oli lyhytaikainen, sillä koska heidän ei onnistunut saada lupaa jäädä maahan, heidän käskettiin mennä Costa Ricaan ja yrittää anoa oleskelulupaa sieltä käsin, mikä ei ole onnistunut. He ovat jääneet Costa Ricaan kierrostyöhön.

Lauantaina 20. maaliskuuta 1982 Nicaraguasta karkotettiin 19 lähetystyöntekijää, mikä merkitsi lisää odottamattomia vieraita. Yhdeksän heistä karkotettiin Costa Rican rajan yli maanteitse. Kymmenen muuta lähetettiin lentokoneella Panamaan. Kevin ja Ruby Block ylittivät Costa Rican rajan puoleltapäivin. Kello 18:aan mennessä loput seitsemän, joilla oli mukanaan yhteen matkalaukkuun pakkaamansa omaisuus, huomasivat istuvansa tähtitaivaan alla Costa Rican alueella kulkevan hylätyn tien varressa. Veljet saapuivat pian ajoneuvoineen ja kuljettivat heidät Liberian kaupunkiin, missä Jorge Meléndezin perheellä oli lämmin ateria ja nukkumapaikat valmiina heitä varten. Seuraavana päivänä heidät vietiin San Joséssa sijaitsevaan haaratoimistoon. (Tiistaina kymmenen Panamaan karkotettua lähetystyöntekijää saapui myös Costa Ricaan.)

UUTISSELOSTUKSESSA ANNETAAN TODISTUSTA

Lauantai-iltana maailman uutisten valokiila alkoi kohdistua karkotettuihin lähetystyöntekijöihin. Kaikkialta maailmasta, yli 41 sanomalehdestä ja radio- ja TV-asemalta, soitettiin haaratoimistoon ja haluttiin haastatella lähetystyöntekijöitä. Keskiviikkoaamuna  Rodrigo Fournier, tunnettu costaricalainen uutisselostaja, pyysi saada järjestää varhaisaamun lähetykseen keskustelun karkotettujen lähetystyöntekijöitten kanssa. Reiner ja Jeanne Thompsonia sekä Ian Hunteria haastateltiin koko maan käsittävässä 40 minuuttia kestäneessä TV-ohjelmassa. Ohjelmassa tähdennettiin puolueetonta suhtautumistamme kaikkiin maallisiin hallituksiin, kiinnostustamme Jumalan valtakuntaa kohtaan sekä sitä, miten opetuksemme tukee perheykseyttä. Ohjelmasta tuli maassa puheenaihe, ja sen myötä avautui monia tilaisuuksia todistaa.

Tehtiin järjestelyjä, jotta tämä toisilleen läheisten lähetystyöntekijöitten ryhmä saattoi väliaikaisesti oleskella Beetel-kodissa. Muutaman viikon kuluessa Brooklynista saapui uudet määräykset, ja lähetystyöntekijät lähetettiin erilleen Belizeen, Ecuadoriin, El Salvadoriin, Guatemalaan ja Hondurasiin. Veli ja sisar Thompsonia sekä veli Edward Errichettiä ei kuitenkaan lähetetty, vaan heidät määrättiin jäämään Costa Ricaan. Lisäksi veli Thompson nimitettiin haaratoimistokomitean jäseneksi.

Bill ja Mavis Rogersia ei karkotettu muiden 19 lähetystyöntekijän kanssa, joten he jäivät Nicaraguaan vielä viideksi kuukaudeksi. Sen jälkeen kun heitä oli pidetty ”kotiarestissa” kaksi viikkoa eräässä hotellissa, heidät karkotettiin elokuussa Costa Ricaan. Heitäkin haastateltiin televisiossa. Kun heiltä kysyttiin, mitä sellaista he olivat tehneet Nicaraguassa, että heidät karkotettiin, Bill kertoi televisioyleisölle: ”Me vain saarnasimme Jumalan valtakunnan hyvää uutista.” Seuraavaksi samassa ohjelmassa haastateltiin Costa Rican arkkipiispaa. Häneltä kysyttiin, mitä kristittyjen pitäisi hänen mielestään nykyään tehdä. Hänen oli pakko vastata: ”Saarnata Valtakunnan evankeliumia.” Veli ja sisar  Rogers lähtivät lopulta uuteen määräpaikkaansa El Salvadoriin.

BEETEL-PERHE KASVAA

Beetel-perheeseen kuului vuonna 1977 neljä jäsentä. Mutta julistajien määrän valtaisan kasvun vuoksi vuoteen 1982 mennessä Beetelissä oli kuusi työntekijää pitämässä huolta sekä Costa Ricassa että eräällä toisella haaratoimiston huostaan määrätyllä alueella sijaitsevien seurakuntien tarpeista. Vuonna 1980 julistajia oli ensimmäistä kertaa keskimäärin yli 5000, ja vuonna 1981 saatiin hämmästyttävä 6183 julistajan huippu. Vuonna 1981 raportoi 118 seurakuntaa, jotka muodostivat kuusi kierrosta, ja vuonna 1982 tämä määrä nousi äkkiä 138 seurakuntaan seitsemällä kierroksella.

Yksi haaratoimiston tehtävistä on huolehtia siitä, että kukin julistaja saa kuukausittain Valtakunnan Palveluksemme -lehtisensä. Vaikka se painettiinkin Brooklynissa New Yorkissa, vuonna 1965 Costa Rica alkoi toimittaa omaa Valtakunnan Palveluksemme -lehtistään, ja näin saatiin mukaan useampia paikallisia ilmoituksia. Toinen edistysaskel otettiin tammikuussa 1982, kun Costa Ricassa alettiin painaa Valtakunnan Palveluksemme omalla offsetpainokoneella. Kesällä 1983 ostettiin IBM-latomakone, jotta pieni painokone tulisi monikäyttöisemmäksi, ja vuoteen 1984 tultaessa Beetelissä tarvittiin yli 10 uutta työntekijää huolehtimaan seurakuntien tarpeista.

MISTÄ MUUTOS JOHTUU?

Monien vuosien ajan kansan keskuudessa vallitsi mukavuudenhaluinen, itsetyytyväinen asenne. Monet olivat ylpeitä uskonnostaan ja kieltäytyivät keskustelemasta Raamatusta. Mutta kun maailman olosuhteitten huononeminen Raamatun ennustusten  täyttymykseksi kosketti useampien ihmisten elämää, he alkoivat sydämessään ihmetellä, mitä se kaikki merkitsee. Taloudelliset kriisit, terroristien toiminta ja pakolaiset – kaikki nämä olosuhteet avasivat mahdollisuuden tuottoisampaan talosta-taloon-palvelukseen, mistä oli seurauksena raamatuntutkistelujen lisääntyminen. Mitä siis vuosina 1982–1987 on tapahtunut? Siitä on syytä iloita! Julistajien huippu kohosi 6611:stä 10374:ään.

Toinen syy kasvuun on se, että tienraivaajien kokonaismäärä on enemmän kuin kaksinkertaistunut – 792:een. Vuodesta 1984 lähtien Raamatun kotitutkistelujen määrä on ylittänyt julistajien määrän.

UUDET HAARATOIMISTOTILAT

Tammikuussa 1984 alettiin ponnistella kaikin voimin uusien haaratoimistotilojen rakentamiseksi. Vuonna 1955 haaratoimisto oli rakennettu San Josén keskustaan. Sitten vuonna 1977 se uudistettiin. Vain muutamassa vuodessa alkoi näyttää siltä, että haaratoimistorakennus repeäisi liitoksistaan. Kirjastossa sijaitsi neljä eri osastoa, ja toisinaan toimistotyöntekijät työskentelivät omissa huoneissaan toimistotilojen puutteen vuoksi. Käytävät olivat varastona, ja lähetysosaston työhuoneessa ollutta pöytää käytettiin tilapäisesti myös vuoteena. Neuvotteluhuoneesta tehtiin paino. Eikö ollutkin aika laajentaa?

Yli vuoden haaratoimistokomitean jäsenet etsivät sopivaa maapalaa. Lopulta veli John Craddockin avulla, jolla oli tuttavuuksia liike-elämän alalla, löydettiin ihanteellinen paikka: 6,5 hehtaaria hedelmällistä maata maaseudulla vain vähän matkan päässä valtatieltä, Pan-American Highwayltä, Juan Santamaría -lentokentän ja San Josén välissä. Kolme suurta kaupunkia ympäröi maapalstaa, joka on kuitenkin tarpeeksi suuri tulevia laajennuksia ajatellen.  Se sijaitsee rauhallisella paikalla, josta päivittäin näkyy tulivuorten ylle piirtyviä hämmästyttävän kauniita sateenkaaria ja eri väreissä vivahtelevia pilviä.

Maapala ostettiin toukokuussa 1984. Sille suunniteltiin rakennettavaksi yli 4200 neliömetriä lattiapinta-alaa käsittävä rakennus entisen haaratoimiston oltua 550 neliömetrin kokoinen. Apua saatiin beeteliläisiltä, maan kaikilta kierrosvalvojilta sekä monilta erikoistienraivaajilta, tienraivaajilta ja seurakunnanjulistajilta. Näiden lisäksi työssä oli monia ammattitaitoisia rakennustyöntekijöitä Yhdysvalloista, Kanadasta, Alankomaista, Saksasta, Suomesta, Guatemalasta ja Panamasta. Ulkolaisia työntekijöitä oli yhteensä yli 300, ja he viipyivät muutamasta päivästä useisiin vuosiin.

Rakennuksen valmistuessa lähes 5000 julistajaa  useimmista seurakunnista oli osallistunut itse rakentamiseen. Loput olivat osallistuneet rakentamiseen rukoilemalla hartaasti, rohkaisemalla ja lahjoittamalla varojaan. Kaikkiin näihin ponnisteluihin ryhdyttiin, koska Jehovan kansa luottaa hänen lupaukseensa ’saada aikaan kasvu’. – 1. Kor. 3:7.

JUHLAPÄIVÄ

Vihkiäiset 4. tammikuuta 1987! Koko maa kutsuttiin niihin. Veljet Swingle ja Underwood Brooklynin Beetelistä pitivät hengellisesti rohkaisevia puheita, ja sitten Milton Henschel, joka myös on Brooklynin Beetelistä, lausui julki tilaisuuden tarkoituksen: vihkiä käyttöön Jehovalle ja Hänen etujensa edistämiseksi rakennetut tilat. Auringon laskiessa länteen kaikki 13311 läsnä ollutta kiittivät Jehovaa siitä, että hänen henkensä ja ohjauksensa oli ollut vaikuttamassa kaksivuotisen rakennustyön aikana.

Jopa rakennusvaiheen aikana oli ilmeistä, että kasvu jatkui. Julistajien määrässä oli saatu 24 uutta huippua rakennustyön alkamisen jälkeen. Kun julistajien uusin huippu on 10374 ja Raamatun kotitutkistelujen huippu 13425, on selvää, että uusia tiloja tullaan pian käyttämään täysimittaisesti. Uusi haaratoimisto tulee palvelemaan niiden tulevien Jehovan todistajien tarvetta, jotka olivat muistonvietossa vuonna 1987 läsnä olleiden 30534:n joukossa.

MITÄ TAPAHTUI 1940-LUVUN TYTÖILLE

Muistatko 1940-luvulla toimineet tienraivaajatytöt? Missä he ovat nykyään? Uupuivatko nämä sisarukset? Eivät suinkaan! He kaikki ovat yhä toimeliaita. Kuusi sisaruksista kävi Gileadin, ja neljä on yhä lähetystyöntekijöinä. Viisi heistä on erikoistienraivaajina ja kolme palvelee tienraivaajina kasvatettuaan perheensä tai järjestettyään aikataulunsa uudelleen.

 Miksi he ovat pysyneet niin ahkerina Valtakunnan saarnaamistyössä? Lila Swaby vastaa: ”Vanhempien voideltujen sisarten kanssa työskenteleminen kehitti meitä, kun olimme nuoria. Emme ole enää nuoria, mutta heidän esimerkkinsä innoittaa meitä yhä.”

TOSIAANKIN RIKAS RANNIKKO!

Kristoffer Kolumbus nimesi maan sangen sopivasti rikkaaksi rannikoksi, vaikkei hän mielikuvituksessaankaan voinut arvata, miksi nimi on niin sopiva. Nykyään, yli 80 vuotta sen jälkeen kun totuus saavutti nämä rannat, Costa Rican kalleuksiksi ovat osoittautuneet ihmiset, joiden Jumala on Jehova. Veli Knorrin ja muitten Seuran päätoimiston erikoisedustajien tekemät vierailut hioivat näitä rikkauksia. Lähetystyöntekijät panivat osaltaan alulle saarnaamistyön sekä vakiinnuttivat seurakuntia, jotka puolestaan ovat tuottaneet lisää rikkauksia – Jehovan ylistäjiä. Costa Rica on tosiaankin hengellisten rikkauksien rannikko!

[Kartta/Kuvat s. 198]

(Ks. painettu julkaisu)

COSTA RICA

NICARAGUA

Karibianmeri

SAN CARLOSIN ALUE

Liberia

Guápiles

Grecia

Guácimo

Puntarenas

Alajuela

Siquirres

Puerto Limón

SAN JOSÉ

Cartago

Cahuita

Point Quepos

San Isidro

Golfito

TYYNI VALTAMERI

PANAMA

[Kuvat s. 202]

Ensimmäisiä, innokkaita saarnaajia, jotka kastettiin noin vuonna 1914: (ylhäällä vasemmalta oikealle) Claudia Goodin, Lea Wilson; (alhaalla) Ina Williams

[Kuva s. 204]

Henry Steele ja hänen vaimonsa Matilde, jotka ovat tässä perheensä kanssa, kastettiin noin vuonna 1914. Monet heidän lapsistaan, lastenlapsistaan ja lastenlastenlapsistaan ovat toimeliaita todistajia nykyään

[Kuva s. 209]

Albert Ezra Pile, joka kastettiin vuonna 1926, antoi osaltaan työlle uutta vauhtia

[Kuva s. 213]

Ensimmäinen lähetystyöntekijöitten ryhmä. Eturivi, vasemmalta oikealle: Charles Palmer; Lora Lea Palmer; Hermena Siebenlist; Theodore Siebenlist, haaratoimiston palvelija vuosina 1944–1952. Takarivi, vasemmalta oikealle: William Eugene Call, Donald Burt ja ”Woody” Blackburn

[Kuvat s. 217]

”Tohtori” ja Emily Hardin palvelivat kierrostyössä ja matkustivat paljon junalla

Arnold Williams, ensimmäinen costaricalainen kierrosvalvoja, jätti lupaavan työpaikan saarnatakseen hyvää uutista

[Kuva s. 218]

Evelyn Ferguson (nykyään Taylor), joka on ollut erikoistienraivaajana vuodesta 1944 lähtien, gramofoninsa kanssa

[Kuvat s. 225]

Silbert Spencen kiinnostus heräsi hänen kuultuaan veli Rutherfordin levytetyn puheen ”Uskonto on ansa ja juoni”. Hän aloitti tienraivauksen vaimonsa Valminan kanssa vuonna 1948 ja toimi haaratoimistokomitean jäsenenä toukokuussa 1985 sattuneeseen kuolemaansa saakka

[Kuva s. 233]

Lorence Shepp, joka on palvellut haaratoimistokomitean koordinaattorina vuodesta 1966 lähtien, vaimonsa Olimpian kanssa

[Kuva s. 239]

Frederick Hiltbrand, joka on tässä yhdessä vaimonsa Mirthan kanssa, auttoi painotoiminnan käynnistämisessä

[Kuva s. 250]

Ilmakuva uudesta haaratoimistosta. Ympyränmuotoinen tie johtaa etualalla olevan vastaanottoaulan eteen; paino- ja lähetysosasto sekä toimistot vasemmalla; asuintilat oikealla

[Kuva s. 252]

1940-luvun tienraivaajatytöillä on yhä tienraivaushenki. Vasemmalta oikealle: Jenny Taylor, Evelyn Taylor, Mireya Ortega, Jenny Dillon, Corina Novoa, Lila Swaby