Irlanti

 ”PIMEÄNÄ keskiaikana” Irlanti ”oli ’pyhimysten ja oppineiden saari’, ja se piti kristillisen opin valon kirkkaana silloin, kun sitä muualla sammuteltiin”, kirjoitti Donald S. Connery kirjassaan The Irish. Tosi kristillisyyden säteet loistivat kirkkaasti Irlannissa kuitenkin vasta vuosia kestäneen Jehovan palvelijoiden uskollisen ja tarmokkaan toiminnan jälkeen. Kertomus heidän kamppailustaan alituista vastustusta ja hellittämätöntä vihamielisyyttä vastaan on todiste heidän lujasta uskostaan ja päättäväisyydestään sekä heidän syvästä rakkaudestaan Jehovaa ja niitä ihmisiä kohtaan, joita he yrittivät auttaa. Keitä ovat nämä Jehovan palvelijat ja millainen on heidän kertomuksensa?

Irlannissa asuu vain hieman yli 5000000 ihmistä. Poliittiset ideologiat ja uskonnollinen vihamielisyys ovat jakaneet heitä jyrkästi, ja ne voivat, kuten viime vuosina on käynytkin, helposti johtaa avoimiin selkkauksiin ja raakaan väkivaltaan. Voit kuitenkin havaita myös, että irlantilaiset ovat lämminsydämisiä ja iloisia sekä lisäksi vieraanvaraisia ja rauhallisia.

Heidän historiansa 300-luvulla eaa. tapahtuneesta kelttien maahanhyökkäyksestä aina Englannin kuninkaita vastaan hyökänneisiin viikinkeihin ja normanneihin saakka on murheellinen tarina katkeruudesta, verenvuodatuksesta ja sorrosta. Englanti hallitsi Irlantia yli 750 vuotta. Itsenäisyystaistelun jälkeen saari jaettiin vuonna 1922. Pääasiassa protestanttien asuttama koillisosa jäi Englannille. Loput neljä viidesosaa saaresta oli miltei kokonaan katolista aluetta, ja siitä tuli itsenäinen Irlannin tasavalta.

SMARAGDINVIHREÄ JALOKIVI

Maan synkästä historiasta huolimatta Irlanti  hehkuu vihreää kauneutta. Se on smaragdisaari, jonka sumuista, vehmasta maaseutua reunustavat kallioiset rannat. Jos matkustat saaren halki idästä länteen vajaan 300 kilometrin matkan, nautit nähdessäsi maan keskiosan hedelmällisen alangon, jota loivasti kumpuilevat kukkulat ja mahtavat vuoret ympäröivät. Matkatessasi pohjoisesta etelään (lähes 500 kilometriä) luonnonkauniit järvet ja joet, upeat rannikkonäkymät, värien moninaisuus ja lukuisat viherkasvit ja kukat saavat sinut haltioihisi. Irlannin kauneutta on vaikea unohtaa kerran sen nähtyään.

Vaikka Irlanti onkin pohjimmiltaan maatalousvaltio, se on teollistunut jonkin verran viime vuosina. Muutamat laajat asutuskeskukset, kuten tasavallan pääkaupunki Dublin ja Pohjois-Irlannin pääkaupunki Belfast, ovat jyrkkä vastakohta maaseudun hiljaisille, rauhallisille pikkukaupungeille ja kylille. Totuuden kipinä syttyi juuri tuollaisessa miljöössä 1800-luvun loppupuolella.

C. T. RUSSELL SYTYTTÄÄ TOTUUDEN KIPINÄN

Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran ensimmäinen presidentti Charles T. Russell vieraili Irlannissa vuonna 1891. Se oli hänen ensimmäinen vierailukohteensa hänen matkustaessaan Yhdysvalloista laajentamaan kristillisen totuuden saarnaamistyötä Euroopassa. Russell, joka oli itse skotlantilais-irlantilaista syntyperää, nousi maihin Queenstownissa (nykyisin Cobh) Etelä-Irlannissa.

Dubliniin ja Belfastiin perustettiin hänen työnsä tuloksena ekklesioita eli seurakuntia, ja niistä käsin totuuden sanoma alkoi pikku hiljaa levitä. Näinä varhaisina aikoina veljet levittivät traktaatteja protestanttisten kirkkojen ovilla ja osallistuivat  järjestäytyneen todistamisen sijasta satunnaiseen todistamiseen. Vuonna 1904 Vartiotornissa (engl.) kerrottiin: ”Totuus leviää myös Irlannissa: Dublinissa rakkaat veljet jatkavat rakkauden sanoman kylvämistä suureksi iloksi heille itselleen.”

Vuonna 1908 noin 300 henkeä oli Belfastissa kuuntelemassa Russellin puhetta, jonka aiheena oli ”Saatanan ylivallan lyöminen”. Belfastissa oli silloin 24 raamatuntutkijan muodostama ekklesia eli seurakunta. Dublinissa hän puhui yli 1000 hengen yleisölle kokouksen jälkeen, jossa oli ollut vain noin 40 veljeä ja kiinnostunutta.

Toisella vierailullaan kolme vuotta myöhemmin Russell piti kokouksen noin 40 raamatuntutkijalle Belfastissa. Tuona iltana tuhatkunta henkeä tuli Ulster Halliin kuuntelemaan hänen puhettaan ”Mikä on tosi evankeliumi?” Puheessaan Russell puolusti voimakkaasti Raamattua raamatunkritiikkiä vastaan ja korosti tarvetta kääntyä jälleen Raamatun puoleen, ihmisten uskontunnustuksista ja opinkappaleista kiinni pitämisen sijasta.

AJATUKSEN YKSEYS PUUTTUU

Lupaavasta alusta huolimatta saarnaamistyö ei kuitenkaan edistynyt kitkattomasti. Silloin kun raamatuntutkijat vasta alkoivat ymmärtää Raamatun totuuksia Irlannissa, heillä ei ollut sellaista ajatuksen ykseyttä, joka on sittemmin osoittautunut tunnusomaiseksi Jehovan kansalle kautta maailman. Miksei ollut? Koska monet mukaan tulleet eivät ymmärtäneet tarvetta olla ’sopusointuisesti yhteen liitettyjä’, jotta voisi tehdä Jumalan tahdon. – Ef. 4:1–6, 16.

Vuoteen 1914 mennessä raamatuntutkijoita oli noin 70. Kokouksissa monilla oli tapana esittää  omia tulkintojaan Raamatusta, kun seurakunnat keskustelivat esimerkiksi Raamatun tutkielmia -sarjan kirjoista. Heistä tuli itsekkäitä ja heistä tuntui, että heidän Raamatun ymmärryksensä oli muiden yläpuolella. Ja kun kävi ilmeiseksi, ettei tämä asiainjärjestelmä päättyisikään vuonna 1914, osa näistä raamatuntutkijoista hylkäsi sen totuuden kanavan, jota Jehova käytti.

YLPEYDEN HENKEÄ DUBLINISSA

Ensimmäisen maailmansodan pitkittyessä riippumattomasti ajattelevien ylpeä henki toi lisää ongelmia. He ajattelivat, että ne Raamatun opetukset, joiden hyväksi veli Russell työskenteli, olivat loppujen lopuksi jokseenkin merkityksettömiä. Näin heiltä jäi huomaamatta, että Jehovalla oli tärkeä työ kansalleen.

Kun oli tultu vuoteen 1919, Dublinin seurakunnan valitut vanhimmat vastustivat aktiivisesti Jehovan järjestöltä tulevia neuvoja ja ohjeita. He loukkaantuivat kaikesta, mikä häiritsi heidän määräysvaltaansa seurakunnassa. Heidän omat näkemyksensä ja ajatuksensa nousivat kaikkein tärkeimmiksi. (Room. 12:3) Vaikka nämä vanhimmat lukivatkin Seuralta tulleet kirjeet seurakunnalle, he jättivät huomiotta kaikki niissä olleet neuvot ja ohjeet. Muutamat uskolliset seurakunnassa tekivät voitavansa ja jatkoivat traktaattien ja esimerkiksi Jumalan aikakausisuunnitelma -kirjojen levittämistä, vaikka suurin osa ei halunnutkaan olla mukana sellaisessa työssä.

Charles Wilson, yksi Dublinin ensimmäisen seurakunnan veljistä, muistelee, kuinka asiat kärjistyivät eräänä iltana vuonna 1920. Siihen mennessä monet seurakunnan jäsenet olivat jo menettäneet  arvostuksensa Jehovan järjestöä kohtaan. Hän kertoo, mitä tapahtui:

”Kun menimme kokoukseen tuona iltana, eräs vanhin kertoi meille, että seurakunta aikoi äänestää meidät pois keskuudestaan. Kun he kertoivat meille, että he aikoivat jättää Kansainväliset raamatuntutkijat ja perustaa oman järjestönsä, sanoin: ’Hyvä on, teidän ei tarvitse äänestää meitä pois joukostanne. Me lähdemme!’ Käännyin ja kävelin ulos ovesta. Veli ja sisar Brown ja sisar Rutland seurasivat minua ulos.”

Yksi jakava kiistakysymys koski saarnaamistyötä ja Kultaisen Ajan ja muiden julkaisujen käyttöä siinä. Toinen koski sitä, hyväksyttäisiinkö järjestöä koskeva teokraattisempi menettelytapa, jota silloin käsiteltiin Vartiotornissa. Se oli hyvin vaikeaa aikaa. Seurasi todellinen puhdistus. Noin sadan jäsenen seurakunnasta vain neljä pysyi uskollisena Jehovan järjestölle. Ne, jotka erottautuivat, pirstoutuivat lopulta pienempiin, eripuraisiin ryhmiin, joilla kullakin oli omat johtajansa.

Saarnaamistyö pysähtyi miltei kokonaan Dublinissa. Ajan mittaan ilmaantui kuitenkin toisia, jotka ottivat vastaan haasteen saarnata hyvää uutista, eikä ainoastaan Dublinissa, vaan kaikkialla Irlannissa kolporteeraajina eli kokoajansaarnaajina.

Toisinaan papiston alkuunpaneman vastustuksen vuoksi kolporteeraajia ajettiin ulos asunnoistaan. Sisar Rutland, joka oli entinen poliisi ja yksi harvoista Dubliniin jäljelle jääneistä uskollisista, otti heidät kuitenkin aina tervetulleina vastaan. Monet veljet ja sisaret muistavat hänet hellästi ”äiti” Rutlandina, ja he ovat kiitollisia siitä, että hän tarjosi kotinsa turvapaikaksi sitä tarvitseville  silloin, kun tuli hankaluuksia. ”Äiti” Rutlandin luona oli aina ”pannu kuumana”.

POHJOIS-IRLANNISSA

Ennen kuin jatkamme kuitenkaan kertomustamme Irlannin tasavallasta, katsahtakaamme mitä on tällä välin tapahtunut Pohjois-Irlannissa. Englannista tulleet protestantit asuttivat 1600-luvulla tämän saaren koillisosan, jonka maisemaa hallitsevat kumpuilevat maanviljelysmaat ja matalat vuoret. Noin kaksi kolmasosaa Pohjois-Irlannin väestöstä on englantilaisten ja skotlantilaisten protestanttien jälkeläisiä. Ajan kuluessa sinne on kehittynyt erityisen sotaisa protestantismin muoto, jolle on tunnusomaista katkera viha katolilaisuutta kohtaan. Aivan kuten etelässä myös tässä osassa saarta ihmiset olivat hengellisessä pimeydessä ja Suuren Babylonin oppien sokaisemina tietämättömiä Jumalan tarkoituksista. Hekin tarvitsivat apua vapautuakseen. – Ilm. 17:1, 2; 18:2–4.

LUOMISNÄYTÖS AVAA SILMÄT

Vuodesta 1914 lähtien käytettiin Luomisnäytöstä ihmisten silmien avaamiseksi. Tämä esitys, joka sisälsi värikuultokuvia, elokuvia ja samanaikaisesti soitettavia äänilevyjä, osoitti Jumalan tarkoituksen toteutumisen luomisesta aina Jeesuksen Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden loppuun saakka. Sisar Maggie Cooper osallistui Luomisnäytöksen esittämiseen kautta koko Pohjois-Irlannin.

”Suuri sali oli täpötäynnä joka ilta. Ihmiset olivat todella arvostavia, ja vastustusta ilmeni hyvin vähän”, hän sanoi. ”Se mursi meihin kohdistuneita ennakkoluuloja.” Hän muisteli, että ei ollut helppoa kuljettaa paikasta toiseen kaikkia kahdeksan tunnin Luomisnäytökseen tarvittavia varusteita.  Hän kertoi: ”Katsoessani ajassa taaksepäin en voi ymmärtää, kuinka me selvisimme siitä. Oli niin monia esteitä ja valtavasti matkatavaraa kannettavana.” He pystyivät kuitenkin selviytymään kaikista esteistä panemalla uskonsa ja luottamuksensa Jehovaan.

TOTUUS HELVETISTÄ

Traktaatit, jotka paljastivat sellaiset väärät opetukset kuin helvetintuliopin, tunkeutuivat Pohjois-Irlannissa vallinneen uskonnollisen synkkyyden läpi. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aikana eräässä belfastilaisessa sanomalehdessä ollut ilmoitus kiinnitti Bob Oliverin huomion. Siinä sanottiin: ”Mitä Raamattu sanoo helvetistä? Saatte aihetta käsittelevän ilmaisen traktaatin kirjoittamalla osoitteeseen: Kansainvälinen raamatuntutkijain seura, 34 Craven Terrace, London, W.2.” Oliverilla, joka oli silloin presbyteerisen kirkon jäsen, oli syviä epäilyksiä helvetintuliopetuksesta. Niinpä hän vastasi ilmoitukseen ja havaitsi totuuden siinä, mitä hän luki. Tuon traktaatin tilaaminen oli ensimmäinen askel Jehovan palveluksessa, ja tuo elämäntapa on jatkunut aina tähän päivään saakka.

Nuorena tyttönä Susan Milne oli käynyt useissa eri Pohjois-Irlannin uudestisyntyneiden lahkojen tunnepitoisissa telttakokouksissa, joissa saarnaajat toistivat aina ikuista kadotusta helvetin tulessa. Susan päätteli, että hän ei ansainnut pelastusta, koska hän ei milloinkaan kokenut uskoon tulemista, niin kuin monet sellaisissa kokouksissa kävijät väittivät kokeneensa. Vuonna 1922 hän luki kuitenkin traktaatin nimeltä Missä ovat kuolleet? Sen jälkeen koko hänen ajattelutapansa muuttui.

 Ennen tätä hänen isänsä oli yllättänyt hänet sanomalla: ”Olen alkanut ajatella, ettei tulista helvettiä ole olemassakaan.” Susanin mielestä sellainen ajatus oli jumalanpilkkaa. Mutta nyt hän tiesi, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että ”totuus vapauttaa teidät” – varsinkin vääristä uskonnollisista opetuksista. (Joh. 8:32) Niinpä luettuaan traktaatin hän meni käymään isänsä luona, ja ilo oli molemminpuolinen, kun he havaitsivat kumpikin lukeneensa kirjallisuutta, joka oli peräisin samasta lähteestä: Kansainväliseltä raamatuntutkijain seuralta. Susan ja hänen miehensä, isänsä ja muitakin hänen perheensä jäseniä tuli totuuteen.

”JULISTAKAA – – KUNINGASTA JA HÄNEN VALTAKUNTAANSA”

Sisar Milne ymmärsi pian toiminnan tarpeellisuuden. Hän toisti usein tunnuslausetta vuoden 1922 Cedar Pointin konventista: ”Julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa.” Hän ja hänen perheensä noudattivat kehotusta ja tarjosivat laajalti ovelta ovelle Jumalan harppu -kirjaa ja osallistuivat innokkaasti tutkistelujen johtamiseen tästä valaisevasta julkaisusta.

Pohjois-Irlannissa veljet ja sisaret – Bob Oliver ja Susan Milne heidän joukossaan – aloittivat sunnuntaitodistamisen Jumalan harpun avulla. Ihmisillä, joille he todistivat, oli syvään juurtuneita presbyteerisiä perinteitä, ja niihin sisältyi muun muassa voimakas kammo mitä tahansa sellaista kohtaan, minkä voitiin katsoa olevan sapatin rikkomista. Niinpä vihainen vastaanotto kuului päiväjärjestykseen.

Todistajat osoittivat samanlaista rohkeutta, kun he levittivät Kultaisen Ajan numeroita, jotka sisälsivät  suorasukaisia sanomia syyttäen papistoa sen osuudesta totuuden tukahduttamiseen ja tosi kristittyjen vainoamiseen. Veli Oliver muistaa elävästi yhden kuvan eräässä Kultaisen Ajan erikoisnumerossa: siinä oli pappi pitelemässä verta tippuvaa tikaria. Kuvatekstinä olivat Jeremian 2:34:n sanat: ”Vaatteesi liepeetkin ovat köyhien, viatonten veressä.”

Veljet järjestivät myös esitelmiä julistaakseen Valtakuntaa kaikkialla, missä he voivat. Juuri tällä tavalla Bob Dempster tuli kosketuksiin totuuden kanssa kotikaupungissaan Comberissa, lähellä Belfastia. Mutta kun työ sai lisää julkisuutta, kasvoi myös vastustus. Kun veli Dempster itse alkoi julistaa Valtakuntaa, papit käyttivät kavalia keinoja yrittäessään saada hänet lopettamaan. Esimerkiksi kun oli paljon työttömyyttä, he painostivat asioita hoitavia virkailijoita kieltäytymään maksamasta työttömyyskorvausta veli Dempsterille. Veli Dempster ei antanut sen kuitenkaan säikähdyttää itseään. Hän alkoi olla pienen, veli ja sisar Milnen kodissa kokoontuvan seurakunnan yhteydessä kaikkien keskinäiseksi hyödyksi.

Valtakunnan valon levitessä seurakunnat alkoivat kasvaa hitaasti mutta varmasti. Kaikki totuuden viholliset eivät kuitenkaan olleet seurakunnan ulkopuolella.

SEULONTAA BELFASTISSA

Aivan kuten Dublinin veljet olivat kokeneet ne huonot vaikutukset, joita riippumattomasti ajattelevilla valituilla vanhimmilla oli ollut vuonna 1920, sama tilanne tuli eteen Pohjois-Irlannissa, etenkin Belfastissa. Siksi alkoi seulonnan aika. Jälleen kerran uskollisuudesta Jehovan järjestöä  kohtaan ja innokkuudesta julkiseen saarnaamistyöhön tuli keskeisiä kysymyksiä, jotka jakoivat ihmisiä. Eräs raamatuntutkija, joka oli tavannut veli Russellin tämän Belfastin vierailun aikana vuonna 1908, alkoi esittää omia ajatuksiaan ja mielipiteitään. Lopulta hän perusti oman ryhmän, jota hän kutsui ”Uskollisiksi raamatuntutkijoiksi”.

Myöhemmin, sen jälkeen kun vuonna 1917 julkaistiin kirja Täyttynyt salaisuus ja siinä tuomittiin voimakkaasti väärä uskonto, jotkut tulivat pelokkaiksi ja katkaisivat yhteytensä järjestöön. Eräs Belfastin seurakunnan tunnettu jäsen laittoi liikkeensä ikkunaan ilmoituksen, jossa luki: ”Minulla ei ole mitään yhteyttä Kansainväliseen raamatuntutkijain seuraan eikä kirjaan Täyttynyt salaisuus.” Myös hän perusti oman ryhmänsä ja väitti pitävänsä kiinni veli Russellin opetuksista. Se että osa seurakunnan johtavia veljiä hylkäsi näin Jumalan käyttämän kanavan, koetteli jäljelle jääneiden veljien uskoa ja uskollisuutta.

Jotkut yksilöt, jotka pysyivät seurakunnan sisäpuolella, aiheuttivat vieläkin suuremman koetuksen. Kun saarnaamistyö sai lisää pontta, selvä mielipiteiden jakautuminen tuli yhä ilmeisemmäksi niiden välillä, jotka ymmärsivät täysin tarpeen julistaa Kuningasta ja Valtakuntaa, ja niiden valittujen vanhinten välillä, joilla oli vastakkainen näkemys.

Jeesuksen päivien kirjanoppineiden ja fariseusten tavoin, jotka ’pitivät huomattavimmasta paikasta’, he olivat kiinnostuneempia asemasta ja eduista kuin edistymisestä saarnaamistyössä. (Matt. 23:2–7) Heidän ylpeä ja ylimielinen asenteensa herätti levottomuutta ja murhetta seurakunnassa. Lopulta syntyi epäluuloinen ja epäilevä  ilmapiiri jokaisen vanhimman yrittäessä korottaa itseään ja vahvistaa omaa asemaansa seurakunnassa.

Kun tuli vanhinten valitsemisen aika, ääniä yritettiin tavoitella kaikin tavoin. Jotkut vanhimmat järjestivät erityisiä teekutsuja, joihin he kutsuivat veljiä ja sisaria ainoana tarkoituksenaan saada kannatusta ja vaikuttaa äänestykseen. Koska nämä vanhimmat eivät tunnustaneet Kristusta seurakunnan pääksi, syntyi erimielisyyksiä, nurkkakuntia ja jakautumista. Tätä valaisee hyvin se, mitä tapahtui muinaisessa Korintossa. Kiinnittäessään asiatonta huomiota ihmisiin Korinton seurakunnan jäsenet jakautuivat riiteleviin ryhmiin ja sanoivat: ”’Minä [kuulun] Apollokselle’ – – ’Mutta minä Keefaalle’ – – ’Mutta minä Kristukselle’.” – 1. Kor. 1:11, 12.

Jotkut veljet eivät Johanneksen päivien Diotrefeksen tavoin juurikaan osoittaneet kunnioitusta mitään Jehovan järjestöltä tulleita ohjeita kohtaan, ja he yrittivät tarkoituksellisesti kylvää epäilyksiä järjestöä kohtaan nöyrien ja alistuvien veljien mieleen ja sydämeen. Näin he jäljittelivät Diotrefeksen henkeä ’laverrellessaan Seuran veljistä pahoin sanoin’. – 3. Joh. 9, 10.

Lopulta Jehova puuttui asiaan. Vartiotornin numerot 15. elokuuta ja 1. syyskuuta 1932 (suomeksi 15. lokakuuta ja 1. marraskuuta 1932) selittivät, miksi palveluskomiteaksi kutsutun kypsien veljien ryhmän eikä ”valittujen vanhinten” pitäisi valvoa seurakuntaa. Tämä uusi piirre järjestörakenteessa seuloi pois seurakunnasta viimeisetkin kapinalliset. Belfastin seurakuntaan jäi vain 12 säännöllistä julistajaa, jotka pysyivät uskollisina totuudelle.

 RUTHERFORDIN PUHEET ANTAVAT LISÄÄ PONTTA

1930-luvulla tämä pieni veljien ryhmä Pohjois-Irlannissa pysytteli Jehovan maailmanlaajuisen kansan edistyksen tasalla. Veljet alkoivat käyttää innoissaan Vartiotorni-seuran silloisen presidentin J. F. Rutherfordin levytettyjä puheita. Äänentoistolaitteiden käytöstä saatiin pian kiinnostavia kokemuksia.

Alex Mitchell oli merimies. Ollessaan merillä konemestarina vuonna 1927 hän luki kirjat Jumalan aikakausisuunnitelma, Aika on lähellä ja Jumalan harppu ja näki totuuden valon. Palattuaan kotiinsa Belfastiin hän alkoi heti etsiä lisäapua Raamatun ymmärtämiseksi. Jotkut ”Uskollisten raamatuntutkijain” jäsenet yrittivät estää häntä lukemasta Seuran julkaisuja. Mutta hän oli jo havainnut totuuden soinnin näissä julkaisuissa, ja lopulta hän löysi aidot raamatuntutkijat.

Hän aloitti pian saarnaamistyön. Hän muisti hyvin, miten hänellä ja veli Oliverilla oli tapana kantaa äänentoistolaitteita ympäri Belfastia. Kun he aloittivat tämän työn, heillä ei ollut kulkuneuvoa. Kuvittele siis mielessäsi, miten kaksi miestä taivaltaa jalan pitkin katuja ja maaseutualueita raahaten kaikkia varusteitaan olkapäidensä yli heitettyjen nahkahihnojen varassa!

Veli Mitchellin vastuuna oli muun muassa löytää sopivia saleja, joissa he saattoivat esittää levytettyjä puheita. Saleja onnistuttiin saamaan – mutta tavallisesti vain yhdeksi kerraksi. Miksi? Siksi että paikalliset papit pitivät visusti silmällä useimpia tiloja, ja he inhosivat esitettävää sanomaa. Silloin kun veljet eivät onnistuneet vuokraamaan saleja, he soittivat äänentoistolaitteitaan  Belfastin kaduilla ja ympäröivällä maaseudulla.

He valitsivat tavallisesti protestanttien asuttamia katuja puheiden esittämispaikoiksi, koska tuohon aikaan protestantit olivat yleensä vastaanottavaisempia. Kerran veli Mitchell ja veli Milne ajoivat hiljaiselle sivukadulle tarkistamatta ensin aluetta. He asensivat laitteensa kuten tavallisesti, soittivat vähän musiikkia huomion kiinnittämiseksi ja kutsuivat sitten paikallisia asukkaita kuuntelemaan raamatullista luentoa. He olivat kuitenkin vahingossa ajaneet täysin katoliselle alueelle, jossa heidät luokiteltiin virheellisesti protestanteiksi. Paikalliset asukkaat alkoivat kivittää heitä. Nopeasti he kasasivat kaikki varusteensa takaisin autoon ja siirtyivät pois. Veljien lähtiessä väkijoukko hakkasi auton koria rautatangoilla ja löi tuulilasin pirstaleiksi. Järkytyksestään huolimatta he pakenivat kuitenkin vakavammitta vammoitta, eikä tapaus millään tavoin vähentänyt heidän intoaan työtä kohtaan.

Eräänä iltapäivänä veli Mitchelliä pommitettiin perunoilla. Onneksi ne olivat keitettyjä ja siksi pehmeitä. Pois ajaessaan veli Mitchell puhui kovaäänisestä ihmisjoukolle ja sanoi olevansa hyvin iloinen siitä, ettei hän ollut tullut aamulla, jolloin perunat olisivat olleet vielä kovia!

Veljet käyttivät tehokkaasti myös matkagramofoneja. Heistä tuli varsin taitavia tämän välineen käyttäjiä huolimatta joistakin sellaisista pikkuvahingoista kuin että he eivät muistaneet laittaa levyä paikoilleen kotona ennen palvelukseen lähtöä. Kun heillä oli mukanaan polkupyörä, gramofoni, levysarja ja laatikollinen kirjoja, he  olivat hyvin varustautuneita päiväksi todistamiseen.

RADIO- JA PUHELINYHTEYDET OVAT VAHVISTUKSEKSI

Suorana lähetyksenä esimerkiksi Lontoosta ja New Yorkista radioitujen veli Rutherfordin puheiden kuunteleminen rohkaisi veljiä. Vuonna 1938 voimakasta puhetta ”Katso tosiasioita suoraan silmiin” oli kuuntelemassa yli 2500 henkeä King’s Hallissa Belfastissa.

Jotkut veljet muistavat yhä elävästi ne läpi Belfastin kulkeneet mainoskulkueet, joilla tätä puhetta mainostettiin. Koska Pohjois-Irlannissa vallitsi tuohon aikaan kireä uskonnollinen ilmapiiri, monia pelotti etukäteen ajatus mainoskulkueesta. Kaupungin pääkaduilla pantiin kuitenkin toimeen 25 kulkuetta ilman minkäänlaisia väkivaltaisia reaktioita.

Jotkut ystävät kantoivat esitelmää mainostavia kilpiä. Toiset pitivät esillä kylttejä, joissa oli sellaisia iskulauseita kuin ”Uskonto on ansa ja juoni” ja ”Palvele Jumalaa ja Kuningas Kristusta”. Muuan nuori sanomalehden toimittaja kysyi nähdessään lauseen ”Uskonto on ansa ja juoni”: ”Nytkö vasta te sen tajuatte?”

Esitelmä ”Hallitus ja rauha” kuultiin suorana lähetyksenä Madison Square Gardenista New Yorkista. Tämän puheen aikana poliisit vartioivat sitä salia Belfastissa, johon veljet olivat kokoontuneet. IRA (Irlannin tasavaltalaisarmeija) oli uhannut räjäyttää salin, jollei esitelmää peruutettaisi. IRA:n pelotteluyritykset Belfastin veljien lannistamiseksi onnistuivat yhtä heikosti kuin katolisen aktion yritykset keskeyttää puhe New Yorkissa.

 Nämä suorat radiolähetykset kasvattivat ykseyden tunnetta veljien keskuudessa. Huolimatta uskonnollisesta ja isänmaallisesta kiihkoilusta, joka voimistui sodan uhan häämöttäessä Euroopassa, tämä pieni veljien joukko saattoi näin tuntea olevansa osa kasvavaa maailmanlaajuista järjestöä. Ennen kuin kuitenkaan jatkamme kertomustamme Pohjois-Irlannista, palatkaamme ajassa taaksepäin ja seuratkaamme tapahtumia Irlannin tasavallassa.

HELLITTÄMÄTÖNTÄ VASTUSTUSTA ETELÄSSÄ

1920-luvulta toiseen maailmansotaan saakka vain muutamia uskollisia veljiä ja sisaria ponnisteli itse Dublinissa, ja katolisessa eteläosassa oli vain siellä täällä hajallaan kolporteeraajia.

Muutamat lainaukset Jehovan todistajain vuosikirjoista (engl.) antavat jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia olosuhteita heidän täytyi kestää.

1935: ”Veljet ovat kärsineet menetyksiä, joitakuita on pahoinpidelty ja kirjallisuus, joka auttaisi ihmisiä, on tuhottu.”

1937: ”Irlanti on Britteinsaarten synkin osa. – – Papit – – seuraavat tienraivaajia paikasta toiseen, saavat näin selville, minne kirjallisuutta on jätetty – – ja hävittävät sen heti.”

1938: ”Valtakunnan sanoman julistajia vastustetaan kovasti. Väkijoukot ovat hyökänneet Jehovan todistajien kimppuun roomalaiskatolisen papin pyynnöstä – –. Vastustus ei ole vielä saavuttanut huippuaan.”

Aiemmin, vuonna 1926, veli Pryce Hughes, joka myöhemmin palveli Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran varapresidenttinä Lontoossa,  ja hänen kolme toveriaan tulivat Waterfordiin Etelä-Irlantiin. Kolme aiemmin tullutta veljeä ottivat heidät vastaan. Ennen veli Hughesin tuloa Waterfordin veljet olivat joutuneet kestämään katolisen väkijoukon hyökkäyksen, jossa huligaanit olivat polttaneet omasta mielestään ’vahingollista kirjallisuutta’.

Veljillä oli tapana jatkaa nopeasti matkaa levitettyään kirjallisuutta kiinnostuneille. He saivat yleensä majoituksen protestanttien luota, ja he yrittivät käydä mahdollisimman laajan alueen, ennen kuin paikalliselle papille selvisi, mitä oli tapahtumassa. Eräässä kaupungissa pappi painatti varoituksia heidän toiminnastaan, ja lapset syljeksivät heitä päin heidän kulkiessaan kadulla. Niinpä, jottei heitä olisi tunnistettu liian nopeasti, he aloittivat todistamisen valitsemansa alueen laitamilta ja lopettelivat kaupunkiin, jossa heillä oli majoitus.

Erään toisen kerran he saivat osakseen ilkeämielistä vastustusta pienessä Graiguenamanaghin markkinakaupungissa. Heidän palattuaan asunnolleen heitä vastassa oli pilkallinen nuorisojoukko, joka heitteli heitä kivillä. ”Oli ’pyhäpäivä’, ’Pyhän’ Patrikin päivä”, kertoi veli Hughes, ”ja aasinrattaita oli virrannut kaupunkiin koko päivän erikoisjumalanpalveluksiin. Messussa paikallinen pappi oli yllyttänyt kaikki meitä vastaan.” Tajutessaan, että heidän täytyi lähteä nopeasti tiehensä, hän ja hänen toverinsa siirsivät polkupyörällä kaikki tavaransa lähimmälle rautatieasemalle.

Kolporteeraajat oppivat sopeutumaan tähän alituiseen väkivallan uhkaan. Kerran eräs mies ajoi takaa veli Hughesia pellon poikki heinähangolla  uhaten. Toisen kerran muuan maanviljelijä ampui yhtäkkiä haulikolla veli Hughesin jalkoihin!

Kolporteeraaja Jack Corr saapui Dubliniin vuonna 1930. Hänen vanhempansa olivat katolilaisia, joten hän osasi puhua hyvin tapaamilleen katolilaisille. Hän havaitsi, että vaikka Irlannin perustuslaki takasi uskonnonvapauden, monet ihmiset luulivat, ettei Jehovan todistajien saarnaamistyö sisältyisi siihen.

Veli Corr sai usein kokea vihastuneen papiston ja sen kannattajien raivon. Kerran seurakuntapastorin yllyttämänä väkijoukko raahasi hänet vuoteesta keskellä yötä ja poltti sitten kaikki hänen kirjallisuutensa torilla. Toisen kerran noin 200 hengen joukko takoi hänen asuntonsa ovea. ”Kauhistunut vuokraemäntä yritti työntää minut sängyn alle huutaen samalla kauheita kirouksia ikkunasta väkijoukolle”, hän kertoi. ”Sain tyynnytettyä hänet, ja viidentoista minuutin kuluttua väkijoukko haihtui kuin savuna ilmaan, ja saatoin jatkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”

USKONNOLLISTEN VASTUSTAJIEN VÄKIVALTA JATKUU

Vuonna 1931 Victor Gurd ja hänen toverinsa Jim Corby saapuivat Corkin kaupunkiin, lähelle sitä paikkaa, jossa veli Russell 40 vuotta aikaisemmin oli noussut maihin Irlannissa. Heihin liittyi joksikin aikaa toinen veljien ryhmä. He raivasivat tiensä maaseudulle ja levittivät Raamatun tutkielmia ja Jumalan harppu -kirjoja.

Kun veljet olivat todistamassa Roscreassa Tipperaryn kreivikunnassa, aseelliset miehet pysäyttivät  heidät, ottivat kaiken heidän kirjallisuutensa ja käskivät heidän lähteä alueelta. Kun veljet saapuivat majapaikkaansa, heitä odotti lisää vaikeuksia. Vastustajat olivat ottaneet heidän kirjallisuusvarastonsa, valelleet sen bensiinillä ja sytyttäneet tuleen. Nuotion ympärillä seisoivat poliisit, papit ja paikkakunnan lapsia laulamassa ”Isiemme uskoa”.

Näihin aikoihin John Retter ja hänen toverinsa tulivat Limerickiin. Koska hän oli syntynyt Itävallassa, hän todisti monille Irlannin länsirannikolle muuttaneille saksalaisille. Myös John Cooke (joka palvelee nykyisin Etelä-Afrikan Beetelissä) oli siellä. Hän oli joutunut vuonna 1936 Dublinin vankilaan, koska hän piti kiinni Jehovan työn tekemisestä.

JEHOVAN SUOJELUSTA POHJOISESSA

Toiset kolporteeraajat johtivat työtä Pohjois-Irlannissa tänä toista maailmansotaa edeltäneenä ajanjaksona. Sarah Hall saapui Tyronen kreivikuntaan vuonna 1926. Hän oli oppinut tuntemaan totuuden Englannissa vuonna 1915 luettuaan Jumalan aikakausisuunnitelman. Se mitä hän luki, sai hänet ryhtymään kolporteeraajaksi.

Enemmistö ihmisistä, joille hän puhui, ei arvostanut hänen laillaan Raamatun totuutta. Hänen pieni, hento olemuksensa ja lempeä luonteenlaatunsa eivät saaneet erästä naista luopumaan hänen jahtaamisestaan heinähangon kanssa eivätkä liioin estäneet erästä hänen sanomastaan raivostunutta miestä nimittämästä häntä ”Delilaksi” ja yrittämästä kuristaa häntä kurkusta.

Hän osoitti pelottomasti voimakasta päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä. Muistellessaan saarnaamista  noissa koettelevissa olosuhteissa hän sanoi: ”Työ ei kaiken kaikkiaan ole ollut vaikeaa. Totuimme siihen, että meille huudeltiin. Jos rukoilee Herralta suojelusta, hän antaa sen.” Kolporteeraajat luottivat siihen, että Jehova olisi ’heidän kanssaan ja pelastaisi heidät’. Niin hän tekikin! – Jer. 1:7, 8; Ps. 23:4, 5.

JEHOVA HUOLEHTII

Billy Holland tuli totuuteen vuonna 1926 luettuaan Jumalan aikakausisuunnitelman. Monien muiden kolporteeraajien tavoin hän luotti täysin siihen Jehovan lupaukseen, ettei hänen palvelijoitaan milloinkaan ’hyljättäisi’. – Ps. 37:25; Matt. 6:28–34.

Veli Holland selitti: ”Toisinaan lähdin ilman aamiaista; joskus söin pari palaa leipää ilman voita. Muistan erään kerran, kun olin maaseudulla Downin kreivikunnassa. Oltuani jonkin aikaa palveluksessa menin kapealle kujalle ja asetin polkupyöräni nojaamaan pensasaitaa vasten. Istuuduin, söin kuivaa leipäpalaani ja kuuntelin lintujen laulua. Sitten katsoin tarkemmin pensaikkoon ja näin ihania karhunvatukoita. Poimin niitä ja laitoin ne leipäpalasteni väliin. Se oli ihan kuin karhunvatukkahilloa – todellinen makuelämys!”

Hänellä oli samanlainen asenne silloin, kun rahat olivat vähissä. ”Kenkäni olivat kuluneet puhki ja jalkani kastuivat”, hän muistelee. ”Sitten eräänä aurinkoisena päivänä kävellessäni maaseututietä pitkin tien pinta lämpeni melkoisesti ja piki alkoi sulaa. Piki täytti kengänpohjissani olleet reiät. Niin sain kenkäni ’korjatuiksi’.” Ihan ilmaiseksi!

 HENGELLISEN RAVINNON JAKELU SODAN AIKANA

Toisen maailmansodan aikana, vuosina 1939– 1945, Irlannin tasavalta pysyi puolueettomana, mutta Pohjois-Irlanti osana Isoa-Britanniaa joutui kokemaan pommituslentoja ja muita sodan kärsimyksiä.

Yksi näinä vuosina syntynyt ongelma oli hengellisen ravinnon jakelemisesta huolehtiminen. Sodan aikana Englannin hallitus määräsi sensuurin, joka kielsi Vartiotornin ja muiden Seuran julkaisujen maahantuonnin ja maastaviennin. Tämä Saatanan taktiikka veljien viestintä- ja jakeluyhteyksien katkaisemiseksi ei onnistunut. Se tehtiin tyhjäksi. Miten? Seura järjesti yksinkertaisesti niin, että veljet esimerkiksi Yhdysvalloista ja Kanadasta lähettivät Belfastin veljille sellaisia Vartiotorneja, joissa oli tyhjät kannet.

Kun lehdet tulivat, vastuulliset veljet ryhtyivät nopeasti työhön ja monistivat pääkirjoitukset. Sitten he jakoivat ne seurakunnille. Siitä lähtien kun näitä lehtiä alkoi tulla, veljiltä ei jäänyt mitään saamatta elintärkeästä hengellisestä ravinnostaan.

Bob Oliver muistelee saaneensa Vartiotornit veli Kellyltä Yhdysvalloista. Veli Kellyllä oli tapana kirjoittaa myös siitä, mitä ”Nathan-setä” (Nathan H. Knorr, Vartiotorni-seuran kolmas presidentti) oli puhunut, ja näin hän välitti tietoja konventeista jne. Toisinaan veljet löysivät Vartiotornin tai esimerkiksi kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” heille lähetetystä ruokapaketista. Kun piilottamaton Vartiotorni tuli perille koskemattomana, Belfastin veljet laskivat leikkiä, että sen on täytynyt päästä sujahtamaan läpi tarkastajan teetauon aikana.

 HALVEKSIVAA KOHTELUA

Sotavuosina Pohjois-Irlannin veljet joutuivat kokemaan sotaponnisteluille täyden tukensa antaneiden pappien ja heidän kannattajiensa ankaran, pitkään jatkuneen vihamielisyyden. Jeesuksen sanat olivat todella osuvat: ”Mutta koska ette ole osa maailmasta, – – tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” – Joh. 15:18, 19.

Ihmisten halveksuvaa asennetta kuvaa hyvin seuraava kirje, joka lähetettiin Belfastin seurakunnalle elokuussa 1943:

”Hyvä herra!

”Saatuani tahtomattani yhden lehtisen, joita te julkeasti jakelette liian suvaitsevalle yleisölle, haluaisin tässä yhteydessä ilmoittaa, että kaikilta teikäläisiltä on ehdottomasti pääsy kielletty minun tontilleni minkä tahansa syyn nojalla. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa asiasta koko harhaanjohdettujen, ruikuttavien raamatunselailijoitten joukollenne, sillä jos tätä varoitusta ei oteta huomioon, luvatta kielletyllä alueella kulkeva henkilö ajetaan pois voimakeinoin – hyvin voimallisia keinoja käyttäen. En viitsi usuttaa koiraa hänen kimppuunsa, koska en halua pakottaa eläinraukkaa nielemään niin epämiellyttävää suupalaa, mutta jos se päättää hyökätä omasta aloitteestaan, en totisesti aio estää sitä.”

Vaikeista ajoista huolimatta ponnisteltiin kovasti saarnaamistyön laajentamiseksi. Siunasiko Jehova edelleen kaikkien uskollisten veljien työtä? Kyllä! Sodan loputtua vuonna 1945 Belfastissa oli noin 120 julistajaa ja Dublinissa parisenkymmentä.

TIENRAIVAUSTA IRLANNIN TASAVALLASSA

Vuoden 1946 Vuosikirjan (engl.) mukaan hyvän  uutisen levittämisessä ei Irlannin tasavallassa tapahtunut herpaantumista toisen maailmansodan päättyessä. Vuosikirja sanoi: ”Monien on vaikea ymmärtää sitä pimeyttä, joka Etelä-Irlannissa vallitsee Jumalan sanan ymmärrykseen ja tuntemukseen nähden.” Sitten se jatkoi: ”Tässä avautuu jälleen mahdollisuus todellisille tienraivaajille. Teemme parhaillaan järjestelyjä joidenkuiden lähettämiseksi sinne.”

Fred Metcalfe, joka on nykyisin Irlannin haaratoimistokomitean jäsen, oli ensimmäisiä tänne lähetettyjä erikoistienraivaajia. Hänet määrättiin Corkin kaupunkiin maan eteläosaan. Hän ja hänen tienraivaustoverinsa joutuivat pian papiston lietsoman vastustuksen kohteiksi. Tarkoituksenaan nostattaa  vihaa Jehovan todistajia vastaan papeilla oli tapana toistuvasti leimata heidät ”kommunistipiruiksi”.

”Tuon ajan ihmisille”, sanoi veli Metcalfe, ”termi ’kommunisti’ merkitsi pahinta, mitä paholaisen jälkeen saattoi olla!”

Vihamielisyys yltyi. ”En ole koskaan ymmärtänyt Ilmestyksen 12:17:ää syvemmin kuin tuolloin”, kertoi veli Metcalfe. ”Panettelija oli todella vihoissaan todistustyöstä, joka alkoi tuolla alueella.” Pappien valheet ja laajalle levinnyt viha huipentuivat lopulta siihen, että väkijoukko hyökkäsi veli Metcalfen ja hänen toverinsa veli Chaffinin kimppuun Corkissa vuonna 1948.

VÄKIVALTAA CORKISSA

Kerran kun veli Chaffin oli kenttäpalveluksessa, hänet ympäröi sotaisa naisjoukko, joka syytti häntä kommunistiksi ja hyökkäsi väkivaltaisesti hänen kimppuunsa. Koska tämä raivostunut joukko ei kuunnellut järkipuhetta, veli Chaffin yritti paeta nousemalla lähellä olleeseen linja-autoon. Linja-autossa ollut joukko liittyi kuitenkin häntä vastaan kohdistuneeseen hyökkäykseen. Jotkut hyökkääjistä heittelivät kiviä samalla, kun toiset murhanhimoiset huutelivat: ”Saastainen kommunisti!” ja: ”Heittäkää hänet jokeen!” Lopulta hän onnistui kuitenkin pääsemään eroon takaa-ajajistaan pujahtamalla pappilan aidatulle alueelle.

Sillä välin veli Metcalfe yritti paeta polkupyörällään, mutta sama väkijoukko sai hänet kiinni. Hyökkääjät potkivat ja löivät häntä nyrkeillä ja levittivät hänen kirjallisuutensa kadulle. Veli Metcalfen onneksi poliisi sattui juuri kulkemaan ohi. Hän tuli väliin ja hajotti väkijoukon. Veli Metcalfe  sanoi: ”Minusta tuntui, että Jehova ohjasi tämän miehen tulemaan paikalle juuri silloin ja rauhoittamaan tilanteen.”

Seura päätti viedä tämän tapauksen oikeuteen tehdäkseen selväksi, että Jehovan todistajat eivät olleet kommunisteja, ja vakiinnuttaakseen laillisesti oikeutemme saarnata hyvää uutista häiriöttä. Vaikka tapausta yritettiin useiden lykkäysten avulla estää tulemasta oikeuteen, oikeudenkäynti pidettiin lopulta heinäkuussa 1948.

Vaikka hyökkäyksen lopettanut poliisi oli katolilainen, hän oli halukas puolustamaan veljiä oikeudessa ja todistamaan rehellisesti, mitä hän oli nähnyt. Useat hyökkääjistä todettiin syyllisiksi päällekarkaukseen. Tapauksen saama julkisuus hälvensi paljon sitä käsitystä, että Jehovan todistajat olisivat kommunisteja, ja se myös vahvisti oikeuttamme julistaa hyvää uutista. Se ei kuitenkaan merkinnyt totuuden väkivaltaisen vastustuksen loppumista.

VIHAMIELINEN VASTUSTUS JATKUU

Esimerkiksi Athlonen kaupungissa Irlannin keskiosassa eräs nainen purki kiukkuaan veljiin heittämällä kattilallisen kiehuvaa vettä heidän päälleen. Kaupungin asukkaat lähettivät Seuralle jopa pyynnön, jossa sanottiin, etteivät he halunneet Jehovan todistajien tulevan sinne uudelleen – enää koskaan!

Kun Droghedan kaupunkiin lähetettiin neljä erikoistienraivaajaa, heitä uhattiin aseilla ja raivoisat väkijoukot hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Kaupungissa pidettiin kansankokous, jossa hyväksyttiin päätös pyytää hallitusta kieltämään Jehovan todistajat maassa. Kaikkialla kaupungissa oli ilmoituksia, joissa sanottiin: ”Katolinen aktio!  Droghedan asukkaat! Yleisölle pidetään kokous – – jossa harkitaan keinoja taistella erään alueella toimivan lahkon toimintaa vastaan. Paikalla tulee olemaan pormestari ja paikallisten järjestöjen edustajia.”

Peräytyivätkö veljet milloinkaan kaiken tämän vastustuksen edessä? Eivät milloinkaan! He kestivät kaiken osakseen tulleen painostuksen ja alkoivat nähdä työnsä tuloksia.

KUULEVIA KORVIA DUBLINISSA

Dudley Levis oli ensimmäisiä, jotka osoittivat vastakaikua totuuden sanomalle sodanjälkeisinä vuosina Dublinissa. Hän oli Irlannin kirkon jäsen. Protestantit, jotka asuivat jo miltei kokonaan katolisella alueella, pitivät hänen lähtöään tästä kirkosta petollisena. Niinpä hän sai kokea pilkkaa ja moitetta entisiltä tovereiltaan, jotka vihasivat hänen vastalöytämäänsä uskoa. Hän sanoi: ”Minua rohkaisivat suuresti Edwin Ridgewellin kaltaiset vanhat veljet, jotka olivat osoittaneet aitoa uskoa hyvin vaikeina aikoina ennen minua. Heidän esimerkkinsä vahvisti minua.”

Todistajat keskittyivät saarnaamaan protestanttisilla alueilla, missä vastaanotto ei ollut yleensä niin kiihkeää kuin katolilaisuuden linnakkeissa. He alkoivat kuitenkin vähitellen tehdä rynnistyksiä katolisille alueille. Se oli vaikeaa. Mutta heillä oli sama asenne kuin psalmistalla: ”Jumalaan minä turvaan enkä pelkää. Mitä ihminen minulle tekisi?” – Ps. 56:12; Joos. 1:9.

KATOLINEN PERHE KIINNOSTUU

Aikanaan katolilaiset alkoivat osoittaa vastakaikua totuudelle. Esimerkiksi vuonna 1949 eräs sisar sai yhteyden John Caseyyn. Tätä katolilaista miestä  kiinnosti kovasti se, mitä sisar sanoi, mutta hänen vaimonsa Bridie kieltäytyi antamasta hänelle tarvittavaa rahaa, jotta hän olisi saanut tarjotun kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. Hän pyysi sisarta tulemaan uudelleen seuraavalla viikolla. Sisar palasi, ja John otti kiitollisena kirjan. ”Olen löytänyt totuuden”, hän sanoi. ”En mene enää lähellekään katolista kirkkoa.”

Bridie ei kuitenkaan ollut kiinnostunut. Hän esitti kysymyksen, jonka veljet kohtasivat usein todistustyössään. ”Kuka on Jehova? Onko se joku teidän järjestönne johtaja Amerikassa?” Lopulta hänkin hyväksyi totuuden, kun hän sai tietää, että Raamattu ei todellakaan opeta tulista helvettiä, kolminaisuutta eikä muita sellaisia Jumalaa häpäiseviä opetuksia.

John ja Bridie Casey joutuivat muiden sellaisten tavoin, jotka alkoivat nähdä totuuden valon, kokemaan perheen ja yhdyskunnan painostusta, jonka tarkoituksena oli estää heitä jatkamasta Raamatun tutkimista. ”Äitini järjesti joka viikko jonkun vierailemaan Marian legioonasta (eräs katolisen aktion ryhmä) tai sitten papin”, selitti sisar Casey. ”Mutta pappi ei pystynyt kumoamaan Raamatulla sitä, minkä me nyt tiesimme olevan totuus. Lopuksi hän vain ryntäsi ulos talosta ja tuomitsi meidät helvettiin raamatunkohtien vääristelemisestä!”

LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT VAUHDITTAVAT TYÖTÄ

Toisen maailmansodan päättyessä Englannista lähetettiin tienraivaajia Pohjois-Irlannin pikkukaupunkeihin. Edinburghissa Skotlannissa vuonna 1946 pidetyssä konventissa jotkut näistä tienraivaajista lähestyivät Seuran presidenttiä ja kysyivät, voisivatko he päästä Gileadiin. ”Voitte”, hän  vastasi, ”jos lupaatte palata Irlantiin.” Viisi sisarta piti lupauksensa.

Lähetystyöntekijöiden saapuminen Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista vuonna 1949 vauhditti työtä. Maurice ja Mary Jones, jotka olivat tehneet paljon esityötä, ottivat nämä työntekijät tervetulleina vastaan. Perustettiin kaksi lähetyskotia: yksi Dubliniin veli Jonesin avustuksella ja toinen Corkiin. Vuoden 1950 Vuosikirja (engl.) totesi, että tarvittiin paljon kovaa työtä jonkun vapauttamiseksi niin monia ihmisiä ympäröivästä hengellisestä pimeydestä, varsinkin kun he eivät olleet koskaan nähneet Raamattua. Siinä todettiin: ”Ihmiset pelkäävät hylätä pitkään vaalittuja perinteitä, ja niinpä edistyminen vaatii paljon tahdikkuutta ja kärsivällisyyttä.”

Vastasaapuneet lähetystyöntekijät taivalsivat valtavia matkoja jalkaisin ja polkupyörällä ja joutuivat usein sanallisten ja ruumiillisten hyökkäysten kohteeksi. He ahersivat myöhään yöhön saakka lisätäkseen hellävaraisesti mitä tahansa löytämäänsä kiinnostusta. – Vrt. Hoosea 11:4.

Yksi noista varhaisista lähetystyöntekijöistä, Elsie Levis (aiemmin Lott), muisteli, miten häntä valmistettiin henkisesti Irlannin oloihin. Hän sanoi: ”Ennen kuin lähdimme Gileadista veli Franz kertoi meille, että hän piti Irlantia Intian jälkeen vaikeimpana aluemääräyksenä maailmassa. Katolisen kirkon asenteen vuoksi hänestä tuntui, että se oli kovinta katolista aluetta maailmassa.” Elsie todella huomasi sen olevan vaikeaa. ”Mutta”, hän jatkoi, ”me totesimme myös, että poliittiset ja uskonnolliset voimat olivat murjoneet ihmisiä, ja siksi olimme vain huolissamme ihmisistä, koska ihmiset itsessään, kaiken vihamielisyyden pinnan alla, olivat oikein mukavia.”

 LÄHETYSTYÖNTEKIJÄT MURTAVAT KATOLILAISUUDEN MUURIN

Katolisen väkijoukon toiminta oli jatkuvana uhkana, joka häälyi lähetystyöntekijöiden yllä kuin myrskypilvi valmiina purkautumaan minä hetkenä tahansa. Lähetystyöntekijöillä oli tapana työskennellä talosta-taloon-työssä erillään mutta kuitenkin toistensa näköetäisyydellä, jotta he eivät olisi herättäneet epäilyksiä ja siten naapureiden vihaa. Ennen kuin he lähtivät palvelukseen lähetyskodista, jokainen harjoitteli käsimerkkejä ja  olankohautuksia kenttätoverinsa kanssa päivää varten. Nämä merkit olisivat äänetön varoitus lähestyvästä väkijoukosta.

Mildred Barr (aiemmin Willet, nykyisin Brooklynin Beetelissä aviomiehensä Johnin kanssa) muistelee, miten hän eräänä päivänä lähti kenttäpalvelukseen harmaalla moottoripyörällään. Hänen tummanruskeat, haljasnahkaiset satulalaukkunsa oli kiinnitetty pyörän takalokasuojaan, ja niihin oli pakattu kirjallisuutta, ruokaa, teekannu ja kalossit. Hän ja Frieda Miller ajoivat katoliselle alueelle Dublinissa. Alueelle päästyään he erosivat ja jättivät moottoripyöränsä eri paikkoihin varmistautuen siitä, että pyörät olisivat poissa asukkaiden näkyvistä, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä, niin että he voisivat juoksemalla päästä niiden luo, jos tulisi nopea lähtö.

Mildred kiinnitti ketjulla ja riippulukolla pyöränsä kaiteeseen ja alkoi todistaa talosta taloon. Hän muistelee: ”Puhuin erittäin kiinnostuneelle naiselle, kun yhtäkkiä hänen silmänsä suurenivat ja suunsa loksahti auki. Kysyin: ’Mikä nyt on hätänä?’ En saanut muuta vastausta kuin pelästyneen tuijotuksen. Käännyin ympäri ja näin vastassani kahdeksan tai yhdeksän naisen joukon, joka saartoi talon portin. Syrjäsilmällä onnistuin näkemään Friedan, joka antoi minulle käsimerkkiä, mutta se oli liian myöhäistä. Toisia naisia juoksi hurjaa vauhtia taloa kohti. Tiesin, etten voisi päästä läpi portista, joten ryntäsin puutarhan poikki naapuritalon pihaan, hyppäsin aidan yli ja kompuroin pyörääni kohti.

”Tähän mennessä Frieda oli käynnistänyt moottoripyöränsä; minun oli vielä lukittuna. Avasin lukon ja loikkasin pyörän satulaan, mutta pyöräni ei käynnistynyt. Minulla oli sytytystulppa taskussani!  Niinpä pistin sen moottoriin, polkaisin käynnistintä uudelleen ja lähdin tieheni. Mutta en tarpeeksi nopeasti – ja sille nauravat kaikki vielä tänäkin päivänä. Lattiamoppia heiluttava nainen juoksi takaa perääni. Hän työnsi mopin pään kadulla olleen viemäriaukon läpi. Ajaessani poispäin hän heilautti moppia. Lattiamopista roiskui viemärilietettä, joka peitti minut päälaelta saakka alas pitkin selkääni. Kun pääsin Friedan rinnalle, hän sanoi: ’Voi, Mildred, hyi-i-i! Kun pääsemme kotiin, sinä et kyllä tule sisälle!’

”Kun tulimme lähetyskotiin, hän kertoi toiselle lähetystyöntekijäsisarelle, mitä oli tapahtunut. He laittoivat sanomalehtiä ulos lähelle puutarhaa, ja minä seisoin niiden päällä, kun he kaatoivat vettä ämpäreistä päälleni. Oi, vielä useita päiviä myöhemmin jokainen lainasi minulle hajuvettään. Lopulta kuitenkin melko monia ihmisiä tuli totuuteen tuosta osasta Dublinia.”

Bridie Casey muistaa erään toisen tapauksen Dublinista. Hän oli kenttäpalveluksessa erään lähetystyöntekijän kanssa, kun muuan katolilainen nainen sanoi heille, että he vain hakkasivat päätään tiiliseinään. Noiden lähetystyöntekijöiden henki kuvastui veljen vastauksesta, kun hän sanoi: ”Saattaa olla niin, mutta ainakin jotkin tiilet tuossa seinässä ovat alkaneet liikkua!” Lähetystyöntekijät osoittautuivatkin muurinmurtajaksi, joka rikkoi vilpitönsydämisiä irlantilaisia vankeudessa pitäneen katolisen valvonnan muurin.

VÄKIJOUKON HYÖKKÄYS LÄHELLÄ LIMERICKIÄ

Vaikka irlantilaiset olivatkin pohjimmiltaan ystävällisiä ja vieraanvaraisia, uskonnolliset johtajat pystyivät silti yllyttämään jotkut heistä väkivaltaisuuksiin.  Toukokuun 13. päivänä vuonna 1956 lähetystyöntekijä Stephen Miller oli kenttäpalveluksessa uuden julistajan kanssa maaseutualueella maan länsiosassa. Yhtäkkiä hän ja hänen toverinsa havaitsivat väkijoukon tukkineen heidän tiensä. He hyppäsivät moottoripyöränsä selkään paetakseen. Mutta joukko seurasi heitä autoilla ja sai heidät lopulta loukkuun umpikujan päähän.

 Papin johdolla joukko lähestyi ja ympäröi veli Millerin. Yksi rehentelijöistä täräytti nyrkillä veli Milleriä leukaan. Sitten väkijoukko riisti häneltä hänen kirjallisuutensa ja poltti sen keskellä pientä Cloonlaran kylää lähellä Limerickiä.

Myöhemmin oikeudenkäynnissä tuomarikunnan ennakkoluulot korostuivat. Pappi ja kahdeksan muuta kansanvillitsijää vapautettiin. Veli Milleriä lyönyt kiihkoilija todettiin syylliseksi, mutta hänet vapautettiin. Sitten veli Miller ja hänen toverinsa velvoitettiin maksamaan 200 puntaa rauhan säilyttämisen takeeksi. Mikä oikeudenmukaisuuden irvikuva! Oikeus antoi anteeksi väkijoukolle ja rankaisi niitä, joiden kimppuun oli hyökätty! Vaikka Dublinissa alettiinkin kohdella todistajia paremmin kuin aikaisemmin, monilla maaseutualueilla pidettiin yhä itsepintaisesti kiinni keskiaikaisista mielipiteistä ja tavoista.

EPÄOIKEUDENMUKAISUUS KUOHUTTAA MIELIÄ

Epäoikeudenmukaisuus ja ennakkoluulot Jehovan todistajia kohtaan olivat yksinkertaisesti niin räikeitä, etteivät ne voineet jäädä huomaamatta. Tapauksen saama julkisuus sanomalehdistössä kaikkialla tasavallassa nostatti vastalauseiden ja suuttumuksen aalloon. Eräs protestanttinen pappi, jota pahansuopainen uskonnollinen sumuverho ei ollut lainkaan sokaissut näkemästä asian ydintä, esitti voimakkaasti näkemyksensä Dublin Evening Mail -lehdessä heinäkuun 28. päivän numerossa 1956 otsikon ”Uskonnonvapaus” alla:

”Marian legioonan jäsenet vierailevat seurakuntalaisteni luona levittääkseen oppeja, joita paheksun voimakkaasti. Onko nyt niin, että voin koota laumani jäsenet yhteen, käydä legioonalaisten  kimppuun, polttaa heidän kirjansa (ja ehkä antaa yhdelle tyrmäävän iskun leukaan vain osoitukseksi siitä, että mekin olemme kristittyjä!) ja sitten olettaa, että jos he valittavat, heidät tuomitaan maksamaan takuita rauhan säilyttämiseksi, ja me saamme kulkea vapaina?

”Vai onko Marian legioonalaisille oma laki ja Jehovan todistajille toinen?”

Monista muistakin, vaikka he eivät olleetkaan samaa mieltä Jehovan todistajien opetuksista, tuntui siltä, että Irlannin tasavallan perustuslain suomaa uskonnonvapautta tulisi kunnioittaa. Perustuslain 44. artiklassa todetaan: ”Omantunnonvapaus ja vapaa uskonnon julistaminen ja harjoittaminen taataan kaikille kansalaisille sillä edellytyksellä, että noudatetaan yleistä järjestystä ja moraalia.”

Vastenmielisyys Jehovan palvelijoita kohtaan ja heidän työnsä vastustus olivat kuitenkin yhä syvään juurtuneita. Myöhemmin samana vuonna paikallisessa limerickiläisessä sanomalehdessä esitettiin katolisille lukijoille seuraava vetoomus:

”Pyydämme mitä hartaimmin ketä tahansa, jota Seuran [Jehovan todistajien] edustajat saattavat puhutella, että hän ei olisi missään tekemisissä heidän propagandansa kanssa ja että hän kieltäytyisi päättäväisesti antautumasta keskusteluun heidän kanssaan. Kaikki heikäläisten kirjallisuus, jota lukijat ovat saattaneet hankkia, tulisi hävittää viipymättä. Kirkko toivoo niin hartaasti meidän pysyvän erossa heidän vahingollisista opetuksistaan, että kuka tahansa katolilainen, joka lukee Seuran julkaisuja, saattaa itsensä alttiiksi kirkonkiroukselle. Irlannin oikean uskon perintöä, joka on säilynyt läpi vuosisatojen vainoista huolimatta, ei pidä vaihtaa Brooklynin sekasotkuun.”

 ”JUMALAN TIE ON RAKKAUS”

Varsinkin eräs erikoisrynnistys on merkittävä Valtakunnan valon eteenpäin viemisessä. Vuoden 1954 Vuosikirja (engl.) mainitsi, että ”se myötävaikutti epäilemättä eniten totuudesta saarnaamiseen Eiressä [Irlannin tasavallassa]”. Mikä tuo rynnistys oli? Se oli kirjasen ”Jumalan tie on rakkaus” levittäminen kautta maan. Tässä 32-sivuisessa kirjasessa, jonka kannessa oli neljä vihreää harppua, otettiin lainauksia yksinomaan katolisista raamatunkäännöksistä. Se vetosi erityisesti katolilaisiin esittäessään selvällä ja yksinkertaisella tavalla Raamatun perusopetuksia. Arthur Matthews, joka on nykyisin Irlannin haaratoimiston koordinaattori, hänen vaimonsa Olive sekä Oliven veli vaimoineen muodostivat yhden ryhmän, joka osallistui tähän jännittävään työhön.

Veli Matthews kertoo: ”Kokosimme rahamme yhteen ja pystyimme ostamaan vanhan Morris 10:n edullisesti. Kukaan meistä ei osannut ajaa, mutta hiljaisella tiellä lähellä ”äiti” Rutlandia saimme pian tuntuman siihen. Muutaman päivän kuluttua lähdimme maaseudulle auto täpötäynnä todistamisessa tarvittavia varusteita.”

He eivät kuitenkaan onnistuneet löytämään majoitusta, joten he yöpyivät autossa. Siitä tuli hyvin kylmä ja uneton yö. Seuraavana päivänä he päättivät ostaa asuntovaunun. Siinä piili vaara, koska veljien asuntovaunuihin oli aiemmin hyökätty ja tehty ilkivaltaa, mutta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Myymällä joitakin tavaroitaan he pystyivät saamaan kokoon rahat nelimetristä asuntovaunua varten. Ja vaikka heillä olikin jännittäviä kokemuksia heidän hinatessaan sitä pitkin kuoppaisia ja toisinaan vuoristoisia teitä, niin ainakin se ratkaisi heidän asunto-ongelmansa.

 Heillä oli käytävänään laaja alue, sillä noin 260 kilometrin matkalla Dublinista etelään aina Corkiin saakka ei ollut ainoatakaan julistajaa. Saadakseen aikaan mahdollisimman paljon ryhmä aloitti kenttäpalveluksensa joka aamu kello kahdeksan. He matkustivat valitsemansa alueen kaukaisimpaan osaan ja työskentelivät sieltä takaisinpäin asuntovaunuaan kohti. Välttääkseen mahdolliset omaisuuteensa kohdistuneet hyökkäykset he siirsivät asuntovaununsa toiseen paikkaan alkaessaan saarnata asuntovaununsa pysäköintipaikan lähistöllä. Tullessaan suuriin kaupunkeihin he yrittivät käydä kaikkien ihmisten luona ennen sunnuntaita, koska silloin pappi melkein poikkeuksetta mustamaalasi heitä saarnastuolistaan.

Nämä kaksi rohkeaa pariskuntaa löysivät monia sellaisia, jotka eivät olleet koskaan tavanneet Jehovan todistajia. Ovenavaajat selittivät usein, että heidän kirkkonsa oli kieltänyt heitä edes lukemasta Raamattua. ”Siksi”, sanoi veli Matthews, ”paitsi että levitimme kirjasta ’Jumalan tie on rakkaus’, pidimme mukanamme myös katolisia Douay-raamatunkäännöksiä, joita käytimme ja tarjosimme ihmisille.”

Tämä kirjanen auttoi veljiä hylkäämään sen ajatuksen, että he kävisivät vain protestanttien luona. Kaikki tavoitettiin. He levittivät ainakin 20000 kappaletta tätä kirjasta maan itäosassa samaan aikaan, kun toinen ryhmä teki vastaavaa työtä länsiosassa. He havaitsivat, että monet ihmiset olivat vieraanvaraisia. ”Meidän ei tarvinnut koskaan ostaa perunoita, maitoa tai muuta sellaista”, kertoivat veli ja sisar Matthews.

VALTAKUNNANSALI DUBLINIIN –VIHDOINKIN!

Tähän asti Dublinin seurakunta oli kokoontunut  kaikenlaisissa paikoissa, joista yksikään ei ollut mukava. Eräässä kokouspaikassa, pesulan hevostallin ullakolla, ei ollut epätavallista nähdä rottien vilistävän kattoparruja pitkin. Sen vuoksi veljet päättivät, että oli aika hankkia paikka yksinomaan heidän käyttöönsä. Pitkän etsiskelyn jälkeen he onnistuivat vuokraamaan rakennuksen, jota oli käytetty autokorjaamona James Placella, pienellä Baggot Streetin sivukadulla Dublinin eteläosassa.

Tämän vanhan kiinteistön muuttamisesta tarkoituksenmukaiseksi valtakunnansaliksi tuli kova urakka. Valtavalla aherruksella veljet kunnostivat vanhan rakennuksen kauniiksi valtakunnansaliksi. Salin vihkiäisissä vuonna 1953 oli läsnä 134 henkeä.

Joulukuun 3. päivänä 1954 uudella valtakunnansalilla oli erikoisvieraita todistajien maailmankeskuksesta: veljet Frederick W. Franz ja Grant Suiter. Näitä veljiä oli kuuntelemassa yli 20 lähetystyöntekijää, jotka olivat saaneet saaren kuohuksiin Valtakunnan saarnaamisellaan.

Seuraavina vuosina Dublinin valtakunnansalilla pidettiin myös kaikki Irlannin kierroskonventit. Voitko kuvitella mielessäsi noin 200 veljen ja sisaren ahtautuvan pikkuruiseen, noin 7×14 metrin kokoiseen saliin? Kaksi ihmistä ei mahtunut kulkemaan yhtä aikaa kapeassa portaikossa, joka johti yläkertaan. Konventtien aikana, kun ruoka valmistettiin yläkerrassa, se täytyi kuljettaa kädestä käteen yksi lautanen kerrallaan alakerrassa odottaville. Se ei ollut läheskään yhtä viihtyisä kuin nykyiset valtakunnansalit, mutta joihinkin heidän ennen käyttämiinsä paikkoihin verrattuna se oli paratiisi.

 HAARATOIMISTO PERUSTETAAN

Vuonna 1957 Irlannin työ harppasi suuresti eteenpäin. Veli Knorr teki järjestelyjä oman haaratoimiston perustamiseksi Dubliniin. Siihen asti Englannin haaratoimisto oli valvonut työtä ja Dublinissa oli ollut vain kirjallisuusvarasto.

Uusi haaratoimisto perustettiin Dublinin pohjoisosaan kolmikerroksiseen taloon Lindsay Road 86:een. Se saattoi nyt keskittyä täysin Irlannin  kentän erikoistarpeisiin. Pohjois-Irlanti jäi kuitenkin tuohon aikaan Englannin haaratoimiston alaisuuteen. Irlannin tasavallan työtä oli nyt määrä valvoa uudesta haaratoimistosta käsin.

KRISTIKUNNAN LAIMINLYÖNTIÄ KOROSTETAAN

Jatkuvasta uskonnollisten piirien halveksunnasta huolimatta veljet ahersivat kristikunnan todellisten kasvojen paljastamisen parissa. Yksi heidän käyttämänsä väline oli Vartiotorni 1. marraskuuta 1958 (suomeksi 1. tammikuuta 1959). Siinä oli tuon vuoden ”Jumalan tahdon” piirikonventissa hyväksytty päätös, joka korosti kristikunnan täydellistä laiminlyöntiä ihmisten ohjaamisessa Jumalan valtakunnan puoleen todellisena parannuskeinona ihmiskunnan ongelmiin.

Lehteä levitettiin laajalti papeille Irlannissa. Millaisen vastaanoton se saikaan! Kun yksi lehti palautettiin, sen etusivulle oli tuherrettu sana ”hölynpölyä”. Erään papin palauttamassa lehdessä oli tällainen viesti:

”Älkää lähettäkö minulle enää tätä roskaa – –. Olette Paholaisen palveluksessa, ja teette sitä rahan vuoksi – –. Jättäkää kunnon irlantilaiset rauhaan. Te ette kuitenkaan pysty vaikuttamaan heihin. Vielä kerran: Älkää postittako enää tätä törkyä minulle. En lukenut siitä sanaakaan.”

Jotkut ”kunnon irlantilaiset” tunsivat kuitenkin totuuden nälkää, ja he olivat vastaanottavaisia. Monien oli silti vaikea uskoa, että aito epäitsekkyyden ja rakkauden henki sai veljet käyttämään aikaansa ja varojaan auttaakseen toisia oppimaan totuuden. Heidän oli yhtä vaikea uskoa sitä, että ne, jotka osoittivat kiinnostusta totuuteen,  eivät tehneet sitä rahan vuoksi. Liikkeellä oli useita perättömiä kertomuksia siitä, kuinka kiinnostuneet saivat rahaa tai muuta aineellista hyötyä, kun he kuuntelivat todistajia.

VÄKIJOUKON HYÖKKÄYKSEN KOHTEENA WEXFORDISSA

Ilmapiiri hyvän uutisen saarnaamiselle Irlannissa parani pikku hiljaa. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halunneet kuunnella rauhallisesti Valtakunnan sanomaa. Menkäämme esimerkiksi maalaukselliseen Wexfordin kaupunkiin Irlannin kaakkoisosaan. On vuosi 1960.

Veli ja sisar Turner olivat olleet Wexfordissa kymmenisen kuukautta, kun vaikeudet alkoivat. Veli Alex Turner oli talosta-taloon-työssä. Kun hän oli puhumassa joillekin ihmisille, pappi lähestyi häntä takaapäin. ”Antakaa minulle tuo viheliäinen kirjallisuus”, huusi pappi ja yritti siepata veli Turnerin kenttälaukun. Ihmisiä alkoi kerääntyä koolle ja mukana oli myös toinen pappi. Kun veli Turner kieltäytyi luovuttamasta laukkuaan, hänen kimppuunsa hyökättiin ja häntä hakattiin. Hän ja hänen vaimonsa livahtivat kuitenkin tiehensä ja menivät poliisiasemalle tekemään ilmoituksen hyökkäyksestä.

Vaikka Wexfordissa ei tuolloin asunutkaan yhtään julistajaa, paikallinen yhdyskunta oli kuohuksissaan näiden tienraivaajien toiminnasta. Tämä viha tuntui tuomarikunnassa saakka. Jotkin aluetuomarin lausunnot seurauksena olleen oikeudenkäynnin aikana valaisevat hyvin tätä:

”Minun on pakko tulla siihen tulokseen, että tätä tapausta on viety eteenpäin teatraalisessa mielessä ainoana tarkoituksena saada Jehovan todistajille  julkisuutta; että nämä puuhaavat parhaillaan salaliittoa häpäistäkseen heidän mielestään kilpailevaa papistoa; että he ovat mukana yrityksessä, joka mielestäni vaikuttaa lyhytnäköiseltä ja tuhoon tuomitulta, yrityksessä käännyttää tämän maan ja kreivikunnan asukkaita. He pakottavat ja ovat pakottaneet vastahakoisia kuulijoita kuuntelemaan ikäviä huomaavaisuudenosoituksiaan. – – Olen voimakkaasti sitä mieltä, että nämä ihmiset ovat nousseet hyökkäykseen Wexfordin asukkaiden perinteistä uskoa vastaan, hyökkäykseen, joka on epäonnistunut, epäonnistuu vielä ja jonka täytyykin epäonnistua.”

Ei ollut juuri epäilystä siitä, kenen puolella tuomarin myötätunto oli, ja oli varsin epätodennäköistä, että oikeus tapahtuisi. Oikeuden edessä kumpikin pappi kielsi hyökänneensä veli Turnerin kimppuun. Heidät todettiin kuitenkin syyllisiksi muodolliseen päällekarkaukseen – ja sitten heidät päästettiin menemään!

Sanomalehdet kaikkialla Irlannissa ja Englannissa kertoivat tapahtumista. Aluksi oikeusjuttu synnytti vihamielisen reaktion. Mutta itse asiassa siitä oli jotain hyötyäkin. Pappien ja väkijoukon lainvastaisen toiminnan saama epäsuotuisa julkisuus sanomalehdistössä näytti hillitsevän sellaista laitonta käytöstä. Kun tunteet viilenivät, järkevät ihmiset tajusivat, ettei sellainen väkivalta ollut hyväksyttävää.

Itse asiassa jonkin ajan kuluttua, kun Wexfordiin oli perustettu seurakunta, toinen hyökkäyksessä mukana olleista papeista otti kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja pyysi eräältä veljeltä anteeksi omaa osuuttaan tapaukseen.

 TIENRAIVAAJIEN VAIKUTUS TUNTUI

Tienraivaajat jatkoivat toimintaansa myös maan länsiosassa. Eräs paikallinen sanomalehti kuvaili heidän työtään näin: ”Donegalia on kohdannut jälleen kerran tuholaisten vitsaus, jotka ovat viekkaampia kuin ketut tai mäyrät. Armeija miehiä ja naisia, joista jotkut kiertelevät skoottereilla, on tekemässä käyntejä talosta taloon kaupungeissa ja maaseudulla jättäen niihin ilmaisia lehtiään.”

Kuinka suuri tämä ”armeija” oli? Kaksi tienraivaajasisarta ja skootteri! Mikä sai aikaan tällaisen suhtautumisen? Herätkää!-lehden erikoisnumeron (engl. 8.10.1960, suom. 8.2.1961) laaja levitys. Tuon lehden otsikkona oli ”Katolinen kirkko 20. vuosisadalla”. Sanomalehden kuvaus kahden tienraivaajan todistustyöstä muistuttaa Ilmestyksen 9:1–10:ssä esitettyä apostoli Johanneksen kuvausta ’heinäsirkka-armeijasta’.

Heidänkaltaisillaan tienraivaajilla oli merkittävä osuus Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamistyössä 1950- ja 1960-luvuilla. Irlannin tasavallassa toimi tuohon aikaan vain neljä tai viisi seurakuntaa. Muualla oli ainoastaan pieniä ryhmiä tienraivaajia ja julistajia, jotka olivat halukkaita sietämään kaikenlaista puutetta ja vaikeuksia suorittaakseen palveluksensa.

Turvallisen asunnon hankkiminen oli yhä suuri ongelma syrjäisten alueiden tienraivaajille. Useimmissa kaupungeissa se oli miltei mahdotonta. Monista erikoistienraivaajista oli helpompi vuokrata kalustamaton mökki maaseudulta kaupungin ulkopuolelta, missä häädön todennäköisyys oli pienempi. Seura järjesti sitten huonekalut, joista tienraivaajat maksoivat nimellistä  vuokraa. Nämä mökit toimivat myös kokouspaikkoina, joihin kutsuttiin kiinnostuneita. Kun vihamielisyys väheni, erikoistienraivaajat pystyivät muuttamaan kaupunkeihin. Tienraivaajien uutteruus vaikutti suuresti todistajien lukumäärän kasvuun Irlannin tasavallassa vuoden 1962 211 julistajasta 253 julistajaan vuonna 1965.

KANSAINVÄLINEN KONVENTTI DUBLINISSA VUONNA 1965

Kun ilmoitettiin, että Jehovan todistajat aikoivat pitää kansainvälisen konventin Dublinissa vuonna 1965, ihmiset olivat tyrmistyneitä. Tilanteen kehittyessä kävi ilmi, että kaikki eivät halunneet konventtia pidettävän.

”Seurasi vaikeuksien sarja – aina vain tuli asia toisensa jälkeen, joka näytti tekevän konventin pitämisen mahdottomaksi”, sanoi konventtijärjestelyjen valvoja Arthur Matthews. ”Mutta ponnistelut konventin valmistamiseksi ja lopulta sen pitämiseksi synnyttivät erinomaisen hengen veljien keskuuteen.” Kuinka he taistelivat lannistumista vastaan, kun ongelmat vain moninkertaistuivat? Veli Matthews näytti kirjoituspöydällään ollutta korttia, johon oli lainattu Sananlaskujen 24:10:n (UM) sanat: ”Oletko osoittautunut masentuneeksi ahdistuksen päivänä? Voimasi tulee olemaan vähäinen.”

Fanaattinen vastustus nosti rumaa päätään joidenkin kaupunginvaltuuston jäsenten keskuudessa. He käyttivät valtaansa evätäkseen konventtia varten vuokratun jalkapallokentän käytön. Yksi kaupunginvaltuutettu luokitteli todistajat ”ympäristölle vaarallisiksi”, ja toiset valtuuston jäsenet vaativat painokkaasti, ettei tiloja  pitäisi antaa todistajien käyttöön. Eräs valtuutettu huomautti kuitenkin viisaasti, että olisi ikävää, jos lupa pitää konventti peruutettaisiin maassa, joka oli itsekin joutunut kärsimään uskonnollisesta vainosta vuosikausien ajan.

Irlannin matkailulautakunta kannatti konventin pitämistä. ”Yrittääkö matkailulautakunta tehdä Irlannista naurunalaisen koko maailman silmissä?” kirjoitti eräs vihainen vastalauseen esittäjä paikallislehdessä. ”Sen asenne on paljon suurempana uhkana katoliselle kirkolle kuin Jehovan todistajien ja kaikkien muiden harhaoppisten toiminta yhteensä.”

Muuan kirjeenvaihtaja vertasi todistajia pahamaineiseen Ku Klux Klaniin ja Mafiaan ja kysyi: ”Haluaako kukaan näitä ihmisiä tänne?” Tämä antoi virikkeen myötätuntoiseen vastaukseen, jossa todettiin, että Jehovan todistajia vastaan hyökänneen kirjoittajan ”pitäisi painaa päänsä alas häpeästä”.

KAIKKIEN ESTEIDEN VOITTAMINEN

Lopulta saatiin lupa pitää konventti. Mutta vaikeudet olivat vasta alussa. Osoittautui mahdottomaksi vuokrata lähellä olevaa paikkaa ruokailua varten. Tämä oli suurin huolenaihe, kunnes stadionin johtokunta sanoi, että veljet voisivat pystyttää katoksen suoraan jalkapallokentälle. Paikalliset miehet, jotka toimittivat katoksen kentälle, kieltäytyivät kuitenkin pystyttämästä sitä. Niinpä veljet, joilla ei juuri ollut kokemusta tällaisesta, jätettiin selviytymään omin neuvoin. Jehova puuttui asioiden kulkuun, ja apua saatiin. Pöytiä ja tuoleja toimittaneen toisen yrityksen miehet olivat ammattitaitoisia myös katosten pystyttämisessä.  He antoivat paljon käytännöllistä asiantuntija-apua ja neuvoja veljille, kun he näkivät näiden pulman.

Konventinvalvoja Arthur Hewson muisti, kuinka vaikeaa oli löytää majoitus kaikille odotetuille konventtivieraille. ”Heti kun saatiin huoneita, pappi käytti painostusta, ja majoitukset peruutettiin”, hän sanoi. ”Kaiken kaikkiaan 50 prosenttia saaduista majoituksista peruutettiin, ja jopa jotkut hotellit ilmoittivat olevansa ’täynnä’, kun tehtiin tiedusteluja.” Joinakin päivinä majoituksia peruutettiin enemmän kuin saatiin.

Veljet jatkoivat valmisteluja luottaen siihen, että konventti pidettäisiin, jos se olisi Jehovan tahto. Dublinin asukkaiden kodeista löydettiin lopulta riittävästi sopivia majoituspaikkoja yli 3500:lle Jehovan todistajalle. Mikä oli seurauksena tuolla paikkakunnalla? Ennakkoluulot todistajia kohtaan alkoivat karista. ”Meille ei ole kerrottu totuutta teistä”, totesivat jotkut vuokraemännät konventin jälkeen. ”Papit valehtelivat meille, mutta nyt kun tunnemme teidät, pidämme teitä aina mielellämme vierainamme.”

Vuorenkorkuisilta tuntuneet hankkeet konventin pilaamiseksi eivät onnistuneet. ”En ole koskaan ollut konventissa, jossa ei olisi ollut Jehovan henkeä”, sanoi veli Hewson, ”mutta en ole koskaan ennen enkä jälkeen tämän ollut läsnä konventissa, jossa Jehovan henki olisi ollut niin ilmeinen.” Vastustuksen voimakkuus teki voitosta vieläkin huomattavamman. Se vahvisti veljien luottamusta Jehovan lupaukseen: ”He sotivat sinua vastaan, mutta eivät voita sinua; sillä minä olen sinun kanssasi, minä vapahdan ja pelastan sinut.” – Jer. 15:20.

 TODELLINEN LÄPIMURTO

Tämä vuoden 1965 kansainvälinen konventti merkitsi todellista käännekohtaa Jehovan kansan toiminnassa Irlannissa. Se sai paljon varsin myönteistä julkisuutta. Irlannin televisiossa näytettiin ensimmäistä kertaa välähdyksiä Jehovan todistajien konventista. Kastetilaisuus oli myös hyvin esillä uutisissa. Koska mitään sisätiloja ei pystytty vuokraamaan, veljet järjestivät kasteen ulkona merenrannalla, uimapaikalla lähellä aallonmurtajaa Dublininlahdessa. Siellä 65 henkeä vertauskuvasi vihkiytymisensä Jehovalle piiskaavaa sadetta ja purevan kylmää tuulta uhmaten.

Konventin viimeisenä päivänä Frederick W. Franz (josta myöhemmin tuli Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran neljäs presidentti) piti sävähdyttävän puheen aiheesta ”Maailmanhallitus Rauhanruhtinaan hartioilla”. Läsnä oli 3948 kuulijaa. Koska hän oli valmistautunut erityisesti Irlannin katolinen väestö mielessään, hän käytti yksinomaan katolista Douay-raamatunkäännöstä. Mikä suurenmoinen todistus se olikaan!

KOKO IRLANTI SAMAN HAARATOIMISTON ALAISUUTEEN

Seuraavana vuonna, vuonna 1966, otettiin jälleen erinomainen hengellinen edistysaskel: koko maa, pohjois- ja eteläosa, tulivat Dublinin haaratoimiston alaisuuteen. Poliittisesti ja uskonnollisesti Irlanti oli yhtä jakautunut kuin ennenkin, mutta nyt Jehovan kansa oli yhdistynyt joka tavalla. Tuona vuonna Irlannin tasavallassa oli 268 todistajaa ja Pohjois-Irlannissa 474. Näin 742 veljen suuri joukko työskenteli yhdessä Jehovan tahdon tekemiseksi.

 PUOLUEETTOMINA PAINOSTUKSESTA HUOLIMATTA

1970- ja 1980-lukujen melskeisinä vuosina kansallinen liikehdintä voimistui ja terroriteot yleistyivät vähitellen varsinkin Pohjois-Irlannissa. Mihin se johti? Katolisten ja protestanttien yhteisöjen entistä suurempaan erottautumiseen toisistaan tässä saaren koillisosassa.

Norman Richards oli yksi Pohjois-Irlannin kierrosvalvojista, kun vaikeudet alkoivat. Hän muistaa, kuinka veljiä painostettiin ottamaan kantaa.

”Veljiä yritettiin saada tukemaan valvontakomitean yövartijoita ja liittymään katusulkujen rakentamiseen alueensa turvaamiseksi”, kertoi veli Richards. ”Valvontakomitean jäsenet pyysivät rahallista tukea niitä varusteita varten, joita he tarvitsivat alueensa puolustamiseksi. He yrittivät lisäksi ripustaa kansallislippuja kaikkiin rakennuksiin.”

Veljet pysyivät lujina uhkailun edessä. Kukaan ei sovitellut, ja pian kaikille tuli selväksi, että he olivat täysin puolueettomia tässä taistelussa. Ihmiset tajusivat pian todistajien asenteen sodankäyntiin, heidän näkemyksensä lippuihin ja heidän päättäväisyytensä siinä, etteivät he olisi ”osa maailmasta”. – Joh. 17:16; Jes. 2:2–4; 1. Kor. 10:14; 1. Joh. 5:21.

Kun veljet tekivät kantansa selväksi, se herätti yleensä yhteisössä vihamielisyyttä. Puolisotilaallista toimintaa tukevat naapurit kieltäytyivät usein puhumasta veljille. Mutta kun veljet olivat edelleen ystävällisiä ja avuliaita raamatullisesti hyväksyttävillä tavoilla, aikanaan yhteisö hyväksyi heidät jälleen ja heidän ehdottoman puolueeton kantansa tunnustettiin.

 OPPIMINEN ELÄMÄÄN VAIKEUKSIEN KESKELLÄ

Kun väkivaltaisuudet olivat kuumimmillaan, eri puolilla maakuntaa oli alituinen ammuskelun ja pommi-iskujen vaara. Iltaisin todistaminen tyrehtyi, koska ihmiset eivät uskaltaneet avata oveaan pimeän tultua. Uusintakäynti- ja raamatuntutkistelutyö jatkuivat kuitenkin vilkkaina.

Ymmärrettävästi ihmiset pelkäsivät tuntemattomia kävijöitä. Veli Richards muisteli: ”Koputimme eräänä sunnuntai-iltapäivänä ovelle, ja mies avasi sen varovaisesti. Esittelimme itsemme ja kerroimme hänelle käyntimme tarkoituksen. Hän otti kätensä selkänsä takaa, ja näimme, että hän piteli ladattua revolveria. ’Olen poliisi’, hän sanoi, ’ja ajattelin, että te saattaisitte olla IRA:sta.’”

Miten veljet sopeutuivat elämään sellaisessa sotatilassa? He noudattivat Matteuksen 10:16:ssa olevaa Jeesuksen neuvoa olla ”varovaisia” ja välttää kaikenlaista tyhmänrohkeutta. Jos lähellä räjähti pommi, kun he olivat palveluksessa, heillä oli tapana vain sisällyttää se esitykseensä ja sanoa jotain tämänkaltaista: ”Tiedättekö, että Jumala lupaa lopettaa kaiken tuollaisen?” Sitten he jatkoivat keskustelua. Väkivaltaisuudet eivät tietenkään iskeneet kaikkiin Pohjois-Irlannin osiin eikä terrori-iskuja sattunut koko ajan. ”Emme me väistelleet pommeja ja luoteja päivittäin”, lausahti eräs veli. ”Enimmäkseen oli ihan harmitonta.”

HYVÄÄ UUTISTA KAIKKIALLE

1970-luvun alussa puolisotilaalliset aktivistit olivat varoittaneet veljiä, että heidät ammuttaisiin, jos he menisivät tietyille alueille. Varovaisuus johti tilapäiseen poisvetäytymiseen. Niinpä  muutamilla Belfastin katolisilla alueilla ei todistettu lainkaan. Eräs veli selitti, kuinka he ryhtyivät taas todistamaan näillä alueilla. Hän asui Belfastissa katolisen ja protestanttisen asuinalueen rajalla. Hän ja hänen vaimonsa ottivat pienen lapsensa lastenvaunuissa mukaansa ja he kävivät vähitellen yhä pidemmälle katolista osaa. Pian heihin liittyi kaksi erikoistienraivaajaa. Pikkuhiljaa heidät otettiin yhä paremmin vastaan, ja toisten julistajien liittyessä heidän mukaansa he saattoivat ennen pitkää todistaa joukolla näillä alueilla.

Mikä suojeli todistajia katolisilla alueilla? Heidän puolueettomuutensa. Eräs kokemus valaisee tätä: ”Noin kolme tai neljä kuukautta sen jälkeen, kun olimme alkaneet todistaa eräällä alueella, muuan mies pyysi meidät sisään. Keskustelun kuluessa hän kertoi meille, että Jehovan todistajat olivat tervetulleita tuolle alueelle. Hän tunnusti meidän puolueettomuutemme poliittisissa asioissa, minkä hän sanoi olevan niin erilaista kuin monien pappien toiminta. Mainittuani, että olin käynyt aluetta jonkin aikaa, hän pystyi kertomaan meille ensimmäisen käyntimme ajankohdan ja paikan, ja hän sanoi, että meitä oli pidetty silmällä siitä pitäen.”

Erään kerran sotilaat pysäyttivät tämän veljen ja veivät hänet armeijan päämajaan kuulusteltavaksi. He halusivat hänen ryhtyvän heidän turvallisuusjoukkojensa ilmiantajaksi ja vakoojaksi samalla, kun hän kulkisi saarnaamistyössään. Hänen selitettyään olevansa Jehovan todistaja ja asennoituvansa siksi puolueettomasti politiikkaan he päästivät hänet kuitenkin menemään.

Englannista oli muuttanut joukko veljiä seurakuntaan,  joka sijaitsi Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan rajan tuntumassa olevassa kaupungissa. Parin kolmen vuoden aikana noin 200 pommi-iskua ja melkein jokaöiset mellakat ja ammuskelu olivat tuhonneet kaupungin keskustan. Mutta koko tämän ajan veljet tunsivat Jehovan suojelevan käden. Toisinaan paikkakuntalaiset varoittivat todistajia, ennen kuin levottomuudet puhkesivat. Jatkuvista rauhattomuuksista huolimatta veljet pitivät aina kokouksensa ja jatkoivat palvelustaan. ”Toisinaan turvallisuusjoukoilta evättiin pääsy joillekin alueille”, selitti eräs paikallinen todistaja, ”mutta koska veljet olivat aina tehneet puolueettomuutensa selväksi, he saattoivat päästä alueelle saarnaamistyöhön, vaikka osa heistä olikin englantilaisia.”

EREHDYTTIIN HENKILÖSTÄ

Silloin tällöin jotkut julistajat totesivat kuitenkin joutuneensa saarnaamistyössään vaaralliseen tilanteeseen. Luottamalla Jehovaan ja säilyttämällä rauhallisuutensa veljet selvisivät vakavammitta vammoitta. Esimerkiksi erästä nuorta erikoistienraivaajaveljeä luultiin turvallisuusjoukkojen jäseneksi. Hän selittää:

”Olin tekemässä joitakin uusintakäyntejä asuntoalueella, jonka tiedettiin olevan sangen myötämielinen IRA:lle, kun auto pysähtyi kohdalleni. Eräs siinä istuneista osoitti minua aseella ja komensi minut autoon. Autossa olleet miehet tutkivat minut läpikotaisin. Aluksi luulin, että minut ammutaan, koska he olivat erehtyneet luulemaan minua siviiliasuiseksi sotilaaksi. He ajoivat erään talon luo ja lukitsivat minut pieneen vajaan ikuisuudelta tuntuneeksi ajaksi. Sitten minut päästettiin  ulos ja vietiin silmät sidottuina taloon, jossa minulta kyseltiin yksityiskohtaisesti, kuka olin ja mitä tein tuolla alueella. Olin alusta lähtien rukoillut Jehovaa, etten antaisi heille aihetta hermostua mistään, mitä sanoin tai tein.

”Selitin, että olin yksi Jehovan todistajista ja että olin kiinnostunut vain ihmisten auttamisesta ymmärtämään Raamattua. Kuulin, kuinka miehet tutkivat kenttälaukkuni sisältöä ja esittivät huomautuksia talosta-taloon-työstä tekemistäni muistiinpanoista. Yksi miehistä lähti huoneesta ja sanoi: ’Tähdätkää häntä aseella, ja jos hän liikahtaakaan – ampukaa kuula hänen kalloonsa!’ Vihdoin tämä mies palasi. Hänen on täytynyt voida vahvistaa kertomukseni, koska hän sanoi toisille, että minut voitaisiin vapauttaa. Minut vietiin yhä silmät sidottuina ja aseella uhaten takaisin autoon ja vapautettiin lähellä kaupungin keskustaa.

”Olen varma siitä, että Jehovan henki piti minut täysin tyynenä ja auttoi minua sanomaan oikeat asiat ja toimimaan oikein, niin että he hyväksyivät täydellisen puolueettomuuteni. Samana iltapäivänä toverini lähti kanssani etukäteen sovitulle uusintakäynnille kiinnostuneen luo samalle asuinalueelle, ja jälkeenpäin työskentelimme siellä usein, eikä meitä sen koommin häiritty.”

TUNNISTETAAN TODISTAJIKSI

Erään toisen kerran kaksi tienraivaajaa työskenteli pienessä Crossmaglenin rajakaupungissa juuri ja juuri Pohjois-Irlannin puolella. He olivat vieraita monille tuolla alueella. Heidän tietämättään IRA oli jakanut äskettäin pieniä lehtisiä varoittaakseen kaupungin asukkaita uhkaavasta Englannin armeijan erikoisyksikön saapumisesta.  Tuo SAS-yksikkö oli erittäin hyvin valmennettu yksikkö, joka toimi usein ilman univormuja. Paikalliset asukkaat epäilivät tienraivaajaveljiä SAS-yksikön jäseniksi.

Oltuaan valmiita palaamaan kotiin kenttäpalveluksen jälkeen veljet poikkesivat juomaan kupin kahvia linja-autoa odotellessaan. He kysyivät kahvilassa työskennelleeltä naiselta, oliko linja-auto saapunut kaupunkiin. Kiukkuisena hän syytti heitä sotilaiksi ja syöksyi sitten ulos. Veljetkin lähtivät kahvilasta. Kun he seisoivat odottamassa linja-autoa, muutamia miehiä saapui autolla, he menivät kahvilaan, poistuivat sieltä pian ja ajoivat sitten hitaasti aukion ympäri sinne, missä veljet odottivat, ja esittivät heille kysymyksiä. Veljet arvelivat, että he olivat IRA:n aseellisia vahteja. Veljet kertovat, mitä sitten tapahtui:

”Linja-auto tuli, se oli vanha ja lommoinen. Maksoimme matkamme ja nousimme autoon. Sitten huomasimme, että meitä kuulustelleet miehet kävivät vilkasta keskustelua linja-auton kuljettajan kanssa. Pian sen jälkeen linja-auto lähti, mutta samaan aikaan myös miehiä täynnä ollut henkilöauto ajoi tiehensä. Pelkäsimme, että jotain oli suunnitteilla jollakin syrjäisellä maaseututiellä kaupungin ulkopuolella. Juuri edellisenä yönä pikkubussi oli pysäytetty sillä seudulla ja kymmenen miestä asetettu riviin ja ammuttu. Yhdeksän heistä kuoli.

”Kotimatka tuntui loputtoman pitkältä, mutta kun lähestyimme kaupunkia, tajusimme, että mitään ei tapahtuisikaan. Kun pyysimme kuljettajaa pysähtymään ja päästämään meidät pois linja-autosta, hän kysyi: ’Sanokaahan, onko teillä yhtään niitä kirjojanne.’ Ilmeisesti hän tunnisti meidät, ja  me annoimme hänelle uusimmat Vartiotorni- ja Herätkää!-lehden numerot. Kysyimme sitten, keitä meitä kuulustelleet miehet olivat olleet. ’Voi, älkää olko huolissanne’, hän vastasi. ’Tiesin, keitä te olitte. Minä hoidin heidät. Älkää olko ollenkaan huolissanne. Olette nyt täysin turvassa!’”

KUULEVIA KORVIA KATOLISILLA ALUEILLA

Vuosikausia eniten vastakaikua totuudelle oli Pohjois-Irlannissa osoitettu protestanttisilla alueilla. Mutta nyt yhä useammat katolilaiset ilmaisivat kiinnostusta, kun he alkoivat nähdä, ettei tällä järjestelmällä ollut mitään tarjottavaa heille ja ettei kirkko ollut pitänyt kiinni Raamatun periaatteista. Eräs nuori katolilainen sairaanhoitajamies tavattiin talosta-taloon-työssä. Miten hän suhtautui?

”He olivat englantilaisia”, hän sanoi luonaan käyneistä veljistä, ”ja asenteeni oli alussa, että kenenkään ulkomaalaisen ei pitäisi tulla opettamaan meille Irlannissa uskontoa.” Veljet käyttivät kuitenkin taitavasti Raamattua vastatessaan hänen vastaväitteisiinsä ja kysymyksiinsä. Kun hänen halveksuntansa vaihtui kunnioitukseksi, hän otti kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Hän halusi kiihkeästi oppia lisää Jumalan sanasta, sillä hän tajusi, ettei hän tiennyt mitään Raamatusta, vaikka kolme hänen enoaan oli katolisia pappeja. Hänen työpaikkansa kuitenkin vaihtui, ja hänen yhteytensä veljiin katkesi.

Kun levottomuudet lisääntyivät Pohjois-Irlannissa, hän sairaalassa työskennellessään näki omin silmin ampumisten ja pommi-iskujen kauhistuttavat seuraukset. Hän alkoi tupakoida ja  käyttää runsaasti alkoholia yrittäessään paeta näitä kauhuja. Hän ei voinut lakata kysymästä: ”Miksi tätä kaikkea tapahtuu? Miksi Jumala sallii sen?” Kaiken sen keskellä hän muisti kuitenkin ensimmäisen kosketuksensa totuuteen, ja hän oivalsi, että vastaukset olivat todellakin Raamatussa. Hän alkoi korjata elämäntapaansa ja rukoili Jumalalta apua.

Kun hän oli käymässä vanhempiensa luona, häntä odotti miellyttävä yllätys. Hänen nuorempi veljensä tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa! ”Istuimme keskustelemassa aamuneljään saakka asioista, joita veljeni oli oppinut”, hän selitti. ”Oli suurenmoista saada tietää, että on olemassa Jumala, joka välittää meistä ja joka puhdistaa maan ja poistaa sairaudet ja kuoleman. Halusin ehdottomasti oppia lisää.”

Hän palasi työpaikalleen Londonderryyn. Eräänä aamuna ovikello soi. Tavallisesti hän ei kuullut kellon soittoa oltuaan yövuorossa, mutta tällä kertaa hän heräsi ja meni unisena ovelle. Kaksi sisarta oli jo menossa takaisin tielle päin, koska he ajattelivat, että ketään ei ollut kotona. Hän kysyi sisarilta, olivatko he Jehovan todistajia. ”Kun he sanoivat olevansa, sydämeni hypähti ilosta”, hän kertoo, ”ja pyysin heiltä raamatuntutkistelua!” Hän edistyi nopeasti totuudessa, mikä oli tavallista monille muillekin, joilla oli sellainen tausta.

VAIKEUKSIEN TODELLISEN RATKAISUN YMMÄRTÄMINEN

Eräällä toisella hyvin katolisella alueella Belfastissa kaksi nuorta naista oli kietoutunut politiikkaan ja silloiseen puolisotilaalliseen toimintaan. Lopulta heille valkeni, ettei se ollut oikein. He alkoivat ihmetellä tovereidensa vihamielisyyttä ja  sitä elämän kunnioituksen puutetta, jota ihmiset osoittivat ollessaan valmiita tekemään raajarikkoja ja tappamaan ajaessaan omia etujaan.

Kun julistaja tuli heidän ovelleen ja puhui totuudesta, he suhtautuivat aluksi epäilevästi. Mutta vähitellen he alkoivat ymmärtää, että Jumalan lupaus hallituksesta, joka oikaisisi maan asiat, oli ainoa käytännöllinen ratkaisu Belfastia vitsaaviin ongelmiin. (Ps. 46:9, 10; Jes. 2:4; Dan. 2:44) Heidän oli aluksi vaikea uskoa sitä, että kukaan pystyisi olemaan puolueeton sellaisessa ympäristössä, mutta kun he seurustelivat ystävien kanssa valtakunnansalilla, he tajusivat, että kristillinen puolueettomuus oli mahdollista. He saivat kokea Kristuksen seuraajien keskuudessa ilmaistavaa todellista ykseyttä ja rakkautta, ja pian he tulivat totuuteen. – Joh. 13:34, 35.

JEHOVA SAA AIKAAN JATKUVAN KASVUN

Jehova voi saada totuuden siemenen kasvamaan ihmisten sydämessä, vaikka se kestäisi useitakin vuosia. (1. Kor. 3:6, 7) Sellaiset henkilöt voivat yhtäkkiä edistyä hyvinkin nopeasti totuudessa. Tätä valaisee hyvin se, mitä tapahtui eräälle sisarelle katutyössä.

”Olin melko hermostunut nähdessäni ostoskassia kummassakin kädessään kantavan miehen tulevan minua kohti hyvin määrätietoisesti”, kertoi sisar. ”Mies pysähtyi, laski kassinsa maahan ja kysyi, olinko Jehovan todistaja. Kun sanoin olevani, hän pyysi ’punaista kirjaa’, Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä -kirjaa. Sitten koitti yllätys: hän kysyi, voisiko joku tulla tutkimaan Raamattua hänen kanssaan!”

Tämä mies oli saanut kirjan ”Suuri Babylon on  kukistunut!” Jumalan valtakunta hallitsee! työtoveriltaan vuonna 1963. Hän luki sen, ymmärsi sen olevan totuus, mutta ei tehnyt mitään asian hyväksi. Myöhemmin ollessaan yhä naimaton hän rukoili Jehovaa ja lupasi, että jos Jehova antaisi hänelle vaimon ja lapsia, hän kasvattaisi lapsensa palvelemaan Jehovaa. Nyt, noin 20 vuotta myöhemmin, hän oli naimisissa ja hänellä oli neljä lasta, eikä hän ollut vielä täyttänyt tuota lupausta. Hän oli vaarassa menettää perheensä henkilökohtaisten ongelmien vuoksi.

Tajutessaan hengelliset tarpeensa hän etsi veljet käsiinsä. Eräs hänen naapureistaan tiesi kertoa, minkä kadun kulmassa olisi todistajia joka lauantai aamiaistunnin aikoihin. Niinpä hän lähti etsimään heitä. Alusta pitäen hän alkoi käydä säännöllisesti kokouksissa ja toi lapsensa mukanaan. Kun hänen arvostuksensa Jehovan mittapuita kohtaan kasvoi, hän alkoi tehdä muutoksia elämässään. Noin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli saanut jälleen yhteyden veljiin, hän tuli ensimmäiseen kierroskonventtiinsa, josta hän sai voimaa lopettaa tupakoinnin.

Sitten tuli todellinen koetus. Koska hänen vaimonsa koki vastustusta kotiväkensä taholta, hän kieltäytyi puhumasta miehelleen viikkokausiin ja uhkasi lopulta ottaa avioeron, ellei mies luopuisi totuudesta. Oli ironista, että juuri se mitä pelastaakseen hän oli tullut totuuteen – hänen avioliittonsa – oli nyt uhattuna Jehovan palvelemisen vuoksi. Hän päätteli kuitenkin viisaasti, että jos hän nyt hylkäisi totuuden, hän menettäisi lopulta kaiken itseltään ja perheeltään. Niinpä hän pysyi lujana. Sitten kävi ilmi, ettei hänen vaimonsa todellisuudessa halunnutkaan eroa, vaan oli vain  antanut myöten perheensä painostukselle. Nyt hän myöntää, että ellei hänen aviomiehestään olisi tullut Jehovan todistajaa, he eivät enää olisi yhdessä.

JATKUVAA KASVUA MYÖS IRLANNIN TASAVALLASSA

Myös Irlannin tasavallassa veljien ja sisarten sinnikkyys heidän antaessaan totuuden valon loistaa kaikkialla alkoi tuottaa erinomaisia tuloksia.

Eräs katolinen pariskunta suri nelivuotiaan tyttärensä kuolemaa. Jotkut sanoivat, että hänen täytyi kuolla, ”koska Jumala halusi hänet taivaaseen”, ja että ”häntä ei ollut koskaan tarkoitettukaan tähän maailmaan”. Tämä ei tuntunut järkevältä murheen murtamista vanhemmista. ”Olimme hyviä katolilaisia”, he sanoivat. ”Kävimme messussa ja uskoimme Jumalaan, mutta emme voineet ymmärtää, miksi hänen täytyi kuolla!”

Äiti alkoi tutkia, mutta aluksi isä ei ollut kiinnostunut totuudesta. ”Ei syntymäpäiviä! Ei joulua! Pakko käydä kaikissa noissa kokouksissa! Tupakanpoltto täytyy lopettaa! Sellainen ei sovi minulle”, hän ajatteli. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin ihaili vaimonsa kasvavaa antaumusta Jehovaa kohtaan. Alussa kun veljet tulivat tutkimaan Raamattua, hänellä oli tapana paeta takaovesta ulos. Myöhemmin hän jäi kuitenkin kuuntelemaan ja alkoi arvostaa totuutta.

Hän oli tyrmistynyt saadessaan tietää, että Jehova oli todellisuudessa tosi Jumala. ”Luulin hänen olevan joku amerikkalainen miljonääri”, hän sanoi. Lopulta hänen perheensä palveli yksimielisesti Jehovaa. Heidän uskonsa tosi Jumalaan antoi heille suurta rohkeutta, kun heidän vanhin poikansa kuoli aivan yllättäen leukemiaan. ”Jollemme  olisi tunteneet totuutta ja jollei meillä olisi ollut seurakunnan ystäviä, olisimme tappaneet itsemme”, mies tunnusti.

Erästä toista katolista miestä hämmensi maailmassa vallitseva epäoikeudenmukaisuus ja kärsimys. Vietnamin sota, Biafran kauhut, miljoonien ihmisten kuoleminen nälkään yltäkylläisyyden keskellä – kaikki tuo tuntui niin nurinkuriselta. Hukuttaakseen mielestään tämän murheellisen todellisuuden hän alkoi juoda liikaa. Kun hän tuli kosketuksiin Raamatun sanoman kanssa, hänelle selitettiin syy tähän kauheaan Saatanan valvonnassa olevaan asiainjärjestelmään.

Hän edistyi totuudessa ja tuli täysin rinnoin mukaan Jehovan palvelukseen. Vieraillessaan joidenkin veljien luona Belfastissa hän lähti heidän kanssaan talosta-taloon-työhön sellaiseen kaupunginosaan, jonka asukkaat kannattivat hallitusta. Tätä ennen hän ei olisi milloinkaan edes ajatellut vierailevansa Pohjois-Irlannissa puhumattakaan siitä, että olisi uskaltautunut hallitukselle myötämielisille alueille. Tässä hän nyt kuitenkin oli. Hänet kutsuttiin sisään, ja ovenavaaja tajusi, että veli oli ollut katolilainen. Niinpä hän kysyi: ”Kun olit katolilainen, kannatitko IRA:ta?” Veli tajusi, että tämä mies voisi muuttua väkivaltaiseksi, sillä hänet oli pidätetty sen vuoksi, että hän oli aikonut tappaa erään katolilaisen, ja hänet oli vasta hiljattain vapautettu. Veli sanoi siksi: ”En ole enää katolilainen. Olen Jehovan kristitty todistaja. Tosi kristittynä en milloinkaan tappaisi ketään minkään hallituksen tai kenenkään ihmisen puolesta.” Silloin ovenavaaja puristi hänen kättään ja sanoi: ”Kaikki tappaminen on väärin. Te teette hyvää työtä. Jatkakaa sitä.”

 PALVELEMINEN SIELLÄ MISSÄ TARVE ON SUURI

Irlannissa työtä joudutti suuresti monien muista maista tulleiden veljien halukkuus muuttaa palvelemaan alueille, joilla tarve oli suuri. He vastasivat samanlaiseen kutsuun kuin apostoli Paavali kuuli: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” (Apostolien teot 16:9) Heiltä vaadittiin syvää rakkautta Jehovaan ja todellista uhrautuvaisuuden henkeä. Mutta se on ollut hyvin antoisaa ja tuottoisaa.

Tietysti on täytynyt voittaa joitakin vaikeuksia, joita on ollut esimerkiksi työpaikan löytämisessä ja lasten koulunkäynnin järjestämisessä. Mutta nämä veljet ja sisaret panivat Jehovan koetukselle, eikä hän milloinkaan pettänyt heitä. ”Lapsemme sopeutuivat helposti”, mainitsi eräs pariskunta, ”ja havaitsimme, että tänne muutettuamme olemme perheenä entistä enemmän kietoutuneet hengellisiin asioihin.” Eräs perheenpää kertoi, kuinka hänen perheensä on hyötynyt Irlantiin muutosta: ”Se on auttanut meitä välttämään sen, että maailmalliset asiat olisivat vetäneet meitä pois pääasiasta, ja olemme saavuttaneet tavoitteen palvella tienraivaajina koko perheen voimalla”, hän totesi.

Tähän liittyy läheisesti myös rohkeiden tienraivaajien seurakunnille antama tuki. Useimmat heistä ovat tulleet Englannista. Jotkut jopa asettuivat asumaan Irlantiin sen jälkeen, kun he olivat perustaneet perheen. Monet tienraivaajapariskunnat tulivat Irlantiin alun perin tarkoituksenaan viipyä vain vuosi tai pari ja sitten palata kotimaahansa. Jotkut tekivät näin, ja he edistivät merkittävästi työtä täällä. Toiset pystyivät kuitenkin jäämään Irlantiin.

Yleensä Irlannissa aviopareilla on suuri perhe, ja he haluavat lapsia niin pian kuin mahdollista. Siksi  lapsettomat tienraivaajapariskunnat olivat irlantilaisten mielestä epätavallisia. Kun paikalliset asukkaat saivat selville, että heidän luonaan käyneillä tienraivaajilla ei ollut lapsia, seurasi usein huolehtivainen tokaisu: ”Muistan teitä iltarukouksessani!” Kun tuolla alueella toimivilla tienraivaajapariskunnilla oli lapsia, paikallinen väestö hyväksyi heidät paremmin. Tällä oli tasapainottava vaikutus seurakuntiin. Sen sijaan että tienraivaajat olisivat vähän väliä muuttaneet uusille alueille, tällaiset perheet vakiinnuttivat tilannetta.

Tänne asettuneiden tienraivaajien perheet muodostivat erinomaisen vanhinten ja julistajien ydinjoukon noin 30:een kaikkiaan 80 seurakunnasta. Eräässä seurakunnassa viidestä vanhimmasta neljä oli alun perin tullut Irlantiin tienraivaajiksi. Miksi he jäivät? Heidän vastauksensa kuuluivat: ”Siitä on tullut meidän kotimme.” ”Halusimme jatkaa palvelemista siellä, missä tarve on suuri.” ”Ei näyttänyt olevan mitään syytä lähteä takaisin sinne, missä ei ollut tarvetta.” Jehova siunasi heidän palveluksensa. Vuoteen 1982 mennessä Irlannissa oli 2021 todistajaa.

Koska työ kukoisti sekä Pohjois-Irlannissa että Irlannin tasavallassa, oli odotettavissa, että demonit ponnistelisivat entistä kovemmin estääkseen kasvun. Yksi keino, jota ne jälleen käyttivät, oli luopumus.

JÄLLEEN KERRAN LUOPUMUSTA DUBLINISSA

Vuonna 1982 kehittyi etupäässä Dublinin alueella erittäin pahanlaatuinen luopumuksen muoto. Jotkut veljet alkoivat ärtyä seurakunnan vallasta ja asettaa kyseenalaiseksi sitä oppikokonaisuutta, jonka Jehovan kansa hyväksyy totuutena. He edistivät sellaista ajatusta, että jokaisen kristityn pitäisi voida  tehdä itse ratkaisunsa erilaisista oppikysymyksistä.

Hiljaa ja vaivihkaa he kylvivät oppikysymyksiä koskevia epäilyksen siemeniä toisten mieleen. Hallintoelimen jäsenten nuhteettomuus asetettiin kyseenalaiseksi. Vanhimpina ja avustavina palvelijoina palvelleet toisinajattelijat väheksyivät järjestöä koskevia ohjeita. He levittivät omia ajatuksiaan puhujalavalta ja muulloin huomaamattomasti jäytäen näin toisten luottamusta Jehovan järjestöön.

Kun tämä kapinallinen asenne tuli yhä ilmeisemmäksi, seurakuntien uskolliset vanhimmat yrittivät auttaa näitä yksilöitä saamaan takaisin hengellisen tasapainonsa ja uskonsa ja välttämään siten hengellisen haaksirikon. (1. Tim. 1:19) Uskolliset ymmärsivät täysin juuri sellaisen tilanteen vaarat, joista sekä apostoli Paavali että apostoli Pietari ennustivat. – Apt. 20:30; 2. Piet. 2:1, 3.

John Barr, hallintoelimen jäsen, ja Robert Pevy, joka oli toiminut tienraivaajana Irlannissa ja palvelee nyt Brooklynin Beetelissä, tarjosivat apua. He varasivat aikaa Englantiin tekemältään lomamatkalta tullakseen Irlantiin puhumaan veljien kanssa ja rohkaisemaan heitä. He pohtivat asiaa yksityiskohtaisesti veljien kanssa ja keskustelivat perusteellisesti monista heränneistä opillisia asioita koskevista kysymyksistä. Tuli kuitenkin ilmeiseksi, että tyytymättömien herättämät kysymykset olivat vain hämäystä. Varsinainen kiistakysymys koski sitä, oliko tämä todellisuudessa Jehovan järjestö vai ei.

Totuuden hylkäämisen tullessa ilmeisemmäksi vanhimmat yrittivät yhä auttaa niitä, joihin luopioajattelu oli vaikuttanut. Samalla he näkivät kuitenkin tarpeen noudattaa apostoli Paavalin Timoteukselle antamaa neuvoa ’kieltää eräitä opettamasta  erilaista oppia’. (1. Tim. 1:3) Kuten Paavali varoitti Timoteusta, sellaisten luopioiden opetukset ’leviävät kuin kuolio’. Vanhimmille ei jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin poistaa sellaiset yksilöt seurakunnasta. – 2. Tim. 2:17.

Jumalan järjestöä vastustaneiden poistaminen sai työn menestymään. Luopumuksen alkaessa vuonna 1982 Irlannissa oli keskimäärin 2021 Jehovan todistajaa. Vuonna 1983 määrä oli kasvanut 2124:ään, vuonna 1984 se oli 2278, vuonna 1985 se oli 2403, vuonna 1986 määrä oli 2472 ja vuonna 1987 saatiin 2690 julistajan huippu. Tasainen kasvu jatkuu. Uskollisuus oli koeteltu täydelleen, mutta suuri enemmistö oli ollut uskollinen Jehovalle ja hänen järjestölleen ennemmin kuin kenellekään ihmiselle. Nämä veljet tunnistivat sen, missä totuus oli ja mistä lähteestä he olivat oppineet sen, ja pitivät lujasti kiinni siitä. He pysyivät ahkerina elintärkeässä saarnaamis- ja opetustyössä.

”KIRJANI RAAMATUN KERTOMUKSISTA” IIRIN KIELELLÄ

Vuosikausia Jehovan kansalla oli ollut käytettävissään iirin kielellä ainoastaan pari traktaattia ja yksi kirjanen. Kun iirinkielinen Kirjani Raamatun kertomuksista julkaistiin piirikonventissa vuonna 1982, se otettiin siksi innostuneesti vastaan. Englanti on yleisesti  käytetty kieli Irlannissa. Muutamina viime vuosina on kuitenkin herännyt uutta kiinnostusta iirinkieleen (vanha kelttiläinen kieli). Joissakin osissa maata (Gaeltochtissa) se on ainoa kieli, jota käytetään. Nyt veljillä oli jotakin konkreettista tarjottavaa näillä alueilla varsinkin niille, jotka olivat kiinnostuneita äidinkielestään.

Monet opettajat sekä papit ja katoliseen ”kristilliset veljet” -opetusveljeskuntaan kuuluvat hankkivat Mo Leabhar de Scéalta ón mBíobla -kirjoja, kuten sen nimi iiriksi kuuluu. Se, miten tämä kirja otettiin vastaan, heijastaa monien parantunutta suhtautumista Jehovan todistajiin. Eräs opettajana toimiva pappi totesi tilanteesta hieman liioitellen: ”Jos olisimme hankkineet kirjallisuutta teiltä 30 vuotta sitten, meidät olisi poltettu roviolla!”

Eräällä koululla kaksi sisarta tapasi koulun rehtorin, joka oli nunna. Kun todistajat keskustelivat hänen kanssaan opettajainhuoneen ulkopuolella, hän tarkasteli kirjaa ja sanoi sitten nopeasti: ”Odottakaa hetki.” Muutaman minuutin kuluttua hän tuli takaisin raha kädessään ja sanoi: ”Otan yhdeksän kirjaa.” Eräällä toisella koululla kirjahankinnoista vastuussa oleva opettaja selaili iirinkielistä Kirjaani Raamatun kertomuksista ja tilasi 35 kirjan sarjan, josta riittäisi kirjoja koko luokalle.

Opetustyössä toimivien lisäksi muitakin on kiehtonut kirjan hämmästyttävän yksinkertainen tapa esittää Raamatun kertomuksia. Jotkut, jotka eivät tavallisesti ota kirjallisuutta Jehovan todistajilta, ovat hankkineet näitä kirjoja.

Eräs veli kävi naisen luona, jolle hän oli tehnyt jotain ansiotyötä. Kun veli mainitsi, että hänellä oli uusi kirja iirin kielellä, nainen sanoi, että häntä ”ei tippaakaan kiinnostanut mikään, mikä liittyi Jehovan todistajiin”. Veli kuitenkin näytti hänelle kirjaa.  ”Enpä usko, että siinä on painolupamerkkiä, vai onko?” nainen kysyi. Veli myönsi, että kirjassa ei ollut tätä roomalaiskatolisen kirkon hyväksymismerkkiä, mutta hän näytti naiselle, kuinka kirjan jokaisen kertomuksen lopussa oli viittaukset raamatunkohtiin. ”Entä paljonko siinä on Jehovan todistajien omaa oppia?” hän kysyi vielä vähän epäröiden.  Veli selitti hänelle, että Jehovan todistajat olivat vain kiinnostuneita kaikkien auttamisesta ymmärtämään Raamattua. Siksi he olivat julkaisseet tällaisen kirjan. Nainen otti Kirjani Raamatun kertomuksista. Seuraavalla käynnillä hän kysyi: ”Eikö tämä kirja käytä nimeä Jehova vähän liian usein?” Hän oli hyvin yllättynyt, kun veli näytti hänelle hänen omien lastensa sanakirjasta, että Jehova on todella Jumalan nimi ja että se esiintyy yli 7000 kertaa alkuperäisissä Raamatun kirjoituksissa.

Eräs sisar kävi tapaamassa kaikkia naapureitaan mukanaan sekä englannin- että iirinkielinen Kirjani Raamatun kertomuksista. Hänen lapsensa käyvät koulua monien asuinalueen lasten kanssa, ja hän tajusi, ettei hän ollut milloinkaan oikeastaan puhunut naapureilleen totuudesta. Hän rukoili Jehovalta voimaa ja lähti todistamaan. Koska ihmiset tunnistivat hänet naapurikseen, hänet kutsuttiin sisään moniin taloihin ja hän kävi muutamia erinomaisia keskusteluja. Hän levitti lopulta 75 Kirjaani Raamatun kertomuksista!

LAAJENNUSTA JA LISÄÄNTYNYTTÄ RAKENNUSTOIMINTAA

Totuuden omaksuvien kasvava määrä loi uuden tarpeen Irlannissa: pitäisi saada suuremmat haaratoimistotilat ja seurakunnille parempia kokouspaikkoja.

Vuonna 1980 vihittiin käyttöön uudet haaratoimistotilat Dublinissa. Haaratoimistorakennus oli vuosia ollut ahdas. Fred Metcalfe selittää, miten tilan puute toi joitakin vaikeuksia: ”Toisinaan meidän täytyi käyttää ruokasalin pöytää kirjoittaessamme koneella tai tehdessämme muita toimistotöitä. Meidän täytyi mennä hakemaan kirjallisuutta seurakunnille pihan perältä saakka, koska siellä ollut  vaja oli ainoa sopiva varastotila, joka meillä oli.”

12 vuoden etsinnän jälkeen veljet löysivät sopivan maa-alueen, ja se ostettiin pääasiassa Irlannin todistajien lahjoitusvaroilla. Sille rakennettiin kaunis haaratoimisto, jossa oli suuremmat ja paremmat tilat hoitaa lisääntyvää työmäärää, koska Irlannin kokoamistyössä koettiin parhaillaan kasvua. Haaratoimiston yhteydessä ollut valtakunnansali ei toiminut ainoastaan kipeästi kaivattuna kokouspaikkana kasvaville seurakunnille, vaan se antoi myös virikkeen uusien valtakunnansalien rakentamiselle ja asetti niille uudet normit.

Hyvin harvoilla seurakunnilla oli omaa valtakunnansalia tuohon aikaan. Joko heiltä puuttuivat tarvittavat varat julistajien vähyyden vuoksi tai sitten osoittautui mahdottomaksi vuokrata sopivia kiinteistöjä ennakkoluulojen tähden. Jotkin seurakunnat kokoontuivat pienissä yläkerran huoneissa, joihin täytyi kavuta useita kerroksia portaita. Kokouspaikat olivat kylmiä ja kosteita eikä niissä juuri ollut lämmitystä. Eräs seurakunta käytti rakennusta, jonka seinät olivat aaltopeltiä. Seudun lapsilla oli tapana pitää hauskaa rymistelemällä kepeillä hallin seiniä kokouksien aikana.

Jotkut pienet seurakunnat kokoontuvat yhä vuokrahuoneissa hotelleissa tai muissa paikoissa, mutta kasvava joukko seurakuntia on voinut rakentaa oman valtakunnansalin. Nämä veljet ja sisaret ovat iloiten noudattaneet neuvoa: ”Kunnioita Herraa antamalla varoistasi.” – Sananl. 3:9.

PIKASALEJA

Pikasalien rakentaminen on innostanut Irlannin veljiä. Sen sijaan että rakennustyön valmistuminen olisi kuukausien, ellei peräti vuosien, uurastuksen tulosta, valtakunnansaleja rakennetaan nyt vajaassa kahdessa päivässä! Näin seurakunnat ovat saaneet  erinomaisia kokoustiloja ilman, että Valtakunnan saarnaamistyö olisi häiriintynyt pitkäksi aikaa. Näiden salien rakentaminen on myös antanut hämmästyttävän todistuksen.

Ensimmäinen pikasali rakennettiin Downpatrickiin Pohjois-Irlantiin kesäkuussa vuonna 1985. Kokenut rakennusryhmä koostui pääasiassa Englannista omalla kustannuksellaan Pohjois-Irlantiin matkustaneista veljistä. Monet paikalliset veljet, jotka olivat taitavia ammattimiehiä, sekä useat muut halukkaat vapaaehtoiset liittyivät rakentamaan heidän kanssaan. Yli 600 vapaaehtoista oli mukana tässä hankkeessa.

Kun ajatusta ehdotettiin, veljien vähäisen määrän vuoksi heräsi ensin kysymys: ”Voitaisiinko se tehdä Irlannissa?” Seurakunta jatkoi suunnittelemista luottaen täysin Jehovan tukeen. ”Meistä tuntui, että Jehova ohjasi meitä eteenpäin”, he sanoivat. Heidän uskonsa palkittiin, kun vain 19 julistajan pieni seurakunta näki uuden valtakunnansalinsa valmistuvan aivan silmiensä edessä.

Toiset seurakunnat tulivat perässä. Pian Irlannissa oli oma työryhmä pikasaleja varten. Miten se oli mahdollista? ”Se onnistui”, sanoi rakennusryhmän valvoja, ”koska kaikki veljet ja sisaret vetivät yhtä köyttä Jehovan hengen ohjauksessa.”

Yksi seurakunta rakensi salinsa vajaassa 36 tunnissa kaatosateesta huolimatta. Eräällä toisella tontilla sadat paikalliset katolilaiset kävivät rakennuspaikalla oltuaan ensin sunnuntaiaamun messussa. Moniin se, mitä he näkivät, teki niin syvän vaikutuksen, että he lahjoittivat anteliaasti rakennustyöläisten ruokakustannuksia varten.

LOISTAVAT ELONKORJUUN MAHDOLLISUUDET

Tilanne on todella muuttunut kuluneiden 80 vuoden  aikana! Eräs veli totesi, että 20 vuotta sitten hänen seurakuntansa erikoistienraivaajat saattoivat levittää ehkä vain kymmenkunta lehteä kuukaudessa, vaikka he käyttivät 150 tuntia palvelukseen. Se antoi vain vähän mahdollisuuksia uusintakäyntien tekemiseen. Nyt jokainen seurakunnanjulistaja voi levittää keskimäärin 13 tai 14 lehteä joka kuukausi. Suuri osa menneiden vuosien katkeruudesta ja vihasta on hälventynyt.

Nykyään on paljon helpompi osallistua palvelukseen, kun väkivallan tai väkijoukon hyökkäyksen kohteeksi joutuminen on erittäin epätodennäköistä. Vastustusta esiintyy yhä, mutta totuutta kuunnellaan myös paljon halukkaammin. Viime vuonna johdettiin 1683:a Raamatun kotitutkistelua, mikä ilmaisee suuria kasvun mahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Vuonna 1891 tekemänsä matkan päätteeksi veli Russell totesi: ”Englanti, Irlanti ja Skotlanti ovat peltoja, jotka ovat valmiita ja odottavat korjuuta.” Jotkut ovat saattaneet ajatella asioiden ollessa synkimmillään, että eloa ei saataisi milloinkaan korjattua eikä Raamatun totuuden valo milloinkaan tunkeutuisi sen hengellisen pimeyden läpi, joka sokaisi ihmisten mielet ja sydämet Irlannissa. Se kesti hieman kauemmin kuin alun perin osattiin odottaa, mutta lopultakin näemme kauan toivotun elonkorjuun olevan käynnissä. Kentällä on nyt 2690 julistajaa, ja seurakuntia on 81.

Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta kun Jehova siunaa uskollisia palvelijoitaan Irlannissa, monet omaksuvat vielä totuuden. Koko Jehovan uskollinen kansa Irlannissa toistaa Jeesuksen Kristuksen huudahdusta: ”Niin, eloa on paljon, mutta työntekijöitä on vähän. Anokaa sen tähden elonkorjuun Herralta, että hän lähettäisi työntekijöitä elonkorjuuseensa.” – Matt. 9:37, 38.

 [Kartta/Kuvat s. 71]

(Ks. painettu julkaisu)

IRLANTI

SKOTLANTI

ATLANTIN VALTAMERI

BELFAST

Londonderry

Downpatrick

Newry

Donegal

Crossmaglen

Drogheda

DUBLIN

Athlone

Galway

Roscrea

Limerick

Wexford

Waterford

Cork

Irlanninmeri

WALES

[Kuva s. 89]

Fred Metcalfe oli ensimmäisiä Irlannin tasavaltaan määrättyjä erikoistienraivaajia

[Kuva s. 95]

Seitsemän ensimmäisistä lähetystyöntekijäsisarista, jotka tulivat Irlantiin vuonna 1949. He ovat vasemmalta oikealle: Mildred Willett (nykyisin Barr); Bessie Jones; Joan Retter (nykyisin Miller); Joey Orrom; Elsie Lott (nykyisin Levis); Ann Parkin (nykyisin Carter); Barbara Haywood (nykyisin Steffens)

[Kuvat s. 98]

Olive ja Arthur Matthews (kuvassa ylhäällä) Oliven veljen ja hänen vaimonsa kanssa käyttivät tätä nelimetristä asuntovaunua ”Jumalan tie on rakkaus” -kirjasen levitysrynnistyksessä vuonna 1953

[Kuva s. 104]

Irlannin ensimmäinen haaratoimisto, Lindsay Road 86, Dublin

[Kuvat s. 130]

Nykyinen haaratoimistorakennus Finglasissa Dublinissa ja haaratoimistokomitean jäsenet vasemmalta oikealle: Peter Andrews, Arthur Matthews (haaratoimistokomitean koordinaattori) ja Fred Metcalfe

 [Kuvat s. 135]

Ylhäällä: Ensimmäinen Irlannin tasavallan pikasali valmistui toukokuussa 1986 Dun Laoghairessa

Keskellä ja alhaalla: Pohjois-Irlannin ensimmäinen pikasali saatiin valmiiksi kesäkuussa 1985 Downpatrickissa