Barbados, Länsi-Intian saaristo

TERVETULOA Barbadosiin – ”liitokalan maahan” ja Länsi-Intian saariston portille. Tiesitkö, että tämä pikkuruinen saari on yksi maailman tiheimmin asutuista maista? Yli 253500 ihmistä asuu tällä noin 430 neliökilometrin suuruisella maa-alueella. Mutta sanonta kuuluu: ’Kaunis on pakattu pieniin paketteihin’, ja tämä pitää varmasti paikkansa tästä Karibianmeren saariston itäisimmästä saaresta.

Barbadosin itäisellä rantaviivalla avautuu maalauksellinen näkymä loivien kukkuloiden kohotessa Atlantin valtameren rauhattomien vaahtopäiden ylle, kun taas länsirantaa reunustavat valkeat hiekkarannat, joita Karibianmeren tyynemmät vedet hyväilevät.

Sokeriruoko hallitsi yhteen aikaan Barbadosin taloutta. Mutta viime aikoina turismista on tullut pääasiallisin tulonlähde. Joka vuosi tämä saari on isäntänä tuhansille vierailijoille, joita tulee enemmän kuin koko saarella on asukkaita.

Vuodesta 1627 lähtien, jolloin Barbadosiin perustettiin englantilaisia siirtokuntia, sen vuonna 1966 tapahtuneeseen itsenäistymiseen saakka sillä oli vahvat siteet Englantiin ja myöhemmin anglikaaniseen kirkkoon. Missä määrin tämä vaikutti jokapäiväiseen elämään? Yhteen aikaan säädettiin laki, joka vaati ’perheitä rukoilemaan ja käymään kirkossa’. Aamu- ja iltarukouksista tehtiin pakollisia. Jokaisesta laiminlyönnistä seurasi sakkorangaistus, sakon ollessa 18 kiloa sokeria. Jokaisen oli pakko mukautua kirkon hallintaan ja kurinpitoon ilman mitään poikkeuksia. Tämä sai erään historioitsijan kuvailemaan barbadosilaisia ”muodollisuuksien ja anglikaanisuuden jäykistämiksi”. Tilanne on kuitenkin  jonkin verran muuttunut, koska nykyään siellä on 141 erilaista ”kristillistä” lahkoa ja kirkkokuntaa. Pystyisikö tosi usko kukoistamaan tällaisessa uskonnollisuuden linnakkeessa?

Valtakunnan totuuden siemeniä kylvetään

Yhdeksän vuotta ennen messiaanisen Valtakunnan perustamista taivaassa Joseph Brathwaite aloitti todistustyön Barbadosissa vuonna 1905 kolporteeraajana, kuten Jehovan todistajien kokoaikaisia työntekijöitä silloin kutsuttiin. Hän oli oppinut totuuden Brittiläisessä Guayanassa (nykyisin Guyana). Ennen pitkää Algernon Symmondsin ja hänen vaimonsa Maudin kaltaiset totuudennälkäiset ihmiset ottivat vastaan ilahduttavan Valtakunnan sanoman. Heidät molemmat sekä Juliet Shepherd kastettiin vuonna 1909. Symmondsien nuori tytär Waldemar (josta myöhemmin tuli rouva Vere Rice) alkoi pian yhdessä vanhempiensa kanssa levittää raamatullisia traktaatteja.

Näillä varhaisilla raamatuntutkijoilla oli palava halu kertoa toisille oppimistaan asioista. Kiireellisyyden ja uhrautuvaisuuden henki sai heidät levittämään Vartiotorni-seuran julkaisuja, kun he veivät sanomaa saaren moniin kyliin. Sisar Rice kertoo: ”Isäpappa hoiti liikeyritystä pääkaupungissa Bridgetownissa, ja hänellä oli tapana käyttää muulia ja ajuria kuljettamaan raamatuntutkijoiden ryhmää, joka oli menossa todistamaan maaseutualueelle. Kävimme saarnaamassa pääasiassa viikonloppuisin. Muuli-raukka ei saanut paljoakaan levättyä, ja niinpä se pysähteli melko usein ollessamme kotimatkalla – emme osanneet sanoa, johtuiko se uupumuksesta vai silkasta itsepäisyydestä. Sen vuoksi olimme sunnuntaisin kotona sangen myöhään, toisinaan vasta paljon jälkeen puolenyön. Siitä huolimatta minun täytyi herätä aikaisin seuraavana aamuna lähteäkseni kouluun.”

 Muistoja jännittävistä ajoista

Yksi niistä, joiden toiminta ulottuu noihin alkuaikoihin saakka, on sisar Lina Gaul, jota sekä nuoret että vanhat puhuttelevat tuttavallisesti ”mamma Gaulina”. Vaikkei hänen muistinsa olekaan yhtä terävä kuin entisaikaan, erittäin mielellään hän elää muistoissaan uudelleen noita jännittäviä aikoja ja miettii Jehovan kansalleen suorittamia ihmeellisiä tekoja! Nyt, kun Gaul-mamma on yli 90-vuotias, hänen mieleensä tulee vuosi 1910, jolloin hänen isänsä ja äitinsä saivat traktaatin opettaja Thomasilta. Tämän traktaatin ja muiden raamatuntutkijoiden painatteiden avulla tämä perhe sai pian tietää totuuden helvetistä, sielusta, kolminaisuudesta ja muista opetuksista. Pian he katkaisivat kaikki siteensä Workman Villagen kristilliseen lähetyskirkkoon ja liittyivät raamatuntutkijoiden ekklesiaan (eli seurakuntaan), joka kokoontui Roebuck Street 40:ssä Bridgetownissa. Vuoteen 1911 tultaessa hänen molemmat vanhempansa olivat valmiita kasteelle, ja seuraavana vuonna Linakin kastettiin.

Sisar Gaulin ja hänen vanhempiensa, Alexander ja Josephine Paynen, entiset, kristilliseen lähetykseen kuuluvat toverit pitivät heitä ”eksyneinä lampaina”, ja heitä yritettiin kovasti ”elvyttää”. Tuossa tarkoituksessa lähetysseura piti kokouksia yleisölle aivan Paynen talon edessä ja rukoili Herraa lähettämään heidät takaisin kristillisen lähetyskirkon helmaan.

Herttaisesti hymyillen ja silmät tuikkien sisar Gaul muistelee erästä tapausta, jolloin muuan hänen äitinsä entinen hyvä ystävä lähetyskirkosta lähetettiin heidän kotiinsa. Ikään kuin kuullen käydyn keskustelun taas uudelleen hän kertoo:

”’Sisar Payne’, sanoi äitini ystävä, ’minulla on sinulle sanoma Herralta.’

”’Näitkö sinä hänet? Miltä hän näytti?’ äiti sanoi näpäkästi takaisin.

 ”’Hän on pitkä valkoinen mies, valkoisissa vaatteissa ja ratsastaa valkoisella hevosella, ja hän käskee sinua tulemaan takaisin Workman Village -saliin.’

”Äidin seuraavaksi antama kipakka vastaus päätti nopeasti heidän yrityksensä saada meidät palaamaan lähetyskirkkoon. Hän sanoi: ’No, mene nyt sitten takaisin, ja kerro tälle ”miehelle”, että minä, Josephine Payne, sanon, että minä en ole tulossa takaisin.’”

Paynet sekä toisetkin, jotka olivat raamatuntutkijoiden yhteydessä noina varhaisina vuosina, saivat osakseen melkoisesti pilkkaa ja itsepintaista vastustusta. Mutta heidän uskonsa oli vahva. Jälkeenpäin ajatellen voimme ymmärtää tämän Raamatussa herätetyn kysymyksen: ”Kuka pitää halpana pienten alkujen päivän – –?” (Sak. 4:10) Epäilemättä Jehovan tarkoitukseen julistuttaa nimensä kaikkialla maailmassa sisältyi tämä pieni saari Länsi-Intian saaristossa.

Sisar Gaul on yhä aktiivinen palveluksessa, eikä hän ole jättänyt saarnaamatta hyvää uutista yhtenäkään kuukautena siitä lähtien, kun hän oli kasteella vuonna 1912. Vaikka hänellä on ollut kaksi sydänkohtausta, hänen järjenjuoksunsa on yhä selkeää, ja hän tähyilee aina tilaisuuksia kertoa hyvää uutista toisille.

 Ehtymätön into

Sisar Waldemar Rice on myös uuttera työntekijä, joka on esittänyt tehokkaasti totuutta kuluneiden seitsemän vuosikymmenen aikana kaikilta elämänaloilta oleville ihmisille. Hän on taitava käyttämään barbadosilaista murretta eli ”bajania” hyvin tuloksin. Hän tuntee todella hyvin paikalliset sanontatavat, ja se tuo väriä hänen todistustyöhönsä vähentämättä sen arvokkuutta. Hän on palavan innokas Valtakunnan toivon puolesta ja tavoittaa kuulevia korvia kertoessaan siitä kansankielellä. Kun hän kertoo pahenevista maailman olosuhteista vaatimattomissa oloissa eläville ihmisille, hän saattaa sanoa: ”Tää maailma olla yksi hullumylly, on se, kun olla vaikeus yksi paikka ja nälkä toinen paikka ja mellakka kolmas paikka.”

Hän on rohkea ja peloton puoltaessaan totuutta, ja hänen esimerkkinsä on rohkaissut monia nuoria vuosien varrella. Vaikka sisar Ricen fyysiset voimat ovat heikenneet, niin nyt, kun hän on 87-vuotias, hänen intonsa Jehovan palveluksessa on yhtä elämää sykkivä kuin aina ennenkin.

Valkoihoisten yhdyskunnan tavoittaminen

Barbadosin väestö, kuten useimpien Länsi-Intian saarten, koostuu pääasiallisesti Afrikasta tuotujen mustien orjien jälkeläisistä – heitä on 90 prosenttia väestöstä. Lucy Gooding oli valkoisesta väestönosasta yksi ensimmäisiä totuuden vastaanottaneita. Hänen perheensä asui aikoinaan Bridgetownissa siellä, missä nykyisin sijaitsevat haaratoimistorakennus ja valtakunnansali.

John Benjamin esitti Valtakunnan sanomaa Goodingeille eräänä iltana vuonna 1910. Koska he olivat uskollisia anglikaaneja, he yllättyivät, kun heille selitettiin, mitä Raamattu todella sanoo joistain heille kallisarvoisista uskomuksista. Huolestuneina he puhuivat asiasta papilleen. ”Älkää välittäkö näistä asioista”, hän vastasi. ”Unohtakaa ne ja pysykää kirkossa.” Sen sijaan he erosivat kirkosta.

 Koska sisar Goodingilla oli erittäin voimakas persoonallisuus ja hän pystyi esittämään totuutta selkeästi, hän oli Valtakunnan työn eturintamassa monien vuosien ajan. Aivan alkuajoista asti hänen talonsa toimi epävirallisena lähetyskotina Barbadosissa vierailleita Seuran erikoisedustajia varten.

Näiden ensimmäisten todistajien keskuudessa ei ilmennyt mitään syrjintää eikä epäsopua. Milloinkaan ei sosiaalinen eikä etninen jakautuneisuus tunkeutunut heidän riveihinsä, niin kuin tapahtui muualla yhteisössä. Kaikki yhä keskuudessamme olevat veteraanit ovat valmiita kertomaan todisteita siitä erittäin voimakkaasta rakkaudesta ja kiintymyksestä, jota he tunsivat ja edelleen tuntevat, toinen toistaan kohtaan. Jeesuksen sanat pitävät paikkansa: ”Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” – Joh. 13:35.

 Lucy Goodingin adoptoitu sisar Winifred Heath muistelee noita varhaisia aikoja ja niitä muutoksia, joita hänen itsensä täytyi tehdä tullakseen Jehovan hyväksytyksi palvelijaksi. Hän nauraa itselleen, kun hän nolona palauttaa mieleensä: ”Voi, miten minulla oli tapana kiroilla kuin mikäkin katupoika.” Koska nuo muutokset tapahtuivat hitaasti, hän ei käynyt kasteella heti silloin, vaan vasta vuonna 1940, kun ”muiden lampaitten” kokoaminen oli meneillään.

Esitelmistä hyötyä

Raamatullisilla esitelmillä on ollut tärkeä osa totuuden levittämisessä. Alfred Joseph, joka oli kotoisin Guyanasta, sai ensikosketuksensa totuuteen raamatullisessa luennossa, joka pidettiin ulkona Brandons Beachillä, lähellä Bridgetownin satamaa. Viitisenkymmentä henkeä oli läsnä kuulemassa puhetta aiheesta ”Missä ovat kuolleet?”. Tämä oli alkuna sille raamatulliselle opetukselle, joka johti siihen, että hänet kastettiin vuonna 1915 melko lähellä juuri sitä paikkaa, missä hän ensi kerran kuuli tuon raamatullisen luennon.

Jeesus sanoo: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Joh. 8:32) Nyt, kun veli Joseph oli hengellisesti vapaa, hän saattoi auttaa toisiakin saavuttamaan tuon saman vapauden. On mielenkiintoista todeta, kuinka vuonna  1516 Espanjan kuninkaan luvalla oli avattu tie lailliselle, Afrikasta tapahtuvalle orjakaupalle, jota kesti yli 350 vuotta. Ehkäpä Alfred Joseph ja jamaikalainen William R. Brown – kumpikin afrikkalaisten orjien jälkeläisiä – tunsivat häivähdyksen ironiaa, kun he lähtivät Afrikkaan viitoittamaan tietä hengelliseen vapauteen useille tuhansille Länsi-Afrikassa asuville. Niinpä 29. kesäkuuta 1915 veli Joseph lähti matkaan höyrylaivalla. Häntä odotti työsopimus Sierra Leonessa, missä hän uurasti itseään kuluttaen myös viedessään eteenpäin Valtakunnan hyvää uutista.

Kun veli Joseph palasi Barbadosiin 18 vuotta myöhemmin, hänellä oli tärkeä tehtävä ulkoilmaluentojen esittäjänä. Erään kerran hän vei veljien ja sisarten ryhmän työskentelemään Saint Georgen alueella sijaitsevaan Waverly Cotiin. Tapansa mukaan he käyttivät aamupäivän saarnaten ihmisille heidän kodeissaan ja kutsuen heitä iltapäivällä pidettävään esitelmään. Tätä tarkoitusta varten vuokrattiin yleinen kokoussali. Mutta heti, kun luento alkoi – ainoastaan veljet ja sisaret olivat sisällä – Pyhän Luukkaan kirkon kuoro kokoontui rakennuksen ulkopuolelle bassorumpu ja patarumpu mukanaan. Äänekkään rummuttamisen ja laulamisen suunniteltiin hukuttavan puhujan ääni kuulumattomiin. Väkeä kertyi paikalle. Melu oli korvia huumaava. Veli Josephilla ei ollut minkäänlaisia äänilaitteita, ja vain vaivoin pystyttiin kuulemaan, mitä hän sanoi.

Sitten yhtäkkiä sekä veljien että ulkopuolella olleen väkijoukon suureksi hämmästykseksi tuli rankka saderyöppy, vaikka taivas oli ollut selkeä eikä siellä ollut näkynyt merkkiäkään uhkaavasta myrskystä. Koska se sali, jossa veljet olivat koolla, oli ainoa suojaisa paikka, kaikki ulkopuolelle kerääntyneet ihmiset, myös rumpuja paukuttaneet, kompuroivat sisälle saliin, joka tuli nopeasti aivan ääriään myöten täyteen. Kaikki kuuntelivat tunnin pituisen luennon ja nauttivat siitä. Kun veljet lähtivät kotimatkalle, he havaitsivat,  että perin merkillisesti ainoastaan sillä alueella, missä sali sijaitsi, oli satanut!

Siemeniä putoaa muillekin saarille

Tällä hetkellä Bridgetownissa Barbadosissa sijaitseva haaratoimisto ohjaa Valtakunnan saarnaamistyötä viidellä muulla saarella: Bequiassa, Carriacoussa, Grenadassa, Saint Luciassa ja Saint Vincentissä. Nämä saaret sijaitsevat Barbadosista länteen – kaikki noin 250 kilometrin säteellä.

Näistä saarista kauimmaisena lounaassa sijaitsee Grenada, jonka pinta-ala on vain 311 neliökilometriä ja jossa asuu 112000 ystävällistä asukasta. Grenada sai lisänimen ”maustesaari” esimerkiksi sellaisten aromaattisten mausteiden kuin kanelin, neilikan, tonkapavun, kaakaon ja muskottipähkinän yleisyyden vuoksi.

Totuuden siemeniä kylvettiin tälle värikkäälle saarelle samana vuonna kuin ensimmäinen maailmansota syttyi. Ollessaan siirtotyöläisenä Panamassa Elias James oli ottanut vastaan Jumalan valtakunnan sanoman, ja hänestä oli tullut vihkiytynyt ja kastettu julistaja. Hän oli erittäin innokas kertomaan totuudesta omalla kotisaarellaan asuville ihmisille,  ja niinpä hän palasi sinne vuonna 1914. Ennen pitkää hän joutui kosketuksiin Briggsin kanssa, joka oli Grenadassa oleskeleva barbadosilaismies. Briggs omaksui nopeasti Valtakunnan sanoman.

Suunnilleen samoihin aikoihin Barbadosin innokkaat julistajat lähettivät traktaatteja ja muuta kirjallisuutta ”pikkusaarilla” asuville tuttavilleen. Judith Callender, joka palveli Jehovaa uskollisesti aina muutama vuosi sitten tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, kertoi, että hänen sedällään ”Popiella” oli tapana lähettää traktaatteja Judithin barbadosilaiselle isälle, Francikselle, tämän asuessa Judithin luona Grenadassa. Sitten hänen isänsä vuorostaan välitti hyvää uutista toisille barbadosilaisille.

Muiden muassa Chriselda James, joka oli Elias Jamesin käly, otti totuuden halukkaasti vastaan. Hänen onnistui kasvattaa yhdeksänlapsinen perheensä totuuteen aviomiehensä itsepintaisesta vastustuksesta huolimatta. Kaikista yhdeksästä lapsesta tuli kastettuja Jehovan todistajia. Voideltuihin kuuluvana hän osoittautui uskolliseksi ja kestäväksi kristityksi aina siihen saakka, kun hän kuoli 87-vuotiaana vuonna 1986. Kolme hänen lapsistaan kuoli ennen häntä, mutta kaikki toiset ovat yhä toimeliaita. Kaksi heistä palvelee vakituisena tienraivaajana ja yksi on vanhin ja erikoistienraivaaja.

 Myös matkustavien sananpalvelijoiden osuus Valtakunnan työssä muistetaan Grenadassa. Esimerkiksi veljet A. T. Johnson, W. R. Brown ja E. J. Coward ovat vierailleet siellä. Veli Cowardin palvelus Karibianmeren itäosissa oli menestyksellistä joka tavalla. Se ei jäänyt kuitenkaan papiston kateellisilta silmiltä huomaamatta. Totuuden viholliset käyttivät hyväkseen ensimmäisen maailmansodan aikana vallinnutta pelkoa ja levittivät sellaista ilkeää huhua, että E. J. Coward oli saksalainen vakooja! Tällaisen papiston aiheuttaman painostuksen alaisina hallituksen virkailijat määräsivät veli Cowardin lähtemään Brittiläisestä Länsi-Intiasta. Näin hänen palveluksensa täällä sai äkkilopun. Tämän kokemuksen jälkeen Seura tajusi, ettei yksikään Yhdysvalloista tuleva raamatuntutkija pääsisi helposti saarille. Niinpä tehtiin järjestelyjä kanadalaisen veli George Youngin lähettämiseksi sinne vuonna 1922.

Vuosien kuluessa konventeissa oli läsnä pääasiassa iäkkäitä; niinpä ihmiset alkoivat pitää tätä ”vanhusten uskontona”. Heidän keskuudessaan vallinnut henki oli kuitenkin nuorekkaan innokas. Ei ollut mitenkään epätavallista, että nämä uskolliset julistajat kävelivät kymmenisen kilometriä, joskus tropiikin rankkasateessa, ollakseen läsnä viikoittaisissa kokouksissa.

Lähde nyt mukaamme, kun siirrymme noin 120 kilometriä Grenadasta pohjoiseen Saint Vincentin saarelle nähdäksemme, kuinka työ sai alkunsa siellä.

Työ alkaa Saint Vincentissä

Saint Vincentin värikkään saaren pinta-ala on 388 neliökilometriä, ja siellä on Itä-Karibianmeren maiden yksi vanhimmista kasvitieteellisistä puutarhoista. Veli A. T. Johnson kävi Saint Vincentissä vuonna 1913. Tuohon aikaan Ethel ja Maud Thompson sekä heidän isänsä osoittivat jonkin verran kiinnostusta Valtakunnan sanomaan. Muutamia vuosia  myöhemmin trinidadilainen Philippa La Borde asettui asumaan saarelle.

Länsi-Intian saariston maanviljelijöiden keskuudessa kuulee toistettavan kansanomaista sananpartta, joka on usein osoittautunut todeksi: ”Pudonnut siemen kantaa enemmän hedelmää kuin istutettu.” Toisin sanoen sellainen siemen, joka putoaa sattumalta, tuottaa paremmin kuin sellainen siemen, joka on varta vasten kylvetty. Vuonna 1918 Philippa esimerkiksi löysi W. R. Brownin antaman raamatullisen traktaatin tarkastaessaan miehensä taskuja ennen pyykin pesemistä. Tämä traktaatti herätti kiinnostuksen. Sekä hän että hänen miehensä tutkivat ja ottivat vastaan totuuden, ja sitten 1. elokuuta 1918 heidät kastettiin. Muutamaa vuotta myöhemmin, jolloinkin ennen vuotta 1923, he menivät Saint Vincentiin terveydellisten syiden vuoksi. Heidän aikomuksensa oli viipyä siellä vain muutama kuukausi, mutta kävikin niin, että he jäivät sinne useiksi vuosiksi.

Muistellessaan ensivaikutelmiaan Saint Vincentistä Philippa mainitsi: ”Kadut olivat kuoppaisia ja pölyisiä, mutta ihmiset olivat erittäin ystävällisiä, ja sehän oli tärkeintä.” Seuraavien 50 vuoden kuluessa sisar La Borde, josta koko saarella puhuttiin yleensä ”äitimuori Labina”, saattoi viedä  sanomaa hallituksen ylimmille virkailijoille, koska hän oli ollut heistä joidenkuiden lastentarhanopettajana. Hänen ulkomuotonsa oli nukkemaisen siro ja hento, mutta hänellä oli voimakas persoonallisuus, ja hän pystyi esittämään Raamatun totuuksia yksinkertaisesti ja johdonmukaisesti.

Hänen aloitekykynsä ja neuvokkuutensa tulivat selvästi esille tavassa, jolla hän auttoi syntyperäistä saintvincentiläistä Marion Dunnia kasteaskeleeseen saakka. Rouva Dunn oli joutunut kosketuksiin totuuden kanssa ensimmäisen kerran vuonna 1914 Kuubassa. Pian sen jälkeen hän palasi Saint Vincentiin. Hän asui serkkunsa luona ja joutui kokemaan tämän ankaraa ja pitkäaikaista vastustusta. Serkkunsa kostonhimoisen asenteen vuoksi rouva Dunn epäröi vihkiä elämäänsä Jehovalle ja vertauskuvata sitä vesikasteella. Mutta sen jälkeen kun sisar La Borde oli antanut tarpeellista raamatullista rohkaisua ja apua, tehtiin järjestelyjä Marion Dunnin kastamiseksi yksityisesti sisar La Borden kotona vuonna 1935. Vuosia myöhemmin sisar La Borde tuumasi: ”Opin paljon työskennellessäni sisar Dunnin kanssa – nimittäin kärsivällisyyttä ja nöyryyttä.”

Saadaan lisäapua

Vuonna 1924 Seuran päätoimistosta Yhdysvalloista määrättiin John C. Rainbow työskentelemään viikoksi Saint Vincentin todistajien kanssa. Hänen vierailunsa rohkaisi suuresti näiden uskollisten sisarten lisäksi myös niitä, jotka olivat läsnä hänen luennoillaan Carnegie-kirjastossa pääkaupungissa Kingstownissa.

Myös George Young pysähtyi Saint Vincentissä auttaakseen näitä sisaria toisella näille saarille tekemällään lähetysmatkalla. Tuolloin vuonna 1932 Carnegie-kirjastossa esitettiin Luomisnäytöstä, ja se sai erittäin hyvän vastaanoton. Itse asiassa yleisön pyynnöstä tehtiin järjestelyjä toista näytöstä varten, joka pidettiin tällä kertaa pääkaupungin oikeustalossa.  Veli Young järjesti sarjan julkisia luentoja ja auttoi sisaria organisoimaan viikoittaisen tutkistelun Vartiotorni-lehdestä. Edistääkseen tosi palvontaa näiden nöyrien ihmisten keskuudessa hän pani myös alulle talosta-taloon-palveluksen tällä saarella.

Jumalaa hapuillaan ja Hänet löydetään

Sodan aikana vuodesta 1939 vuoteen 1945 Saint Vincentissä tapahtui joitakin sellaisia kehitysvaiheita, jotka valaisevat selvästi enkelien ohjaavan lampaankaltaisten kokoamista. Korkealla Rileyn vuoristossa on paikka, josta voi katsoa kauas etelään ja nähdä yli 15 kilometrin päässä sijaitsevan Bequian saaren tai katsoa pohjoiseen päin ja nähdä silmiensä edessä huikaisevan näkymän aivan alapuolella sijaitsevasta Mesopotamian laaksosta. Ylhäällä näillä vuorilla asui vilpitön ihmisryhmä, joka kokoontui säännöllisesti oppiakseen Jumalasta. Vaikka heidät oli johdettu harhaan, he silti ’hapuilivat Jumalaa’. (Vrt. Apt. 17:26, 27.) Ryhmän piispa Leonard Pope, johtaja Albert Forbes ja ”vapisijoiden” (shakers) seurakunta, kuten he itseään kutsuivat, olivat alkaneet arvostaa Vartiotorni-seuran julkaisuja ja käyttivät niitä kokouksissaan.

Eräänä päivänä vuonna 1942 Rupert G. Wyllie pysähtyi kuuntelemaan Leonard Popea, kun tämä saarnasi Paul’s Lotiksi kutsutulla alueella Kingstownissa. Pope piti saarnaa kovalla äänellä. Sen perusteella, mitä hän sanoi, Wyllie, joka luki Vartiotorni-seuran kirjallisuutta, tiesi, että Popen on täytynyt lukea tuota samaa kirjallisuutta. Lisäksi Popen kädessä, jolla hän teki pyyhkäiseviä eleitä, oli kirja, johon hän toistuvasti viittasi väittäen, että se todisti ne asiat, joista hän puhui. Wyllie muisteli aprikoineensa: ’On totta, että hän on ”vapisija”, mutta nyt hän sanoo jotakin sellaista, mikä on kuuntelemisen arvoista.’ Pope sanoi myöhemmin keskustellessaan Wyllien kanssa: ”Kingstownissa pitäisi olla joku paikka, missä voisi tutkia tätä.” Wyllie tunsi sisar La Borden  ja Dunnin, ja niinpä hän ohjasi Popen heidän luokseen. Pope tapasi sisaret ja sai tietää enemmän totuudesta. Pian hän ja hänen kahdeksanhenkinen seurakuntansa kävelivät joka viikko kahdeksan kilometrin matkan Kingstowniin Vartiotornin tutkisteluun.

Vuonna 1944, kun Gilbert Talma, Trinidadin haaratoimistonvalvoja, vieraili Saint Vincentissä, heidät kaikki kahdeksan kastettiin Edinboro Beachillä. Kuitenkin vasta vuonna 1947 tämä Rileyssä toimiva todistajien ryhmä järjestettiin Saint Vincentin toiseksi seurakunnaksi. Ensimmäinen seurakunta oli perustettu Kingstowniin. Seuraavana vuonna monet entiset ”vapisijat” aloittivat kokoaikaisen tienraivauksen ja todistivat tehokkaasti karuilla maaseutualueilla.

Leonora Forbes, viimeinen jäsen alkuperäisestä ”piispa” Popen kahdeksan hengen ryhmästä, jatkoi osallistumistaan aktiivisesti Valtakunnan hyvän uutisen levittämiseen aina maaliskuussa 1988 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, vaikka niveltulehdus oli vammauttanut hänen jalkansa. Hän oli loistava rohkaisun lähde sekä nuorille että vanhoille.

Kun lahjoitettiin pieni maapala valtakunnansalin rakentamista varten, nämä uutterat työntekijät ahersivat kovasti. Tontilta avautui majesteettinen näköala, mutta sinne rakentaminen oli haastavaa. Veljet ja sisaret kantoivat päänsä päällä tarvikkeita rakennustyömaalle, jonne oli matkaa lähes kaksi ja puoli kilometriä sekä joelta että lähimmältä tieltä. Lopulta saaren ensimmäinen veljien omistama sali oli valmis. Tälle maalauksellisen viehättävälle valtakunnansalille tultiin saviperäiseen kukkulaan koverrettuja askelmia pitkin. Sadesäällä nämä askelmat olivat tietysti erittäin liukkaita, ja monilla matkavalvojilla onkin ollut liukas alastulo kukkulalta – joko seisten tai muulla tavalla!

Ennen kuin jatkamme Saint Luciaan, menemme hetkeksi takaisin Barbadosiin tehdäksemme havaintoja työn etenemisestä siellä.

 Linja-autoja vuokrataan todistustyötä varten

Kolporteeraajat (nykyisin heitä kutsutaan tienraivaajiksi) tekivät laajalti työtä raamatullisen kirjallisuuden levittämiseksi. Cuthbert Blackman, joka on nyt 77-vuotias, oli yksi Barbadosin kymmenestä tienraivaajasta vuonna 1931, ja 44 muuta osallistui tuohon työhön aina, kun aika ja olosuhteet sallivat.

Nykyisin Barbadosin asukkailla on mukavasti käytössään nykyaikainen tieverkosto. Vaikka saarella kuvaillaan olevan ”pituutta reilut 30 kilometriä ja leveyttä hymyn verran”, siellä on kuitenkin noin 1300 kilometriä asfaltoitua tai muuten päällystettyä tietä. 50 vuotta sitten kulkeminen oli kuitenkin hyvin erilaista kuin nykyään. Jäänteinä tieverkostosta, joka oli suunniteltu 1600-luvulla etupäässä aasinrattaita varten, teillä oli usein pimeitä mutkia. Veli Blackman kertoo sen vuoksi: ”Olimme oikein iloisia päästessämme veli Edwin Hackettin kyydissä kärryillä, joita veti hänen uskollinen hevosensa Harry.”

Mutta kun muut kulkuneuvot yleistyivät, veljet alkoivat vuokrata linja-autoja todistustyötä varten. Näin saaren kaikki 11 kuntaa saatettiin käydä järjestelmällisesti läpi joukolla todistaen. Jonkin aikaa veljet käyttivät todistuskortteja selittäessään käyntiensä syytä. Myöhemmin veli Rutherfordin levytettyjä saarnoja soitettiin matkagramofoneilla asukkaille,  ja äänentoistolaitteita käytettiin, kun koolla oli suurempi yleisö.

Saaren asukkaat heräävät tavallisesti varhain. Alfred Joseph muisteli, että eräänä aamuna hän ja jotkut muut veljet päättivät aloittaa aikaisin todistustyön Holetownissa, joka oli pieni yhdyskunta länsirannikolla. He ripustivat äänentoistolaitteet korkealle puuhun niin, että ääni kiirisi kauas aamun hiljaisuudessa ja tavoittaisi näin useampia ihmisiä. Tällainen hyökkäävä taktiikka sai heti palautetta. Veli Joseph sanoi: ”Ylikonstaapeli ilmaantui pian paikalle ja ilmoitti, että kirkkoherra oli lähettänyt hänet kiireesti matkaan ja että meidän piti lopettaa raamatullinen opetusohjelmamme. Kehotimme häntä kuuntelemaan muutaman minuutin. Kun hän huomasi, ettemme aiheuttaneet häiriötä millään tavalla – muutoin kuin että olimme aloittaneet niin varhain – ja ettei Valtakunnan sanomassamme ollut mitään väärää, hän lähti pois.”

Rohkeat todistajat

Veljien into ja rohkeus ja lisäksi päättäväisyys antaa perusteellista todistusta olivat tunnusmerkillisiä tuolle ajalle. Nämä varhaiset todistajat veivät sanoman tosiaan perille. Koska he olivat innokkaita paljastamaan kristikunnan ulkokultaisuuden ja hajaannuksen, he onnistuivat saamaan monet ihmiset höristämään korviaan ja ajattelemaan vakavasti, mitä nämä eivät olisi muutoin tehneet.

Esimerkiksi kun Christ Churchissä Barbadosissa Pyhän Lawrencen nasarealaiskirkon Ince-niminen kirkkoherra kuuli veli Josephin Afrikan-matkoista, hän kutsui veli Josephin kertomaan hänen seurakunnalleen afrikkalaisesta elämästä. ”Otin auliisti kutsun vastaan”, veli Joseph muistelee, ”ja suostuin puhumaan tunnin. Käytin melkoisesti aikaa kertoen sananjulistustyöstäni Sierra Leonessa ja täkäläisestä elämäntavasta. Mutta sitten minusta tuntui, että minun pitäisi sanoa jotakin tietyistä Raamatun opetuksista. Pyysin  kirkkoherra Inceä ja hänen katekeettaansa seuraamaan käyttämiäni raamatunkohtia, esimerkiksi Hesekielin 34. ja Jesajan 28. lukua. Tulin sitten yhä rohkeammaksi ja kehotin Inceä lukemaan Jesajan 56:10, 11:n. [”Israelin vartijat ovat kaikki sokeita, eivät he mitään käsitä; he ovat kaikki mykkiä koiria – –.”] No, ehkä tämä meni vähän liian pitkälle, sillä hän vaati heti, että pitää laulaa virsi. Mutta ennen kuin seurakunta pääsi alkuun, jatkoin aiheen käsittelyäni.

”Heti tilaisuuden tullen hän käski keräämään kolehdin. Pystytkö kuvittelemaan minua väittelemässä hänen kanssaan tästäkin ja vieläpä hänen omassa kirkossaan? Niin kuitenkin tein! Kas, Seuran toimintaperiaate oli syöpynyt lähtemättömästi mieleeni – ’vapaa pääsy, ei kolehtia’ – enkä voinut antaa tämän tilaisuuden livahtaa käsistäni ja olla sanomatta mitään. Ilmoitin koko seurakunnalle, että me emme keräisi penniäkään ja että minä jopa maksaisin kokouksen aikana käytetystä sähköstä. Lopulta kolehtia ei kerätty lainkaan.

”Kysyin seurakunnalta, haluaisivatko he minun puhuvan heille uudelleen jossain toisessa tilaisuudessa. Vastaus oli ehdottoman myönteinen. Heidän kirkkoherransa ei kuitenkaan enää milloinkaan kutsunut minua.

”Kun tuosta tapauksesta oli kulunut jonkin aikaa, asensin äänentoistolaitteet ulos sopivasti tuon saman nasarealaiskirkon taakse ja soitin tuomari Rutherfordin levytettyjä puheita. Sen vuoksi kun seurakunta kokoontui jumalanpalvelusta varten, monet eivät menneet sisään, vaan jäivät mieluummin ulos kuuntelemaan levytettyä luentoa. Olivatko ihmiset sitten pääasiassa uteliaita vai todella kiinnostuneita, sitä en osannut sanoa, mutta sen kyllä pystyin sanomaan, että ’minun seurakuntani’ ulkona oli suurempi kuin se seurakunta, joka oli sisällä kirkossa.”

Tultaessa vuoteen 1936 Barbadosissa oli neljä Jehovan  todistajien seurakuntaa: yksi Bridgetownissa sekä yksi Christ Churchin, Saint Georgen ja Saint Philipin kunnissa.

Sokea mies auttaa toisia näkemään

Monet ihmiset eri puolilla saarta ottivat totuuden vastaan. Heillä oli tapana ilmaista tämä seisomalla ryhmän, kuten seurakuntia silloin kutsuttiin, edessä, hylkäämällä entiset yhteytensä kristikuntaan ja tekemällä juhlallisen vakuutuksen vihkiytymisestään. Myöhemmin he vertauskuvasivat tämän vesikasteella. Yksi 1930-luvun loppupuolella näin tehneistä oli sokea Cecil Alleyne.

Cecil esitti julkisen vakuutuksensa hieman erilaisessa miljöössä. Koska hän oli Blades Hillissä Saint Philipissä sijaitsevan nasarealaiskirkon apupappi, hän tiesi jo koko joukon raamatunkohtia. Mutta hän ei ollut milloinkaan tajunnut ”terveellisten sanojen mallia”. (2. Tim. 1:13) Vaikka Cecil oli sokea, hän ymmärsi totuuden kuitenkin nopeasti, kun veli Blackman todisti hänelle. Nyt häntä suututtivat ne monet vuodet, jolloin hän oli ollut vailla hengellistä valistusta, kun hän oli ollut nasarealaiskirkon yhteydessä. Pian sen jälkeen hän nousi seisomaan kirkossa ja ilmoitti, ettei hän enää olisi tekemisissä heidän kanssaan, vaan että hänestä oli tullut Jehovan todistaja. Monet läsnäolleista itkivät ja pyysivät hartaasti, ettei hän lähtisi, koska he pitivät hänestä erittäin paljon. Mutta seuraavien vuosien kuluessa useat juuri heistä omaksuivat tosi palvonnan veli Alleynen todistettua heille.

Koska hän ei ollut ollut syntymästään saakka sokea, hän tunsi lähiseudut erittäin hyvin. Kun hänen kanssaan kuljettiin ympäri aluetta, hän tiesi aivan tarkalleen, missä hän oli ja kuka asui missä tahansa talossa, jonka ohi hän sattui sillä kerralla menemään. Hänen ainutlaatuinen intonsa ja hyvä huumorintajunsa saivat toiset rakastamaan häntä. Hänellä oli miellyttävä tapa suhtautua ihmisiin, ja kun sitä säesti  vielä tarttuva nauru, hän sai näin ihmiset tajuamaan esittämänsä raamatulliset ydinkohdat ja jätti lisäksi virkistävän tauon tärkeiden asioiden mieleen painamista varten. Se erinomainen seurakunta, joka perustettiin myöhemmin Blades Hilliin, oli paljolti hänen ansiotaan. Yksi niistä, joille hän todisti ja joita hän auttoi suuresti, oli Oswald Batson, josta tuli tienraivaaja ja joka palveli myöhemmin kierrosvalvojana ja sitten piirivalvojana haaratoimiston alaisuudessa olevalla kuudella saarella vuonna 1957 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Myös veli Alleyne on kuollut.

Teokraattinen järjestys toisen maailmansodan aikana

Vuosi 1938 oli historiallisesti merkittävä Jehovan kansalle ympäri maailman. Tuona vuonna tajuttiin kokonaan teokraattisen organisaation tarve. Karibianmeren itäosissa, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, järjestörakennetta lujitettiin. Tämä oli todella onnellista, koska se edisti ykseyttä, jota tarvittiin tosi kristittyjen auttamiseksi säilyttämään puolueettomuutensa pian seuranneen maailmanselkkauksen aikana.

Vaikka nämä saaret eivät olleetkaan suoranaisesti mukana vihamielisyyksissä, Englannin siirtomaina ne lähettivät miehiä sotavoimiin. Veljemme pysyttelivät kuitenkin erossa sotatoimista ja keskittivät ponnistelunsa huomion kiinnittämiseksi Jumalan valtakuntaan ihmiskunnan ainoana toivona. Vaikkei Seuran julkaisuja ollutkaan virallisesti kielletty, viranomaiset käyttivät hyväkseen korkeaa asemaansa ja rajoittivat kirjallisuuden, levyjen, asiapapereiden ja muiden Valtakunnan työtä mahdollisesti edistävien tarvikkeiden pääsyä maahan.

Niinpä kirjallisuus kävi vähiin. Saivatpa veljet mitä tahansa julkaisuja, niistä huolehdittiin erittäin tarkasti. Barbadosissa sisar Lucy Goodingista ja muutamista muista tuli uskollisia kirjureita, kun he jäljensivät ja jakelivat veljille  kaikkien saamiensa Vartiotorni-lehtien tutkittavat kirjoitukset. Saintvincentiläisen sisar La Borden sanat ilmaisivat sydämestä lähtevää kiitollisuutta ja heijastivat kaikkien silloin mukana olleiden asennetta: ”Kiitämme Jehovaa ja rakasta sisar Goodingia, joka on kanssamme osallinen taivaallisesta kutsumuksesta, siitä, että saatoimme pysytellä uusimman tiedon tasalla.”

Sodan päätyttyä vedottiin hallitukseen, jotta se antaisi taas luvan tuoda Seuran julkaisuja maahan. Pian sen jälkeen saatiin ottaa vastaan lähetyksiä, eikä sen koommin ole ollut mitään vaikeuksia.

Gileadista valmistuneiden saapuminen

Monet maat, myös Barbados, saivat nyt aivan odottamattomia siunauksia. Vuodesta 1945 alkaen saapui Vartiotornin  raamattukoulusta Gileadista valmistuneita oppilaita. Tämä oli todellinen piristysruiske työlle!

Kaksi lihallista veljestä, James ja Bennett Berry, sekä Franklyn Lamar Pate alkoivat palvella lähetystyöntekijöinä marraskuussa 1945. He palvelivat myös muilla nyt tämän haaratoimiston alaisuudessa olevilla saarilla kierrosvalvojina, joita kutsuttiin silloin veljienpalvelijoiksi. Kun he jakoivat Gileadissa saamansa erinomaisen valmennuksen veljien kanssa, pantiin merkille näkyviä parannuksia opetustasossa sekä seurakuntien sisäpuolella että kentällä.

Ensimmäistä kertaa Barbadosin veljet ymmärsivät, mitä hyötyä on siitä, että käsitellään kaikki etukäteen määrätyn tutkisteluaineiston kappaleet sovitussa ajassa. Tästä oli erityisesti hyötyä Bridgetownin seurakunnassa, jossa jotkut yksilöt olivat alkaneet ilmaista kiistanhaluista henkeä. Parantunut henki edisti hengellistä kasvua. Koko joukko uusia ja nuoria tuli mukaan.

Tähän mennessä Barbadosissa oli kuusi seurakuntaa ja 72 aktiivista julistajaa. Muistonvietossa oli tuona vuonna läsnä 199. Grenada puolestaan raportoi 15 julistajaa ja muistonvieton läsnäolijamäärä oli siellä 22.

Presidentin vierailu

Sodanjälkeisenä vuonna 1946 Seuran presidentti Nathan H. Knorr ja silloinen varapresidentti Frederick Franz kävivät ensi kertaa Länsi-Intian saaristossa. Mutta he vierailivat tuolloin ainoastaan Trinidadissa, josta ohjattiin Valtakunnan työtä kaikilla Karibianmeren itäisillä saarilla.

Millainen innostus ja arvostus kumpusikaan, kun Port of Spainin haaratoimistosta Trinidadista saatiin kirje, joka oli osoitettu kaikille seurakunnille ja jossa sanottiin muun muassa seuraavaa: ”On tarkoitus järjestää konventti, ja yleisökokouksen puhujana on veli Knorr. Veli Knorr ja Franz eivät voi käydä muilla saarilla tällä matkallaan, joten  olkaa hyvät ja ilmoittakaa tästä veljille. – – Olisi hyvä, jos ryhmänpalvelijat ja tienraivaajat tulisivat, jos heillä on varaa siihen. Tämä tulee olemaan suurenmoinen tilaisuus, jolloin Länsi-Intian saariston veljet voivat tavata Seuran presidentin ja varapresidentin ja saada paljon arvokasta tietoa Valtakunnan palveluksen edistämisestä.”

Mutta myös ne, jotka eivät voineet matkustaa Trinidadiin, saivat nauttia konventin ohjelmasta, kun Barbadosissa pidettiin suuri konventti tuon vuoden lokakuussa. Gileadin käynyt Joshua Steelman oli silloin jo saapunut, ja hän oli mukana konventtiohjelmassa. Tässä konventissa veljet ottivat iloiten vastaan tiedon siitä, että ”veljienpalvelijat”, joita nykyisin kutsutaan kierrosvalvojiksi, vierailisivat säännöllisesti seurakunnissa. Läsnäolijahuippu oli 902. Tästä alkoi suurten, hyvin organisoitujen konventtien aikakausi Barbadosissa.

Myös Gallin veljekset, Saint Clair ja Frank, saivat kannustusta tuossa konventissa. Aito tienraivaushenki, jota lähetystyöntekijät ilmaisivat, teki heihin niin syvän vaikutuksen, että hekin ryhtyivät tienraivauspalvelukseen. Frank Gall ja Fitz Gregg olivat ensimmäiset barbadosilaiset, jotka kutsuttiin Gilead-kouluun vuonna 1950. Valmistuttuaan 16. kurssilta heidät molemmat määrättiin Brittiläiseen Hondurasiin (nykyisin Belize).

Kun paikalliset veljet uurastivat kovasti, toisinaan jopa yli voimiensa, Jehova vuodatti heille runsaasti siunauksia. Dudley Mayers, joka on nyt 81-vuotias, muistelee noita vuosia ja kertoo meille: ”Hall’s Villagessa Saint Jamesissa pienessä ryhmässämme oli vain kymmenen henkeä, perheeni neljä jäsentä mukaan luettuina. Koska yksi veljistä oli melko iäkäs ja joukossa oli useita sisaria, minut määrättiin kaikkiin palvelustehtäviin ryhmässä, kuten silloin kutsuimme seurakuntaa. Myöhemmin muutimme Cave Hilliin Saint Michaeliin, noin viiden kilometrin päähän alkuperäisestä  paikastamme, ja siitä lähtien asiat alkoivat todella sujua niin, että nykyään meillä on noin 135 julistajaa ja yli 200 käy sunnuntaisin kokouksissamme.” Veli Mayers itse jatkaa palvelustaan säännöllisesti osa-ajan tienraivaajana, vaikka hänellä on ollut kolme sydänkohtausta.

He eivät antaneet periksi

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin lähetystyöntekijät sopeutuivat paikallisiin oloihin ja hankkivat jonkin verran vastustuskykyä täkäläisiä tauteja vastaan. Monet heistä eivät antaneet periksi, vaan pysyivät määräalueellaan.

Sven Johansson on erinomainen esimerkki sellaisesta, joka ei luovuttanut ja jota veljet nyt syvästi rakastavat. Hän ja Richard Ryde määrättiin maaliskuussa 1949 palvelemaan lähetystyöntekijöinä Grenadassa. Veli Johansson, joka on kotoisin Ruotsista, muistelee aikaa, jolloin hän sai malariakuumeen. Koska hän ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, hän luuli olevansa vain vilustunut ja yritti hoitaa itseään niin hyvin kuin hän poikamiehenä vain suinkin osasi, mutta lopulta hän tajusi, että hänen sairautensa oli paljon vakavampaa kuin hän oli kuvitellutkaan. Hän kirjoittaa:  ”Kun pääsin lääkärin hoiviin, oli jo liian myöhäistä. Kaikki luulivat minun kuolevan. Lähetystyöntekijätoverini Richard Ryde jopa kirjoitti veli Knorrille hautajaisjärjestelyistä. Veli Knorr vastasi pikaisesti, että toverini pitäisi huolehtia siitä, että saisin parhaan saatavilla olevan lääkärinhoidon.

”Vihdoin selviydyin jaloilleni. Sitten toverini sairastui samaan tautiin. Me kumpikin koimme toistuvia takaiskuja. Toisinaan olimme molemmat sairaita ja yhtaikaa vuoteessa. Päättääksemme, kumpi meistä nousisi ylös huolehtimaan toisesta ja välttämättömistä jokapäiväisistä kotiaskareista, meillä oli tapana verrata ruumiinlämpöämme. Se meistä, jolla oli korkeampi kuume, sai jäädä vuoteeseen. Monta vuotta me kitkutimme tämän kiusallisen ja toistuvan kuumeen kanssa. Kului kahdeksan vuotta, ennen kuin paranin.”

Rehellisyyttä työssä arvostetaan

Veli Johansson ei palvellut ainoastaan Grenadassa, missä hän meni naimisiin paikallisen sisaren kanssa, vaan myös Saint Vincentissä. Vuonna 1951 hän ja hänen vaimonsa menivät Saint Vincentiin, missä he palvelivat vakituisina tienraivaajina useita vuosia. Mutta tuskin hän oli ennättänyt asettua aloilleen, kun hän sai poliisipäälliköltä ilmoituksen, että hänellä oli viisi päivää aikaa lähteä saarelta. Myöhemmin poliisipäällikön kanssa käydyssä keskustelussa hänelle kerrottiin, että hänet oli julistettu ei-toivotuksi henkilöksi, koska hän oli ulkomainen vakooja. Veli Johansson selitti hänelle, että hän oli Jehovan todistaja eikä sekaannu siksi politiikkaan. Poliisipäällikkö pysyi järkkymättä kannassaan.

Veli Johansson kirjoitti: ”Pyysin ainoastaan päästä tapaamaan saaren kenraalikuvernööriä. Sovittuamme tapaamisesta saatoin puhua kenraalikuvernöörin kanssa puoli tuntia. Hän vahvisti sen, mitä poliisipäällikkö oli kertonut  minulle aikaisemmin, nimittäin, että olin nyt ei-toivottu vieras. Kenraalikuvernööri selitti sitten, että olin katolilaisia vastaan, ja hän piti sitä erittäin pahana, koska hän itse oli katolilainen. Vakuutin hänelle, että en ollut katolilaisia vastaan. Mainitsin, että parturini oli katolilainen ja että kävin katolilaisten luona heidän kodeissaan kertomassa heille Raamatusta. Lopulta hän sanoi: ’Herra Johansson, olen kuullut, että te olette hyvä korjaamaan radioita. Minulla on kaksi radiota, jotka pitäisi korjata. Lähetän ne teille huomenna korjattavaksi. Voitte jäädä saarelle.’ Sitten hän nosti kuulokkeen, soitti poliisipäällikölle ja antoi hänelle ohjeet siitä, että saisin jäädä saarelle.”

Useammin kuin kerran veli Johanssonin esimerkillisyys ansiotyössä antoi erinomaisen todistuksen. Eräs liikemies halusi luotettavaa ja rehellistä työntekijää korjaamaan viallisia radioita. Hän otti kaksi aivan samanlaista radiota, jotka olivat hyvässä kunnossa, ja katkaisi johtimen kummankin radion eräästä virtapiiristä. Sitten hän lähetti nuo kaksi radiota kahdelle ammattimiehelle, joita hän piti parhaina alallaan. Kun veli Johansson lähetti takaisin radion, joka oli toimitettu hänelle korjattavaksi, hän liitti mukaan 2,40 Itä-Karibian dollarin (alle neljän markan) suuruisen laskun katkenneen johtimen kiinni juottamisesta. Toinen korjaaja lähetti laskun elektroniputkien ja muiden osien vaihtamisesta.  Veli Johansson sai työpaikan radiokorjaajana tuossa yrityksessä.

Niiden 39 vuoden aikana, jotka veli Johansson on ollut näillä saarilla, hän on ollut kierros- ja piirityössä sekä erikoistienraivaajana. Tällä hetkellä hän asuu Barbadosissa, palvelee vakituisena tienraivaajana ja kuuluu haaratoimistokomiteaan, joka johtaa Valtakunnan työtä näillä saarilla. Vaikka hänellä oli hiljattain paha sydänkohtaus, hän on jälleen kerran taas jaloillaan. Hänen sydämensä on jonkin verran heikentynyt, ja se vaatii verkkaisempaa tahtia. Hänen vuosien kuluessa antamansa esimerkki tuo monien mieleen Paavalin 2. Korinttolaiskirjeen 6:4–6:ssa olevat sanat: ”Joka suhteessa me suosittelemme itseämme Jumalan palvelijoina: suuressa kestävyydessä, ahdistuksissa, puutteissa, vaikeuksissa, – – pitkämielisyydessä, huomaavaisuudessa, pyhässä hengessä, rakkaudessa jossa ei ole ulkokultaisuutta.”

Valtakunnan työ pääsee vauhtiin Saint Luciassa

Alle 200 kilometriä Barbadosista luoteeseen sijaitseva Saint Lucia on rehevä ja kaunis trooppinen saari, jossa on 120000 asukasta. Saari on kuuluisa kahdesta sokeritopan muotoisesta vuorenhuipustaan – Gros Piton ja Petit Piton – ja se tuottaa banaaneja ja kopraa.

Vuonna 1947 Saint Lucia alkoi tuottaa myös Valtakunnan hedelmää. Ensimmäinen syntyperäinen saarelainen Jehovan todistaja oli Leanna Mathurin. Hän asui Demerarassa Guyanassa siihen aikaan, kun hän omaksui totuuden. Hän kirjoitti veli Knorrille tiedustellen, olisiko mitään, mitä hän voisi tehdä auttaakseen hyvän uutisen levittämistä Saint Luciassa. Saatuaan veli Knorrin rohkaisevan vastauksen hän muutti Micoudin kylään, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä pääkaupungista Castriesista.

 Kaksi vuotta myöhemmin saapuivat Gileadissa valmennusta saaneet lähetystyöntekijät Lloyd Stull ja William Cammers. Nämä kaksi sekä Leanna Mathurin olivat ainoat Jehovan todistajat koko saarella.

Tämä innokas sisar osasi paikallista murretta, joka oli ranskan ja englannin sekoitusta, ja tavoitti näin monet maatyöntekijät esittäessään Raamatun lohduttavaa sanomaa. Omalla kustannuksellaan hän rakennutti pienen valtakunnansalin. Salin kummallekin puolelle rakennettiin yksi lisähuone. Toiseen hän asettui itse asumaan, ja toisen hän säästi matkustaville sananpalvelijoille. Vaikka hän on nyt 82-vuotias, hän palvelee yhä innokkaasti vakituisena tienraivaajana.

Koska Saint Lucia oli pääasiassa katolista aluetta, sopivan asunnon hankkiminen oli lähetystyöntekijöille melkoinen haaste, mutta veli Stull sanoo: ”Asennoiduimme siten, että kaikki, mitä tarvitsisimme talosta-taloon-palveluksessa, järjestyisi.” Ja totta tosiaan, kerran toisensa jälkeen heidän välttämättömyyksistään huolehdittiin.

Vuosien kuluessa lisää lähetystyöntekijöitä lähetettiin Saint Luciaan. Heidän joukossaan olivat Fred Dearman Yhdysvalloista ja kanadalaiset William ja Edith Honsinger, jotka palvelevat yhä uskollisesti määräalueillaan. Jehova on todella siunannut selvästi heidän rakkaudellista työtään, sillä neljä kaunista valtakunnansalia on nyt viiden seurakunnan ja 380 innokkaan julistajan käytössä.

Merisairaana konventtimatkalla

Noina varhaisina vuosina päästäkseen eri saarilla pidettyihin konventteihin veljien täytyi käyttää pursia, purjealuksia, kuunareita tai mitä tahansa saarten välillä vesillä liikkuvia aluksia. Minkäänlainen luotettava lentoliikenne ei yhdistänyt saaria. Merimatka ei tuottanut ongelmia karaistuneille  merimiehille, mutta joillekuille veli Stullin kaltaisille se osoittautui usein epämiellyttäväksi kokemukseksi.

Joku kuvaili yhtä noista matkoista tähän tapaan: ”Koska veli Stull ei ollut mikään urhea merimies, hän tuli hyvin sairaaksi purjelaivassa. Lisäksi asiaa pahensi vielä se, että meren myrskyisyyden vuoksi matka kesti oletetun yhden päivän sijasta kolme päivää.

”Meidän täytyi nukkua kannella, koska sekä aluksen lastiruumassa että hyttitiloissa oli lastia. Meillä oli pressu, jonka alle saatoimme mennä suojaan, mutta lopulta sade ja pärskeet imeytyivät sen läpi. Veli Stull oli niin sairas, ettei hän jaksanut etsiä suojaa, ja niinpä suurimman osan ajasta hän oli luonnonvoimien armoilla. Päiväsaikaan, kun aurinko paistoi, meillä oli tapana kierittää hänet ensin toiselle kyljelle kuivumaan ja sitten kiepauttaa hänet toiselle kyljelleen, kunnes hän oli täysin kuiva – vain seuraavaan myrskynpuuskaan saakka, jolloin kaikki aloitettaisiin taas alusta.”

Tätä raastavaa kokemusta kesti, kunnes ystävät pääsivät näköetäisyydelle saaresta, jolla konventti pidettäisiin. Mutta vielä sittenkään ei tullut helpotusta. Vuorovesi vaihtui juuri päinvastaiseksi, purjelaiva ajelehti merelle ja saari katosi jälleen näkyvistä. Kun he sitten vihdoin viimein pääsivät satamaan, mikä pettymys olikaan saada tietää, että maahanmuutto- ja tulliviranomaiset olivat jo lähteneet työpaikaltaan! Niinpä veljien täytyi viettää vielä yksi yö kuunarissa.

Grenadaa tukikohtanaan pitävä lähetystyöntekijä Richard Ryde joutui myös kokemaan vastoinkäymisiä matkustaessaan saarelta toiselle. Hänen oli suunniteltu toimivan puheenjohtajana Barbadosissa pidettävässä konventissa. Hän purjehti Grenadasta Saint Vincentiin toivoen pääsevänsä sieltä edelleen Barbadosiin. Koska hän tiesi matkanteon olevan oikukasta saarten välillä, hän varasi  riittävästi aikaa, niin että hän ehtisi olla mukana konventin valmistelutöissä. Mutta merenkäynnin vuoksi veli Ryde saapui Barbadosiin vasta juuri parahiksi kuulemaan esitelmän! Kun laiva, jossa hän matkusti, lähestyi Barbadosia, kannella olevat saattoivat nähdä maata useita kertoja. He pystyivät jopa erottamaan rannalla kävelevät ihmiset. Mutta epäsuotuisat vuorovedet ja tuulet estivät heitä saavuttamasta sitä. Taikauskoiset merimiehet pitivät näitä tapahtumien käänteitä huonona enteenä ja ottivat esille ristejä, mutta se oli turhaa. Ymmärrettävästi tilanteeseen tympääntyneenä veli Ryde sanoi heille: ”Hei pojat, ette te tarvitse noita ristejä – te tarvitsette apumoottorin.”

Vieraita päätoimistosta

Veljet olivat todella iloisia vuonna 1949 kuullessaan, että toisella matkallaan Karibianmeren maihin veli Knorr vierailisi Barbadosissa! Tällä kertaa Milton Henschel, joka kuului myös päätoimiston henkilökuntaan, olisi hänen mukanaan. Steel Shedissä pidettävä saarten yhteinen piirikonventti järjestettiin samaan aikaan vierailun kanssa.

Esitelmässä, jonka aiheena oli ”On jo myöhempi kuin luuletkaan!”, oli läsnä 3000. Tuota läsnäolijamäärää ei ylitetty 25 vuoteen. Konventin aikana veli Knorr myös puhui tienraivaajien kanssa eräästä asiasta, joka toisi hengellisiä osinkoja saarille – mahdollisuudesta saada valmennusta Gilead-koulussa.

”Uskonto jolla ei ole helvettiä”

Barbadosilaisten kulttuuriin on punoutunut ihmisten syvä rakkaus Raamattua kohtaan. Tämän lisäksi yleinen lukutaito ja innokas opinhaluisuus tekevät talosta-taloon-palveluksesta miellyttävän haastavaa. Harvoin joku kieltäytyy kuuntelemasta. Pikemminkin julistaja saattaa huomata, että voi viritä eloisa uskonnollinen keskustelu, jossa vaaditaan  hyvää Raamatun tuntemusta ja sen taitavaa käyttöä.

Jonkin aikaa erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla ihmiset puhuivat usein Jehovan todistajista ”uskontona, jolla ei ole helvettiä”. Yksi veljistämme muistelee, että yhdyskunnan asukkaat puhuttelivat Gertrude Lintonia ”Gertienä, jolla ei ole helvettiä”. Tämän tarkoituksena oli ilmeisesti kompastuttaa ne, jotka osoittivat kiinnostusta sanomaamme kohtaan. Niinpä tulikin tarpeelliseksi sisällyttää kierroskonventin ohjelmaan jakso, jossa osoitettiin, miten tätä vastaväitettä voidaan käsitellä käyttämällä Kuningas Jaakon käännöstä. Esimerkiksi sellaisia raamatunkohtia kuin Psalmi 55:16, 86:13, Jesajan 14:9 ja Joonan 2:3 (joissa ”tuonela” = ”helvetti”, KJ) sekä niihin liittyviä Kuningas Jaakon käännöksessä olevia reunaviitteitä tarkasteltiin.  Koska useimmissa kodeissa oli tuo reunaviitteet sisältävä raamatunkäännös, veljet pystyivät perustelemaan asiat ihmisille näiden omasta Raamatusta ja saattoivat näin auttaa heitä ymmärtämään, että Raamatussa mainittu helvetti ei ole tulinen vaivan paikka vaan hauta. Tämä menetelmä osoittautui erittäin menestykselliseksi, koska nykyisin tuskin koskaan enää kuulee tällaista vastaväitettä.

Grenadiinit todistajien toiminta-alueena

Haaratoimiston alueella olevilla suurimmilla saarilla oli nyt annettu erinomaista todistusta. Mutta Grenadan ja Saint Vincentin välille levittäytyneet pienet saaret tarvitsivat myös huomiota. Näitä saaria kutsutaan Grenadiineiksi.

Jos nykyisin matkustaa lentokoneella tällä alueella, ei voi olla näkemättä näitä saaria. Mutta vuosia sitten Seuran piti hankkia 20-metrinen kuunari nimeltä Sibia, jotta niille olisi päästy. 18. maaliskuuta 1950 kansainvälinen lähetystyöntekijäin ryhmä laski ankkurin Grenadiinien suurimman saaren Carriacoun rantaan. Miehistöön kuuluivat muiden muassa Arthur Worsley, Stanley Carter, Ronald Parkin ja kapteenina toiminut Gust Maki – kaikki he olivat innokkaita hyvän uutisen julistajia. Ennen pitkää tämän 34 neliökilometrin suuruisen saaren 7000 asukasta olivat saaneet ensimmäistä kertaa todistusta järjestelmällisesti.

Veljet panivat merkille, että ihmisten keskuudessa vallitsi lämminsydäminen henki huolimatta siitä, että he olivat suhteellisen eristyksissä. Heillä ei ollut kovin paljon aineellista, mutta se ei sanottavasti haitannut lähetystyöntekijöitä, koska he olivat siellä antaakseen ja jakaakseen. Niinpä auttaakseen näitä vaatimattomia ihmisiä lähetystyöntekijät vaihtoivat usein Raamattuja ja muuta kirjallisuutta paikallisiin maataloustuotteisiin: maapähkinöihin, maissiin ja vihanneksiin. Ensimmäinen paikkakuntalainen todistajasisar kastettiin 29. elokuuta 1950. Seurakunta perustettiin 22.  syyskuuta 1952. Nykyään tuossa seurakunnassa on yli 43 julistajaa puhumattakaan niistä kymmenistä julistajista, jotka ovat muuttaneet pois saarelta ja ovat nyt Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja toisilla Karibianmeren saarilla.

Toinen Grenadiinien saari, joka varjelee koskemattoman maalaismaisemansa kauneutta, on Bequia. 5. huhtikuuta 1950 Sibia purjehti sen maalaukselliseen satamaan Port Elizabethiin. Seuraavien vuosien kuluessa Sibia teki kymmenen vierailua tähän noin 6000 asukkaan saareen. Tällä hetkellä parinkymmenen julistajan terhakka seurakunta huolehtii siellä ilmenevästä kiinnostuksesta.

Vuonna 1953 Seuran presidentti antoi hyväksymyksensä sille, että ostettaisiin suurempi alus, Le Cheval Noir -niminen moottorialus, joka tulisi Sibian tilalle. Nimeksi vaihdettiin paremmin sopiva Light (Valo), joka edusti oikein tämän kaksoispotkurialuksen tarkoitusta. Aluksessa oli makuutilat kahdeksalle hengelle. Sillä saatettiin kuitenkin kuljettaa jopa 50 henkeä lyhyillä saarten välisillä matkoilla, ja näin tehtiinkin usein, kun vietiin julistajia saaresta toiseen konventteihin.

Apua hirmumyrsky Janetin jälkeen

Syyskuussa 1955 hurrikaani Janet pyyhkäisi Barbadosin, Bequian, Carriacoun, Grenadan ja Saint Vincentin saarien ylitse. Vihaisen härän tavoin tuuli raastoi puita ja taloja edeten sellaisella kulkunopeudella, etteivät tämän alueen asukkaat muistaneet kokeneensa tällaista koskaan aikaisemmin. Kokonaisen viikon ajan Janet puhkui valtaisaa tuhovoimaansa näiden saarten yllä, ennen kuin se siirtyi pohjoista kohti. Carriacoussa 90 prosenttia taloista ja rakennuksista luhistui maan tasalle tai tuhoutui.

Veljien rakkaus hirmumyrskyn kouriin joutuneita kohtaan oli todella merkille pantavaa. ”Hurrikaanin riehuessa olimme Light-aluksella Puerto Ricon alueella”, Gust Maki  sanoi. ”Puerto Ricon veljet ja sisaret antoivat meille runsaasti vaatteita ja ruokatarvikkeita viedäksemme ne veljille Carriacouhun.” Muistellen sitä, miten ihmiset suhtautuivat, hän jatkoi: ”Koska kaikki kirkot olivat vahingoittuneet Carriacoussa, siellä ei ollut jumalanpalveluksia moneen kuukauteen. Katolisen papin nähtiin käyvän kirkkonsa jäsenten luona tarjoamassa heille ehtoollista, ennen kuin hän lähti saarelta. Anglikaaninen pappi kävi erään seurakuntalaisen kotona pyytämässä rahaa kirkon korjausta varten, vaikka tämä asui jonkinlaisessa kokoon kyhätyssä keittiössä. Tuon naisen kuultiin sanovan: ’Minun pappini tulee kerjäämään rahaa, samalla kun Jehovan todistajat tulevat auttamaan jäseniään.’”

Maastamuutto vaikuttaa kasvuun

Vuodet 1950–1970 muuttivat kasvun luonnetta ja järjestön kehitystä joka paikassa haaratoimiston alueella. Ihmiset kaikkialta Karibianmeren itäosista katsoivat tarpeelliseksi muuttaa teollistuneempiin maihin etsimään ”parempaa elämää” ja parempia taloudellisia olosuhteita. Erityisesti barbadosilaiset tekivät näin. Barbados ilmoitti, että 30  vuoden aikana sen nettoväestömäärä väheni 74000:lla.

Veljiemme taloudellinen tilanne ei ollut sen parempi kuin muidenkaan. Monet tunsivat kahden pakottavan vaatimuksen vetävän heitä eri suuntiin: toisaalta heidän oli välttämätöntä hankkia ruokaa, vaatteita ja asunto perheelleen, ja toisaalta oli vielä tärkeämpää pitää hengelliset asiat ensi tilalla ja ylläpitää perheen ykseyttä tosi palvonnassa. Tällainen asetelma sai eri saarilla asuvat perheenpäät melkoisesti tutkistelemaan itseään.

Monet seurakunnat heikkenivät huomattavasti, kun jotkut sellaiset veljet lähtivät, jotka olivat olleet erittäin innokkaita julistajia. Muutamissa tapauksissa perheenjäsenen pitkäksi venynyt poissaolo oli yhtenä syynä aviolliseen uskottomuuteen ja rikkoutuneiden välien oikaisemiseen tarvittiin vanhinten antamaa kuria ja neuvontaa. Se, ettei perhe ollut yhtenäinen, oli joissain tapauksissa osasyynä siihen, että lapsista tuli rikollisia. Vuosien jälkeen takaisin muuttaneet siirtolaiset tulivat useimmiten paremmin toimeen taloudellisesti, mutta kun otetaan huomioon perhesuhteille aiheutettu vahinko ja hengelliset menetykset,  jotkut totesivat kysyvänsä: ’Kannattiko se loppujen lopuksi?’

Onnistuneemman valinnan tuomat suuremmat siunaukset

Oli kuitenkin niitäkin, jotka taistelivat taloudellisia houkutuksia vastaan, pitivät perheensä koossa ja kestivät vaikeat ajat. He vain pinnistivät kekseliäisyyttään, ja se palkittiin heille runsaasti. Tarkastelehan Milton Alleynen ja Fitz Hindsin erinomaisia esimerkkejä.

Vaikka Milton Alleyne oli taitava ja kokenut urakoitsija, hän ei antanut myöten maastamuuttovimmalle. Hän jäi asumaan yhdyskuntaan, jotta hän saattoi hyödyttää perhettään muutenkin kuin vain taloudellisesti ja auttaa paikallisia veljiä. Hän piti perheensä koossa ja nauttii nyt iloiten siitä, että kaikki hänen neljä lastaan ovat vihkiytyneitä, kastettuja ja aktiivisia totuudessa. Kaksi heistä palvelee tällä hetkellä vakituisina tienraivaajina ja yksi erikoistienraivaajana. Veli Alleyne toimii nykyisin Hillabyn seurakunnan esivalvojana Barbadosissa.

Fitz Hinds osoitti myös kärsivällistä kestävyyttä. Hän on ollut teokraattisen toiminnan eturintamassa ja seurakunnan johdossa yli 36 vuotta. Tällä hetkellä hän on Vartiotornin tutkistelun johtajana Sugar Hillissä Barbadosissa. Hänellä on ollut myös ilo auttaa koko perhettään kasvamaan totuuteen. Hänen kolme poikaansa ovat kaikki avustavia palvelijoita ja yksi hänen tyttäristään on vakituinen tienraivaaja. Muu perhe osallistuu säännöllisesti osa-ajan tienraivauspalvelukseen eri aikoina vuoden kuluessa.

On myönteistä todeta, että 1950–1970-lukujen suuntaus on kääntynyt päinvastaiseksi. Nykyisin yhä harvemmat pätevät ja innokkaat veljet harkitsevat maastamuuttoa pelkästään taloudellisten syiden vuoksi.

Joillekuille kokoajanpalvelusetuun tarttuneille on suotu tilaisuus saada valmennusta Gilead-koulussa. On sydäntä  lämmittävää ajatella sitä, että Barbadosin haaratoimisto on lähettänyt vuosien kuluessa 10 kokoaikaista julistajaa Gileadiin. Jotta saarilla pysyttäisiin nopeasti laajenevan työn tasalla, kaksi Gileadin jälkeen takaisin kotimaahansa lähetettyä veljeä, A. V. Walker ja O. L. Trotman, palvelee nyt haaratoimistokomiteassa yhdessä Sven Johanssonin kanssa.

On ilmeistä, että opetuslasten tekeminen on edistynyt hyvin. Veljet ovat oppineet tarvittavaa järjestelykykyä ja omaksuneet enemmän vastuuta Herran työssä näinä tämän pahan asiainjärjestelmän viimeisinä päivinä.

Lightin käyntien jälkihoitoa

Lightilla liikkuneet lähetystyöntekijät tekivät arvokasta työtä saarilla. Asiassa oli kuitenkin yksi varjopuoli. Näillä pikkusaarilla ihmiset olivat syvästi huolissaan siitä, kuka kastaisi heidän lapsensa syntymän jälkeen ja kuka antaisi viimeisen voitelun tai hautaisi heidät. Lähetystyöntekijöiden kanssa tutkineet kiinnostuneet, joista jotkut edistyivät niin pitkälle, että he jättivät jo kirkkonsa, tunsivat itsensä hylätyiksi, kun lähetystyöntekijöiden täytyi nostaa ankkuri ja purjehtia toisille saarille. ’Kuka nyt hautaa kuolleemme?’ he ihmettelivät. Niinpä he menivät takaisin kirkkoonsa.

Sitten tultaessa vuoteen 1957 Seuran kelluva lähetyskoti Light oli palvellut aikansa ja se myytiin. Veneessä asustaneet lähetystyöntekijät määrättiin muualle. Kokoajansaarnaajien oli nyt aika maasta käsin huolehtia esiintyneestä kiinnostuksesta.

Stanley ja Ann Carter määrättiin Saint George’siin Grenadaan. Vilpittömästi ja uskollisesti he uurastivat vahvistaakseen veljiä. Kaupungissa olleiden ahkerien todistajien levittämä innostus teki pian tarpeelliseksi suuremman kokouspaikan hankkimisen. Kaunis valtakunnansali rakennettiin paikalle, josta avautui näkymä Saint George’sin viehättävään satamaan. Päätoimiston henkilökuntaan kuuluva  Robert Wallen vihki sen vyöhykevierailunsa aikana maaliskuussa 1964.

Uudelleenjärjestelyt seulovat pois tyytymättömät yksilöt

Seuran vuonna 1961 tekemä järjestely Valtakunnan palveluskoulun avulla erikoistienraivaajille, lähetystyöntekijöille ja seurakunnan vanhimmille annettavasta lisävalmennuksesta vahvisti suuresti työn järjestörakennetta. Se auttoi päteviä veljiä ymmärtämään, kuinka arvokasta on ponnistella pysyäkseen tehtävässään sen sijaan, että muuttaisi muualle taloudellisten hyötynäkökohtien vuoksi. Huomiota täytyi kiinnittää myös tilanteisiin, joissa julistajat viettivät moraalisesti epäpuhdasta elämää. Toisinaan tällaisia tapauksia ei ollut käsitelty viipymättä. Siksi kuukauden kestävillä kursseilla, jotka järjestettiin Bridgetownissa Barbadosissa ja Kingstownissa Saint Vincentissä, tulivat tarvittavat, Raamattuun perustuvat näkemysten tarkistukset esille.

Jotkut valittivat, kun tehtiin muutoksia, mutta toiset olivat nöyrän kiitollisia voidessaan palvella Jehovaa missä asemassa tahansa. Esimerkiksi Reuben Boyce myöntää, että kun hänet syrjäytettiin esivalvojan tehtävästä Bridgetownin seurakunnassa Barbadosissa, se tuli hänelle ”suurena yllätyksenä”. Mutta hän hyväksyi sen tapahtuvaksi Jehovan ohjauksesta tai Hänen sallinnallaan. Toisaalta taas eräs, joka ei enää vaella totuuden tietä, lähestyi veli Boycea teennäisen myötätuntoisena ja sanoi: ”Mitä tapahtui? Miksi sinut pantiin viralta, ystäväni?”

Veli Boyce vastasi: ”Mitä sinä tarkoitat?”

Tämä, joka yritti lietsoa tyytymättömyyttä, totesi sitten: ”Se ei ollut mukava juttu! Mitä aiot nyt tehdä asialle?”

Veli Boycen vastaus heijasti veljien suuren enemmistön uskollista asennetta, kun hän sanoi: ”Kuulehan nyt! Ei tästä  kannata keskustella. Kun Seura nimittää jonkun johonkin tehtävään seurakunnassa, hänelle ei kerrota etukäteen, että hänet aiotaan nimittää; niinpä, kun joku poistetaan tehtävästään, siitä ei tulisi tehdä suurta numeroa – hän jatkaa tavalliseen tapaan. En näe siis mitään syytä ärsyyntyä.” Ja keskustelu päättyi siihen.

Vuosien varrella veli Boyce on pysynyt uskollisena Jehovalle ja Hänen järjestölleen ja hyötynyt tarpeellisesta kurituksesta. Nyt täysin sokeana ja varsin ikääntyneenä hän palvelee vanhimpana. Vanhoilla päivillään häntä on siunattu myös siten, että hänen vaimostaan, joka ei aiemmin ollut uskova, on tullut vihkiytynyt ja kastettu Jehovan todistaja.

Uusi haaratoimisto perustetaan

Helmikuun Valtakunnan palveluksessa (Trinidadissa painetussa) oli vuonna 1966 ”Teokraattisia uutisia” -osastossa lyhyt, mutta merkittävä ilmoitus: ”Uusi haaratoimisto alkoi toimia Barbadosissa 1. tammikuuta 1966, ja se johtaa työtä Barbadosissa, Bequiassa, Carriacoussa, Grenadassa, Saint Luciassa ja Saint Vincentissä.” Tuohon aikaan näillä kuudella saarella oli yhteensä 1084 Jehovan todistajaa. Näiden julistajien tehtävänä oli saarnata kaiken kaikkiaan yli  puolelle miljoonalle asukkaalle. Tietysti oli jo paljon todistusta annettukin.

Kaksi lähetystyöntekijää lähetettiin Barbadosiin organisoimaan lähetyskoti, jossa haaratoimisto sijaitsisi. He olivat Benjamin ja Beryl Mason. Veli Mason oli ollut Gileadin 2. ja 39. kurssilla. Palvelusinto oli hänen tuntomerkkinsä. Hän kulki hieman kumarassa, ja hänelle tunnusomaisella huumorilla höystettynä hänellä oli tapana huomauttaa, että hänen köyryselkäisyytensä johtui siitä, että hän ”kiiruhti eteenpäin Herran palveluksessa”.

Kun uusi haaratoimisto alkoi toimia, se ei hukannut hetkeäkään, vaan kiinnitti heti entistä henkilökohtaisempaa huomiota veljiin ja huolehti paremmin heidän tarpeistaan. Nyt kun haaratoimisto sijaitsi saariyhteisössä, seurakunnan tarvikkeet voitiin saada helposti: enää niitä ei tarvinnut tilata Trinidadista eikä odotella saarten välisiä epävarmoja laivatoimituksia. Kaikki haaratoimistossa olleet veljet tottuivat pian siihen, että he kuuluivat uuteen ”Beetel-perheeseen”.

Seuran oli nyt aika laskea työlle pysyvä perustus Barbadosissa. Bridgetownista hankittiin erinomainen tontti, jolle rakennettiin uusi haaratoimisto, lähetyskoti ja valtakunnansali. Se oli juuri se sama tontti, joka oli ollut vilkkaan teokraattisen toiminnan keskuksena yli 50 vuoden ajan – Lucy Goodingin kodin sijaintipaikka.

Barbadosin haaratoimisto on ihanteellisella paikalla Bridgetownissa: korttelin päässä uudesta pääpostitoimistosta ja noin 10 minuutin kävelymatkan päässä Bridgetownin satamasta. Ohikulkijat mainitsevat usein, että rakennukset ovat kauniita ja siistejä – nuo samat ihmiset tarkkailivat myös Jehovan todistajien yhteistyötä rakennusvaiheessa. Kaikki seurakunnat olivat mukana varsinaisessa rakennustyössä, ja se itsessään antoi valtaisan todistuksen.

Sopusuhtainen yhteistoiminta haaratoimiston rakennustyössä  sekä sen synnyttämä toveruus työntekijöiden kesken saivat veljet entistä vakavammin harkitsemaan tarvittavien valtakunnansalien rakentamista. Yllättäen he havaitsivat, että saaren veljien keskuudesta saataisiin vaikeuksitta kokoon rakennusalan ammattilaisia. Niinpä puolentoista vuoden kuluttua haaratoimistorakennusten vihkiäisistä haaratoimiston valvomalle alueelle oli rakennettu kahdeksan uutta valtakunnansalia. Ensimmäinen sali, joka vihittiin, sijaitsi Cave Hillissä Barbadosissa, sitten saatiin salit Castriesiin, Saint Luciaan sekä Grenvilleen Grenadaan vain muutamia mainitaksemme. Koko haaratoimiston alueella on nykyisin 28 valtakunnansalia, ja näin kaikki 33 seurakuntaa voivat kokoontua veljien omistamissa tiloissa.

Poliittisia muutoksia ympärillämme

Vuodesta 1958 alkaen kautta Länsi-Intian tapahtui suuria poliittisia muutoksia. Kymmenen Länsi-Intian saarta – luoteessa sijaitsevasta Jamaikasta aina eteläiseen Trinidadiin – liittyivät poliittiseen federaatioon. Mutta se osoittautui täydelliseksi epäonnistumaksi, ja niinpä se hajosi toukokuussa 1962. Sen sijaan että nämä saaret olisivat vaatineet poliittista itsenäisyyttä yhtenä kansakuntana, jokainen jätettiin nyt tavoittelemaan itsenäistymistä omin neuvoin. Tällä tavalla Barbadosista tuli itsenäinen valtio 30. marraskuuta 1966. Grenada, Saint Lucia ja Saint Vincent itsenäistyivät myöhemmin.

Nämä poliittiset kehitysvaiheet eivät kuitenkaan vaikuttaneet eri saarilla asuvien veljien välisiin suhteisiin. Sekä ennen näiden saarten poliittista itsenäistymistä että sen jälkeen veljet ovat aina pyrkineet elämään sopusoinnussa Raamatun esittämän puolueettomuusperiaatteen kanssa. He tietävät varsin hyvin, että Kristus sanoi seuraajistaan: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Joh. 17:16) Myös apostoli Paavalin sanat ovat  ohjanneet heidän toimintaansa: ”Mikäli mahdollista, säilyttäkää rauha kaikkien ihmisten kanssa, sikäli kuin se teistä riippuu.” (Room. 12:18) Koska veljet eivät sekaantuneet politiikkaan, vaan pysyivät ehdottoman puolueettomina, saarten hallitukset ovat alkaneet kunnioittaa heitä suuresti, vaikkeivät ne välttämättä pidäkään heistä. Toisinaan poliitikot saattavat ehkä närkästyä, koska veljet eivät osallistu kansalaisvelvollisuuksina pidettyihin toimiin, varsinkin paikallisten vaalien aikana. Veljillä ei ole kuitenkaan koskaan ollut tässä mitään todella vaikeita ongelmia.

Joissain tapauksissa muutamia Jehovan todistajien lapsia on uhattu erottaa koulusta, koska he ovat kieltäytyneet lausumasta poliittisia uskollisuudenvakuutuksia ja -valoja. Tässä tilanteessa auttoi se, kun kouluviranomaisia, erityisesti Barbadosissa, kehotettiin tarkastelemaan joitakin saaren perustuslain kohtia. Kun heitä muistutettiin perustuslain takaamista oikeuksista, sen jälkeen meillä harvoin enää oli vaikeuksia. Koulu ja Jehovan todistajat -kirjanen on osoittautunut erinomaiseksi välineeksi kantamme selvittämisessä kouluviranomaisille ja opettajille.

Gileadin käyneet antavat erinomaisen esimerkin

Kaikki saaret ovat hyötyneet Gileadissa valmennusta  saaneista matkavalvojista ja lähetystyöntekijöistä. He kaikki ovat vankasti edistäneet hyvän uutisen leviämistä ja seurakuntien lujittumista.

Vuonna 1960 John ja Lynne Mills tulivat Trinidadista Barbadosiin kierrostyöhön. Ja he palvelivat siinä menestyksellisesti useita vuosia, pienen lapsen kanssa kaiken kukkuraksi.

Richard ja Gay Toews saapuivat Barbadosiin 21. helmikuuta 1967 ryhtyäkseen lähetystehtäväänsä. Tuona samana vuonna veli Toews nimitettiin haaratoimiston johtoon, ja hän huolehti hyvin tuosta vastuusta 13 vuoden ajan. Apostoli Paavalin Timoteukselle antamien ohjeiden mukaisesti haaratoimiston veljet työskentelivät tuolloin kehittääkseen ja valmentaakseen paikallisia veljiä, ulkomaisten lähetystyöntekijöiden asemesta, ottamaan vastuuta ja huolehtimaan tärkeistä tehtävistä. – 2. Tim. 2:2.

Ystävällinen ja työteliäs sisar Gay Toews osoittautui  erinomaiseksi lähetystyöntekijäksi niiden vuosien kuluessa, jotka hän asui Barbadosissa. Hän perehtyi ”bajanin” ilmaisuihin ja käytti niitä usein talosta-taloon-palveluksessaan, vaikka barbadosilaiset idiomit eivät kuulostaneetkaan aivan samanlaisilta, kun niitä murrettiin kanadalaisittain! Hän onnistui erittäin hyvin huomion ohjaamisessa järjestöön. Huonon terveytensä vuoksi veli Toews ja hänen vaimonsa Gay palasivat aikanaan Kanadaan, missä he toimivat nyt piirityössä.

Tällä hetkellä Barbadosin haaratoimiston alaisuudessa on kymmenen lähetystyöntekijää ja viisi lähetyskotia. Neljä kaikkiaan viidestä matkavalvojasta on saanut valmennusta Gileadissa. Monet nykyisin kokoajanpalveluksessa toimivista sanovat, että lähetystyöntekijöiden erinomainen esimerkki  oli yksi tekijä, joka sai heidät ryhtymään kokoajanpalvelukseen.

Kun otamme huomioon kaiken tämän lähetystyöntekijöiden antaman avun, kasvu olisi saattanut olla mittavampaa, ellei näinä vuosina olisi esiintynyt niin paljon moraalittomuutta. Eräällä saarella 78 prosenttia kaikista saarelaislapsista syntyy avioliiton ulkopuolella. Kristikunnan uskonnot ovat heti valmiita mukautumaan niin kutsuttuun uuteen moraaliin, kun sitä vastoin Jehovan kansa ei voi tehdä niin. Yrittäessään saada irrallisten sukupuolisuhteiden seuraukset yleisesti hyväksytyiksi erään saaren hallitus poisti lakikirjoistaan sanan ”avioton” (joka kuvaili avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia) äskeisen perhelainsäädännön uudistuksen yhteydessä. Niinpä veljiemme on täytynyt  tähdentää voimakkaasti Jehovan korkeista moraalinormeista kiinnipitämistä.

Kansainvälinen konventti Bridgetownissa

Loistava osoitus Barbadosin veljien hengellisestä kasvusta, kypsyydestä ja tasokkuudesta heijastui siitä, kun he toimivat vuoden 1978 konventtien sarjaan kuuluvan kansainvälisen konventin isäntinä. Veljet olivat ihastuksissaan saadessaan tuon edun, ja se osoittautui todelliseksi menestykseksi. Missään Barbadosissa pidetyssä konventissa ei ollut koskaan aikaisemmin ollut niin monia ulkomaisia edustajia läsnä. Vieraita oli tullut 28 maasta.

Hotelleissa ja muualla annettiin oivallinen todistus, kun nämä sadat vieraat olivat Barbadosin asukkaiden keskuudessa. Siitä seurasi, että yli 6000 oli läsnä esitelmässä, jonka piti Karl Adams Brooklynin Beetelistä. Jack Barr ja hänen vaimonsa Mildred Lontoosta Englannista olivat myös läsnä, ja veli Barr käsitteli useita erittäin tärkeitä ohjelmanosia. Hän odotti tuolloin parhaillaan virallisia papereita päästäkseen Yhdysvaltoihin, jotta hän voisi palvella siellä hallintoelimen jäsenenä.

Todistusta annetaan avointen radiolähetysten avulla

Kun Barbadosissa jokin kysymys, tapa tai juhla on ajankohtainen, yleensä järjestetään niin, että radiossa esitetään erilaisia mielipiteitä. Jumalan kansa on käyttänyt tehokkaasti tätä julkista kanavaa ilmaistakseen kantansa erilaisissa kysymyksissä, ja tämä on murtanut työtämme kohtaan osoitettuja ennakkoluuloja. Koska me emme vietä joulua, erään kerran meitä pyydettiin lähettämään edustaja paneeliin, joka tarkasteli jouluun liittyviä kuuntelijoiden puhelimitse esittämiä kysymyksiä.

Paneelikeskustelussa oli myös anglikaanisen kirkon piispa. Ennen kuin radiolähetys alkoi, Jehovan todistajien  edustajana ollut veli lähestyi piispaa ja kysyi häneltä, miten tätä pitäisi puhutella. Piispa ilmaisi, että hänestä voitaisiin käyttää sellaisia nimityksiä kuin isä, piispa tai kirkkoherra. Veljemme selitti kohteliaasti, että hän ei voisi käyttää mitään tällaisia arvonimiä, koska Raamattu ei tue sellaista käytäntöä. Tämä kirkonmies oli selvästi poissa tolaltaan, ja niinpä hän meni ohjelman puheenjohtajan luo ja ilmoitti, että hän ei esiintyisi samassa ohjelmassa tuon Jehovan todistajan kanssa – valittavana oli joko hän tai todistaja. Koska Jehovan todistajia edustanut veli oli ainoa koko paneelissa, joka ei hyväksynyt joulun viettoa, hänet täytyi ehdottomasti ottaa mukaan ohjelmaan. Niinpä studiolta lähti kiukkua puhiseva ja nöyryytetty pappismies.

Kun kysymykset verensiirroista ja homoseksuaalisuudesta tulivat päivänpolttaviksi, pyydettiin jälleen, että Jehovan todistajat lähettäisivät edustajia esittämään Raamatun kannan erilaisissa paneelikeskusteluissa.

Huvitusten karttaminen

Voidaan ilman muuta sanoa, että täkäläinen teokraattinen järjestö on mennyt eteenpäin pitkin harppauksin menneiden 84 vuoden kuluessa. Koska näillä saarilla ei ole ollut mitään systemaattisia yrityksiä tukahduttaa Jumalan kansaa, juonikas vastustajamme Saatana Panettelija on käyttänyt toisenlaisia keinoja. Hän on viritellyt vielä viekkaampia ansoja: moraalittomuuden, arvostelun ja liiallisen virkistäytymisen ansat.

Esimerkiksi suosituin urheilulaji saarilla on krikettipeli. Sitä harrastetaan niin intohimoisesti, että muuan kirjoittaja huomautti: ”Kriketti on pikemminkin uskonto kuin urheilulaji.” Intoilijat seuraavat peliä radiosta, televisiosta tai ovat itse paikalla Barbadosissa sijaitsevalla Kensington Ovalin kriketille ”pyhitetyllä” kentällä. Mutta koska useimmat veljet tietävät pelin aikaa vievän luonteen, he ovat yrittäneet  säilyttää tasapainoisen näkemyksen tästä ja muista virkistäytymismuodoista, jotka voivat jäytää hengellisyyttä.

Huhtikuussa osa-ajan tienraivaustyön saama vastakaiku osoittaa, että veljemme pyrkivät todella panemaan Valtakunnan edut ensi sijalle. Vuoden 1988 huhtikuussa Barbadosin haaratoimisto raportoi 1009 osa-ajan tienraivaajan huipun. Tämä merkitsee sitä, että haaratoimiston valvonnassa olevilla kuudella saarella oli joka seurakunnassa keskimäärin yli 32 osa-ajan tienraivaajaa. Tuon kuukauden aikana kaiken kaikkiaan 46 prosenttia veljistä oli mukana jossain kokoajanpalveluksen muodossa. Epäilemättä tällainen toimintainto edisti osaltaan sitä, että tuon vuoden huhtikuussa haaratoimistoa siunattiin uudella 2571 julistajan huipulla.

Jehovan ylistystä julistetaan saarilla

Jehovan todistajien työn historia kuuluu nyt osana Barbadosin historiaan. Tuossa hiljaisessa maassa, joka vartioi tuloväylää Karibianmerelle, on kerrottu Jumalan valtakunnan hyvää uutista kuluneiden kahdeksan vuosikymmenen aikana. Ja tuon äänekkään julistuksen ansiosta saaresta on todellakin tullut hengellinen portti tuhansille, jotka ovat saaneet nauttia ”virvoittumisen ajoista” hankkimalla hyvän suhteen Jehova Jumalaan ja hänen Poikaansa Kristukseen Jeesukseen. – Apt. 3:19.

Kauan sitten profeetta Jesaja kirjoitti: ”Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa hänen ylistystänsä hamasta maan äärestä – –. Antakoot Herralle kunnian ja julistakoot hänen ylistystään merensaarissa.” (Jes. 42:10, 12) Tämän haaratoimiston alueen kaikkien 2571 Valtakunnan julistajan yksimielinen rukous on, että Jehovan siunaus lepäisi edelleen heidän yllään, kun he ponnistelevat julistaakseen hänen ylistystään.

 [Tekstiruutu/Kartta s. 150]

Tietoja Barbadosin alueesta

Pääkaupunki: Bridgetown

Virallinen kieli: englanti

Valtauskonto: anglikaanisuus

Väkiluku yhteensä: 629184

Julistajia: 2571

Tienraivaajia: 299

Seurakuntia: 33

Muistonvietossa: 8065

Haaratoimisto: Bridgetownissa

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

ATLANTIN VALTAMERI

BARBADOS

Bathsheba

Holetown

Bridgetown

ST. LUCIA

Castries

Micoud

ST. VINCENT

Kingstown

BEQUIA

Port Elizabeth

GRENADIINIT

CARRIACOU

GRENADA

Grenville

Saint George’s

KARIBIANMERI

 [Kokosivun kuva s. 148]

[Kuva s. 153]

”Mamma” Lina Gaul vasemmalla ja Waldemar Rice, jotka olivat Barbadosin ensimmäisten Jehovan todistajien joukossa

[Kuva s. 155]

Lucy Gooding, jonka taloa käytettiin lähetyskotina

[Kuva s. 156]

Winifred Heath, joka muutti elämänsä ollakseen kelvollinen kasteelle vuonna 1940

[Kuva s. 158]

Grenadalainen Chriselda James kasvatti yhdeksän lastaan totuuteen

[Kuva s. 159]

Brooklynin päätoimistosta tullut E. J. Coward palveli itäisillä Karibianmeren saarilla

[Kuva s. 161]

Vuodesta 1918 lähtien Jehovan todistajana ollut Philippa La Borde (”äitimuori Lab”) palveli Saint Vincentissä 50 vuotta

[Kuva s. 165]

Cuthbert Blackman käytti hevoskärryjä tienraivauspalveluksessa

[Kuvat s. 170]

Frank Gall (vasemmalla) oli ensimmäisiä barbadosilaisia Gileadista valmistuneita ja Dudley Mayers auttoi Barbadosin ensimmäisten seurakuntien perustamisessa

[Kuva s. 173]

Richard Ryde (vasemmalla) ja Sven Johansson lähetettiin lähetystyöntekijöiksi Grenadaan vuonna 1949

[Kuva s. 175]

Lloyd Stull oli yksi ensimmäisiä Saint Luciaan lähetettyjä lähetystyöntekijöitä

[Kuva s. 180]

”Sibiaa”, 20-metristä kuunaria, käytettiin lähetystyössä

[Kuva s. 183]

Kaksoispotkurialus ”Light” hankittiin ”Sibian” tilalle

[Kuva s. 184]

Haaratoimistokomitean jäsenet: A. V. Walker (vasemmalla), O. L. Trotman ja Sven Johansson

[Kuva s. 188]

Benjamin ja Beryl Mason, jotka auttoivat lähetyskodin perustamisessa

[Kuva s. 191]

Richard ja Gay Toews, jotka määrättiin lähetystyöntekijöiksi Barbadosiin vuonna 1967, palvelevat nyt Kanadassa

[Kuva s. 192]

Haaratoimistorakennukset ja valtakunnansali Bridgetownissa Barbadosissa

[Kuva s. 193]

Vuoden 1978 ”Voittoisan uskon” kansainvälinen konventti National Stadionilla Barbadosissa

[Kuva s. 194]

Bathsheba-ranta Barbadosissa Atlantin valtameren puolella