Ecuador

KESKELLÄ maapalloa ja kuitenkin kauimpana sen keskipisteestä sijaitsee Ecuador päiväntasaajan molemmin puolin. Alankojen kosteutta uhkuvat viidakot ovat vastakohtana korkealla, kivikkoisessa Andien vuoristossa sijaitseville ”ikuisen kevään kaupungeille”. Kaksi eri Tyynenmeren rannikon merivirtaa vaikuttaa vuorotellen maan ilmastoon. Kolea, Perun suunnalta tuleva virtaus vallitsee toukokuusta joulukuuhun tuoden viileää, kuivaa säätä maan keskiosiin. Sitten tammikuusta huhtikuuhun on vallalla lämmin El Niño -niminen virta, joka puhaltaa kuumaa ja kosteaa ilmaa, vaikka se virkistääkin maata uusilla vuodenaikaan kuuluvilla sateilla.

Ecuadorilaiset ovat aivan yhtä moni-ilmeisiä kuin maa, jossa he asuvat. Kymmenien intiaaniheimojen joukosta yleisimmin tunnettuja ovat kenties otavalo-intiaanit. Tavallisesti hiukset palmikolla miehet pukeutuvat tummaan huopahattuun ja tummansiniseen ponchoon, joka on heidän valkoisten housujensa ja paitansa päällä. Jotkut heistä ovat maailmanmatkaajia, ja he myyvät kutomiaan huopia, saaleja ja ponchoja ulkomailla. Toisaalta colorado-intiaanit pitävät yllään hyvin vähän vaatteita. Heidän miehensä tunnistetaan pallon muotoisesta kampauksesta, joka on muovailtu sileäksi kirkkaan oranssilla tahnalla.

Muuan toinen tärkeä väestönosa, mustat, voi seurata juuriaan suoraan Jamaikaan ja Afrikkaan. Espanjakin jätti jälkensä sekä väestön kasvonpiirteisiin että arkkitehtuuriin niiden konkistadorien eli 1600-luvun valloittajien toiminnan tuloksena, jotka tulivat etsimään kultaa. Kun tähän vielä lisätään suuret joukot aasialaisia, juutalaisia, arabialaisia ja eurooppalaisia kauppiaita, saadaan nykypäivän Ecuador.  Ecuadorilaiset ovat vieraanvaraisia ihmisiä, jotka tavallisesti tervehtivät toisiaan kädenpuristuksella ja lämpimällä hymyllä. Tuo ystävällisyys on auttanut monia heistä ottamaan vastaan sanoman, joka on suuresti rikastuttanut heidän elämäänsä.

Hyvä uutinen tulee Ecuadoriin

Ainakin jotkut Ecuadorissa asuvat ihmiset kuulivat Jumalan valtakunnan hyvän uutisen ensimmäisen kerran vuonna 1935. Tuona vuonna kaksi Chileen matkalla ollutta Jehovan todistajaa, Theodore Laguna ja hänen toverinsa, saarnasi siellä kymmenen kuukautta. Sitten vuonna 1946 Gilead-koulun lähetystyöntekijöitä, jotka oli määrätty Ecuadoriin, saapui Guayaquilin satamakaupunkiin. He olivat Walter ja Willmetta Pemberton sekä Thomas ja Mary Klingensmith.

Huolehdittuaan välttämättömistä lain asettamista velvoitteista nämä ensimmäiset lähetystyöntekijät olivat pian matkalla pääkaupunkiin, Quitoon, joka sijaitsee tulivuoren tuhkasta muodostuneella ylätasangolla noin kolme kilometriä merenpinnan yläpuolella. Koska tuolle korkeudelle ei johda mitään kulkukelpoisia teitä, he matkustivat rautateitse Guayaquilista Quitoon. Muistellessaan matkaansa he sanoivat: ”Olimme onnekkaita, kun meidän ei tarvinnut matkustaa katolla tai roikkua reunoilla, niin kuin monet tekivät. Monet kantoivat banaaneja, ananaksia ja kanoja myydäkseen niitä kauempana radan varrella.”

Päästäkseen äkkijyrkän nousun yli, jota kutsuttiin Paholaisen nenäksi, juna puuskutti kiemurrellen ylöspäin kuin vuoristorataa. Näytti siltä, että he liikkuivat kapealla, kallionseinämän sivuun hakatulla ulkonemalla. Juna kulki jyrkkää rinnettä viistoon ylöspäin ensin yhteen suuntaan, pysähtyi ja peruutti sitten toiseen suuntaan siksakilta näyttävän radan seuraavan jakson. Tämä toistui yhä uudelleen, kunnes he pääsivät huipulle. Kahden päivän kuluttua iltahämärissä he  lähestyivät määränpäätään. Syvän kunnioituksen vallassa he katselivat lumen peittämiä tulivuorenhuippuja, joista vaikuttavin oli Cotopaxi – yksi maailman korkeimmista toimivista tulivuorista, jonka korkeus on 5897 metriä.

Sen jälkeen alkoi todellinen lähetystyöntekijäelämä. Täytyi vuokrata koti. Ruoka täytyi ostaa päivittäin, koska jääkaappeja ei ollut. Ruoka laitettiin puuliedellä. Miten vaatteet pestiin? Ei automaattipesukoneessa, vaan ne hangattiin pelkin rystysin ylös ja alas pyykkilautaa yksi kerrallaan.  Yksi lähetystyöntekijöistä sanoi kuitenkin: ”En muista meidän koskaan valittaneen paljoakaan. Me vain jatkoimme eteenpäin saarnaamistyössä.”

Tämäkin oli haaste, koska heidän espanjan taitonsa oli hyvin niukka. Siitä huolimatta he Jehovaan kohdistuvan uskonsa avulla lähtivät talosta taloon käyttäen todistuskorttia, gramofonilevyjä ja paljon itse keksimäänsä elekieltä. Ei kestänyt kauan, kun saatiin hyviä tuloksia.

Ensimmäinen ecuadorilainen löytää totuuden

Myöhään eräänä iltana, kun Walter Pemberton oli kävelemässä eräällä Quiton kapealla syrjäkadulla tutkiakseen aluetta, muuan pikkupoika juoksi hänen luokseen kysymään, paljonko kello oli, ja juoksi sitten takaisin erääseen oviaukkoon. Katsahtaessaan sisään Walter huomasi miehen, joka oli tekemässä kenkäparia. Murteellisella espanjan kielellä Walter esitteli itsensä, kertoi, että hän oli lähetystyöntekijä, ja kysyi mieheltä, kiinnostiko tätä Raamattu. ”Ei kiinnosta, mutta minulla on veli, joka on hyvin kiinnostunut”, kuului vastaus. Miehen veli osoittautui Luis Dávalosiksi, adventistiksi, joka oli alkanut vahvasti epäillä uskontoaan.

Varhain seuraavana aamuna Walter kävi Luisin luona. Walter kertoo: ”Puutteellisella espanjan kielen taidollani selitin hänelle Jumalan tarkoitusta tehdä maasta paratiisi, jossa ihmiskunta eläisi ikuisesti Jumalan valtakunnan alaisuudessa.”

Kuullessaan tästä Luis vastasi: ”Miten se voi olla mahdollista? Jeesus sanoi, että hän oli menossa taivaaseen valmistamaan heille sijaa.”

Walter osoitti hänelle, että Jeesuksella oli mielessään pieni lauma ja että tämä pieni lauma rajoittui 144000:een. (Luuk. 12:32; Ilm. 14:1–3) Hän selitti myös, että Jeesus puhui muista lampaista, jotka eivät olisi tästä tarhasta, vaan joilla olisi toivo elää täällä maan päällä. – Joh. 10:16.

 ”Koko elämäni ajan minulle on opetettu, että hyvät ihmiset menevät taivaaseen”, Luis sanoi. ”Minun täytyy saada lisätodisteita tästä maanpäällisestä ryhmästä.” Niinpä he etsivät yhdessä muita raamatunkohtia, minkä jälkeen Luis huudahti: ”Tämä on totuus!” – Jes. 11:6–9; 33:24; 45:18; Ilm. 21:3, 4.

Luis oli kuin janoon kuolemaisillaan oleva mies erämaassa – hän vain kaipasi totuuden vesiä. Hän halusi heti tietää, mitä Raamattu opetti kolminaisuudesta, sielun kuolemattomuudesta, helvetin tulesta ja muista opeista. Tarpeetonta mainita, että Walter saattoi lähteä hänen luotaan vasta myöhään illalla. Heti seuraavana päivänä Luis kiiruhti todistamaan kaikille ystävilleen ja kertoi heille: ”Olen löytänyt totuuden!”

”Vastaus rukoukseeni”

Noihin aikoihin Ramón Redín, yksi adventistiliikkeen perustajista Ecuadorissa, oli myös pettynyt uskontoonsa. Jakaumat kirkossa häiritsivät häntä. Todellisuudessa Ramón epäili kaikkia uskontoja. Eräänä päivänä hän rukoili Jumalaa: ”Näytä minulle totuus. Jos näytät sen, palvelen sinua uskollisesti loppuelämäni.”

Pian tämän jälkeen hänen ystävänsä, Luis Dávalos, sanoi, että hänellä oli jotakin hyvin tärkeää kerrottavaa Ramónille. ”Tiedätkö, Ramón, että seitsemännen päivän adventisteilla ei ole totuutta?” Ramón vastasi: ”Arvostan sitä, Luis, että olet huolissasi minusta, mutta tosiasia on, ettei yksikään uskonto opeta Raamatun totuutta, ja siitä syystä en ole kiinnostunut mistään uskonnosta.” Ramón otti kuitenkin Vartiotorni-lehden samoin kuin lähetyskodin osoitteen ja lupasi, että hän ainakin keskustelisi lähetystyöntekijöiden kanssa nähdäkseen, voisivatko he vastata hänen kysymyksiinsä. Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä ei ilmaissut hänen todellisia tunteitaan; syvällä sisimmässään hän halusi saada  selville, oliko tosi kristillisyyttä olemassa. Niinpä lähdettyään ystävänsä kotoa hän etsi lähetyskotia kaksi tuntia.

Walter Pemberton, joka yhä kamppaili espanjan kielen kanssa, vastaili parhaan kykynsä mukaan Ramónin esittämiin kysymyksiin, kuten: ”Suovatko Jehovan todistajat ihmisille vapauden ajatella Raamattua johdonmukaisesti?” Walter vastasi: ”Me emme pakota ketään toimimaan vastoin omaatuntoaan. Me haluamme ihmisten ajattelevan Raamattua johdonmukaisesti, koska sillä tavoin teemme oikeita päätelmiä.”

”Entä viettävätkö Jehovan todistajat sapattia?” kysyi Ramón. ”Me noudatamme sitä, mitä Raamattu sanoo sapatista”, Walter vastasi. – Matt. 12:1–8; Kol. 2:16, 17.

On hämmästyttävää, että Ramónin ontuvasta englannin kielen ja Walterin suppeasta espanjan taidosta huolimatta totuus alkoi kirkastua Ramónin mielessä. Ramón muistelee: ”Tuo ensimmäinen tunti teki minuun niin syvän vaikutuksen, että muistan sanoneeni itselleni: ’Tämän täytyy olla vastaus rukoukseeni!’”

Keskustelut jatkuivat päivä toisensa jälkeen. Walter etsi kohdat englanninkielisestä Raamatustaan, ja Ramón seurasi espanjankielisestä Raamatustaan. Viisitoista päivää sen jälkeen, kun Ramón Redín oli käynyt ensi kerran Walterin luona, hän sekä Luis Dávalos ja kolme muuta ecuadorilaista olivat mukana ensimmäisessä Ecuadorissa järjestetyssä joukolla todistamisrynnistyksessä. Jumala oli vastannut hänen rukoukseensa ja näyttänyt hänelle totuuden, ja veli Redín on tehnyt parhaansa pitääkseen sen antamansa lupauksen, että hän palvelisi Jumalaa uskollisesti lopun elämäänsä. Nykyään 87-vuotiaana veli Redín nauttii erikoistienraivaajana palvelemisesta.

Pedro löytää vastauksen

Tähän pieneen, mutta nopeasti kasvavaan joukkoon liittyi  pian muuan nuorimies, joka oli etsinyt totuutta yli 17 vuotta. Kun Pedro Tules oli kymmenvuotias, hän kuuli papin yrittävän selittää kolminaisuutta. Koska Pedro ei ymmärtänyt sitä, hän kysyi papilta, miten kolme persoonaa voisi olla yksi jumala. Papin vastaus oli viivoittimen isku päähän ja sarja solvauksia. Pedro ajatteli: ’Jonakin päivänä saan selville, mistä tässä on oikein kyse.’

Lopulta käytettyään jonkin aikaa adventistien kanssa hän alkoi käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Kolminaisuuden ”salaisuus” selvisi melkein heti. Hän sai tietää, ettei se ollut salaisuus vaan valhe. Jeesus Kristus ei ole, niin kuin jotkut sanovat, ”Poika-Jumala”, vaan hän on ”Jumalan Poika”. (Joh. 20:31) Häneen teki syvän vaikutuksen se, että kaikki Jehovan todistajat saarnaavat talosta taloon, jota työtä hän oli joskus aikaisemmin yrittänyt vakuuttaa adventistit tekemään. Hän uskoi, että tämänkaltainen evankeliumin levittäminen oli välttämätöntä apostolien esimerkin noudattamiseksi. (Apt. 5:42; 20:20) Siitä huolimatta Pedro pysytteli kahden vaiheilla tällä uskonnollisella raja-aidalla.

Neljän tai viiden kuukauden ajan hän kävi yhä adventistien kokouksissa, samalla kun hän oli myös Jehovan todistajien yhteydessä. Lopulta Walter Pemberton sanoi hänelle: ”Sinun täytyy tehdä päätös, Pedro. Jos adventistit ovat oikeassa, mene sitten heidän kanssaan. Mutta jos Jehovan todistajilla on totuus, pysy sitten heidän puolellaan. Totuuden pitäisi olla kaiken yläpuolella.” – Vrt. 1. Kuningasten kirja 18:21.

”Tämä auttoi minua tekemään elämäni parhaimman päätöksen”, sanoo Pedro, ”ja niinpä minut kastettiin vihkiytymiseni vertauskuvaksi 10. elokuuta 1947.” Seuraavana vuonna Pedro aloitti tienraivauksen, ja hän on jatkanut uskollisesti kokoajanpalveluksessa aina siitä lähtien. Hän oli ensimmäinen ecuadorilainen, joka sai valmennusta Gilead-koulussa,  minkä jälkeen hän palasi Ecuadoriin auttamaan työn tekemisessä täällä.

Lisää apua päätoimistosta

Vuonna 1948 saarnaamistyö sai todellisen sysäyksen, kun Ecuadoriin määrättiin vielä 12 lähetystyöntekijää lisää. Kuusi näistä meni Quitoon ja kuusi muuta maan suurimpaan kaupunkiin ja pääsatamaan, Guayaquiliin. Albert ja Zola Hoffman olivat Guayaquiliin lähetettyjen joukossa. Koskaan aikaisemmin he eivät olleet tavanneet niin monia tiedonhaluisia ja kiinnostuneita ihmisiä! Albert Hoffman kuvailee sitä näin:

”Sunnuntai-iltapäivänä olimme ensimmäistä kertaa todistamassa joukolla joen rantaa pitkin, missä voitiin säännöllisesti tavata ihmisiä. Käytimme gramofonia ja espanjankielisiä levyjä. Ensiksi kerroimme heille, että meillä oli suurenmoinen ja tärkeä sanoma ja sitten panimme gramofonin pyörimään. Pian suuri joukko kokoontui ympärille kuuntelemaan.”

Samalla tavoin, kun tehtiin lehtityötä kadulla ja jos lähetystyöntekijät seisoivat paikallaan täpötäysillä liikealueilla, ystävällinen joukko ympäröi heidät nopeasti. Joillakuilla oli kysymyksiä ja toiset halusivat hankkia lehtiä. Tämä oli jännittävä kokemus uusille lähetystyöntekijöille, koska he eivät olleet tottuneet näkemään ihmisten osoittavan kiinnostusta näin avoimesti.

Maaliskuussa 1949 sattui tapaus, jonka nuo ensimmäiset  lähetystyöntekijät erityisesti muistavat. Mikä se oli? Vartiotorni-seuran presidentti N. H. Knorr ja hänen sihteerinsä, M. G. Henschel tulivat ensimmäiselle vyöhykevierailulle Ecuadoriin. Quitossa 82 henkeä kokoontui kuulemaan puhetta ”On jo myöhempi kuin luuletkaan!” Sama puhe oli suunniteltu pidettäväksi Guayaquilissa. Kun veli Knorr huomasi uusien lähetystyöntekijöiden olevan innokkaita mainostamaan puhetta, hän sanoi: ”Älkää liiaksi lannistuko, jollei montakaan ihmistä tule.” Olivathan he työskennelleet siellä kuitenkin vain kaksi ja puoli kuukautta. Mutta kaikki hämmästyivät, kun 280 henkeä ilmestyi paikalle ja lukemattomat kuulivat esitelmän radiosta.

Maanjäristys muuttaa lähetysmääräyksen

Vuonna 1949 näytti sopivalta aloittaa huomion kiinnittäminen joihinkin Andien ylänköalueella sijaitsevan Quiton ympärillä oleviin kaupunkeihin. Valittiin Ambato. Mutta elokuussa tähän kaupunkiin ja lähiseudulla sijaitseviin pikkukaupunkeihin iski tuhoisin maanjäristys, jonka tämä maa oli kokenut sukupolviin. Kokonaisia kyliä hävisi. Yli 6000 ihmisen arvioitiin menettäneen henkensä. Ambato oli sekasorron vallassa.

Tuho oli niin suuri, ettei uusille lähetystyöntekijöille vielä seuraavanakaan vuonna ollut saatavilla sopivia asuntoja. Niinpä päätettiin, että heidät lähetettäisiin seuraavaan, etelämpänä sijaitsevaan kaupunkiin, Riobambaan. Jack Hallin ja Joseph Sekerakin tehtävänä oli panna alulle työ tällä koskemattomalla alueella. Mutta edistys oli hidasta tässä yksinäisessä ja erittäin katolisessa kaupungissa.

Oppimansa soveltaminen

Eräänä päivänä todistaessaan Riobambassa Jack jätti kirjan ”Olkoon Jumala totinen” César Santosille, nuorelle, naimisissa olevalle miehelle. Tämä ihastui lukemaansa niin  paljon, ettei hän voinut laskea kirjaa käsistään tuona iltana, ennen kuin oli lukenut sen kokonaan. Luku ”Kuvien käyttö palvonnassa” sai hänessä heti aikaan reaktion. Hän luki: ”Älä pidä muita jumalia minun rinnallani. Älä tee itsellesi jumalankuvaa – –. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä.” (2. Moos. 20:3–5) César oli erityisesti kiintynyt San Antonioon, katoliseen pyhimykseen, ja hän piti tämän kuvaa talossaan. Mutta lukiessaan edelleen César katsahti tuimasti tuohon pyhimyksen kuvaan, joka aiemmin oli ollut hänen suosikkinsa,  ja sanoi: ”Aion nostaa sinut alas nyt heti.” Hän luki luvun loppuun, kurottautui kuvaa kohden, tarttui siihen, vei sen ulos ja heitti pois.

Kun hän alkoi kertoa sukulaisilleen ja ystävilleen, mitä hän oli oppinut, he luulivat hänen tulleen hulluksi. Viikkoa myöhemmin hän kuitenkin kävi nuoremman veljensä Jorgen luona ja pyysi tätä lukemaan kirjan. Jorgeen teki vaikutuksen sen johdonmukaisuus, ja häntä liikutti syvästi paratiisimaan odote. Kuukautta myöhemmin hän oli lähetystyöntekijöiden kanssa kenttäpalveluksessa.

Jorgella oli tosin vielä jotakin opittavaa. Eräänä päivänä hän oli syömässä Jack Hallin tullessa käymään. Jorgen äiti oli tarjoilemassa paistettua verta, joka on yleinen ruokalaji tässä osassa maata. Kun Jackille tarjottiin sitä, hän kieltäytyi kohteliaasti ja käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen, mitä Raamattu sanoo verestä. (1. Moos. 9:4; Apt. 15:28, 29) Jorge suhtautui siihen vakavasti viipymättä. Äitinsä suureksi hämmästykseksi hän kieltäytyi syömästä loppuun sitä, mitä oli hänen lautasellaan.

Pian jopa useammat tämän perheen jäsenet tulisivat hyötymään totuudesta.

Päättänyt palvella Jumalaa

Orffa, Césarin 18-vuotias käly, oli erään kerran pyytänyt katolista pappia kertomaan  hänelle, kuka oli luonut Jumalan. Pappi ei tiennyt vastausta, joten Orffa kysyi eräältä maallikkopapilta. Tämäkään ei osannut vastata hänen kysymykseensä. Sitten Orffa kysyi Césarilta, ja tämä selitti Raamatusta, että Jehovalla ei ollut alkua eikä loppua. (Ps. 90:2) Tämä yksinkertainen totuus riitti sytyttämään Orffassa kiinnostuksen liekin, joka levisi hänen kahteen sisareensa. Perheensä voimakkaasta vastustuksesta huolimatta hän ja hänen nuorempi sisarensa Yolanda alkoivat tutkia Raamattua ja käydä salaa kokouksissa. Tämän vuoksi heidän vanhempansa löivät heitä joka kerta, kun he palasivat kotiin kokouksesta.

Näihin aikoihin saakka Césarin vaimo Lucía, joka oli Orffan sisar, oli välinpitämätön Raamatun kiireellisen tärkeää sanomaa kohtaan. Sitten eräänä päivänä Orffa nuhteli häntä sanomalla: ”Katsohan vain, mitä minun täytyy kestää totuuden vuoksi!” samalla kun hän laski pukunsa selkämystä paljastaakseen piiskanjäljet ja mustelmat. Siitä lähtien Lucía edistyi nopeasti.

Sillä välin pappi oli käskenyt Orffan äitiä ajamaan tämän pois kotoa, ja äiti totteli. Tämä osoittautui kuitenkin siunaukseksi. Orffa, joka eli nyt omillaan, alkoi valmistautua kastetta varten, samoin kuin Lucía. Ja kukapa muu kuin heidän nuorin sisarensa, Yolanda, liittyi heidän kanssaan kastettavien joukkoon seuraavassa konventissa. Uhraamatta ajatustakaan sille, miten hänet otettaisiin vastaan hänen palatessaan kotiin, hän oli matkustanut yli 160 kilometriä linja-autolla tullakseen kastetuksi sisartensa kanssa. He kolme seisoivat yhdessä ja ilmaisivat päätöksensä palvella Jehovaa, tulipa eteen mitä tahansa!

Protesti papiston vastustukselle

Kun 1950-luvun alussa saapui lisää lähetystyöntekijöitä, hyvän uutisen saarnaaminen alkoi nopeasti levitä rannikon alangolla syrjässä sijaitseviin kaupunkeihin: Mantaan, La  Libertadiin, Milagroon, Machalaan ja muihin kaupunkeihin. Julistajien nopea kasvu ja suuret ryhmät, jotka osallistuivat palvelukseen, tekivät katolisen kirkon levottomaksi. Kirkko oli valloittanut tämän alueen konkistadorien avulla, eikä se aikonut sietää minkäänlaista kilpailua. Toisaalta tosi kristittyjen tukena on Jehovan voittamaton henki, eikä minkäänlainen vaino pysty sammuttamaan heidän palavaa haluaan levittää Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Mikä oli tuloksena?

Pedro Tules muistelee: ”Quiton laidoilla Magdalenaksi kutsutussa osassa papin yllytettyä väkijoukon meitä vastaan muuan mies käveli tapahtumapaikalle ja sanoi: ’Herra Pappi, mitä te täällä teette?’ Pappi vastasi: ’Suojelen laumaani näiltä ihmisiltä. Vain minulla on oikeus kertoa heille Jumalasta.’ Mies vastasi: ’Ei suinkaan, sillä teillä on oikeus opettaa kirkossa, mutta täällä ulkona kaduilla ja puistoissa heillä on täysi vapaus opettaa Raamattua. He eivät vahingoita ketään. Tähän saakka en ole tiennyt sellaisista ihmisistä, mutta nyt haluan teidän kaikkien tietävän, että he ovat tervetulleita kotiini milloin tahansa.’”

Vielä eräässä toisessakin Quiton lähellä sijaitsevassa yhdyskunnassa muuan pappi yritti ajaa Jehovan todistajat kaupungista. Heidän ylittäessään siltaa pappi ja hänen väkijoukkonsa uhkasivat heittää julistajat jokeen. Juuri sillä hetkellä ilmaantui eräs mies, jonka luona Pedro oli käynyt useita kertoja. ”Hei Pedro”, hän sanoi, ”mitä täällä tapahtuu?”

Vastaukseksi Pedro sanoi: ”Olimme kaikessa rauhassa kertomassa Raamatusta ihmisille, mutta tämä mies on yllyttänyt ihmiset meitä vastaan, ja hän on ajamassa meitä ulos kaupungista.”

Tämän kuullessaan mies vetäisi esiin revolverin, käveli papin luo ja huusi: ”Hei, mitä te oikein teette? Ettekö tiedä, että näillä ihmisillä on samat oikeudet kuin teilläkin? Puuhanne ovat vastoin lakia.” Kun pappi yritti puolustella  tekojaan, mies vastasi: ”Se mitä täällä on tapahtunut, ilmestyy El Comerciossa huomenna!” Hän sattui olemaan työssä tuossa sanomalehdessä, ja hänen lupauksensa mukaisesti tuon papin epäkristillinen käytös oli Quiton huomattavimman sanomalehden pääotsikkona seuraavana päivänä.

Hallitus varoittaa vastustajia

Alfred Slough muistelee erästä toista tapausta, joka sattui hänen palvellessaan lähetystyöntekijänä: ”Muuan ’rohkea’ mies teeskenteli olevansa kiinnostunut, mutta sieppasi sitten Vartiotorni-lehden erään lähetystyöntekijäsisaren käsistä ja repi sen ylpeästi riekaleiksi. Noihin aikoihin huomasin papin lähestyvän nopeasti pyörällään helmat hulmuten varmistamaan läsnäolomme.

”Pian hänen saapumisensa jälkeen muodostui väkijoukko, jonka johdossa oli Vartiotornin repinyt mies kahden nunnan avustamana. Loput joukosta olivat suurimmaksi osaksi nuoria, joiden saattoi nähdä täyttävän taskujaan kivillä. Aloimme ryhmänä kävellä hitaasti useiden korttelien pituista matkaa linja-autopysäkille väkijoukon seuratessa aivan kannoillamme. Tämän jännittyneen kävelyn aikana he tyytyivät heittelemään ryhmäämme pienemmillä kivillä. Onneksi kukaan ei loukkaantunut vakavasti. Kun linja-auto pysähtyi, väkijoukossa kehittyi lopulta voimakas rohkeuden ja syytösten puuska, ja se heitti kiviä lähestyessään. Väkijoukon saavuttua linja-auton luokse kaikki sisaret ja nuoret olivat autossa, joten hyppäsin mukaan. Me lähdimme kivi- ja mutasateen saattelemana linja-autolla, samalla kun linja-autossa olleet tämän alueen asukkaat huusivat väkijoukolle ja kutsuivat siinä mukana olleita ihmisiä raakalaisiksi. Linja-autossa olleet ihmiset antoivat meille ystävällisesti istuimensa ja auttoivat meitä pyyhkimään pois mudan osoittaen siten, että se mitä oli tapahtunut, oli vain muutaman sellaisen harhaanjohdetun teko, jotka sokeasti  toimivat papin tahdon mukaisesti. Meillä oli mainio tilaisuus todistaa kaikille matkalla kaupunkiin.”

Lehdistö otti viipymättä kantaa sellaisin otsikoin kuin: ”PAPPI LIETSOO VÄKIVALTAA”, ”MAGDALENAN FANAATIKOT HYÖKKÄÄVÄT JEHOVAN TODISTAJIEN LAHKON JÄSENTEN KIMPPUUN”, ”USKONNOLLISTA SUVAITSEMATTOMUUTTA”.

Pappi tietenkin kielsi osuutensa väkijoukon tekoon sanomalla, että hän oli ollut kaupungin toisessa osassa. Jotkut tämän alueen katoliset yhdistykset ja komiteat allekirjoittivat myös anomuksen, jossa he vakuuttivat syyttömyyttään. Mutta hallituksen ministeriö määräsi poliisipäällikön vastaamaan: ”Perustuslaki ja tasavallan lait takaavat uskonnonvapauden, ja tästä syystä me viranomaisina olemme velvollisia valvomaan, että kansalaisten oikeuksia ei uhata. – – Olisi erittäin toivottavaa, että tästä lähtien tämän kuun kuudentena päivänä tapahtuneen kaltaiset välikohtaukset eivät toistuisi, sillä muutoin viranomaisten on pakko rangaista lain mukaan teosta vastuussa olevia.”

Siitä huolimatta lisää ahdistelua oli tulossa, koska kirkko ei ollut aikeissa päästää vankejaan vapaaksi.

Vaikea Cuenca

Cuenca, Ecuadorin kolmanneksi suurin kaupunki, jossa oli asukkaita 152000, oli varsinainen katolisen kirkon linnoitus. Koska asukkaat eivät olleet vielä saaneet todistusta, Pedro Tules ja vastikään Gilead-koulun käynyt Carl Dochow määrättiin sinne lokakuussa 1953. Se oli hyvin vaikea ja usein masentava aluemääräys.

Carl muistaa erään fanaattisen palvelustytön, joka sanoi kiihtyneenä: ”Te ette usko Neitsyt Mariaan.” Kun Carl avasi Raamattunsa Matteuksen 1:23:sta, tyttö alkoi vapista ja sanoi: ”Meitä on kielletty lukemasta Raamattua.” Sen jälkeen hän meni töykeästi sisään taloon ja jätti Carlin seisomaan  ovelle. Erään toisen kerran muuan palvelustyttö kuunteli kiinnostuneena, mutta kun talon emäntä tuli kotiin ja kerran katsahtaessaan näki, mitä oli tapahtumassa, hän potkaisi Carlin salkun alas portaita. Erään kerran vihastunut puhuteltava hätisteli häntä pois pihalta polttopuuta heiluttaen. Joka kerran kun lähetystyöntekijät todistivat San Blasin alueella, pappi soitti kirkonkelloja; ja kun lapset tulivat juosten, hän yllytti heitä heittämään lähetystyöntekijöitä kivillä.

Kolmen vuoden kuluessa ainoallakaan Cuencan asukkaalla ei ollut ollut rohkeutta asennoitua totuuden puolelle. Monta kertaa Carl käveli surullisena joenvartta pitkin ja rukoili, että Jehova antaisi hänelle tuottoisamman aluemääräyksen. Lopulta hänet määrättiin Machalan rannikkokaupunkiin, jonka asukkaat olivat huolettomia ja ennakkoluulottomia. Tämä ei kuitenkaan ollut viimeinen kerta, jolloin Cuenca oli näkevä Jehovan todistajia.

Väkijoukon väkivalta konventissa

Riobamba, kaupunki johon Jack Hall ja Joseph Sekerak oli lähetetty vuonna 1950 ottamaan käyttöön uutta aluetta,  oli uutisissa vuonna 1954. Maaliskuussa siellä pidettiin Iris-teatterissa kierroskonventti. Kaikki sujui hyvin, kunnes muuan jesuiittapappi arvosteli ankarasti Jehovan todistajia radiossa ja sanoi, ettei heillä ollut mitään oikeutta pitää konventtia ”katolisessa Riobamban kaupungissa”. Hän vetosi ihmisiin, että nämä estäisivät seuraavaksi päiväksi suunnitellun yleisökokouksen pitämisen. Mutta veljet ilmoittivat poliisille hänen uhkauksistaan.

Esitelmä, jonka teemana oli ”Rakkaus, käytännöllistä itsekkäässä maailmassa”, alkoi aikataulun mukaisesti 130 hengen ollessa läsnä. Mutta kymmenen minuutin kuluessa voitiin etäältä kuulla huutoja: ”Kauan eläköön katolinen kirkko!” ja ”Alas protestantit!” Minuutti minuutilta ääni voimistui väkijoukon lähestyessä teatteria.

Kahdeksan poliisia sulki teatterin sisäänkäynnin. Raivostuneiden vastustajien joukon kasvaessa poliisit vetäisivät esiin miekkansa ja työnsivät heidät takaisin kadunristeykseen; sieltä joukko edelleen heitteli kiviä sisäänkäynnin eteen. Tästä hälinästä huolimatta ohjelma kuitenkin saatettiin päätökseen. Viimeisen puheen teema oli sopivasti: ”Kestäminen loppuun saakka”.

Lähtiessään salista kuulijat tapasivat noin 40 poliisia suojelemassa heitä. Mutta veljien siirtyessä pois poliisin suojelualueelta tilanne muuttui jännittyneemmäksi. Lähetyskodin ja valtakunnansalin sijaintipaikka tiedettiin hyvin, ja sinne oli kokoontunut vielä suurempi väkijoukko. Jälleen kerran oli tarpeellista pyytää poliisin suojelua. Poliisit saattoivat lähetystyöntekijät heidän kotiinsa ja saartoivat taloa koko yön. Koska vimmastunut väkijoukko ei pystynyt saamaan todistajia kiinni, se purki raivonsa kerrostaloon heittämällä kiviä ja rikkomalla käytännöllisesti katsoen kaikki kadun puoleiset ikkunat kuuden muun perheen tyrmistykseksi, jotka myös asuivat siellä ja jotka eivät olleet Jehovan todistajia.

 Kansallinen protesti suvaitsemattomuutta vastaan

Kun veljet kävelivät kaduilla seuraavana päivänä, ihmiset, jotka tosin tunsivat vain vähän kiinnostusta Jehovan todistajien työtä kohtaan, lähestyivät toistuvasti veljiä haluten ilmaista, etteivät he hyväksyneet sitä, mitä oli tapahtunut edellisenä iltana. Seuraavaan päivään mennessä koko kansakunta protestoi. Sanomalehtiartikkelien aalto palvontavapauden ja Jehovan todistajien oikeuksien puolustamisen hyväksi pyyhkäisi yli maan kokonaisen viikon ajan.

El Comercio, maan pääkaupungin vaikutusvaltaisin sanomalehti, kuvaili hyökkäystä ja palautti sitten mieliin inkvisition, Hitlerin juutalaisvainot ja muita historian raakoja tekoja.

Guayaquilin tärkeimmän sanomalehden, El Universon, kolumnisti kirjoitti ”Suvaitsemattomuuden hedelmistä” ja sanoi:

”Tarkoitukseni on tässä artikkelissa esittää suoraan kysymys San Felipen koulun rehtorille. Tuossa koulussa opetetaan suvaitsemattomuutta siinä määrin, että heidän nuoret oppilaansa lähetetään hyökkäämään kepein ja kivin pitkämielisten – – Jehovan todistajien – – kimppuun. Rehtorin, kunnianarvoisan jesuiittaisän, pitäisi vastata tähän kysymykseen, jos hänessä on tarpeeksi miestä kantamaan tekojensa seuraukset. Kysymys on erittäin yksinkertaisesti seuraava: Miltä rehtorista tuntuisi, jos ne kansakunnat, joissa katolilaiset ovat vähemmistönä, menettelisivät samalla tavoin kuin hän panee opiskelijansa menettelemään protestanttien suhteen? – – Koko maailman katolilaiset, joita Pontifex Maximus [paavi] johtaa, pyytävät suvaitsevaisuutta. He vaativat sitä kaikilla tahoilla; he pyytävät sitä Yhdistyneissä kansakunnissa, Berliinin konferenssissa ja kaikissa konventeissa ja kaikissa kokouksissa, joissa itä ja länsi kohtaavat. Pyhä Pontifex [paavi] ja katolilaisuuden pää pyytää läheisessä yhteistyössä Churchillin (protestantti) ja Eisenhowerin (protestantti)  kanssa Venäjältä ja sen satelliiteilta suvaitsevaisuutta, vangittujen arkkipiispojen ja kardinaalien vapautta – –

”Millainen ero vallitsee niiden tšekkoslovakialaisten kommunistien ryhmän, jotka kepit kädessään hyökkäävät temppelissä rukoilevien katolilaisten kimppuun, ja niiden San Felipen oppilaiden välillä, jotka kepit kädessään hyökkäävät Jehovan todistajien kimppuun Riobambassa, kun nämä kuuntelevat saarnaa aiheesta ’Rakkaus tänä itsekkäänä aikana’?”

Riobamban jesuiittapapin kirouksista oli seurauksena siunaus samalla tavoin kuin Bileamin tapauksessa, sillä Jehova oli kansansa kanssa. – 4. Moos. 22:1–24:25.

Kiintyneempi Kristukseen

Näihin aikoihin Carlos Salazar, nuori ecuadorilainen, joka oli oppinut totuuden Amerikan yhdysvalloissa, ryhtyi kokoajanpalvelukseen.

Carlos oli vain 16-vuotias, kun muuan tienraivaajasisar New Yorkin kaupungissa levitti Raamatun ja kirjan ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää” hänen äidilleen, joka antoi ne Carlosille luettavaksi. Koska Carlos ei ollut kiinnostunut uskonnosta, hän pani ne hyllylle. Mutta eräänä päivänä ollessaan pelaamassa Central Parkissa häneltä katkesi jalka, ja niin hän joutui vuoteenomaksi kotiin. Koska hänellä oli aikaa, hän suostui empien tienraivaajan  tarjoukseen tutkia Raamattua, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että sisar opettaisi hänelle englantia. Carlos kertoo: ”Mitä enemmän luin kirjaa, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että tämä oli totuus.”

Pian Carlos alkoi käydä kokouksissa ja osallistua kenttäpalvelukseen – hän jopa seisoi kadunkulmissa tarjoamassa lehtiä. Hänen äitinsä oli tosin antanut hänelle kirjan, mutta nähdessään Carloksen lukevan sitä, hän vihastui niin kovin, että uhkasi lähettää pojan takaisin Ecuadoriin. Äiti kuvitteli, että Ecuadorissa ei olisi Jehovan todistajia. Niinpä vuonna 1953 Carlos palasi Ecuadoriin hartaan roomalaiskatolisen isotätinsä Rosan saattamana.

”Kun nyt olet taas Ecuadorissa, Carlos, sinun täytyy alkaa käydä jälleen messussa”, sanoi hänen isotätinsä.

Mutta Carlos ei aikonut luopua jostakin niin arvokkaasta kuin ikuisen elämän toivosta. (Joh. 3:36) Jeesuksen sanat: ”Joka on kiintynyt isään tai äitiin enemmän kuin minuun, ei ole minun arvoiseni”, merkitsivät hänelle todella jotakin. (Matt. 10:37) Hän vastasi: ”Sinä et tällä hetkellä ymmärrä, Rosa-täti, mitä olen tekemässä. Mutta nyt kun olen täällä Ecuadorissa, aion tulla Jehovan todistajaksi, ja sinun täytyy kunnioittaa toiveitani.”

Käytyään kasteella vuonna 1954 Carlos aloitti tienraivauksen. Vuonna 1958 hänestä tuli toinen ecuadorilainen, joka kutsuttiin Gilead-kouluun. Hänet määrättiin takaisin kotimaahansa, missä hän on jatkanut kokoajanpalvelusta. Lopulta todistettuaan kärsivällisesti kymmenen vuotta isotädilleen hän näki myös tämän omaksuvan totuuden; ja 84-vuotiaana isotäti on edelleen toimelias todistaja.

Rohkeat sisaret puolustavat hyvää uutista

Vuonna 1958 kaksi sisarta, jotka olivat käyneet Gilead-koulun, lähetettiin myös Ecuadoriin. Unn Raunholm Norjasta ja hänen toverinsa Julia Parsons Newfoundlandista  määrättiin Ibarraan, eräässä Quitosta pohjoiseen sijaitsevassa suojaisassa laaksossa olevaan kauniiseen kaupunkiin. Täällä puolustettiin jälleen urheasti palvontavapautta. Unnilla on elävästi mielessään, mitä tapahtui:

”Aloitellessamme alueen käymistä Ibarran kaupungissa panimme merkille, että lähistöllä oli pikkukaupunkeja, joissa emme voineet työskennellä. Sellainen oli muun muassa San Antonio, jossa tehtiin kauniita puuveistoksia sekä monia uskonnollisia kuvia. Heti kun paikallinen pappi sai tietää, että olimme siellä, hän joko ilmaantui paikalle ratsain tai juosten ihmisjono perässään ja sai aikaan sellaisen metelin, että meidän täytyi lähteä. Niinpä päätimme keskittyä erääseen toiseen lähistöllä sijaitsevaan Atuntaquin pikkukaupunkiin.

”Eräänä päivänä työskennellessämme lähellä kirkkoa huomasimme ulkona ihmisjoukon, mutta kiinnitimme siihen huomiota vasta sitten, kun paikallinen poliisi tuli luoksemme. Hän oli ystävällinen mies, jonka luona olin käynyt aikaisemmin; hän oli itse asiassa ottanut kirjallisuuttakin. Mutta tällä kertaa hän kiihtyneenä kehotti minua: ’Neiti hyvä, lähtekää kaupungista heti! Pappi on järjestämässä mielenosoitusta teitä vastaan, eikä minulla ole tarpeeksi miehiä teidän puolustamiseenne.’ Kävi ilmi, että San Antonion  pappi oli siirretty Atuntaquihin, ja hänellä oli jälleen metkut mielessä.

”Koska tuona päivänä meitä oli neljä todistajaa saarnaamassa, kaikkien kokoaminen lähtöä varten vei jonkin aikaa. Sitten saimme tietää, että linja-auto Ibarraan lähtisi vasta tunnin päästä. Niinpä suuntasimme kulkumme erääseen hotelliin toivoen löytävämme turvapaikan sieltä, kunnes linja-auto saapuisi. Matkallamme sinne aloimme kuulla huutamista. Väkijoukko oli perässämme! Vatikaanin valko-keltaista lippua heilutettiin joukon kärjessä papin huutaessa iskulauseita, kuten: ’Eläköön katolinen kirkko!’ ’Alas protestantit!’ ’Eläköön Marian neitsyys!’ ’Eläköön rippi!’ Kullakin kerralla väkijoukko toisti iskulauseet sana sanalta papin perästä.

”Juuri kun olimme pohtimassa mitä tehdä, pari miestä tuli luoksemme ja pyysi meitä paikalliselle työväentalolle. Se oli ammattiliiton omistuksessa, ja he vakuuttivat meille, ettei kukaan vahingoittaisi meitä. Niinpä sillä aikaa kun väkijoukko seisoi ulkona huutamassa iskulauseita, kuten ’Alas vapaamuurarit!’ ’Alas kommunistit!’, me istuimme sisällä todistaen vilkkaasti niille uteliaille ihmisille, jotka tulivat sisään katsomaan mitä oli tapahtumassa. Levitimme kaiken kirjallisuuden, mitä meillä oli.

”Muistaessamme, kuinka valtavan paljon kiinnostusta olimme tavanneet Atuntaquissa, päätimme käydä siellä uudelleen, mutta tällä kertaa aloitimme työn varovaisesti kaupungin laidoilta. Jonkun on kuitenkin täytynyt ilmoittaa tulostamme, koska kirkonkellot alkoivat soida kuumeisesti ja pian kuulimme kovan äänen varoittavan meitä, että pappi oli tulossa tätä tietä väkijoukko kintereillään. Pappi tuli luokseni ja tokaisi: ’Miten te, neiti, uskallatte tulla takaisin sen jälkeen, mitä tapahtui viime kerralla!’ Yritin keskustella hänen kanssaan järkevästi ja selittää, että maan perustuslaki takasi uskonnonvapauden. ’Mutta tämä on minun kaupunkini!’  hän sanoi. ’Niin on’, sanoin, ’mutta minulla on oikeus puhua näille ihmisille, ja heillä on oikeus kuunnella, jos he haluavat. Miksi ette vain sano ihmisillenne, että jolleivat he halua kuunnella, heidän ei tarvitse avata oveaan, kun käymme heidän luonaan, ja silloin me menemme seuraavan ihmisen luo.’

”Silloin pappi kääntyi ihmisjoukon puoleen ja sanoi: ’Lähden aivan varmasti tästä kaupungista, jos nämä ihmiset ottavat vielä yhdenkin askeleen eteenpäin!’ Tällöin monet, jotka kuuntelivat, kehottivat meitä jatkamaan työtämme ja lupasivat tukea meitä pappia vastaan. Koska emme kuitenkaan halunneet aloittaa kansalaissotaa, päätimme, että olisi parasta lähteä ja palata joku toinen päivä.”

Takaisin San Antonioon

”Nähtyämme, että tämä tulta syöksevä pappi oli siirretty tähän kaupunkiin, päätimme käydä toisessa kaupungissa, San Antoniossa, uudelleen”, jatkaa sisar Raunholm. ”Emme olleet ehtineet käydä monessakaan paikassa, kun kirkonkellot rupesivat soimaan ja useat naiset alkoivat kokoontua kaduille kepit ja luudat kädessään. Muuan ovenavaaja kutsui meidät sisään, ja keskustellessamme oveen koputettiin lujasti. Ovella oli paikallinen poliisi. Hän kehotti meitä lähtemään kaupungista ja sanoi: ’Tiedätte, mitä tapahtui Atuntaquissa, ja tiedätte, ettei teidän tarvitse tulla tänne, koska me olemme jo kristittyjä.’ Kysyin häneltä, tulisivatko tosi kristityt hänen mielestään ihmisiä vastaan kepit kädessään. Kehotin häntä menemään ulos ja pyytämään ihmisiä menemään koteihinsa. Hän sanoi yrittävänsä, mutta hän tuli takaisin melkein heti ja sanoi, etteivät he kuunnelleet häntä.

”Tällöin muuan toinen naapuristossa asuva mies pyysi meidät kotiinsa keskustelemaan perheensä kanssa, jopa saattaen meitä matkalla sinne. Ollessamme sisällä kuulimme oveen koputettavan jälleen, ja kävi ilmi, että ovella oli kiväärein aseistautuneita poliiseja. Poliisi oli kutsunut heidät  Ibarrasta. He sanoivat: ’Meille on kerrottu vaikeuksistanne. Jatkakaa vain kulkemistanne talosta taloon; me olemme tukenanne.’ Kiitimme heitä heidän ystävällisyydestään ja kehotimme heitä käymään paikallisen papin luona, koska hän oli pannut koko asian alulle.”

Poliisit noudattivat kehotusta. Siitä lähtien sisarillamme ei enää ollut ongelmia heidän todistaessaan San Antonion kaupungissa.

Rannikkoalueita

Kaksi muuta lähetystyöntekijää, Ray ja Alice Knoch, määrättiin viemään Valtakunnan sanomaa Tyynenmeren rannikolla sijaitseviin kyliin. Päästäkseen Mantaan, noin 10000 asukkaan kalastajakylään, he matkustivat linja-autolla 16 tuntia Guayaquilista. Matkalla heidän täytyi kahlata jokia, kun siltoja ei ollut. Toisinaan tie oli niin liukas kasvillisuuden peittämänä, että matkustajien täytyi nousta linja-autosta työntämään sitä, jotta se pääsi jyrkkien nousujen yli.

Talosta-taloon-saarnaaminen oli tyystin toisenlaista, kuin mitä he olivat kokeneet. Kymmenet uteliaat lapset, jotka eivät olleet  koskaan nähneet ulkomaalaista, seurasivat heitä talosta taloon. Koska ihmiset olivat vastaanottavaisia Raamatun sanomalle, seurakunta muodostettiin heti.

Seuraavaksi Ray ja Alice muuttivat La Libertadiin, erääseen toiseen rannikolla sijaitsevaan kalastajakylään. Tähän kylään täytyi matkustaa karjaveneellä. Heidän saapuessaan perille vaatteissa, huonekaluissa ja kaikessa muussa oli karjapihan lemu. Täällä La Libertadissa he kuitenkin tapasivat Francisco Anguksen, Jamaikasta kotoisin olevan miehen, joka kuunteli kiinnostuneena sanomaa. Hän suostui tutkimaan Raamattua. Noin puolessa vuodessa hän ja hänen vaimonsa Olga olivat valmiita osallistumaan kenttäpalvelukseen. Alice sanoo: ”Minuun teki vaikutuksen erityisesti se, että Franciscon oltua työssä koko yön hän tuli kotiin aamulla, peseytyi ja oli valmis palvelukseen.” Myöhemmin hän aloitti tienraivauksen vaimonsa kanssa, sitten hänestä tuli kierrosvalvoja, ja nykyään hän palvelee haaratoimistokomitean jäsenenä.

Machala kantaa hedelmää

Sillä välin Carl Dochow ja muuan toinen lähetystyöntekijä, Nicolas Wesley, alkoivat myös löytää kuulevia korvia Machalasta, Ecuadorin banaanikeskuksesta. Joaquín Palas, vanttera kapakanomistaja, kuunteli erittäin kiinnostuneena, kun Carl kertoi toivosta elää paratiisimaassa. Joaquín alkoi heti tutkia. Hänen arvostuksensa oli niin voimakasta, että hän sulki kapakan tutkistelun ajaksi. Kun hän sai tietää, ettei tulista helvettiä ollut olemassa, hän innostui niin paljon, että alkoi käydä joidenkin naapureidensa luona kertomassa oppimastaan. Hän hämmentyi kuitenkin hiukan, kun muuan naapuri sanoi: ”Sinun on parasta siivota oma talosi ensin, Joaquín, ennen kuin tulet puhumaan Raamatusta. Et ole edes naimisissa sen naisen kanssa, jonka kanssa asut.”

Kun Joaquín kysyi Carlilta, mitä hänen pitäisi tehdä,  vastaus oli, että hänen pitäisi mennä laillisesti naimisiin. Heti seuraavana päivänä hän ja hänen asuinkumppaninsa menivät viranomaisten luo järjestääkseen paperinsa kuntoon. Seuraavaksi Joaquín päätti, että hänen pitäisi oikeastaan vaihtaa ammattia. Oluttupa myytiin, ja Joaquín alkoi valmistaa puuhiiltä elättääkseen itsensä ja vaimonsa. Myöhemmin he kumpikin ryhtyivät tienraivauspalvelukseen.

Machalan valtakunnansali oli vaatimaton rakennus: sen bamburuokoseinien läpi pilkahteli päivänvalo ja ilma saattoi vaihtua vapaasti. Veljien tietämättä muuan utelias naapurissa asuva nainen oli tehnyt pienen aukon seinään nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Kahden kuukauden ajan hän katseli, miten veljet tervehtivät toisiaan ja miten he nauttivat seurustelusta ennen ja jälkeen kokousten. Hän ei ollut koskaan kokenut tällaista ystävällistä, rakkaudellista ilmapiiriä niissä uskonnoissa, joihin hän oli kuulunut. Hän halusi kuulua osana tällaiseen ympäristöön. Niinpä Floricelda Reasco alkoi käydä kokouksissa ja pian hänestä tuli uskonsisar ja myöhemmin innokas tienraivaaja.

Ankaraa vastustusta Portovelossa

Muutaman kilometrin päässä Machalasta sijaitsee Portovelon kultakaivoskaupunki Andien juurella olevilla kukkuloilla. Täällä asui Vicenta Granda, harras katolinen nainen, joka oli yksi uskollisimmista messussa kävijöistä. Niin sanotulla piinaviikolla hän noudatti tarkasti rezar viacruzesina tunnettua muotomenoa. Seitsemän päivää perätysten hän rukoili kahdentoista maalauksen edessä, jotka kuvasivat Jeesuksen kärsimyksiä hänen pidätyksensä ajankohdasta hänen kuolemaansa saakka. Palvojille opetettiin, että tämän seremonian toimittaminen antoi heille täydellisesti anteeksi kaikki heidän kuluneen vuoden aikana tekemänsä synnit.

Vicenta Granda halusi kuitenkin tietää enemmän Jumalasta, joten hän hankki kaksi Raamattua, Valera ja Torres  Amat -käännökset. Hän oli lukenut ne läpi jo kahdesti ja halusi nyt tehdä paljon kysymyksiä. Kun Alice Knoch kävi hänen kotonaan tarjoten kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”, hän otti sen heti ja syventyi sen lukemiseen viipymättä niin että unohti kokonaan Alicen olemassaolon. Alicen tullessa uusintakäynnille Vicenta saattoi tuskin odottaa kysymysten esittämistä hänelle. ”Oliko ’neitsyt Marialla’ muita poikia?” ”Mikä on Isän nimi? Olen aina halunnut tietää sen, mutta pappimme sanoo, ettei hänen nimensä ole Jehova.” Vain muutamat, Vicentan omassa Raamatussa olevat jakeet vastasivat hänen kysymyksiinsä. Hän oli tyytyväinen. (Matt. 13:53–56; Ps. 83:19) Kierrosvalvojan ja hänen vaimonsa ajoittaisilla vierailuilla hän sai lisää henkilökohtaista apua.

Kun pappi sillä välin näki, että hän oli hylännyt katolisen uskon, pappi erotti hänet kirkosta julkisesti. Kun hän eräänä päivänä meni torille, joukko hänen entisiä ystäviään ympäröi hänet aikomuksenaan piestä hänet, koska hän oli jättänyt uskontonsa. Muuan rohkea sivustakatsoja kutsui kuitenkin poliisin. Käytännöllisesti katsoen kukaan ei voinut todistaa talosta taloon tässä kaupungissa tulematta kivitetyksi. Mutta Vicenta Granda sanoi: ”Vaikka se maksaisi henkeni, en koskaan lakkaa tutkimasta Raamattua!”

Aikanaan hän muutti Machalaan, missä hänen oli helpompaa edistyä hengellisesti. Vuonna 1961 hänet kastettiin ja myöhemmin samana vuonna hänestä tuli tienraivaaja; hän on jatkanut kokoajanpalveluksessa siitä lähtien.

Myöhemmin Joaquín Palas ja hänen vaimonsa määrättiin Portoveloon erikoistienraivaajiksi. Hekään eivät olleet poikkeuksia, vaan pappi, joka ajatteli hallitsevansa tätä kaupunkia, vastusti myös heitä ankarasti. Kerran pappi sanoi Joaquínille, että ellei tämä lähtisi kaupungista tiettyyn päivään mennessä, hän lähettäisi ihmiset polttamaan tämän talon poroksi. Mutta ennen kuin pappi pystyi toteuttamaan tätä uhkausta, hänen oma talonsa syttyi tuleen!

 Vaikka Valtakunnan työ yritettiinkin pysäyttää tässä kaupungissa, seurakunta perustettiin 1970-luvun alussa, ja nykyään veljemme voivat kokoontua ja jatkaa elämää pelastavaa työtään rauhassa.

Kaikki eivät ota totuutta vastaan

Henkeäsalpaavan kauniissa ympäristössä Andien länsirinteillä sijaitsee pieni Pallatangan kylä. Juuri täällä Maruja Granizo tuli ensi kerran kosketuksiin totuuden kanssa 24 vuotta sitten, kun hänen sisarensa kävi hänen luonaan. Häneen teki vaikutuksen se, mitä ’maailmanlopusta’ sanottiin. Mutta hän ei suhtautunut yhtä suopeasti siihen, kun hänelle kerrottiin, että Jumalan nimi on Jehova. Siitä huolimatta hän yhä halusi saada tietää hengellisistä asioista. Niinpä hän kysyi paikalliselta papilta kuolleiden tilasta ja ylösnousemuksesta. Pappi sivuutti hänen kysymyksensä ylenkatseellisesti vastaamalla, että ylösnousemukseen uskoivat ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka olivat nähneet painajaisia ylensyömisen vuoksi. Tuo ivallinen huomautus ei kuitenkaan heikentänyt Marujan kiinnostusta.

Hänen sisarensa palasi myöhemmin erään Machalasta kotoisin olevan nuoren sisaren, Nancy Dávilan, kanssa. Nancyn  käytös oli niin ystävällistä ja rakkaudellista, että se sai Marujan sanomaan itsekseen: ’Haluan, että lapsillani on juuri tällainen ystävä.’ Marujan ensimmäisiä kysymyksiä oli: ”Missä ovat kuolleet? Entä onko olemassa ylösnousemusta?” Maruja muistaa, että saadessaan vastauksen, että kuolleet ovat tiedottomina haudassa ja odottavat ylösnousemusta, hän oli niin suunniltaan ilosta, että hän halusi kertoa tästä vasta löytämästään totuudesta kaikille. (Saarn. 9:5; Joh. 5:28, 29) Niinpä Maruja pyysi Nancya käymään kanssaan hänen vuorilla asuvien naapureidensa luona.

Mutta niin kuin muillakin alueilla, pappi oli kuin kuningas näissä kylissä. Niinpä kun he olivat vasta matkalla Marujan korkealla vuoristossa sijaitsevaan kotikylään, papin määräykset olivat jo ehtineet sinne paljon ennen heitä. Eräässä kodissa heitä tervehti suuri kyltti, johon oli tuherrettu ruokottomuuksia.

Eräässä toisessa kodissa muuan sukulainen huomautti: ”Pappi sanoo, että ne jotka kulkevat saarnaamassa, pitäisi tappaa kepein ja kivin.” Maruja vastasi: ”Jos tapatte meidät, niin kuka silloin menee vankilaan: te vai pappi?”

”Me menemme”, vastasi sukulainen.

”Mutta ajatelkaa lapsianne”, perusteli Maruja. ”Kuka huolehtii heistä, kun te olette vankilassa? Pappi ei välitä siitä, kenet hän määrää tapettavaksi, koska hänen ei itse tarvitse vastata teosta. Emme me ole koiria. Jos meidät tapetaan, niin silloin joku esittää syytteen ja teidän täytyy vastata siihen.”

Kertomus kestävyydestä

Viivyttyään kaksi kuukautta Pallatangassa Nancyn täytyi palata Machalaan, ja Maruja oli jälleen yksin neljän lapsensa ja iäkkään äitinsä kanssa. Hän tunsi kuitenkin pakottavaa tarvetta olla yhteydessä Jehovan kansaan. Niinpä hän meni Riobambaan etsimään todistajia. Siellä hän saattoi olla läsnä kierroskonventissa ja mennä kasteelle.

 Jonkin aikaa hän matkusti Riobambaan kokouksiin, aina kun hänellä suinkin oli rahaa. Myöhemmin Riobamban veljet alkoivat auttaa häntä todistamaan Pallatangassa, vaikka naapurit uhkasivatkin vahingoittaa todistajia tai jopa tappaa heidät.

Asiat kärjistyivät eräänä päivänä, kun Riobambasta olevat veljet suunnittelivat näyttää yhden Seuran elokuvista Pallatangan torilla. Kaikki oli rauhallista, kunnes ensi kerran mainittiin Jehovan nimi. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat huutaa: ”Maruja Granizon olisi parasta häipyä täältä, tai me emme ole vastuussa hänen hengestään!” Joku repi alas lakanan, joka oli ripustettu valkokankaaksi. Kirkonkellot rupesivat soimaan kiihkeästi, ja ihmiset alkoivat tulla ulos kodeistaan keppejä ja kiviä käsissään. Niinpä veljet nopeasti kokosivat välineensä ja nousivat linja-autoon lähteäkseen kaupungista. Linja-auton lähtiessä liikkeelle matkustajat laskettiin, ja huomattiin, että yksi todistajista, Julio Santos, puuttui! Oliko väkijoukko saanut hänet kiinni?

Yhtäkkiä he näkivät, kun kookas mies juoksi kohti linja-autoa, johti väkijoukkoa, heitteli kiviä ja huusi: ”Antakaa heille selkään kepein ja kivin!” Mies oli Julio! Väkijoukko oli jotenkin päässyt hänen ja linja-auton väliin, joten yrittäessään epätoivoisesti suojella itseään Julio teeskenteli olevansa yksi heistä. Kun hän sai linja-auton kiinni, hän hyppäsi kyytiin, ja niin he olivat matkalla Riobambaan.

Maruja ja hänen perheensä nousivat myös linja-autoon turvallisuuden vuoksi. Kylän ulkopuolella he kuitenkin jäivät pois kyydistä ja lähtivät kotia kohden. Miten he aikoivat onnistua siinä? Väkijoukko oli etsimässä heitä. Useita kertoja heidän täytyi piiloutua väkijoukon juostessa ohi. Lopulta he saapuivat turvallisesti kotiin myöhään yöllä.

Mitä on ollut seurauksena siitä, että tällä eristyksissä olevalla alueella on osoitettu kestävyyttä 24 vuotta? Ensinnäkin 20 vuotta myöhemmin samat kaupunkilaiset heittivät  ulos papin, joka oli aiheuttanut niin paljon ongelmia Pallatangassa, syytettyään tätä moraalittomuudesta ja varastamisesta. Vähitellen ihmisistä on tullut erittäin vastaanottavaisia Raamatun sanomalle. Vaikka täällä toimii vieläkin vain pieni ryhmä, Maruja itse johtaa nykyään 11 raamatuntutkistelua. Vuonna 1987 saatiin käyttöön suuri ravintola muistonviettoa varten, ja 150 oli läsnä. Pallatanga on tosiaan nykyaikainen Makedonia, henkeäsalpaavan kauniiden vuorten suojassa vain pyytämässä, että joku tulisi yli ja auttaisi tätä pientä ryhmää saarnaamaan hyvää uutista koko sille kuuluvalla alueella.

’Ainoa uskonto jolla on totuus’

Jotkut ihmiset, kuten Jorge Salas joka asui Ibarrassa, jopa etsivät Jehovan todistajia. Hänellä oli tilaisuus lukea kirja La  Gran Obra (Suuri työ), jonka oli kirjoittanut tuohon aikaan Uruguayssa asuva tri Berrocochea. Kirjassa sanottiin muun muassa, että ainoa uskonto jolla oli totuus, oli Jehovan todistajat. Juuri totuutta Jorge halusi. Niinpä hän päätti mennä Quitoon etsimään todistajia, ja ellei heitä löytyisi sieltä, hän menisi Guayaquiliin tai tarpeen vaatiessa jopa Uruguayhin.

Puoli kuudelta aamulla hän alkoi etsiä todistajia Quitossa. Väsyttyään kävelemiseen hän tilasi taksin. Kun taksinkuljettaja kyllästyi ajeluttamaan häntä, hän tilasi toisen taksin. Puoleltapäivin toiselle kuskille alkoi tulla nälkä ja hän halusi lopettaa. Mutta Jorge halusi ehdottomasti jatkaa.

Lopulta joku näytti hänelle, missä eräs todistaja asui, ja sieltä hänet saatettiin lähetyskodin ovelle. Arthur Bonno, joka oli kokkina tuona päivänä, tuli ovelle esiliina edessään ja pyysi hänet sisään. Jorge ajatteli itsekseen: ’Jos kokki on valkoihoinen ja noin hyvin pukeutunut, niin millainen on lähetystyöntekijä, jonka kohta tapaan?’ Vähän ajan kuluttua saapui lähetystyöntekijä, jolla oli voimakkaat intiaanin piirteet, pitämään huolta hänestä. Tämä oli Pedro Tules. Jälleen kerran hän ihmetteli: ’Millainen uskonto tämä oikein on, kun vaaleaihoisemmat palvelevat intiaaneja?’ Hän sai nähdä, etteivät Jehovan todistajat olleet erilaisia ainoastaan tällä tavalla. Pian hän itse luopui moraalittomasta elämästään, avioitui uudelleen vaimonsa kanssa, josta oli eronnut, ja saattoi auttaa tätä ja useimpia heidän lapsiaan omaksumaan totuuden.

Toisin kuin Jorge, jotkut ihmiset toivoivat aluksi, että todistajat menisivät pois.

Puolalainen liikemies

John ja Dora Furgalalla, jotka olivat muuttaneet maahan Puolasta, oli Guayaquilissa rautakauppa, jonka kaikki kaupungin rakentajat, kirvesmiehet ja putkimiehet tunsivat  hyvin. Zola Hoffman jätti traktaatin Doralle ja palasi takaisin viikonlopulla. Doran aviomies John ei kuitenkaan ollut mielissään, kun hänen vapaapäiväänsä häirittiin. Niinpä hän otti kaikki kirjat, jotka Zolalla oli kenttälaukussaan, ajatellen sen merkitsevän sitä, ettei Zola enää tulisi, koska hänellä ei olisi enää mitään tarjottavaa heille. Zola lähetti kuitenkin uusintakäynnille lähetystyöntekijän, joka puhui puolaa, ja Doran kanssa aloitettiin tutkistelu.

Kun Furgalat myöhemmin kutsuttiin seurakunnan kokoukseen, John vastasi: ”Dora voi mennä ja kertoa minulle, mitä hän oppii.” John kiinnostui Raamatusta vasta kärsittyään lievän sydänkohtauksen ja lääkärin määrättyä hänelle vuodelepoa 15 päivää. Saadakseen jotain ajateltavaa hän rupesi lukemaan Raamattua ja julkaisuja. Yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua kuin miehestä, jonka silmät olivat avautuneet ensi kertaa. Joka päivä hän kutsui vaimoaan ja sanoi: ”Hei, katsohan tätä! Olen löytänyt jotakin uutta!” Pian heidät molemmat kastettiin. Mutta entä heidän rautakauppansa – antaisiko John todella etusijan Jehovan palvelukselle?

John Furgalalle huomattavana liikemiehenä oleminen ei ollut mikään taakka, koska hän ei hävennyt hyvää uutista. (Matt. 10:32, 33) Työkalujensa ja metallitavaroidensa lisäksi hän pystytti puoleensavetävän myymäläpöydän Vartiotornin julkaisujen esittelemiseksi. Samalla kun hänen myymäläapulaisensa täytti asiakkaan tilausta, John antoi asiakkaalle todistusta. Noina päivinä oli tapana antaa asiakkaalle palkkio, kun hän osti tietyn määrän metallitavaraa. John tarjosi asiakkaalle sen sijaan lehtiemme ilmaista vuositilausta. Ei ollut harvinaista, että hän sai 60 tai useampiakin tilauksia kuukaudessa.

Poliitikko ottaa vastaan tosi oikeudenmukaisuuden

Kaikilla elämänaloilla oleville ihmisille – rikkaille ja köyhille, niille jotka ovat vankilassa ja niille joilla on  huomattava asema tässä asiainjärjestelmässä – täytyy antaa tilaisuus kuulla totuus. Rafael Coello oli yksi niistä, joka oli etsinyt yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta nuoruudestaan lähtien. Tämän vuoksi hänestä tuli kommunistipuolueen jäsen vuonna 1936. Seitsemän vuoden ajan hän otti osaa mellakoihin ja mielenosoituksiin. Pettyneenä hän luopui sen jäsenyydestä ja oli mukana monissa muissa puolueissa. Niissä hän sai sekä mainetta että huomattavan aseman. Kerran Ecuadorin presidentti nimitti hänet lähettilääksi erääseen Yhdistyneiden kansakuntien johtamaan erikoiskokoukseen. Eräällä toisella kerralla vastustavan puolueen ollessa vallassa hänet kuitenkin pantiin vankilaan. Ja juuri vankilassa Albert Hoffman kävi hänen luonaan ja jätti hänelle kirjan ”Olkoon Jumala totinen”.

Seitsemän vuotta myöhemmin muuan ystävällisen näköinen mies kävi Rafael Coellon kotona. Rafael kertoo: ”Tajusin heti paikalla, että kyseessä oli joku, jonka käyntiä olin tietämättäni odottanut. Albert Hoffman etsi minua jälleen.” Tutkistelu aloitettiin kirjasta ”Tämä merkitsee iankaikkista  elämää”. Ei kestänyt kauan, kun Rafael ymmärsi, mitä hän oli etsinyt kaikki nämä vuodet: sen ymmärtämistä, että tosi oikeudenmukaisuus tulee ainoastaan Jumalan valtakunnan välityksellä. Hänen kasteensa vuonna 1959 herätti melkoisesti kohua, sillä hänet oli tunnettu poliitikkona yli 20 vuotta.

Hän puolusti nyt aivan yhtä tarmokkaasti jumalallista oikeutta kuin hän oli aikaisemmin puolustanut inhimillistä oikeudenmukaisuutta. Ajatellessaan menneitä vuosia veli Coello muistelee: ”Minulla on ollut etu puhua Jehovan oikeudenmukaisuudesta kaikissa asemissa oleville ihmisille, entisistä presidenteistä hyvin vaatimattomiin työläisiin.” Koska hän tuntee hyvin Guayaquilin Palacio de Justician (oikeuspalatsin) palveltuaan siellä muutoksenhakutuomioistuimen tuomarina, hän meni takaisin todistamaan kaikille siellä oleville kymmenille tuomareille ja lakimiehille. Seurauksena oli, että hän sai aikaan laajan lehtikierroksen entisille työtovereilleen.

Kansainvälinen veljeys

Koska veljet ovat tehneet paljon istuttaakseen ja kastellakseen Valtakunnan totuuden siemeniä, kaikenlaiset ihmiset ovat kuulleet hyvän uutisen. Itse Jehova on kuitenkin antanut kasvun. (1. Kor. 3:6) Hänen henkensä, joka vaikuttaa koko hänen näkyvässä järjestössään, on tehnyt sen mahdolliseksi.

Saatuaan rohkaisua vuoden 1958 Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa New Yorkissa monet veljet tulivat Ecuadoriin palvelemaan siellä missä tarve oli suurempi. Kun Seuran presidentti vieraili vuonna 1959, hän puhui 120:lle ulkomailta tulleelle. Monia uusia tuotiin totuuden tuntemukseen heidän ponnistelujensa ansiosta. Joidenkin välityksellä muodostettiin uusia seurakuntia ja valmennettiin  tehokkaasti paikallisia veljiä huolehtimaan seurakuntien vastuutehtävistä.

Vuonna 1967 Ecuadorin Jehovan todistajat kokivat vielä eräällä toisella tavalla kansainvälisen veljeytemme aitouden. Tilanne, jossa he kokivat sen oli ”Jumalan vapauden lasten” kansainvälinen konventti, joka pidettiin Guayaquilissa. Tässä konventissa oli läsnä Seuran johtokunnan jäseniä sekä noin 400 vierailevaa veljeä useasta eri maasta. Miten iloisia he olivatkaan tuntiessaan kuuluvansa yhteen yli 2700 ecuadorilaisen veljen ja kiinnostuneen kanssa! Paikalliset veljet samoin kuin ne, jotka vierailivat ulkomailta, ilmaisivat arvostuksensa monin tavoin.

Toisenlainen henki Cuencassa

Vuonna 1967 näytti sopivalta yrittää toistamiseen juurruttaa hyvää uutista Ecuadorin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, Cuencaan. Miten tämä tehtäisiin? Aluksi Carlos Salazar lähetettiin sinne erikoistienraivaajaksi. Pian sen jälkeen saapui myös neljä äskettäin Gileadin käynyttä: Ana Rodriguez ja Delia Sánchez Puerto Ricosta sekä Harley ja Cloris Harris Yhdysvalloista.

Tuohon aikaan Carlos Sánchez oli ainoa paikallinen todistaja tässä yli 100000 asukkaan kaupungissa. Tämä nuorimies oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin auto-onnettomuuden vuoksi, joka oli sattunut joitakin vuosia ennen kuin hän oppi totuuden. Jokaiseen kokoukseen lähetystyöntekijät kantoivat hänet ensin hänen asunnostaan alakertaan, asettivat hänet skootterin taakse ja lopulta kantoivat hänet yläkertaan valtakunnansaliin. Hänen hymyilevät kasvonsa ja myönteinen asenteensa olivat todellinen rohkaisu tälle pienelle ryhmälle.

Täytyy muistaa, että Cuenca oli koko Ecuadorin katolisimman kaupungin maineessa. Yhtenä ensimmäisistä seikoista lähetystyöntekijöiden huomio kiinnittyi kirkkojen  hämmästyttävän suureen määrään. Näytti siltä, että jokaisen neljän tai viiden korttelin välein seisoi yksi kirkko. Ja kaikkien niiden yläpuolelle kohosi keskusaukiolla sijaitseva valtava katedraali. Joka aamu kauan ennen auringonnousua lähetystyöntekijät heräsivät kirkonkellojen kuminaan, joka kutsui ihmisiä varhaisaamun messuun. Piinaviikkona tunnettuna aikana eri kirkkojen jumalan- ja pyhimyksenkuvat tuotiin ulkosalle ja niitä kannettiin edestakaisin Cuencan kaduilla. Kesti koko päivän ennen kuin tämä kuvasaattue loppui.

Niinpä Jehovan todistajien pieni ryhmä alkoi työskennellä talosta taloon erittäin varovaisesti. Tarinoita kiviä heittävistä väkijoukoista oli yhä mielessä aikaisemmilta kerroilta, jolloin oli yritetty työskennellä kaupungin tietyissä osissa. Lähetystyöntekijöiden suureksi yllätykseksi mitään tämänkaltaista ei kuitenkaan nyt tapahtunut. Ihmiset sitä vastoin toivottivat heidät tervetulleiksi koteihinsa ensi käynnillä ja ottivat paljon kirjallisuutta. Ihmiset näkivät hengellistä nälkää.

Eräästä Cuencan suosituimmasta papista Harley Harris kertoo: ”Kuulimme toistuvasti Espanjasta tulleesta papista, jonka nimi oli Juan Fernández. Hän oli riidoissa Cuencan piispan kanssa, koska hän kieltäytyi veloittamasta erikseen messun eri osista. Hänen mielestään messu oli messu. Ongelmana oli, ettei hän tuonut kirkolle tarpeeksi rahaa piispan tyydyttämiseksi. Toiseksi hän hankkiutui eroon melkein kaikista kirkkonsa jumalankuvista. Vapaamieliset katolilaiset olivat tästä onnellisia, kun taas vanhoillisemmat olivat järkyttyneitä.

”Sitten eräänä päivänä muuan nainen kertoi meille naapuristaan, joka oli kieltäytynyt kuuntelemasta meitä ja oli sitten kertonut tästä pappi Fernándezille. Tämän naisen ja muiden yllätykseksi pappi arvosteli naista julkisesti messussa ja kertoi läsnäolijoille, että jos joku tulisi heidän  ovilleen puhumaan Raamatusta, heidän pitäisi kuunnella, sillä Raamattu sisältää totuuden.

”Päätin, että minun pitäisi tavata tämä pappi, ja nähtyäni hieman vaivaa pystyin hankkimaan hänen kotiosoitteensa. Kutsuin hänet kotiimme ja olin iloinen, kun hän vieraili luonamme pari tuntia. Hämmästyttävää kyllä, hän tunsi melko hyvin jotkut Raamatun perusopetukset. Kun kysyin häneltä, millaisen asenteen kristityn pitäisi hänen mielestään ottaa, kun kahden kansan välillä syntyy poliittinen selkkaus, hän vastasi heti: ’Kristitty voi ottaa ainoastaan yhdenlaisen asenteen, ja se on puolueettomuus, koska ei ole mahdollista totella Jeesuksen käskyä rakastaa ja sitten tappaa samanaikaisesti.’ Keskustelu päättyi lämpimässä ja ystävällisessä ilmapiirissä, ja hän pyysi itselleen joitakin julkaisujamme.”

Kiistan vuoksi, joka hänellä oli piispan kanssa, hänet kuitenkin vapautettiin papin tehtävistään ja lähetettiin takaisin Espanjaan tuolla samalla viikolla. Hänen sanansa olivat hellittäneet niiden monien kaupunkilaisten henkisiä kahleita, jotka jälkeenpäin käänsivät kuulevan korvan Raamatun sanomalle.

Jokin näytti silti yhä pidättävän ihmisiä asennoitumasta lujasti totuuden puolelle. Monet tutkivat Raamattua ja tulivat kokouksiin; mutta kun tuli aika lähteä kenttäpalvelukseen, tuskin kellään oli rohkeutta siihen. Päättelimme, että oli kyse naapureiden pelosta. Mikä voisi auttaa voittamaan tämän esteen?

”Äiti, en voi kuolla vielä”

Entiset lähetystyöntekijät Bob ja Joan Isensee päättivät kasvattaa perheensä Cuencassa. Kun heidän kymmenvuotias tyttärensä Mimi oli eräänä päivänä leikkimässä koulussa, hän murskaantui täydessä lastissa olevan roska-auton pyörien alle. Hänet kiidätettiin sairaalaan, missä hänen elämänsä  pelastamiseksi ponnisteltiin epätoivoisesti. Huolestuneen äitinsä saapuessa Mimi oli vielä tajuissaan ja kuiskasi: ”Äiti, en voi kuolla vielä. En ole edes johtanut raamatuntutkistelua!” Ja oma-aloitteisesti lapsi kertoi sairaanhoitajille, ettei hän halunnut häntä hoidettaessa käytettävän lainkaan verta. Tämä oli sairaalan ensimmäinen kokemus Jehovan todistajista. Ja se osoittautui unohtumattomaksi kokemukseksi.

Lääkäri saapui. Hän sanoi, että oli pakko tehdä leikkaus, jotta voitaisiin määrittää, millaisia sisäiset vammat olivat. Isä selitti, että tämä kävisi päinsä, mutta ”älkää käyttäkö verta,  koska Raamattu kieltää veren kaikenlaisen käytön”. (Apt. 15:28, 29) Lääkäri oli järkyttynyt. Häntä ei ollut koskaan näin vakavan leikkauksen edessä pyydetty olemaan käyttämättä verta. Tytön isä sanoi, että tämä oli hänen vastuunsa vanhempana eikä kirurgin vastuu. Hän ottaisi kannettavakseen täyden vastuun lopputuloksesta. Hän vain pyysi, että Jumalan verta koskevaa lakia rikkomatta lääkäri tekisi kaiken voitavansa lapsen elämän pelastamiseksi.

Nöyränä lääkäri vastasi: ”Koska minulla on omat uskonkäsitykseni ja haluan toisten kunnioittavan niitä, kunnioitan teidän vakaumustanne. Teen voitavani.”

Juuri ennen kuin Mimi työnnettiin leikkaussaliin, hän sanoi isälleen: ”Älä ole huolissasi, isä. Olen jo rukoillut Jehovaa.”

Yli viisi pitkää tuntia kului. Tuona aikana monet ihmiset, jotka tunsivat perheen tai olivat kuulleet onnettomuudesta, tulivat sairaalaan odottamaan tulosten kuulemista. Sillä välin vanhemmat selittivät näille ihmisille, että jos heidän lapsensa kuolisi, he olivat vakuuttuneita siitä, että näkisivät tämän jälleen ylösnousemuksessa. Millainen vaikutus tällä oli toisiin?

Seuraavanlaisia huomautuksia kuultiin: ”Minäkin olen isä ja tiedän, miltä lapsen menettäminen tuntuu; te näytätte kuitenkin paljon tyynemmiltä kuin miltä minä näyttäisin.” Muuan toinen sanoi: ”Jos minulla olisi sellainen usko kuin teillä, olisin onnellisin elossa oleva ihminen.” Muuan lähinaapuri, jonka aviomies oli kuollut jonkin aikaa ennen tätä tapausta, tuli lohduttamaan heitä ja lähti pois saatuaan itse lohdutusta. Hän sanoi: ”Kahden vuoden ajan, mieheni kuolemasta lähtien, olen ollut masentunut; mutta nähdessäni teidät ja teidän uskonne Jumalaan ja toivon, joka teillä on, olen pystynyt löytämään onnellisuutta ensimmäistä kertaa.”

Mutta miten oli lapsen laita? Lopulta pitkä leikkaus  päättyi ja huolestuneet vanhemmat lähestyivät lääkäriä kuullakseen hänen selostuksensa. Sisäelimet olivat vahingoittuneet erittäin pahoin. Palleaan johtava valtimo oli katkennut ja tyttö oli menettänyt yli puolet verestään. Maksa oli repeytynyt useasta kohdin. Valtaisan painon vuoksi vatsa oli tunkeutunut suoraan pallean läpi. Auto oli pysähtynyt vain vähän ennen kuin se ehti murskata sydämen.

Lääkäri sanoi arvostavansa vanhempien tyyntä asennetta, koska tämä oli tehnyt mahdolliseksi sen, että hän oli saattanut aloittaa leikkauksen paljon vakaammassa mielentilassa. Mimi toipui nopeassa tahdissa kaikkien suureksi iloksi. Koko kokemus sai aikaan valtaisan todistuksen antamisen, kun uutinen levisi kautta koko Cuencan kaupungin. Radioasema puhui Isenseen perheen merkittävästä uskosta ja tyyneydestä. Muuan huomattava lääkäri sanoi isälle: ”Teidän on saatava tietää, että lääkäripiireissä tätä tapausta pidetään todellisena ihmeenä.”

Polkupyöräilijä ryhtyy toisenlaiseen kilpailuun

Ikänsä Cuencassa asunut Mario Polo oli kuuluisa, koska hän oli voittanut maan polkupyöräkilpailut usean vuoden ajan peräkkäin ja vetäytynyt pois kilpailuista voittamattomana. Cuencan kaupunki oli hyvästä syystä todella ylpeä omasta pojastaan.

Kun Marion vaimo Norma alkoi tutkia Jehovan todistajien kanssa, Mario päätti olla kerran mukana tutkistelussa nähdäkseen, voisiko hän saada vastauksia joihinkin omiin kysymyksiinsä. Ensimmäiseksi hän halusi tietää: ”Kuka on Ilmestyskirjassa mainittu portto?” (Ilm. 17:3–5) Lähetystyöntekijä vastasi, että tavallisesti aloitamme yksinkertaisemmilla raamatullisilla asioilla. Mutta koska Mario oli ottanut kysymyksen esille, lähetystyöntekijä selitti, että Raamattu käyttää vertauskuvallista moraalitonta naista, jonka nimi on  Suuri Babylon, edustamaan maailmanlaajuista uskontojen yhteisöä, joka ei pysy erossa maailmasta. – Jaak. 4:4; Ilm. 18:2, 9, 10.

Siitä lähtien Mario oli erittäin kiinnostunut Raamatun tutkimisesta ja ponnisteli kovin ollakseen läsnä tutkistelussa, vaikka hänen työpaikkansa sijaitsi jonkin matkaa kaupungin ulkopuolella. Sitten eräänä iltana hän tuli lähetyskotiin hyvin huolestunut ilme kasvoillaan. Hän oli hankkinut jonkin verran kirjallisuutta herätyssaarnaajilta, jotka esittivät voimakkaita syytöksiä Jehovan todistajia vastaan. Lähetystyöntekijä vastasi, että jos nuo soimaukset meitä vastaan huolestuttivat häntä, paras tapa vastata noihin syytöksiin olisi pyytää jotakuta herätyssaarnaajaa olemaan läsnä, jotta saataisiin selville, voisiko tämä perustella niitä. Se tuntui Mariosta melko reilulta. Niinpä hän ja veli kävivät tuota kirjallisuutta levittäneen protestanttipapin luona.

Mario pyysi pappia tulemaan hänen kotiinsa puolustamaan sitä, mitä hän oli sanonut Jehovan todistajia vastaan. Papin oli pakko noudattaa kutsua, sillä muutoin hänen  poissaolonsa olisi ollut sen myöntämistä, että syytökset olivat vääriä.

Kymmenen ihmistä, mukana Marion ystäviä ja sukulaisia, oli odottamassa, kun pappi erään toisen kirkkonsa saarnaajan kanssa ilmaantui paikalle. Keskustelun aiheeksi valittiin kolminaisuus. Joka kerta kun opin tukemiseksi lainattiin jokin raamatunkohta, Mario, hänen vaimonsa tai joku heidän ystävistään näytti papille, miksi tämä kohta ei soveltunut. Lähetystyöntekijän tarvitsi sanoa tuskin sanaakaan.

Noin puolen tunnin kuluttua pappi katsoi kelloaan ja sanoi, että hänellä oli toinen tapaaminen. ”Mutta te ette ole todistaneet vielä yhtään mitään, kirkkoherra”, vastusteli yksi läsnäolijoista. ”Älkää vain sanoko meille, että aiotte nyt jättää meidät näiden susien armoille, niin kuin te heitä nimitätte!” Pappi lähti sanoen, että hän harkitsisi tapaamista jolloinkin tulevaisuudessa, mutta hän kieltäytyi sitoutumasta mihinkään tiettyyn ajankohtaan.

Eräänä päivänä hän tosiaan palasi ja kertoi Norma Pololle tulevansa takaisin – mutta sellaisena ajankohtana, jolloin Jehovan todistajat eivät olisi paikalla. Marion mielestä tämä oli epäoikeudenmukaista, ja hän meni papin kotiin ilmoittamaan tälle, että tämä olisi tervetullut Marion kotiin ainoastaan silloin, kun Jehovan todistajat olisivat siellä puolustautumassa. Mariolle oli nyt täysin selvää se, keillä oli totuus ja rohkeus puolustaa sitä.

Siitä hetkestä lähtien Mario jatkoi vakaasti edistymistään. Ennen pitkää hän osallistui kenttäpalvelukseen juuri siellä omassa yhdyskunnassaan, ja myöhemmin hänen vaimonsa ja tyttärensä alkoivat saarnata hänen kanssaan.

Sillä että kaupungin monet paikalliset asukkaat alkoivat kannattaa Jehovan todistajia, oli valtava vaikutus toisiin. Lääkäreitä, asianajajia, jalokivikauppiaita, maanviljelijöitä – sadoittain kaikilla elämänaloilla toimivia ihmisiä Cuencassa  – on nyt omaksunut totuuden. Kaksikymmentä vuotta sitten Cuencassa ei ollut ainuttakaan seurakuntaa. Nyt tällä alueella on 11 seurakuntaa. Kaduilla, joilla uskonnollisten kulkueitten oli tapana kestää koko päivän niin kutsutulla piinaviikolla, tarvitaan vain muutama minuutti kaiken sen näkemiseen, mikä kulkee ohitse: entisten aikojen jäänteet. Jehovan nimi sitä vastoin tunnetaan nykyään maakunnan äärestä toiseen.

Tarvitaan rohkaisua

1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa Ecuadorissa koettiin Valtakunnan työssä levollisen kasvun aikakausi. Muiden uskontojen vaikutus samoin kuin niiden taito kannustaa ihmisiä väheni. Julistajat työskentelivät ahkerasti levittääkseen Valtakunnan hyvää uutista maan joka kolkkaan.

Vuonna 1963 oli 1000 toimeliasta julistajaa kenttäpalveluksessa. Viisi vuotta myöhemmin luku oli noussut 2000:een. Vuoteen 1971 tultaessa julistajien kokonaismäärä oli noussut 3000:een. Kahden seuraavan vuoden kuluessa raportoitiin 4000 Valtakunnan julistajaa; seuraavana vuonna 5000 ja vuoden 1975 lokakuussa olimme saavuttaneet 5995 julistajan huipun.

Mutta sitten ensimmäistä kertaa vuosiin alkoi väheneminen. Vuonna 1979 toimeliaiden hyvän uutisen saarnaajien kokonaismäärä oli pudonnut hieman yli 5000:een. Mitä oli tapahtumassa? Näyttää siltä, että jotkut tämän maan uusista julistajista olivat tempautuneet mukaan ajankohdan innostamina sen sijaan, että he olisivat rakentaneet aitoa arvostusta Jehovaa ja hänen teitään kohtaan. Joka tapauksessa vuonna 1980 oli jälleen havaittavissa lievää kasvua samoin kuin vuonna 1981, mutta edistyminen oli hidasta.

Mikä oli pidättelemässä kasvua, kun maa toisensa jälkeen raportoi nyt erinomaista kasvua alueellaan? Luopumuksesta  ei täällä ollut kuultukaan. Ei ollut ilmeisestikään minkäänlaista epäpuhtautta, joka olisi saanut Jehovan pidättämään henkensä siunauksen. Asiaa ajateltiin paljon rukouksen hengessä. Kasvuedellytykset olivat erinomaiset, kun 26576 oli läsnä vuonna 1981 muistonvietossa – tämä oli viisi kiinnostunutta jokaista Valtakunnan julistajaa kohden.

Päädyttiin siihen ratkaisuun, että veljemme itse asiassa tarvitsivat rohkaisua. Vanhimpia ja avustavia palvelijoita täytyi muistuttaa heidän vastuustaan ottaa johto kentällä. Niille, joista oli tullut toimettomia, täytyi alkaa johtaa raamatuntutkisteluja, jotta heidän arvostuksensa hengellisiä asioita kohtaan syttyisi uudelleen.

Niinpä koottuaan vuoden 1981 palvelusvuoden raportin haaratoimistokomitea järjesti niin, että kaikki vanhimmat ja avustavat palvelijat kutsuttiin lyhyihin kokouksiin kautta maan sijaitseviin avainkaupunkeihin. Veljet olivat erittäin iloisia aineistosta, joka käsiteltiin heidän kanssaan. Kaikki palasivat työhön uudistunein mielin. Seurauksena oli, että tuona palvelusvuotena saatiin 14 prosentin lisäys julistajissa ja 19 prosentin lisäys Raamatun kotitutkisteluissa. Muistonvietossa läsnä olleiden määrä nousi äkkiä 28 prosenttia, 34024:ään! Pellot olivat tosiaan vaalenneet elonkorjuuta varten.

Rankkasateita

Nyt ilmaantui eräs toinen este. Kymmenen kuukautta perättäin, vuoden 1982 lokakuusta vuoden 1983 heinäkuuhun, maassa oli sellaisia rankkasateita ja tulvia, jollaisia ei muisteta olleen viimeisiin sataan vuoteen. Guayaquilissa ja sen ympärillä olevilla alueilla mitattiin muutamassa kuukaudessa sademääräksi yli 2,5 metriä. Siltoja tuhoutui ja kaupunkeja joutui eristyksiin. Yhteydenpidosta tuli äärimmäisen vaikeata. Valtakunnansalit ja veljiemme kodit kärsivät vahinkoja.

 Veljet olivat kuitenkin päättäneet jatkaa kokouksiensa pitämistä. Babahoyossa joidenkuiden täytyi kahlata vedessä vyötäröään myöten päästäkseen kokouksiin. Etelämpänä Milagrossa vesi oli lähes polven korkeudella itse valtakunnansalissa. Mutta veljet vain käärivät housunlahkeensa ylös ja nauttivat kokouksista tulvasta huolimatta.

Yhteyksien säilyttämiseksi veljiemme kanssa, myös niiden kanssa jotka asuivat eristyksissä olevilla alueilla ponnisteltiin hartaasti. Kun saatiin tietää, että joiltakuilta puuttui  ruokaa tai muita välttämättömyyksiä, haaratoimisto ilmoitti seurakunnille, ja paikalliset veljemme vastasivat anteliaasti. Kaikkialta maasta veljet ystävällisesti antoivat tarvittavaa rahaa, ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä. Aivan tämän yhtäjaksoisen sadekauden keskellä haaratoimisto järjesti pidettäväksi toisen kokouksen vanhinten ja avustavien palvelijoiden kanssa. Rohkaisevia kokemuksia kerrottiin ja esitettiin ehdotuksia siitä, miten saarnaamistyötä voitaisiin jatkaa sellaisesta ankarasta säästä huolimatta. Paavalin sanat tuntuivat erittäin sopivilta: ”Saarnaa sanaa, pysy siinä hellittämättä  suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan.” – 2. Tim. 4:2.

Mitä oli seurauksena? Monien sellaisten seurakuntien raportit, joihin sää oli vaikuttanut haitallisesti, todistivat merkittävästä kasvusta. Palvelusvuoden 1983 lopussa sateista huolimatta veljemme olivat saavuttaneet keskimäärin 17 prosentin kasvun julistajien määrässä ja uuden 7504:n julistajan huipun. Tämän saman ajan kuluessa Raamatun kotitutkistelut olivat kohonneet 28 prosenttia! Mitä enemmän veljemme työskentelivät alueella, sitä enemmän se tuotti.

Tarve laajentaa haaratoimistotiloja

Valtakunnan työ Ecuadorissa on suhteellisen uutta verrattuna monissa muissa maissa tehtävään työhön. Yhtäjaksoinen saarnaamistyö pääsi ensi kertaa alulle vain hieman yli 40 vuotta sitten. Samoin kuin nuoren kasvu vaatii uutta vaatepartta, niin on Valtakunnan kasvu täällä tehnyt välttämättömäksi suurempien haaratoimistotilojen hankkimisen.

Aluksi haaratoimisto toimi vain lähetyskodista käsin. Vuonna 1957 rakennettiin uudet tilat Guayaquiliin. Myöhemmin tätä rakennusta laajennettiin. Vuonna 1977 veli Grant Suiter ehdotti vyöhykevierailunsa aikana, että veljet alkaisivat etsiä Guayaquilin ulkopuolelta suurempaa maapalaa. Eräänä päivänä muuan veli tuli haaratoimistoon kysymään, olisimmeko kiinnostuneita tontista, jonka hän haluaisi lahjoittaa Seuralle. Tontti sijaitsi aivan Guayaquilin ulkopuolella. Miten riemuissamme otimmekaan tämän tarjouksen vastaan!

Tuohon aikaan tarvittiin kipeästi myös paikkaa, missä yksi piirikonventeista voitaisiin pitää – vaikka se olisi vain ulkosalla. Joidenkin tällä uudella maapalalla suoritettujen alustavien raivausten jälkeen ensimmäinen konventti pidettiin siellä. Kukkulan rinne antoi käyttöön luonnollisen amfiteatterin, ja veljet levittivät maahan huopia istumista  varten. Joitakin vuosia tällä tontilla pidettiin rannikkoseudun piiri- ja kierroskonventit.

Lopulta vuoden 1984 lopulla aloitettiin työt kauniin konventtisalin rakentamiseksi tälle tontille. Siinä oli määrä olla istumapaikkoja yli 3000:lle. Rakennuspinta-alaa tälle salille oli yli 30 hehtaaria. Mutta tarvittiin vielä jotakin muuta kuin vain konventtisali. Hallintoelimen hyväksymyksen turvin vuoden 1985 alussa saman maapalan toisessa osassa aloitettiin uuden haaratoimistorakennuksen rakentaminen. Miten jännittävää aikaa se olikaan, kun ystävät kokivat Jehovan siunauksen ponnistellessaan tämän kaiken saamiseksi valmiiksi! Rakentaminen alkoi juuri ennen kuin Seuran kansainvälinen rakennusohjelma pääsi alulle, mutta rakennus saatettiin päätökseen sen valvonnassa. Veljet olivat iloisia saadessaan ammattitaitoista apua 14 maasta kotoisin olevilta kansainvälisiltä vapaaehtoisilta rakennustyöntekijöiltä. Tämä apu oli todellinen siunaus! Arvostamme sydämestämme jokaista joka auttoi.

Muutoksia hallinnossa

Vuonna 1949 Albert Hoffmanista tuli ensimmäinen haaratoimistonvalvoja, ja hän teki paljon työn järjestämiseksi täällä, kun se oli vielä lapsenkengissään. Sitten vuonna 1950 tuo tehtävä siirrettiin John McClenahanille, jota oli myös valmennettu Gileadissa. Vuonna 1970 oli jälleen välttämätöntä tehdä joitakin muutoksia hallinnossa. Muuan toinen Gileadin käynyt, Harley Harris, nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi, ja hän palvelee edelleen haaratoimistossa. Tällä hetkellä haaratoimistoa johtaa viiden miehen muodostama komitea, johon kuuluu Francisco Angus, Arthur Bonno, Harley Harris, Vern McDaniel ja Laureano Sánchez.

Tuhansittain uhrauksia

Valtakunnan työn historiaan Ecuadorissa kuuluu satoja tuhansia veljiemme tekemiä uhrauksia – joitakin niin pieniä,  ettemme me ihmiset edes huomaa niitä, vaikka Jehova ei koskaan jätäkään niitä huomaamatta. Kaikkiin näihin uskollisiin soveltuu Heprealaiskirjeen 6:10:ssä annettu vakuutus: ”Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan.”

Ne, jotka tulivat muista maista palvelemaan täällä, muistavat pitkään, miten turhauttavaa oli yrittää ilmaista itseään kielellä, jota he olivat vasta opettelemassa. Paikallinen kieli kuulosti heistä sanojen sulkutulelta, joka suunnattiin taukoamatta heitä kohti kuin konekiväärin suusta. Muuan lähetystyöntekijä sanoi: ”Tunsin olevani jälleen kuin pikkulapsi, joka opettelee puhumaan.”

Entäpä ne kerrat, jolloin he ajattelivat alkavansa osata kieltä, mutta sanoivatkin jotain, mistä sai väärän käsityksen? Muuan veli esimerkiksi meni rautakauppaan ostamaan nauloja ja etsi englantilais-espanjalaisesta sanakirjastaan sanaa ’naula’ (engl. ’nail’, jolla on englannin kielessä useita eri merkityksiä). Niinpä hän vahingossa sanoi: ”Quiero una libra de uñas” (Haluan paunan verran kynsiä). Muuan sisar seisoi linja-autossa, ja kun kuljettaja äkisti lähti liikkeelle, sisar horjahti taaksepäin istahtaen erään miehen polvelle. Sisar ajatteli pyytävänsä anteeksi ja sanoi: ”Con su permiso” (Luvallanne). Matkustajat nauroivat makeasti, kun mies hyväntahtoisesti vastasi: ”Olkaa hyvä vain, rouva.”

Sisar Zola Hoffman, joka pysyi lähetyspalveluksessaan Ecuadorissa aivan maallisen vaelluksensa loppuun saakka, muistetaan hyvin pelottomasta todistamisestaan. Pelottiko häntä puhua kenelle tahansa hyvästä uutisesta? Tuskin! Hänen lempialuettaan oli Guayaquilin liikealue. Lähes kaikki – johtajat, asianajajat, tuomarit ja monet muut – tunsivat hänet siellä. Monet kaupunkilaiset, joille hän oli todistanut, olivat läsnä hänen hautajaisissaan. Valtakunnansali oli ääriään myöten täynnä, ja ihmisiä seisoi ulkopuolella aina  kadun toiselle puolelle saakka. Läsnä olleiden joukossa oli joitakin niistä 94 ihmisestä, joita hän oli henkilökohtaisesti auttanut vihkimään elämänsä Jehovalle.

Veli Albert Hoffmanin kerran voimakas ääni on nykyään vain vaivalloinen kuiskaus. Mitä tapahtui? Eräänä iltana ajaessaan kotiin kokouksesta hän pysähtyi liikennevaloihin. Muuan outo mies lähestyi, pani pistoolin hänen kaulalleen ja sanoi jotakin; hän luultavasti vaati rahaa. Koska Albertilla oli huono kuulo, hän ei vastannut heti. Vihaisena mies veti liipasinta. Luoti läpäisi Albertin kaulan, jäi hänen oikeaan olkapäähänsä katkaisten matkalla äänijänteet. Tästä äänelleen tapahtuneesta vauriosta huolimatta Albert puhuu edelleen Jehovan ylistykseksi, vaikka nykyään vaivalloisesti kuiskaten. Hänellä on takanaan lähes 60 vuotta kokoajanpalvelusta.

Myös Herman Gau on huomionarvoinen päättäväisyytensä vuoksi. Hän tuli vaimonsa kanssa Saksasta palvellakseen siellä missä tarve oli suurempi. Hän haluaa saada asiat tehdyksi, ja nopeasti, nousipa eteen mitä vaikeuksia tahansa. Koska Puyon viidakkokaupungissa sijaitseva pieni seurakunta tarvitsi valtakunnansalin, veli Gau ajatteli: ”Mennään viidakkoon ja katkotaan hieman puita rakennustarvikkeiksi.” Hän näki mielestään mukavan näköisen suoran puun, mutta hänen seurassaan ollut paikallinen veli varoitti: ”Minä en sinuna kaataisi tuota puuta. Siinä on muurahaisia.”

”Sellaisia muurahaisia ei olekaan, jotka voisivat estää minua saamasta tätä hyvää puuta valtakunnansalia varten!” sanoi Herman. Ja niin he kävivät sen kimppuun suurine viidakkoveitsineen. Kun tämä osittain ontto puu läjähti maahan, tuhannet vihaiset muurahaiset itseään puolustaen kuhisivat kaikkialla heidän päällään. Epätoivoissaan veljet juoksivat joelle ja hyppäsivät veteen vaatteineen päivineen. Siitä lähtien Herman kuunteli, mitä sanottavaa alkuperäisasukkailla oli hänelle puista. ”Mutta”, hän sanoo nauraen  sydämellisesti, ”me tosiaan saimme sen valtakunnansalin rakennettua!”

Nuoret omaksuvat totuuden

On kuitenkin olemassa jotakin paljon haastavampaa kuin valtakunnansalien rakentaminen. Se on lasten kasvattaminen totuuteen. Jorge ja Orffa Santos ovat olleet lähes 30 vuotta kokoajanpalveluksessa. Tuona aikana he ovat myös kasvattaneet viisi lasta, jotka kaikki ovat nyt kokoajanpalveluksessa vanhempiensa hyvää esimerkkiä seuraten. Heidän esimerkkinsä on vain yksi niistä monista kokemuksista, jotka osoittavat, miten tärkeä vanhempien erinomainen esimerkki on valmennettaessa lapsia tielle, jota heidän pitäisi kulkea. – Sananl. 22:6.

Carlos Salazar ei kuitenkaan saanut sellaista hengellistä kasvatusta. Sitä vastoin kun hän halusi palvella Jehovaa, hänen äitinsä ajoi hänet pois kotoa ja hänen lihalliset veljensä ja sisarensa karttoivat häntä. Siitä huolimatta omistettuaan 34 vuotta kokoajanpalvelukseen hän on saanut yli 12000 hengellistä veljeä ja sisarta yksistään kotimaassaan Ecuadorissa, puhumattakaan niistä yli kolmesta miljoonasta, jotka muodostavat kansainvälisen veljesseuran. Miten paljon hän onkaan oppinut arvostamaan sitä rakkaudellista huolenpitoa, jota Jehova suo niille, joista on tullut ”orpoja” hyvän uutisen vuoksi!

Jim ja Frances Woodburn ovat osoittaneet runsaasti intoa lähetystyöntekijäparina kylväessään Valtakunnan siementä laajalti. He ovat käyneet monissa kouluissa esittämässä kirjaa Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä. Se on täyttänyt koulujen kipeän tarpeen auttaa nuoria oppimaan parempia moraaliperiaatteita, kunnioittamaan opettajiaan ja olemaan selvillä huumeisiin liittyvistä vaaroista. Kirjaa Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos? esitettiin myös – ainutlaatuinen ja ainoa kirja, joka käsittelee kehitysteoriaa ja esittelee asian kummatkin puolet. Opettajat ja kouluviranomaiset  antoivat veli ja sisar Woodburnin mennä suoraan luokkahuoneisiin esittelemään kirjallisuutta oppilaille. Jopa pappien ja nunnien johtamat uskonnolliset koulut olivat vastaanottavaisia. Muuan pappi kutsui koko oppilaskunnan yhteen koulun juhlasaliin ja sanoi: ”Juuri tätä kirjaa te tarvitsette, ja kehottaisin jokaista teistä hankkimaan yhden.” Ei yksikään niistä yli 65 koulusta, joissa käytiin, kieltänyt Woodburneja tarjoamasta tätä tärkeää aineistoa oppilaille! Toisinaan he levittivät yli 1000 kirjaa kuukaudessa.

Tulevaisuudenodotteita

Kulkiessamme nykyään Quiton, Cuencan, Riobamban ja San Antonion katuja on vaikea kuvitella, että vain vähän aikaa sitten täällä käytiin kiivaita taisteluja hyvän uutisen saarnaamisvapauden puolesta. Huutavien väkijoukkojen tilalle on tullut rauhallisia ihmisiä, jotka kuuntelevat syvästi arvostaen Raamatun sanomaa. Kaikkialla voidaan nyt löytää Jehovan meille antamia voiton monumentteja: valtakunnansaleja, joissa 188 seurakuntaa kokoontuu nauttimaan ravinnoksi Jumalan sanaa.

Tänä vuonna koettiin toinen äkillinen kasvu julistajien määrässä – 13352:n huippu. Raamatuntutkisteluja on lähes kaksi kertaa enemmän kuin julistajia, ja Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 66519 – kaikki tämä osoittaa, että täällä on vielä paljon työtä tehtävänä myös toisten auttamiseksi omaksumaan totuus.

Miten virkistävää olikaan, että kuumimman vainon aikaan vilpitönsydämiset ecuadorilaiset ryhtyivät puolustamaan veljiä ja sisaria, antoivat heille ”kupillisen kylmää vettä”. Jeesus sanoi, että sellaiset ihmiset eivät suinkaan menetä palkkaansa. (Matt. 10:42) Tuhannet ihmiset täällä päiväntasaajan molemmin puolin, metsäisiltä trooppisilta tasangoilta lumihuippuisiin vuoriin, on jo palkittu virkistävillä totuuden vesillä. Vilpitön toiveemme on, että vielä tuhannet tulevat hyötymään, ennen kuin tämä järjestelmä tulee loppuunsa.

 [Tekstiruutu/Kartta s. 201]

Tietoja Ecuadorista

Pääkaupunki: Quito

Virallinen kieli: espanja

Valtauskonto: roomalaiskatolisuus

Väkiluku: 10054000

Julistajia: 13352

Tienraivaajia: 1978

Seurakuntia: 188

Muistonvietossa: 66519

Haaratoimisto: Guayaquilissa

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

TYYNI VALTAMERI

KOLUMBIA

ECUADOR

Ibarra

Atuntaqui

San Antonio

PÄIVÄNTASAAJA

Quito

Manta

Ambato

Riobamba

Babahoyo

Guayaquil

Milagro

La Libertad

Andit

Cuenca

Machala

PERU

 [Kokosivun kuva s. 199]

[Kuva s. 202]

Thomas ja Mary Klingensmith (vasemmalla) ja Willmetta ja Walter Pemberton olivat ensimmäiset Gilead-koulusta tulleet lähetystyöntekijät Ecuadorissa vuonna 1946

[Kuva s. 207]

Pedro Tules, ensimmäinen ecuadorilainen, joka sai valmennusta Gilead-koulussa

[Kuva s. 209]

Vartiotorni-seuran kolmas presidentti N. H. Knorr (vasemmalla) ja hänen kanssaan seisoo M. G. Henschel heidän vieraillessaan Ecuadorissa maaliskuussa 1949. Albert Hoffman (oikealla) oli Ecuadorin ensimmäinen haaratoimistonvalvoja. Myöhemmin hän selvisi hengissä ampumavälikohtauksesta

[Kuva s. 210]

César Santos luopui kuvien palvonnasta tullakseen todistajaksi

[Kuva s. 215]

Carl Dochow, Gileadissa valmennuksen saanut lähetystyöntekijä, kohtasi vastustusta Cuencan kaupungissa

[Kuva s. 218]

Carlos Salazar, toinen ecuadorilainen, joka kävi Gilead-koulun

[Kuva s. 220]

Unn Raunholm lähetettiin Ecuadoriin lähetystyöntekijäksi vuonna 1958

[Kuva s. 223]

Ray ja Alice Knoch määrättiin lähetystyöntekijöiksi Tyynenmeren rannikolla sijaitseviin kyliin

[Kuva s. 227]

Maruja Granizo (vasemmalla) lastenlastensa ja miniänsä kanssa

[Kuva s. 230]

John Furgala (vasemmalla) rautakauppansa edustalla

[Kuva s. 233]

Rafael Coello, joka aikoinaan toimi muutoksenhakutuomioistuimen tuomarina, todistaa entisille työtovereilleen Guayaquilin oikeuspalatsissa

[Kuva s. 238]

Entisiä lähetystyöntekijöitä, Bob ja Joan Isensee, ja heidän lapsensa. He joutuivat vastakkain verikysymyksen kanssa

[Kuvat s. 241]

Mario Polo voitettuaan maan polkupyöräkilpailun. Mario ja hänen vaimonsa Norma puolustavat nyt Raamatun totuutta

[Kuvat s. 245]

Ecuadorin uusi Beetel-koti, kuvassa myös sen vastaanottoaula

[Kuva s. 246]

Uusi ulkoilmakonventtisali, ja taustalla näkyy uusi haaratoimisto