Itävalta

ITÄVALLAN Alpit ovat tulvillaan musiikkia. Haydnin, Mozartin, Schubertin, Straussien ja muiden suurenmoisista sävellyksistä mainetta saanut Itävalta on tunnettu myös luonnonkauneudestaan. Tiheät metsät, kirkkaat järvet ja leveät laaksot erottavat toisistaan monia sen lumihuippuisista Alpeista, jotka majesteettisina kohoavat taivaalle jopa 3797 metrin korkeuteen. Itää kohti mentäessä nämä huiput muuttuvat vähitellen loivasti kumpuileviksi kukkuloiksi ja viljaviksi tasangoiksi. Tämän suurenmoisen seudun kauneutta on lisännyt Itävaltaan 1900-luvun alussa saapuneen Raamatun totuuden hengellinen kauneus. Ja siitä lähtien ovat Jehova Jumalaa ylistävät laulut kaikuneet Itävallan uljailla vuorenhuipuilla ja vihreissä laaksoissa. – Ps. 149:6.

Satojen vuosien ajan Itävalta kuului Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Myöhemmin se liittyi Unkarin kanssa Itävalta-Unkariksi. Ei siksi ole yllättävää, että 98 prosenttia väestöstä puhuu saksaa ja että maan vähemmistökansallisuuksiin sisältyy madiaareja (unkarilaisia), kroaatteja ja sloveeneja. Wienin ollessa suuren valtakunnan pääkaupunki samoin kuin maailmansotia seuranneina aikoina kerääntyi paljon ihmisiä tähän Tonavan varrella sijaitsevaan värikkääseen kaupunkiin. Siksi yli 20 prosenttia Itävallan 7575700 henkeä käsittävästä väestöstä asuu nyt Wienissä.

Itävallan virallinen uskonto oli habsburgilaishallitsijoiden määräyksestä satojen vuosien ajan roomalaiskatolisuus. Nykyäänkin 84 prosenttia väestöstä tunnustautuu roomalaiskatoliseksi, ja Itävallan ja Vatikaanin välillä on voimassa konkordaatti, joka varmistaa katoliselle kirkolle  hallituksen taloudellisen tuen. Protestantteja lasketaan olevan 6 prosenttia. Nämä luvut eivät kuitenkaan ilmaise ihmisten todellista suhtautumista uskontoon, sillä uskonnollisten laitosten kannatus on suuresti heikentynyt. Monet pidättyvät avoimesti katkaisemasta perinteisiä uskonnollisia siteitään, koska itävaltalaisilla on yleensä tapana pohtia: ’Mitähän ihmiset sanovat?’

On nähty paljon vaivaa ja tarvittu Jehovan hengen siunausta Jumalaa pelkäävien ihmisten löytämiseksi ja Jehovan teiden opettamiseksi heille. Tuloksena on, että nykyään Itävallassa yli 17700 henkeä on osoittanut kantavansa suurempaa huolta kysymyksestä: ’Mitä Jumala sanoo?’ Näistä koostuu 246 Jehovan todistajien seurakuntaa.

Ensimmäisiä todistusyrityksiä

Itävallan uskonnollinen elämä sujui 1900-luvun alussa etupäässä roomalaiskatolisen kirkon määräämään tahtiin. Vaikka protestanteilla oli joitakin oikeuksia, jotka oli annettu niin sanotussa uskonnonvapausjulistuksessa vuonna 1781, useimpien muiden ihmisten sallittiin harjoittaa uskontoaan vain yksityisesti. Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell päätti kuitenkin mennä Wieniin vuonna 1911 kiinnittääkseen huomionsa ensin juutalaiseen väestöön.

Hän matkusti junalla Wieniin, jossa Continental-hotellin suuri sali oli vuokrattu maaliskuun 22. päiväksi. Hänen puheensa, jonka tarkoitus oli vedota vilpittömiin juutalaisiin, oli aiheesta ”Sionismi profetiassa”. Miten täkäläinen juutalainen väestö suhtautuisi hänen selityksiinsä Raamatun profetiasta? Muuan juutalainen rabbiini oli lähettänyt New Yorkista pitkän panettelusähkeen, jossa hän varoitti juutalaisia raamatuntutkijoista, jolla nimellä Jehovan todistajat  silloin tunnettiin. Vaikka sali oli veli Russellin astuessa lavalle täpötäysi, hän havaitsi pian, että noin kolmasosa kuulijoista oli sähkeen vaikutuksesta päättänyt estää häntä puhumasta.

Russell kertoi myöhemmin: ”Aivan puheemme alusta lähtien joka puolelta salia kuului huutoja, ja jotkut näyttivät demonien riivaamilta. – – Yritimme sanoa jotakin tyynnyttääksemme heidän pelkonsa, mutta se ei auttanut. – – Monet näyttivät innokkailta käymään kimppuumme, mutta järkevämmät ihmiset asettuivat ympärillemme  vahvaksi ketjuksi. Meitä ei pelottanut, mutta ne, jotka tunsivat paremmin vastustajamme, näyttivät pelkäävän melko tavalla puolestamme. Havaittuamme, ettemme voisi saada mitään aikaan, heilutimme hymyillen kättämme yrityksestä luopumisen merkiksi ja lähdimme puhujalavalta. Samat juutalaiset raivasivat meille tietä, pidättelivät vastustajia ja ohjasivat meidät ulos salista – –. Noin 15 henkeä tuli seuraavana päivänä kyselemään lisää Jumalan suunnitelmasta.”

Vilpittömien totuudenetsijöiden hyödyksi järjestettiin myös niin, että Russellin puhe julkaistiin kokonaisuudessaan Neues Wiener Journal -sanomalehdessä.

Russell ei kuitenkaan tällä matkalla nähnyt Wieniä ensimmäistä kertaa. Hän oli 20 vuotta aiemmin, vuonna 1891, tehnyt matkan, joka vei hänet Dresdenistä Saksasta Wienin kautta Kišinjoviin Venäjälle. Kommentoidessaan tilannetta silloisen ymmärryksensä mukaan veli Russell sanoi ”Siionin Vartiotornin” marraskuun numerossa 1891: ”Emme havainneet Venäjällä alttiutta tai valmiutta totuuden vastaanottamiseen, – – emme mitään, mikä olisi herättänyt meissä sadonkorjuutoiveita Italiassa tai Turkissa tai Itävallassa tai Saksassa.”

Tehtiin kuitenkin uusi yritys ainakin joidenkuiden täällä asuvien ihmisten auttamiseksi. Vuoden 1914 alkupuolella pyydettiin Maxwell G. Friendiä (juutalaisvanhemmille syntynyttä poikaa, joka silloin tunnettiin nimellä Freschel) lähtemään Saksan Beetel-kodista Itävalta-Unkariin levittämään messiaanisen Valtakunnan hyvää uutista juutalaisten keskuudessa. Wienissä hän onnistui aloittamaan säännöllisen Raamatun kotitutkistelun kahden ”Siionin Vartiotornin” tilaajan kanssa. Hän kertoi: ”Juutalaiset eivät juuri koskaan osoittaneet vastakaikua hyvälle uutiselle, koska he sekoittivat meidät kristikunnan lähetyssaarnaajiin.  He eivät pitäneet kristikunnasta, koska se oli useiden vuosisatojen kuluessa ajanut heitä maasta toiseen ja armottomasti surmannut heitä miekalla ja tulella.”

Muutaman kuukauden kuluttua syttyi ensimmäinen maailmansota. Lopettaisiko se kaikki yritykset kertoa hyvää uutista Itävallan asukkaille?

Sodanjälkeisen sadonkorjuun alku

Maailmansodan kauhujen keskellä oli ihmisiä, jotka ajattelivat hengellisiä asioita ja puhuivat niistä. Vaikka yksi heistä, Johann Brotzge, oli nuori, hän oli syvästi uskonnollinen. Dornbirnin kaupungissa sijaitsevalla työpaikallaan hän toimitti hiiliä Degenhart-nimiselle miehelle, joka huolehti lämmitysuunista. Kun hän taas kerran vuoden 1917 varhaissyksyllä oli viemässä hiiliä, Degenhart alkoi keskustella hänen kanssaan Jumalan valtakunnasta. Pian sen jälkeen nuori Johann kutsuttiin sotapalvelukseen. Juurtuisivatko hänen kuulemansa totuuden siemenet?

Koettuaan sodan kauhut Johann palasi kotiin. Keskustelu Jumalan valtakunnasta oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja oli yhä hänen mielessään. Hän alkoi etsiä Degenhartia. Mutta hänen surukseen Degenhart oli sillä välin kuollut. Vuoden 1919 keväällä Johann Brotzge sai kuitenkin yhteyden Otto Mathisiin ja Xaver Klieniin, joka oli silloin raamatuntutkija. Otolta hän sai kauan kaipaamaansa raamatullista kirjallisuutta. Nuo miehet olivat Länsi-Itävallan ensimmäiset raamatuntutkijat.

Sieltä noin 680 kilometrin päästä, maan itäosasta, löytyi seuraava vastaanottavainen sydän, johon totuus juurtui. Nuori Johannes Ehm toimi vuosina 1919 ja 1920 musiikinopettajana Deutsch Wagramin kylässä Marchfeldin tasangolla. Hänen ystäviinsä lukeutuva aviopari otti erään Saksasta tulleen insinöörin täysihoitoon. Aviopari kertoi  Johannekselle, että tämä insinööri, herra Goller, puhui aivan uusista ja oudoista asioista. Hän sanoi, että maailman loppu oli lähellä, ettei helvetintulta ole olemassakaan ja että suurin osa uskovista ei menisi taivaaseen, vaan sen sijaan eläisi jonakin päivänä maan päällä. Lisäksi hän väitti pystyvänsä todistamaan kaiken Raamatulla. ”Haluaisitko olla mukana sellaisessa keskustelussa?” kysyi pariskunta nuorelta musiikinopettajalta.

Tuossa keskustelussa Johannes näki Raamatun aivan ensimmäistä kertaa elämässään. Hän sanoi myöhemmin: ”Goller säteili tyyneyttä ja vastasi rauhallisesti kaikkiin kysymyksiini – ja niitä oli paljon!” Johannes tilasi pian C. T. Russellin kirjoittamien Raamatun tutkielmien kuusi osaa ja alkoi innokkaasti tutkia niitä.

Sillä välin Klagenfurtissa Etelä-Itävallassa nuori kirjanpitäjä  Franz Ganster tutustui kirjeitse Sveitsissä asuvaan Egg-nimiseen mieheen. Heidän kirjeenvaihtoonsa sisältyi enemmän kuin postimerkkien keräilyä ja kuvapostikorttien vaihtoa. Koska Egg oli jo raamatuntutkijoita, tuo nuori itävaltalainen kirjanpitäjä kuuli häneltä Raamatun sanoman. Ganster tilasi kaiken Vartiotornin kirjallisuuden, mitä oli silloin saatavissa Sveitsistä, ja tynnyrintekijä Leopold König toi ne hänelle henkilökohtaisesti palatessaan vuonna 1921 Sveitsistä Itävaltaan. Myöhemmin näemme, mihin tämä johti.

Samoihin aikoihin eräs raamatuntutkija Saksasta jätti kirjasen avioparille, joka asui Linzissä, Itävallan pohjoisosassa. Tuo kirjanen oli nimeltään Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. He lukivat sen ja antaessaan sitä ystävälleen, Simon Riedler -nimiselle maanviljelijälle, he  sanoivat hänelle: ”Se on kirjoitettu sensaationhaluisella tyylillä.” Siksi Simon Riedler silmäili sitä vain ylimalkaisesti ja hiukan ennakkoluuloisena. ’Luultavasti pelkkää hölynpölyä’, hän ajatteli itsekseen.

Hän luki sen kuitenkin toiseen kertaan ja sitten kolmanteen kertaan. Arvostiko hän lopulta tässä kirjasessa olevia totuuden jalokiviä? Arvosti, jopa siinä määrin, että hän häpesi aluksi tuntemaansa ennakkoluuloa.

Koska Simon halusi tutkia sanomaa tarkemmin, hän kirjoitti Wieniin kirjasen takasivulla mainittuun osoitteeseen. Miten kauan hän olikaan toivonut saavansa Raamatun! Näin hän sai yhteyden Leopold Königiin, Sveitsistä palanneeseen tynnyrintekijään, joka palveli nyt kolporteeraajana. Kun veli König lähetti tuolle maanviljelijälle taskukokoisen Luther-Raamatun, hän tuskin osasi kuvitellakaan, miten suuren ilon se aiheuttaisi. Lopultakin Simon Riedlerillä oli oma Raamattu! Sen ohella hän luki  ”Siionin Vartiotornia” ja kirjasta ”Ruokaa ajatteleville kristityille”. Hänen perheensä, sukulaisensa ja naapurinsa pilkkasivat häntä. Mutta Simon Riedler oli löytänyt totuuden; vain se merkitsi jotakin. Hän sanoikin myöhemmin: ”Se täytti sydämeni ja pursui yli huuliltani.”

Kuulevia korvia muistettavassa puheessa

Myöhäissyksyllä vuonna 1921 pidettiin maalauksellisen Wienin tilavassa Sofiensälessä luento hätkähdyttävästä aiheesta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Sanoma sai hyvin erilaisen vastaanoton kuin veli Russell oli saanut kymmenen vuotta aiemmin.

Tuota kokousta selostava raportti toteaa: ”Sanomalla oli suuri vaikutus. Kokouksen mainostaminen aiheutti melkoisesti kohua ja herätti paljon keskustelua kaduilla ennen kokouksen alkua. Sali oli tupaten täynnä ja ovet suljettiin paljon ennen luennon alkua, niin että sadat ihmiset piti käännyttää pois. Väkijoukko kuunteli hiiskumattoman hiljaa suurenmoista sanomaa Jumalan valtakunnan perustamisesta ja Raamatun lohdullista lupausta siitä, että miljoonien nykyään elävien ei tarvitse kuolla.” Tuona iltana levitettiin 2100 Miljoonat-kirjasta ja saatiin 1200 osoitetta, joihin voitaisiin tehdä käyntejä lisätiedon kertomiseksi.

Niiden joukossa, joihin tuo puhe teki syvän vaikutuksen, oli Hans Ronovsky. Hän ei ollut läsnä Sofiensälessä. Mutta kun hän muutamaa viikkoa myöhemmin kuljeskeli eräällä Wienin kauppakadulla, hänen huomionsa kiintyi mainokseen, jonka mukaan sama luento pidettäisiin konserttitalossa. Hän meni sinne kuuntelemaan Raamatun totuuksien suurenmoista melodiaa, ei nauttiakseen Straussin valssista tai Mozartin konsertosta. Se, mitä hän kuuli, osoittautui hänen elämänsä käännekohdaksi.

 Toimintaa maakunnissa

Huomio suunnattiin nyt muihin väestökeskuksiin eri puolilla maata. Eräänä päivänä Franz Ganster sai postikortin Wienistä. Hänen piti vuokrata suurin Klagenfurtista löytyvä sali luentoa varten, jonka pitäisi veli Emil Wetzel. Tämä veli oli lähetetty Dresdenistä Saksasta valvomaan työtä Itävallassa. ’Sandwirtin hotellin sali voisi olla sellainen’, ajatteli Ganster itsekseen ja lähti heti tapaamaan hotellin omistajaa.

”Ehdottaisin, että antaisitte sijoittaa saliin pöytiä ja tuoleja, niin että se näyttäisi täydemmältä, koska varmaankin vain harva ilmaantuu paikalle”, sanoi hotellin johtaja.

Ganster vastasi päättäväisesti: ”Minulla on määräys vuokrata sali, niin että siinä on vain istuimet.”

Mutta kuka levittäisi kaikki kutsut puheeseen? Gansterilla, joka oli itsekin työläinen, oli ajatus. Hän palkkasi pari miestä, ja nämä levittivät kaupunkiin 3000 jakeluilmoitusta. Tilaisuuden saama yleisömenestys osoitti, että he ilmeisesti tekivät hyvää työtä. Hotellin johtaja arvioi, että puhetta oli kuuntelemassa 2000 henkeä. Ja pääsalin lisäksi myös parveke oli täpötäynnä.

Läsnäolijoitten joukossa oli Richard Heide, 20-vuotias opiskelija. Nähtyään puhetta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” mainostavan ilmoituksen hän sanoi isälleen: ”Isä, aion mennä kuuntelemaan tuota puhetta, sanokoot muut mitä tahansa. Haluan tietää, onko tämä vain hämäystä vai onko siinä perää!” Hän tosiaan meni, ja hänen isänsä ja sisarensa Therese päättivät lähteä hänen mukaansa.

Puheen jälkeen monet läsnäolijat jättivät osoitteensa ja kirjallisuuspyynnön. Voidakseen vastata näihin pyyntöihin  Franz Ganster tilasi runsaasti Raamatun tutkielmia. Hän sai niitä niin paljon, että hänen vuokraemäntänsä ihmetteli, mihin hän panisi kaikki paketit. Hänen huoneessaan oli kirjapaketteja lattiasta kattoon, niin että Franzille itselleen jäi tuskin lainkaan tilaa.

Herra Heide oli innoissaan luennosta, ja hänkin tilasi Raamatun tutkielmien seitsemän osaa ja luki ne halukkaasti. Ennen pitkää alettiin hänen asunnossaan pitää kokouksia. Usein hänen olohuoneeseensa kokoontui jopa 30 henkeä.

Grazissakin pidettiin kokouksia jo vuoden 1922 keväällä. Puheita pidettiin myös muissa pikkukaupungeissa. Näin Jehovan työ tehostui maakunnissa.

Miten innokkaan pikku ryhmän nämä Klagenfurtin julistajat muodostivatkaan! Eikä heitä ollut vielä edes kastettu. Vasta 5. heinäkuuta 1922 järjestettiin kastetilaisuus Wieniin ja sitten seuraavalla viikolla Kärntenin alueelle, jossa tämän seudun ensihedelmät kastettiin kauniin Wörtherseen vesissä. Kastettujen joukossa olivat Franz Ganster, herra ja rouva Heide (vanhemmat), heidän kaksi lastaan Richard ja Therese sekä herra Kopatsch, joka tuli myöhemmin hyvin tunnetuksi innostaan ja rohkeasta puhetavastaan.

Sillä välin tapahtui Wienissä sellaista, mikä herätti vilkasta keskustelua sekä Jumalan kansan että muiden keskuudessa.

Myrskyisä kokous Wienissä

Vieraillessaan vuonna 1922 useiden maiden haaratoimistoissa Vartiotorni-seuran toinen presidentti veli Rutherford sisällytti matkaansa vierailun Wieniin, ja se tapahtui 30.5.–1.6. Tehtiin suunnitelmia luennon pitämiseksi  tilavassa Katharinenhallissa. Olisiko vastaanotto suotuisampi kuin silloin, kun veli Russell oli yrittänyt puhua Wienissä 11 vuotta aiemmin?

Kun veli Rutherford ja hänen tulkkinsa, veli Conrad Binkele (Sveitsistä), nousivat lavalle, kaikki salin tilat ja käytävätkin olivat täpötäynnä. Jopa puhujalavalla, aivan puhujaa vastapäätä, istui joitakuita. Muita oli vielä pyrkimässä sisään. Tuhansien läsnäolijoiden joukossa oli kuitenkin muutama sata, jotka eivät olleet tulleet kuuntelemaan hiljaa puhetta, vaan pikemminkin keskeyttämään sen. Raamatun sanoman vastustajilla oli kätyrinsä eri puolilla kuulijakuntaa, varsinkin salin takaosassa.

Kaikki meni hyvin noin 40 minuutin ajan puheen alkamisesta. Veli Rutherfordia oli kuitenkin varoitettu, että kokous yritettäisiin keskeyttää. Siksi hän esitti ensin puheensa pääkohdat ja aikoi käsitellä yksityiskohtia myöhemmin. Mutta heti kun pääkohdat oli käsitelty, puhkesi mellakka. Noin 200–300 rettelöitsijää alkoi huutaa ja tömistellä jalkojaan kuin villiintynyt karjalauma. Nuoria miehiä ja naisia pomppasi tuoleilleen ja antoi merkkejä joka suuntaan. Kuin yhdellä terävällä iskulla nämä rettelöitsijät aivan odottamatta keskeyttivät puheen.

Veli Rutherford yritti vedota kuulijoihin, että he rauhoittuisivat ja käyttäytyisivät säädyllisesti, mutta turhaan. Hän yritti uudelleen puhua tulkin välityksellä ja sanoi: ”Haluan panna toimeen äänestyksen siitä, kuinka moni haluaa kuunnella tämän luennon loppuun.” Suurin osa kuulijoista nosti kätensä sen puolesta. Mutta mellakoitsijat julistivat äänekkäästi paheksuntansa. Silloin veli Rutherford sanoi lujalla äänellä: ”Niitä jotka eivät halua kuunnella, pyydetään lähtemään heti salista, jotta ne jotka haluavat, voisivat kuunnella.”

 Silloin häiriönaiheuttajat päästivät vihansa valloilleen. Mellakan johtajat tunkeutuivat käytäviä pitkin eteenpäin. Päästyään viiden metrin päähän puhujalavasta häiriönaiheuttajat alkoivat laulaa ”Kansainvälistä”. He toimivat sellaisen kiihkon vallassa, että he näyttivät kuin demonien riivaamilta.

Salin johtaja saapui nyt paikalle ja vaati puhujaa lähtemään heti lavalta. Veli Rutherford toivoi, että myrsky asettuisi ja että poliisi taltuttaisi väkijoukon siinä määrin, että hän pystyisi jatkamaan luentoa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Johtaja sammutti joitakin valoja, mutta vastustajat sytyttivät ne uudelleen. Johtaja hätääntyi yhä enemmän ja juoksi kahden tai kolmen apulaisensa kanssa puhujalavalle,  tarttui veli Rutherfordia käsivarresta ja veti hänet lavan taakse pois näkyvistä.

Väkijoukko lauloi yhä päästessään lavan eteen, ja muutamat huusivat: ”Missä hän on? Missä hän on? Meidän lippumme on punainen!” Kun väkijoukko ei pystynyt löytämään veli Rutherfordia, se asetti uloskäynteihin vartijoita. Mutta ilmeisesti he eivät huomanneet lavan takana olevaa ovea. Tämä tavallisesti lukolla ja poikkitangolla suljettu ovi avattiin heti. Veli Rutherford ja veli Arthur Goux, joka oli tullut hänen mukanaan New Yorkista, ryntäsivät sen kautta ulos, ja ovi suljettiin nopeasti ja teljettiin jälleen kiinni.

Sanomalehti Neues Wiener Journal kirjoitti: ”Pöyristyttäviä tapahtumia raamatullisessa luennossa” – ”Kommunistit hajottavat kokouksen.”

Emil Wetzel, joka valvoi silloin Seuran työtä Itävallassa, kirjoitti myöhemmin, että ensimmäisten kuuden kuukauden aikana hänen hoitaessaan tätä tehtävää melkein kaikki yleisökokouksemme keskeytettiin. Toisaalta läsnäolijoiden joukossa oli monia, jotka tunsivat totuuden nälkää, ja järjestelyjä tehtiin heistä huolehtimiseksi. Tuon huolenpidon helpottamiseksi Seura avasi vuonna 1923 Itävaltaan ensimmäisen toimistonsa, joka sijaitsi Pouthongasse 12:ssa Wienissä.

”En missään tapauksessa jätä sinua”

Vuonna 1924 pidettiin ensi kertaa Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran yleiskokous Wienissä. Kun seuraavana vuonna pidettiin jälleen konventti Wienissä, oli osanottajien joukossa Johannes Schindler Dresdenistä. Tilaisuudesta tuli hänen elämänsä käännekohta. Miten niin? Yksi puheista huipentui kysymykseen: ”Kuka haluaisi palvella apulaislähetystyöntekijänä Itävallassa?” (Nykyään  me käyttäisimme nimitystä tienraivaaja.) Niiden kuuden veljen joukossa, jotka vastasivat kutsuun heti paikalla, oli Johannes Schindler.

Veli Schindler palasi ensin Dresdeniin ilmoittamaan työnantajalleen, että hän lähtisi. Hänen silloinen työnantajansa oli tunnettu Ernemann-Zeiss-Ikon-Works, jonka palveluksessa hän oli tarkkuusoptikkona. Mutta miten veli Schindler aikoi huolehtia aineellisista tarpeistaan ilman tuota työtä? Hän saisi henkilökohtaiseen käyttöönsä tietyn osan kirjallisuudesta saamastaan rahasta. Itävallassa ei kuitenkaan saanut myydä kirjallisuutta talosta taloon, ja tuon lain selitettiin  soveltuvan meidän työhömme. Puhuteltavalle saattoi ainoastaan ystävällisesti sanoa: ”Jos haluatte lahjoittaa jotakin tämän lähetystyön tukemiseksi, voitte vapaasti tehdä sen.” Tämän tehtävän vastaanottaminen näissä olosuhteissa vaati täydellistä luottamusta Jehovaan. Mutta eikö Jehova ollut luvannut palvelijoilleen: ”En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua”? – Hepr. 13:5.

24-vuotiaalla veli Schindlerillä oli jo kahden vuoden kokemus hyvän uutisen julistajana kotimaassaan Saksassa. Nyt hän tuli Itävaltaan 100 saksanmarkkaa taskussaan aloittaakseen työnsä Welsin kaupungissa ja sen ympäristössä 17. lokakuuta 1925.

Hän yritti elää mahdollisimman taloudellisesti. Mutta jo ensimmäisen kuukauden aikana hän joutui turvautumaan vararahastoonsa. Kolmen kuukauden kuluttua hänen rahansa olivat lopussa. Siitä lähtien hänen uskonsa ja luottamuksensa Jehovaan pantiin todella koetukselle. Ja Jehova huolehti hänen tarpeistaan omalla tavallaan.

Esimerkiksi eräänä lauantai-iltana veli Schindlerin käytettyä viimeiset rahansa sen huoneen vuokraan, jossa hän ja hänen tienraivaustoverinsa viettäisivät yön, hänen ajatuksensa siirtyivät seuraavaan päivään. Veljet kääntyivät rukoillen taivaallisen Isänsä puoleen. Heti sunnuntaiaamuna veli Schindler meni postitoimistoon, joka oli sunnuntaisin avoinna vain tunnin ajan, katsomaan, oliko heille tullut postia. Hän oli hyvin yllättynyt, kun hänelle ojennettiin paketti. Mitä se sisälsi? Siinä oli 500 kirjasta ja kirje, jonka mukaan kirjaset lähetettiin veloituksetta.

Paikallisen kirkon jumalanpalvelus oli juuri päättynyt, ja miehet kokoontuivat tapansa mukaan majataloihin nauttimaan sunnuntaijuomiaan ja pelaamaan korttia. Veli Schindler lähestyi majatalonpitäjää, tarjosi hänelle kirjasta  ja kysyi, voisiko hän puhua myös pöydissä oleville vieraille. Pyyntöön suostuttiin.

Veli Schindler lähestyi erästä pöytää, pani yhden kirjasen jokaisen pöydän ympärillä istuvan miehen eteen ja sanoi: ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Tämä Pyhän Raamatun ennustus täyttyy pian. Me emme myy näitä kirjasia, mutta jos joku haluaa lahjoittaa jotakin lähetystyöhömme, hän voi vapaasti tehdä sen.” Heti kun yksi miehistä oli pannut muutamia kolikoita pöydälle, toiset vetivät esiin kukkaronsa ja seurasivat esimerkkiä. Näin veli Schindler kulki pelottomasti pöydästä toiseen ja levitti kirjasia.

Kylässä oli toisiakin majataloja. Puolessatoista tunnissa hänen kirjalaukkunsa tyhjeni. Veli Schindlerillä ja hänen toverillaan oli taas rahaa, jota he tarvitsivat ruoan ostamiseen ja vuokran maksamiseen. Jehovaan luottaen he odottivat seuraavaa päivää.

Johannes Schindler oli tienraivaajien riveissä vielä kuolinpäivänään,  23. joulukuuta 1986, jolloin hän asui Saksan liittotasavallassa.

Hautajaiset kiinnittävät huomiota

Samana vuonna kuin veli Schindler alkoi tienraivauksensa Itävallassa, Georg Gertz lähetettiin Saksasta Wienin haaratoimistoon. Hän tuli kaikissa maan suuremmissa kaupungeissa tunnetuksi erinomaisena puhujana.

Kun veli Heide Klagenfurtista kuoli, veli Gertz määrättiin pitämään hautajaispuhe. Veli Heiden innokas osallistuminen saarnaamistoimintaan oli tehnyt hänet hyvin tunnetuksi. Hän oli osoitekalenterin avulla lähettänyt kaikkiin Kärntenin osiin näytelehtiä ja erilaisia traktaatteja, esimerkiksi ”Syytös pappeja vastaan” ja ”Babylonin kukistuminen”. Kun kirjekuoret oli lajiteltu määränpäänsä mukaisesti, hänen lapsensa auttoivat häntä viemään lähetykset pyykkikorissa postitoimistoon. Veli Heide sai kerran toisensa jälkeen kirjeitä kiinnostuneilta Kärntenin eri kaupungeista ja kylistä, ja hän kävi heidän luonaan henkilökohtaisesti, jos se oli mahdollista.

Ei siksi ollut yllätys, että veli Heiden kuollessa monet osoittivat kiinnostusta hautajaisjärjestelyihin. Hautajaiset ovat Itävallan maalaisväestölle suuri tapaus. Toisaalta he voivat puhua niistä kovasti ylistäen, mutta toisaalta he voivat syvästi paheksua niitä. Näissä hautajaisissa, jotka olivat Itävallan Jehovan todistajien ensimmäiset, oli läsnä noin 2000 henkeä. Ja koska itävaltalainen puhuu mielellään hautajaisista, ihmiset puhuivat näistä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin.

Pieniä alkuja, hellittämätöntä ponnistelua

Nykyään on Ylä-Itävallassa sijaitsevassa Linzissä ja sen ympäristössä 16 seurakuntaa. Raamatun totuus juurtui tänne kuitenkin hyvin hitaasti. Tämä oli uskonnon  suhteen katolisen kirkon linnoitus, eikä tällä alueella ollut helppo julistaa Valtakunnan sanomaa.

Edellä mainittu nöyrä maanviljelijä, Simon Riedler, puhui tällä alueella innokkaasti toisille niistä kallisarvoisista Raamatun totuuksista, jotka hän oli oppinut. Noin vuonna 1930 tuli Münchenistä Saksasta veli Nasl hänen avukseen, ja he löysivät muutamia kiinnostuneita. Veli Riedler piti ryhmälle puheita tai luki sille Seuran julkaisuista. Näihin kokouksiin tuli yleensä 30–35 henkeä. Painostuksen vuoksi kiinnostus kuitenkin heikkeni, ja vielä niin myöhään kuin vuonna 1940 tulleet raportit osoittavat, että Linzissä oli vain yksi uskollinen sisar.

Lännessä lähellä Liechtensteinin rajaa sijaitsevassa Feldkirchin kaupungissa todisti Wilhelm Coreth -niminen tullivirkailija työtovereilleen jo vuonna 1922. Agathe Thaler ja hänen äitinsä, jotka asuivat siihen aikaan Lauterachin kylässä, kuulivat hyvän uutisen. Agathen vanhempien taloon järjestettiin keskustelu, jossa oli läsnä paikallinen pappi. Mukana oli 20–25 henkeä. Pappi ei kyennyt Raamatun avulla kumoamaan mitään esitettyjä todisteluja. Mihin se johti? Koko perhe omaksui totuuden. Dornbirnin kaupungista tuli vuonna 1925 kokouksien keskuspaikka, ja läheisestä Sveitsistä tuli veljiä pitämään puheita. Johann Brotzge, joka oli jo vuonna 1917 kuullut ensi kertaa totuudesta, oli myös edistynyt niin, että hän piti puheita.

Maan eri osissa tapahtunut edistys kuvastui muistonvieton läsnäolijamäärästä. Vuonna 1926 Wien raportoi 312, Graz 43, Klagenfurt 26 ja muut paikat yhteensä 52.

Samana vuonna siirrettiin Itävallassa suoritettavan Valtakunnan työn valvonta Saksan haaratoimistolle. Itävaltaan lähetettiin eräs kyvykäs veli valvomaan asioita itse paikalla.

 Eteenpäin painostuksesta huolimatta

Noina päivinä tehtiin saarnaamistyötä vaikeissa olosuhteissa. Jokainen, joka kertoi Jumalan valtakunnan hyvää uutista toisille, varsinkin maaseutualueilla, joutui pian tekemisiin poliisien kanssa.

Eräänä päivänä oli ryhmä veljiä vuokrannut bussin käydäkseen joissakin Waldviertelin kylissä, jotka sijaitsevat maaseudulla Wienistä pohjoiseen, ja saarnatakseen siellä. Heidän saapuessaan heitä jo odotettiin. Kylän laidalla heitä vastassa oli paikallisen papin kiihottamien kyläläisten vihamielinen joukko. Väkijoukossa seisoi miehiä, joilla oli teräskypärä ja kivääri; he kuuluivat niin kutsuttuihin kodinturvajoukkoihin, siviiliarmeijaan, jonka tukena oli joitakin maaseutupoliiseja. Heti kun veljet olivat astuneet ulos bussista, heidän kimppuunsa hyökättiin ja heiltä otettiin pois koko heidän kirjallisuusvarastonsa.

On tarpeetonta sanoakaan, että kun veljet tämän tapauksen jälkeen työskentelivät maaseudulla, he nousivat bussista kylien ulkopuolella ja menivät niihin kiertoteitä. Mutta totuuden viholliset sovittivat nopeasti tapansa veljien uusiin menetelmiin. Jotkin alueet olivat tiukasti pappien käsissä, ja poliisit olivat erittäin halukkaasti yhteistyössä pappien kanssa veljiä vastaan.

Veljien kohtaama vihamielisyys käsitti elämän kaikki piirteet eikä päättynyt edes kuolemassa. Herra ja rouva Geisberger, jotka asuivat lähellä pientä Schärdingin kaupunkia, ottivat vastaan totuuden ja erosivat vuonna 1923 katolisesta kirkosta. Tämän vuoksi sisar Geisberger menetti pian työnsä käsityönopettajana. Kun sitten hänen miehensä kuoli, kylän pappi yritti estää pitämästä veli Geisbergerin hautajaisia paikallisella hautausmaalla. Lain mukaan keneltäkään ei tietenkään voitu evätä hautausta.  Siksi veljet veivät asian piirikomissaarin ratkaistavaksi. Mitä järjestelyjä voitiin tehdä tämän miehen hautaamiseksi, joka uskoi ja pyrki elämään Raamatun mukaisesti? Hautaus piti suorittaa siinä hautausmaan osassa, joka oli varattu itsemurhan tehneiden ihmisten haudoille. Wienistä tulleen veli Wetzelin annettiin sentään pitää hautajaispuhe.

Vainottuja kristittynä olemisen vuoksi

Raamattu ei peittele sitä tosiasiaa, että kristittynä oleminen tuottaa tässä maailmassa vaikeuksia. Jeesus Kristus sanoi seuraajilleen: ”Pitäkää mielessänne se sana, jonka minä sanoin teille: ei orja ole isäntäänsä suurempi. Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin – –. Mutta he tekevät tämän kaiken teitä vastaan minun nimeni vuoksi, koska he eivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 15:20, 21) Tällaista joutuivat Itävallassa kokemaan ne, jotka pyrkivät tuohon aikaan vaeltamaan Jeesuksen Kristuksen askeleissa. Joskus vastustus tuli läheisiltä perheenjäseniltä, kuten Jeesus oli varoittanut.  (Matt. 10:32–39) Se ei kuitenkaan lannistanut Itävallan ystäviä asennoitumasta Jumalan valtakunnan puolelle.

Beatrice Lojda oli sosialistisen liikkeen edustaja ja ehdokkaana kansallisneuvostoon. Yksi hänen ystävättäristään – nimeltään Bretschneider – johon hän oli tutustunut politiikassa, oli tullut Jehovan todistajaksi ja luonnollisesti puhui hänelle Jumalan valtakunnasta. Beatricea kutsuttiin Wienin Continental-hotelliin kuuntelemaan luentoa. Tämä oli sama hotelli, jossa veli Russell oli turhaan yrittänyt pitää puhetta vuonna 1911. Beatrice ei uskonut Jumalaan ja viittasi kintaalla koko asialle sanomalla: ”Jumalan pitäisi ensin esitellä itsensä minulle!” Hän halusi kuitenkin olla mieliksi ystävättärelleen ja tuli siksi kuuntelemaan puhetta. Tunteistaan huolimatta hän ei voinut edes esitelmän aikana olla sanomatta useita kertoja sisar Bretschneiderille: ”Tämä on totuus! Tämä on totuus!”

Ei kestänyt kauan, kun Beatrice luopui poliittisesta elämästä sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”[Te] ette ole osa maailmasta.” (Joh. 15:19) Heti ilmaantui vaikeuksia. Hänen aviomiehensä uhkasi erota hänestä, ellei hän ’tulisi järkiinsä’, kuten mies sanoi. Beatrice pysyi kuitenkin lujana uskossa ja oli uskollinen aina kuolemaansa asti.

Salzburgilainen Franz Monfreda oli ollut innokas katolilainen, mutta totuus tavoitti hänen sydämensä. Lähdettyään katolisesta kirkosta 12. maaliskuuta 1927 hän vihki elämänsä Jehova Jumalalle. Tällainen toiminta ei lainkaan miellyttänyt hänen perhettään, ja siksi se syyti hänelle herjauksia ja oli vihamielinen. Tilanne kärjistyi niin pitkälle, että hän menetti talonsa ja liikeyrityksensä. Hänen uskonsa joutui kovalle koetukselle, sillä uuden työpaikan löytäminen vei häneltä melkoisesti aikaa. Hän  pysyi kuitenkin uskollisena Jehovalle. Mitä hän sanoo noista ajoista? ”Nykyään olen onnellinen siitä, että selviydyin tuosta ajasta ja pysyin lujana totuudessa. Jehovan käsi ei koskaan osoittautunut liian lyhyeksi.” – Vrt. Jesaja 59:1.

Oli vain yksi polkupyörä

Riedlingsdorfin alueella Burgenlandissa asuvat veljet osoittivat poikkeuksellista intoa Herran työssä. Heillä oli laaja alue eikä juuri mitään kulkuvälineitä. Moottoripyörän omistaminen ei tullut heille kysymykseenkään, autosta puhumattakaan. Monilla ei ollut edes polkupyörää. Jotkut veljet käyttivät siksi kenttäpalveluksessa seuraavaa menetelmää:

Yksi veli lähti kävellen ja poikkesi saarnaamaan matkan varrella olevissa taloissa. Toinen veli meni hänen edellään polkupyörällä ennalta sovittuun kohtaan ja jätti polkupyörän sinne. Sitten hän jatkoi toimintaansa jalkaisin. Saavuttuaan kohtaan, johon polkupyörä oli jätetty, ensimmäinen veli polki sillä seuraavaan ennalta sovittuun paikkaan. Jos tässä pyörässä olisi ollut matkamittari, siihen olisi epäilemättä tallentunut suunnaton kilometrimäärä, joka kuljettiin Valtakunnan saarnaamistyössä!

Koska veljillä oli vain sunnuntait vapaita kenttäpalvelukseensa, he käyttivät ajan täysin hyödykseen. Joskus he lähtivät kotoa aamulla kello 3 ja palasivat iltamyöhällä. Kokosydäminen ponnistelu oli tunnusomaista heidän palvelukselleen.

Taistelu laillisten oikeuksien puolesta

Saarnaamistyön laajentuessa ei ollut epätavallista, että veljiä kutsuttiin paikallisten viranomaisten eteen saarnaamistyönsä vuoksi. He puolustivat itse itseään mahdollisuuksiensa  mukaan. Joissakin tapauksissa he saivat oikeusapua. Oikeustoimet eivät kuitenkaan aina koituneet heidän hyväkseen.

Vartiotorni-seuran paikallisen haaratoimiston rekisteröinti osoittautui kuitenkin paljon vaikeammaksi kuin tuomioilta välttyminen. Laillinen tunnustus järjestäytyneenä uskontona ei kerta kaikkiaan ollut vielä mahdollista. Veljet yrittivät päästä rekisteriin edes yhdistyksenä, mutta julkiset viranomaiset vastustivat sitä väittäen: ’Teidän tarkoituksenne on muodostaa uskonnollinen järjestö, eikä Itävallan lain alaisuudessa voi perustaa sellaista järjestöä.’

Veljet jättivät vetoomuksen perustuslakituomioistuimelle valittaen, että heiltä oli evätty heidän laillinen oikeutensa muodostaa yhdistys. Itävallan perustuslakituomioistuimen jäsenet hylkäsivät heti vetoomuksen 7. joulukuuta 1929. Seuraavaksi veljet yrittivät saada rekisteröityä yhdistyksen, joka levittää Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta vailla yhteyksiä uskonnollisiin toimiin. Tätä anomusta ei torjuttu. Niinpä 24. toukokuuta 1930 muodostettiin paikallinen yhdistys palvelemaan veljien laillisena välikappaleena.

Wachtturm-Gesellschaftin saama laillinen tunnustus ei suinkaan lopettanut niitä vaikeuksia, joiden kanssa veljet joutuivat kamppailemaan. Jehovan palvelijat olivat kuitenkin uskollisia raamatulliselle vastuulleen. He tajusivat, että myös viranomaisille täytyi antaa todistus. – Mark. 13:11.

Uusia seurakuntia, enemmän läsnäolijoita

Veljet olivat päättäneet pidättyä suurten konventtien pitämisestä, jottei olisi syntynyt kovin monia kiistoja. Ainoastaan Luomisnäytöstä, joka nähtiin ensi kerran Wienissä vuonna 1922, oli määrä näyttää myös pienemmissä maaseutukaupungeissa.

 Joillakin alueilla kävi kaikesta huolimatta melkoisesti väkeä seurakunnankokouksissa. Tällainen oli tilanne Leobenin kaupungissa, jossa Eduard Payer oli kokoajanpalveluksessa. Ennen hänen saapumistaan ei kukaan ollut kuullut raamatuntutkijoista. Mutta hän saarnasi hyvin innokkaasti, ja pian kokouksissa kävi noin 200 henkeä. Vuonna 1932 hän palveli Steiermarkin osavaltion pääkaupungissa Grazissa. Täälläkin kävi kokouksissa satoja ihmisiä. Läsnäolijoiden joukossa oli Ranskan muukalaislegioonan entinen jäsen Leopold Pitteroff. Hänet vietiin myöhemmin keskitysleiriin, jossa hän pysyi uskollisena. Järjestäytyneiden raamatuntutkisteluryhmien (eli luokkien, kuten niitä kutsuttiin siihen aikaan) määrä oli Itävallassa kasvanut jo 30:een.

Vastustus kasvaa

Poliittisella näyttämöllä seuraavaksi tapahtunut muutos oli hyvin tervetullut papeille, jotka olivat päävastustajiamme. Kristillissosialisti tri Engelbert Dollfuss asettui 20. toukokuuta 1932 liittokansleriksi ja sai onnittelusähkeen paavin kardinaalivaltiosihteeriltä, Pacellilta. Dollfussin virkakautena rajoitettiin huomattavassa määrin kansalaisvapauksia. Käyttäen ovelasti hyödykseen vuonna 1933 vallinnutta hätätilaa hän hajotti parlamentin. Kun hänellä sitten oli kaikki poliittiset langat käsissään, hän perusti, kuten hän sanoi, ”Euroopan ensimmäisen katolisen mallihallituksen”. Pappispiireissä Dollfussia kuvailtiin ihanteelliseksi katoliseksi valtiomieheksi.

Olisiko näissä olosuhteissa yllättävää, jos kristilliset kokouksemme yritettäisiin kieltää? Sellainen kielto saatettiin pian voimaan Grazissa, jossa kokouksissamme kävi satoja ihmisiä. Veljet eivät säikähtäneet. He tekivät heti valituksen, joka piti hyväksyä, koska veljemme eivät olleet  rikkoneet mitään lakia. Julkiset viranomaiset kuitenkin peruuttivat joiltakin tienraivaajilta oleskeluluvan, ja siksi heidän oli pakko lähteä kaupungista. Lähes joka viikko veljiä vastaan esitettiin vääriä syytöksiä. Muuan katolinen lehti pyysi, että hallitus lopettaisi kristillisen työmme, ja näin se paljasti selvästi, ketkä olivat näiden toimien takana.

Juuri oikeaan aikaan Jehovan järjestö antoi rakentavaa apua. Vaikka veli Rutherford ei voinutkaan tulla vuonna 1933, kuten hän oli suunnitellut, hän lähetti N. H. Knorrin ja M. C. Harbeckin, jotka tapasivat veljet Wienissä Wimbergers Etablissementissä. Tämä kokous lujitti suuresti veljiä.

Kirjallisuuden sensurointi ja takavarikointi

Sen Raamatun ennustuksen mukaisesti, että Jumalan taivasten valtakunnan on määrä korvata ihmisten hallitusvalta, julkaisumme valottivat runsain määrin ihmisen hallitusvallan murheellisia seurauksia. (Dan. 2:44; 7:13, 14, 27) Hallitsevat viranomaiset loukkaantuivat tällaisista lausunnoista, koska he tunsivat niiden saattavan heidät huonoon valoon. Se johti sarjaan kirjallisuutemme takavarikointeja 1930-luvun alussa.

Vuosina 1933 ja 1934 veljet haastettiin julkisten viranomaisten eteen melkein joka viikko kuulemaan kaikenlaisia huomautuksia. Viranomaiset vaativat usein, että joitakin julkaisujemme kappaleita tehtäisiin mahdottomiksi lukea. Sen varmistamiseksi, että kaikki kyseiset kappaleet tosiaan varmasti pyyhittäisiin pois, sijoitettiin Seuran toimistoon yksi poliisi. Joinakin päivinä työtä jatkettiin hyvin pitkään, jopa keskiyöhön. Ja koska lain silmäkin joskus väsyy, jotkin julkaisujen kohdat jäivät sittenkin mahdollisiksi lukea.

 Poliittinen levottomuus aiheuttaa rajoituksia

Poliittisten puolueiden väliset erimielisyydet kärjistyivät dramaattisesti. Sosiaalidemokraattien aseelliset suojajoukot (Schutzbund) asettuivat vastarintaan. Työväenluokan vastustus murskattiin raa’asti helmikuussa 1934. Sosiaalidemokraattinen puolue kiellettiin. Yksilönvapautta rajoitettiin edelleen.

Ikään kuin uuden aikakauden alkamisen vahvistukseksi Itävalta sai toukokuussa 1934 uuden perustuslain. Sen johdantosanat kuulostivat uskontunnustukselta: ”Jumalan, Kaikkivaltiaan, nimessä, jolta kaikki laki on peräisin, itävaltalaiset täten saavat tämän perustuslain pysyvälle kristillis-saksalaiselle liittovaltiolleen.” Mutta naapurimaassa, Saksassa, Hitler joka myös oli katolilainen ja joka kuitenkin kannatti erilaista poliittista ideologiaa, oli jo lujasti vallassa. Ja heinäkuussa eräs Hitlerin kansallissosialistisen puolueen kannattaja salamurhasi tri Dollfussin, Itävallan liittokanslerin.

Liittokansleri Kurt Schuschniggin johtaessa seuraavien kuukausien aikana hallitusta ei niille, jotka todella pyrkivät palvelemaan ”Jumalaa, Kaikkivaltiasta”, koittanut minkäänlaisia helpotuksia. Raamatullista kirjallisuutta takavarikoitiin yhä edelleen heiltä, ja heitä vedettiin tuomioistuimien eteen. Monesti julkiset raamatulliset kokouksetkin kiellettiin.

Viranomaiset lakkauttavat laillisen yhdistyksen

Lopulta Wienissä toimiva liittovaltion turvallisuuskomissaari lakkautti 10. syyskuuta 1934 julkaistulla säädöksellä Wachtturm-Gesellschaftin, Jehovan todistajien käyttämän laillisen yhdistyksen. Mutta veljien valitettua asiasta liittokanslerinvirasto julkista turvallisuutta koskevien asiain toimeenpanoelimenä peruutti tuon säädöksen.

 Mutta viranomaiset, jotka olivat erityisen innokkaita tukahduttamaan työmme, eivät hellittäneet. Kesäkuun 17. päivänä ja heinäkuun 17. päivänä 1935 tuli jälleen säädös, tällä kertaa liittovaltion turvallisuusasiain johtajalta, että ”Brooklynissa New Yorkissa toimivan Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran haarajärjestö Wachtturm-Gesellschaft”, piti lakkauttaa. Veljet yrittivät jälleen valittaa tästä säädöksestä, mutta tällä kertaa tuloksetta.

Valtakunnan asettaminen ensi sijalle esteistä huolimatta

Veljet jatkoivat työskentelyä ovelta ovelle, mutta siitä lähtien varovaisesti. Heidän varovaisuudestaan huolimatta heitä usein pidätettiin ja tuomittiin joko vankeuteen tai maksamaan sakkoa. Vaikka vankeus saattoi merkitä useiden viikkojen pidätystä, he menivät mieluummin vankilaan kuin maksoivat sakkoa, sillä he ajattelivat vankilassa tarjoutuvia todistustilaisuuksia.

Noina levottomina ja taloudellisesti epävakaina päivinä Leopold Engleitner astui kokoajanpalvelukseen. Tammikuussa 1934 hän muutti hänelle määrätylle alueelle Ylä-Steiermarkiin, jossa ei siihen mennessä ollut annettu juuri lainkaan todistusta.

Kansallissosialismi vaikutti siellä jo voimakkaana. Se oli johtanut siihen, että joissakin paikoissa oli voimassa sotalaki. Se piti paikkansa Schladmingissa, jossa kodinturvajoukot olivat ottaneet vallan natsilevottomuuksien vuoksi. Tilanteen vakavuuden takia veli Engleitner piti mukanaan vain vähän kirjallisuutta pikkutakkinsa taskuissa välttääkseen herättämästä huomiota. Hän työskenteli aluksi aivan kaupungin laitamilla ja tarjosi kirjallisuutta vain sellaisille, joihin uskoi voivansa luottaa.

Eräänä päivänä hänet pidätettiin, ja silloisen poliittisen tilanteen vuoksi häneltä kysyttiin poliisiasemalla, oliko  hänellä mukanaan aseita. Veljemme vastasi myöntävästi, työnsi käden taskuunsa ja veti esiin Raamatun, jonka hän pani heidän eteensä pöydälle. (Ef. 6:17) Toinnuttuaan naurukohtauksestaan poliisit päästivät hänet menemään.

Pappeja tämä Jehovan palvelija kuitenkin hermostutti. Aina kun hän aloitti saarnaamistyön jossakin suuressa kylässä, papit ilmoittivat siitä kaikille kylän asukkaille ja myös poliiseille. Veli Engleitner pidätettiin kerran toisensa jälkeen. Pian hän sai vankeustuomioita. Ensin hänet pidätettiin kahdeksi vuorokaudeksi kerrallaan, mutta vähitellen tuomiot pitenivät. Lopulta hänen oli siirryttävä toimimaan muualle.

Uudella alueellaan eräällä vuoristoseudulla sijaitsevassa syrjäisessä laaksossa hän kävi joka talossa jättämättä ainoatakaan väliin. Silloinkin kun ketään ei ollut kotona, hän jätti jotakin luettavaa.

Eräässä tapauksessa ensimmäinen kotiintulija oli taloon palkattu maatyöläinen. Hän huomasi traktaatin, luki sen huolellisesti ja tilasi lisää kirjallisuutta. Hänestä tuli uskollinen  veli. Vasta 32 vuotta myöhemmin hän yllättäen eräässä piirikonventissa tapasi veli Engleitnerin.

Miksi he olivat siellä?

Riedlingsdorfin kylässä sattunut välikohtaus antaa hyvän kuvan silloin vallinneesta jännityksestä. Tuossa kylässä oli suunniteltu pidettäväksi hautajaiset, ja veli Ronovskyn Wienistä oli määrä tulla pitämään puhe. Siihen aikaan hautajaiset tarjosivat ainoan mahdollisuuden antaa todistusta suurelle ryhmälle. Veljemme astellessa haudan luo häntä kuitenkin kohtasi yllättävä ja epätavallinen näky. Häntä vastassa oli 50 miestä poliisivoimista ja kodinturvajoukoista teräskypärät päässään ja kiväärit kainalossaan hyvin toimintavalmiin näköisinä. Läsnä oli kaikkiaan noin 100 henkeä, ja heidän joukossaan oli paikallinen pappi. Veljemme teki parhaansa antaakseen todistusta Jehova Jumalasta, hänen Pojastaan, ja ylösnousemustoivosta. Mutta miksi aseelliset miehet olivat paikalla?

Vasta myöhemmin veli Ronovsky sai tietää syyn tähän hermoja koetelleeseen tapaukseen. Tuossa kylässä asuvat veljet kertoivat hänelle jälkeenpäin, että hänen raamatulliset selityksensä olivat tuottaneet yllätyksen poliiseille ja kodinturvajoukoille, koska paikallinen pappi oli levittänyt huhua, jonka mukaan todistajat olivat hallituksen kaatamiseen pyrkiviä kommunisteja.

Rajoituksia kokouksille

Vuodesta 1935 lähtien ei kokouksia enää voitu pitää julkisesti. Yksityiskodeissakin pidettävät Vartiotornin tutkistelut oli kokonaan kielletty. Toisinaan viranomaiset väittivät näiden kokoontumisten vaarantavan yleistä turvallisuutta, ja toisinaan he taas sanoivat, että ne loukkasivat  katolista väestöä. Mutta Jumalan sana käski: ’Älkää jättäkö yhteen kokoontumistanne.’ – Hepr. 10:25.

Veljet kokoontuivat edelleen, mutta vain yksityiskodeissa ja pieninä 8–10 hengen ryhminä. Kokouspaikkaa vaihdeltiin alinomaa. Siten he eivät kiinnittäneet itseensä tarpeettomasti huomiota. Kokouksissaan he keskustelivat Raamatusta käyttäen apunaan Vartiotornia ja muita julkaisuja, esimerkiksi kirjoja Jumalan harppu, Luominen, Ennustus, Hallitus ja Valo. He kuuntelivat myös äänilevyillä olevia raamatullisia puheita saadessaan niitä käsiinsä. Hallituksen asettamasta kiellosta huolimatta Jumalan kansan lukumäärä kasvoi tasaisesti.

Veljet pyrkivät kokoontumaan säännöllisesti toistensa kanssa silloinkin, kun se vaati kovia ponnisteluja. Koska Wien ei ole kaukana Tšekkoslovakiassa sijaitsevasta Bratislavan eli Pressburgin kaupungista, veljet vuokrasivat joka toinen viikonloppu bussin matkustaakseen Wienistä Bratislavaan pitämään Vartiotornin tutkistelun. Itävallan veljet olivat 9. kesäkuuta 1935 läsnä Mariborin piirikonventissa Jugoslaviassa, ja vuonna 1936 he menivät Luzernin konventtiin Sveitsiin. Itse Itävallassa jännitys kuitenkin kiristyi edelleen.

Odotettavissa olevaan vainoon valmistautuminen

Itävallan julistajat saivat joitakin puistattavia tietoja siitä, mitä saksalaiset veljemme joutuivat kärsimään. He rukoilivat, että Jehova vahvistaisi heitäkin kestämään tällaisen tuskan ja kärsimyksen, jos se osoittautuisi välttämättömäksi, ja pysymään uskollisina. Asiat eivät kuitenkaan olleet edenneet vielä niin pitkälle.

Vuoden 1937 kesällä kaikkia, jotka kynnelle kykenivät, kehotettiin tulemaan Prahassa Tšekkoslovakiassa pidettävään konventtiin. Matkalle ilmoittautuneitten kuljettamiseksi  Wienistä Prahaan tarvittiin kolme bussia. Matka kesti koko päivän. Kaikilla ei kuitenkaan ollut varaa bussimatkaan. Veli Engleitner ja viisi muuta Bad Ischlista ja sen ympäristöstä taivalsi tuon yli 360 kilometrin matkan polkupyörällä.

Kaikilla konventissa läsnä olleilla oli tunne, että tämä olisi mitä todennäköisimmin viimeinen suuri kokous, josta he saisivat nauttia vapaudessa. Puheiden aiheet auttoivat sopivasti veljiä valmistautumaan edessä oleviin kriittisiin aikoihin. Tämän konventin aikana kiinnitettiin toistuvasti huomio siihen, että veljet lähestyivät nopeasti ankaran koetuksen aikaa. Heitä lujitettiin antamalla heille nimenomaisia ohjeita siitä, miten käyttäytyä vainon alaisuudessa. Heitä myös varoitettiin pitämästä mitään luetteloa toisten todistajien nimistä, jotta he eivät kotietsinnän sattuessa vaarantaisi toisia. (Matt. 10:16) Saksan veljien järkkymätöntä kestävyyttä korostettiin, ja sitä pidettiin toistuvasti erinomaisena esimerkkinä, jota tulisi seurata. Konventissa läsnäolijoita kehotettiin kestämään uskollisesti ja kuuliaisesti luottaen täysin Jehovaan, tapahtuisipa mitä tahansa. – Sananl. 3:5, 6.

Ja niin tuo konventti päättyi. Raskain sydämin ystävät lauloivat: ”Herra olkoon tiellä kanssasi! Kunnes taasen kohdataan.” Sitten he jättivät jäähyväiset veljilleen ja vieraanvaraiselle Prahan kaupungille. Monia eron kyyneleitä vuodatettiin veljien tajutessa nyt, miksi heitä oli kehotettu olemaan läsnä tässä konventissa.

Saksalaiset joukot ylittävät rajan

Kaikki merkit viittasivat siihen, että saksalaisten joukkojen voitiin odottaa pian marssivan Itävaltaan. Jotkut odottivat innokkaasti, että Itävallan liittäminen Saksaan johtaisi heti taloudelliseen nousukauteen. Mutta Hitlerin  ideologioista eri mieltä olevat pelkäsivät pakkotoimia. Veljet puolestaan tiesivät, että heidän uskollisuutensa Jehovaa kohtaan tulisi väistämättä kohtaamaan koetuksia. Aivan niin kuin oli pelättykin, Hitlerin joukot lähtivät liikkeelle ja ylittivät Itävallan rajan, mikä tapahtui 12. maaliskuuta 1938.

Koska tätä osattiin odottaa, niin Wienissä sijaitseva Seuran omaisuus myytiin noin viikkoa aiemmin, ja työstä vastuussa ollut veli lähti vaimonsa kanssa Itävallasta Sveitsiin. Kuultuaan tästä Itävallan veljet kummastelivat: ’Mitä kaikki tämä merkitsee?’ ’Miten työ jatkuu?’ ’Mistä saamme hengellistä ruokaa?’

Myös veli August Kraftille (tunnettu myös nimellä Kraftzig), joka oli työskennellyt Seuran toimistossa, annettiin  tilaisuus lähteä Itävallasta. Hän kuitenkin sanoi: ”Haluan pysyä lampaiden luona.” Rakkaudellisesti hän kannusti ja vahvisti heitä ja piti heistä huolta. Miten kiitollisia he olivatkaan tästä Jumalaa pelkäävästä veljestä ja paimenesta, joka huolehti heistä hellästi, vaikka hänen nimensä jo oli niiden luettelossa, joita Saksan Gestapo etsi! Hän liikkui koko ajan paikasta toiseen ja kävi veljien luona Innsbruckissa, Klagenfurtissa ja muissa osissa maata. Suurta varovaisuutta noudattaen hän meni veljien koteihin myöhään illalla ja lähti taas varhain seuraavana aamuna.

Uusien vallanpitäjien vaatimuksia

Tilanne oli 10. huhtikuuta hyvin jännittynyt. Itävaltalaisten piti äänestää, hyväksyisivätkö he Itävallan liittämisen Saksaan. Todellisuudessa tämä oli kuitenkin päätetty jo kauan aiemmin. Kukaan ei voinut olla näkemättä kaikkialla olevissa kilvissä yleisölle esitettyä itsepintaista vetoomusta: ”Anna äänesi Hitlerille.”

Mitä veljet tekivät? He tiesivät, että menettelisivätpä he miten tahansa, vaalikomiteoilla olisi keinot joka ainoan äänestäjän tekemän ratkaisun selville saamiseen. Wienistä oleva Johann Viereckl meni äänestyspäivänä varhain aamulla metsään ja palasi vasta myöhään illalla pimeyden suojassa. Johannin naapurit kertoivat hänelle myöhemmin, että äänestyskomitean virkailijat olivat käyneet hänen ovellaan viisi kertaa. Vaikka asiasta ei ollutkaan sovittu etukäteen, muut veljet menettelivät täsmälleen samalla tavoin kuin Johann säilyttääkseen puolueettomuutensa. Yksi asia oli nyt selvä veljille: he olivat joutuneet uusien hallitsijoiden silmätikuiksi.

Solidaarisuutensa ilmaisemiseksi uutta hallitusta kohtaan ihmisiä vaadittiin koristamaan ikkunansa hakaristilipulla.  Pienessä Knittelfeldin kaupungissa asuvan sisar Altenbuchnerin kodin ikkunat olivat kadulle päin. Hallituksen paikalliset edustajat ottivat häneen kerta toisensa jälkeen yhteyttä ja vaativat, että hänen ikkunoihinsa piti panna hakaristilippu. He tekivät hänelle tiettäväksi, että jos hän kieltäytyisi, hän saisi osakseen kaikkien naapureittensa vihat. Ilmeisesti häntä vastassa oli yhtenäinen vihamielinen rintama. Omantunnon syistä hän päätti olla ripustamatta lippua. Mihin se johti? Hänet määrättiin oikeuden päätöksellä muuttamaan kadunpuoleisesta asunnostaan toiseen hänelle määrättyyn asuntoon, joka sijaitsi talon takana, missä ei vaadittu pitämään esillä lippuja. Tällaista ratkaisua hän ei olisi osannut odottaakaan.

Tarpeellisesta ruoasta huolehditaan

Hitlerin vallattua Itävallan veljet onnistuivat jonkin aikaa pitämään pieniä kokouksia Wienissä – mutta heidän piti olla hyvin varovaisia. Kussakin Wienin kaupunginosassa yksi veli vastasi tutkisteluryhmien hengellisestä huolenpidosta.

Aluksi veli Kraft meni Vorarlbergiin noutamaan Vartiotornin numeroita, jotka sveitsiläiset veljet salakuljettivat rajan yli. Matkallaan Wieniin hän pysähtyi Innsbruckissa ottaakseen yhteyttä veli Defneriin ja veli Setziin, jotka veivät lehtiä Tirolin alueelle. Veli Setz säilytti tätä kallisarvoista aineistoa talonsa takapihalla halkopinon alla. Tämä kaikki kuulostaa varsin helpolta. Mutta älä unohda, että Gestapo ilmiantajineen oli kaikkialla.

Rohkeat sisaret täyttävät kipeän tarpeen

Veli Kraft järjesteli viipymättä asiat niin, että hengellisen ruoan toimittaminen veljille jatkuisi, kun hänet  pidätettäisiin. Rohkeat sisaret tarjoutuivat mielellään hengelliseen ravitsemistyöhön. Yksi näistä oli Therese Schreiber Wienistä. Veli Kraft opetti hänet monistamaan Vartiotornin irtonumeroita yksinkertaista konetta käyttämällä.

Maanalainen toiminta vei Thereseltä paljon aikaa, mutta hän löysi osa-aikaisen ansiotyön, jonka avulla hän saattoi hankkia elatuksen itselleen ja äidilleen. Hän yritti olla varovainen. Useita veljiä oli jo pidätetty. Jos Therese pidätettäisiin, niin miten kävisi hänen äitinsä, jolla oli paha sydänvika? Therese lohdutti äitiään ja vakuutti hänelle aina, että Jehova ei varmasti jättäisi häntä pulaan.

Toisetkin rohkeat sisaret olivat valmiita palvelemaan Jehovan etuja millä tavalla tahansa. Welsistä oleva sisar Stadtegger tarjoutui matkustamaan länteen toimittaakseen Tirolin veljille aineistoa tutkimista varten. Hän jatkoi tämän tekemistä, kunnes hän joutui Gestapon käsiin. Ilman mitään oikeudenkäyntiä hänet lähetettiin Ravensbrückin keskitysleiriin. Hän ei koskaan palannut sieltä. Jonkin aikaa myöhemmin hänen aviomiehensäkin vangittiin.

Osoittautuiko Saatana voittajaksi?

Kun veli Kraft oli toukokuussa 1939 jälleen käynyt veljien luona vahvistamassa heitä, hän ehti viipyä vain vähän aikaa vaatimattomassa Wienin-kodissaan, ennen kuin Gestapo iski armottomasti. Hänet pidätettiin 25. toukokuuta. Mauthausenin keskitysleirin tuhoamiskoneiston ovet avautuivat, ja siellä päättyi hänen elämänsä. Tieto hänen kuolemastaan teki veljet hyvin surullisiksi. Häntä muistetaan lämpimästi sen huomattavan rakkauden vuoksi, jota hän osoitti Jehovaa ja veljiään kohtaan.

Olivatko Saatana ja hänen kätyrinsä todella osoittautuneet  voittajiksi, kun he olivat pidättäneet ja vanginneet nämä Jumalan palvelijat ja surmanneet joitakuita? Päinvastoin! Kuten Jobin tapauksesta ilmenee, Saatana väittää ihmisen palvelevan Jehovaa vain, jos hänellä näyttää menevän kaikki hyvin. Näin ollen jokainen Jehovan todistaja, joka osoittautui uskolliseksi vaikeissa olosuhteissa, kohotti sitä todisteiden vuorta, joka ilmaisee Panettelijan törkeäksi valehtelijaksi ja Jehovan tosi Jumalaksi, jota he rakastivat kaikesta sydämestään. Jehova tulee runsaasti palkitsemaan kaikki nämä uskolliset. – Job 1:6–12; 2:1–5; Jaak. 5:11.

Kahdenlaisia ruokapusseja

Veli, jonka vastuulle saarnaamistyö nyt uskottiin, ei työskennellyt Seuran toimistossa, vaan hän omisti pienen vihanneskaupan, jonka avulla hän hankki elatuksen itselleen ja vaimolleen. Hän oli Peter Gölles. ”Vailla minkäänlaisia organisatorisia ohjeita”, kuten hän sanoi, häntä pyydettiin pitämään Jumalan kansan toiminta käynnissä niin kauan kuin se oli suinkin mahdollista näissä vaikeissa oloissa.

Koska veli Kraft ei enää ollut heidän keskuudessaan, veli Gölles huolehti raamatuntutkisteluaineiston monistamisesta ja levityksestä maan eri osiin. Öisin hän työskenteli salaa kylmissä kellareissa ja ilmaantui päiväksi ruokakauppaansa. Koska ei ollut turvallista lähettää kirjallisuutta postitse, kuriirit kuljettivat sen perille. Saapuvat lahjoitukset eivät riittäneet peittämään matkakuluja, ja niinpä veli Gölles käytti omia rahavarojaan. Koska asiakkaiden ostamat vihannekset ja muut ruokatavarat pakattiin usein paperipusseihin, niin kun valituilla henkilöillä oli kaupasta lähtiessään hiukan erisisältöisiä paperipusseja, se ei herättänyt huomiota. Jonkin aikaa kuriirit  ja Wienin veljet saattoivat tällä tavalla saada hengellistä ravintoa veli Göllesin kaupasta.

Apua vastuulliselle veljelle

Vuodesta 1938 lähtien oli yhä vaikeampaa pitää yhteyttä Sveitsiin ja Alankomaihin edes joidenkin Vartiotornin irtonumeroiden saamiseksi maahan. Monet yhteydet katkesivat pidätysten vuoksi, ja joskus piti tehdä yli viikonkin kestäviä junamatkoja hengellisen ruoan saamiseksi muista maista. Veli Gölles yritti saada hengellistä aineistoa Tšekkoslovakiassa sijaitsevan Pressburgin kautta; sisar Kattner toi sieltä tutkisteluaineistoa. Mutta pian tämäkin reitti katkaistiin.

Näihin aikoihin ilmaantui näyttämölle Ernst Bojanowski. Hän tuli Saksasta, mutta hän oli jo ollut yhteydessä Itävallan veljiin. Bojanowski tarjosi palveluksiaan veli Göllesille ja työskenteli yhdessä sisar Schreiberin kanssa, kun he monistivat tutkisteluaineistoa. Bojanowski tuntui rohkealta ja hyvin aloitekykyiseltä mieheltä. Hänkin teki matkoja kirjallisuuden toimittamiseksi ystäville. Kolmessa tilaisuudessa hän jopa kastoi uusia veljiä ja sisaria.

Suureksi avuksi oli myös erään Wienissä asuvan puutarhurin talon kellariin asennettu monistuskone. Sen käyttäminen vaati paljon työtä, koska se oli kaivettava esiin piilopaikastaan joka kerta, kun sitä käytettiin. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, mitä tapahtui, koska kiinteistön omistaja oli muuttanut maasta, ja vain puutarhuri, joka oli veljiämme, jätettiin huolehtimaan talosta.

Lännessä lähellä Italian rajaa auttoivat toiset Jehovan todistajat. Sisar Gelmi suurensi Vartiotornin artikkeleista otettuja filmejä, jotka Narciso Riet toi rajan takaa Italiasta. Sitten hän kirjoitti koneella vahaksia monistamista varten, ja valmiit monisteet vietiin eräällä korkealla vuorella  olevaan paikkaan. Sieltä tapahtui niiden jakelu. Sisar Tammerl Innsbruckista ja sisaret Entacher (äiti ja tytär) Schwazista osallistuivat tutkisteluaineiston levittämiseen toisille uskoville. He ymmärsivät, mitä heille voisi tapahtua, jos heidät saataisiin kiinni, ja he olivat valmiita kestämään sen, jos olisi pakko.

Vihollisen käsiin

Yhtäkkiä nousi uusi pidätysten aalto, varsinkin syys- ja lokakuussa 1939. Todistajien keskuudessa kiersi sana, että eräs veli oli paljastanut nimet viranomaisille. Gestapon asiakirjoista, joita on nykyään mahdollista tutkia, voit itse lukea nämä yksityiskohdat kirjallisessa muodossa. Wieniä koskeva Gestapon raportti, joka on päivätty 2. marraskuuta 1939, kuuluu:

”Kuderna, joka mainittiin päiväraportissa 31. lokakuuta 1939, on kertonut IBV:n [Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran] laitonta toimintaa harjoitetun aivan viime aikoihin asti. Lisäksi hän paljasti melkein kaikkien Wienin alueiden IBV:n johtavien veljien nimet.”

Johann Kuderna oli kuulunut uskovien joukkoon vuodesta 1924 lähtien. Syistä, jotka eivät enää ole tiedossa, vihollinen oli ilmeisesti hänen tahtomattaan pystynyt käyttämään häntä hyväkseen.

Uusi isku oli, että sisarten lehtien jakelussa käyttämä salainen koodikin joutui viranomaisten käsiin. Nyt heidän oli helppo ymmärtää, mitä tarkoitettiin sanoilla ”20 kappaletta ’Resille’”; koska sisar Schreiberin etunimi oli Therese, häntä kutsuttiin lyhyesti Resiksi. Sisar Schreiber pidätettiin ja lähetettiin ilman mitään oikeudenkäyntejä Ravensbrückin keskitysleiriin. Miten nyt kävi hänen äidilleen? Hän oli kuollut kaksi kuukautta aiemmin.

 Oikeudessa todistetaan rohkeasti

Jonkin ajan kuluttua sisar Schreiber vietiin keskitysleiristä takaisin Wieniin. Mitä he aikoivat tehdä hänelle? Pian hän saisi sen selville. Wienissä pidetyn oikeudenkäynnin aikana hän näki pöydällä muutamia Vartiotorni-lehtiä, joissa näkyi Hitlerin nimi. Ne oli valmistettu maan alla. Sisar Schreiber päätteli, että he tiesivät hänen osallistumisestaan sekä lehtien valmistamiseen että levitykseen.

”Valmistitteko nämä monisteet?” tuomari kysyi häneltä vaativasti. Sisar Schreiber oli jo ennen pidätystään rukoillut, että Jehova panisi sanat hänen suuhunsa, jotta hän voisi antaa hyvän todistuksen. Sanomalla lujalla äänellä: ”Valmistin”, hän otti tuon vastuun kantaakseen.

Sisar Schreiber oli miellyttävän näköinen ja osasi käyttäytyä hyvin. Tuomari, johon hän ilmeisesti oli tehnyt suuren vaikutuksen, halusi vapauttaa hänet. Gestapo kuitenkin piti hänet vangittuna ja lähetti hänet takaisin keskitysleiriin. Myöhemmin tapahtunut siirto erääseen työleiriin pelasti hänen henkensä, vaikka hän joutuikin kestämään vankeutta viisi ja puoli vuotta.

Kirjallisuuden monistaminen

Veli Göllesille se oli vaikeaa aikaa, kun uskollisia työtovereita pidätettiin toisensa jälkeen. Hän yritti parhaansa mukaan jatkaa hengellisen ruoan jakelemista. Mutta kuka auttaisi häntä? Hän muisti, että muutamaa kuukautta aiemmin häntä oli lähestynyt sisar, joka sanoi: ”Veli Gölles, haluaisin tehdä jotakin Herran työn hyväksi.” Hän oli Hansi Hron (nykyään Buchner), joka oli kastettu vuonna 1931. Hän oli asunut muutamia vuosia ulkomailla. Nyt tänä kriittisenä aikana hän palasi Itävaltaan. Ja  hän oli sydämestään valmis ryhtymään vaikeaan kuriiripalvelukseen.

Myös Ludwig Cyranek tarjosi apuaan. Hän oli jo kärsinyt kaksivuotisen vankeustuomion Saksassa. Vapauduttuaan hän viipymättä ryhtyi jälleen maanalaiseen työhön ja antoi Wienin veljien hyötyä kokemuksestaan. Hän osallistui Vartiotornin jäljentämisen vaaralliseen työhön.

Mutta oliko myös monistuskoneen sijaintipaikka kavallettu? Epävarmoina tästä veljet siirsivät koneen ensin yhteen paikkaan ja sitten toiseen. Veli Cyranekin kirjoittaessa vahaksia veli Joseph Schön Prahasta ja sisar Anna Voll Wienistä sanelivat tekstiä hänelle ja Ernst Bojanowski huolehti erään toisen veljen kanssa monistamisesta. Aivan eri paikasta Hansi Hron taas nouti monisteet veljille jaettavaksi.

Monistuskone piti jälleen siirtää, ja veli Schön löysi sille piilopaikan eräältä kesämökiltä. Siellä hän ja eräs toinen veli huolehtivat monistamisesta. Kun tuo teokraattinen urakka oli hoidettu, veli Schön jakeli tutkisteluaineiston veljille. Eräänä päivänä häntä pyydettiin jossakin jakelupisteessä jäämään ystävien luo kylään. Se oli virhe. Pian hänet pidätettiin.

Sisar Hron otti tämän surullisen kokemuksen opikseen. Hän toimitti lähetykset nopeasti perille ja lähti sitten taas matkaansa. Noin puolen vuoden kuluttua hänetkin pidätettiin. Mutta hän oli toteuttanut hartaan halunsa ”tehdä jotakin Herran hyväksi”.

Ajan mittaan veljet tulivat yhä taitavammiksi keksimään piilopaikkoja sekä kirjallisuudelle että tutkisteluryhmilleen. Siksi poliisi ei löytänyt kirjallisuutta tehdessään yllättäen kotietsintöjä. Ja mitä kokouksiin tulee, niin  joillakin alueilla veljet menivät vuorille tai metsiin tutkimaan. Kun maissinkorret olivat kasvaneet kyllin pitkiksi, pienet ryhmät kokoontuivat keskellä peltoa maissirivistöjen välissä, niin ettei heitä voitu nähdä tieltä. Ja Vartiotornin tutkittavat kirjoitukset olivatkin todella sopivia! Niiden joukossa oli sellaisia kuin ”Uskollinen kansa” ja ”Kestävyys totuudessa”. Se oli tosiaan ”ruokaa oikeaan aikaan”. – Matt. 24:45.

Vihollinen etsii monistuskonetta

Viranomaiset valmistautuivat uuteen iskuun. He halusivat vangita mahdollisimman monia Jehovan todistajia, mutta samalla he yrittivät epätoivoisesti löytää Vartiotornin valmistuksessa käytetyt monistuslaitteet.

Vapaasti tarkasteltavissa oleviin Gestapon arkistoihin sisältyy 8. kesäkuuta 1940 julkaistu säädös, joka kuuluu:  ”RSHA:n [Saksan valtion pääturvallisuusviraston] Berliinissä antaman määräyksen nojalla on kaikki IBV:n jäsenet samoin kuin kaikki tämän liikkeen hyväksi työskentelevät ja kaikki raamatuntutkijoina tunnetut henkilöt pidätettävä 12. kesäkuuta 1940. – – Myös naisia sisältyy pidätettäviin. – – Valtion poliisi ryhtyy näihin toimiin koko Saksan valtion alueella, ja ne on määrä toteuttaa täysin yllättäen 12. kesäkuuta 1940. Pidätysten yhteydessä tulee suorittaa kotietsintä, ja kaikki raamatuntutkijain liikkeen aineisto tulee takavarikoida.”

Vihollisen hyökkäys oli niin nopea, ettei ole mahdollista muodostaa mielikuvaa yksityiskohdista. Mutta tiedämme sen, että yhdessä ratsiassa pidätettiin 44 veljeä ja sisarta, ja heidän joukossaan oli kuriirimme Hansi Hron.

 Todisteet kuitenkin osoittavat, ettei vihollinen halunnut saada käsiinsä ainoastaan ihmisiä. Sen paljastaa eräs Wienin oikeudessa 28. tammikuuta 1941 päivätty tuomio. Se kuuluu: ”Vasta tarkkojen tutkimusten perusteella oli mahdollista löytää paikka, jossa painotuotteita valmistettiin. Onkalo paljastui, monistuskone sekä kirjoituskone ja muuta materiaalia takavarikoitiin.” Nuo sanat heijastavat selvästi Jehovan kansan vihollisten vahingoniloa.

Sovitteliko hän?

Myöhemmin kun sisar Hronia kuulusteltiin, virkailija keskeytti kuulustelun ja lähti huoneesta. Hänen poissa ollessaan sisar Hronin silmät sattuivat Ernst Bojanowskin kuulustelupöytäkirjaan. Sen sisältö järkytti häntä. Siinä oli niin monien veljien nimet ja niin monia muita yksityiskohtia, että sisar ei voinut olla epäilemättä Bojanowskin olleen yhteistoiminnassa viranomaisten kanssa.

Oliko virkailija pannut nuo paperit siihen tahallaan lannistaakseen sisaren ja saadakseen hänet paljastamaan lisää tietoja? Bojanowskin kuulustelupöytäkirja säilyi sodan yli. Jotkin sen osat ovat kuin Itävallan Jehovan todistajien työn historiaa vuodesta 1938 tammikuuhun 1940. Ei ihme, että veljien keskuuteen levisi sana: ”Meidät kavallettiin!”

Bojanowski oli mennyt joulukuussa 1939 Saksaan osallistuakseen joihinkin hengellisiin, maanalaisiin toimiin. Sekä hänet että Anna Voll pidätettiin Dresdenissä. Natsihallituksen virallinen äänenkannattaja Völkischer Beobachter julkaisi 21. maaliskuuta 1941 kirjoituksen, joka täydentää kuvaa. Siinä sanottiin:

”Dresden, 20. maaliskuuta. Dresdenin erikoistuomioistuin langetti kuolemantuomion – – Ludwig Cyranekille – – koska hän on heikentänyt sotilaskuria osallistumalla  sotapalvelusta vastustavan seuran toimintaan ja rikkonut kieltoa, joka koskee Kansainvälisen vakavien raamatuntutkijain seuran toimintaa – –. Lisäksi Ernst Bojanowski Berliinistä tuomittiin samojen rikkomusten vuoksi 12 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa kymmeneksi vuodeksi.”

Edellä mainittu Ludwig Cyranek oli se uskollinen veli, joka oli pelottomasti tarjoutunut edistämään maanalaista työtä kärsittyään jo kahden vuoden vankeustuomion. Entä miten oli Bojanowskin laita? Oliko häntä lyöty raa’asti? Oliko liiallinen huoli omasta turvallisuudestaan saanut hänet paljastamaan veljiään koskevia tietoja? Oliko pöytäkirja osittain väärennetty? Emme tiedä, mutta Saksan veljien kertoman mukaan Bojanowski oli vankilassa vain lyhyen aikaa.

Nuoria mutta uskollisia

Natsiajalta säilyneet viralliset paperit eivät paljasta kaikkea. Mutta ne kertovat monista, jotka säilyttivät vankkumatta nuhteettomuutensa Jehovaa kohtaan. Auguste Hirschmann (nykyään Bender), jonka vanhemmatkin olivat totuudessa, joutui 17-vuotiaana tyttönä Gestapon kuulusteluun. Tämä lokakuulta 1941 oleva selostus kertoo hänen lujuudestaan:

”Hänen vanhempansa opettivat hänelle IBV:n opit, ja hän tunnustautuu yhä tänäkin päivänä Jehovan todistajaksi. Kyseinen henkilö tutki toistuvasti Raamattua vanhempiensa kanssa, jotta hän, kuten hän itse myöntää, siten ’lujittuisi uskossaan ja uskollisuudessaan’ ja tulisi kyllin vahvaksi pitääkseen kiinni IBV:n edustamista opeista. – – Hirschmann kieltäytyy antamasta mitään tietoja henkilöistä, joilla on sama vakaumus. Häntä on kuvailtava taipumattomaksi.”

 Vaikka Elisabeth Holec oli hento ja sairaalloinen 18-vuotias tyttö, hän oli myös luja ja päättäväinen asenteessaan totuuden puolesta. Vuoden 1941 joulukuun 17. päivältä olevassa kuulustelupöytäkirjassaan viranomaiset saattoivat vain sanoa: ”Elisabeth Holec pitää yhä kiinni IBV:n ajatuksista ja myöntää kokoontuneensa samanmielisten kanssa. Hän kieltäytyy kuitenkin antamasta mitään tietoja muista raamatuntutkijoista ja sanoo, että se merkitsisi kavaltamista eikä ’Järjestössä’ harrasteta sellaista.” Hän joutui yhdessä äitinsä kanssa Ravensbrückin keskitysleiriin, jossa hän kuoli.

Mutta nyt palaamme vuoteen 1939, jolloin oli kulunut vuosi Hitlerin joukkojen saapumisesta Itävaltaan.

Pidätyksiä muistonviettoiltana

Muistonviettopäivä 4. huhtikuuta 1939 osoittautui ankaraksi koetukseksi monille veljille. He tekivät valmistelujaan, kävivät vielä kerran läpi puheen pääkohdat ja hankkivat vertauskuvat. Mutta oli toisiakin, jotka tekivät valmisteluja.

Bad Ischlissä oli viisi henkeä kokoontunut muistonviettoa varten Franz Rothauerin asuntoon. He olivat kokoontuneet palauttaakseen mieleen sen, millainen merkitys Jeesuksen Kristuksen kuolemalla oli Jehovan tarkoituksen toteutumisessa. He tiesivät hyvin, että Jeesus oli läpäissyt ankaria koetuksia, jotka johtivat hänen kuolemaansa, mutta että hän oli osoittanut murtumatonta nuhteettomuutta.

Veli Engleitner oli valmistautunut hyvin pitääkseen puheen tälle pienelle ryhmälle, mutta hänellä ei ollut lainkaan muistiinpanoja. Tuskin hän oli alkanut puhua, kun ikkunasta kuului äänekäs koputus. Talon isäntä avasi oven, ja viisi miestä ryntäsi huoneeseen, jossa veljet olivat.  Tunkeilijoista kaksi oli pelätyn Gestapon jäseniä, ja kolme kuului SS:ään (natsipuolueen taistelujoukkoihin). Veljiä käskettiin nostamaan kätensä ja pysymään tuossa asennossa, kunnes heidät oli tutkittu. Miehet käänsivät koko asunnon ylösalaisin ja olivat raivoissaan, kun he eivät löytäneet mitään Vartiotornin kirjallisuutta.

He ehdottivat, että veljet julistautuisivat sellaisen uskonnollisen lahkon jäseniksi, joka alistuisi halukkaasti Führerin (Adolf Hitlerin) määräyksiin ja joka ei haluaisi olla missään yhteydessä Jehovan todistajiin. Kukaan veljistä ei tietenkään suostunut siihen. Niinpä heidät pidätettiin. Veli Engleitnerin tosin sallittiin palata kotiin, mutta hänet vangittiin myöhemmin. Muut veljet vietiin heti osavaltion pääkaupungissä Linzissä sijaitsevaan vankilaan. Siellä he liittyivät monien samana iltana pidätettyjen todistajien joukkoon. Pian sen jälkeen veljet kuljetettiin Dachaun keskitysleiriin, kun taas sisaret lähetettiin Ravensbrückiin.

Alois Moserilla, Josef Buchnerilla ja muilla Braunaun ja sen ympäristön veljillä oli tuona yönä samanlaisia kokemuksia. Heidätkin pidätettiin muistonvieton aikana. Vielä vuosia myöhemmin veli Buchner muisti leirin komentajan Grünewaldin puheen, jonka hän piti veljille näiden saapuessa Dachauhun: ”Ja nyt, te raamatuntutkijat, te jäätte Dachaun ’elävien inventaarioluetteloon’. Ja tähän leiriin te mätänette. Te ette pääse täältä pois; tienne täältä ulos kulkee savupiipun kautta.” Sillä hän tarkoitti sitä, että heidän maalliset jäännöksensä poltettaisiin krematoriossa.

Heitä vaadittiin siis katsomaan silmästä silmään kuolemaa tosi palvonnan vihollisten käsissä sen miehen tavoin, jonka kuoleman muistoa he olivat kokoontuneet viettämään. He joutuivat kestämään kärsimyksiä keskitysleireissä  kuusi vuotta, ennen kuin heidät lopulta vapautettiin.

Kristillinen puolueettomuusasenne

Profeetta Jesaja oli kirjoittanut kauan sitten: ”Aikojen lopussa – – Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: ’Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, Jaakobin Jumalan temppeliin – –.’ Ja hän tuomitsee pakanakansojen kesken, säätää oikeutta monille kansoille. Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.” (Jes. 2:2–4) Sitä vastoin natsihallitus vaati, että kaikki asekuntoiset miehet valmennetaan sotilaiksi. Mitä Itävallan Jehovan todistajat tekivät?

Pian sen jälkeen, kun natsit olivat vallanneet Itävallan, julkaistiin hallituksen säädös, jonka mukaan kaikkia ensimmäisessä maailmansodassa palvelleita vaadittiin osallistumaan kolmipäiväisiin sotaharjoituksiin. Niinpä Johann Rainerin käskettiin ilmoittautua Innsbruckin sotilaskasarmilla.

Mikä näky se olikaan! 800 miestä seisoi asennossa tekemässä sotilasvalaa. Heidän kaikkien edessä veli Rainer kieltäytyi. Hänet vietiin enemmittä puheitta kuulusteluhuoneeseen. Lähtiessään huoneesta hän näki Klotz-nimisen kenttäpapin, jolla oli yllään univormu, suuri risti kaulaansa ripustettuna ja rintansa koristuksena monia hänelle ensimmäisen maailmansodan aikana myönnettyjä mitaleja. ”Heil Hitler!” -tervehdystä käyttäen pappi lähestyi upseeria kertoakseen hänelle mielipiteensä veli Rainerista.

Jonkin aikaa myöhemmin veli Rainer tuotiin jälleen useiden upseerien kuulusteltavaksi. Yksi upseereista sanoi, ettei papin lausunto ollut sopusoinnussa veli Rainerin  puheiden kanssa. Veli Rainer vastasi, että he voisivat lukea Matteuksen 23. luvusta Jeesuksen sanat sellaisista uskonnollisista johtajista, nimittäin että he ovat ulkokultailijoita. Toinen upseeri huudahti: ”Tämä mies on oikeassa!” Siitä huolimatta veli Rainer teljettiin lukkojen taa, ja hänen juttunsa vietiin osavaltion tuomioistuimeen. Tässä vaiheessa sen elintarviketukkukaupan omistaja, jossa hän oli ollut työssä, otti yhteyttä poliisipäällikköön ja sanoi, ettei hän pystynyt saamaan ketään tekemään veli Rainerin töitä. Siksi veljen sallittiin palata perheensä luo ja työpaikkaansa.

Useammassa kuin yhdessä tapauksessa vaikutusvaltaiset sukulaiset tai työnantajat, jotka eivät olleet Jehovan todistajia, puuttuivat asiaan veljien puolesta, ja usein se johtui siitä, että he arvostivat suuresti veljien rehellisyyttä ja uutteruutta. Kaikkien ei kuitenkaan käynyt yhtä hyvin.

Natsiviranomaisten turhia yrityksiä

Noin vuosi sen jälkeen kun Hitlerin joukot marssivat  Itävaltaan, Hubert Mattischek jatkoi yhä keskeytyksettä saarnaamistyötä. Mutta maaliskuussa 1939 pysähtyi auto hänen talonsa lähelle, ja siitä nousi kaksi Gestapon virkailijaa. Veli Mattischekin ei tarvinnut arvailla, kenet he halusivat tavata. Hän oli rauhallinen ja tyyni.

”Meidän on tutkittava, löytyykö talosta laitonta kirjallisuutta”, sanoi toinen heistä. Veli Mattischek oli jo kaiken varalta levittänyt suurimman osan kirjallisuudesta, ja lopun hän oli varastoinut turvallisesti talon ulkopuolelle. Siksi etsintä tuottikin virkailijoille pettymyksen.

”Mitä aiotte tehdä, kun saatte pian kutsun sotapalvelukseen?” kysyi toinen heistä.

Veli Mattischek vastasi epäröimättä: ”Kieltäydyn tekemästä valaa tai ryhtymästä mihinkään muuhun, mikä liittyy sotaan.”

Silloin toinen virkailija kysyi: ”Tiedättekö, mihin se johtaa?”

Veljemme vastasi: ”Olen jo pitkän aikaa ollut täysin selvillä siitä”, ja hänet pidätettiin heti paikalla.

Joitakin viikkoja myöhemmin veli Mattischek oli karjankuljetusautossa yhdessä muiden veljien kanssa matkalla Dachaun keskitysleiriin. Veli Mattischek joutui olemaan yhteensä kolmessa eri keskitysleirissä, ennen kuin hänelle avautuivat vapauteen johtavat portit.

Kun veljet saapuivat Mauthausenin keskitysleiriin, niin sen pahamaineinen komentaja Spatzenegger otti heidät vastaan seuraavin sanoin: ”Yksikään mustalainen tai raamatuntutkija ei pääse täältä elävänä.” Monet tosiaan kuolivat siellä.

Veljille tarjottiin usein mahdollisuutta päästä pois tästä kuolemankoneistosta. Esimerkiksi kun Hubert Mattischek ja hänen veljensä Willi olivat Mauthausenin keskitysleirissä,  heidän käskettiin varhain eräänä aamuna ilmoittautua leirin portilla. Oli aivan ymmärrettävää, että he olivat hermostuneita ja jännittyneitä kävellessään portille. Heidät vietiin leirin johtajan, Ziereisin, luo. Tämän ympärillä oli ryhmä korkea-arvoisia puoluejohtajia ja joitakin SS-miehiä. Läsnä oli myös August Eigruber, Ylä-Itävallan Gauleiter (alueen puoluejohtajan arvonimi).

Ziereis otti johdon käsiinsä. Hän kääntyi noiden kahden veljen puoleen ja sanoi: ’Tämä Gauleiter haluaisi  viedä teidät kaksi veljestä heti kotiinne. Teidän ei tarvitsisi muuta kuin allekirjoittaa erikoisesti Jehovan todistajia varten laadittu paperi, ja se voisi säästää teidät vuosikausien kärsimykseltä.’

Nuo virkailijat olivat hetken hämmästyksestä sanattomia kuullessaan veljien vastaavan lujasti: ”Me emme halua pettää Jehova Jumalaa emmekä vakaumustamme.”

Johtaja Ziereis kääntyi paikalla olevien miesten puoleen: ”Enkö sanonutkin teille etukäteen?” Ilmeisesti he olivat aiemmin keskustelleet Jehovan todistajien peräänantamattomuudesta.

Kansallinen työpalvelusvalmennus

Franz Wohlfahrt kutsuttiin Saksan kansalliseen työpalvelukseen. Mutta valmennusleirille saapuessaan hän totesi, että tämäkin laitos oli tarkoitettu sotapalvelusta edeltäväksi valmennukseksi. Hän kieltäytyi pukemasta ylleen univormua ja käyttämästä sotilasvyötä. Sitten eräänä päivänä oli 300 nuorta miestä ja noin sata eriasteista johtajaa rivissä leirin pihalla, ja Franz Wohlfahrtin käskettiin marssia rivin editse käsi Hitler-tervehdykseen kohotettuna ja osoittaa samalla kunniaa hakaristilipulle. Tämän asemesta hän palautti mieleensä, mitä kolme nuorta heprealaista olivat tehneet, kun heidän käskettiin kumartua kuvapatsaan edessä, jonka Nebukadnessar oli pystyttänyt muinaiseen Babyloniin. (Dan. 3:1–30) Millaisen voiman se antoikaan hänelle! Hän noudatti heidän uskollista esimerkkiään.

Ei kulunut monta päivää, kun Berliinistä tullut korkea virkailija, tri Almendinger, yritti henkilökohtaisesti saada nuorta veljeämme muuttamaan mieltään. ”Sinulla ei ole aavistustakaan, mikä sinua odottaa”, tri Almendinger sanoi keskustelun aikana.

 ”Kyllä on”, vastasi 20-vuotias veljemme. ”Isäni teloitettiin samasta syystä vain muutama viikko sitten!” Tri Almendinger antoi periksi. Lopulta Franz tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen Rollwaldin leiriin Saksaan.

Teloitettaviksi kristillisen puolueettomuuden vuoksi

Eräänä päivänä syyskuussa 1939 levisi levottomuutta herättävä huhu vuorten juurella sijaitsevaan Salzburgin kaupunkiin. Se häiritsi ihmisten mielenrauhaa – niidenkin, jotka odottivat saavansa Hitlerin hallinnosta suuria etuja. Mitä he kuiskivat toistensa korviin? Kaksi miestä sanottiin ammutun kuoliaaksi Glaneggen ampumaradalla lähellä Salzburgia.

Se mikä ensin vaikutti huhulta, oli karvas totuus. Sotilasosasto oli teloittanut nuo miehet, Johann Pichlerin ja Josef Wegscheiderin, kaksi veljeämme, koska he kieltäytyivät sotapalveluksesta. Teloitus ei kuitenkaan tapahtunut niin kitkattomasti kuin päälliköt olivat odottaneet. Nuo kaksi veljeä olivat sanoneet, että oli tarpeetonta sitoa heidän silmiään, mutta se tehtiin siitä huolimatta. Kun sitten annettiin käsky, niin sotilaat kieltäytyivät ampumasta. Vasta kun sotilaita oli painokkaasti uhattu kurinpidollisilla toimilla, elleivät he tottelisi, ja vasta kun käsky oli annettu toisen kerran, sotilaat ampuivat nämä viattomat miehet. Mutta tapahtumaan liittyi muutakin.

Salzburgissa käydyn oikeudenkäynnin aikana tuomari ja hänen virkatoverinsa olivat yrittäneet saada syytettyjä muuttamaan mielensä. Tuomari oli kutsunut näiden miesten vaimot oikeussaliin toivoessaan, että heidän näkemisensä saisi miehet luopumaan kannastaan. Sen sijaan toinen naisista oli rohkaissut näitä sanoen: ”Henkenne on Jumalan kädessä.” Tämä oli tehnyt tuomariin  niin suuren vaikutuksen, että hän oli takonut kiihtyneenä nyrkillään pöytää ja huutanut: ”Nämä ihmiset eivät ole rikollisia eivätkä pettureita, vaan pikemminkin uskovien komppania, jossa ei ole vain kaksi tai kolme, vaan satoja ja jopa tuhansia!” Laki vaati kuitenkin kuolemantuomiota.

Teloitusta edeltäneenä päivänä oli veljien Pichlerin ja Wegscheiderin sellissä käyty ja heidän mieltään yritetty uudelleen muuttaa. Kun heiltä kysyttiin heidän viimeistä toivomustaan, he sanoivat haluavansa saada Raamatun. Tuomari toi sen heille henkilökohtaisesti. Hän tarkkaili heitä heidän sellissään keskiyöhön saakka ja meni sitten pois sanoen: ”Kumpikin mies oli viime hetkinään Jumalansa yhteydessä; he ovat todella pyhiä miehiä!”

 Kun teloitus oli ohi, heidän arkkunsa luovutettiin omaisille hautausta varten. Hautajaisissa, joita poliisi tietenkin tiukasti valvoi, oli läsnä arviolta 300 henkeä. Laulaminen oli kiellettyä, ja Gestapon virkailijan töykeät sanat lopulta keskeyttivät rukouksen, joka oli hänen mielestään liian pitkä. Gestapo oli myös kieltänyt käyttämästä Jehovan nimeä. Se ei kuitenkaan estänyt erästä veljeä huutamasta arkkuja laskettaessa: ”Näkemiin Jehovan valtakunnassa!”

Tähän teloitukseen liittyvien tapahtumien tultua tunnetuiksi Salzburgissa kaikki seuraavat teloitukset siirrettiin Berlin-Plötzenseehen Saksaan.

Uskon sanoja kuolemansellistä

Berlin-Plötzenseessä sijaitsevasta vankilasta kirjoitti 36-vuotias Franz Reiter äidilleen 6. tammikuuta 1940: ”Olen lujasti vakuuttunut siitä, että teen oikein. Vaikka olen täällä, voisin yhä muuttaa mieleni, mutta se olisi Jumalan silmissä uskottomuutta. Me kaikki täällä haluamme olla uskollisia Jumalalle hänen kunniakseen.”

Hän sanoi ”me kaikki”, koska siellä oli viisi muuta veljeä hänen kotikaupunkinsa läheisyydestä, jotka hänen tavallaan mestattiin giljotiinilla. Hänen kirjeensä jatkui:

”Jos olisin oppimastani tiedosta huolimatta tehnyt [sotilas]valan, olisin syyllistynyt syntiin, joka on kuolemaksi. Silloin olisi tilanteeni hyvin onneton. Minulla ei olisi ylösnousemusta. Mutta pidän kiinni siitä, mitä Kristus sanoi: ’Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen.’ Ja nyt, rakas äitini ja kaikki veljeni ja sisareni, tänään minulle lausuttiin tuomio, ja älkää kauhistuko, se on kuolema, ja minut teloitetaan  huomisaamuna. Jumalan voima on tukenani, kuten se on aina tukenut kaikkia tosi kristittyjä menneisyydessäkin. Apostolit kirjoittivat: ’Ei yksikään Jumalasta syntynyt voi tehdä syntiä.’ Sama pitää paikkansa minusta. Osoitin tämän teille, ja te saatoitte ymmärtää sen. Rakkaani, älkää tulko apealle mielelle. Teidän kaikkien olisi hyvä oppia vielä paremmin tuntemaan Pyhä Raamattu. Jos pysytte lujina kuolemaan saakka, niin tapaamme jälleen ylösnousemuksessa. – –

”Teidän Franzinne

”Kunnes jälleen tapaamme.”

Tällaisten kirjeiden saajien joukossa oli myös aviopuolisoita. Sisar Endstrasser Grazista oli vielä nuori vaimo, kun posteljooni toi hänelle 15. joulukuuta 1939 päivätyn kirjeen. Yritä kuvitella, miltä hänestä tuntui, kun hän luki:

”Rakas Erna,

”Kävi aivan niin kuin päätin – –. Älä itke, koska meistä on tullut teatterinäytelmä maailmalle ja enkeleille ja ihmisille. (1. Kor. 4:9) Terveisiä sinulle vielä kerran ja suudelmia hengessä.

”Sinun Datisi.

”Tapaamme jälleen Valtakunnassa.”

Tällaiset suurta uskoa osoittavat kirjeet kannustivat vielä vapaudessa olevia uskollisuuteen. Nämä puolestaan yrittivät rohkaista vangittuja veljiään huolimatta kaikista vaaroista, joita se saattoi merkitä heille itselleen.

Esimerkiksi Franz Zeiner sai Berliinissä vangittuna ollessaan kirjeen, jossa kehotettiin: ”Ole luja uskossa, koska Jeesus Kristus auttaa meitä, ja niin myös suuri taivaallinen Isämme ....” Kuten saattoi odottaakin, tämä kirje oli mennyt sensuurin läpi. Franz Zeiner teloitettiin  20. heinäkuuta 1940. Mutta mitä tapahtui Wilhelm Blaschekille, joka kirjoitti tämän kirjeen kannustaakseen Franzia pysymään lujana uskossa? Hänet löydettiin, pidätettiin ja tuomittiin 11. elokuuta 1941 neljäksi vuodeksi pakkotyöhön kuritushuoneeseen syytettynä ’joukkokurin heikentämisestä’.

Lapsia riistetään vanhemmiltaan

Toisten eteen tuli koetuksia, jotka liittyivät heidän lapsiinsa. Koska Richard Heide ja Johann Obweger opettivat lapsilleen Jehovan todistajien raamatullisia uskonkäsityksiä, heidät haastettiin St. Veit/Glanin alioikeuden puheenjohtajan eteen.

Sen jälkeen veli Heidelle lähetettiin oikeuden päätös, joka määräsi hänen lapsensa otettavaksi pois häneltä. Päätöksessä väitettiin: ”On vaarallista jättää häntä [Gerhard-poikaa] isänsä huostaan, koska tämä on raamatuntutkija ja kieltää poikaansa esittämästä Hitler-tervehdystä ja laulamasta kansallislauluja.”

Gerhard annettiin jonkun muun huostaan, ja hänen isänsä sai tavata häntä vain silloin tällöin. Myöhemmin hänet ja hänen koko koululuokkansa lähetettiin Lienzissä Itä-Tirolissa sijaitsevaan lastenleiriin, missä hän oli sodan päättymiseen, vuoteen 1945, asti. Gerhard ei kuitenkaan unohtanut, mitä hänen vanhempansa olivat opettaneet hänelle. Hän on ollut tienraivaajana yli 38 vuotta!

Nuori mutta uskollinen

Miten sitten kävi Johann Obwegerin tyttärelle? Hermine oli juuri täyttänyt 11, kun hänet vietiin vanhemmiltaan ja pantiin kasvatuslaitokseen. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin käyttäneet hyvin tilaisuutensa juurruttaa totuutta tyttäreensä.

 Totuuden vastustajat eivät voineet murtaa Herminen uskollisuutta Jehovaa kohtaan. Sinnikkäätkään yritykset saada häntä laulamaan isänmaallista laulua tai käyttämään ”Heil Hitler!” -tervehdystä eivät johtaneet tulokseen. Hän kieltäytyi päättäväisesti sovittelemasta missään asiassa. Eräänä päivänä opettaja yritti pakottaa hänet käyttämään Saksan tyttöliiton univormuun kuuluvaa takkia. Mutta vaikka takkia olisi kuinka yritetty hänen päälleen, tästä tehtävästä vastuussa olleet eivät koskaan saaneet sitä pitemmälle kuin hänen kyynärpäihinsä asti, ja siksi he lakkasivat yrittämästä.

Kouluviranomaisten paheksunnasta huolimatta vanhempien sallittiin kuitenkin käydä tyttärensä luona. Oli  luonnollista, että he käyttivät näitä tilaisuuksia kannustaakseen häntä pysymään lujana uskossa. Hermineä rohkaisi myös hänen veljensä Hansin uskollisuus. Hän tiesi, että tämä oli vankilassa ja sitten keskitysleirissä sotapalveluksesta kieltäytymisensä vuoksi. Hermine tiesi myös, että hän kesti uskollisesti. Mutta yksi hänen veljistään meni armeijaan. Ja koulun valvojat käyttivät ovelasti tätä perusteluna yrittäessään murtaa tytön uskollisuuden. He eivät kuitenkaan olleet ottaneet laskuissaan huomioon Herminen päättäväisyyttä. Hänen järkähtämätön vastauksensa kuului: ”Minä en ole veljeni seuraaja. Minä olen Kristuksen Jeesuksen seuraaja!”

Koska tyttö ei suostunut sovittelemaan ja koska viranomaiset halusivat tehdä lopun hänen vanhempiensa vierailuista, he lähettivät hänet Münchenissä Saksassa sijaitsevaan luostariin. Toukokuussa 1944 hänen kuitenkin sallittiin mennä muutamaksi päiväksi kotiinsa. Tämä oli suuri yllätys hänen vanhemmilleen. Mutta viranomaiset eivät osanneet odottaa, mitä silloin tapahtui. Hermine kastettiin siellä ollessaan, ja veli Ganster, joka saattoi yhä palvella veljiään vapaudessa, piti kastepuheen. Tämä valoi Hermineen lisää voimaa pysyä jäljellä oleva aika uskollisena Jehovalle kunnes natsihallitus lopulta luhistui.

Varokaa! Vakoilijoita ja ilmiantajia

Ilmiantajien jatkuva vakoilu joka kaupungissa ja kylässä – ja ennen kaikkea korttelinvartijoiden ja muiden Gestapon hyväksi toimivien vakoilu – teki veljien hengellisen toiminnan yhä vaikeammaksi. Eräänä päivänä Johann Viereckl halusi käydä Peter Göllesin luona, joka huolehti silloin saarnaamistyön valvonnasta Itävallassa.  Veli Viereckl ei mennyt suoraan veli Göllesin kauppaan, vaan poikkesi haastattelemaan naapuritalossa asuvaa liikenaista, joka oli näyttänyt kiinnostuneelta totuudesta ja joka tunsi veli Göllesin. Veli Viereckl kysyi, mitä Peter Göllesille kuului ja oliko hänet pidätetty. Nainen ei kuitenkaan kertonut mitään, vaan kehotti häntä sen  sijaan menemään vastapäiseen kukkakauppaan. Hän sanoi, että sieltä Viereckl saisi haluamansa tiedot.

Se herätti veljen epäilykset, ja hän palasikin kotiin. Pian sen jälkeen hän sai tietää, että Gestapo oli odottanut kukkakaupassa siepatakseen ja pidättääkseen jokaisen, joka halusi tavata veli Göllesin. Ennen pitkää kauppa suljettiin, sillä veli Gölles ja hänen vaimonsa pidätettiin 12. kesäkuuta 1940.

Epätavallinen oikeudenkäynti

Veli Göllesiä syytettiin Jehovan todistajien työn johtamisesta Itävallassa. Hänen oltuaan kuukausia vankeudessa hänet tuotiin sellaisen tuomarin eteen, joka oli tullut tunnetuksi kuolemantuomioiden langettamisesta ja joka vihaisena kutsui raamatuntutkijoita paiseeksi Saksan kansassa. Yleinen syyttäjä vaati kuolemantuomiota. Veli Göllesin vastattua Raamatun avulla syytteisiin ja hänen puolustusasianajajansa pidettyä puheensa oikeus hajaantui. Ennen kuin oikeudenkäynti jatkui, tilanne sai hämmästyttävän käänteen.

Varhain aamulla veli Gölles kuuli avaimen kiertyvän sellinsä ovessa. Vanginvartija viittasi häntä mukaansa ja vei hänet erääseen huoneeseen, jonka ikkunassa oli ristikot. Kuka odotti häntä siellä? Tuomari, joka oli yksin.

”Haluan huomauttaa teille”, aloitti tuomari, ”että rikon vakavasti virkavalaani puhuessani kahden kesken syytetyn kanssa, mutta teen tämän siksi, että en saisi lepoa enkä unta oikeudenkäynnin jälkeen. Pitäisin itseäni murhaajana, jos julistaisin teille kuolemantuomion.”

Huoneessa oli hetken aikaa aivan hiljaista. Lopulta veli Gölles puhui. ”Nämä olosuhteet johtuvat Saatanasta”, hän sanoi. ”Hän on todellinen murhaaja. Ja te, te vain  julistatte tuomion sen perusteella, millaisia jutun tosiasiat ovat.” Jännitys laukesi.

”Yritän ohjailla oikeudenkäyntiä niin, että te ette menetä henkeänne”, tuomari lupasi. Sitten hän lisäsi sellaista, mistä olisi voinut koitua vakavia seurauksia hänelle itselleen. ”En todellakaan halua esiintyä kantajana valtion puolesta, vaan pikemminkin haluan auttaa teitä pelastumaan kuoleman kidasta.” Sitten tuomari pani toisen kätensä veljemme olkapäälle ja puristi toisella kädellä veljen kättä.

Oikeudenkäynti jatkui puolueettomammissa merkeissä, ja tuomari vapisi koko ajan. Oikeus ei suostunut langettamaan syyttäjän esittämää kuolemantuomiota, vaan sen sijaan tuomitsi Peter Göllesin saamaan lyhentämättömänä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen. Hän vietti seuraavat kolme ja puoli vuotta yksinäissellissä Steinin kuritushuoneessa Ala-Itävallassa.

Nöyrä palvelija

Julkiset viranomaiset ymmärsivät, miten tärkeä osa maanalaisessa työssä oli Peter Göllesillä, tällä tavallisella miehellä, joka oli täysin omistautunut Jehovalle. Gestapon arkistoissa säilyneet pöytäkirjat ilmaisevat sen selvästi. Heidän kuvauksensa perusteella voisi kuvitella hänen olleen voimakas ja dynaaminen johtaja. Mutta kaikkea muuta! Hän oli vaatimaton mies, joka ei koskaan halunnut olla etualalla. Natsihallinnon päätyttyä vuonna 1945 hän osallistui järjestön jälleenrakentamiseen Itävallassa ja vetäytyi myöhemmin jälleen taka-alalle. Joitakin vuosia hän auttoi kirjallisuuslaatikkojen pakkaamisessa lähetystä varten Wienin Beetelissä. Huomaavaisen ja ystävällisen asenteensa vuoksi hän ja hänen väsymätön  vaimonsa Helene, joka seisoi aina hänen rinnallaan, olivat rohkaisuksi veljille sekä vainon alaisuudessa että myös myöhemmin sodanjälkeisinä aikoina.

Veli Gölles palveli uskollisesti 2. syyskuuta 1975 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Hän ei tunnustautunut Kristuksen perijätovereiden jäännökseen kuuluvaksi, mutta hän osoitti syvää arvostusta ”uskollista ja ymmärtäväistä orjaa” kohtaan ja oli yhteistoiminnassa sen kanssa huolehtiessaan Itävallan työstä hyvin vaikeina aikoina. – Matt. 24:45.

Vähäisen ”ruoan” käsittely

Sodan loppuvuosina oli Jehovan todistajien työ käytännöllisesti katsoen pysähdyksissä suurimmassa osaa Itävaltaa. Useissa kaupungeissa ja kylissä veljet saattoivat kokoontua vain satunnaisesti. Vaadittiin suurta varovaisuutta.

Mutta Klagenfurtissa teokraattinen toiminta jatkui, ilmeisesti paremmin kuin missään muualla. Veli Ganster antoi saamansa kirjallisuuden Peter Vajvodalle, joka jäljensi jokaisen Vartiotornin numeron. Kerran veli Ganster oli piilottanut huolellisesti joitakin Vartiotornin numeroita vaatteittensa alle ja käveli Klagenfurtista Krumpendorfiin (noin 7 kilometriä) vieraillakseen Platzerin perheen ja sisar Wandererin luona. Ja kuka sattuikaan kävelemään samaan suuntaan? Gestapon upseeri, joka oli yleensä kuulustellut häntä. Tuo upseeri ei kuitenkaan epäillyt mitään, ja he kävelivät yhdessä. Mutta älä käsitä tilannetta väärin, sillä se ei ollut veli Gansterille helppoa.

Kun veli Gölles oli pidätetty, Vartiotornin jäljentäminen loppui Wienissä. Mutta veljet saivat aika ajoin hengellistä ruokaa erään Sveitsistä olevan veljen välityksellä, jonka  ansiotyö vaati häntä matkustamaan Wieniin. Sopivaa varovaisuutta noudattaen hän toi Vartiotornin irtonumeroita mukanaan. Kun joku veli sai yhden näistä lehdistä, hän ei saanut pitää sitä itsellään. Koska toisille veljille ei ollut muita numeroita, hän luki sen heti ja luovutti sen sitten seuraavalle luotettavalle veljelle, ei henkilökohtaisesti, vaan johonkin ostoskoriin tai muuhun sellaiseen kätkettynä. Siten nuo kallisarvoiset julkaisut siirtyivät kädestä käteen. Tuolla hengellisellä ruoalla oli suuri merkitys veljille noissa koettelevissa olosuhteissa.

Muutamat vetäytyvät syrjään

Murtaakseen veljien vastarinnan ja saadakseen heidät allekirjoittamaan julistuksen, jolla he kielsivät kaikki yhteytensä Jehovan todistajiin, Gestapo väitti monien veljien jo allekirjoittaneen ja päässeen vapaaksi. Se oli törkeää liioittelua.

Gestapo lupasi, että jokainen allekirjoittanut vapautettaisiin ja säästyisi näin vuosikausien kärsimykseltä. Todellisuudessa se merkitsi fyysisen kärsimyksen vaihtamista vuosia kestäviin omantunnonvaivoihin. Kysymyksessä oli aivan selvästi uskollisuus Jehovaa ja hänen järjestöään kohtaan. Ylivoimaisesti suurin osa veljistä pysyi horjumatta nuhteettomuudessaan. Oli kuitenkin joitakuita, jotka allekirjoittivat. Mutta ei kaikkia allekirjoittaneita todellisuudessa vapautettu; tavallisesti he jäivät alituisen silmälläpidon alaisiksi.

Eräänä päivänä Agnes Hötzl tapasi Wienissä pariskunnan, joka oli ollut totuuden vuoksi keskitysleirissä. Hän ei kuitenkaan ollut selvillä heidän vapautumiseensa liittyvistä olosuhteista. Hän tervehti heitä valtavan iloisena, mutta he sivuuttivat hänet sanaa sanomatta, ikään  kuin hän olisi ollut aivan vieras. Silloin sisar tajusi, mitä oli tapahtunut. Erään toisen kerran hän oli kotinsa vieressä sijaitsevan tehtaan sisäänkäynnin lähellä. Hän ei voinut uskoa silmiään: eräällä miehellä, jota hän luuli veljeksi, oli rinnassaan hakaristi! Tämäkin kulki hänen ohitseen peloissaan ikään kuin ei olisi tuntenut häntä. Ne olivat uskollisille kovia iskuja, mutta ne eivät heikentäneet heidän uskollista rakkauttaan Jehovaa ja jäljellä olevia uskollisia veljiään kohtaan.

Keskitysleirien kidutusten kestäminen

Vuonna 1939 Alois Moser Braunausta ja Josef Buchner Ranshofenista sekä 142 muuta veljeä siirrettiin Dachaun keskitysleiristä Mauthausenin leiriin Ylä-Itävaltaan. Kun he keskiyön tienoilla saapuivat Mauthauseniin ja astuivat ulos junan karjavaunuista, heille sanottiin: ”Mauthausen ei ole mikään parantola, kuten Dachau. Me teemme lopun teistä kaikista.” Siellä oli vangittuna vuoden 1938 elokuusta vuoden 1945 toukokuuhun arviolta kaikkiaan 206000 henkeä, ja muistiinmerkintöjen mukaan 35270 kuoli.

Kolmen ensimmäisen vuoden aikana kaikki veljemme joutuivat poikkeuksetta tekemään kovaa ruumiillista työtä kivilouhoksella. Talvella sää oli äärimmäisen kylmä. Sadat vangit todellisuudessa jäätyivät kuoliaaksi louhoksessa. Kun vangit illalla palasivat leiriin, jokaisen oli kannettava suurta kiveä noustessaan leiriin johtavien ”kuoleman portaiden” 186 askelmaa. Leirin komentaja Spatzenegger määräsi, että alle 10 kiloa painavat kivet olivat liian kevyitä. Hän käski panna jopa yli 40 kiloa painavia kiviä vankien selkään, ja monet lyyhistyivät maahan pelkästä uupumuksesta. Usein nämä väsähtäneet surmattiin siihen paikkaan.

 Veljet Moser ja Buchner määrättiin lopulta vetämään rekeä, johon pantiin kuolleitten alastomat ruumiit leirin eri osista. Jokaisen ruumiin isoonvarpaaseen oli kiinnitetty tunnistuslappu, jossa oli vangin nimi ja numero. Tämä tehtävä vei veljet parakkeihin, joissa asui enimmäkseen ripulista kärsiviä vankeja. He tyrmistyivät suuresti tavatessaan sieltä August Kraftin. Koko tuo kurjuus ja se surkea asema, jossa he havaitsivat olevansa, saivat nuo kaksi veljeä puhkeamaan kyyneliin. Mutta veli Kraft ajatteli pikemminkin Jehovan kädestä saamiaan siunauksia ja sanoi: ”Kiitän Jehovaa kaikesta!” Seuraavana päivänä reessä makasi myös veli Kraft, joka ei ollut hellittänyt tavoitellessaan loppuun saakka ”palkintoa: Jumalan kutsua ylös”. – Fil. 3:14.

Veljet huolehtivat rakkaudellisesti toistensa hyvinvoinnista. Kun jotkut olivat erityisen heikkoja, toiset antoivat heille muutaman ylimääräisen lusikallisen niukoista aterioistaan auttaakseen heitä saamaan takaisin tarvitsemiaan voimavaroja.

Teokraattinen toiminta leirien sisäpuolella

Teokraattista toimintaa jatkettiin myös leirien sisällä, mutta äärimmäisen varovaisesti. Siellä todistettiin, johdettiin raamatuntutkisteluja, pidettiin joitakin kokouksia ja kastettiin muutamia.

Franz Desch siirrettiin Mauthausenin lähellä sijaitsevaan Gusenin keskitysleiriin. Siellä hän saattoi tutkia Raamattua erään SS-upseerin kanssa. Miten pitkälle tämä edistyi? Kuvittelehan heidän molempien iloa, kun he vuosia myöhemmin tapasivat veljinä konventissa!

Uusia vankeja tuotiin monista eri maista. Kertoakseen heille Valtakunnan totuutta veljet käyttivät noilla kielillä  kirjoitettuja todistuskortteja. Koska vankien annettiin ottaa vastaan postia, niin parakkeihin yllättäen saapuneet SS-vartijat eivät ymmärtäneet, että miehet lukivatkin jotain muuta kuin postia.

Gusenin leirissä veli Karl Krause hoiti lukkosepän työpajaa. Ja se oli todella ainutlaatuinen työpaja. Sen lisäksi että noissa tiloissa tehtiin ja korjattiin lukkoja, siellä kastettiin salaa viisi puolalaista nimenomaan tuohon tarkoitukseen valmistetussa puukaukalossa.

Pysyäkseen hengellisesti vahvoina veljet kokoontuivat iltaisin pieniin ryhmiin keskustellakseen raamatunkohdista. Joskus he jopa saivat haltuunsa Raamatun. Se jaettiin osiin, joita sitten annettiin toiselta toiselle. Vuoteensa alla maaten he lukivat niitä vähäisinä vapaa-aikoinaan.

Veljet onnistuivat viettämään jopa Herran illallista. Saatuaan jotenkin hankittua vertauskuvat he kokoontuivat yhteen kaikkien muiden nukkuessa. Gusenissä pesuhuoneet ja WC:t sijaitsivat parakkien välissä noin kuuden metrin päässä niistä. Tällaisessa pesuhuoneessa he kynttilänvalossa pitivät muistonvieton. Jehovan rakkaudellisen suojeluksen ansiosta kaikki sujui hyvin.

Kertomus uskollisuudesta

Monia muita kokemuksia voitaisiin kertoa esimerkkeinä veljiemme uskollisuudesta Itävallan natsihallinnon aikana. Tässä kerrotut kokemukset ovat vain osoitukseksi siitä, millaisia vaikeuksia kestettiin ja millaista murtumatonta uskollisuutta osoitettiin.

Ennen kuin Hitlerin joukot tulivat Itävaltaan, tässä maassa oli 549 julistajaa. Sen jälkeen vangittiin eri aikoina yhteensä 445 henkeä. Vuosina 1938–1945 näistä  48, heidän joukossaan joitakin sisariamme, teloitettiin. 13 hakattiin kuoliaaksi, surmattiin kaasulla tai alistettiin kieroutuneitten lääketieteellisten kokeitten uhreiksi. Ainakin 81 muuta kuoli vankiloissa ja keskitysleireissä sairauden tai nääntymisen vuoksi.

Tuon surullisen kauden uhreista kerrottaessa joudutaan pakostakin käyttämään tilastoja. Mutta ne ovat paljon enemmän kuin kylmiä numeroita. Jokainen oli kristitty veli tai sisar, samoin kuin aviomies tai vaimo, isä tai äiti, poika tai tytär. Nämä ovat lisänneet oman todistuksensa siihen Jehovan uskollisten todistajien vuosituhansien aikana kokoamaan todistusaineistoon, joka osoittaa rakkauden Jehovaa kohtaan saavan hänen uskolliset palvelijansa antamaan tarpeen vaatiessa jopa henkensäkin todistaakseen uskollisuutensa häntä kohtaan Jumalanaan ja Suvereeninaan.

Mitä teemme ensin?

Sota päättyi ja natsiherruus Itävallassa loppui vuoden 1945 keväällä. Pian alkoivat veljemme ja sisaremme palata keskitysleireistä. Ensimmäisenä heidän mielessään oli ottaa yhteyttä toisiin veljiin. Vaikka kokoustoiminnan uudelleenkäynnistäminen vaati suuria ponnisteluja, niin 21. heinäkuuta 1945 oli 27 läsnä ensimmäisessä järjestetyssä sodanjälkeisessä kokouksessa. Se pidettiin Klagenfurtissa. Syksyyn mennessä kokouksia alettiin pitää myös Wienissä.

Uskolliset veljet ryhtyivät organisoimaan työtä uudelleen. Itävallan läntisimmässä osavaltiossa, Vorarlbergissä, useita veljiä kokoontui Bernin toimistosta Sveitsistä tulleiden Franz Zürcherin, Georg Gertzin ja David Wiedenmannin kanssa keskustelemaan siitä, mitä pitäisi  tehdä seurakunnankokouksien ja saarnaamistyön käynnistämiseksi uudelleen. Itävallasta oli läsnä Peter Gölles, Felix Defner, Leopold Pitteroff ja Franz Ganster. Sotavuosien vaikeista kokemuksista huolimatta alkoi Valtakunnan hedelmää ilmaantua. 549 julistajasta, jotka toimivat vuonna 1937, Valtakunnan julistajien määrä kohosi palvelusvuoden 1946 loppuun mennessä 730:een.

Peter Gölles oli vankilasta palattuaan Itävallan ensimmäinen haaratoimistonvalvoja sodan jälkeen. Hänen asuntonsa Wienissä, Florianigasse 58:ssa, oli haaratoimistona. Sitten huhtikuusta 1947 lähtien toimistotyötä tehtiin koulurakennuksessa, jota pommit olivat pahasti vaurioittaneet. Siellä veljet monistivat Vartiotornia ja myös noin 4000 kirjasta. Therese Schreiber, joka oli vangittu siksi, että hän oli osallistunut raamatullisen kirjallisuuden monistamiseen, oli taas samassa työssä. Klagenfurtissa veljet monistivat jopa koko Lapset-kirjan ja sitoivat sen koviin kansiin. Paperi ja painoväri olivat vähissä ja niitä oli vaikea hankkia, mutta Jehovan avulla veljet onnistuivat saamaan sen, mitä tarvittiin.

Vuonna 1947 veljillä oli tilaisuus nauttia ensimmäisestä sodanjälkeisestä konventistaan. Se kesti neljä päivää. Läsnäolijamäärä, 1700, voi näyttää pieneltä nykyään pidettäviin konventteihin verrattuna, mutta Itävallan veljistä se tuntui silloin suurelta joukolta ja osoitti kasvumahdollisuudet hyviksi.

Myöhemmin samassa kuussa, lauantaina 21. kesäkuuta, otettiin toinen uudelleenjärjestäytymiseen liittyvä tärkeä askel. Seitsemän veljeä kokoontui koululle organisoidakseen uudelleen paikallisen ”Wachtturm-Gesellschaft, Zweigstelle der Watch Tower Bible & Tract Society, Brooklyn, N.Y.” -yhdistyksen. Näin oli jälleen  käytettävissä laillinen välikappale kirjallisuuden julkaisemiseksi.

Ja sitten – Siperiaan!

Itävalta oli toukokuuhun 1955 asti liittoutuneitten (Yhdysvaltain, Ranskan, Ison-Britannian ja Neuvostoliiton) joukkojen miehittämä ja jaettu neljään miehitysvyöhykkeeseen. Deutsch Wagramin kylä kuului Neuvostoliiton vyöhykkeeseen. Siellä asui veli Franz Malina. Hän osasi venäjää ja todisti hyvin suorasukaisella tavalla miehitysjoukoille. Hän jopa johti raamatuntutkisteluja joillekuille miehille. Lisäksi hän hankki venäjänkielistä raamatullista kirjallisuutta ja levitti sitä sotilaille.

Hänen toimintansa ei jäänyt huomaamatta. Vuoden 1948 alussa kaksi hänelle myötämielistä miestä varoitti häntä: ”Franz, lähde pois täältä; sinut halutaan pidättää. Neuvostoliittolaisilta löydettiin kirjallisuutta, joka oli peräisin sinulta.” Mutta veli Malina ei paennut. Hän päätti pysyä sairaan vaimonsa ja lastensa luona. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hänet pidätettiin. Häntä pidettiin kahdeksan päivää paikallisen neuvostoliittolaisen komentajan toimistossa ja siirrettiin lopulta Neuvostoliiton armeijan henkilökunnan keskukseen. Niiden kuuden viikon aikana, jotka hän joutui viettämään siellä, hän saarnasi avoimesti niin sotilaille kuin upseereillekin ja kertoi heille Jehovan valtakunnasta. Lopulta hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön nyt jo tutuksi tulleen syytöksen perusteella, että hän oli ’heikentänyt joukkokuria’, ja hänet vietiin kauas Siperiaan.

Vihdoin hän saapui Uralvuorten takana sijaitsevalle laajalle alueelle. Siellä hän kulki leiristä toiseen, enimmäkseen jalkaisin. Oli mahdotonta paeta. Lähes kaikissa leireissä hän tapasi veljiä Neuvostoliiton eri osista. Uuteen  leiriin saavuttuaan hänen oli luonnollisesti etsittävä heitä. Ja kun hän löysi veljiä, nämä panivat hänet kokeeseen saadakseen selville, oliko hän todella Jehovan todistaja. He tekivät sen kysymällä esimerkiksi: ”Mitä kuuluu Joonadabin perheelle?” ja: ”Kuka on Vartiotorni-seuran presidentti?”

Tultuaan vakuuttuneiksi siitä, että hän todella oli veli, he auttoivat rakkaudellisesti häntä kestämään leirien kovan, omalaatuisen elämän. Korkean ikänsä vuoksi häntä kutsuttiin isäksi. Hän oppi viiden vuoden kuluessa tuntemaan 30 leiriä. Sitten vuonna 1953 hän sai armahduksen ja palasi kotiin. Hänen vaimonsa oli sillä välin kuollut, ja hänen vanhin tyttärensä oli asettunut äidin asemaan. Oliko veli Malina nyt lannistunut tai murtunut? Päinvastoin, muutamassa päivässä hän lähti jälleen saarnaamaan hyvää uutista talosta taloon. Hän jatkoi tämän tekemistä siihen saakka kun hän kuoli vuonna 1964.

 Tienraivaajat osallistuvat elonkorjuuseen

Toista maailmansotaa seuranneina vuosina Jehovan kansan työ on suuresti laajentunut Itävallassa. Innokkaat tienraivaajat, erikoistienraivaajat ja lähetystyöntekijät ovat paljolti edistäneet tätä kasvua.

Näiden innokkaiden työntekijöiden joukossa ovat Hans Rothensteiner ja hänen vaimonsa. Noin vuoden kuluttua ensikosketuksestaan totuuteen he ryhtyivät tienraivaajiksi. Vuonna 1955 heidät määrättiin erikoistienraivaajiksi. Yksi heidän alueistaan sijaitsi Kaprunin ympäristössä alppiseuduilla. Hans kertoo sieltä seuraavan kokemuksen:

”Arvostavin sydämin ryhdyimme työhömme etsimään Herran lampaita. Ja niin löysimme Walchenissa asuvan perheen, joka oli jo saanut jonkin verran kirjallisuutta. Koko perheelle aloitettiin heti tutkistelu, ja he kutsuivat mukaan myös joitakin ystäviään. Joskus läsnä oli jopa 12 henkeä. Tutkistelu edistyi erittäin hyvin – niin hyvin, että perheet päättivät pian erota kirkosta. Sitä varten he kuitenkin tarvitsivat kastetodistuksensa. Siksi Lois, yksi noista vilpitönsydämisistä ihmisistä, meni pappilaan hakemaan kaikkien kastetodistuksia. Koska näissä perheissä oli paljon lapsia, he tarvitsivat yhteensä 17 todistusta.” Loisin keskustelu paikallisen papin kanssa sujui jotakuinkin seuraavaan tapaan:

Lois: Huomenta. Tarvitsen muutamia kastetodistuksia.

Pappi: Mitä tarkoitatte ”muutamalla”, ja mihin te niitä tarvitsette?

Lois: Haluamme erota kirkosta.

Pappi: Niinkö? No, kuinka monta todistusta haluatte?

Lois: Kirjoitin sen muistiin. Aivan niin, tässä se on, tarvitsen vain 17.

 Pappi: Mitä? Mitä ihmettä on tapahtunut, kun niin moni teistä haluaa erota kirkosta?

Lois: Me olemme tutkineet Raamattua. Siinä kaikki. Te nähkääs opetitte meille paljon sellaista, mikä ei ole ollenkaan totta, sellaista mitä ei Jeesus eikä Raamattu koskaan sanonut!

Keskustelu jatkui jonkin aikaa, ja Lois lähti ilman todistuksia. Myöhemmin eräänä päivänä papin kanssa kuitenkin keskusteltiin myös Hansin ollessa läsnä. Keskustelun lopuksi Lois sanoi papille: ”Te ette pystynyt todistamaan yhtään mitään, ja nyt teidän olisi parasta ottaa ne kastetodistukset esiin ja vikkelään!” Papilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua.

Tässä alppikylässä on nyt 90 julistajan seurakunta.

Vuonna 1978 tienraivauspalveluksen siunauksista nautti koko maassa 626 henkeä, heidän joukossaan 278 osa-ajan tienraivaajaa. Mutta vuoden 1988 huhtikuussa tällaista palvelusta raportoivien määrä oli noussut 1925:een, mukaan luettuna 1102 osa-ajan tienraivaajaa.

Haaratoimistojärjestelyjä

Elokuun 1. päivänä 1965 määrättiin haaratoimistonvalvojan velvollisuuksista huolehtimaan Lowell L. Turner. Hän oli äskettäin valmistunut Gilead-koulun kymmenkuukautiselta erikoiskurssilta, joka antoi valmennusta järjestöasioissa. Huolehdittuaan lähes kymmenen vuotta tästä valvontatehtävästä veli Turner lähti Itävallasta heinäkuussa 1975 saatuaan määräyksen Luxemburgiin. Tammikuusta 1976 lähtien on useiden veljien komitea huolehtinut Itävallan haaratoimistosta.

Haaratoimistotilojen laajennuksia

Seuran haaratoimistot ovat kaikkialla maailmassa laajentaneet  tilojaan huolehtiakseen Jehovan ylistäjien alati kasvavan joukon tarpeista. Onko Itävalta ollut poikkeus? Varmasti ei.

Eräällä Wienin puutarha-alueella sijaitseva, vuonna 1957 ostettu rakennus kävi aikanaan haaratoimistolle liian pieneksi. Siksi sitä laajennettiin vuosina 1970 ja 1971 lisätilan saamiseksi lähetysosastolle ja valtakunnansalille. Mutta muutamassa vuodessa tuli lisälaajennuksen tarpeellisuus ilmeiseksi. Jehovan ohjaus havaittiin siitä, että yksi naapureista tarjosi tonttiaan ostettavaksi. Uusien rakennusten teon lähtiessä käyntiin vuonna 1983 haaratoimiston ostettavaksi tarjottiin toistakin naapuritonttia. Kun uudet tilat vihittiin kesällä 1987, saatiin käyttöön 5000 neliömetriä lisätilaa, mikä enemmän kuin nelinkertaisti entiset tilat. Oliko kaikki tämä todella tarpeen? Niiden todistajien määrä, joita tämä toimisto palveli, oli jo kolminkertaistunut edellisen rakennuksen  ostamisesta lähtien, ja veljet työskentelivät toimistossa hyvin ahtaissa tiloissa.

Ennen kuin hanke oli saatu päätökseen, oli naapurien valitusten vuoksi jouduttu tekemään monia muutoksia rakennusten piirustuksiin. Tämä vaati paljon lisätyötä. Haaratoimisto kuitenkin tunnustaa: ”Loppujen lopuksi melkein kaikki vaaditut muutokset osoittautuivat omaksi hyödyksemme. Veljien oli monesti myönnettävä: ’Nyt se on parempi kuin aikaisempi suunnitelma.’”

Monikielinen alue

Kaikki Itävallan asukkaat eivät ole todellisuudessa itävaltalaisia. Eivätkä kaikki täällä asuvat puhu sujuvasti saksaa, joka on Itävallan pääkieli. Täällä on monia vierastyöläisiä Jugoslaviasta ja Turkista. Haaratoimisto on 1970-luvun alusta lähtien tehnyt järjestelyjä Raamatun sanoman viemiseksi näille vierastyöläisille. Siemenet putosivat hedelmälliseen maaperään, ja pian oli mahdollista muodostaa tutkisteluryhmiä.

Yhdeksän seurakuntaa pitää nyt kokouksensa kokonaan serbokroaatin kielellä (Jugoslavian pääkieliä). Itävallassa on myös turkin-, espanjan-, puolan-, japanin-, englannin- ja arabiankielisiä tutkisteluryhmiä. Veli Letonja, joka palvelee vaimonsa kanssa Wienin Beetelissä ja jonka teokraattinen ura ulottuu yli 50 vuoden päähän, kertoo meille jotakin työstään vierastyöläisten keskuudessa:

”Minut määrättiin vuonna 1971 niiden viiden veljen joukkoon, jotka saarnasivat hyvää uutista jugoslavialaisille vierastyöläisille. Opettelin siksi puhumaan serbokroaattia. Wienissä ja sen ympäristössä on nyt, vuonna 1988, yli 320 serbokroaattien kieliryhmään kuuluvaa  julistajaa. Työ näiden veljien parissa on todella miellyttävää. He ovat hyvin perhekeskeisiä. Heidän intonsa totuuden puolesta on tarttuvaa, ja he kannustavat toisiaan. Monet heistä ovat palveluksessa koko päivän aina iltamyöhään saakka. Huolimatta vierastyöläisten vaikeista työoloista monet heistä osallistuvat säännöllisesti osa-ajan tienraivauspalvelukseen. Heidän vilkkaat keskustelunsa pyörivät etupäässä totuuden ympärillä.

”Heidän joukossaan on myös melkoisesti mustalaisia, joille seurakunta on kuin koti. Eräästä mustalaisperheestä on jo ainakin 25 perheenjäsentä kastettu, ja yli 19 muuta sukulaista on kiinnostunut totuudesta. On todellinen siunaus työskennellä näiden veljien parissa.”

Konventtien isäntinä oleminen

Kun meillä Itävallassa oli menneisyydessä vaikeita aikoja, me menimme usein rajan yli seurakunnankokouksiin ja suurempiin konventteihin. Muistamme hyvin sen rakkaudellisen vieraanvaraisuuden, jota noiden alueiden veljet osoittivat meitä kohtaan. Nyt on itävaltalaisilla vuorostaan tilaisuus toimia isäntinä.

Tällainen käytäntö alkoi varsinaisesti vuonna 1965, jolloin 1200 ystävää tuli Kreikasta Wienin piirikonventtiin. Koko ohjelma järjestettiin pidettäväksi heitä varten kreikan kielellä konventin käytössä olleen rakennuksen erillisessä siivessä.

Sitten vuonna 1967 oli Etelä-Itävallassa Klagenfurtissa pidetyssä piirikonventissa läsnä 889 veljeä Jugoslaviasta. Hekin saattoivat kuunnella ohjelmaa omalla kielellään. Jugoslaviasta tulevien määrä kasvoi. Vuonna 1968 oli Villachissa heitä varten järjestettyjä ohjelmajaksoja kuuntelemassa 2319 henkeä.

 Vuonna 1978 pidetyissä piirikonventeissamme meillä oli etu järjestää niin, että ohjelma esitettiin myös unkariksi. Koska Itävallassa asuu joitakin vanhimpia, joiden äidinkieli on unkari, ei ollut liian vaikeaa saada ohjelmansuorittajia. Mutta konventtia edeltäneinä viikkoina organisaatiosta vastaavat veljet pohtivat: ’Mahtavatko Unkarin veljet päästä rajan yli konventtiin?’ Miten sykähdyttävää olikaan, kun unkarinkielisessä ohjelmassa läsnä olleiden määrä meni yli 400:n! Siitä lähtien on Wienin alueen piirikonventeissamme melkein aina ollut myös unkarinkielinen ohjelma. Vuonna 1986 nousi noiden ohjelmien läsnäolijamäärä kaikkien iloksi 1781:een. Olisiko vielä muita, joille voisimme osoittaa vieraanvaraisuutta?

Entä Puolasta olevat veljemme?

Vuoden 1980 konventin teema oli ”Jumalan rakkaus”. Mikä olisikaan paremmin voinut korostaa sitä kuin se, että Wienissä oli läsnä 1883 Puolasta tullutta veljeä ja sisarta, jotka kuulivat ohjelman omalla kielellään? Puolalainen ryhmä oli yhdessä suuressa teltassa, kun taas sekä unkarilaisia että kroatialaisia ohjelmajaksoja varten oli varattu oma salinsa. Samalta alueelta oli vuokrattu stadion, jolla ohjelma esitettiin saksaksi.

Konventin puheenjohtajan apulainen ehdotti: ”Mitäpä jos myös muiden kieliryhmien veljet tulisivat sunnuntaina stadionille loppulaulun ajaksi?” Ehdotus sai konventtitoimistossa innostuneen kannatuksen.

Kuvittelehan mielessäsi näkymää konventin päättyessä: Stadionin toisella puolella oli 5000 itävaltalaista – heidän edessään pelikentän kirkkaanvihreä ruohomatto. Asiasta ilmoitettiin, ja silloin alkoivat stadionin vastakkaisella puolella olevat katsomot täyttyä. Veljet asettuivat  seisomaan kieliryhmittäin – jugoslaavit, unkarilaiset ja puolalaiset. Kun sitten oli annettu merkki neljällä kielellä, niin lähes 8000 yhtyi laulamaan ylistyslaulua: ”Me kiitämme sinua, Jehova.”

Loppuhuomautukset esittänyt veli sanoi sitten Puolasta tulleille veljille: ”Jos teitä on ensi kerralla enemmän kuin meitä saksalaisessa ohjelmassa olevia, jätämme stadionin teille!” Ohjelman päätyttyä veljet eivät halunneet erota toisistaan pitkään aikaan. Se oli sydäntä liikuttava konventti, ja se antoi molemmilla puolilla rajaa asuville veljille paljon puhuttavaa pitkäksi aikaa. Hyvin onnellisena haaratoimisto kirjoitti myöhemmin hallintoelimelle:

”Teidän olisi pitänyt kokea se. Miten voimakas osoitus se olikaan Jehovan hengen yhdistävästä voimasta ja ’Jumalan rakkaudesta’. Vielä pitkään loppulaulun jälkeen veljet vilkuttivat toisilleen. Kukaan ei halunnut lähteä. Eräs veli ilmaisi monien veljien tunteet sanoessaan: ’Tämä oli kymmenes piirikonventtini, mutta en ole koskaan kokenut vastaavaa, tällaista lämpöä, vilpittömyyttä ja hellää kiintymystä tällaisten ykseyden siteiden yhdistäminä. Olisin halunnut ojentaa käteni ja syleillä heitä kaikkia. Hengessäni teinkin niin.’”

Kun ”Uskollisuus Valtakunnalle” -piirikonventin valmistelut seuraavana vuonna, vuonna 1981, olivat lopuillaan, niin yksi asia oli selvä: tällä kertaa jättäisimme stadionin yli 5000:lle Puolasta tulevalle veljelle. Ja jälleen kerran Wienissä ja sen ympäristössä asuvat veljet osoittautuivat anteliaiksi isänniksi.

Konventin antoisuutta lisäsi myös se, että hallintoelimeen kuuluvat veljet Theodore Jaracz ja Daniel Sydlik olivat tulleet Wieniin. Heillä oli erinomainen tilaisuus seurustella Unkarista ja Puolasta tulleiden veljien kanssa.  Veljet arvostivat suuresti heidän kannustavia puheitaan ja sitä lämpöä ja ystävällisyyttä, jota he ilmaisivat ottaessaan henkilökohtaisesti yhteyttä kaikkiin kieliryhmiin kuuluviin. Omassa ohjelmanosassaan veli Sydlik puhui kristitystä opetuslapsesta Barnabaasta. Veljet kuuntelivat sitä hyvin tarkkaavaisina. Muutamien sanojen jälkeen puhuja ja yleisö olivat ”yhtä sydäntä ja yhtä sielua”, kuten Itävallassa sanotaan.

Vuodesta 1982 lähtien Puolan veljemme ovat voineet pitää omia konventteja, mutta Itävallan veljet iloitsevat edelleen siitä, että voivat toimia isäntinä Unkarin veljilleen.

Kohti tulevaisuutta

Itävallassa asiat sujuvat yleensä leppoisaan tahtiin. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistamisesta. Kasvu ei tosin ole ollut mitään sensaatiomaista, mutta Jehovan ylistäjien määrä on tasaisesti kohonnut. Eräs piirivalvoja kannusti 1950-luvulla veljiä sanoen: ”Meidän ei pitäisi ihmetellä, jos jonakin päivänä Itävallassa olisi 10000 julistajaa.” Se kuulosti hyvältä. Mutta Itävalta on pieni maa, jossa on vain 7,5 miljoonaa asukasta. Ja silloin koko maassa oli vain 5000 julistajaa. Vuonna 1971 pääsimme kuitenkin yli 10000:n, ja tällä hetkellä Jehovan ylistäjien joukko on tässä maassa noussut yli 17000:n.

Itävalta tunnetaan vuorten ja musiikin maana. Mutta yhäti kasvavan joukon elämään on ”Herran temppelin vuorella”, tosi palvonnan korotetulla asemalla, suurin merkitys. Ja kaunein sävelmä, joka voidaan kuulla tässä maassa, tulee niiden 17705 julistajan suusta, jotka osallistuvat ”uuden laulun”, Jehovan valtakuntaa ylistävän laulun, laulamiseen. – Jes. 2:2; Ps. 98:1, 4–6, UM.

[Tekstiruutu/Kartta s. 72, 73]

Tietoja Itävallasta

Pääkaupunki: Wien

Virallinen kieli: saksa

Valtauskonto: roomalaiskatolisuus

Väkiluku: 7575700

Julistajia: 17705

Tienraivaajia: 1398

Seurakuntia: 246

Muistonvietossa: 30216

Haaratoimisto: Wienissä

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

ITÄVALTA

Bodenjärvi

Dornbirn

VORARLBERG

Innsbruck

TIROLI

Itä-Alpit

SALZBURG

Bad Ischl

Salzburg

YLÄ–ITÄVALTA

Linz

Mauthausen

Tonava

Wien

ALA–ITÄVALTA

Neusiedler-järvi

BURGENLAND

STEIERMARK

Knittelfeld

Graz

KÄRNTEN

Klagenfurt

SVEITSI

SAKSAN LIITTOTASAVALTA

TŠEKKOSLOVAKIA

UNKARI

JUGOSLAVIA

ITALIA

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuvat s. 69]

Continental-hotelli Wienissä, jossa C. T. Russell yritti puhua 22. maaliskuuta 1911

[Lähdemerkintä]

Itävallan kansalliskirjaston kuva-arkistosta

[Kuvat s. 74]

Simon Riedler (vasemmalla) ja Franz Ganster kuulivat ensinnä totuutta vuonna 1921

[Kuvat s. 79]

J. F. Rutherford puhui Katharinenhallissa Wienissä vuonna 1922

[Lähdemerkintä]

Itävallan kansalliskirjaston kuva-arkistosta

[Kuvat s. 81]

Raamatuntutkijain ensimmäisen Wienissä vuonna 1924 pidetyn konventin ohjelma. Seuraava konventti oli Johannes Schindlerin elämän käännekohta

[Kuva s. 83]

Heiden perhe vuonna 1924, Itävallan varhaisia todistajia

[Kuva s. 87]

Emil Wetzel valvoi työtä Itävallassa vuosina 1922–1926

[Kuva s. 95]

Leopold Engleitner vangittiin saarnaamisen vuoksi vuonna 1934

[Kuva s. 99]

Natsit pidättivät August Kraftin 25. toukokuuta 1939. Kraftia koskevan Gestapon asiapaperin loppulausunto

[Lähdemerkintä]

DÖW, Wien, Itävalta

[Kuvat s. 108]

Therese Schreiber (vasemmalla) monisti kirjallisuutta, ja Hansi Hron (Buchner) toimi kuriirina. Molemmat pidätettiin

[Kuva s. 109]

Gestapon asiakirjat vahvistavat, että se tunsi hyvin maanalaisen monistusverkoston

[Lähdemerkintä]

DÖW, Wien, Itävalta

[Kuvat s. 115]

Alois Moser (vasemmalla) oli seitsemässä vankilassa ja keskitysleirissä; Johann Rainer kieltäytyi sotilasvalasta; Franz Wohlfahrt säilytti nuhteettomuuden, vaikka hänen isänsä ja veljensä teloitettiin

[Kuva s. 117]

Gusenin keskitysleirin sisäänkäynti. Mauthausen/Gusenissa eloon jääneitä todistajia vuonna 1945

[Lähdemerkintä]

DÖW, Wien, Itävalta

[Kuvat s. 120]

Josef Wegscheider (vasemmalla) ja Johann Pichler ammuttiin 26. syyskuuta 1939 lähellä Salzburgia

[Kuvat s. 124]

Hermine Obweger (vasemmalla) otettiin 11-vuotiaana pois vanhemmiltaan. Auguste Hirschmann (nykyään Bender) pysyi lujana Gestapon edessä 17-vuotiaana

[Kuvat s. 126]

Peter Gölles pidätettiin 12. kesäkuuta 1940. Hänet tuomittiin tässä oikeussalissa ja hän oli vangittuna tässä rakennuksessa

[Kuva s. 137]

Franz Malina oli viisi vuotta vankina työleireissä Siperiassa

[Kuva s. 140]

Lowell L. Turner, joka oli haaratoimistonvalvojana vuosina 1965–1975, ja hänen vaimonsa Margot

 [Kuva s. 141]

Haaratoimisto ja Beetel-koti vuonna 1957

 [Kuva s. 142]

Laajennettu haaratoimisto vuonna 1987