Kolumbia

Kolumbian kulta: onko se arvokas keltainen metalli vai terveydelle vaarallinen valkoinen huume, kokaiini? Ei kumpikaan. Tämän Etelä-Amerikassa sijaitsevan maan todellinen kulta löytyy sen ihmisten keskuudesta – niistä tuhansista, jotka tekevät itselleen hyvän nimen Jumalan edessä.

MITÄ tulee mieleesi, kun kuulet puhuttavan Etelä-Amerikassa sijaitsevasta Kolumbiasta? Monissa ihmisissä se herättää mielikuvia vahvasta kolumbialaisesta kahvista, upeista smaragdeista, kauniista krysanteemeista ja loistavista orkideoista – nämä ovat vain muutamia niistä hyvistä asioista, joista tuo maa on kuuluisa. Toisten mielessä kuitenkin vain viittaus Kolumbiaan herättää kauhukuvia maan kokaiinin salakuljetuksesta ja armottomista huumesodista. Tämä on vahinko. Huumeet ja murhat eivät suinkaan edusta varsinaista Kolumbiaa eivätkä sen asukkaiden suurta enemmistöä.

Lähde itse katsomaan, millaista Kolumbiassa on. Olet ehkä yllättynyt ja myös iloinen saadessasi tietää, ettei siellä ole niin alkukantaista tai vaarallista kuin olet saattanut kuvitella. Ja olemme varmoja, että tulet ymmärtämään, miksi Kolumbian Jehovan todistajat ovat niin onnellisia julistaessaan Jumalan  valtakunnan hyvää uutista tässä perinteisesti roomalaiskatolisessa maassa.

Espanjan kruunu – roomalaiskatolinen risti

Silmäys karttaan virkistää muistiasi tuon alueen maantieteen suhteen. Kuten näet, Panaman kannas törmää Kolumbiaan Etelä-Amerikan luoteiskulmassa. Tästä koituu Kolumbialle, joka on saanut nimensä Uuden maailman eurooppalaisen löytäjän mukaan, se etu, että sillä on rantaviivaa sekä Tyynenmeren että Atlantin puolella.

Kristoffer Kolumbuksen ikimuistettavien merimatkojen jälkeen koko Karibian alueesta tuli nopeasti tutkimuksen ja valloituksen kohde. Espanja kohdisti voimansa yhteen toimintaan: se halusi saada haltuunsa Uuden maailman suunnattomat rikkaudet, sen kullan ja hopean, mikä pian kannusti sitä tavoittelemaan maailmanherruutta. Ei käy kieltäminen, etteikö 1500-luku kuulunut Espanjalle.

1500-luku oli kuitenkin myös protestanttisen uskonpuhdistuksen vuosisata, jolloin Pohjois-Euroopan kansat murtautuivat vapaiksi roomalaiskatolisen kirkon ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kahleista. Raamatun käännös- ja julkaisutyö alkoivat pian kukoistaa, ja Pyhästä Raamatusta tuli kirja jokaiseen kotiin. Näin ei käynyt kuitenkaan Amerikan mantereella olleissa Espanjan siirtokunnissa. Sitä mukaa kuin konkistadorit täällä kahlasivat maihin ottaakseen maan haltuunsa kruunun nimissä, he toivat mukanaan myös roomalaiskatolisen ristin. Siellä se vertauskuvaisi uskonnollista yksinoikeutta seuraavat neljäsataa vuotta.

Sen vuoksi ymmärtääksesi Kolumbiaa ja sen kansaa sinun täytyy käsittää jotakin sen historiasta. Ymmärtääksesi Kolumbian Jehovan todistajia sinun täytyy tietää myös, miten maallinen historia nivoutui yhteen heidän teokraattisen historiansa kanssa.

 Tärkeimpiä kiinnostuksenkohteita

Suurin osa Kolumbian väestöstä on keskittynyt asumaan maan läntiselle kolmannekselle, reheviin jokilaaksoihin ja niiden kolmen Andien vuorijonon hedelmällisille rinteille, jotka levittäytyvät sormien tavoin Ecuadorin rajalta pohjoiseen päin. Meidän kiinnostuksemme keskittyy kuuteen Kolumbian kaupunkiin: pääkaupunkiin Bogotáan, joka sijaitsee Itä-Kordillieerien eräällä ylätasangolla; kolmeen trooppiseen Karibian rannikon satamaan – Barranquillaan, Santa Martaan ja Cartagenaan; kautta maailman kuuluisaksi tulleeseen lännessä sijaitsevaan Medellíniin, jossa vallitsee ikuinen kevät, ja subtrooppiseen, lounaassa Ecuadorin suunnalla sijaitsevaan Caliin, joka paistattelee päivää ympärivuotisessa kesäsäässä.

1920-luvun alkupuolella tapahtuneeseen kaupallisen lentoliikenteen saapumiseen saakka Magdalenajoki oli tärkein kulkureitti sisämaassa. Puolessa matkassa jokea ylöspäin mentäessä kohoaa lännessä lumipeitteinen Nevado del Ruiz -tulivuori, jonka voi nähdä ilmasta käsin kirkkaana päivänä. Alhaalla laakson pohjalla sijaitsi kerran Armeron kukoistava maanviljelyskaupunki ennen tuota tuhoisaa marraskuista yötä vuonna 1985, jolloin tappava muta-, jää- ja laavavyöry pyyhkäisi tuon 28000 asukkaan kaupungin pois kartalta. Noin 40 Jehovan todistajaa ja kiinnostunutta menetti henkensä tuossa murhenäytelmässä. a

Bogotáan

Jätettyään Magdalenajoen leveän jokilaakson taakseen saapuvat lentokoneet liitävät syvänvihreän savannin yllä korkealla vuoristossa, missä Bogotá, Kolumbian 450 vuotta vanha pääkaupunki ja maan suurin kaupunki, sijaitsee. Koneen oikealla puolella istuvat valppaat matkustajat saattavat nähdä vilaukselta punaruskeita kattoja Vartiotorni-seuran uuden haaratoimiston rakennuspaikalla, joka sijaitsee kaupungista hieman  länteen. Jotkut työntekijät vilkaisevat ehkä myös ylöspäin aprikoiden, tuoko yli lentävä kone lisää Kansainväliseen vapaaehtoisten rakennustyöntekijöiden ohjelmaan kuuluvia rakentajia vauhdittamaan työtä. Kun iso suihkukone etäämpänä jatkaa pitkää liukuaan kohti Bogotán El Doradon kansainvälistä lentokenttää, suoraan edessä ylätasangon kauimmaisessa nurkassa kurkottavat Bogotán pilvenpiirtäjät aurinkoa kohti ja niiden pystyt ääriviivat piirtyvät Itä-Kordillieerien jyrkkää vuorijonoa vasten.

Lentokentältä lähtiessään matkustajat ovat usein yllättyneitä raikkaan, viileän ilman vuoksi. Päällystakki tai paksu villapaita lämmittää mukavasti täällä 2600 metrin korkeudessa.

Kolumbia nauttii palvontavapaudesta

Pääkaupungin yläpuolelle kohoavan vuorijonon huipulla on pyhäkkö, joka ääneti muistuttaa siitä, että Kolumbia on katolinen maa; se on vihitty ”Jeesuksen pyhälle sydämelle” ja on allekirjoittanut katolisen kirkon pyhän paavinistuimen kanssa konkordaatin, joka on ollut voimassa vuodesta 1887 lähtien. Siinä sanottiin alun perin, että katolinen uskonto oli valtionuskonto, joka tuki sitä Espanjan kuninkaan Filip II:n vakaumusta, että poliittista ykseyttä ei voisi olla olemassa ilman uskonnon ykseyttä.

Onneksi Kolumbiassa on vuodesta 1958 lähtien saatu nauttia palvontavapaudesta. Jehovan todistajat arvostavat tätä hallituksen valistunutta asennetta.

 Todistamista Bogotássa

Haluamme esitellä sinulle Agustín Primon, Kolumbian haaratoimistokomitean jäsenen. Hän oppi totuuden vuonna 1972 eräältä pohjoisamerikkalaiselta Jehovan todistajalta, joka palveli Bogotássa silloin, kun Valtakunnan saarnaajia tarvittiin erittäin kipeästi. Kuusikymmenvuotiaana – nykyään eläkkeellä maallisesta työstä – Agustín työskentelee kokoaikaisesti haaratoimistossa. Hän kertoo meille, että nykyinen haaratoimisto ja paino ovat liian pienet, jotta voitaisiin huolehtia riittävästi maan yli 40000 julistajasta ja 600 seurakunnasta, vaikka rakennukset vihittiin käyttöön vain kymmenen vuotta sitten.

Mistä tämä julistajien kasvu on lähtöisin? Kun katsomme tässä rönsyilevässä, yli viiden miljoonan asukkaan kaupungissa tehtävää evankelioimistyötä, voimme saada jotakin vihiä siitä.

Kaupungin vauraimmissa osissa todistaminen on vaikeaa, koska vartioitujen asuntojen asukkaat tulevat ja lähtevät suurimmaksi osaksi autolla. Kun julistajat käyvät näiden kaupunginosien yksityiskodeissa, heidän haasteenaan on päästä palvelijoiden ohitse tavoittamaan perheenjäseniä. Mutta usein juuri kasvavissa keskiluokan kaupunginosissa on mahdollista käydä kannustavia raamatullisia keskusteluja.

Vaatimattomammilla työväenluokan asuma-alueilla tapaa monia ihmisiä, jotka ovat hyvin selvillä maailman tapahtumista. Heidän kanssaan onkin helpompi aloittaa Raamatun kotitutkisteluja ja he edistyvät totuudessa melko nopeasti.

Lopuksi monien kehitysmaiden täpötäysien kaupunkien kirouksena ovat hökkelikylät ja luvatta rakennetut asumukset, jotka näyttävät putkahtavan esiin yhdessä yössä asumattomille tasamaille ja paljaille kukkulanrinteille. Ne ovat vihoviimeisiä leirintäalueita niiden ihmisten loppumattomille virroille, jotka hylkäävät maaseutualueet kaupungin oudon elämän vuoksi. Kymmenistätuhansista siellä asuvista monet kuuntelevat Jehovan todistajien lohduttavaa sanomaa, ja jotkut vastaavat  siihen omaksumalla Valtakunnan toivon.

Kolumbian ensimmäiset kaksi Valtakunnan julistajaa

”Kasvu on ollut erinomaista siitä lähtien kun ensimmäiset Gileadista valmistuneet lähetystyöntekijät saapuivat vuoden 1945 puolivälissä. Mutta Kolumbiassa oli toimivia todistajia 20 vuotta ennen sitä”, Euclides González haaratoimiston palvelusosastolta kertoo meille.

Samoihin aikoihin kun Charles Taze Russell ja hänen pieni raamatuntutkijoiden joukkonsa panivat alulle tutkistelukerhojaan Alleghenyssä Yhdysvaltain Pennsylvaniassa, syntyi Heliodoro Hernández noin 300 kilometriä Bogotásta pohjoiseen sijaitsevalla vuoristoseudulla. Oli vuosi 1871. Hänestä oli tuleva Kolumbian ensimmäinen toimiva Jehovan todistaja 51 vuotta myöhemmin.

Nuoruudessaan Heliodoro oli innokas lukija, jolla oli palava halu omistaa Raamattu. Raamattuja oli kuitenkin harvassa noina päivinä. Lopulta 25-vuotiaana hän hankki oman Raamattunsa, ja seuraavan neljännesvuosisadan ajan hän luki sitä voimakasta kiintymystä tuntien.

Vuonna 1922 hän lainasi eräältä tuttavalta useita Vartiotorni-lehden numeroita sekä kirjasen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Suunniltaan ilosta näistä julkaisuista lukemansa aineiston takia Heliodoro alkoi kertoa tätä hyvää  uutista kaikille tapaamilleen ihmisille. Kaksi vuotta myöhemmin Heliodoro löysi kuulevan korvan nuoresta Juan Bautista Estupiñánista, joka oli juuri palannut sotapalveluksesta Bogotásta. Heliodoro oli tuolloin 53-vuotias ja Juan 25-vuotias. Myöhemmin Juan avioitui Heliodoron sukulaistytön kanssa. Nämä kaksi kristittyä miestä kylvivät Valtakunnan totuuden siemeniä kaikkiin Luoteis-Kolumbian kyliin ja kaupunkeihin.

Lentävien kivien ulottumattomissa

1930-luvulla Seura lähetti Heliodorolle ja Juanille akkukäyttöisen äänentoistolaitteen auttaakseen heitä levittämään hyvää uutista tehokkaammin. He kävelivät lähikaupunkeihin raahaten tuota raskasta laitetta mukanaan yhdessä kirjallisuusvarastojensa kanssa. Kuvittelehan, millainen vaikutus oli sellaisten aiheiden kuin ”Kolminaisuus paljastetaan” ja ”Maailman loppu” esittämisellä noiden katolisten kaupunkien keskusaukioilla. Onko mikään ihme, että saapuessaan kuhunkin kaupunkiin he etsivät jonkin sisätilan, johon he sijoittivat laitteensa, ennen kuin alkoivat käyttää sitä? Tällä tavoin äänentoistolaite oli paitsi poissa näkyvistä, myös vastustajien viskomien lentävien kivien ulottumattomissa.

Vuonna 1962 Heliodoro kuoli 91-vuotiaana. Hänen julistajatoverinsa, Juan Bautista Estupiñán, kuoli uskollisena vuonna 1976.

Ketkä vastaisivat kutsuun?

Vuonna 1930, 43 vuotta kestäneen katolisen kirkon ylivallan jälkeen, hallituksessa tapahtunut muutos aukaisi tien suurempaan uskonnolliseen vapauteen. Erilaiset protestanttiset ryhmät alkoivat ulottaa toimintaansa Kolumbiaan, ja niin tekivät myös Jehovan todistajat.

Vuonna 1935 Washingtonissa (D.C.) Yhdysvalloissa pidetyssä konventissa Joseph F. Rutherford, Vartiotorni-seuran toinen presidentti, kehotti Herran kansaa harkitsemaan, voisivatko siihen kuuluvat lähteä vapaaehtoisesti saarnaamaan  Etelä-Amerikkaan. Hilma Sjöberg ja Kathe Palm, kaksi tarmokasta tienraivaajasisarta, olivat kuitenkin jo saarnaamassa Kolumbiassa. Sisar Sjöberg oli Ruotsissa syntynyt texasilaisen puuvillanviljelijän leski. Kathe Palm, joka oli oppinut totuuden kotimaassaan Saksassa, oli ollut tienraivaajana Yhdysvalloissa ennen Etelä-Amerikan kentälle tuloaan.

Sisar Palm muistaa: ”Hilma Sjöberg lähetti rahaa Vartiotorni-seuralle marraskuussa 1934 maksaakseen laivamatkan Yhdysvalloista Kolumbiaan. Seura kysyi minulta, haluaisinko auttaa sisar Sjöbergiä Etelä-Amerikassa. – – Niinpä joulukuussa saavuin Buenaventuraan Kolumbiaan.” Hänellä oli mukanaan vain espanjankielinen todistuskortti ja hän osasi kieltä heikosti, kun hän lähti yksin liikkeelle saarnaamaan tuossa merisatamakaupungissa.

Sitten hän matkusti junalla Länsi-Kordillieerien yli viljavalle maaseutualueelle Caucajoen laaksoon Caliin. Odotellessaan Hilman saapumista maitse Ecuadorista hän todisti täällä Calissa ja sitten Palmirassa laakson toisella puolella. Kun sisar Sjöberg saapui, nämä kaksi äskettäin toisiinsa tutustunutta sisarta matkustivat Keski-Kordillieerien ylitse korkealle ylätasangolle, missä Bogotá sijaitsee. Sisar Palm sanoo, että he työskentelivät pääkaupungissa yli vuoden levittäen laatikoittain kirjoja.

”Valkokäsineisten” liikealue

Vuodet 1939, 1941 ja 1942 käsittävänä aikana äidistä ja tyttärestä, meksikolaisista Marian ja Kate Goasista koostuva työryhmä, todisti Bogotássa ja useissa muissa kaupungeissa, jopa Condoton kultakaivoskaupungissa sekä Tyynenmeren soisilla ja tiheämetsäisillä alangoilla. He kävivät myös Karibian rannikolla sijaitsevissa Cartagenan, Barranquillan ja Santa Martan satamakaupungeissa. Kathe Palm sanoo, että nämä tienraivaajasisaret ”pukeutuivat tyylikkäästi – käyttivät valkoisia käsineitä – työskennellessään enimmäkseen liikealueella”.

 Heidän kussakin kaupungissa saamansa vastakaiku oli vain ennakkovälähdys siitä, kuinka Valtakunnan työ edistyisi. Esimerkiksi uskonnollisesta Medellínistä he raportoivat, että kului tuskin päivääkään pappien yllyttämien koululaisjoukkojen hyökkäämättä. Barranquillasta he kirjoittivat: ”Barranquillassa on monia ystävällisiä, hyvää tarkoittavia ihmisiä, ja uskon, että voitaisiin saada kokoon todella hyvä ihmisjoukko tutkimaan, jos täällä olisi joku julistaja, joka voisi omistaa koko aikansa tähän työhön.”

Ennen tätä oli muuan vierasmainen todistaja tavannut Barranquillassa erään syntyjään palestiinalaisen nuoren liikemiehen. Tämän nimi oli Farah Morán. Farahilla oli Raamattu, ja hän nautti sen lukemisesta. Eräänä kuumana sunnuntaiiltapäivänä 1930-luvun puolivälissä muuan ulkomaalainen tuli hänen lyhyttavaraliikkeeseensä ”puhumaan hallituksesta”. Farah sanoi, ettei hän koskaan keskustellut politiikasta. ”Mutta tässä olikin kysymys Jumalan hallituksesta.” No, sehän oli eri asia. Farah otti Seuran kirjan Hallitus.

Hän alkoi lukea sitä heti ja uppoutui siihen niin, että hän sulki liikkeensä tuoksi päiväksi jatkaakseen lukemista kotona. Aamuneljältä hän oli kirjan puolivälissä; kuudelta Farah nousi ylös, peseytyi ja lähti hotelliin löytääkseen miehen, joka oli antanut hänelle kirjan. Farah hankki lisää kirjallisuutta tuolta Jehovan todistajalta. Ymmärtääkseen Raamatun totuuden hän luki yhä uudelleen nuo kirjat seuraavien 14 vuoden kuluessa.

Ennen Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista valmistuneiden todistajien saapumista uhrautuvat ulkomaiset tienraivaajat olivat siis tehneet ihailtavaa työtä Kolumbiassa kestäen koettelemuksia ja vastustusta kylväessään Valtakunnan siementä kautta maan.

Ei yhtään olkikattoista majaa näkyvissä

Samassa kuussa, kun toinen maailmansota päättyi, elokuussa 1945, kolmea ensimmäistä Kolumbiaan määrättyä Gileadin  käynyttä lähetystyöntekijää kuljettanut kone laskeutui vanhalle Bogotán lentokentälle. Heidän ensimmäisenä tehtävänään oli löytää sopiva paikka lähetyskodille, koska pian saapuisi lisää Gileadin käyneitä.

Ennen Kolumbiaan saapumistaan jotkut noista lähetystyöntekijöistä olivat unelmoineet maasta Karibianmeren huuhtomine rantoineen, huojuvine palmupuineen, viehättävine olkikattoisine majoineen ja ystävällisine ihmisineen, jotka vain odottivat totuuteen tulemista.

Saapuessaan Bogotáan lähetystyöntekijät kuitenkin heräsivät todellisuuteen: se oli puolen miljoonan asukkaan kaupunki, joka oli juuri nousemaisillaan siirtomaavallan aikaisesta menneisyydestään. Ihmiset pukeutuivat täällä pääasiassa mustaan ja harmaaseen, sää oli usein pilvinen ja kostea ja yöt lähes 2700 metrin korkeudessa olivat koleita. He olivat kyllä jälleen tienraivaajia, mutta nyt uudella kielellä, edessään vaikea alue, ei yhtään olkikattoista majaa näkyvissä eikä vielä merkkiäkään noista ”ystävällisistä ihmisistä, jotka vain odottivat totuuteen tulemista”.

Isoäitejä nykyään – sydämeltään yhä lähetystyöntekijöitä

Useimmat lähetystyöntekijät kuitenkin oppivat pitämään alueestaan. ”Oli hauskaa kävellä sateessa sadetakki päällä ja sateenvarjo mukana”, verestää muistojaan muuan entinen lähetystyöntekijä. ”Monena päivänä oli kerrassaan suurenmoista, aivan aurinkoista ja kirkasta. Ajattelimme, että lähetystyöalueemme oli ihana: runsain mitoin kukkia, siirtomaatyylisiä taloja, uusia tapoja opittavaksi ja kielen asettama haaste!”

Lähetystyöntekijät ryhtyivät todistamaan aluksi keskiluokan asuma-alueella kotinsa ympärillä, ja he huomasivat, että asukkaat olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia – tyypillisiä kolumbialaisia. Mutta kun lähetystyöntekijät alkoivat puhua Raamatusta selittääkseen käyntinsä tarkoituksen, esille nousivat  syvään juurtuneet uskonnolliset pelot, mikä päätti keskustelun. Mahdollisuuksia uusintakäyntien tekemiseen oli vähän, ja raamatuntutkisteluja oli vaikea saada.

Lähetyskodissa ei ollut aina helppo sopeutua elämään ryhmässä. Useat lähetystyöntekijät lähtivät, koska he olivat onnettomia. Jotkut palasivat myöhemmin kotiin sairauden vuoksi. Ja Saatana onnistui murtamaan muutamien moraalisen nuhteettomuuden.

Siitä huolimatta kolme tuohon ensimmäiseen ryhmään kuulunutta nuorta sisarta ei koskaan menettänyt lähetystyöhenkeään. He olivat Marian Brown, Jewel Harper ja Helen Langford. Vaikka he lopettivatkin lähetyspalveluksensa myöhemmin avioiduttuaan, he jäivät määräalueilleen. Nykyään he kaikki ovat isoäitejä – sydämeltään kuitenkin yhä lähetystyöntekijöitä.

”Se kuulosti totuudelta”

Mutta Bogotássa oli ystävällisiä ihmisiä, jotka vain odottivat totuuteen tulemista. Yksi heistä oli 23-vuotias David Guerrero. Hän oli lähtöisin hartaasta katolisesta perheestä. Davidin ollessa kymmenvuotias hänen isänsä kuolema kuitenkin herätti hänessä epäilyksiä uskontoa kohtaan. Tuo omakohtainen murhenäytelmä vakuutti hänelle, että vastoin katolisen kirkon opetuksia kuolleet lakkaavat olemasta. Vuosia myöhemmin, kun hän työskenteli pienessä veljensä omistamassa villapuserokutomossa, hän oli valmis kuulemaan totuutta kahdelta lähetystyöntekijältä, jotka tulivat Guerreron liikkeeseen.

David jatkaa kertomustaan: ”Eräänä aamuna veljeni kutsui minut tiskille puhumaan muutamien ulkomaalaisten kanssa, joilla oli vaikeuksia selittää käyntinsä tarkoitusta. Osasin hieman englantia, tulin paikalle ja tapasin hämmästyksekseni kaksi siististi pukeutunutta pohjoisamerikkalaista tyttöä. He halusivat keskustella kanssamme Raamatusta. ’Tuollaisen työn  tekeminen tällaisella asuinalueella vaatii paljon rohkeutta’, ajattelin. Käynti päättyi, ja huomasin hankkineeni itselleni kaksi kirjaa, joilla oli kiinnostavat nimet: toinen oli ’Totuus on tekevä teidät vapaiksi’ ja toinen Lapset. Tytöt lupasivat palata.”

David alkoi lukea sieltä täältä kirjoista pitkiä pätkiä. ”Pidin lukemastani”, hän sanoi. ”Se kuulosti totuudelta. Ja nuo ihmiset toimivat oikein viedessään tätä sanomaa suoraan ihmisille.”

Todistajat palasivat muutamaa päivää myöhemmin lähetystyöntekijäpariskunnan kanssa ja järjestivät raamatuntutkistelun, ja pian David kävi kokouksissa. ”Ennen kuin huomasinkaan, minusta oli tullut Valtakunnan julistaja”, hän sanoi.

Ensimmäiset kaksi kastetta

Ensimmäinen kaste tapahtui vuonna 1932, kun vieraileva Seuran edustaja kastoi Kolumbian ensimmäiset kaksi Valtakunnan julistajaa, veljet Hernández ja Estupiñán, sekä kaksi naista uima-altaassa Bogotássa. Toinen kastetuista naisista oli Alejandrina Moreno. Hän kuoli uskollisena vuonna 1950, ja hänen hautajaisensa olivat ensimmäiset Jehovan todistajien Kolumbiassa järjestämät hautajaiset.

Vuoden 1946 tammikuun viimeisenä sunnuntaina järjestettiin Kolumbiassa toinen muistiinmerkitty todistajien kastetilaisuus 30 ihmisen ollessa läsnä. Uusista julistajista seitsemän vertauskuvasi vihkiytymisensä kasteella, David Guerrero mukaan lukien. Lähetystyöntekijät olivat ihastuneita kastetilaisuuden subtrooppiseen ympäristöön: se järjestettiin 1200 metriä savannin alapuolella sijaitsevalla paikalla. Värikkäiden lintujen ja kukkien runsaus, kahvipensaat ja kirkas vuoripuro bambujen ja banaanikasvien keskellä kaunistivat paikkaa – juuri sellaiseksi monet olivat kuvitelleet tropiikissa sijaitsevan aluemääräyksen.

Myöhemmin David Guerrero avioitui lähetystyöntekijä Helen Langfordin kanssa. Asuttuaan jonkin aikaa Yhdysvalloissa  he palasivat Kolumbiaan tienraivaajiksi ja nauttivat myöhemmin matkavalvojan työhön liittyvistä eduista.

Haaratoimistoksi järjestettynä – 1. toukokuuta 1946

Kuukausi tuon toisen kastetilaisuuden jälkeen jännitys oli korkealla, kun odotettiin Seuran kolmannen presidentin, Nathan H. Knorrin, ja silloisen varapresidentin, Frederick W. Franzin, vierailua, joka oli ilmoitettu tapahtuvaksi 12.–17. huhtikuuta 1946. Kristikunnan viettämänä palmusunnuntaina 87 henkeä kokoontui lähetyskotiin kuulemaan veli Knorrin puhetta ”Iloitkaa, te kansat”. Herran illallisen vietossa kaksi päivää myöhemmin oli läsnä 29 henkeä, kun veli Franz puhui espanjaksi valmistautumatta ennakolta.

Heidän vierailunsa aikana järjestettiin Kolumbiaan haaratoimisto, joka alkoi toimia 1. toukokuuta 1946. Muutamaa kuukautta myöhemmin viisi lähetystyöntekijää siirrettiin Barranquillaan avaamaan lähetyskoti ja aloittamaan Valtakunnan saarnaaminen tuossa rannikkokaupungissa.

John Green, ensimmäinen haaratoimistonvalvoja, palveli tuon vuoden marraskuuhun saakka, jolloin Robert Tracy saapui. Greenin täytyi palata Yhdysvaltoihin vaimonsa heikentyneen terveyden vuoksi.

Robert Tracy oli käynyt Gileadin kuudennen kurssin. Palveltuaan muutamia kuukausia kierrostyössä hän sai valmennusta Brooklynin Beetelissä ennen muuttoaan Kolumbiaan. Ystävällisellä ja tarmokkaalla veli Tracyllä oli oleva tärkeä osa järjestön kehittämisessä Kolumbiassa.

Violencia

Vuosi 1946 oli huomattava myös eräästä muusta syystä. Samalla kun Jehovan todistajat edistyivät hyvää vauhtia opetuslasten tekemisessä, ilmaantui poliittinen hyökyaalto, joka pyyhkäisisi Kolumbian totalitarismiin ja uskonnollisesti puhuen takaisin keskiajalle. Tämä tapahtumainketju syöksi  Kolumbian yhteen sen historian verisimmistä aikakausista, jonka nimeksi sopii violencia, väkivalta.

Vuoden 1946 presidentinvaalien jälkeen tappion kärsineen puolueen ehdokas Jorge Eliécer Gaitán protestoi äänekkäästi ja kaunopuheisesti sorrettujen puolesta. Hänen suosionsa oli suunnaton. Keskipäivällä 9. huhtikuuta 1948 salamurhaaja ampui tämän kansan puolustajan. Kansalaisten raivo ihanteensa kuoleman vuoksi purkautui mellakointina sekä tappamisen, ryöstämisen ja tuhoamisen vimmana. Ilmaisten väkivaltaisesti papistonvastaisuutensa vihaiset väkijoukot tuhosivat lähes kaikki pääkaupungin kirkot tai vahingoittivat niitä. Jopa paavin lähettilään asunto hävitettiin maan tasalle.

Kolumbian pahamaineinen väkivallan kausi, violencia, oli alkanut. Järjettömillä tappamisilla ja ilkeämielisellä raakuudella vuodatettaisiin noin 200000 kolumbialaisen veri seuraavan vuosikymmenen aikana. Vuosikymmeniä jatkuneet poliittiset kilpailut lietsoivat vihamielisyyksiä, ja ammuskelu ja viidakkoveitsien heiluttelu levisivät kaikkialle maaseudulle ja vuoristoalueille. Kyläpapitkin ottivat kantaa selkkauksissa. Millaisin tuloksin? Yhä useampien ihmisten kuultiin sanovan: ”Olen katolilainen. Uskon Jumalaan, mutta en pidä papeista.”

Väkijoukon toimet alkoivat kohdistua Jehovan todistajia vastaan, ja papiston yllyttämä poliisi ahdisteli yrittäessään rajoittaa heidän palvontaansa. Pyrkiessään välttämään pidätetyksi tulemista saarnaamistyössä ollessaan veljet siirtyivät alituiseen alueelta toiselle ja sijoittivat toisinaan vahteja varoittamaan lähestyvästä häiriöstä. Jehovan todistajat olivat poliittisesti puolueettomia, mutta maan useissa eri osissa monia kuitenkin pidätettiin ja joitakuita tuomittiin lyhyisiin vankeusrangaistuksiin. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään todisteita siitä, että yhtään todistajaa olisi tapettu, kuten kävi joillekuille protestanteille, jotka ottivat kantaa kiistoissa.

Omituista kyllä, elämä jatkui tavalliseen tapaan suuremmissa  kaupungeissa. Pääkaupungissa lyhyitä aikoja vierailleet ulkomaalaiset eivät tienneet mitään takamailla riehuvasta sisällissodasta.

Kielirajat eivät ole mikään este

Vuoden 1948 alkupuolella Robert Tracy oli todistamassa Bogotán liikealueen lähistöllä, kun hän kävi Rojasin perheen luona. Perheen isä oli radiokorjaaja. Hän, hänen vaimonsa ja neljä lastaan asuivat kaikki yhdessä huoneessa, jossa hän teki myös ansiotyötään. ”Heikosta espanjan kielen taidostani huolimatta”, selostaa veli Tracy, ”perhe edistyi ja vähitellen  kaikista tuli Valtakunnan julistajia. Luis, vanhin lapsista, ryhtyi erikoistienraivaustyöhön Gladysin ja Marlenen seuratessa hänen esimerkkiään.”

Gladys avioitui erään lähetystyöntekijän kanssa ja palveli miehensä kanssa Boliviassa ja Ecuadorissa. Luis on nykyään yksi Kolumbian kolmesta piirivalvojasta.

Haaratoimisto siirretään Barranquillaan

Joulukuussa 1949 kolme uutta Gileadin käynyttä, Dewey Fountain ja hänen vaimonsa Winnie sekä heidän tyttärensä Elizabeth, saapui Bogotáan, mikä nosti tuon maan lähetystyöntekijöiden kokonaismäärän yhdeksään. Tuolloin Valtakunnan julistajien enemmistö asui pohjoisessa Karibianmeren rannikolla, ja työ oli alkamassa kukoistaa siellä.

Tämän vuoksi joulukuussa 1951 Seura siirsi haaratoimiston Bogotásta Barranquillaan. Robert Tracy jatkoi siellä haaratoimistonvalvojana huhtikuuhun 1952 saakka, jolloin hän palasi Bogotáan avioituakseen ”Libby” (Elizabeth) Fountainin kanssa. James Webster, Barranquillassa toimiva lähetystyöntekijä, tuli Tracyn tilalle haaratoimistonvalvojaksi ja palveli tuossa tehtävässä seuraavat 13 vuotta. Kuulemme myöhemmin lisää näistä miehistä.

Ei-katolinen toiminta kielletään

Vuonna 1953 totalitaarinen presidentti oli valmistautunut hyväksymään uuden perustuslain, johon liitettiin järjestäytyneen fasistivaltion toimintaperiaatteet. Hänen suunnitelmansa pysäytettiin armotta, kun armeija marssi sisään ja kaatoi hänen hallituksensa. Armeijan kenraalista Gustavo Rojas Pinillasta tuli uusi diktaattori-presidentti. Tämä ei tiennyt hyvää Jehovan todistajille.

Gabriel Piñeros, joka on nykyään erään Calin seurakunnan vanhimpia, tunsi henkilökohtaisesti kenraali Rojasin. Gabriel oli aikoinaan everstinä Kolumbian ilmavoimissa, ja hänet määrättiin kenraalin lentäjäksi. Veli Piñeros muistaa kenraalin  ystävällisenä miehenä, joka halusi lopettaa väkivallan ja saattaa maan tasapainoon. ”Kenraali ryhtyi toimeen hyvin aikein, mutta valta ja kunniahimo nousivat hänelle päähän”, sanoo veli Piñeros. ”Vaikka hän ei ollut erityisen uskonnollinen mies, hän antoi kirkon vaikuttaa itseensä.”

Haluten vahvistaa asemaansa presidenttinä kenraali Rojas tavoitteli katolisen kirkon tukea. Niinpä hän ilmoitti, että hänen hallintonsa olisi ehdottoman roomalaiskatolinen. Kolme kuukautta virkaan astumisensa jälkeen hän kielsi kaiken ei-katolisen uskonnollisen toiminnan 18 katolisen lähetysaseman alueella. Kesäkuussa 1954 annettiin sitten toinen määräys. Tämä kielsi kaikkialla julkisuudessa tapahtuvan ei-katolisen uskonnollisen toiminnan. Vain suljetut kokoukset tunnettujen ei-katolisten ryhmien jäsenten kodeissa tai tunnustettujen uskontojen temppeleissä sallittaisiin.

 Raamatuista revitään kannet

Toukokuussa 1953 Bogotán seurakunnan jäsenet suunnittelivat tekevänsä retken, joka ei kuitenkaan ollut huviretki virkistäytymistä varten. He laskeutuivat noin 1200 metriä ylhäällä sijaitsevasta vuoristokaupungistaan Tocaiman subtrooppiseen pikkukaupunkiin ulkosalla järjestettävää kastetilaisuutta ynnä muuta varten. Kasteen jälkeen julistajat hajaantuivat todistamaan tuossa kaupungissa.

Ei aikaakaan, kun poliisi pidätti yhden sisarista ja telkesi hänet vankilaan. Veli Tracy ja muut yrittivät saada hänet vapaaksi takuita vastaan, mutta heidätkin vangittiin. Pian kahdeksan todistajaa oli telkien takana. Vihainen ylikonstaapeli huusi, että he olivat kommunisteja ja ettei heillä ollut oikeutta saarnata tuossa katolisessa kylässä. Pormestari heitätti todistajien kirjallisuuden keskellä poliisiaseman sisäpihaa olevaan suureen vesisäiliöön, sen jälkeen kun poliisi oli repinyt kannet irti kirjoista ja Raamatuista. Tuntia myöhemmin viranomaiset lopulta rauhoittuivat ja vapauttivat todistajat.

Neljän tunnin kotimatka vuorenrinnettä ylöspäin oli onnellinen matka seurakunnalle, kun kaikki ’iloitsivat siitä, että heidät oli katsottu arvollisiksi kärsimään häpäisyä Jeesuksen nimen puolesta’. – Apt. 5:41.

Bogotán seurakunta seisoo omilla jaloillaan

Vuonna 1954 Bogotá oli yli 600000 asukkaan kaupunki, joka kasvoi nopeasti. Mutta yli kahdeksan vuotta kestäneen lähetystyön jälkeenkin Bogotán seurakunnassa oli yhä keskimäärin ainoastaan 30 julistajaa. Koska niin suuresta vaivannäöstä oli vain niin vähän näkyviä tuloksia, Bogotán lähetyskoti suljettiin ja lähetystyöntekijät lähetettiin muualle. Mutta minne? Caliin, missä sisar Kathe Palm oli todistanut 18 vuotta aikaisemmin. Cali oli nyt kehittyvä teollisuuskaupunki, siis johdonmukaisesti ajatellen hyvä paikka uuden lähetyskodin avaamiselle.

Paikallinen veli Porfirio Caicedo nimitettiin seurakunnan  valvojaksi huolehtimaan Valtakunnan työstä Bogotássa. Hän oli taitava puuseppä, joka teki metallin valumuotteja. Heti opittuaan totuuden vuonna 1950 hän käytti tarmoaan valmentaakseen suurta ja kasvavaa perhettään ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa”. – Ef. 6:4.

Porfirion toinen poika, Raúl, aloitti tienraivauksen heti peruskoulun jälkeen 1960-luvun alussa. Hän suhtautui palvelukseensa vakavasti ja toimi kierros- ja piirityössä ja kävi sitten Gilead-koulun. Palattuaan sen jälkeen Kolumbiaan lähetystyöntekijänä hän sai lopullisen nimityksensä haaratoimistokomitean jäseneksi. Se vuoden 1981 päivä, jolloin Raúl Caicedo kuoli syöpään 38-vuotiaana, oli surullinen päivä kaikille. Hänen isänsä, Porfirio, kuoli kaksi vuotta myöhemmin.

Porfirio Caicedon ja hänen suuren perheensä uskollinen elämänura jatkuu nykyään. b Kaikki 17 elossa olevaa lasta ovat vihkiytyneitä ja toimeliaita todistajia. Noin 50 lapsenlapsesta 20 on kastettu, ja loput lapset kasvavat totuudessa.

Rannikolla kaikki tuntevat Jehovan todistajia

Tarkastelkaamme nyt Valtakunnan työtä Karibianmeren rannikolla. Muistatko, millainen oli sisar Kate Goasin raportti hänen saarnattuaan Barranquillassa vuonna 1942? Hän uskoi, että siellä oli ”monia ystävällisiä, hyvää tarkoittavia ihmisiä”, jotka ottaisivat totuuden suosiollisesti vastaan. Neljä vuotta myöhemmin viisi lähetystyöntekijää saapui sitten Bogotásta valmiina aloittamaan saarnaamisen tuossa rannikkokaupungissa.

Trooppisessa Barranquillassa on aivan omalaatuinen viehätys: leppoisa elämäntapa, ulospäin suuntautuneita ihmisiä, joiden puheessa on erikoinen sävy. Costeñot ovat tosiaan seurallisia ja melko usein onnellisen riehakkaita. Pitäisit heistä ensi näkemältä.

 Ne viisi lähetystyöntekijää, jotka muuttivat Bogotásta Barranquillaan vuonna 1946, saivat lisäapua tuon vuoden marraskuussa. James Webster, pitkänhuiskea, 28-vuotias entinen maalaispoika Yhdysvalloista, saapui. ”Millainen äkkimuutos!” sanoi Webster. Hän oli ollut Robert Tracyn kurssitoverina Gileadissa, ja samoin kuin Tracy, hänkin oli palvellut kierrosvalvojana ennen Kolumbiaan tuloaan.

Puoli vuotta myöhemmin toukokuussa 1947 Olaf Olson muutti Bogotásta täydentämään lähetystyöntekijöiden ryhmää. Koska hän oli norjalaista syntyperää oleva pohjoisamerikkalainen, hän puhui espanjaa värikkäällä skandinaavisella nuotilla. Barranquillassa, joka tuolloin oli noin 160000 asukkaan kaupunki, kokoontui säännöllisesti vain kourallinen paikallisia ihmisiä seitsemän ulkomaalaisen kanssa. Olson ennusti, että jonakin päivänä Barranquillassa olisi 500 julistajaa. Se näytti silloin mahdottomalta, mutta tuo etappi saavutettiin vuoden 1959 tammikuuhun mennessä.

Useimmat uusista mukaan tulleista kuuluivat köyhempään yhteiskuntaluokkaan, el puebloon, joksi kolumbialaiset heitä kutsuvat. Kolumbian hirvittävän väkivallan kauden, violencian, aikana juuri el puebloon kuuluvat todistajat raivasivat rohkeasti tietä totuudelle muissa rannikkokaupungeissa ja sisämaassa.

”Barranquillassa on nykyään 62 seurakuntaa, enemmän kuin maan missään muussa kaupungissa Bogotáa lukuun ottamatta”, sanoo Rogelio Jones, kaupunginvalvoja ja rakennusmestari,  joka on auttanut Seuraa rakennustöissä 1950-luvulta lähtien. ”Rannikolla tehty saarnaamistyö on lisäksi ollut tehokasta. Lähes jokaisella kaupunkilaisella on joku sukulainen, ystävä tai työtoveri, joka on Jehovan todistaja. Karibian rannikkoalue on kenties ainoa paikka Kolumbiassa, missä ihmiset tekevät johdonmukaisen eron Jehovan todistajien ja muiden ei-katolisten ryhmien välillä.”

Arpalippujen myyjä, nykyään vakituinen tienraivaaja

Kolumbiassa käyvät vierailijat huomaavat nopeasti joka paikassa olevat arpalippujen myyjät – aloitekyvyn ja sitkeyden perikuvat. José Villadiego, yksi näistä katuyrittäjistä, hankki kirjallisuuttamme lähetystyöntekijältä, joka oli todistamassa kadulla, ja piti siitä, mitä siinä sanottiin. Muutamaa päivää myöhemmin José tapasi sattumalta Valtakunnan julistajan, joka oli todistamassa ovelta ovelle. Koska Josélla oli pitkä kokemus senkaltaisesta työstä – vain täysin erilaisen tuotteen merkeissä – hän alkoi seurata julistajaa. Ensiksi hän kuunteli, kuinka saarnattiin. Sitten hän itse yhtyi puheeseen tähdentämään sanoman tärkeyttä.

Seuraavana sunnuntaiaamuna José oli valtakunnansalissa valmiina osallistumaan kenttäpalvelukseen. (Tuolloin uusilta  julistajilta edellytettäviä vaatimuksia ei ollut määritelty yhtä selvästi kuin nykyään.) Pian José kuitenkin jätti arpalippujen kaupustelun pätevöityäkseen vihkiytymistä ja kastetta varten. Puoli vuotta kasteensa jälkeen hänestä tuli Barranquillan ensimmäinen vakituinen tienraivaaja huhtikuussa 1949. Nykyään José Villadiego on vanhin eräässä Barranquillan seurakunnassa ja on yhä esimerkkinä aloitekyvystä ja innokkuudesta vakituisena tienraivaajana.

’Miehen ystävällisyys teki minuun vaikutuksen’

Varakkaammassa yhteiskuntaluokassa oli myös ystävällisiä ihmisiä, jotka odottivat totuuteen tulemista. Esimerkiksi El Pradon alueella asui epätoivoinen leski, Inez Wiese. Englantilaisista vanhemmista Jamaikalla syntynyt Inez vietti lapsuutensa Kolumbiassa. Myöhemmin hän avioitui ja muutti Saksaan, missä hänen saksalainen aviomiehensä ja kaksi adoptoitua poikaansa kuolivat toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen hän palasi Kolumbiaan. Eräänä päivänä vuonna 1947 Olaf Olson kävi hänen ovellaan tarjoamassa Vartiotornin tilausta. Inez kertoi myöhemmin: ”En ollut kuullut mitään Jehovan todistajista ja tiesin hyvin vähän Raamatusta. Päätin kuitenkin tilata lehden hänen ystävällisen ja huomaavaisen asenteensa vuoksi.” Kaksi vuotta myöhemmin Inez aloitti tienraivauksen 59-vuotiaana.

Hän lahjoitti anteliaasti Valtakunnan työhön, muun muassa jääkaapin ja pesukoneen, joita tarvittiin kovasti lähetyskodissa, ja vuoden 1953 mallia olevan suuren uuden farmariauton haaratoimistolle. Vuosien ajan hän toimi myös vastasaapuneiden lähetystyöntekijöiden tehokkaana espanjan kielen opettajana. Vuonna 1977 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka Inez oli erinomainen esimerkki. Hänen huumorintajunsa ja arvostuksensa totuutta kohtaan rohkaisivat sekä lähetystyöntekijöitä että paikallisia veljiä. c

 ”Asiat alkoivat todella sujua!”

Farah Morán, aiemmin mainittu lyhyttavaraliikkeen omistaja, joka noin 14 vuoden ajan oli lukenut veli Rutherfordin kirjoittamia kirjoja, oli vakuuttunut siitä, että hän oli löytänyt totuuden. Eräänä vuoden 1949 syyskuun päivänä, jolloin muuan lähetystyöntekijä kävi Farahin kaupassa, esitteli itsensä sananpalvelijaksi ja yritti jatkaa esitystään, Farah keskeytti sanomalla: ”En ole kiinnostunut kuulemaan mitään mistään muusta uskonnosta kuin siitä, jota tuomari Rutherford selittää!” Kun Farahille oli osoitettu, että tässä oli kysymys samasta sanomasta, hän otti innokkaasti vastaan kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Farah alkoi käydä kokouksissa heti tuolla samalla viikolla.

Veli Webster kertoo: ”Farahin vaimo ja jotkut vaimon perheestä tulivat totuuteen. Farahin vanha metsästystoveri, César Roca, sekä tämän vaimo ja suuri perhe samoin kuin useat muut ystävät ottivat sanoman vastaan. Farahin protestanttiveljet ja heidän perheensä ja muutamat heidän sukulaisistaan tulivat myös mukaan. Asiat alkoivat todella sujua!”

Kasvu oli nopeaa Barranquillassa, ja pian muodostettiin toinen seurakunta Farah Moránin kodin toimiessa valtakunnansalina. Olaf Olson oli esivalvoja. Viisikymmentäkaksi henkeä oli läsnä ensimmäisessä kokouksessa. Veli Olson valmensi Farahia niin, että hän saattoi johtaa ryhmää. Kolmas seurakunta muodostettiin syyskuussa 1953. Kaksi vuotta myöhemmin aloitti neljäs seurakunta toimintansa.

Papin mikrofoni jäi auki

Veli Webster kertoo eräästä tapauksesta, joka edisti suuresti evankelioimistyötä:

”Maaliskuussa 1953 saimme uuden farmariauton, jonka sisar Wiese oli lahjoittanut haaratoimistolle. Aloimme todistaa ryhmänä säännöllisesti ympäristön taajamissa ja läheisissä pikkukaupungeissa ja kylissä. Pian olimme todistaneet kymmenessä  aikaisemmin käymättömässä Atlánticon departementin kaupungissa. Matkoille, jotka kestivät kauemmin kuin yhden päivän, lähtivät ainoastaan veljet. Kustannukset jaettiin. Saimme yösijan vieraanvaraisten perheiden luota, ja nukuimme riippumatoissa, lattialla tai ’La Teocraticassa’, joksi farmariautoa alettiin kutsua. Useammin kuin kerran kyläpapit vetosivat pormestareihin ja saivat poliisin puuttumaan työhön.”

Eräänä sunnuntaiaamuna muuan palvelukseen lähtenyt ryhmä saapui Tubarán kaupungin torille, samalla kun papin ääni mylvi kirkontornin kovaäänisistä: ”Ystävämme, Jehovan todistajat, tervehdimme teitä! Tulkaa tänne keskustelemaan, niin että näemme, kuka on oikeassa.” Useita veljiä marssi kirkkoon, ja pappi pyysi heitä näyttämään hänelle katolilaisuuden ja protestanttisuuden välillä vallitsevan eron.

James Webster aloitti ensimmäisen vuosisadan kristillisyyden historiasta ja kuvaili luopumusta, joka kehittyi toisella ja kolmannella vuosisadalla. Kerrattuaan lyhyesti katolisen kirkon historian aina 1500-luvulla tapahtuneeseen protestanttiseen uskonpuhdistukseen saakka hän tähdensi sitä, että sekä katolisuudessa että protestanttisuudessa näkyvät samat pakanallista alkuperää olevat perusopetukset – kolminaisuus, kuolematon sielu ja helvetintuli. Sitten hän selitti edelleen, mitä Raamattu todella opettaa Jehova Jumalasta, Kristuksesta Jeesuksesta, Valtakunnasta ja paratiisimaasta.

Keskustelua käytiin 15 minuuttia aivan papin mikrofonin vieressä, joka oli jäänyt auki. Koska kirkon kovaäänisten jylinä saatettiin kuulla kautta koko kaupungin, laskenta osoitti, että kaupungin torilla näkyvä läsnäolijamäärä oli 169 henkeä useiden muiden ihmisten kuunnellessa kotonaan.

Pappi muisti sitten jättäneensä mikrofonin auki ja sanoi yllättäen, että hänellä oli sovittu tapaaminen vihkimistä varten, ja keskeytti äkisti keskustelun. Kun veljet palasivat muun ryhmän luo, kovaäänisistä pauhasi nauhoitettu laulu nimeltä  ”¡Palo con esa gente!” (Hyökätkää kepein noita ihmisiä vastaan!). Mitään väkijoukkoa ei kuitenkaan muodostunut. Todistajat jatkoivat rauhallisesti talosta-taloon-saarnaamistaan papin suureksi tyrmistykseksi.

Heidät pidätetään ja heidän käsketään lähteä kaupungista

Räätäli nimeltä Antonio Carvajalino ajoi aikaisemmin kommunistisen puolueen asiaa, kun hän asui Aracatacan pikkukaupungissa. Myöhemmin, kun veljet Webster ja Olson olivat todistamassa, he tapasivat hänet hänen asuessaan Barranquillassa. Lukuisilla käynneillä käytiin sitten eloisia raamatullisia keskusteluja Antonion neljän naimattoman sisaren pinnistellessä kuullakseen joka sanan viereisestä huoneesta. Lopulta Antonio antoi periksi ja myönsi, että Jumalan valtakunta on ainoa toivo Kolumbian ja muun maailman köyhille ihmisille. Antonio kastettiin myöhemmin. Hänen neljä sisartaan suhtautuivat myös myönteisesti totuuteen ja astuivat pian tienraivauspalvelukseen yhdessä veljensä kanssa.

Myöhemmin koko Carvajalinon perhe sekä sukulaispoika Tomás Dangond määrättiin palvelemaan erikoistienraivaajaryhmänä Magdalenajoen yläjuoksulla sijaitsevassa Barrancabermejan öljynjalostuskeskuksessa. Barranca oli katolisen lähetysaseman aluetta, jossa ei-katolinen käännytystyö oli kiellettyä kenraali ja diktaattori Gustavo Rojas Pinillan määräyksen mukaisesti. Kaupungin protestantit kokoontuivat suljettujen ovien takana omassa kirkkorakennuksessaan. Saatuaan tietää, että Jehovan todistajat saarnasivat nyt kaupungissa, protestantit ryntäsivät katolisen piispan luo Vartiotorni- ja Herätkää!-lehti kädessään kertomaan, että juuri Jehovan todistajat levittivät näitä lehtiä, ei protestanttinen järjestö.

Poliisi määrättiin etsimään ja tuomaan todistajat kuulusteltaviksi. Ensiksi poliisit pidättivät neljä sisarta. Sitten etsiviä meni tienraivaajien majapaikkaan, pidätti kaksi veljeä ja takavarikoi  heidän salkkunsa ja 20 laatikollista kirjallisuutta. Tuomarina toiminut poliisi määräsi tienraivaajat maksamaan sakkoja ja allekirjoittamaan lausunnot, että he lakkaisivat saarnaamasta tuossa kaupungissa. He kaikki kieltäytyivät, joten kaikki kuusi tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankilaan.

Seuraavana päivänä kaksi veljeä sai pormestarin vakuuttuneeksi siitä, että ”hänen virkansa kannalta oli kauhea häpeä, että neljä kristittyä naista oli telkien takana rikollisten tavoin sellaisissa kurjissa oloissa”. He pyysivät, että sisarten tuomiot lisättäisiin heidän omiin tuomioihinsa niin, että nuo neljä naista voitaisiin vapauttaa. Pormestari suostui siihen, ja Antonio ja hänen sukulaispoikansa Tomás tuomittiin yhdeksäksi kuukaudeksi vankeuteen.

Haaratoimistonvalvoja James Webster lensi Barrancabermejaan ja yritti löytää asianajajan, joka puolustaisi todistajia. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut rohkeutta siihen. Sitten hän lensi Bogotáan esittämään asian henkilökohtaisesti presidentin sihteerille. Kuultuaan tosiseikat sihteeri soitti Barrancan pormestarille ja määräsi hänet vapauttamaan veljet ja palauttamaan heidän kirjallisuutensa sillä ehdolla, että ryhmä lähtisi kaupungista kahden vuorokauden kuluessa.

He auttoivat yli 300:aa oppimaan totuuden

Määräajassa poliisin valvonnassa olevat Carvajalinot nousivat lähellä sijaitsevaan Bucaramangaan, Santanderin departementin eli hallintoalueen pääkaupunkiin, menevään linja-autoon. Violencian aiheuttama rosvoilu rehotti yhä ympäröivällä maaseudulla, mikä sai ihmiset pelokkaiksi ja epäluuloisiksi muukalaisia kohtaan. Siitä huolimatta tienraivaajat saarnasivat tahdikkaasti ja voittivat paikallisten asukkaiden luottamuksen. Vuoden kuluessa he perustivat 13 julistajan seurakunnan. Hämmästyttävä määrä, 65 henkeä, oli läsnä kierrosvalvojan vierailuviikolla pidetyssä esitelmässä.

Missä Carvajalinon perhe on nykyään? Antonio Carvajalino  kuoli vuonna 1958, hänen sisarensa Inés vuonna 1987. Sukulaispoika Tomás Dangond on vanhin. Hän, hänen vaimonsa ja tyttärensä palvelevat erikoistienraivaajina naapurimaassa Venezuelassa. Carvajalinon siskokset ovat pysyneet naimattomina ’palvellakseen Herraa huomiota hajottamatta’. (1. Kor. 7:35) He ovat auttaneet yhteensä yli 300:aa henkeä totuuden tuntemukseen. d

Muitakin erikoistienraivaajia vangittiin noina vuosina. Magdalenajoen satamassa Maganguéssa Miguel Manga ja hänen vaimonsa Leonor viettivät 11 päivää vankilassa vuonna 1956 kaupungin papin aloitteesta. Siihen aikaan fanaattisessa Córdoban departementissa sijaitsevassa Sahagúnin kaupungissa harhaan johdettu pormestari pidätti erikoistienraivaaja Carlos Alvarinon ja tuomitsi hänet kahdeksi viikoksi pakkotyöhön.

”Kuin eläisi toisessa maailmassa”

Paavali kirjoitti Timoteukselle: ”Usko se, minkä kuulit minulta – –, uskollisille miehille, jotka vuorostaan tulevat olemaan riittävän päteviä opettamaan toisia.” (2. Tim. 2:2) Kaksi sellaista tulevaa uskollista miestä olivat Benjamín Angulo ja Armando Gómez.

Benjamín Angulo, 27-vuotias tehdastyöläinen Santa Martassa, oli menettänyt uskon kirkkoon, eikä politiikka kiinnostanut häntä. Hänellä oli tapana ajatella: ’Epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä on kaikkialla. Se on niin väärin! Kuinka voi olla olemassa Jumala?’

Sitten eräänä päivänä vuonna 1955 muuan työtoveri puhui hänelle Jehova Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan ja tarjosi hänelle viikoittaista raamatuntutkistelua kirjasta ”Olkoon Jumala totinen”. Benjamín suostui siihen ja vaati, että tutkistelu pidettäisiin joka ruokatunti kuutena päivänä viikossa.

 Kului kuukausi. Todistaja päätti sitten, että hänen oli aika kutsua uusi oppilaansa kokouksiin. Tietenkin tämä halusi olla läsnä! Benjamín oli ihastunut tuohon ensimmäiseen kokoukseen, mutta myös järkyttynyt. Hän kysyi, miksi todistaja ei ollut kertonut hänelle näistä ihanista kokouksista aikaisemmin. Häneltä oli mennyt hukkaan ”kokonainen kuukausi arvokasta opetusta”.

Santa Martan seurakunnassa oli vain muutama veli, ja vaikka Benjamín olikin erittäin ujo, hänelle annettiin heti tehtäviä teokraattisessa palveluskoulussa ja pian muissakin kokouksissa. Teokraattisen palveluskoulun ohjekirjasta tuli hänen oppikirjansa, kun hän tunnollisesti luki ja sovelsi kaikkia sen neuvoja. Iloiten vastalöytämästään elämäntarkoituksesta Benjamín huudahti: ”On kuin eläisi toisessa maailmassa – totuus, kokoukset, veljien rakkaus, edut joista saan nauttia!”

 ”Opetuslapsesta tulee sellainen kuin hänen opettajansa”

Sinújoen varrella sijaitsevaan Monteríaan vuonna 1958 määrättynä erikoistienraivaajana Benjamín löysi pian toisen noista tulevista uskollisista miehistä: seurakunnan uuden julistajan, sisar Gómezin, 20-vuotiaan pojan. Nuorukaisen nimi oli Armando.

Benjamín lähti Monteríasta ottaakseen vastaan tehtävän kierrostyöhön, kun Armando taas jatkoi kotiseurakunnassaan. Armando piti silmänsä kohdistettuina vanhemman hermano (veli) Benjamínin esimerkkiin. Eikö Jeesus sanonutkin, että ”opetuslapsesta tulee sellainen kuin hänen opettajansa”? (Matt. 10:25) Armandostakin tuli erikoistienraivaaja ja sitten kierrosvalvoja. Armando Gómez palvelee nykyään Bogotán Beetelissä yhtenä Kolumbian haaratoimistokomitean viidestä jäsenestä yhdessä Benjamín Angulon kanssa, joka vei hänet kenttäpalvelukseen Monteríassa yli 30 vuotta sitten.

Karskit tilalliset ottavat totuuden vastaan

Valtakunnan hyvä uutinen levisi nopeasti Monteríasta maaseudulle ja sen jälkeen Córdoban syrjäisille alueille. 1500-luvulla eurooppalaiset kullanetsijät olivat haravoineet tämän  alueen etsiessään intiaanien luolia ja hautoja, joihin oli haudattu runsain mitoin kultaesineitä. Nämä onnenonkijat löysivät yllin kyllin ryöstösaalista, jonka he lähettivät Sinújokea pitkin merelle, sitten ylös rannikkoa Cartagenaan Espanjaan laivaamista varten.

Myöhemmin maahan muutti muita espanjalaisia, jotka asettuivat asumaan sinne. Córdoba tuli tunnetuksi karskien karjatilallisten ja maanviljelijöiden maana, jotka ottivat lain omiin käsiinsä ja selvittivät erimielisyytensä veitsin ja revolverein. On kiinnostavaa, että monet näistä miehistä ja heidän perheistään suhtautuivat suopeasti Valtakunnan sanomaan ja ryhtyivät kertomaan siitä lähiseudun tilallisille. Niinpä kun vastakiinnostuneiden määrä kasvoi, muodostettiin seurakuntia ja kierrosvalvojan vierailut alkoivat. Monet Kolumbian matkavalvojat koulutettiin tehtävään Córdoban kierroksella, ja jotkut kuvailivat leikillään tätä kokemusta valmennukseksi ”suuresta ahdistuksesta” elossa säilymistä varten. – Ilm. 7:14.

Muistellen noita varhaisia aikoja Benjamín Angulo sanoo: ”Täyttäisin kokonaisen kirjan, jos yrittäisin kertoa kaikki ne lukuisat kokemukset, joita sain Córdoban kierroksella: ratsastin koko päivän hevosella ja aaseilla, kahlasin käärmeitä kuhisevissa joissa, sissit uhkailivat minua, kamppailin korkean kuumeen kourissa.”

On kiinnostava panna merkille, että Córdoban syrjäiset alueet ovat Kolumbian ainoita maaseutualueita, joita ei vielä ole käyty perusteellisesti läpi kertomalla Valtakunnan sanomaa.

”Hajottakaa tämä kokous”

Ensimmäinen piirikonventti Kolumbiassa pidettiin haaratoimistossa, Barranquillan lähetyskodissa, joulukuussa 1952. Veljiä saapui kuuden departementin alueelta, ja jotkut matkustivat neljä päivää veneellä Magdalenajokea pitkin ollakseen läsnä konventissa. Läsnäolijahuippu oli 452 henkeä, ja 58 kastettiin. Ohjelman loppujakso oli hädin tuskin päättynyt,  kun alettiin innostuneesti puhua seuraavasta konventista.

Vuoden 1955 ”Voittoisan Valtakunnan” kansallisen konventin ajaksi veljet tekivät vuokrasopimuksen eräästä tanssipaikasta, jossa pidettiin myös muita juhlatilaisuuksia. Mutta pormestari ja kuvernööri puuttuivat asiaan peruuttaakseen sopimuksen – katolisen piispan käskystä. Yhden päivän varoitusajalla todistajien täytyi muuttaa suunnitelmia ja pitää konventti jälleen haaratoimistossa.

Ensimmäisen illan ohjelmajakso oli juuri alkamassa 600 hengen ollessa läsnä, kun poliisipäällikkö ja kymmenkunta aseistettua poliisimiestä ilmaantuivat paikalle. Rynnäten sisään päällikkö käski: ’Hajottakaa tämä kokous!’ Seuraavana aamuna pormestarille esitetty vetoomus vahvisti sen, että todistajilla on oikeus pitää uskonnollisia kokouksia omissa tiloissaan. Pormestarin sihteeri pyysi anteeksi konventin laitonta keskeyttämistä. Seuraavana iltana läsnäolijoiden määrä kohosi 700:aan, ja lähes 1000 henkeä sulloutui haaratoimiston tiloihin viimeisenä neljäntenä päivänä.

Totalitaarinen hallinto päättyy

Toukokuussa 1957 Kolumbian sotilasdiktatuuri syöstiin vallasta. Uusi hallitusjärjestelmä nielaisi totalitarismin aallon, joka oli päässyt valloilleen 1940-luvun lopussa, takasi laillisesti perusvapaudet ja sai nopeasti aikaan suhteellisen rauhallisen ja vakaan poliittisen tilan. Nyt Kolumbiaan voitiin määrätä lisää lähetystyöntekijöitä auttamaan Valtakunnan työn ulottamisessa ripeämmin kautta maan.

Uuden uskonnollisen vapautensa saaneina 1200 onnellista ja innostunutta ihmistä sulloutui Barranquillassa sijaitsevan haaratoimiston valtakunnansaliin, sisäpihalle ja toimiston tiloihin johtavalle ajotielle, kun Milton G. Henschel, joka nykyään on hallintoelimen jäsen, vieraili Brooklynin Beetelistä vuonna 1958. Seuraava vuosittainen yhteen kokoontuminen pidettäisiin varmasti suuremmassa ja sopivammassa salissa!

 ”Vaikeuksia piispan kanssa”

Lähes kymmenen vuotta kestäneet sotatilalaki ja diktatuuri, joka takasi erityisoikeuksia katoliselle uskonnolle, olivat tosin päättyneet, mutta kirkko oli päättäväisempi kuin koskaan aikaisemmin pitämään kiinni Kolumbian kansasta saamastaan kuristavasta otteesta. Todisteita tästä ilmaantui vuoden 1959 ”Valvovien palvelijoiden” piirikonventin aikaan.

Ilmastoitu Teatro Metro, jonne mahtui 2000 henkeä ja joka oli tuohon aikaan yksi Barranquillan hienoimmista kokoontumispaikoista, valittiin nelipäiväiseksi tarkoitetun konventin kolmen viimeisen päivän pitämiseen. Kaikki oli järjestyksessä, tai siltä ainakin näytti. Todistajilla oli hallussaan allekirjoitettu ja virallisesti vahvistettu sopimus, takuukuitti ja pormestarin toimiston kirjallinen lausunto, joka vahvisti sen, että Jehovan todistajat voisivat pitää konventtinsa ”missä vain sopivaksi katsoivat”.

Maanantaiaamuna, vain kolme päivää ennen kuin konventin oli määrä alkaa, Metro-teatterin johtaja soitti haaratoimistoon ja kertoi tuohtuneena, että katolinen piispa painosti häntä perumaan sopimuksen. Mitä voitaisiin tehdä? Konventtivieraita saapui jo maan eri osista. Pikakäynnillä pormestarin toimistossa selvisi, että hänkin oli kiihtyneessä mielentilassa. Pormestari ei halunnut ainakaan ”joutua vaikeuksiin piispan kanssa”. Hän halusi meidän peruuttavan konventin.

Tiistaiaamuna todistajat palasivat pormestarin luo ja osoittivat, että Kolumbian perustuslain 53. artikla sanoo selvästi: ”Kaikille uskonnoille, jotka eivät toimi vastoin kristillistä moraalia eivätkä riko lakia, taataan vapaus.” Mikään ei auttanut. Pormestari ei muuttaisi mieltään.

Seuraavana toimenpiteenä oli vedota hallituksen ministeriin Bogotássa. Virkailijat olivat myötätuntoisia. ”Kyseessä ovat selvästikin oikeutenne”, he vakuuttivat veljille. Siitä huolimatta virkailijat olivat haluttomia esittämään mitään kirjallisesti pelätessään, että se ”aiheuttaisi ongelmia kirkon kanssa”.  Atlánticon departementin kuvernöörille ilmoitettiin heidän päätöksestään. Hän puhui puolestaan pormestarin kanssa.

Torstaiaamuna konventti avattiin aikataulun mukaan haaratoimiston tiloissa. Lopulta päivän päättyessä veljet saapuivat voittajina pormestarin virastosta – mukanaan kirjallinen hyväksymys. Jehova oli antanut voiton! Todistajat saivat nauttia konventin kolmesta viimeisestä päivästä mukavassa ilmastoidussa Teatro Metrossa. Lopuksi saavutettiin 2200 hengen läsnäolijahuippu.

Jälkeenpäin teatterin johtaja oli kuin toinen mies. Kitkattomasti sujuneet järjestelyt, todistajien hillitty käytös, ohjelman arvokkuus – kaikki tämä oli tehnyt häneen silminnähtävän vaikutuksen. Hän sanoi olevansa iloinen, jos hän voisi vuokrata tilat todistajille seuraavaa konventtia varten, ja niin hän tekikin.

Missä he ovat nykyään?

James Webster palveli haaratoimistonvalvojana huhtikuusta 1952 siihen saakka, kun hän ja hänen vaimonsa Phyllis palasivat Yhdysvaltoihin tammikuussa 1965. He odottivat lasta. Vielä nykyäänkin Kolumbian rannikolla asuvilla kauan mukana olleilla on miellyttäviä muistoja hermano Jaimestaan. ”Hän oli aina ystävällinen ja rakkaudellinen, valmis kuuntelemaan myötätuntoisena kaikkia”, he muistelevat. Websterit toimivat nyt erikoistienraivaajina yhdessä Yhdysvaltain monista espanjankielisistä seurakunnista. Heidän poikansa, Jaime nuorempi, ja hänen vaimonsa palvelevat Brooklynin Beetelissä.

Jamesin entinen palvelustoveri, Olaf Olson, on palvellut kaikissa Kolumbian suurimmissa kaupungeissa. Hän on maan vanhin lähetystyöntekijä ja asuu nykyään Magdalenajoen yläjuoksulla sijaitsevassa Neivassa. e

 Tähän jätämmekin Barranquillassa tehtävästä työstä kertomisen. Seuraavaksi siirrymme rannikon historialliseen satamakaupunkiin Cartagenaan, joka sijaitsee lounaassa Panamaan päin mentäessä.

Cartagena de Indias

16 minuutin lentomatka Barranquillasta tuo näkyviin Cartagenan, sen erinomaisen luonnonsataman ja monet vesiväylät. Espanjalaista siirtokuntien perustajaa Pedro de Herediaa käy kiittäminen hänen valinnastaan, kun hän perusti Cartagena de Indiasin tänne vuonna 1533. Joka vuosi yhä useammat lomailijatkin löytävät Cartagenan, kun he tulevat ottamaan aurinkoa ja uimaan Boca Granden niemimaan rannoille ja käymään muinaisilla paikoilla, jotka kertovat vielä kaupungin siirtomaa-aikaisesta menneisyydestä.

Hyvältä paikalta San Felipe de Barajasin linnakkeesta, josta  näkee lahdelle, historiasta kiinnostuneet turistit voivat kuvitella alhaalla olevan sataman täynnä sellaisia espanjalaisia purjealuksia kuin kuuluisa Tierra Firmen kaljuunalaivue, joka otti lastikseen kultaa sisämaasta ja myötätuulella nosti purjeensa lähteäkseen kallisarvoinen lasti mukanaan Espanjaan.

Cartagenassa kuitenkin pelättiin aikaisemmin ulkomaalaisia merirosvojen ryöstöretkien vuoksi. Ranskalaiset, englantilaiset ja hollantilaiset kaapparilaivueet ryöstivät espanjalaisia satamia ja kaljuunoita. Cartagenan ryösti kaapparikapteeni John Hawkins ja sen jälkeen hänen uskalias sukulaispoikansa, sir Francis Drake; kumpikin purjehti Englannin alaisena ja kumpikin oli protestantti. Draken isä oli itse asiassa protestanttinen maallikkosaarnaaja. Se että sir Francis Drake oli vallannut Cartagenan ja vaati siitä lunnaita vuonna 1586, oli yksi niistä valituksen aiheista, jotka yllyttivät Filip II:n lähettämään suuren espanjalaisen armadan protestanttista Englantia vastaan vuonna 1588, mikä oli Euroopan ja maailmanhistorian käännekohta.

Vailla taikauskoisia pelkoja

Kertomus Kolumbian kullasta ei olisi täydellinen, jos jätettäisiin mainitsematta orjat. Afrikan mustaihoisista tuli tärkeimmät kaivostyöläiset, ja Cartagena ”muutettiin Karibian alueen – kenties koko Uuden maailman – tärkeimmäksi  orjakaupan keskukseksi”. Täällä afrikkalainen käännytettiin valkoisen miehen uskontoon, taikakalujen tilalle hänelle annettiin krusifikseja ja riipuksia. Animismin sijaan häntä opetettiin rukoilemaan ”pyhimysten” patsaita ja kuvia. Niihin uskomuksiin, joita hänellä oli aikaisemmin ollut kuolleista, lisättiin edelleen pakanallisia ajatuksia kiirastulesta, helvetistä ja limbuksesta. Hänet vapautettiin orjuudesta vuonna 1851, mutta vapautta kuolleita koskevasta taikauskosta ja pelosta täytyisi odottaa vielä toiset sata vuotta.

Cartagenalainen Gregorio de la Rosa on huomionarvoinen esimerkki. Hän syntyi voimakkaasti uskonnolliseen kotiin, joka oli täynnä kuvia ja jossa oli perhealttari, ja muistelee, kuinka opetukset helvetistä ja kiirastulesta täyttivät hänen lapsuutensa pelolla. Vielä aikuisenakin ja ollessaan jo naimisissa kuolemaan liittyvät pelot vaivasivat edelleen hänen mieltään.

Sitten erikoistienraivaaja Leonor Manga aloitti raamatuntutkistelun Lilian, Gregorion vaimon, kanssa. Aluksi Gregorio vain istui kuuntelemassa huomaamattomana toisessa huoneessa. Hän piti kuulemastaan ja yhdessä pariskunnan viiden tyttären kanssa tuli pian mukaan tutkisteluun. Eipä aikaakaan, kun Gregorio otti johdon Valtakunnan palveluksessa. Seuraavaksi tuli kierrostyö ja myöhemmin kutsu työskentelemään haaratoimiston rakennustöissä Facatativássa.

Cartagena kukoistaa

1950-luvun jälkeen todistajien määrän kasvu Cartagenassa oli hidasta. 1980-luvulla kaupunki on kuitenkin kokenut 100 prosentin lisäyksen Valtakunnan julistajien määrässä, mikä myös täällä tapahtui pääasiassa el pueblon keskuudessa. 17 seurakunnassa toimivat yli 1000 julistajaa johtavat lähes 3000:ta raamatuntutkistelua joka kuukausi.

Vuodesta 1983 vuoteen 1987 saakka suositulla Boca Granden alueella sijaitsevassa lähetyskodissa majoitettiin Meksikosta, Tanskasta, Suomesta, Kanadasta ja Yhdysvalloista tulleita  lähetystyöntekijöitä. Lähetystyöntekijät veivät Valtakunnan sanoman monille ihmisille, liikemiehet mukaan lukien. ”Cartagenan liikealueella työskenteleminen on ilo”, sanoi muuan lähetystyöntekijä. ”Monet liikemiehet varaavat aikaa kuuntelemiseen ja keskustelemiseen. Jotkut ovat tulleet totuuteen.”

Antioqueñot, vakaa roomalaiskatolinen kansa

Nyt siirrymme Cartagenasta 45 minuutin lentomatkan sisämaahan päin, Antioquian alueella sijaitsevaan kansainvälisesti tunnettuun Medellíniin. Espanjan baskit ja asturialaiset asettuivat tälle alueelle 1500-luvun jälkipuoliskolla. Heidän jälkeläisensä nykyään ovat ylpeää ja energistä kansaa, vakaasti roomalaiskatolilaisia. Heillä on sellainen maine, että he ovat taitavia ja säästäväisiä, mutta ystävällisiä ja ennen kaikkea puheliaita. Yli 100 vuotta sitten ryhtyivät antioqueño-maanviljelijät viljelemään kahvia ja auttoivat kehittämään Kolumbiasta maailman toiseksi suurimman kahvintuottajan Brasilian jälkeen.

Medellín, Kolumbian toiseksi suurin kaupunki, sijaitsee idässä ja lännessä 500 metrin korkeuteen kohoavien vuorijonojen reunustamassa laaksossa. Merkkejä vauraudesta on kaikkialla: teollista ja kaupallista toimintaa, valmistumaisillaan oleva ilmaradoilla kulkeva nopea metrojärjestelmä (ensimmäinen Kolumbiassa), moottoriteitä eritasoliittymineen, houkuttelevia ostoskeskuksia ja kaakkoisosassa loisteliaita korkealle kohoavia kerrostaloja. Köyhyyttäkin on: luvatta kokoon kyhättyjä asumuksia, joita nousee ylös paljaille kukkulanrinteille ja joiden asukkaat eivät useinkaan välitä vuodenajoittaisista muta- ja lumivyöryistä aiheutuvista vaaroista.

Eugene Iwanycky on kaupunginvalvoja. Vaikka hän onkin syntyperältään itävaltalainen, hän oppi totuuden Kanadassa ja muutti Kolumbiaan vuonna 1969 perheensä kanssa. Hän kertoo, että kaupungissa on nykyään 33 seurakuntaa – useampia, jos esikaupunkialueet lasketaan mukaan – ja ne kasvavat nopeasti.

 Uskonnollinen pääkaupunki

Keskiviikkona, 1. lokakuuta 1958, ensimmäiset Gileadin käyneet saapuivat Medellíniin johtamaan evankelioimistyötä. Vaikka diktatuuri oli päättynyt ja Jehovan todistajien asema oli jo tunnustettu maan muissa suurissa kaupungeissa, Medellínissä oli toisin. Tuohon aikaan se tunnettiin Kolumbian uskonnollisena pääkaupunkina. Siitä huolimatta lähetystyöntekijäpariskunnat ottivat iloiten vastaan uuden aluemääräyksensä. Vietettyään vuoden kuumassa, trooppisessa Barranquillassa he nauttivat Medellínin leudosta, kevätajan säästä ja olivat mielissään tullessaan puhtaaseen kaupunkiin, jossa oli runsaasti värikkäitä kukkia, muun muassa paljon orkideoja.

Richard ja Virginia Brown olivat yksi noista lähetystyöntekijäpariskunnista. Richard, joka on nykyään Kolumbian haaratoimistokomitean koordinaattori, kuvailee sitä, miltä lähetystyöntekijöistä tuntui: ”Kertomukset, joita olimme kuulleet siitä,  että kaupunki oli tunnetusti uskonnollinen, vahvistuivat elävästi paikkansapitäviksi. Mustakaapuisia pappeja ja nunnia näytti olevan kaikkialla – kaduilla, kaupoissa, linja-autoissa. Kaupunki oli täynnä kirkkoja, kappeleita ja uskonnollisia kouluja. Puutteellisella espanjan kielen taidollamme yritimme todistaa satunnaisesti, mutta meidät vain torjuttiin paheksuvin katsein.

”Vaikka meitä olikin tuossa kaupungissa vain neljä lähetystyöntekijää, mainintoja toiminnastamme alkoi ilmaantua sanomalehtiin: ’Varoitus katolilaisille. Jehovan todistajien alullepanema voimakas kampanja – –. Torjukaa ja hävittäkää kaikki sellainen käsiinne joutunut kirjallisuus.’ Siitä huolimatta löydettiin kiinnostusta, ja kesäkuuhun 1959 mennessä Medellínin ensimmäinen seurakunta alkoi toimia 23 julistajan voimin; heistä viisi oli tullut palvelemaan siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia.”

’Heittäkää todistajia kivillä’

Maaliskuussa 1960 uusi lähetystyöntekijä, George Koivisto, saapui Medellíniin Kanadasta. Hän oli naimaton, vaalea ja suomalaista syntyperää. Opiskeltuaan lähetyskodissa tiiviisti kuukauden ajan espanjan kieltä hänen oli aika lähteä kenttäpalvelukseen. George ei koskaan unohda ensimmäistä aamuaan lehtityössä.

”Työskentelin pienen tienraivaajien ja paikallisten julistajien ryhmän kanssa”, George kertoo, ”ja puhuin ja ymmärsin vielä hyvin heikosti espanjaa. Julistaja, jonka kanssa työskentelin, ei ymmärtänyt englantia. Aamupäivällä meluava koululaisjoukko hyökkäsi kimppuumme viskoen meitä kivillä ja mutapaakuilla.

”Ovenavaaja hoputti meidät sisälle kotiinsa ja läjäytti nopeasti kiinni puiset ikkunaluukut juuri oikeaan aikaan. Kiviä alkoi sataa talon julkisivua vasten, savitiilikatolle ja keskellä olevalle sisäpihalle.

”Pian oven eteen ajoi poliisiauto. Poliisi halusi tietää, kuka  oli rähinän takana. Joku huusi, että se oli opettaja; hän oli päästänyt noin 300 lasta pois koulusta paljon ennen ruokatuntia. Muuan toinen ääni huudahti: ’Eikä ole, vaan se on pappi! Hän kuulutti kovaäänisistä, että oppilaat pitäisi päästää ulos ”heittämään protestantteja kivillä”.’”

Tuon tapauksen jälkeen asenteet muuttuivat koko lähiseudulla, ja pian todistajat löysivät kiinnostusta ja aloittivat raamatuntutkisteluja.

Vuonna 1961 George avioitui paikallisen tienraivaajan kanssa, ja ennen pitkää heille syntyi kaksi poikaa. Koivistot jäivät Kolumbiaan vielä 18 vuodeksi. Vuonna 1980 George muutti perheensä kanssa takaisin Kanadaan. Koivistot – George, Leonilde ja heidän kaksi poikaansa – ovat palvelleet Kanadan Beetelissä vuodesta 1983 lähtien.

Koulupojat jäivät hämilleen

Erään toisen kerran muuan lähetystyöntekijäsisar oli todistamassa yksin Medelliníssä, kun joukko teini-ikäisiä alkoi huudella ovenavaajalle, ettei tämän tulisi kuunnella tuota lähetystyöntekijää. Tämä pelästytti naisen. Niinpä lähetystyöntekijä päätti keskustelunsa ja lähti hiljakseen pois siltä alueelta, mutta pojat ympäröivät hänet eivätkä antaneet hänen ottaa askeltakaan.

He kysyivät, oliko hänellä protestanttista kirjallisuutta laukussaan. Sisar vastasi, että hänellä oli Raamattu, ja kysyi heiltä, oliko Raamattu protestanttinen kirja. Pojat eivät tienneet, mitä vastata, ja niinpä he alkoivat väittää, että todistajat eivät usko neitsyt Mariaan. Lähetystyöntekijä otti rauhallisesti esiin Raamattunsa ja pyysi heitä näyttämään, missä siellä puhuttiin neitsyt Mariasta. Kukaan heistä ei pystynyt näyttämään sitä.

Sen jälkeen sisar sanoi: ”Minä tiedän, missä se kohta on. Haluatteko, että näytän sen teille?” Sitten hän avasi Raamattunsa Luukkaan 1:26–38:n kohdalta ja pani heidät lukemaan  kertomuksen siitä, kun enkeli Gabriel kävi neitsyt Marian luona. Tämän jälkeen sisar vakuutti heille, että Jehovan todistajat uskovat sen, mitä Raamattu sanoo. Pojat tiuskaisivat heille kerrotun, että Jehovan todistajat eivät usko neitsyt Mariaan. Nyt he olivat hämillään eivätkä taaskaan tienneet, mitä sanoa. Sisar pani Raamattunsa takaisin kirjalaukkuunsa ja käveli rauhallisesti pois jättäen koulupojat ymmälle ja mietteliäiksi.

Tähän 1960-luvulle jätämme Medellínissä tehdyn työn historian käsittelemisen. Seuraavaksi tarkastelemme Calin kaupunkia, joka perustettiin vuonna 1536 – samana vuonna, jolloin raamatunkääntäjä William Tyndale poltettiin roviolla.

Etelään päin Caliin

450 kilometrin matka etelään päin Pan American -valtatietä pitkin Caliin on luonnonkaunis, koko päivän kestävä automatka, joka kulkee vuoria ylös ja alas sekä vihreän, kahvia tuottavan maan ja sokeriruokoviljelmiä täynnä olevan laakson halki. Nykyään Jehovan todistajia tapaa koko tämän alueen kaikissa suuremmissa kaupungeissa.

Calin vierellä on kukkuloita ja vuorenharjanteita, jotka kohoavat toinen toistaan korkeammalle, aina 4000 metriin saakka. Vuorenhuippujen toisella puolella vuorijonot laskevat jyrkästi Tyynenmeren rantaan, joka on vajaan kolmen tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Miellyttävät Kordillieerien rinteiltä tulevat tuulet tuovat helpotusta päivän kuumuuteen. Kolme ristiä yhden kukkulan laella ja suuri Cristo Reyn (Kristus Kuninkaan) patsas toisella kukkulalla kohoavat kaupungin yläpuolelle.

Totuudelle vastaanottavaisia, ystävällisiä ihmisiä

Kun Kathe Palm saarnasi Calissa vuonna 1936, se oli pikkukaupunki. Sitten vuoden 1949 alkupuolella haaratoimistonvalvoja Robert Tracy kirjoitti lyhyen vierailunsa jälkeen Seuran päätoimistoon Brooklyniin: ”Cali on yksi Kolumbian edistyksellisimmistä kaupungeista.”

 Tracy oli sullonut kenttälaukkuunsa 15 kirjaa ja useiden kiinnostuneiden ihmisten nimilistan. Hän huomasi, että ihmiset olivat ystävällisiä ja vastaanottavaisia, ja vain parissa tunnissa hänen kirjavarastonsa loppui. ”Sinne pitäisi lähettää lähetystyöntekijöitä niin pian kuin mahdollista”, hän kirjoitti lopuksi raporttiinsa.

Toisen maailmansodan aikana Calissa alkoi teollistuminen, ja pian ulkomaisia, monikansallisia ja paikallisten omistuksessa olevia tehtaita ja liikeyrityksiä ilmaantui koko alueelle. Nykyään siellä on 3657 Jehovan todistajaa, jotka muodostavat 37 seurakuntaa tässä noin kahden miljoonan asukkaan kaupungissa.

Työsopimus vain puolessa päivässä

Vuonna 1954 Tracyt ja Fountainit lähtivät Bogotásta perustaakseen lähetyskodin Caliin. Muutamaa kuukautta myöhemmin, joulukuussa, saapui kaksi uutta lähetystyöntekijää, Jesse ja Lynn Cantwell. Yhdysvaltalainen Jesse, joka oli kahdeksasta tienraivaajasta koostuneen perheen nuorimmainen, oli aloittanut saarnaamisuransa 12-vuotiaana koulupoikana vuonna 1934 suuren lamakauden vuosina.

Cantwellit saapuivat Kolumbiaan turisteina, koska diktatoriset säädökset olivat yhä voimassa vuonna 1954. Jesse, joka oli saanut niukalti koulutusta ja jolla oli vain perustiedot espanjan kielestä, lähti etsimään työtä, jonka perusteella hän ja hänen vaimonsa voisivat hankkia vakinaiseen oleskeluun oikeuttavan viisumin. Vain puolessa päivässä hän oli tehnyt sopimuksen Valleyn yliopiston kanssa siitä, että hänestä tulisi englannin kielen opettaja lääketieteen laitokselle. ”Tämän saattoi toteuttaa vain Jehovan avulla”, Jesse myönsi. Kun Calin kaupungissa oli nyt kuusi lähetystyöntekijää, Valtakunnan työ juurtui ja alkoi kasvaa siellä.

Kun poliittinen tilanne muuttui ja uskonnolliset rajoitukset poistettiin, Cantwell erosi yliopistosta matkustaakseen toisella  Kolumbian silloisista kahdesta kierroksesta. Seuraavaksi tuli piirityö, sitten tehtävä haaratoimistossa Barranquillassa. Vuonna 1970 Cantwellit siirrettiin Dominikaaniseen tasavaltaan, missä veli Cantwell palveli haaratoimistonvalvojana. Nykyään Jesse ja Lynn Cantwell nauttivat kierrostyöstä Yhdysvalloissa.

Röyhkeä pappi – myötätuntoinen poliisi

Calin keskiluokan kaupunginosassa Arango-niminen pappi kävi heltymätöntä taistelua Jehovan todistajia vastaan. Eräänä päivänä sisar Fountain ja muuan uusi julistaja, Ana Valencia, olivat tekemässä uusintakäyntiä, kun pappi Arango syöksähti sisään ja ärjäisi talonemännälle: ”Heittäkää nuo intiaanit ulos täältä!” Raivoissaan hän soitti itse poliisille. Sillä välin sisaret pyysivät naista soittamaan heille taksin. Poliisiauto ja taksi saapuivat samaan aikaan. Nopeasti sisar Valencia lähestyi poliisiautoa ja sanoi vakuuttavasti kuljettajalle: ”Katsokaahan, pappi soitti poliisiauton itselleen. Me tilasimme taksin, joten me menemme sillä.” Poliisi suostui, ja sisaret hyppäsivät taksiin ajaakseen poliisiasemalle ja jättivät poliisiauton papille.

Poliisiasemalla äkäinen pappi syytti: ”Nämä naiset kuljeksivat ympäriinsä seurakuntani alueella aiheuttaen häiriötä, turmellen kansaa ja opettaen tapoja, jotka ovat erilaisia.”

”Koska olette loukanneet  pappia”, tuomari sanoi sisarille, ”minun täytyy pidättää teidät.” Sisaria pidettiin eristettyinä noin kuusi tuntia, kunnes veljet Fountain ja Cantwell lopulta löysivät heidät ja onnistuivat saamaan heidät vapaiksi. Tuomari pyysi anteeksi: ”Tiedän, että uskontonne on hyvä, mutta ellen olisi pitänyt teitä täällä, olisin menettänyt työpaikkani huomenna.”

Hän ei enää koskaan epäillyt muuttonsa viisautta

Vuosi 1957 merkitsi paitsi diktatuurin loppua Kolumbiassa, myös uuden ohjelman – ”palvele siellä missä tarve on suurempi” – alkua. Ne jotka tulivat Kolumbiaan, saapuivat kahdessa eri vaiheessa: ensiksi 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa; sitten toinen tulvan kaltainen muuttoaalto kymmenen vuotta myöhemmin.

Tarkastellaanpa Elbert Moorea ja Stephania Payne Moorea, jotka olivat käyneet Gileadin kolmannen kurssin vuonna 1944 ja palvelleet lähetystyöntekijöinä, toinen Paraguayssa ja toinen Chilessä. He olivat nyt naimisissa ja asuivat jälleen Yhdysvalloissa tyttärensä ja pikkupoikansa kanssa, mutta he olivat niiden ensimmäisten joukossa, jotka vastasivat kutsuun palvella sellaisessa osassa Kolumbiaa, missä tarvittiin julistajia. Elbert tuli yksin Barranquillaan tammikuussa 1958. Matkalla lentokentältä kaupunkiin auto kulki kaupungin köyhän osan läpi. Epäilykset kasvoivat, ja hän kysyi itseltään: ”Mitä ihmeessä teet tällaisessa paikassa?” Noin 15 minuuttia myöhemmin innokkaiden lähetystyöntekijöiden lämmin vastaanotto haaratoimistossa sai hänet muuttamaan ajattelutapansa täysin. ”En ole enää koskaan uudelleen epäillyt Kolumbiaan muuttoni viisautta”, hän sanoi.

Hänet palkattiin englannin kielen opettajaksi seuraavana päivänä, ja se ratkaisi ongelman työsopimuksen saamisesta. Niinpä hän kutsui luokseen perheensä. Vietettyään vuoden rannikolla Barranquillassa Mooret pakkasivat omaisuutensa vanhaan Studebaker-merkkiseen pakettiautoon ja köröttivät  1300 pölyistä kilometriä luonnonkauniiden ylänköjen ja alankojen halki, sekä sellaisten alueiden läpi, joihin sissejä ja rosvoja oli kätkeytynyt, ryhtyäkseen työhön siellä, missä julistajien tarve oli vielä suurempi – Calissa. Moore pantiin heti töihin Calin seurakunnassa samoin kuin Valleyn yliopiston kielitieteen laitoksella, missä hän jatkoi, kunnes jäi eläkkeelle 20 vuotta myöhemmin.

Mooren perheen lapset, jotka kumpikin ovat nyt naimisissa, asuvat yhä Kolumbiassa. Poika ja vävy ovat kristittyjä vanhimpia. Jäätyään eläkkeelle veli Moore palveli useita vuosia kierros- ja piirityössä. Nykyään hän on Beetel-palveluksessa, yksi Kolumbian haaratoimistokomitean viidestä jäsenestä – ja vakuuttuneempi kuin koskaan aikaisemmin siitä, että hänen muuttonsa Kolumbiaan yli 30 vuotta sitten oli viisas ratkaisu. Hänen vaimonsa, Stephania, kuoli marraskuussa 1988.

”Kultaiset vuodet”

Vieraaseen maahan muuttaminen on iso askel, erityisesti jos kasvatettavana on neljä pientä lasta ja vain 100 dollaria säästössä matkaa varten. Tällainen tilanne vallitsi Zimmermanien perheessä Yhdysvalloissa vuoden 1959 alkupuolella. Harold ja Anne, jotka olivat käyneet Gileadin 18. kurssin vuonna 1952, olivat viettäneet kolme vuotta lähetystyöntekijöinä Etiopiassa. Nyt heidän tavoitteenaan oli Kolumbia, mutta heillä ei ollut varaa siihen. He pohtivat huolellisesti niitä neuvoja, joita kierroskonventissa esitettiin tienraivausta suunnitteleville. Puhuja sanoi: ”Älä odota, kunnes sinulla on auto ja asuntovaunu ja rahaa pankissa. Määrää päivä ja lähde silloin!” Mutta miten he voisivat maksaa matkakustannukset?

Seuraavalla viikolla, juuri kun Anne-vaimo oli hoitamassa lentolippuvarausten tekemistä Haroldin Los Angelesista Kolumbiaan suuntautuvaa matkaa varten, posti toi kirjekuoren. Sisällä oli 265 dollarin sekki – veronpalautusrahoja. Seuraavana päivänä, heti tuon odottamattoman rahantulon jälkeen,  useat Jehovan todistaja -perheet antoivat Zimmermaneille lahjaksi 350 dollaria. Hankkeen ensimmäisen vaiheen rahoitus oli nyt ratkaistu.

Saavuttuaan Caliin Harold koki kolauksen: hän näki sodankäyntiä ja rosvoilua käsitteleviä sanomalehtiselostuksia valokuvineen, joissa silpoutuneita ruumiita makasi maassa riveittäin – kyseessä oli pahamaineinen violencia. ’Miksi en ollut kuullut tästä aikaisemmin?’ hän kysyi itseltään. ’Olenko todella selvillä siitä, mitä olen tekemässä tuodessani vaimoni ja neljä pientä lastani asumaan tänne?’

’Oikeat päätökset’, hän muistutti itseään, ’tehdään tarkastelemalla Raamatun periaatteita, jotka soveltuvat kuhunkin tapaukseen.’ Hän muisti ne israelilaiset, jotka kuuntelivat kymmentä pelokasta tiedustelijaa näiden palattua vakoilemasta Luvattua maata. He pelkäsivät, että ’heidän vaimonsa ja lapsensa joutuisivat saaliiksi’, ja halusivat palata Egyptiin. Jehova vastasi: He itse kuolisivat vaeltaessaan 40 vuotta erämaassa. Heidän lapsensa säilyisivät hengissä astuakseen Luvattuun maahan. (4. Moos. 14:3, 31, 32) Siinä oli vastaus. Harold eteni sinnikkäästi suunnitelman toteuttamiseksi.

 Millaisen yhteenvedon Harold tekee 30 eletystä, palvelukseen käytetystä vuodesta, jotka hän on viettänyt Kolumbiassa? Hän vastaa: ”Tulimme tähän maahan palvelemaan ’muutamaksi vuodeksi ennen Harmagedonia’. Vuodet tulivat ja menivät – totisesti paljon useammat vuodet, kuin olimme ajatelleet – mutta ne ovat olleet etujen ja siunausten täyttämiä vuosia kaikille perheeseen kuuluville, koska pidimme ’läheisenä mielessämme Jehovan päivän läsnäolon’.” – 2. Piet. 3:12.

”Kaikki lapsemme ovat naimisissa ja vaeltavat totuudessa, emmekä me ole koskaan joutuneet väkivallan uhreiksi. Vaimoni ja minä asumme nyt pienessä huvilassa uuden haaratoimiston rakennustyömaan lähellä Facatativássa ja nautimme ’kultaisista vuosista’ vapaaehtoisina työntekijöinä Beetel-palveluksessa.” f

Vatikaanin toinen kirkolliskokous auttoi todistajia aloittamaan tutkisteluja

Katolinen kirkko Roomassa oli joutunut myöntämään, että sen vuosisatoja vanha keskiaikainen uskonnollista suvaitsemattomuutta heijastava toimintaperiaate ei enää ollut järkevä 1900-luvun maailmassa. Sen oli uudistuttava, jos se halusi säilyttää uskottavuutensa. Tämä johti Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen (1962–1965). Liberalisoituminen ei kuitenkaan ollut joidenkin Kolumbian korkea-arvoisimpien kirkonmiesten mieleen. Katolilaiset kuuntelivat nyt messun espanjaksi latinan sijasta. Kuvat alkoivat kadota kirkoista. Protestantit nauttivat nyt ”erillään olevien veljien” asemasta, eikä heitä enää luokiteltu ”katolisen kirkon vihollisiksi”.

Lisäksi kirkon jäseniä kannustettiin nyt lukemaan Raamattua. Koululaiset alkoivat ostaa itselleen omia Raamattuja käyttääkseen niitä uskontotunneillaan. Rukousryhmiä Raamatun lukemista varten ilmaantui lähiseudun koteihin. Vähitellen  Raamattua kohtaan tunnettu pelko alkoi hälvetä. Katolilaiset kysyivät usein Jehovan todistajilta: ”Mikä ero on teidän Raamattunne ja katolisen Raamatun välillä?” Näin he tasoittivat tietä useammille Raamatun kotitutkisteluille.

”Kuume ei ole vieläkään laskenut”

Tyynenmeren Buenaventuran satamakaupungissa asui katolinen nuorukainen nimeltä Óscar, joka oli priimusoppilas viimeisenä kouluvuotenaan. Hänen henkilökohtaisena ystävänään oli muun muassa piispa. Óscarin äiti alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, joten Óscarkin suostui tutkimaan Raamattua tarkoituksenaan saattaa hämilleen se nuori tienraivaajapalvelija, joka opetti hänen äitiään. Tutkistelut muuttuivat kiivaiksi keskusteluiksi, jotka käsittelivät useita eri oppikysymyksiä: kolminaisuutta, sielua, helvetintulta, paavin erehtymättömyyttä.

Óscar etsi käsiinsä piispan keskustellakseen siitä, miten hän puolustaisi katolista uskoaan kolminaisuuteen. Mikä pettymys olikaan, kun hän ei saanut siitä lähteestä mitään apua! Seuraavaksi hän kysyi asiaa koulun uskontotuntia pitävältä papilta. Pappi vastasi: ”Tiedän, että kolminaisuutta ei esiinny Raamatussa, Óscar, mutta olen työskennellyt yömyöhään opiskellessani yli 13 vuotta, ja minun täytyy saada hyötyä siitä, mitä minulle on opetettu.” Apua ei tullut sieltäkään.

Lopulta vakuuttuneena siitä, että Jehovan todistajilla oli totuus, Óscar alkoi tutkia tosissaan. Hänet kastettiin puolen vuoden kuluttua, ja hän hylkäsi suunnitelmansa biologian opiskelusta yliopistossa. Kriittiset ajat, joita elämme, ja Raamatun ajanlasku saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että on sen sijaan kiireellisen tärkeää toimia tienraivaajana. Hänen entiset koulutoverinsa sanoivat, että hänellä oli vain kuumetta, joka pian laskisi, ja että viiden tai kuuden vuoden kuluttua, kun he kaikki nauttisivat menestyksestä akateemisilla urillaan, Óscar tulisi heidän luokseen kerjäämään työtä.

 Óscar oli tienraivaajana Barrancabermejan öljynjalostuskaupungissa, palveli haastavalla Córdoban kierroksella neljä vuotta ja jatkoi sitten muilla kierroksilla, kaikkiaan 12 vuotta. Nykyään Beetel-perheen jäsenenä Bogotássa yhdessä vaimonsa, Otilian, kanssa Óscar Rivas muistelee sitä, miten hänen entiset koulutoverinsa pilkkasivat häntä. ”Kaksikymmentäyksi vuotta on kulunut, eikä kuume ole vieläkään laskenut”, hän sanoo. ”Itse asiassa se lämpö, jota tunnen sydämessäni Jehovan totuutta kohtaan, kasvaa edelleen koko ajan.”

Mikään ei voisi nyt pysäyttää kasvua

Kun perustuslain suomaa palvontavapautta kunnioitettiin, 1960-luvulla nähtiin, kuinka seurakuntia versoi kaikissa suuremmissa kaupungeissa ja jopa pienemmissä yhdyskunnissa. Calista etelään paikalliset tienraivaajat ja lähetystyöntekijät veivät hyvää uutista Ecuadorin rajalle päin Popayánin ja Paston uskonnollisiin linnakkeisiin ja Tyynenmeren rannikolla sijaitsevaan  Tumacoon saakka. Paikalliset todistajatkin omaksuivat aktiivisemman roolin järjestössä. Mikään ei voisi nyt pysäyttää teokraattista kasvua. Pian kaikki tämän maan osat kukoistaisivat Jehovan ylistykseksi.

Aikajärjestystä noudattavassa, Kolumbiassa suoritettua Valtakunnan työtä koskevassa katsauksessamme jätimme Bogotán seurakunnan kamppailemaan 1950-luvun puoliväliin ilman lähetystyöntekijöiden apua. Jatkamme selostusta jälleen sieltä, tällä kertaa kerromme seuraavista kolmesta vuosikymmenestä aina nykypäivään saakka.

Veli Knorr panee alulle muuttoliikkeen

Vuodesta 1960 lähtien Valtakunnan työ edistyi pääkaupungissa Bogotássa. Uusia Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä saapui, ja he avasivat lähetyskodin kaupungin pohjoisosaan ja sitten toisen kodin eteläosaan. Seurakuntien määrän kasvaessa ulkomaisia perheitä muutti maahan auttamaan. Ennen 1960-luvun päättymistä vielä muuan tärkeä tekijä vaikutti osaltaan järjestön kasvuun Kolumbiassa.

Vuonna 1966 Seura järjesti ”Jumalan vapauden lasten” konventteihin liittyviä matkoja kaikkialle Latinalaiseen Amerikkaan. Seuran silloinen presidentti, Nathan H. Knorr, kannusti vierailevia konventtilaisia levittämään kotimaansa muille todistajille tietoa siitä, että Keski- ja Etelä-Amerikassa on suuri ja miellyttävä kenttä niille, joilla on lähetyshenki.

Veli Knorrin suositus pani alulle ulkomaisten veljien muuttoliikkeen näihin Latinalaisen Amerikan maihin, muuttovirran, joka jatkuisi 1970-luvulle saakka. Niinpä satoja todistajia muutti Kolumbiaan.

”Vuoteen 1970 mennessä suuri määrä todistajia Yhdysvalloista, Kanadasta, Isosta-Britanniasta, Saksasta, Itävallasta ja jopa niin kaukaa kuin Australiasta oli asettunut Medellíniin, monet heistä perheineen”, sanoo Eugene Iwanycky. ”Useimmat näistä ulkomaisista veljistä asettuivat asumaan kaupungin  keskiluokan asuma-alueille, missä he alkoivat käydä liikemiesten ja akateemisten ammatinharjoittajien kodeissa. Tämä tuotti pian Valtakunnan hedelmää. Monet nykyisistä paikallisista vanhimmista ovat näiden ’tilapäisasukkaiden’ vaivannäön hedelmää.”

Nykyinen haaratoimistokomitean koordinaattori, Richard Brown, lisää vielä yhden tärkeän yksityiskohdan noista ulkomaisista veljistä, jotka muuttivat kaikkialle Kolumbian kaupunkeihin. Hän sanoo: ”Kun on kysymys yksistään valtakunnansalien rakentamisesta, näiden ulkomaisten veljien – joista jotkut olivat arkkitehteja, insinöörejä ja rakennusmestareita – aloitekyky ja kokemus saivat aikaan sen, että rakennettiin tilavia, viihtyisiä kokouspaikkoja, jotka osoittautuivat todelliseksi kannustimeksi työn tekemiseen.”

Elämän tarkoitus löytyy

Jehovan todistajat etsivät ihmisiä, jotka ovat halukkaita pysähtymään ja ajattelemaan uskontoon liittyviä asioita. Katolinen kirkko ei suurimmaksi osaksi ole opettanut jäseniään toimimaan näin.

Esimerkiksi 1960-luvun puolivälissä erään kolumbialaisen perheen nuorella tytöllä oli haaveenaan palvella Jumalaa ja saada tyydytystä elämään olemalla nunnana luostarissa. Niinpä hän meni myöhemmin asumaan costaricalaiseen luostariin, missä hän omisti paljon aikaa filosofian opiskeluun. Mutta sen sijaan että hänen hengellisyytensä olisi kohentunut, hän menetti uskonsa ja alkoi jopa epäillä Jumalan olemassaoloa. Luostarielämästä tuli tarkoituksetonta, sitten sietämätöntä. Hän päätti lähteä ja palata Kolumbiaan.

Palattuaan kotimaahansa hän matkusti Tyynenmeren rannikkoalueelle Chocóon asuakseen erään intiaaniheimon kanssa taajassa metsässä ja auttaakseen sitä. Vietettyään vuoden tuollaisessa alkeellisessa ympäristössä hän oli vakuuttunut tuon elämäntavan hyödyttömyydestä. Palattuaan sivistyksen pariin  hän alkoi ottaa selkoa erään vallankumouksellisen poliittisen liikkeen toiminnasta – mutta pettyi jälleen.

Turhautuneena näihin kolmeen kertaan hän päätti yrittää luoda itselleen paikan kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta ennen kuin hän saattoi muuttaa Yhdysvaltoihin, muuan Jehovan todistaja kävi hänen luonaan. Valtakunnan sanoma ja erityisesti kuvaus siitä, miten Jehovan järjestö toimii, tekivät suotuisan vaikutuksen tähän entiseen nunnaan, ja hän jätti sikseen matkasuunnitelmansa ottaakseen enemmän selkoa asiasta. Hän sai tietää, että Jumalalla on perusteltu syy sallia epäoikeudenmukaisuutta ja että elämällä on todella tarkoitus, johon liittyy todellinen tulevaisuudentoivo. Nykyään hän palvelee kokoaikaisena sananpalvelijana, eikä ainoastaan itse elä niin kauan tavoittelemaansa tyydyttävää elämää, vaan halukkaasti tarjoaa samaa myös muille.

Hänen omat ystävänsäkin pelkäsivät häntä

Elokuussa 1968 paavi Paavali VI teki merkittävän vierailun Kolumbiaan, mikä oli ensimmäinen paavin koskaan tekemä vierailu Latinalaiseen Amerikkaan. Sitten seurasi toinen latinalaisamerikkalainen episkopaalinen konferenssi Medellínissä Kolumbiassa elo- ja syyskuun aikana vuonna 1968. Tuossa konferenssissa Latinalaisen Amerikan roomalaiskatoliset piispat tuomitsivat sen köyhyyden, jossa suuret ihmisjoukot noissa maissa elävät, antaen sillä tavoin voimakkaan sysäyksen kiistellylle vapautuksen teologialle. Kuultuaan tämän yhä useammat köyhät turvautuivat väkivaltaan keinona kahmaista itselleen suurempi osa kansakunnan vauraudesta.

Yksi näistä katkeroituneista – kutsumme häntä Gonzaloksi – liittyi vuonna 1971 vuorilla piileskelevään sissiryhmään. Hänestä tuli niin julma, että hänen omat ystävänsäkin pelkäsivät häntä. Aluksi hän oli hämmästynyt tavatessaan pappeja ja nunnia sissien riveissä. He väittivät ”taistelevansa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan, jota ei voitaisi voittaa  millään muulla tavoin kuin väkivalloin”. Eräänä päivänä yksi papeista lähti taisteluun eikä enää palannut. Se oli kuolinisku sille uskolle Jumalaan, jota oli saattanut olla jäljellä Gonzalon sydämessä.

Lopulta Gonzalo vangittiin ja tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankilaan. ”Se myrkytti sydäntäni vielä enemmän!” hän kertoo. Ennen sisseihin liittymistään hän oli asunut Susana-nimisen naisen kanssa. Vankilassa Gonzalo kuuli huhun, että Susana oli alkanut asua erään toisen miehen kanssa. Gonzalo vannoi tappavansa Susanan päästyään pois vankilasta.

Vapauduttuaan hän kuitenkin tapasi Susanan odottamassa häntä innokkaasti. Gonzalon ollessa vankilassa muuan naapuri, joka oli Jehovan todistaja, oli alkanut kertoa Susanalle Jehovan valtakunnan siunauksista, ja Susana oli pitänyt kuulemastaan. Susana oli nyt järkkymätön ja vaati itsepintaisesti, että hänen ja Gonzalon oli mentävä naimisiin.

”Olen liian vanha ajattelemaan naimisiin menemistä”, vastusteli Gonzalo. ”Ellet suostu menemään kanssani naimisiin”, Susana vaati, ”minun täytyy erota sinusta ja tällä kertaa ikiajoiksi.”

Gonzalo arveli, että hänen oli parasta tutkia Susanan uutta uskontoa. Hän suostui olemaan läsnä valtakunnansalissa pidettävässä kokouksessa aikomuksenaan osoittaa, että tämä uskonto oli petosta niin kuin kaikki muutkin uskonnot. ”Varmuuden vuoksi”, kuten hän sanoi, hän otti mukaansa kaksi pistoolia.

Gonzaloon teki suotuisan vaikutuksen se, mitä hän näki ja kuuli, ja hän suostui hänelle tarjottuun Raamatun kotitutkisteluun. Lopulta hän sanoi: ”On ihme, että olen yleensä elossa. Nyt aion ryhtyä palvelemaan Jehovaa.” Hän ja Susana avioituivat, ja heistä tuli Valtakunnan julistajia. ”Gonzalo on nykyään lauhkea kuin lammas, mistä täytyy kiittää Jehovan totuuden voimaa”, sanoi muuan hänen seurakuntaansa palvellut kierrosvalvoja.

 ”Miksi kaikki nämä gringot?”

Tarkastellaanpa seuraavaksi Carlosin, psykologin, kokemusta. Hän syntyi ankaraan katoliseen kotiin, missä oli perinteenä, että perheen poikien keskuudesta yhdestä täytyi aina tulla lääkäri ja yhdestä pappi. Carlos valittiin koulutettavaksi papiksi.

Yliopistossa Carlosia alkoi kiehtoa tiede ja teknologia. Hän hylkäsi aikaisemman katolisen koulutuksensa järjettömänä, omaksui vallankumouksellisia filosofioita ja liittyi amerikkalaista imperialismia vastustaviin riveihin.

Kului vuosia, ja Carlosilla oli yhä voimakkaita tunteita ”ulkomaista imperialismia” kohtaan, kun muuan Jehovan todistaja, joka oli kemian insinööri ja Carlosin serkun aviomies, alkoi keskustella hänen kanssaan järkevästi siitä, että ainoa parannuskeino kaikkiin maailman epäoikeudenmukaisuuksiin on Jumalan valtakunta. Carlos ymmärsi asian ytimen. Sekä hän että hänen vaimonsa, joka oli lastenlääkäri, suostuivat tutkimaan Raamattua.

Heidän ollessaan ensi kertaa valtakunnansalissa kuukautta myöhemmin se, mitä Carlos näki, sai hänet melkein jähmettymään paikoilleen. Yleisön joukossa istui pohjoisamerikkalaisia. ’Miksi kaikki nämä gringot ovat täällä?’ hän mumisi itsekseen.

Kokouksen jälkeen esivalvoja, joka oli sattumalta pohjoisamerikkalainen, tuli parrakkaan vierailijan luo kysymään, mitä mieltä tämä oli kokouksesta. ”Erittäin hyvä”, kuului Carlosin lyhytsanainen vastaus. ”Mutta kertokaa minulle, miksi kaikki nämä gringot ovat täällä? Ja miksi tämän kaiken täytyy olla lähtöisin Amerikan yhdysvalloista?”

Vanhin selitti hänelle, että pohjoisamerikkalaiset Jehovan todistajat olivat Kolumbiassa evankelistoina ja että Jehovan todistajien maailmankeskus sijaitsee Yhdysvalloissa. Hän kertoi Carlosille myös sen, että Jehovan todistajat ovat poliittisesti puolueettomia kaikissa maailman maissa ja että aikaisempina vuosina he olivat kärsineet ankaraa vainoa Yhdysvalloissa, mikä oli vaatinut heitä ryhtymään moniin oikeustaisteluihin perustuslaillisten oikeuksiensa vahvistamiseksi.

 Nykyään Carlos on vanhin paikallisessa seurakunnassa ja ansiotyössään hän toimii käytännön työssä olevana psykologina. Hän ei epäröi puhua potilailleen Jumalasta ja Raamatusta, ja kun hän huomaa todisteita vilpittömästä halusta vanhurskauteen, hän kertoo heille joitakin Seuran julkaisujen sisältämiä asioita. Monet heistä ovat tulleet totuuteen tällä tavoin.

Professori ja kolminaisuus

Muuan yliopiston professori, joka oli ollut baptisti viisi vuotta, alkoi epäillä kaikkia uskontoja. Eräänä lauantaiaamuna hänen vaimonsa otti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet Jehovan todistaja -pariskunnalta, joka kävi heidän ovellaan. Vaimo pyysi heitä palaamaan ja keskustelemaan hänen miehensä kanssa, ”koska hän ottaa mielellään selkoa kaikenlaisista uskonnoista”, vaimo sanoi.

Professori suostui mielellään keskustelemaan. Mutta ennen kuin järjestelmällinen tutkistelu voitiin aloittaa, todistajien täytyi käyttää monta tuntia Jehovan todistajien ja protestanttien välisten oppierojen selittämiseen. Professorin sisar, uudestisyntynyt fundamentalisti, antoi hänelle kirjallisuutta, joka sisälsi kaikki mahdolliset todistelut Jehovan todistajia vastaan. Yksitellen nämä väärät syytökset täytyi kumota Raamatun avulla.

Saapuessaan yhteen viikoittaisista raamatuntutkistelutilaisuuksistaan todistajat hämmästyivät nähdessään protestanttisen lähetyssaarnaajan odottamassa vierailua. Seuranneen puolentoista tunnin keskustelun aikana protestantti ei pystynyt menestyksellisesti puolustamaan kolminaisuusoppia. Professori päätteli: ”Kuinka typerää onkaan ajatella, että Saatana yrittäisi houkutella Kaikkivaltiasta Jumalaa kumartamaan itseään, jotta Jumala saisi vastineeksi kaikki maailman valtakunnat!”

Tuosta illasta lähtien professori edistyi nopeasti. Ei aikaakaan, kun paikallinen seurakunta sai keskuuteensa erinomaisen uuden perheryhmän.

 Muutto takaisin Bogotáan

1970-luvun puoliväliin tultaessa haaratoimiston toiminta Barranquillassa oli kasvanut ulos haaratoimiston tiloista. Kun käyttökelpoisen kiinteistön etsinnässä oli päästy vauhtiin, kukaan ei kuvitellutkaan, että he päätyisivät takaisin sinne, missä haaratoimisto oli aluksi perustettu vuonna 1946, Bogotáan, tai että Kolumbia saisi pian uuden Beetel-kodin ja painon, jossa painettaisiin lehtiä neljään naapurimaahan sekä Kolumbiaan.

Bogotásta hankittiin maata, ja suunnitelmia laadittiin, jotta voitaisiin rakentaa miellyttävät asuintilat 60:lle haaratoimiston työntekijälle ja riittävät painotilat kahdelle offset-painokoneelle. Näiden tilojen ja välineiden oli määrä riittää tuleviksi vuosiksi.

Veli Frederick W. Franz, Seuran presidentti, saapui vihkiäisohjelmaan syyskuussa 1979. Seuraavana palvelusvuonna järjestö alkoi jälleen kasvaa. Uusi haaratoimisto oli rakennettu otolliseen aikaan.

Vuonna 1982 – vietettyään 36 vuotta lähetystyöntekijänä Kolumbiassa ja valvottuaan haaratoimistoa 22 vuoden ajan – Robert Tracy sai määräyksen siirtyä haaratoimistokomitean koordinaattoriksi erääseen toiseen latinalaisamerikkalaiseen maahan. Kolumbialaiset todistajat muistavat Bob ja Libby Tracyn lämmintä kiintymystä tuntien, samoin kuin Tracyilläkin on sydämessään lämmin sopukka Kolumbian veljille.

 ”Mahdotonta! Älkää edes yrittäkö sitä”

Vuosien ajan Kolumbia sai Seuran lehdet Brooklynista, ensin maitse ja sitten laivarahtilähetyksinä. Kuljetuksiin kuluneen ajan vuoksi Kolumbia oli aina kuukausia jäljessä muista maista lehtien levityspäivämäärissä samoin kuin viikoittaisen Vartiotornin-tutkistelun aikataulussa. Kuinka suurenmoista olisikaan, jos he jonakin päivänä voisivat painaa omat lehtensä omassa maassaan Kolumbiassa!

He tekevät nyt niin. William (Bill) Lensink, painonvalvoja, kertoo meille, miten tähän päästiin. Bill on ollut Kolumbiassa vuodesta 1969 lähtien, jolloin hän pienenä poikana muutti sinne perheensä kanssa Kanadasta palvellakseen siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia.

”Kesäkuussa 1982 Brooklynista kirjoitettiin, että veljet lähettäisivät offset-painokoneen Kolumbiaan tammikuussa 1983”, Bill aloittaa. ”Ilahtuneina me aloimme tehdä suunnitelmia. Sitten marraskuun alussa saimme tietää, että painovälineistön tullimaksu nousisi 15 prosenttia 1. tammikuuta 1983 alkaen. Suostuisivatko Brooklynin veljet lähettämään painokoneen aikaisemmin? Pystyisivätkö he tekemään sen ennen vuoden loppua? Maahantuontiliikkeiden edustajat ja tulliselvittäjät sanoivat meille: ’Alle kahdessa kuukaudessa ja loppuvuoden juhlapyhien aikaan – mahdotonta! Älkää edes yrittäkö sitä.’

”’Mutta jos se on Jehovan tahto’, ajattelimme, ’me pystymme siihen.’ Kolumbian haaratoimisto oli aikaisemmin esittänyt Brooklynille suunnitelman ja kustannusarvion siitä, että painokone kuljetettaisiin Yhdysvalloissa sijaitsevaan Miamin kaupunkiin ja lennätettäisiin Bogotáan 747-jumbokoneella – tästä olisi vähemmän vaivaa, se olisi taloudellisempaa, nopeampaa eikä käsittely olisi niin kovakouraista. Pyysimme Seuraa tekemään päätöksen, ja hallintoelimen kustannuskomitea hyväksyi ehdotuksemme!

”Veljet itse valvoisivat tätä suurta urakkaa. 16. marraskuuta jätimme lupa-anomuksen lisenssivirastoon hyväksyttäväksi – sen  hyväksymiseen kuluisi vähintään kuukausi. Aika olisi täpärällä. Seuraavaksi tehtävään määrätty työryhmämme hahmotteli tullikamarin toimia ja teki suunnitelmia siltä varalta, että jotain menisi vikaan matkan varrella. Ajattelin, että oli parasta pitää päiväkirjaa tapahtumista.”

Tapahtumapäiväkirja

”MAANANTAI, 20. JOULUKUUTA: Uutisia Miamista – rekka-autot olivat saapuneet New Yorkista; painoyksiköt ja muut painokoneen osat olivat valmiina lastattaviksi lentokoneisiin. Vieläkään ei kuulunut mitään tuontiluvasta.

”TIISTAI, 21. JOULUKUUTA: Beeteliläinen José Granados sekä tulliselvittäjä menivät tullikamarille pyytämään lupaa kansallistaa maahantuonti heti lentokentällä. Vastuunalainen osastopäällikkö ei halunnut kuullakaan sellaisesta omalaatuisesta ehdotuksesta. Silloin Granados puhui suoraan ja selitti ei-kaupallisen seuramme tarkoituksen. ’Tämä Seura tulee hoitamaan kaiken käsittelyn’, hän lisäsi. ’Ensimmäinen lähetys saapuu Miamista torstaina.’ Lupa myönnettiin – koneella kirjoitettu, allekirjoituksella vahvistettu ja sinetöity lupa.

”KESKIVIIKKO, 22. JOULUKUUTA: Beeteliläinen Bill Neufeld ja minä lähdimme varhain aamulla lisenssivirastoon. ’Entä jos lupa-anomus on hylätty?’ Emme uskaltaneet edes ajatella sitä. Kun saavuimme toimistoon, sihteeri tervehti meitä lämpimästi hymyillen. ’Lisenssivirasto hyväksyi lupa-anomuksenne eilen’, hän sanoi. ’Menkää alakertaan hakemaan se.’

”TORSTAIAAMU, 23. JOULUKUUTA: Todistajista koostuva työryhmämme oli El Doradon lentokentällä varhain – nosturi ja kuljetusperävaunuja vierellään – suuri 747-lentokone saapui mukanaan yksi kolmesta raskaasta lähetyksestä. Tullivirkailijat, tarkastajat, veroasiamiehet ja tilintarkastajat esittivät kaikki vuorollaan vastalauseensa. Mutta valokopiot virallisesta luvasta poistivat kaiken vastustuksen.

”PERJANTAI, 24. JOULUKUUTA: Toinen lentokonelasti  saatiin ja kansallistettiin. Ei vaikeuksia kristikunnan pyhäpäivän aatosta huolimatta.

”KESKIVIIKKO, 29. JOULUKUUTA: Viimeinen lähetys saapui aikataulun mukaisesti, selvisi tullitarkastuksista ja kuljetettiin rekalla haaratoimistoon esteettä juuri ajoissa ennen vuodenvaihteen työtahdin hidastumista ja viranomaisten toimien pysähtymistä.

”’Mahdoton’ oli saatu aikaan! Beetel-kodissa riemuitsemisella tuolloin vuoden lopussa ei ollut mitään tekemistä maailmallisen uudenvuoden kanssa. Me juhlimme sitä, että Jehova oli kruunannut menestykselliseen päätökseen ponnistelut saada Kolumbian offset-painokone painotiloihin ennen joulukuun 31. päivää 1982 – se oli viimeinen määräpäivä!”

Viimeinkin samassa tahdissa

”Ensimmäiset Vartiotornimme”, Bill Lensink jatkaa, ”alkoivat rullata koneesta kolme ja puoli kuukautta myöhemmin – 15. huhtikuuta 1983 päivätty numero. Valtakunnan julistajat olivat riemuissaan. Pian La Atalaya- ja ¡Despertad!-lehtiä ilmestyi valtakunnansalien lehtipöytiin kautta maan ennen lehtinumerossa olevaa päivämäärää. Enää ei ollut epäselvyyttä siitä, ’mitä Atalayaa tutkitaan tällä viikolla’. Vuoden loppuun mennessä painokoneemme oli painanut 200000 lehteä joka kuukausi yksistään Kolumbiaa varten. Vuonna 1984 aloimme painaa naapurivaltioita – Venezuelaa, Panamaa, Ecuadoria ja Perua – varten.

”Tuon vuoden toukokuussa – kun englannin- ja espanjankielisiä lehtiä painettiin samanaikaisesti – olimme viimeinkin hengellisesti samassa tahdissa teokraattisen järjestön etujoukon kanssa.”

Todellinen ”maan suola”

Paavi – tällä kertaa itse Johannes Paavali II – vieraili Kolumbiassa toisen kerran heinäkuussa 1986. Tämä roomalaiskatolisen kirkon pää vetosi erityisesti Kolumbian nuorisoon,  kun hän sanoi: ”Te olette maan suola! Te olette maailman valo!” Hän ei kuitenkaan selvittänyt sitä, mikä oli tuo valistussanoma, josta katolisten nuorten tuli kertoa kaikille Kolumbiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja maailman muissa osissa asuville.

Ei ole kuitenkaan mitään epäilystä siitä sanomasta, jota nuorten Jehovan todistajien tulee viedä, eikä siitä tavasta, jolla heidän täytyy viedä se ihmisille. Saatuaan valmennusta paikallisten valtakunnansaliensa teokraattisessa palveluskoulussa ja käyttäessään Puhu perustellen käyttämällä Raamattua -kirjassa ehdotettuja johdantoja ja esityksiä heistä on tullut taitavia saarnaamaan hyvää uutista talosta taloon, käymään kiinnostuneiden luona uudelleen ja johtamaan raamatuntutkisteluja heidän kodeissaan. Yhä useammat nuoret todistajat vastaavat myös kutsuun astua kokoajanpalvelukseen tienraivaajina, beeteliläisinä ja vapaaehtoisina työntekijöinä uuden haaratoimiston rakennustyöhön. Tässä on tosiaankin nuoria ihmisiä, jotka yhdessä vanhempien veljiensä ja sisartensa kanssa kautta maailman ovat todellinen ”maan suola”, ”maailman valo”. – Matt. 5:13, 14.

Huumekauppias ja Jehovan todistaja

Viime vuosikymmenen loppupuolella, jolloin kolumbialaiset huumeparonit alkoivat kasata valtaisia omaisuuksia narkoottisten aineiden kaupalla, kaksi yksinäistä taloa seisoi vieretysten erään pikkukaupungin laitamilla. Toisessa asui nuorimies, joka toimi renkaana kansainvälisessä huumeliikenteessä – toisessa asui Jehovan todistaja -perhe.

Nuoren huumekauppiaan ja hänen ystäviensä remutessa yhden sellaisen tuhlaavaisen juhlan aikana, jollaisia hän järjesti usein, naapurissa asuva sisaremme sanoi aviomiehelleen, että hän oli huolissaan naapurista, koska kukaan ei ollut käynyt todistamassa tuossa talossa. Sisaren mies sanoi, että tuo mies oli vaarallinen ja että hänen mielestään todistaminen olisi parasta jättää sikseen sillä erää. Sisaremme ei kuitenkaan voinut saada tätä asiaa pois mielestään.

 Kuukausia myöhemmin, kun huumekauppias oli saapunut kotiin yhdeltä kaupungin ulkopuolelle suuntautuvalta matkaltaan, sisar päätti, että oli aika tehdä todistamiskäynti. Kenttälaukku kädessään ja rukous sydämessään hän koputti ovelle.

”Mitä asiaa?” kuului miehen töykeä tervehdys.

Sisar ei täsmälleen muista, mitä hän sanoi, mutta se koski Valtakuntaa ja sen siunauksia. Nuorimies kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi sitten yksikantaan: ”Minä uskon Jumalaan.” Rohkaistuneena sisar antoi perusteellista todistusta. Nuorimies suhtautui sanomaan suotuisasti ja otti vastaan tarjouksen tutkia Raamattua.

Onnellisena oppimistaan Raamatun totuuksista naapuri alkoi puhua ”liiketuttavilleen”, jotka uskoivat hänen tulleen hulluksi Raamatun lukemisesta. Aloittaakseen uuden elämän kunnon ammatissa hän osti taksin. Kenttäpalvelus, vihkiytyminen ja kaste seurasivat.

Eräänä päivänä hän kuljetti todistajaystävän työhön taksillaan. Toimiston ikkunasta muut työntekijät katselivat, kun heidän työtoverinsa astui ulos taksista ja lausui kuljettajalle ystävälliset hyvästit. He varoittivat työtoveriaan siitä, että tällä oli huonoa seuraa. ”Tuo mies on tunnettu mafioso!” he kertoivat hänelle. Silloin veljemme vastasi tyytyväisenä: ”Hän oli mafioso aikaisemmin. Nyt hän on hengellinen veljeni, Jehovan todistaja!”

Rohkaisevia uutisia Brooklynista

Hallintoelimeen kuuluvan veli Lyman Swinglen vierailun aikana tammikuussa 1987 haaratoimistokomitea selitti hänelle, kuinka sopivien valtakunnansalien puute pidätteli hengellistä edistystä. Selitettiin, että vain harvat seurakunnat pystyivät keräämään tarpeeksi rahaa rakentamiseen ja että monet kokouspaikat olivat ahtaita huoneita tai katettuja sisäpihoja kaupungin syrjäisissä osissa. Kierroksetkin havaitsivat vaikeaksi vuokrata sopivia konventtihalleja.

 Pian hänen vierailunsa jälkeen Brooklynista kuultiin rohkaisevia uutisia: varoja oli määrä olla saatavilla valtakunnansalien ja konventtisalien lainoja varten. Lisäksi kristillisten kokouspaikkojen täytyy olla tilavia ja miellyttäviä, ja niiden on sijaittava sellaisissa kaupunginosissa, jonne ihmiset eivät epäröi tulla.

Paikallisten todistajien tulva

Miten eristyksissä olevilla alueilla asuvat ihmiset voisivat kuulla hyvän uutisen? Edwin Muller, joka on käynyt Meksikossa vuosina 1980 ja 1981 pidetyn Gileadin rinnakkaiskoulun ensimmäisen kurssin ja työskentelee nykyään haaratoimiston palvelusosastossa Bogotássa, selittää:

”Tutkimme Kolumbian karttaa ja laadimme taulukon yli sadasta 10000 asukkaan kaupungista, joita ei ollut käyty läpi järjestelmällisesti todistaen; useimmat näistä sijaitsivat Andien vuoristoalueella. Sen jälkeen me hallintoelimen hyväksynnän saaneina teimme järjestelyjä 150 julistajan lähettämiseksi tilapäisinä erikoistienraivaajina 30:een näistä kaupungeista kolmen kuukauden ajaksi vuoden 1988 joko syys- tai lokakuusta alkaen.

”Tulokset olivat vaikuttavia: 1200 uutta raamatuntutkistelua; useimmissa tapauksissa tienraivaajat pitivät kaikki kokoukset säännöllisesti; uusia julistajia aloitti kenttäpalveluksen; eräässä kaupungissa monet tulivat pyytämään raamatuntutkisteluja, mutta kuusi tienraivaajaa, joilla kullakin oli 20 tutkistelua, ei pystynyt järjestämään niitä.

”Vasta mukaan tulleet alkoivat huolestua siitä, mitä tapahtuisi, kun nuo kolme kuukautta päättyisivät. Eräässä kaupungissa 18 henkeä allekirjoitti ja lähetti haaratoimistoon arvostusta ilmaisevan kirjeen sen Valtakunnan sanoman vuoksi, jota tienraivaajat olivat tuoneet heille. Mutta mitä he tekisivät nyt, kun erikoistehtävän suorittaminen oli ohi? ’Lähetettäisiinkö toisia auttamaan?’ Muissa kaupungeissa ihmiset pyysivät tienraivaajilta: ’Älkää jättäkö meitä yksin. Jos vain jäätte, autamme teitä löytämään työtä.’”

 Veli Muller sanoo lopuksi: ”Nyt olemme esittäneet kutsun useammille sellaisille, jotka voivat palvella siellä, missä tarvitaan enemmän julistajia. Veljet kirjoittavat tai tulevat henkilökohtaisesti käymään haaratoimistoon tiedustellakseen muuttamisesta eristyksissä oleville alueille auttaakseen siellä hyvän uutisen saarnaamisessa. Tällä kertaa ei ole ulkomaalaisten tulvaa, joka muuttaisi Kolumbiaan auttamaan saarnaamisessa, vaan paikalliset todistajat itse selviävät tilanteesta ja täyttävät tarpeen ihailtavalla tavalla.”

Ei enää tilaa

Työt Beetel-kodissa ja painossa olivat lisääntyneet yli odotusten. Beetel-perheen jäsenten määrä oli nyt kohoamassa  90:een – se ylitti reippaasti vuonna 1975 alun perin 60 hengen suuruiseksi suunnitellun Beetel-kodin jäsenmäärän. Laajennetut toimistotilat olivat jo kauan sitten vallanneet valtakunnansalin, joka oli ollut avuksi useille siinä kokoontuneille Bogotán seurakunnille. Lehtien painaminen ja lähettäminen viidessä maassa asuville yli 130000 julistajalle oli nyt vienyt kaiken painotilan. Kirjallisuusvarasto, postitustyöt ja sekalaiset painotyöt – Valtakunnan Palveluksen ja pienten artikkelien, kuten lomakkeiden ja traktaattien, painaminen – oli kaikki ahdettu samoihin tiloihin. Tarvittiin selvästi lisää tilaa. Mitä voitaisiin tehdä?

 Brooklynissa sijaitseva Seuran päätoimisto hyväksyi uuden haaratoimiston rakentamisen Kolumbiaan. Facatativán – savannilla olevan pikkukaupungin, joka sijaitsee vain 45 minuutin matkan päässä pääkaupungista länteen – laitamilta ostettiin suuri kanafarmi. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla hallitusviranomaiset suhtautuivat asiaan myönteisesti. Kuvitettu tiivistelmä kertoi hankkeen yksityiskohdista tähdentäen sitä, että Herätkää!-lehteä painettiin vientiä varten. Valokuvat nykyisestä haaratoimistosta sekä Saksan haaratoimistoa ja Yhdysvalloissa sijaitsevia Vartiotornin maatiloja ja niiden viljeltyjä peltoja käsittelevät esitteet tekivät viranomaisiin vaikutuksen. Loppusilauksen antamiseksi esitykselle näytettiin Herätkää!-lehdessä olleita kirjoituksia luonnonsuojelusta ja ekologiasta.

Rakennustyö alkoi vuoden 1987 alussa. Monia Kansainväliseen vapaaehtoisten rakennustyöntekijöiden ohjelmaan kuuluneita lensi Bogotáan, ja he sopeutuivat nopeasti elämään  maatilalla Facatativássa (La Granja in Faca). Vuoden 1989 aikana heitä oli työssä noin 75. Myös kolumbialaiset vapaaehtoiset työntekijät paisuttivat perheen kokoa. Läheisessä Facassa asuvat kaupunkilaiset katselivat uteliaina ja ihaillen, kun suuri rappeutunut vuokratalo, jonka Seura oli ostanut, kunnostettiin ja siistittiin niin, että se muuttui Las Torresiksi (Torniksi), jossa oli miellyttävää asuintilaa 80 lisätyöntekijälle.

Maansiirtokoneiden surinassa ja betonipaalujuntan rytmikkäässä kalskeessa rakennus alkoi muotoutua. Viikonloppuisin ja loma-aikoina innokkaat vapaaehtoiset Bogotán alueen 100 seurakunnasta lähtivät maatilalle lapioimaan hiekkaa ja betonia tai tekemään raudoitustöitä betonipaaluja ja paksuja seinäelementtejä varten, jotka nostettiin ylös nosturien avulla ja kiinnitettiin paikoilleen. Keittiössä vapaaehtoiset auttoivat valmistamaan päivä- ja ilta-aterioita näille nälkäisille työntekijöille.

Sadat tilapäiset kansainväliset rakennustyöntekijät, joille Seura oli laatinut aikataulun, maksoivat itse matkansa Kolumbiaan ja viettivät kaksi viikkoa tai kuukauden tai pari rakennustyömaalla. Kotiin palattuaan muuan ulkomainen työntekijä kirjoitti haaratoimistoon: ”Saatoin viettää elämäni nautittavimmat kaksi viikkoa työskennellessäni rakennustyömaalla Facatativássa Kolumbiassa. Minulla oli tilaisuus nähdä, että jotakin hyvin erikoista ja epätavallista tapahtui siellä.”

Kolumbiassa tehtävän Jehovan todistajien työn järjestyksellisyys ja suuruus ovat tehneet vaikutuksen ja hämmästyttäneet myös paikallisia vierailijoita Beeteliin ja Facan työmaalle tehtävien kiertokäyntien aikana. He eivät saata uskoa, että kaikki nuo ihmiset ovat vapaaehtoisia ja maksavat itse matkansa tullakseen työskentelemään siellä. Erään yrityksen johtaja sanoi, että hänen perheensä on ”kerta kaikkiaan nähtävä tämä”. Aterioituaan ja kierreltyään rakennuspaikalla kaupungin pormestari ja kaupunginvaltuuston jäsenet sanoivat, että he haluaisivat kaupunkinsa työntekijöiden ”tulevan tänne ja todella oppivan, miten tehdään työtä”.

 Ei ole epäilystäkään siitä, että uusi haaratoimistorakennus Facatativássa merkitsee paljon Valtakunnan työn tulevaisuudelle tuossa osassa maailmaa.

Lisää työtä tehtävänä

Kolumbiassa on yhä suunnattomasti Valtakunnan työtä tehtävänä. Eristyksissä olleissa kaupungeissa ja kylissä työskenneltiin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla määräajoin, kunnes seurakuntia muodostettiin. Kuten olemme nähneet, samaa menetelmää sovelletaan nyt pienempiin yhdyskuntiin ja maaseutualueisiin kaikkialla Andien vuoristoalueen kukkuloilla ja laaksoissa.

Monissa Tyynenmeren rannikolta länteen päin sijaitsevissa tiheissä sademetsissä ja itään päin olevilla laajoilla tasangoilla, jotka päättyvät Brasilian rajalla olevaan Amazonin sademetsään, on yhä satoja siellä täällä sijaitsevia kyliä ja asuma-alueita, jotka ovat täysin koskemattomia. Jäljellä on myös noiden alati kasvavien ”linnoitusten” – loisteliaiden kerrostalojen, osakehuoneistojen ja vartioitujen asuma-alueiden – asettama haaste. Miten kaikki nämä ihmiset voidaan koskaan tavoittaa? Meitä rohkaisee Raamatun lausunto siitä, että ’Jehovan käsi ei ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan’. (Jes. 59:1) Ei voi olla epäilystäkään siitä, että Jehovalla on käytettävissään keinot saattaa nimensä ja Valtakuntansa tunnetuksi laajalti erittäin lyhyessä ajassa. – Luuk. 19:40.

Lähes seitsemän vuosikymmentä kristillistä evankelioimista

Ihmisjoukot, jotka menivät tervehtimään Rooman piispaa hänen vuonna 1986 tapahtuneen vierailunsa aikana, kuulivat hänen toistuvasti puhuvan siitä, kuinka ”Latinalaisessa Amerikassa on evankelioitu 450 vuotta”. Tällä hän tarkoitti sitä, että Rooman mielestä näiden maiden valloittaminen katolilaisuuden ristillä tapahtui sen tehtävän täyttymykseksi, jonka Kristus antoi opetuslapsilleen ennen poismenoaan. (Matt. 24:14; 28:19, 20)  Mutta se ”evankeliumi”, jota espanjalaiset lähetystyöntekijät toivat näille rannikoille, ei koskaan selittänyt Jumalan valtakuntaa tai Kristuksen tuhatvuotista hallitusta tai paratiisimaan päällä saatavaa ikuista elämää.

Tämä tosi evankeliumi eli hyvä uutinen saapui Kolumbian rannikoille 1920-luvun aikana, jolloin Jumalan henki sai kaksi kristittyä miestä aloittamaan omin neuvoin ”tämän hyvän uutisen” julistamisen Luoteis-Kolumbian kylissä. Seuraavaksi 1930-luvulla rohkeat kristityt naiset – tuon saman hengen liikkeelle panemina – julistivat näitä totuuksia suuremmissa kaupungeissa kautta maan. Sitä seurasivat kymmenet lähetystyöntekijät ja muista maista tulleet Jehovan todistajat, jotka osaltaan edistivät opetuslasten tekemistä.

Vuonna 1940 Kolumbiassa oli vain kaksi kolumbialaista Jehovan todistajaa, jotka säännöllisesti raportoivat Valtakunnan saarnaamistyötä, nimittäin Heliodoro Hernández ja Juan Bautista Estupiñán.

Kului 40 vuotta, ja vuonna 1980 julisti 16000 kolumbialaista opetuslasta yksimielisesti Valtakunnan toivoa. Kului vielä yhdeksän vuotta, ja vuonna 1989 Valtakunnan julistajien lukumäärä oli noussut 150 prosenttia, yli 40000:een. Kaikkialta maasta saapuu raportteja: valtakunnansalit ovat ääriään myöten täynnä, uusia seurakuntia ollaan valmiita muodostamaan, muistonvietossa on tungokseen asti läsnäolijoita. Lähes seitsemän vuosikymmentä kestänyt tosi kristillinen evankelioimistyö kukoistaa, kun Valtakunnan hedelmää saadaan tuon maan kaikissa osissa.

Näihin tunnelmiin päätämme vierailumme Kolumbiaan, maahan, jossa on paljon luonnonkauneutta ja luonnonvaroja sekä ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä, maahan, jossa nyt lähes 70 vuotta Jehovan todistajat ovat opettaneet tosi kristillisyyttä, rakentaneet hengellistä paratiisia ja ulottaneet sen maan rajoille saakka.

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 134]

(Ks. painettu julkaisu)

Kolumbia

Julistajahuippu

50000

41956

 

 

 

 

16044

 

 

7083

1640

162

1950 1960 1970 1980 1989

Keskim. tienraivaajia

6000

5884

 

 

 

 

 

 

 

1014

667

175

16

1950 1960 1970 1980 1989

 [Tekstiruutu/Kartta s. 66]

(Ks. painettu julkaisu)

Karibianmeri

PANAMA

Tyynimeri

VENEZUELA

KOLUMBIA

Santa Marta

Barranquilla

Cartagena

Montería

Sinújoki

Caucajoki

Magdalenajoki

Bucaramanga

Barrancabermeja

Medellín

Armero

Facatativá

Bogotá

Buenaventura

Palmira

Cali

Neiva

Popayán

Tumaco

Pasto

ECUADOR

PERU

BRASILIA

Amazon

[Tekstiruutu]

Pääkaupunki: Bogotá

Virallinen kieli: espanja

Valtauskonto: roomalaiskatolisuus

Väkiluku: 31677000

Haaratoimisto: Bogotássa

[Kuva s. 70]

Agustín Primo, haaratoimistokomitean jäsen

 [Kuvat s. 71]

Todistamista Bogotássa, Kolumbian pääkaupungissa, ja subtrooppisessa Calissa (vasemmalla)

[Kuvat s. 73]

1920-luvun puolivälissä Heliodoro Hernández ja Juan Bautista Estupiñán kylvivät Valtakunnan totuuden siemeniä

[Kuvat s. 82]

Gabriel Piñeros, entinen ilmavoimien eversti, toimii nykyään vanhimpana yhdessä Calin seurakunnista

[Kuvat s. 84]

Porfirio Caicedo, 18 vihkiytyneen lapsen isä; poika Raúl, joka kävi Gileadin ja toimi haaratoimistokomitean jäsenenä vuonna 1981 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka

[Kuva s. 87]

Lähetystyöntekijät Olaf Olson ja James Webster

[Kuva s. 88]

Rogelio Jones, José Villadiego ja Farah Morán – rakennusmestari, entinen arpalippujen myyjä ja entinen lyhyttavaraliikkeen omistaja – ensimmäisiä julistajia, jotka toimivat yhä Barranquillassa

[Kuva s. 95]

Carvajalinon sisarukset, esimerkillinen tienraivaajien ryhmä, joka auttoi yli 300:aa henkeä oppimaan totuuden

[Kuva s. 96]

Benjamin Angulo ja Armando Gómez, haaratoimistokomitean jäseniä

[Kuvat s. 101]

Cartagena, Espanjan siirtomaahistorian tärkeä Karibianmeren satamakaupunki, kuulee hyvän uutisen

[Kuva s. 102]

Gregorio de la Rosa vaimonsa Lilian kanssa vapautui taikauskoisista peloista

[Kuva s. 105]

Richard ja Virginia Brown avasivat ensimmäisen lähetyskodin Medellínissä vuonna 1958. Richard on haaratoimistokomitean koordinaattori

[Kuva s. 110]

Elbert S. Moore oli ensimmäisiä, jotka perheensä kanssa vastasivat kutsuun palvella Kolumbiassa. Hän on nykyään haaratoimistokomitean jäsen

[Kuva s. 113]

Harold ja Anne Zimmerman, jotka kasvattivat neljä lastaan Calissa, ovat saaneet nyt määräyksen uuden haaratoimiston rakennustyöhön Facatativáan

[Kuva s. 116]

Óscar Rivas valitsi uran kokoajanpalveluksessa; nykyään hän on Beetelissä

[Kuva s. 123]

Bob ja Libby Tracy, joista toinen palveli Kolumbiassa 36 vuotta ja toinen 32 vuotta, siirrettiin toiseen haaratoimistoon vuonna 1982

 [Kuvat s. 124]

Vaikka asiantuntijat sanoivat: ”Mahdotonta! Älkää edes yrittäkö sitä”, Kolumbian rotaatiopainokone lennätettiin jumbokoneella huomattavin säästöin. Kolumbia painaa ”Vartiotorni”- ja ”Herätkää!”-lehtiä viiteen latinalaisamerikkalaiseen maahan

[Kuvat s. 131]

Valtakunnasali Ibaguéen rakennettiin Vartiotorni-seuran avustuksella

[Kuvat s. 132, 133]

 Uuden haaratoimiston rakennustyömaa; teräsrunkoa kootaan uutta painorakennusta varten; uuden haaratoimiston pienoismalli