Suomi

Hopeisina kimmeltävine järvineen ja vihreine metsineen edustaa Suomi elintasossa maailman parhaimmistoa. Tuhannet sen sydämellisistä asukkaista ovat kuitenkin etsineet vieläkin tyydyttävämpiä puitteita elämälle ja ovat löytäneet ne, jopa elämänsä ollessa uhattuna teloitusosaston edessä.

LIPUEN kohti itää Ruotsin kuninkaan laivasto lähestyy määränpäätään. Matkatessaan halki ainutlaatuisen kauniin saariston merimiehet saavat näkyviinsä mittaamattomien metsien ja kirkasvetisten järvien maan, Suomen, jota tuhannet saaret reunustavat. Tällä 1100-luvulla tämä maa on yhä yksi Euroopan pakanallisista kolkista, mutta laivaston mukana matkaavat ristiretkeläiset aikovat saada tässä muutoksen aikaan. Rooman paavi havittelee kirkkonsa vaikutusvallan laajentamista, ja siksi hän on kannustanut Ruotsin kuningasta tekemään sotaretken Suomeen, tähän pohjoiseen maahan, joka ulottuu nykyään napapiirin pohjoispuolelle saakka, ja käännyttämään sen asukkaat keinolla millä tahansa roomalaiskatolilaisiksi. Idän ortodoksinen (kreikkalaiskatolinen) kirkko  on uhkana paavin vallalle työntäessään venäläisten toimesta vaikutustaan lännemmäksi.

Perimätiedon mukaan ristiretkeläiset eivät antaneet paikallisille asukkaille paljoakaan valinnanvaraa. Joko heidät kastettiin katolilaisiksi tai teloitettiin! Niinpä lukuun ottamatta joitakin itäisiä osia, jotka säilyivät idän ortodoksisen kirkon alaisuudessa, Suomesta tuli muutamien ristiretkien jälkeen roomalaiskatolinen. Katolilaisuus vallitsi maassa aina 1500-luvulle saakka, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa vaihtoi valtakuntansa uskonnon luterilaisuuteen. Vuonna 1809 Suomesta tuli Venäjän keisarin alainen suuriruhtinaskunta. Suunnilleen sata vuotta myöhemmin Raamatun totuuden kirkas valo alkoi tunkeutua tähän tiheitten metsien maahan.

Suomi on yksi maailman pohjoisimmista asutuista maista. Idässä ja etelässä Suomella on rajanaapurina Neuvostoliitto, lännessä Ruotsi ja pohjoisessa Norja.

Vaikka Suomi sijaitsee yhtä pohjoisessa kuin Alaska, lounaasta saapuva lämmin Golfvirta tekee ilmastosta melko miellyttävän. Kesä on kuitenkin lyhyt, ja monta kuukautta vuodesta lumi peittää maan ja jää järvet. Kun kesällä on 20 lämpöastetta ja jopa 24 tuntia kestävä päivä, talvella lämpötila voi laskea 40 pakkasasteeseen, ja muutamaan kuukauteen aurinkoa ei paljon nähdä. Vahvarunkoisia jäänmurtajia tarvitaan talvella laivaliikenteen pitämiseksi käynnissä ympäri vuoden. Maata peittää suurimmaksi osaksi metsä, suorarunkoiset männyt, kuuset ja koivut, jotka antavat raaka-ainetta paperiteollisuudelle. Suomi on melko tasainen, ja korkeimmat tuntureitten huiput Lapissa ulottuvat vain 1300 metriin.

Valtaosa Suomen viidestä miljoonasta asukkaasta puhuu suomea. Osa rannikkoseutujen asukkaista puhuu ruotsia ja  pohjoisen pieni lappalaisväestö omaa suomensukuista saamen kieltään. Lukutaito on parhaita maailmassa.

Hyvä uutinen saapuu Suomeen

Ensimmäiset tiedot totuuden julistamisesta Suomessa ovat vuodelta 1906, jolloin raamatuntutkijoiden toimintaa Ruotsissa johtaneen August Lundborgin vaimo kävi Suomessa. Veli Lundborg raportoi: ”Jos Jumala suo, hän menee pian jälleen Suomeen jatkamaan työtä siellä.”

Ebba Lundborg ja jotkut muutkin Ruotsista tulleet kolporteeraajat (kokoajansaarnaajat) levittivät ruotsinkielistä kirjallisuutta Suomen lounaiselle rannikkoseudulle, joka oli tuohon aikaan enimmäkseen ruotsinkielistä aluetta. Näin joutui joitakin Vartiotorni-seuran ensimmäisen presidentin, Charles T. Russellin, kirjoittamia kirjoja Emil Östermanin äidille.

Liikemies löytää tarkoituksen elämässä

Emil Österman, parrakas ja tarmokas 41-vuotias liikemies Turusta, suunnitteli maailmanympärimatkaa löytääkseen elämän tarkoituksen. Kun hän luki äidiltään saamansa kirjat, hänen etsintänsä sai uuden suunnan. Vuoden 1909 loppupuolella hän pysähtyi suunnittelemallaan matkalla ensin Ruotsissa. Siellä hän hankki enemmän raamatullista kirjallisuutta August Lundborgilta. Hänen maailmanympärimatkansa  keskeytyi kuitenkin hänen matkustettuaan laivalla Lontooseen, jossa hän luki Ruotsista saamaansa kirjallisuutta. Hän tunsi nyt löytäneensä etsimänsä. Matka maailman ympäri tuntui turhalta, ja hän palasi kotiin. Vielä saman vuoden 1909 lopulla hän matkusti jälleen Ruotsiin, jossa hänet kastettiin. Hän järjesti myöhemmin niin, että Lundborg tulisi saarnamatkalle Suomeen.

Ruotsin haaratoimiston raportti puhuu Emilistä rakkaana veljenä, kun se sanoo: ”Noin kymmenen säännöllistä kolporteeraajaa on ollut työssä vuoden aikana. – – Kuusi tai seitsemän uutta on ryhtynyt tähän työhön äskettäin – yksi heistä on muuan rakas veli Suomessa, ja hän on epäilemättä valittu ase Herran kädessä hänen kansaansa kuuluvien palvelemiseksi tuossa maassa. – – Myös eräs toinen veli tuossa maassa näyttää nyt päättäneen myydä maatilansa ja lähteä kolporteeraajaksi.”

Kuka oli tämä toinen veli?

”Toinen veli”, joka halusi myydä maatilansa, oli vuonna 1882 syntynyt Kaarlo Harteva. Hänen äitinsä oli papin tytär, ja niinpä Kaarlo oli saanut hyvin uskonnollisen kasvatuksen. Hän oli hyvin energinen, vilpitön ja kielitaitoinen mies. Hän opiskeli insinööriksi, mutta kiinnostus uskonnollisiin asioihin veti hänet pian Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Hän toimi tämän yhdistyksen sihteerinä ja sen omistaman hotelli Hospitzin johtajana Helsingissä.

Asioidessaan kesällä 1909 Helsingissä Österman tapasi Hartevan ja antoi hänelle ruotsinkielisen Jumalan aikakausisuunnitelma -kirjan. Harteva luki sen innokkaasti. Hän päätteli, että hänenkin tulisi saarnata ”tätä valtakunnan hyvää uutista”. (Matt. 24:14) Niinpä hän matkusti Östermanin  kanssa huhtikuussa 1910 Örebrossa Ruotsissa pidettyyn konventtiin, ja siellä hänet kastettiin. Koska puhujista oli puute, molemmat uudet veljet pitivät puheen tuossa konventissa. He eivät viivytelleet asettuessaan Jumalan järjestön käytettäväksi!

”Jos liityt mukaan, meitä on jo kolme”

Noihin aikoihin Harteva tapasi entisen koulutoverinsa Lauri Kristian Relanderin junassa ja puhui tälle innokkaasti vasta löytämistään totuuksista. ”Montako teitä on?” tiedusteli Relander. ”Meitä on nyt kaksi, muuan Österman ja minä. Mutta jos sinä liityt mukaan, meitä on jo kolme”, vastasi Harteva. Relander ei tullut mukaan. Hän sen sijaan eteni politiikassa, ja hänestä tuli Suomen tasavallan presidentti, jossa virassa hän oli vuosina 1925–1931.

Veljien Harteva ja Österman edessä oli nyt valtava kenttä: kolme miljoonaa ihmistä harvaan asutussa laajassa maassa. Ensimmäinen tehtävä oli saada Seuran kirjallisuutta käännetyksi suomen kielelle. Harteva työskenteli ahkerasti kääntääkseen kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma ja joitakin traktaatteja ruotsista suomeksi, ja Österman vuorostaan kustansi niiden painamisen syksyllä 1910. Miten ilo täyttikään heidät, kun heillä oli nyt tehokkaita välineitä  Valtakunnan työtä varten! Luottaen Jehovan hengen apuun he lähtivät rohkeasti liikkeelle käyttäen vasta suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

”Matkalippu helvettiin”

Veli Österman sijoitti Turussa sijaitsevaan kenkäkauppaansa kirjallisuusvaraston ja pani kirjallisuutta kaupan ikkunaan näytteille. Kauppatorilla hänellä oli oma kirjallisuuspöytä, ja iskulauseita huudellen hän herätti ihmisten huomiota.

Helvetti-kirjasta hän tarjosi kahdella markalla huutaen: ”Matkalippu helvettiin – markalla sisään ja toisella takaisin!”

Esitelmät kokoavat suuria joukkoja

Nämä kaksi uskollista ystäväämme päättivät seuraavaksi tehdä matkan pitääkseen julkisia esitelmiä. Niinpä he matkustivat Suomen teollisuuskeskukseen Tampereelle ja vuokrasivat parhaan mahdollisen salin. Sitten he painattivat jakeluilmoituksia esitelmää ”Suuri palkanmaksu” varten ja panivat sitä koskevan ilmoituksen sanomalehteen. Veli Harteva puhui ja Österman toimi järjestysmiehenä. Veli Österman kertoo tuloksista:

”Yksi suomalainen sisar vihkiytyi täysin ja vertauskuvasi sen Pyhäjärvessä. Sen jälkeen hän meni Viipuriin, missä hän levittää nyt hyvää uutista kolporteeraajana. Tampereelle perustettiin raamattuluokka, johon kuuluu viisi tai kuusi hyvin kiinnostunutta henkilöä, minkä jälkeen jätimme sen kaiken Jumalan huolenpitoon. Nyt olemme Turussa ja täällä olemme pitäneet ensimmäisen suomenkielisen esitelmän Palokunnantalon juhlasalissa, johon mahtuu 1800 henkeä. Täällä, kuten aikaisemminkin, yhtä moni jäi seisomaan ulkopuolelle kadulle.”

Hyvistä tuloksista rohkaistuneina nämä kaksi kolporteeraajaa  matkustivat pääkaupunkiin Helsinkiin ja järjestivät 22. marraskuuta 1910 esitelmän Kansantalon (nykyisen Työväentalon) juhlasaliin. Harteva tunnettiin Helsingin uskonnollisissa piireissä hyvin, ja niinpä uteliaisuus veti paikalle paljon pappeja ja uskonnollisten järjestöjen jäseniä. Puheessaan Harteva esitti haasteen, että jos joku tietäisi Raamatusta kohdan, jossa sanotaan sielun olevan kuolematon, hän saisi näyttää sen. Katseet kääntyivät pappeihin salin etuosassa. Hiljaisuus. Harteva luki sitten Hesekielin 18:4:n, löi kädellään puhujanpöytään ja huudahti ponnekkaasti: ”Sielu siis kuolee!” Suomen uskonnollisten johtomiesten ja totuuden esitaistelijoiden välille alkoi selvästi muodostua taistelurintama. Totuutta oli nyt kylvetty maan kolmeen suurimpaan kaupunkiin, pääkaupunki niiden joukossa.

Toimisto avataan Helsingissä

Kun veli Russell vieraili maaliskuun lopulla 1911 Tukholmassa, myös joukko suomalaisia matkusti sinne tapaamaan häntä. He jatkoivat matkaansa Örebrossa pidettyyn konventtiin, jossa Kaarlo Harteva saattoi ilokseen nähdä äitinsä ja tätinsä menevän kasteelle. Myös nuori Johannes Hollmerus kastettiin, ja hänestä tuli myöhemmin arvokas apu teokratialle.

Veli Harteva palasi takaisin Helsinkiin ja avasi toimiston teokraattisen toiminnan hoitamiseksi. Hän kirjoittaa: ’Sain vuokrattua viisi huonetta Mikonkatu 27:stä. Hankin lautoja ja pukkeja istuimiksi. Mäntyharjulta maalta lähetettiin kolme pukkisänkyä ja vuodevaatteita. Salissa oli kirjoituskone pöytineen ja tuoleineen ja penkkeineen. Yhdessä huoneessa oli kaksi pukkisänkyä ja toisessa yksi. Kahdessa huoneessa ei ollut mitään.’ Näin toimisto aloitti työnsä kesäkuussa 1911.

 Aivan tuon toimiston vieressä Helsingin sydämessä sijaitsi Kaisaniemen puisto. Tuona kesänä Harteva piti joka sunnuntai puistossa sijainneella pienellä kukkulalla esitelmän. Hän kutsui näitä puheita leikillisesti ”vuorisaarnoiksi”. Puheen päätyttyä hän pyysi halukkaita keskustelemaan Raamatun aiheista lisää lähellä sijaitsevassa toimistossa. Jotkut alkoivat käydä siellä viikoittain, ja niin muodostui pieni raamatuntutkijoitten ryhmä Helsinkiin.

Ensimmäiset traktaatit ja ensimmäinen konventti

Alusta lähtien Harteva näki, millainen arvo olisi painetulla sanalla. Saarnoja kansalle oli nimeltään ensimmäinen julkaistu traktaatti. Seuraavana vuonna sen nimeksi muutettiin Puheita Kansalle. Nämä traktaatit sisälsivät englanninkielisestä Vartiotornista ja veli Russellin puheista suomennettuja kirjoituksia, sekä ilmoituksia kokouksista ja saatavissa olevista julkaisuista.

Tammikuussa 1912 Puheita Kansalle raportoi tilanteesta seuraavaa: ”Kun kirja Jumalallinen Aikakausien Suunnitelma oli ilmestynyt suomeksi, saavutti se aluksi erittäin suuren levenemisen kolporteeraamisen, sanomalehtiuutisten ja kirjakauppiaitten kautta. – – Mutta heti jälkeen joulun 1910 tapahtui äkkiä suuri muutos, sillä ensi innon jälkeen kasvoi vastustus niin valtavaksi, että se tahtoi tukehduttaa kaiken. – – Onneksi ei tätä tilaa kuitenkaan kestänyt kuin puolisen vuotta – –. Kun sanomalehdistön ja kirjakauppiaitten apu näkyi kokonaan loppuvan, alkoi Jumala kutsua lisää työntekijöitä eloonsa.” Niinpä raportti kertookin Helsingissä olleen jo noin 30 suomenkielistä ja 10 ruotsinkielistä ystävää, jotka säännöllisesti kokoontuivat kahdesta kolmeen kertaa viikossa tutkimaan Jumalan sanaa.

Kun ensimmäinen konventti järjestettiin Helsingissä eräässä juhlasalissa 29.3.–1.4.1912, noin 60 henkeä oli  läsnä. Jotkut heistä olivat tulleet Turusta, Tampereelta, Porista, Vaasasta, Iisalmesta, Kuopiosta ja Parikkalasta, mikä osoittaa totuuden levinneen Suomessa jo laajalle alalle.

Veli Russell vierailee Suomessa

Kuultuaan veli Russellin suunnitelmista tehdä matka maailman ympäri Harteva kirjoitti ja pyysi häntä vierailemaan matkallaan myös Suomessa. Veli Russell otti  kutsun vastaan ja ilmoitti saapuvansa elokuun lopulla 1912.

Veli Russellin vierailu oli tietenkin suuri tapahtuma tälle pienelle ystävien joukolle. Veljet näkivät paljon vaivaa mainostaakseen esitelmää, joka pidettiin Helsingin parhaassa salissa, Palokunnantalon juhlasalissa. Elis Salminen, joka oli silloin 10-vuotias poika ja joka palveli Jehovaa uskollisesti aina kuolemaansa saakka vuoteen 1981, kertoi veljien panneen näkyvälle paikalle yli kerroksen korkuisia Russellin kuvia. ”Siitä kuulinkin sitten koulutoverieni sanovan, että se on sitä amerikkalaista mainosuskontoa”, kertoi Salminen.

Englantilaisessa Vartiotornissa 1.10.1912 veli Russell itse kertoi vierailustaan: ”Kaksi suomalaista veljeä on ollut erityisen toimeliaana kahden vuoden aikana tarjoten totuutta totuudennälkäisille. He ovat kääntäneet kolme osaa Raamatun tutkielmista sekä traktaatteja jaettavaksi ilmaiseksi omalla kustannuksellaan. Nyt noin viisitoista kolporteeraajaa vie totuutta tämän maan joka kolkkaan. Esitelmään oli kokoontunut salin täysi väkeä – 1000 henkeä – monet seisoivat. Joillakuilla oli lähes kyyneleet silmissään, kun eivät päässeet sisään. – – Aivan ilmeisesti Jumalalla on joitakuita tosi lapsia Suomessa, joille hänen elonkorjuusanomansa täytyy nyt julistaa.”

Vierailunsa aikana veli Russell valtuutti veli Hartevan julkaisemaan Vartiotornia suomeksi, ja ensimmäinen numero julkaistiinkin marraskuussa 1912. Uutta lehteä suositeltiin joululahjaksi sukulaisille ja tuttaville.

Todistusta annetaan laajemmalla alueella

Veljillä Österman ja Harteva oli ongelma, miten tavoittaa ihmiset tällä suhteellisen harvaan asutulla alueella, jolla oli pituutta yli 1000 kilometriä ja leveyttä noin 500 kilometriä. Miten he voisivat antaa tehokkaan todistuksen?  Pyrkien ratkaisemaan tämän ongelman Österman julkaisi omalla kustannuksellaan ilmoituksia Seuran kirjallisuudesta eri sanomalehdissä. Harteva puolestaan päätti keskittää huomionsa esitelmien pitämiseen, ja tämä osoittautui hyvin menestykselliseksi. Mutta miten hän järjestäisi esitelmät? Hän itse kertoo:

”Kun olin valinnut jonkin kaupungin määränpääkseni, kirjoitin siellä ilmestyvän huomatuimman sanomalehden toimitukseen ja tiedustelin, mikä on paikkakunnan paras sali esitelmän pitämistä varten ja kenen puoleen piti kääntyä sen vuokraamiseksi. Saatuani asian selväksi kirjoitin anomuksen ja myönteisen vastauksen jälkeen laadin mainosilmoituksen, lähetin sen ensin mainitun lehden toimitukseen ja pyysin painamaan sellaisia sekä panemaan nuo mainokset sanomalehtiensä väliin, jotta paikkakuntalaiset saisivat tiedon esitelmästä. Sitten lähdin matkalle ja otin kirjoja mukaani. Kokouspaikat olivat tavallisesti ääriään myöten täynnä. – – Kerrankin pyrkiessäni esitelmäpaikalle sanottiin minulle, että se oli turha yritys. Vasta kun selitin olevani puhuja, minulle tehtiin tilaa. Toisen kerran taas pyrkijöitä oli niin paljon, että sali täyttyi samana iltana kolme kertaa ja kuulijat odottivat kärsivällisesti vuoroaan.”

Menestys kertoo silloin vallinneesta totuuden nälästä Suomessa. Kun muistonvieton aika vuonna 1913 tuli, raportti kertoo, että 235 oli läsnä eri puolilla Suomea.

Veli Rutherfordin vierailu

Kesä vuonna 1913 oli toiminnan aikaa. Päätoimiston henkilökuntaan kuuluneet Joseph F. Rutherford, josta tuli Seuran toinen presidentti, ja A. N. Pierson vierailivat Suomessa. Veli Rutherford puhui aiheesta ”Missä ovat kuolleet – lakimiehen kannalta katsottuna?”. Jotkut olettivat  lakimiehen olevan Rutherford itse, koska hän oli tuomari, mutta todellisuudessa hän tarkoitti sillä apostoli Paavalia. Esitelmä oli menestys: läsnä arvioitiin olleen noin 2500 ja 33 uutta kastettiin.

Veli Rutherford piti sen jälkeen toisen puheen Kaisaniemen puistossa paikalla, jota veli Harteva oli käyttänyt aiemmin. Veli Rutherford kertoi sen olleen ensimmäinen ulkoilmapuhe, jonka hän oli pitänyt, ja hän piti sitä miellyttävänä kokemuksena.

Totuuden sävel löytyy

Kauan odotettu vuosi 1914 alkoi. Ilmassa oli jännitystä, koska tähän vuoteen oli Suomessa kiinnitetty huomiota viisi vuotta. Todistuksen tehokkuutta tuohon aikaan lisäsi merkittävästi se, että kuusi sanomalehteä julkaisi säännöllisesti veli Russellin saarnoja.

 Vuonna 1914 pidettiin konventti. Ystävät ajattelivat, ’mahtaako tämä olla viimeinen konventti’. Oli iloa tuottavaa, kun 39 kastettiin. Heidän joukossaan oli nuori musiikinopiskelija Eero Nironen. Tämä lahjakas pianisti, runoilija ja kielimies tuli kaksi vuotta myöhemmin kääntäjäksi haaratoimistoon ja palveli siellä uskollisesti aina kuolemaansa saakka 7. toukokuuta 1982.

Kuvanäytös Luominen

Vuoden 1914 alkupuolella Kaarlo Harteva matkusti Lontoon konventtiin, jossa veli Russell oli pääpuhujana. Hän odotti malttamattomana tietoja Seuran valmistamasta Kuvanäytös Luomisesta, johon kuului kuultokuvia sekä elokuvia, joiden näyttäminen tahdistettiin puhe- ja musiikkilevyjen esittämisen kanssa. Yksi kappale esityksestä tilattiin Suomeen. Sen jälkeen veli Harteva matkusti Berliiniin Saksaan puhumaan Kuvanäytöksen selostuksen suomeksi äänilevyille.

Epätietoinen odotus piti ystäviä jännityksessä. Lopulta Kuvanäytös saapui viimeisellä kauppalaivalla Saksasta, ennen kuin maailmansodan puhkeaminen pysäytti kaiken laivaliikenteen. Ensiesitys Apollo-teatterissa Helsingissä 9. elokuuta 1914 sai tähän pieneen ryhmään kuuluvien sydämet hypähtämään ilosta. Vuoden loppuun mennessä näki Kuvanäytöksen Suomessa peräti 80500 ihmistä. Millainen valtaisa edistysaskel se olikaan Raamatun totuuden tunnetuksi tekemisessä!

Ararat-lehti

Vuoden 1914 jälkeen kehittyi taloudellisia ongelmia. Odotteet taivaallisen kirkkauden pikaisesta saavuttamisesta näyttivät himmenevän, ja tietämättömyys siitä, miten jatkaa uskossa, masensi ystävien intoa. Veli Harteva kirjoittikin veli Russellille ja tiedusteli, mitä työtä seurakunnan tulisi  tehdä elonkorjuun päätyttyä. Hartevaa neuvottiin odottamaan ja tarkkailemaan Jumalan ohjausta.

Näihin aikoihin Harteva muutamien veljien kanssa perusti Ararat-nimisen osuuskunnan, jonka välityksellä oli tarkoitus koettaa toteuttaa liike-elämässä tuhatvuotiskauden periaatteita ja vapautua ansiotyöstä maailman yrityksissä. Suomenkielisessä Vartiotornissa suositeltiin, että lukijat liittyisivät tähän osuuskuntaan, koska Hartevasta näytti siltä, että Vartiotorni lakkaisi ilmestymästä taloudellisten pulmien vuoksi ja että Ararat-lehti tulisi sen tilalle.

Veli Hartevalla oli noina aikoina yhteyksiä Norjassa olevaan veli Lindkvistiin, joka oli ryhtynyt samankaltaisiin hankkeisiin. Vaikka nämä veljet olivat vilpittömiä, kävi pian ilmeiseksi, ettei Araratin julkaiseminen ollut Jumalan ohjauksen mukaista.

Koska veli Harteva keskitti huomionsa Ararat-liikkeeseen, valtuutettiin veli Martti Liesi toimimaan Seuran edustajana Suomessa. Ja Vartiotornin ilmestyminen jatkui, sillä monet ystävät antoivat sille taloudellista apuaan.

Veli Russell antaa ojennusta

Vuoden 1916 huhtikuun suomenkielisessä Vartiotornissa julkaistiin kaksisivuinen rakkaudellinen paimenkirje, jossa sanottiin mm. seuraavaa:

”VELI RUSSELLIN KIRJE SKANDINAVIAN USKONVELJILLE. Veljet Lindkvist ja Harteva. Olen juuri saanut kuulla näiden kahden rakkaan veljen luopumuksesta ja heidän yhteydestään uuden liikkeen kanssa, jonka nimi on ’Ararat’. – – Kuinka minua surettaakaan niin ollen nähdä heidän, kuten uskon, kääntävän selkänsä koko evankeliumin ohjelmalle! Ja kumminkin minä huomaan, että he eivät ole voineet tehdä sitä tahallisesti. Minusta  näyttää tässä tapauksessa uudistuneen se, mikä niin usein on esiintynyt evankeliumikautena, nimittäin että hyvät miehet tietämättään ovat tulleet suuren vastustajan pettämiksi ja poisjohtamiksi evankeliumin totisesta työstä.”

Sitten hän vetosi näihin veljiin: ”Rakkaat veljet, me uskomme, että nämä ajatukset ovat raamatullisia ja esitämme ne teille, koska ne osottavat, että teidän nykyinen ajatuksenne ja nykyinen ohjelmanne ovat täysin vääriä – epäraamatullisia. Teidän ’Ararat’-liikkeellänne ei ole mitään tekemistä pienen lauman kanssa ja evankeliumikauden työn kanssa pienen lauman valitsemiseksi, vaan se väittää pikemminkin olevansa ennalleenasettamistyötä. Te tulette näkemään, että sellaisen työn aika ei ole vielä – –. Me kehotamme teitä kaikkia, rakkaat uskonveljet, palaamaan takaisin totuuteen ja siihen työhön, joka kuuluu tähän aikakauteen.”

Saatuaan veli Russellin kirjeen Kaarlo Harteva aluksi puolusteli itseään lehdessään ja vakuutti halunneensa vain edistää evankelioimistyötä. Mutta hänen seuraavat sanansa kuvastavat hänen nöyryyttään: ”Olen ehkä innossani ja epätäydellisyydessäni aiheuttanut kärsimyksiä Herran kalliisti rakastetuille. – – jos voin korjata asiat, tahdon aina tehdä sen minkä voin. – – ajattelen, että kaikilla näillä vaikeuksilla on ollut erittäin hyvä vaikutus minuun.” Ararat-liike loppuikin pian, ja Harteva alkoi jälleen avustaa Vartiotornin toimitustyössä ja pitää esitelmiä.

Vallankumous ja sisällissota

Suomi oli edelleen Venäjän keisarillisen hallituksen vallan alaisuudessa, kun siellä tapahtunut vallankumous syöksi keisarin vallasta vuonna 1917. Tässä vaiheessa Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Vuoden 1918 kevättalvella puhkesi verinen  sisällissota ”punaisten” ja ”valkoisten”, vasemmiston ja oikeiston välillä.

Eero Nironen oli tuolloin käännöstyössä haaratoimistossa, ja hän kertoo: ”Tilanne Suomessa kärjistyi. Täyttynyt salaisuus piti suomentaa kiireesti, ja siksi minut lähetettiin rauhallisempaan paikkaan, kotiini Mäntyharjulle. Kohta sinne tultuani räjäytettiin lähellä oleva rautatiesilta. – – ’Valkoiset’ toimittivat nyt asevelvollisuuskutsunnat, joista selviydyin likinäköisyyteni takia. Pidin esitelmiä ja jatkoin käännöstyötä. – – Mutta kun yhteydet etelään olivat poikki, ajattelin, että ovatkohan kaikki ystävät menneet kirkkauteen ja vain minä jäänyt tänne.”

Pian veli Nirosen edessä oli jälleen asepalveluskysymys. Hän kertoo: ”Pantiin toimeen yleiset asevelvollisuuskutsunnat, ja hyväksymisvaatimuksia lievennettiin, joten silmistäni ei ollut enää apua. Jouduin meriväkeen Helsingin Katajanokan kasarmiin 25. syyskuuta 1918. Suunnittelin menettelyni sen mukaan, mitä Raamatusta ja Raamatun tutkielmien 6. osasta olin oppinut. Vuoden ajan olin todella ’sodassa’ vakaumukseni tähden. Puhuin pataljoonan päällikön luvalla neljänä sunnuntaina yleisesti pataljoonalle.” Aikanaan veli Nironen vapautui ja saattoi taas jatkaa työtään kääntäjänä.

 Uusi toivo herää

Vuoden 1919 alkaessa veljien hengellinen näkemys oli optimistinen. Jotkut päättivät aloittaa kolporteerauksen. Yksi heistä oli Mikael Aura, varakas maanviljelijä, joka oli antanut merkittävää taloudellista apua haaratoimistolle jonkin verran aikaisemmin. ”Jos Herra laskee minut nyt arvolliseksi hänen työhönsä, niin mielelläni lähden tekemään sitä, mitä voin”, sanoi veli Aura. ”Näillä voimilla kannan monta kirjaa.” Hän palveli vuosia uskollisesti haaratoimistossa.

Kaarlo Harteva, joka oli jälleen tervehtynyt hengellisesti, otti kiitollisena vastaan suurempia vastuita. Niinpä hän esittikin pääpuheet, kun elokuussa pidettiin Tampereella konventti. Veli Harteva valtuutettiin jälleen johtamaan työtä. Niinpä seuraavan vuoden alusta hän tuli Martti Lieden tilalle, joka vetäytyi pois Jumalan järjestöstä. Vuoden aikana Vartiotornin tilaajien määrä oli noussut peräti 2763:een ja kirjoja ja kirjasia oli lähetetty haaratoimistosta yli 61000 kappaletta. Tarpeetonta on sanoakaan, että seurakunnissa vallitsi iloinen henki.

’Miljoonat eivät kuole koskaan’

Kun Alexander H. Macmillan päätoimistosta tuli vierailulle marraskuussa 1920, hän puhui kahdeksalla paikkakunnalla aiheesta ”Miljoonat, jotka nykyään elävät, eivät kuole koskaan”. Tuo unohtumaton aihe oli tuohon aikaan monien muidenkin puheitten teemana.

Eero Nironen kertoo: ”Pidin joskus neljäkin puhetta samana päivänä tästä aiheesta. Sanoma tuntui ensin uhkarohkealta, mutta koska Jehovan järjestö sen määräsi, niin luottavaisina sitä julistettiin, ja nyt näemme sen täyttyvän kiihtyvällä nopeudella.” Aihe herätti siinä määrin kiinnostusta,  että kun kirjanen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan saatiin käännetyksi samana vuonna, siitä otettiin rohkeasti 50000 kappaleen painos.

Näihin aikoihin tunnettu porilainen liikemies Kaarlo Vesanto kiinnostui totuudesta. Kun hän myöhemmin rakennutti talon itselleen, hän pani maalarit maalaamaan suurin kirjaimin tuon ”Miljoonat”-esitelmän teeman kivitalonsa päätyseinään. Antti Salonen oli yksi työn tehneistä maalareista. Hän muistelee: ”Se oli siihen mennessä erikoisin maalauskomennukseni. Mietin itsekseni, mitä tuo lause mahtaa tarkoittaa.” Hän otti siitä myöhemmin selvää, meni kasteelle ja palveli vuosia kierrosvalvojana. Hän on edelleen hyväntuulinen erikoistienraivaaja Porissa.

Sisäinen hajaannus uhkaa

Varhain 1920-luvulla kehittyi epävakaa henki. Alkoi nousta kysymyksiä kanavasta, jota Jehova käyttää Raamatun totuuden tunnetuksi tekemisessä. Helsingin seurakunnassa eräät veljet perustivat ”veljespiirin”, johon hyväksyttiin jäseniksi vain veljiä mutta ei sisaria. Sen tarkoituksena oli tutkia totuutta hyvin syvällisesti. Mutta pian tämä jalo tarkoitus muuttui virheitten etsimiseksi Seuran opetuksista. Seuran kehotuksia osallistua kenttäpalvelukseen paheksuttiin, koska ajateltiin, että julistustyö oli jo tehty loppuun. Jotkut johtavista saarnaajaveljistä jopa esittivät puheissaan, että Raamatun totuuden kanava lakkasi olemasta veli Russellin kuollessa.

Ongelma oli suurin Helsingissä, jossa eräs ryhmä erottautui Seurasta, alkoi julkaista omaa lehteään ja piti omia kokouksiaan. Mutta ajan mittaan tämä ryhmä kuihtui ja lakkasi olemasta. Sillä ei selvästikään ollut Jehovan tukea.

 Raportit kertovat, että 164 jätti totuuden yksistään Helsingissä. Huhtikuun 1922 Vartiotornissa ojennettiin heille sovinnon käsi: ”Niille rakkaille ystäville, jotka ovat lähteneet pois piiristämme ja jotka sen kautta ovat joutuneet vaikeuksiin, me ojennamme veljeyden käden. Tulkaa jälleen mukaan!” Monet eronneista olivat hyvin hämmentyneitä, mutta kun he lopulta ymmärsivät edistyvän järjestön tarpeellisuuden, valtaosa heistä palasi takaisin.

Juoksija vaihtaa kilparataa

Vuonna 1919 saavutti nuorukainen nimeltään Otto Mäkelä Suomen parhaan ajan 3000 metrin juoksussa. Samana vuonna saarnaajaveli Viljo Taavitsainen piti puheen hänen kotonaan, ja totuus vetosi heti tähän pienikokoiseen mutta sitkeään juoksijaan. Otto päätti vaihtaa kilparataa. Kasteensa jälkeen hänestä tuli saarnaajaveli maaliskuussa 1921. Myöhemmin hän toimi vuosikymmenet kierrosvalvojana ja tuli tunnetuksi erinomaisena opettajana, kunnes hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1985. a

Otto Mäkelän kokemukset täyttäisivät monta kirjaa. Lähdetäänpä hänen mukaansa noin sadan kilometrin matkalle Iisalmesta Kärsämäelle: ”Lähdin aamulla  klo 7, jotta olisin hyvin ennättänyt perille pitämään esitelmän, jonka oli määrä alkaa illalla klo 19. Mutta vaikka olin koko ajan matkalla, niin en ennättänyt perille ennen kuin klo 21 illalla. Matkalla oli useita kievareita, ja kukin kyyditsijä vei vain seuraavaan kievariin asti. Kun sitten pyysin kyytiä välittömästi eteenpäin, niin jonkin ajan päästä mentiin etsimään hevosta metsästä. Sitten sitä syötettiin ja juotettiin, ja saattoipa itse kyytimieskin aterioida. Ei pidetty mitään kiirettä, sillä enhän näyttänyt suurelta ja tärkeältä herralta.”

Helvetin tuli sammutetaan Lapissakin

Toinen saarnaajaveli Jalmari Niemelä kertoo työstään Pohjois-Suomessa napapiirin pohjoispuolella: ’Kun läksin Rovaniemeltä, oli ilma hyvin sateinen. Aloitin matkani polkupyörällä ja kuljin sinä päivänä vain 70 kilometriä. Yövyin eräässä majatalossa ja jatkoin seuraavana päivänä matkaa samalla kyydillä noin 20 kilometriä. Ja kun siinä oli kyläryhmä, niin päätin pysähtyä ja tarjota Valtakunnan evankeliumia. Kuljin sinä päivänä sen kylän lävitse ja pidin illalla esitelmän. – – Otin Helvetti-kirjasia runsaasti mukaani ja päätin joka kokouksessa tehdä selväksi, mikä on helvetti.’

Matkallaan Sodankylästä Ivaloon hän sai puhutella aitoja lappalaisia. ’Jättäessäni eräälle lappalaiselle Helvetti- ja Ahdinko-kirjaset tuo vanha mies kysyi: ”Onko etelässä ihmiset jo niin viisastuneet, että ovat sammuttaneet helvetin?”’

Noina varhaisina kasvavan toiminnan päivinä antoi Kultainen Aika -lehti paljon virkistystä ystäville. Koska sitä ei ollut ensin saatavissa suomeksi, eräs ystävällinen veli lahjoitti rahaa tämän lehden painamiseksi. Se alkoi ilmestyä vuonna 1922. Sen saamaa suosiota kuvastaa hyvin, että  tuon vuoden lopulla sillä oli tilaajia jo 6233. Vartiotornin tilaajia oli samaan aikaan 2244.

Todistamista esperanton kielellä

Aivan Suomessa tehdyn saarnaamistyön alusta saakka veli Hartevan monipuolinen kielitaito oli ollut suureksi avuksi. Hän oli opetellut myös 1800-luvun lopulla kansainvälistä ajatustenvaihtoa varten kehitetyn esperanton kielen, jota puhui yli miljoona ihmistä eri maissa. Veli Harteva sai veli Rutherfordilta luvan kääntää Miljoonat-kirjasen esperantoksi, ja tuo kirjanen julkaistiin vuonna 1922 juuri ennen Helsingissä pidettyä esperantistien konferenssia. Harteva piti tuossa konferenssissa puheen ”Miljoonat”-aiheesta esperantoksi. Nyt totuutta voitiin tarjota tuota kieltä puhuville, joista jotkut olivat tulleet Yhdysvalloista, Kiinasta, Japanista, Algeriasta, Australiasta, Argentiinasta, Brasiliasta ja muistakin maista.

Harteva piti esperantoksi luentoja 12 kaupungissa eri puolilla Eurooppaa. Budapestissä hän piti raamatullisen esitelmän, joka poliisipäällikön luvalla käännettiin myös unkariksi. Veli Rutherford lähetti sitten päätoimistosta erään veljen yhdessä veli Hartevan kanssa Moskovaan arvioimaan mahdollisuuksia Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseksi tuossa maassa. Moskovalaiset eivät osoittaneet sanottavasti kiinnostusta. Mutta otettuaan yhteyttä paikallisiin esperantisteihin veli Harteva jätti teokraattista kirjallisuutta heille.

Ensimmäinen oma haaratoimisto

Toistakymmentä vuotta haaratoimisto oli sijainnut ahtaissa vuokratiloissa. Vuonna 1923 oli toukokuun Vartiotornissa kuitenkin iloinen uutinen: ”Herra oli siunannut muutaman ystävän alttiuden heidän pannessaan kaikkensa  Herran alttarille niin, että tänä vaikeana huonepulan aikana oli käynyt mahdolliseksi saada Toimistolle uusi huoneusto. Entinen oli jo käynyt niin ahtaaksi, että melkein kaikkien Toimiston työntekijöiden täytyi asua mikä missäkin osassa kaupunkia.” Uusi osoite oli Temppelikatu 14. Alakerrassa oli kirjamyymälä, jonka tiloissa voitiin pitää kokouksia, ja yläkerrassa olivat asuinhuoneet. Perustettiin rahasto näiden tilojen saamiseksi omistukseemme, ja lopulta ne voitiin ostaa.

Kun veli Rutherford vieraili Örebron konventissa Ruotsissa toukokuussa 1925, hän ilmoitti, että Kööpenhaminaan Tanskaan perustettaisiin Pohjois-Euroopan toimisto. Se valvoisi työtä Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa, Latviassa, Liettuassa, Virossa ja Suomessa, vaikka haaratoimisto Suomessa jatkaisi entiseen tapaan. Vartiotorni kertoo siitä: ”Veli Dey’tä, Lontoosta, pyydettiin ottamaan vastaan toimi Seuran edustajana ja Pohjois-Euroopan toimiston johtajana – –. Veli Dey on jättänyt tärkeän hallinnollisen toimen Lontoossa astuakseen kuningasten Kuninkaan palvelukseen.” Veli Deyn säännölliset vierailut lujittivat toimintaa Suomessa samoin kuin vyöhykevalvojien vierailut viime vuosien aikana.

Pohjois-Euroopan toimisto johti vilkkaampaan kansainväliseen kanssakäymiseen todistajien keskuudessa. Kesäkuussa 1927 Helsingissä pidetty konventti osoittautui tässä suhteessa merkkipylvääksi: se oli ensimmäinen pohjoismainen yleiskonventti! Siinä olivat läsnä kaikkien niiden seitsemän maan johtajat, jotka toimivat Pohjois-Euroopan toimiston alaisuudessa. Puheet pidettiin englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi.

Totuutta radioidaan Virosta

Tuossa vuoden 1927 Helsingin konventissa veli Dey  puhui tarpeesta saada Suomesta lähetystyöntekijöitä Viroon. Koska viron kieli on läheistä sukua suomen kielelle, suomalaiset oppivat kielen melko nopeasti ja saattoivat auttaa virolaisia kiinnostuneita. Nuoret kolporteeraajasisaret Irja Mäkelä ja Jenny Felt vastasivat kutsuun ja matkustivat Tallinnaan. Myöhemmin lukuisia muita suomalaisia liittyi joukkoon. Yksi heistä oli vuonna 1919 kastettu sisar Kerttu Ahokas, joka myöhemmin työskenteli uskollisesti haaratoimistossamme aina kuolemaansa saakka vuonna 1989.

Näihin aikoihin veli Rutherfordin esitelmiä radioitiin ympäri maailman. Voisiko Seuralla olla oma radioasemansa Suomessa? Lupaa sen perustamiseen ei saatu. Mutta kun vuonna 1929 pidettiin Tallinnassa konventti, veli Deyn pitämä esitelmä radioitiin Tallinnan radioaseman välityksellä, ja se saatettiin kuulla myös Suomessa.

Tämä oli avaus. Tallinnan radioasema suostui sen jälkeen lähettämään joka sunnuntai esitelmiä suomeksi, ja joskus myös englanniksi, ruotsiksi, venäjäksi ja viroksi. Syksystä 1930 eteenpäin oli käytössä puhelinyhteys Tallinnan radioasemalta Suomen haaratoimistoon, joten puheita voitiin pitää suoraan sieltä. Näin jatkui aina vuoden 1934 syyskuuhun, jolloin voitiin lukea seuraava uutinen: ”Pappien suvaitsemattomuuden ja sen kiivaan panetteluhyökkäyksen  tähden, minkä he tekivät Tallinnan sanomalehdissä, on Viron valtio ottanut nyt Tallinnan radioaseman pois yksityiseltä yhtiöltä ja kieltänyt sallimasta enää lähetettävän tuomari Rutherfordin esitelmiä.”

Vaikka oleskeluluvan saamisessa alkoi olla ongelmia Virossa jo 1930-luvun alkupuolella, jotkut todistajat saattoivat jatkaa palvelustaan siellä aina toiseen maailmansotaan saakka. Yksi heistä oli Miina Holopainen, joka lähti Viroon vuonna 1931 ja palveli siellä 13 vuotta. Kun Neuvostoliiton ja Saksan armeijoiden välinen rintama lähestyi, hänet pantiin Siperiaan matkalla olleeseen junaan. Vaunuun osui kuitenkin matkalla lentopommi, ja räjähdys lennätti hänet kauas radalta. Eloon jääneet koottiin takaisin junaan. Miinaa ei kuitenkaan huomattu puupinon takaa ennen junan lähtöä. Koska hänen jalkansa olivat vahingoittuneet pahoin, hänet vietiin hoidettavaksi Tarton sairaalaan Virossa. Siellä hän kertoo rukoilleensa Jehovaa, että parantuisi riittävästi päästäkseen jälleen kentälle. Hän toipui, pääsi Suomen puolelle ja jatkoi tienraivaustaan täällä vielä monia vuosia.

Uusi nimi, uusi painokone, uusi haaratoimisto

Vuosikaudet meitä nimitettiin Suomessa virheellisesti ”hartevalaisiksi” tai ”russelilaisiksi”. Emme liioin olleet pelkkiä ”raamatuntutkijoita”. Millä nimellä meitä sitten pitäisi kutsua? Mikael Ollukselle vastaus tuli yllättäen: ”Sykähdyttävä asia tapahtui, kun vuonna 1931 istuin Eero Nirosen kanssa tutkimassa The Messenger -lehteä, jossa oli tuoreimmat uutiset Columbuksessa Ohiossa pidetystä konventista. Emme voineet olla hätkähtämättä, kun silmiimme osui kirjoitus, jossa perusteltiin kristittyjen veljiemme omaksumaa uutta nimeä ’Jehovan todistajat’. Tätä hetkeä en unohda koskaan.” Nyt meillä oli vihdoinkin nimi, joka  selvästi osoitti, keitä me olemme. Suomessa tämä uusi nimi otettiin innolla vastaan.

Tuona samana vuonna Suomi sai myös ensimmäisen painokoneensa, joka asennettiin haaratoimiston kellariin. Veli Harteva kirjoitti siitä: ”Painokoneen ääni, joka meidän korvillemme on miellyttävää musiikkia, on kamalaa melua Vastustajan korville, ja hän haluaisi työntää meidät ja koneemme ulos talosta.” Tuossa pienessä painossa todella ahkeroitiin, sillä vuonna 1932 painotuotteita valmistettiin yli 700000 kappaletta, noin 1000 jokaista julistajaa kohti.

Nyt tarvittiin suurempia tiloja. Veljet löysivät hyvältä paikalta, kauniin puiston reunalta, sopivan tontin, ja siihen alettiin rakentaa keväällä 1933 uutta haaratoimistoa. Sen ensimmäisessä kerroksessa oli kirjapaino, latomo, kokoussali ja kirjavarasto. Toimisto ja ruokasali olivat toisessa kerroksessa, ja ylimmässä kerroksessa olivat asuintilat. Tämän uuden haaratoimiston osoite Väinämöisenkatu 27 tuli tutuksi ystäville seuraavien lähes kolmen vuosikymmenen aikana.

”Kivet huutavat”

Loppupuolella 1930-lukua veli Harteva puhui Rutherfordin saarnoista suomennettuja puheita äänilevyille. Niitä alettiin käyttää palveluksessa, kun oli keksitty kannettava gramofoni. Näitä matkagramofoneja piti käyttää uusintakäynneillä ja talosta-taloon-palveluksessa. Haaratoimistossa gramofonin koneistot asennettiin veljien valmistamiin koteloihin. ”Kivet huutavat” oli iskulauseena, kun todistajat lähtivät kentälle raahaten ”puhekoneita” mukanaan.

Käyttöön saatiin myös suuritehoisia äänilaitteita, jotka olivat niin tehokkaita, että niitä nimitettiin ”äänilaitetykistöksi”. Leo Kallio kertoo: ”Olin vaimoni ja pienen poikani  kanssa lähdössä rentoutumaan järven rannalle. Sinä päivänä posti toi kortin, jossa muistutettiin sopimuksesta esittää isolla äänilaitteella luentoja rannalla, jonne odotettiin saapuvan yli 200 ihmistä katselemaan pakanallisuuteen perustuvaa juhannuskokkoa. Päätöksenteko ei ollut helppoa, kun liha soti vastaan kovasti. Esitin asian Jehovalle rukoillen, että jos niin mahdoton yritys toteutuu, että saan äänilaitteet mahtumaan täyteen sullottuun linja-autoon, niin se olisi osoitus siitä, että ponnistelujani siunattaisiin. Yritys onnistui, joskin jotkut matkustajat vähän valittivat.

”Teitten risteyksessä oli iso lautakasa, joten saimme piilotettua äänilaitteet sen suojiin. Kansaa alkoi saapua. Läheisyydessä oli tanssitilaisuus, ja kun kokko sytytettiin, kaikki keskeyttivät tanssin ja tulivat rantaan. Hetkellä jolloin kaikki tuijottivat valkeaan, panin musiikkilevyn soimaan. Tapaus oli niin yllättävä, että kokkovalkea unohdettiin ja kaikki tuijottivat lautakasaa, josta ääni kuului. Viereeni asettui seisomaan tanssitilaisuudesta saapunut poliisi. Selitin hänelle mikä oli aikomukseni. Hän nyökkäsi, ja sitten seurasi levyluento toisensa jälkeen. Niissä oli  erikoisen suoria iskuja väärää uskontoa vastaan, ja se aiheutti valtavan hälinän kuulijajoukossa.

”Kun nimi Jehova kajahti kuuluviin, ympärilleni kerääntyi joukko nuoria miehiä, jotka mutisivat: ’Heitetään äänilaitteet järveen.’ Poliisi katsoi moittivasti. Sillä välin joku oli hälyttänyt nimismiehen paikalle. Muutin äkkiä musiikkilevyn soimaan. Nimismies ihmetteli, kuka oli vaivannut hänet tänne kesken juhannusjuhlien, ja nähtyään lempeästi hymyilevän poliisimiehen hän poistui vihaisena paikalta. Poliisin myötävaikutuksella onnistuimme saamaan äänilaitteet ehjinä linja-autoon.”

Gramofonityön huippuaikoina vuonna 1938 oli käytössä 309 gramofonia, ja raporttien mukaan esitettiin 72626 luentoa 151879 kuulijalle. ”Kivet” olivat totisesti huutaneet!

Seura lakkautetaan

Marraskuun 30. päivänä 1939 alkoi talvisota Neuvostoliiton joukkojen hyökätessä Suomeen. Taistelut jatkuivat runsaat kolme kuukautta. Sitten kesäkuussa 1941 Suomi Saksan epävirallisena liittolaisena joutui mukaan jatkosotaan. Sotatila merkitsi ongelmia hengellisen ravinnon tuottamisessa ja jakelemisessa. Yhteydet päätoimistoon katkesivat. Sodasta erossa pysyneen Ruotsin kautta voitiin kuitenkin saada jossain määrin hengellistä ravintoa viiden sotavuoden aikana. Mutta millainen vaikutus sodan syttymisellä oli viranomaisten asenteeseen työtämme kohtaan?

Sotahysterian ja kansallismielisen hengen lisääntymisen suojissa Valtakunnan työn vastustajat papiston yllyttäminä painostivat hallitusta lopettamaan todistajien toiminnan. Oikeusministeriö julisti 18. tammikuuta 1940 kirjaset Hallitus ja rauha ja Vapaus kansoille takavarikoitaviksi. Neljä kuukautta myöhemmin, pitkän oikeustaistelun jälkeen,  tuomioistuin julisti 28. toukokuuta 1940 Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura r.y:n lakkautetuksi.

”Jumalanvallan julistajat”

Aavistaen jo ennalta kielteisen oikeudenpäätöksen veljet viisaasti myivät 13. huhtikuuta 1940 Seuran koko omaisuuden vasta perustetulle Kustannusosakeyhtiö Vartiotornille. Niinpä kun viranomaiset tulivat takavarikoimaan Seuran omaisuutta, he saattoivat vain tyrmistyksekseen todeta, ettei Seuralla ollut enää omaisuutta.

Jo ennen odotettua hyökkäystä Seuraa vastaan veljet olivat 15. helmikuuta 1940 perustaneet rekisteröimättömän yhdistyksen nimeltään ”Jumalanvallan julistajat”. Kun tuomioistuin oli lakkauttanut Vartiotorni-seuran, kaikki toiminta tapahtui tämän uuden yhdistyksen nimissä.

Veljet eivät totisesti olleet arkoja. He menivät eteenpäin ja vuokrasivat Helsingin Olympiastadionin. Veli Hartevan oli määrä pitää siellä 23. elokuuta 1940 puhe ”Valtakunta, joka ei järky”. Puheen mainostamiseksi levitettiin 78000 jakeluilmoitusta, joilla yleisöä kutsuttiin puheeseen! Tämä kuitenkin herätti vastustajat, ja viranomaiset kielsivät esitelmän pitämisen juuri ennen sen alkamista. Mutta esitelmän teksti oli annettu painettavaksi maan suurimpaan sanomalehteen, ja niinpä yli miljoona ihmistä – lähes kolmannes maan väestöstä – sai lukea sen painettuna!

Vaikka useimmat Suomen viranomaiset eivät olleet kiihkeästi meitä vastaan, on muistettava, että Suomi oli yhteistoiminnassa Saksan kanssa, ja jotkut viranomaisistakin omaksuivat natsihenkisen asenteen. Ääriainekset esittivät toistuvasti vääriä syytöksiä järjestöä vastaan, ja niinpä ”Jumalanvallan julistajien” yhdistyskin lakkautettiin oikeuden päätöksellä 17. huhtikuuta 1941.

 Kirjallisuutta käytetään kiellosta huolimatta

Kun oli ilmeistä, että poliisi takavarikoisi haaratoimistossa olevan kirjallisuuden, suurin osa siitä toimitettiin eri veljien koteihin. Koska poliisi ei yrittänytkään takavarikoida ystävillä ollutta kirjallisuutta, meillä oli sitä melkoinen varasto käytettäväksi kentällä.

Otto Mäkelä kertoo tapauksesta, joka sattui sisar Hilma Sinkkoselle Kotkassa: ”Tämä iäkäs sisar levitti Rutherfordin kirjoja, vaikka ne olivat kiellettyjä. Näin tehdessään hän sattui suojeluskuntapäällikön ovelle, jonka tehtävänä oli juuri valvoa, että kieltoa noudatetaan. Päällikkö raivostui silmittömästi pitäen tätä röyhkeyden huippuna. Hän tempasi käteensä kiväärin ja tähtäsi sillä sisarta, jolloin tämä vanha sisar sanoi rauhallisesti: ’Odottakaa hetkinen kun siirryn uunin eteen, ettei seinään tule reikää.’ Päällikön kivääri painui alas, ja hän sanoi hämmästyneenä: ’Minun sotilaissani ei ole yhtään noin urhoollista miestä kuin te rouva olette. Tulkaa istumaan ja kertokaa minulle, mikä tuo asianne oikein on.’ Sisaren todistus teki vaikutuksen, eikä todistajia hätyytelty siellä enää.”

Harteva pidätetään

Koska Kaarlo Hartevalla oli erityisen merkittävä osa toiminnassa, viranomaiset kohdistivat syytöksensä suoranaisesti häneen. Siksi hän katsoi viisaaksi vetäytyä taemmaksi. Tuolloin jo kielletyn Vartiotorni-lehden seuraajan Jumalan Valtakunta -lehden päätoimittajaksi tuli Toivo Nervo ja myöhemmin vuonna 1941 Pentti Reikko. Lohdutuksen päätoimittajaksi tuli Mikael Ollus.

Viranomaiset katsoivat Kaarlo Hartevan kuitenkin yhä todistajien avainhenkilöksi. Niinpä kun hän oli 12. kesäkuuta 1942 juuri lähdössä pitämään tätinsä Aunes Salmelan  hautajaispuhetta, hänet vangittiin kolmeksi viikoksi, minkä jälkeen hänet määrättiin kotiarestiin.

”Vahvaa ruokaa” jaetaan edelleen

Kun lehtien painaminen täytyi lopettaa vuoden 1942 lopussa, veljet alkoivat monistaa Vartiotornin pääkirjoituksia. Näitä ”vahvaksi ruoaksi” kutsuttuja monisteita ei voitu lähettää postissa, ja niinpä lukuisat kuriirit kuljettivat niitä ympäri maan jaettavaksi seurakunnille. Järjestely toimi hyvin koko sodan loppuajan.

Tästä työstä sisaret tekivät merkittävän osan. Meri Weckström, joka palveli tienraivaajana kuolemaansa saakka vuonna 1981, kertoo omasta työstään: ”Sotavuosina asuin Ruotsalaisella kauppakorkeakoululla, ja sinne kätkimme autolastillisen Seuran kirjallisuutta. Kun myös Vartiotornin ilmestyminen kiellettiin, niin veljet esittivät minulle, että alkaisin monistaa sitä. Tein monistustyön asunnossani iltaisin ja öisin.”

Ilmahyökkäysten vuoksi kaupunkiin oli määrätty ehdoton pimennys, eikä valoa saanut näkyä ikkunoista. Meri jatkaa: ”Eräänä yönä kamarin lattia oli täynnä monistettuja paperipinoja, ja käytin juuri konetta keittiössä, kun ovikello soi vähän yli kello kolme yöllä. Suljin huolellisesti kamarin oven mennessäni avaamaan ulko-ovea. Hämmästyksekseni oli poliisi oven takana. Ajattelin heidän saaneen selville työni, ja niin huokasin Jehovan puoleen, että saisin apua ja viisautta tässä tilanteessa. Mutta poliisi sanoikin, että pimennysverhossa on pieni rako, ja siitä näkyy valoa. Helpottuneena lupasin korjata sen heti, ja niin poliisi lähti pois.”

Meri kertoi vielä monistetun aineiston arvosta: ”Olen havainnut Jehovan opetuksen kansalleen tulevan aina oikeana aikana. Tästä on esimerkkinä puolueettomuutta  käsitellyt kirjoitus, jonka myös sain monistaa sodan aikana. Tämä kirjoitus auttoi ystäviä silloin näkemään Jehovan ohjeet ja kristityn asenteen.”

Luutnantista Kristuksen sotilaaksi

Nuorena 23-vuotiaana luutnanttina Kalle Salavaara haavoittui vuonna 1942 kranaatin räjähtäessä ja joutui sairaalaan leikattavaksi. Hän kertoo: ”Makasin leikkauksen jälkeen kipsattuna sotasairaalassa Lahden lyseossa, jossa olin kouluni käynyt. Vuoteeni vieressä oli veli Sakari Kanerva, joka oli jo monta kertaa käynyt minulle puhumassa totuutta. Nyt oli päätökseni kypsä. Olimme tässä enää sopimassa käytännöllisistä seikoista. ’Siis huomenna Möysänjärvessä.’ Se oli oleva lopullinen päätös myöskin sotilasuralleni.

”Seuraavana päivänä veli Kanerva kastoi minut. Koska minulla oli silloin vielä kokovartalokipsi, niin se tietenkin kastui tuossa toimituksessa ja pehmeni. Seuraavana aamuna lääkintäeversti Heinonen katseli kipsiä paheksuvasti ja kysyi: ’Missä sitä on oltu rymistelemässä, kun kipsikin on mennyt aivan muodottomaksi?’

”’Olin kasteella, herra eversti’, vastasin. Hän seisoi pari minuuttia aivan hiljaa. Minusta tuntui, että hän vietti hetken hiljaisuuden kuolemani muistolle. ’Niin mitä te sanoitte?’ kysyi eversti lopulta. Sain esittää sitten ensimmäisen julkisen todistukseni.”

Toivuttuaan Kalle Salavaara käytti vapauttaan ja sotilaspassiaan hyvin matkustaen ja jaellen ”vahvaa ruokaa” seurakuntiin. Hänen ollessaan lähdössä monisteitten kanssa Lounais-Suomen seurakuntiin Väinö Pallari, joka palveli Beetelissä, varoitti häntä Matkun poliisista, joka oli vienyt hänet monta kertaa kuulusteltavaksi ja jolla näytti olevan aavistus kuriirin saapumisesta. Kalle kertoo:

 ”Kun tulin junalla Urjalasta Matkuun, niin vastassa oli tukeva poliisi, joka käveli melkein heti luokseni ja tiedusteli virkaäänellä henkilöllisyystodistusta. Näytin hänelle sotilaspassini. Se oli hänelle yllätys. Melkoisesti muuttuneella äänellä hän kuitenkin kysyi vielä työtodistusta. Tätä varten olin kirjoittautunut muodollisesti Helsingin yliopistoon, ja ojensin poliisille passin, jossa yliopiston rehtori todisti minun työskentelevän siellä tehtävää tarkemmin määrittelemättä. Poliisin vastarinta murtui siihen. Kun lähdin raahaamaan matkalaukkujani odottavaan linja-autoon, niin hän tarjoutui kohteliaasti kantamaan niitä avukseni. En voinut vastustaa kiusausta, vaan annoin hänelle sen suuren ja raskaan laukun, jossa oli kiellettyjä monisteita. Jotenkin tuntui turvalliselta, että poliisi niitä kantoi.”

Ystävät saapuivat rautatieasemille potkukelkalla, hevosreellä tai jalkaisin monesti keskellä yötäkin ja talvella joskus 30 asteen pakkasessa saadakseen muutaman kielletyn monisteen. Salavaara kertoo: ”Kukaan ei nurkunut, vaan näin pelkästään iloisia ja myönteisiä vastaanottajia, jotka toivat mieleeni vuorisaarnan valoisat sanat: ’Onnellisia ovat ne, jotka ovat tietoisia hengellisestä tarpeestaan.’ Se oli heille kuin mannaa taivaasta.”

 Puolueettomuus koetellaan

Sotatila pani todistajien puolueettomuuden perusteelliseen kokeeseen. Raamatun valmentaman omantuntonsa vuoksi Kosti Huhtakivi, Vieno Linte ja Yrjö Laine kieltäytyivät palvelemasta armeijassa. Niinpä heidät teljettiin vankilaan. Mutta olisiko heidän uskonsa laatu kyllin luja kestämään sen koetuksen, joka heidän edessään oli?

Veli Huhtakivi muistelee: ”Humppilan koulun kokoontumisalueella meille määrättiin makuupaikka kivääritelineen alla. Eräänä päivänä alikersantti kutsui meidät pihalle lipputangon luo ja kiillottaen kiväärinsä pistintä kehui sen terävyyttä. Hetken kuluttua hän antoi komennuksen: ’Nyt lähdetään.’ Sitten meidät kuljetettiin majapaikkamme pihamaan sivuportista ulos. Hetken kuljettuamme lähellä olevaa metsäistä harjannetta kohti meidän käskettiin pysähtyä. Näimme nyt ryhmän kiväärein varustettuja sotilaita marssivan meitä kohti.”

Sotilasrivistö asettui veljien eteen, heidän henkilöllisyytensä varmistettiin, ja heille ilmoitettiin, että heille on annettu kuolemantuomio ja että se pantaisiin ampumalla heti toimeen.

Veli Linten oli vaikea pidättää kyyneleitään hänen kertoessaan edelleen, mitä tapahtui: ”Nyt kuului komennus: ’Toimikaa!’, minkä jälkeen sanitääri peitti silmämme. Tätä seurasi komennus: ’Ladatkaa!’, ja kuulimme siitä johtuvan äänen. Seuraava oli tähtäyskomennus. Silloin ajattelin, miten hieno onkaan ylösnousemustoivo. Heti tämän jälkeen kuulimme kuitenkin huudon: ’Vääpeli! Puhelinsanoma.’ Tätä seurasi komennus: ’Seis!’, minkä jälkeen kuulimme luettavan: ’Tuomio peruutettu toistaiseksi.’ Allekirjoitus oli everstin. Tämän jälkeen siteet poistettiin silmiltämme, ja meidät kuljetettiin takaisin majapaikkaamme.”

 Näytelmä oli huolella lavastettu. Samaa pirullista taktiikkaa käytettiin muihinkin veljiin. Haaratoimistokomitean koordinaattorina nyt palveleva Erkki Kankaanpää sai myös kokea sen. Hän kertoo: ”Aluksi meille sanottiin, että olemme saaneet kuolemantuomion. Kohtelu oli niin ankaraa, ettemme lainkaan epäilleet, etteikö tuomiota pantaisi toimeen. Myöhemmin paljastui, että se oli vain pelotteluyritys, valeoikeudenkäynti. Pari tuntia myöhemmin meidät vietiin uudelleen tuomarin eteen ja saimme kolme ja puoli vuotta kuritushuonetta.”

Liikeyritys hengellisen terveyden hyväksi

Vuodesta 1932 eteenpäin oli toiminnassa Al Sano -niminen liikeyritys. Se toi maahan ja myi luontaistuotteita, ja lisäksi se myös julkaisi Al Sano -nimistä lehteä sekä terveyskirjallisuutta. Joitakin veljiä oli mukana tässä yrityksessä, ja se tuli hyvin läheisesti yhdistetyksi Seuraan.

Juuri ennen veli Rutherfordin kuolemaa vuonna 1942 häneltä oli saatu lupa, että tämä yritys saisi julkaista totuutta jonkin muun kirjallisuuden nimissä, mikäli Seuran kirjallisuus kiellettäisiin. Niinpä nyt painettiin Al Sanon terveyskirjoja, ja sen lehdessä Terveyttä kaikille julkaistiin jonkin verran Vartiotornin kirjoituksia.

Kenttäpalvelusta suoritettiin hieman epätavallisella tavalla kiellon alaisuudessa. Kalle Salavaara muistelee: ”Varsinainen asiamme oli sama kuin nytkin: halusimme osoittaa ihmisille, että Jumalan valtakunta on lopullinen ja ainoa ratkaisu heidän kaikkiin ongelmiinsa. Tämä vaati teokraattista strategiaa ja kärsivällisyyttä. Ihmiset saattoivat kysyä: ’Oletteko te sieltä uskovaisten apteekista?’ ja alkaa laajasti kuvailla vaivojaan. Kun niihin oli sitten suositeltu jotakin ja tarjottu terveyskirjallisuutta, saatoimme siirtyä Valtakunnan sanomaan: ’Vanhenemista ja kuolemaahan  nämä terveystuotteet eivät voi estää, mutta eikö olisi ihanaa saada elää ikuisesti terveenä ja nuorena?’ Siitä se alkoi, useinkin hyvin hedelmällinen keskustelu.”

Konventteja kiellon aikana

Noudattaen suurta varovaisuutta ja kekseliäisyyttä oli mahdollista jatkaa kokousten ja konventtien pitämistä sotatilankin aikana. Eräällä maatilalla Haarajoella järjestettiin ”metsästys- ja kalastusjuhlat”, jossa puheet koskivat tietystikin ihmisten kalastamista.

Kesällä 1943 järjestettiin Hämäläis-Osakunnan salissa keskellä Helsinkiä suuri kokous ”Pentti Reikon perhejuhlan” nimellä. Kutsukortti annettiin vain sellaisille, joilla oli kahden luotettavan todistajan suositus. Yli 500 oli läsnä.

Veli Reikko kertoo, mitä tapahtui sen jälkeen, kun tässä kokouksessa olleet olivat lähettäneet yhteisen virallisen kirjeen viranomaisille:

”Jonkin aikaa myöhemmin sain valtiolliselta poliisilta kutsun saapua poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Kuulustelijalla oli meidän kirjeemme kädessään, ja hän vaati saada tietää, missä oli voitu pitää tällainen kokous. ’Miten on mahdollista, että te voitte pitää tällaisen kokouksen Helsingissä, emmekä me tiedä siitä mitään, me jotka miltei tiedämme, mitä kaksi ihmistä puhuu toisilleen kadulla?’, hän kysyi. Tuo kokous oli todellisuudessa pidetty vain parin korttelin päässä tästä poliisiasemasta!

”Järjestimme useita suuria konventteja samaan tapaan, ja Jehovan suojelus oli hyvin ilmeinen, koska kertaakaan kokouksia ei estetty. Joulukuussa 1943 pidetyssä konventissa oli läsnä peräti 1260.”

Uusi presidentti antaa ohjausta

Sodan lähestyessä loppuaan Vartiotorni-seuran kolmas  presidentti Nathan H. Knorr sai vähitellen tietoja olosuhteista kiellon alaisessa Suomessa. Kirjeessään Hartevalle ja Taavitsaiselle hän kiitti siitä, että ystävät olivat pysyneet toimeliaina vainosta huolimatta ja että Seuran omaisuus oli onnistuttu säilyttämään tulevaa käyttöä varten.

Entä mitä tapahtuisi niille terveyskirjoille, jotka sisälsivät myös kirjoituksia Valtakunnasta? Koska Seuran kirjallisuus oli yhä kiellettyä, veli Knorr antoi Suomen veljille luvan levittää niitä edelleen yleisölle. Mutta samalla hän varoitti: ”Teidän ei tule sekoittaa Valtakunnan sanomaa mihinkään muuhun. Kehota ystäviä näin: Apostolit menivät aikanaan paikasta toiseen ilman Raamattuja tai kirjoja. Jos Herra näkee sopivaksi, että meillä ei ole mitään muuta kuin Jumalan sana mielessämme ja suussamme, niin käyttäkäämme sitä Jehovan nimen kunniaksi ja kirkkaudeksi. Totuus ei tarvitse mitään muuta vetovoimaa kuin totuuden itsensä.”

Sota päättyy

Sota Neuvostoliiton kanssa päättyi syyskuussa 1944. Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta menetti suuret maa-alueet. Noin 300000 asukasta oli evakuoitu luovutetulta alueelta, ja heidät oli sijoitettava muualle Suomeen. Veli Harteva vapautettiin kotiarestista 27. syyskuuta, ja yleisen armahduslain perusteella kaikki vankiloissa olevat veljet vapautettiin pian. Tämä loi perustan ennennäkemättömälle kasvun ajalle Suomessa.

Vartiotorni-seuran lakkautuspäätöksen kumoaminen osoittautui hyvin vaikeaksi, miltei mahdottomaksi tehtäväksi. Seuraavaksi oikeusministeriksi pian nimitetty Urho Kekkonen suhtautui suopeasti todistajiin. Hän ehdotti, että perustaisimme uuden uskonnollisen yhdyskunnan, jolloin meillä olisi miltei samat lailliset oikeudet kuin luterilaisella  kirkolla. Veljet noudattivat hänen neuvoaan, ja valtioneuvosto hyväksyi Jehovan todistajat uskonnollisen yhdyskunnan 31. toukokuuta 1945.

Tämä ratkaisu teki mahdolliseksi huolehtia avioliittoon vihkimisistä, saada lapsille vapautus uskonnonopetuksesta kouluissa ja saada se suoja, jonka laki tarjoaa rekisteröidyille uskonnoille. Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseurankin uudelleenrekisteröinti onnistui lopulta 9. helmikuuta 1949.

Mainoskulkue

Vuosi 1945 alkoi voimakkaan julkisen toiminnan sävyttämänä. Sydäntalvella 6. tammikuuta veli Harteva esitti Helsingin Messuhallissa puheen aiheesta ”Valoa kohti”. Suurempia tiloja kuitenkin tarvittiin. Niinpä vuokrattiin Olympiastadion esitelmää varten, jota mainostettiin laajalti sekä sanomalehdissä että kaduilla.

Veli Salavaaran ohjauksessa järjestettiin erikoislaatuinen mainoskulkue, jonka muodosti mainoskilvillä varustautunut puolen kilometrin mittainen todistajien jono. Kuvittelehan mielessäsi näkymä todistajista, jotka marssivat pitkin Helsingin katuja ja huutavat iskulauseita pahvisilla megafoneilla. Kulkueen perässä on ääniautoja, jotka julistavat Valtakunnan sanomaa. Ja ensimmäisenä jonossa ratsastaa veli Elis Salminen kookkaalla ruskealla hevosella toisessa kädessään viiri, jossa lukee ”Jehovan todistajat”. Se oli melkoinen näky, ja se koitui hyväksi todistukseksi!

Hevonen pelkäsi mainostauluja ja oli vähällä karata. Salminen kertoo: ”Yksi monista valokuvaajista tuli kuvaamaan minua ja sanoi: ’Aasihan sen olisi täytynyt olla. Sillähän Jeesuskin ratsasti.’” Kulkue kiersi Helsingin pääkatuja muutaman kilometrin ja saapui lopuksi rautatieasemalle, jossa järjestyttiin rintamaan ja huudettiin yhteen  ääneen kutsu esitelmään. Stadionille saapui 12000 kuulijaa!

Todistusta radion välityksellä

Nuo tuhannet Olympiastadionille kokoontuneet eivät olleet ainoita, jotka kuulivat puheen. Vaikka valtion valvonnassa oleva Yleisradio olikin menneisyydessä jyrkästi kieltäytynyt lähettämästä mitään ohjelmaamme, veljet kuitenkin esittivät pyynnön, että tämä stadionilla pidettävä puhe ”Sävyisät perivät maan” radioitaisiin. Tuolloin radion pääjohtajana toiminut virolaissyntyinen tunnettu kirjailija Hella Wuolijoki antoi siihen luvan. Hän oli itse ollut sodan aikana vankilassa ja tunsi meitä kohtaan sympatiaa. Niinpä suuri todistus annettiin laajalle kuulijakunnalle aina Ruotsiin saakka, mistä haaratoimisto lähetti sähkeen: ”Lähetys kuului erinomaisesti!”

 Vartiotorni ilmestyy jälleen

Sekä Jumalan Valtakunta- että Lohdutus-lehteä alettiin taas julkaista vuoden 1945 alusta lähtien. Ja heinäkuun 1. päivästä eteenpäin Jumalan Valtakunta sai jälleen nimen Vartiotorni. Halusivatko ihmiset niitä? Aikakauslehtiä ei ollut heti sodan jälkeen montakaan tarjolla tilattavaksi, ja niinpä julistajat saivatkin ennätysmäärän uusia tilauksia: 40038! Se oli lähes 30 tilausta jokaista julistajaa kohti. Se on yhä kaikkien aikojen paras tulos Suomessa. Painokoneen laakerit eivät ehtineet jäähtyä tuona vuonna!

Vartiotorni-seuran presidentillä oli syvä huoli ystävien hyvinvoinnista sodan runtelemassa Euroopassa. Hän halusi vierailla heidän luonaan ja järjestää tarvittavaa apua heti kun matkustaminen olisi mahdollista. Oli vuoden pimeintä ja kylmintä aikaa, kun hän 18. joulukuuta 1945 saapui laivalla Ruotsista yhdessä sihteerinsä, Milton G. Henschelin, ja Pohjois-Euroopan toimiston edustajan, William Deyn, kanssa. Heidän matkakertomuksestaan voidaan lukea: ”Noin seitsemäntoista tuntia Tukholmasta lähdön jälkeen Bore V tuli suomalaisen lahden vesille lähellä Turkua ja näytti nyt melkein iloiselta siitä, että se oli kestänyt matkan ja saattoi olla kotivesillään puskeakseen niiden noin 40 sentin paksuisten jääkappaleitten keskitse, mitkä täyttivät sataman.” Hymyilevä joukko Helsingin Beetel-perheen jäseniä oli toivottamassa heitä tervetulleeksi.

Veli Knorr tutustui sodan aiheuttamiin ongelmiin. Seura oli Ruotsista lähettänyt ystävien lahjoittamia vaatteita, ja niiden jakaminen tienraivaajille ja muille apua tarvitseville oli käynnissä. Vaikka Suomi oli jo tuolloin merkittävä paperintuottaja, hallitus halusi myydä kaiken mahdollisen paperin ulkomaille kipeästi tarvittavan ulkomaisen  valuutan saamiseksi Suomeen. Loppuisiko lehtiemme painaminen ongelmiin, jotka koskivat paperin saamista? Säästäväisyyssyistä veli Knorr päätti, että Lohdutuksen painaminen lopetettaisiin toistaiseksi. Päätoimisto maksaisi Vartiotornin painamiseen tarvittavan paperin dollareilla, joilla paperia oli saatavissa. Näin hengellisen ravinnon pääkanava, Vartiotorni, jatkoi ilmestymistään.

Vierailunsa yhteydessä veli Knorr kertoi innostavia uutisia äskettäin lähetystyöntekijöiden valmentamiseksi avatusta Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista. Hänen matkakertomuksessaan mainittiin Suomen ystävien reaktiosta: ”Missään ei ollut ilmaistu suurempaa innostusta Vartiotornin korkeakoulua kohtaan koko matkalla. – – Kaksikymmentäkaksi kokoajan työntekijää jätti nimensä.”

Ensimmäiset Gileadiin

Ei kulunutkaan monta kuukautta, kun ensimmäiset veljet saivat kutsun Gileadiin vuonna 1946. Neljä veljeä, Eero Nironen, Kalle Salavaara, Elai Taavitsainen ja Veikko Torvinen, oli mukana Gileadin 8. kurssilla. Veli Nironen muistelee: ”Kun me neljä saavuimme vuoden 1947 alussa takaisin Suomeen, niin olimme kuin uusia ihmisiä. Gileadissa vasta opimme ymmärtämään teokratian todellisen merkityksen. Saimme tietää yleensä, miten palvelustyötä voi parantaa ja, mikä varsinkin on tärkeätä, miten kristityn jokahetkisen elämän on oltava Jumalan hengen kyllästämä, niin ettei toiminta ole vain robotin työtä.”

Vuonna 1950 Eero Muurainen oli Gileadissa. Hän palveli vuosia piirivalvojana aina kuolemaansa saakka vuonna 1966. Vuosien mittaan lähetystyö on innostanut monia, ja ainakin 59 suomalaista on tähän mennessä käynyt Gilead-koulun.

 Kierrostyö sodan jälkeen

Sodan syttyessä vuonna 1939 oli julistajien määrä Suomessa 865. Toisen maailmansodan päättyessä vuonna 1945 julistajamäärä oli miltei kaksinkertaistunut, ja niinpä yhteensä 1632 julistajaa raportoi yli 260 seurakunnassa.

Seurakuntien määrä vuonna 1945 oli miltei sama kuin se on nykyään yli 40 vuotta myöhemmin. Miksei niiden lukumäärä ole kasvanut? Useimmat seurakunnista 1940-luvulla olivat hyvin pieniä ja hyvin hajallaan. Seurakuntaa kohti oli silloin keskimäärin vain noin 6 julistajaa, kun heitä nyt on yli 60.

Sodan päätyttyä neljä vuosikymmentä sitten ystävillä oli kulkuneuvoina vain polkupyörät ja maaseudulla varakkaammilla hevosvetoiset kärryt tai reet. Useimpien ystävien toimeentulo oli niukkaa ja työpäivät pitkiä ja rasittavia. Niinpä kokouksiin pääsy kauemmaksi oli vaikeaa. Siksi seurakunnan muodosti monissa paikoissa ainoastaan yksi perhe, joka suoritti kenttäpalvelusta vain lähiympäristössään.

Kierrosvalvojan työ noissa olosuhteissa ei ollut kovin helppoa. ”Seurakuntien väliset matkat, jotka saattoivat olla 20 kilometriä tai enemmänkin, täytyi usein tehdä jalkaisin painavia matkatavaroita kantaen”, kertoo Erkki Kankaanpää. ”Muistan kuinka jouduimme vaimoni kanssa helmikuun kovilla pakkasilla kerrankin nukkumaan huoneessa, jossa ei ollut lainkaan lämmityslaitetta. Meidän oli nukuttava kaikki vaatteet yllämme. Joskus jouduimme nukkumaan suuren perheen kanssa samassa huoneessa.” Olosuhteitten ajan mittaan parantuessa myös kierrosvalvojien työ tuli tehokkaammaksi.

Kasvu sodan jälkeen

Vuonna 1947 veljet Knorr ja Henschel saapuivat jälleen  Suomeen. Vaikka edellisestä vierailusta oli kulunut vasta puolitoista vuotta, he saattoivat nähdä merkittävää edistystä tapahtuneen tänä aikana. Kahden vuoden aikana julistajien määrä oli noussut 1632:sta 2696:een. Suomessa elettiin voimakkaan kasvun kautta. Helsingin Messuhallissa 13.–15. kesäkuuta 1947 pidetyssä konventissa oli läsnä 5300 ja 184 kastettiin.

Vaikka seurakuntien lukumäärä ei lisääntynytkään, niin julistajamäärän kasvu oli sodan jälkeen hämmästyttävää. Niinpä kun tultiin vuoteen 1950, julistajia oli jo yli 4000. Teokraattinen palveluskoulu paransi veljien taitoa julkisina puhujina ja teki heidän saarnaamisestaan tehokkaampaa. Sen sijaan että gramofonit olisivat saarnanneet, ystävät alkoivat saarnata puhumalla.

Helmikuussa 1950 saapui maahan Yhdysvalloista kaksi Gileadin käynyttä veljeä, Wallace Endres ja John Bruton. Veli Endres nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi jo ikääntyneen veli Hartevan tilalle. Veli Harteva jatkoi uskollisesti kokoajanpalvelustaan aina kuolemaansa saakka vuonna 1957.

Painotoiminta lisääntyy

Vähitellen sodan jälkeen paperiakin voitiin taas saada vapaasti. Vuoden 1951 alusta alettiinkin Vartiotornin ohella julkaista taas toista lehteä, jonka nimi oli nyt Herätkää!. Vuonna 1955 lehtien vuosittainen painosmäärä oli jo kasvanut yhteensä yli miljoonaan.

Sodan jälkeen Suomessa painettiin kaikki Seuran kirjat omilla painokoneilla. Kansimateriaalin saanti ja kovien kansien valmistaminen kirjoihin oli ongelmallista, ja niinpä vielä 1950-luvun alkupuolella käytettiin pelkkiä kartonkikansia, jotka kuitenkin olivat liian heikkoja. Siksi kun veli Knorr jälleen vieraili vuosina 1951 ja 1955, hän antoi  neuvoja kirjojen laadun parantamisesta. Vuosina 1945–1955 Suomessa valmistettiin keskimäärin 54000 kirjaa vuodessa haaratoimiston hyvin ahtaissa tiloissa.

Vuonna 1955 Erkki Kankaanpää kutsuttiin haaratoimistoon, jossa hän oli jo aikaisemmin toiminut painajana. Hän oli käynyt vaimonsa kanssa vuonna 1952 Gilead-koulun ja palvellut sen jälkeen kierros- ja piirityössä. Hänet nimitettiin nyt painonvalvojaksi. Ja kun veli Endres vuonna 1957 joutui palaamaan kotimaahansa lisääntyneitten perhevastuitten vuoksi, veli Kankaanpää nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi.

Valtakunnansaleja rakennetaan ja lisäapua saadaan

Vuonna 1923 hankitun haaratoimiston yhteydessä oli pieni kokoussali, jota kutsuttiin nimellä ”Helsingin tabernaakkeli”. Myös Väinämöisenkadun haaratoimistossa oli oma kokoussali. Mutta vasta vuonna 1956 rakennettiin ensimmäinen valtakunnansali Helsingin Käpylään. Seuraava sali rakennettiin kaksi vuotta myöhemmin Lahteen. 30 viime vuoden aikana Suomessa on rakennettu yli 180 valtakunnansalia, ja nykyään on vain harvoja seurakuntia, jotka eivät kokoontuisi omassa valtakunnansalissa.

Kun Vivian ja Ann Mouritz saapuivat marraskuussa  1959 Suomeen Gilead-koulun jälkeen, heidän edessään oli kylmä talvi ja ankara kielen opiskelu. Pian he palvelivat jo kierros- ja piirityössä, kunnes heidät kutsuttiin haaratoimistoon. Siellä he palvelivat vuoteen 1981 saakka, jolloin heidät siirrettiin kotimaahansa Australiaan, missä veli Mouritz nyt palvelee haaratoimistokomitean koordinaattorina.

Arne ja Gudrun Nielsen määrättiin Suomeen vuonna 1959, ja he palvelivat haaratoimistossa vuoteen 1965 saakka, jolloin heidät siirrettiin takaisin Tanskaan, missä he yhä palvelevat haaratoimistossa.

Haaratoimisto muuttaa

Jo 1950-luvun puolivälissä olivat tilat Helsingin haaratoimistossa käyneet hyvin ahtaiksi. Koska laajennusmahdollisuuksia ei ollut, etsittiin sopivaa paikkaa muualta. Sellainen löydettiinkin Vantaalta, noin 20 kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Tuossa uudessa paikassa oli tilaa myös tulevalle laajennukselle, ja se ostettiin vuonna 1957.

Uutta noin 2700 neliömetriä käsittävää haaratoimistoa päästiin rakentamaan vuoden 1960 lopulla. Vuoden 1962 alusta Beetel-perhe muutti näihin uusiin tiloihin, joissa alettiin samana vuonna pitää myös Valtakunnan palveluskoulun neliviikkoisia kursseja erikoistienraivaajille ja seurakunnanvalvojille. Tilat näyttivät silloin runsailta, joten uskoimme niiden riittävän tämän järjestelmän loppuun saakka. Mutta toisin kävi.

Kööpenhaminaan!

Kun Jehovan todistajien historian suurin konventti pidettiin New Yorkissa Yhdysvalloissa vuonna 1958, vain 263 todistajaa Suomesta saattoi matkustaa sinne. Konventista  palanneitten kertomukset ja tästä konventista kertovan Seuran elokuvan esittäminen lisäsi Suomen ystävien intoa ulkomaisten ystävien tapaamiseen. Niinpä innostus olikin suuri, kun ilmoitettiin että kesällä 1961 pidettäisiin kaikille Pohjoismaiden julistajille konventti lähempänä sijaitsevassa Kööpenhaminassa Tanskassa. Siihen mennessä vain harvat ystävistä olivat koskaan käyneet Suomen rajojen ulkopuolella. Haaratoimistoon perustettiin matkaosasto huolehtimaan 4000 matkustajan matkajärjestelyistä.

Kööpenhaminan urheilupuiston stadionilla ohjelma kaikui englannin, tanskan, norjan, ruotsin ja suomen kielellä. Konventti oli unohtumaton elämys ja auttoi suomalaisia näkemään ja tuntemaan, mitä todella merkitsee olla osa kansainvälistä veljesseuraa.

Karvian erityistyölaitos

Ensimmäisen vuosisadan kristittyjen tavoin Jehovan todistajat toimivat Raamatun valmentaman omantuntonsa mukaan. Toisen maailmansodan päätyttyä Jehovan todistajien puolueeton asenne aiheutti melkoisen ongelman viranomaisille. Vuodesta 1947 lähtien veljiä pidettiin 240 päivää lähellä Hankoa Suomenlahdessa sijaitsevalla armeijan käytössä olleella Hästö-Busön linnakesaarella. Sen lisäksi he saivat 3–6 kuukauden vankeusrangaistuksen.

Vuonna 1959 laadittu laki pidensi kieltäytyjien ”palvelusaikaa” melkoisesti. Karvialla sijainnut entinen varavankila muutettiin ”erityistyölaitokseksi”, josta seuraavina vuosina tuli hyvin kuuluisa.

Jukka Ropponen, yksi kieltäytyneistä, kuvailee Karvian laitosta: ”Kun poliisiautossa lähestyin tuota soiden keskellä sijainnutta laitosta, näkyviin tuli korkean piikkilanka-aidan sisällä olevia sodanaikaisia puisia parakkeja kalteri-ikkunoineen. Se oli saksalaismallinen vankileiri. Näky ei ollut  mieltä ylentävä, varsinkin kun tiesi viettävänsä siellä ainakin kaksi seuraavaa vuotta. Mutta sisällä oli iloisia veljiä, 8–10 henkeä kussakin huoneessa. Huoneen nurkkakomerossa oli kuivakäymälä paljuineen.

”Ohjelmaan kuului tunnin ulkoilu päivittäin vartijan valvonnassa. Muu aika vietettiin kaltereitten takana. Aikaa oli runsaasti, mutta järjestimme hyvän hengellisen ohjelman, joka täytti päivät. Raamattu tutkittiin huolella jae jakeelta. Vähitellen koottiin hyvä kirjasto tutkimisen avuksi. Luentoja pidettiin monista raamatullisista aiheista. Ja tällaisissa olosuhteissa veljesseura totisesti hioi kulmia pois meistä jokaisesta.

”Kenttäpalvelus ei muodostanut ongelmaa. Emme voineet puhua kenellekään ulkopuolella olevalle, mutta kirjoitimme vapailla alueilla asuville ihmisille, joiden osoitteet saimme puhelinluetteloista. Usein toimimme osa-aikaisina tienraivaajina. Jotkut joukossamme eivät olleet vielä Jehovalle vihkiytyneitä, mutta edistyttyään hengellisesti he halusivat mennä kasteelle. Mutta mistä löytäisimme riittävästi vettä kastaaksemme heidät? Se oli visainen ongelma.

”Esitimme laitoksen johtajalle anomuksen mahdollisuudesta suorittaa kaste läheisessä suolammikossa, mutta vastaus oli tyly: ei! Ehkä ratkaisu oli hyväkin, sillä talvella kaste ei kuitenkaan olisi onnistunut lammikon ollessa jäässä. Eräänä päivänä katseeni sattui vaatekaappiin huoneen nurkassa: siinähän se seisoi, 210 × 60 × 60 senttimetrin kokoinen kasteallas! Muutaman päivän kuluttua oli suuri muovikelmu salakuljetettu parakkiin. Vartijan huomaamatta uusi muovikelmulla vuorattu kastealtaamme kuljetettiin pesuhuoneeseen, missä kaste tapahtui. Noiden vankeusvuosien kuluessa melkoinen joukko uusia kastettiin tuossa altaassa.”

 Tasavallan presidentti vierailee työlaitoksessa

Vaikka yleinen suhtautuminen todistajien kieltäytymiseen asepalveluksesta oli aluksi kielteinen, tilanne alkoi muuttua 1960-luvun puolivälissä. Ihmiset alkoivat ajatella, että pitkät rangaistukset keskitysleirimäisissä olosuhteissa ovat epäinhimillisiä. Elokuussa 1968 Suomen silloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen päätti itse käydä tutustumassa tähän rangaistuslaitokseen.

”Se oli täysi yllätys”, muistelee nyt piirivalvojana palveleva Reima Laine. ”Presidentti Kekkonen käytti vierailuun  työlaitoksessa useita tunteja ja halusi haastatella meitä ilman muitten läsnäoloa. Hän sanoi tekevänsä kaikkensa, jotta laki muuttuisi paremmaksi.” Näin tapahtuikin pian, ja vuonna 1969 laitos lakkautettiin.

Vapautus asepalveluksesta

Vuoden 1969 jälkeen nuoret veljet saivat yhdeksän kuukauden vankeustuomion, ja sitä suorittaessaan he käytöksellään hankkivat itselleen hyvän maineen. Monet ihmiset panivat tilanteen merkille ja alkoivat ajatella, että rauhaa rakastavien ja yhteiskunnalle täysin vaarattomien nuorten miesten tuomitseminen vankilaan on musta tahra puolueettomuutta ja rauhaa ihannoivan Suomen maineessa. Ja siksi jotkut huomattavat humanistiset vaikuttajat esittivät ajatuksia todistajien vapauttamiseksi asepalveluksesta.

Hallitus katsoikin viisaaksi säätää vuonna 1985 uuden lain. Niinpä kastetuille ja toimiville Jehovan todistajille on vuoden 1987 alusta lähtien annettu lykkäystä – kolme vuotta kerrallaan – kunnes he täyttävät 28 vuotta. Näin Jehovan todistajat on Suomessa vapautettu asepalveluksesta rauhan aikana.

Saarnaamisvapaus koetuksella

Vaikka perustuslaki on Suomessa turvannut vapauden  harjoittaa uskontoa, silloin tällöin on yritetty saada aikaan sääntöjä, jotka estäisivät ovelta-ovelle-työn. Tuomioistuimet ovat tähän mennessä ratkaisseet kaikki tapaukset saarnaamisvapauden hyväksi.

Oulun kaupunki muutti järjestyssääntöään. Se sanoi esityksessään: ”Poistettu Jehovan todistajien toimintaa rajoittava kielto.” Perusteluna sanottiin: ”Aatteellisten ja uskonnollisten järjestöjen toiminta asunnosta asuntoon ei suinkaan häiritse asukkaitten kotirauhaa. Päinvastoin on kysymys asukkaitten kannalta hyödyllisestä ja tarpeellisesta tiedon välityksestä, jota muulla tavalla ei voida tehdä.”

Kansalliset rajat eivät ykseyden este

Ruotsalaiset todistajat olivat auttaneet totuuden leviämisessä Suomeen. Viime vuosina suomalaiset todistajat ovat vuorostaan auttaneet saarnaamistyössä Ruotsissa, jonne monet suomalaiset ovat muuttaneet. Ruotsiin alettiin muodostaa suomenkielisiä seurakuntia vuodesta 1972 lähtien. Kasvu suomalaisten keskuudessa Ruotsissa on ollut voimakasta, ja nykyisin Ruotsissa on noin 1800 suomenkielistä julistajaa.

Koska Pohjoismaitten asukkailla on vapaus ylittää maiden raja ilman passia, siitä on ollut hyötyä myös konventtien järjestämisessä. Pitkien matkojen vuoksi, jotka erottavat Suomen muista Pohjoismaista, suuria kansainvälisiä konventteja ei järjestetty Suomessa ennen kuin vuonna 1965, jolloin pidettiin Helsingin Olympiastadionilla Ruotsin ja Suomen ystävien yhteinen konventti. Samoin tehtiin vuonna 1973. Vuosina 1978 ja 1983 käytettiin kahden kansainvälisen konventin pitämiseen Helsingin Messukeskusta. Nämä konventit ovat erinomaisella tavalla laajentaneet suomalaisten ystävien näkemystä ja osoittaneet, että kansalliset rajat eivät ole kristillisen ykseyden este.

 Kierroskonventteja oli tapana pitää eri koulujen juhlasaleissa. Koulujen saaminen alkoi kuitenkin vaikeutua 1970-luvulla. Niinpä vuonna 1975 tehtiin päätös oman konventtisalin rakentamisesta Hämeenlinnaan. Keskeneräinen teollisuushalli ostettiin ja rakennettiin viihtyisäksi 1200-paikkaiseksi konventtisaliksi, jossa on pidetty konventteja maaliskuusta 1978 lähtien. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1988, hankittiin toinen halli läheltä Oulua, ja ensimmäiset konventit siinä pidettiin marraskuussa 1989.

Uuden maailman käännös ja Jumalan nimi

Suomen kieltä alettiin kirjoittaa vasta 1500-luvulla, ja vuoden 1542 Uusi testamentti oli ensimmäisten suomeksi painettujen kirjojen joukossa. Raamattu on perinteisesti kuulunut miltei jokaisen kodin varusteisiin. Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännös voitiin suurten ponnistusten jälkeen julkaista suomeksi vuonna 1975.

Uuden maailman käännös ei kuitenkaan ole ensimmäinen suomenkielinen raamattulaitos, jossa esiintyy Jehovan nimi. Se oli jo ensimmäisten suomenkielisten Raamattujen reunaviitteissä. Myös vuodelta 1776 olevan Vanhan kirkkoraamatun hakemistossa on Jumalan nimi. Kuitenkin jotkut papit ovat osoittaneet voimakasta ennakkoluuloa sitä vastaan väittämällä valheellisesti, että muoto ”Jehova” on Jehovan todistajien keksimä.

Ei ollut siksi ihme, että monille kirkon jäsenille ja papeille oli järkytys, kun Kuhmoisten kirkkoa restauroitaessa vuonna 1985 alttarin päältä paljastui maalin alta sana Jehova. Se oli liikaa kirkkovaltuustolle. He päättivät peittää nimen jälleen!

Nimi Jehovah esiintyi jo 1600-luvun alussa Suomessa  käytetyissä kolikoissa. Jotkut kuuluisat suomalaiset kirjailijat ovat myös käyttäneet Jehovan nimeä kirjoituksissaan. Kiinnostavaa on myös se, että tämä Jumalan nimi on heprealaisin kirjaimin kirjoitettuna monissa Suomen huomattavimmista kirkoista. Jehovan nimen merkittävimmät puolustajat ovat kuitenkin olleet hänen todistajansa.

Tilojen laajennusta haaratoimistossa

Valtakunnan julistajien lukumäärän tasainen kasvu on tehnyt tarpeelliseksi laajentaa haaratoimiston tiloja monta kertaa. Kun esimerkiksi oli kulunut kymmenen vuotta haaratoimiston rakentamisesta vuonna 1962, lisätilaa tarvittiin kipeästi. Lehtien vuotuinen painosmäärä oli noussut 2,3 miljoonasta 3,7 miljoonaan. Kirjojen valmistus lisääntyi 40000:sta yli 200000:een vuosittain. Yksistään Totuus joka johtaa ikuiseen elämään -kirjaa painettiin Suomessa yhteensä 562000 kappaletta – suunnilleen yksi joka kolmanteen suomalaiseen kotiin. Niinpä vuonna 1973 rakennettiin 2200 neliömetrin lisärakennukset postitus- ja varastotiloiksi.

Beetel-perhe on kasvanut myös vuosi vuodelta, ja siksi vuonna 1977 lisättiin tiloihin 20 huoneen asuinrakennus. Ja jälleen vuosina 1984–1986 tehtiin suuret laajennukset sekä painoon että asuintiloihin ja rakennettiin myös erillinen 300-paikkainen valtakunnansali.

Uusi tekniikka käyttöön

Sen lisäksi että haaratoimistoa on vuosien kuluessa laajennettu, merkittäviä uudistuksia on tapahtunut myös painotekniikassa. ”Otimme melkoisen harppauksen eteenpäin, kun siirryimme kaksivärisestä kohopainannasta neliväriseen offsetpainantaan”, muistelee painon työtä johtava veli Heikki Kankaanpää. ”Ystävät Suomessa ovat kiitollisia  hallintoelimelle siitä, että se antoi luvan hankkia viisiyksikköisen arkkioffsetpainokoneen, niin että saatoimme yhtenä ensimmäisistä haaratoimistoista painaa lehdet nelivärisinä vuoden 1981 alusta lähtien. Se lisäsi tuntuvasti lehtien levitystä.

”Keväällä 1985 saimme käyttöön Vartiotorni-seuran suunnitteleman MEPS-tietokoneen ja valoladontajärjestelmän. Toinen viisiyksikköinen arkkioffsetpainokone, saksalaisvalmisteinen Miller-Johannisberg, asennettiin vuonna 1988. Se kaksinkertaisti painamiskapasiteettimme.”

Odotukset tässä tuhansien järvien maassa

Kautta vuosien Jehovan todistajat ovat saarnanneet ahkerasti Valtakunnan hyvää uutista Suomessa. Niinpä Raamatun totuuden valo on loistanut kirkkaasti tässä tuhansien järvien maassa. Julistajamäärän suhde asukasmäärään on yksi parhaimmista koko Euroopassa. Kasvu ei ole viime vuosina ollut kovin suuri, mutta julistajien luku on kuitenkin tasaisesti kasvanut.

Elintaso Suomessa on merkittävästi parantunut. Mutta hengellisesti tilanne on ihmisten keskuudessa mennyt monella tavalla alaspäin. Kiinnostus materialistisiin pyyteisiin on tehnyt useimmista välinpitämättömiä sekä toisia ihmisiä että hengellisiä asioita kohtaan. Moraaliarvot ovat madaltuneet. Kaupunkielämän kiireisyys ja ajanvietteen runsas tarjonta on yleensä vähentänyt ihmisten lukemisharrastuksia.

Vaikka suuri enemmistö suomalaisista kuuluu yhä luterilaiseen kirkkoon, sitä ovat ravistelleet äskettäin monet kriisit. Pitkän taistelun jälkeen kirkossa hyväksyttiin lopulta vuonna 1986 naispappeus. Monet papit ovat julkisesti ilmaisseet epäuskonsa Raamattuun, sen opetuksiin ja moraaliperiaatteisiin. Tällainen kehitys on järkyttänyt  vilpittömiä ihmisiä. Toisaalta Jehovan kansa on pitänyt lujasti kiinni kristillisistä periaatteista, ja tämän vuoksi he erottuvat toisista uskonnoista. Monet näkevät tämän eron. Kun he tutkivat Jumalan sanaa Jehovan todistajien kanssa, he oppivat näkemään todellisen totuuden valon.

Kun muinaiset ristiretkeläiset kahdeksan vuosisataa sitten tulivat Suomeen, he eivät todellakaan tuoneet mukanaan Jumalan valtakunnan hyvää uutista ja Raamatun totuuden valoa. Tällä 1900-luvulla Jehova on kuitenkin ollut voittoisa, kun hänen ennustuksensa ovat täyttyneet, ja hänen ahkerat ja toimeliaat todistajansa julistavat hänen hyvää uutistaan. Yli 17000:n rauhaisan Valtakunnan julistajan välityksellä totuus loistaa nyt kaikkialla tässä tuhansien saarten reunustamassa kirkkaitten järvien ja ikivihreitten metsien maassa.

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 191]

(Ks. painettu julkaisu)

Suomi

Julistajahuippu

20000

17303

 

13426

10620

8290

4354

 

 

 

1950 1960 1970 1980 1989

Keskim. tienraivaajia

3000

2037

 

 

952

671

 

285

207

 

1950 1960 1970 1980 1989

 [Tekstiruutu/Kartta s. 139]

(Ks. painettu julkaisu)

NORJA

RUOTSI

Pohjoinen napapiiri

Pohjanlahti

Ivalo

Sodankylä

Rovaniemi

Oulu

Iisalmi

Vaasa

Kuopio

Pori

Kuhmoinen

Tampere

Mäntyharju

Hämeenlinna

Lahti

Turku

Kotka

Vantaa

Helsinki

Hanko

NEUVOSTOLIITTO

[Tekstiruutu]

Pääkaupunki: Helsinki

Viralliset kielet: suomi ja ruotsi

Pääuskonto: evankelisluterilaisuus

Asukasmäärä: 4954000

Haaratoimisto: Vantaalla

[Kuva s. 141]

Emil Österman oli ensimmäinen Jehovan todistaja Suomessa

[Kuva s. 143]

Kaarlo Harteva antoi työlle tarmokkaan alun

[Kuvat s. 147]

Ensimmäinen haaratoimisto Helsingissä. ”Saarnoja kansalle” oli ensimmäisiä suomenkielisiä julkaisuja

[Kuva s. 150]

Joseph F. Rutherford Kaisaniemen puistossa, jossa hän piti ensimmäisen ulkoilmaesitelmänsä vuonna 1913

[Kuva s. 154]

Eero Nironen palveli kielenkääntäjänä noin 60 vuotta

[Kuva s. 157]

Otto Mäkelä palveli matkatyössä ja haaratoimistossa monia vuosikymmeniä

[Kuva s. 161]

William Dey, Pohjois-Euroopan toimiston valvoja

[Kuva s. 164]

Veljet gramofoneineen ja megafoneineen kenttäpalveluksessa

[Kuva s. 170]

Kalle Salavaara oppi totuuden sotasairaalassa

[Kuva s. 176]

Mainoskulkue mainostaa esitelmää Helsingissä huhtikuussa 1945

[Kuva s. 181]

N. H. Knorr ja M. G. Henschel vuonna 1955, yhdellä monista vierailuistaan veljien rohkaisemiseksi

[Kuvat s. 185]

Suomen haaratoimisto ja näkymä Beetelin eteisaulasta

[Kuva s. 186]

Nykyinen haaratoimistokomitea (vasemmalta): H. Kankaanpää, V. Leinonen, E. Kankaanpää, K. Kangas, J. Ropponen