Surinam

Käärmeet ja jaguaarit piileksivät vuoristoisessa sademetsässä, joka peittää melkein koko Surinamin – Etelä-Amerikan pienimmän maan niin pinta-alaltaan kuin asukasluvultaankin. Mutta Jehova Jumalan palvelijoiden rohkeuden suhteen tämä maa on lyömätön.

HEINÄKUUN 31. päivänä vuonna 1667 jatkuvasti kilpailevat brittiläisen ja hollantilaisen imperiumin edustajat allekirjoittivat rauhansopimuksen ja vaihtoivat omistusoikeutta: hollantilaiset antoivat briteille New Amsterdamin, kun taas britit luovuttivat hollantilaisille Surinamin. Todennäköisesti tunnet brittien vaihtokaupan osuuden, New Amsterdamin, sillä he antoivat sille uuden nimen: New York. Entä sitten Surinam?

Sitä kutsuttiin aikaisemmin Alankomaiden Guayanaksi ja myöhemmin Surinamiksi, ja se sijaitsee Etelä-Amerikan koillisrannikolla aivan Guyanan, Brasilian ja Ranskan Guayanan rajanaapurina. Maan trooppinen ilmasto muistuttaa Yhdysvaltain Floridan ilmastoa, vaikka se onkin jonkin verran tuota niemimaata pienempi valtio. Mutta hetkinen, jos rakastat uimista sinisessä meressä tai rentoutumista valkoisilla hiekkarannoilla,  Surinam ei ehkä olekaan ihanteellinen paikka sinulle. Maan mutainen ranta näyttää itse asiassa niin epäsuotuisalta, että varhaiset asukkaat kutsuivat sitä villiksi rannikoksi. Mutta jos olet seikkailunhaluinen, pakkaa mukaasi hyönteisten karkotusainetta, malariapillereitä ja moskiittoverkko ja lähde tutkimaan kaikkein rehevintä ja jännittävintä luonnonmaailmaa: mahtavaa sademetsää.

Lentokoneesta nähtynä sademetsä muodostaa yksitoikkoisen näköisen vihreän maton, jota halkovat vain useat pohjoiseen, Atlantin valtamereen, luikertelevat joet. Jos kuitenkin kurkistat tuon maton alle, löydät sieltä maailman monipuolisimman asujaimiston: vaikeasti tavoitettavan jaguaarin, kirjavan arapapukaijan, mölyapinan ja jättiläiskokoisen anakondan maailman.

Vaihtelevuus on myös tunnusomaista Surinamin asukkaille. Alkuperäisasukkaat olivat intiaaneja. Sitten saapuivat Länsi-Afrikasta mustat orjat, jotka tuotiin tänne työskentelemään kahviviljelmillä. Myöhemmin tulivat karanneet orjat, metsäneekerit, jotka muodostivat heimoja sinne tänne tiheään sademetsään, joka peittää 80 prosenttia Surinamista. Tämän jälkeen saapuivat itäintialaiset ja indonesialaiset. Näihin voidaan vielä lisätä kiinalaiset, libanonilaiset, juutalaiset ja hollantilaisten siirtolaisten jälkeläiset, ja ymmärrät, miksi Surinamin  400000 henkeä käsittävää väestöä kutsutaan toisinaan ”taskukokoiseksi maailmaksi”.

Aivan yhtä erilaisista uskomuksista, joita maassa asuvilla hinduilla, muslimeilla, herrnhutilaisilla (protestanteilla), roomalaiskatolilaisilla, animisteilla, fetisisteillä ja muilla on, muodostuu uskonnollinen tilkkutäkki. Lisää tähän vielä noin kymmenen eri kieltä, jotka vaihtelevat hollannista (virallisesta kielestä) sranan tongoon (paikalliseen kieleen), ja voit ymmärtää, miksi Surinamia käsittelevä kirja (Suriname – Land of Seven Peoples) huomauttaa, että kansallinen ykseys on yhä ”kaukainen tavoite”.

Mutta pian tämän vuosisadan vaihteen jälkeen vielä yksi kieli – Raamatun totuuden ”puhdas kieli” – saapui Surinamiin ja sai aikaan ykseyden kaikkialla missä se opittiin. (Sef. 3:9, UM) Raamatun totuuden levittäminen kaupungeissa, maaseudulla ja sademetsissä vaati kuitenkin rohkeutta, kestävyyttä, uhrauksia ja ennen kaikkea Jehova Jumalan tukea. Miten Jehovan palvelijat menestyivät tässä? Kutsumme sinut nyt ikään kuin elämään kanssamme uudelleen Valtakunnan saarnaamisen yhdeksän vuosikymmenen kohokohdat. Siirtykäämme siis ajassa taaksepäin vuoteen 1903, Koillis-Surinamiin.

Totuus saapuu maahan lossilla

Moottorivene pääsi vaivoin läpi Courantynejoen suun vieden matkustajia Guyanasta Surinamin yhteen pieneen kaupunkiin, Nieuw Nickeriehin. Yksi matkustajista, herra Herbonnet, noin 25-vuotias kauppias, saattoi tuskin odottaa pääsyä maihin voidakseen näyttää ystävilleen kirjat, jotka hän oli tuonut mukanaan.

Hänen ystävänsä, leipuri Marie Donk, sekatavarakauppias Alfred Buitenman sekä suutari Julian Dikmoet, ihastuivat pian kirjojen sisältämiin yksinkertaisiin Raamatun totuuksien selityksiin. Ennen pitkää nuo neljä ystävystä muodostivat raamatuntutkisteluryhmän leipurin, Marie Donkin, kotiin. Siellä he tutkivat lisää Charles T. Russellin, Yhdysvalloissa toimivan  Vartiotorni-seuran ensimmäisen presidentin, kirjoittamia julkaisuja.

Kaunopuheinen juutalaismies, Marie Donk, otti johdon ja kannusti asiakkaitaan liittymään tutkisteluryhmään. Asiakkaat vastasivat kutsuun huonosti, kunnes leipuri alkoi käyttää iskulausetta, jonka vanhat nickerielaiset muistavat tänäkin päivänä: ”Nyan brede sondro frede!” (”Syökää leipää pelotta!”) Alfred Buitenmanin tytär, 83-vuotias Lien Buitenman, selittää: ”Tämä merkitsi sitä, että ihmiset saivat ilmaista leipää kokousten jälkeen.”

Se tepsi. Kokousten läsnäolijamäärä kasvoi kuin vasta vaivattu taikina, kunnes leipuri Donk kannusti kuulijoitaan osallistumaan hänen kanssaan saarnaamistyöhön maaseudulla sunnuntaisin. Silloin useimmat kuulijat lakkasivat käymästä kokouksissa.

Vuosina 1910–1914 jotkut uskolliset kuitenkin seurasivat veli Donkia Nickerien ulkopuolella sijaitsevalle alangolle ja vaelsivat erään kaakaoviljelmän valtaojan luo kastettaviksi. ”Nuo kastetilaisuudet vetivät puoleensa satoja katselijoita”, sanoo James Brown, joka on nyt 86-vuotias. Hän muistaa katselleensa lumoutuneena, kun veli Donk upotti täysissä pukeissa olevan uuden opetuslapsen veden alle ja huusi: ”Isän nimessä.” Sitten hän kastoi saman henkilön toiseen kertaan ja huusi: ”Pojan nimessä”, ja vielä kolmannen kerran: ”Pyhän hengen nimessä.” Sen tehtyään kastaja kääntyi katselijoitten puoleen ja huusi: ”Tulkaa! Tulkaa kastettaviksi ja säilykää elossa!” Jotkut tulivat, mutta suurimmaksi osaksi sen pelosta, että maailma loppuisi vuonna 1914. Kun vuosi 1914 tuli ja meni, melkoinen määrä heistä ajelehti pois.

”Jumalan valtakunta on tullut”

Vuonna 1920 työtään jatkaneet raamatuntutkijat saivat kuitenkin melkoista kannustusta kun muuan veli Yhdysvalloista saapui laivalla ja näytti heille Luomisnäytöksen.

”Se oli koko kaupungin puheenaihe”, kertoo James Brown.  ”Menin jo aikaisin kaakaoviljelmän työvajaan ja istuuduin eturiviin. Huone oli tupaten täynnä; 500 henkeä oli läsnä. Esitys alkoi. En ollut ikinä nähnyt mitään sellaista: kuultokuvia, elokuva ja musiikkia! Muuan mies pompahti pystyyn ja sanoi: ’Tänään Jumalan valtakunta on tullut Nickeriehin!’”

Nyt alettiin jälleen saada kasvua, ja 1930-luvun alussa veljet rakensivat pienen kokouspaikan veli Donkin pihalle. Ongelmat koettelisivat kuitenkin Nickerien seurakuntaa jälleen.

Muuan vaatimaton veli astuu esiin

1930-luvun puolivälissä tuli tunnetuksi, että Marie Donkin elämäntapa oli vastoin raamatullisia moraalimittapuita. Silti hän jatkoi kokousten johtamista. Kuka korjaisi tilanteen?

Alfred Buitenman, pienikokoinen ja pehmeä-ääninen mies, oli hienovaraisesti tukenut seurakuntaa taloudellisesti vuonna 1903 tapahtuneesta kasteestaan lähtien. ”Mutta erään kokouksen aikana”, muistelee Lien, ”olin hämmästynyt nähdessäni isäni astuvan esiin, korottavan äänensä ja ilmoittavan, että tästä lähin kokoukset pidettäisiin meidän kotimme olohuoneessa.” Onneksi useimmat veljet kannattivat tätä muutosta, mutta jotkut jäivät leipuri Donkin ryhmään, joka vähitellen hajosi.

 Sitten veli Buitenman otti yhteyttä Seuran New Yorkissa sijaitsevaan päätoimistoon, sai kirjallisuutta ja vuodesta 1936 lähtien paimensi uskollisesti hänelle uskottua seurakuntaa.

Mutta siirtäkäämme huomiomme hetkeksi 240 kilometriä itään 25 vuoden päähän menneisyyteen. Olemme saapuneet pääkaupunkiin, Paramariboon, vuonna 1911.

Köyhä maalari antaa esimerkin

Erään Paramaribon satamassa käynnin aikana saarnaajaveljet (kuten kierrosvalvojia siihen aikaan kutsuttiin) Blake ja Powell Yhdysvalloista tapasivat Frederic Braighwaightin, nöyrän Barbadosissa syntyneen lähes 40-vuotiaan maalarin. Frederic ymmärsi tämän olevan totuus ja sai vaimonsa Cleopatran samoin kuin jotkut ystävistään kiinnostumaan. Hän alkoi johtaa kokouksia pienessä puutalossaan.

Saarnaajaveljien tavoin Frederic etsi keinoja kertoa Raamatun totuuksista. Niinpä hän todisti työpaikallaan puuseppä Willem Telgtille. Puuseppä piti kuulemastaan ja alkoi yhdessä ystävänsä kanssa käydä ”hartaitten raamatuntutkijoitten” kokouksissa, ja nosti näin läsnäolijoiden määrän kolmesta viiteen.

Veli Braighwaight arvosti näitä kokouksia. ”Vaikka veli Braighwaight olikin köyhä”, kertoi Willem Telgt joitakin vuosia sitten, ”hänellä oli aina kokouksissa yllään vastasilitetty valkoinen puku. Joinakin päivinä, kun hänellä ei ollut varaa ateriaan, hänen tyhjän vatsansa saattoi kuulla murisevan, mutta siitä huolimatta hän johti jokaisen kokouksen yhtä innokkaasti.”

Veli Braighwaightin esimerkin kannustamana Willem Telgt kastettiin 19. helmikuuta 1919, ja myöhemmin hänellä oli hyvin huomattava osa Valtakunnan etujen edistämisessä.

Astumme julkisuuteen

1920-luvulla raamatuntutkijoita ei tunnettu kovinkaan hyvin pääkaupungissa. Tilanne muuttui kuitenkin 1930-luvun puolivälissä, kun yksi heistä, veli Graham, asetti penkin erään  vilkasta toria vastapäätä olevan kaupan eteen. Hän avasi kuluneen matkalaukkunsa ja asetti näytteille Seuran värikkäitä kovakantisia kirjoja. Jokaisena arkipäivänä tämä vanha englantia puhuva veli saapui paikalleen.

Ostosten tekijät tungeksivat usein ryhminä matkalaukun ympärillä valmiina väittelyyn. ”Veli Graham vastasi kuitenkin aina hyvin lyhyesti”, kertoi Leo Muijden, joka kuoli hiljattain 78-vuoden ikäisenä. ”Eräänä päivänä näin hänen matkalaukussaan kirjasen, jonka kannessa oli kuva juoksevasta nuorestamiehestä. Kysyin veli Grahamilta: ’Mihin hän on juoksemassa?’ Vanha veli katsoi minuun ja sanoi: ’Jos luet kirjasen, saat sen selville.’ Se tepsi. Niinpä luin kirjasen Pelastus Valtakuntaan ja sain sen selville!”

Valtakunnan sanoma voimistuu

Paramaribon asukkaat oppivat Valtakunnan sanomaa paitsi kirjojen välityksellä myös kuuntelemalla levytyksiä. Miten? Sunnuntai-iltaisin Cornelus Voigt, erään kaupan omistaja, joka oli myötämielinen Jehovan todistajia kohtaan, asetti levysoittimensa sekä voimakkaan kaiuttimen talonsa toiseen kerrokseen. Veli Telgt kertoi: ”Sitten hän soitti roomalaiskatolisen messun äänityksen, jota seurasi uskonnollista musiikkia. Tämän jälkeen, kun tarpeeksi ihmisiä oli kokoontunut kuuntelemaan, hän vaihtoi levyn  ja käänsi äänen tehon kaikkein voimakkaimmilleen. Yhtäkkiä Joseph F. Rutherfordin, Seuran toisen presidentin, ääni jylisi koko kuulijakunnalle ja paljon kauemmas.”

Arkipäivien iltoina Voigtin ei kuitenkaan koskaan tarvinnut herättää ihmisten huomiota, vaan hän vain odotteli, kunnes hänen poikansa, Louis, tunnettu lääkäri, alkoi vastaanottonsa hänen talonsa naapurissa olevalla klinikalla. Heti kun odotushuone oli täynnä potilaita, Voigt alkoi soittaa levyjään. Helen Voigt, lääkärin vaimo, muistelee: ”Potilaiden oli pakko kuunnella veli Rutherfordia, halusivatpa he sitä tai eivät.” Todellakin, sekä kirjojen että levytysten avulla todistustyö oli nyt päässyt julkisuuteen luetun ja kuullun sanan kautta.

Yhdestä tulee kolme – mutta tuloksena ei ole kasvua

Koska toinen maailmansota käytiin kaukana Surinamista, veljet siellä eivät kärsineet sodan tuhoisista tuulista. Paramaribon seurakunta koki kuitenkin jonkinlaista häiriötä. Minkälaista? Veljien välistä vihamielisyyttä.

Leo Liefde, joka on 80-vuotias ja on käynyt kokouksissa vuodesta 1938 lähtien, kertoo: ”Vuoden 1945 tienoilla seurakunta oli jakautunut kolmeen eri ryhmään ja kokoontui kolmessa eri paikassa, vaikka kunkin kolmen ryhmän jäsenet kutsuivat itseään Jehovan todistajiksi.” Lisäksi, kun vuonna 1946 ilmoitettiin, että Seuran kolmas presidentti, Nathan H. Knorr, vierailisi Surinamissa, ”kaikki kolme ryhmää odottivat innokkaasti tapaavansa ’heidän’ presidenttinsä”, täydentää veli Muijden kertomusta. Miten veli Knorr suhtautui kaikkeen tähän?

Maanantaina 1. huhtikuuta 1946 veli Knorr yhdessä Frederick W. Franzin, Seuran varapresidentin, kanssa saapui Paramariboon. Tuona samana iltana 39 ystävää kaikista ryhmistä kokoontui puolueettomalle maaperälle, erään koulun pihalle, kuulemaan veli Franzin ja Knorrin puheita. Kun sitten oli aika esittää kysymyksiä, veljet esittivät eriäviä mielipiteitään. Presidentti kuunteli jonkin aikaa, mutta sitten hän oli kuullut tarpeeksi.

 ”Veli Knorr sanoi sen lyhyesti”, muistelee veli Muijden. ”Hän sanoi: ’Kuka teistä haluaa lähetystyöntekijän tulevan tänne?’ Me kaikki nostimme kätemme. ’Hienoa’, sanoi veli Knorr. ’Hän tulee tänne tässä kuussa.’” Hänen lupauksensa mukaan Gileadista valmistunut Alvin Lindau saapui sinne 27. huhtikuuta 1946.

Uusi aikakausi alkaa: lähetystyöntekijä saapuu

26-vuotias amerikkalainen Alvin Lindau muutti asumaan veli Baptistan luo ja alkoi nivoa yhteen näitä kolmea eri ryhmää. Kuukautta myöhemmin veli Lindau kertoi iloisena: ’Raportoivien julistajien määrä nousi kahdesta kahdeksaantoista.’ Veli Knorrilla puolestaan oli Surinamille hyviä uutisia. Hän kirjoitti, että 1. kesäkuuta 1946 sinne perustettaisiin haaratoimisto. Veli Knorr lisäsi: ”Olen varma siitä, että nyt on aika panna vauhtia työhön Paramaribossa.”

Haaratoimistonvalvojaksi nimitetty Lindau ryhtyi työhön. Ensiksi hän siirsi haaratoimiston veli Baptistan kodista Zwartenhovenbrug Street 50:ssä sijaitsevan tilavan kaksikerroksisen rakennuksen toiseen kerrokseen ja muutti ensimmäisen kerroksen valtakunnansaliksi. Sitten hän aloitti viikoittaisen kirjantutkistelun, palveluskokouksen ja Vartiotornin tutkistelun. Tämän jälkeen hän opetti veljiä johtamaan Raamatun kotitutkisteluja.

Seuraavaksi veli Lindau ilmoitti: ”Nyt ryhdymme hyökkäykseen!” Muuan kauan mukana ollut julistaja muistelee: ”Hän pyysi meitä mukaansa levittämään Lapset-kirjaa talosta taloon. Ensin epäröin, mutta veli Lindau sanoi minulle: ’Sinä joko hukut tai opit uimaan.’ Niinpä tungin laukkuni täyteen kirjoja ja tarjosin uutta julkaisua valtakunnansalin ympäristössä asuville ihmisille. Ilokseni laukkuni tyhjeni lyhyessä ajassa.”

Mutta muutamat veljet, jotka pitivät mieluummin puheita kuin levittivät kirjoja, mutisivat: ’Meillä ei ole mitään tekemistä Vartiotorni-seuran kanssa. Me uskomme pastori Russelliin.’ Niinpä he ”hukkuivat”. Useimmat veljistä kuitenkin tukivat  kirjakampanjaa. Mutta he tunsivat tarvitsevansa valmennusta. Seuraavina kuukausina he saisivat juuri sitä.

Edistyvän valmennuksen vuosi

Vuoden 1946 syyskuussa Paramaribon seurakuntaan perustettiin teokraattinen palveluskoulu. Samassa kuussa alkoi valtakunnansalissa esitelmäkampanja. Esitelmäkutsut herättivät yleisön – myös poliisin – huomion.

Eräänä keskiviikkona juuri ennen kuin ensimmäisen puheen piti alkaa, puhuja kutsuttiin poliisiasemalle. ’Onko tämä ensimmäinen maa, jossa Vartiotorni-seura toimii?’ viranomaiset kysyivät. Kuultuaan, että Surinam oli itse asiassa viimeisimpiä paikkoja, joissa Seura oli alkanut toimia, he luopuivat vastalauseistaan. Yleisökokouksia on pidetty aina siitä lähtien.

Seuraavassa kuussa, lokakuussa, seurakunta toivotti tervetulleiksi Gileadin käyneet Max ja Althea Gareyn sekä Phyllis ja Vivian Goslinin. Työskennellen rinta rinnan paikallisten veljien kanssa nuo ”viisi amerikkalaista Vartiotornista”, kuten lähetystyöntekijät tulivat tunnetuiksi kautta kaupungin, varmistivat sen, että julistajat edistyivät.

Vuoden 1946 loppuun mennessä lähetystyöntekijöiden kova työ ja rakkaudellinen huolenpito oli saanut paljon aikaan: saarnaamistyö oli lisääntynyt, ja jakaumat olivat väistyneet ykseyden tieltä. Mutta lisää edistystä oli tulossa.

Joulukuussa pidettiin ensimmäinen konventti: ”Iloisten kansojen teokraattinen konventti”. Konventissa julkaistun kirjan ”Olkoon Jumala totinen” innoittamina 20 julistajaa levitti vain yhdessä tunnissa 8000 esitelmää mainostavaa kutsua. Läsnä olikin kaikkien aikojen suurin määrä: 213!

Tuossa samassa kuussa veljet marssivat liikekaduille pitäen Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä edessään. Uteliaat ohikulkijat pysähtyivät ryhmiin julistajien ympärille. Muuan mies, joka ajoi aasin vetämiä rattaita, huomasi lehtiä pitelevän sisaren ja ohjasi rattaansa suoraan siihen kulmaukseen, jossa tämä seisoi. Mies  halusi lehdet. Tuona aamuna levitettiin 101 lehteä. Katutyö oli alkanut!

Edistys pysähtyy

Vuonna 1948 julistajien määrä nousi yli sataan. Mutta sitten yhtä nopeasti kuin pimeys tropiikissa laskeutuu päivänvalon ylle julistajien määrä väheni. Vuoden 1949 maaliskuuhun mennessä oli jäljellä enää 88 toimeliasta julistajaa. Jälleen heräsi erimielisyyksiä. Mikä oli vinossa?

Yksi lähetystyöntekijä paljasti useita säännönvastaisuuksia lähetyskodissa. Päätoimiston henkilökuntaan kuuluneet veljet N. H. Knorr ja M. G. Henschel tutkivat asiaa vieraillessaan Surinamissa vuoden 1949 huhtikuussa. Tuolloin Guyanassa lähetystyössä toiminut John Hemmaway lähetettiin myöhemmin ottamaan selkoa asiasta. Hänen tutkimustensa tulokset johtivat kolmen lähetystyöntekijän pois lähettämiseen, joten jäljelle jäivät vain Gareyt ja 59 julistajan seurakunta. Veljet olivat siinä, mistä he olivat aloittaneetkin. Heidän ongelmanaan oli saada julistajat jälleen liikkeelle.

Max Garey nimitettiin väliaikaiseksi haaratoimistonvalvojaksi, ja hän osoittautuikin hyvin huolehtivaksi paimeneksi tuona synkkänä aikana. Tienraivaaja Nellie van Maalsen, joka on nyt 76-vuotias, muistelee: ”Olin monien seurakuntalaisten tavoin suruissani ja hämmentynyt noina päivinä, mutta”, hän sanoo lämpimästi, ”Max oli rakkaudellinen veli. Hän sai minut rauhoittumaan. Vieläkin kun ajattelen veli ja sisar Gareytä, kyyneleet tulvivat silmiini.”

Kolmen kuukauden ajan Max Garey niin sanoaksemme sitoi jäljellä olevaan ryhmään kuuluvien haavoja. Sitten marraskuussa vuonna 1949 saapuivat J. Francis Coleman ja S. ”Burt” Simmonite, uudet Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Kanadasta, auttamaan veljiä pääsemään jälleen jaloilleen.

Aikaisemmin haaratoimisto ja lähetyskoti oli muutettu ahtaisiin tiloihin Gemeenelands Road 80:een. Uusien tulokkaiden majoittamiseksi vuokrattiin toinen koti Prinsen Streetiltä.  27-vuotias Burt Simmonite määrättiin uudeksi haaratoimistonvalvojaksi.

22. tammikuuta 1950 veljet tunsivat todella henkilökohtaisella tavalla Jehovan järjestön osoittaman empatian. Tuona päivänä veli Knorr teki erikoismatkan Surinamiin kannustaakseen heitä. ’Vaikka ihmiset juoruavat ja sanovat pahoja asioita Jehovan todistajista’, veli Knorr sanoi 75 veljelle, ’älkää välittäkö siitä. Omalla elämäntavallanne ja saarnaamallanne sanomalla voitte lohduttaa niitä, jotka etsivät totuutta. Näin meidän täytyy tehdä huolimatta siitä, mitä muut ihmiset ovat tehneet tai tulevat tekemään tulevaisuudessa.’

Kolmen päivän kannustavan yhdessäolon jälkeen veli Knorr jätti hyvästit veljille. Vahvistuneina he jatkoivat työtä.

Jälleen oikealla tiellä

Kun Paramaribon seurakunta oli jälleen oikealla tiellä, lähetystyöntekijät kiinnittivät huomionsa länteen Nickeriehin, missä veli Buitenman sekä viisi muuta julistajaa olivat jatkaneet Valtakunnan saarnaamista keskeytyksettä vuodesta 1936 lähtien – täysin tietämättöminä Paramaribossa puhaltaneista tuulista. Gareyt muuttivat Nickeriehin auttamaan veli Buitenmania, joka oli tuolloin 71-vuotias. Myöhemmin kokouspaikka muutettiin veli Buitenmanin kodista Gouverneur Streetillä sijaitsevaan lähetyskotiin.

John ja James Brown, jotka olivat luotettavia, tuolloin lähes viisikymmenvuotiaita veljiä, auttoivat veli Gareytä ja saivat vastapalvelukseksi perinpohjaista valmennusta. Aikanaan John ja James pitivät keskiviikkoiltaisin esitelmiä ulkona öljylampun valossa Nickeriessä ja sitä ympäröivissä kylissä.

Sitten myös heidän veljensä, Anton Brown, omaksui myös totuuden, ja ”Brownien kirkko”, joksi kaupungin asukkaat heidän seurakuntaansa kutsuivat, edistyi jälleen toiminnassaan. Nickeriessä helmikuussa 1953 pidettyyn ensimmäiseen kierroskonventtiin mennessä julistajien määrä oli kolminkertaistunut 21:een. Seurakunta aivan ilmeisesti hyötyi lähetystyöntekijöiden  läsnäolosta. Entä mitä toisille lähetystyöntekijöille, Paramaribossa oleville Burt Simmonitelle ja Francis Colemanille, kuului?

Kenttäpalvelus vastassaan lääkitys

Burt ja Francis tekivät parhaansa saadakseen jotkut kauan julistajina olleet toimimaan jälleen, mutta turhaan. Nämä julistajat saattoivat perua kenttäpalvelussopimuksensa antamalla vakiovastauksen: ”Veli, en voinut tulla, otin lääkettä.”

On totta, että tropiikissa elävien suolistoloisten takia tällainen vastaus voisi toisinaan pitää paikkansa. Burt sanoi: ”Mutta olipa se totta tai ei, tulin siihen tulokseen, että tuossa pienessä seurakunnassa nieltiin valtavat määrät lääkettä.” Mitä asian hyväksi oli tehtävissä?

Sisar van Maalsen auttoi. Eräänä päivänä, kun hän ei tullutkaan kenttäpalvelukseen, hän sanoi: ”Veli, minun täytyy kertoa sinulle totuus: olin vain liian väsynyt.” Liikuttuneena sisaren rehellisyydestä kookas Burt kumartui, halasi häntä hieman ja sanoi: ”Nellie, olet tietääkseni ensimmäinen, joka kertoo minulle totuuden tästä asiasta.” Burt ajatteli, että tämä huomautus joutuisi toistenkin julistajien korviin. ”Sen on täytynytkin joutua”, hän sanoo, ”sillä lääkkeen käyttö väheni huomattavasti.”

”Minun poikiani”

Monet seurakunnanjäsenet arvostivat ahkeria lähetystyöntekijöitä. Niinpä ei kulunut kauankaan, kun Burt ja Francis olivat saaneet paikan julistajien kodeista ja sydämestä. Vielä nykyäänkin, jos mainitsee Burtin ja Francisin kauan mukana olleille, hämärtyneet silmät alkavat loistaa, ryppyiset kasvot hymyillä ja muistot tulvia mieleen.

”Burt ja Francis olivat kuin sukulaisia. He olivat minun poikiani”, sanoo Oma (isoäiti) de Vries, joka on nyt 91-vuotias. Keinutuolistaan hän osoittaa naapuritalon toiseen kerrokseen. ”Siellä he asuivat. He olivat iloisia naapureita.”

 ”Aina kun kuulimme Burtin viheltelevän, tiesimme hänen olevan lähdössä palvelukseen”, aloittaa Oman tytär Loes.

”Ja kun Francis soitti viuluaan ja sai jollakin tavalla musiikkia aikaan kahdella lusikalla, tiesimme hänen rentoutuvan”, lisää Hille-niminen tytär. ”Mutta kun kuulimme Burtin laulavan täysin palkein valtakunnanlaulua nro 81: ’Laulu, soi nyt riemuinen, Valtakunnan taivaisen!’, tiesimme hänen olevan suihkussa.”

Yksi tytär Dette yhtyy puheeseen ja lisää: ”Ja kun haistoimme poikien ruoan palavan pohjaan, tiesimme heidän parhaillaan tutkivan.” Niinpä Oma alkoi valmistaa heille kotiin kuljetettavia ruoka-annoksia. Hän nauraa sydämellisesti ja lopettaa kertomuksen lisäämällä vielä: ”Sidoin ruokakattilan tiukasti kiinni harjanvarteen ja työnsin sen ulos toisen kerroksen huoneen ikkunasta. Sitten Burtin pitkät käsivarret ylsivät siihen naapuritalosta ja ottivat vastaan kattilan, ja niin päivällinen oli valmis!”

Kuinka surullisia veljet olivatkaan, kun Francis sai vakavan trooppisen sairauden, nimittäin rihmamatotaudin. Vaikka Francisilla oli usein kuumetta ja hänen jalkansa turposivat, hän jatkoi lähestyspalvelusta vielä yli kahden vuoden ajan. Lopulta tuo sairaus kuitenkin pakotti hänet palaamaan Kanadaan. Veli Coleman oli ollut vahva tuki seurakunnalle. Hänen avullaan seurakunnan henki oli parantunut huomattavasti, ja julistajien määrä oli noussut 83:een.

Muistelemme rakkaita työntekijöitä

Koska julistajien määrä nousi, Burt Simmonite kirjoitti Brooklyniin: ”Eikö olisikin suurenmoista, jos voisimme ylittää sadan julistajan rajan tänä vuonna!” Ja niin kävikin, että huhtikuussa vuonna 1952 saimme 30 prosentin kasvun: 109 julistajaa.

Esittelemme teille kaksi tuon ajan rakasta työntekijää: Hendrik Kerkin ja William Jackin. Hendrik, joka on suurikokoinen mies ja jolla on vetoava hymy ja ystävälliset silmät,  oli ollut roskajoukon johtaja ja tunnetumpi paremminkin poliisien kuin sivistyneistön keskuudessa. ”Hendrik oli kiilloittamaton timantti”, muistelee Burt. Hän hyväksyi totuuden, tuki seurakuntaa kokosydämisesti, ja myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen paikallinen erikoistienraivaaja.

Sitten oli William, iloinen ja väsymätön yli 70-vuotias työntekijä. Hän asui surkeassa majassa, käytti moneen kertaan parsittuja mutta puhtaita vaatteita. Hän vietti tuntikausia puunrungosta itse kovertamassaan kanootissa todistaen siellä täällä joentörmällä asuville ihmisille. Kun hän löysi kiinnostuneita, hänen heikko sydämensä ei estänyt häntä tekemästä pitkiäkin matkoja vieraillakseen uudestaan heidän luonaan.

”Eräänä aamuna”, muistelee Burt, ”meloimme tuntikausia ylävirtaan tekemään uusintakäyntiä erään kiinnostuneen perheen luo. Lopulta saavuimme perille, lepäsimme hieman ja aloimme tutkia noin kuudelta illalla. Ensin veli Jack tutki kirjaa ’Totuus on tekevä teidät vapaiksi’. Sitten hän vaihtoi Vartiotorniin ja tämän jälkeen, kun minun pääni jo nuokahteli väsymyksestä, hän käsitteli kolmatta julkaisua. Pitkän matkan takia hän saattoi käydä tämän perheen luona vain joka toinen viikko, mutta hän käytti ajan todella tehokkaasti! Seuraavana päivänä meloimme takaisin. Se oli onnellista aikaa.”

Haaratoimistonvalvojan erikoinen strategia

Vuoden 1951 joulukuussa kuulimme hyviä uutisia: Surinamiin oli määrätty neljä uutta lähetystyöntekijää, Shedrick ja  Wilma Poyner, Muriel Simmonite ja Connie McConnell. Pian kuitenkin saapuivat huonot uutiset: oikeuskansleri, joka oli antanut kristikunnan kolonialistisen papiston vaikuttaa itseensä, kieltäytyi antamasta kenellekään heistä maahanmuuttolupaa.

Haaratoimistonvalvoja kävi kuitenkin yhä uudelleen hänen luonaan. Lopulta oikeuskansleri sanoi: ’Kaksi lähetystyöntekijää saa astua maahan. Te voitte päättää, ketkä kaksi haluatte.’ Koska seurakunta tarvitsi toisen veljen, Simmonite valitsi Poynerit. ’Pyyntöön on suostuttu.’ Mutta haaratoimistonvalvoja ei aikonutkaan jättää asiaa tähän.

”Mainitsin sitten, että Muriel Simmonite oli sisareni”, kertoo Burt. ”Lisäsin toivovani, ettei hän erottaisi meitä kieltämällä sisartani saapumasta maahan.” Oikeuskansleri ei oikein voinut kieltää häneltä lupaa. Jälleen ’pyyntöön on suostuttu’. Mutta ei ollut mitään keinoa saada lupaa Connie McConnellille. Tilanne oli siis: kolme lähetystyöntekijää neljästä. Burt ei kuitenkaan vielä menettänyt rohkeuttaan. Hän vain muutti strategiaansa.

Hän selittää: ”Sisareni kirjeitten kautta, joita hän oli lähettänyt minulle palvellessaan sisar McConnellin kanssa Quebecissä Kanadassa, olin oppinut melko hyvin tuntemaan tuon nuoren naisen. Niinpä myöhemmin, kun tapasin hänet vuonna 1953 pidetyssä New Yorkin konventissa, menimme kihloihin, ja niin hän sai luvan saapua Surinamiin morsiamenani. Siellä menimme naimisiin, ja lopullinen tulos oli täydet neljä lähetystyöntekijää, mikä tuotti minulle suunnatonta tyydytystä sekä meille kaikille syyn nauraa makeasti.”

Ensimmäinen askel maaseudulle

Tähän asti veljet olivat keskittyneet Paramaribon ja Nickerien kaupunkeihin. Vuonna 1953 totuus kuitenkin saapui Meerzorgin kylään, kun Leo Tuart muutti sinne.

Silloin 40-vuotias Leo oli saanut kosketuksen totuuteen vuonna 1944. Leo oli lyhyt, eloisa ja hänellä oli aina päässään  huopahattu. Hän työskenteli Paramaribon satamassa lastaajana, ja hänellä oli erinomainen rehellisen miehen maine. Vaikka Leosta pidettiinkin kovasti hänen kylässään, hän ei silti päässyt alkuun opetuslasten tekemisessä kyläläisten keskuudessa, ennen kuin haaratoimisto lähetti sinne ”iskujoukot”, nimittäin Hendrik Kerkin.

Lyhyessä ajassa Hendrik ja Leo tapasivat kolme miestä, jotka suostuivat tutkimaan Raamattua. Jehovan hengen kannustamina ja Hendrikin täsmällisen johdon alaisina nuo kolme edistyivät kasteeseen asti. Yhdessä Leon kanssa heistä tuli yksimielinen ryhmä.

Ryhmätyö olikin avain heidän seuraavaan hankkeeseensa: valtakunnansalin rakentamiseen. Kellään heillä ei ollut rahaa, mutta nuo kolme uutta veljeä panivat osan pellostaan sivuun, kasvattivat siinä riisiä ja lahjoittivat sadon tuoton rakennushankkeeseen.

Veli Tuartilla ei kuitenkaan ollut maata, jolla kasvattaa riisiä. Voidakseen lahjoittaa jotakin hankkeen hyväksi hän lainasi pankista 200 guldenia, jonka summan hän voisi maksaa takaisin pikkuhiljaa niukoista ansioistaan. Nuo neljä köyhää veljeä pääsivät tavoitteeseensa ja rakensivat erinomaisen valtakunnansalin.

Rakennushankkeensa puolivälin paikkeilla nämä veljet muuten jättivät työn kesken ollakseen läsnä erikoiskonventissa Paramaribossa. Maanantai-iltana 18. tammikuuta 1954 he olivat niiden 159 läsnäolijan joukossa, jotka olivat kuuntelemassa veli Knorrin ja veli Henschelin pitämiä puheita.

”Konventissa veli Knorr ja veli Henschel sanoivat, että he halusivat nähdä uuden valtakunnansalimme”, muistelee veli Leo Tuart, joka on nykyään 77-vuotias. ”Olin hiukan hermostunut”, hän sanoo parannellessaan huopahattunsa asentoa, ”mutta se oli täysin tarpeetonta. Nuo kaksi veljeä kiittivät meitä työstämme. Veli Knorr huomautti ainoastaan: ’Älkää vain hakatko poikki tuota salin edessä olevaa kaunista mangopuuta.  Se antaa teille varjoa ja viileyttä.’ Me noudatimme veli Knorrin neuvoa, ja tuo puu on yhä siinä antamassa varjoa, viileyttä ja mangoja.”

Kauemmas maaseudulle

Pysyäksemme kasvun tasalla haaratoimisto muutettiin nelikerroksiseen taloon Zwartenhovenbrug Streetin varrelle. Ensimmäisessä kerroksessa oli Fathma-niminen kenkäkauppa. Toisessa kerroksessa sijaitsivat valtakunnansali ja keittiö, ja kolmas kerros palveli haaratoimistona ja lähetyskotina, ja ylintä kerrosta käytettiin kirjallisuusvarastona.

Tästä paikasta Muriel Simmonite, joka oli tuolloin 28-vuotias, teki säännöllisiä saarnaamismatkoja Onverdachtiin ja Paranamiin, Paramaribosta noin 30 kilometriä etelään päin sijaitseviin kyliin. ”Aikaisin aamulla saimme ilmaisen kyydin linja-autossa, joka vei työntekijöitä bauksiittikaivoksille”, muistelee Helen Voigt, joka lähti Murielin mukaan kerran viikossa. ”Sitten saarnasimme lähellä kaivosta asuville ihmisille, söimme voileipämme keskipäivällä, saarnasimme vähän lisää ja tulimme takaisin linja-autolla työmiesten kanssa. Olimme väsyneitä mutta tyytyväisiä, ja saavuimme kotiin noin kuuden aikaan illalla.”

Aikanaan Muriel tapasi rauhallisen ja hintelän Rudie Paterin, joka hyväksyi totuuden. Mutta Rudie halusi levittää totuutta laajemmalti ja hänellä oli siihen kulkuneuvokin: suuri Harley-Davidson-merkkinen moottoripyörä.

Rudie muistelee: ”Muriel lähti Paranamiin varhain ja oli saarnaamistyössä koko päivän. Sitten illalla ajoin moottoripyörällä Paranamiin ja tapasin Murielin, ja johdimme lisää raamatuntutkisteluja. Lähes puolenyön aikoihin Muriel hyppäsi Harleyn takaistuimelle, ja huristimme kotiin.”

Häät vai auto?

Vastaanotto noissa kylissä oli niin lupaava, että myöhemmin Rudie harkitsi auton ostamista, niin että useampia julistajia  voisi tulla mukaan. ”Minulla oli jonkin verran säästöjä”, sanoo Rudie, ”mutta tarvitsin nuo rahat maksaakseni tulevista häistäni koituvat kulut. Puhuin asiasta morsiameni Maryn kanssa, joka myös tutki Raamattua, ja hän suostui häitten siirtämiseen myöhempään ajankohtaan. Niinpä ostin englantilaisen Hillman-merkkisen auton, ja siitä lähtien meitä oli viisi saarnaamassa maaseutualueella.” Millaisia tuloksia saimme? Vuonna 1954 ryhmätutkisteluja pidettiin Paranamissa, Onverdachtissa ja kolmessa muussa paikassa kaupungin ulkopuolella.

Häät muuten todella pidettiin. Nykyään veli ja sisar Pater ovat erittäin arvostettuja julistajia Paramaribossa.

Valvoja vaihtuu

Vuoden 1954 loppuun mennessä oli tapahtunut monia muutoksia. Shedrick ja Wilma Poyner, tuottoisa lähetystyöntekijäpariskunta, oli lähtenyt maasta. Max ja Althea Garey olivat muuttaneet Curaçaoon, missä he työskentelivät vielä kymmenen vuotta lähetystyössä ennen paluutaan Yhdysvaltoihin. Ensimmäiset paikalliset erikoistienraivaajat, Hendrik Kerk ja Melie Dikmoet, suutari Julian Dikmoetin tytär, oli lähetetty uusille alueille. Burt Simmoniten vaimo, Connie, odotti lasta, minkä vuoksi täytyi lähettää toinen lähetystyöntekijä vapauttamaan veli Simmonite aikanaan haaratoimistonvalvojan tehtävistä.

Niinpä vuoden 1954 marraskuussa Burt jätti maan valvonnan Dirk Stegengalle, vain 22-vuotiaalle ujolle hollantilaiselle lähetystyöntekijälle. On tarpeetonta sanoakaan, että vei melko kauan, ennen kuin veli Stegenga pääsi tehtävänsä tasalle.

Sopeutuminen lähetystyöntekijän elämään

”Kaksi päivää saapumiseni jälkeen”, muistelee Dirk, joka on nyt 57-vuotias, ”Burt ja Connie lähtivät kierrostyöhön ja Muriel oli ulkomailla. Niinpä olin hermostuksissani aivan yksin tuossa suuressa lähetyskodissa.”

Sitten juuri kun Dirk oli nukahtamaisillaan, makuuhuoneessa  kuului läpitunkeva vihlova ääni iiii, iiii. Viheltävä höyryjuna kääntyi juuri mutkassa talon lähettyvillä. Kun juna pääsi jälleen vauhtiin, kaikki kadun äänet hukkuivat sen moottorin ääneen: tsuk, tsuk, tsuk. Rasvainen savu ja tuliset kipinät täyttivät kadun, talon ja hänen huoneensa. Dirk jatkaa: ”Seuraavaksi katsoin suu auki, kun tanssivat kipinät tipahtelivat 100-prosenttista nailonia oleville paidoilleni, jotka olin tuonut New Yorkista, ja polttivat niihin reikiä, niin että kaikissa paidoissani oli useita reikiä. Tunsin oloni kurjaksi.”

Seuraavat päivät toivat lisää kuumuutta, melua, savua, kipinöitä – ja reikiä hänen paitoihinsa. ”Sitten kaiken kukkuraksi”, lisää Dirk, ”näin suurten rottien pinkaisevan keittiön lattian poikki. Siinä pisteessä en kestänyt enempää.” Onneksi Helen Voigt tunsi sääliä yksinäistä lähetystyöntekijää kohtaan ja sai hänet tuntemaan olonsa tervetulleeksi valmistamalla hänelle aterioita. Dirk sanoo kiitollisena: ”Helen oli kuin äiti.”

Mutta kun toiset lähetystyöntekijät palasivat, Dirk oli jo sopeutunut elämään täällä, ja Burtin ohjauksessa hän kävi käsiksi työhön.

Joitakin kuukausia myöhemmin Dirk ja Burt käänsivät huomionsa haastavaan alueeseen: koskemattomaan sademetsään. ’Voisimmekohan saada minkäänlaista jalansijaa siellä?’ he pohtivat. Saadakseen sen selville he pakkasivat laukkunsa ja nousivat höyryjunaan vuoden 1955 syyskuussa ja matkustivat tiheään metsään. Siitä alkoi jännittävä luku Valtakunnan saarnaamista käsittelevässä historiassa.

Herätkää!-lehden kirjeenvaihtajat vihamielisellä alueella

Tähän asti kukaan sademetsän asukkaista, eivät intiaanit eivätkä metsäneekerit, olleet ottaneet vastaan totuutta. Muutamat metsäneekerit olivat kyllä kuulleet Valtakunnan sanomasta ensi kerran vuonna 1947, kun yleisökokouksia oli pidetty sotilaitten parakeissa, joissa metsäneekerit olivat majailleet vieraillessaan pääkaupungissa.

 Lisäksi vuonna 1950 kaksi veljeä vieraili Ganséssa, 1300 metsäneekerin asuttamassa kylässä, joka sijaitsee Surinamjoen varrella. Mutta paikallinen herrnhutilainen pastori julisti: ”Kaksi väärää profeettaa myy kirjoja!” Silloin, juuri kun todistajat olivat jättäneet neljä kirjaa erään iäkkään miehen majaan, sadat kiihtyneet kirkon jäsenet hätistivät todistajat takaisin joelle. Veljet kompuroivat kanoottiinsa ja meloivat pois pelastuen juuri ja juuri lynkkaukselta.

Tuo tapaus tuli nyt viisi vuotta myöhemmin sekä Burtin että Dirkin mieleen junan puksuttaessa Kabeliin. Se oli viimeinen asema, josta oli kahden tunnin melomismatka heidän lopulliseen päämääräänsä, Ganséen. Miten heitä kohdeltaisiin tällä kertaa? Vihamielisten reaktioitten estämiseksi haaratoimisto oli kirjoittanut kylän päällikölle ja pyytänyt lupaa siihen, että kaksi Herätkää!-lehden kirjeenvaihtajaa saisi vierailla Ganséssa aineiston kokoamiseksi metsäneekereitä käsittelevän artikkelin kirjoittamista varten. Päällikkö oli vastannut, että kirjeenvaihtajat olivat tervetulleita.

Tuona päivänä, jona Burt ja Dirk saapuivat kanootilla Ganséen, päällikkö ja hänen avustajansa olivat vastaanottamassa heitä. ”Meidät otettiin vastaan kuin kuninkaalliset”, muistelee Dirk. ”He näyttivät meille majapaikkamme, yhden kylän parhaista taloista, saattoivat meidät sitten joelle ja kohteliaasti käänsivät meille selkänsä, kunnes olimme lopettaneet peseytymisen. Sen jälkeen vietimme aikaa heidän seurassaan Burtin hoitaessa suurimman osan puhumisesta, koska hän osasi sranan tongoa.”

Seuraavana päivänä kiertäessään eri puolilla kylää veljet todistivat varovaisesti joillekin kyläläisille. Muutamia päiviä myöhemmin, varhain sunnuntaiaamuna, he lähtivät takaisin Kabeliin. Siellä he kirjoittautuivat majataloon odottamaan seuraavan päivän junaa. a

 Muuan mies meloo lähetystyöntekijöiden perään

Joitakin tunteja sen jälkeen kun lähetystyöntekijät olivat lähteneet Gansésta, muuan 18-vuotias metsäneekeri, Frederik Wachter, kuitenkin saapui sinne. Ystävät kertoivat hänelle, että siellä oli käynyt kaksi kookasta valkoista miestä, joiden he uskoivat olleen Jehovan todistajia. Frederikin mieli apeutui. Vuoden ajan hän oli etsinyt Jehovan todistajia, ja nyt he olivat olleet täällä ja lähteneet jälleen! Mutta kun hän kuuli, että lähetystyöntekijät lähtisivät vasta seuraavan päivän junalla, Frederik sanoi: ”Minun täytyy saada heidät kiinni, ennen kuin juna lähtee.” Ehtisikö hän perille ajoissa?

Maanantaiaamuna, kun lähetystyöntekijät heräsivät, he huomasivat lyhyen, ujon metsäneekerin odottavan ulkopuolella. ”Olitteko te kylässäni saarnaamassa?” Frederik kysyi. ”Olimme”, vastasivat yllättyneet lähetystyöntekijät. ”Miksi sitä kysyt?”

”En ollut paikalla, kun kävitte, mutta tulin saadakseni lisää tietoa opetuksistanne.” Lähetystyöntekijät istuutuivat keskustelemaan Frederikin kanssa vastatakseen hänen kysymyksiinsä, jotka koskivat sapattia, kastetta, Valtakuntaa ja monia monia muita asioita, mutta he olivat uteliaita tietämään, miten tämä älykäs poika oli alun perin saanut tietää Jehovasta. Tällainen oli Frederikin kertomus:

Vuonna 1950, juuri ennen kuin nuo kaksi veljeä oli ajettu pois Gansésta, he olivat jättäneet neljä kirjaa Frederikin enolle. Neljä vuotta myöhemmin Frederik löysi nuo kirjat, luki ne, ja oppi, mikä on kuolleiden todellinen tila. Siitä lähtien hän oli kieltäytynyt noudattamasta heimonsa taikauskoisia muotomenoja. Hän jätti myös herrnhutilaisen kirkon ja toivoi jonain päivänä tapaavansa jälleen Jehovan todistajia.

Tänä maanantaiaamuna hänen toiveensa oli toteutunut. Tässä vaiheessa juna oli kuitenkin saapumassa. Lähetystyöntekijät lähtivät annettuaan hänelle kirjan ”Olkoon Jumala totinen” ja kutsuivat hänet käymään haaratoimistossa, kun hän vierailisi pääkaupungissa. Frederik lupasi tehdä niin.

 Ensimmäinen metsäneekeriveli!

Seuraavassa kuussa, lokakuussa, muuan paljasjalkainen nuorimies koputti lähetyskodin ovelle. Dirk Stegenga muistelee: ”Frederik oli lukenut ’Olkoon Jumala totinen’ -kirjan, muisti sen jokaisen yksityiskohdan ja ymmärsi totuuden. Joka päivä kahden viikon ajan hän tuli lähetyskotiin tutkimaan. Hän ei kuitenkaan tullut kokouksiin. Olimme ymmällämme siitä.”

”Eräänä päivänä kutsuttuamme häntä jälleen kokoukseen”, jatkaa Dirk, ”Frederik katsoi alas ja mumisi: ’Minulla ei ole kenkiä.’ Häntä hävetti tulla ilman kenkiä. Emme kuitenkaan halunneet tehdä hänestä ’riisikristittyä’ ja antaa hänelle kenkiä. Sen sijaan sanoin: ’Me aiomme esittää elokuvan, joten salissa on pimeää. Kukaan ei näe, ettei sinulla ole kenkiä.’ Kuinka onnellisia olimmekaan tuona iltana huomatessamme Frederikin yleisön joukossa!” Ja kuinka mielissään hän oli saadessaan tietää elokuvasta ”Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa”, että tuhannet afrikkalaiset palvelivat Jehovaa iloisina – kengittä!

Kahden viikon kuluttua Frederik palasi kotiinsa mukanaan eräs toive: saada olla läsnä tuon vuoden joulukuussa pidettävässä ”Voittoisan Valtakunnan” konventissa. Hän työskenteli päivän toisensa jälkeen säästääkseen rahaa konventtimatkaa varten. Hän onnistui. Joulukuun 11. päivänä hänet kastettiin. Mikä ilo olikaan toivottaa tervetulleeksi ensimmäinen metsäneekeriveljemme! Nykyään veli Wachter panee erinomaisen  kykynsä muistaa raamatunkohtia hyvään käyttöön palvellessaan erikoistienraivaajana. Lopuksi Dirk sanoo: ”Frederikin kokemus muistutti minua siitä, että me olemme vain vaatimattomia työkaluja Jehovan kädessä. Kävihän niin, että me emme löytäneet Frederikiä, vaan hän löysi meidät.”

Seuran elokuva vaikutti hallituksen päätökseen

Aikaisemmin tuona vuonna samaa elokuvaa, joka oli auttanut veli Wachteria, käytettiin toisellakin tavalla. Miten? Kun haaratoimisto oli saanut tietää, että kaksi uutta lähetystyöntekijää oli määrätty Surinamiin, heille anottiin maahantulolupia, mutta oikeuskansleri, joka oli harras protestantti, kieltäytyi myöntämästä niitä. Kun oikeuskansleri lähti lomalle, järjestettiin kuitenkin nopeasti haastattelu oikeusministerin ja poliisin kanssa, joka oli muslimi. Voisiko hänet saada suostumaan lupien myöntämiseen? Dirk kertoo:

”Kuunneltuaan minua, ministeri veti esiin kansion, jossa oli alleviivattuja Vartiotorni-lehtiä. Sitten hän luki yhdestä noista lehdistä, että Jehovan todistajat eivät tue tämän maailman viisivuotissuunnitelmia. ’Surinamilla on viisivuotissuunnitelma’, hän jatkoi, ’emmekä me halua tänne uskontoa, joka vastustaa suunnitelmaamme.’”

Haaratoimistonvalvoja valaisi kantaamme sen suhteen, että haluamme olla tottelevaisia hallitukselle, ja ministeri tuntui olevan tyytyväinen. Todellinen este lupien saamiseen oli kuitenkin kristikunnan papisto. ”Koska ministeri oli muslimi”, jatkaa Dirk, ”kerroin hänelle, että kristikunta ei pitänyt meistä, koska me emme usko kolminaisuuteen. Muslimien tavoin me uskomme yhteen tosi Jumalaan. Ministerin mielestä tämä oli hyvin kiinnostavaa, hän muuttui ymmärtäväisemmäksi ja lupasi auttaa.”

Viikot kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Sitten tri Louis Voigt, josta myöhemmin tuli todistaja, ehdotti: ”Koska ministeri ja oikeuskanslerin sijainen ovat potilaitani, kutsun heidät ja heidän vaimonsa kotiini. Ja te lähetystyöntekijät voitte tulla  myös ja esittää heille Seuran elokuvan. Ehkäpä se murtaa heidän ennakkoluulonsa.”

Hallituksen viranomaiset todella katsoivat Seuran filmin ja se teki heihin vaikutuksen. ”Kaksi viikkoa myöhemmin”, kertoo Dirk, ”saimme luvat.” Lähetystyöntekijät Willem ”Wim” ja Grietje ”Gré” van Seijl olivat matkalla Surinamiin.

Viileä vastaanotto

7. joulukuuta 1955 oikeuskansleri, joka oli siihen mennessä saapunut lomaltaan ja oli hyvin vihainen, saattoi tuskin odottaa vanhan höyrylaiva Cottican kiinnittyvän laituriin. Kun matkustajat Wim ja Gré Seijl sitten astuivat maihin, oikeuskansleri käski heitä tulemaan luokseen. ”Oikeuskansleri katsoi meitä kuin olisimme olleet rikollisia”, muistaa Wim. ”Hän julisti: ’Saatte työskennellä ainoastaan Paramaribossa. Jos evankelioitte yhdenkään askeleen päässä kaupungin ulkopuolella, teidät karkotetaan!’ Sitten hän antoi meille näitä rajoituksia koskevan asiakirjan, ja meidän sallittiin mennä. Mikä sydämellinen vastaanotto!” letkauttaa veli van Seijl.

Nuo kaksi lähetystyöntekijää osoittautuivat kuitenkin vahvaksi lisätueksi seurakunnalle. Ennen Surinamiin tuloaan he olivatkin jo luoneet itselleen erinomaisen maineen palveluksessa. Molemmat olivat oppineet totuuden Alankomaissa natsimiehityksen aikana, heidät oli kastettu vuonna 1945, ja myöhemmin he olivat saaneet kokemusta kierrostyössä.

Heidän lisäapunsa turvin saatiin kasvua. Helmikuussa 1956 haaratoimistosta kirjoitettiin: ”Jaoimme seurakunnan kahtia.” Huhtikuussa: ”Me teimme sen! Meillä oli 47 prosentin kasvu.” Ja kesäkuussa: ”Me saavutimme 200 julistajan rajan!” Haaratoimistosta kerrottiin lopuksi: ”Tulevaisuudennäkymät ovat valoisat!”

Seuraavana vuonna veli Simmoniten perhe – joka oli kasvanut Candy-nimisellä tyttövauvalla – muutti Coronien kaakaoviljelmälle erikoistienraivaustyöhön. Mutta myöhemmin, vuonna 1957, Burtin heikkenevä terveys vaati heitä  palaamaan Kanadaan. Niinä kahdeksana vuotena, jotka hän oli toiminut Surinamissa, hän oli antanut palvelukseen koko sydämensä ja sielunsa. Jehovan siunauksen avulla Burt oli paimentanut seurakuntaa menestyksellisesti sen lapsuuden epävarmuudesta ikään kuin vastuullisen nuorukaisen luotettavuuteen. Se ei ollut mikään vähäpätöinen saavutus! Nykyään Simmoniten perhe auttaa Valtakunnan eduista huolehtimisessa Guatemalassa.

Köyhän sisaren uskon teko

Vuonna 1955 Stella Daulat tuli kotiin syvissä mietteissä oltuaan kokouksessa kenkäkaupan yläkerrassa sijaitsevassa rappeutuneessa valtakunnansalissa. Päästyään pieneen kotiinsa, jota ympäröivät mango- ja tähtiomenapuut, hän oli tehnyt päätöksensä: ’Tarjoan maapalstani seurakunnalle, niin että sillä on paikka mihin rakentaa parempi sali.’ Hän puhui asiasta äitinsä kanssa, joka myös oli todistaja, ja he molemmat päättivät: ’Me annamme sen ilmaiseksi.’ Koska Stellalla ei ollut mitään muuta paikkaa missä asua, hän vain pyysi että hänen talonsa siirrettäisiin tontin toiseen laitaan. ”Se ei ole mikään ongelma”, sanoivat veljet. ”Kyllä me siirrämme sen.”

Sisar Daulatin maapalsta, jonka hän oli perinyt isoäitinsä äidiltä, joka puolestaan oli saanut sen vuonna 1863 vapautuessaan orjuudesta, antoi hänelle muutakin kuin asuinpaikan. Koska hän myi puissa kasvavia hedelmiä, se antoi hänelle myös pienen tulolähteen.  Näin ollen tontista luopuminen merkitsi myös elinkeinosta luopumista. Eräs veli sanoikin Stellasta ihaillen: ”Stellan päätös oli uskon teko.”

Veljet ottivat kiitollisena vastaan lahjan, mutta heillä ei ollut varoja rakentaa. Joitakin kuukausia myöhemmin heillä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa rakentaa. Kuinka niin? Joulukuussa 1955, kun vanhassa valtakunnansalissa istui yli sata henkeä, alkoi rakennus horjua. Sen rakenteet eivät enää kestäisi niin monia ihmisiä. ”Me olimme huolissamme”, muistelee Wim van Seijl. ”Tuntui siltä kuin lattia antaisi myöten minä hetkenä tahansa ja löytäisimme kaikki itsemme alakerrasta kenkien keskeltä!” Kokouksen jälkeen ilmoitettiin, että eturivissä istuvat voisivat nousta seisomaan ja mennä alas rappuja toisten jäädessä istumaan. Sen jälkeen seuraavassa rivissä istuvat veljet poistuivat ja niin edelleen, kunnes koko sali oli tyhjä. ”Tuona päivänä päätimme: ’Onpa meillä rahaa tai ei, alamme rakentaa toista salia’”, lisää Wim.

Uusi sali tietää uutta aikakautta

Willem Telgt, joka kastettiin vuonna 1919, johti rakennushanketta. ”Älä huoli siirtää huonekaluja pois”, hän sanoi Stellalle. ”Me siirrämme talosi sellaisenaan.” Ohikulkijat tuijottivat ihmeissään veljien nostaessa hauraan talon puunrungoille ja pyörittäessä sen tontin takaosaan. ”Voisiko ikkunani olla tielle päin”, kysyi Stella, ”niin minulla olisi parempi näköala?” Totta kai. Hänen taloansa käännettiin 90 astetta. Myöhemmin Stella astui taloonsa, suoristi taulut seinillä, asetti tuolin ikkunansa eteen ja oli valmis katselemaan rakennusryhmää työssä. Mitä hän näki?

Ensin veljet nostivat puut juurineen maasta. Seuraavaksi he laskivat perustuksen ja rakensivat paksut, vahvat betoniseinät. Sitten rahat loppuivat. Seura kuitenkin auttoi lainalla, ja rakennustyö jatkui. Puoli vuotta ja 13000 guldenia (noin 30000 markkaa) myöhemmin saatiin valmiiksi sali, johon mahtui  200 istuinta. Vihkiäispäiväksi valittiin 13. tammikuuta 1957.

Rakennustyön aikana monet julistajat olivat huomauttaneet: ”Tämä sali palvelee meitä Harmagedoniin asti.” Mutta vihkiäisjuhlan jälkeen he eivät olleet asiasta enää niinkään varmoja, sillä läsnä oli 899 henkeä! Yleisö sekä salissa, ikkunalaudoilla että ulkona nautti ohjelmasta, joka koostui puheista ja kuultokuvista sekä kaikista todistajista koostuvan kuoron erinomaisesta esityksestä. Kun onnelliset veljet menivät kotiinsa tuona iltana, he aavistivat uuden laajennuksen aikakauden alkaneen Paramaribossa.

Naapurina käärmeittenkesyttäjä

Aikanaan lähetyskoti piti muuttaa parempiin tiloihin. Nyt lähetyskodissa asui paitsi rottia myös käärmeitä. Miten ihmeessä? Muuan noitatohtori, joka harjoitti demonismia tapijtslangenin (boankesyttäjän) avulla, asui käärmeineen lähetyskodin takapihalla. Toisinaan kaksimetriset boat pääsivät karkuun koristaan ja luikersivat kodin polkupyörävajaan. ”Kun Gré ja Muriel menivät hakemaan polkupyöriään”, muistelee Wim van Seijl, ”he huomasivatkin olevansa kasvotusten katosta roikkuvien boakäärmeiden kanssa.” Gré lisää: ”Nuo käärmeet matelivat jopa portaita myöten ylös keittiöön.”

Ei ihme, että lähetystyöntekijöillä ei ollut mitään sitä vastaan, että haaratoimisto ja lähetyskoti muuttivat Paramariboon Weide Streetille.

Näkemiin ja hyvää matkaa

Vuonna 1958 Muriel Simmoniten lähdön jälkeen lähetystyöntekijäperhe oli vähentynyt neljään jäseneen. Tämä antaumuksellinen työntekijä oli auttanut monia ihmisiä omaksumaan totuuden. Sen jälkeen kun hän meni naimisiin Walter Klinckin kanssa, joka toimi tuolloin haaratoimistonvalvojana Liberiassa, hän joutui kestämään paljon ankaraa kohtelua tuossa maassa totuuden vuoksi. Sairaus pakotti hänet ja hänen miehensä palaamaan Yhdysvaltoihin. Nykyään Muriel toimii miehensä kanssa kierrostyössä siellä.

 Vuonna 1958 hyvää matkaa toivotettiin myös 25-vuotiaalle Max Rijtsille, ensimmäiselle paikalliselle tienraivaajalle, joka kävi Gilead-koulun. Max, huomaavainen veli, joka oppi totuuden Burtilta työskennellessään opettajana Coroniessa, kävi Gileadin 32. kurssin ja palasi Surinamiin. Siellä oli totisesti paljon työtä odottamassa häntä!

Sademetsän asukkaat pyytävät apua

Heti Gileadista tultuaan Max sai vaativan tehtävän: hänen piti löytää sademetsän jokien varsilla asuvat kiinnostuneet ihmiset. Joitakin viikkoja Maxin ensimmäisen matkan jälkeen haaratoimisto sai kirjeen eräästä metsäneekerikylästä. ’Kiitos siitä, että teitte minut onnelliseksi lähettämällä veli Rijtsin paljastamaan minulle evankeliumin’, kirjoitti muuan heimolainen. ’Yritän saarnata hyvää uutista talosta taloon. Minä ja monet muut kanssani olevat haluamme oppia lisää siitä.’ Sanoma oli riittävän kuuluva ja selvä: ”Olemme halukkaita, mutta tarvitsemme apua!”

Kierros tuli avuksemme ja pelasti tilanteen ostamalla pienen veneen, jossa oli kymmenhevosvoimainen perämoottori. Kolmen miehen miehistö purjehti ylävirtaan Surinamjokea. Veljillä oli kaksitahoinen tehtävä: saarnata kaikissa kylissä ja löytää paikka, josta käsin erikoistienraivaajat voisivat toimia.

Edettyään noin 100 kilometriä sisämaahan veljet yllättyivät huomatessaan kylän, jota ei näkynyt kartalla. He saivat tietää, että 800 metsäneekeriä jokaisesta sademetsän kolkasta oli asettunut väliaikaisesti asumaan ja rakentamaan sinne vesivoimalaitosta ja patoa. Veljet tajusivat tehneensä kauaskantoisen löydön. Tämä kylä, Suralcokondre, antoi uskomattoman tilaisuuden saarnata moniin eri heimoihin kuuluville: saramaccanereille, aucanereille, matuariereille, alukuille, paramaccanereille ja kwinteille – jotka asuivat kaikki samassa paikassa! Tänne kannatti varmasti lähettää erikoistienraivaajia.

Kaksi kuukautta myöhemmin vene tuli takaisin. Kirjallisuuslaatikot, riisisäkit, keittovälineet ja riippumatot osoittivat,  että miehistöön kuuluvat Max Rijts ja Frederik Wachter suunnittelivat jäävänsä sinne. Koska näkyvillä ei ollut ketään vastustavaa kyläpäällikköä eikä pappia, 20 eri heimoihin kuuluvaa metsäneekeriä tutki pian Raamattua ”Jumalan sanan ihmisten” (Gado Wortu sma) kanssa, joiksi kyläläiset kutsuivat veljiä. Myöhemmin järjestettiin kokouksia, ja seuraavana vuonna Suralcokondresta tuli ensimmäinen trooppisessa sademetsässä sijaitseva seurakunta.

Sitten kun pato oli saatu valmiiksi vuoden 1963 loppuun mennessä, metsäneekerit palasivat Suralcokondresta kotipaikkoihinsa. 21:llä heistä oli kuitenkin jotakin hyvin arvokasta mukanaan: Jehova Jumalan täsmällinen tuntemus. Näin totuus levisi useisiin kyliin eri puolilla sademetsää. ”Suralcokondren löytäminen”, sanoo veli Rijts lopuksi, ”oli Jehovan ohjausta.”

”Jehova johdattaa heidät järjestöön”

Jehovan ohjaus oli samoin ilmeinen siinä, mitä oli tapahtunut yhden toisen joen, Saramaccan, varrella. Eräänä vuoden 1960 loppupuolen aamuna muuan Jumalaa pelkäävä Seedo-niminen metsäneekeri, meloi kirkkoon. Vuosia aikaisemmin hän oli jättänyt animismin, ja hänet oli kastettu herrnhutilaiseksi, ja nyt hän muutti lähemmäksi tätä kirkkoa voidakseen palvella Jumalaa paremmin.

Lähestyessään kirkkoa tuona aamuna hän kuuli meteliä. Kirkon edessä hän sitten näki pöytiä, joihin oli ladottu kaikenlaista kauppatavaraa. Hän oli keskellä kirkon basaaria. Muistaen Raamatun kertomuksen siitä, kuinka Jeesus ajoi kaupustelijat ulos temppelistä, hän ihmetteli: ’Miten heillä sitten voi olla markkinat täällä?’ Tympääntyneenä hän kääntyi ympäri, meloi kotiin ja kertoi vaimolleen: ”En mene enää koskaan takaisin kirkkoon!”

Hänen halunsa palvella Jumalaa ei kuitenkaan hälvennyt. Niinpä kun eräs tuttava kertoi hänelle Jehovan todistajista, hänen kiinnostuksensa heräsi heti. ’Ehkäpä nämä ovat tosi kristittyjä’, hän ajatteli ja päätti ottaa siitä selvää. Tammikuussa  1961 Seedo yhdessä ystävänsä Baya Misdyanin kanssa matkusti pääkaupunkiin ja käveli jalkapallostadionille, konventtipaikalle. Monen pää kääntyi heidät nähdessään.

”’Metsäneekereitä!’ kohahdimme nähdessämme heidät”, muistelee Natalie Hoyt Stegenga, aikaisemmin Uruguayssa toiminut lähetystyöntekijä ja nykyään Dirkin vaimo. ”Se oli sensaatio.” Siihen aikaan ainoa metsäneekeriveli oli Frederik Wachter, ja nyt, aivan tyhjästä, paikalle saapui kaksi muuta. Sisar Stegenga lisää: ”Me lähetystyöntekijät sanoimme toisillemme: ’Jehova johdattaa heidät järjestöön. He ovat tulossa!’” Tosiaankin, Seedo ja Baya tulivat järjestöön. Oppiessaan Jehovan vaatimukset he laillistivat avioliittonsa, heidät kastettiin ja heistä tuli innokkaita saarnaajia Saramaccajoen varrelle.

Sillä välin toisetkin tienraivaajat olivat löytäneet kiinnostuneita maan itäisimmän joen, Maronin, varrelta. Niinpä vuoden 1960-luvun alkuun tultaessa oli saatu jalansijaa jo kolmen joen varrelta. Perustus oli laskettu työn jatkamiseksi edelleen sademetsässä.

Ensimmäinen julkaisu sranan tongoksi

Monet niistä metsäneekereistä, jotka ottivat vastaan totuuden noina vuosina, muistavat Philie Slagtandin. Philie oli ollut innokas poliittinen aktivisti, mutta hänestä tuli Jehovan todistaja. Vaikka hän kärsikin rihmamatotaudista, mikä sai hänen toisen jalkansa turpoamaan kovasti, hän kärsivällisesti käänsi kirjasen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” sranan tongoksi. Siitä tulikin ensimmäinen Seuran julkaisu paikallisella kielellä. Myöhemmin sisar Slagtand käänsi muitakin julkaisuja sranan tongon kielelle. Lopulta hänen toinen jalkansa oli amputoitava sairauden vuoksi ja hänen oli muutettava takaisin Alankomaihin. ”Mutta aina kun matkustan Alankomaihin”, sanoo muuan vanhin, ”metsäneekeriveljet antavat minulle kirjeitään vietäväksi hänelle. He eivät ole unohtaneet ensimmäisen kääntäjänsä rakkauden työtä.”

Tuhansia tavoitetaan maaseudulla

1960-luvun alussa saimme lisää välineitä Valtakunnan  saarnaamistyöhön. Vuoden 1961 konventissa Milton G. Henschel julkaisi kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin hollanniksi. Kahdeksan kuukautta myöhemmin kaikki 3800 kappaletta oli levitetty.

Tuolla samalla konventtiviikolla maanlaajuinen radioasema Apinti haastatteli veli Henscheliä. Haastattelun jälkeen veli Henschel pyysi lupaa saada säännöllistä lähetysaikaa. Radioaseman omistaja suostui tähän, ja aina siitä lähtien noin 30 vuoden ajan on lähetetty viikoittaista viisitoista minuuttia kestävää ohjelmaa ”Kysymyksiä joita ihmiset pohtivat”, ja sen avulla on levitetty Raamatun totuutta.

Sen lisäksi että veljet käyttivät radiota hyvän uutisen levittämiseen, he näyttivät laajalti myös Seuran elokuvia, vaikka tämä olikin melkoinen haaste. ”Jotenkin sain sidottua tämän Bell & Howell -merkkisen projektorin, filmirullalaatikot sekä generaattorin moottoripyörääni”, kertoo muuan tienraivaaja, ”ja ajoin maaseudulle. Elokuvat kiinnittivät satojen kyläläisten ja tuhansien moskiittojen huomion.” Vuoteen 1961 mennessä 30000 henkeä oli kuullut Valtakunnan sanoman näiden elokuvien avulla. Nyt oli maaseutualueilla ikään kuin pintamaa muokattu ja siemenet kylvetty ja oli aika lähettää työntekijöitä takaisin kastelemaan totuuden siemeniä. Mutta ketkä sinne lähetettäisiin?

Halukkaita nuoria uranuurtajia

Dirk Stegenga ja Wim van Seijl osasivat odottaa, että halukkaita tienraivaajia tarvittaisiin työskentelemään maaseudulla, ja niinpä he kokosivat yhteen kymmenkunta nuorta. Jusuf Sleman, joka oli tuolloin 20-vuotias, muistelee: ”Kerran viikossa Dirk ja Wim käsittelivät Raamatun oppeja, kenttäpalveluksessa esiin tulevia vastaväitteitä ja ongelmia, joita kohtaisimme. Tämän valmennuksen jälkeen tiesimme, mitä meiltä odotettiin. Meidän täytyi mennä uusille alueille uranuurtajiksi.” Ja niin he menivätkin uusille määräalueilleen kävellen, linja-autolla, polkupyörillä ja kanooteilla.

 Paul Naarendorp, silloin parikymmenvuotias kyvykäs veli, muistelee, miten hän matkusti moottoripyörällä. ”Minulla oli riippumatto jalkojeni välissä ja matkalaukkuni, kirjallisuuslaukkuni ja muut tavarani takana. Mutta kun menin naimisiin vuonna 1963, matkatavarani lisääntyivät puolella: nyt mukanani oli kaksi riippumattoa, suurempi matkalaukku, kaksi kenttälaukkua ja tietenkin vaimoni!” Silti hän lisää: ”Ne olivat onnellisia aikoja.”

Hille de Vries, joka oli silloin 23-vuotias, lähetettiin 19-vuotiaan sisarensa, Loesin, kanssa erääseen kylään Luoteis-Surinamiin. ”45 guldenin [n. 100 markan] kuukausittaisesta määrärahasta maksoimme talosta vuokraa 15 guldenia [n. 30 markkaa]”, muistelee Hille. ”Ei juoksevaa vettä eikä sähköä! Käytimme ojan vettä kylpemiseen ja sadevettä juomiseen.”

Loes muistelee: ”Meillä ei ollut rahaa ostaa tarpeeksi öljyä, joten sytytimme lampun ainoastaan kokouksien ajaksi. Muina iltoina olimme pimeässä. Mutta vaihtaessamme kirjallisuutta ruokaan me tulimme aina toimeen. Vaikeuksista huolimatta olimme onnellisia.”

”Onko täällä käärmeitä?”

Näiden nuorten tienraivaajien mieleenpainuvimpia kokemuksia oli vierailla eristyksissä asuvien julistajien luona. Seuratkaamme Paul Naarendorpia hänen matkustaessaan Richenel Lingerin kanssa, joka oli noin 60-vuotias köyhä kalastaja ja asui eräässä majassa lähellä Atlantin valtameren rantaa.

Vaikka veli Linger työskenteli tavallisesti yksin, hän teki joka viikko saarnaamismatkan. Tällä kertaa Paul lähti hänen mukaansa. He aloittivat matkansa kello kolmelta aamulla, meloivat ylävirtaan kolmen tunnin ajan erääseen intiaanikylään ja saarnasivat siellä koko päivän. Noin seitsemältä illalla he palasivat kotiin. Kaksi tuntia myöhemmin he söivät ensimmäisen lämpimän ateriansa koko päivänä, ja kuinka hyvältä se maistuikaan!

 Mutta Paul, kaupunkilaispoika, oli huolissaan ja kysyi: ”Onko täällä käärmeitä?” ”On joitakin”, vastasi veli Linger rauhallisesti, ”enimmäkseen sakasnekeja [trooppisia kalkkarokäärmeitä].” Paul veti henkeä ja sanoi: ”Mutta sen puremaanhan voi kuolla.” ”Viime viikolla näin yhden”, veli Linger jatkoi osoittaen aivan Paulin yläpuolella olevaa olkikattoa. ”Olin syömässä, kun näin sen. Sanoin itsekseni: ’Pysyhän siinä niin annan sinulle opetuksen.’ Syötyäni ja pestyäni astiat tapoin sen viidakkoveitsellä. Se oli näin pitkä”, hän lisäsi pitäen käsiään runsaan metrin päässä toisistaan. Paul haukkoi jälleen henkeään.

Veli Lingerillä ei kuitenkaan ollut aikomusta pelotella vierastaan. Hänelle se vain oli aivan tavallista elämää. ”Tuona iltana”, muistelee Paul, ”käperryin vuoteeseeni, vedin huovan pääni yli ja rukoilin pitkään Jehovaa, ennen kuin nukahdin.”

Monet noista 1960-luvun nuorista tienraivaajista todellakin kypsyivät kokemuksiensa kautta ja ovat nykyään seurakuntien tukipilareita.

Muuan innokas tutkija muuttaa lähetyskotiin

Yksi tuon ajan tienraivaajista, 19-vuotias Cecyl Pinas, työskenteli väsymättä Wageningenissa, asutuskeskuksessa joka sijaitsi noin 190 kilometriä länteen päin pääkaupungista. Siellä hän tapasi Adolf ”Jef” Gefferien, 21-vuotiaan mekaanikon, joka kuuli totuudesta ja omaksui sen heti.

Raamatuntutkistelut Jeffin kanssa kestivät kolmesta neljään tuntia. Erään tutkistelun jälkeen Cecyl ja hänen toverinsa sanoivat: ”Jef, me olemme väsyneitä. Me lähdemme kotiin.” Jef sanoi: ”Minä saatan teitä puolimatkaan.” Tienraivaajat pysähtyivät puolimatkassa, mutta Jef vain jatkoi raamatullisten kysymysten esittämistä. Tienraivaajat kävelivät edelleen ja Jef seurasi perässä. Kotona tienraivaajat sanoivat: ”Hyvää yötä, Jef”, mutta Jef vain jatkoi kyselemistä. ”Kuulehan, Jef”, sanoi Cecyl, ”sinä voit kyllä jatkaa kyselemistä, mutta minä menen nyt nukkumaan. Joten jos en vastaa, olen nukahtanut.” ’Sehän on  hyvä ajatus’, ajatteli Jef. Hän laittautui makuulle lattialle ja keskustelu jatkui, kunnes Cecyl ei enää vastannut.

Seuraavana päivänä Jef toi tavaransa tienraivaajien kotiin. ”Ennen kuin huomasimmekaan”, nauraa Cecyl, ”hän oli muuttanut meille. Me tutkimme jokaisena vapaana hetkenä. Kolmen kuukauden kuluttua Jef kastettiin, ja kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli erikoistienraivaaja.”

Kaivinkoneesta uuteen valtakunnansaliin

Innokas Jef, yksi kolmesta Wageningenin mekaanikoista, osoitti hylättyä kaivinkonetta ja ehdotti: ”Ostetaan se, korjataan ja myydään se ja käytetään varat valtakunnansaliin.” Omistajat sanoivat: ”Ei tuota voi korjata. Se on vanha ruosteinen romu. Viekää se.”

Katkottuaan miehen mittaiset rikkaruohot koneen ympäriltä he havaitsivat sen olevan useina osina. Sitten veljet ostivat puuttuvat osat ja korjasivat kaivinkoneen osa osalta. Kahden vuoden jälkeen tuli aika kokeilla moottoria. ”Olimme hyvin jännittyneitä”, kertoo Jef. ”Yksi veli pani moottorin käyntiin, ja se toimi! Me hurrasimme. Sitten kaivinosa liikkui. Lisää hurrausta. Miten suurenmoinen hetki se olikaan!”

Kaivinkone myytiin 15000 guldenista (noin 35000 markasta). Tuo raha yhdessä lainan kanssa käytettiin valtakunnansalin ja tienraivaajille tarkoitetun talon rakentamiseen. Näin tosi palvonta sai jälleen yhden tukikohdan maaseudulla.

Vuosien varrella useat tienraivaajat ja lähetystyöntekijät ovat voineet rakentaa tälle perustalle. Nykyään Gileadin käyneet Riaan ja Martha du Raan Namibiasta ovat hyvin arvostettuja työntekijöitä Wageningenissa.

Vuonna 1963 ikääntyvä veli Telgt sai jälleen tehtäväkseen rakennushankkeen: haaratoimiston ja lähetyskodin rakentamisen pääkaupunkiin. Jotta uusi paikka tulisi veljille tutuksi, tontilla pidettiin konventti. Sadat ihmisjalat tasoittivat maata rakentamista varten. Myöhemmin sata vapaaehtoista, joista monet olivat eläkkeelle jääneitä ammattimiehiä, jatkoivat rakentamista  ja saivat rakennuksen valmiiksi noin puolentoista vuoden kuluttua. Se on kaksikerroksinen rakennus, jossa on toimistotilaa, valtakunnansali ja asuinhuoneita lähetystyöntekijöille. Vuoden 1964 elokuusta lähtien nämä uudet tilat Wichersstraatilla ovat olleet haaratoimiston sijaintipaikkana.

Paratiisi-kirja valmistaa tietä

Kun haaratoimiston rakennushanke oli saatu valmiiksi, veljet keskittyivät saarnaamiseen kolmen joen, Saramaccan, Surinamin ja Tapanahonin, varsilla. Nel Pinas, Cecylin veli, ja Baya Misdyan matkustivat aucaner-metsäneekereitten luo, jotka asuivat kaukaisen Tapanahonijoen rannalla – alueella, jolla kukaan todistaja ei ollut vielä koskaan käynyt. Mutta Valtakunnan sanomasta oli jo kuultu siellä. Kirja Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin oli valmistanut tietä. Miten se saattoi olla mahdollista?

Vuonna 1959 Nel Pinas oli keskustellut kirjan kuvista Edwina Apasonin, aucaner-heimoon kuuluvan lukutaidottoman naisen kanssa, jonka hän oli tavannut Koillis-Surinamissa sijaitsevassa Albinan kylässä. Edwina oli pitänyt kovasti oppimastaan, mutta useiden kuukausien kuluttua hän palasi Tapanahoniin. Yhteys häneen katkesi.

Kahdeksan vuotta myöhemmin, viikkoa ennen kuin Nel matkusti Tapanahoniin, hän kuitenkin tapasi Edwinan pääkaupungissa. Tämä kertoi hänelle saarnanneensa koko ajan heimonsa keskuudessa käyttämällä Paratiisi-kirjan kuvia. Kun Edwina kuuli, että Nel aikoi lähteä Tapanahoniin, hän pyysi hartaasti Neliä etsimään käsiinsä kaksi kiinnostunutta ihmistä: Yabun, nuoren miehen, ja Tyonin, nuoren naisen.

Sydäntälämmittävä vastaanotto

Saavuttuaan Tapanahoniin kaksi päivää myöhemmin veljet löysivät Yabun kylän, Yawsan, mutta hän ei ollut kotona. Mutta seuraavana iltana Yabu tuli veljien luokse. Hän kertoi heille, että hän oli hylännyt demonismin ja halusi palvella Jumalaa.  Hän otti viisi päivää vapaata työstään ja tutki veljien kanssa kahdeksan tuntia joka päivä. Noiden päivien jälkeen hän halusi palvella tosi Jumalaa, Jehovaa.

Nyt veljet etsivät Tyonia, 20-vuotiasta metsäneekerityttöä, joka jo saarnasi Granbori-nimisessä kylässään näyttämällä kuvia Paratiisi-kirjasta. Hänen veljensä, noitatohtori, oli kuitenkin ottanut kirjan häneltä pois. Tyoni itki ja rukoili: ”Jehova, anna minulle toinen Paratiisi-kirja.” Ei ihme, että veljet tunsivat pakottavaa tarvetta löytää tyttö!

Eräänä päivänä Tyoni kuuli, että Jehovan todistajat olivat saapuneet erääseen lähikylään. Nopeasti hän meloi kylään, mutta veljet olivat lähteneet. Kuinka pettynyt hän olikaan! Myöhemmin veljet kuitenkin palasivat ja tutkivat tytön kanssa kolme päivää. Hän kertoi, että silloin kun hänellä ei ollut ollut mitään syötävää, hänen sukulaisensa olivat tarjonneet hänelle lihaa, josta verta ei ollut laskettu pois. Hän oli aina kieltäytynyt. Hänen isänsä oli uhannut piestä hänet, jos hän ei lakkaisi uskomasta noihin asioihin. Mutta hän sanoi: ”Vaikka he uhkaisivat tappaa minut, minä en anna periksi.” Ja näin sanoi lukutaidoton tyttö, joka oli oppinut totuuden pelkästään katselemalla kuvia! Liikuttuneena hänen uskostaan veljet antoivat hänelle viimeisen Paratiisi-kirjansa. Hän halasi kirjaa. Ilosta suunniltaan hän kiitti Jehovaa siitä, että tämä oli vastannut hänen rukoukseensa.

Kaksi kuukautta myöhemmin veljet palasivat Paramariboon, mutta myöhemmin Nel ja hänen vaimonsa Gerda muuttivat Tapanahoniin työskennelläkseen siellä erikoistienraivaajina rakentaen tuolle sademetsässä saadulle jalansijalle.

Lisäapua Gileadista

Kohta tämän jälkeen vuonna 1968 Gileadin käyneet Roger ja Gloria Verbrugge Kanadasta sekä Rolf ja Margret Wiekhorst Saksasta saapuivat, niin että lähetystyöntekijäperheemme määrä kaksinkertaistui neljästä kahdeksaan. Uusien lähetystyöntekijöiden lämmin persoonallisuus yhdessä heidän vilpittömän  kiinnostuksensa kanssa toisten hyvinvointia kohtaan teki heistä pian hyvin rakkaita paikallisille veljille.

Aikaisemmin muuan toinen Gileadin käynyt, Albert Suhr, oli myös saapunut Paramariboon. Valmistuttuaan Gileadin 20. kurssilta vuonna 1953 Albert työskenteli 13 vuotta lähetystyöntekijänä Curaçaossa, kunnes epilepsia pakotti hänet lähtemään ja muuttamaan sukulaistensa luo Surinamiin. Sairaudestaan huolimatta hän jatkoi tienraivausta, kunnes huononeva terveys vaati häntä muuttamaan vanhainkotiin. Mutta Albert ei aikonut luopua Valtakunnan saarnaamisesta. Käykäämme hänen luonaan siellä.

Aamuisin hän pitää näytteillä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä harrastushuoneessa. Sitten hän kirjoittaa päivän tekstin suurella tekstillä 80-vuotiaalle naapurilleen, jolla on huono näkö. Seuraavaksi hän vie lehtiä kodin asukkaille ja hoitajille. Päivän päätteeksi Albert asettuu tutkimaan henkilökohtaisesti. ”Huononeva terveyteni estää minua tekemästä enempää”, sanoo Albert, joka on nyt 68-vuotias, ”mutta Jehovan palveleminen on yhä sydämeni halu.” Vaatimattomana hän jättää mainitsematta, että eräänä lähikuukautena hän kuitenkin käytti 126 tuntia saarnaamiseen. ”Albertin kaltaiset huomaamattomat ahertajat muistuttavat minua siitä, mitä usko oikein merkitsee”, sanoo eräs lähetystyöntekijä.

”Vesikonventti”

Joidenkin vuosien ajan julistajien määrä oli vaihdellut 500:n  molemmin puolin. Mutta sitten määrä kasvoi yli 550:een. Mistä kasvu johtui? Eräässä haaratoimiston raportissa huomautetaan: ”Kansainvälisellä ’Rauha maassa’ -konventilla on ollut merkittävä vaikutus työhön.”

Tuo vuonna 1970 pidetty konventti muistetaan ”vesikonventtina”. Tammikuun 16. päivän yönä oli niin kova sade, ettei niin rankasti ollut satanut vuoden 1902 jälkeen, ja koko Paramaribo ja sen stadion, konventtipaikka, olivat veden vallassa. ”Tuona aamuna monet julistajat heräsivät ja huomasivat talojensa olevan veden vallassa polvenkorkeudelle saakka”, kertoo Gré van Seijl. ”Silti he lähtivät suoraan konventtiin.” Yksi konventin järjestäjistä sanoo: ”Olimme hämmästyneitä nähdessämme yli 1200 ihmisen vaeltavan mutaisessa vedessä stadionille. Meillä ei ollut koskaan ollut konventissa sellaista ihmisjoukkoa.”

Voi noita linja-autoja!

Tulvia sattui vain toisinaan, mutta linja-autot hajosivat toistuvasti ennen konventteja ja niiden jälkeen. Eräänä sunnuntaina 1960-luvun loppupuolella 48 henkeä odotti 30 hengen linja-autoa päästäkseen takaisin Paramariboon, mutta linja-autoa ei kuulunut. ”Etsiskelimme linja-autonkuljettajaa”, muistelee Rolf Wiekhorst, ”ja löysimme hänet satojen linja-auton moottorinosien keskeltä, jotka olivat levällään kaikkialla hänen ympärillään. ’Vaihdelaatikko vähän reistailee’, sanoi kuljettaja, ’mutta kyllä minä sen korjaan.’”

Neljä tuntia myöhemmin matka alkoi. Palaneen käry täytti pian linja-auton. ”Vain nelosvaihde toimii”, selitti kuljettaja. Keskiyön jälkeen linja-auto vieri mäkeä alas pienelle lautalle, mutta miten saisimme linja-auton kulkemaan ylämäkeä nelosvaihteella? ”Mikä näky”, jatkaa Rolf, ”nuoret ja vanhat, jopa lapsia kantavat äidit työntämässä linja-autoa Valtakunnan laulun ja ulvovan moottorin äänen tahdissa. Mutta vähä vähältä auto nousi ylämäkeä. Me teimme sen. Kolmelta aamuyöstä olimme kotona.”

Kerran Nickerienkin seurakunta vuokrasi linja-auton matkustaakseen  konventtiin. Seitsemältä aamulla ryhmä lähti liikkeelle, mutta kymmeneen mennessä linja-auto oli hajonnut yksinäisellä hiekkatiellä. ”Tulen kyllä takaisin”, lupasi linja-autonkuljettaja kävellessään poispäin. ”Emme koskaan enää nähneet häntä”, sanoo Max Rijts, yksi matkustajista. Kun ruoka ja vesi loppuivat, kaksi veljeä lähti kävelemään erään kanavan viertä hakemaan apua. Viisitoista tuntia myöhemmin he tulivat takaisin veneellä, ja matka jatkui. Keskipäivällä he saapuivat konventtiin, ja he olivat tehneet 240 kilometrin matkan 30 tunnissa. ”Tosiaan”, lisää Max nauraen, ”linja-auton kylkeen oli kirjoitettu nimi ’Tervetuloa’!”

He päättivät jäädä

Koska Natalie Stegenga odotti lasta, Stegengat lähtivät lähetyskodista syyskuussa 1970. Dirk Stegenga oli ollut ahkera haaratoimistonvalvoja 16 vuoden ajan. Nyt maan valvonta siirtyi lähetystyöntekijä Wim van Seijlille.

”Vaikka olimmekin päättäneet jäädä”, lisää Dirk, ”se oli kovaa.” Natalie lisää: ”Löysimme kyllä asuinpaikan, mutta meillä ei ollut rahaa maksaa vuokraa. Me emme omistaneet edes tiskirättiä.” Mutta myöhemmin ystävät auttoivat heitä, ja Dirk löysi työn, jolla hän kykeni huolehtimaan vaimostaan ja tyttärestään, Cherylistä. Nykyään Stegengat palvelevat yhä Surinamissa, ja kaikki kolme ovat kokoajanpalvelijoita.

Muuttaminen johtaa seurakunnan ja koulun perustamiseen

1970-luvun alkupuolella tuhannet metsäneekerit muuttivat pääkaupunkiin etsimään työtä. ”Jotkut heistä”, muistelee Margret Wiekhorst, ”osoittivat kaipaavansa totuutta käymällä hollanninkielisen seurakunnan kokouksissa, vaikka he eivät ymmärtäneet kieltä.” Auttaakseen heitä Frederik Wachter esitti yhteenvetoja konventtiohjelmista heidän heimokielillään. Myöhemmin järjestettiin useampia kokouksia, ja kesäkuussa 1971 perustettiin pääkaupunkiin ensimmäinen metsäneekeriseurakunta.

 Kaksi metsäneekerisisarta, jotka olivat vastikään oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, määrättiin erikoistienraivaajiksi tähän uuteen seurakuntaan, ja he auttoivat useita perheitä asennoitumaan Jehovan puolelle. Nämä uudet opetuslapset halusivat puolestaan oppia lukemaan. Niinpä seurakunta perusti lukukoulun.

Vuodesta 1975 lähtien sranan tongon kielelle käännettyä kirjasta Learn to Read and Write (Opi lukemaan ja kirjoittamaan) on käytetty opetettaessa useita luokkia kahdesti viikossa. ”Oppilaat käyvät tunneilla uskollisesti”, kertoo Elvira Pinas, yksi kahdeksasta opettajasta, ”koska he odottavat kovasti pääsevänsä itse lukemaan Raamattua. He ilmaisevat myös kestävyyttä. Muuan iäkäs sisar kävi tunneilla seitsemän vuoden ajan, mutta nyt hän osaa lukea.” Nykyään 20 prosenttia väestöstä on lukutaidotonta, mutta koulumme ansiosta tuo määrä on laskenut viiteen prosenttiin kastettujen todistajien keskuudessa.

Uskomuksien yhteentörmäys

Lukukoulusta oli muutakin hyötyä. Vuonna 1974 Edwina Apason (tuo lukutaidoton nainen, joka oppi totuuden Paratiisi-kirjan kuvien avulla) kirjoitti: ’Ilokseni minut on määrätty erikoistienraivaajaksi Tapanahoniin. Kun lähdin sieltä, en osannut lukea, mutta nyt osaan. Tunnen olevani paremmin varustautunut auttamaan heimoani.’

Edwinan paluu juurilleen vaati kuitenkin rohkeutta. Miksi? Hänen heimonsa jäsenet elävät, syövät, työskentelevät ja nukkuvat kuolleitten esi-isiensä pelossa, ja he arvostavat amuletteja, koska niiden uskotaan suojelevan pahoilta hengiltä. Lisäksi he kunnioittavat luontoa ja uskovat, että joet, puut ja kivet ovat täynnä eläviä henkiä. ”Mikä tahansa muutos tähän elämäntapaan aiheuttaa hankaluuksia”, sanoo Edwina.

Raamatun opetukset ja heimouskomukset joutuivat vastatusten ensi kerran, kun Edwina odotti kuukautistensa alkavan. Kyläläiset näet uskovat, että heidän amulettinsa menettävät voimansa, kun ne ovat lähellä kuukautistilassa olevaa naista, ja  että silloin paha henki voi iskeä koko perhettä kuolettavalla sairaudella. Estääkseen tämän kaikkien kuukautistilassa olevien naisten on muutettava kylän ulkopuolella olevaan majaan. Koska tämä uskomus perustuu demonien pelkoon, Edwina kieltäytyi, ja kuten hän oli ennustanut, tämä aiheutti hankaluuksia.

Häntä uhkailtiin ja hakattiin kepeillä, mutta hän ei antanut periksi. Myöhemmin jotkut naiset, joiden kanssa hän tutki Raamattua, jäljittelivät hänen rohkeata asennettaan, mutta heidät vain hylättiin ja heitettiin ulos majastaan. Edwina otti heidät hoiviinsa, ja yhdessä tämä peloton naisjoukko kesti heimon vihan mutta ei lopettanut saarnaamista. Aikanaan hyvin epätodennäköinen pelastaja astui näyttämölle. Kuka se oli?

Kirottu mies saa Jumalan hyväksymyksen

Aikaisemmin sisar Apason oli saarnannut Paitulle, yli 70-vuotiaalle noitatohtorille. Hänen lempinimensä oli Amaka (Riippumatto), koska kilpailevan noitatohtorin kirous oli murtanut hänen terveytensä ja jättänyt hänet lojumaan riippumattoonsa. Paitu ymmärsi nopeasti Raamatun sanoman, ja eräänä päivänä kyläläisten pelästykseksi hän nousi ylös riippumatostaan ja keräsi kaikki epäjumalansa, amulettinsa ja lääkeannoksensa. Sitten hän astui kanoottiinsa ja hukutti kaikki taikakalunsa jokeen. Sen jälkeen hänen terveytensä parani, ja hän astui esiin puolustamaan saarnaajia.

Ensimmäiseksi Paitu rakensi majoja niille naisille, jotka olivat menettäneet omansa vainon takia. Seuraavaksi hän tasoitti maata maanviljelystä varten, että noilla naisilla olisi jokin elinkeino. Nyt naiset edistyivät nopeasti, ja heidät kastettiin. Liikuttuneena kaikesta saamastaan avusta, yksi heistä, sisar Dyari, huudahti: ”Miten voin kiittää Jehovaa? Ainoa tapa on ryhtyä tienraivaajaksi!” Tienraivaaja hän on ollutkin aina tähän päivään saakka. Vuonna 1975 Paitu kastettiin, ja tuona samana vuonna Edwinan kylään, Godo Oloon, perustettiin 20 julistajan seurakunta. Mikä palkka noille tosi palvonnan tukijoille!

 Muita etnisiä ryhmiä sulautuu toisiin ryhmiin

Mutta kuinka pitkälle tosi palvonta oli päässyt Surinamin väestön muslimien ja hindujen muodostamiin ryhmiin? Aina 1970-luvun alkuun mennessä vain muutamia oli tullut esiin. Mutta vuonna 1974 haaratoimisto saattoi lopulta raportoida, että jotkut indonesialaissyntyiset muslimit olivat ottaneet totuuden vastaan. He olivat hyvin rohkeita tehdessään siten. Kuinka niin?

”Monet elävät hyvin kiinteissä perinteisissä perheyhteisöissä”, selittävät Jan ja Joan Buis, indonesialaista syntyperää olevat Gileadin käyneet lähetystyöntekijät, jotka opettivat totuutta useille muslimeille. ”He kohtaavat usein vainoa, kun he irtautuvat näistä perinteistä”, lisää Jan. ”Tutkin kerran Raamattua erään nuoren muslimimiehen kanssa. Hänen sukulaisensa antoivat minun kuitenkin ymmärtää, etten ollut tervetullut, lakaisemalla vimmatusti lattiaa. Tutkimme kuitenkin pölypilvessä.” Kun se ei tepsinyt, sukulaiset alkoivat vihaisen väittelyn. Kun mies ei välittänyt siitäkään, hänet heitettiin ulos ja karkotettiin perheestään. Hän muutti pääkaupungin ulkopuolelle ja jatkoi raamatuntutkisteluaan, ja hänestä ja hänen vaimostaan tuli Jehovan todistajia.

Jan muistelee: ”Vuosia myöhemmin tämän veljen sukulaiset huomasivat, että hän oli heidän joukossaan ainoa, jolla ei ollut avio-ongelmia. Sen jälkeen kun tämä veli pyysi äitiään muuttamaan luokseen asumaan, sukulaisten suhtautuminen todistajiin parani.” Tämän veljen rohkeus kannusti toisiakin muslimeja olemaan tekemisissä kanssamme.

Entä hindut?

Intialaiset muodostavat nykyään maan suurimman etnisen ryhmän. Vaikka heidän elämänsä on uskonnollisten muotomenojen kyllästämä, Valtakunnan sanoma on vetänyt yhä useampia totuutta rakastavia hinduja Jehovan järjestöön. Shama Kalloe, erääseen hinduperheeseen syntynyt tytär lähellä Nickerien kaupunkia, on yksi esimerkki tästä.

Shaman isä, ahkera riisinviljelijä, joka tunsi syvää rakkautta  kaikkia 12:ta lastaan kohtaan, muistutti tytärtään nuoresta lähtien olemaan uskollinen hindulaisuudelle ja menemään naimisiin vain toisen intialaisen hindun kanssa. ”Joka kerta kun joku nuori alueellamme rikkoi näitä sääntöjä”, selittää Shama lopuksi, ”isä kyyneleet silmissä toisti toivomuksensa minulle.” Koska Shama rakasti isäänsä, hän oli päättänyt olla tuottamatta tälle surua.

Vuonna 1974 muutti 19-vuotias Shama Paramariboon opiskellakseen opettajaseminaarissa. Asuessaan siellä veljensä luona hän löysi Vartiotornin ja Herätkää!-lehden. Kirjoitukset herättivät hänen kiinnostuksensa, mutta jättivät hänen mieleensä myös monia kysymyksiä. ”Siksi pyysin Jumalaa auttamaan minua pääsemään kosketuksiin niiden ihmisten kanssa, jotka julkaisevat näitä lehtiä”, jatkaa Shama, ”ja seuraavana päivänä muuan Jehovan todistaja -pariskunta kävi luonani.”

Lähetystyöntekijät Roger ja Gloria Verbrugge alkoivat tutkia hänen kanssaan kahdesti viikossa. Roger kertoo: ”Ennen pitkää hän kävi seurakunnankokouksissa ja alkoi osallistua kenttäpalvelukseen. Syyskuussa 1976 tämä innokas tyttö kastettiin.”

Valmistuttuaan seminaarista Shama sai opettajanpaikan Nickeriestä ja muutti vanhempiensa luo. Vaikka hänen isänsä olikin huolissaan hänen uudesta uskostaan, hän oli myös ylpeä tyttärensä asemasta opettajana. Shama halusi kuitenkin saarnata koko ajallaan hindulaisista koostuvassa naapuristossaan. Hän ei silti halunnut loukata isänsä tunteita. Hän löysi ratkaisun.

Miellyttääkseen vanhempiaan hän jatkoi opettamista koulussa, mutta toimi tienraivaajana työajan jälkeen. Muutaman kuukauden kuluttua hän johti jo 18:aa raamatuntutkistelua hinduille, ja hänen innokkuutensa kannusti monia heistä menemään kasteelle. Gloria lisää: ”Samanaikaisesti Shama edelleen kohteli vanhempiaan rakkaudellisella tavalla ja toimi sopusoinnussa perheen tapojen kanssa, mutta otti lujan asenteen silloin kun se oli välttämätöntä.” Kohta tämän jälkeen hänen rakkautensa Jehovaan pantiin koetukselle.

 ’Mene naimisiin vain Herrassa’

Shama oli nyt noin 25-vuotias. Koska useimmat hindutytöt menevät naimisiin 15–19-vuotiaina ja naimattomia naisia on vähän, sukulaiset järjestivät niin, että kosijoita kävi talossa. Shama kuitenkin kieltäytyi menemästä naimisiin kenenkään heidän kanssaan. Hän pyysi Jehovalta apua kestää tuo painostus, niin että hän voisi mennä naimisiin ”vain Herrassa”. (1. Kor. 7:39) Miellyttääkseen vanhempiaan hän kuitenkin yrittäisi mennä naimisiin intialaisen veljen kanssa, mutta hän vannoi: ”Jollei sellaista veljeä löydy Jehovan järjestöstä, pysyn naimattomana.”

28-vuotiaana hänen uskollisuutensa palkittiin. Shama tapasi Alfons Koendjbiharien, seurakunnan vanhimman, joka oli syntyperäinen intialainen ja asui Alankomaissa. He rakastuivat ja päättivät mennä naimisiin. Koska Shaman vanhemmat eivät olleet koskaan tavanneet Alfonsia, Shama luki eräänä päivänä äidilleen Raamatusta Jehovan asettamat vaatimukset kristityille vanhimmille. Hänen äitinsä kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi sitten: ”Sinä saat hyvän aviomiehen.” Myöhemmin Shaman vanhempien kotona pidetyn liikuttavan vihkiäispuheen jälkeen hänen isänsä, johon puhe oli tehnyt syvän vaikutuksen, meni lähetystyöntekijän luo ja sanoi: ”Teidän Jumalanne on antanut minulle pojan!”

Vuodesta 1984 lähtien Shama on palvellut tienraivaajana Alankomaissa, mutta hänen esimerkkinsä muistetaan yhä Surinamissa. Hän auttoi suuntauksen muuttamisessa, ja siitä lähtien entiset hindut ovat tulleet suurin joukoin veljesseuraan.

Ennenkuulumaton ajatus

Vuoden 1974 elokuuhun mennessä tämä hyvä vastakaiku väestön eri osien keskuudessa oli johtanut 831 julistajan huippuun. Konventeissa kävi kuitenkin kaksinkertainen määrä ihmisiä. Missä konventteja voitaisiin pitää, niin että koko tämä kasvava joukko mahtuisi sinne? Jotkut veljet keksivät ennenkuulumattoman ajatuksen:

’Rakennetaan valtakunnansali, jota voidaan pitää konventtisalin  lavana.’ Miten? ’Tehdään valtakunnansalin lattia noin metrin korkeudelle maanpinnasta. Asennetaan sitten kaksi suurta liukuovea salin yhdelle sivuseinälle. Avataan nämä ovet konventin aikaan, ja niin salista tulee lava. Pystytetään sitten lisäksi valtaisa katos tämän lavan eteen ihmisten suojelemiseksi auringolta ja sateelta, ja siinä meillä on tänne tropiikkiin sopiva konventtisali.’

Ostettiin noin 40 metriä leveä ja 200 metriä pitkä maa-alue, ja rakennustyöt aloitettiin. Vuotta myöhemmin, 28. marraskuuta 1976, tämä vaatimaton konventtisali vihittiin, ja se on palvellut veljiä hyvin vuosien mittaan.

Nooa – joenvarren ihmisten puheenaihe

Tapanahonijoen varrella tapahtunut julistajamäärän kasvu oli myös johtanut rakennushankkeeseen: valmistettiin korjaal (yhdestä puusta kovertamalla tehty kanootti), joka olisi riittävän suuri tuomaan koko seurakunnan pääkaupungissa pidettäviin konventteihin. ”Tuo hanke oli todellinen haaste”, kertoo Cecyl Pinas, joka valvoo työtä sisämaassa. ”Tuon kokoista korjaalia ei ollut koskaan aikaisemmin tehty. Mutta veli Paitu sanoi: ’Me voimme rakentaa sen.’”

Veli Paitu, joka on erikoistunut korjaalien rakentamiseen, valitsi valtaisan puun, ja neljä veljeä kaatoi sitä kokonaisen päivän ajan. Sitten he käyttivät kaksi kuukautta puunrungon kovertamiseen ja muotoilemiseen 18 metriä pitkäksi kanootiksi, suurimmaksi joka siellä on koskaan valmistettu. Pian tästä Jehovan todistajien rakentamasta veneestä tuli kaikkien joenvarren asukkaiden puheenaihe. Aina kun se lipui ohi, kylän lapset juoksivat ulos huutaen: ”Noa e psa!” (Nooa menee ohi!)

Ensimmäinen valtakunnansali sademetsään

Vuoden 1976 syyskuussa uusi Godo Olon seurakunta sai toisen kannustavan sysäyksen, kun neljä todistajaa, ammatiltaan opettajia, asettui asumaan Tapanahonin alueelle. ”Vaikka menimmekin sinne opettajiksi”, selittää Hartwich Tjon A San, yksi näistä opettajista, ”me muutimme sinne pääasiassa työskennelläksemme  tuon uuden seurakunnan yhteydessä.” He todella työskentelivätkin ahkerasti sen yhteydessä! He opettivat kärsivällisesti lukutaidottomia veljiään lukemaan ja kirjoittamaan, ja sen jälkeen he tarjosivat auttavan kätensä seurakunnan seuraavassa toimintasuunnitelmassa: valtakunnansalin rakentamisessa Godo Oloon.

Aikaisemmin kyläpäällikkö Alufaisi oli tarjonnut veljille erästä maapalaa salin rakentamista varten. Veljillä ei ollut rahaa, joten miten he voisivat saada salin aikaan? He päättelivät: ”Metsästä saamme puutavaraa. Joesta saamme hiekkaa ja soraa. Jehova antaa meille voimia kerätä niitä.” Heiltä puuttui ainoastaan sementtiä. Tässä Nooa-kanootti oli avuksi.

Koska Nooalla oli hyvä maine turvallisena ja mukavana matkustusvälineenä, hallituksen työntekijät maksoivat noin 4000 guldenia (yli 9000 markkaa) vuodessa vuokratessaan venettä viemään heidät rannikolle. Noilla ansioilla voitiin ostaa sementti pääkaupungista. Mutta miten se saataisiin kuljetettua Godo Oloon? Jälleen Nooalla.

Albinassa kookas ja lihaksikas metsäneekeri ja hyvämaineinen ruorimies, Do Amedon, sekä toiset veljet lastasivat neljäkymmentä 50 kilon painoista sementtisäkkiä korjaaliin. Sitten he ohjasivat täyteen lastatun Nooan Maronijokea ylävirtaan ja kohti etelässä olevia putouksia (sulat), joilla on sellaisia nimiä kuin Manbari (Miehet huutavat [laskiessaan kosken läpi]) ja Pulugudu (Menetetty omaisuus [koska kosket upottivat monia veneitä, ja ihmiset menettivät omaisuutensa]). Selviäisivätkö veljet niistä?

Miehistö kuuli ensimmäisen putouksen pauhinan! Heidän edessään joki vyöryi alas kiviröykkiöitä, joka muistutti valtavaa portaikkoa, törmäsi suuriin tiellään oleviin kiviin ja virtasi vaikeakulkuisten kapeikkojen kautta ja loiskui Nooaa vasten. Veneen keulassa seisova veli tarkkaili, mistä löytyisi joen uoma. Sitten hän työnsi pitkän keppinsä kuohuvaan veteen, taivutti selkänsä, ja sauvoi Nooan tällaiseen uomaan. Hän elehti. Moottori sammui, ja Nooa jäi kiinni sulan alapäähän.

 Do Amedon heilautti sementtisäkin päänsä päälle. Hypellen yhdeltä liukkaalta kiveltä toiselle hän hoippui vaivalloisesti putousten yli ja laski säkin kuivaan kohtaan. Toiset veljet tulivat perässä. Näin sementtisäkit kannettiin yksitellen putousten yli. Nyt veljet vetivät varovasti Nooan kuohuvan veden läpi ja lastasivat säkit jälleen veneeseensä. Matka jatkui seuraavaan sulaan asti, jossa säkkien pois nostaminen, kivien yli hyppely, veneen vetäminen ja uudelleenlastaus taas toistettiin. Lopulta seitsemän kosken ja 11 päivän kuluttua sementtisäkit saapuivat Godo Oloon.

Sillä välin toiset veljet olivat hakanneet poikki puita, ja sisaret ja lapset olivat kantaneet 250 tynnyrillistä hiekkaa ja soraa rakennuspaikalle. Rakennustyö alkoi, ja vuotta myöhemmin, 15. huhtikuuta 1979, vihittiin ensimmäinen valtakunnansali sademetsässä.

Entä mitä on sanottava Nooasta? ”Yleensä kanootti kestää noin neljä vuotta”, sanoo Cecyl Pinas, ”mutta Nooa on ollut käytössä kymmenisen vuotta.” Missä se nyt on? ”Se on eläkkeellä”, hymyilee Cecyl, ”vaikka sitä silti käytetään vielä toisinaan. Se ansaitsee jo toisen nimen: Metusalah!”

Mistä taantuma johtuu?

1970-luvun loppupuolella saarnaamistyö tässä maassa heikkeni. Vuonna 1977 vähennystä oli yksi prosentti, vuonna 1978 neljä prosenttia ja vuonna 1980 vähennystä oli jo seitsemän prosenttia! Miksi? Valtavan muuttoliikkeen takia.

Kun Surinamista tuli itsenäinen valtio marraskuussa 1975, tuhannet surinamilaiset muuttivat Alankomaihin, koska he pelkäsivät poliittisia mellakoita. Muut maastamuuttajat, huomauttaa sosiologi J. Moerland kirjassaan Suriname, ’lähtivät etsimään työtä, koulutusta tai yhteiskunnallista turvallisuutta tai päästäkseen jälleen perheenjäsentensä luo’. Noina päivinä, lisää Moerland, ’ei kysytty: ”Oletko lähdössä?” vaan: ”Milloin aiot lähteä?”’ Vuoteen 1981 mennessä, jolloin maastamuutto pysähtyi, melkein joka kolmas asukas oli lähtenyt maasta. Nykyään  200000 surinamilaista asuu Alankomaissa, ja heidän joukossaan on satoja Jehovan todistajia, jotka jatkavat Jehovan palvelemista uudessa ympäristössään.

Uusi sysäys todistajille

Järjestely, joka auttoi työtä elpymään ja nopeutumaan jälleen, oli haaratoimistokomitean muodostaminen vuonna 1976. Haaratoimistonpalvelijasta Wim van Seijlistä tuli haaratoimistokomitean koordinaattori, ja hän jakaa vastuun komiteaan kuuluvien Cecyl ja Nel Pinasin sekä Dirk Stegengan kanssa. Aivan niin kuin muuallakin, tämä uusi järjestely on täälläkin auttanut ohjaamaan hengellisiä asioita tasapainoisemmalla tavalla.

Vauhdin ylläpitämiseksi entisellään kaikki maan seurakunnat saivat yhteensä kymmenen uutta lähetystyöntekijää, jotka saapuivat vuosina 1974–1980. Kaksi heistä, Hans ja Susie van Vuure, eivät olleet kuitenkaan mitään aloittelijoita. Heillä kummallakin oli kymmenien vuosien kokemus. Hans oli valmistunut Gileadin 21. kurssilta ja Susie 16. kurssilta, ja he olivat palvelleet lähetystyöntekijöinä Indonesian saaristossa.

Kaksi kuukautta Surinamiin saapumisensa jälkeen he aloittivat kierrostyön. ”Tuon tehtävän ansiosta opimme tuntemaan maan ja veljet nopeasti”, selittää 60-vuotias Hans. Susie lisää: ”Huomasin, miten innokkaasti ihmiset ottavat vastaan kirjallisuuttamme.” Haluatko kuulla esimerkin? ”Sen kahden ja puolen vuoden aikana, jonka toimimme kierrostyössä, me molemmat levitimme noin 4000 kirjaa ja 10000 lehteä”, sanoo Susie. ”Se  osoittaa, että meillä on vielä paljon saarnaamistyötä tehtävänä.”

Sademetsässä avautuu eräs toinen ”ovi”

Hallitus oli aikaisemmin rakentanut 350 kilometriä pitkän tien Lounais-Surinamissa sijaitsevaan kaukaiseen sademetsään. Tuo tie avasi myös uuden toimintaan johtavan oven aivan uudelle alueelle: intiaanien asuttamissa Apoeran ja Washabon kylissä Courantynejoen varrella.

Vuonna 1977 Pepita Abernathy ja Cecilia Keys, Yhdysvalloista tulleet todistajat, avasivat tuon oven lähtiessään aviomiestensä mukaan, jotka työskentelivät eräässä rakennusyhtiössä ja muuttivat asumaan työleiriin, joka sijaitsi 50 kilometrin päässä Apoerasta. Myöhemmin kaksi lähetystyöntekijää lähetettiin auttamaan näitä sisaria käymään siellä asuvien arawak-intiaanien luona. Oliko heillä menestystä?

Pepita kertoo: ”Saimme kymmeniä raamatuntutkisteluja. Myöhemmin Cecilia ja minä kävimme pitämässä niitä kaksi kertaa viikossa. Nousimme ylös aamuneljältä, seitsemältä pidimme ensimmäistä raamatuntutkisteluamme, ja noin kello 17:n aikaan saavuimme jälleen kotiin.” Kahden vuoden ajan nämä sisaret opettivat innokkaasti englantia puhuvia intiaaneja, mutta sitten heidän täytyi lähteä maasta. Kuka nyt jatkaisi heidän työtään?

Papisto herää toimimaan

Syyskuussa vuonna 1980 lähetystyöntekijät Herman ja Kay van Selm ohjasivat vanhan Land-Roverinsa viidakkoon kohti Apoeraa ja jäivät asumaan sinne seuraaviksi viideksi vuodeksi. ”Me perimme 30 raamatuntutkistelua, ja löysimme niitä lisää”, muistelee Kay. Nämä jaettiin kolmeksi kirjantutkisteluryhmäksi. Esitelmiin tuli 60 kyläläistä, ja seuraavana vuonna 169 oli läsnä muistonvietossa. Pian kuusi kiinnostunutta oli valmiita aloittamaan kenttäpalveluksen, ja he kirjoittivat kirjeitä erotakseen kirkoistaan.

Mikä oli papiston reaktio? ”Kuinka he uskaltavat?” karjui pappi puristaen kirjeet nyrkkiinsä. ”He jopa lainaavat raamatunkohtia  minulle!” Hän julisti sodan. Raamatuntutkijoita uhattiin sillä, että he menettäisivät työpaikkansa ja kotinsa, ja heitä kehotettiin perustamaan omat koulunsa, lääkäriasemansa ja hautausmaansa. Vastustus vähensi tutkistelujen määrää. Kokouksissakävijöiden määrä väheni. Erääseen kokoukseen ilmaantui vain yksi henkilö, ja hänkin vain pyytämään tyhjää laatikkoa. ”Meistä tuntui pahalta”, Kay muistelee, ”mutta me jatkoimme kannustamista ja saarnaamista. Iloksemme ydinjoukko pysyi vahvana, heidät kastettiin ja he muodostivat Apoeran seurakunnan.”

”Milloin käytte meidän luonamme?”

Vuonna 1982 jotkut intiaanit Oreallasta, Guyanassa sijaitsevasta kylästä, meloivat noin kahdeksan tunnin matkan Courantynejokea ylävirtaan ja tulivat kysymään lähetystyöntekijöiltä: ”Milloin käytte meidän luonamme? Me haluamme tutkia Raamattua.” Nyt kun Apoeran ryhmä pystyi seisomaan omilla jaloillaan, lähetystyöntekijät kävivät kuukausittain Oreallassa ja saivat tietää, että jotkut kyläläiset olivat odottaneet Jehovan todistajien tuloa jo kauan aikaa. ”Eräänä aamuna”, kertoo Herman, ”tapasin iäkkään metsästäjän, joka sanoi aikaisemmin lukeneensa Lohdutus-lehteä mutta menettäneensä myöhemmin yhteyden Seuraan. Radiotaan osoittaen hän sanoi sitten: ’Kuulin teidän New Yorkissa sijaitsevasta radioasemastanne, mutta en vain nähkääs saa sen ohjelmia kuulumaan omalla radiollani.’ Kertoessani, että WBBR lakkasi lähettämästä ohjelmia jo 1950-luvulla, hän pudisti epäuskoisena päätään. Sitten hän nauroi ja sanoi, että oli korkea aika päästä ajan tasalle, ja hän suostui tutkimaan Raamattua.”

Oli palkitsevaa seurata, kuinka Raamatun tutkiminen auttoi Oreallassa asuvia kovia alkoholinkäyttäjiä tulemaan huolehtivaisiksi isiksi. Kun eräälle 50-vuotiaalle miehelle näytettiin, miten perhetutkistelua johdetaan, hän yritti sitä, vaikka se sujuikin vähän katkonaisesti. ”Lukekaa!” hän käski. Sitten hän teki kysymyksen. Hiljaisuus. ”Puhukaa nyt, älkääkä leikkikö ujoa.”  Siinä vaiheessa hänen lastensa silmät olivat kyynelissä. Ajan mittaan tutkistelumenetelmä kuitenkin parani. Myöhemmin lasten nähtiin juoksevan kotiin. Mihin heillä oli kiire? ”Perhetutkisteluun!” he vastasivat hymyillen.

Jonkin aikaa tämän jälkeen veljet saivat maapalstan Oreallasta, ja Gileadin käynyt Jethro Rübenhagen (joka palvelee nykyään Apoerassa) auttoi paikallisia veljiä rakentamaan itselleen oman valtakunnansalin, mikä oli merkki siitä, että jälleen eräs kansallinen ryhmä, intiaanit, olivat alkaneet oppia totuuden yhdistävää ”puhdasta kieltä”. – Sef. 3:9, UM.

Kasvua englantia puhuvan väestön keskuudessa

1970-luvulla Nickeriehin asettui kasvava määrä englantia puhuvia, Guyanasta tulleita vierastyöläisiä. Niinpä kaksi lähetystyöntekijää lähetettiin sinne aloittamaan englanninkieliset kokoukset. Nämä vierastyöläiset suhtautuivat tähän myönteisesti. Nykyään siellä on 30 julistajan seurakunta.

Jotkut näistä uusista julistajista olivat kaivanneet totuutta vuosien ajan. Esimerkiksi 12-vuotias Indradevi sai kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin eräältä naapurilta Guyanassa. Tyttö piti sitä suurena aarteenaan. Myöhemmin hän meni naimisiin ja muutti Klein Henar -nimiselle riisiviljelmälle lähelle Nickerietä. Vuonna 1982 Hans van Vuure tapasi hänet. Hans muistelee: ”Hänen harvojen tavaroittensa joukossa näin kuluneen Paratiisi-kirjan. Indradevi sanoi, että aina siitä lähtien, kun hän oli saanut tuon kirjan vuonna 1962, hän oli kantanut sitä mukanaan. Hän halusi kovasti oppia lisää Jehovasta. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hänen toiveensa toteutui!” Hän tutki, poisti hindujumaliensa kuvat, ja hänet kastettiin.

Paramaribossakin tavattiin samanlaista vastakaikua guyanalaisten keskuudessa. Sinne muodostettiin pieni ryhmä vuonna 1980. Siihen kuului 20 julistajaa vuonna 1982, ja neljä vuotta myöhemmin tuo lukumäärä oli noussut 90:een, ja kokouksissa kävijöiden määrä nykyään osoittaa, että lisäkasvua on odotettavissa.

 ”Yli 150 henkeä käy kokouksissa, vaikka joiltakuilta se vaatii uhrausten tekemistä”, sanoo lähetystyöntekijä Paul van de Reep englanninkielisestä seurakunnasta. Esimerkiksi eräs perhe, jolla on hyvin niukat tulot, lähtee kotoa aamukahdeksalta, kävelee melko pitkän matkan, odottaa linja-autoa yli tunnin ja on sitten läsnä kokouksissa. He ovat jälleen kotona kello 14:ään mennessä. Paul lisää: ”Joka viikko he käyttävät yhden päivän palkan linja-automatkoihin käydäkseen kokouksissa.”

Nykyään noin 150 englantia puhuvaa todistajaa muodostaa yhden niistä kolmesta kieliryhmästä, jotka yksimielisesti palvovat Jehovaa Paramaribossa.

Järkyttävä herääminen todellisuuteen

25. helmikuuta 1980 ällistyneet Paramaribon asukkaat heräsivät tykinlaukausten ääniin. Ryhmä korpraaleja oli kaapannut vallan. Tämä ensimmäinen vallankaappaus järkytti useita itsetyytyväisiä surinamilaisia. Koska maa ei ollut koskaan kokenut sotaa, ruttoa eikä hurrikaaneja, ihmiset usein sanoivat: ”Surinam on Jumalan siunaama maa.” Mutta vuoden 1980 jälkeen, kun taloudellinen tilanne on huonontunut, monet myöntävät nyt Raamatun ennustusten toteutuvan aivan heidän ovellaan.

Vuoden 1982 poliittiset mellakat johtivat ulkomaisen avun lakkauttamiseen, mikä huononsi maan taloudellista tilaa. Elintarvikkeiden hinnat kohosivat huikeisiin lukemiin, ja köyhyys alkoi vallita maassa. Muuan Paramaribon vanhin kertoo, että ”siitä lähtien monien metsäneekeriveljiemme on ollut hyvin vaikeaa järjestää asuntoa, vaatteita ja ruokaa kymmenelle tai useammalle lapselleen, kun heidän kuukausipalkkansa vastaa vain noin 200:aa Yhdysvaltain dollaria [noin 800:aa markkaa]”.

Taloudelliset vaikeudet eivät ole kuitenkaan hidastaneet veljiämme. Päinvastoin, sillä eräässä aineellisesti köyhtyneessä seurakunnassa 171 julistajasta 106 palveli äskettäin osa-ajan tienraivaajina! Ja vuonna 1986 julistajien määrä nousi koko maassa yli 1200:aan.

Kirjallisuutta levitettiin myös enemmän. Kysypä vaikka Leo  Tuartilta. Hän on 46 vuoden ajan kuljettanut kirjallisuutta satamasta haaratoimistoon. Veli Tuart muistelee: ”Vuosia sitten saimme kymmenkunta laatikkoa kuukaudessa. Vuokrasin aasin ja rattaat 75 centillä ja toin kaikki laatikot haaratoimistoon. Mutta nyt”, hän esittelee ylpeänä, ”saamme 100 laatikkoa joka toinen viikko, ja minun täytyy vuokrata kuorma-auto niiden kuljettamiseen.” Nykyään levitetään Surinamissa joka kuukausi yli 32000 Vartiotorni- ja Herätkää!-lehteä: yksi lehti jokaista 13:a asukasta kohti!

Mutta Leo Tuartin lisäksi muutkin ovat huomanneet lisääntyneen toiminnan. Äskettäin muuan pappi soitti haaratoimistoon ja kertoi eräälle lähetystyöntekijälle, että hän oli kehottanut laumaansa osoittamaan samanlaista intoa kuin Jehovan todistajat osoittavat. ”Mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta”, valitti pappi ja kysyi: ”Mikä on teidän salaisuutenne?” Veli vastasi: ”Pyhä henki.”

Taistelun tiimellyksen läpi

Vuoden 1986 puolivälissä puhkesi sissisota. Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun taistelut armeijan joukkojen ja niin kutsuttujen viidakkokommandojen (jotka koostuivat pääasiassa metsäneekereistä) välillä keskittyivät Maronijoen varrella sijaitsevan kylän, Albinan, ympärille, Kaakkois-Surinamissa asuvien metsäneekeriveljien täytyi päättää, lähtisivätkö he Paramaribossa pidettävään konventtiin vai eivät. ”He tiesivät, että matkareitti kulkisi juuri sen alueen halki, missä taistelu oli kiivainta”, selittää Cecyl, ”mutta he eivät halunneet jäädä pois konventista, ja niinpä he päättivät lähteä.” Kymmenen päivää ennen konventtia 60 veljeä, sisarta ja lasta meloi kanooteilla alavirtaan kohti taistelualuetta. Perjantaina he saapuivat Albinaan, sitoivat riippumattonsa valtakunnansaliin ja nukkuivat siellä.

 Ennen aamunkoittoa Albinan kaduilla kaikui konekivääreiden rätinä. Viidakkokommandojen joukot kävivät läpi koko kylän, hallituksen joukot iskivät takaisin, ja luodit sinkoilivat valtakunnansalin katosta. Todistajat etsivät suojaa ja makasivat lattialla lopun päivää.

Tuona yönä yhden heistä onnistui soittaa haaratoimistoon. ”Tulkaa hakemaan meidät”, hän pyysi hartaasti. Sunnuntai-iltapäivänä kolme vanhinta oli matkalla sinne. Noin kello 23:n maissa he saapuivat saarroksissa olevien veljien luo.

Vanhimmat halusivat palata seuraavana päivänä, mutta metsäneekeriveljet kehottivat: ”Lähdetään heti. Ampuminen saattaa alkaa taas.” Vanhimmat rukoilivat Jehovan ohjausta, ja keskiyön jälkeen kolme ylikuormitettua ajoneuvoa ajoi hiljaa kohti pääkaupunkia.

”Tie oli autio”, muistelee Paul Naarendorp, yksi kuljettajista. ”Lähestyessämme sotilaitten tarkastuspistettä sydämeni alkoi lyödä kiivaammin. Kuvitelkaa sitä, että armeija taisteli viidakkokommandoja vastaan, ja nyt heidän eteensä ilmestyi 60:tä metsäneekeriä kuljettava saattue. Monet näistä metsäneekereistä olivat nuoria ja vahvoja miehiä.” Luultaisiinko heitä viidakkokommandojoukkoihin kuuluviksi?

Erään paalun takaa muuan sotilas näytti saattueelle merkin pysähtyä. ”Katsoimme suoraan armeijan tankin tykinpiippuun”, Paul jatkaa, ”ja hyvin vahvasti aseistetut sotilaat ympäröivät meidät. Yksikin odottamaton liike olisi voinut aloittaa tulituksen. Mutta selitettyämme olevamme Jehovan todistajia sotilaat tarkastivat autot ja päästivät meidät menemään.”

Kun veljet saapuivat Paramariboon, he kuulivat, että taistelu oli puhjennut jälleen Albinassa. He olivat lähteneet oikeaan aikaan.

Entä paluumatka

Konventin jälkeen veljet saivat tietää, että armeija oli sulkenut ainoan Albinaan johtavan tien. Niinpä metsäneekeriveljet olivat jälleen pääsemättömissä. He odottivat kaksi viikkoa,  mutta sitten heihin iski sellainen koti-ikävä ja halu päästä takaisin sademetsään, että he pyysivät hartaasti: ”Viekää meidät joelle. Sieltä pääsemme kotiin.”

Tehtiin suunnitelma, ja pyydettiin Jehovan ohjausta. Ensin kymmenen ruorimiestä ja muutamat vanhimmat Paramaribosta yrittäisivät päästä Albinaan. Muuan vanhin kertoo: ”Vaikka sotilaat näkivät meidät, he eivät käännyttäneet meitä takaisin, enkä lainkaan ymmärrä syytä siihen.” Kun metsäneekeriveljet lopulta näkivät Maronijoen, he tanssivat ilosta.

Seuraavana päivänä lähtivät sisaret ja lapset, ja heidänkin sallittiin ohittaa tarkastuspiste, vaikka toiset pysäytettiin. Joella ruorimiehet odottivat veneiden kanssa. Mikä jälleennäkeminen!

Suunniteltiin vielä yksi matka. Kaksi kuorma-autoa lastattiin 96 riisisäkillä, 16 bensiinitynnyrillä, 7 paloöljytynnyrillä sekä ruokatarvikkeilla, ja jälleen veljet ajoivat tarkastuspisteeseen. Vaikka nämä tarvikkeet vietiin viidakkokommandojen hallussa olevalle alueelle, eikä mitään tarvikkeita sallittu kuljettaa sinne, vartijat antoivat kuorma-autojen jatkaa matkaa. ”Se oli ihme”, sanoi eräs veli. ”Jehovan käsi oli ilmeinen.”

Viikkoa myöhemmin nuo 60 veljeä ja kaikki tarvikkeet saapuivat kotiin. Heiltä oli mennyt viisi viikkoa kolmipäiväisen konventin edestakaiseen matkaan. Joitakin viikkoja myöhemmin armeija katkaisi kaikki keinot saada mitään tarvikkeita sisämaahan, ja alkoi ankara nälänhätä. Mutta konventissa olleilla veljillä oli ruokaa kuukausiksi eteenpäin ja polttoainetta saarnaamismatkoille. ”Kun muistelen noita aikoja”, sanoi Cecyl, ”näen, miten Jehova ohjasi meitä tekemään oikeat ratkaisut oikeaan aikaan.”

Ihmiset juoksivat henkensä edestä

Seuraavana vuonna taistelut siirtyivät Moengoon, Paramaribon itäpuolella sijaitsevaan kaivoskaupunkiin. Hallituksen joukot lähtivät liikkeelle, mutta kohtasivat ankaraa vastarintaa. Luodit repivät kaupunkia, liekit nielivät talot ja ihmiset juoksivat henkensä edestä.

Useimmat siellä olevat veljet pujahtivat sademetsään ja  juoksivat turvaan. Jotkut pääsivät Paramariboon, kun taas toiset meloivat Maronijokea kohti, joka on Ranskan Guayanan rajana. He ylittivät viisi kilometriä leveän joen ja saapuivat Ranskan Guayanaan. Noin 50 todistajaa ylitti tuon rajan ja pelasti henkensä.

Ranskan Guayanan Jehovan todistajat antoivat heille heti ruokaa, vaatteita, lakanoita, huopia ja lääketarpeita. Martiniquessa sijaitseva haaratoimisto lähetti myös apua, ja pakolaisten auttamiseksi perustettiin erikoisrahasto. ”Pakolaisleirien viranomaiset olivat hämmästyneitä siitä, miten nopeasti järjestömme lähetti apua”, kertoo Cecyl Pinas. ”He sanoivat: ’Te ette puhu vaan toimitte.’”

Ruorimiespaimen

Noina melskeisinä vuosina Do Amedon, tuo ruorimies, joka ohjasi Nooan putousten läpi, osoittautui päteväksi paimeneksi. Do, aucaner-metsäneekeri, joka lähti Paramaribosta vuonna 1974 työskennelläkseen erikoistienraivaajana heimonsa keskuudessa, on kiinnostunut ihmisistä, ymmärtää heidän ongelmiaan ja on erinomainen organisaattori. Hänen Raamattuun perustuvia neuvojaan arvostetaan itse asiassa niin suuresti, että hänen heimolaisensa kutsuvat häntä ”Pappieksi” (isäksi), vaikka hän onkin nyt vain 40-vuotias.

Ensin Do auttoi Tapanahonijoen varrella asuvia veljiä. Sitten 1980-luvun puolivälissä hän ja toiset tienraivaajat muuttivat Maronijoen varrelle. Vastaanotto oli hämmästyttävän hyvä, mutta metsäneekerit asuivat niin hajallaan, että heitä kaikkia oli mahdotonta tavoittaa. Tuo ongelma saatiin kuitenkin ratkaistua vuonna 1985. Miten?

Tuona vuonna hallintoelin antoi luvan nostaa polttoainetta varten annettavaa määrärahaa, jota sademetsässä työskentelevät erikoistienraivaajat saavat. Nyt kun tienraivaajilla oli enemmän polttoainetta perämoottoriveneisiin, he ohjasivat kanoottinsa yhdestä asutuskeskuksesta toiseen ja löysivät monesta paikasta kiinnostusta. Vuonna 1985 muodostettiin uusi noin 30 julistajan seurakunta Gakaban kylään. Joitakin kuukausia myöhemmin  julistajien määrä nousi 50:een, ja 20 heistä ryhtyi tienraivaajiksi. Ennen pitkää Do Amedon alkoi jälleen kuljettaa sementtisäkkejä putousten läpi. Sademetsään ilmestyi toinen valtakunnansali!

Kymmenkertainen kasvu

”Nuorten veljien ryhmä sai valmiiksi 200-paikkaisen valtakunnansalin Maronijoessa sijaitsevalla kauniilla saarella”, kertoo haaratoimistokomitean koordinaattori Wim van Seijl, joka kävi äskettäin tuolla alueella. ”Seuraavaksi he tarjoutuivat purjehtimaan Lawajoelle, jonka varrella me emme olleet koskaan aikaisemmin saarnanneet. Totuus leviää sielläkin aluku-metsäneekereiden keskuudessa.”

Sisällissodasta huolimatta Valtakunnan sanoma on tunkeutunut syvemmälle sademetsään. Ne 20 metsäneekeriveljeä, jotka työskentelivät Tapanahonijoen rannalla kymmenen vuotta sitten, ovat nykyään moninkertaistuneet 200 julistajaksi, jotka on järjestetty neljäksi eri seurakunnaksi Itä-Surinamin jokien varsille. Siis kymmenkertainen kasvu!

Samanlainen kasvu on ollut ilmeistä muissakin osissa maata. Monet seurakunnat ovat raportoineet kokouksissa käyvien määrän olevan kaksi kertaa suuremman kuin julistajien määrän, mikä merkitsee sitä, että valtakunnansalit jäävät liian pieniksi näille ihmisjoukoille. Niinpä vuoden 1987 alussa hallintoelin antoi haaratoimistolle luvan rakentaa tilavan 34 metriä leveän ja 60 metriä pitkän konventtisalin ja neljä valtakunnansalia. Se oli todella ajankohtainen päätös.

”Pian sen jälkeen, kun olimme ostaneet sementtiä”, muistelee silloinen konventtisalinvalvoja Henk Panman, ”koko maasta loppui sementti. Rakennushankkeita lakkautettiin, mutta me jatkoimme työskentelemistä.” Myöhemmin Alankomaitten haaratoimisto auttoi lähettämällä neljä kontillista rakennustarvikkeita. Rakennusryhmä ja sadat vapaaehtoiset työskentelivät puolentoista vuoden ajan ja saivat valmiiksi neljä viehättävää uutta kokouspaikkaa.

Rakentamisesta puheen ollen, muistatko Stella Daulatin,  joka lahjoitti maapalansa vuonna 1955? Sen jälkeen kun hänen talonsa oli siirretty tontin päähän, hän asui siellä tyytyväisenä. Äskettäin seurakunta kuitenkin yllätti hänet ilmoittamalla eräässä kokouksessa: ”Aiomme rakentaa sisar Daulatille uuden talon.” Veljet rakensivat hänen vanhan talonsa viereen tilavan tiilitalon ja esittelivät sen 78-vuotiaalle Stellalle. Kyyneleet silmissä Stella sanoi: ”Mikä lahja Jehovalta!”

Jehova ei unohda heidän työtään

Stellan tavoin sadat surinamilaiset ovat saaneet kokea Jehovan siunanneen heitä. On valitettavaa, että tilan puutteen vuoksi emme voi mainita kaikkia noita uskollisia, mutta heidän päivittäinen kestävyytensä Jehovan palveluksessa ei jää Jehovalta huomaamatta, sillä hän ’ei unohda heidän työtään ja sitä rakkautta, jota he ovat osoittaneet hänen nimeään kohtaan’. – Hepr. 6:10.

Kuluneitten neljänkymmenen vuoden aikana 41 lähetystyöntekijää on työskennellyt rinta rinnan paikallisten veljien kanssa, ja monet muistetaan heidän intonsa vuoksi. Nykyään nuo 18 jäljellä olevaa Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää ovat yhä arvokkaita työntekijöitä seurakunnissa kaikkialla maassa.

Me kiitämme Jehovaa siitä, että hän on tuonut joukkoomme  1466 julistajaa (joista kaksi kolmasosaa puhuu hollantia, neljäsosa sranan tongoa ja loput englantia), jotka kaikki ovat myös oppineet puhumaan hyvin totuuden puhdasta kieltä. Kokoamistyö ei kuitenkaan vielä ole ohi, sillä 4443 henkeä oli läsnä vuoden 1989 muistonvietossa: yli kolme kertaa julistajien määrä!

Tämä todistajien suuri kasvu vaatii ryhtymään jälleen yhteen rakennushankkeeseen: valmistamaan uutta haaratoimistoa. Niinpä on tehty suunnitelmat kolmen hehtaarin maapalan hankkimiseksi Paramaribon esikaupunkialueelta. Näiden uusien haaratoimistotilojen avulla haaratoimisto pystyy paremmin huolehtimaan kaikista, jotka vastaavat yhä kuuluvammin kaiutettavaan kutsuun: ”’Tule!’ Ja joka janoaa, tulkoon; joka tahtoo, ottakoon elämän vettä ilmaiseksi.” Siunatkoon Jumala edelleen meidän työmme samalla kun me maailmanlaajuisesti tottelemme Jumalan käskyä: ’Olkaa rohkealla mielellä ja sanokaa: ”Jehova on minun auttajani.”’ – Ilm. 22:17; Hepr. 13:6.

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 252]

(Ks. painettu julkaisu)

Surinam

Julistajahuippu

2000

1466

810

561

361

67

1950 1960 1970 1980 1989

Keskim. tienraivaajia

400

236

 

 

 

 

63

54

41

10

1950 1960 1970 1980 1989

 [Tekstiruutu/Kartta s. 192]

(Ks. painettu julkaisu)

Karibianmeri

Courantynejoki

GUYANA

SURINAM

Nieuw Nickerie

Paramaribo

Wageningen

Meerzorg

Moengo

Onverdacht

Paranam

Albina

Orealla

Saramaccajoki

Maronijoki

Granbori

Tapanahonijoki

BRASILIA

RANSKAN GUAYANA

[Tekstiruutu]

Pääkaupunki: Paramaribo

Virallinen kieli: hollanti

Pääuskonto: hindulaisuus

Väkiluku: 400000

Haaratoimisto: Paramaribossa

[Kuva s. 194]

Alfred Buitenman palveli Jehovaa uskollisesti yli 60 vuotta

[Kuva s. 197]

Lien Buitenman ja James Brown muistavat elävästi nähneensä ”Luomisnäytöksen” vuoden 1920 tienoilla

[Kuva s. 199]

Willem Telgtistä, joka kastettiin vuonna 1919, tuli myöhemmin maan valtakunnansalien rakentaja

[Kuva s. 207]

Isoäiti de Vries piti huolta ”lähetystyöntekijäpojistaan”

[Kuva s. 215]

Frederik Wachter oli ensimmäinen metsäneekeri, josta tuli Jehovan todistaja

[Kuva s. 218]

Stella Daulat lahjoitti maapalansa, jotta pääkaupunkiin saatiin rakennettua ensimmäinen valtakunnansali

[Kuva s. 230]

Albert Suhr, joka valmistui Gileadin 20. kurssilta, todistamassa vanhainkodissa

[Kuva s. 241]

Haaratoimistokomitean jäsenet: C. Pinas, W. van Seijl, N. Pinas ja D. Stegenga

[Kuva s. 246]

Leo Tuart on ollut Jehovan todistaja melkein puoli vuosisataa

[Kuva s. 251]

Nykyinen haaratoimisto Wichersstraat 8–10:ssä