Havaijisaaret

Vuosikirjan 1991 raportti

HEINÄKUUN 12. päivänä 1776 Resolution-laiva lähti merelle Plymouthista Englannista etsimään tarunomaista luoteisväylää – oikotietä Euroopan ja Aasian välille. Ruorissa seisoi skotlantilaisen maatyöläisen pitkä, komea poika, jonka silmissä loisti tutkimusmatkailijan into. Hän oli kapteeni James Cook.

Vaikka hän ei sitä itse tiennytkään, tämä hänen kolmas maailman ympäri suuntautuva merimatkansa oli oleva hänen viimeisensä. Käytyään uudelleen Uudessa-Seelannissa hän purjehti koilliseen kohti Tongaa, sitten Tahitiin. Lähdettyään Tahitista Cook suunnisti sinne, minne vain harvat tutkimusmatkailijat olivat uskaltautuneet, pohjoisen Tyynenmeren vesille. Siellä hän teki suuren löydön: hän löysi joukon saaria, jotka hän nimesi Sandwichsaariksi meriministeriössä toimivan aatelisen ystävänsä kunniaksi.

 Kun Cook ja hänen miehistönsä astuivat maihin vuonna 1778, he laskivat ensimmäisinä eurooppalaisina jalkansa noiden saarten hiekalle ja hämmästyivät polynesialaisten erittäin kehittyneeseen aristokratiaan kuuluvien alkuasukkaiden toivottaessa heidät kunnioittavasti tervetulleiksi. Vuotta myöhemmin Cook sai kuitenkin surmansa alkuasukkaiden kanssa sattuneen riidan aikana. Nykyään tuosta tuliperäisten saarten ketjusta on tullut Tyynenmeren risteyskohta. Kyseessä ovat Havaijisaaret.

Tämä ihastuttava 132 saaresta, riutasta ja särkästä muodostuva saaristo, joka sijaitsee tropiikin pohjoislaidalla, koristaa Tyynenmeren keskiosaa kaakosta luoteeseen 2451 kilometrin pituiselta matkalta. Sen seitsemän suurinta asutettua saarta ovat Niihau, Kauai, Oahu, Molokai, Lanai, Maui ja Havaiji (jota kutsutaan ”suureksi saareksi”).

Musiikissa, runoudessa, maalauksissa ja elokuvissa on yhä uudelleen kerrottu näiden saarten lumoavasta ihanuudesta, ryöppyävistä vesiputouksista lumipeitteisiin tulivuorenhuippuihin. Miljoonissa ihmisissä nimi Havaiji tosiaan synnyttää mielikuvia tropiikin tuulessa huojuvista kookospalmuista ja valkeita hiekkarantoja kevyesti hyväilevistä valtameren aalloista. Se on miellyttävä muistutus ihmisen yleismaailmallisesta paratiisin kauneuden kaipuusta. Havaijin todellinen kauneus on kuitenkin muissa ”kalleuksissa”, nimittäin Jehovan nöyrissä, lampaankaltaisissa ihmisissä, jotka asuttavat hengellistä paratiisia. (Hagg. 2:7) Tässä on heidän kertomuksensa.

Menneisyyden hirvittäviä rituaaleja

Pakanauskonto pelkoa herättävine pappeineen ja jumaliksi korotettuine kuninkaineen hallitsi yksinvaltiaana ensimmäisten polynesialaisasukkaiden keskuudessa. Jos joku rikkoi uskonnollisia tabuja, rangaistuksena oli usein kuolema. On kuitenkin kiinnostavaa, että turvakaupungit tarjosivat pakopaikan. Satojen vuosien ajan monien jumalien palvonta sekä tapa uhrata ihmisuhreja pitivät uskonnon jatkuvasti tärkeässä asemassa entisaikojen Havaijissa.

 Protestanttisia lähetyssaarnaajia saapui tähän ilmapiiriin Yhdysvaltain itärannikolta 1820-luvulla. Nämä ensimmäiset lähetyssaarnaajat järkyttyivät alkuasukkaiden yhteiskuntaelämästä ja uskonnollisista muotomenoista ja saivat saarilla aikaan suuria muutoksia. Yksi näistä muutoksista oli se, että viehättävä havaijin kieli saatettiin kirjoitettuun muotoon. Pian painettiin Raamattu ja oppikirjoja. Ryhdyttiin myös ponnisteluihin väestön sivistämiseksi länsimaisin tavoin. Lyhyessä ajassa protestantismista tuli johtava uskonto, joka korvasi menneisyydessä vaikuttaneen pakanapapiston. Vuonna 1827 ensimmäiset katoliset lähetyssaarnaajat saapuivat Havaijiin. Sitten maahan muuttaneet kiinalaiset ja japanilaiset työläiset toivat mukanaan alkuperäiset aasialaiset uskomuksensa. Niinpä 1800-luvun loppuun tultaessa havaijilaisten uskonnolliseen elämään sisältyivät protestantismi, katolilaisuus, buddhalaisuus, taolaisuus ja šinto.

Pitkälle kehittynyt etninen yhteistyö

Tänä aikana monia eri kansallisuuksia sulautui havaijilaiseen elämäntapaan ja muutti maan kulttuuria. Muinaiset havaijilaiset olivat polynesialaista syntyperää olevia pitkiä, vahvarakenteisia ja voimakaspiirteisiä ihmisiä, joilla oli meripihkanvärinen iho, suuret ruskeat silmät ja paksu tummanruskea tai musta tukka. Sen jälkeen kun kapteeni James Cook oli noussut maihin 1700-luvun loppupuolella, Kiinasta, Japanista, Okinawasta, Koreasta, Filippiineiltä, Portugalille kuuluvilta Madeiran ja Azoreiden saarilta, Puerto Ricosta, Espanjasta, Skandinaviasta ja Saksasta jatkuvasti virranneet siirtolaiset etsivät parempaa elämää ja tulivat palvelussopimuksen tehneinä työläisinä joka suuntaan levittäytyville sokeriruokoviljelmille. 1900-luvulla Samoasaarilta ja muilta Tyynenmeren saarilta tullut alati kasvava ihmisvirta lisäsi tätä kansallisuuksien sekoitusta, mutta vuoden 1930 jälkeen useimmat siirtolaiset tulivat Yhdysvaltain manneralueilta.

Havaijin värikäs ihmiskunnan kirjo on sulautunut menestyksellisesti yhteen vuosien kuluessa. Lähes 40 prosenttia  kaikista uusista avioliitoista on seka-avioliittoja, ja tuloksena on kosmopoliittinen ihmisten sekoitus, joka hämmästyttää ja viehättää monia vierailijoita. Mutta vaihtelevista taustoistaan huolimatta havaijilaiset ovat yleensä hyväluontoisia ja ystävällisiä. Tämä sekä trooppinen ympäristö ja tavallisesti aurinkoinen sää ovat tehneet Havaijista ihastuttavan lomakohteen. Juuri tällaisten kiintoisien ja miellyttävien ihmisten keskuudesta Jehovan todistajat korjaisivat suuren sadon tänä lopun aikana.

Presidentin vierailu

Vuonna 1912 höyrylaiva Shinyo Maru saapui vedet kuohuten Honolulun satamaan ja kiinnittyi maihin. Laivassa oli Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles T. Russell, joka oli lähtenyt maailmanympärimatkalle.

Vierailtuaan Kamehameha-kouluissa ja Keski-Tyynenmeren instituutissa hän mainitsi havainnoistaan englanninkielisessä Vartiotornissa 15. huhtikuuta 1912: ”Kyselimme kristillisestä opetuksesta, ja meille kerrottiin, että yritys antaa sitä vieraannuttaisi oppilaat ja saisi sillä tavoin aikaan hajaannusta kouluissa. – – Meidän mielipiteemme on, että työ Havaijissa on hyvää humanitääriseltä näkökannalta katsottuna, mutta täydelleen epäonnistunutta kristilliseltä näkökannalta katsottuna. Sikäli kuin me saatoimme havaita, uskoa Jeesuksen lunastusvereen, hänen ylösnousemukseensa ja hänen tulevaan valtakuntaansa ei ole koskaan opetettu.”

Ensimmäisten siementen kylväminen

Vuonna 1915 Walter Bundy, saarnaajaveli (joksi matkavalvojaa tuohon aikaan kutsuttiin), pyysi Ellis Wilburn Foxia lähtemään hänen ja hänen vaimonsa kanssa matkalle Honoluluun Havaijiin ja tarjoutui maksamaan veli Foxin matkan. Veli Fox otti kutsun vastaan ja jätti työnsä Vancouverissa Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa sijaitsevan elokuvateatterin johtajana. Veli Bundy, hänen vaimonsa ja veli Fox, jotka matkustivat höyrylaivalla Vancouverista Honoluluun, ryhtyivät kylvämään ensimmäisiä totuuden siemeniä ystävällisten, avuliaiden havaijilaisten  keskuuteen. Matkatavaroissaan heillä oli pieni käsikäyttöinen painokone jakeluilmoitusten valmistamista varten niiden esitelmien mainostamiseksi, joita nämä kaksi veljeä suunnittelivat pitävänsä. Veli Fox aikoi viipyä Honolulussa vain muutaman viikon ja palata sitten hyväpalkkaiseen työhönsä Vancouveriin. Mutta hän ei aavistanutkaan, että nuo muutamat viikot vaihtuisivat seitsemäksi vuodeksi.

Vuoden 1915 helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina pidettiin raamatuntutkijoiden (joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin) ensimmäinen kokous eräässä Honolulun Fort ja Beretania Streetin kulmauksessa sijaitsevassa hotellihuoneessa, ja läsnä oli viisi henkeä: Bundyt, Ellis Fox ja muuan kiinnostunut mies vaimonsa kanssa.

Laivalla päivää tai paria ennen Honoluluun saapumistaan nämä kolme olivat sopineet, että se, joka onnistuisi saamaan työpaikan ensimmäiseksi, elättäisi kahta muuta. Veli Bundy, pianisti, sai heti työtä eräästä musiikkikaupasta.

Ellis muistelee noita alkuaikoja: ”Valmistauduimme esitelmään  joka sunnuntai. Walter laati ilmoituksen seuraavan sunnuntain puhetta varten, kun taas minun tehtäväni oli latoa se, painaa jakeluilmoituksia ja yrittää joka viikko käydä mahdollisimman laaja alue Honolulua. Tuolta veljeltä eivät esitelmät näyttäneet koskaan loppuvan.”

Walter vaistosi Ellisin julkista puhumista kohtaan tuntemat pelot, ja hän vei Ellisin puistoon, missä he saattoivat työskennellä hänen kielioppinsa ja puhetaitonsa parantamiseksi. Ellis sanoikin myöhemmin: ”Hyvin kärsivällisesti hän yritti saada jotakin itsestään tarttumaan minuun.”

Työskenteleminen ensimmäisen ryhmän kanssa

Tämä valmennus oli välttämätöntä ja korvaamatonta, sillä vuoden 1915 lopussa veli Russell halusi Walter Bundyn lähtevän saarelta ja ryhtyvän erääseen toiseen tehtävään Yhdysvalloissa. Ellis Fox jäi Honoluluun vastakiinnostuneiden muodostaman pienen ryhmän ainoaksi vanhimmaksi. Juuri tuolloin hän tajusi, ettei hän palaisi rahakkaaseen Kanadassa olevaan työpaikkaansa lähitulevaisuudessa. Mutta hän oli innostunut totuudesta, ja hänellä oli oikea asenne Honoluluun jäämisestä sekä siitä, että tuli panna Valtakunnan edut aineellisten etujen edelle.

Ellis osoittautui myös vaatimattomaksi ja nöyräksi huolehtiessaan vastuistaan noina alkuaikoina. Tabernaakkelivarjoja-kirjan tutkiminen oli vaikeaa. Myöntäen rajallisen kokemuksensa hän pani avoimesti esille paperia ja kynän ja ilmoitti, että kaikki ne kysymykset, joihin ryhmä ei osaisi vastata, kirjoitettaisiin  muistiin, ja seuraavan viikon aikana jokainen voisi etsiä niihin vastausta. Mutta kuten odottaa saattaakin, suurin osa tutkimisesta jäi veli Foxin tehtäväksi, ja hänen täytyi työskennellä kovasti löytääkseen oikeat vastaukset.

Todistamista taksinkuljettajana

Liidunpala ja taksi tuntuvat merkilliseltä yhdistelmältä Valtakunnan sanoman levittämisessä, mutta sitä ne eivät olleet Ellis Foxille. Työskennellessään taksinkuljettajana veli Fox todisti muille kuljettajille. Käyttäen liitua katukiveykselle kirjoittamiseen hän havainnollisti Jehovan lupauksia, selitti Raamatun ajanlaskua, esimerkiksi pakanain aikojen pituutta, ja herätti näin monia kysymyksiä, joista seurasi eloisia keskusteluja.

Yksi kuljettaja, James Harrub, oli innoissaan noista Raamatun totuuksista ja pyysi lisää lukemista. Ahmittuaan kirjat Uusi luomus ja muita Raamatun tutkielmia -sarjaan kuuluvia kirjoja hän oli vakuuttunut siitä, että niiden sisältämä sanoma oli epäilemättä Jumalan henkeytetyn sanan totuus.

Vuoteen 1918 tultaessa Ellis johti säännöllisesti raamatuntutkistelua Jamesille ja hänen vaimolleen, Doralle. Episkopaalisen Doran kiinnostus syttyi sanomalehtileikkeestä, jonka Ellis oli antanut hänen miehelleen. Se sisälsi selostuksen ”pastori” Troyn ja Vartiotorni-seuran toisen presidentin, Joseph F. Rutherfordin, välisestä keskustelusta, jonka aikana veli Rutherford  menestyksekkäästi paljasti kolminaisuutta, helvetintulta ja sielun kuolemattomuutta koskevat opetukset epäraamatullisiksi. Tämän valikoidun tiedonmurusen innostamana Dora aloitti yli 50 vuotta kestävän Raamatun vakavan tutkimisen ja soveltamisen.

Ensimmäiset opetuslapset kastetaan

Kun James Harrub ilmaisi halunsa tulla kastetuksi, veli Fox hankki luvan käyttää erästä vanhaa kirkkoa, joka oli vapaana ja jossa oli kasteallas lattialuukun alla. Tuo peltinen allas vuoti kuitenkin kuin seula. Yritettyään parhaansa mukaan paikata reiät juottimella he huomasivat, että haluttu vedenkorkeus pysyisi altaassa vain, jos hana oli väännetty täysin auki. Veli Fox kertoi: ”Olin päättänyt kastepuheen ja seisoin alhaalla vedessä odottamassa sitä, että James tulisi pukuhuoneesta, kun tapahtui jotakin sellaista, mikä yllätti minut täysin. Tuo ihastuttava, tarkkanäköinen pieni Dora Harrub kumartui niin, että hän saattoi kuiskata korvaani toisten kuulematta, ja kysyi: ’Ellis, voinko minäkin mennä kasteelle?’ ’Tietysti voit! Mene pukuhuoneeseen ja vaihda vaatteesi.’ Miten sykähdyttävä kokemus tämä olikaan sekä hänen miehelleen että minulle!” Näin Havaijin ensimmäiset kaksi kristittyä opetuslasta kastettiin 19. marraskuuta 1919.

Raamatuntutkijoiden ryhmä muutti kokouspaikkansa Leonard-hotellista, missä Ellis asui, Harrubien Spreckles Streetillä Honolulussa sijaitsevaan kotiin. Yhdeksän henkeä osallistui säännöllisesti keskiviikon ”rukous-, ylistys- ja todistuskeskusteluihin” ja sunnuntain Vartiotornin tutkisteluun.

Vapaamuurarista Jehovan todistajaksi

Ensimmäisen maailmansodan aikana veli Fox työskenteli erään paikallisen liikeyrityksen toimitusjohtajana. Eräänä sunnuntaiaamuna, kun hän oli kotonaan Honolulussa, David Solomon soitti hänelle. Solomon, joka hoiti paikallisen sotilastukikohdan autokorjaamoa, pyysi saada tarvikkeita ja tiedusteli, voisiko Ellis avata liikkeen toimittaakseen hänen tilauksensa, ja Ellis suostui tekemään sen.

 Veli Fox muistelee: ”Viedessään minua autollaan kauppaan hän huomautti, että minun täytyy olla vapaamuurari, koska olen niin avulias. Saatuaan tietää, että olin paikallisten raamatuntutkijoiden sananpalvelija, hän kysyi: ’Pidättekö koskaan puheita oman kirkkonne ulkopuolella?’ Vastasin: ’Pidän, jos minua pyydetään pitämään.’ Sitten hän kertoi minulle olevansa Fort Schofieldissä toimivan vapaamuurariloosin mestari ja kutsui minut sinne puhumaan. En tietenkään kertonut hänelle, etten ollut koskaan pitänyt esitelmää. Valmistauduin ja käytin samanlaista taulukkoa, joka löytyy Raamatun tutkielmia -sarjan 1. osan alusta. Ensimmäiseen esitelmään valmistautuminen ja sen pitäminen antoivat minulle tilaisuuden soveltaa käytäntöön sitä, mitä olin oppinut Walter Bundylta.”

David Solomon kokoontui sen jälkeen säännöllisesti pienen raamatuntutkijoiden ryhmän kanssa. Ankarasta vastustuksesta huolimatta hän myöhemmin erosi vapaamuurariveljestöstä, ja veli Fox kastoi hänet.

Paikan vaihtaminen pyhäkoulussa

Alati uudistushaluinen ja erittäin aloitekykyinen veli Fox oli aina valpas huomaamaan tilaisuuksia levittää totuutta. Huomattavaa rohkeutta osoittaen hän esimerkiksi uskaltautui kirkkoihin ja pyhäkouluihin. Jumalanpalvelusten aikana hän herätti oppeja koskevia kysymyksiä luoden siten tilaisuuden todistaa läsnä oleville kirkon jäsenille itse kirkossa.

Eräänä sunnuntaina hän meni kirkkoon, missä vakinaisen papin poissaolon vuoksi muuan herra Elder piti Matteuksen 24. lukuun perustuvaa saarnaa. Veli Fox ryhtyi silloin esittämään kysymyksiä ja raamatullisia ajatuksia käsiteltävänä olevasta aineistosta. Se teki Elderiin niin syvän vaikutuksen, että kaikkien läsnä ollessa hän pyysi veli Foxia vaihtamaan paikkaa kanssaan. Tässä pyhäkoululuokassa virisi erinomaisia keskusteluja, kunnes pappi palasi – ja lienee tarpeetonta sanoakaan, että hän teki nopeasti lopun tuosta järjestelystä. Elder puolestaan erosi kirkosta ja antoi raamatuntutkijoiden ryhmän pitää yhtenä  iltana viikossa raamatuntutkistelun hänen keskikaupungilla sijaitsevassa liikkeessään.

Vuonna 1922 olosuhteet kehittyivät niin, että veli Foxin oli lähdettävä Havaijisaarilta ja muutettava Kaliforniaan Yhdysvaltoihin. Hän uskoi työn James Harrubille ja jäljelle jääville ja lähti luottaen siihen, että saarnaamistyö oli nyt vakiinnutettu pienelle mutta vakaalle perustukselle.

Italiasta Havaijiin

Vuonna 1923 Seura lähetti Italiasta O. E. Rossellin maailmanympärimatkalle, jotta hän kannustaisi käyttämään Jumalan harppua, kirjaa, joka oli suunniteltu auttamaan aloittelijaa Raamatun tutkimisessa. Yksi hänen pysähdyspaikoistaan oli Havaiji. Veli Rosselli oli energinen ja innokas totuudessa, ja hän kävi Harppu-kirja mukanaan jokaisella suurella saarella, myös Niihaun saarella, joka oli yksityisomistuksessa ja jonne ulkopuoliset eivät yleensä päässeet.

Veli Rosselli vahvisti havaijilaisten veljien pientä ryhmää myös kertomalla sydäntä lämmittäviä kokemuksia, joista hän oli saanut nauttia matkoillaan. Niiden joukossa, joille hän todisti, oli myös Amy Ing, joka työskenteli isänsä liikkeessä Honolulussa. Veli Rosselli jätti hänelle Raamatun tutkielmia -kirjasarjan, jota Amy tuli pitämään suuressa arvossa tulevina vuosina. Amy avioitui Harry Lun kanssa, ja kummastakin tuli Valtakunnan totuuden järkkymätön kannattaja.

Hän oli buddhalainen

Kameichi Hanaoka ja Albert Kinoshita olivat niiden joukossa, jotka olivat läsnä Harrubien kotona pidettävissä raamatuntutkistelukokouksissa. Heidän sydämeensä kylvetyt pienet totuuden siemenet saivat heidät kukoistamaan suurina uskon puina. Nämä kaksi japania puhuvaa veljeä olivat perustamassa ensimmäistä japaninkielistä tutkisteluryhmää, joka pantiin alulle vuonna 1924. He kumpikin pysyivät kestävinä Valtakunnan palveluksessa elämänsä loppuun saakka. Veli Hanaoka auttoi työn käynnistämisessä Japanissa toisen  maailmansodan jälkeen, ja kuollessaan vuonna 1971 hänelle tuli siellä täyteen 20 vuotta kokoajanpalvelusta.

Okinawalaista syntyperää oleva James Nako oli muun perheensä tavoin innokas buddhalainen. Ollessaan eräänä päivänä vilkaisemassa kirjoja eräässä kirjakaupassa Honolulussa hänen huomionsa kiinnittyi Raamattuun, ja hän alkoi lukea sitä kuitenkaan ymmärtämättä paljoakaan. Se riitti kuitenkin saamaan hänet hylkäämään buddhalaisuuden ja liittymään Makikin kongregationalistiseen kirkkoon.

James sanoi: ”Luin, että Nuuanun NMKY:n tiloissa Honolulussa pidettäisiin japaninkielinen puhe aiheesta ’Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan’. Tämä erosi suuresti siitä, mitä olin kuullut aikaisemmin, joten päätin mennä sinne. Koska mainos kehotti meitä tuomaan oman Raamattumme, tein niin. Puhuja, joka vastasi Raamatusta kaikkiin esitettyihin kysymyksiin, teki minuun erittäin syvän vaikutuksen. Täytin paperilappusen, jossa ilmaisin haluavani tutkia Raamattua.” Tämä ohjasi hänet 12 hengen ryhmätutkisteluun; nämä olivat ainoat raamatuntutkijoiden yhteydessä olleet vuonna 1926. James Nako edistyi nopeasti, ja hänet kastettiin heinäkuussa 1927.

Veli Nako kuvaili sitä, millaista oli todistamistyö Honolulussa vuonna 1927, ja kertoi: ”Omistin vanhan T-Fordin, joka täytyi käynnistää käsikammella. Lastasin tavaratilaan japaninkielisiä Kultainen Aika- ja Vartiotorni-lehtiä. Lehdet oli käännetty Japanissa englannista japaniksi, ja ne lähetettiin meille ainoastaan kuljetuskustannusten hinnalla. Me jaoimme niitä ilmaiseksi ja kysyimme ihmisiltä, haluaisivatko he tutkia Raamattua. Muistan, että veli Hanaoka ja minä saimme levitetyksi noin 1000 lehteä kuukaudessa.”

”Pojanvintiöt”

Kokkina työskenteleminen sunnuntaisin esti Jamesia osallistumasta kenttäpalvelukseen, ja niinpä hän päätti ryhtyä  yksityisyrittäjäksi. Se osoittautui kuitenkin hyvin aikaa vieväksi ja aiheutti sen, että hänestä tuli hengellisesti toimeton.

Hän oli kuitenkin hyvin huolissaan perheensä hengellisestä hyvinvoinnista. Tästä syystä hän pyysi erästä veljeä, James Watsonia, tutkimaan Raamattua hänen perheensä kanssa, minkä veli Watson uskollisesti ja kärsivällisesti tekikin.

”Kun tutkistelun aika tuli”, veli Nako muisteli, ”kaksi pojanvintiötäni, Richard ja Tommy, kiipesivät ulos makuuhuoneen ikkunasta ja piiloutuivat ulkosalle. Vanhin tyttäreni, Adeline, ja minä kolusimme alueen tarkoin ja tavallisesti löysimme heidät kadun varrella sijaitsevasta puistosta.” Vielä nykyäänkin Adeline palvelee lähetyskentällä Japanissa samoin kuin nuo kaksi ”pojanvintiötä” ja heidän vaimonsa.

Tuliko heidän isästään enää koskaan toimeliasta Valtakunnasta todistamisessa? Kyllä tuli, ja hän palveli usein osa-ajan tienraivaajana, kunnes hän kuoli vuonna 1972. Hänen leskensä, Alice, osallistuu usein osa-ajan tienraivauspalvelukseen Honolulussa.

Mutta palatkaamme aikaan, jolloin perheen buddhalaiset sukulaiset alkoivat vastustaa, koska Nakojen kristillinen elämäntapa poikkesi niin jyrkästi siitä, mikä on perinteisesti hyväksyttyä esi-isiä palvovien okinawalaisten keskuudessa. Sukulaiset eivät voineet ymmärtää, miksi Nakot eivät osallistuneet näennäisesti pikkuasiaan, suitsukkeen polttamiseen hautajaisissa ja muissa tilaisuuksissa kuolleiden kunnioittamiseksi. Sukulaiset kysyivät: ”Miksi uskotte niin?”, ja ennen kuin valtakunnansali rakennettiin Honoluluun vuonna 1935, heillä oli tapana pilkata Nakoja ja kysyä: ”Missä teidän kirkkonne on?” James Nako ja hänen vaimonsa auttoivat kuitenkin osaltaan joitakin kolmeen eri sukupolveen kuuluvia sukulaisiaan tulemaan totuuteen.

”Kuin polttava tuli luissani”

Portugalilaista syntyperää oleva Joseph Dos Santos kasvoi Havaijissa roomalaiskatolisessa kodissa. 12-vuotiaana hän oli jo  menettänyt uskon kirkkoon. Opiskeltuaan Berkeleyssä Kaliforniassa Yhdysvalloissa kiropraktiikkaa hän muutti Inglewoodiin Kaliforniaan vuonna 1927. Etsien vilpittömästi Raamatun totuutta hän käytti vapaa-aikansa uskonnollisten ohjelmien kuuntelemiseen radiosta ja eri kirkoissa käymiseen, mutta hän huomasi näiden jättävän hänet tyhjiöön, vaille minkäänlaista tyydytystä.

Tämä tunne katosi, kun vuonna 1929 hänen vuokraemäntänsä lainasi hänelle Kultainen Aika -lehden, joka käsitteli katolista inkvisitiota. Hän sanoi: ”Se mitä luin tuosta lehdestä, alkoi muuttaa koko elämänkatsomustani. Se alkoi täyttää tyhjiötä. Muuan paikallinen raamatuntutkija kuuli kiinnostuksestani ja toimitti minulle lisää kirjallisuutta. Pian minulla ei ollut epäilystäkään siitä, että olin löytänyt totuuden.”

Tuon vuoden aikana hän palasi Havaijiin harjoittamaan kiropraktiikkaa ja ahmi edelleen Raamatun totuuksia, joita  Seuran kirjallisuudessa selitettiin. ”Samoin kuin Jeremian tapauksessa, Raamatun totuus oli kuin polttava tuli luissani”, hän muisteli. ”Enkä pystynyt vaientamaan sitä.” (Jer. 20:9) Vaikka hän olikin yksin eikä hänellä ollut mitään yhteyttä muihin paikallisiin raamatuntutkijoihin, hän alkoi omasta aloitteestaan käydä naapureidensa luona heidän kodeissaan Oahun saaren Aiean alueella. Innokkaasti hän aloitti ryhmätutkistelun pienen Filippiineiltä tulleen vierastyöläisten ryhmän kanssa, ja vuoteen 1931 mennessä tutkistelussa läsnä olevien määrä oli kohonnut 22:een. Koska heidän kielellään ei ollut mitään kirjallisuutta, veli Dos Santos luki raamatunkohtia englantilaisesta Raamatustaan ja antoi sitten tutkijoiden lukea ne omista filippiiniläisistä Raamatuistaan.

Papistolta ei jäänyt huomaamatta tämä voimallinen todistus. Ei mennyt kauankaan, kun Aiean katolinen pappi alkoi levittää sellaista huhua, että veli Dos Santos oli pupule (lausutaan puu puu lei, mikä tarkoittaa havaijiksi ”hullua”). Tämä johti siihen, että hän tuli tuolla alueella tunnetuksi Pupule Joena.

Eräänä päivänä vieraillessaan ystävänsä luona hän järkyttyi nähdessään kirjan Ennustus. Siihen saakka hän oli tosissaan uskonut olevansa Havaijissa ainoa, jolla oli raamatuntutkijoiden kirjoja. Hän tiedusteli innokkaasti ystävältään, miten tämä oli onnistunut hankkimaan kirjan. Miten yllättynyt ja iloinen hän olikaan saadessaan tietää, että saarilla oli James Watson ja viisi muuta toimeliasta raamatuntutkijaa!

Tärkeä ratkaisu tehtävänä

”Elämässäni tuli ratkaisun tekemisen aika”, kertoi veli Dos Santos. ”Tajusin, että minun oli tehtävä lopullinen ratkaisu: harjoittaisinko ammattiani työskennellen kiropraktikkona, mikä voisi antaa tilapäistä lievitystä fyysisesti sairaille ihmisille, vai omistautuisinko opetuslasten tekemiseen, mikä koituu ihmisen ikuiseksi hyödyksi.” Luottaen Jeesuksen sanoihin opetuslapseuden miellyttävästä ikeestä hän esitti asian rukouksessa Jehovalle. (Matt. 11:29, 30) Hän saattoi tuskin odottaa kertoakseen David Solomonille (joka oli Seuran  varaston valvojana Honolulussa), että hän oli päättänyt omistautua saarnaamistyöhön ja että hän halusi saarnata Havaijin ulkosaarilla ja jättää sillä tavalla Honolulun kuuden muun raamatuntutkijan alueeksi. Vaikkei kukaan ollutkaan vienyt hyvää uutista Oahun saaren ulkopuolelle, veli Solomon oli vakuuttunut tämän nuorenmiehen päättäväisyydestä ja rakensi sen vuoksi kuorma-autosta eräänlaisen asuntoauton hänen käytettäväkseen kolporteeraustyössä. Niinpä Joseph Dos Santosin ura kokoajansaarnaajana alkoi vuonna 1929. Hän sanoi myöhemmin: ”Kävin totuuden siemeniä istuttaen kaikilla Havaijisaarilla vuoden 1927 mallia olevalla Dodge-kuorma-autollani kolmen ja puolen vuoden ajan, eikä autostani kertaakaan puhjennut edes rengas!”

Koska alue oli laaja ja hän työskenteli yksin, hän keskittyi sanoman levittämiseen pääasiassa jättämällä kirjallisuutta. Hän kuvaili, millaista se oli, ja kirjoitti: ”Tuonaikaisen Valtakunnan työn tahdin vuoksi raamatuntutkijat käyttivät suuria kirjalaukkuja tai matkalaukkuja hengellisten ammusten kantamiseen. Ihmiset olivat ystävällisiä, loukkauksia ei lausuttu eikä ovia paiskottu. Se oli kuin ruusuilla tanssimista! Ihmiset olivat mielissään nähdessään todistajan ja antoivat nopeasti dollarin neljästä kirjasta, joka oli tavanomainen tarjous. Olin silloin nuori ja voimakas ja saatoin kävellä kilometrikaupalla vuoristoteitä ja kiivetä vuorilla mukanani kaksi matkalaukullista kirjallisuutta, ja sain nauttia monista ihmeellisistä kokemuksista. Joissakin paikoin tiet olivat niin kuoppaisia ja mäkisiä, etten pystynyt ajamaan autoa enkä kävelemään, erityisesti suuren Havaijin saaren Kohalan alueella. Joskus kirjaimellisesti ryömin päästäkseni koteihin. Jätin jopa sievoisen määrän hengellistä ruokaa Molokain leprasiirtolan lepratautisille.”

Hän piti yllä tiukkaa aikataulua, saarnasi kuusi päivää viikossa ja teki keskimäärin 230 tuntia palvelusta kuukaudessa. Niinä kolmena ja puolena vuotena, jotka hän työskenteli yksin eri puolilla Havaijin saarijonoa, hän levitti yhteensä 46000 kirjaa, lehteä, kirjasta ja traktaattia.

 Palattuaan Honoluluun vuonna 1933 veli Dos Santos ilmoitti veli Solomonille, että hän lähtisi seuraavaksi kertomaan hyvää uutista ympäri maailman. Kävi kuitenkin niin, että hän matkusti ainoastaan Filippiineille saakka, missä hän vietti lähes 17 vuotta. Tuona aikana hän kesti ankaraa vastustusta, johon sisältyi kolme vuotta kestänyt japanilaisten miehitysjoukkojen toimeenpanema julma vankeus toisen maailmansodan aikana.

Vuonna 1949 veli Dos Santos palasi perheensä kanssa Havaijiin, missä hän vaimonsa kanssa jatkoi tienraivauspalveluksessa, kunnes hän 88-vuotiaana päätti maallisen elämänsä vuonna 1983. Hänen päättäväisyydellään ja hehkuvalla lähetysinnollaan oli huomattava vaikutus Valtakunnan työhön sekä Havaijissa että Filippiineillä.

Haaratoimisto ja maailman ensimmäinen ”valtakunnansali”

Palveltuaan yli kahdeksan vuotta Brooklynin Beetelissä Don ja Mabel Haslett saivat määräyksen Honoluluun keväällä 1934 auttamaan toimeliaiden veljien pientä joukkoa heidän saarnaamistehtävänsä suorittamisessa. Hyvin pian perustettiin Vartiotorni-seuran uusi haaratoimisto. Veli Haslett määrättiin sen valvojaksi. Seuraavana vuonna Vartiotorni-seuran presidentti, J. F. Rutherford, vieraili saarilla ja antoi suostumuksensa tontin ostamiselle Honolulun Pensacola ja Kinau Streetin kulmauksesta uusien haaratoimistotilojen rakentamispaikaksi. Hän johti myös muistonvieton, joka järjestettiin Young Streetiltä vuokrattuun taloon, jota oli käytetty kokouksien pitämiseen. Läsnä oli kaikkiaan 25 henkeä.

Veli Rutherford pani merkille suuren kasvun mahdollisuudet saarilla ja järjesti myös niin, että paikalliset veljet rakentaisivat kokoussalin uuden haaratoimistorakennuksen yhteyteen. James Harrub lähestyi häntä ja kysyi: ”Millä nimellä aiot kutsua tätä paikkaa, kun se on valmis?” Veli Rutherfordin vastaus kuului: ”Eikö meidän pitäisi kutsua sitä ’valtakunnansaliksi’, koska sitähän me juuri teemme, saarnaamme Valtakunnan  hyvää uutista?” Niinpä vuonna 1935 keksittiin nimi, jolla kymmenettuhannet Jehovan todistajien kokouspaikat maailmanlaajuisesti ovat tulleet tunnetuksi. Tuolla pienellä Pensacola Street 1228:ssa sijaitsevalla palvontapaikalla, jota sittemmin on laajennettu ja uudistettu kolme kertaa, on huomattava asema, koska se oli ensimmäinen valtakunnansaliksi kutsuttu paikka.

”Terveyteni parani”

Tammikuussa 1933 toteutui lopulta James ja Dora Harrubin kauan vaalima haave astua tienraivauspalvelukseen. Ensimmäisen vuotensa ajaksi he jäivät Honoluluun odottamaan sellaisen asuntovaunun valmistumista, josta tulisi heidän pyörillä liikkuva tienraivauskotinsa. Sen valmistumisen jälkeen he muuttivat Mauiin, kävivät tuota saarta puoli vuotta, levittivät kirjallisuutta ja käyttivät gramofonia raamatullisten puheiden soittamiseen ihmisille. Seuraavaksi he siirtyivät suurelle Havaijinsaarelle, missä he kävivät aluetta kokonaisen vuoden, mutta saivat vain vähän vastakaikua.

Muuttaessaan Kauain saarelle vuonna 1936 he asettuivat saaren itäosaan lähelle Kapaata. James rakasti siellä olevia ihmisiä niin paljon, että hän kirjoitti Seuralle ja pyysi lupaa jäädä pysyvästi Kauaihin. Lupa myönnettiin.

Kun James ja Dora aloittivat tienraivauksen, heillä kummallakin  oli heikko terveys. Dora muisteli: ”Terveyteni parani tienraivauksen myötä, enkä ollut siitä huolissani.” Jehovan avulla he jatkoivat eteenpäin kokoajanpalveluksesta nauttien ja saattoivat päätökseen runsaita siunauksia täynnä olleen elämänsä. Tämän miehen ja vaimon muodostaman parivaljakon uhrautuva henki ja ehdoton usko saivat aikaan sen, että heitä kunnioitettiin syvästi ja rakastettiin Kauaissa, missä monet ihmiset yhä muistelevat heitä hellästi. Vuonna 1954 tapahtuneen Jamesin kuoleman jälkeen Dora myi heidän kotinsa ja, juuri tyyliin sopivasti, käytti rahat Kauaissa sijaitsevaan Kapaahan rakennettavan valtakunnansalin rahoittamiseen. Hän saattoi päätökseen maallisen palveluksensa vakituisena tienraivaajana elokuussa 1984, jolloin hän oli 94-vuotias. Hänellä ja hänen miehellään oli suurenmoinen toivo saada taivaallinen palkinto.

Ääniauto levittää sanomaa

Sillä välin, vuonna 1935, muutamat australialaiset veljet auttoivat Hasletteja ostamaan Plymouth-merkkisen auton, jota  käytettiin hyvin varustettuna ääniautona. Auton katolle sijoitettu kovaääninen kaiuttaisi esitelmän englanniksi, japaniksi, ilokoksi tai tagalogiksi auton ajellessa ristiin rastiin kaduilla. Tuon vuoden aikana yli 17000 ihmistä kuuli Jehovan nimen sellaisen välineistön avulla. Jokaisen esitelmän päätyttyä lähiympäristössä tehtiin talosta-taloon-käyntejä ja sanoma levitettiin painetussa muodossa.

Tämä todistamismuoto tuli juuri ajoissa, sillä veli Rutherfordin vuonna 1935 Honoluluun tekemän vierailun liikkeelle panemina vastustajat pakottivat paikallisen radioaseman luopumaan veli Rutherfordin puheiden esittämisestä. Näyttää kuitenkin siltä, että ääniauton avulla saavutettiin suurempi joukko ihmisiä kuin radion välityksellä oli aiemmin saavutettu.

Muuan tienraivaaja muuttaa Havaijiin

Eddie Medalio saapui Honoluluun vuonna 1936 vahvistamaan pientä julistajajoukkoa. Sen jälkeen kun hänet oli kastettu vuonna 1932 Los Angelesissa Kaliforniassa Yhdysvalloissa, hän  kirjoitti Seuran päätoimistoon Brooklyniin haluavansa lähteä Filippiineille omalla kustannuksellaan saarnaamaan kokoaikaisesti Manilassa asuvien maanmiestensä keskuuteen. Mutta Seura ehdotti sen sijaan, että hän lähtisi Havaijiin ja toimisi tienraivaajana Haslettien kanssa tavoittaakseen monia siellä asuvia filippiiniläisiä.

Eddie oli ensimmäisen maailmansodan veteraani, ja hän maksoi merivoimilta saamallaan lisäpalkkiolla laivamatkansa Honoluluun. Don ja Mabel olivat erittäin innostuneita saadessaan apua. He toivottivat Eddien sydämellisesti tervetulleeksi ja järjestivät niin, että hän saattoi asua haaratoimistossa. Myöhemmin hän avioitui Eulalien kanssa, ja perhe lähti määräalueelleen Hiloon, missä Eddie nimitettiin tuon pienen seurakunnan valvojaksi. Toimiessaan tienraivaajina Medaliot kävivät monissa syrjäisissä kaupungeissa ja sokeriviljelmien, leireiksi kutsuttujen eri etnisistä ryhmistä koostuvien yhdyskuntien työntekijöiden luona.

Eddien tienraivauksen tunnuslauseena oli: ”Luota Jehovaan kaikesta sydämestäsi.” (Sananl. 3:5, UM) Hän toisteli näitä sanoja itsekseen ja muiden kuullen kaiken aikaa joka päivä, ja hän sisällytti ne aina niille nuorille antamiinsa kehotuksiin, jotka pyysivät hänen neuvojaan. Hänen elämäntavastaan voitiin nähdä, että hän todella eli noiden henkeytettyjen sanojen mukaisesti. Hän oli herpaantumaton innossaan, täynnä elämänhalua ja erittäin antaumuksellinen Jehovan palvonnassa. Eddiestä pidettiin suuresti myös siksi, että hän oli hyväntuulinen ja säilytti myönteisen asenteensa, kohtasipa hän millaisia henkilökohtaisia ongelmia tahansa. Usein toistuva, helposti tarttuva naurunkikatus oli tunnusomaista hänelle. Monet nuoret arvostivat hänen syvää ja vilpitöntä kiinnostustaan heitä kohtaan ja kutsuivat häntä hellästi isoisäksi.

Veli Medalio palveli vakituisena tienraivaajana, kunnes hän kuoli keuhkokuumeeseen ja muihin komplikaatioihin 3. tammikuuta 1990. 93-vuotiaana hän päätti 58 vuotta kestäneen  kokosieluisen palveluksensa Jehovalle. Loppuun saakka hän oli terävä-älyinen sekä määrätietoinen antaumuksessaan Jehovalle. Viimeisessä kenttäpalvelusraportissaan, jonka hän jätti vain kaksi päivää ennen kuolemaansa, hän kirjoitti: ”Henkeni on altis, mutta lihani heikkenee. Rukoilen jatkuvasti Jehovan apua.”

Havaijin veljiä on todella siunattu, kun he ovat voineet olla yhteydessä sellaisiin Kristuksen voideltuihin veljiin, joista monet ovat kuluttaneet elämäntarmonsa olemalla Jehovan käytettävinä tien raivaamiseksi Valtakunnan työssä. Sellaisen elinikäisen palveluksen jälkeen heistä on todella voitu sanoa: ”Onnellisia ovat ne kuolleet, jotka tästä lähin kuolevat Herran yhteydessä. Niin, sanoo henki, levätkööt he vaivannäöistään, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä.” – Ilm. 14:13.

Toisen seurakunnan synty

Vuonna 1939 julistajien määrä kasvoi huomattavasti, edellisen vuoden 18:sta 30:een. Toinen seurakunta muodostettiin Hiloon.

Todistamistyö voimistui, kun edessä ja takana riippuvia kilpiä kantavien julistajien kulkueet mainostivat Hilossa ja Honolulussa pidettäviä levytettyjä puheita. Tuohon hengelliseen ravinto-ohjelmaan, josta Jehovan kansa nautti, sisältyivät myös veli Rutherfordin puheiden lyhytaaltolähetykset, joita kuultiin Honolulun valtakunnansalissa ja ulkosaarilla. Koska saarilla vain hyvin harvat olivat asennoituneet Jehovan puolelle, oli todella rohkaisevaa kuulla totuuden sanoman tulevan julistetuksi sellaisessa valtavassa mitassa.

Hyökkäys Pearl Harboriin

”Meitä oli farmariautollinen matkalla todistamaan päiväksi Pearl Cityyn, aivan Pearl Harborin tuntumaan”, sanoi Mabel Haslett joulukuun 7. päivästä 1941. ”Pearl Harbor Roadilla poliisi ja kohoilevat savupilvet käännyttivät meidät takaisin. Sota!” Japanilaisten sotavoimat olivat aloittaneet tuhoisan ilmahyökkäyksensä Pearl Harboriin, mikä oli murskaisku sinne  asettuneelle amerikkalaiselle laivastolle. Mabel jatkoi: ”Muutama päivä joulukuun 7. päivän jälkeen oveen koputettiin. Neljä pistoolein aseistautunutta miestä vei Donin sotilastukikohtaan kuulusteltavaksi. Sotalaki oli voimassa. Kun upseerit yksi toisensa jälkeen sinkosivat Donille kysymyksiä, hän vastasi Raamatun avulla. Yksi heistä sanoi vihaisesti: ’Jätä Raamattu tämän ulkopuolelle!’ Mutta Don vastasi: ’En voi – se on puolustukseni.’ Lopulta vastuussa oleva upseeri nousi seisomaan ilmeisen tyytyväisenä, ja kauan ’pimennysajan’ jälkeen he toivat Donin kotiin. – – Vaikka meitä aika ajoin ahdisteltiinkin, työ edistyi.”

Toisen maailmansodan myötä tuli polttoaineen säännöstelyä, pimennysmääräyksiä iltaisin, ulkonaliikkumiskieltoja ja toimitusvaikeuksia. Näistä ongelmista huolimatta tuo julistajien ja tienraivaajien pieni ryhmä, joka oli hajallaan kaikkialla noilla saarilla, kesti hellittämättä saarnaamistyössä. Itse asiassa tienraivaajapariskunta, James ja Dora Harrub, kirjoitti haaratoimistoon vuonna 1942: ”Ennen Pearl Harboria monet ottivat  kirjallisuutta, mutta enemmistö kieltäytyi uskomasta, että mitkään vakavat vaikeudet ulottuisivat Havaijisaarille. Nyt kaikki on muuttunut, ja usein esitetään kysymyksiä lähitulevaisuudesta ja muusta sellaisesta. Kun ihmisille kerrotaan, että VARTIOTORNIN julkaisut vastaavat kaikkiin heidän kysymyksiinsä, he ovat mielissään saadessaan niitä.”

Molokai ja 20 kilon lasti

Harold Gale sai ensimmäisen aluemääräyksensä tienraivaajaksi heti sen jälkeen, kun hän oli oppinut totuuden Honolulussa ja kun Pearl Harboria oli pommitettu. Hän kertoo: ”Aluemääräykseni oli Molokain saari, jossa en ollut käynyt koskaan aikaisemmin. Olin aivan yksin mukanani vain matkalaukku, enkä edes tiennyt, missä viettäisin ensimmäisen yön. Mutta Jehovan avulla saatoin jäädä erään saaren huomattavimman havaijilaisen kotiin. Myöhemmin hän järjesti niin, että saatoin vuokrata vain seitsemällä dollarilla kuussa suuren talon alle puolen hehtaarin tontilta, jolla kasvoi 16 kookospalmua. Se sijaitsi aivan hiekkarantaa vastapäätä, noin kahdeksan kilometriä etelään Kaunakakain satamakaupungista.”

Koska Galella ei ollut minkäänlaista kulkuvälinettä, hän käveli jopa 30 kilometriä päivässä raahaten 20 kilon lastia, joka sisälsi matkalaukullisen kirjoja, kirjasia ja lehtiä jopa kuudella kielellä sekä gramofonin ja 11 äänilevyä yhtä monella kielellä. Monta kertaa filippiiniläiset kysyivät, voisivatko he ostaa äänilevyt, ja he halusivat ostaa jopa gramofonin. Myöhemmin eräs oahulainen veli lähetti Galelle polkupyörän, ja sillä hän saattoi liikkua noin 60 kilometriä päivässä. Norman Chock -niminen kiinalainen veli tuli hänen tienraivaustoverikseen ja toi mukanaan Willys-merkkisen autonsa. Vaikka he sota-ajan säännöstelyn vuoksi saivat ostaa kuukaudessa ainoastaan 40 litraa bensiiniä, he kiertelivät saarta pitkin ja poikin kuin vanhat tekijät. Kolmessa kuukaudessa he alkoivat johtaa 18:aa raamatuntutkistelua.

Saaren pohjoispuolella sijaitsee yksinäinen Kalaupapan  leprasiirtola, jonne pääsee ainoastaan veneellä tai lentokoneella tai laskeutumalla 600 metriä kallioseinämää. Veli Gale muistelee: ”Kantaen kahta matkalaukullista kirjoja lähdin jyrkänteen kautta kulkevalle tielle ja jätin 65 Lapset-kirjaa päivystävälle herra Andersonille, joka lupasi jakaa ne lepratautisille, joita en henkilökohtaisesti voinut tavata.”

Suurella Havaijin saarella

Niiden joukossa, jotka tulivat totuuteen noina levottomina sotavuosina, olivat Shinichi ja Masako Tohara. Veli Tohara hankki ensimmäisen kerran kirjallisuutta vuonna 1935 ja katseli, kun Jehovan todistajat vuonna 1938 kävelivät Hilon kaduilla mainoskilvet yllään. Ralph Garoutte aloitti myöhemmin tutkistelun hänen kanssaan, ja tutkittuaan vain yhden kuukauden Shinichi alkoi todistaa ystävilleen ruokatunnilla työpaikallaan sake- eli riisiviinipanimossa Hilossa.

Muistellessaan ensimmäistä kokemustaan talosta-taloon-todistamisesta hän sanoo: ”Eräänä aamuna maaliskuussa 1942 pakkasin kirjalaukun ääriään myöten täyteen kirjallisuutta. Olin päättänyt lähteä todistamaan poikani Loyn kanssa. Menin ensimmäiseen taloon ja koputin ovelle, vaikka sydämeni hakkasikin äänekkäämmin. En muista, miten oikeastaan selviydyin tästä ensimmäisestä käynnistä. Mutta en uskaltanut jatkaa seuraavaan taloon, joten menin kotiin.” Hänen saatuaan apua kokeneemmilta todistajilta hänen pelkonsa haihtuivat pian. Seuraavassa kuussa hän otti työstä viikon vapaata työskennelläkseen tienraivaajien kanssa kaukaisessa Waimeassa ja Kohalassa. Se oli hänelle riemullista aikaa. 19. huhtikuuta 1942 hän ja hänen vaimonsa kastettiin Hilonlahden tyvenissä Tyynenmeren vesissä.

Sen matkustavan kauppiaan tavoin, josta Jeesuksen vertauksessa kerrotaan ja joka viipymättä myi omaisuutensa hankkiakseen kallisarvoisen helmen, Toharatkin myivät irtaimistonsa ja alkoivat rakentaa asuntovaunua vain kuukausi kasteensa jälkeen. Kesäkuussa he saivat ensimmäisen aluemääräyksensä  tienraivaajiksi Havaijin suurimman saaren tuliperäisellä alueella sijaitsevan Pahalan maaseudulle. Heidän työskenneltyään tällä syrjäisellä alueella heidät siirrettiin Konan alueelle, missä he matkustivat lukuisia vuoristoteitä todistaakseen vaatimattomille kahvinviljelijöille.

”Keisari kieltää meitä rakentamasta”

Honolulun valtakunnansali alkoi natista liitoksissaan kasvavan läsnäolijamäärän vuoksi. Koska selvästikin tarvittiin suurempi kokouspaikka, näytti johdonmukaiselta laajentaa tätä rakennusta, jota ensimmäisenä maailmassa nimitettiin ”valtakunnansaliksi”. Mutta vuonna 1943 rakennusmateriaalit olivat vähissä ja sotalait olivat voimassa Havaijisaarilla. Tästä syystä sotilashallitus kielsi laajennuksen rakentamisen.

Mabel Haslett muisteli: ”Tullessani kotiin eräänä päivänä Don istui vakavana kirje kädessään. Se oli veli Knorrin, Seuran uuden presidentin, lupa rakentaa uusi valtakunnansali haaratoimiston takana olevalle tontille. Don sanoi: ’Keisari kieltää meitä rakentamasta. Jehovan järjestö sanoo: ”Rakentakaa.” Tietenkin me rakennamme.’”

Jehovan hengen voimistamina veljet voittivat esteet, työskentelivät yötä päivää ja toivat hiekkaa rannoilta ja kiviä vuorilta. Oahun rautateiltä ostettiin halvalla käytöstä poistetut teräskiskot, ja kaatopaikalta saatua jätepuuta käytettiin betoninvalumuottien rakentamiseen.

Sisaretkin uurastivat väsymättä, hakkasivat irti ruostetta kiskoista ja maalasivat ne sitten. Muuan Harry Lun ystävä lainasi bensiinikäyttöisen hitsauskoneen, ja bensiinin säännöstelystä huolimatta polttoainetta oli aina tarpeeksi, niin että teräskiskot saatiin hitsattua kiinni ristikkopalkkeihin.

Vapaaehtoinen työntekijä Harold Gale muisteli: ”Kysyimme eräältä urakoitsijalta, kuinka paljon tämä rakennushanke olisi maksanut, jos se olisi annettu hänen hoidettavakseen, ja kuinka paljon aikaa rakentamiseen olisi tarvittu. Hän sanoi, että rakennus oli noin 17000 dollarin arvoinen ja että sen  rakentamiseen kuluisi noin puolitoista vuotta. Kun rakennus oli saatu valmiiksi, laskimme, että sen todelliseksi hinnaksi tuli noin 700 dollaria, johon sisältyivät ateriat 65 veljelle; ja veljet saivat sen valmiiksi kolmessa kuukaudessa!”

Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuvat

Veljet nousivat esiin toisen maailmansodan jälkeen hengellisesti kukoistavassa tilassa. Vuonna 1946 saatiin 129 julistajan huippu, joka oli yli kaksi kertaa suurempi kuin viitisen vuotta aikaisemmin sattuneen Pearl Harborin hyökkäyksen aikaan ollut julistajamäärä. Tuona vuonna kastettiin 38 uutta.

Tänä sodan jälkeisenä aikana erittäin ratkaiseva tapahtuma oli Seuran päätoimistossa New Yorkissa toimivien Nathan H. Knorrin ja Milton G. Henschelin vierailu. Tämän vierailun aikana ehdotettiin, että Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä lähetettäisiin Havaijiin jouduttamaan työtä.

Saapuessaan 27. syyskuuta 1947 Martha Hess ja Ruth Ulrich, jotka olivat käyneet Gileadin seitsemännen kurssin, saivat laiturilla perinteisen havaijilaisen tervetuliaistoivotuksen, johon kuului kuninkaallisen soittokunnan esittämä soinnukas havaijilaismusiikki ja sen tahdissa keinahtelevat hulatytöt. Veljet ja sisaret olivat niin iloisia lähetystyöntekijöiden tulosta, että he miltei hautasivat nämä leiksi kutsuttujen kukkaseppeleiden alle.

Näiden kahden lähetystyöntekijän rehellinen ja tunnollinen työ olisi kuin tervetullut suloinen tuoksu havaijilaisille verrattuna niiden kristikunnan lähetyssaarnaajien työhön, jotka olivat jättäneet jälkeensä karvaan maun. Martha muistelee kuulleensa paikallisen koomikon sanoneen katkerasti: ”Ensimmäiset lähetyssaarnaajat tulivat saarille, antoivat ihmisille Raamatun ja käskivät heitä katsomaan ylös suureen taivaassa olevaan Jumalaan, ja sillä välin, kun ihmiset katsoivat ylös, he veivät näiltä kaiken maan.”

 Noiden kahden Gileadin käyneen lähetystyöntekijän saapumisen aikaan Havaijisaarilla palveli 129 julistajaa Oahun kolmen seurakunnan (Honolulun, Mailin ja Waimean) yhteydessä, kahden suurella Havaijin saarella toimivan seurakunnan (Hilon ja Konan) yhteydessä sekä pienemmissä Kauaissa, Mauissa ja Molokaissa toimivissa ryhmissä.

Kymmenen ja puoli vuotta nuo kaksi lähetystyöntekijäsisarta työskentelivät ahkerasti Havaijisaarilla ja auttoivat monia elämän tielle. Juuri heidän erinomainen esimerkkinsä ja intonsa palveluksessa sytyttivät tienraivaushengen monien nuorten keskuuteen. Vuonna 1957 Martha ja Ruth saivat uuden määräyksen Japaniin, missä he ovat jatkaneet lähetystyöntekijätoveruksina tähän saakka.

Kun kriisitila syntyi Japanissa, veli Knorr tiedusteli kirjeitse vuonna 1947: ”Ketkä Havaijin veljistä olisivat halukkaita menemään Japaniin?” Havaijilais-japanilaiset Jerry ja Yoshi Toma, Shinichi ja Masako Tohara ja Elsie Tanigawa ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi. Kirjoittaessaan veli Knorrille Don kysyi: ”Entä Haslettit?” Niinpä heidätkin sisällytettiin tuohon joukkoon. Noista seitsemästä tuli myöhemmin yhdeksän, kun Toharoiden kahdesta nuoresta tyttärestä, jotka olivat heidän kanssaan Gilead-koulussa ja myöhemmin Japanissa, tuli myös aikuistuttuaan lähetystyöntekijöitä. Nämä kaikki palvelevat yhä lähetyskentillään Japanissa, lukuun ottamatta Hasletteja, jotka olivat voideltuja kristittyjä ja ovat päättäneet maallisen kulkunsa.

Oikea tienraivaushenki

Kun työ oli hyvin järjestetty Oahussa, huomio voitiin nyt kiinnittää naapurisaarten käymättömillä alueilla työskentelemiseen. Aika oli kypsä siihen, että halukkaat ja innokkaat tienraivaajat lähtivät kertomaan hyvää uutista näille syrjäisille alueille. Tienraivaus 1950-luvulla merkitsi kuitenkin usein joistakin hyvin koettelevista olosuhteista selviytymistä.

 John Ikehara muutti suurella Havaijin saarella sijaitsevaan Konaan 1. huhtikuuta 1955 auttamaan siellä toimivaa pientä ryhmää. Koska hän ei onnistunut saamaan itselleen osa-aikaista työtä, hän eli pääasiassa vihanneksilla ja hedelmillä, joita kasvatettiin valtakunnansalin puutarhassa. Hän kuvailee tutkisteluaan erään filippiiniläismiehen kanssa, joka asui kahviviljelmällä olevan polun varressa, ja muistelee: ”Silmiäni aristi öljylyhdyn savussa. Hän vastasi englanniksi ja luki kappaleet ilokon kielellä.” John todella odotti tätä raamatuntutkistelua monestakin syystä. Hän selitti: ”Ennen jokaviikkoista tutkistelua oppilaani halusi ehdottomasti, että syömme ensin.” John arvosti tätä suuresti, sillä siitä hän sai proteiinia kasvisruokavalionsa täydennykseksi.

Tämän Konassa sattuneen tapauksen kaltaiset kokemukset valmensivat häntä erinomaisella tavalla hänen myöhemmin Japanissa suorittamaansa lähetystehtävää varten. Hän palveli siellä kuolemaansa saakka. John ei suinkaan valittanut, kun  hän kerran kirjoitti: ”Kiitän Jehovaa niistä monista siunauksista, joita hän on vuodattanut minulle ja tuhansille muillekin. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Seura on ollut niin auttavainen ja kärsivällinen minun suhteeni.”

Syksyllä 1954 Keith Stebbins, silloinen haaratoimistonvalvoja, lähestyi Nathaniel Milleriä, Japanista tullutta lähetystyöntekijää, joka oli Havaijissa vaimonsa terveyden vuoksi, ja kysyi, ottaisiko tämä vastaan erikoistienraivausmääräyksen Kekahaan Kauaihin.

Vaikka Nat Miller ja hänen vaimonsa, Allene, eivät omistaneetkaan tällä maaseutualueella tarvittavaa autoa, he suostuivat lähtemään heti. Koska Allenen terveys esti häntä saavuttamasta erikoistienraivaajien tuntivaatimusta, heidän kummankin täytyi tulla toimeen Natin erikoistienraivaajille annettavalla määrärahalla, joka oli 30 dollaria kuukaudessa.

Kuljetusongelma ratkesi, kun Harry Lu antoi Millereille  vuoden 1933 mallia olevan Dodgen. Laakerit kolisivat, ja tämä rajoitti nopeuden noin 40 kilometriin tunnissa, mutta koskaan auto ei jättänyt heitä tielle. Joskus sen käynnistämiseen tosin meni puolisen tuntiakin.

Koska heillä oli vain niukalti rahaa bensiinin ostamiseen, he keskittivät toimintansa Kekahan ja Waimean kaupunkien valtakunnansalien lähiympäristöön. Noin vuotta myöhemmin, sen jälkeen kun Allene oli aloittanut erikoistienraivauksen, he  ryhtyivät saarnaamaan Hanapepessä, Port Allenissa ja Koloassa. He pakkasivat eväät päivälliseksi ja illalliseksi, ja sitten he todistivat koko päivän ja johtivat tutkisteluja Koloassa ilta kymmeneen saakka. Pian Kekahan seurakunnan koko kaksinkertaistui, ja uusi seurakunta muodostettiin lähikaupunkiin Koloaan.

Isäntänä tuhansille vieraille

Havaijin veljistä oli jännittävää saada tietää, että he olisivat isäntinä sadoille vieraille, jotka matkustaisivat Seuran järjestämällä maailmanympärimatkalla ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventteihin vuonna 1963. Ohjelma oli suunniteltu pidettäväksi Waikiki Shell -nimisessä avokatsomossa, joka sijaitsee kuuluisan Waikiki Beachin rantojen vieressä.

Niin monien vierailevien veljien lämmin seura oli ilahduttavaa. Yli 6000 ihmistä oli läsnä kuulemassa veli Knorrin pääpuhetta, joka myös televisioitiin kaikille saarille. Yhdyskunnalta ei voinut jäädä huomaamatta, että Jehovan todistajat muodostavat todella kansainvälisen joukon. Vieraat olivat myös iloisia siitä, että konventti pidettiin hyvin romanttisessa Shell-amfiteatterissa, joka sijaitsee kuuluisan Diamond Head -tulivuoren juurella, missä yleisö sai tuntea leutojen pasaatituulten kevyen tuulahduksen.

Uusi haaratoimistonvalvoja

Saatuaan Gilead-koulussa valmennusta, joka oli erityisesti suunniteltu haaratoimistonvalvojille, Keith Stebbins sai vaimonsa kanssa uuden määräyksen Dominikaaniseen tasavaltaan vuonna 1964. Niiden 11 vuoden aikana, jotka hän oli palvellut Havaijissa, hän oli nähnyt, miten Jehova oli siunannut työtä erinomaisella kasvulla. Julistajien määrä yli kaksinkertaistui 770:stä 2064:ään. Seurakuntien määrä kolminkertaistui 12:sta 37:ään. Veli Stebbinsin hyvä järjestelykyky lujitti paikallista järjestöä ja laski perustuksen tulevaisuudessa tapahtuvalle lisäkasvulle.

 ”Hengen hedelmän” piirikonventissa Hilossa vuonna 1964 veli Knorr ilmoitti Robert K. Kawasaki vanhemman nimittämisestä haaratoimistonvalvojaksi. Veli Kawasaki, joka oli syntynyt ja kasvanut Havaijissa ja päässyt Gilead-koulusta vuonna 1961, palveli tuolloin piirivalvojana.

Jotakin vialla

Vuonna 1965 haaratoimiston veljet olivat ymmällään ja huolissaan, kun palvelusvuoden kolmen ensimmäisen kuukauden kenttäpalvelusraportit osoittivat jatkuvaa laskua raportoivien julistajien määrässä. Se oli hyvin epätavallista, sillä Havaiji oli aina saanut nauttia vakaasta kasvusta.

Veli Knorrin ohjauksessa pidettiin erikoiskokous valikoitujen kierros- ja piirivalvojien kanssa. Yhdeksän tuntia kestäneen syvällisen ja rukouksen hengessä käydyn keskustelun jälkeen havaittiin selvästi kaksi syytä laskuun: materialismi ja heikentynyt hengellisyys.

Tuohon aikaan Havaijin talous oli noususuunnassa turismin myötä. Rakennusteollisuus menestyi ennenkuulumattoman hyvin. Niinpä elinkustannukset kohosivat. Joillakuilla veljillä oli kiusaus hankkia kaksi työpaikkaa. Jotkut vaimot menivät kokoaikaiseen ansiotyöhön, ja monet nuoret valitsivat ansiotyön pikemmin kuin tienraivauksen. Jopa jotkut sellaiset veljet, joilla oli vastuutehtäviä seurakunnissa, syventyivät aineellisen voiton hankkimiseen.

Vielä vakavampaa ja syvälle juurtuneempaa oli kuitenkin hengellisyyden puuttuminen veljien ja sisarten keskuudesta. Monet eivät kerta kaikkiaan lukeneet Raamattua päivittäin eivätkä käsitelleet raamatullista päivän tekstiä. Vanhemmat eivät tutkineet lastensa kanssa.

Miten sopiva olikaan päätoimistosta tullut veli Knorrin neuvo: ”Meidän täytyy neuvoa kaikin mahdollisin hengellisin tavoin rakentaaksemme seurakuntien HENGELLISYYTTÄ. Kun ystävät ovat vahvoja hengellisesti, he ovat säännöllisiä  kenttätoiminnassa. Kenttätyökin vahvistaa ihmisen hengellisyyttä. Kukaan ei kuitenkaan voi olla vahva kentällä, ellei hän ruoki itseään hengellisillä asioilla.”

Päivittäistä hengellisyyden tarvetta tähdennetään

Näiden ajankohtaisten ohjeiden valossa päätettiin, että matkavalvojat tähdentäisivät voimakkaasti päivittäisen hengellisyyden tarvetta käsittelevää aihetta. Seurakuntatasolla työskenneltäisiin tunnollisesti päivittäisen Raamatun lukemisen, säännöllisen perhetutkistelun ja kullekin päivälle valitun raamatullisen tekstin tarkastelemisen hyväksi. Vuosikirjan (joka tuolloin sisälsi päivän tekstit) levitysrynnistys pantiin menestyksekkäästi alulle niin, että jokaisella julistajalla ja Raamatun tutkijalla olisi oma kirja.

Tehtiin myös suunnitelmia vuosittaisen piirikonventin pitämiseksi jokaisessa Havaijin saariketjun suuressa saaressa. Tällä tavalla kaikilla Havaijin osavaltiossa asuvilla veljillä olisi mahdollisuus päästä helposti konventtiin, koska heiltä säästyisi melkoiset Honoluluun lentämisestä koituvat matkakustannukset.

Näiden eri keinojen käyttäminen hengellisyyden painottamiseksi veljien omassa elämässä alkoi tuottaa erinomaisia tuloksia. Vuonna 1966 julistajamäärä kasvoi 4 prosenttia, ja vuosina 1967–69 saatiin 10 prosentin kasvu. Pitää tosiaan paikkansa, että Jehovan järjestöltä tulevien ohjeiden ripeä soveltaminen tuottaa varmasti hänen siunauksensa!

Lisääntynyt hengellisyys virkistää kristillistä intoa. Tämä tuli yhä ilmeisemmäksi nuorten keskuudessa. Monet ryhtyivät tavoittelemaan suurempia palvelusetuja. Palvelusvuonna 1968 kymmenen uutteraa tienraivaajaa sai kutsun Gilead-kouluun Brooklynin Beeteliin ja lähetystyömääräyksen Mikronesiaan.

Työ laajenee Mikronesiassa

Juuri ennen veli Knorrin huhtikuussa 1968 tekemää vyöhykevierailua muuan suuri lentoyhtiö ilmoitti Honolulu Star  Bulletin -sanomalehdessä avaavansa lentoreitin Havaijin, Mikronesian ja Guamin välille. Koska Marshallinsaarten alue (Mikronesian itälaidalla) oli hiljattain määrätty Havaijin haaratoimiston alueeksi, haaratoimistossa työskentelevät veljet näyttivät innokkaina sanomalehtikirjoitusta veli Knorrille. Veli Kawasaki kertoo: ”Saatoin nähdä hänen silmiensä kirkastuvan, kun hän alkoi mielessään kuvitella niitä mahdollisuuksia, joita tämä uusi lentoreitti toisi työn laajentamiseksi Mikronesian seitsemällä alueella ja Guamissa.” Hetken hiljaisuuden ja mietiskelyn jälkeen hän kääntyi veli Kawasakin puoleen ja sanoi: ”Veli [Nathaniel] Miller voisi palvella näillä saarilla kierrosvalvojana, ja sinäkin voisit mennä sinne, kumpikin vuorotellen.”

Mikronesia käsittää 2000 saarta, joista 97 on asuttua, hajallaan yli 7,8 miljoonan neliökilometrin suuruisella merialueella Havaijista länteen. Kullakin saarialueella on oma kielensä, vaikka täytyykin muistaa, että Japani valloitti suurimman osan tästä alueesta sen jälkeen, kun Kansainliitto ensimmäisen maailmansodan jälkeen luovutti sen sille mandaattialueeksi. Sen tähden noin 25 vuoden ajan japania opetettiin kouluissa, ja monet tuolla alueella asuvat oppivat puhumaan tuota kieltä sujuvasti. Koska veli Miller opiskeli japania ollessaan lähetystyössä Japanissa, hän oli mitä sopivin matkustamaan kaikille näille saarille.

Nämä tapahtumat olivat todellisuudessa alkusoittoa sille, että Guam ja Mikronesian muut alueet määrättiin lopulta Havaijin haaratoimiston valvontaan 1. tammikuuta 1969. Koska Havaiji sijaitsee niin lähellä näitä saaria, näytti siltä, että Havaijin haaratoimisto voisi palvella paremmin ja pysyä läheisemmässä yhteydessä noiden harvojen tällä hengellisellä rajaseudulla toimivien julistajien kanssa. Samalla kun veli Miller palveli alueella kierrosvalvojana, veli Kawasaki vanhempi vieraili yhdeksässä lähetyskodissa kerran vuodessa. Vielä senkin jälkeen kun joitakuita lähetystyöntekijöitä nimitettiin  palvelemaan kierrosvalvojina, nämä kaksi veljeä vierailivat vuosittain lähetyskodeissa ja palvelivat piirivalvojina kaikkialla Guamissa ja Mikronesiassa. Näin alkoi erittäin kiireinen ja hengellisesti palkitseva luku Havaijin haaratoimiston historiassa.

Koskemattomille kentille

Päätettiin myös, että Mikronesiassa oleviin lähetyskoteihin muuttaisi tienraivaajia Havaijista. Veli Knorr oli päätellyt, että useimmat sopeutuisivat vaivatta saaristolaiselämään ja sopisivat hyvin yhteen paikallisten asukkaiden kanssa. Tämä oli merkittävä päätös, sillä se soisi monille innokkaille havaijilaisnuorille ainutkertaisen tilaisuuden todella raivata tietä Valtakunnan työlle lähetystyöntekijöinä käytännöllisesti katsoen koskemattomilla kentillä.

Mahdollisuus palvella lähetystyöntekijänä Mikronesiassa oli  jännittävä, mutta työ ei missään tapauksessa olisi helppoa. Suuri osa Japanin ja liittoutuneiden välillä käydystä toisesta maailmansodasta taisteltiin juuri näillä saarilla. Sellaiset paikat kuin Kwajalein, Truksaaret, Saipan, Guam ja Peleliu olivat näiden kauhistuttavien kamppailujen surullisen kuuluisia taistelukenttiä. Koko tämä alue oli tuhoutunut laajalti, ja toipuminen oli hidasta. Päällystettyjä teitä oli vain muutamia, ja olemassa olevat tiet olivat joko pölyisiä polkuja tai mutaisia hetteikköjä sääolojen mukaan. Sähkönjakelu oli joko puutteellista tai sähköä ei saatu lainkaan. Viemärijärjestelmän ja juomaveden puuttuminen saivat usein aikaan suolistoloisten aiheuttamia terveysongelmia. Sitten oli vielä armoton trooppinen kuumuus ja kosteus, jotka tuntuivat täällä voimakkaampina ja ankarampina kuin Havaijissa.

Tällaisissa olosuhteissa lähetystyöntekijät, joista useimmat olivat Havaijista tulleita tienraivaajia, aloittivat työn. He kahlasivat virtojen poikki, matkustivat pienillä veneillä ja kävelivät tiheiden metsien läpi päästäkseen ihmisten koteihin. Märät ja mutaiset olot tekivät kengistä epäkäytännölliset. Niinpä useimmat lähetystyöntekijät alkoivat käyttää kumitossuja ollessaan saarnaamistyössä.

Mikronesian saaristolaiset osoittautuivat ystävällisiksi ja nöyräluontoisiksi. Heidän syvä kunnioituksensa Raamattua kohtaan teki saarnaamisesta heidän keskuudessaan ilahduttavaa.

Vuoden 1970 elokuun kenttäpalvelusraportti poisti kaiken alussa tunnetun pelon siitä, siunaisiko Jehova tätä järjestelyä, että Mikronesia määrättiin Havaijin haaratoimiston alaisuuteen: Guam raportoi 88,6 prosentin kasvun julistajamäärässä, Marshallinsaaret 25 prosentin kasvun, Ponape 82,4 prosentin kasvun ja Saipan 114,3 prosentin kasvun. Lähetystyöntekijät onnistuivat myös aloittamaan työn Belaussa (Palaussa), Japissa ja Truksaarilla.

 Nuoret menestyvät hyvin

1960- ja 1970-luvulla Havaijin nuorten keskuuteen levisi valtava tienraivaushenki. Vuonna 1971 arvioitiin, että koulusta päästyään 95 prosenttia nuorista astui kokoajanpalvelukseen. Monet näistä uskaltautuivat myöhemmin lähetystyöntekijöiksi Mikronesiaan, ja he osaltaan voimistivat Valtakunnan sanoman kaiuttamista noilla kaukaisilla saarilla. Kymmenillä nuorilla, terveillä veljillä oli etu palvella Brooklynin Beetelissä ja Vartiotornin maatiloilla.

Tätä intoa kokoajanpalvelukseen lisäsi matkavalvojien vakaa ryhmä, jonka innostus oli tarttuvaa. Monet seurakunnan vanhimmat olivat erittäin toimeliaita ja antoivat sillä tavoin erinomaisen esimerkin palveluksessa, ja he olivat aina myönteisiä esitellessään nuorille kokoajanpalvelusta sopivana elämänurana. Vanhemmat ja seurakunnat yleensä tukivat suuresti tienraivaajia. Ei ole mikään ihme, että monet nuoret kukoistivat hengellisesti.

Hirmumyrsky Pamela – paha saa aikaan jotain hyvää

13. toukokuuta 1976 erittäin voimakas hirmumyrsky Pamela iski Guamiin. Sen 230 kilometrin tuntivauhdilla kiitäneet laantumattomat tuulet tekivät siitä yhden pahimmista hirmumyrskyistä, mikä koskaan on kohdannut tuota saarta. 80 prosenttia saaren rakennuksista vahingoittui, vähintään puolet niistä korjauskelvottomiksi. Valtakunnansali ja sen vieressä ollut lähetyskoti tuhoutuivat maan tasalle. Onneksi ei kukaan lähetystyöntekijä eikä julistaja menettänyt henkeään.

Tarve rakentaa jälleen tämän onnettomuuden jälkeen sai Havaijin haaratoimiston veljet pohtimaan huolellisesti uudelleen sitä, miten Guamissa ja Mikronesiassa tehtävää työtä olisi johdettava. Harkittuaan sitä rukouksen hengessä he huomasivat, että Guamissa toimivasta haaratoimistosta käsin voitaisiin luultavasti tarkemmin valvoa Mikronesiassa tehtävää työtä. Sen vuoksi suositukset ja suunnitelmat uuden haaratoimiston rakentamiseksi esitettiin hallintoelimelle, ja ne hyväksyttiin.  Uusi haaratoimisto valvoisi Valtakunnan saarnaamistyötä Guamissa ja kaikilla Mikronesian saarialueilla. Suunniteltiin nykyaikainen rakennus, jossa oli kuusi makuuhuonetta, toimisto, suuri valtakunnansali 400 hengelle ja tiloja painotyön tekemistä varten. Tämä työ osoittautui suureksi hankkeeksi, eikä sitä ollut niin helppo toteuttaa kuin alun perin oli ajateltu.

Guamin haaratoimiston rakennustyö: kuumaa ja kosteaa

Ostettiin ensiluokkainen maapalsta, joka sijaitsi sopivan matkan päässä keskeisellä paikalla. Rakennustyöt alkoivat tammikuussa 1978. Havaijin ja Yhdysvaltain mannerosien Jehovan todistajien keskuudesta tuli puuseppiä, putkimiehiä, maalareita, arkkitehtejä, sähkömiehiä ja yksi rakennusinsinööri. Monet tähän vapaaehtoisten työntekijöiden joukkoon kuuluneista olivat erittäin taitavia rakentajia. Työ pääsi hyvin vauhtiin.

Guamin uuvuttavassa trooppisessa kuumuudessa ja kosteudessa suoritettavan rakennustyön rasitus sekä ahtaissa asunto-oloissa eläminen alkoivat kuitenkin vaatia veronsa. Työn asettamista vaatimuksista suoriutumiseksi laiminlyötiin usein kokouksia ja kenttäpalvelusta pitkiksi ajoiksi.

Havaijin haaratoimiston veljet suosittelivat, että stressin lievittämiseksi pitäisi tähdentää enemmän hankkeen hyväksi työskentelevien hengellisyyttä ja kiinnittää enemmän huomiota siihen. Tämä paransi yleistä ilmapiiriä. Vapaaehtoisten työntekijöiden kiitokseksi on sanottava, että he tekivät huomattavia uhrauksia uurastaakseen työssä. Nämä veljet ja sisaret, jotka työskentelivät yhdessä, usein polttavan auringon alla, osoittivat todellista halukkuutta ponnistella itseään säästämättä. Jehova Jumala siunasi heidän uskollisuuttaan ja kestävyyttään, kun menestyksellisesti saatiin valmiiksi ihastuttavat uudet haaratoimistotilat, jotka on erinomaisesti suunniteltu ja sijaitsevat kauniilla paikalla trooppisessa maaseutuympäristössä. Guamiin suuntautuneen vyöhykevierailunsa aikana hallintoelimeen  kuuluva veli Milton Henschel vihki 20. huhtikuuta 1980 uuden rakennuksen Jehovan puhtaaseen palvontaan.

Guamin haaratoimisto aloitti toimintansa 1. toukokuuta 1980 ja pystyy valvomaan hyvin Mikronesian saaria ja Guamia. Havaijin haaratoimistokomiteaan kuuluva Nathaniel Miller, joka oli matkustanut laajalti näiden saarten alueilla niiden kuuluessa Havaijin valvontaan, nimitettiin vasta organisoidun Guamin haaratoimiston haaratoimistokomitean koordinaattoriksi. Hideo Sumida ja Arthur White, jotka myös olivat Havaijin haaratoimistokomitean entisiä jäseniä, siirrettiin Havaijista täydentämään Guamin haaratoimistokomiteaa.

Havaijin haaratoimisto palveli Mikronesian saaria ja Guamia 11 vuoden ajan. Millainen etu olikaan työskennellä ahkerien lähetystyöntekijöiden ja paikallisten julistajien kanssa, jotka kirjaimellisesti raivasivat tien Valtakunnan työlle näillä hajallaan sijaitsevilla, yksinäisillä saarilla istuttaessaan totuuden siemeniä nöyrien saarelaisten sydämeen ja kastellessaan niitä!

 Toinen siirtolaisvirta

1980-luvulla Jehova siunasi Havaijia vakaalla ja jatkuvalla kasvulla. Lokakuussa 1983 julistajahuippu ylitti 5000 julistajan rajan ensi kertaa Havaijin historiassa, kun 5019 raportoi kenttäpalvelusta 60 seurakunnan yhteydessä.

Viime vuosina muista Tyynenmeren saarten kansoista koostunut toinen siirtolaisvirta on suuntautunut Havaijiin, sillä sen suhteellinen aineellinen vauraus on houkutellut näitä ihmisiä. He ovat tietenkin tuoneet mukanaan kansalliset kulttuurinsa ja kielensä. Heidän joukossaan olevien monien lampaankaltaisten sopeuttamiseksi on täytynyt järjestää lisää vieraskielisiä seurakuntia. Ripeässä tahdissa on muodostettu japanin-, korean-, samoan-, espanjan- ja ilokonkielisiä seurakuntia. Näissä seurakunnissa toimivien veljien keskuudessa vallitsee hyvä järjestys, ja he ovat erittäin ahkeria huolehtiessaan kristillisistä vastuistaan.

Ahdas haaratoimisto

Julistajien riveissä tapahtunut kasvu merkitsi suurempaa kirjallisuuden kysyntää ja seurakuntien määrän lisääntymistä, mistä haaratoimiston oli huolehdittava. Pienestä toimiston yhteydessä olleesta varastona toimineesta autotallista tuli ylikuormitettu. Toimistokin kävi ahtaaksi, kun tarvittiin lisää henkilökuntaa huolehtimaan kasvavasta kirjeenvaihdosta.

Pensacola Streetin toimisto, joka oli palvellut Jehovan kansan etuja Havaijissa lähes 50 vuotta, oli nyt yksinkertaisesti liian pieni. Koska se sijaitsi tiheään asutulla alueella Honolulun keskustassa, samalle tontille laajentaminen oli kiellettyä. Niinpä alettiin etsiä sopivaa paikkaa suuremmalle uudelle haaratoimistolle.

Vuonna 1985 muuan paikallinen kiinteistövälittäjä lähetti haaratoimistoon mainoslehtisen, jossa kerrottiin myytävänä olevasta noin puolen hehtaarin tontista, jolla sijaitsi aiemmin valintamyymälänä ollut 2300 neliömetrin suuruinen rakennus.  Paikka oli ihanteellinen, aivan lentokentän lähellä ja Honolulun keskustassa. Vaikka muuan toinen halukas ostaja olikin periaatteessa tehnyt sopimuksen kiinteistön ostamisesta, hallintoelimen suostumuksella haaratoimistokomitean veljet ottivat yhteyttä tarjouksen tehneeseen välittäjään. Oli hämmästyttävää, että ensimmäinen tarjouksen tehnyt ostaja vetäytyi neuvotteluista. Vielä lisätodisteeksi siitä, että Jehovan käsi oli mukana asiassa, kiinteistön omistaja suhtautui erittäin suopeasti Jehovan todistajiin. Muutamassa kuukaudessa kauppa lyötiin lukkoon, ja marraskuussa 1985 kiinteistö luovutettiin Seuralle.

Entisen valintamyymälän muuttaminen haaratoimistoksi, varastoksi, Beetel-kodin asuntolaksi ja kahdeksi valtakunnansaliksi tarjosi mielenkiintoisen haasteen. Havaijin veljet eivät olleet koskaan ryhtyneet niin mittavaan rakennushankkeeseen. Nimitettiin rakennuskomitea, piirrettiin rakennuspiirustukset ja järjestettiin erilaisia rakennusosastoja. Luotettiin täydellisesti siihen, että paikalliset veljet käyttäisivät taitojaan,  joita tarvittiin, ja olisivat halukkaita ponnistelemaan, jotta tehtävä saataisiin suoritettua. Ymmärrettiin tietenkin myös se, että psalmista ilmaisi parhaiten sen perustan, jolla hankkeen menestys lepäsi, kun hän sanoi Psalmissa 127:1: ”Jos Herra [”Jehova”, UM] ei huonetta rakenna, niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät.”

”Aivan kuin Salomon temppelin rakentamista!”

Vuoden 1987 helmikuun alkupuolella järjestettiin kautta koko Havaijin alueen seitsemässä eri paikassa erikoiskokouksia, jotta kaikille voitiin kertoa haaratoimiston rakennussuunnitelmista. Yli 5000 henkeä kokoontui Waikiki Shell -amfiteatteriin. Rakennuskomiteaan kuuluvat veljet selittivät, mitä oli jo saatu aikaan, ja he esittivät pääpiirteittäin rakennusaikataulun, jonka mukaan tavoitteena oli ryhtyä työhön 1. maaliskuuta 1987.

 Työ alkoi toden teolla. Kirjaimellisesti tuhannet Oahussa ja muilla saarilla asuvat veljet ja sisaret järjestivät asiansa niin, että he saattoivat osallistua rakentamiseen. Jotkut matkustivat rakennuspaikalle viikonlopuksi, toiset pidemmäksi ajaksi. Monet Oahun Jehovan todistajat avasivat ystävällisesti kotinsa lähisaarilta tuleville työntekijöille. Rakennusvaiheen huippukautena paikalle tuli arkipäivisin noin 150 vapaaehtoista työntekijää ja viikonloppuisin 250–300 työntekijää.

Vaikka työ olikin uuvuttavaa ja työpäivät pitkiä, vallitsi aulis ja iloinen henki. Hengellisyyttä painotettiin. Teksti käsiteltiin päivittäin ja Vartiotorni tutkittiin joka viikko. Raamatullisia puheita pidettiin säännöllisesti ja koko työntekijäjoukko oli läsnä.

Eri ammattimiesten ja kymmenien alttiiden työntekijöiden yhteistyön ansiosta työ sujui kitkattomasti loppuun saakka. Muuan vapaaehtoinen työntekijä sanoi: ”Tämä on aivan kuin Salomon temppelin rakentamista!” Salomon temppelin ja uuden haaratoimistorakennuksen välillä oli toki melkoinen ero. Temppeli oli osittain päällystetty kullalla ja se oli ”ennakolta valmistettu” rakennelma, joten sitä rakennettaessa kuului vain vähän ääntä. Haaratoimistorakennus tehtiin sementistä, puusta ja teräksestä – ja meteli oli kova. Yksi seikka oli kuitenkin samanlainen: sama henki, joka sai temppelin työntekijät Salomon päivinä liikkeelle, sai myös Havaijin veljet ja sisaret toimimaan. Tyhjästä, rappeutuneesta valintamyymälästä syntyi ihastuttava haaratoimistorakennus. Se oli melkein ihme!

Haaratoimiston rakentamiseen liittyvästä kuluttavasta työstä huolimatta vuonna 1986 saatiin viisi julistajahuippua. Tuon palvelusvuoden lopussa muodostettiin kaksi uutta seurakuntaa. Vuonna 1987 oli kolme julistajahuippua, ja perustettiin vielä kolme seurakuntaa. Heinäkuussa 1987 rakennus valmistui. Seuraavassa kuussa haaratoimisto siirrettiin uuteen paikkaan.

 Sade valui – mieliala kohosi

Varhain aamulla 3. huhtikuuta 1988 Honolulussa satoi, mutta se ei latistanut niiden 5870:n mielialaa, jotka olivat kokoontuneet haaratoimiston vihkiäisohjelmaa varten Neal Blaisdell Centeriin. Lisäksi 2838 veljeä, jotka olivat kokoontuneet Mauiin, Kauaihin ja suurelle Havaijin saarelle, saivat kuunnella Honolulussa pidettävää päivän mittaista ohjelmaa puhelinlinjojen välityksellä. Haaratoimistokomitean koordinaattori kertasi Havaijissa suoritetun Valtakunnan työn historiaa ja edistymistä. Ne julistajat, jotka olivat saarnanneet saarilla yli 38 vuotta, istuivat eturiveillä areenalla, ja he yhtyivät sydämensä pohjasta siihen puhujan kommenttiin, että Jehova oli runsaasti siunannut kansaansa Havaijissa.

Puolen tunnin pituinen diaesitys, joka näytettiin samanaikaisesti kussakin kokoontumispaikassa, esitti havainnollisesti sen, miten entinen valintamyymälä muutettiin uudeksi haaratoimistoksi. Kukin neljästä vierailevasta hallintoelimen jäsenestä puhui vuorollaan suurelle kuulijakunnalle. Daniel Sydlik kuvaili sykähdyttävällä tavalla sitä, kuinka Jehovan vanhurskaus on muuttumatonta ja pysyvää kuin vuoret. (Ps. 36:7) Lyman Swingle kannusti kuulijoita käsittelemällä Psalmin 144 jakeen 15 loppuosan kanssa sopusoinnussa olevaa teemaa: ”Laskekaa siunauksenne.” Lloyd Barry rinnasti sen iloitsemisen, joka liittyi lehtimajanjuhlan viettoon, nykyaikaan, jolloin tosi palvojat juhlivat samalla tavoin Jehovan aikaansaamaa suurta kokoamista. (3. Moos. 23:40) Vihkiäispuheessaan Milton Henschel sanoi: ”Jumalamme on tarkoituksen Jumala, ja teoissaan hän ilmaisee ylimmyyttä. Tämä uusien haaratoimistotilojen vihkimistilaisuus on osa Jehovan tarkoitusta. Haluamme suhtautua arvostavasti siihen, miten tätä uutta rakennusta tullaan käyttämään Jehovan tahdon yhteydessä.”

Kun tämä hyvin erikoinen palvontapäivä lähestyi loppuaan ja kaikki kuulijat yhtyivät loppulauluun ja rukoukseen, he tunsivat samoin kuin israelilaiset Salomon temppelin vihkiäisten  jälkeen. He menivät koteihinsa ”iloiten ja hyvillä mielin kaikesta hyvästä, mitä Herra oli tehnyt”. (1. Kun. 8:66) Se oli suurenmoinen hengellinen tapahtuma, todellinen virstanpylväs Havaijissa toimivan Jehovan kansan 70-vuotisessa historiassa.

Kuten odottaa saattoikin, uusien haaratoimistotilojen rakentaminen sai monet veljet harkitsemaan vakavissaan vanhenevien valtakunnansaliensa kunnostamista tai mahdollisuutta rakentaa uusia valtakunnansaleja kukoistaville seurakunnille. Toukokuussa 1986 pystytettiin Havaijin ensimmäinen pikasali Kekahaan Kauaihin. Siitä lähtien koko Havaijin alueella on rakennettu kuusi uutta valtakunnansalia ja kaksi salia on uudistettu kokonaan. Myös Pensacola Streetillä sijaitsevaa entistä haaratoimistoa ja valtakunnansalia kohennettiin, ja kuusi valtakunnansalin rakennushanketta on suunnitteilla.

Hyvä esimerkki kaikille

Vuoden 1988 ”Jumalallisen oikeuden” piirikonventeista tekivät ainutlaatuisen jännittäviä ne 63 lähetystyöntekijää, jotka palasivat vierailulle kotiinsa Havaijiin. Kaikkien läsnäolijoiden sydän löi kiivaammin ja silmiin tulvi ilonkyyneleitä, kun kaikki nämä lähetystyöntekijät täyttivät lavan Honolulun konventissa lauantaina pidetyn puheen ”Mitä tehokas lähetyspalvelus edellyttää” aikana. Kuulijoina olevat veljet ja sisaret eivät voineet hillitä itseään, vaan arvostus sai heidät ohjelman kuluessa puhkeamaan voimakkaisiin ja kauan kestäneisiin suosionosoituksiin.

Millainen muistutus se olikaan siitä, että niin monet havaijilaiset olivat ponnistelleet kovasti tavoitellakseen suurempia palvelusetuja! Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Havaijista on lähetetty 164 lähetystyöntekijää Japaniin, Taiwaniin, Okinawaan, Koreaan, Samoaan sekä Etelä-Amerikan ja Afrikan maihin, vaikka enemmistö heistä onkin lähetetty Mikronesian saarille. Tällä hetkellä 77 palvelee yhä määräalueillaan lähetystyöntekijöinä, matkavalvojina ja erikois- tai vakituisina tienraivaajina.

 Toisten, erityisesti vahvojen nuorten veljien, tavoitteena on ollut Beetel-palvelus. Ensimmäinen veli kutsuttiin palvelemaan Brooklynin Beeteliin 1960-luvun alussa. Siitä lähtien 127 on saanut tämän kokoajanpalvelusedun. Parhaillaan 25 havaijilaista palvelee Brooklynin Beetelissä ja Vartiotornin maatiloilla, ja 13 palvelee Havaijin Beetel-perheen jäseninä.

Poikkeuksellinen kiinnostus kokoajanpalvelusta kohtaan, erityisesti nuorten keskuudessa, voidaan lukea sen esimerkin ansioksi, jonka innokkaat ensimmäiset lähetystyöntekijät ja myöhemmin tarmokkaat vanhimmat ja matkavalvojat ovat antaneet. Myös kotisaarillaan Havaijissa asuvat, tukea antavat vanhemmat ovat olleet suureksi rohkaisuksi lapsilleen, jotka palvelevat ulkomailla lähetystyöntekijöinä tai beeteliläisinä. Tämä on tehnyt mahdolliseksi sen, että monet heistä ovat pysyneet uskollisina määräalueillaan, sen sijaan että he olisivat antaneet myöten hillittömälle koti-ikävälle ja masennukselle. Niinpä he saavat niittää pitkällä aikavälillä siunauksia, jotka koituvat lujasti palveluseduistaan kiinni pitävien osaksi.

Työn nykytilanne

Elokuussa 1990 saatiin kaikkien aikojen huippu, 6194 julistajaa. Niinpä Havaiji voi nyt iloita huomattavan hyvästä julistajasuhteesta: yksi Valtakunnan julistaja jokaista 180:tä asukasta kohti (perustuu vuoden 1989 väestömääriin). 72 seurakunnan alueet käydään säännöllisesti, kautta koko Havaijin alueen keskimäärin kerran 4–6 viikossa. Lisäksi elokuussa kaikkien aikojen huippu, 608 julistajaa, raportoi vakituisina tienraivaajina. Panemme iloisina merkille, että monet näistä ovat teini-ikäisiä tai vähän yli 20-vuotiaita.

Ihmisten värikäs kirjo rotu- ja kulttuuritaustoihin pohjautuvine eroineen voi tehdä kenttäpalveluksesta jännittävän kokemuksen. Ei ole esimerkiksi epätavallista tavata katolilaisiksi, protestanteiksi, buddhalaisiksi ja mormoneiksi tunnustautuvia eurooppalaisia, japanilaisia, kiinalaisia, filippiiniläisiä ja havaijilaisia ovenavaajia. Ja he kaikki asuvat saman kadun  varrella! Vaikka välinpitämättömyys Valtakunnan sanomaa kohtaan näyttääkin kasvavan, lampaankaltaiset virtaavat jatkuvasti Jehovan vuorelle, mikä voidaan nähdä huhtikuussa 1990 muistonvietossa läsnä olleiden määrästä: 15245.

Niin kuin ei muissakaan osissa maailmaa, ei myöskään Havaijissa Jehovan kansa ole immuuni pahimman Vastustajamme, Panettelijan, aiheuttamille ongelmille ja hyökkäyksille. Vaikka työpaikkoja onkin runsaasti turismin ja ulkomaisten yritysten vuoksi, Havaijin asukkaiden täytyy silti selviytyä tavallista korkeammista elinkustannuksista. Jumalan kansaan kuuluvat pyrkivät säilyttämään terveen hengellisen asenteen taistellessaan näitä taloudellisia paineita vastaan, jotka usein pakottavat sekä aviomiehen että vaimon käymään ansiotyössä, jotta rahat saataisiin riittämään. Laiton huumeiden käyttö on leimaa-antavaa joillekin alueille, ja se tuottaa traagisia seurauksia, joten nuorten täytyy torjua sen petollinen houkutus. Lisäksi ympärivuotisen aurinkoisen säänsä ja leudon ilmastonsa vuoksi Havaiji on omiaan hauskanpitoon, ja näin huvituksista ja nautinnon tavoittelusta tulee suurin huomiota hajottava seikka. On tarpeetonta sanoakaan, että vaaditaan alituista valppautta, jottei antaisi myöten näille Saatanan viekkaille houkutuksille.

Mutta havaijilaiset, kuten monien muidenkin saariyhteisöjen asukkaat, tunnetaan rennosta käytöksestään, ystävällisyydestään ja vieraanvaraisuudestaan. Ehkä se johtuu eri kansojen ja kulttuurien onnistuneesta sekoituksesta tai ympärivuotisesta auringonpaisteesta ja ihastuttavasta säästä. Ja erityisesti Jehovan kansaan kuuluvien keskuudessa nämä miellyttävät ominaisuudet ovat vielä lisääntyneet hengen hedelmän kehittämisen myötä.

Havaijin Jehovan todistajat jatkavat toimeliaina ja innokkaina, ja heidän elämänsä pyörii hengellisten toimien ympärillä. Läpi Havaijin nykyhistorian he ovat osoittautuneet kokosydämisiksi ja uskollisiksi tukiessaan Jehovan järjestöä.

 Havaijisaarilta voidaan epäilemättä löytää runsaasti trooppisen paratiisin ihastuttavaa kauneutta. Mutta Havaijin todellinen, ihastuttava kauneus on siinä hengellisessä paratiisissa, joka vallitsee 6000 Jehovan uskollisen orjan keskuudessa. He vaalivat hänen palvelustaan ja saavat siitä iloa. Kuinka kiitollisia he ovatkaan, kun Jehova on pitänyt huolen siitä, että ’hänen huoneensa vuori on tullut lujasti vahvistetuksi’ jopa kaukaisilla ja eksoottisilla Havaijisaarilla. – Jes. 2:2, UM.

[Taulukko s. 115]

(Ks. painettu julkaisu)

Havaiji 8000

1950 320

1960 1589

1970 3340

1980 4494

1990 6194

Julistajahuippu

1000

1950 30

1960 80

1970 447

1980 591

1990 938

Keskim. tienraivaajia

 [Tekstiruutu/Kartta s. 66]

(Ks. painettu julkaisu)

HAVAIJISAARET

HAVAIJI

Hilo

Kailua-Kona

Pahala

LANAI

MAUI

MOLOKAI

Kalaupapa

Kaunakakai

OAHU

Aiea

Pearl Harbor

Honolulu

KAUAI

Kekaha

Kapaa

Hanapepe

Koloa

NIIHAU

Tyyni valtameri

[Tekstiruutu]

HAVAIJISAARET

Pääkaupunki: Honolulu

Virallinen kieli: englanti

Pääuskonto: monenlaisia erilaisia uskomuksia

Väkiluku: 1112100

Haaratoimisto: Honolulussa

[Kuva s. 71]

Valkeat hiekkarannat ja hiljaiset poukamat ovat Havaijisaarten kaunistus

[Kuva s. 72]

Ellis Fox aloitti saarnaamistyön yhdessä Bundyjen kanssa vuonna 1915

[Kuva s. 73]

Dora Harrub ja hänen miehensä, James, kastettiin ensimmäisinä vuonna 1919

[Kuva s. 79]

Joseph Dos Santos aloitti tienraivauksen vuonna 1929. Miksi hänelle annettiin lempinimi ”Pupule Joe”?

[Kuva s. 83]

Don ja Mabel Haslett. Donista tuli Havaijin ensimmäinen haaratoimistonvalvoja vuonna 1934

[Kuva s. 84]

Ensimmäinen valtakunnansaliksi nimitetty kokouspaikka rakennettiin Honoluluun Pensacola Streetille vuonna 1935

[Kuva s. 85]

Ääniautot levittävät Raamatun sanomia. Tämä auto lähetettiin Honolulusta ulkosaarille vuonna 1937

[Kuva s. 88]

Ääniautot kiertelivät kaduilla, mainostivat raamatullisia puheita ja soittivat levytettyjä luentoja

[Kuva s. 94]

Don Haslett, Nathan Knorr, Mabel Haslett ja Milton Henschel. Knorrin Honoluluun vuonna 1947 tekemä vierailu antoi kipinän lähetystyöntekijöiden lähettämiselle Havaijiin

[Kuva s. 95]

Ensimmäiset kaksi lähetystyöntekijää saapuvat Honoluluun 27. syyskuuta 1947: Martha Hess, eturivissä neljäs vasemmalta, ja Ruth Ulrich, takarivissä toinen vasemmalta. Hess ja Ulrich palvelevat nyt Japanissa

[Kuvat s. 96]

Waikiki Shell, jossa pidettiin ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventti vuonna 1963. Monia kastettiin Waikiki Beachillä

[Kuva s. 101]

Nathaniel ja Allene Miller saapuivat Havaijiin vuonna 1954 ja palvelivat siellä, kunnes heidät määrättiin Guamiin vuonna 1980 a

[Alaviitteet]

[Kuva s. 105]

Guamin haaratoimisto ja valtakunnansali vihittiin käyttöön 20. huhtikuuta 1980. Guam valvoo saarnaamistyötä Mikronesian 2000 saarella

[Kuva s. 107]

Pensacola Streetillä sijainnut haaratoimisto ja valtakunnansali palvelivat Valtakunnan etuja lähes 50 vuotta elokuuhun 1987 saakka

 [Kuvat s. 108]

Entinen valintamyymälä, joka muutettiin haaratoimistoksi, varastoksi, Beetel-kodin asuntolaksi ja kahdeksi valtakunnansaliksi. Tilat vihittiin käyttöön 3. huhtikuuta 1988

[Kuva s. 109]

Haaratoimistokomitean jäsenet ja heidän vaimonsa vasemmalta oikealle lueteltuina: Robert ja Hatsuko Kawasaki, Frans ja Endeline van Vliet sekä Gary ja Carol Wong