Ruotsi

Vuosikirjan 1991 raportti

PIMEYDEN verhotessa Eurooppaa keskiaikana viikingit lähtivät liikkeelle pohjoisesta. Nämä karaistuneet skandinaavit hallitsivat merisodankäynnin taidon ja osasivat rakentaa suuria, nopeita laivoja, joiden avulla he saattoivat laajentaa valtaansa etelään, länteen ja itään. Norjalaiset ja tanskalaiset viikingit purjehtivat Britannian, Irlannin ja Manner-Euroopan rannikoille, kun taas Ruotsista lähteneet viikingit suuntasivat keulansa itäänpäin yli Itämeren jokiin ja järviin, jotka johtivat Venäjän suuriin metsiin ja sen aroille. 700-luvun lopusta lähtien viikinkialukset hallitsivat noin 250 vuoden ajan pohjoisia vesiteitä, joilla ne pyrkivät tekemään kauppaa ja hankkimaan rikkauksia.

 1800-luvun lopussa ruotsalaiset lähtivät jälleen liikkeelle kohti vieraita rannikoita, mutta tällä kertaa pyrkimyksenään rauhaisa valloitus. He olivat kärsineet huonoista sadoista, työttömyydestä ja jopa nälästä. Paremman elämän toivossa yli miljoona ruotsalaista lähti maasta vuosien 1865 ja 1914 välisenä aikana. Useimmat heistä asettuivat Pohjois-Amerikkaan, jossa he vaurastuivat aineellisesti. Jotkut heistä löysivät kuitenkin jotakin paljon arvokkaampaa – elävään uskoon perustuvan rikkaan hengellisen elämän, josta Ruotsiin jääneet ystävät ja sukulaiset saisivat pian osansa. Miten tämä hengellinen aarrearkku lopulta saatiin Ruotsin rannikolle?

”Kaksisataa ruotsalaista on ottanut sen vastaan”

Noin vuonna 1882 luki Yhdysvalloissa toimiva ruotsalainen maallikkoevankelista Charles Seagrin joitakin Charles Taze Russellin julkaisuja, muun muassa ”Ruokaa ajatteleville kristityille”. Hän vakuuttui siitä, että tässä oli totuus, ja saarnasi siitä innokkaasti ruotsalaisille siirtolaisille. Saarnattuaan puoli vuotta hän kirjoitti veli Russellille, Vartiotorni-seuran ensimmäiselle presidentille: ”Sinä aikana, jona olen saarnannut tätä totuutta, noin kaksisataa ruotsalaista on ottanut sen vastaan, iloitsee siitä ja kertoo siitä toisille. – –  Monilla maanmiehistämme [ruotsalaisista] näyttää olevan kuuleva korva – –. Jos voisimme saada ruotsiksikin Ruokaa, se olisi Herran siunauksella suureksi hyödyksi.”

Tämä kirje sai veli Russellin muistuttamaan ”Siionin Vartiotorni” -lehden (kesäkuu 1883) lukijoita siitä, että ruotsinkielisen kirjallisuuden painamiseksi oli jo perustettu erityinen ”Ruotsalainen traktaattirahasto”. Hän kertoi kuitenkin, että tuossa rahastossa oli silloin vain 30 dollaria, mutta lisäsi luottavaisesti: ”Herramme on rikas – hänelle kuuluu tuhansien vuorten karja, kuten itse vuoretkin, ja Hänen on kaikki kulta ja hopea. Jos hän katsoo työn tarpeelliseksi, hän suo siihen tarvittavat varat.”

”Herramme” huolehti asiasta. Vain neljä kuukautta myöhemmin ”Siionin Vartiotornissa” ilmoitettiin: ”Ruotsalainen traktaattirahasto on kasvanut niin suureksi, että on aiheellista julkaista ruotsiksi TORNIN näytenumero, jota käytetään traktaattina ruotsalaisten ja norjalaisten kristittyjen keskuudessa täällä ja Ruotsissa.” Kymmenen vuotta myöhemmin julkaistiin ruotsiksi ensimmäinen osa ”Tuhatvuotissarastus”-kirjasarjasta, jota myöhemmin kutsuttiin nimellä Raamatun tutkielmia.

Näin laskettiin perustus Valtakunnan totuuden siemenien viemiseksi Ruotsiin. Mutta mitä on sanottava tuosta maasta ja sen asukkaista, heidän luonteestaan ja tavoistaan? Korjattaisiinko siellä paljon ”eloa”? – Matt. 9:37, 38.

Metsien peitossa

Kesäaikaan Ruotsi on vihreä ja sininen paratiisi. Mutta miten se on mahdollista, kun maa on aivan Euroopan pohjoiskolkassa ja ulottuu pohjoisen napapiirin toiselle puolelle? Se on Golfvirran ansiota, sillä sen lämmittämät leppoisat tuulet puhaltelevat Ruotsiin, sen majesteettisille vuorille, hedelmällisille tasangoille, havumetsiin, hiekkarannoille ja kauniisiin saaristoihin.

Perinteisesti vaalitun ainutlaatuisen ”jokamiehen oikeuden”  nojalla ihmiset voivat vapaasti retkeillä metsissä ja kedoilla, poimia marjoja ja sieniä, mennä uimaan tai kiinnittää veneensä rantaan tarvitsematta pyytää siihen lupaa. Koska Ruotsi on pinta-alaltaan Euroopan neljänneksi suurin maa – sillä on pituutta pohjoisesta etelään lähes 1600 kilometriä ja leveyttä idästä Itämereltä länteen Norjaan ja Pohjanmerelle 500 kilometriä – se tarjoaa lähes 8,6 miljoonalle asukkaalleen runsaasti tilaa. Siten tilastollisesti jokaisella ihmisellä on elintilaa noin 5 hehtaaria, joista lähes 3 hehtaaria on koivuja, kuusia ja mäntyjä kasvavaa metsää. Kaikkiaan on yhtä ihmistä kohti keskimäärin 7500 puuta. Tunnetko nenässäsi noiden komeiden vihreiden havupuiden piristävän tuoksun?

Monenkirjava kuningaskunta

Ruotsi on maailman vanhimpia kuningaskuntia. Sillä on pitkät demokraattiset perinteet ja parlamentaarinen monipuoluejärjestelmä. Lähes 95 prosenttia ruotsalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen valtionkirkkoon, joskin vain pieni vähemmistö käy säännöllisesti kirkossa. Viime vuosikymmeninä ovat sadat tuhannet siirtolaiset kuitenkin muuttaneet Ruotsin uskonnollisesti ja kulttuuriltaan monenkirjavaksi yhteiskunnaksi. Kansakunnan väriskaala ei enää koostu yksinomaan vaalea- tai ruskeatukkaisista ja sinisilmäisistä, kookkaista ruotsalaisista.

Ruotsalaiset ovat kehdosta hautaan saakka yhteiskunnan hyvinvointijärjestelmän piirissä. Heillä on lapsilisät, ilmainen koulutus, asumistuet, sairauspäivärahat, lähes ilmainen terveydenhoito sekä vanhuus- ja sairauseläkkeet ynnä muita valtion tukemia palveluksia. Vaikka teollinen vallankumous tehtaineen ja koneineen saapui Ruotsiin melko myöhään, se kuuluu nykyään maailman teollistuneimpiin maihin. Ja Pohjoismaille tunnusomaisen asenteen ydin näyttää olevan siinä vakaumuksessa, että työ, joka kannattaa tehdä, kannattaa tehdä hyvin. Mutta juurtuisiko ja kasvaisiko Valtakunnan siemen tällaisissa nähtävästi suotuisissa elinoloissa?

 Ensimmäisiä siemeniä kylvetään Ruotsiin

Sata vuotta sitten ne ruotsalaiset siirtolaiset, jotka olivat Yhdysvalloissa ottaneet totuuden innokkaasti vastaan, alkoivat lähettää kirjallisuutta Ruotsissa asuville sukulaisilleen ja ystävilleen. Jotkin näistä totuuden siemenistä kulkeutuivat mökkiin, joka sijaitsi pienellä Sturkön saarella Ruotsin etelärannikolla. Siellä ne itivät nopeasti erään nuoren miehen sydämessä. Tapahtumain kulku oli tällainen:

Eräänä iltana vuonna 1898 25-vuotias tarmokas ja vanttera pelastusarmeijan kapteeni August Lundborg saapui Petter Larssonin ja hänen perheensä vieraaksi Sturkön saarelle. Lundborgin jäätyä joksikin aikaa yksin heidän mökkiinsä hänen silmänsä sattuivat kahteen kirjaan – C. T. Russellin ”Tuhatvuotissarastus”-sarjan kahteen ensimmäiseen osaan. Selaillessaan niitä hän löysi Kristuksen lunastusuhrista esitetyn selityksen, joka hämmästytti ja ilahdutti häntä suuresti. Hän lainasi kirjat, luki ne ahmimalla ja alkoi heti kokouksissaan opettaa niiden pohjalta.

Lundborg, joka oli toiminnan mies, kirjoitti veli Russellille kirjeen, joka on päivätty 21. joulukuuta 1898: ”Arvoisa Herra Russell. Allekirjoittanut pelastusarmeijan entinen kapteeni on äskettäin Jumalan minulle teoksenne, TUHATVUOTISSARASTUKSEN, välityksellä lähettämän valon perusteella lähtenyt mainitusta järjestöstä.” Ilmaistuaan arvostuksensa löytämäänsä totuutta kohtaan Lundborg kirjoitti lopuksi: ”Jos haluatte, niin ryhdyn hyvin mielelläni kolporteeraustyöhön täällä Ruotsissa.” Epäröimättä veli Russell lähetti Lundborgille 55 sarjaa ”Tuhatvuotissarastuksen” kolmea ensimmäistä osaa ja kehotti häntä lähettämään muutamia kirjoja entisille ”armeija”-tovereilleen.

Kun lähetys saapui, Lundborg oli hyvin pettynyt. Kirjat eivät riittäisi mihinkään! Hän oli pian levittänyt ne kaikki tovereilleen ja muille. Nopeasti hän kirjoitti Russellille ja pyysi lisää. Hän odotti ja odotti. Näytti siltä, ettei niitä tulisi koskaan. Antamatta kirjallisuudenpuutteen lannistaa itseään  hän ryhtyi kolporteeraustyöhön, saarnaamaan koko ajallaan talosta taloon, Tukholmassa toukokuussa 1899. Hän hankki innokkaasti tilauksia kirjoille, jotka hän toimittaisi myöhemmin. Näin Valtakunnan siemenen kylväminen jatkui.

Ensimmäinen seurakunta muodostuu

Veli Russell lähetti Lundborgille myös erään Tanskassa asuvan S. Winterin osoitteen; tämä oli alkanut levittää totuuden siemeniä siellä sekä Ruotsin eteläisimmässä osassa. Lundborg kutsui hänet heti Tukholmaan ja järjesti raamatullisen kokouksen, joka oli ensimmäinen Ruotsissa pidetty. Muutamia kiinnostuneita ihmisiä ahtautui erään Lundborgilta kirjallisuutta hankkineen perheen pieneen keittiöön. Tuo huone aivan kihisi jännityksestä, kun nämä hengellisesti nälkäiset ihmiset ahmivat totuuden sanoja.

Vuoden 1899 lopulla tämä pieni tarmokas ryhmä alkoi kokoontua säännöllisesti sunnuntaisin. Apelbergsgatanilta vuokrattiin pieni puusepänverstas kahdella kruunulla ilta. Torstaina 12. huhtikuuta 1900 kokoontui kahdeksan henkeä erääseen vuokrahuoneeseen Grev Magnigatanille viettämään ensimmäistä muistonviettoa Ruotsissa. He rukoilivat, että Jumalan henki jouduttaisi kasvua.

Muutamaa kuukautta myöhemmin he vuokrasivat suuremman paikan, Trångsund 8:ssa sijaitsevan huoneiston. Heidän ensimmäinen ”kotitekoinen” konventtinsa pidettiin siellä 20.–27. kesäkuuta 1901. Läsnä oli joitakin raamatuntutkijoita myös Tanskasta. Saadakseen selville, miten paljon kiinnostusta oli Tukholman ulkopuolella, ruotsalaiset järjestivät kokouksen myös Upsalan yliopistokaupunkiin Tukholman pohjoispuolelle. He olivat aivan innoissaan, kun läsnä oli 150 kiinnostunutta.

Nyt totuus alkoi levitä vielä laajemmalle. Pieni vuokrahuone Kungsgatan 20:ssä Tukholmassa palveli toimistona ja kirjallisuusvarastona. Lundborg jatkoi uutterasti ”kylvämistä” kulkien joka suuntaan. Hän matkusti jalkaisin, hevoskyydillä,  junalla ja laivalla. (Matt. 13:3–23) Vuonna 1902 hän raportoi tehneensä työtä lähes kaikissa Keski- ja Etelä-Ruotsin kaupungeissa ja taajamissa.

Lisää siemeniä itää

Kun lisää totuuden siemeniä kulkeutui maan eri osiin, ne alkoivat itää monien tarmokkaiden ihmisten sydämessä, ja he liittyivät nopeasti mukaan työhön. Vuonna 1902 Malmön kaupungissa muuan P. J. Johansson -niminen nuorimies käveli eräänä päivänä puiston halki. Hän huomasi eräällä penkillä traktaatin nimeltä ”Tiedätkö?”. Hän pysähtyi, luki sen ja ymmärsi, että tässä oli totuus. Hukkaamatta aikaa hän alkoi pian palvella kolporteeraajana.

Segmonissa Keski-Ruotsin länsiosassa asui seppä nimeltä Axel Gustaf Rud. Hän oli kuulunut 35 vuotta vapaakirkkoon ja oli tunnettu saarnaaja. Hän sai yhden ”Tuhatvuotissarastuksen” kirjan postissa sukulaisiltaan Pohjois-Amerikasta. Nämä halusivat vain tietää hänen mielipiteensä kirjasta. Rud tuli niin vakuuttuneeksi siitä, että tässä oli totuus, että hän julisti seurakunnalle rukoushuoneessaan: ”Tähän asti olen puhunut valheita, mutta nyt kerron totuuden.”

Kun hän yhdessä noin 30 muun jäsenen kanssa lähti kirkostaan, niin paikallisessa päivälehdessä pahoiteltiin ”sellaisen verrattoman saarnaajan” menetystä. Yksi hänen entisistä uskontovereistaan valitti: ”Mihin me nyt voimme uskoa, kun Rud on ottanut helvetin meiltä pois?” Pian läheiseen Grumsin taajamaan muodostui raamatuntutkijain seurakunta.

”Vartiotorni” varhain ruotsiksi

Veli Lundborg halusi lisää vauhtia työhön. Hän pyysi vuonna 1902 veli Russellilta, että ruotsiksi alettaisiin painaa lehteä. Veli Russell vastasi: ”Olen yhä sitä mieltä, että kolporteeraus ja traktaattien levittäminen on paljon tärkeämpää kuin minkään lehden julkaiseminen millään kielellä, ja suosittelen, että käytät aikasi tämän mukaisesti.”

 Lujatahtoinen Lundborg jatkoi siitä huolimatta suunnitelmiensa tekemistä. Tuon vuoden lopulla hän oli painanut ja levittänyt kuukausittain ilmestyvän lehden I Morgonväkten (Aamuvartiossa) ensimmäisen numeron. Se sisälsi otteita ”Siionin Vartiotornista”, pastori Russellin saarnoja, runoja ja lukijoiden kirjeitä. Vieraillessaan Tukholmassa Euroopan-matkansa aikana toukokuussa 1903 Russell päätti, että tuon lehden nimeksi tulisi panna ”Siionin Vartiotorni”, jonka päätoimittaja olisi C. T. Russell. Näin tehtiin tammikuussa 1904.

Ensimmäinen varsinainen konventti

Veli Russellin vieraillessa Tukholmassa pidettiin 3. ja 4. toukokuuta 1903 ensimmäinen varsinainen konventti. Russell piti useita innostavia puheita, jotka käänsi muuan entinen Ruotsin valtionkirkon pappi. Läsnä oli noin 250 henkeä, joista puolet oli ”ulkopuolisia”, vastakiinnostuneita.

Veljet ja sisaret tunsivat hyvin suurta kiintymystä veli Russelliin. Hänen kirjoitustensa välityksellä he olivat omaksuneet hänen uskonsa ja ajatuksensa, ja nyt olivat hyvin innostuneita nähdessään hänet henkilökohtaisesti ja kuunnellessaan hänen sanomaansa. Muuan veli kirjoitti: ”Yllätyimme nähdessämme hänen arvokkaan hahmonsa ja nuorekkaan, iloisen ilmeen hänen kasvoillaan, vaikka vuodet olivat jo varistaneet hopeaa hänen päänsä tummien kiharoiden joukkoon. Hyväntahtoisuus ja rakkaus loistivat hänen lempeistä ja samalla vakavista silmistään. Hänen puheensa oli eloisaa ja kiehtovaa, mutta vailla minkäänlaista liioittelua. Hän sai meidän sympatiamme puolelleen aivan ensi hetkestä saakka.”

Ihastunut Matilda Lindros, joka oli Ruotsin ensimmäinen naispuolinen kolporteeraaja, kirjoitti haaratoimistoon: ”Nyt nuo päivät tuntuvat minusta kuin kauniilta unelta, mutta auttakoon Jumala minua muistamaan ja myös halukkaasti soveltamaan käytäntöön oppimani asiat, – – ja auttakoon Herra halukkaita ja tottelevaisia palvelijoitaan säilyttämään tämän  asenteen loppuun saakka!” Hän pysyikin uskollisena palvellen Jehovaa aina siihen saakka, kun hän kuoli 91-vuotiaana vuonna 1945.

Veli Russell muisteli myöhemmin tyytyväisenä matkaansa ja kirjoitti: ”En koskaan unohda Skandinavian vierailuani, ja tulen aina rukoilemaan ja etsimään Herran siunausta siellä tehtävälle työlle.”

Kokoajanpalvelus – työn selkäranka

Veli Russellin usko ja halu mennä eteenpäin saivat jotkut niistä, jotka ensimmäisinä oppivat totuuden, saarnaamaan innokkaasti koko ajallaan. Siitä pitäen on kokoajanpalvelus ollut Ruotsissa suoritettavan Valtakunnan työn selkäranka.

Nämä ensimmäiset kolporteeraajat ryhtyivät työhönsä epäröimättä ja saamatta mitään erityisvalmennusta. Usein heillä ei ollut pysyvää kotia ja he hankkivat elatuksensa vain osa-aikaisella työllä. Ainoina kulkuvälineinä heillä oli omat jalkansa. He ymmärsivät työnsä laajuuden ja kiireellisen tärkeyden ja näyttivät pikemminkin juoksevan kuin kävelevän talosta taloon päästäkseen nopeasti läpi suuria alueita. Lundborg raportoi veli Russellille:

”Yritän aina olla mahdollisimman käytännöllinen noudattamalla samaa menetelmää kuin kirjeestäsi havaitsen sinun noudattavan Amerikassa, toisin sanoen käyn kaikissa taloissa joka paikassa. Kuljen ovelta ovelle, korttelista kortteliin (aamuvarhaisesta iltamyöhään), kunnes olen valmis lähtemään seuraavaan kaupunkiin. Mutta jos paikka ei ole suurempi kuin se, jossa nyt olen (Mariefred, jossa on noin 1100 asukasta), ei ole tarpeellista käyttää monta tuntia.”

Kun matka oli liian pitkä taitettavaksi kävellen, kolporteeraajat käyttivät muita kulkuvälineitä, jotka olivat usein halpoja mutta hitaita. He käyttivät kuitenkin aikansa viisaasti. Samassa raportissa Lundborg jatkaa: ”Matkustan halvalla. Minulla on voimakas ruumis, joka silloin tällöin kestää hieman kovakouraista  kohtelua. Milloin vain on mahdollista, matkustan vesitse, joskus rahtilaivoilla, tai joskus ostan matkustajalaivaan halvimman lipun [joka oikeuttaa – öin ja päivin – vain kansipaikkaan). Myös siellä viettämäni ajan käytän tarkoin ihmisten kanssa puhumiseen ja Raamatun tutkimiseen.”

Matkavalvojien vierailut alkavat

Matkavalvojien säännöllisiä vierailuja tarvittiin rohkaisemaan uusia seurakuntia ja auttamaan niitä saamaan asiansa paremmin järjestykseen. Siksi vuonna 1905 järjestettiin saarnaajaveljiksi kutsuttujen kypsien miesten vierailuja. Charles Edberg, joka oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa ja saapui Ruotsiin höyrylaivalla vuonna 1904, oli maan ensimmäinen saarnaajaveli. Hän näki suunnattomasti vaivaa organisoidakseen Valtakunnan työtä noina varhaisina päivinä Ruotsissa.

Vartiotornissa ilmoitettiin, että seurakuntien tuli kirjoittaa Seuralle ja pyytää vierailuja. Seurakuntien piti järjestää vierailevan veljen pidettäväksi kokouksia ja majoittaa hänet, mutta heidän ei pitänyt tehdä hänen vuokseen mitään muita erikoisvalmisteluja, koska, kuten Vartiotorni sanoi, ”hän ei tule palveltavaksi, vaan palvelemaan”.

Veli Edbergin vierailut kestivät vähintään kaksi päivää. Muuan kuulija sanoi erään vierailun jälkeen hänen puheittensa innostamana: ”Olen oppinut näistä puheista enemmän kuin olen oppinut menneinä 20 vuotena.” Toinen sanoi: ”On aivan ihmeellistä, miten paljon sellaista Raamatussa on, mitä emme ole kuulleet emmekä nähneet.” Tuskinpa veli Edberg olisi osannut kuvitellakaan, että kierros- ja piirivalvojat tekisivät tällaisia vierailuja seurakuntiin vielä 85 vuotta myöhemmin.

Haaratoimisto liikekannalla

Ruotsin pieni haaratoimisto – jonka kalustus koostui pääasiassa kirjallisuuslaatikoista ja veli Lundborgin vuoteesta – muutti alkuvuosinaan paikasta toiseen Tukholman keskustassa. Vuonna 1905 se siirrettiin Kungsgatan 20:ssä sijaitsevasta  ahtaasta takapihan huoneesta yhteen osaan Adolf Fredriks Kyrkogata 7:ssä sijaitsevaa huoneistoa. Siitä vuokrattiin kolme huonetta, yksi kokouksia varten, toinen toimistoksi ja kolmas laatikoita ja Lundborgin vuodetta varten. Mutta ennen kuin oli kulunut vuottakaan, huoneiston omistaja halusi huoneensa takaisin, ja haaratoimisto muutti osoitteeseen Rådmansgatan 39 B.

Kun työ laajeni erityisesti kahdessa suurimmassa kaupungissa, itärannikolla Tukholmassa ja länsirannikolla sijaitsevassa Göteborgissa, Lundborg havaitsi parhaaksi johtaa toimintaa noiden kahden kaupungin puolivälistä käsin. Siksi haaratoimisto muutti vuonna 1907 Örebrohon, noin 200 kilometriä Tukholmasta länteen, ja pysyi siellä lähes 20 vuotta.

Russell kiinnostunut Ruotsista

Veli Lundborgille lähettämissään useissa kirjeissä veli Russell ilmaisi syvää kiinnostusta Ruotsissa suoritettavaa Valtakunnan työtä kohtaan. Vaikka kirjeet olivat aina lämpimiä ja rohkaisevia, ne sisälsivät selviä ja määrätietoisia ohjeita. Kerran hän kirjoitti: ”Voit aina olla vakuuttunut rakkaudestani ja myötätunnostani, vaikka katsonkin toisinaan tarpeelliseksi esittää arvostelua.”

Vuonna 1909 Russell vieraili toisen kerran Ruotsissa. Silloin kokoontui noin 300 henkeä Örebron konventtiin. Hän palasi vain kaksi vuotta myöhemmin ja puhui Tukholman suurimmassa salissa aiheesta ”Suuri valkoinen tuomarinistuin”. Silloin hän oli jo kuuluisa Ruotsissa. Sali täyttyi ääriään myöten, ja noin 1500 pettynyttä ihmistä ei päässyt edes sisään. Koko kaupunki oli innoissaan ja puhui asiasta. Kun Russell seurueineen nousi Kööpenhaminaan lähtevään junaan, hänen huomattava hahmonsa teki niin suuren vaikutuksen junanlähettäjään, että tämä vain seisoi silmät selällään ja suu apposen auki eikä muistanut antaa lähtömerkkiä ajallaan. Ihmiset kysyivät: ”Kuka oikein on tuo kuninkaallinen henkilö?”

 Viimeisen kerran veli Russell vieraili Ruotsissa maailmanympärimatkallaan vuonna 1912. Hän piti Djurgårdenin Cirkuksessa esitelmän aiheesta ”Haudan takana”. Eräs sisar muisteli Russellin hänen kotikaupunkiinsa Karlstadiin tekemän vierailun herättämää yleistä innostusta: ”Kokousta varten vuokrattu sali oli niin tupaten täynnä ihmisiä, että lattian pelättiin romahtavan.”

Veli Russell osoitti jatkuvasti kiinnostusta Ruotsia kohtaan lähettämällä päätoimistosta veljiä, muun muassa J. F. Rutherfordin, josta myöhemmin tuli Vartiotorni-seuran presidentti. Vuonna 1913 veli Rutherford vieraili vain kolmen viikon kuluessa 15 suurimmassa Ruotsin ja Norjan kaupungissa. Hänen tarmonsa, raamatuntuntemuksensa ja dynaamiset puheensa kannustivat veljiä. Hänen esitelmänsä aihe oli ”Missä ovat kuolleet?” Eräs veli muisteli Göteborgissa pidettyä kokousta: ”Veli Rutherford sanoi esityksensä aikana: ’Tarjoan 1000 dollaria kenelle tahansa kuulijoista, joka pystyy todistamaan, että ihmisellä on kuolematon sielu.’ Kukaan ei ottanut haastetta vastaan.”

Kun tieto siitä, että veli Russell oli kuollut 31. lokakuuta 1916, tuli Ruotsiin, kävi ilmi, kuinka tunnettu hän todellisuudessa oli. Useat päivälehdet kunnioittivat häntä esittämällä ystävällisiä huomautuksia. Joissakin painettiin jopa yksi hänen saarnoistaan. Epäilemättä veli Russellin Ruotsia kohtaan tuntema kiinnostus kannusti osaltaan viemään eteenpäin Valtakunnan työtä.

Ensimmäinen maailmansota ei tule yllätyksenä

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen ei tullut varsinaisena yllätyksenä Ruotsin raamatuntutkijoille. He olivat vuosia aiemmin lukeneet Vartiotornin kirjallisuudesta, että Raamatun ajanlasku viittasi vuoteen 1914 aikana, jolloin voitaisiin odottaa ”maailmanlaajuista anarkiaa”. Odotukset olivat vuoden 1914 alkaessa niin kiihkeitä, että jotkut alkoivat  jopa varastoida ruokatarvikkeita. Kun siis uutinen sodan alkamisesta tuli, he iloitsivat pelastuksensa läheisyydestä.

Veli Arthur Gustavsson, joka oli silloin 11-vuotias, sanoi: ”Muistan selvästi sunnuntain 2. elokuuta 1914. Isäni johti kokousta Göteborgissa, kun kuulimme lehtiä myyvän pojan huutavan ulkona: ’Maailmanpalo on alkanut!’ Salissa veljet alkoivat katsoa toisiinsa. Jotakin siitä, mitä olimme julistaneet vuodesta 1914, alkoi toteutua.” Veli Gustavsson palveli myöhemmin kokoaikaisessa saarnaamistyössä 56 vuotta ja jatkoi saarnaamista, kunnes hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1987.

Vaikka Ruotsi pysyi ensimmäisen maailmansodan ulkopuolella, niin ruoka ja muut välttämättömyystarvikkeet hupenivat vähiin. Työläisjoukot tulivat kurittomiksi ja järjestivät marsseja maaseudulle ryöstääkseen maanviljelijöitä. Jehova Jumala kuitenkin piti kansansa sotavuosina Ruotsissa hengellisesti hyvin ravittuna, vaikka yhteydenpitoa Brooklynin päätoimistoon rajoitettiin suuresti. Vartiotorni-lehti ilmestyi keskeytyksittä. Jopa Raamatun tutkielmien 7. osa saapui Ruotsiin, ja se käännettiin ja painettiin sodan aikana.

 Kuvanäytös Luominen, uusi väline

Kuvanäytös Luominen oli useita tunteja kestävä kuultokuva- ja elokuvaesitys, jossa oli mukana myös siihen tahdistettu ääni, ja sen esitysvälineet saapuivat nekin Ruotsiin juuri ensimmäisen maailmansodan puhjetessa. Ruotsalais-amerikkalainen pariskunta, William ja Bella Undén, saapui Yhdysvalloista näyttämään näiden välineiden käyttöä. Kuvanäytöksen veljissä herättämä into näkyy Vartiotornin ruotsalaisesta painoksesta 15. lokakuuta 1914:

”Meidän täytyy nyt mahdollisimman nopeasti tavoittaa kaikki maamme suuremmat kaupungit ja taajamat, – – vihan pilvien kerääntyessä nyt päämme yläpuolella ja ihmiskunnan vapistessa pelosta sen myrskyn vuoksi, joka jo ravistelee nykyistä asiainjärjestystä.”

Ensimmäinen näytös oli Örebron teatterissa 25. syyskuuta 1914. Sali oli ääriään myöten täynnä, ja sen ulkopuolella kadulla tungeksi ihmisiä, jotka eivät olleet päässeet sisään. Esitys jatkui seuraavina iltoina. Vartiotorni raportoi: ”Ihmisten tulva kasvoi kasvamistaan, niin että joka kerta tarvittiin useita virkapukuisia poliiseja, joilla oli täysi työ heidän auttaessaan meitä pitämään väkijoukot aloillaan.”

Eräs Sundsvallissa ilmestyvä sanomalehti kertoi vuonna 1915 seuraavaa: ”Erinomaisen vartioinnin ansiosta ei ole syntynyt mitään kurittomuutta, mutta aina ihmisten ilmeistä saattaa havaita hiljaista epätoivoa, kun ovet vääjäämättä suljetaan. Tuhannet vaille paikkaa jääneet hajaantuvat vastahakoisesti, ja uskollisimmat jäävät paikalle koko esityksen ajaksi ollakseen ainakin lähellä tuota ihmeellistä tapahtumaa.”

Seuraavien kolmen vuoden kuluessa Kuvanäytöstä esitettiin sadoissa paikoissa. Yksistään vuonna 1915 sitä näytettiin 1256 kertaa. Se sai paljon aikaan ihmisten tutustuttamiseksi Jehovan tarkoituksiin ja Raamatun tekemiseksi heille eläväksi. Edellä lainattu sanomalehti lisäsi, että Russell uskontovereineen  ”työskentelee, kuten hyvin tunnetaan, tehdäkseen Raamatun helposti tajuttavaksi ja antaakseen lukuisien raamatunkohtien selitysten välityksellä ihmisille järkevän käsityksen Jumalasta”.

Elin Andersson osallistui nuoruudessaan Kuvanäytöksen esittämiseen. Silmät kyynelissä tämä 90-vuotias sisar muistelee: ”Kuuluin 12 veljen ja sisaren joukkoon, joka matkusti eri puolilla maata näyttämässä yhtä Näytöksen sarjaa. Tehtävänäni oli osoittaa istuimet ja palvella yleisöä. Oli suurenmoista katsella, kun kaikki nuo ihmiset tulivat, ja havaita, miten suuren vaikutuksen esitys teki heihin. Monet tulivat katsomaan sitä yhä uudelleen ja jonottivat istuinpaikkaa tuntikausia. Se oli todella muistokasta ja onnellista aikaa!”

Totuus levisi noina sotavuosina myös siten, että sanomalehdet painoivat uudelleen veli Russellin saarnoja. Tämä alkoi ennen sotaa ja jatkui vuoteen 1916 saakka. Kaikkiaan viisi sanomalehteä antoi käyttöön useita palstoja tai kokonaisia sivuja. Jotkin sanomalehdet jopa painoivat saarnoja säännöllisesti lauantainumeroissaan. Tämä vei sanoman tehokkaasti yleisön tietoisuuteen noina päivinä ennen radion ja television yleistymistä.

Sisarilla on suuri osuus työssä

Sykähdyttävän vuoden 1914 aikoihin useita Valtakunnan julistajia kannustettiin muuttamaan perinpohjaisesti elämäänsä. Aikana jolloin ajateltiin, että nuorten naisten pitäisi mennä naimisiin ja kasvattaa lapsia, monet nuoret sisaret ryhtyivät epäröimättä kokoajanpalvelukseen ja pysyivät siinä aina kuolemaansa saakka. Heidän työtään on siunattu runsain määrin, sillä jotkut aivan yhtä innokkaat nykyajan todistajat Ruotsissa voivat viitata heihin hengellisinä äiteinään, isoäiteinään tai jopa isoäidin äiteinään. – Jooel 2:28.

Nuori sairaanhoitaja Ebba Palm halusi niin kovasti näyttää, kuinka mielellään hän auttaisi hengellisesti sairaita, että hän käytti saarnaamistyössä hoitajan virka-asuaan. Koska hänen  asunsa edusti suuresti kunnioitettua hoitajakuntaa, Sofia-sisaria, niin monien hienostokotien ovet avautuivat hänelle. Kolmen ensimmäisen kolporteerauskuukautensa aikana hän levitti 1085 sidottua kirjaa ja hyvin paljon kirjasia.

Ebban vanhempi sisar Ellen luopui pankkivirkailijan työstään ja ryhtyi kolporteeraajaksi. Hän oli huomattavan innokas. Hänen avioiduttuaan pariskunta hankki käyttöönsä höyrylaivan vieraillakseen Itämeren saaristossa.

Anna Wickbom oli poliisin tytär. Hän oli palvellut Venäjän tsaarin hovissa kotiopettajattarena ja myöhemmin erään kreivin perheessä yksityisopettajana. Hän luopui hyväpalkkaisesta toimestaan ja ryhtyi kolporteeraajaksi lähellä kotiaan sijaitsevalla alueella. Naapurit tunnistivat hänet, ja ottivat hänet kunnioittavasti vastaan. Hänen hyvä kielitaitonsa avasi hänelle monia ovia.

Kerran hän meni erääseen hyvin vaikuttavan näköiseen rakennukseen. Siinä asuva kreivitär lähetti ovelle miespalvelijansa pelotellakseen Annaa. ”Tänään kreivitär keskustelee vain ranskaksi”, hän sanoi jyrisevällä äänellä. ”Se sopii vallan mainiosti”, Anna vastasi epäröimättä. Kuullessaan Annan puhuvan erinomaista ranskaa kreivitär häpesi oman ranskankielentaitonsa kehnoutta siinä määrin, että pyysi: ”Eikö puhuttaisi ruotsia?” Tarpeetonta sanoakaan, että tilanne teki kreivittäreen niin suuren vaikutuksen, että hän useiden vuosien ajan otti säännöllisesti kirjallisuutta luonaan käyneiltä todistajilta.

Toinen nuori nainen, Maja Lundquist, tarjoutui toimimaan Kuvanäytöksen yleisönpalvelijana kolmen vuoden ajan. Hän nautti tästä edusta niin paljon, että se kannusti häntä jatkamaan innokkaasti kokoajanpalveluksessa 53 vuoden ajan, aina kuolemaansa saakka. Hänen erikoisalaansa oli ulkomaisissa laivoissa todistaminen. Monia vuosia tämä hyväntuulinen ja tarmokas pieni sisar nähtiin usein satamalaitureilla ja laivojen kansilla kertomassa kapteeneille ja heidän miehistöilleen  Jumalan valtakunnasta. Hän levitti monilla kielillä suunnattomia määriä kirjallisuutta. ”Satama on parasta aluettani”, hänellä oli tapana sanoa.

Nämä tienraivaajasisaret olivat tavattoman sisukkaita ja kestäviä, ja heillä oli luja usko. Haaratoimistokomitean entinen koordinaattori Johan H. Eneroth sanoi kerran: ”On todella liikuttavaa kuulla heikoista ja heiveröisistä naisista, jotka kävelevät jalkaisin monia, monia kilometrejä ja joskus läpi tiettömien metsien kantaen painavia kirjalaukkuja löytääkseen jonkin eristetyn pikkukylän ja viedäkseen toivon ja lohdun sanomaa ja hyvää mieltä siellä hyvin vaikeissa oloissa eläville ihmisille.”

Sulkeutuisiko ovi vuonna 1918?

Vuoden 1918 alkaessa veljien odotukset kasvoivat. Profetiat viittasivat siihen, että tuo vuosi merkitsisi ”ensimmäisen ylösnousemuksen” alkua ja Kristuksen morsianluokan ottamista taivaaseen. (Ilm. 20:5, 6) Koskisiko tämä kaikkia voideltuja, myös viimeisiä heistä tuohon aikaan maan päällä eläviä? Sulkeutuisiko Matteuksen 25:10:ssä mainittuihin ”häihin” johtava ovi pian? Tällaisia kysymyksiä liikkui veljien keskuudessa, ja ne johtivat joihinkin hyvin syvällisiin keskusteluihin. Tuon vuoden muistonvietossa 26. maaliskuuta vertauskuviin otti osaa 1714 henkeä. Monet heistä ajattelivat viettäneensä tätä tapahtumaa viimeistä kertaa. Näytti jopa siltä, että työkin oli hidastunut. Innokas saarnaajaveli Ernst Lignell kirjoitti haaratoimistoon:

”Toivomme, että se oli tällä puolella viimeinen tällainen tilaisuus ja että seuraavassa vietossamme juomme ilon maljan Valtakunnassa. Tapahtukoon kuitenkin Isämme tahto kaikessa! Jos hän haluaisi meidän jäävän tänne ’kuoleman varjon laaksoon’ vielä vähän pitemmäksi aikaa, me haluamme myöntyä hänen ratkaisuunsa. Mutta kaikesta päätellen aika näyttää olevan hyvin lyhyt.”

 Sulhasella oli kuitenkin muita suurenmoisia asioita mielessään viimeisille maan päällä oleville voidelluille. Vuoden 1919 suuressa konventissa, joka pidettiin Cedar Pointissa Ohiossa Yhdysvalloissa, heitä muistutettiin heidän edustaan Herran lähettiläänä julistaa Jumalan loistoisan valtakunnan tuloa. Tätä konventtia koskevien tietojen kantautuessa Ruotsiin veljet iloitsivat ja sopeutuivat nopeasti tuohon tehtävään. Työ sai jälleen vauhtia.

Kirjallisuutta levitettiin tonneittain. Kirjaset Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan ja Missä ovat kuolleet? otettiin innostuneesti vastaan. Joskus kolporteeraajat tarvitsivat tätä kirjallisuutta niin nopeasti, että he sähköttivät haaratoimistoon: ”Lähettäkää 500 Miljoonaa” tai: ”Lähettäkää 200 Kuollutta”. Nämä sanomat saivat monen lennätinvirkailijan ymmälleen.

Vakavia koetuksia 1920-luvulla

Tämä innokas toiminta ei jäänyt suurelta viholliselta, Saatana Panettelijalta, huomaamatta. Hän oli yrittänyt tukahduttaa veljien työinnon lietsomalla pettymyksen henkeä. Sitten hän vuoden 1920 alusta ja erityisesti vuonna 1925 yritti käyttää hyväkseen ihmisten persoonallisuuksien heikkouksia. August Lundborg, joka oli noin 20 vuoden ajan kantanut vastuuta Seuran haaratoimistosta, alkoi menettää oikeaa näkemystä itsestään suhteessa Jumalan järjestöön. Jättäen huomioon ottamatta järjestön neuvot ja opetuksen hän toimitti Vartiotornia oman tulkintansa mukaisesti. Se hämmensi veljiä. Työ hidastui. Paljon aikaa ja ponnistelua käytettiin rakkaudellisesti tämän hairahtuneen veljen auttamiseksi ymmärtämään väärä menettelynsä ja katumaan.

Jumalan järjestö ryhtyi neuvokkaasti toimiin Saatanan juonien vastustamiseksi. Saatuaan tietää ongelmista veli Rutherford lähetti heti toukokuussa 1921 veli A. H. Macmillanin hoitamaan asiat kuntoon. Mutta Panettelija ei hellittänyt.  Pian ongelmat tulivat jälleen esiin, mikä sai itse veli Rutherfordin tulemaan Ruotsiin vuonna 1922. Örebrossa pidettiin konventti, jonka toivottiin rohkaisevan veljiä.

Saatuaan tietää seuraavana vuonna, että vaikeuksia oli edelleen, veli Rutherford lähetti kaikille veljille 23. toukokuuta 1923 päivätyn kirjeen, jossa hän kehotti heitä pysymään toimeliaina palveluksessa: ”On tullut aika toimia yksimielisesti kaikkialla Ruotsissa. Kehotan siksi jokaista vihkiytynyttä Ruotsissa julistamaan totuutta täysin sopusointuisesti yhteen liittyneinä.”

Vuonna 1924 Seuran silloinen varapresidentti veli C. A. Wise lähetettiin avuksi Ruotsiin. Hänen raporttinsa sai veli Rutherfordin sisällyttämään Ruotsin keväällä 1925 tekemäänsä Euroopan-matkaan. Toukokuussa pidettiin Örebrossa konventti Ruotsia, Norjaa, Tanskaa ja Suomea varten, ja siinä oli läsnä noin 500 henkeä.

Muutoksen aika

Veli Rutherford ilmoitti silloin ystävällisessä hengessä, että Kööpenhaminassa avattaisiin uusi toimisto, Pohjois-Euroopan toimisto, samaan tapaan kuin Sveitsiin oli muutamaa vuotta aiemmin perustettu Keski-Euroopan toimisto. Tämä uusi toimisto valvoisi työtä, jota tehdään Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Suomessa sekä Baltian valtioissa Virossa, Latviassa ja Liettuassa, jotka olivat siihen aikaan itsenäisiä. Se vastaisi juridisesti myös Vartiotornin toimituksesta. Ruotsin, Tanskan, Norjan ja Suomen haaratoimistot jatkaisivat entiseen tapaan, mutta niitä valvoisi suoranaisesti Pohjois-Euroopan toimisto, jonka johdossa olisi William Dey Lontoosta. Koolla olleiden 500 hengen suuri enemmistö otti ilmoituksen innostuneesti vastaan.

Pian konventin jälkeen veli Lundborg ilmoitti veli Rutherfordille, ettei hän halunnut enää vastata haaratoimistosta. Silloin veli Rutherford kirjoitti: ”Jos veli Lundborg vetäytyy  pois, se tapahtuu hänen omasta tahdostaan, ja siinä tapauksessa pyydän veli Deytä asettamaan veli Johan Henrik Enerothin vastaamaan toimistosta. Te tiedätte, että hän on syntynyt ja kasvanut Ruotsissa, tuntee sikäläiset ihmiset ja olosuhteet ja on ennen kaikkea kokonaan vihkiytynyt Herralle.”

Uusi aikakausi haaratoimiston johtamisessa

Veli Eneroth oli oppinut totuuden palvellessaan luutnanttina Ruotsin armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Hänen palvellessaan Pohjois-Ruotsissa hänen äitinsä lähetti hänelle Raamatun tutkielmien 4. osan nimeltä ”Harmagedonin taistelu”. ”Tuo kirja sai minut tajuamaan, että ihmiskuntaa uhkasi paljon merkittävämpi sota kuin se, johon maailman kansat olivat ryhtyneet”, hän sanoi. Eräänä päivänä hän rohkaisi mielensä ja meni joidenkin raamatuntutkijain kotiin. ”Kuvitelkaahan tuon miehen ja hänen vaimonsa kasvonilmeitä,  kun he havaitsivat armeijan univormuun sonnustautuneen upseerin seisovan ovellaan pyytämässä raamatuntutkistelua”, hän sanoi ja lisäsi: ”Selvittyään alkuhämmästyksestään he ottivat minut avosylin vastaan.”

Eneroth lähti armeijasta ja astui pian kokoajanpalvelukseen. Vuonna 1920 hänet kutsuttiin työskentelemään Örebron haaratoimistossa. Myöhemmin tuona vuonna Lundborg lähetti hänet pois, ja sitten hän palveli Tanskassa, kunnes hänet vuonna 1925 asetettiin vastuuseen Örebron haaratoimistosta. Sen jälkeen kun entinen pelastusarmeijan kapteeni oli huolehtinut haaratoimistosta useita vuosia Jehova siis antoi nyt entisen Ruotsin armeijan luutnantin ottaa siinä johdon.

Veli Eneroth oli vasta 32-vuotias, kun hänestä tuli Ruotsin haaratoimiston valvoja. Hän pysyi uskollisesti tuossa tehtävässä 50 vuotta ja päätti maallisen vaelluksensa uskollisena 7. helmikuuta 1982.

 Veljet yhdistetään jälleen

Otettuaan huolehtiakseen velvollisuuksistaan veli Eneroth alkoi yhdessä veli Deyn kanssa auttaa veljiä ryhtymään jälleen yksimieliseen saarnaamistyöhön. He vierailivat suunnilleen vuoden aikana 70 seurakunnassa eri puolilla maata. Veli Eneroth toimi veli Deyn tulkkina. ”Monissa paikoissa jouduimme kirjaimellisesti asettamaan veljet kahteen riviin, niin että toiset olivat Seuran puolella ja toiset vastaan”, sanoi veli Eneroth.

Näin veljiä ja sisaria kannustettiin voimakkaasti luottamaan Jehovan järjestöön ja viemään työtä eteenpäin. Vähitellen he saivat työn jälleen organisoiduksi ja kokivat taas täysin määrin Jehovan siunauksia. Vastustajat rähinöivät jonkin aikaa ja yrittivät järjestää asiat omalla tavallaan, mutta – kuten muissakin vastaavissa tilanteissa – heidän määränsä väheni nopeasti ja lopulta he hävisivät näyttämöltä. Jälleen kerran Saatana epäonnistui surkeasti yrityksissään lopettaa työ.

Veli Dey, joka oli tyypillinen skotti ja aiemmin toiminut verotarkastajana Lontoossa, osasi järjestää asiat kuntoon Ruotsin toimistossa. Vuoden 1926 maaliskuusta lähtien kaikille julistajille lähetettiin joka kuukausi Kiertokirje (nykyiseltä nimeltään Valtakunnan Palveluksemme), jossa oli palvelusohjeita ja valmiita todistuksia, jotka auttoivat heitä heidän työssään. Maa jaettiin myös käytännöllisemmän kokoisiin alueisiin. Kaikki tämä kannusti veljiä uusiin ponnistuksiin, ja ensimmäinen Vuosikirja, vuodelle 1927, sisälsi Ruotsin raportissa lupaavia tietoja:

”Organisointi vaatii vielä paljon työtä, mutta on todella ilo nähdä, miten ystävät käsittävät yhä paremmin meidän taistelevan nyt kuningasten Kuninkaan ja herrojen Herran alaisuudessa. Ja kaikki uskolliset arvostavat suuresti VARTIOTORNIA, joka tuo jokaisessa numerossaan yhä enemmän valoa, virvoitusta ja kannustusta. Yhä useammat ryhmät ryhtyvät tutkimaan VARTIOTORNIA ja kertovat saaneensa siitä suuria siunauksia.”

 Hautajaisissa todistaminen

Vuonna 1926 Ruotsin Jehovan todistajille avautui uusi todistusmahdollisuus. Silloin saatettiin voimaan laki, joka soi mahdollisuuden hautajaisten pitämiseen ilman valtionkirkon pappia. Tuhansia surevia voitiin näin lohduttaa raamatullisilla puheilla. Kymmenettuhannet ihmiset, jotka eivät luultavasti olisi muutoin kallistaneet korvaansa todistuksellemme, ovat kuunnelleet sitä hautajaisissa.

Nyt jo kuollutta Martin Wenderquistia, joka toimi Valtakunnan työssä 67 vuotta, pyydettiin usein pitämään hautajaispuheita. Kerran hän sanoi: ”Olen yli 600 kertaa eri paikoissa Ruotsissa ja Suomessa lohduttanut surevia hoitaessani hautajaistilaisuuksia. Tuskin muualta kuin hautajaisista voi löytää yhtä tarkkaavaista ja vastaanottavaista kuulijakuntaa. Noiden tilaisuuksien jälkeen on aloitettu useita raamatuntutkisteluja, joiden avulla ihmisiä on opastettu totuuteen.”

Virkistävä muutto

Syyskuussa 1926 tapahtui virkistävä teokraattinen muutto, kun haaratoimisto siirrettiin takaisin Tukholmaan. Veljet löysivät sopivan paikan Drottninggatan 83:sta, aivan kaupungin keskustasta. Ja miten kätevää olikaan, että naapurissa  sijaitsi kirjapaino, Egnellska Boktryckeriet, jota käytettiin lehtiemme painamiseen 28 vuotta!

Miten tuo muutto tapahtui? Kaksi täyteen lastattua jokihöyrylaivaa kuljetti kaikki haaratoimiston tavarat sisämaassa sijaitsevasta Örebron kaupungista 200 kilometrin päähän rannikolle Tukholmaan. Beetel-perhe seurasi kolmannessa höyrylaivassa. Matka kesti kokonaisen vuorokauden.

Kolme vuotta myöhemmin vapautui Tukholman keskustassa Luntmakaregatan 94:ssä nelikerroksinen kivitalo. Veli Rutherford tahtoi, että Seura ostaisi sen. Ja monet halukkaat veljet lainasivat rahaa rakennuksen kiinnityslainojen maksamiseksi. Lopulta monien muuttojen jälkeen haaratoimisto  sijoitettiin tähän paikkaan, joka palvelisi Valtakunnan etuja seuraavat 25 vuotta.

Ensimmäinen auto herättää huomiota

Vuonna 1927 veli Rutherford antoi haaratoimiston ostaa ensimmäisen moottoriajoneuvonsa, upouuden A-mallia olevan Fordin. Sitä ei ollut tarkoitettu kuitenkaan miksikään loistoautoksi, jolla haaratoimiston henkilökunta ajelisi pitkin kaupungin katuja. Se ostettiin kahdelle tienraivaajaveljelle, jotka kaukana pohjoisessa matkustaisivat sillä lähes kulkukelvottomia teitä Lapin syrjäisiin korpikyliin. Autosta olikin heille paljon hyötyä. Huhtikuusta syyskuuhun 1930 he raportoivat matkustaneensa 11000 kilometriä ja levittäneensä yli 2000 kirjaa ja 4000 kirjasta.

 Ford kiinnosti ihmisiä noissa syrjäisissä paikoissa, joissa harvoin jos koskaan oli nähty autoja. Monet tulivat veljien luo ja pyysivät kirjallisuutta vain päästäkseen lähempää näkemään tätä mekaniikan ihmettä ja haistelemaan bensiinin tuoksua, joka tuntui heistä kuin hajuvedeltä. He työnsivät halukkaasti, kun auto oli juuttunut liejuun, tai vetivät mielellään sen hevosillaan ylös ojasta.

Eräänä päivänä nämä kaksi veljeä tarjosivat kirjoja tietyömiehille. Koska miehillä ei ollut rahaa mukanaan, yksi heistä sanoi: ’Seuratkaa tätä tietä, kunnes löydätte talon. Siellä me asumme. Antakaa kirjat talon rouvalle ja käskekää hänen ottaa kukkaroni tyynyni alta ja maksaa teille.’ Kun veljet menivät sinne ja koputtivat ovelle, kukaan ei avannut. Ovi oli lukossa. Kiertäessään taloa he kuitenkin huomasivat korkealla seinustalla pienen ikkunan olevan auki. Heidän mieleensä tuli Jooelin 2:9:n ennustus: ”Ne – – tulevat ikkunoista sisään kuin varas.” Toinen heistä kiipesi ylös ja ryömi sisään ikkunasta, löysi kukkaron ja otti oikean summan. Sitten hän pani kukkaron takaisin tyynyn alle, asetti kirjat vuoteelle ja varovaisesti ryömi ulos samaa tietä. He eivät koskaan saaneet selville, tuliko tuo tietyömies totuuteen. Mutta hän ainakin sai kirjansa!

Polkupyörien aika

Polkupyörät tulivat 1930-luvulla suosituiksi. Uutterat kolporteeraajat polkivat niin sateessa kuin auringonpaahteessakin kivisiä ja savisia teitä ja polkuja päästäkseen laajojen alueidensa syrjäisiin maataloihin ja kyliin. Sisar Rosa Gustavsson, jolla oli luja usko, hyvä huumorintaju ja polkupyörä, kertoo, millaista oli hänen kolporteeraustyönsä hänen kälynsä Mirjam Gustavssonin kanssa 1930-luvulla:

”Kuljimme pitäjästä toiseen, ja pyöriimme oli sidottuna kaikkea mahdollista matkatavaraa: kenkiä, vaatteita, pesuriepu ja hammasharja, patoja ja pannuja ja – mikä tärkeintä –  kirjoja ja kirjasia sisältäviä laatikoita. Mikä näky se olikaan! Ei ollut aina helppo löytää majapaikkaa. Usein me rukoilimme hartaasti Jehovalta apua. Muistan erään päivän, jolloin olimme työskennelleet palveluksessa erikseen koko päivän ja tapasimme Mirjamin kanssa myöhään illalla. Yhdessä me pyöräilimme sateessa kohti himmeätä valoa, joka näkyi kaukana. Se oli maatalo. Me palelimme luita ja ytimiä myöten. Päivä oli ollut pitkä ja uuvuttava. Yhtäkkiä tunsimme talon. Petyimme  pahanpäiväisesti. ’Siellä asuu vastustajia!’ huudahdimme ja katsoimme toisiimme. Epäröiden Mirjam meni ovelle ja pyysi arasti majoitusta. Yllätykseksemme ja suureksi helpotukseksemme perhe kutsui meidät sisään. Meidät vietiin talon parhaaseen huoneeseen, ja meille tarjoiltiin herkullinen ateria. Kylläisenä ja tyytyväisenä nousimme pöydästä, ja meille näytettiin makuuhuoneemme. Emme olleet uskoa silmiämme. Vuoteisiin oli sijattu parhaat liinavaatteet. Tähän meillä ei olisi ikinä ollut varaa!

”Yö kului miellyttävissä unissa, ja aamu koitti aivan liian pian. Saatuamme aamiaisen tarjouduimme maksamaan kestityksestä. Talonväki kieltäytyi ottamasta rahaamme. Miten voisimme osoittaa arvostustamme? Kirja Vapautus muistuttaisi rakkaudellisesti heitä tunteistamme, ja siksi kysyimme: ’Voisimmeko antaa tämän teille arvostuksemme osoitukseksi?’ ’Voitte toki, otamme mielellämme tuon kirjan!’ he vastasivat nopeasti. ’Eräs tuttavamme kertoi, että te olitte antaneet hänelle sellaisen kirjan ollessanne hänen luonaan, ja hän piti siitä kovasti.’ On tarpeetonta sanoakaan, että tämä oli meille hyvä opetus. Koskaan ei voi tietää, millaista hedelmää jonkin raamatullisen julkaisun jättäminen tuottaa.

Veli Axel Richardson, joka on pienestä koostaan huolimatta hengellinen jättiläinen, kertoo: ”Vuonna 1936 minut määrättiin hennon ja pienen vaimoni Astan kanssa palvelemaan Jämtlandin maakunnan länsiosan laajalla tunturialueella. Siihen aikaan koko maallinen omaisuutemme oli kaksi polkupyörää, teltta, makuupussit ja matkalaukku. Mutta me olimme päättäneet lujasti käydä koko alueemme jättämättä väliin yhtäkään syrjäistä lappalaiskylää tai taloa tunturilla. Usein me patikoimme saappaat jalassa ja jalat turvonneina ja kipeinä. Kuljimme kymmeniä kilometrejä päivässä läpi vaikeakulkuisten ja pelottavien tuntureidenpäivän päivän eväät ja kirjallisuus selässämme ja käsissämme.” Axel kertoo, mitä tapahtui kerran, kun hänen vaimonsa ei ollut mukana: ”Muuan  ystävällinen mies kyyditsi minut moottoriveneellä järven toiselle puolelle. Hän jätti minut rannalle, ja näin hänen palaavan toiselle puolelle. Katsoin ympärilleni. Siinä minä olin aivan yksin polkupyöräni ja painavan kirjalaukun kanssa. Tunsin itseni aivan hylätyksi. Koko alueella oli vain kolme kotia. Käytyäni niissä minun oli lähdettävä jonnekin. Mutta miten? Toisella puolella oli järvi ja toisella jyrkkärinteinen vuori. Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Polkupyörä toisella olkapäälläni ja kirjalaukku toisella aloin kiivetä vuorta ylös. Noustuani tuntikausia vaivalloisesti rinnettä ylös huokasin helpotuksesta alkaessani laskeutua toista puolta. Alempana  rinteessä asunut mies kysyi: ’Mistä ihmeestä sinä tulit?’ Hän tuijotti hämmästyneenä, kun näytin kohti korkeaa vuorta. ’Sinä olet ensimmäinen, joka on tullut sitä kautta’, hän sanoi, ’ja vielä polkupyörän kanssa!’ Tunsin itseni onnelliseksi ponnisteltuani hyvän uutisen vuoksi.”

Kaikkien keinojen käyttäminen

1930-luvun puolivälissä toimi noin 60 tienraivaajan joukko kuin ahkerat muurahaiset. He käyttivät kaikkia mahdollisia kulkuvälineitä, suksia, lumikenkiä, polkupyöriä, hevoskärryjä, busseja, junia ja veneitä, levittääkseen hyvää uutista maan joka kolkkaan.

Kaksi veljeä käytti moottorivenettä. Kolmen kuukauden aikana vuonna 1935 he kävivät 284 saaressa itärannikolla Tukholmasta etelään saarnatakseen näille eristetyille saaristolaisille. He kertoivat tavanneensa yhteensä 1053 henkeä ja levittäneensä 428 kirjaa, 1145 kirjasta ja 496 Kultainen aika -lehteä ja saaneensa 68 tilausta. Useilla noista pikkusaarista ei ennen tuota vuotta ollut koskaan käyty kertomassa Valtakunnan sanomaa.

Hyvän uutisen levittämisessä käytettiin paljon kekseliäisyyttä. 1930-luvun alussa Hjon kymmenen julistajan pieni seurakunta vuokrasi pienen kuorma-auton. He vetivät kuorma-auton lavan yli tuulikangaskatoksen. Se oli ihanteellinen ajoneuvo kenttäpalvelukseen. Heidän kekseliäisyytensä palkittiin, kun auton omistaja tuli jonkin aikaa myöhemmin totuuteen. Silloin hän muutti kuorma-auton pikkubussiksi, jota käytettiin useita vuosia totuuden levittämiseen 6 kaupungissa ja 132 pienemmässä yhdyskunnassa.

Vuonna 1939 kaksi tienraivaajaa, David Börjesson ja Elis Hulthén, ostivat käytetyn 2,5 tonnia painavan kuorma-auton. ”Innokkaina me muutimme sen tienraivauspalveluksessa käytettäväksi asuntoautoksi”, kertoo nyt ikääntynyt Elis. Kävelykeppiinsä  nojaten hän jatkaa huumorinpilke silmäkulmassaan:

”Vaikka seinät tehtiin ohuesta kuitulevystä, se näytti panssariautolta, sillä olimme maalanneet sen harmaaksi. Me neljä urheaa naimatonta veljeä asuimme sovussa panssariauton näköisessä asuntoautossamme, jota käytimme tienraivausalueellamme Keski-Ruotsissa.

”Toinen maailmansota raivosi siihen aikaan Euroopassa. Jotkut tulivat tietysti hyvin epäluuloisiksi nähdessään harmaan auton pysäköitynä lähistölle. Jotkut jopa pelkäsivät niin, että kiersivät sen metsän kautta. Vastustajat lähettivät joskus peräämme poliisin. Eräänä iltana kaksi poliisia tuli tekemään tarkastusta. He kuuntelivat joitakin levytettyjä saarnoja, ja saivat hyvän todistuksen. Sitten he lähtivät, koska heillä ei  ollut mitään valittamista. Muuan poliisipäällikkö tuli kerran tarkistamaan, kuinka monta meitä oikein oli. ’Heitä täytyy olla ainakin kymmenen siinä autossa’, ihmiset olivat varoittaneet häntä. Erään toisen kerran muuan maanviljelijä tuli itku kurkussa pyytämään: ’Olisitteko, pojat, niin kilttejä, että siirtäisitte tuon auton pois minun pihastani. Ihmiset ovat haukkuneet minua siksi, että olen antanut teidän olla täällä.’

”Sotatalvet olivat hyvin kylmiä. Yöllä yritimme lämmittää kuorma-autoa petroolikamiinalla, mutta höyrystä tiivistynyt vesi valui ’makuuhuoneeseen’ seiniä myöten ja jäätyi lattialle. Eräänä aamuna alhaalla nukkunut David valitti palelevansa. Ei ihme, sillä hänen patjansa alla ollut laatikko oli muuttunut jääkimpaleeksi. Yritimme lohduttaa häntä sanoen: ’Se mikä on jäässä, ei koskaan homehdu.’ Me kaikki karaistuimme, emmekä koskaan olleet sairastelleet. Tuo ’panssariauto’ auttoi monia oikeaan suuntaan taipuvaisia ihmisiä löytämään totuuden.”

Kasvua ennen toista maailmansotaa

Toista maailmansotaa edeltäneenä aikana tapahtui suuri kasvu. Vuodesta 1925 vuoteen 1938 Valtakunnan julistajien määrä kasvoi noin 250:stä huippuun, joka oli 1427. Noina vuosina nämä innokkaat julistajat levittivät lähes viisi miljoonaa kirjaa ja kirjasta puhumattakaan kymmenistätuhansista levitetyistä lehdistä ja tuhansista hankituista tilauksista.

Nämä rohkeat julistajat antoivat yleensä perusteellisen todistuksen. Yhtenä ajanjaksona vuonna 1932 yleisölle annettujen todistusten määrä laskettiin: suunnilleen 300 julistajaa, jotka osallistuivat todistustyöhön joka viikko, raportoivat todistaneensa 515119 ihmiselle. Se vastasi 12:tta osaa Ruotsin väkiluvusta!

Yritys Hitlerin varoittamiseksi

Kun natsiterrorin aika oli alkanut Saksassa vuonna 1933, Ruotsiin tuli tietoja, että Saksan Jehovan todistajia painostettiin  kovasti. Seuraavana vuonna elettiin jännittäviä hetkiä, kun Brooklynin päätoimisto Yhdysvalloissa kehotti Ruotsin veljiä ilmaisemaan ajatuksensa yhdessä Saksassa ja 48 muussa maassa olevien veljiensä kanssa saksalaisten veljiensä puolesta.

Kun kaikissa seurakunnissa oli pidetty erikoiskokous sunnuntaina 7. lokakuuta 1934, Hitlerille lähetettiin sähkösanoma, jossa sanottiin: ”Teidän väkivaltainen tapanne suhtautua Jehovan todistajiin pöyristyttää kaikkia maailman hyväntahtoisia ihmisiä ja häpäisee Jumalan nimeä. Lakatkaa vainoamasta Jehovan todistajia, tai muuten Jumala hävittää Teidät ja Teidän kansallispuolueenne.”

Uusi ”luokka” tunnistetaan

Washingtonissa (D.C.) vuonna 1935 pidetystä suuresta konventista tuli huomattavia uutisia. Veli Rutherford oli esittänyt raamatullisia todisteita siitä, että Ilmestyksen 7:9:n ”suuri joukko” tarkoitti ’joonadabeja’, Matteuksen 25:31–46:n lammas-luokkaa. (Jer. 35:18, 19) Monet, jotka olivat ajatelleet olevansa toisarvoista hengellistä luokkaa, ymmärsivät nyt kuuluvansa ”muihin lampaisiin”, joilla on maallinen toivo. – Johannes 10:16.

Tästä hätkähdyttävästä uutisesta ilmoittava sähke tuli Washingtonista (D.C.) Tuhkolman vuotuisen konventin erään ohjelmajakson aikana. Se luettiin kuulijoille, ja 300 osanottajaa olivat hyvin innoissaan. Kaikkiin läsnäolijoihin vedottiin, että he alkaisivat etsiä näitä muita lampaita.

Tämän vetoomuksen saama vastakaiku ilmenee palvelusvuoden 1936 raportista: ”Ruotsissa tämä suuri joukko on tehnyt jatkuvasti itseään ilmeiseksi – –. 150 joonadabin on ilmoitettu vertauskuvanneen vihkiytymisensä tekemään Jehovan tahto viime vuoden [1935] lokakuun 1. päivästä lähtien, ja tiedossamme on useita paikkoja, joissa monet vain odottavat tilaisuutta siihen. Jokaisessa palveluskonventissa useita tähän luokkaan kuuluvia tulee esiin ja alkaa todistaa.”

 ”Lakatkaa estämästä heitä”

Samassa konventissa selvitettiin tärkeä asia, joka koski erästä Jumalan kansan keskuudessa olevaa ryhmää. Siinä käsiteltiin lasten osallistumisesta hyvän uutisen levittämiseen. Otsikon ”Lakatkaa estämästä heitä” alla ruotsalainen Kiertokirje sanoi elokuussa 1935 yhteenvedoksi:

”Se on täysin oikein. – – Antakaa heidän aluksi toimia vanhempiensa tai jonkun aikuisen julistajan kanssa. – – On vain siunaukseksi, jos he osallistuvat tähän työhön – tietysti edellyttäen, että he tekevät sen siksi, että ovat oppineet vanhemmiltaan tai tovereiltaan rakastamaan ja kunnioittamaan suurta Jumalaa ja iloitsemaan hänen Valtakunnastaan siinä määrin kuin he voivat käsittää.” Nuoret olivat aivan innoissaan tästä suuresta uutisesta ja olivat yhtä innokkaita pääsemään alkuun kuin lähtöä odottava hevosvaljakko.

Läpi vaikeiden sotavuosien

Kääntäkäämme jälleen huomiomme työn selkärankaan – tienraivauspalvelukseen. Toisen maailmansodan aikana tienraivaajat jatkoivat entistäkin innokkaammin totuuden levittämistä eri puolille maata huolimatta rahan, ruoan, vaatteiden ja polttoaineen puutteesta. Vaikka Ruotsi välttyi varsinaiselta sodalta, niin viranomaiset asettivat voimaan rajoituksia ja  säännöstelyn. ”Tienraivaajan piti noina vuosina todella luottaa Jehovaan”, sanoo Gustaf Kjellberg, joka 1930-luvun lopussa luopui painijan urastaan omistautuakseen täysin totuudelle. Gustaf, joka on yhä tienraivaajana, muistelee:

”Kesällä asuimme tienraivaustoverini kanssa teltassa, mutta talvella majoituimme yksityiskoteihin. Se oli usein vaikeaa ja kallista. Seura yritti auttaa meitä lähettämällä meille selostuksen siitä, miten rakentaa pieni koottava asuntovaunu, jota voitiin vetää polkupyörän takana. Rakensimme heti sellaisen.

”Talvella oli kylmää, sillä asuntovaunu oli tehty ohuesta kuitulevystä. Lämmitimme vaunua polttamalla rautakamiinassa risuja ja männynkäpyjä ja yöksi käärimme ympärillemme kaikki vaatteemme pysytelläksemme jotakuinkin lämpiminä. Eräänä yönä toverini herätti minut ja valitti, ettei hän voinut nostaa päätään. Eikä ihme! Hänen paksu tukkansa oli jäätynyt kiinni hänen vuoteensa rautakehykseen. Sain hänet irti sulattamalla jään käsilläni. Mutta koko aikana, jonka asuimme tuossa vaunussa, emme koskaan sairastuneet, ja pystyimme toimimaan pitkiä päiviä saarnaten hyvää uutista. Se oli todella suurenmoista aikaa.”

Ingvar Wihlborg todisti saamelaisten keskuudessa ja kävi läpi laajoja alueita pohjoisessa 1930-luvun lopulla. Hän muistelee: ”Kaukana pohjoisen napapiirin pohjoispuolella oli 130 kilometriä pitkä harvaan asuttu vyöhyke Kiirunan ja Norjan rajan välillä. Pysyäkseni oikeassa suunnassa minun oli käveltävä tai hiihdettävä pitkin rautatietä, ja tein sen kahdesti vuodessa. Eräänä kylmänä, pimeänä iltana juna syöksähti paikalle selkäni takaa. Veturin lumiaura heitti minut suksineni ja reppuineni korkealle ilmaan ja putosin syvään laaksoon. Menetin hetkeksi suunnantajuni. Mutta yhtäkkiä näin valoa Abiskon turistihotellista, ja lähdin sitä kohti. Hotellin henkilökunta hämmästyi nähdessään minun saapastelevan sisään  kuin joku lumiukko. ’Miten ihmeessä olet tullut tänne?’ he kysyivät. ’Lentoteitse’, vastasin iloisesti. He olivat ystävällisiä ja kestitsivät minua kuumalla kaakaolla ja voileivillä.”

Huolimatta siihen aikaan Ruotsissa vallinneista ankarista elinoloista ja epätavallisen kylmistä talvista nuo innokkaat tienraivaajat eivät hidastaneet toimintaansa. Jehova piti heidän sydämensä lämpimänä. Työ laajeni tasaisesti noina vuosina. Palvojien määrä enemmän kuin kaksinkertaistui: 1427:stä vuonna 1938 2867:ään vuonna 1945 sodan jälkeen.

Vastustus leimahtaa liekkiin

Myös kristikunnan uskonnolliset edustajat yrittivät lannistaa Jumalan kansaa. Haaratoimisto kertoi:

”Nykyään maassa on tuskin minkäänlaista sanomalehteä, jossa ei ole ollut yhtä tai useampaa ilkeämielistä kirjoitusta; Jehovan todistajien on julistettu olevan ’ulkomaisella pääomalla toimiva viides kolonna’, ’kommunismin etujoukko’, ’vääriä profeettoja’, ’valtion ja yhteiskunnan vihollisia’ jne. jne. kaikkia tavanomaisia haukkumasanoja käyttäen. On tarpeetonta sanoa, että papit ovat tämän kaiken takana, – – ja lehtien panettelu huipentui aikaan, jolloin pääkaupungissa oli koolla suuri kirkolliskokous toukokuun puolivälissä.”

Tämä vihan leimahdus alkoi heti sen jälkeen, kun todistajat olivat innokkaasti levittäneet 300000 kappaletta kirjasta Taistelu vapaudesta. Papit alkoivat raivoisassa kamppailussaan käyttää meidän menetelmäämme käyden ihmisten luona talosta taloon ja luetuttamalla heillä, mitä meitä vastaan oli kirjoitettu.

Takaisku vainokampanjalle

Tämä kampanja johti kuitenkin siihen, että Jehovan työ sai aikaisempaa enemmän julkisuutta eri puolilla maata. Uusin voimin ja rohkeasti Valtakunnan julistajat jatkoivat iloisesti työtään ”huonossa maineessa ja hyvässä maineessa”. – 2. Kor. 6:8; Ps. 143:10.

 Tienraivaajia siunattiin jälleen palvelusvuoden 1944 aikana. Erikoistienraivaajilla oli hyviä syitä iloita, kun he saattoivat järjestää 17 uutta seurakuntaa. Muutkin tienraivaajat iloitsivat, kun heidän ponnistelujensa tuloksena muodostettiin 11 uutta seurakuntaa. Tuona vuonna muodostettiin kaikkiaan 144 uutta seurakuntaa. Meitä vastaan suunnattu kampanja tuottikin siis päinvastaisia tuloksia. Seuraavassa on tyypillinen esimerkki:

Erään maalaisseurakunnan kirkkoneuvosto päätti vaatia, että kaksi tienraivaajasisarta 1) lakkaavat käymästä ihmisten kodeissa tarjoamassa kirjallisuuttaan, 2) uskovat Jeesukseen ja 3) muuttavat viipymättä asumaan seurakunnan alueen ulkopuolelle.

Paikallinen pappi yritti painostaa myös sisarten vuokraisäntää häätämään heidät heti. Kirje, jossa vuokraisännälle kerrottiin kirkkoneuvoston päätöksestä häätää sisaret, päättyi sanoihin: ”Sydämelliset terveiset teille ja heille (kahdelle sisarelle).” Väärät syytökset tympäisivät siinä määrin vuokraisäntää ja hänen veljeään, jotka olivat molemmat säännöllisiä kirkossakävijöitä, että he lakkasivat käymästä kirkossa ja alkoivat sen sijaan käydä sisarten johtamissa raamatuntutkisteluissa.

Kaikki papit eivät vastustaneet

Muuan tienraivaajasisar kutsui lähiseurakunnasta veljen pitämään esitelmän hänen alueellaan. Kaikkien yllätykseksi paikallinen pappi tuli esitelmään, kuunteli tarkkaavaisesti ja teki muistiinpanoja. Esitelmän jälkeen hän teki monia kysymyksiä ja myönsi, että kirkko oli väärässä monissa opetuksissaan. Hän valitti, etteivät ihmiset tulisi kirkkoon, vaikka hän saarnaisi heille totuutta.

Veli sanoi, että papin ja hänen virkatoveriensa pitäisi tehdä Kristuksen ja hänen seuraajiensa tavoin ja mennä talosta taloon. Pappi vastasi: ”Niin meidän pitäisikin, mutta me  olemme pelkureita ja liian laiskoja siihen, ja sitä paitsi meillä on liian paljon puuhaa maailmallisissa asioissa.” Lähtiessään pappi kätteli ystävällisesti puhujaa ja kiitti häntä esitelmästä.

Arkuus voitetaan

Ruotsalaiset ovat luonteeltaan melko pidättyväisiä, vähäpuheisia ja hiukan huolissaan siitä, etteivät nolaa itseään. Siksi on huomattavaa, että monet ruotsalaiset ovat voineet voittaa tällaiset taipumukset ja mennä rohkeasti ovelta ovelle täyttääkseen Matteuksen 28:19, 20:ssä olevan Jeesuksen käskyn ’mennä’ ja ’tehdä opetuslapsia ihmisistä ja opettaa heitä’.

Jeesus sanoi lisäksi Luukkaan 18:27:ssä: ”Mikä on mahdotonta ihmisille, se on mahdollista Jumalalle.” Jehova auttoi Moosesta, kun tämä valitti, ettei hän ollut sujuva puhuja, antamalla hänelle Aaronin avuksi. Samoin Hän on auttanut Ruotsin julistajia antamalla heille järjestönsä välityksellä erilaisia ”Aaroneita” eli puhumisen apuvälineitä, kuten seuraavat esimerkit osoittavat:

”Aaron nro 1” – todistuskortti

Yksi sellainen ”Aaron” oli todistuskortti, jonka otimme käyttöön vuonna 1934 ja jota käytettiin pitkälle 1940-luvulle. Siinä oli lyhyt painettu saarna ja kirjallisuustarjous. Tiedottaja selitti: ”Kun käytte ovelta ovelle, niin voitte ojentaa tämän kortin sille henkilölle, joka tulee ovelle. Antakaa hänen lukea se. Kun hän on lukenut sen, niin ojentakaa hänelle kirjanen, ja kaikki, mitä teidän tarvitsee sanoa, on, että tämä on kortissa mainittu kirjanen.” Miten se toimi käytännössä?

Eräs tienraivaaja muistelee: ”Tein aivan niin kuin käskettiin. Ja yleensä se toimi oikein hyvin. Joskus tapahtui kuitenkin väärinkäsityksiä. Henkilö vain otti korttini, meni sisään ja sulki oven, tai hän ajatteli, että minulla oli puhevika, ja otti säälistä useita kirjoja. Jotkut tarjosivat minulle almuja osoittaakseen ihmisystävällisyyttään. Monesti tapahtui sellaista, mikä sai puhuteltavan ja minut nauramaan makeasti.”

 Nämä kortit auttoivat paitsi murtamaan jään puhuteltavissa myös käymään lyhyessä ajassa suuria alueita. Onneksi kaikki ruotsalaiset eivät ole vähäpuheisia. Jotkut julistajat laskivat leikkiä Seuralle sanoen, että he uskoivat Herran tehneen tämän järjestelyn auttaakseen heitä ’voittamaan pahan tavan tuhlata aikaa puhumalla liian paljon’.

”Aaron nro 2” – gramofoni

Toinen ”Aaron” oli kannettava gramofoni, jolla esitettiin levyltä viiden minuutin raamatullisia saarnoja. Tämä uusi väline pantiin hyvään käyttöön useiksi vuosiksi.

Vuonna 1937 tuomari Rutherfordin luentoja tallennettiin äänilevyille ruotsiksi veli Enerothin esittämänä. Kun äänilevyt valmistuivat, julistajat olivat innoissaan ja menivät alueilleen kuin heinäsirkkaparvet. Kymmenen ensimmäisen kuukauden aikana esitettiin 107077 saarnaa 153786 kuulijalle. Veli Eneroth kuului itse ensimmäisiin, jotka käyttivät äänilevyjä.  Naureskellen hän muisteli: ”Soitettuani yhden näistä äänilevyistä eräälle pariskunnalle Tukholmassa nainen sanoi: ’Äänenne muistuttaa kovasti sitä, jonka kuulimme levyltä. Olette varmaan kuunnellut sitä monta kertaa.’”

Kannettavat gramofonit olivat aluksi melko suuria ja painavia. Mutta pian saatiin käyttöön pieni kokoonpantava malli, jota voitiin kantaa salkussa. Se oli rakennettu niin näppärästi, että äänilevy oli paljon suurempi kuin gramofoni. Kun julistaja kysyi puhuteltavalta, saisiko hän soittaa levytetyn raamatullisen luennon, tämä usein vastasi: ”Minulla ei ole gramofonia.” Nopeasti julistaja vetäisi esiin tämän pienen gramofonin. Se herätti puhuteltavan uteliaisuuden, ja julistaja kutsuttiin sisään. Jotkut jopa kysyivät, olisiko gramofoni myytävänä. Näin monet, jotka eivät muuten olisi kallistaneet korvaansa todistukselle, kuuntelivat.

Gramofoni antoi usein veljille rohkeutta palveluksessa. Muuan veli kertoo: ”Tulin eräälle maatilalle, jossa lapselle oli järjestetty suuret ristiäisjuhlat. Kysyin isännältä, saisinko soittaa raamatullisen luennon. Koska isäntä ajatteli sen kohottavan tilaisuuden uskonnollista tunnelmaa, varsinkin kun pappikin oli läsnä, kaikki vieraat koottiin yhteen. He kuuntelivat huolellisesti, pappi heidän joukossaan, mutta esityksen jälkeen pappi kaikkien yllätykseksi kiiruhti tiehensä. Vastasin moniin kysymyksiin. Useat vieraat ottivat myös kirjallisuutta.”

”Aaron nro 3” – äänilaitteet

Haaratoimisto valmisti erikoisia äänilaitteita siten, että gramofoni yhdistettiin kovaäänisjärjestelmään, joka voitiin asettaa polkupyörän perävaunuun. Näin voitiin levytettyjä saarnoja kuunnella suurilla asuntoalueilla. Ensin soitettiin musiikkia, jotta ihmisten kiinnostus heräisi ja he avaisivat ovensa ja ikkunansa ja kuuntelisivat. Luennon jälkeen veljet kävivät kodeissa, vastasivat kysymyksiin ja tarjosivat kirjallisuutta.

 Eräs innokas veli halusi naapureidensa kuuntelevan saarnaa samalla kun nämä nostivat perunoita pellolla. Hän asetti kovaäänisen korkealle mäntyyn ja käynnisti gramofonin. Kuullessaan voimakkaan ja selvän äänen täyttävän ilman ihmiset lopettivat työnsä ja kuuntelivat suu auki tuijottaen taivaalle, sillä he ajattelivat sen olleen taivaasta tullut sanoma.

1940-luvun lopulla gramofonin käyttö lopetettiin. Vuodesta 1938 vuoteen 1943 käytettiin noin 1200:aa gramofonia, ja 1,5 miljoonaa ihmistä oli kuunnellut levytettyjä saarnoja. Tänä aikana julistajien määrä kasvoi 1427:stä 2571:een.

Miksi gramofonien käyttö lopetettiin? Etualalle tuli paljon tehokkaampi keino levittää hyvää uutista: sananpalvelijat alkoivat itse saarnata ja opettaa. Miten tämä oli mahdollista vähäpuheisille ruotsalaisille?

”Aaron nro 4” – teokraattinen palveluskoulu

Mistä tuli parhaita keinoja Valtakunnan työn edistämiseksi Ruotsissa? Teokraattisesta palveluskoulusta, jonka välityksellä todistajat saivat erinomaista valmennusta.

Vuonna 1944, vuotta myöhemmin kuin koulu alkoi Yhdysvalloissa, se otettiin käyttöön kaikissa Ruotsin seurakunnissa. Aluksi vain veljet ilmoittautuivat siihen. Seura nimitti yhden veljen seurakunnassa opettajaksi. Säännöllisen läsnäolon tärkeyttä korostettiin aloittamalla jokainen kokous nimenhuudolla. Myöhemmin tästä käytännöstä luovuttiin.

Koulu merkitsi monelle oppilaalle kovaa työtä ja paljon itsetutkistelua. Eräs veli muistelee: ”Jo ennen kokousta oli helppo tunnistaa veljet, joille oli määrätty siksi illaksi harjoituspuhe. He näyttivät yleensä kalpeilta ja poissaolevilta.” Eräässä seurakunnassa opettaja kysyi kuulijoilta: ”Mitä teette ensimmäiseksi, kun saatte puhemääräyksen?” Muuan veli vastasi: ”Alan jännittää.”

Muuan piirivalvoja kertoi: ”Monet oppilaat harjoittelevat puheitaan lukemattomia kertoja jossakin kodin yksinäisessä  paikassa. Eräs veli, jolle tuli lyhytsulku kesken puhetta, lakkasi puhumasta, tuijotti hetken kuulijoitaan ja sanoi: ’Pelkään, että tämä ei mennyt kovin hyvin.’ Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa ja huudahti: ’Mutta teidän olisi pitänyt kuulla, kun puhuin liiterissä!’”

Muuan kierrosvalvoja muistelee: ”Jotkut veljet joutuivat taistelemaan kovasti voittaakseen hermostuneisuutensa. Erään veljen oli määrä pitää ensimmäinen harjoituspuheensa. Kun hän kokouksen aikana hermostuneena odotti vuoroaan, hän joutui menemään ulos useita kertoja. Hänen päästyään lopulta lavalle hänen hätkähdyttävä johdantonsa kuului: ”Olen käynyt kolme kertaa ulkona oksentamassa.”

Toinen veli muistaa: ”Seurakuntamme ensimmäisiin oppilaisiin kuului kookas ja komea veli, joka oli valmistanut puheensa niin hyvin, että hän osasi sen ulkoa. Hän oli täynnä itseluottamusta. Mutta kun suuri hetki koitti, hän hermostui eikä saanut sanaakaan suustaan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän yhtäkkiä tokaisi kuulijoille: ”Hei!” Tämä sana kirvoitti hänen kielensä. Saatuaan puhekykynsä takaisin hän piti loppujen lopuksi erinomaisen harjoituspuheen.”

Erinomaisia tuloksia

Teokraattinen palveluskoulu tuotti paitsi hyviä julkisia puhujia, myös hyviä opettajia, jotka osasivat puhua ihmisille ovilla ja kodeissa. Kun sisaria myöhemmin kutsuttiin osallistumaan valmennukseen, hekin edistyivät pitkin harppauksin Valtakunnan julistajina.

Koulun ansiosta ovat myös nuoret Ruotsissa edistyneet hyvin. Se on saanut monet pojat ja tytöt hyvin toimeliaiksi Valtakunnan työssä. Eräs seitsenvuotias poika kysyi koulunvalvojalta, voisiko hän ilmoittautua. Valvoja kysyi: ”Miksi?” Poika vastasi nopeasti: ”Eihän sitä voi tässä koko elämäänsä lorvailla!”

 Kulkueet kaduilla

Ruotsalaiset veljet ovat innokkaasti palvelleet Jehovaa millä tahansa hänen järjestönsä ehdottamalla tavalla. Esimerkiksi kun he 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa saivat tietää Yhdysvaltain ja Englannin veljien ja sisarten käyttävän rinta- ja selkäpuolella pidettäviä mainosjulisteita ja kannettavia kilpiä sekä marssivan kulkueessa konventtien esitelmän mainostamiseksi, niin Ruotsissakin tehtiin innostuneina tällaisia järjestelyjä.

Jack Pramberg, joka palveli siihen aikaan piirivalvojana ja järjesti monia sellaisia kulkueita, muistelee: ”Talvella Pohjois-Ruotsissa tulee jo aikaisin iltapäivällä pimeä. Siksi käytimme soihtuja lisätäksemme mainoskulkueemme vaikutusta. Kerran oli esitelmän teema: ’Ainoa valo.’ Soihtukulkueen mutkitellessa läpi kaupungin sattui yhtäkkiä sähkökatko. Koko kaupunki tuli pilkkopimeäksi. Meidän soihtumme kuitenkin paloivat ja levittivät valoa kilpiimme, joista ihmiset saattoivat lukea: ’Ainoa valo.’”

Matkavalvoja Sven-Eric Larsson muistaa: ”Joskus veljet kantoivat pitkin katuja pylväänpäissä suuria kilpiä, joissa ilmoitettiin konventtien esitelmä. Pelkästä uteliaisuudesta tuli kaksi teini-ikäistä poikaa vuonna 1948 Örebron konventtiin. He eivät olleet vielä päättäneet ryhtyä Jehovan todistajiksi. Tietämättä, keitä pojat olivat, ojensin heille erään ohjelmajakson jälkeen suuren kilven ja sanoin, mihin heidän piti marssia. Epäröiden he ottivat sen ja marssivat ympäri tuon kaupungin keskustaa. Toinen heistä, Lars Lindström, on nyt ollut seurakunnan vanhimpana useita vuosia, ja toinen, Rolf Svensson, palvelee piirivalvojana.”

Taistelu kristillisestä puolueettomuudesta

Vaikka Ruotsi on yrittänyt noudattaa tiukasti poliittista puolueettomuutta, se on säilyttänyt voimakkaan puolustuslaitoksen ja yleisen asevelvollisuuden. Tämä on koetellut veljien  nuhteettomuutta kristillisen puolueettomuuden säilyttämisessä. Ennen toista maailmansotaa veljet yleensä tekivät korvaavaa pakollista siviilipalvelusta toimien palomiehinä tai metsätyömiehinä, suorittaen kaivauksia arkeologisilla paikoilla ja suorittamalla monenlaisia muita siviilipalveluksia. Kun sitten toinen maailmansota oli käynnissä, he huomasivat, että heidät todellisuudessa luokiteltiin sotilaiksi, jotka olivat sotilasviranomaisten käytettävissä. Siksi he kieltäytyivät tällaisesta palveluksesta.

Se johti toistuviin vankeustuomioihin. Ne alkoivat yhden kuukauden tuomiosta ensimmäisellä kieltäytymiskerralla. Pian heidän vapauttamisensa jälkeen heidät kutsuttiin jälleen asepalvelukseen ja lähetettiin takaisin vankilaan toiseksi jaksoksi, joka nyt kesti kaksi kuukautta. Päästyään jälleen vapauteen he joutuivat kohtaamaan saman käytännön neljä tai viisi kertaa tai useamminkin, ja joka kerta edellisen tuomion pituuteen lisättiin yleensä yksi kuukausi. Useiden vuosien kuluessa vangittiin satoja veljiä yhteensä lähes tuhanneksi vuodeksi. Werner Johansson, joka oli silloin tienraivaajana, tuomittiin vankeuteen 12 kuukaudeksi, jotka hän kärsi eri jaksoissa yli 13 vuoden kuluessa. Hän sanoi:

”Oli koettelevaa joutua kutsuntaan kerran toisensa jälkeen käydä oikeuskäsittely läpi yhä uudelleen ja kulkea eri vankiloihin sisään ja niistä ulos. Minulla oli perhe huollettavana. Mutta veljiltä ja sisarilta saamamme rakkaus ja kannustus olivat suurenmoinen apu. Loppujen lopuksi se oli jännittävää aikaa, ja monia tilaisuuksia avautui todistuksen antamiseen kaikille asianosaisille.”

Joskus syyttäjät ja tuomarit herjasivat ja sättivät veljiä. Muuan tienraivaaja, Erik V. Johansson, muistaa ensimmäisen oikeudenkäyntinsä: ”Syyttäjä ja tuomari sanoivat panevansa minut koville, jos en tekisi velvollisuuttani. Sanoin heille, että olin valmis kärsimään, kuten Daniel, joka heitettiin leijonien luolaan. Silloin syyttäjä sanoi: ’Olisi kiinnostavaa heittää  Johansson leijonien luolaan ja katsoa, onko hänen uskonsa mistään kotoisin.’ Seuraavana päivänä tavatessani tuomarin hän kävi minuun käsiksi ja sanoi: ’Johansson on roisto. Johansson pitäisi ampua. Ja luultavasti Johansson ammutaankin.’” Mutta häntä ei ammuttu. Veli Johansson on nyt yli 80-vuotiaana yhä elossa ja menestyy hyvin kokoajanpalveluksessa.

Viranomaisten epätoivoinen yritys

Viranomaisille kävi yhä selvemmäksi, etteivät vankeustuomiot voisi murtaa näiden nuorten miesten nuhteettomuutta. ”Tuomarit ja syyttäjät ovat osallistuneet peliin, jossa he ovat usein tunteneet itsensä avuttomiksi pelinappuloikksi”, kirjoitti muuan entinen Ruotsin kansanedustaja Jehovan todistajien kohtelusta.

Sodan lopulla viranomaiset tekivät epätoivoisen yrityksen tilanteen muuttamiseksi. Yhtäkkiä he määräsivät 126 asepalveluksesta kieltäytynyttä Jehovan todistajaa mielentilatutkimukseen. Jos heidät olisi voitu julistaa vajaamielisiksi, tuomioistuimet olisivat voineet käsitellä heitä eri tavoin. Haaratoimiston raportti kertoo tästä:

”Tutkimukset tehtiin kolmessa kaupungissa, ja jokaiselle tutkittavalle esitti kysymyksiä pappi ja kaksi lääkäriä 5–6 päivän ajan. Tähän tutkimukseen joutuneet veljet olivat yhtä mieltä siitä, että se oli hyvin rohkaiseva kokemus, joka soi erinomaisia todistustilaisuuksia. Näissä tutkimuksissa palvelleet papit olivat niin hämmentyneitä ja hermostuneita, että se huvitti lääkäreitäkin, ja lääkärit itse myönsivät Jehovan todistajien olevan yleensä hyvin älykkäitä ihmisiä, joilla oli luja vakaumus ja korkeat moraalinormit.”

Ongelma kärjistyy

Nämä Jehovan todistajien mielentilatutkimukset katsottiin pian turhiksi ja niistä luovuttiin. Monet tuomarit, syyttäjät, vankilanjohtajat, vartijat ja jopa vankilapapit alkoivat kuitenkin  hermostua yhä enemmän. Erään syyttäjän mainittiin sanoneen eduskunnalle:

”Vaikka olenkin syyttäjä, en kannata rangaistusuhkaa tässä tapauksessa. – – Pitääkö meidän tänä vuonna 1958 tosiaan sietää noitaoikeudenkäyntien jäänteitä, sillä sellaisiahan nämä todellisuudessa ovat kohdistuessaan muutoin nuhteettomiin ihmisiin? On pelottavaa, että heidät joudutaan panemaan vankiloittemme rikollisten asukkien joukkoon. Minun on myönnettävä, että syyttäjän ammatissani tunnen häpeää ainoastaan silloin, kun minun on pakko vaatia tällaisille ihmisille vankilatuomiota.”

Vankien vankila

Useampien nuorten miesten omaksuessa totuuden joutui yhä useampia vankilaan. Vankilat olivat jo täpötäynnä rikollisia, ja myös vankiloiden menot olivat suuria. Koska veljiämme jouduttiin ahtamaan kuka minnekin kärsimään vankeusrangaistustaan, kriminaalihuoltolaitos ryhtyi poikkeukselliseen toimenpiteeseen: se yritti saada Jehovan todistajat hoitamaan omaa vankilaansa.

Kaikki vangit – nimittäin Jehovan todistajat – huolehtivat rakentamisesta. Heidät jätettiin vaille vartijoiden valvontaa 12 tunniksi päivässä. Aika ajoin joku virkailija tuli tuomaan ruokaa ja työtarpeita. Toisinaan pari veljeä nimitettiin vartijoiksi, ja näin vangit vartioivat vankeja. He saattoivat pitää kaikki kokoukset ja ottaa vastaan vieraita sunnuntaisin koko päivän. Todistaminen tapahtui kirjeitse. Joukkoviestimissä kerrottiin tästä ”vankien vankilasta” huvittavana kokeiluna. Veljet kuitenkin hoitivat sitä moitteettomasti. Kukaan ei paennut eikä yrittänyt paeta.

Ratkaisu alkaa muotoutua

Vähitellen kansanedustajat ja hallituksen jäsenet näkivät tarpeelliseksi muuttaa käytäntöä. Kun veljet ja muut myötätuntoiset  ihmiset ottivat yhteyttä viranomaisiin pyytäen tilanteeseen korjausta, asiaan kiinnitettiin huomiota.

Muuan maalariveli, joka työskenteli erään hallituksen jäsenen kodissa, otti asian esiin. Myöhemmin tämä mies pyysi veljen apua sen laskemiseksi, miten paljon Jehovan todistajien vankilassa pitäminen maksaa valtiolle. Yllättyneenä tuloksista hän lupasi näyttää luvut virkatovereilleen. Myös eräällä tukholmalaisella räätälillä oli asiakkainaan kansanedustajia, ja hänellä oli tapana usein muistuttaa heitä tilanteesta ja kehottaa heitä tekemään jotakin ongelman ratkaisemikseksi.

Tammikuussa 1964 puolustusministeri muodosti komitean laatimaan lakiin korjausehdotusta. Kaksi Seuran haaratoimiston edustajaa kutsuttiin komitean eteen ehdottamaan jotakin korviketta asevelvollisuudelle. Mutta sen sijaan että tuo komitea olisi noudattanut veljien ehdotusta vapauttaa meidät kaikenlaisesta palveluksesta, se virallisen raporttinsa mukaan ehdotti seuraavaa: ”Komitean käsitys on siksi se, että tulisi vakavasti harkita – – Jehovan todistajien julistamista tilapäisesti kelpaamattomiksi samojen sääntöjen mukaan, joita sovelletaan joihinkin alkoholisteihin tai epäsosiaalisiin henkilöihin.”

Papit meidän puolellamme!

Jehovan todistajien vertaaminen ”joihinkin alkoholisteihin ja epäsosiaalisiin henkilöihin” herätti ihmisissä närkästystä, koska meidät tunnettiin kunniallisina ja lainkuuliaisina kansalaisina. Jopa kirkon virkailijat esittivät vastalauseensa. Muuan sanomalehti kertoi Härnösandin hiippakunnan tuomiokapitulin sanoneen:

”Aivan aiheellisesti komitea pitää epätyydyttävänä ratkaisuna rangaista [Jehovan todistajien] vakaumus vankeudella. Mutta koska ongelman tämän osan käsittely päättyi suositukseen laskea Jehovan todistajiin kuuluvat nuoret miehet samaan luokkaan kuin epäsosiaaliset ihmiset ja alkoholistit, niin  komitea todellisuudessa kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita ja kunnioittamasta ihmisarvoa.” Tällainen luokitus tuo mieleemme Jeesuksen, joka samoin luokiteltiin väärin samanlaisten ihmisten joukkoon. – Matt. 11:19.

Lopullinen päätös

25. toukokuuta 1966 eduskunta päätti, että jokaisen omantunnonsyistä asepalveluksesta kieltäytyvän Jehovan todistajan tapauksessa tulisi suorittaa erillinen tutkimus. Tämän tutkimuksen perusteella hallitus voisi sitten päättää olla kutsumatta todistajaa siinä vaiheessa asepalvelukseen. Tämä vuosikausien kestämisen jälkeen saatu voitto otettiin vastaan suuresti iloiten. Veljet saattoivat nyt keskeytyksettä jatkaa hyvän uutisen saarnaamista.

Sähkösanoma lähetettiin Seuran päätoimistoon Brooklyniin Yhdysvaltoihin. Muuan ruotsalainen pariskunta oli siihen aikaan Baltimoressa pidetyssä suuressa konventissa, ja he olivat riemuissaan kuullessaan Seuran silloisen varapresidentin, veli F. W. Franzin, lukevan tuon sähkösanoman kuulijoille. ”Hän kiitti Ruotsin viranomaisia ja kutsui Ruotsia mallimaaksi”, he muistelevat.

Ruotsin malli

Muiden maiden viranomaiset ovat kutsuneet Ruotsin hallituksen säätämää menettelytapaa Ruotsin malliksi, johon on viitattu yritettäessä muotoilla samanlaisia ratkaisuja. Millainen tuo käytäntö täsmällisesti kerrottuna on?

Jokaisen kutsuntaan joutuvan veljen täytyy hankkia seurakuntansa vanhimmilta todistus siitä, että hänet on kastettu Jehovan todistajaksi ja että hän on säännöllinen julistaja seurakunnan yhteydessä. Seuran haaratoimisto vahvistaa nimitettyjen vanhinten allekirjoitukset. Asepalvelukseen kutsuttu vie tämän todistuksen ja henkilökohtaisesti kirjoittamansa anomuksen asevelvollisuudesta vapautumiseksi kutsuntalautakunnalleen, joka suo hänelle vapautuksen asepalveluksesta  toistaiseksi. Samanlaista käytäntöä on noudatettu joidenkin sisarten tapauksessa, joita on kutsuttu suorittamaan siviilipuolustusvelvollisuuttaan.

Uusia yrityksiä kompromissin tekemiseksi

Eduskunnan tehtyä tämän päätöksen meitä on yritetty uudelleen saada tekemään asepalveluksen korvaavaa työtä. 1970-luvun alussa hallitus asetti komitean pohtimaan omantunnonsyistä kieltäytyvien asiaa. Viranomaiset halusivat yhdenmukaisuuden vuoksi Jehovan todistajat palvelemaan samanlaisin ehdoin kuin muut uskonnolliset ryhmät ja tekemään asepalvelusta korvaavaa työtä.

Haaratoimiston edustajia tuli tuon komitean eteen ja selitti, etteivät Jehovan todistajat hyväksyisi mitään asepalveluksen korviketta, olipa tehtävä miten kiitettävä tahansa. He osoittivat Jehovan todistajien jo tekevän eräänlaista sosiaalista työtä talosta taloon palveluksessaan, kun he auttavat ihmisiä puhdistamaan elämänsä ja tulemaan kunnollisiksi, lainkuuliaisiksi kansalaisiksi. Silloin muuan komitean jäsenistä esitti hyvin yllättävän ajatuksen.

Hän halusi tietää, suostuisimmeko osallistumaan tuohon talosta-taloon-palvelukseen kokoaikaisesti omien seurakuntiemme yhteydessä asepalvelusta vastaavan ajan ja ilmoittamaan sen viranomaisille asepalveluksen korvikkeeksi. Veljet selittivät, että Jumalalle suorittamamme palvelus ei voi koskaan olla pakollista eikä valtion asia. Lopulta komitea ehdotti vuoden 1966 päätöksen voimassapitämistä ja sanoi loppuraportissaan: ”Komitean käsityksen mukaan maassamme ei tällä hetkellä ole mitään muuta Jehovan todistajiin verrattavaa uskonnollista ryhmää.”

Tuhannet todistajat eroavat kirkosta

Sen lisäksi että Ruotsin Jehovan todistajat ovat päättäväisesti varjelleet puolueettomuuttaan poliittisissa asioissa, he ovat myös uskollisesti noudattaneet Ilmestyksen 18:4:n käskyä  lähteä ulos Suuresta Babylonista, väärän uskonnon maailmanmahdista. Tässä yhteydessä 1. tammikuuta 1952 oli muistettava päivä. Voimaan tuli uusi uskonnonvapautta koskeva laki; se antoi kaikille Ruotsin kansalaisille oikeuden erota valtionkirkosta tarvitsematta liittyä mihinkään muuhun hallituksen tunnustamaan uskonnolliseen järjestöön.

Henkilön piti yksinkertaisesti täyttää lomake tai kirjoittaa kirjeessä haluavansa erota kirkon jäsenyydestä, antaa jonkun vahvistaa allekirjoituksensa ja jättää asiakirja seurakunnan kirkkoherranvirastoon, jossa eroaminen piti rekisteröidä ilman vastaväitteitä, kyselyjä tai keskusteluja.

Enimmäkseen välinpitämättömyyden vuoksi ruotsalaiset eivät yleensä käyttäneet hyväkseen tätä tilaisuutta. Mutta Jehovan todistajat toimittivat lomakkeensa kirkkoon mahdollisimman pian. Kaikki silloiset 5000 Jehovan todistajaa erosivat kuin yhtenä miehenä. Monet papit olivat hämmästyneitä eivätkä malttaneet olla esittämättä kysymyksiä. Muutamaa kuukautta myöhemmin haaratoimisto raportoi:

”Tämän asian johdosta seurakunnan kirkkoherranvirastoihin tehdyt käynnit soivat näille todistajille monia erinomaisia tilaisuuksia todistaa Valtakunnasta. Useissa tapauksissa papit näiden keskustelujen ansiosta hankkivat todistajilta kirjallisuutta ja jopa kävivät tutkisteluissa saadakseen enemmän tietoa uskonkäsityksistämme. Juuri niihin aikoihin ruotsiksi ilmestyneet raamatulliset traktaatit osoittautuivat hyvin käteviksi tässä yhteydessä. Eräs pappi kiinnostui niin suuresti, että sen kylän ryhmän [seurakunnan] muodostava vanha sisar on siitä lähtien tutkinut hänen kanssaan joka viikko kirjaa ’Olkoon Jumala totinen’; ja pappi sanoi vierailevalle tienraivaajaveljelle olevansa iloinen siitä, että nainen käy säännöllisesti hänen luonaan ja muistuttaa häntä näistä asioista.”

Radio ei Jehovan todistajille

Ruotsin radio on ollut valtion yksinoikeutena radiotoiminnan  alusta lähtien. Tuo yksinoikeus merkitsee sitä, että valtiota edustavalla lautakunnalla on täysi määräysvalta radion (ja nyt myös television) lähetyksiin. Koska Ruotsi on demokraattisesti hallittu maa, jossa uskonnollista syrjintää pidetään laittomana, olemme yrittäneet saada lähetysaikaa radiosta.

Vuonna 1953 muuan pappi piti radiossa 30 minuutin puheen ”paljastaakseen” Jehovan todistajat antamatta meille mitään mahdollisuutta ajatustemme esittämiseen. Jälkeenpäin kaksi veljeä lähetettiin uskonnollisista ohjelmista vastaavan elimen johtajan, erään valtionkirkon papin, puheille pyytämään lupaa vastausohjelman radioimiseen. Toinen veljistä muistelee:

”Hän sanoi meille töykeästi: ’Jehovan todistajien ei koskaan sallita esiintyä Ruotsin radion uskonnollisissa ohjelmissa. Me emme pidä teitä kristittyinä.’ ’Miksi ette?’ kysyimme. ’Te ette usko kolminaisuuteen. Sen vuoksi! Olen muuten kuullut, että te lainaatte kirjallisuudessanne Raamattua väärin.’ ’Mainitsisitteko jonkin esimerkin?’ pyysimme. ’Minulla on täällä kirjahyllyssäni yksi teidän kirjoistanne. Katsotaanpas.’ Hän veti esiin ’Varmistautukaa kaikesta’ -kirjan (täynnä raamatunlainauksia olevan kirjan) englanninkielisen painoksen ja englantilaisen Raamatun. Hän alkoi verrata niitä sana sanalta useiden minuuttien ajan. Kun hän ei löytänyt eroavuuksia, hän nousi ja sanoi: ’Joka tapauksessa vain kristityt saavat esiintyä radion uskonnollisissa ohjelmissa’, ja ohjasi meidät ulos.”

”Paljastus”-yritys saa takaiskun

Lokakuussa 1976 eräs Ruotsin radion virkailija kutsui meidät osallistumaan kolmen ohjelman sarjaan, joka hänen mukaansa antaisi ihmisille tietoja meistä. Hyväksyimme kutsun, kun meille luvattiin, että meitä kohdeltaisiin puolueettomasti. Ohjelmien piti perustua kokoustemme nauhoitettuihin osiin ja haastatteluihin.

 Nauhoituksen aikana veljille kävi ilmeiseksi, että ohjelmien avulla oli tarkoitus hyökätä todistajia vastaan. Haastateltaville veljille sateli purevia, ärsyttäviä kysymyksiä. He vastasivat kuitenkin tyynesti ja asiallisesti. Radion edustaja leikkasi sitten nauhat siten, että ohjelmat antaisivat huonoimman mahdollisen vaikutelman.

Haaratoimisto sai ohjelman radioinnin jälkeen kuulijoilta eri puolilta maata kirjeitä ja puhelinsoittoja. Ihmiset kertoivat panneensa merkille todistajien ja heitä vastaan hyökänneiden eron ja sen, että totuuden sointi kuului läpi. Marraskuussa 1976, kuukausi tuon radio-ohjelman jälkeen, havaitsimme, että Ruotsissa oli saavutettu uusi huippu, 16693 hyvän uutisen julistajaa. Tajusimme seuraavan raamatunkohdan pitävän paikkansa: ”Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton.” – Jes. 54:17.

Uuden haaratoimiston tarve

1940-luvulla julistajien määrä oli yli kaksinkertaistunut, 1726:sta vuonna 1940 3702:een vuonna 1949. Vuoden 1949 raportti kertoi tulevan kasvun odotteista: ”Lähes jokaisesta ryhmästä kierrosvalvojat kertovat, että kentällä tavataan enemmän kiinnostusta kuin mistä paikalliset julistajat voivat huolehtia.”

Kävi myös tarpeelliseksi painaa lehtiä itse. Vuoteen 1950 mennessä kahden lehden yhteislevikki oli saavuttanut 123000 kappaletta kuussa. Maailmallinen yhtiö huolehti yhä painamisesta. Haaratoimistolla oli vain kellarihuone pientä käsisyöttöistä tiikelipainokonetta ja lomakepainokonetta varten. Siksi tarvittiin kipeästi suurempia tiloja. Etsintä uuden sopivan paikan löytämiseksi käynnistyi.

Määrätietoista toimintaa

Arkkitehti veli Lennart Thunberg muistelee: ”Löysimme joitakin kiinnostavia paikkoja Tukholman keskustasta. Lisäksi Jakobsbergin kunnassa noin 20 kilometriä Tukholmasta luoteeseen  oli tarjolla kaksi vierekkäistä tonttia. Emme kuitenkaan osanneet kuvitellakaan kaupungin ulkopuolelle menemistä oltuamme 25 vuotta aivan sen keskustassa.

”Keskustelimme asiasta Seuran silloisen presidentin, veli Knorrin, kanssa hänen Ruotsin-vierailunsa aikana vuonna 1951. Veli Eneroth ja minä suosittelimme joitakin paikkoja kaupungin keskustasta. Mutta veli Knorr, jolla oli jotakin muuta mielessään, kysyi, löytyisikö Tukholman ulkopuolelta mitään. Mutisimme jotakin Jakobsbergin tonteista. ’Ostakaa ne!’ hän sanoi päättäväisesti.

”Koska Eriksdahlshallenissa Tukholmassa oli juuri menossa kansallinen konventti, veli Knorr halusi saada sopimuksen heti allekirjoitetuksi voidakseen ilmoittaa konventissa suunnitelmista. Minä kiiruhdin Jakobsbergiin ja tuntien etsinnän jälkeen löysin noiden kahden tontin omistajat, sain heidät allekirjoittamaan sopimuksen ja kiiruhdin takaisin konventtiin kertomaan asiasta veli Knorrille, joka rauhallisesti ja vakaasti ilmoitti hankkeesta iloisille ja innokkaille kuulijoille.”

 Pian rakennustyö oli täydessä käynnissä. Veli Thunberg jatkaa: ”Kaikkialta Ruotsista veljet ja sisaret tukivat meitä lähettämällä meille säkeittäin perunoita, vastateurastettuja vasikoita, hedelmiä, marjoja ja monia muita ruokatarvikkeita. Myös hankkeen rahoitus onnistui hyvin. Vanhan paikkamme ostanut yhtiö maksoi käteisellä. Pankki, jota Seura oli käyttänyt useita vuosia, antoi meille luottoa ilman takausta, koska Seuralla oli niin hyvä maine. Myös monet veljet lainasivat haaratoimistolle rahaa ja antoivat auliisti lahjoituksia. Eräs sisar jopa myi liikeyrityksensä voidakseen lahjoittaa rahaa.”

31. maaliskuuta 1954 oli historiallinen päivä, jona uusi Beetel-koti avattiin Jakobsbergissä. Haaratoimistoperhe muutti 900 neliömetrin ahtaalta alueelta uuden haaratoimiston 3600 neliömetriä käsittäviin tiloihin, joihin nykyaikaiset painovälineet hyvin mahtuivat. Vuoden 1954 toukokuun 15. päivän ja heinäkuun 8. päivän numeroista lähtien he painoivat itse Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Tämä paikka palvelikin sitten Valtakunnan etuja Ruotsissa seuraavat 26 vuotta.

Uusi ulkomainen alue

Toisen maailmansodan jälkeen syntyi uusi alue. Eri maista, etupäässä Suomesta ja Etelä-Euroopasta Ruotsiin virtasi ja asettui asumaan vierastyöntekijöitä ja heidän perheitään. Maahan tuli myös tuhansia pakolaisia eri puolilta maailmaa. Siten uusi satojatuhansia ihmisiä käsittävä ja noin sataa kieltä puhuva ulkomainen väestö tarvitsi hyvää uutista.

Julistajia neuvottiin aluksi, että he yrittäisivät saada selville puhuteltavien kansallisuuden ja hankkisivat heille jonkin julkaisun heidän kielellään. Kiinnostusta osoittavat saatettaisiin vähitellen ruotsia puhuviin seurakuntiin. Käytännössä tämä ei toiminut kovinkaan hyvin. Koska monet ulkomaalaiset epäröivät tulla seurakuntiin, edistyminen oli vähäistä.

Vuonna 1970 tilanne muuttui. Brooklynin päätoimistosta  tullut veli Milton Henschel suositteli vyöhykevierailunsa aikana, että nämä ulkomaalaiset veljet järjestettäisiin omaa kieltään puhuviksi ryhmiksi ja seurakunniksi. Hän sanoi, että ihmiset kasvavat nopeammin hengellisesti ja oppivat ymmärtämään totuuden syvällisemmin, kun he tutkivat sitä parhaiten tuntemallaan kielellä.

Vieraskieliset seurakunnat

Saman vuoden joulukuussa muodostettiin ensimmäinen vieraskielinen seurakunta, Göteborgin suomalainen seurakunta. Sitten muodostettiin pian toinen suomenkielinen seurakunta Tukholmaan. Näiden seurakuntien järjestämisessä auttanut kierrosvalvoja kertoi:

”Suomalaiset veljet ovat hyvin innoissaan ja iloisia. Kaikkialta on tullut esiin suomea puhuvia veljiä ja sisaria, ja heistä on kasvanut melkein yhdessä yössä suuri ja vilkas seurakunta. Se on kuin vihanta, jonka kuivaan peltoon langennut lämmin sade nostattaa.” Lisää suomenkielisiä seurakuntia orasti ja kasvoi, niin että vuonna 1990 oli 33 seurakuntaa ja 12 ryhmää. Ne on järjestetty kolmeksi kierrokseksi, jotka käsittävät yli 1700 julistajaa ja 119 tienraivaajaa.

Työ jatkui pian muissa kieliryhmissä. Vuonna 1971 eräs kierrosvalvoja järjesti Tukholmaan kokouksen espanjaa puhuville kokeillakseen kiinnostuksen määrää. Koolle tuli 56 henkeä. Mitä on tapahtunut sen jälkeen? Haaratoimistossa työskentelevä Lars-Erik Eriksson, joka auttaa työn organisoimisessa ”ulkomaisella” alueella, kertoo: ”Nyt meillä on seitsemän espanjankielistä seurakuntaa ynnä seitsemän espanjaa puhuvaa ryhmää. Suomalaisten ja espanjalaisten seurakuntien ja ryhmien lisäksi meillä on yksi italialainen, neljä jugoslavialaista, kolme kreikkalaista ja kolme englantilaista seurakuntaa ynnä useita ryhmiä, jotka pitävät kokouksia jugoslavian, kreikan, englannin, arabian ja turkin kielillä. Lisäksi parhaillaan suunnitellaan järjestää neljäs englantilainen seurakunta, kolme puolalaista ryhmää ja yksi ranskalainen ryhmä. Siten  näiltä vieraskielisiltä alueilta on löydetty yli 2700 henkeä, jotka on tuotu yhteen 50 seurakunnaksi ja 28 ryhmäksi.”

Totuuden nälkä

Seuraavat kokemukset osoittavat, millaiseksi siunaukseksi tämä siirtolaisasukkaiden keskuudessa tehty työ on ollut monille. Italialaissyntyinen Celo Pertot, joka on vuosien ajan työskennellyt vieraskielisissä seurakunnissa, kertoo:

”Eräs ruotsalainen sisar, joka aikoi vierailla joidenkin italialaisperheiden luona, pyysi minua avukseen. Epäröin, koska olin jo käynyt siellä, eivätkä he tuntuneet hiukkaakaan kiinnostuneilta. Lähdin haluttomasti mukaan. Tapasimme naisen, jota en ollut nähnyt aiemmin. Sisaren esitellessä meidät ruotsiksi nainen alkoi sulkea ovea. Sanoin nopeasti italiaksi: ’Puhumme toivosta, jonka Jumalan valtakunta antaa meille.’ Nainen alkoi kuunnella. Vieraillessamme toisen kerran hänen luonaan hän sanoi: ’Ajatelkaa, että juuri ennen ensimmäistä käyntiänne olin suunnitellut tehdä itsemurhan. Olin rukoillut Jumalaa: ”Jos olet olemassa, niin miksi olen menettänyt uskoni sinuun ja miksi elämäni on niin merkityksetöntä?”’ Raamatun kotitutkistelun välityksellä nainen löysi elämälleen todellisen merkityksen. Hän on nyt vuosien ajan palvellut tienraivaajana ja on hyvin innokas ja elämänhaluinen.”

Ennen Ruotsiin muuttoaan eräs nainen oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa jonkin aikaa Chilessä, ja häntä kehotettiin ottamaan yhteyttä todistajiin heti saavuttuaan perille. Hän yritti, mutta tuloksetta. Eräänä päivänä hän sattui selailemaan ystävänsä puhelinmuistiota ja havaitsi sen olevan niin sekaisin, että alkoi kirjoittaa sitä puhtaaksi. Ja mitä hän huomasikaan! Eräälle sivulle oli kaksi kertaa töherrettynä naisen nimi ja huomautus ”estudio de la Biblia” (raamatuntutkistelu). ”Sen täytyy olla Jehovan todistaja”, hän ajatteli, ja innoissaan soitti numeroon. Se oli Jehovan todistaja! Samana iltana hän oli espanjankielisessä kirjantutkisteluryhmässä. Nyt hän on onnellinen, kastettu julistaja.

 Eräs ruotsalainen matkavalvoja tapasi espanjalaisen naisen ovella. Koska hän osasi espanjaa, hän kutsui naisen esitelmään ja alkoi todistaa hänelle. Nainen uppoutui keskusteluun siinä määrin, että hän unohti jättäneensä puhelimen auki. Toisessa päässä hänen aviomiehensä odotti työpaikallaan kasvavan raivon vallassa. Puhelinlinja oli varattuna, ja hänen esimiehensä tarvitsi sitä käyttöönsä. Hän tuli kiukkuisena kotiin ja suuttui kaksin verroin kuullessaan, kuka tuo vierailija oli ollut. Huolimatta tästä välikohtauksesta hänen vaimonsa lähti kokoukseen ja jatkoi kokouksissa käymistä. Lopulta hänen miehensäkin liittyi mukaan. Yhdeksästä tuon perheen jäsenestä on nyt tullut kastettuja Jehovan todistajia.

Todistaminen saamelaisten keskuudessa

Saarnaaminen saamelaisille, joista jotkut viettävät porolaumoineen yhä paimentolaiselämää, voi olla ainutlaatuinen kokemus. Astuttuaan saamelaisen kotiin ja tervehdittyään häntä ei voi odottaa saavansa keskustelua käyntiin, ennen kuin on oltu hetki hiljaa. Vähitellen voi alkaa puhua säästä. Kun lopulta ohjaa keskustelun raamatullisiin asioihin, voi joskus astua kriittiselle rajalle.

”Jotkut saamelaiset pitävät Raamattua niin pyhänä, että useimmat ihmiset ovat heidän mielestään arvottomia lukemaan sitä”, kertoo Gustav Kemi, joka on vanhin ja itsekin saamelainen. ”Puhuessaan saamelaisille, varsinkin vanhemmille ihmisille, saa melkeinpä sellaisen käsityksen, että heidän mielestään Raamatusta ei pitäisi edes keskustella. Muuan iäkäs saamelaisnainen sanoi suoraan, että ”ihmisen pitäisi itkeä verisiä kyyneleitä, ennen kuin hän on kyllin arvollinen avaamaan Raamatun”. Toinen saamelainen sanoi lapselle, joka halusi katsella Raamattua: ’Ei, ei. Raamattu on liian pyhä lapsille.’”

Useat saamelaiset ovat kuitenkin osoittaneet vastakaikua Raamatun totuuksille ja asennoituneet Jehovan puolelle, vaikka joskus etanan vauhtia. Eräs saamelaismies otti Pelastus-kirjan 1940-luvun alussa. Hän tutki asiaa ja omaksui sen,  mutta ei puhunut siitä noin kymmeneen vuoteen. Sitten hän vieraili erään toisen saamelaisen luona, joka oli Jehovan todistaja. Mies kysyi, miksi Jehovan todistajat eivät tupakoi eivätkä käytä nuuskaa. Vastaus tyydytti häntä, ja seuraavan kerran tavatessaan Jehovan todistajan mies sanoi iloisena: ”Nyt olen lopettanut nuuskaamisen. Lapseni ovat piilottaneet kaikki nuuskarasiani.” Hänet kastettiin pian sen jälkeen.

Teokraattisia vihkitoimituksia, askel eteenpäin

Jehovan todistajat ovat aina ponnistelleet hyvän uutisen ”laillisessa vahvistamisessa”. (Fil. 1:7) Koska avioliitto on Jumalan järjestely, Jehovan todistajat haluavat itse huolehtia kristillisistä vihkitoimituksista. Ennen maaliskuun 19. päivää 1981 Jehovan todistaja -pariskunnat joutuivat kuitenkin kääntymään maallisen virkamiehen puoleen saadakseen siviilivihkimisen. Tuosta päivästä lähtien voivat henkilökohtaisesti valtion valtuuttamat nimitetyt seurakunnanvalvojat hoitaa avioliittoon vihkimisen valtakunnansaleissa.

Saadakseen valtuutuksensa näiden valvojien täytyy käydä vihkijöille tarkoitettu kurssi. Päätoimiston neuvosta haaratoimisto järjesti tällaisen kurssin, jolla annetaan opetusta avioliittolaeista, nimilaeista, väestörekisterisäädöksistä, rikoslain tähän asiaan soveltuvista seikoista ja muista asiaan liittyvistä yksityiskohdista. Paikallisen piirioikeuden puheenjohtaja tutkii sitten valvojien tietoja ja pätevyyttä. Hallitus nimittää sen jälkeen vihkijät hänen suosituksestaan.

Monet sukulaiset, jotka eivät ole Jehovan todistajia, tulevat valtakunnansaleissa pidettäviin vihkitoimituksiin, ja näin he saavat hyvää todistusta ja jopa hyviä neuvoja avioliiton velvollisuuksista ja eduista. Jotkut ennen tätä järjestelyä vihityt avioparit laskevatkin leikkiä siitä, että he haluaisivat tulla vihityiksi uudelleen tämän teokraattisen järjestelyn alaisuudessa.

Muuan uutistoimittaja kuvaili valtakunnansalissa pidettyä tilaisuutta sanoilla ”kaunis, iloinen ja tulvillaan huumoria ja  lämpöä”. Hän jatkoi: ”Teokraattinen vihkiminen ei ole niin tiukan muodollinen ja täynnä seremonioita kuin valtionkirkossa toimitettu, eikä myöskään yhtä mahtipontinen. Se on tarkoitettu iloiseksi tapahtumaksi, joka kuitenkin säilyttää arvokkuutensa.”

Ruotsin kolmas haaratoimistokomitean koordinaattori

Vuonna 1975 83-vuotias veli Eneroth, toinen haaratoimistokomitean koordinaattori, saattoi katsoa taaksepäin 50 uskolliseen palvelusvuoteen tuossa tehtävässä. Miten Valtakunnan työ olikaan kasvanut noina vuosina – vuonna 1925 toimineista noin 250 julistajasta tuolloin toimineisiin 16000:een! Tuntien sydämessään iloa ja lämmintä tyydytystä hän tajusi, että oli tullut aika antaa jonkun toisen veljen huolehtia tuosta vastuusta. Veli Bengt Hanson, joka oli vuosien ajan auttanut veli Enerothia, nimitettiin huolehtimaan koordinaattorin vastuista.

 Veli Hanson, jota pyydettiin kertomaan jotakin teokraattisesta historiastaan, muistelee: ”16-vuotiaana muutin isäni maatilalta läheiseen kaupunkiin, jossa aloitettiin raamatuntutkistelu joillekin sisaruksistani ja minulle. Aloin käydä kokouksissa. Pian tajusin, mitä tämä merkitsisi, nimittäin ääneen lukemista, rukouksessa johtamista ja puheiden pitämistä kuulijoiden edessä. Tästä tulisi minulle todellinen koetus, sillä minulla oli ollut koulussa suuria ongelmia ääneen lukemisessa ja luokan edessä esiintymisessä. Rakkauteni Jehovaa kohtaan ja kiihkeä haluni omistautua täysin kokoajanpalvelukseen auttoi suuresti. Mutta minun on myönnettävä, että tuo heikkouteni murehdutti minua syvästi. Jouduin melkeinpä paniikin valtaan, kun minua pyydettiin puhumaan valmistautumattomana.

”Sitten tein jotakin sellaista, millä oli suuri merkitys minulle myöhemmin elämässäni. Epätoivoisena heikkouteni vuoksi rukoilin Jehovaa ja kiitin häntä siitä, että hän oli avannut sydämeni totuudelle, ja lupasin omistaa elämäni hänen palvelukseensa jopa kuolemaan asti, jos se olisi tarpeen. Lupasin olla koskaan vetäytymättä pois.

”Miksi tästä rukouksesta tuli niin ratkaiseva elämässäni? Koska aina kun minua on pelottanut, olen voinut palata siihen. Se on auttanut minua huolehtimaan uskollisesti velvollisuuksistani. Kun siis muistelen niitä 40:tä vuotta, jotka ovat kuluneet tuon rukouksen esittämisestä, minun täytyy sanoa, että Jehova on – toisinaan lähes koomisella tavalla – antanut minun tajuta, mitä kaikkea se merkitsi.

”Siitä lähtien minut melkein heitettiin tehtävästä toiseen, mikä vaati luottamaan täysin Jehovaan. 18-vuotiaana, puoli vuotta kasteeni jälkeen, minut määrättiin pitämään esitelmiä. Vuoden kuluttua minusta tuli tienraivaaja. Kahdeksan kuukautta myöhemmin minut kutsuttiin Beeteliin. Sitten minut lähetettiin kierrostyöhön, vaikka olin vasta 22-vuotias. 30-vuotiaana minut määrättiin piirityöhön, mutta ennen kuin ehdin  aloittaa sitä vaimoni Ulla ja minut kutsuttiin Gilead-koulun ensimmäiselle 10-kuukautiselle kurssille Brooklyniin vuonna 1961. Sitten meidät määrättiin työskentelemään Ruotsin Beetelissä. Täällä me yhä olemme palvellen onnellisina Jehovaa kaikin voiminemme.

”Joku voi haluta tietää, olenko koskaan päässyt eroon tuosta alkuperäisestä heikkoudestani. En voi sanoa päässeeni, vaikka uskonkin selviytyväni nykyään paremmin. Tunnen, että minuunkin soveltuvat ne 2. Korinttolaiskirjeen 12:9:n sanat, jotka Herra sanoi Paavalille: ’Minun ansaitsematon hyvyyteni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.’”

Arboga – uuden keskuksen paikka

8. syyskuuta 1978 muuan voimakas ja innokas veli katkaisi moottorisahallaan ensimmäisen puun kivisellä metsäalueella Arbogan laitamilla. Minkä vuoksi? Raivatakseen paikan Valtakunnan työn uutta keskusta varten. Se merkitsi loppua pitkälle suunnittelu- ja neuvottelukaudelle ja alkua rakennuskompleksille, josta tulisi, kuten muuan uutistoimittaja sanoi, ”huomattavin ja suurin hanke, mitä tässä maassa on koskaan tehty talkoovoimin”.

26 vuotta Jakobsbergissä toiminut haaratoimisto oli jo joitakin vuosia aiemmin käynyt liian pieneksi Beetel-perheelle. Rukoiltuamme monesti ja usein ja etsittyämme kahden vuoden ajan sopivaa paikkaa päätimme rakentaa Arbogaan, joka sijaitsee strategisesti sopivalla paikalla lähellä vilkasta Eurooppa 3 -valtatietä Ruotsin kahden suurimman kaupungin, Tukholman ja Göteborgin, välillä.

Ainutlaatuinen rakennushanke

Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana paikalla työskenteli palkatta lyhyemmän tai pitemmän ajan noin 5000 vapaaehtoista Ruotsista ja naapurimaista. Yleensä rakennustyöläiset eivät työtä tehdessään asu mukavassa hotellissa, mutta Seura oli ostanut kaupungista vanhan hotellin, jonka  huoneistoja ja huoneita korjausten jälkeen käytettiin talkoolaisten asuntona. Beetel-rakennuksen valmistuttua hotelli myytiin.

Rakennustyö oli iloinen tehtävä. Mutta oli ongelmiakin. ”Emme koskaan unohda tuota ensimmäistä talvea”, sanoo Gunnar Heinstedt, yksi työn organisaattoreista. Hän jatkaa: ”Sitä pidettiin yhtenä vuosisadan kylmimmistä talvista. Jossakin vaiheessa valmistellessamme perustusta lämpötila laski −30 asteeseen. Maa oli kivikovaa. Laajat alueet piti peittää pressuilla ja niiden alle puhaltaa kuumaa ilmaa, käyttäen öljytynnyreitä lämmittiminä. Jatkoimme työtä rohkeasti. Se oli iloisimpia kokemuksia 35-vuotisen arkkitehti- ja rakennusmestariurani aikana.”

Uusia tiloja arvostetaan suuresti

Vaikka 23. joulukuuta 1980 oli koko vuoden pimeimpiä päiviä Arbogassa – aurinko nousi kello 8.55 aamulla ja laski kello 14.50 iltapäivällä – se oli koko rakennuskauden valoisin ja onnellisin päivä. Uusi haaratoimisto vihittiin sinä päivänä Jehova Jumalalle! Veli Milton Henschel hallintoelimestä piti vihkiäispuheen ja kannusti veljiä jatkamaan kokosydämisesti Jumalan tahdon tekemistä käyttäessään tätä uutta rakennusta.

Yksi Beetel-perheen jäsenistä sanoi: ”Lähtiessämme Jakobsbergin haaratoimiston ahtaista tiloista ja muuttaessamme tähän upouuteen ja tilavaan Beetel-rakennukseen tunsimme olevamme kuin vasikoita, jotka päästetään keväällä laitumelle.” Beetel käsittää 20000 neliömetriä lattiapinta-alaa ja 12 hehtaaria metsä- ja puutarha-aluetta, ja tämä antoi perheelle tervetullutta avaruuden ja rauhan tuntua. Kaunis puisto, virkistysalue, hedelmäpuut, vihannespuutarhat ja kauniit kukkapenkit loivat kokoaikaisille työntekijöille tervehenkisen ympäristön, joka kannusti heitä tehokkaampaan toimintaan.

Uudet painokoneet nopeuttavat työtä

Uusien tilojen ansiosta veljet saattoivat käyttää parempia ja  tehokkaampia painovälineitä. He vaihtoivat vanhat ja hitaat painokoneensa Brooklynista saatuun M.A.N.-koneesta muutettuun rotaatio-offsetpainokoneeseen. Se palveli yli viisi vuotta, mutta sitten sen tilalle saatiin toukokuussa 1989 neliväripainokone. Seuraavana vuonna asennettiin toinen samanlainen painokone. Vuonna 1990 valmistettiin joka kuukausi lähes 800000 kappaletta kahta lehteämme ruotsiksi ja norjaksi. Painonvalvoja ja haaratoimistokomitean jäsen Inge Olofsson sanoo:

”Ensimmäinen painokoneemme, jalkakäyttöinen, käsisyöttöinen tiikelikone 1940-luvulta, on uuden haaratoimistomme eräässä nurkassa ikään kuin museoesineenä muistuttamassa siitä työn suurenmoisesta kehityksestä, jonka olemme nähneet läpi vuosien. Se muistuttaa meitä siitä, mitä Jeesus sanoi: ’Mikä on mahdotonta ihmisille, se on mahdollista Jumalalle.’” – Luukas 18:27.

Erinomaista kasvua Valtakunnan eduissa

Kun ajatellaan kaikkia ponnisteluja, joita on lähes sadan vuoden aikana tehty Ruotsissa Valtakunnan hyväksi, niin matkan varrella on ollut monia esteitä, kuten kasvava materialismi, uskonnollinen välinpitämättömyys ja ateismi, julkinen vastustus ja pilkka sekä yleensä ruotsalaisille tyypillinen pidättyväisyys. Kaikesta huolimatta Jehovan todistajat ovat rakkaudesta lähimmäistään ja rakkaudesta Jumalaa kohtaan vieneet hyvää uutista eteenpäin maan joka kolkkaan. Todistajien tuoma suurenmoinen sanoma tekee yhä vaikutuksen moniin ihmisiin.

Piirivalvoja Erik Nordström muistelee: ”Aloitimme vaimoni kanssa matkapalveluksen 37 vuotta sitten, ja olemme vierailleet kierros- ja piirityössä useita kertoja Ruotsin yli 300 seurakunnassa. Olemme matkustaneet yli 200000 kilometriä läpi tämän pitkulaisen ja kapean maan. Eivät pohjoisen napapiirin pohjoispuolen pakkaset ja lumimyrskyt eivätkä etelän aurinko ja kuumuus ole voineet pysähdyttää meitä.

 ”Oltuamme 45 vuotta kokoajanpalveluksessa voimme muistella sykähdyttävää hengellisen edistymisen aikaa Ruotsissa. Toisin kuin vanha maailma teokraattinen yhteiskunta on aina mennyt eteenpäin.”

”Valtakunnan edut on saatu lujasti vakiintumaan tämän maan joka osassa”, sanoo Rune Grahn, haaratoimiston palvelusosaston valvoja. Hän kertoo: ”Meillä on nyt 338 seurakuntaa [syyskuussa 1990] tämän maan eri osissa – eteläkärjestä kauas pohjoisen napapiirin toiselle puolelle, keskiyön auringon maahan, saakka. Meillä on 15 ruotsinkielistä ja 8 muunkielistä kierrosta. Ne kokoontuvat säännöllisesti neljässä konventtisalissa, jotka kattavat maantieteellisesti koko maan. Meillä  oli 22742 julistajan huippu, [elokuussa 1990], ja vakituisten tienraivaajien määrä oli syyskuussa ennätyksellinen: 1756. Muistonvietossa 1990 oli läsnä 38339, mikä tietää tulevaa kasvua niin kauan kuin Jehova suo meidän jatkaa tätä työtä.”

Askel askeleelta Ruotsin työ on vuosien kuluessa edistynyt. Veljet ja sisaret ovat osoittaneet sitkeyttä, uskoa ja kestävyyttä. Uskollisesti ja innokkaasti he jatkavat taivaallisen Isänsä  toiveiden noudattamista sellaisena kuin ne ilmaistaan hänen maallisen järjestönsä välityksellä. Siksi he katsovat tulevaisuuteen luottaen Jehovan jatkuvaan siunaukseen. He rukoilevat jatkuvasti, että he pysyisivät uskollisina Jumalallemme, joka tekee sellaisia ihmeitä Ruotsissa samoin kuin yli 200 muussa maassa. ”Sillä sinä olet suuri ja teet ihmeitä, sinä ainoa olet Jumala.” – Psalmi 86:10.

[Taulukko s. 185]

(Ks. painettu julkaisu)

Ruotsi 28000

1950 4460

1960 8593

1970 11696

1980 17311

1990 22742

Julistajahuippu

4000

1950 178

1960 314

1970 754

1980 1190

1990 2724

Keskim. tienraivaajia

 [Tekstiruutu/Kartta s. 116]

(Ks. painettu julkaisu)

Atlantin valtameri

NORJA

Pohjanmeri

TANSKA

Kööpenhamina

RUOTSI

Kiiruna

Pohjoinen napapiiri

Härnösand

Sundsvall

Uppsala

Arboga

Jakobsberg

Örebro

Grums

Tukholma

Göteborg

Malmö

Itämeri

SUOMI

[Tekstiruutu]

RUOTSI

Pääkaupunki: Tukholma

Virallinen kieli: ruotsi

Pääuskonto: luterilaisuus

Väkiluku: 8459000

Haaratoimisto: Arbogassa

[Kuva s. 118]

Ruotsissa on syyspäivänä helppo löytää rauhaisa levähdyspaikka

[Kuva s. 129]

Rosa ja Arthur Gustavsson ahkeroivat saarnaten yhdessä Valtakuntaa 59 vuotta

[Kuva s. 136]

Pohjois-Euroopan maiden valvojia. Vasemmalta oikealle: Taylor (Latvia), Eneroth (Ruotsi), Harteva (Suomi), Dey (yleisvalvonta), Lüttichau (Tanska), Öman (Norja), West (Viro)

[Kuva s. 137]

Johan H. Enerothista tuli haaratoimistonvalvoja vuonna 1925

[Kuva s. 139]

William Deystä tuli Seuran uuden Pohjois-Euroopan toimiston valvoja vuonna 1925

[Kuva s. 140]

Luntmakaregatan 94:ssä Tukholmassa sijaitsevat tilat haaratoimistoa varten ostettiin vuonna 1929. Ne palvelivat Valtakunnan etuja 25 vuotta

[Kuva s. 141]

Hyvä uutinen kulkeutui kauas Pohjois-Ruotsin metsiin

[Kuvat s. 143]

Kaikki valmiina sunnuntaina saarnaamaan Tukholman ulkopuolella

Luulajasta oleva ryhmä valmiina nousemaan autoon lähteäkseen saarnaamaan aivan pohjoisen napapiirin eteläpuolelle

[Kuva s. 145]

Asta ja Axel Richardson palvelivat Jämtlandin maakunnassa vuonna 1936

[Kuva s. 147]

Ensimmäiset todistajat Hjossa käyttivät pienoisbussia 5000 neliökilometrin alueellaan

[Kuva s. 150]

Ei koskaan liian nuori palvelemaan Valtakuntaa

[Kuva s. 155]

Kannettavia gramofoneja käytettiin hyvän uutisen levittämiseksi. Miksi niitä voitiin kutsua ”Aaron nro 2:ksi”?

 [Kuvat s. 160]

Nuoria hyvän uutisen julistajia äitinsä kanssa Värnamossa vuonna 1946

Esitelmää mainostetaan kilpien avulla Tukholmassa

[Kuva s. 170]

Haaratoimisto oli Jakobsbergissä 1954–1980

 [Kuvat s. 176, 177]

 Haaratoimisto ja Beetel-koti Arbogassa vihittiin 23. joulukuuta 1980. Valkokypäräinen Seuran presidentti F. W. Franz vierailee rakennuspaikalla hiukan ennen haaratoimiston valmistumista

[Kuva s. 178]

Haaratoimistokomitea. Vasemmalta oikealle: Åke Carlsson, Rune Grahn, Bengt Hanson ja Inge Olofsson

[Kuvat s. 183]

Uusi painokone korvaa vanhemman M.A.N.-rotaatiopainokoneen. Uudella painokoneella painetaan monivärisiä raamatullisia julkaisuja

[Kuvat s. 184]

Todistamista kalastajille Djupvikissa Gotlannin saarella ja eräällä pihalla Etelä-Ruotsin pienessä Ystadin kaupungissa