Thaimaa

Vuosikirjan 1991 raportti

FRANK DEWAR oli vastoinkäymisiin hyvin tottunut uusiseelantilainen. Olihan hän yksi niistä seitsemästä, jotka 1930-luvun puolivälissä purjehtivat pitkin eteläistä Tyyntämerta 16-metrisellä kaksimastoisella purjealuksella nimeltään Lightbearer. Lähetystyöntekijän palavalla innolla hän oli kuuden edellisen vuoden aikana matkannut läpi Uuden-Seelannin ja purjehtinut Australiaan, Tahitiin ja Cookinsaarten Rarotongaan. Hänellä oli sanoma saarnattavanaan, sanoma Jumalan valtakunnasta. Hän ei tyytynyt evankelioimaan vain eteläisellä Tyynellämerellä, vaan hän suuntasi katseensa myös hyytävän kylmään Siperiaan. Kun hän vuoden 1936 heinäkuussa – kuumana ja kosteana monsuunisadekuukautena – saapui outoon Bangkokin kaupunkiin, niin mitä hän, 27-vuotias nuori mies, oikeastaan teki siellä, kaupungissa, jossa hän ei tuntenut yhtäkään ihmistä ja jonka kieltä hän ei puhunut?

 Vartiotorni-seuran Australian-haaratoimisto oli pyytänyt häntä ja hänen kuutta toveriaan, jotka kaikki olivat tienraivaajia eli kokoaikaisia saarnaajia, valitsemaan jonkin Kaukoidän maista todistusalueekseen. Frank valitsi Siamin, joka nykyään tunnetaan Thaimaana, laskelmoidessaan, että siitä olisi lyhin matka Neuvostoliittoon.

Niinpä Lightbearer nosti purjeensa ja lähti Australiasta kohti Singaporea mukanaan seitsemän rohkeaa tienraivaajaa. Saarnattuaan jonkin aikaa Singaporessa ja Kuala Lumpurissa, Malaijassa (joka on nyt osa Malesiaa), Frank pakkasi tavaransa, osti junalipun, ja vain viisi dollaria taskussaan nousi junaan mennäkseen Bangkokiin, jonne hän saapui 22. heinäkuuta 1936.

 Junamatka Bangkokiin oli pitkä ja rasittava, helteinen ja hiostava; vaunuosastot olivat tupaten täynnä, mutta Jehova selvästikin piti huolta nuoresta Frankista, sillä hänellä oli paljon työtä tehtävänä. Frank ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka toi hyvää uutista Siamiin. Claude Goodman oli ensimmäinen.

Jumalan valtakunnan hyvä uutinen saavutti Thaimaan ensi kertaa vuonna 1931, jolloin Claude Goodman Englannista vieraili pääkaupungissa Bangkokissa. Hän oli aloittanut tienraivauksen Intiassa vuonna 1929. Työskenneltyään Ceylonissa (nykyisessä Sri Lankassa), Burmassa (nykyisessä Myanmarissa) ja Malaijassa, hänen oli odotettava Penangissa Kalkuttaan, Intiaan, lähtevää laivaa. Käyttäen hyväksi tätä sopivaa aikaa hän lähti junalla Bangkokiin ja saarnasi siellä talosta taloon noin viikon ajan jättäen kiinnostuneille koko joukon englanninkielistä raamatullista kirjallisuutta. Claude ei tiennyt, miten vaikeaa olisi pitää yllä kiinnostusta thaimaalaisten keskuudessa. Mutta millaisia he ovat ja millainen on heidän maansa?

”Hymyn maa”

Oletko koskaan kuullut ”hymyn maasta”? Sinulla saattaa olla siaminkissa. Luultavasti olet kuullut siaminkaksosista. Nämä nimet yhdistetään Thaimaan kuningaskuntaan, eksoottiseen Kaakkois-Aasian maahan.

Thaimaa on suunnilleen Ranskan kokoinen ja rajoittuu lännessä Myanmariin, pohjoisessa ja koillisessa Laosiin, idässä Kamputseaan ja etelässä Malesiaan. Thaimaan 56 miljoonaa asukasta voivat nauttia trooppisesta ilmastosta ympäri vuoden. Varsinkin maan keskitasankojen laajat hedelmälliset alueet ja ihanteelliset kasvuolosuhteet tekevät siitä luonnon riisiaitan. Siaminlahden ja Intian valtamereen kuuluvan Andamaanienmeren yli 2600 kilometriä pitkissä rannikkovesissä on runsaasti meren antimia.

Intialla ja varsinkin Kiinalla on ollut merkittävä vaikutus tähän maahan. Intia toi kauppiaittensa mukana hindulaisuuden  ja buddhalaisuuden uskomukset tähän ”hymyn maahan”. Runsaat tuhat vuotta sitten thaikansa alkoi levittäytyä Kiinasta etelään. Niinpä monet thaimaalaiset polveutuvat ihmisistä, jotka muuttivat eteläisestä Kiinasta.

Yhtenä ilmauksena kansan vapaudenrakkaudesta on maan virallinen nimi, joka on ollut vuodesta 1939 lähtien Thaimaa. Tuo nimi merkitsee nimittäin ”vapaiden maata”, ja vaikka useimmat sen naapureista joutuivat siirtomaiksi menneiden vuosisatojen kuluessa, Thaimaa onnistui säilyttämään poliittisen itsenäisyytensä. Tässä maassa ei kuitenkaan tiedetty toisenlaisesta vapaudesta pitkään aikaan, ennen kuin Goodman ja sitten Dewar saapuivat. Katsokaamme, miten tämä vapaus lisääntyi ei-kristillisen väestön keskuudessa, täällä ’maan ääristä’ löydetyssä maassa. – Apt. 1:8.

Koskematon alue

Siitä lähtien kun kansakunta sai alkunsa 1200-luvulla, Thaimaa on ollut buddhalainen maa. Noin 95 prosenttia väestöstä on buddhalaisia, 4 prosenttia on muslimeja ja vajaa prosentti lukeutuu kristityiksi. Thaimaan buddhalaisuus on theravada- eli hinayana-buddhalaisuutta, joka suuntaus on erittäin suvaitsevainen. Koska yleisesti ajatellaan, että kaikki uskonnot ovat hyviä, ihmiset useinkin harjoittavat samanaikaisesti sekä buddhalaisuutta että kungfutselaisuutta. Animismi on yhä syvälle juurtunutta. Ja moniin buddhalaisiin tapoihin on vielä lisätty brahmanismi.

Buddhalaisuudessa ajatellaan ihmisen nykyisen aseman elämässä johtuvan hänen menneistä teoistaan eli karmasta. Koska buddhalaiseen filosofiaan ei käytännöllisesti katsoen sisälly lainkaan ajatusta jonkin yli-inhimillisen olennon olemassaolosta, ihmisillä ei myöskään ole tunnetta, että he olisivat tilivelvollisia jollekulle korkeammalle. Buddhalaiset turvaavat itseensä tiedon ja valaistumisen saamisessa. ”Herra Buddha”, kuten thaimaalaiset kunnioittavasti hänestä puhuvat, ei opettanut eikä myöskään kieltänyt Jumalan olemassaoloa.

 Uskonnollista ympäristöä ajatellen Thaimaa on tosiaan ollut paikka, jota Raamatun totuus ei ollut vielä saavuttanut. Kristikunnan lähetystyöntekijöitä alkoi saapua Thaimaahan 1500- ja 1600-luvuilla. Vaikka he yrittivät perehdyttää ihmisiä Raamattuun, he eivät auttaneet heitä ’tuntemaan totuutta, joka vapauttaa’. (Joh. 8:32) Thaimaalaisten oli odotettava Frank Dewarin kaltaisia ihmisiä aina tälle omalle vuosisadallemme saakka.

 Sanoma vapaudesta saavuttaa Thaimaan

Puolentoistatuhannen kilometrin junamatka Kuala Lumpurista Bangkokiin tuntui matelulta veli Dewarista. Hän istui koettelevat 36 tuntia täyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa. ”Olin vielä melko heikko Kuala Lumpurissa muutamia kuukausia aiemmin sattuneessa onnettomuudessa saamieni vammojen vuoksi. Mutta Jehova huolehti minusta enkeliensä välityksellä”, hän kertoi.

Samassa junassa matkusti eräs ystävällinen thainuorukainen, Thaimaan entisen Englannin-suurlähettilään poika. Kun hän kuuli, miksi Frank Dewar oli tullut Thaimaahan, ja että tämän varat olivat vain noin viisi dollaria, hän ystävällisesti piti huolta Frankista jonkin aikaa. Siten Frank pääsi alkuun tässä uudessa maassa.

Frank ryhtyi heti työhön ja alkoi levittää Raamattuun perustuvaa sanomaa hengellisestä vapaudesta, ja loppuvuoden hän saarnasi laajalti kaupungin liike- ja asuinalueilla keskittäen huomionsa englantia tai kiinaa puhuviin ihmisiin. Vielä tuolloin ei ollut mitään raamatullista kirjallisuutta thain kielellä.

Lisää ulkomaisia tienraivaajia

Malaijalle myöhemmin tekemällään matkalla Frank tapasi pitkän ja hyväntuulisen saksalaisen tienraivaajan Willy Unglauben. Tämä oli kotoisin Königsbergistä Itä-Preussista, joka tuolloin kuului Saksaan. Innokkaana ja seikkailunhaluisena tienraivaajana Willy oli jo saarnannut lukuisissa maissa, kuten Ranskassa, Algeriassa ja Espanjassa, sekä Korsikan saarella. Vuonna 1936 Luzernissa Sveitsissä pidetyssä konventissa Joseph F. Rutherford, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, ehdotti, että Espanjassa raivoavan sisällissodan vuoksi Willyn ja hänen toverinsa Kurt Gruberin olisi parempi saarnata jossain muualla. He katsoivat Vuosikirjasta, missä tienraivaajia tarvittaisiin, ja valitsivat sitten Singaporen, Malaijan ja Thaimaan. Niinpä kun Frank Dewar palasi takaisin Thaimaahan vuoden  1937 alkupuolella, Willy Unglaube tuli hänen kanssaan. Kurt Gruber jäi kuitenkin Malaijaan.

Vuonna 1938 näihin kahteen ahkeraan tienraivaajaan Thaimaassa liittyi John Edward (Ted) Sewell, nuori australialainen tienraivaaja. Ted oli kastettu vasta pari vuotta aikaisemmin, joten hän oli verrattain uusi totuudessa. Mutta ollessaan vuonna 1938 konventissa Sydneyssä Ted ei epäröinyt tehdä ratkaisua veli Rutherfordin kutsuessa veljiä palvelemaan Kaukoidän maissa. Lukuisten varhaisten tienraivaajien tavoin hänkin sanoi heti: ”Tässä minä olen, lähetä minut.” – Jes. 6:8.

Kun Kurt Gruber saarnasi Penangissa Malaijassa syyskuussa vuonna 1939, muuan ystävällinen poliisi kertoi hänelle, että Iso-Britannia oli julistanut sodan Saksalle ja että kaikki brittiläisiltä alueilta tavatut Saksan kansalaiset internoitaisiin sodan ajaksi. Hän neuvoi veli Gruberia lähtemään Malaijasta heti. Kurt hyppäsi autoonsa, kiiruhti asunnolleen noutamaan tavaroitaan, ja tuon poliisin avulla hän pääsi tarkastusasemien läpi ongelmitta. Hän onnistui pääsemään erääseen Bangkokiin purjehtivaan kiinalaiseen džonkkiin, johon hänen autonsa piilotettiin suuren kookospähkinäkasan alle. Ilo oli suuri, kun nyt saatiin neljä tienraivaajaa Thaimaan laajalle alueelle!

 Tienraivausta ja luteita

Hyvän uutisen saarnaaminen ei ollut alkuunkaan helppoa. Vaikka thaimaalaiset ovatkin yleisesti ottaen hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia, niin tuona aikana, jolloin turisteja ei suuremmalti vielä ollut, hyvin harvat olivat suoranaisesti tekemisissä ulkomaalaisten kanssa. Niinpä he eivät olleet ulospäin suuntautuneita vierasmaalaisten seurassa. Kielimuuri lisäsi ongelmaa, koska tienraivaajamme puhuivat hyvin vähän thain kieltä. Heidän tarjoamansa julkaisut olivat myös vieraita sekä sisällöltään että kieleltään.

Kaiken tämän lisäksi haasteen muodostivat sikäläinen uskonnollinen ympäristö ja ihmisten tapa ajatella. Koska thaimaalaiset ovat tyytyväisiä omaan suvaitsevaiseen ja mukavaan uskontoonsa, he eivät tavallisesti etsi jotakin parempaa, eivätkä he kaipaa Messiasta tuomaan heille vapautusta.

Olosuhteitten vuoksi tienraivaajien täytyi myös tulla toimeen hyvin vähällä aineellisella ja vähemmillä mukavuuksilla kuin aikaisemmin. Koska heidän piti pitää itse huolta toimeentulostaan, nämä edelläkävijöinä toimivat tienraivaajat eivät pystyneet asumaan siten kuin muut ulkomaalaiset, jotka olivat siellä liikeasioissa. Saapuessaan johonkin uuteen kaupunkiin tienraivaaja tavallisesti asui jossakin halvassa hotellissa, jota useimmissa tapauksissa hoitivat kiinalaiset. Frank Dewar muistelee:

”Rautatie- tai bussiasemalta tai satamasta palkkasin tavallisesti yhden rikšan itselleni ja toisen kuljettamaan lukuisia kirjalaatikoitani. Suunnilleen 25 satangin hinnalla (noin 50 pennillä) he veivät minut yleensä johonkin pieneen hotelliin, jossa tapasin hotellin portieerin ja pääsin sisään. Portieeri antoi minulle pienen öljylampun ja pyysi hotellipoikaa saattamaan minua. Poika näytti minulle huoneen, antoi minulle pienen pyyhkeen ja kertoi, mistä löytäisin kylpyhuoneen ja WC:n. Pojan mentyä kaadoin öljylampun sisällön vuoteeseen pitääkseni luteitten armeijan loitolla, täytin lampun uudelleen, otin  kylvyn, söin, luin hieman, ja lopulta vetäydyin moskiittoverkon alle ja hikoilin itseni uneen tuossa hyvin pienessä, ummehtuneessa huoneessa.”

Matkustamisessakin oli noina aikoina omat erikoispiirteensä. Kuvaillessaan junamatkaa Bangkokista pohjoiseen Chiang Main kaupunkiin eräs tienraivaaja kertoi: ”[Meidän] oli seisottava koko yö vaununsillalla, koska istumatilaa ei ollut kämmenalaakaan jäljellä; eikä siinä kaikki, sillä [junan] käytävätkin olivat täynnä kasseja ja koreja, joista joissakin oli ankkoja ja muuta siipikarjaa ja joiden päällä oli ihmisiäkin kyyhöttämässä. Junan edetessä pohjoisemmaksi päällemme ruiskuteltiin joka asemalla vettä, sillä se oli vedenpirskotusjuhlan aikaa, mistä siamilaiset suuresti nauttivat. Maaseudulle matkustetaan kuivaan aikaan bussilla; havaitsimme niidenkin olevan aina täynnä ihmisiä ja karjaa. Joskus meidän kaikkien piti mennä ulos siksi aikaa kun riisiä lastattiin sisään, ja sitten meidän oli jälleen kivuttava sisään parhaan kykymme mukaan ja yritettävä jotenkuten selviytyä tuossa ahtaudessa.”

Kääntäjää koskeviin rukouksiin vastataan

Noiden muutamien ensi vuosien aikana kylvettiin paljon Valtakunnan totuuden siementä Thaimaan alueelle sekä pääkaupungissa että maakunnissa. Työskennellessään nelisen kuukautta pohjoisen kaupungeissa veli Dewar saattoi levittää 2491 kirjaa ja kirjasta. Palvelusvuonna 1939 nuo kolme sikäläistä tienraivaajaa levittivät yhteensä 4067 kirjaa ja 14592 kirjasta sekä hankkivat 113 tilausta. Kaikki tämä kirjallisuus oli kuitenkin joko englannin-, kiinan- tai japaninkielistä. Paikallisella kielellä ei ollut vielä julkaisuja Turva-kirjasta lukuun ottamatta. Sen oli eräs opiskelija kääntänyt thain kielelle vastineeksi saamistaan useista englanninkielisistä kirjoista.

Tienraivaajat ymmärsivät, että tarvittaisiin kipeästi kääntäjää, jotakuta Jehovalle vihkiytynyttä palvelijaa, jolla olisi palava halu tehdä Häntä ja hänen Valtakuntaansa koskevat kallisarvoiset totuudet tunnetuksi Thaimaan asukkaille. Veli  Unglaube kirjoitti veli Rutherfordille ja kertoi, ettei heillä ollut kääntäjää. Veli Rutherford vastasi: ”Minä en ole Thaimaassa; te olette siellä. Luottakaa Jehovaan ja työskennelkää ahkerasti, niin tulette löytämään kääntäjän.” Näillä tienraivaajilla oli uskoa ja he ilmaisivat kestävyyttä. Jehova ei antanut heidän pettyä.

Vuoden 1939 joulukuussa Kurt Gruber ja Willy Unglaube matkustivat pohjoiseen Chiang Maihin, ja sieltä he löysivät kääntäjän, jonka saamista he olivat rukoilleet. Hän oli Chomchai Inthaphan. Tuohon aikaan hän oli presbyteerisen tyttökoulun johtajatar. Opiskeltuaan Filippiineillä Manilan yliopistossa hän oli hyvin perehtynyt sekä thain että englannin kieleen. Hänellä oli myös syvä rakkaus Jumalaa kohtaan ja into palvella häntä, ja pian hän tajusikin, että se mitä nuo kaksi tienraivaajaa saarnasivat, oli totuutta.

Presbyteeristen lähetystyöntekijöitten vastustuksesta ja koulun houkuttelevista tarjouksista huolimatta Chomchai ilmoitti eroavansa työpaikastaan ja ilmoitti myös eroavansa presbyteerisestä kirkosta. a Samalla kun hän vielä jatkoi työtään koulussa kouluvuoden loppuun saakka, hän aloitti Pelastus-kirjan kääntämisen. Kun Bangkokiin perustettiin myöhemmin haaratoimisto, Chomchaista tuli yksi ensimmäisistä Beetel-perheen jäsenistä. Vuosikausia Chomchai suoritti kaiken käännöstyön. Rakkaudesta kissoihin hän toi myös siaminkissansa Beeteliin. Vaikka hän kärsikin elämänsä viimeisinä kymmenenä vuotena monista lamauttavista sairauksista, hän jatkoi uskollisesti vihkiytynyttä palvelustaan, kunnes hän vuonna 1981 kuoli 73 vuoden ikäisenä.

Ensimmäiset paikalliset julistajat

Näyttää siltä, että ennen saapumistaan Chiang Maihin joulukuussa 1939 veljet Gruber ja Unglaube työskentelivät pohjoisen Phrae ja Nan -nimisissä kaupungeissa. Phraessa muuan sairaanhoitaja otti kirjaset Koti ja onni sekä Turva ja  antoi ne ystävälleen Buakhieo Nanthalle, joka toimi sairaanhoitajana Nanissa, ja kertoi hänelle, että nuo kaksi ulkomaalaista tulisivat lähiaikoina käymään Nanissa. Vaikka Buakhieo olikin kasvatettu buddhalaiseksi, hänestä oli tullut presbyteeri kaksi vuotta aikaisemmin, kun hän oli opiskellut presbyteerien kansakoulussa ja saanut sairaanhoitajan koulutuksen kirkon sairaalassa Chiang Maissa. Hän luki kirjaset erittäin kiinnostuneena. Niinpä hän olikin valmis tutkimaan Raamattua, kun nuo kaksi tienraivaajaa saapuivat Naniin.

 Kun Buakhieo lähetettiin Chiang Maihin lisäkoulutukseen, hän tapasi jälleen Kurtin ja Willyn, jotka pitivät jo säännöllisesti kokouksia kiinnostuneitten ryhmän kanssa. Chomchai oli esitellyt tienraivaajat presbyteerisen seminaarin rehtorille, Kham-ai Chaiwanille. Keskusteltuaan heidän kanssaan kolminaisuudesta, helvetistä ja sielusta rehtori tajusi, että Jehovan todistajat opettivat totuutta, jota hän oli etsinyt. Hän tunsi sääliä Kurtia ja Willyä kohtaan ja pyysi heitä jättämään kiinalaisen hotellin ja muuttamaan hänen taloonsa. Hän edistyi hyvin totuudessa. Kun hänen työnantajansa painosti häntä sovittelemaan Raamatun periaatteissa, hän ei muuttanut mieltään, vaikka se merkitsikin työn ja luvatun eläkkeen menetystä.

Neljän vuoden ahkeran työn jälkeen noiden neljän vierasmaalaisen tienraivaajan ponnistelut alkoivat tuottaa hedelmää. Vuonna 1940 Buakhieo Nantha, Chomchai Inthaphan, Chomchain sisar Kaeomalun ja Kham-ai Chaiwan ja hänen vaimonsa Buakhieo kastettiin ensimmäisinä paikallisina Jehovan todistajina Thaimaassa.

Sukulaiselta sukulaiselle

Samoin kuin Jeesuksen varhaiset seuraajat kertoivat innokkaasti sukulaisilleen, että he olivat löytäneet Messiaan, eivät nämäkään uudet opetuslapset epäröineet saarnata hyvää uutista sukulaisilleen ja ystävilleen. (Vrt. Joh. 1:41.) Veli Kham-ailla oli Kham Raksat -niminen sukulainen, joka oli vanhin San Kamphaengin kirkossa Chiang Main lähistöllä. Hän oli jopa rakentanut tuon kirkon. Kham Raksat, kuten Kham-aikin, oli vilpitön, totuutta etsivä mies. Hän kutsui Kurtin, Chomchain ja tämän sisaren Kaeomalunin kirkkoonsa saarnaamaan ja selittämään Raamattua. Tuohtuneena tästä presbyteerilähetystyöntekijät saivat jotkut koulun opettajat häätämään todistajat pois. Tällainen epäkristillinen menettely sai kuitenkin Kham Raksatin entistä päättäväisemmin jatkamaan Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Joitakin vuosia myöhemmin San  Kamphaengiin perustettiin seurakunta. Kham Raksatista tuli esivalvoja, ja hän kiinnitti ylpeänä talonsa seinään kilven ”Jehovan todistajien valtakunnansali”. Vuosien mittaan monet Chaiwanin ja Raksatin sukulaisista tulivat totuuteen.

Monien pitkien ja syvällisten keskustelujen jälkeen Chomchai ja Kaeomalun saivat äitinsäkin vakuuttuneeksi totuudesta. Kaikkien muiden Thaimaan varhaisten todistajien tavoin hänkin oli aikaisemmin ollut nimellisesti kristitty. Hän oli ollut erittäin toimelias paikallisen kirkon jäsen Ban Paenissa, noin 30 kilometriä etelään Chiang Maista. Kun hän jätti kirkon, se aiheutti melkoista kohua tuossa kylässä. Mutta hänen päättäväisyytensä ja rohkeutensa tuottivat hyviä tuloksia, kun useat kylän asukkaista ottivat totuuden vastaan, ja aikanaan sinne muodostettiin seurakunta.

Chomchain äidiltä totuus levisi Chomhain serkun perheeseen Chom Thongin alueella, joka kuuluu Chiang Main maakuntaan, ja sinne muodostui myöhemmin toinen todistajien ryhmä.

Niinpä varsinkin Thaimaan pohjoisosassa, jonka monissa kaupungeissa ja kylissä oli protestanttisia ryhmiä, ensimmäisillä hyvän uutisen saarnaamiseen suotuisasti suhtautuvista oli jokin nimikristillinen tausta. Kestäisi vielä jonkin aikaa ennen kuin ensimmäiset buddhalaiset omaksuisivat Raamatun totuuden.

 Työ jatkuu toisesta maailmansodasta huolimatta

Koska Thaimaa pysyi puolueettomana toisen maailmansodan alkupuolella, ulkomaiset tienraivaajat ja paikalliset julistajat saattoivat jatkaa esteettä saarnaamistaan. Samaan aikaan kun Kurt Gruberilla ja Willy Unglaubella oli sykähdyttävät kokemuksensa pohjoisissa maakunnissa, Ted Sewell pysytteli pääkaupungissa, jossa muuan kiinnostunut srilankalainen perhe liittyi häneen todistustyössä. Kun sisar Chomchai vuonna 1941 muutti Bangkokiin, tämä perhe otti hänet ystävällisesti kotiinsa. Vähitellen ilmaantui muitakin kiinnostuneita, pääasiassa kiinalaisia, ja niin muodostettiin seurakunta.

Nyt yli 80-vuotias Edith Mungsin muistaa yhä ensimmäisen yhteytensä tähän seurakuntaan Bangkokissa: ”Tulin kosketuksiin Raamatun kanssa eräässä protestanttisessa koulussa. Englantilaisen isämme kuoltua ensimmäisessä maailmansodassa kolme sisartani ja minut lähetettiin erääseen protestanttiseen kansakouluun Chiang Maihin, missä kävimme myös raamattukursseja. Niinpä opin Jeesusta Kristusta koskevasta historiasta jo lapsuudessani, ja sydämeeni juurtui syvä rakkaus ja kunnioitus häntä kohtaan. Koko joukko Raamattua koskevia kysymyksiä jäi kuitenkin vaille vastausta, koska olin liian ujo kyselläkseni keneltäkään, ja me oppilaat pelkäsimme opettajia. Myöhemmin olin jonkin aikaa Singaporessa ja palasin Thaimaahan vuonna 1941. Matkalla Chiang Maihin kävin myös Kham-ai Chaiwanin luona, jonka muistin olevan yksi paikallisen presbyteerisen yhteisön johtajista. Koska minulla oli kiire Bangkokiin tuona päivänä lähtevään junaan, hänellä ei ollut juurikaan tilaisuutta antaa minulle todistusta. Mutta hän antoi minulle kuitenkin kolme kirjasta ja kannusti minua lukemaan ne.

”Junassa otin kiireesti kirjaset esiin ja luin ne kannesta kanteen. Olin innoissani Raamatun opetusten selityksistä ja samalla hämmästynyt, koska tämä tieto erosi niin suuresti  siitä, mitä minulle oli opetettu koulussa. Koska halusin tietää, mikä on totuus, etsin Bangkokista Jehovan todistajia. Kun löysin heidän kokouspaikkansa, heillä oli parhaillaan Raamatun tutkistelu meneillään. Niinpä istuuduin ja liityin mukaan. Tunsin erittäin hyvin yhden koolla olleista kahdestatoista. Hän oli Chomchai, joka oli opettanut koulussa, jota kävin. Olimme hyvin iloisia tavatessamme jälleen.

”Kun tietoni ja ymmärrykseni Raamatusta lisääntyi, lopetin kirkossakäynnin. Otin myös ristin pois kaulastani. Kaksi kirkon vanhinta kävi talossani ja yritti saada minut palaamaan kirkkoon. He sanoivat minulle: ’Älä usko noihin vääriin todistajiin!’ Sanoin heille: ’Antakaa minun tutkia Raamattua ja varmistua ensin asioista. Jos Jehovan todistajat ovat väärässä, palaan kirkkoonne.’ He eivät tulleet koskaan takaisin.”

Japanilaisten maahanhyökkäys tuo ongelmia

Toisen maailmansodan raivotessa ja Japanin laajentaessa vaikutustaan Aasian ja Tyynenmeren alueella Thaimaakin joutui lopulta sodan pyörteisiin. Australialainen George Powell, joka oli pitänyt huolta Seuran kirjallisuusvarastosta Singaporessa ennen kuin työ siellä kiellettiin ja joka oli muuttanut sitten Thaimaahan, muistaa, miten eräänä joulukuun aamuna vuonna 1941 sisar Chomchai tuli juosten alas portaita ja huusi: ”Nyt se on tapahtunut!” Radiossa oli juuri ilmoitettu japanilaisten marssin Thaimaahan alkaneen. Vaikka japanilaiset sotilaat eivät sekaantuneet paljoakaan paikallisten ihmisten päivittäiseen elämänmenoon, taloudellinen tilanne huononi. (Ulkomaiset sotavangit rakensivat pahamaineisen Kwaijoen sillan [Khwae Noi] ja ”kuolemanradan”.) Natsi-Saksan liittolaisena olleen vieraan vallan miehitys vääjäämättä vaikutti myös todistajien saarnaamistyöhön.

Palveltuaan Hollannin Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa) kaksi saksalaista tienraivaajaa, Hans Thomas ja Wolfhelm Fuchs, saivat vuonna 1941 uuden määräyksen silloin vielä puolueettomaan Thaimaahan. Kun japanilaisten maahantunkeutuminen  alkoi, kaikkien ulkomaisten tienraivaajien saarnaamisessa alkoi kuitenkin ilmetä vaikeuksia joko siksi, että he olivat jonkin sellaisen maan kansalaisia, jonka kanssa Japani tai sen liittolainen Saksa olivat sodassa, tai siksi, että he olivat tämän Japanin liittolaismaan kansalaisia, joka vastusti katkerasti Jehovan todistajia. Itse Japanissa todistajien toiminta oli ollut kiellettyä jo muutamia vuosia.

Vain muutaman päivän kuluttua maahantunkeutumisesta japanilaiset vallanpitäjät panivat Thaimaan poliisin pidättämään George Powellin ja Ted Sewellin, ja heidät suljettiin eristysleiriin Bangkokissa sodan jäljellä oleviksi kolmeksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi. Vuonna 1942 saksalaiset Kurt Gruber, Hans Thomas ja Wolfhelm Fuchs pidätettiin, ja kirjallisuusvarasto takavarikoitiin. Willy Unglaube vältti pidätyksen, koska hän sattui olemaan tuolloin maan pohjoisosassa. Vaikka japanilaiset vallanpitäjät yrittivät tosissaan löytää hänet, hän vältti taitavasti tulemasta pidätetyksi koko sodan ajan.

Useimmat paikalliset julistajat saivat jatkaa toimintaansa miltei häiriöttä. Kuitenkin heidän saarnatessaan talosta taloon, varsinkin Bangkokissa, siviilipukuiset japanilaiset poliisit  tavallisesti seurasivat heitä. Usein julistajan tultua ulos jostakin talosta nämä miehet menivät sisään ja kuulustelivat ja joskus uhkailivatkin talonväkeä.

Yksi välikohtaus sattui kun sisaret Chomchai ja Buakhieo olivat saarnaamassa pohjoisessa Nanin kaupungissa. Poliisi tutki heidän laukkunsa ja vei sisaret poliisiasemalle. Jopa paikallinen kirkon vanhinkin, Duangkaeo Jarityonphan, jonka kanssa he olivat usein keskustelleet, pidätettiin. Chomchaita ja Buakhieoa pidettiin poliisiasemalla pidätettyinä useita päiviä ennen kuin heidän asiassaan tehtiin päätös. Ilmeisesti muuan roomalaiskatolinen pappi, joka ei pitänyt heidän saarnaamisestaan, oli valheellisesti syyttänyt heidän olevan maanpettureita. Sivumennen sanoen Duangkaeo, tuo kirkon vanhin, tuli lopulta totuuteen.

Yhteydet poikki, huolenpito ei

Pidättämisensä jälkeen nuo kolme saksalaista tienraivaajaa pantiin japanilaiseen sotilasvankilaan. Keskeytymätöntä kuulustelua ja julmaa pieksentää jatkui kolme päivää ja kolme yötä. Upseeri pyysi heitä allekirjoittamaan japaninkielisen lausunnon, mitä he eivät kääntäneet. Kun veljet kieltäytyivät allekirjoittamasta, muuan upseeri huusi vihaisena: ”Me emme piittaa siitä, mitä sanottekin taivasten valtakunnasta, mutta mitä maahan tulee, niin japanilaiset tulevat hallitsemaan sitä!”

Hans Thomas kertoo: ”Koska emme olleet natseja, Saksan lähetystö ei tehnyt hyväksemme yhtään mitään. Meille sanottiin vain, että ’te tiedätte kyllä, mitä teille olisi tehty Saksassa’! Kun meitä oli pidetty viikko viikon jälkeen sotilasvankilassa, esitimme lopulta pyynnön Thaimaan viranomaisille, että he tekisivät jotakin puolestamme. Olimmehan kuitenkin tulleet Thaimaahan täysin laillisesti lähetystyöntekijöinä hallituksen suostumuksella. Ja koska emme olleet tehneet mitään Thaimaan hallitusta vastaan, emme nähneet mitään syytä, miksi japanilaiset sotilasviranomaiset pitäisivät meitä vankeudessa. Koska Thaimaa tunnettiin vapaiden ihmisten maana, eikä se  laillisesti ollut Japanin hallinnon alaisuudessa vaan sillä oli pelkästään ystävyyssopimus Japanin kanssa, pyysimme, että meidät luovutettaisiin Thaimaan viranomaisille. Pyyntöömme suostuttiin lopulta.”

Tienraivaajat vietiin tutkintaosaston (CID:n) päämajaan Bangkokissa ja pidettiin siellä. Paikalliset ystävät saattoivat vierailla heidän luonaan ja tuoda heille välttämättömiä tarvikkeita. Veljien ollessa vangittuna saatiin raportti sisarista, jotka oli pidätetty Nanissa. Asiaa käsitellyt virkailija käsitteli myös saksalaisten veljien tapausta. Kun hän luki Nanista tulleen raportin, hän sanoi: ”Chomchai! Vartiotorni! Tiedän nämä ihmiset. He eivät ole vaarallisia.” Naniin lähetettiin määräys vapauttaa todistajat ja jättää juttu silleen. Jonkin aikaa tämän jälkeen myös Kurt, Hans ja Wolfhelm vapautettiin. Ohimennen sanoen, tämä virkailija oli aikaisemmin käynyt näiden veljien kotona Bangkokissa tutkimassa Raamattua.

Saksalaisista tienraivaajistamme pidettiin huolta toisellakin tavalla. Kaikkien yhteyksien ollessa poikki muissa maissa toimivaan Jehovan järjestöön heidän oli tultava toimeen omin neuvoin. Samanaikaisesti heidän piti olla hyvin varovaisia välttääkseen joutumasta japanilaisten viranomaisten käsiin. Joitakin kuukausia ennen japanilaisten maahantunkeutumista tienraivaajat olivat johtaneet raamatuntutkistelua erään sveitsiläisen kaupallisen yrityksen johtajalle. Tämä ystävällinen mies tarjosi nyt apuaan tienraivaajille ja otti heidät paikallisiksi edustajikseen myymään paperikauppatavaraa provisiopalkalla. Tämänkaltainen työ sopi heille hyvin. Näin he pystyivät huolehtimaan päivittäisistä tarpeistaan ja heille jäi vielä riittävästi rahaa painattaa paikallisesti kirjasia hupenevan kirjallisuusvarastonsa täydennykseksi. Ja jos he alueella näyttivät olevan joutumassa pulaan, he saattoivat aina kaivella suurten laukkujensa kätköistä jotakin paperikauppatavaraa.

Ei myöskään kahta eristysleirissä ollutta australialaista tienraivaajaa ollut ’jätetty pulaan’. (2. Kor. 4:9) George Powell  kertoo: ”Uskolliset saksalaiset veljemme ja thaisisaremme eivät koskaan unohtaneet meitä noina epävarmoina aikoina. Heidän tuomansa hedelmät olivat hyvin tervetulleita, mutta saamamme keskinäinen rohkaisu oli vielä virkistävämpää ja auttoi meitä kestämään ja olemaan toiveikkaita.”

Entä mitä veljemme tekivät sen jälkeen, kun japanilaisten miehitys oli katkaissut kaiken hengellisen ravinnon saannin? He jatkoivat säännöllisesti kokousten pitämistä, joihin kuului myös viikoittainen Vartiotornin tutkistelu. Kun uusia numeroita ei ollut enää saatavissa, he alkoivat käyttää vanhempia, edeten taaksepäin. Veli Thomas muistelee: ”Vuoden 1941 marraskuun Vartiotorni, jossa oli kirjoitus ’Pahojen henkien hallitus loppuu’, oli viimeinen lehti, jonka olimme saaneet. Tuosta numerosta lähtien tutkimme taaksepäin vuosi vuodelta, ja toivoimme, että jonain päivänä sota päättyisi ja voisimme saada jälleen yhteyden Seuraan. Näin kului yli neljä pitkää vuotta. Olimme parhaillaan tutkimassa vuoden 1936 Vartiotorneja, kun uusia lehtiä alkoi saapua.”

Vahvistusta sodanjälkeiseen toimintaan

Marraskuun 24. päivänä vuonna 1945, miltei neljä vuotta sen jälkeen, kun yhteydet katkesivat, saatiin Brooklynista Yhdysvalloista Seuran presidentintoimistosta sähke, jossa veljille kerrottiin, että maailmanlaajuinen todistustyö oli nyt suurempaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Kun Japani oli antautunut elokuussa ja veljet Powell ja Sewell sen jälkeen vapautettu, tehtiin järjestelyt kirjallisuusvaraston siirtämiseksi sopivampaan paikkaan, joka myös olisi riittävän suuri kokousten pitämistä varten. Viranomaisten avustuksella saatiinkin vuokrattua sopiva paikka Soi Dechosta, jonkin matkan päässä Silom Roadista.

Jo ennen sotaa ja sen aikana tienraivaajat olivat kylväneet ahkerasti totuuden siemeniä, ja niinpä nyt oli olemassa kiinnostuneitten ihmisten ydinjoukko. Ystävien olikin mitä ajankohtaisinta saada vuonna 1946 kirjallisuuslähetys, joka  sisälsi julkaisut ”Teokraattinen apu Valtakunnan julistajille”, Vuosikirja ja ”Järjestön ohjeita”. Tienraivaajat lukivat innokkaasti nuo arvokkaat apuvälineet päästäkseen ajan tasalle ja välittääkseen uudet tiedot kiinnostuneille. Useat uudet olivat aloittaneet julistamisen, mutta heidän täytyi vielä saada täydempi arvostus teokraattista järjestöä kohtaan.

Tienraivaajat työskentelivät ahkerasti levittääkseen hyvää uutista tämän uuden kirjallisuuden avulla. Niinpä palvelusvuoden 1946 aikana tuo 14 julistajan ja tienraivaajan ryhmä levitti 14183 kirjaa ja kirjasta ja aloitti 47 raamatuntutkistelua. Millainen saavutus tältä pieneltä ryhmältä!

Yksi merkittävä askel otettiin, kun alettiin julkaista siamin- eli thainkielistä Vartiotornia tammikuun 1. päivän numerosta 1947 lähtien. Lehteä monistettiin 200 kappaletta kerran kuukaudessa. Thaimaan veljet olivat ylitsevuotavan iloisia saadessaan nyt vahvaa hengellistä ravintoa säännöllisesti omalla kielellään. Nyt ei enää tarvittu kääntäjää Vartiotornin tutkistelussa.

Presidentin ensimmäinen vierailu

Huhtikuussa 1947 Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr tuli sihteerinsä Milton G. Henschelin kanssa ensimmäiselle vierailulleen Thaimaahan. Silloin järjestettiin myös ensimmäinen konventti Thaimaassa. Esitelmän aihe oli ”Kaikkien kansojen ilo”, ja Bangkokin Chulalongkornin yliopiston luentosalissa oli 275 kuulijaa.

Paikalliset lehdet tekivät puheen hyvin tunnetuksi. Kaksi sanomalehteä esitti kuitenkin syytöksen, että veli Knorr oli halventanut puheessaan buddhalaista uskontoa. Tällainen arkaluonteinen asia johti siihen, että CID:n virkailijat tutkivat heti asian. Tutkimus paljasti, ettei mitään halventavia lausuntoja ollut esitetty. Kummankin lehden toimittajat esittivät julkisen anteeksipyynnön sen vuoksi, että Bangkokin asukkaille oli esitetty väärää tietoa ja tehty näin vääryyttä  N. H. Knorrille ja Vartiotorni-seuralle. Useat muut sanomalehdet julkaisivat Seuran vastauksen kritiikkiin, ja näin se sai aikaan jopa suurempaa todistusta totuuden puolesta kuin itse puhe.

Haaratoimisto perustetaan

Veli Knorrin vierailun aikana tehtiin järjestelyjä työn organisoimiseksi paremmin. Bangkokin kirjallisuusvaraston yhteydessä työskentelevien veljien ja sisarten iloksi veli Knorr ilmoitti, että päästyään Vartiotornin raamattukoulun Gileadin kahdeksannelta kurssilta George Powell palaisi Thaimaahan haaratoimistonvalvojaksi. Niinpä Thaimaahan perustettiin haaratoimisto 1. syyskuuta 1947.

Pian tämän jälkeen Kurt Gruber nimitettiin kierrosvalvojaksi vierailemaan neljässä pohjoisen ja yhdessä Bangkokin  seurakunnassa. Nämä vierailut lisäsivät ystävien arvostusta teokraattisia järjestelyjä ja menetelmätapoja kohtaan ja auttoivat heitä ymmärtämään, kuinka tärkeää on raportoida saarnaamiseen käytetty aika. Seurauksena oli, että palvelusvuoden 1948 aikana julistajien yhteismäärä hypähti 31:stä 65:een.

Huhtikuussa 1948 Chiang Maissa pidetty ensimmäinen kierroskonventti antoi työlle lisäsysäyksen eteenpäin. Kuvittelehan miten yllättyneitä ja iloisia veljet olivatkaan tuossa konventissa ollessaan ensi kertaa mukana teokraattisessa palveluskoulussa! Monet heistä olivat kotoisin maaseudulta ja heillä oli vain vähän koulusivistystä, mutta nyt he saattoivat hyötyä siitä teokraattisesta koulutuksesta ja valmennuksesta, jota Jehovan järjestöön kuuluvat saivat kaikkialla.

Esitelmäohjelma, joka oli alkanut kolme vuotta aikaisemmin monissa maissa, pantiin nyt käytäntöön Thaimaassakin. Varsinkin Bangkokissa esitelmiä mainostettiin jakeluilmoituksin ja ääniautoilla. Ihmiset tulivat esitelmiin paikalliseen valtakunnansaliin ja kouluihin. Kerran pidettiin esitelmä buddhalaisjärjestön tiloissa Bangkokissa. Oli perin epätavallinen näky kun 125 keltaisiin viittoihinsa pukeutunutta buddhalaismunkkia istui riveittäin ja kuunteli tarkkaavaisesti luentoa Raamatun luotettavuudesta. He esittivät puheen jälkeen paljon kysymyksiä. Vuoden 1949 Vuosikirja kommentoi tätä tilaisuutta seuraavasti: ”Monet näistä papeista ovat hyvin koulutettuja, ja toisin kuin katolisen hierarkian papit, he ovat suvaitsevaisia, hyvin käyttäytyviä ja kohteliaita.”

Gileadin käyneet lähetystyöntekijät aloittavat uuden vaiheen

Paikallisen järjestön vahvistamiseksi Seura kutsui veli Gruberin ja veli Thomasin Gilead-koulun 15. kurssille, jonka päättäjäiset pidettiin ”Teokratian kasvun” kansainvälisessä konventissa Yankee-stadionilla New Yorkissa 30. heinäkuuta 1950. Palattuaan takaisin he liittyivät viiden muun Gileadin käyneen lähetystyöntekijän seuraan (lukuun ottamatta George  Powellia), jotka olivat saapuneet sillä välin. Nämä olivat Alfred Laakso Gileadin 7. kurssilta sekä Joseph E. Babinski, Donald Burkhart, Gerald (Jerry) Ross ja Darrow Stallard, kaikki 12. kurssilta.

Vuosina 1951 ja 1952 saapui lisää Gileadin käyneitä. Heidän joukossaan olivat Guy Moffatt Englannista ja Neil Crockett Uudesta-Seelannista (heidät molemmat oli ensin määrätty Malesiaan), Esko ja Anja Pajasalmi, Elon ja Helvi Harteva Suomesta sekä Eva Hiebert ja Marguerite Rood Kanadasta. Palvelusvuoden 1952 lopulla työskenteli Thaimaassa noin 20 Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää.

Koska niin monia lähetystyöntekijöitä oli auttamassa työssä, lähetyskoteja perustettiin maan eri osiin. Chiang Mai, Nan ja Lampang pohjoisessa, Nakhon Ratchasima Thaimaan  keskiosissa sekä Nakhon Si Thammarat ja Songkhla etelässä olivat näitä paikkoja. (Khon Kaen, Ubon Ratchathani, Udon Thani ja Nakhon Sawan olivat paikkoja, joihin lisäksi määrättiin lähetystyöntekijöitä myöhempinä vuosina joksikin aikaa.) Nämä lähetyskodit tulivat teokraattisiksi turvapaikoiksi ystäville, sillä ne olivat paikallisia keskuksia hyvin tarpeellisen hengellisen tuen ja rohkaisun antamisessa.

Haaste oppia uusi kieli

Eräs tehokkaan lähetystyöntekijän perusvaatimuksista on kyky puhua ihmisten kanssa heidän omalla kielellään, ja se on ollut melkoinen haaste monille Thaimaan lähetystyöntekijöille. Ongelmana thain kielessä ei ole mutkikas tai sekava kielioppi. Kielioppi on todellisuudessa yksinkertainen, koska  siihen ei kuulu artikkeleita, etuliitteitä, sukuja, verbitaivutuksia, nominitaivutuksia eikä monikkomuotoja.

Kiinalaisista kuvakirjoitusmerkeistä poiketen thain kielessä on foneettiset aakkoset, joihin kuuluu 44 konsonanttia ja 32 vokaalia, ja nämä yhdessä muodostavat tavuäänteet. Mutta länsimaisista kielistä täysin poikkeavaa ovat sen tonaaliset piirteet, jotka ovat samankaltaisia kuin kiinan kielessäkin. Thain kielessä on viisi erilaista äänenkorkeutta. Äänenkorkeuden vaihtelusta riippuen jollakin sanalla tai tavulla voi olla useita erilaisia ja joskus vastakkaisiakin merkityksiä. Jos esimerkiksi sana ”khau” lausutaan laskevalla äänenkorkeudella, se merkitsee ”riisiä”; matalalla äänenkorkeudella se merkitsee ”uutisia”. Jos sama sana lausutaan nousevalla äänenkorkeudella, se merkitsee ”valkoista”, ja tavallisella tasaisella äänenkorkeudella se merkitsee ”löyhkää”. Niinpä uusi lähetystyöntekijä saattaa sanoa olevansa tuomassa ”hyvää riisiä”, ”hyvää valkoista” tai ”hyvää löyhkää”, sen sijaan että hän sanoisi tuovansa ”hyvää uutista”.

Ennen kuin tällaiset erikoispiirteet (myös jotkin vokaaliäänet, jotka eroavat täysin useimmissa länsimaisissa kielissä käytetyistä) ovat hallinnassa, tarvitaan harjoitusta, kärsivällisyyttä ja hellittämättömyyttä. Ja kuten muissakin kielissä, vastatullut tekee helposti hilpeyttä herättäviä virheitä. Selittäessään eroa Jehovan todistajien ja kristikunnan uskontojen välillä eräs lähetystyöntekijäsisar halusi kertoa puhuteltavalle, että me emme käytä ristiä. Todellisuudessa hän kuitenkin sanoi, että me emme käytä ”housuja”. ”Eivätkö miehetkään?”, kysyi puhuteltava. ”Ei kukaan”, oli sisaren painokas vastaus.

Kaikkein varhaisimmat tienraivaajat ja ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät opiskelivat kieltä itsekseen. Myöhemmin Seura pani alulle uuden menetelmän määräalueen kielen oppimiseksi. Siihen sisältyi kielen opiskelua 11 tuntia päivässä ensimmäisen kuukauden aikana ja 5 tuntia päivässä toisena kuukautena. Se ei ollut mikään helppo  urakka. Lähetystyöntekijät ovat kuitenkin arvostaneet tätä järjestelyä hyvin paljon, koska se on auttanut heitä saarnaamaan ja opettamaan tehokkaammin.

Vähemmän huomiota herättäviä kuin farangit

Yksi veli Knorrin huhtikuussa 1951 tapahtuneen toisen vierailun kohokohdista oli erikoistienraivaustoiminnan käynnistäminen. Päteviä paikallisia veljiä ja sisaria määrättiin auttamaan seurakuntia saarnaamistyössä ja aloittamaan julistustyö uusilla alueilla. Koska heidän ei ole tarvinnut kamppailla kielen oppimiseksi ja koska he ovat vähemmän huomiota herättäviä kuin vaaleaihoiset farangit eli ulkomaalaiset, paikallisilla tienraivaajilla on ollut merkittävä osa sanoman levittämisessä ja uusien auttamisessa. Nykyisin työssä on noin 70 erikoistienraivaajaa (yli 6 prosenttia julistajien kokonaismäärästä).

Sisaret Buakhieo Nantha ja Somsri Phanthuphrayun (nykyinen Darawan) määrättiin ensimmäisinä erikoistienraivaajina palvelemaan etelän Nakhon Si Thammarat -nimisessä kaupungissa. Veli Sa-ngat Mungsin lähetettiin erikoistienraivaajaksi Chiang Raihin, pohjoisimpaan maakuntaan Myanmarin rajalla. Varhaisemmat tienraivaajat olivat levittäneet paljon kirjallisuutta noilla alueilla, ja nämä erikoistienraivaajat olivat nyt innokkaita kastelemaan siementä ja aloittamaan raamatuntutkisteluja.

Nakhon Si Thammaratiin lähetetyt kaksi erikoistienraivaajasisarta tapasivat Kruamat-nimisen nuoren buddhalaisnaisen, jolla oli oma ompelimo. Koska hänellä ei ollut mitään halua vaihtaa uskontoaan, tarvittiin monta käyntiä ja hienovaraista taivuttelua, jotta hän keskeyttäisi hetkeksi ompelemisen muutamien kappaleitten tarkastelemiseksi kirjasta ”Olkoon Jumala totinen”. Mutta kun hänen kiinnostuksensa heräsi, hänestä tuli Raamatun innokas tutkija ja perheensä ja ystäviensä vastustuksesta huolimatta hän liittyi todistajiin ja alkoi julistaa hyvää uutista. Hän aloitti pian kasteensa jälkeen tienraivauksen.  Sisar Kruamat avioitui myöhemmin lähetystyöntekijä Neil Crockettin kanssa, ja he palvelivat muutamia vuosia kierrostyössä. Nykyään tämä sisar toimii erikoistienraivaajana Bangkokissa seurakunnassa, jossa Neil palvelee vanhimpana.

Apua annetaan tappouhkauksista huolimatta

Veli Sa-ngatin saarnatessa Mae Sain kaupungissa Myanmarin rajalla hänellä oli kokemus, joka osoittaa, että lampaankaltaisia totuutta ja vanhurskautta kaipaavia ihmisiä löydetään eristyneisyydestä ja vastustuksesta huolimatta. Vuoden 1951 lokakuussa hän tapasi erään nuoren Karun Chuthiangtrong -nimisen naisen. Tämä oli syntynyt buddhalaisperheeseen, joka harjoitti esi-isien palvontaa kiinalaisen perinteen mukaisesti. Karun kertoo taustastaan:

”Kyselin teini-ikäisenä usein isoäidiltäni, mistä me olemme tulleet ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Myytit ja tarut, joita minulle kerrottiin vastaukseksi kysymyksiini, eivät kuitenkaan tyydyttäneet minua. Ollessani 19-vuotias vuonna 1945 muuan sukulainen Chiang Maista lähetti perheellemme thainkielisen Uuden testamentin. Aloin lukea sitä ja huomasin, että se puhuu Jumalasta Luojana ja ikuisen elämän toivosta. Muistin, että sukulaistemme lähettämän kirjallisuuden joukossa oli kaksi Vartiotorni-seuran kirjasta. Luulin kuitenkin tuohon aikaan, että oli olemassa vain yhdenlaista kristillistä uskontoa.

”Vuonna 1946 minut kastettiin presbyteerisen kirkon jäseneksi. Koska olin täynnä intoa kertoa toisille pelastuksen sanomasta, halusin tulla saarnaajaksi. Anoin useita kertoja pääsyä kouluihin, joissa valmennettiin pappeja, sekä Thaimaassa että naapurimaassa Myanmarissa. Mutta jostain syystä se ei koskaan tuottanut tuloksia.”

Kun veli Sa-ngat kävi Karunin luona ja pystyi vastaamaan hänen kysymyksiinsä selvästi ja järkevästi, tämä otti kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Ei kestänyt kauankaan kun hän  tunnisti totuuden soinnin hyvässä uutisessa. Mutta vastustuskin alkoi pian. Hän kertoo: ”Usein raamatullisten keskustelujen aikana taloamme kivitettiin tai ihmiset tulivat metelöimään talon ulkopuolelle häiritäkseen meitä. Eräänä päivänä tuli muuan presbyteerisen kirkon vanhin poliisin kanssa, joka sattui olemaan hänen nuorempi veljensä, ja yritti pelotella minua uhkailemalla vangitsemisella, ellen lopettaisi yhteydenpitoani Jehovan todistajiin. Veli Sa-ngat sai toistuvasti tappouhkauksia ryhmältä, joka tunnettiin nimellä ’musta käsi’. Niinpä Seura katsoi viisaaksi antaa hänelle uuden aluemääräyksen Songkhlaan Thaimaan eteläosaan.” Jonkin aikaa tämän jälkeen veli Sa-ngat ammuttiin kuoliaaksi eräänä iltana vuonna 1953; tapausta ei koskaan selvitetty.

Sillä välin Karun alkoi kuitenkin julistaa hyvää uutista. Yksinään ja yli 300 kilometrin päässä lähimmästä seurakunnasta hän jatkuvasti saarnasi rohkeasti. Kierrosvalvojan vierailut ja haaratoimiston säännöllisesti lähettämä kirjallisuus vahvistivat häntä. Marraskuussa 1952 tapahtuneen kasteensa jälkeen sisar Karun toimi kokoajanpalveluksessa yli 20 vuotta, ja huolimatta vastoinkäymisistä hän saarnaa yhä uskollisesti sanomaa todellisesta vapaudesta.

”Outo nimi Jumalan miehelle”

Varhaisilla tienraivaajilla oli avainasema työn vakiinnuttamisessa Thaimaassa. Vaikka heitä oli vähän, he saarnasivat  väsymättä laajalla alueellaan. Vei vuosia ennen kuin he saattoivat nähdä tuloksena uusia opetuslapsia. Mutta he kestivät. He olivat ’laskeneet kätensä auraan’, ja he jatkoivat antamatta periksi. – Luuk. 9:62.

Lopulta useimmat heistä lähtivät Thaimaasta palvellakseen muilla alueilla. Heikentymättömällä innolla ja rakkaudella Jehovaa ja lähimmäisiään kohtaan he jatkoivat kokoajanpalveluksessa, jotkut kuolemaansa saakka, toiset näihin päiviin asti. Palveltuaan tienraivaajana yli 50 vuotta Willy Unglaube sanoi: ”Taaksepäin katsottaessa se näyttää vain lyhyeltä ajalta. Jehovan sanansaattajana toimiminen on suurenmoisin palvelus, mikä kenelläkään voi olla maan päällä. Tietysti täytyy olla uskoa, paljon uskoa, kaikkien esteiden voittamiseksi. Mutta ajattelen aina Sananlaskujen 18:10:n sanoja. Ellen olisi aloittanut tienraivausta, en olisi saanut koskaan tilaisuutta kokea, miten Jehova huolehtii palvelijoistaan, jos he luottavat häneen. Kun ajattelen Jesajan 2:2:n ennustusta tiedän, että on yhä paljon työtä tehtävänä, ja haluan osallistua tähän työhön kunnes Jehova sanoo sen riittävän.” Veli Unglaube palveli yhä tienraivaajana Saksassa päättäessään maallisen vaelluksensa useita vuosia sitten. Muuan saksalainen mies sanoi kerran, että “Unglaube” (merkitsee saksaksi ”epäuskoa”) oli perin ”outo nimi Jumalan miehelle”.

Entä mitä tapahtui Frank Dewarille, ensimmäiselle, joka jäi saarnaamaan hyvää uutista Thaimaahan? Hän sai tehtävän toimia monissa muissa Aasian maissa, joihin kuuluivat Burma, Kiina ja Intia. Hän palasi vuonna 1966 Thaimaahan, missä hän ja hänen burmalainen vaimonsa Lily palvelevat yhä erikoistienraivaajina pohjoisessa sijaitsevassa Chiang Rain kaupungissa. Hänen poikansa Donald palveli kierrosvalvojana Myanmarissa ja toimii nykyisin Yangonin (Rangoonin) Beetelissä.

Lähetystyöntekijöitä koetellaan

”Vapaiden maana” Thaimaa on aina suonut kansalaisilleen  uskonnonvapauden. Ja Thaimaan buddhalaiset ovat luonnostaan suvaitsevaisia. Niinpä hallitus ei ole koskaan osoittanut vihamielisyyttä todistajia kohtaan tai vainonnut heitä avoimesti. Tämän vapauden saarnata hyvää uutista avoimesti ja häiritsemättä voisi odottaa tekevän työn helpoksi ja nopeuttavan sitä.

1950-luvulla julistajien määrä lisääntyi tasaisesti. Monet ulkomaiset tienraivaajat kohtasivat kuitenkin toisenlaisen koettelemuksen, mitä jotkut heistä eivät kestäneet menestyksellisesti. Kaarle Harteva, Elon Hartevan nuorempi veli, joka valmistui Gileadin 20. kurssilta ja toimi noina aikoina lähetystyöntekijänä, kertoo: ”Vaikka ihmisten ystävällisyys tekikin elämästä miellyttävää, niin jonkin ajan kuluttua siitä tuli melkoinen koetus monille lähetystyöntekijöille. Tämä ystävällisyys oli ja on yhä osa Thaimaan kulttuuria, ja se muodostaa eräänlaisen pehmeän vastustuksen muurin, jota on vaikea ylittää. Siksi vakavat ja syvälliset keskustelut olivat perin harvinaisia.”

Ihmisten buddhalaisen taustan vuoksi vaadittiin myös paljon kärsivällisyyttä uusien auttamisessa ymmärtämään täysin Raamatun totuuksia ja saattamaan elämänsä sopusointuun Jehovan mittapuiden kanssa. Veli Harteva jatkaa: ”Uuden maailmamme tavat olivat kovin erilaisia, mutta erilainen oli ihmisten taustakin. Heidät oli kasvatettu hyvin suvaitsevaiseen uskontoon. Monilla iäkkäillä sisarilla oli noihin aikoihin tapana pureskella betelpähkinöitä, mikä värjäsi heidän hampaansa pikimustiksi. Toiset sisaret valmistivat pitkiä kotitekoisia sikaareja, jotka oli kääräisty kuivista banaaninlehdistä, ja he polttivat niitä jopa kulkiessaan talosta taloon. Oli miltei mahdollista tietää heidän olinpaikkansa kylässä heidän ’savumerkeistään’. Muistan yhä myös, miten veljet polttivat kierroskonventeissa.” Tietysti he aikanaan jättivät nämä epäkristilliset tavat.

Monien lähetystyöntekijöiden kestävyys ja antaumus työssä  koeteltiin heidän todetessaan, että heiltä kuluisi pitkä aika ennen kuin he todella voisivat puhua kieltä riittävän hyvin kyetäkseen opettamaan ja pitämään puheita. Ja kun kasvu myöhemmin hidastui ja vuodet saattoivat kulua ilman yhtään uutta opetuslasta, jotkut lannistuivat.

Toiset lähetystyöntekijöistä ovat kuitenkin tehneet määräalueesta kotinsa. Kun on kulunut 20 tai 30 vuotta tai enemmänkin, he ovat yhä huolehtimassa lähetystyön velvollisuuksistaan ja antavat oivallisen esimerkin.

Jotkut avioituneet lähetystyöntekijät saivat myöhemmin lapsia ja jättivät lähetystyön siitä syystä. On kuitenkin kiitettävää, että joukko näistä pariskunnista päätti jäädä Thaimaahan, missä tarve kypsistä evankeliuminpalvelijoista on hyvin suuri.

Seuran elokuva avaa silmiä

Koska julistajia oli vain yksi lähes 100000 asukasta kohti, Jehovan todistajat olivat 1950-luvulla hyvin vähän tunnettuja maassa. Elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa osoittautuikin siksi suureksi avuksi Jehovan todistajien työn tekemisessä tunnetuksi ihmisille. Siitä oli paljon hyötyä todistajille itselleenkin, sillä tämä elokuva avasi heidän silmänsä näkemään Jehovan järjestön maailmanlaajuiset mitat ja lähensi heitä siihen. Aiemmin vain harvat heistä saattoivat tajuta, miten laaja Jumalan näkyvä järjestö on ja miten tehokkaasti se toimii.

Esko Pajasalmi näytti tätä elokuvaa Thaimaan pohjoisosissa ja Bangkokissa. Miten hän tavallisesti mainosti tuota filmiä? ”Varhain päivällä pystytimme valkokankaan kylän urheilukentälle, missä kaikki kyläläiset saattoivat vaivattomasti nähdä sen. Sitten kävimme koulussa ja menimme jokaiseen luokkahuoneeseen ja teimme esityksestä lyhyen ilmoituksen oppilaille ja opettajille. Tällä tavoin koko kylä sai sanan. Auringon laskettua saapuivat urheilukentälle kauppiaat yksi toisensa  jälkeen paikallisine herkkuineen. Heillä oli pähkinöitä, paistettuja ja keitettyjä banaaneja sekä kaikenlaista muuta pientä syötävää. He pystyttivät pienet myyntikojunsa ja valaisivat ne pienillä tyhjistä peltitölkeistä valmistetuilla paloöljylyhdyillään. Pian näytti siltä kuin meitä olisi joka suunnalta lähestynyt parvi tulikärpäsiä. Ne olivat kuitenkin yleisöämme, joka saapui pienten öljylyhtyjensä kanssa. Heitä tuli satoja, toisinaan tuhansia, katsomaan elokuvaamme”, muistelee veli Pajasalmi.

Tätä elokuvaa näytettiin usein perin epätavallisissa paikoissa. Yksi Pohjois-Thaimaan johtavista buddhalaisoppineista, Khun Maha Phon, tutki Raamattua Eskon kanssa jonkin aikaa, ja hän halusi buddhalaismunkkien ja maallikoiden näkevän, millainen Uuden maailman yhteiskunta on. Veli Pajasalmi kertoo: ”Esitimme siksi useita näytöksiä katsojien ollessa keltakaapuisia munkkeja. Toisinaan esitimme filmin itse buddhalaistemppelissä. Istuin siellä 6–8-metrisen buddhankuvan edessä hoitaen projektoria; valkokangas oli pingotettuna pääoven poikki ja ihmiset istuivat lattialla katsellen elokuvaa. Oli erikoista saarnata Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan buddhalaistemppelissä.”

Yksi hienoimmista julkisista kunnianosoituksista Jehovan todistajille Chiang Maissa saatiin tältä samalta buddhalaisoppineelta, Khun Maha Phonilta. Veli Pajasalmi muistelee: ”Hän pyysi meitä pitämään luennon ja näyttämään tuon elokuvan buddhalaisjärjestön luentosalissa, ja siellä hän esitteli meidät seuraavasti: ’Saatatte ihmetellä, miksi minä, buddhalainen, olen kutsunut nämä Jehovan todistajat näyttämään elokuvaansa ja puhumaan tässä luentosalissa. Olen tutkinut erään heihin kuuluvan kanssa useita kuukausia ja voin kertoa, että he eroavat kaikista muista kristillisistä uskonnoista, joita olemme täällä nähneet. He saarnaavat uutterasti, ja he myös toimivat sen mukaan, mitä he saarnaavat. Heillä jopa on omat työtehtävänsä lähetyskodeissaan. Jos joku teistä elokuvan  nähtyään saa rauhan Jehovan todistajien saarnaaman sanoman yhteydessä, olen siitä pelkästään onnellinen.’” Vaikka siis toiset ns. ”kristityt” hyökkäilivät hanakasti Jehovan todistajia vastaan, niin pakanoina pidetyt buddhalaiset osoittautuivat paljon avarakatseisemmiksi.

Kaarle Harteva keskittyi tämän saman elokuvan esittämiseen maan koillisosan merkittävimmissä kaupungeissa. Hän kertoo: ”On hämmästyttävää, miten me toisinaan selvisimme tilanteista. Kerran generaattorimme meni epäkuntoon kesken esityksen. Toivoen, etteivät kaikki yli tuhat läsnä ollutta lähtisi pois, kiirehdin kaupunkiin kolmipyöräisen kyydissä etsimään toista generaattoria. Palatessani takaisin olin yllättynyt, koska siellä oli nyt enemmän ihmisiä kuin alussa odottamassa elokuvan näkemistä. Esityksen jälkeen toverini ja minä emme pystyneet jakelemaan traktaatteja kaikille ihmisille näin suuressa joukossa. Niinpä me vain heitimme traktaatit ilmaan. Yksikään niistä ei ehtinyt maahan saakka.”

Kalasinin maakuntatalon edessä pidettyyn ulkoilmaesitykseen kokoontui ennätysmäärä, sillä yli 4200 oli läsnä. Tuhannet muut näkivät tämän elokuvan, kun sitä esitettiin joka päivä viikon kestäneillä perustuslainpäivän kunniaksi järjestetyillä messuilla Bangkokin Lumpini-puistossa.

’Puhuimme yli puolenyön’

Vuonna 1952 Elon Harteva kuului vaimonsa Helvin kanssa ensimmäiseen lähetystyöntekijöiden ryhmään, joka määrättiin Keski-Thaimaan suurimpaan kaupunkiin Nakhon Ratchasimaan. Käyttäen tätä kaupunkia tukikohtanaan Elon vieraili tässä maan kuivahkon osan muissa kaupungeissa. Khon Kaenissa hän tapasi herra Seng Buawichain, kristillisen lähetysliiton paikallisen saarnaajan.

Koska herra Sengillä oli jo ollut joitakin kolminaisuusoppia koskevia epäilyksiä, hän keskusteli mielellään tästä aiheesta. Elon Harteva muistelee: ”Keskustelimme aiheesta yli  puolenyön, ja kello neljä seuraavana aamuna herra Seng herätti minut ja alkoi esittää lisää kysymyksiä. Noihin aikoihin useimmissa taloissa ei ollut vielä sähköä. Istuen lattialla luimme Raamattua öljylampun himmeässä valossa.

”Kun tulin seuraavan kerran, herra Seng oli kutsunut paikalle monta muuta kristityksi tunnustautuvaa ja järjestänyt esitelmän taloonsa. Jotkut läsnä olleet olivat tulleet ympäristön kylistä. Vieraileminen erään tällaisen kiinnostuneen luona merkitsi yli 10 kilometrin kävelyä läpi riisipeltojen ja viidakon. Kun saavuin kylään olin melkoisen yllättynyt nähdessäni pienen salan [majan], joka oli rakennettu paalujen varaan ja muotoiltu pieneksi vartiotorniksi. Miehellä ei ollut vain Raamattua, vaan myös joitakin Vartiotorni-lehtiä, joita hän käytti selittääkseen Raamattua vierailijoille, jotka pysähtyivät hetkeksi lepäämään majalle matkallaan toiseen kylään.”

Herra Seng ja eräs toinen mies samasta kylästä kastettiin myöhemmin.

Indokiinaan

Huhtikuussa 1956, veli Knorrin Thaimaahan tekemän kolmannen vierailun jälkeen, ponnisteltiin lähetystyöntekijöiden lähettämiseksi entiseen Ranskan Indokiinaan sellaisiin maihin kuin Vietnam, Kamputsea ja Laos, jotka tulisivat olemaan Thaimaan haaratoimiston alaisuudessa. Hyvä uutinen  saavutti Indokiinan niemimaan ensimmäisen kerran vuonna 1936, jolloin kaksi australialaista tienraivaajaa saapui Saigonin (nykyiseen Ho Tši Minhin) kaupunkiin. Yksi heistä, Frank Rice, jatkoi rohkeasti työtä siihen saakka, kun japanilaiset sotilaat pidättivät hänet vuonna 1943. Myöhemmin hänen oli lähdettävä maasta. Vuosina 1953 ja 1954 muuan kiinnostunut teki jonkin verran saarnaamistyötä ja lähetti raporttinsa Ranskan haaratoimistoon.

Sen jälkeen kun Etelä-Vietnamista oli tullut tasavalta vuoden 1955 lopulla, veli Knorr pyysi veli Babinskia, silloista Thaimaan haaratoimistonvalvojaa, ottamaan yhteyden Saigonin viranomaisiin maahantuloluvan saamiseksi Vartiotornin lähetystyöntekijöille. Kesäkuun 27. päivänä vuonna 1957 ensimmäiset viisi Gileadin käynyttä saapuivat Saigoniin ja lähetyskoti alkoi toimia Thaimaan haaratoimiston alaisuudessa.

Työ edistyy huolimatta Vietnamin sodasta

Lähetystyöntekijät havaitsivat työskentelemisen talosta taloon Saigonissa hyvin miellyttäväksi. Yleisesti ihmiset ottivat heidät ystävällisesti vastaan, ja paljon kirjallisuutta levitettiin. Ensimmäisen palvelusvuoden aikana saatiin miltei 1200 tilausta Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdille. Opetuslasten tekeminen edistyi kuitenkin melko hitaasti.

Aluksi saarnaamistyötä tehtiin vain ranskaksi ja kokoukset johdettiin ranskaksi. Se oli ”oppineitten” kieli. Samoin kuin Jeesuksen aikanakin, monet heistä eivät halunneet tulla opetuslapsiksi. Seura kannusti siksi lähetystyöntekijöitä opiskelemaan ja käyttämään paikallista vietnamin kieltä. Se merkitsi useiden vuosien kovaa työtä. Mutta sitten kun lähetystyöntekijät pystyivät käyttämään paikallista kieltä ja tavalliset ihmiset kuulivat ’heidän puhuvan omalla kielellään’, monet heistä kiinnostuivat asiasta. – Apt. 2:6.

Kirjaset ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”, ”Katso, uudeksi minä teen kaikki” ja Eläminen vanhurskaan uuden maailman  toivossa käännettiin vietnamin kielelle ja niitä käytettiin runsaasti johdettaessa Raamatun tutkisteluja. Vuoteen 1966 mennessä kahdeksaan lähetystyöntekijään oli liittynyt yksitoista julistajaa, joista kolme oli kastettuja.

Entä sitten Vietnamissa niin monia vuosia raivonnut hirvittävä sota? ”Murehtimatta liiaksi sitä, mitä kaikkea Saigonissa tapahtuisi, toimimme ahkerasti saarnaten hyvää uutista kaupunkiin tulleille suurille ihmisjoukoille, jotka tarvitsivat niin kipeästi toivon sanomaa”, sanoi eräs lähetystyöntekijä, joka palveli tuohon aikaan Saigonissa. Sekä lähetystyöntekijät että paikalliset julistajat sovelsivat Saarnaajan 11:4:ssä esitettyä periaatetta: ”Joka tuulta tarkkaa, ei kylvä; ja joka pilviä pälyy, ei leikkaa.” He sitävastoin ’lähettivät leipänsä vetten yli’, ja ’ajan pitkään saivat sen jälleen’. (Saarn. 11:1) Vuonna 1974 Saigonin kolmessa seurakunnassa palveli 113 julistajaa pelottomasti, mutta kuitenkin varovaisesti.

Enkelien ohjaus ja suojelus oli usein ilmeinen, kuten vuonna 1968, hieman ennen Vietkongin Tet-hyökkäyksen veristen taistelujen alkamista. Lähetystyöntekijät muuttivat eräällä asuntoalueella sijainneesta mukavasta kodistaan Saigonin keskustan kiinalaisalueella sijaitsevaan vaatimattomaan taloon. Jonkin ajan kuluttua Vietkong miehitti alueen, jossa he olivat asuneet. Robert Savage, yksi lähetystyöntekijöistä, kirjoitti: ”Vietkongin joukot ovat hyökänneet täydellä voimalla kaikkialle Saigoniin. Tilanne on melko vaikea, mutta ei vielä kriittinen meille. Ystävät ovat olleet suurenmoisia. Henkensä uhallakin he ovat tulleet luoksemme sivukujia yrittäen auttaa meitä.”

Tet-hyökkäyksen päätyttyä lähetystyöntekijät ja paikalliset ystävät jatkoivat työtä. Vuonna 1970 julkaistiin vietnamiksi kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja sen ansiosta saatiin monia uusia Raamatun tutkisteluja. Vartiotorni-lehden saaminen  vietnamiksi vuonna 1971 oli myös piristysruiske työlle. Vietnaminkieliselle painokselle saatiin vuoden kuluessa yli tuhat tilausta. Vuonna 1973 Vietnamiin perustettiin haaratoimisto, joka ohjasi työtä siellä siihen saakka, kun hallinto muuttui vuonna 1975.

Kamputseassa annetaan todistusta

Paluumatkallaan Saigonista kesäkuussa 1956 veli Babinski pysähtyi Phnom Penhissä, Kamputsean pääkaupungissa. Samoin kuin Saigonissa, hän otti yhteyttä hallituksen viranomaisiin maahanpääsyluvan saamiseksi lähetystyöntekijöille. Jo 1930-luvun loppupuolella Saigonin tienraivaajat olivat antaneet jonkin verran todistusta Phnom Penhissä. Poliisi ilmoitti kuitenkin heille viikon kuluttua, että uskonnollinen työ tässä buddhalaisvaltiossa ei ollut sallittua, ellei siihen ollut erikoislupaa kuninkaalta. Kuningas ei kuitenkaan suonut tällaista lupaa.

Veli Babinski tapasi Kamputsean kuninkaallisen hallituksen sisäministerin. Tämä virkailija vaikutti hyvin kiinnostuneelta ja sanoi veli Babinskille, ettei hän nähnyt mitään syytä, mikseivät Jehovan todistajat voisi suorittaa työtään tuossa maassa. Mutta kuukausien odotuksen jälkeen Seuralle ilmoitettiin, ettei hallitus ollut tehnyt päätöstä anottujen viisumien antamiseksi. Niinpä huhtikuussa 1958 veli Babinski pyysi päästä prinssi Norodom Sihanoukin puheille. Vaikka veli Babinski sai puhua ainoastaan prinssin yksityissihteerille ja jättää jotain raamatullista kirjallisuutta prinssiä varten, lupa saarnaamiseen annettiin, ja joulukuussa 1958 ensimmäiset neljä lähetystyöntekijää lopulta saapuivat Kamputseaan iloiten mahdollisuudesta aloittaa evankelioimistyö Phnom Penhissä.

Monet Phnom Penhin suureen kiinalaisväestöön kuuluvista puhuivat jonkin verran englantia kiinan lisäksi, ja melkoinen joukko vietnamilaisia puhui sekä ranskaa että  vietnamia. Suurin osa tavallisista ihmisistä puhui kuitenkin pelkästään khmerin kieltä. On siis sanomattakin selvää, että lähetystyöntekijöillä oli kieliongelmia. Aluksi kokouksia pidettiin englanniksi ja joukko kiinalaisia tuli niihin. Sitten järjestettiin ranskankielisiä kokouksia ja jotkut vietnamilaisista alkoivat käydä niissä. Lähetystyöntekijät yrittivät opetella khmerin kieltä, ja kirjallisuutta julkaistiin tuolla kielellä, jotta Valtakunnan sanoma tavoittaisi paikalliset ihmiset. Mutta lähetystyöntekijät vaihtuivat melko tiheään, eikä kukaan viipynyt niin kauan, että olisi oppinut kielen sujuvasti. Jotkut kamputsealaiset tutkivat ja liittyivät lähetystyöntekijöiden seuraan, niin että eräänä vuonna saatiin 13  julistajan huippu kenttäpalveluksessa. Totuus ei kuitenkaan ollut päässyt riittävän syvälle heidän sydämeensä, koska useimmat heistä jäivät pois.

Hallinnossa tapahtuneitten poliittisten muutosten vuoksi tuli vuoden 1965 alkupuolella ilmeiseksi, että länsimaalaiset eivät olleet enää tervetulleita Kamputseaan. Gileadista vuonna 1964 valmistuneen Panayotis Kokkinidisin viisumianomus hylättiin. (Hän sai uuden määräyksen Saigoniin.) George ja Carolyn Crawfordille, kahdelle viimeiselle lähetystyöntekijälle, ilmoitettiin, ettei heidän viisumejaan uusittaisi niiden päättyessä 27. toukokuuta 1965. On kiinnostavaa, että lähetystyöntekijöille oli lähetetty neljä vuotta aikaisemmin virallinen kirje, jossa ilmoitettiin, että heidän oli lopetettava julkinen saarnaaminen. Mutta tätä kirjettä ei koskaan saatu, eikä salainen poliisikaan saanut omaa kopiotaan siitä.

Niinpä Crawfordien oli lähdettävä Kamputseasta. Sinne jäi ainoastaan yksi vietnamilainen todistaja, veli Long. Vuonna 1965 veli Long sai kuitenkin toverikseen erään vanhahkon kamputsealaisen miehen, joka kastettiin kierrosvalvojan vieraillessa siellä säännöllisesti. Tämä veli kuoli uskollisena kaksi vuotta myöhemmin. Veli Long jatkoi yksinään maan ainoana paikallisena todistajana kunnes hän muutti Ranskaan, ennen kuin valta Kamputseassa vaihtui vuonna 1975.

Teokratia menestyy Laosissa

Laos oli kolmas aiemman Ranskan Indokiinan maista, joka oli Thaimaan haaratoimiston alaisuudessa. Tämän etnisesti ja kulttuuriltaan Thaimaata lähellä oleva ja sen koillispuolella sijaitseva buddhalaisvaltio kuuli hyvää uutista ensimmäisen kerran vuonna 1958. Tuon vuoden joulukuussa kaksi lähetystyöntekijää saapui pääkaupunkiin Vientianeen, ja heitä seurasi neljä muuta maaliskuussa 1959. Vuoden 1960  lopulla Laosiin lähetettiin kuusi uutta Gileadin käynyttä ja toinen lähetyskoti avattiin Savannakhetissa.

Siihen mennessä kun nuo vuonna 1960 saapuneet olivat asettuneet tuohon maahan, kaikki aikaisemmat lähetystyöntekijät olivat lähteneet maasta eri syiden vuoksi. Näytti siltä, että jotkut halusivat toimia omalla tavallaan sen sijaan, että he olisivat noudattaneet Seuran aikojen mittaan hyväksi koettuja menetelmiä. Tammikuussa 1965 kierrosvalvoja raportoi, että ryhmä piti ainoastaan yhden tunnin mittaisen kokouksen viikossa. Niinpä vain vähän edistystä tapahtui.

Oli siksi hyvin paikallaan, että Crawfordit saivat uuden määräyksen Vientianeen sen jälkeen, kun heidän täytyi lähteä Kamputseasta toukokuussa 1965. George Crawford muistelee: ”Oltuamme vain muutaman päivän Vientianessa huomasimme, että kokouksiin ja niiden johtamistapaan suhtauduttiin omituisesti. Jotkut ryhmään kuuluvista seurasivat ihmisiä, ja oli ilmeistä, että he olivat mukana vain saadakseen aineellista hyötyä. Ponnistelimme saadaksemme aikaan oikeaa näkemystä ja arvostusta sekä Jehovan järjestöä kohtaan että tarvetta työskennellä läheisessä yhteistoiminnassa Bangkokin haaratoimiston kanssa. Veli Timothy Bortzin avulla saatiin aikaan muutos kokousten johtamisessa Seuran ehdottamalla tavalla ja sen antaman ohjelman mukaisesti. Laon kieltä alettiin käyttää. Ne jotka seurasivat ihmisiä, ajautuivat vähitellen pois huolimatta ahkerista ponnisteluista heidän rakentamisekseen hengellisesti.”

Kun veli ja sisar Bortzin oli lähdettävä Laosista terveydellisistä syistä Crawfordit jäivät ainoiksi lähetystyöntekijöiksi. ”Näytti siltä, että olimme häviämässä taistelun ryhmän keskuudessa vallitsevan väärän asenteen voittamiseksi ja yrittäessämme saada aikaan uuden asenteen”, jatkoi veli Crawford. ”Mutta pian saapui neljä uutta lähetystyöntekijää: John ja Kathleen Galisheff Kanadasta sekä Margaret Roberts  ja Sylvia Stratford Englannista. He olivat karaistuneita työntekijöitä palveltuaan erikoistienraivaajina Quebecissä ja Irlannissa. Ryhmäämme lisättiin myöhemmin vuonna 1967 Terance Olsen Kanadasta ja Brian Marks Englannista. Nämä lisäykset auttoivat väärien asenteitten voittamisessa. Nyt saatiin kosketus lukuisiin uusiin kiinnostuneisiin ja heitä voitiin auttaa edistymään totuudessa.”

Kiinnostuneiden joukossa oli muuan laosilaisnainen Siphanh Lao. Tutkittuaan Raamattua Laosissa hän matkusti Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, missä hänelle tarjottiin hyväpalkkaista, mutta kyseenalaista työtä. Hän kertoo: ”En antanut Saatanan saada minua takaisin maailmaan siten, että olisin ottanut vastaan hyvin palkattua työtä – – se olisi saanut minut rikkomaan puolueettomuuteni kristittynä.” Hän päätti sen sijaan palata Laosiin ja tulla kastetuksi. Siphanh olikin ensimmäinen Laosin buddhalainen Vientianessa, josta tuli  Jehovan todistaja. Aikaisemmin monet alueen ihmiset saattoivat sanoa: ”Teidän uskonnossanne ei ole ketään laosilaista.” Nyt tilanne muuttui. Siphanhin nuorempi veli Bunhoeng edistyi hyvin nopeasti totuudessa, ja hänestä tuli erikoistienraivaaja vuonna 1972.

Sisar Crawford kertoo: ”Muistan kun vuosina 1965 ja 1966 kokouksissamme oli läsnä vain kuusi henkeä. Ensimmäisessä kierroskonventissamme oli lauantai-illan ohjelmassa läsnä vain yhdeksän, useimpien heistä ollessa lavalla näytteessä. Mutta vuonna 1971 kierroskonventissamme oli läsnä jo 75, ja muistonvietossa vuonna 1974 oli läsnä 99.”

Uuden hallituksen ottaessa ohjat käsiinsä Laosissa vuoden 1975 lopulla siellä oli kaksi hyvää teokraattisesti toimivaa seurakuntaa, toinen Vientianessa ja toinen Savannakhetissa. Etelämmässä sijaitsevassa Paksen kaupungissa oli myös saarnattu jonkin verran. Kaikkien lähetystyöntekijöitten oli lähdettävä Laosista. Mutta Crawfordit ja Galisheffit ovat jatkaneet uskollisesti palvelustaan Thaimaassa.

Veli Franz saapuu Thaimaahan

Palatkaamme nyt takaisin Thaimaan toimintaan. Frederick W. Franz, Seuran silloinen varapresidentti, teki ensimmäisen vierailunsa Thaimaahan tammikuussa 1957. Tämä oli suuri tapaus paikallisille ystäville. He eivät olleet koskaan tavanneet veli Franzia, vaikka olivatkin kuulleet paljon hänestä. Bangkokissa järjestettiin kolmipäiväinen konventti hänen vierailunsa ajaksi.

Lähetystyöntekijöiden kanssa pidetyssä erikoiskokouksessa tuotiin esille tarve saada jokin sopiva julkaisu ei-kristittyjä varten. Kirja ”Olkoon Jumala totinen” oli julkaistu thain kielellä vuonna 1949, ja sitä oli käytetty laajassa mitassa raamatuntutkistelutyössä. Siinä keskityttiin kuitenkin suuressa määrin kumoamaan kristikunnan vääriä opetuksia, joita useimmat buddhalaiset eivät tunteneet. Siksi toivottiin  kirjaa, joka pelkästään selittäisi Raamatun oikeita opetuksia ihmisille, joilla oli vain vähän tietoa Raamatusta.

Veli Franz ei sanonut paljoakaan silloin. Mutta kun kirja Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin julkaistiin vuonna 1958, niin miten suuresti me arvostimmekaan tätä ajankohtaista julkaisua Jehovan järjestöltä! Kun se saatiin thain kielellä vuonna 1961, sitä levitettiin kentällä yli 50000 kappaletta. Ihmiset ottivat mielellään tämän kauniisti kuvitetun suurikokoisen kirjan, vaikka sen hinta vastasikin miltei työläisen päivän palkkaa.

Hyvän uutisen painaminen thain kielellä

Vaikka thainkieliset painokset kirjoista ja lehdistä ovat suhteellisen pieniä, Thaimaan ystäville on aina annettu hengellistä ruokaa sopivaan aikaan heidän omalla kielellään. Useimmat tärkeimmistä Seuran kirjoista on julkaistu thain kielellä. Kun Vartiotornin painosmäärä vuonna 1952 ylitti 500 kappaleen rajan, lehteä alettiin painaa eräässä kaupallisessa  kirjapainossa Bangkokissa. (Tammikuun 1. päivästä 1947 lähtien veljet olivat monistaneet sitä.) Lokakuun 1. päivän numerosta lähtien vuonna 1971 Vartiotornista tuli kahdesti kuussa ilmestyvä lehti. Herätkää!-lehteä on julkaistu kerran kuussa vuodesta 1978 lähtien. Se ei ole tuonut pelkästään vaihtelevampaa hengellistä ravintoa veljille, vaan Herätkää!-lehti vetoaa suuremmassa määrin buddhalaiseen lukijakuntaan.

Painetaanpa jotakin kirjaa tuhansia tai miljoonia kappaleita, käännöstyö, latominen, tarkistusluku ja asemointi vaativat suunnilleen saman määrän aikaa joka kielellä. Niinpä melkoisesti työtä onkin tehty haaratoimistossa, jossa nykyään 16 vakituista Beetel-perheen jäsentä ja useita osa-aikaisia työntekijöitä palvelee ystävien ja kiinnostuneitten tarpeita tuossa maassa.

Paikallisia tienraivaajia valmennetaan Gileadissa

Gileadin 31. kurssin päättäjäiset pidettiin vuonna 1958 muistettavassa ”Jumalan tahdon” kansainvälisessä konventissa New Yorkin Yankee-stadionilla. Kurssin 103 oppilaan joukossa oli kaksi tienraivaajaa Thaimaasta, veli Bantoeng Chantraboon ja sisar Buakhieo Nantha. Veli Bantoeng oli  määrätty kierrostyöhön vuonna 1956. Hän palvelee yhä erikoistienraivaajana Thaimaan pohjoisosassa. Sisar Buakhieo oli toinen kahdesta Thaimaan ensimmäisestä erikoistienraivaajasta. Hän jatkoi innokkaana erikoistienraivaajana kuolemaansa saakka vuonna 1986. Sisar Somsri Darawan, Buakhieon erikoistienraivaustoveri, oli valmistunut Gileadin 20. kurssilta vuonna 1953. Monet vuodet hän on auttanut kokoaikaisesti käännöstyössä haaratoimistossa.

Monet muutkin paikalliset kokoajanpalvelijat ovat saaneet valmennusta Gilead-koulussa ja ovat palanneet kotimaahansa edistämään Valtakunnan etuja. Viimeksi vuonna 1979 saapuneeseen ryhmään kuuluivat Asawin Urairat, joka kuuluu nyt haaratoimistokomiteaan, ja hänen vaimonsa Chiwan, samoin Sakda Darawan (Somsrin poika), joka palvelee kierrosvalvojan sijaisena, sekä sisar Srisuphap Vesgosit, joka palvelee lähetystyöntekijänä Thon Burin lähetyskodissa.

Uusi haaratoimisto ja toiminnan valvonta

Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien Seuralla oli ollut haaratoimisto ja lähetyskoti vuokratiloissa. Paikka, 122 Soi Decho, oli tuttu monille Bangkokin asukkaille. Kun omistaja halusi vuonna 1957 nostaa vuokran kohtuuttomaksi, veli Knorr ajatteli, että olisi aika ostaa hiukan maata ja rakentaa oma haaratoimistomme. Vuonna 1959 ostettiin sopiva paikka 69/1 Soi  Phasukista, Sukhumwit Roadin varrelta, hyvältä asuntoalueelta melko läheltä kaupungin liikealuetta.

Lokakuussa 1961 urakoitsija saattoi aloittaa rakennustyöt. Kuusi kuukautta myöhemmin valmistuneessa kaksikerroksisessa rakennuksessa oli tilava valtakunnansali ja kuusi asuinhuonetta. Tuohon aikaan Beetelissä palvelleet kolme työntekijää sekä kuusi lähetystyöntekijää olivat onnellisia voidessaan muuttaa tilapäistiloista Soi Lang Suanista näihin uusiin miellyttäviin tiloihin.

Hieman ennen rakennustyön alkamista vuonna 1961 tapahtui muutos haaratoimiston valvonnassa. Joseph Babinskin, joka oli tullut tähän tehtävään George Powellin tilalle vuonna 1950, oli perhevelvollisuuksien vuoksi jätettävä lähetyspalvelus. Paul Engler nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi 1. syyskuuta 1961. Saksalaissyntyinen veli Engler saapui Thaimaahan valmistuttuaan Gileadin 20. kurssilta. Hän  palveli lähetystyöntekijänä pohjoisessa Chiang Main kaupungissa lähes kuusi vuotta ennen siirtymistään Beeteliin vuonna 1959. Kaikki kolme haaratoimistonvalvojaa, veljet Powell, Babinski ja Engler, ovat antaneet arvokasta ohjausta Valtakunnan työssä Thaimaassa.

Seulonnan aika

Vuosien 1945 ja 1960 välisenä aikana kasvu julistajien määrässä oli tasaista, joinakin vuosina yli 20 prosenttia. Sitten luvut äkisti putosivat. Palvelusvuonna 1961 tapahtui yhden prosentin vähennys. Kolmena seuraavana vuonna julistajien määrä väheni ensin 4 prosenttia, sitten 5 prosenttia ja lopuksi 12 prosenttia vuodessa, kunnes alamäki loiveni  niin, että vähennystä oli enää 3 prosenttia vuonna 1965 ja 1 prosentti vuonna 1966. Vuoden 1960 julistajahuipun oltua 382, heidän joukkonsa oli vähentynyt 265:een. Mitä oli tapahtunut?

Jälkeenpäin ajatellen näyttää siltä, että vuonna 1961 pidetty Valtakunnan palveluskoulu aloitti seulonnan ajan. Darrow Stallard, joka tuolloin oli palvellut jo vuosia kierrosvalvojana, johti yhden Valtakunnan palveluskoulun kurssin Chiang Maissa ja toisen Bangkokissa. Kurssin aikana tarkasteltiin Valtakunnan julistajien pätevyysvaatimuksia. Kurssilla olleet seurakunnanvalvojat sekä jotkut erikoistienraivaajat ja lähetystyöntekijät tajusivat, että Jehovan todistajien toimintaan osallistuvien täytyy elää sopusoinnussa Raamatun vaatimusten kanssa. Tästä ei ollut aina pidetty kiinni. Jotkut vastakiinnostuneet olivat aloittaneet kenttäpalveluksen ennen kuin he olivat raamatullisesti kelvollisia siihen. Toisia oli kastettu jopa ennen kuin heidän avioliittonsa oli laillisesti tai raamatullisesti pätevä.

Kun koulussa saadut neuvot pantiin käytäntöön, monista julistajista voitiin todeta, etteivät he enää täytäkään saarnaamiselle asetettuja vaatimuksia. Jotkut eivät edes halunneet tehdä tarpeellisia muutoksia. Siksi vuoden 1962 kuluessa erotettiin yhteensä 9 henkeä. Ja neljän seuraavan vuoden aikana oli erotettava vielä 25 muuta, mikä on epätavallisen korkea luku Thaimaassa. Tämä oli masentavaa aikaa heikommille ja sai jotkut heistä tulemaan toimettomiksi. Vuonna 1963 tapahtui kuitenkin sellaista, mikä piristi merkittävällä tavalla uskollisia.

Konventeista suurin

Ilo oli suuri kun kuultiin, että Bangkokissa pidettäisiin yksi ympäri maailman pidettävistä ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventeista vuonna 1963. Nyt Thaimaan ystävillä olisi mahdollisuus kokea suoranaisesti Jehovan järjestön  kansainvälisyys. Konventtivalmistelut ja tarpeellisten järjestelyjen tekeminen miltei 600 ulkomaiselle osanottajalle oli melkoinen urakka, koska vieraiden määrä olisi kaksinkertainen verrattuna julistajien määrään. Esitelmää ”Kun Jumala on koko maan Kuningas” oli kuulemassa 961, joten tämä oli suurin Jehovan todistajien milloinkaan Thaimaassa pitämistä konventeista.

Ennen tätä oli ollut harvinaista, että näin suuri joukko turisteja vierailee maassa. Ei siksi ihme, että tämä tapaus sai paljon huomiota osakseen sanomalehdissä, radiossa ja televisiossa. Televisio raportoi veli Knorrin saapumisesta. Kuusi radioasemaa esitti etukäteen valmistettuja 15 minuutin  ohjelmia. Ainakin kymmenen sanomalehteä kertoi konventista ja maailman ympäri matkaavien ohjelmasta. Eräs otsikoista kuului: ”Suurin ilmakuljetus sodan jälkeen.”

Apua Filippiineiltä

Kun Denton Hopkinson Filippiinien Manilan haaratoimistosta vieraili Thaimaassa vyöhykevalvojana joulukuussa 1963, hän näki tarpeen saada kokeneita työntekijöitä kannustamaan paikallisia ystäviä kenttäpalveluksessa. Tuohon aikaan Gilead-koulussa keskityttiin valvojien valmentamiseen, eikä useimpia Thaimaasta lähteneitä lähetystyöntekijöitä ollut korvattu toisilla. Niinpä veli Hopkinson suositteli, että Filippiineiltä lähetettäisiin erikoistienraivaajia Thaimaahan auttamaan työssä. Hän sanoi kuitenkin haaratoimistonvalvojalle: ”Voimme lähettää vain sisaria. Tarvitsemme itse kaikki veljemme.” Myöhemmin lähetettiin sitten muutamia filippiiniläisiä veljiäkin.

Seura hyväksyi suosituksen, ja niinpä vuoden 1964 puolessavälissä ensimmäiset kaksi sisarta, Rosaura (Rose) Cagungao ja Clara dela Cruz, saapuivat. Heidät määrättiin työskentelemään erikoistienraivaajina Thon Burin suuressa maakunnassa Bangkokista katsoen Chao Phraya -joen toisella puolella. Vuotta myöhemmin heidät otettiin lähetyskotijärjestelyn piiriin, vaikka he eivät olleetkaan opiskelleet Gilead-koulussa. Onnellisia kehitysvaiheita seurasi kun sisar Cagungao avioitui haaratoimistonvalvoja Paul Englerin kanssa ja sisar dela Cruzista tuli Thaimaassa toimivan filippiiniläisen lähetystyöntekijän Diego Elaurian vaimo.

Filippiineiltä tulleet lähetystyöntekijät sulautuivat hyvin tälle Kaakkois-Aasian alueelle, sillä he muistuttivat melkoisesti paikallisia asukkaita ja kykenivät työskentelemään alueella vähemmän huomiota herättävästi kuin eurooppalaiset tai amerikkalaiset lähetystyöntekijät. Niinpä vuosien kuluessa Filippiineiltä lähetettiinkin lisää lähetystyöntekijöitä  Thaimaan lisäksi myös Etelä-Vietnamiin, Laosiin ja muihin Aasian maihin. Nykyään Thaimaassa palvelee kymmenen filippiiniläistä lähetystyöntekijää.

Lipuntervehtimisongelmia

Työ oli saamassa parhaillaan vauhtia kun lokakuussa 1966 nousi esiin lipuntervehtimistä koskeva kysymys. Aikaisemmin, marraskuussa 1965, erään seurakunnasta erillään asuvan julistajan poika kieltäytyi omantunnon syistä osallistumasta lippuseremoniaan. Kun hänen isänsä selitti asian melko suorasukaisesti, piiripäällikkö ja paikallinen kouluviranomainen raportoivat asiasta opetusministeriölle ja lähettivät mukana kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Haaratoimistoon 31. lokakuuta 1966 lähetetyn kiireisen kirjeen vuoksi haaratoimistonvalvoja Paul Engler ja hänen apulaisensa Guy Moffatt menivät käymään opetusministeriön uskonnollisten asioiden osastossa.

 Veljet selittivät osaston johtajalle, että Jehovan todistajat kunnioittavat missä tahansa maassa sen maan lippua, jonka alueella he asuvat, ja että he osoittavat tämän kunnioituksensa tottelemalla maan lakeja, mutta että he pyytävät vapautusta palvontateoista jotakin kuvaa kohtaan. Sellainen palvonta on vastoin Jumalamme Jehovan lakia. (Matt. 4:10) Virkailija piti kuitenkin kiinni kannastaan, että kansakunta tulee ennen uskontoa ja ettei lipuntervehtimisellä ole mitään tekemistä uskonnollisen palvonnan kanssa.

Viisi kuukautta myöhemmin veli Engler kutsuttiin CID:n kuulusteluun. Asia oli siirretty sisäministeriöön. Kolmen päivän aikana veli Engler selitti tutkivalle poliisikapteenille yhteensä kahdeksan tuntia yksityiskohtaisesti uskonnollista kantaamme lipuntervehtimistä koskevaan kysymykseen. Hän myös kertoi, että monissa maissa ollaan suvaitsevaisia Jehovan todistajia kohtaan, jos tämä kysymys herää.

Kuunneltuaan tarkoin veli Englerin todistelua poliisikapteeni  päätti, että Jehovan todistajien lasten Thaimaassa tarvitsisi vain seistä hiljaa toisten oppilaiden osallistuessa lipuntervehtimisseremoniaan. Hän lähetti sitten raporttinsa korkeampien viranomaisten harkittavaksi.

Millainen ratkaisu olisi? Menneisyydessä hallituksen viranomaiset olivat aina olleet rehtejä ja ystävällisiä Jehovan todistajille. Monia rukouksia esitettiin ”kaikenlaisten ihmisten puolesta, kuningasten ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat korkeassa asemassa”, jotta Jumalan kansa saisi edelleenkin ”viettää rauhallista ja hiljaista elämää” ja mennä eteenpäin ilman rajoituksia. (1. Tim. 2:1, 2) Suunnilleen vuoden kuluttua vastaus saatiin epäsuoralla tavalla.

Vain päivä tai pari sen jälkeen, kun veli Englerin kuulustelu CID:ssä oli päättynyt, Filippiineiltä saapui viisi uutta lähetystyöntekijää. CID:n asia oli ratkaista heidän maahanmuuttolupansa. Vuoteen ei asiasta kuultu mitään. Sitten huhtikuussa 1968 lähetystyöntekijöille ilmoitettiin, että heidän anomuksensa oli hyväksytty. Tämä oli myös viite siitä, miten viranomaiset olivat ratkaisseet lipuntervehtimistä koskevan asian. Virallista vastausta ei kuitenkaan saatu.

Kaksi julkaisua kielletään

Muuan julistaja eräässä pohjoisessa maakunnassa huomasi ilmoituksen julkisen rakennuksen seinässä. Se oli poliisiosaston päällikön määräys, että thainkieliset ”Olkoon Jumala totinen” ja ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen” oli julistettu kielletyiksi Thaimaassa. Se oli järisyttävä uutinen! Määräys oli julkaistu 29. maaliskuuta 1968, mutta Seuralle ei ollut lähetetty ilmoitusta asiasta. Tuohon aikaan ”Olkoon Jumala totinen” -kirja oli kuitenkin jo loppunut varastosta. Sitä oli levitetty yli 13000 kappaletta 16 vuoden kuluessa. Miksi ”Hyvä uutinen” -kirjanen oli kielletty? Mitä siinä olisi voitu pitää loukkaavana? Koska se oli yksinkertainen ja suora,  ystävät olivat käyttäneet tätä kirjasta hyvin mielellään raamatuntutkistelujen aloittamisessa.

Virkailija, johon otettiin yhteyttä, oli hyvin anteeksipyytelevä näyttäessään lausuntoa, josta oli kysymys: ”On näin ollen väärin, että ihminen yrittää tehdä kuvaa Jumalasta palvottavakseen.” Hän selitti, että koska buddhalaiset haluavat tehdä buddhankuvia, tuo lausunto voisi loukata jotakuta. Kun veli Engler sanoi hänelle, ettei kirjasessa puhuttu lainkaan Buddhasta, vaan Jehova Jumalasta, Luojasta, virkailija vastasi: ”Siinä tapauksessa teidän pitäisi sanoa se.” Hänellä ei olisi kirjasta vastaan, jos sana ”Jumala” korvattaisiin sanalla ”Luoja”. Hän lisäsi: ”Teidän täytyisi kuitenkin vaihtaa kirjasen nimi, koska tämä nimi on nyt kielletty.”

Niinpä siitä saakka thainkielisen ”Hyvä uutinen” -kirjasen nimi on ollut ”Tämä hyvä uutinen on saarnattava”.

Hedelmällistä aluetta pakolaisleireissä

Etelä-Vietnamissa, Kamputseassa ja Laosissa vuonna 1975 tapahtuneitten hallituksenvaihdosten jälkeen Thaimaahan virtasi pakolaisia. Heidän joukossaan oli monia laosilaisia ystäviä, jotka olivat katsoneet tarpeelliseksi jättää kotinsa. Mekongjoen rannalla lähellä Nong Khaita sijaitsevassa laosilaisten pakolaiskeskuksessa toimi jonkin aikaa seurakunta, jossa raportoi 20 julistajaa ja enemmänkin. Ystävät käyttivät aikansa hyvin antaen todistusta muille pakolaisille, joista monet eivät olleet koskaan kuulleet hyvää uutista kotimaassaan. Useat kiinnostuneista aloittivat kenttäpalveluksen ja monia kastettiin leirissä.

Muuan kristikunnan lähetystyöntekijä kutsui erään iäkkään laosilaisen buddhalaisnaisen leirin kirkkoon. Betelpähkinän käyttö orjuutti häntä, ja hän yritti kovasti mutta tuloksetta päästä irti tuosta tavasta. Hän puhui ongelmastaan lähetystyöntekijälle, joka vastasi: ”Älä välitä. Voit pureskella betelpähkinöitä tai tupakoida ja silti olla kristitty. Ota vain  sylkykuppisi mukaan, kun tulet kirkkoon.” Koska tuosta iäkkäästä naisesta tuntui, että betelpähkinän pureskelu oli moraalisesti tuomittavaa, hän päätteli itsekseen: ”Jos he sallivat betelpähkinän pureskelun tai tupakoinnin, he mahdollisesti sallivat myös valehtelemisen tai varastamisen.” Niinpä hän ei mennyt heidän kirkkoonsa. Jonkin aikaa myöhemmin eräs sisaristamme tapasi hänet kenttäpalveluksessa. Miltei heti tuo vanha nainen kysyi: ”Voitko sinä pureskella betelpähkinää uskonnossasi?” Kun vastaus oli kielteinen, hän tajusi, että todistajat ovat erilaisia ja alkoi tutkia Raamattua.

Hän puhui 65-vuotiaalle ystävälleen siitä, mitä hän oppi. Tuo nainen, joka myös oli betelpähkinän orja, ei osannut  lukea. Niinpä sisaremme ja tuo iäkäs nainen opettivat hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Molemmat kiinnostuneet naiset alkoivat käydä säännöllisesti kokouksissa. Heillä oli kuitenkin suuria vaikeuksia voittaa betelpähkinöiden pureskelun ongelmansa. Vasta sitten kun he olivat tutkineet huumeitten käyttöä koskevan luvun Tosi rauha ja turvallisuus -kirjasta he saivat riittävästi voimaa lopettaa tuo tapa. Kun kierrosvalvoja vieraili leirin seurakunnassa, he kertoivat hänelle tuntevansa itsensä nyt puhtaiksi, ja ylpeinä he avasivat suunsa leveään hymyyn näyttääkseen hänelle hampaansa, jotka eivät olleet enää mustia. Heidät molemmat kastettiin leirissä.

Koska tuon seurakunnan yksi vanhin ja kaksi avustavina palvelijoina toimivaa veljeä eivät voineet lähteä leiristä ollakseen läsnä Valtakunnan palveluskoulussa, tuo koulu järjestettiin leirissä. Kierrosvalvoja vieraili heidän luonaan ja kävi koko kurssin aineiston läpi heidän kanssaan.

Aikaa myöten kaikki leirin veljet sijoitettiin uudelleen muihin maihin. Tuosta pienestä päättäväisestä todistajapakolaisten ryhmästä on kehittynyt laosinkielisiä ryhmiä ja seurakuntia joihinkin noista maista.

Nuhteettomuus koetellaan verikysymyksessä

Raamattuun perustuvien uskonnollisten syiden vuoksi Jehovan todistajat kieltäytyvät verensiirroista. (Apt. 15:28, 29) Koska veren käyttö lääkärinhoidossa on yhä yleistä ja koska Thaimaassa potilas yleensä mukautuu lääkärin mielipiteeseen mitään kyselemättä, monien veljien nuhteettomuus on tässä joutunut ankaraan kokeeseen.

Esimerkiksi erikoistienraivaajasisar Araya Tanchakunille, joka oli raskaana, tuli yllättäen verenvuoto. Hänet kiidätettiin sairaalaan, jossa todettiin hänellä olevan eteisistukka, tila jossa istukka on kiinnittynyt kohdun alaosaan ja tukkii synnytyskanavan. Hänelle annettiin suolaliuosta, mutta lääkärit  sanoivat hänelle, että jos verenvuoto jatkuisi, hänelle täytyisi antaa verta.

Sisar selitti asenteensa jokaiselle luokseen tulleelle lääkärille. Eräs heistä, joka sanoi tuntevansa Jehovan todistajia Yhdysvalloista, ehdotti, että verta annettaisiin salaa, ’kertomatta järjestölle’. Sisar Araya korosti, että hänen ratkaisussaan oli kysymys hänen ja Jehovan välisestä asiasta, ei ihmisten välisestä. Toinen lääkäri viittasi buddhalaismunkkien tilanteeseen. Nainen ei tavallisesti saa koskettaa heitä. Mutta jos he ovat sairaalahoidossa, naissairaanhoitajat voivat hoitaa heitä. ”Eikö uskonnossanne ole samanlaisia poikkeuksia?” kysyi hän. Kun vastaus verensiirtokysymyksessä oli kielteinen, hän valitteli, etteivät lääkärit Thaimaassa voineet saada oikeuden päätöstä veren antamiseksi. Lääkäri ei antanut sisarelle paljon toivoa, varsinkin kun synnytyksen aika oli lähellä. Kun sisar lähti sairaalasta joitakin päiviä myöhemmin, sairaalahenkilökunta sanoi, että he ottaisivat hänet takaisin vain jos hän suostuisi ottamaan verta. Hänen koetuksensa ei ollut vielä ohi.

Phonthipa Teeraphinyo, sisar toisesta seurakunnasta, auttoi Arayaa saamaan kosketuksen lääkäriin, joka oli aikaisemmin auttanut häntä itseään verikysymyksessä. Suunnilleen viikon kuluttua Arayan synnytyspoltot alkoivat, ja verenvuoto alkoi jälleen. Kun tämä toisen sairaalan lääkäri pani merkille sisaren heikon tilan, hän huolestui ja muutti mielensä. Hän sanoi Arayalle ja tämän aviomiehelle, että tuossa kunnossa jo nukutuksen antaminen hänelle voisi tappaa hänet. He pysyivät kuitenkin lujina. Arayan aviomies pyysi lääkäriä toimimaan käyttämättä verta ja sanoi, että hän olisi kiitollinen tämän ponnisteluista, vaikka hänen vaimonsa kuolisikin. Kun lääkäri huomasi, että sairaalassa oli noin 30 todistajaa odottamassa, se teki häneen vaikutuksen, ja hän suostui suorittamaan keisarileikkauksen käyttämättä verta.

 Kaikki olivat onnellisia ja helpottuneita kun Araya synnytti terveen tyttölapsen, kahdeksannen lapsensa, ja hän itse selvisi hyvin. Tietäessään, että tuo pariskunta oli ollut kokoaikaisessa saarnaamisessa monta vuotta ja saatuaan vaikuttavan näytteen uskosta, lääkäri jopa kieltäytyi ottamasta mitään maksua.

’Jos kuolen, älkää itkekö’

Joitakin viikkoja sen jälkeen kun Araya oli päässyt pois sairaalasta, Phonthipa, sisar joka oli esitellyt hänet tuolle avuliaalle lääkärille, tuli vierailulle sairaalaan kiittääkseen lääkäriä siitä, että tämä oli kunnioittanut uskonnollista vakaumustamme ja tehnyt leikkauksen ilman verta. Lääkäri pani merkille, että Phonthipan yhdeksänvuotias poika Seri oli hyvin kalpea. Myöhemmin tehty verikoe paljasti, että hänellä oli leukemia. Lääkärin mukaan verensiirrot olisivat ainoa tunnettu hoito tähän sairauteen.

Miten Seri suhtautui asiaan? ”Vaikka minun pitäisi kuolla tänään tai huomenna, en ottaisi verta, en pisaraakaan”, sanoi hän lääkärille. Hän ei pelkästään tuntenut Jumalan lakia verestä, vaan oli valmis pitämään siitä kiinni kaikissa olosuhteissa. Kuullessaan sivusta, miten useat lääkärit sanoivat hänen äitinsä kannan vereen olevan järjetön, Seri puolusti tätä sanoen: ”Älkää haukkuko äitiäni! Te lääkärit moititte häntä vain siksi, ettette ole tutkineet Jumalan sanaa.”

Noin kuusi viikkoa sen jälkeen kun Serin sairaus oli todettu, hänet lähetettiin sairaalaan. Hän kieltäytyi päättäväisesti verestä lääkäreitten taivuttelusta huolimatta. Hänen tilansa heikkeni tasaisesti ja hänelle annettiin morfiinia kipujen lievittämiseksi. Koko koettelemuksensa ajan Seri kuitenkin osoitti merkittävää uskoa. Hän puhui lakkaamatta toivosta elää tulevassa maallisessa paratiisissa. Kerran hän sanoi äidilleen: ”Äiti, jos kuolenkin, sano isälle, ettei hän  itke, äläkä sinäkään äiti itke vaan ole hyvällä mielellä, koska olemme kyenneet läpäisemään Saatanan koetuksen.” Seri kuoli uskollisena ja jätti muille nuorille hyvän esimerkin nuhteettomuuden säilyttämisestä koetuksessa. – Sananl. 22:6.

Nuoret ottavat asenteensa totuuden puolelle

Alttius, jolla monet nuoret Thaimaassa ottavat totuuden vastaan ja tulevat julistajiksi, on suuri vastakohta useimmille vanhemmille ihmisille, jotka ovat lujasti kiinni perinteissä. Nuoren sukupolven ennakkoluulottomampi suhtautuminen on saanut jotkin heistä tutkimaan Raamattua ja tulemaan Jehovan todistajiksi. Monien on ollut tarpeen taistella totuuden puolesta heidän vanhempiensa ja muiden sukulaisten vastustaessa. Tämä kestävyys tavallisesti auttaa heitä tulemaan hengellisesti vahvemmiksi.

Hyvällä käytöksellään ja sovittelemattomuudellaan tosi palvonnassa monet nuoret julistajat antavat hyvää todistusta koulussa. Kerran vuodessa, wai khru -päivänä, kaikki koulut järjestävät erikoisohjelman, johon liittyy uskonnollisia seremonioita, joissa oppilaat osoittavat kunnioitusta opettajilleen. Eräässä koulussa kolme nuorta veljeä selitti johtajaopettajalle etukäteen syyt, joiden vuoksi he eivät osallistuisi tähän ohjelmaan, ja pyysivät vapautusta. Heitä kuitenkin vaadittiin olemaan läsnä, mutta heille annettiin tilaisuus ilmaista kunnioituksensa opettajia kohtaan ilman osallistumista uskonnolliseen rituaaliin.

Kun wai khru -päivä tuli, nuo kolme pyydettiin esiin uskonnollisen seremonian päätyttyä. Arviolta 70 tai 80 opettajaa oli istumassa lavalla yli tuhannen oppilaan edessä. Lyhyessä puheessa veljemme esittivät, että Jehovan todistajat pitävät asianmukaisen kunnioituksen osoittamisen opettajia kohtaan erillään palvonnasta. He voivat ja heidän tulee osoittaa kunnioitusta kaikkialla ja kaikkina aikoina, koulun  ulkopuolellakin. Heidän palvontansa on kuitenkin omistettu yksinomaisesti Luojalle, Jehova Jumalalle. Sekä opettajat että oppilaat pitivät kuulemastaan. Kun veljet olivat lopettaneet, sali kaikui voimakkaista suosionosoituksista.

Ponnistelut laillisen aseman saamiseksi

Aina 1970-luvun alkupuolelle saakka useimmille Thaimaahan määrätyille lähetystyöntekijöille suotiin pysyvä oleskelulupa. Muissakin suhteissa viranomaiset olivat laajakatseisia ja joustavia. Kuitenkin kun veljet yrittivät saada Seuran rekisteröidyksi hyvän uutisen ’lailliseksi vahvistamiseksi’, viranomaisten vastaus oli, ettei siihen ole tarvetta. (Fil. 1:7) Uskonnollisten asioiden viraston johtaja sanoi kirjeessään vuonna 1974: ”Koska tämän seuran päätarkoitus on saarnata ja opettaa kristillistä uskontoa, yhdistyksen muodostaminen ei ole tarpeen. Voitte mennä eteenpäin tämän tarkoituksen mukaisesti; pidättykää siis yhdistyksen muodostamisesta toistaiseksi.”

Kun kaksi uutta lähetystyöntekijää anoi maahanmuuttoviisumia vuotta myöhemmin, ulkomaalaistoimisto pyysi uskonnollisten asioiden virastosta todistusta siitä, että anojat olivat lähetystyöntekijöitä. Uskonnollisten asioiden virasto kieltäytyi kuitenkin antamasta sellaista kirjettä siksi, ettei Vartiotorni-seuraa ollut rekisteröity tuossa virastossa. Vastaus toiseen rekisteröimisanomukseen oli samanlainen kuin aikaisempikin.

Koska uskonnollisten asioiden virastosta ei saatu tarvittavaa kirjettä, lähetystyöntekijöille annettiin vain turistiviisumi, joka teki tarpeelliseksi matkustaa maan ulkopuolelle aina 90 päivän välein. Opetusministeriön alisihteeri osoittautui avuliaaksi tässä kiusallisessa tilanteessa. Vuonna 1980 hän lähetti kirjeen ulkomaalaistoimiston päällikölle ja sanoi: ”Opetusministeriö on harkinnut asiaa ja päättänyt, että koska Thaimaa noudattaa uskonnonvapauden periaatetta, – – on  sopivaa suoda lähetystyöntekijöiden oleskelulupaan pidennys vuoden pituiseksi ajaksi.”

Lähetystyöntekijät saivat toisen vuoden kestävän pidennyksen tämän alisihteerin seuraajan myötävaikutuksella, joka suositteli, että Jehovan todistajat muodostaisivat laillisen yhdistyksen paikallisen lain alaisuudessa. Niinpä vuonna 1982 perustettiin ja rekisteröitiin ”Yhdistys Raamatun tutkimisen edistämiseksi” lukuisten kokeneiden paikallisten veljien toimiessa sen johtokunnan jäseninä.

Kulttuurijärjestönä tämä yhdistys voi omistaa kiinteistöjä, myös valtakunnansaleja. Uskonnollisten asioiden virasto on kuitenkin tähän saakka kieltäytynyt tunnustamasta tätä yhdistystä uskonnolliseksi järjestöksi. Tällainen tunnustus tekisi mahdolliseksi uusien lähetystyöntekijöiden maahanpääsyn. Mikä on syy kieltäytymiseen? Tällä virastolla on ollut tapana neuvotella jo Thaimaassa tunnustettujen kristikunnan järjestöjen johtomiesten kanssa kristilliseen uskontoon liittyvistä asioista. Kun koolle kutsuttiin kokous keskustelemaan Jehovan todistajien anomuksesta, näiden järjestöjen edustajat (mukana roomalaiskatoliset, Kristuksen kirkko Thaimaassa, kristillinen lähetystyöliitto, baptistit ja seitsemännen päivän adventistit) olivat yksimielisiä siinä, että he ’eivät voisi hyväksyä Jehovan kristittyjä todistajia’, koska Jehovan todistajien opetukset ja toiminta eivät ole sopusoinnussa heidän kanssaan. Tilanne on yhä umpikujassa.

Erikoiskonventti piristää toimintaa

Vuonna 1985 Bangkokissa pidetty ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” konventti oli erikoinen siinä, että se oli ensimmäinen todella kansainvälinen konventti sitten vuoden 1963, jolloin pidettiin konventtien sarja ympäri maapallon. Thaimaahan tuli noin 400 ulkomaista vierasta 18 maasta. Veli Lyman A. Swingle edusti hallintoelintä.

Perjantai-iltapäivällä oli erikoispiirteenä kenttäpalvelus,  jolloin käytännöllisesti katsoen kaikki vieraat, joista suuri osa oli tienraivaajia, lähtivät liikkeelle thaimaalaisten veljiensä ja sisartensa kanssa, ja lukumääräisesti miltei ylittivät heidän määränsä. Yhdessä ajankohtaisen konventtiohjelman kanssa tämä vaikutti veljiin suuresti ja kannusti heitä lisäämään toimintaa koko maassa.

Konventtia seuraavien kuukausien aikana julistajien määrässä saatiin uusia huippuja. Huhtikuussa 1986 työskenteli 157 osa-aikaista tienraivaajaa, mikä oli 80 prosenttia enemmän kuin edellinen huippu. Eräässä 91 julistajan seurakunnassa toimi 48 osa-aikaista tienraivaajaa, ja 7 vanhimmasta 6 oli mukana. Muut 43 julistajaa raportoivat keskimäärin 20,9 tuntia tuossa kuussa.

”Pienestä” tulee tuhat

Keskeytymättä jatkunut Valtakunnan työ alkoi Thaimaassa vuonna 1936, jolloin Frank Dewar saapui Bangkokiin yksinäisenä tienraivaajana. Häneltä ja häneen liittyneiltä muilta ulkomaisilta tienraivaajilta vaadittiin neljä työntäyteistä vuotta, ennen kuin ensimmäiset paikalliset julistajat kastettiin. Vuoteen 1960 tultaessa julistajien joukko oli kasvanut tasaisesti 382:een, kasvun ollessa useimpina vuosina yli 10 prosenttia. 1960-luvulla tapahtui useina vuosina vähennystä, mutta vuosikymmenen lopulla julistajamäärä oli taas vuoden 1960 tasalla. Sitten seurasi vuosia, jolloin kasvua oli jopa 20 prosenttia, ja sitten kasvu tasaantui 3–5 prosenttiin vuosittain.

Vuodesta toiseen ystävät odottivat kauan kaivatun 1000 julistajan rajan saavuttamista. Siitä tuli todellisuutta huhtikuussa 1988, jolloin yhteensä 1021 julistajaa raportoi. Palvelusvuosi 1990 päättyi 6 prosentin kasvuun ja kaikkien aikojen huippu julistajissa oli 1148. Kun kuukausittain johdettiin 1169 raamatuntutkistelua ja kun muistonvietossa oli tuona vuonna läsnä 2692, lisäkasvulle on hyviä edellytyksiä.  Lupauksensa mukaan Jehova ’jouduttaa’ sitä. – Jes. 60:22, UM.

Kierrostyöllä on ollut merkittävä osuutensa ystävien vahvistamisessa 34 seurakunnassa ja lukuisissa seurakunnista erillään toimivissa ryhmissä maan kaikissa osissa. Haaratoimisto on voinut täyttää pätevien matkavalvojien tarpeen osaksi määräämällä Gileadissa valmennettuja veljiä kierros- ja piirityöhön. Mutta nuoret ja energiset paikalliset veljet, sellaiset kuin Phisek Thongsuk, ovat palvelleet nyt jo vuosia ja ovat suureksi avuksi ystäville. Emilio Batul, joka toimi noin 10 vuotta kierrosvalvojana Filippiineillä ennen Thaimaahan tuloaan, on ollut matkatyössä täällä nyt 22 vuotta.

Laajennukseen valmistautuminen

Kun haaratoimisto vuonna 1962 siirtyi Seuran omistamaan kiinteistöön 69/1 Soi Phasukissa, Sukhumwit Roadin  varrella, tilat olivat enemmän kuin riittävät. Beetelin työntekijöiden määrä on noussut silloisesta kolmesta nykyiseen 16:een. Vuonna 1985 vuokrattiin viereinen kiinteistö, jossa oli asuinrakennus ja rehevä puutarha. Näin saatiin lisää asuintiloja jotta toimistotilaa haaratoimistossa voitaisiin laajentaa. Mutta tämä lisätilakin osoittautui pian riittämättömäksi. Laajamittaisen etsinnän jälkeen veljet löysivät ja ostivat maa-alueen erään Bangkokin esikaupugin uudisrakennusalueelta. Uusien viisi kertaa aikaisempaa suurempien tilojen rakentaminen aloitettiin helmikuussa 1990.

Kuten Seuran muissakin haaratoimistoissa, Thaimaallakin on ollut haaratoimistokomiteansa vuodesta 1976 lähtien. Aluksi komiteaan kuuluivat Paul Engler koordinaattorina, Elon Harteva ja Guy Moffatt. Elon Harteva on sen jälkeen palannut Suomeen. Veli Moffatt kuoli vuonna 1981 käytettyään 45 vuotta kokoajanpalveluksessa, joista hän palveli 30 vuotta lähetystyöntekijänä ja Beetel-palveluksessa Thaimaassa. Koska hän oli palvellut myös kierros- ja piirivalvojana, veljet kautta maan tunsivat hänet hyvin, ja häntä rakastettiin ja kunnioitettiin hänen ystäviä kohtaan osoittamansa vilpittömän kiinnostuksen ja hänen intonsa vuoksi tosi palvonnassa. Palattuaan Gilead-koulusta vuonna 1980, Asawin Urairatista tuli ensimmäinen paikallinen haaratoimistokomitean jäsen. Nykyiseen komiteaan kuuluvat myös Ernst Fischer, joka valmistui Gileadista vuonna 1972, ja Kaarle Harteva.

Luottavaisina eteenpäin

Vaikka perinteet ovat vuosisatojen ajan kyllästäneet Thaimaan, Jehova Jumalan tosi palvonta on vapauttanut monet ihmiset babylonilaisen uskonnon kahleista. Ensimmäiset tässä maassa totuuden Jumalan todistajiksi tulleista olivat aiemmin olleet nimellisesti kristittyjä. Nyt kuitenkin suurin osa heistä on taustaltaan buddhalaisia. Esimerkiksi  vuonna 1980 pidetyssä ”Elävän toivon” piirikonventissa kastetuista 36:sta 26 oli entisiä buddhalaisia. Vain yksi oli aikaisemmin katolilainen ja yhdeksällä heidän vanhempansa olivat jo totuudessa. Jumalan valtakuntaa koskevan hyvän uutisen välityksellä monet ihmiset, myös aiemmat buddhalaiset, ovat saaneet odotteen päästä sellaiseen vapauteen, jota ei mikään ihminen tai ihmisten hallitus, ei edes tässä ”vapaiden maassa”, voisi milloinkaan tuoda – vapauteen epätäydellisyydestä, sairaudesta ja kuolemasta. – Vrt. Johannes 8:32.

Jehovan todistajat jatkavat tämän hyvän uutisen saarnaamista kaikkialla. Thaimaassakin on vielä paljon työtä tehtävänä.  Yli puolet maan 73 maakunnasta on yhä vapaata aluetta. Mutta luotamme siihen, että tämä työ tullaan tekemään siinä laajuudessa kuin Jehova on tarkoittanutkin. Työ tehdään loppuun. Siihen saakka sanomme jatkuvasti kansojen keskuudessa, että ’Jehova itse on tullut kuninkaaksi’, ja ponnistelemme auttaaksemme mahdollisimman monia ihmisiä tulemaan todella vapaiksi. – Ps. 96:10, UM.

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 252]

(Ks. painettu julkaisu)

Thaimaa 1500

1950 89

1960 382

1970 380

1980 735

1990 1148

Julistajahuippu

300

1950 14

1960 41

1970 69

1980 114

1990 195

Keskim. tienraivaajia

 [Tekstiruutu/Kartta s. 186]

(Ks. painettu julkaisu)

MYANMAR (Burma)

Andamaanienmeri

THAIMAA

Chiang Rai

Chiang Mai

Nan

Lampang

Nong Khai

Udon Thani

Khon Kaen

Nakhon Ratchasima

Bangkok

Nakhon Si Thammarat

Songkhla

Siaminlahti

MALESIA

LAOS

Vientiane

Savannakhet

KAMPUTSEA

Phnom Penh

VIETNAM

[Tekstiruutu]

THAIMAA

Pääkaupunki: Bangkok

Virallinen kieli: thai

Pääuskonto: buddhalaisuus

Väkiluku: 55888393

Haaratoimisto: Bangkokissa

[Kuvat s. 188]

Frank Dewar purjehti pitkin Tyyntämerta 16-metrisellä kaksimastoisella ”Lightbearer”-purjealuksella. Hän saapui Bangkokiin heinäkuussa 1936

[Kuvat s. 191]

Thaimaan vaihtelevia näkymiä etelässä sijaitsevalta Phangnganlahdelta, jonka ympärillä on vuoristoluolia ja kauniita rannikkonäkymiä, smaragdinvihreän Buddhan temppelialueeseen Bangkokissa, jossa on esillä mystisen jättiläisen kolmikerroksinen pää

[Kuvat s. 193]

Willy Unglaube, ylhäällä, ja Kurt Gruber saarnasivat maan pohjoisosassa 1930-luvun lopulla

[Kuva s. 197]

Chomchai Inthaphanista tuli kääntäjä vuonna 1941, ja hän oli Beetelissä vuodesta 1947 kuolemaansa saakka vuonna 1981

[Kuva s. 199]

Buakhieo Nantha, yksi ensimmäisistä thaimaalaisista todistajista, valmistui Gileadin 31. kurssilta

[Kuva s. 202]

George Powell, ensimmäinen haaratoimistonvalvoja, ja hänen vaimonsa Dona

[Kuva s. 207]

Thaimaahan perustettiin haaratoimisto 1. syyskuuta 1947. Ensimmäisen haaratoimiston osoite oli 122 Soi Decho, Bangkok

[Kuva s. 209]

Lähdössä lehtityöhön ensimmäisessä kierroskonventissa Chiang Maissa huhtikuussa 1948. Takarivissä oikealla on Hans Thomas, joka toimi tienraivaajana Thaimaassa vuodesta 1941 vuoteen 1954

[Kuva s. 210]

Lähetystyöntekijät Gileadin 12. kurssilta: Joseph E. (Bob) Babinski, Gerald (Jerry) Ross, Darrow Stallard ja Donald Burkhart

[Kuva s. 214]

Karun Chuthiangtrong. Miten hänen totuudenjanonsa tuli tyydytetyksi?

[Kuva s. 220]

Seng Buawichailla oli kolminaisuusoppia koskevia epäilyksiä

[Kuva s. 224]

George ja Carolyn Crawford ovat palvelleet vuodesta 1963 lähetystyöntekijöinä Kamputseassa, Laosissa ja Thaimaassa

[Kuva s. 227]

Suyi Chinesia, joka oli ensimmäisiä julistajia Laosissa, Bunhoeng Lao, Siphanhin veli, ja Siphanh Lao, ensimmäinen Laosin Vientianessa asuva buddhalainen, josta tuli todistaja

[Kuva s. 229]

Lähetystyöntekijät saarnaavat käyttäen venettä monilla Bangkokin kanavilla vuonna 1956

[Kuva s. 230]

Bantoeng Chantraboon oli Gileadin 31. kurssin oppilas vuonna 1958. Hän palveli kierrosvalvojana

[Kuva s. 231]

Somsri Darawan, yksi ensimmäisistä thaierikoistienraivaajista. Hän valmistui Gileadista vuonna 1953

[Kuva s. 232]

Ensimmäinen haaratoimisto oli tuttu paikka näille lähetystyöntekijöille samoin kuin Bangkokin asukkaille

[Kuva s. 233]

Nykyinen haaratoimisto, 69/1 Soi Phasuk, Bangkok. Uuden haaratoimiston on määrä valmistua vuonna 1991

[Kuva s. 235]

Bangkokin Lumpini-puistossa vuonna 1963 pidetyssä ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventissa oli läsnä kaksinkertainen määrä ulkomaisia edustajia verrattuna maan julistajamäärään

[Kuvat s. 237]

Rosaura Engler (Cagungao) ja Clara Elauria (dela Cruz) olivat kaksi ensimmäistä filippiiniläistä, jotka lähetettiin Thaimaahan palvelemaan lähetystyöntekijöinä. Miksi filippiiniläisiä määrättiin Thaimaahan?

[Kuva s. 238]

Guy Moffatt palveli 30 vuotta lähetystyöntekijänä ja Beetel-palveluksessa Thaimaassa

[Kuva s. 241]

Laosilaiset todistajat matkalla saarnaamaan pakolaisleirissä. Leirissä oli 20000 pakolaista

[Kuva s. 249]

Lyman Swingle hallintoelimestä tulkin kanssa Bangkokin konventissa vuonna 1985

[Kuva s. 251]

Haaratoimistokomitea on palvellut yhteensä 99 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Vasemmalta oikealle: Paul Engler, Asawin Urairat, Ernst Fischer ja Kaarle Harteva