Luku 24

Ihmisvoimin vai Jumalan hengen avulla?

TEHTÄVÄ, jonka Jeesus Kristus antoi seuraajilleen, näytti mahdottomalta. Tuon vähälukuisen joukon piti julistaa Jumalan valtakunnan hyvää uutista koko asutussa maassa. (Matt. 24:14; Apt. 1:8.) Sen lisäksi, että tehtävä oli suunnattoman suuri, siinä olisi voitettava lähes ylipääsemättömiä esteitä, sillä kuten Jeesus suoraan sanoi opetuslapsilleen, heitä vihattaisiin ja vainottaisiin kaikissa kansoissa (Matt. 24:9; Joh. 15:19, 20).

Maailmanlaajuisesta vastustuksesta huolimatta Jehovan todistajat ovat keskittyneet tarmokkaasti Jeesuksen ennustamaan työhön. Se, miten paljon todistusta on jo annettu, tiedetään hyvin – se on mahtava määrä. Mutta miten se on ollut mahdollista? Ihmisvoimin tai inhimillisen nerokkuuden avullako? Vai onko se ollut Jumalan hengen toiminnan ansiota?

Raamatun kertomus siitä, miten tosi palvonta ennallistettiin Jerusalemiin 500-luvulla eaa., muistuttaa meitä siitä, ettei Jumalan omaa osaa hänen tahtonsa toteuttamisessa tulisi koskaan väheksyä. Ei-uskonnolliset kommentaattorit saattavat hakea tapahtumille jotakin muuta selitystä. Mutta kun Jumala kertoi, miten hänen tarkoituksensa toteutuisi, hän pani profeettansa Sakarjan julistamaan: ”’Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun hengelläni’, on armeijoiden Jehova sanonut.” (Sak. 4:6, UM.) Jehovan todistajat eivät epäröi sanoa, että juuri näin Valtakunnan sanomaa saarnataan nykyään – ei turvautumalla sotaväkeen eikä minkään huomattavan ihmisryhmän oman voiman tai vaikutusvallan nojalla, vaan Jehovan hengen tuella. Vahvistavatko todisteet heidän vakaumuksensa oikeaksi?

Ei monta ”lihan mukaan viisasta”

Kirjoittaessaan Kreikan varhaiskristityille apostoli Paavali myönsi: ”Te näette kutsumisenne, veljet, ettei ole kutsuttu monta lihan mukaan viisasta, ei monta voimallista, ei monta jalosukuista, vaan Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on tyhmää, saattaakseen viisaat häpeään, ja Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on heikkoa, saattaakseen sen, mikä on voimakasta, häpeään, ja Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on halpasyntyistä, ja sen mitä halveksutaan, sen mikä ei ole, tehdäkseen tyhjäksi  sen mikä on, jotta mikään liha ei kerskuisi Jumalan edessä.” (1. Kor. 1:26–29.)

Jeesuksen omat apostolit olivat tavallisia työläisiä. Neljä heistä oli ammatiltaan kalastajia. Yksi oli ollut veronkantaja, juutalaisten halveksiman ammatin harjoittaja. Juutalaiset papit pitivät apostoleita ”koulunkäymättöminä ja tavallisina ihmisinä”, mikä osoitti, etteivät nämä olleet saaneet opetusta korkeammissa oppilaitoksissa (Apt. 4:13). Tämä ei merkitse sitä, ettei keistään paljon maallista tai uskonnollista koulutusta saaneista tullut kristittyjä. Apostoli Paavali oli opiskellut Gamaliel-nimisen oppineen, juutalaisen sanhedrinin jäsenen, jalkojen juuressa (Apt. 22:3). Raamatussa kuitenkin osoitetaan, että sellaisia ei ollut ”monta”.

Historia kertoo, että 100-luvulla elänyt roomalainen filosofi Celsus pitää pilkan aiheena sitä, että ”villanlajittelijat, suutarit, nahkurit, kaikkein sivistymättömimmät ja moukkamaisimmat ihmiset, olisivat evankeliumin innokkaita saarnaajia” (August Neander, Allgemeiner Geschichte der Christlichen Religion und Kirche [Kristillisen uskonnon ja kirkon yleinen historia]). Mikä vahvisti tosi kristittyjä julistamaan herkeämättä hyvää uutista, vaikka heitä Rooman valtakunnassa halveksittiin ja vainottiin väkivaltaisesti? Jeesus oli sanonut, että Jumalan pyhä henki voimistaisi heitä (Apt. 1:8).

Lähempänä nykyaikaa myös Jehovan todistajia on pilkattu sen vuoksi, että valtaosa heistä on tavallisia ihmisiä, eikä heillä ole sellaista yhteiskunnallista asemaa, joka saisi maailman kunnioittamaan heitä. Ensimmäisiä Jehovan nykyisiä palvelijoita, jotka kertoivat Valtakunnan sanomasta tanskalaisille, oli eräs suutari. Sveitsiläisille ja ranskalaisille siitä puhui puutarhuri. Moniin Afrikan osiin sanoman toivat matkatyöntekijät. Brasiliassa oli merimiehillä osuutensa. Monet Pohjois-Ranskan puolalaiset todistajat työskentelivät hiilikaivoksissa.

Kun se, mitä he olivat oppineet Jumalan sanasta Vartiotornin julkaisujen avulla, oli tehnyt heihin syvän vaikutuksen, he halusivat osoittaa rakkauttaan Jehovaa kohtaan tottelemalla häntä. Siksi he ryhtyivät työhön, joka Jumalan sanan mukaan kuuluu tosi kristityille. Siitä lähtien on miljoonia ihmisiä kaikilta elämän aloilta liittynyt tähän työhön. He kaikki ovat evankelistoja.

Jehovan todistajista muodostuu maailman ainoa uskonnollinen järjestö, jonka jokainen jäsen todistaa ei-uskoville, pyrkii vastaamaan heidän kysymyksiinsä Raamatun avulla ja kehottaa heitä uskomaan Jumalan sanaan. Muut uskonnolliset järjestöt myöntävät, että juuri näin kaikkien kristittyjen pitäisikin tehdä. Jotkut ovat yrittäneet kannustaa kirkkonsa jäseniä siihen. Mutta vain Jehovan todistajat tekevät tätä työtä jatkuvasti ja yhdenmukaisesti. Kenen ohjaus, kenen neuvot, kenen vakuutus omasta rakkaudellisesta tuestaan ja kenen lupaukset saavat heidät tekemään tätä työtä, jota muut kaihtavat? Voit itse kysyä sitä heiltä. Asuvatpa he missä  maassa tahansa, he vastaavat: ”Jehovan.” Kenelle näin ollen pitäisi antaa kunnia?

Jumalan enkeleille ennustettu osa

Kuvaillessaan tämän asiainjärjestelmän päättymisen aikana sattuvia tapahtumia Jeesus osoitti, etteivät ainoastaan hänen maan päällä olevat seuraajansa osallistuisi vanhurskautta rakastavien kokoamiseen. Kun Jeesus käsitteli Matteuksen 13. luvussa viimeisten hänen kanssaan taivaalliseen valtakuntaan tulevien kokoamista, hän sanoi: ”Elonkorjaajat ovat enkeleitä.” Kuinka laajalta alueelta he kokoaisivat nämä ”valtakunnan lapset”? ”Pelto on maailma”, Jeesus selitti. Koottavat tulisivat siis maapallon kaukaisilta kolkilta saakka. Onko näin todella tapahtunut? (Matt. 13:24–30, 36–43.)

On tosiaankin! Vaikka silloin kun maailma astui viimeisiin päiviinsä vuonna 1914, oli vain muutamia tuhansia raamatuntutkijoita, heidän saarnaamansa Valtakunnan sanoma levisi nopeasti joka puolelle maailmaa. Itämailla, Euroopassa, Afrikassa ja Amerikassa sekä saarilla asuvat ihmiset tarttuivat tilaisuuteen edistää Jumalan valtakunnan asiaa, ja heidät koottiin yhteen yksimieliseen järjestöön.

Esimerkiksi Länsi-Australiassa Valtakunnan sanoma tavoitti Bert Hortonin. Se, mitä hän tiesi uskonnosta, ei herättänyt hänessä kiinnostusta; hän oli ollut mukana politiikassa ja ammattiyhdistystoiminnassa. Mutta kun hänen äitinsä antoi hänelle Vartiotornin julkaisun Jumalan aikakausisuunnitelma ja hän alkoi lukea sitä Raamatun ohella, hän tiesi löytäneensä totuuden. Hän rupesi oma-aloitteisesti kertomaan asiasta työtovereilleen. Saatuaan yhteyden raamatuntutkijoihin hän liittyi iloiten heihin, meni kasteelle vuonna 1922, ryhtyi kokoajanpalvelukseen ja tarjoutui palvelemaan millä tahansa alueella, jolle Jehovan järjestö hänet ohjaisi.

W. R. Brown, joka oli jo saarnannut Karibianmeren saarilla, lähti tuolta toiselta puolelta maapalloa vuonna 1923 Afrikkaan levittääkseen Valtakunnan sanomaa siellä. Hän ei ollut mikään omissa nimissään toimiva sitoutumaton saarnaaja. Hänkin työskenteli Jehovan järjestäytyneen kansan kanssa. Hän oli tarjoutunut palvelemaan siellä, missä häntä tarvittiin, ja kun päätoimisto kehotti häntä menemään Länsi-Afrikkaan, hän otti tehtävän vastaan. Niitäkin, jotka henkilökohtaisesti hyötyivät hänen palveluksestaan, autettiin ymmärtämään, että on tärkeää työskennellä tiiviisti Jehovan järjestön yhteydessä.

Valtakuntaa julistettiin myös Etelä-Amerikassa. Hermán Seegelken, joka asui Mendozassa Argentiinassa, oli ollut pitkään selvillä sekä katolisten että protestanttisten kirkkojen ulkokultaisuudesta. Mutta vuonna 1929 hänkin kuuli Valtakunnan sanoman, otti sen innostuneena vastaan ja alkoi kertoa siitä toisille yhteistyössä eri puolilla maailmaa olevien Jehovan palvelijoiden kanssa. Samanlaisia kokemuksia sattui  kaikkialla maailmassa. ”Jokaisesta sukukunnasta ja kielestä ja kansasta ja kansakunnasta” – maapallon eri osista ja elämän eri aloilta – tuli ihmisiä, jotka kuuntelivat ja myös tarjoutuivat Jumalan palvelukseen. Heidät koottiin yhtenäiseen järjestöön tekemään työtä, jonka Jeesus oli ennustanut tälle ajalle. (Ilm. 5:9, 10.) Miten tämä on selitettävissä?

Raamatussa sanotaan, että Jumalan enkeleillä olisi siinä tärkeä osa. Tämän vuoksi Valtakunnan julistus kaikuisi eri puolilla maailmaa kuin yli-inhimillisestä lähteestä tuleva trumpetin ääni. Vuonna 1935 se olikin jo kantautunut 149 maahan: pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, maailman toisesta äärestä toiseen.

Aluksi vain ”pieni lauma” osoitti aitoa arvostusta Jumalan valtakuntaa kohtaan ja oli halukas palvelemaan sen etuja. Juuri näin oli Raamatussa ennustettukin. Nyt sen yhteyteen on liittynyt nopeasti kasvava ”suuri joukko”, johon on tullut miljoonia ihmisiä kaikista kansakunnista. Sekin oli ennustettu Jumalan sanassa. (Luuk. 12:32; Joh. 10:16; Ilm. 7:9, 10.) Nämä eivät ole ihmisiä, jotka vain väittävät kuuluvansa samaan uskontoon, mutta joita todellisuudessa jakavat kaikki heitä ympäröivää maailmaa pirstovat näkemykset ja filosofiat. Jehovan todistajat eivät vain puhu Jumalan valtakunnasta ja samalla kohdista luottamustaan ihmisten hallitusvaltaan. Henkensä uhallakin he tottelevat Jumalaa hallitsijana. Raamatussa sanotaan selvästi, että niiden ihmisten kokoaminen, jotka noudattavat kehotusta: ”Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia”, tapahtuisi enkelien johdolla (Ilm. 14:6, 7; Matt. 25:31–46). Todistajat ovat lujasti vakuuttuneita siitä, että juuri näin on tapahtunutkin.

Julistustyössään he ovat lukemattomissa tilanteissa nähneet vakuuttavia todisteita taivaallisesta ohjauksesta. Esimerkiksi Rio de Janeirossa Brasiliassa oli ryhmä todistajia lopettelemassa talosta-taloon-käyntejään eräänä sunnuntaina, kun yksi ryhmään kuuluvista sanoi: ”Haluan jatkaa vielä jonkin aikaa. Jostakin syystä tahdon mennä tuohon taloon.” Ryhmää johtanut todistaja ehdotti, että he jättäisivät sen joksikin toiseksi päiväksi, mutta julistaja piti pintansa. Tuolla ovella todistaja tapasi naisen, joka kyyneleet poskillaan kertoi, että hän oli juuri rukoillut apua. Todistajat olivat aiemmin käyneet hänen luonaan, mutta hän ei ollut osoittanut kiinnostusta Raamatun sanomaa kohtaan. Hänen aviomiehensä äkillinen kuolema oli kuitenkin saanut hänet tajuamaan, että hän tarvitsi hengellistä apua. Nainen oli etsinyt valtakunnansalia, mutta turhaan. Hän oli hartaasti rukoillut Jumalalta apua, ja nyt sitä oli tarjolla hänen kotiovellaan. Hänet kastettiin pian sen jälkeen. Hän oli varma siitä, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja ryhtynyt tarvittaviin toimiin vastauksen antamiseksi (Ps. 65:3).

Eräs saksalainen Jehovan todistaja, joka asui aikoinaan New Yorkissa, otti säännölliseksi tavakseen rukoilla Jumalalta ohjausta osallistuessaan sananpalvelukseen. Hän oli viikkokausia toivonut tapaavansa erään  kiinnostuneen naisen kadulla, koska hän ei tiennyt tämän osoitetta. Sitten eräänä päivänä vuonna 1987 lähtiessään palvelukseen tämä todistajasisar rukoili: ”Jehova, sinä tiedät, missä hän on. Autathan minua löytämään hänet?” Muutamaa minuuttia myöhemmin hän näki tuon naisen istumassa eräässä ravintolassa.

Oliko se vain sattuma? Raamatussa sanotaan, että tosi kristityt ovat ”Jumalan työtovereita” ja että enkelit lähetetään ”niitä palvelemaan – – jotka tulevat perimään pelastuksen” (1. Kor. 3:9; Hepr. 1:14). Todistajan kerrottua naiselle, miten hän oli löytänyt tämän, nainen suostui tutkimaan Raamattua myöhemmin tuona samana päivänä.

Hyvän uutisen vieminen ”suljetuille alueille”

Jehovan todistajat ovat sinnikkäästi pyrkineet viemään Valtakunnan sanoman kaikkiin maihin. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään heidän aikaansaannoksiaan. He ovat nähneet Valtakunnan sanoman leviävän alueille, joilla kaikki heidän huolellisesti suunnittelemansa yritykset ovat valuneet hiekkaan.

Esimerkiksi 1920- ja 1930-luvulla anottiin hartaasti useammin kuin kerran, että silloisen Neuvostoliiton hallintoviranomaiset antaisivat viedä raamatullista kirjallisuutta maahan tai painaa sitä siellä. Vastaukset olivat silloin kieltäviä. Neuvostoliitossa oli kyllä jokunen Jehovan todistaja, mutta sen saarnaamistyön suorittamiseen, joka Jumalan sanan mukaan piti tehdä, tarvittiin paljon lisäapua. Oliko tuon avun toimittamiseksi tehtävissä mitään?

On kiinnostavaa, että niiden monien entisessä Itä-Puolassa asuneiden ihmisten joukossa, jotka totesivat toisen maailmansodan lopussa asuvansa Neuvostoliiton puolella, oli toistatuhatta Jehovan todistajaa. Ravensbrückin keskitysleirissä olivat sadat nuoret venäläisnaiset tutustuneet vankitovereihinsa, jotka olivat Jehovan todistajia. Jotkut näistä naisista vihkiytyivät tuolloin Jehovalle, ja myöhemmin heidät palautettiin eri puolille Neuvostoliittoa. Sadat muutkin totesivat olevansa Neuvostoliiton asukkaita, kun maiden väliset rajat siirtyivät sodan aikana. Tuloksena oli jotain aivan muuta kuin neuvostohallitus oli kaavaillut. Jehovan todistajien hallintoelin ei järjestänyt sitä. Se edisti kuitenkin sen toteutumista, mitä oli ennustettu Jumalan henkeytetyssä sanassa. Englanninkielisessä Vartiotornissa (1.2.1946) sanottiin näistä vaiheista: ”Näin voidaan nähdä, että Herra sallimuksessaan voi herättää todistajia missä tahansa maassa pitämään siellä korkealla totuuden lippua ja tekemään tunnetuksi Jehovan nimeä.”

Monissa maissa on sanottu Jehovan todistajille: ”Ette saa tulla tänne!” tai: ”Ette saa saarnata täällä!” Näin on sanottu yhä uudelleen eri puolilla maailmaa, kirjaimellisesti kymmenissä maissa, ja usein syynä on ollut se, että papit ovat painostaneet hallitusviranomaisia. Jotkin näistä maista ovat  myöhemmin antaneet Jehovan todistajille laillisen aseman. Mutta jo ennen sitä ovat niiden rajojen sisäpuolella tuhannet ihmiset omaksuneet Jehovan, taivaan ja maan Luojan, palvonnan. Miten se on ollut mahdollista?

Raamatussa esitetyn yksinkertaisen selityksen mukaan Jumalan enkeleillä on ollut huomattava osa seuraavan kiireellisen tärkeän vetoomuksen esittämisessä kaikkien kansojen ihmisille: ”Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia, koska hänen tuomionsa hetki on tullut, ja niin palvokaa Häntä, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja vetten lähteet.” (Ilm. 14:6, 7.)

Onnistuminen ylipääsemättömiltä näyttävistä esteistä huolimatta

Sen lisäksi että Jehovan todistajien julkinen sananpalvelus on joissakin maissa kielletty, heidän toimintansa on yritetty tukahduttaa kokonaan.

On aivan yleisesti tiedossa, että Yhdysvaltain ja Kanadan papit yrittivät ensimmäisen maailmansodan aikana yksissä tuumin lopettaa silloin raamatuntutkijoina tunnettujen Jehovan todistajien työn. Vaikka laki takasi sanan- ja uskonnonvapauden, papit painostivat hallitusviranomaisia kieltämään raamatuntutkijoiden julkaisuja. Monia pidätettiin eikä heitä suostuttu vapauttamaan takuita vastaan, toisia piestiin pahanpäiväisesti. Vartiotorni-seuran virkailijoille ja heidän läheisille tovereilleen langetettiin pitkiä vankeustuomioita oikeudenkäynneissä, jotka myöhemmin todettiin pätemättömiksi. Ray Abrams sanoi kirjassaan Preachers Present Arms (Saarnaajat tekevät kunniaa): ”Koko asian tarkastelu johtaa siihen lopputulokseen, että kirkot ja papisto olivat alun perin tämän liikkeen takana, jonka tarkoitus oli tehdä loppu russelilaisista.” (Papit käyttivät raamatuntutkijoista pilkkanimeä ”russelilaiset”.) Sodan jälkeen nuo raamatuntutkijat kuitenkin nousivat esiin tarmokkaampina kuin koskaan julistamaan Jehovan Kuningasta, Jeesusta Kristusta, ja hänen Valtakuntaansa. Mistä tuo uudistunut tarmo oli peräisin? Raamatussa oli ennustettu se ja sanottu, että sen saisi aikaan Jumalasta lähtöisin oleva ”elämän henki” (Ilm. 11:7–11).

Natsien noustua valtaan Saksassa Jehovan todistajien vaino kiihtyi maissa, jotka joutuivat natsivallan alaisuuteen. Todistajia pidätettiin ja kohdeltiin julmasti. Kieltoja asetettiin. Lopulta lokakuussa 1934 Jehovan todistajien seurakunnat eri puolilta Saksaa lähettivät hallitukselle kirjattuja kirjeitä, joissa sanottiin selvästi, että todistajilla ei ollut poliittisia tavoitteita, mutta että he olivat päättäneet totella Jumalaa hallitsijana. Samaan aikaan todistajien seurakunnat joka puolelta maailmaa lähettivät sähkeitä Saksassa olevien kristittyjen veljiensä puolesta.

Tuona samana päivänä, 7. lokakuuta 1934, Adolf Hitler oli Berliinissä tri Wilhelm Frickin toimistossa kädet nyrkkiin puristettuina julistanut Jehovan todistajista: ”Tämä pesue hävitetään perin pohjin Saksasta!” Se ei  jäänyt pelkäksi uhkaukseksi. Seurasi pidätysten aalto. Preussin salaisen valtionpoliisin 24. kesäkuuta 1936 päivätyn luottamuksellisen tiedotteen mukaan muodostettiin ”Gestapon erikoisosasto” taistelemaan todistajia vastaan. Laajojen valmistelujen jälkeen Gestapo käynnisti kampanjansa vangitakseen kaikki Jehovan todistajat ja jokaisen, jonka epäiltiin olevan todistaja. Tämä hyökkäys työllisti koko poliisilaitoksen, joten rikolliset ainekset saivat toimia kaikessa rauhassa.

Raporttien mukaan pidätettiin lopulta 6262 saksalaista todistajaa. Karl Wittig, entinen Saksan hallituksen virkailija, joka oli itse pidätettynä useissa keskitysleireissä, kirjoitti myöhemmin: ”Mitään muuta – – vankiryhmää ei asetettu alttiiksi SS-sotilaiden sadismille sillä tavalla kuin raamatuntutkijat. Se oli sadismia, jonka tunnuksena oli sellaisten ruumiillisten ja henkisten kidutusten loputon sarja, jota mikään maailman kieli ei pysty kuvailemaan.”

Mikä oli tulos? Christine King asetti heidät vuonna 1982 ilmestyneessä kirjassaan muiden uskonnollisten ryhmien vastakohdaksi esittäessään seuraavan päätelmän: ”Ainoastaan todistajien suhteen hallitus epäonnistui.” Hitler oli vannonut hävittävänsä heidät perin pohjin, ja satoja heistä surmattiinkin. Yhtä kaikki tri King huomauttaa: ”Työ [Jumalan valtakunnasta saarnaaminen] jatkui, ja vuoden 1945 toukokuussa Jehovan todistajien liike oli yhä elossa, kun taas kansallissosialismi ei ollut.” Hän korostaa vielä: ”He eivät olleet sovitelleet missään.” (The Nazi State and the New Religions: Five Case Studies in Non-Conformity [Natsivaltio ja uudet uskonnot: viisi tutkielmaa toisinajattelevista].) Miksi Hitler, jolla oli hyvin varustettu armeija, koulutettu poliisikunta ja lukuisia tuhoamisleirejä, ei pystynyt toteuttamaan uhkaustaan tuhota tämä suhteellisen pieni, aseeton ryhmä, johon kuuluvia maailma pitää tavallisina ihmisinä? Miksi muutkaan kansakunnat eivät ole kyenneet pysäyttämään heidän toimintaansa? Mistä johtuu se, että julman vainon edessä eivät lujina ole pysyneet vain muutamat harvat yksilöt, vaan Jehovan todistajat joukkona?

Vastaus on siinä viisaassa neuvossa, jonka lainopettaja Gamaliel antoi toisille juutalaisen sanhedrinin jäsenille, kun nämä käsittelivät vastaavanlaista tapausta, joka koski Jeesuksen Kristuksen apostoleita. Hän sanoi: ”Älkää kajotko näihin miehiin, vaan antakaa heidän olla (sillä jos tämä hanke tai tämä työ on ihmisistä, niin se kukistuu, mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi kukistaa heitä); muutoin teidän saatetaan ehkä havaita taistelevan todellisuudessa Jumalaa vastaan.” (Apt. 5:38, 39.)

Historian tosiseikat siis osoittavat, että sitä näennäisesti mahdotonta tehtävää, jonka Jeesus antoi seuraajilleen, vaikka edessä oli ylipääsemättömiltä näyttäviä esteitä, ei tehdä ihmisvoimin, vaan Jumalan hengen avulla. Jeesus itse sanoikin Jumalalle esittämässään rukouksessa: ”Isä, kaikki on mahdollista sinulle.” (Mark. 14:36.)

[Huomioteksti s. 547]

”’Minun hengelläni’, on armeijoiden Jehova sanonut”

[Huomioteksti s. 548]

Mikä vahvisti heitä jatkamaan saarnaamista huolimatta pilkasta ja väkivaltaisesta vainosta?

[Huomioteksti s. 549]

Todisteita enkelien ohjauksesta

[Huomioteksti s. 551]

”Herra – – voi herättää todistajia missä tahansa maassa”

[Huomioteksti s. 553]

Yhdistetty kansa, joka on osoittautunut lujaksi uskossa, vaikka edessä on ollut ylipääsemättömiltä näyttäviä esteitä