Luku 23

Lähetystyöntekijät raivaavat tietä maailmanlaajuiselle kasvulle

INNOKKAAT lähetystyöntekijät, jotka ovat halukkaita palvelemaan missä tahansa, missä heitä tarvitaan, ovat toiminnallaan suuresti edistäneet Jumalan valtakunnan maailmanlaajuista julistamista.

Lähetystyöntekijöitä lähetettiin muihin maihin jo kauan ennen kuin Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura perusti koulun tätä tarkoitusta varten. Seuran ensimmäinen presidentti C. T. Russell tajusi, että tarvittiin päteviä ihmisiä panemaan hyvän uutisen saarnaaminen alulle ja johtamaan työtä ulkomaisilla kentillä. Sitä silmällä pitäen hän lähetti miehiä – Adolf Weberin Eurooppaan, E. J. Cowardin Karibianmeren saarille, Robert Hollisterin itämaille ja Joseph Boothin Afrikan eteläosaan. Valitettavasti kävi ilmi, että Booth oli etupäässä kiinnostunut omista hankkeistaan, ja siksi vuonna 1910 lähetettiin William Johnston Skotlannista Njassamaahan (nykyiseen Malawiin), missä Booth oli vaikuttanut erityisen vahingollisesti. Sen jälkeen veli Johnston määrättiin perustamaan Vartiotorni-seuran haaratoimisto Durbaniin Etelä-Afrikkaan, ja myöhemmin hän palveli haaratoimiston valvojana Australiassa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen J. F. Rutherford lähetti vielä useampia lähetystyöntekijöitä, esimerkiksi Thomas Walderin ja George Phillipsin Isosta-Britanniasta Etelä-Afrikkaan, W. R. Brownin hänen silloiselta alueeltaan Trinidadista Länsi-Afrikkaan, George Youngin Kanadasta Etelä-Amerikkaan ja Eurooppaan, Juan Muñizin ensin Espanjaan ja sitten Argentiinaan, George Wrightin ja Edwin Skinnerin Intiaan ja heidän jälkeensä Claude Goodmanin ja Ron Tippinin sekä muita. He olivat todellisia tienraivaajia. Heidän tavoitteenaan oli käydä alueilla, joilla hyvää uutista oli saarnattu vain vähän tai ei ollenkaan, ja he loivat vankan pohjan järjestön tulevalle kasvulle.

Lähetyshenki sai muutkin aloittamaan saarnaamisen oman maansa rajojen ulkopuolella. Heihin kuuluivat Kate Goas ja hänen tyttärensä Marion, jotka palvelivat vuosikausia innokkaasti Kolumbiassa ja Venezuelassa. Joseph Dos Santos lähti Havaijista saarnamatkalle, joka johti  15 vuoden palvelukseen Filippiineillä. Frank Rice taas matkusti rahtilaivalla Australiasta aloittelemaan hyvän uutisen saarnaamista Jaavan saaressa (nykyään Indonesiaa).

Vuonna 1942 kuitenkin muotoutuivat suunnitelmat koulusta: sen oppikurssin tarkoitus oli erityisesti valmentaa sekä miehiä että naisia, jotka olivat halukkaita lähetyspalvelukseen missä tahansa maailman kentällä, missä heitä tarvittaisiin.

Gilead-koulu

Keskellä maailmansotaa saattoi inhimillisesti katsoen näyttää epäviisaalta suunnitella Valtakunnan saarnaamistoiminnan laajentamista ulkomaisille kentille. Kahden tärkeimmän Jehovan todistajien käyttämän laillisen yhdistyksen johtokuntien jäsenet hyväksyivät kuitenkin syyskuussa 1942 Jehovaan luottaen N. H. Knorrin ehdotuksen koulun perustamisesta lähetystyöntekijöiden ja muiden valmentamiseksi erikoispalvelukseen. Koululle annettiin nimeksi Vartiotornin raamatullinen korkeakoulu Gilead, mutta myöhemmin se muutettiin muotoon Vartiotornin raamattukoulu Gilead. Päätettiin, että lukukausimaksua ei peritä ja että Seura kustantaa oppilaille asunnon ja ruoan heidän valmennusaikanaan.

Albert D. Schroeder kuului niihin, jotka kutsuttiin auttamaan oppikurssin suunnittelussa. Hän oli jo saanut paljon kokemusta työskennellessään Seuran Brooklynissa sijaitsevan päätoimiston palvelusosastossa ja Seuran Englannin-haaratoimiston valvojana. Hänen myönteisyytensä, uhrautuvaisuutensa ja lämmin kiinnostuksensa oppilaita kohtaan tekivät  hänet rakkaaksi heille niiden 17 vuoden aikana, jotka hän palveli koulun rehtorina ja opettajana. Hänestä tuli vuonna 1974 hallintoelimen jäsen, ja seuraavana vuonna hänet määrättiin palvelemaan sen opetuskomiteassa.

Veli Schroeder ja hänen opettajatoverinsa (Maxwell Friend, Eduardo Keller ja Victor Blackwell) suunnittelivat viisikuukautisen oppikurssin, joka kohdisti huomion itse Raamattuun ja teokraattiseen järjestöön sekä Raamatun oppeihin, julkiseen puhumiseen, kenttä- ja lähetyspalvelukseen, uskonnonhistoriaan, Jumalan lakiin, hallitusviranomaisiin suhtautumiseen, kansainväliseen lakiin, arkistojen pitämiseen ja johonkin vieraaseen kieleen. Opinto-ohjelmaa on vuosien saatossa muokattu, mutta itse Raamatun tutkiminen ja evankelioimistyön tärkeys ovat aina olleet ensi sijalla. Kurssin tavoite on vahvistaa oppilaiden uskoa ja auttaa heitä kehittämään hengellisiä ominaisuuksia, joiden avulla lähetyspalveluksen haasteet voidaan kohdata menestyksellisesti. Koulussa on korostettu sitä, että on tärkeää luottaa ehdottomasti Jehovaan ja olla uskollinen hänelle. (Ps. 146:1–6; Sananl. 3:5, 6; Ef. 4:24.) Oppilaille ei anneta valmiita vastauksia kaikkeen, vaan heitä valmennetaan tutkimaan ja autetaan ymmärtämään, miksi Jehovan todistajat uskovat niin kuin uskovat ja miksi he menettelevät tietyllä tavalla. He oppivat ymmärtämään periaatteita, joiden mukaan he voivat toimia. Näin luodaan pohja tulevalle kasvulle.

Kutsut ensimmäiselle kurssille tuleville oppilaille lähetettiin 14. joulukuuta 1942. Oppikurssin 100 oppilasta ilmoittautuivat tuohon New Yorkin osavaltion pohjoisosassa South Lansingissa sijaitsevaan kouluun sydäntalvella. He olivat alttiita, innokkaita ja hiukan jännittyneitä. Vaikka he keskittivät päähuomionsa oppitunteihin, he eivät voineet olla miettimättä, mihin maailman kentän osaan heidät lähetettäisiin heidän valmistuttuaan koulusta.

Puhuessaan tuolle ensimmäiselle kurssille koulun avajaispäivänä, 1. helmikuuta 1943, veli Knorr sanoi: ”Te saatte lisävalmennusta työhön, joka muistuttaa apostoli Paavalin, Markuksen, Timoteuksen ja muiden sellaisten työtä, jotka matkustivat kaikkiin Rooman maailmanvallan osiin julistamaan Valtakunnan sanomaa. Heitä piti lujittaa Jumalan sanan avulla. Heidän piti tuntea selvästi Hänen tarkoituksensa. Monin paikoin heidän piti seisoa yksin tämän maailman korkeiden ja mahtavien edessä. Teillä voi olla samanlainen osa, ja Jumala vahvistaa teitä siinä.

”On monta paikkaa, joissa Valtakuntaa koskevaa todistusta ei ole annettu suuressakaan määrin. Näissä paikoissa elävät ihmiset ovat pimeydessä, missä uskonto pitää heitä. Eräissä tällaisissa maissa, joissa on muutamia todistajia, on havaittu, että hyväntahtoiset ihmiset kuuntelevat auliisti ja haluaisivat liittyä Herran järjestön yhteyteen, jos heitä opetettaisiin oikein. Täytyy olla satoja ja tuhansia sellaisia, jotka voitaisiin tavoittaa, jos olisi enemmän työntekijöitä kentällä. Herran armosta heitä tulee olemaan enemmän.

”Tämän korkeakoulun tarkoitus EI ole varustaa teitä virkaanasetetuiksi  evankeliuminpalvelijoiksi. Te olette jo sellaisia ja olette olleet evankeliumin palveluksessa vuosikausia. – – Korkeakoulun tutkistelukurssin yksinomainen tarkoitus on valmistaa teidät kykenevämmiksi evankeliuminpalvelijoiksi niille alueille, joille te menette. – –

”Teidän päätyönne on Valtakunnan evankeliumin saarnaaminen talosta taloon, niin kuin Jeesus ja apostolit saarnasivat. Kun löydätte kuulevan korvan, järjestäkää uusintakäynti, aloittakaa kotitutkistelu ja muodostakaa ryhmä [seurakunta] kaikista sellaisista jossain kaupungissa tai kylässä asuvista. Teidän etunne ei ole ainoastaan järjestää ryhmää, vaan teidän täytyy myös auttaa siihen kuuluvia ymmärtämään Sanaa, vahvistaa heitä, puhua heille silloin tällöin, avustaa heitä heidän palveluskokouksissaan ja heidän toimintansa organisoimisessa. Kun he ovat voimakkaita ja voivat tulla itsekseen toimeen sekä ottaa haltuunsa alueen, te voitte lähteä johonkin toiseen kaupunkiin julistamaan Valtakuntaa. Teidän voi olla tarpeellista aika ajoin palata rakentamaan heitä pyhimmässä uskossa ja oikaisemaan heitä oppikysymyksissä; teidän työnne on siis huolehtia Herran ’muista lampaista’, eikä teidän tule hylätä heitä (Joh. 10:16). Todellinen työnne on hyväntahtoisten ihmisten auttaminen. Teidän täytyy käyttää aloitekykyänne, mutta odottaa Jumalan ohjausta.” a

Viisi kuukautta myöhemmin nuo ensimmäiset kurssilaiset olivat saaneet erikoisvalmennuksensa. Kun oli hankittu viisumit ja tehty matkajärjestelyt, he aloittivat muuttonsa yhdeksään Latinalaisen Amerikan maahan. Kolmen kuukauden kuluttua valmistumisestaan ensimmäiset Gileadissa valmennetut lähetystyöntekijät, joiden oli määrä lähteä Yhdysvalloista, olivat matkalla Kuubaan. Vuoteen 1992 mennessä oli yli 6500 oppilasta yli 110 maasta valmennettu, ja he olivat palvelleet sen jälkeen paljon useammassa kuin 200 maassa ja saariryhmässä.

Veli Knorr oli itse erittäin kiinnostunut lähetystoiminnasta aina siihen saakka, kun hän kuoli 34 vuoden kuluttua Gilead-koulun vihkiäisistä. Hän kävi mikäli suinkin mahdollista jokaisen lukukauden kuluessa useita kertoja tapaamassa käynnissä olevan kurssin opiskelijoita. Hän piti heille luentoja ja otti mukaansa muita päätoimiston henkilökunnan jäseniä, jotka puhuivat  oppilaille. Kun Gileadin käyneet alkoivat palvella muissa maissa, hän vieraili itse lähetystyöntekijäryhmien luona, auttoi niitä selvittämään ongelmia ja antoi niille tarvittavaa rohkaisua. Kun lähetystyöntekijäryhmien määrä kasvoi, hän järjesti toisiakin päteviä veljiä tekemään tällaisia vierailuja, niin että kaikki lähetystyöntekijät, palvelivatpa he missä tahansa, saisivat säännöllisesti henkilökohtaista huomiota osakseen.

Nämä lähetystyöntekijät olivat erilaisia

Kristikunnan lähetystyöntekijät ovat perustaneet sairaaloita, pakolaiskeskuksia ja orpokoteja, joissa huolehditaan ihmisten aineellisista tarpeista. Asettuen köyhien esitaistelijoiksi he ovat myös nostattaneet vallankumouksia ja osallistuneet sissisotaan. Sitä vastoin Gilead-koulusta valmistuneet lähetystyöntekijät opettavat ihmisille Raamattua. Sen sijaan että he rakentaisivat kirkkoja ja odottaisivat ihmisten tulevan niihin, he kulkevat talosta taloon löytääkseen ja opettaakseen niitä, jotka tuntevat vanhurskauden nälkää ja janoa.

Todistajien lähetystyöntekijät pitävät tiukasti kiinni Jumalan sanasta ja osoittavat ihmisille, miksi Jumalan valtakunta on todellinen ja pysyvä ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin (Matt. 24:14; Luuk. 4:43). Peter Vanderhaegen näki selvästi tämän työn ja kristikunnan lähetystyöntekijöiden toiminnan välisen vastakohtaisuuden vuonna 1951, kun hän oli matkalla lähetysalueelleen Indonesiaan. Hänen lisäkseen tuolla rahtialuksella oli vain yksi matkustaja – muuan baptistien lähetystyöntekijä. Vaikka veli Vanderhaegen yritti puhua hänelle Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta, baptisti teki selväksi, että hän oli täysin uppoutunut tukemaan Taiwanissa asuvan Tšiang Kai-šekin pyrkimyksiä palata valtaan Manner-Kiinassa.

Moni muu on kuitenkin alkanut arvostaa sitä, mitä Jumalan sanassa sanotaan. Todistaessaan Barranquillassa Kolumbiassa Antonio Carvajalinolle, joka oli ollut erään poliittisen liikkeen innokas kannattaja, Olaf Olson ei asettunut hänen puolelleen eikä ajanut mitään muutakaan poliittista ideologiaa. Sen sijaan hän tarjoutui tutkimaan maksutta Raamattua Antonion ja hänen sisartensa kanssa. Pian Antonio tajusi, että Jumalan valtakunta on todella Kolumbian ja myös muun maailman köyhien ainoa toivo (Ps. 72:1–4, 12–14; Dan. 2:44). Antoniosta ja hänen sisaristaan tuli innokkaita Jumalan palvelijoita.

 Sitä, että todistajien lähetystyöntekijät ovat erossa kristikunnan uskonnollisesta järjestelmästä ja poikkeavat siitä, valaisi toisella tavalla eräs Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) sattunut tapaus. Kun Donald Morrison kävi siellä erään kristikunnan lähetystyöntekijän luona, tämä valitti, että todistajat eivät kunnioita asetettuja rajoja. Mitä rajoja? Kristikunnan uskonnot olivat jakaneet maan alueisiin, joilla kukin toimi toisten häiritsemättä. Jehovan todistajat eivät voineet suostua sellaiseen järjestelyyn. Jeesus oli sanonut, että Valtakunnan sanoma saarnattaisiin koko asutussa maassa. Kristikunta ei selvästikään tehnyt niin. Gileadissa valmennetut lähetystyöntekijät olivat päättäneet Kristusta totellen tehdä perusteellisesti tämän työn.

Näitä lähetystyöntekijöitä ei lähetetty palveltaviksi vaan palvelemaan. Oli monin tavoin ilmeistä, että he pyrkivät toimimaan juuri näin. Ei ole väärin ottaa vastaan aineellista huolenpitoa, jota tarjotaan auliisti (ei pyynnöstä), arvostuksesta hengellistä apua kohtaan. John Errichetti ja Hermon Woodard kuitenkin totesivat, että pystyäkseen vetoamaan alaskalaisten sydämeen heidän oli hyvä tehdä ainakin jonkin verran työtä käsillään fyysisten tarpeidensa täyttämiseksi, kuten apostoli Paavali oli tehnyt (1. Kor. 9:11, 12; 2. Tess. 3:7, 8). Hyvän uutisen saarnaaminen oli heidän päätyönsä. Mutta silloin kun he saivat nauttia vieraanvaraisuudesta, he puolestaan auttoivat tarpeellisissa töissä, esimerkiksi tervasivat erään miehen katon, koska he näkivät hänen tarvitsevan apua. Ja matkustaessaan paikasta toiseen laivalla he auttoivat lastin purkamisessa. Ihmiset huomasivat  nopeasti, että nämä lähetystyöntekijät olivat aivan erilaisia kuin kristikunnan papit.

Joissakin paikoin todistajien lähetystyöntekijöiden täytyi ryhtyä joksikin aikaa ansiotyöhön vain saadakseen jäädä maahan ja jatkaa palvelustaan siellä. Esimerkiksi kun Jesse Cantwell meni Kolumbiaan, hän opetti englantia yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, kunnes poliittinen tilanne muuttui ja uskonnolliset rajoitukset poistettiin. Sen jälkeen hän saattoi hyödyntää kokemustaan palvelemalla koko ajallaan Jehovan todistajien matkavalvojana.

Monin paikoin lähetystyöntekijöillä oli aluksi vain turistiviisumi, joka oikeutti heidät olemaan maassa kuukauden tai kenties joitakin kuukausia. Sitten heidän piti lähteä pois ja saapua maahan uudelleen. He jatkoivat kuitenkin hellittämättä palvelustaan ja hakivat viisumia yhä uudelleen, kunnes saivat tarvittavat oleskeluluvat. He halusivat sydämestään auttaa niissä maissa asuvia ihmisiä, joihin heidät oli määrätty.

Nämä lähetystyöntekijät eivät katsoneet olevansa paikallisten asukkaiden yläpuolella. John Cutforth, joka oli toiminut Kanadassa opettajana, vieraili matkavalvojana Papua-Uuden-Guinean seurakunnissa ja niistä erillään asuvien todistajien luona. Hän istui lattialla heidän kanssaan, söi  heidän kanssaan, ja kun he pyysivät häntä yöpymään, hän nukkui matolla heidän kotinsa lattialla. Hän nautti heidän toveruudestaan kävellessään yhdessä heidän kanssaan kenttäpalveluksessa. Ulkopuolisia huomioitsijoita tämä kuitenkin hämmästytti, sillä kristikunnan lähetysasemien eurooppalaisilla papeilla oli sellainen maine, että he pysyttelivät etäällä paikallisista ihmisistä ja seurustelivat seurakuntalaistensa kanssa vain lyhyen tovin joissakin kokouksissaan, mutta eivät koskaan aterioineet heidän kanssaan.

Ne ihmiset, joiden keskuudessa nämä todistajat palvelivat, tunsivat, että lähetystyöntekijät ja järjestö, joka oli lähettänyt heidät, olivat rakkaudellisesti kiinnostuneita heistä. Muuan Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijä lähetettiin kerran antamaan hengellistä apua erään kirjeen perusteella. Sen oli lähettänyt João Mancoca, nöyrä afrikkalainen mies, joka oli suljettu erääseen Portugalin Länsi-Afrikassa (nykyisessä Angolassa) sijaitsevaan rangaistussiirtolaan. Muistellessaan myöhemmin tuota vierailua Mancoca sanoi: ”En enää lainkaan epäillyt, että tämä oli se oikea järjestö, jota Jumala tukee. En ollut koskaan ennen ajatellut enkä uskonut, että mikään muu uskonnollinen järjestö tekisi jotakin sellaista: lähettäisi maksutta lähetystyöntekijän matkojen takaa vierailulle jonkun merkityksettömän ihmisen luo vain tämän kirjoittaman kirjeen perusteella.”

Elinolot ja tavat

Niissä maissa vallitsevat olot, joihin lähetystyöntekijöitä määrättiin, eivät useinkaan olleet aineellisesti niin korkealla tasolla kuin siellä, mistä he olivat tulleet. Kun Robert Kirk nousi maihin Burmassa (nykyisessä Myanmarissa) alkuvuodesta 1947, sodan jäljet olivat yhä näkyvissä ja vain harvoissa taloissa oli sähkövalot. Monissa maissa lähetystyöntekijät havaitsivat, että pyykit pestiin vaate kerrallaan pyykkilaudalla tai jokirannassa kivien päällä eikä sähköllä käyvässä pesukoneessa. He olivat kuitenkin tulleet opettamaan ihmisille totuutta, ja siksi he sopeutuivat paikallisiin oloihin ja ahersivat sananpalveluksessa.

Useinkaan noina alkuaikoina ei kukaan ollut toivottamassa lähetystyöntekijöitä tervetulleiksi. Heidän piti itse etsiä itselleen asunto. Kun Charles Eisenhower saapui 11 muun lähetystyöntekijän kanssa Kuubaan vuonna 1943, he nukkuivat ensimmäisen yönsä lattialla. Seuraavana päivänä he ostivat sänkyjä ja tekivät sälelaatikoista kaappeja. Kukin lähetystyöntekijöiden ryhmä käytti levittämästään kirjallisuudesta saamiaan korvauksia sekä sitä vaatimatonta määrärahaa, jonka Vartiotorni-seura antoi erikoistienraivaajille, ja luotti siihen, että he saattoivat Jehovan siunauksen  turvin maksaa vuokransa, hankkia ruokansa ja huolehtia muista välttämättömistä kuluistaan.

Aterioiden valmistus vaati joskus muuttamaan ajattelutapaa. Jos käytettävissä ei ollut jääkaappia, piti käydä torilla joka päivä. Monissa maissa ruokaa ei valmistettu kaasu- tai sähköliedellä, vaan avotulella, jossa poltettiin hiiliä tai puita. George ja Willa Mae Watkins, jotka määrättiin Liberiaan, totesivat, että heidän lietenään oli vain kolme kiveä, joiden päällä oli rautapata.

Entä miten on veden laita? Katsellessaan uutta kotiaan Intiassa Ruth McKay sanoi: ”Tällaista kotia en ole ennen nähnyt. Keittiössä ei ole allasta, pelkästään hana huoneen nurkassa ja lattialla valettu reunus, joka estää vettä leviämästä ympäriinsä. Vettä ei saa milloin tahansa, vaan sitä täytyy varastoida niiksi ajoiksi, joiksi sen jakelu keskeytetään.”

Koska lähetystyöntekijät eivät olleet tottuneet paikallisiin oloihin, jotkut heistä sairastelivat aluksi uudella alueellaan. Russell Yeatts sai punatautikohtauksen toisensa jälkeen saavuttuaan Curaçaoon vuonna 1946. Mutta koska muuan paikallinen veli oli rukouksessaan niin palavasti kiittänyt Jehovaa lähetystyöntekijöistä, he eivät voineet mitenkään ajatella pois lähtemistä. Saavuttuaan Ylä-Voltaan (nykyiseen Burkina Fasoon) Brian ja Elke Wise havaitsivat sikäläisen ankaran ilmaston hyvin koettelevaksi heidän terveydelleen. Heidän piti sopeutua siihen, että lämpötila kipusi päivisin 43 asteeseen. Ensimmäisen vuoden aikana Elke oli sairaana viikkokausia kerrallaan tukahduttavan kuumuuden ja malarian vuoksi. Seuraavana vuonna Brian oli viisi kuukautta vuoteenomana ankaran maksatulehduksen kourissa. Mutta pian he totesivat, että heillä oli enemmän edistyviä raamatuntutkisteluja kuin he pystyivät kunnolla hoitamaan. Rakkaus noita ihmisiä kohtaan sai heidät kestämään hellittämättä, ja lisäksi heitä auttoi se, että he pitivät tehtäväänsä etuna ja hyvänä valmennuksena tuleviin tehtäviin, joita Jehovalla kenties oli heidän varalleen.

Vuosien myötä tilanne muuttui niin, että yhä useampia lähetystyöntekijöitä oli määränpäässä vastaanottamassa alueella jo palvelevat lähetystyöntekijät tai paikalliset todistajat. Jotkut määrättiin maihin, joissa oli hyvin nykyaikaisia kaupunkeja. Vuodesta 1946 lähtien Vartiotorni-seura pyrki myös huolehtimaan siitä, että jokaisella lähetystyöntekijöiden ryhmällä oli sopiva koti ja perushuonekalut sekä varoja elintarpeisiin, niin että heidän ei tarvinnut kantaa huolta niistä, vaan he saattoivat kiinnittää enemmän huomiota saarnaamistyöhön.

 Matkustaminen koetteli monin paikoin heidän kestävyyttään. Papua-Uudessa-Guineassa oli monella lähetystyöntekijäsisarella sateen jälkeen melkoisia ongelmia, kun he joutuivat tavarat selkärepussa taiteilemaan viidakossa mutkittelevalla liukkaalla polulla, jolla oli joskus mutaa niin paksulti, että heidän kenkänsä upposivat siihen. Etelä-Amerikassa ovat lukuisat lähetystyöntekijät tehneet hermoja raastavia bussimatkoja Andien vuoriston kapeilla teillä. On mieleenpainuva kokemus ajaa bussilla suojakaiteettoman mutkan ulkoreunaa pitkin ja tuntea vastakkaiseen suuntaan tulevaa suurta ajoneuvoa sivuutettaessa, miten bussi alkaa kallistua kohti rotkoa!

Poliittiset vallankumoukset näyttivät joissakin paikoin kuuluvan normaaliin elämänmenoon, mutta todistajien lähetystyöntekijät muistivat Jeesuksen lausunnon, jonka mukaan hänen opetuslapsensa eivät ole ”osa maailmasta”, ja siksi he pysyivät puolueettomina sellaisiin selkkauksiin nähden (Joh. 15:19). He oppivat tukahduttamaan uteliaisuutensa, silloin kun se olisi saattanut heidät tarpeettomasti vaaraan. Usein oli parasta yksinkertaisesti pysyä poissa kaduilta, kunnes tilanne rauhoittui. Vietnamissa yhdeksän lähetystyöntekijää asui aivan Saigonin (nykyisen Ho Chi Minhin kaupungin) keskustassa, kun tuo kaupunki joutui mukaan sotaan. He näkivät, miten pommeja sateli kaupunkiin, tulipaloja riehui joka puolella ja tuhannet ihmiset pakenivat henkensä edestä. He kuitenkin ymmärsivät, että Jehova oli lähettänyt heidät jakamaan elämääantavaa tietoa totuudennälkäisille ihmisille, ja siksi he luottivat hänen suojelukseensa.

Joissakin Aasian kaupunkien osissa lähetystyöntekijöiden oli suhteellisen rauhallisinakin aikoina vaikea jatkaa palvelustaan. Pakistanissa Lahoren köyhälistökorttelien kapeilla kujilla asteleva ulkomaalainen veti heti puoleensa liudan kaikenikäisiä likaisia ja resuisia lapsia. Huutaen ja toisiaan tuuppien nämä seurasivat lähetystyöntekijää talosta taloon ja tunkeutuivat usein koteihin julistajan kintereillä. Pian koko kadun asukkaat tiesivät lehtien hinnan ja sen, että muukalainen ”oli tekemässä kristittyjä”. Sellaisessa tilanteessa julistajan oli yleensä pakko lähteä alueelta – monesti huutojen, kättentaputusten ja toisinaan kivisateen saattelemana.

Usein lähetystyöntekijöiden piti totuttautua paikallisiin tapoihin. Japanissa he oppivat jättämään sisään mennessään kenkänsä eteiseen. Heidän piti myös mikäli mahdollista oppia istumaan lattialla matalan pöydän ääressä pitäessään raamatuntutkisteluja. Joissakin osissa Afrikkaa he saivat tietää, että jonkin ojentamista toiselle vasemmalla kädellä pidettiin loukkauksena. He huomasivat myös, että tuossa maailman osassa ei ollut hyvien tapojen mukaista yrittää selittää käyntinsä tarkoitusta, ennen kuin oli käyty kohtelias keskustelu – tiedusteltu itse kunkin terveyttä ja saatu vastaus esimerkiksi siihen, mistä julistaja oli kotoisin, montako lasta hänellä oli ja niin edelleen. Brasiliassa lähetystyöntekijät havaitsivat, että heidän piti yleensä ovelle koputtamisen sijasta taputtaa käsiään kadunpuoleisella portilla kutsuakseen isäntäväen paikalle.

 Libanonissa lähetystyöntekijät kohtasivat kuitenkin toisenlaisia tapoja. Aniharva veli toi vaimonsa ja tyttärensä kokouksiin. Läsnä olleet naiset istuivat aina takana, eivät koskaan miesten joukossa. Tästä tavasta tietämättömät lähetystyöntekijät aiheuttivat melkoista hämmennystä ensimmäisessä kokouksessaan. Muuan aviopari istui salin etuosassa, ja naimattomat lähetystyöntekijätytöt istuivat siellä, missä sattui olemaan vapaita paikkoja. Kokouksen jälkeen sukeutui keskustelu kristillisistä periaatteista, ja se auttoi puhdistamaan ilmaa. (Vrt. 5. Moos. 31:12; Gal. 3:28.) Syrjintä loppui. Kokouksiin alkoi tulla enemmän vaimoja ja tyttäriä. Nämä lähtivät myös lähetystyöntekijäsisarten kanssa talosta-taloon-palvelukseen.

Uuden kielen tuoma haaste

Pieni lähetystyöntekijöiden ryhmä, joka tuli Martiniqueen vuonna 1949, osasi hyvin heikosti ranskaa, mutta he tiesivät ihmisten tarvitsevan Valtakunnan sanomaa. Osoittaen todellista uskoa he lähtivät ovelta-ovelle-työhön ja yrittivät lukea joitakin jakeita Raamatusta tai otteita tarjolla pitämästään julkaisusta. Kärsivällisesti he paransivat vähitellen ranskan kielen taitoaan.

Vaikka lähetystyöntekijät halusivat auttaa paikallisia todistajia ja kiinnostuneita, he tarvitsivat usein ensin itse apua – kielen oppimisessa. Togoon lähetetyt havaitsivat, että maan pääkieli, ewe, poikkesi kieliopiltaan suuresti eurooppalaisista kielistä ja että myös se, millä äänenkorkeudella jokin sana lausutaan, voi muuttaa sen merkitystä. Kaksikirjaiminen sana to voi niin ollen merkitä korkeassa äänilajissa lausuttuna korvaa, vuorta, appea tai heimoa; matalalla äänenkorkeudella lausuttuna se merkitsee puhvelia. Vietnamiin määrätyt lähetystyöntekijät joutuivat opettelemaan kielen, jossa kaikki sanat voidaan lausua kuudella eri äänenkorkeudella ja jokainen niistä antaa sanalle eri merkityksen.

Peruun määrätty Edna Waterfall ei hevin unohtanut ensimmäistä taloa, jossa hän yritti todistaa espanjaksi. Kylmä hiki otsallaan hän takelteli ulkoa opettelemansa esityksen eräälle iäkkäälle naiselle, tarjosi kirjallisuutta ja ehdotti raamatuntutkistelua. Silloin nainen sanoi moitteettomalla englannin kielellä: ”Olkoon menneeksi. Kyllä se sopii. Tutkin teidän kanssanne, mutta  käytämme vain espanjaa, jotta oppisitte sitä.” Edna oli tyrmistynyt: ”Puhutteko te englantia? Ja silti annoitte minun solkata loppuun asti surkealla espanjallani!” ”Se oli hyväksi teille”, nainen vastasi. Ja se oli totta! Edna oppi pian ymmärtämään, että kielen puhuminen kuuluu tärkeänä osana sen oppimiseen.

Kun George Fredianelli yritti Italiassa puhua maan kieltä, hän huomasi, ettei hänen italialaisiksi luulemiaan ilmauksia (jotka todellisuudessa olivat italialaistettuja englannin sanoja) ymmärretty. Ratkaistakseen tämän ongelman hän päätti kirjoittaa puheensa sanasta sanaan ja esittää ne seurakunnille käsikirjoituksesta. Mutta silloin moni hänen kuulijoistaan vaipui uneen. Siksi hän luopui käsikirjoituksesta, puhui ekstemporoiden ja pyysi kuulijoita auttamaan, kun hän joutui pulaan. Se piti heidät hereillä ja auttoi häntä edistymään.

Gileadin ensimmäisillä kursseilla opetettiin muun muassa espanjaa, ranskaa, italiaa, portugalia, japania, arabiaa ja urdua, jotta lähetystyöntekijät olisivat päässeet alkuun kieliopinnoissaan. Vuosien mittaan opetettiin yli 30:tä kieltä. Mutta koska kaikki joltakin nimenomaiselta kurssilta valmistuneet oppilaat eivät menneet maihin, joissa kurssilla opeteltua kieltä puhuttiin, tämä kielenopetus lopetettiin. Myöhemmiltä kursseilta valmistuneet saivat tiivistä, ohjattua kielenopetusta lähetysalueelle saavuttuaan. Ensimmäisen kuukauden aikana uudet tulokkaat syventyivät kokonaan kieliopintoihin 11 tunniksi päivässä, ja seuraavassa kuussa he omistivat puolet ajastaan kielen opiskeluun kotona ja käyttivät toisen puolen ajastaan hyödyntämällä oppimaansa kenttäpalveluksessa.

Sitten kuitenkin huomattiin, että edistymisen kannalta oli hyvin tärkeää käyttää kieltä kenttäpalveluksessa, ja siksi opetusmetodia muutettiin.  Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana alueelleen saapumisesta uudet lähetystyöntekijät, jotka eivät osanneet paikallista kieltä, viettivät pätevän opettajan seurassa neljä tuntia päivässä ja sovelsivat oppimaansa heti alusta pitäen todistamalla paikallisille ihmisille Jumalan valtakunnasta.

Monet lähetystyöntekijät työskentelivät yhdessä ryhmänä parantaakseen kielitaitoaan. He liittivät aina aamiaisella pöytäkeskusteluunsa muutaman uuden sanan – jopa 20 uutta sanaa – ja pyrkivät sitten käyttämään niitä ollessaan kentällä.

Paikallisen kielen oppiminen on auttanut heitä voittamaan ihmisten luottamuksen. Joissakin paikoin tunnetaan melkoisesti epäluuloa ulkomaalaisia kohtaan. Hugh ja Carol Cormican ovat palvelleet naimattomina ja avioparina viidessä Afrikan maassa. He ovat hyvin perillä siitä epäluulosta, joka usein vallitsee afrikkalaisten ja eurooppalaisten välillä, mutta he sanovat: ”Paikallisella kielellä puhuminen karkottaa nopeasti tämän tunteen. Sitä paitsi toiset, jotka eivät ole taipuvaisia kuuntelemaan hyvää uutista maanmiehiltään, kuuntelevat auliisti meitä, ottavat meiltä kirjallisuutta ja tutkivat kanssamme, koska olemme nähneet vaivaa puhuaksemme heille heidän omalla kielellään.” Tässä tarkoituksessa veli Cormican opiskeli englannin lisäksi viittä kieltä ja sisar Cormican kuutta kieltä.

Uutta kieltä opetellessa voi tietysti tulla ongelmia. Puerto Ricossa veljellä, joka tarjoutui soittamaan puhuteltaville levytettyä raamatullista sanomaa, oli tapana sulkea gramofoninsa ja siirtyä seuraavalle ovelle, kun joku vastasi: ”¡Como no!” Hänestä se kuulosti kielteiseltä vastaukselta, ja vasta jonkin ajan kuluttua hän sai tietää sen merkitsevän: ”Miksipä ei!” Toisaalta lähetystyöntekijät eivät joskus ymmärtäneet, kun puhuteltava sanoi, ettei hän ole kiinnostunut, ja jatkoivat todistamistaan. Joillekuille myötätuntoisille ovenavaajille tästä koitui hyötyä.

Sattui huvittaviakin tapauksia. Leslie Franks oppi Singaporessa, että hänen piti varoa puhumasta kookospähkinästä (kelapa) tarkoittaessaan päätä (kepala) ja ruohosta (rumput) tarkoittaessaan hiuksia (rambut). Muuan lähetystyöntekijä tuli kysyneeksi väärän ääntämisensä vuoksi eräältä samoalaismieheltä: ”Mitä parrallenne kuuluu?” (tällä ei ollut partaa), kun hänen tarkoituksensa oli kohteliaasti tiedustella hänen vaimonsa vointia. Kun Ecuadorissa bussi nytkähti yllättäen liikkeelle, seisaallaan ollut Zola Hoffman menetti tasapainonsa ja horjahti erään miehen syliin. Sisar yritti nolona pyydellä anteeksi, mutta sanoikin: ”Con su permiso” (Luvallanne). Miehen hyväntuulinen vastaus: ”Olkaa hyvä vain, rouva” sai muut matkustajat purskahtamaan nauruun.

Lähetystyöntekijöiden yritteliäisyys tuotti kuitenkin hyviä tuloksia palveluksessa. Lois Dyer, joka saapui Japaniin vuonna 1950, muistaa veli Knorrin neuvon: ”Tehkää parhaanne, ja vaikka teettekin virheitä, tehkää jotakin!” Lois-sisar teki parhaansa, ja niin tekivät monet muutkin. Japaniin lähetetyt lähetystyöntekijät näkivät seuraavien 42 vuoden kuluessa Valtakunnan julistajien määrän kasvavan siellä vain kourallisesta yli 170000:een,  ja kasvu on yhä jatkunut. Miten runsaasti heidät onkaan palkittu siksi, että he ovat olleet Jehovan ohjausta etsittyään halukkaita yrittämään parhaansa!

Uusia alueita avataan ja toisia muokataan

Kymmenissä maissa ja saariryhmissä nimenomaan Gileadissa valmennetut lähetystyöntekijät joko aloittivat Valtakunnan saarnaamistyön tai sopivasti vauhdittivat sitä sen jälkeen, kun niissä oli jo todistettu jonkin verran. He olivat ilmeisesti ensimmäiset Jehovan todistajat, jotka saarnasivat hyvää uutista Somaliassa, Sudanissa, Laosissa ja lukuisissa saariryhmissä eri puolilla maailmaa.

Sellaisissa paikoissa kuin Boliviassa, Dominikaanisessa tasavallassa, Ecuadorissa, El Salvadorissa, Hondurasissa, Nicaraguassa, Etiopiassa, Gambiassa, Liberiassa, Kambodžassa, Hongkongissa, Japanissa ja Vietnamissa oli aiemmin saarnattu jonkin verran. Mutta näissä maissa ei ollut yhtään toimintaansa raportoivaa Jehovan todistajaa silloin, kun ensimmäiset Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät saapuivat niihin. Lähetystyöntekijät ryhtyivät mikäli mahdollista käymään maata järjestelmällisesti läpi niin, että he keskittyivät ensin suurimpiin kaupunkeihin. He eivät aiemmin toimineiden kolporteeraajien tavoin vain levittäneet kirjallisuutta ja jatkaneet matkaa, vaan palasivat kärsivällisesti takaisin kiinnostuneiden luo, johtivat heille raamatuntutkisteluja ja valmensivat heitä kenttäpalvelukseen.

Joissakin muissa maissa oli vain kymmenkunta Valtakunnan julistajaa (ja usein vähemmänkin) ennen Gilead-koulun käyneiden lähetystyöntekijöiden saapumista. Tällaisia maita olivat Guatemala, Haiti, Kolumbia, Puerto Rico, Venezuela, Burundi, Kenia, Lounais-Afrikka (nykyinen Namibia), Mauritius, Norsunluurannikko, Senegal, Ceylon (nykyinen Sri Lanka), Kiina ja Singapore sekä monet saariryhmät. Lähetystyöntekijät antoivat esimerkin olemalla innokkaita palveluksessa, auttoivat paikallisia todistajia parantamaan taitojaan, järjestivät seurakuntia ja valmensivat veljiä ottamaan johdon. Monesti he myös aloittivat saarnaamistyön koskemattomilla alueilla.

Näin todistajien määrä alkoi kasvaa. Useimmissa näistä maista on nykyään tuhansia toimeliaita Jehovan todistajia. Joissakin niistä on kymmeniätuhansia, jopa yli satatuhatta Jehovan ylistäjää.

Jotkut olivat innokkaita kuulemaan

Joillakin alueilla lähetystyöntekijät tapasivat useita ihmisiä, jotka olivat halukkaita ja innokkaita saamaan tietoa. Kun Gileadin ensimmäisen kurssin käyneet Ted ja Doris Klein menivät Neitsytsaarille vuonna 1947, siellä oli niin monia, jotka halusivat tutkia Raamattua, että heidän palveluspäivänsä venyivät usein keskiyöhön saakka. Ensimmäisessä esitelmässä, jonka veli Klein piti Charlotte Amaliessa Market Square -nimisessä paikassa, oli tuhat kuulijaa.

 Joseph McGrath ja Cyril Charles lähetettiin amisheimon alueelle Taiwaniin vuonna 1949. Näiden lähetystyöntekijöiden asumuksissa oli vain olkikatto ja maalattia. Mutta he olivat tulleet auttamaan ihmisiä. Jotkut amisheimoon kuuluvista olivat hankkineet Vartiotornin kirjallisuutta, nauttineet lukemastaan ja kertoneet hyvää uutista toisille. Nyt lähetystyöntekijät olivat tulleet auttamaan heitä kasvamaan hengellisesti. Heille kerrottiin, että 600 ihmistä oli kiinnostunut totuudesta, mutta kokouksiin, joita he pitivät kylissä, tuli kaikkiaan 1600 henkeä. Nämä nöyrät ihmiset olivat halukkaita oppimaan, mutta heiltä puuttui täsmällistä tietoa monista asioista. Veljet alkoivat kärsivällisesti opettaa heitä, he ottivat esille aiheen kerrallaan, ja kussakin kylässä vierähti usein kahdeksan tuntia tai kauemminkin, kun johonkin teemaan liittyviä kysymyksiä ja vastauksia käsiteltiin. Valmennusta annettiin myös niille 140:lle, jotka ilmaisivat haluavansa osallistua todistamiseen talosta taloon. Se oli iloinen kokemus lähetystyöntekijöille! Vakaan hengellisen kasvun turvaamiseksi tarvittiin silti vielä paljon muutakin.

Noin 12 vuotta myöhemmin Harvey ja Kathleen Logan, Gileadissa valmennetut lähetystyöntekijät, jotka olivat palvelleet Japanissa, määrättiin antamaan lisäapua amisveljille. Veli Logan käytti paljon aikaa auttaakseen heitä ymmärtämään Raamatun perusoppeja ja -periaatteita sekä järjestöasioita. Sisar Logan työskenteli amissisarten kanssa kenttäpalveluksessa joka päivä ja pyrki sen jälkeen tutkimaan Raamatun perustotuuksia heidän kanssaan. Sitten vuonna 1963 Vartiotorni-seura järjesti niin, että osanottajia 28 maasta kokoontui paikallisten todistajien kanssa Shou Fengin kylään maailman ympäri kiertävän konventin yhteydessä. Kaikki tämä alkoi luoda vankkaa perustusta tulevalle kasvulle.

 Vuonna 1948 saapui kaksi lähetystyöntekijää, Harry Arnott ja Ian Fergusson, Pohjois-Rhodesiaan (nykyiseen Sambiaan). Siellä oli silloin jo 252 seurakuntaa, jotka koostuivat paikallisista afrikkalaistodistajista, mutta nyt kiinnitettiin huomiota myös eurooppalaisiin, jotka olivat muuttaneet sinne kuparikaivostoiminnan vuoksi. Saatiin erinomaisia tuloksia. Monet ottivat kirjallisuutta, ja ne, joille pidettiin raamatuntutkistelua, edistyivät nopeasti. Sinä vuonna lisääntyi kenttäpalveluksessa toimivien todistajien määrä 61 prosenttia.

Monin paikoin ei ollut epätavallista, että lähetystyöntekijöillä oli jonotuslista niistä, jotka halusivat raamatuntutkistelua. Joskus sukulaiset, naapurit ja muut ystävät olivat mukana seuraamassa tutkistelua. Ihmiset saattoivat käydä säännöllisesti kokouksissa valtakunnansalissa jo ennen kuin heidän kanssaan oli ehditty alkaa tutkia.

Joissakin muissa maissa oli kuitenkin saatu hyvin vähän satoa, vaikka lähetystyöntekijät olivatkin nähneet paljon vaivaa. Jo vuonna 1953 Vartiotornin lähetystyöntekijöitä lähetettiin Itä-Pakistaniin (nykyiseen Bangladeshiin), jonka nykyään yli 115000000 hengen väestöstä valtaosa on muslimeja ja hinduja. Ihmisten auttamiseksi tehtiin paljon työtä. Vuonna 1992 tuossa maassa oli tästä huolimatta vain 42 Jehovan palvojaa. Tuollaisilla alueilla työskentelevien lähetystyöntekijöiden silmissä jokainen tosi palvonnan puolelle asennoituva on kuitenkin erityisen kallisarvoinen – koska he ovat niin harvinaisia.

Rakkaudellista apua todistajatovereille

Lähetystyöntekijöiden päätyö on evankelioiminen, Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaaminen. Mutta osallistuessaan itse tähän työhön he ovat myös voineet suuresti auttaa paikallisia todistajia. Lähetystyöntekijät ovat kutsuneet heitä mukaansa kenttäpalvelukseen ja esittäneet heille ehdotuksia siitä, miten voidaan käsitellä vaikeita tilanteita. Paikalliset todistajat ovat usein oppineet lähetystyöntekijöitä tarkkailemalla tekemään palvelustaan järjestyksellisemmin ja olemaan tehokkaampia opettajia. Paikalliset todistajat ovat puolestaan auttaneet lähetystyöntekijöitä sopeutumaan sikäläisiin tapoihin.

Saavuttuaan Portugaliin vuonna 1948 John Cooke ryhtyi organisoimaan järjestelmällistä talosta-taloon-työtä. Vaikka paikalliset todistajat olivat työnhaluisia, monet heistä tarvitsivat valmennusta. Hän sanoi myöhemmin: ”En koskaan unohda ensimmäisiä kertoja, jolloin olin palveluksessa almadalaisten sisarten kanssa. Kaikki kuusi menivät yhdessä samaan taloon. Kuvittelehan sitä: kuusi naista seisoo oven ympärillä yhden heistä pitäessä saarnaa! Mutta vähitellen kaikki ymmärrettiin paremmin ja työ alkoi mennä eteenpäin.”

Lähetystyöntekijöiden peloton esimerkki auttoi Leewardsaarten todistajia olemaan rohkeita ja jatkamaan työtä vastustajien uhkailuista huolimatta. Erään lähetystyöntekijän osoittama usko auttoi espanjalaisveljiä pääsemään  alkuun talosta-taloon-palveluksessa, vaikka he elivät tuolloin katolis-fasistisen diktatuurin alaisuudessa. Japanissa toisen maailmansodan jälkeen palvelleet lähetystyöntekijät olivat esimerkillisen tahdikkaita – he eivät muistuttaneet ihmisiä siitä, miten kansallinen uskonto oli epäonnistunut, kun Japanin keisari kielsi jumalallisuutensa, vaan esittivät sen sijaan vakuuttavia todisteita Luojaan uskomisen puolesta.

Paikalliset todistajat tarkkailivat lähetystyöntekijöitä ja olivat usein hyvin liikuttuneita asioista, joita lähetystyöntekijät eivät silloin ehkä tajunneetkaan. Trinidadissa puhutaan vielä vuosien päästä tapauksista, joissa lähetystyöntekijöiden nöyryys kävi hyvin ilmi, ja siitä, miten he olivat halukkaita kestämään vaikeita oloja ja työskentelivät uutterasti Jehovan palveluksessa huolimatta kuumasta ilmanalasta. Korean todistajiin teki syvän vaikutuksen lähetystyöntekijöiden uhrautuva henki: nämä eivät kymmeneen vuoteen lähteneet maasta käymään sukulaistensa luona, koska hallitus ei olisi enää myöntänyt maahantulolupia muutoin kuin joissakin ”humanitaarisista” syistä johtuvissa hätätapauksissa.

Useimmat lähetystyöntekijät näkivät Gilead-koulun aikana ja sen jälkeen läheltä Jehovan näkyvän järjestön maailmankeskuksen toimintaa. Heillä oli usein hyvä tilaisuus seurustella hallintoelimen jäsenten kanssa. Myöhemmin he saattoivat lähetysalueillaan kertoa paikallisille todistajille ja vastakiinnostuneille, millaisia omakohtaisia havaintoja he olivat tehneet järjestön toiminnasta ja miten paljon he itse arvostivat sitä. Usein se, että he osoittivat syvää arvostusta järjestön teokraattista toimintaa kohtaan, edisti suuresti kasvua.

Lähetystyöntekijät määrättiin monesti paikkoihin, joissa ei pidetty tuolloin lainkaan seurakunnankokouksia. Siksi he tekivät tarpeelliset järjestelyt, johtivat kokoukset ja huolehtivat useimmista ohjelman osista, kunnes muut pätevöityivät hoitamaan näitä etuja. He valmensivat kaiken aikaa muita veljiä, jotta nämä kykenisivät omaksumaan vastuuta (2. Tim. 2:2). Ensimmäinen kokouspaikka oli yleensä lähetyskoti. Myöhemmin hankittiin valtakunnansaleja.

Siellä missä jo oli seurakuntia, lähetystyöntekijät auttoivat tekemään kokouksista mielenkiintoisempia ja opettavaisempia. Heidän hyvin valmistettuja vastauksiaan arvostettiin, ja pian toiset yrittivät jäljitellä heidän antamaansa mallia. Gileadissa saamansa valmennuksen ansiosta veljet antoivat erinomaisen esimerkin julkisessa puhumisessa ja opettamisessa ja käyttivät mielellään aikaa auttaakseen paikallisia veljiä oppimaan noita taitoja. Maissa, joissa ihmiset olivat yleensä huolettomia eivätkä juuri piitanneet täsmällisyydestä,  lähetystyöntekijät lisäksi auttoivat heitä kärsivällisesti ymmärtämään, miksi oli tärkeää aloittaa kokoukset ajallaan, ja kannustivat kaikkia saapumaan niihin hyvissä ajoin.

Joissakin paikoin piti auttaa todistajia ymmärtämään, kuinka tärkeää on noudattaa Jehovan vanhurskaita normeja. Esimerkiksi Botswanassa havaittiin, että joidenkuiden sisarten vauvoilla oli yhä nyörejä tai helminauhoja, joita kietomalla sisaret olivat yrittäneet suojella lapsiaan vahingolta, eivätkä he täysin ymmärtäneet tämän tavan perustuvan taikauskoon ja noituuteen. Portugalissa ilmeni epäsopua aiheuttavia seikkoja. Kärsivällisyys, rakkaudellinen apu ja tarvittaessa lujuus johtivat kuitenkin siihen, että hengellinen terveys selvästi koheni.

Lähetystyöntekijät, jotka lähetettiin valvontatehtäviin Suomeen, uhrasivat paljon aikaa ja energiaa paikallisten veljien valmentamiseksi pohtimaan ongelmia Raamatun periaatteiden valossa ja tekemään siten Jumalan ajatusten mukaisia johtopäätöksiä. Argentiinassa he lisäksi auttoivat veljiä oppimaan, mikä arvo on aikataululla, miten pitää kirjaa eri asioista ja miksi on tärkeää pitää asiapaperit järjestyksessä. Saksassa he auttoivat uskollisia veljiä, joista taistelu keskitysleireissä hengissä selviytymiseksi oli tehnyt joissakin suhteissa hyvin jyrkkiä, jäljittelemään täydemmin Jeesuksen Kristuksen lempeyttä, kun he paimensivat Jumalan laumaa (Matt. 11:28–30; Apt. 20:28).

Joidenkuiden lähetystyöntekijöiden työhön kuului asioiminen hallitusviranomaisten kanssa, näiden kysymyksiin vastaaminen ja Jehovan todistajien työn laillisen tunnustamisen anominen. Esimerkiksi veli Joly, joka vaimonsa kanssa määrättiin Kameruniin, yritti lähes neljän vuoden aikana monta kertaa saada työlle laillisen tunnustuksen. Hän keskusteli usein ranskalaisten ja afrikkalaisten viranomaisten kanssa. Laillinen tunnustus saatiin lopulta, kun hallitus vaihtui. Siihen mennessä todistajat olivat toimineet Kamerunissa 27 vuotta ja heitä oli jo yli 6000.

Matkapalveluksen haasteista selviytyminen

Jotkut lähetystyöntekijät on määrätty palvelemaan matkavalvojina. Heitä kaivattiin kipeästi Australiassa, jossa veljien toimintaa oli toisen maailmansodan aikana epäviisaasti suunnattu pois Valtakunnan eduista maallisiin hankkeisiin. Tilanne korjattiin aikanaan, ja veli Knorrin vieraillessa maassa vuonna 1947 korostettiin erityisesti sitä, että on tärkeää pitää Valtakunnan saarnaamistyö etualalla. Sen jälkeen kierros- ja piirivalvojina palvelevien Gileadin käyneiden into, hyvä esimerkki ja opetusmenetelmät vielä vahvistivat aitoa hengellistä ilmapiiriä australialaisten todistajien keskuudessa.

Tällaiseen matkapalvelukseen osallistuvien on usein täytynyt olla halukkaita näkemään paljon vaivaa ja uhmaamaan vaaroja. Wallace Liverance totesi Boliviassa, että päästäkseen Volcániin erään seurakunnasta erillään asuvan julistajaperheen luo hänen piti kävellä paahtavassa helteessä  yhteen suuntaan 45 kilometriä noin 3400 metrin korkeudessa läpi karun vuoristoalueen taakkanaan makuupussi, ruokaa, vettä ja kirjallisuutta. Palvellakseen seurakuntia Filippiineillä Neal Callaway matkusti usein täpötäysissä linja-autoissa, joihin sullottiin ihmisten lisäksi eläimet ja maataloustuotteet. Richard Cotterill aloitti työnsä matkavalvojana Intiassa aikana, jolloin tuhansia ihmisiä surmattiin uskonnollisen vihamielisyyden vuoksi. Kun hänen oli määrä palvella mellakka-alueella asuvia veljiä, rautatieaseman lipunmyyjä yritti saada hänet luopumaan matkustusaikeestaan. Useimmille matkustajille tuo taival osoittautuikin painajaismaiseksi, mutta veli Cotterill tunsi syvää rakkautta veljiään kohtaan riippumatta siitä, missä he asuivat tai mitä kieltä he puhuivat. Jehovaan luottaen hän päätteli: ”Jos Jehova tahtoo, niin yritän päästä sinne.” (Jaak. 4:15.)

Toisten kannustaminen kokoajanpalvelukseen

Lähetystyöntekijöiden osoittaman innon ansiosta monet, joita he ovat opettaneet, ovat jäljitelleet heidän esimerkkiään ryhtymällä kokoajanpalvelukseen. Japanissa, jossa on palvellut 168 lähetystyöntekijää, oli 75956 tienraivaajaa vuonna 1992; yli 40 prosenttia Japanin julistajista oli jossakin kokoajanpalveluksen muodossa. Korean tasavallassa suhde oli samanlainen.

Maista, joissa todistajia on paljon suhteessa asukaslukuun, on kutsuttu monia kokoajanpalvelijoita saamaan valmennusta Gilead-koulussa, ja heidät on lähetetty sitten palvelemaan muissa paikoissa. Useita lähetystyöntekijöitä on tullut Yhdysvalloista ja Kanadasta, noin 400 Isosta-Britanniasta, yli  240 Saksasta, runsaat 150 Australiasta, toistasataa Ruotsista ja lisäksi suuria määriä Alankomaista, Havaijista, Suomesta, Tanskasta, Uudesta-Seelannista ja muualta. Jotkin maat, joita lähetystyöntekijät olivat ensin auttaneet, tarjoutuivat myöhemmin itsekin lähettämään uusia lähetystyöntekijöitä muihin maihin.

Kasvavan järjestön hyväksi työskenteleminen

Järjestön kasvaessa lähetystyöntekijöille on kertynyt lisävastuuta. Melko monet heistä ovat palvelleet vanhimpina tai avustavina palvelijoina seurakunnissa, joita he ovat olleet muodostamassa. Monissa maissa he ovat toimineet ensimmäisinä kierros- ja piirivalvojina. Kun edistystä on tapahtunut siinä määrin, että Seura on nähnyt viisaaksi perustaa uusia haaratoimistoja, useille lähetystyöntekijöille on uskottu vastuuta haaratoimistossa. Joskus sellaisia, jotka ovat oppineet hyvin maan kielen, on pyydetty auttamaan raamatullisen kirjallisuuden kääntämisessä ja korjausluvussa.

Erityistä iloa lähetystyöntekijät ovat kuitenkin tunteneet silloin, kun ne, joiden kanssa he ovat tutkineet Jumalan sanaa, tai veljet, joita he ovat auttaneet kasvamaan hengellisesti, ovat pätevöityneet omaksumaan tällaista vastuuta. Esimerkiksi eräs Perussa työskentelevä aviopari riemuitsi nähdessään joidenkuiden, joiden kanssa he olivat tutkineet, palvelevan erikoistienraivaajina: he vahvistivat uusia seurakuntia ja avasivat uutta aluetta. Eräs lähetystyöntekijä johti Sri Lankassa tutkistelua perheelle, jonka yksi jäsen nimitettiin myöhemmin tuon maan haaratoimistokomiteaan. Monilla muilla lähetystyöntekijöillä on ollut samanlaisia ilonaiheita.

He ovat kohdanneet myös vastustusta.

Kohdattaessa vastustusta

Jeesus sanoi seuraajilleen, että heitä vainottaisiin, kuten häntäkin oli vainottu (Joh. 15:20). Koska lähetystyöntekijät ovat yleensä tulleet ulkomailta, kiihkeän vainon puhkeaminen maassa tietää usein heille maasta karkottamista.

Vuonna 1967 Sona Haidostian ja hänen vanhempansa pidätettiin Aleppossa Syyriassa. Heitä pidettiin vangittuina viisi kuukautta ja heidät karkotettiin sitten maasta antamatta heidän ottaa mukaansa edes henkilökohtaisia tavaroitaan. Saksassa asunut Margarita Königer määrättiin Madagaskariin, mutta karkotukset toisensa jälkeen johtivat uusiin aluemääräyksiin: Keniaan, Dahomeyyn (Beniniin) ja Ylä-Voltaan (Burkina Fasoon). Domenick Piccone ja hänen vaimonsa Elsa häädettiin saarnaamisen vuoksi Espanjasta vuonna 1957, sitten Portugalista vuonna 1962 ja Marokosta vuonna 1969. Kun karkotusmääräyksen voimaantuloa yritettiin estää, saatiin joka maassa kuitenkin aikaan jotakin hyödyllistä. Viranomaisille annettiin todistusta. Esimerkiksi Marokossa saatettiin todistaa maan turvallisuusviranomaisille, korkeimman oikeuden tuomarille, Tangerin poliisipäällikölle ja Yhdysvaltain Tangerin- ja Rabatin-konsuleille.

 Lähetystyöntekijöiden karkotus ei ole tehnyt loppua Jehovan todistajien työstä, kuten jotkut viranomaiset odottivat. Jo kylvetyt totuuden siemenet jatkavat usein kasvamistaan. Esimerkiksi Burundissa ehti neljä lähetystyöntekijää palvella vain muutamia kuukausia, ennen kuin hallitus pakotti heidät lähtemään vuonna 1964. Yksi heistä oli kuitenkin kirjeenvaihdossa erään kiinnostuneen miehen kanssa; tämä kertoi kirjeessä tutkivansa Raamattua 26 ihmisen kanssa. Myös eräs äskettäin Burundiin muuttanut tansanialainen todistaja saarnasi ahkerasti. Vähitellen todistajien joukko kasvoi satoihin ihmisiin, jotka levittivät Valtakunnan sanomaa edelleen toisille.

Toisaalla viranomaiset ovat turvautuneet ennen karkotusmääräyksen antamista raakaan väkivaltaan yrittäessään saada kaikki alistumaan vaatimuksiinsa. Gbarngassa Liberiassa sotilaat keräsivät vuonna 1963 yhteen 400 miestä, naista ja lasta, jotka olivat läsnä siellä pidetyssä kristillisessä konventissa. Sotilaat marssittivat heidät armeijan leiriin, uhkailivat ja pieksivät heitä ja vaativat kaikkia kansallisuudesta tai uskonnollisesta vakaumuksestaan riippumatta tervehtimään Liberian lippua. Tuossa joukossa oli myös Milton Henschel Yhdysvalloista. Läsnä oli myös joitakuita lähetystyöntekijöitä, muun muassa John Charuk Kanadasta. Yksi Gileadin käyneistä sovitteli, kuten hän oli tehnyt kerran aiemminkin (vaikka hän ei ollut kertonut siitä), ja tämä epäilemättä vaikutti siihen, että jotkut muutkin konventissa olleet sovittelivat. Kävi selvästi ilmi, ketkä todella pelkäsivät Jumalaa ja ketkä joutuivat ihmispelon paulaan (Sananl. 29:25). Tämän jälkeen hallitus määräsi kaikki ulkomailta tulleet todistajien lähetystyöntekijät lähtemään maasta, tosin he saivat vielä samana vuonna presidentin antaman asetuksen nojalla luvan palata.

Hallitusviranomaisten toimet lähetystyöntekijöitä vastaan ovat usein johtuneet pappien painostuksesta. Joskus tuo painostus on ollut salavihkaista. Toisinaan taas vastustuksen lietsojat ovat olleet kaikkien tiedossa. George Koivisto ei koskaan unohda, mitä tapahtui hänen ollessaan ensimmäistä aamuaan kenttäpalveluksessa Medellínissä Kolumbiassa. Paikalle tupsahti joukko meluavia koululaisia, jotka viskelivät kiviä ja mutakokkareita. Talon emäntä, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä, hoputti häntä sisälle ja sulki puiset ikkunaluukut pyydellen kaiken aikaa anteeksi ulkopuolella metelöivän joukon käyttäytymistä. Poliisin tullessa joku syytti opettajaa siitä, että tämä päästi  oppilaat ulos. Mutta joku toinen huusi: ”Ei, vaan pappi se oli! Hän kuulutti kaiuttimista, että oppilaat on päästettävä ulos ’kivittämään protestantteja’.”

Tarvittiin jumalista rohkeutta ja rakkautta lampaita kohtaan. Elfriede Löhr ja Ilse Unterdörfer määrättiin Gasteinin laaksoon Itävaltaan. Lyhyessä ajassa levitettiin paljon raamatullista kirjallisuutta ihmisille, jotka kaipasivat hengellistä ravintoa. Mutta sitten papit älähtivät. He kehottivat koululaisia huutelemaan lähetystyöntekijöille kaduilla ja juoksemaan näiden edellä taloihin varoittamaan, etteivät niiden asukkaat kuuntelisi heitä. Ihmiset rupesivat pelkäämään. Rakkaudellisen sinnikkyyden ansiosta saatiin kuitenkin aloitettua joitakin hyviä tutkisteluja. Kun oli järjestetty raamatullinen esitelmä, apulaispappi seisoa jökötti haastavasti aivan kokouspaikan edessä. Mutta kun lähetystyöntekijät menivät kadulle toivottamaan ihmiset tervetulleiksi, pappi katosi. Hän kutsui poliisin ja tuli sitten takaisin toivoen voivansa hajottaa kokouksen. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksissään. Aikanaan paikkakunnalle muodostettiin vireä seurakunta.

Ecuadorissa lähellä Ibarraa sijaitsevissa kaupungeissa Unn Raunholm ja Julia Parsons kohtasivat tämän tästä pappien kiihottamia väkijoukkoja. Koska pappi aiheutti levottomuuksia joka kerta, kun lähetystyöntekijät näyttäytyivät San Antoniossa, sisaret päättivät keskittyä toiseen kaupunkiin, Atuntaquiin. Mutta eräänä päivänä sikäläinen poliisi kehotti kiihtyneenä sisar Raunholmia lähtemään heti kaupungista. ”Pappi on järjestämässä mielenosoitusta teitä vastaan, eikä minulla ole tarpeeksi miehiä teidän puolustamiseenne”, hän selitti. Sisar muistaa elävästi tapahtumat: ”Väkijoukko oli perässämme! Vatikaanin valkokeltaista lippua heilutettiin joukon kärjessä papin huutaessa iskulauseita: ’Eläköön katolinen kirkko!’ ’Alas protestantit!’ ’Eläköön neitsyt Marian neitsyys!’ ’Eläköön rippi!’ Kullakin kerralla väkijoukko toisti iskulauseet sana sanalta papin perässä.” Siinä samassa pari miestä kutsui todistajat paikallisen työväentalon suojiin. Siellä lähetystyöntekijät todistivat vilkkaasti niille uteliaille, jotka tulivat sisään katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Sisaret levittivät kaiken kirjallisuuden, mitä heillä oli.

Kursseja erikoistarpeisiin

Jehovan todistajien järjestö on kasvanut hämmästyttävän nopeasti sen jälkeen, kun ensimmäiset lähetystyöntekijät lähetettiin eri maihin Gilead-koulusta.  Kun koulu avattiin vuonna 1943, toimi vain 129070 todistajaa 54 maassa (1990-luvun alun kartassa niitä tosin vastasi 103 maata). Vuonna 1992 oli 4472787 todistajaa 229 maassa ja saariryhmässä joka puolella maailmaa. Järjestön kasvaessa sen tarpeet ovat muuttuneet. Haaratoimistot, jotka aikoinaan huolehtivat muutaman seurakunnan yhteydessä toimivista alle sadasta todistajasta, valvovat nyt kymmenientuhansien todistajien toimintaa, ja monet näistä haaratoimistoista ovat katsoneet tarpeelliseksi painaa itse kirjallisuutta evankelioimistyöhön osallistuville.

Muuttuneen tilanteen tasalla pysymiseksi järjestettiin 18 vuotta Gilead-koulun avaamisen jälkeen Seuran maailmankeskuksessa kymmenkuukautinen valmennuskurssi erityisesti niille veljille, jotka kantoivat raskaita vastuukuormia Vartiotorni-seuran haaratoimistoissa. Jotkut heistä olivat aiemmin käyneet lähetystyöhön valmistavan viisikuukautisen Gilead-kurssin, mutta toiset eivät olleet. He kaikki saattoivat hyötyä heidän työtään silmällä pitäen annetusta erikoisvalmennuksesta. Keskusteluilla, joissa pohdittiin eri tilanteiden hoitamista ja järjestön tarpeista huolehtimista Raamatun periaatteiden mukaisesti, oli yhdistävä vaikutus. Tuolla kurssilla tutkittiin jae jakeelta eritellen koko Raamattu. Sillä tarkasteltiin myös uskonnonhistoriaa, annettiin valmennusta haaratoimiston, Beetel-kodin ja kirjapainon toimintaan liittyvissä yksityiskohdissa ja opastettiin kenttäpalveluksen johtamisessa, uusien seurakuntien järjestämisessä ja uusien kenttien avaamisessa. Nämä kurssit (myös viimeinen, joka oli supistettu kahdeksankuukautiseksi) pidettiin maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa vuosina 1961–65. Monet kurssin suorittaneista lähetettiin takaisin maahan, jossa he olivat palvelleet; jotkut määrättiin muihin maihin, joissa he saattoivat antaa arvokkaan panoksensa työhön.

Seuran haaratoimistoissa astui 1. helmikuuta 1976 voimaan uusi järjestely sitä lisäkasvua silmällä pitäen, joka oli Raamatun ennustuksen mukaisesti odotettavissa (Jes. 60:8, 22). Sen sijaan että kutakin haaratoimistoa valvoisi vain yksi haaratoimistonvalvoja ja hänen apulaisensa, hallintoelin nimitti vähintään kolme pätevää veljeä palvelemaan kussakin haaratoimistokomiteassa. Suurten haaratoimistojen komiteassa voi palvella seitsemänkin veljeä. Kaikkien näiden veljien valmentamiseksi järjestettiin viisiviikkoinen Gileadin erikoiskurssi Brooklyniin New Yorkiin. Eri puolilta maailmaa tulleista haaratoimistokomitean jäsenistä muodostettiin 14 kurssia, joille annettiin tätä erikoisvalmennusta maailmankeskuksessa loppuvuodesta 1977 vuoteen 1980 saakka. Se oli erinomainen tilaisuus toiminnan yhdenmukaistamiseen ja hiomiseen.

Gilead-koulussa valmennettiin edelleen niitä, joilla oli vuosien kokemus kokoajanpalveluksesta ja jotka halusivat ja saattoivat palvella ulkomailla, mutta työtä olisi ollut useammallekin. Tällaisen valmennuksen edistämiseksi käynnistettiin muissakin maissa Gileadin rinnakkaiskouluja, niin että oppilaiden ei tarvinnut opiskella englantia voidakseen päästä kouluun.  Vuosina 1980–81 Meksikossa toiminut Gileadin kulttuurikoulu valmensi espanjaa puhuvia oppilaita, jotka voitiin lähettää Keski- ja Etelä-Amerikkaan, koska sinne piti saada päteviä työntekijöitä mahdollisimman pian. Vuosina 1981–82, 1984 ja jälleen vuonna 1992 pidettiin lisäksi Gileadin rinnakkaiskoulun kursseja Saksassa. Niiltä valmistuneita lähetettiin Afrikkaan, Itä-Eurooppaan, Etelä-Amerikkaan ja joihinkin saarivaltioihin. Kursseja pidettiin myös Intiassa vuonna 1983.

Kun innokkaat paikalliset todistajat ovat yhdessä lähetystyöntekijöiden kanssa todistaneet yhä laajemmin Valtakunnasta, Jehovan todistajien määrä on lisääntynyt nopeasti, ja siksi on muodostettu uusia seurakuntia. Vuosina 1980–87 seurakuntien määrä kasvoi koko maailmassa 27 prosenttia, yhteensä 54911:een. Joillakin alueilla monet kävivät kokouksissa ja osallistuivat kenttäpalvelukseen, mutta useimmat veljistä olivat aivan uusia. Tarvittiin kipeästi sellaisia kokeneita kristittyjä miehiä, jotka voisivat palvella hengellisinä paimenina ja opettajina ja jotka voisivat ottaa johdon evankelioimistyössä. Hallintoelin käynnistikin siksi vuonna 1987 palvelijoiden valmennuskoulun, josta tuli osa Gilead-koulun raamatullista opetusohjelmaa. Tällä kahdeksanviikkoisella kurssilla tutkitaan intensiivisesti Raamattua sekä kiinnitetään huomiota kunkin oppilaan hengelliseen kehitykseen. Sen kuluessa tarkastellaan järjestöasioita ja oikeudellisia kysymyksiä sekä vanhinten ja avustavien palvelijoiden vastuuta ja annetaan erikoisvalmennusta julkisessa puhumisessa. Tämä koulu ei keskeytä lähetystyöntekijöiden valmentamiseksi pidettäviä säännöllisiä kursseja, vaan sitä on pidetty muissa tiloissa eri puolilla maailmaa. Sen käyneiden apu on tullut monissa maissa kipeään tarpeeseen.

 Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa annettava laaja valmennus on siis pysynyt nopeasti kasvavan kansainvälisen järjestön muuttuvan tilanteen tasalla.

”Katso, tässä minä olen, lähetä minut”

Lähetystyöntekijät osoittavat samanlaista henkeä kuin profeetta Jesaja. Kun Jehova kertoi hänelle mahdollisuudesta ryhtyä erikoispalvelukseen, hän vastasi: ”Katso, tässä minä olen, lähetä minut.” (Jes. 6:8.) Tällainen altis henki on saanut tuhansia nuoria miehiä ja naisia jättämään taakseen tutun ympäristön ja sukulaiset, jotta he voisivat palveluksellaan edistää Jumalan tahdon tapahtumista missä tahansa, missä heitä tarvitaan.

Perhepiirissä tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet monien lähetystyöntekijöiden elämään. Useat lähetystyöntekijät, jotka ovat saaneet perheenlisäystä, ovat voineet jäädä maahan, johon heidät määrättiin, tehdä siellä tarpeen mukaan ansiotyötä ja työskennellä seurakuntien yhteydessä. Joidenkuiden on ollut pakko palata vuosien palveluksen jälkeen kotimaahansa esimerkiksi huolehtimaan iäkkäistä vanhemmistaan. He ovat kuitenkin pitäneet etuna sitä, että he saivat osallistua lähetyspalvelukseen niin pitkään kuin se oli heille mahdollista.

Toiset ovat voineet tehdä lähetyspalveluksesta elämäntyönsä. Onnistuakseen siinä heidän kaikkien on pitänyt selviytyä haastavista tilanteista. Olaf Olson, jolla on takanaan pitkä lähetystyöura Kolumbiassa, myönsi: ”Ensimmäinen vuosi oli kaikkein kovin.” Se johtui paljolti siitä, ettei hän pystynyt tarpeeksi hyvin ilmaisemaan ajatuksiaan uudella kielellään. Hän lisäsi: ”Jos olisin koko ajan ajatellut maata, josta olin lähtenyt, en olisi ollut onnellinen, mutta päätin sekä elää että ajatella kolumbialaisittain, ystävystyä sikäläisten totuudessa olevien veljien ja sisarten kanssa ja täyttää elämäni palveluksella, ja niin kotiuduin pian lähetysalueelleni.”

Se, että he pysyivät sinnikkäästi alueellaan, ei johtunut siitä, että he olisivat välttämättä pitäneet elinympäristöään siellä ihanteellisena. Norman Barber, joka palveli Burmassa (nykyisessä Myanmarissa) ja Intiassa vuodesta 1947 aina kuolinvuoteensa 1986 saakka, ilmaisi ajatuksensa seuraavasti: ”Jos ihminen iloitsee voidessaan asettua Jehovan käytettäväksi, niin yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin. – – Suoraan sanottuna trooppinen ilmasto ei vastaa omaa käsitystäni ihanneilmastosta. Enkä itse haluaisi elää niin kuin tropiikissa eletään. Mutta on olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin tällaiset vähäpätöiset seikat. Mahdollisuus auttaa ihmisiä, jotka ovat todella köyhiä hengellisesti, on niin suuri etu, ettei ihminen pysty sitä edes kuvailemaan.”

Monilla muilla on ollut samanlainen näkemys, ja tällainen uhrautuva henki on suuresti edistänyt sen Jeesuksen ennustuksen täyttymistä, että tämä Valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille, ennen kuin loppu tulee (Matt. 24:14).

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 523]

Korostettiin sitä, että on tärkeää luottaa ehdottomasti Jehovaan ja olla uskollinen hänelle

[Huomioteksti s. 534]

Hyvästä huumorintajusta oli apua!

[Huomioteksti s. 539]

Kärsivällisyyttä, rakkaudellista apua ja tarvittaessa lujuutta

[Huomioteksti s. 546]

”Mahdollisuus auttaa ihmisiä, jotka ovat todella köyhiä hengellisesti, on niin suuri etu, ettei ihminen pysty sitä edes kuvailemaan”

[Tekstiruutu s. 533]

Gilead-kursseja

1943–60: Koulu South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa. 35 kurssilta valmistui 3639 oppilasta, jotka olivat tulleet 95 maasta ja joista useimmat määrättiin lähetyspalvelukseen. Kursseilla oli myös Yhdysvalloissa palvelevia kierros- ja piirivalvojia.

1961–65: Koulu Brooklynissa New Yorkissa. Viideltä kurssilta valmistui 514 oppilasta; heidät lähetettiin maihin, joissa Vartiotorni-seuralla oli haaratoimistoja; useimmille kurssin käyneistä annettiin hallinnollisia tehtäviä. Neljä näistä kursseista kesti kymmenen kuukautta, yksi kesti kahdeksan kuukautta.

1965–88: Koulu Brooklynissa New Yorkissa. 45 kurssilla, joista kukin kesti viisi kuukautta, valmennettiin 2198 oppilasta, useimmat lähetyspalvelukseen.

1977–80: Koulu Brooklynissa New Yorkissa. Viisiviikkoinen Gilead-kurssi haaratoimistokomitean jäsenille. Yhteensä pidettiin 14 kurssia.

1980–81: Gileadin kulttuurikoulu Meksikossa; kymmenviikkoinen kurssi kolmelle ryhmälle; 72 espanjankielistä oppilasta valmistui palvelemaan Latinalaisessa Amerikassa.

1981–82, 1984, 1992: Gileadin rinnakkaiskoulu Saksassa; kymmenviikkoinen kurssi neljälle ryhmälle; 98 saksankielistä oppilasta Euroopan maista.

1983: Kursseja Intiassa; kymmenviikkoinen englanninkielinen kurssi kolmelle ryhmälle; 70 oppilasta.

1987–: Palvelijoiden valmennuskoulu, kahdeksanviikkoinen kurssi, jota pidetään keskeisissä paikoissa eri puolilla maailmaa. Vuonna 1992 oli kurssin käyneitä jo lähetetty yli 35 maahan kotimaansa ulkopuolelle.

1988–: Koulu Wallkillissa New Yorkin osavaltiossa. Tätä nykyä on käynnissä viisi kuukautta kestävä, lähetyspalvelukseen valmentava kurssi. Koulu aiotaan siirtää Pattersonissa New Yorkin osavaltiossa sijaitsevaan Vartiotornin koulutuskeskukseen, kun keskus valmistuu.

[Tekstiruutu s. 538]

Kansainvälinen oppilasjoukko

Gilead-koulun oppilaat ovat edustaneet kymmeniä kansallisuuksia ja tulleet kouluun yli 110 maasta.

Ensimmäinen kansainvälinen ryhmä oli kuudes kurssi vuosina 1945–46.

Yhdysvaltain hallitukselta anottiin, että ulkomaiset oppilaat pääsisivät maahan opiskelijaviisumilla. Vastaukseksi Yhdysvaltain opetusministeriö tunnusti Gilead-koulun tarjoavan ammattioppilaitosten antamaan opetukseen verrattavaa opetusta. Siksi eri puolilla maailmaa työskentelevillä Yhdysvaltain konsuleilla on vuodesta 1953 lähtien ollut Vartiotornin raamattukoulu Gilead hyväksyttyjen oppilaitosten luettelossaan. Tämä koulu mainittiin 30. huhtikuuta 1954 julkaisussa ”Oikeusministerin hyväksymiä oppilaitoksia”.

[Kuvat s. 522]

Gilead-koulun ensimmäisen kurssin oppilaita

[Kuva s. 524]

Albert Schroeder keskustelee tabernaakkelin piirteistä Gileadin oppilaiden kanssa

[Kuva s. 525]

Maxwell Friend luennoi Gilead-koulun amfiteatterissa

[Kuvat s. 526]

Gileadin kurssin päättäjäiset olivat hengellisiä kohokohtia, ja niitä pidettiin . . .

joskus suurissa konventeissa (New York, 1950)

toisinaan koulun alueella (kuvassa N. H. Knorr puhuu koulun kirjaston edessä vuonna 1956)

[Kuvat s. 527]

Gilead-koulun aluetta South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa 1950-luvulla

[Kuva s. 528]

Hermon Woodard (vasemmalla) ja John Errichetti (oikealla) palvelivat Alaskassa

[Kuva s. 529]

John Cutforth käytti havaintovälineitä opettaessaan Papua-Uudessa-Guineassa

 [Kuva s. 530]

Lähetystyöntekijöitä Irlannissa piirivalvojan kanssa vuonna 1950

[Kuva s. 530]

Gileadin käyneitä matkalla lähetysalueilleen itämaille vuonna 1947

[Kuva s. 530]

Joitakin lähetystyöntekijöitä ja heidän työtovereitaan Japanissa vuonna 1969

[Kuvat s. 530]

Lähetystyöntekijöitä Brasiliassa vuonna 1956

. . . Uruguayssa vuonna 1954

. . . Italiassa vuonna 1950

[Kuva s. 530]

Ensimmäiset neljä Gileadissa valmennettua lähetystyöntekijää, jotka lähetettiin Jamaikaan

[Kuva s. 530]

Ensimmäinen lähetyskoti Salisburyssa (nykyisessä Hararessa Zimbabwessa) vuonna 1950

[Kuva s. 530]

Malcolm Vigo (Gileadissa vuosina 1956–57) vaimonsa Linda Louisen kanssa; he ovat yhdessä palvelleet Malawissa, Keniassa ja Nigeriassa

[Kuva s. 530]

Robert Tracy (vasemmalla) ja Jesse Cantwell (oikealla) vaimoineen – lähetystyöntekijöitä, jotka palvelivat matkatyössä Kolumbiassa vuonna 1960

[Kuva s. 532]

Lähetyskodin kielikurssi Norsunluurannikolla

[Kuva s. 535]

Ted ja Doris Klein, jotka havaitsivat monien kuuntelevan hartaasti Raamatun totuutta Yhdysvaltain Neitsytsaarilla vuonna 1947

[Kuva s. 536]

Harvey Logan (keskellä edessä) amisheimoon kuuluvien todistajien kanssa valtakunnansalin edessä 1960-luvulla

[Kuva s. 540]

Gileadissa valmennettu piirivalvoja Victor White puhumassa Filippiineillä vuonna 1949

[Kuva s. 542]

Margarita Königer johtamassa Raamatun kotitutkistelua Burkina Fasossa

[Kuva s. 543]

Unn Raunholm, joka on toiminut lähetystyöntekijänä vuodesta 1958 lähtien, kohtasi pappien kiihottamia väkijoukkoja Ecuadorissa

[Kuvat s. 545]

Palvelijoiden valmennuskoulu

Ensimmäinen kurssi Coraopolisissa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa vuonna 1987 (yllä)

Kolmas kurssi Manchesterissa Englannissa vuonna 1991 (oikealla)