Luku 22

Osa 1 – Todistajia maan ääriin asti

Tämä on ensimmäinen osa viisiosaisesta luvusta, joka kertoo Jehovan todistajien toiminnan laajentumisesta eri puolille maailmaa. Osa 1, joka käsittää ajan 1870-luvulta vuoteen 1914 saakka, on sivuilla 404–422. Ihmisyhteiskunta ei ole koskaan toipunut vuonna 1914 alkaneen ensimmäisen maailmansodan aiheuttamista mullistuksista. Raamatuntutkijat olivat pitkään sanoneet tuon vuoden merkitsevän pakanain aikojen päättymistä.

JEESUS KRISTUS antoi ennen taivaaseen nousemistaan apostoleilleen tehtävän: ”Te tulette olemaan todistajiani – – maan ääriin asti.” (Apt. 1:8.) Hän oli myös ennustanut, että ”tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille” (Matt. 24:14). Tätä työtä ei saatettu päätökseen ensimmäisellä vuosisadalla. Suuri osa siitä on tehty nykyään. Kertomus siitä, mitä on saatu aikaan 1870-luvulta nykyaikaan saakka, on todella innostavaa luettavaa.

Vaikka Charles Taze Russell tuli hyvin tunnetuksi laajalti mainostetuista raamatullisista puhetilaisuuksistaan, hän ei ollut kiinnostunut ainoastaan yleisömenestyksen saavuttamisesta, vaan ihmisistä. Siksi pian sen jälkeen kun hän alkoi julkaista Vartiotornia vuonna 1879, hän ryhtyi matkustelemaan laajalti vieraillakseen tuon lehden lukijoiden pienten ryhmien luona ja keskustellakseen niiden kanssa Raamatusta.

C. T. Russell kehotti niitä, jotka uskoivat Jumalan sanan kallisarvoisiin lupauksiin, kertomaan niistä myös toisille. Ne, joiden sydäntä heidän oppimansa asiat syvästi koskettivat, olivatkin todella innokkaita kertomaan niistä. Tämän työn helpottamiseksi valmistettiin painotuotteita. Alkuvuodesta 1881 ilmestyi koko joukko traktaatteja. Näiden aineistoon yhdistettiin sitten lisää tietoa, niin että saatiin sisällökkäämpi julkaisu Food for Thinking Christians (Ruokaa ajatteleville kristityille), jota valmistettiin levitettäväksi 1,2 miljoonaa kappaletta. Mutta miten raamatuntutkijat, joita oli silloin vain pieni joukko (kenties satakunta henkeä), pystyivät levittämään ne kaikki?

 Kirkossakävijöiden tavoittaminen

Joitakin näistä julkaisuista annettiin sukulaisille ja ystäville. Monet sanomalehdet suostuivat lähettämään yhden kappaleen jokaiselle tilaajalleen. (Niitä yritettiin erityisesti saada viikoittain ja kuukausittain ilmestyviin lehtiin, jotta julkaisu Food for Thinking Christians kulkeutuisi monille maaseudulla asuville ihmisille.) Suuri osa levitettiin kuitenkin useana perättäisenä sunnuntaina kirkkojen edessä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Koska raamatuntutkijoita oli vähän, he eivät pystyneet levittämään niitä kaikkia omin voimin, vaan palkkasivat toisia avuksi.

Veli Russell lähetti kaksi toveriaan, J. C. Sunderlinin ja J. J. Benderin, Isoon-Britanniaan valvomaan 300000 kappaleen levitystä siellä. Veli Sunderlin meni Lontooseen, ja veli Bender matkusti pohjoiseen Skotlantiin ja organisoi sitten työtä matkustaessaan kohti etelää. Päähuomio kiinnitettiin suuriin kaupunkeihin. Sanomalehti-ilmoitusten avulla löydettiin kyvykkäitä miehiä, joiden kanssa sovittiin, että he palkkaavat riittävästi apulaisia saadakseen oman osuutensa julkaisuista jaetuksi. Pelkästään Lontoon alueelta värvättiin lähes 500 jakelijaa. Työ tehtiin nopeasti kahtena perättäisenä sunnuntaina.

Samana vuonna järjestettiin niin, että raamatuntutkijat, jotka voisivat käyttää puolet tai enemmän ajastaan yksinomaan Herran työhön, toimisivat  kolporteeraajina ja levittäisivät Raamatun tutkimiseen tarkoitettua kirjallisuutta. Nämä nykyään tienraivaajina tunnettujen työntekijöiden edelläkävijät levittivät hyvää uutista todella merkittävässä määrin.

Seuraavan vuosikymmenen aikana oli veli Russellin valmistamien monenlaisten traktaattien avulla helppo levittää tietoa joistakin huomattavista Raamatun totuuksista, jotka oli opittu. Hän kirjoitti myös useita osia Tuhatvuotissarastus-sarjaan (jota sanottiin myöhemmin Raamatun tutkielmiksi). Sitten hän alkoi itse tehdä evankelioimismatkoja muihin maihin.

Russell matkustaa ulkomaille

Vuonna 1891 hän kävi Kanadassa, jossa oli vuoden 1880 jälkeen herännyt niin paljon kiinnostusta, että Torontossa voitiin nyt pitää konventti, jossa oli läsnä 700 henkeä. Hän matkusti vuonna 1891 myös Eurooppaan katsomaan, mitä siellä oli tehtävissä totuuden levittämiseksi. Tällä matkalla hän kävi Irlannissa, Skotlannissa, Englannissa, monissa Euroopan mantereen maissa, Venäjällä (nykyisessä Moldovassa) ja Lähi-idässä.

Mitä hän päätteli tuolla matkalla tekemiensä huomioiden perusteella? ”Emme havainneet Venäjällä alttiutta tai valmiutta totuuden vastaanottamiseen – – emme mitään, mikä olisi herättänyt meissä sadonkorjuutoiveita Italiassa tai Turkissa tai Itävallassa tai Saksassa”, hän kertoi. ”Mutta Norja, Ruotsi, Tanska, Sveitsi ja erityisesti Englanti, Irlanti ja Skotlanti ovat peltoja, jotka ovat valmiita ja odottavat sadonkorjuuta. Nämä pellot näyttävät huutavan: ’Tulkaa auttamaan meitä!’” Elettiin aikaa, jolloin katolinen kirkko yhä kielsi Raamatun lukemisen, monet protestantit hylkäsivät kirkkonsa ja monet kirkkoihinsa pettyneet hylkäsivät koko Raamatun.

Näitä hengellisesti nälkäisiä ihmisiä piti auttaa, ja siksi veli Russellin vuonna 1891 tekemän matkan jälkeen ryhdyttiin erikoisponnisteluihin kirjallisuuden kääntämiseksi eurooppalaisille kielille. Järjestettiin myös niin, että kirjallisuutta voitiin painaa ja säilyttää Lontoossa, jotta sitä olisi helpompi saada käyttöön Ison-Britannian alueella. Ison-Britannian pelto osoittautui todella valmiiksi sadonkorjuuseen. Vuoteen 1900 mennessä siellä oli jo yhdeksän seurakuntaa ja 138 raamatuntutkijaa – heidän joukossaan joitakin innokkaita kolporteeraajia. Kun veli Russell vieraili jälleen Isossa-Britanniassa vuonna 1903, tuhatkunta henkeä kokoontui Glasgow’hun kuuntelemaan hänen puhettaan aiheesta ”Tuhatvuotiskauden toiveita ja odotteita”. Lontoossa oli läsnä 800 ja muissa kaupungeissa 500–600 henkeä.

Veli Russellin havainnot osoittautuivat tosiaan paikkansapitäviksi, sillä vasta 17 vuoden kuluttua hänen vierailustaan perustettiin ensimmäinen raamatuntutkijoiden seurakunta Italiaan, Pineroloon. Entä miten oli Turkin laita? Basil Stephanoff oli saarnannut 1880-luvun lopulla Makedoniassa, joka kuului silloin Turkin Euroopan-puoleiseen osaan. Vaikka jotkut olivat vaikuttaneet kiinnostuneilta, niin eräiden veljinä esiintyvien valheelliset tiedonannot johtivat hänen vangitsemiseensa. Vasta vuonna 1909 erään kreikkalaismiehen Smyrnasta (nykyisestä Izmiristä) Turkista lähettämässä  kirjeessä kerrottiin, että siellä oli ryhmä, joka tutki arvostavasti Vartiotornin julkaisuja. Itävaltaan veli Russell itse palasi vuonna 1911 pitääkseen puheen Wienissä, mutta väkijoukko keskeytti kokouksen. Saksassakin arvostavaa vastakaikua saatiin vielä odotella. Mutta pohjoismaalaiset ilmaisivat olevansa paremmin tietoisia hengellisestä tarpeestaan.

Tieto kulkee Pohjoismaissa

Amerikassa asui paljon ruotsalaisia. Vuonna 1883 käännettiin ruotsalaisia varten Vartiotornista näytenumero heidän kielelleen. Lehdet kulkeutuivat pian postitse Ruotsissa asuville ystäville ja sukulaisille. Norjan kielellä ei kirjallisuuttamme vielä ollut saatavissa. Vuonna 1892, vuoden kuluttua veli Russellin Euroopan-matkasta, palasi Amerikassa totuuden oppinut norjalainen Knud Pederson Hammer kuitenkin Norjaan todistamaan sukulaisilleen.

Sitten vuonna 1894, kun kirjallisuuttamme alettiin julkaista tanskalais-norjaksi, lähetettiin 25-vuotias amerikantanskalainen Sophus Winter Tanskaan mukanaan levitettäviä julkaisuja. Hän oli seuraavaan kevääseen mennessä levittänyt 500 Tuhatvuotissarastus-sarjan osaa. Lyhyen ajan kuluttua muutamat muutkin, jotka lukivat noita julkaisuja, osallistuivat työhön hänen kanssaan. Valitettavasti hän myöhemmin menetti näkemyksensä siitä, miten arvokas etu hänellä oli ollut; toiset kuitenkin antoivat edelleenkin valonsa loistaa.

 Ennen palveluksesta luopumistaan Winter kuitenkin kolporteerasi jonkin aikaa Ruotsissa. Vähän myöhemmin nuori pelastusarmeijan kapteeni August Lundborg näki erään ystävänsä kodissa Sturkön saarella kaksi Tuhatvuotissarastus-sarjan osaa. Hän lainasi ne, luki ne innokkaasti, erosi kirkosta ja alkoi kertoa oppimastaan toisille. Toisen nuoren miehen, P. J. Johanssonin, silmät avautuivat, kun hän luki puistonpenkiltä löytämänsä traktaatin.

Kun ruotsalainen ryhmä alkoi kasvaa, jotkut menivät Norjaan levittämään raamatullista kirjallisuutta. Jo sitä ennen oli kirjallisuutta saapunut Norjaan postitse Amerikassa asuvilta sukulaisilta. Näin Rasmus Blindheim pääsi alkuun Jehovan palveluksessa. Noina varhaisina vuosina totuuden otti vastaan Norjassa muiden muassa Vapaan lähetyksen saarnaaja Theodor Simonsen. Hän alkoi kumota helvetintuliopetusta Vapaan lähetyksen tilaisuuksissa pitämissään puheissa. Hänen kuulijansa pomppasivat innoissaan seisomaan kuullessaan tämän suurenmoisen uutisen, mutta kun ilmeni, että hänellä oli ollut yhteyttä Tuhatvuotissarastus-sarjaan, hänet erotettiin kirkosta. Tästä huolimatta hän kertoi edelleen niistä hyvistä asioista, jotka hän oli oppinut. Yksi nuori mies, joka sai jonkin verran kirjallisuutta, oli Andreas Øiseth. Vakuututtuaan siitä, että hänellä oli totuus, hän jätti perheen maatilan ja ryhtyi kolporteeraustyöhön. Hän saarnasi järjestelmällisesti kulkiessaan kohti pohjoista ja palasi sitten etelään pitkin vuonojen rantoja sivuuttamatta ainoatakaan yhdyskuntaa. Talvella hän kuljetti tarvikkeensa – ruoan, vaatteet ja kirjallisuuden – potkukelkalla, ja vieraanvaraiset ihmiset antoivat hänelle yösijan. Kahdeksan vuotta kestäneellä matkallaan hän kertoi hyvää uutista lähes kaikkialla tuossa maassa.

August Lundborgin vaimo Ebba lähti Ruotsista kolporteeraamaan Suomeen vuonna 1906. Samoihin aikoihin toivat Yhdysvalloista palaavat miehet mukanaan jonkin verran Vartiotornin kirjallisuutta ja alkoivat kertoa oppimistaan asioista. Muutaman vuoden kuluttua Emil Österman, joka etsi jotakin parempaa kuin se, mitä kirkot olivat tarjonneet, saikin haltuunsa kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma. Hän kertoi siitä ystävälleen Kaarlo Hartevalle, joka myös etsi totuutta. Koska Harteva ymmärsi asian arvon, hän käänsi kirjan suomeksi ja huolehti Östermanin taloudellisen avun turvin sen julkaisemisesta. Yhdessä he ryhtyivät levittämään kirjaa. He ilmaisivat aitoa evankelioimishenkeä puhumalla ihmisille julkisilla paikoilla, kulkemalla talosta taloon ja pitämällä puheita suurissa saleissa, jotka täyttyivät ääriään myöten. Eräässä Helsingissä pidetyssä tilaisuudessa veli  Harteva paljasti ensin kristikunnan vääriä oppeja ja kehotti sitten kuulijoita puolustamaan Raamatun avulla uskomusta sielun kuolemattomuudesta, jos pystyivät. Kaikkien silmät kääntyivät läsnä oleviin pappeihin. Kukaan ei korottanut ääntään, kukaan ei kyennyt sanomaan mitään Hesekielin 18:4:n selvään lausuntoon. Jotkut läsnä olleista sanoivat, että kuultuaan kaiken tuon he pystyivät tuskin nukkumaan seuraavana yönä.

Vaatimaton puutarhuri lähtee evankelistaksi Eurooppaan

Sillä välin Adolf Weber matkusti iäkkään anabaptistiystävänsä kannustamana Sveitsistä Yhdysvaltoihin oppiakseen ymmärtämään paremmin Raamattua. Siellä hän ryhtyi erään työpaikkailmoituksen perusteella veli Russellin puutarhuriksi. Kirja Jumalan aikakausisuunnitelma (joka oli silloin saatavissa saksankielisenä) ja veli Russellin johtamat kokoukset auttoivat Adolfia saamaan etsimäänsä Raamatun tuntemusta, ja hänet kastettiin vuonna 1890. Hänen ”sydämensä silmät” valaistuivat, niin että hän todella arvosti eteensä avautunutta suurenmoista tilaisuutta (Ef. 1:18). Todistettuaan jonkin aikaa innokkaasti Yhdysvalloissa hän palasi synnyinmaahansa ryhtyäkseen työhön ”Herran viinitarhassa” siellä. Niinpä hän jo 1890-luvun puolivälissä kertoi Sveitsissä Raamatun totuutta niille, joilla oli vastaanottavainen sydän.

Adolf ansaitsi elatuksensa puutarhurina ja metsätyömiehenä, mutta hän oli ensisijaisesti kiinnostunut evankelioimisesta. Hän todisti sekä työtovereilleen että läheisissä sveitsiläiskaupungeissa ja -kylissä asuville ihmisille. Hän osasi useita kieliä ja hyödynsi tätä taitoaan kääntäessään Seuran julkaisuja ranskaksi. Talven tultua hän pakkasi reppuunsa raamatullista kirjallisuutta ja lähti jalkaisin Ranskaan, ja toisinaan hän matkusti luoteeseen Belgiaan ja etelään Italiaan.

Tavoittaakseen ihmisiä, joita hän ei ehkä tapaisi henkilökohtaisesti, hän kiinnitti sanoma- ja aikakauslehtien ilmoituksilla huomiota kirjallisuuteen, jota oli saatavilla Raamatun tutkimista varten. Keski-Ranskassa asuva Elie Thérond vastasi hänen ilmoitukseensa, tunnisti lukemastaan aineistosta totuuden soinnin ja alkoi pian itsekin levittää sanomaa. Belgiassa asuva Jean-Baptiste Tilmant vanhempi näki hänkin vuonna 1901 yhden ilmoituksista ja hankki kaksi Tuhatvuotissarastus-sarjan osaa. Hän oli aivan innoissaan havaitessaan, että Raamatun totuutta esitettiin näin selvästi, eikä voinut millään olla  kertomatta siitä ystävilleen. Seuraavana vuonna hänen kotonaan kokoontui säännöllisesti tutkisteluryhmä. Pian tämän pienen ryhmän toiminta tuotti hedelmää aina Pohjois-Ranskassa saakka. Veli Weber piti tutkijoihin yhteyttä, aika ajoin vieraili syntyneiden ryhmien luona, rakensi niitä hengellisesti ja antoi niille ohjeita siitä, miten hyvää uutista voitiin kertoa toisille.

Kun hyvä uutinen saapui Saksaan

Pian sen jälkeen kun jotkin julkaisut alkoivat ilmestyä saksaksi 1880-luvun puolivälissä, niitä arvostaneet amerikansaksalaiset alkoivat lähettää niitä sukulaisilleen synnyinmaahansa. Eräässä Hampurin sairaalassa työskentelevä sairaanhoitaja toimitti Tuhatvuotissarastus-sarjan osia toisille sairaalassa oleville. Vuonna 1896 Adolf Weber pani Sveitsistä käsin ilmoituksia saksankielisiin sanomalehtiin ja lähetteli traktaatteja Saksaan. Seuraavana vuonna Saksaan perustettiin kirjallisuusvarasto helpottamaan saksankielisten Vartiotornien levitystä, mutta tuloksia saatiin hitaasti. Sveitsissä totuuden oppinut Margarethe Demut muutti kuitenkin vuonna 1902 Schwarzwaldin itäosaan Tailfingeniin. Hänen innokkaan todistamisensa ansiosta luotiin pohja yhdelle Saksan varhaisista raamatuntutkijoiden ryhmistä. Sveitsiläinen Samuel Lauper muutti Kölnin koillispuolelle Bergisches Landiin levittämään hyvää uutista tuolla alueella. Vuonna 1904 siellä pidettiin kokouksia Wermelskirchen-nimisessä paikassa. Läsnäolijoiden joukossa oli 80-vuotias mies, Gottlieb Paas, joka oli etsinyt totuutta. Pian kokoustoiminnan alettua hän näytti kuolinvuoteellaan Vartiotornia ja sanoi: ”Tämä on totuus, pitäkää siitä lujasti kiinni.”

Näistä Raamatun totuuksista kiinnostuneiden määrä kasvoi vähitellen. Saksassa ilmestyvien sanomalehtien liitteeksi pantiin Vartiotornin ilmaisia näytenumeroita, vaikka se tulikin kalliiksi. Eräässä vuonna 1905 julkaistussa selonteossa mainitaan, että näitä Vartiotornin näytenumeroita oli levitetty yli 1,5 miljoonaa. Se oli tuolta hyvin pieneltä ryhmältä suuri saavutus.

Kaikki raamatuntutkijat eivät tyytyneet vain siihen, että he yrittivät ottaa yhteyttä naapuristossaan asuviin ihmisiin. Jo vuonna 1907 matkusti Saksassa asuva veli Erler Böömiin paikkoihin, jotka kuuluivat silloin Itävalta-Unkariin (myöhemmin osa Tšekkoslovakiaa). Hän levitti Harmagedonista varoittavaa kirjallisuutta ja kertoi siunauksista, jotka tulisivat ihmiskunnalle sen jälkeen. Vuoteen 1912 tultaessa eräs toinen raamatuntutkija oli levittänyt raamatullista kirjallisuutta Memelin alueella paikassa, joka kuuluu nykyisin Liettuaan. Monet ottivat sanoman innostuneesti vastaan, ja sinne muodostui nopeasti useita melko suuria raamatuntutkijoiden ryhmiä. Kun he oppivat, että tosi kristittyjen täytyy olla myös todistajia, heidän määränsä alkoi kuitenkin vähentyä. Muutamat osoittautuivat joka tapauksessa aidoiksi Kristuksen, ”uskollisen ja totuudellisen todistajan”, jäljittelijöiksi (Ilm. 3:14).

Kun Nikolaus von Tornow, saksalainen paroni, joka omisti suuria maatiloja Venäjällä, oli Sveitsissä noin vuonna 1907, hän sai yhden Vartiotorni-seuran traktaateista. Kaksi vuotta myöhemmin hän saapui Berliinin seurakuntaan  parhaaseen asuunsa sonnustautuneena ja mukanaan kamaripalvelijansa. Hän ei vähään aikaan ymmärtänyt, miksi Jumala oli uskonut mittaamattoman kallisarvoisia totuuksia näin vaatimattomille ihmisille, mutta häntä auttoivat 1. Korinttolaiskirjeen 1:26–29:n sanat: ”Te näette kutsumisenne, veljet, ettei ole kutsuttu monta lihan mukaan viisasta, ei monta voimallista, ei monta jalosukuista – – jotta mikään liha ei kerskuisi Jumalan edessä.” Koska von Tornow oli vakuuttunut siitä, että hän oli löytänyt totuuden, hän myi Venäjällä olevan omaisuutensa ja uhrasi kaikkensa puhtaan palvonnan edistämiseen.

Kun eräs nuori saksalaispari, Herkendellit, vihittiin vuonna 1911, morsian pyysi isältään myötäjäisiksi rahaa epätavalliseen häämatkaan. Hänen ja hänen aviomiehensä tarkoitus oli tehdä useita kuukausia kestävä rasittava matka. He suuntasivat häämatkansa Venäjälle saarnatakseen sikäläiselle saksaa puhuvalle väestölle. Kaikenlaiset ihmiset kertoivat siis monin tavoin toisille siitä, mitä he olivat oppineet Jumalan rakkaudellisesta tarkoituksesta.

Kasvua Ison-Britannian kentällä

Isossa-Britanniassa vuonna 1881 tapahtuneen voimaperäisen kirjallisuudenlevityksen jälkeen jotkut kirkossakävijät tajusivat, että oli tarpeellista toimia oppimansa mukaisesti. Islingtonissa Lontoossa asuva Tom Hart kuului niihin, joihin teki syvän vaikutuksen Vartiotornissa esitetty raamatullinen neuvo: ”Lähtekää siitä ulos, minun kansani”, toisin sanoen lähtekää ulos kristikunnan babylonilaisista kirkoista ja noudattakaa Raamatun opetusta (Ilm. 18:4). Hän erosi kirkosta vuonna 1884, ja hänen jälkeensä erosi moni muukin.

Useista tutkisteluryhmien yhteydessä olleista tuli tehokkaita evankelistoja. Jotkut tarjosivat raamatullista kirjallisuutta Lontoon puistoissa ja muualla, missä ihmiset rentoutuivat. Toiset keskittyivät liiketaloihin. Tavallisempaa oli kuitenkin tehdä käyntejä talosta taloon.

Eräs Vartiotornin tilaaja, Sarah Ferrie, kirjoitti veli Russellille, että hän sekä muutamat Glasgow’ssa asuvat ystävät olisivat halukkaita osallistumaan traktaattien jakelemiseen. Sarah yllättyi melkoisesti, kun hänen ovelleen tuotiin kuorma-autolla 30000 vihkosta, jotka kaikki oli määrä levittää ilmaiseksi! He ryhtyivät työhön. Minnie Greenlees lähti kolmen poikansa kanssa hevoskärryillä levittämään raamatullista kirjallisuutta Skotlannin maaseudulle. Myöhemmin Alfred Greenlees ja Alexander MacGillivray, jotka matkustivat polkupyörillä, levittivät traktaatteja suureen osaan Skotlantia. Sen sijaan että kirjallisuuden levittämiseen olisi palkattu muita, vihkiytyneet vapaaehtoiset tekivät nyt työn itse.

Heidän sydämensä pani heidät liikkeelle

Jeesus sanoi eräässä vertauksessaan, että ihmiset, jotka kuulisivat ”Jumalan sanan” ”vilpittömin ja hyvin sydämin”, kantaisivat hedelmää.  Jumalan rakkaudellisten lahjojen vilpitön arvostus saisi heidät kertomaan hyvää uutista Jumalan valtakunnasta toisille. (Luuk. 8:8, 11, 15.) Olivatpa heidän olosuhteensa millaiset tahansa, he löytäisivät jonkin tavan sen tekemiseen.

Niinpä eräs argentiinalainen matkailija sai italialaiselta merimieheltä osan traktaattia Food for Thinking Christians. Perussa ollessaan tuo matkailija pyysi kirjeitse lisää aineistoa. Koska asia alkoi kiinnostaa häntä yhä enemmän, hän kirjoitti jälleen Argentiinasta vuonna 1885 ja pyysi Vartiotornin toimitukselta kirjallisuutta. Samana vuonna otti eräs Englannin merivoimien sotilas, joka oli lähetetty tykistöyksikkönsä kanssa Singaporeen, mukaansa Vartiotornin. Hän piti tuosta lehdestä oppimistaan asioista ja käytti sitä siellä ahkerasti tehdäkseen tunnetuksi Raamatun kannan kysymyksistä, jotka olivat yleisenä keskustelunaiheena. Vuonna 1910 eräs laiva, jonka matkustajien joukossa oli kaksi kristittyä naista, poikkesi Colombon satamaan Ceyloniin (nykyiseen Sri Lankaan). Nuo naiset käyttivät hyväkseen tilaisuutta todistaa Van Twestille, joka toimi sataman laivauspäällikkönä. He puhuivat hänelle innokkaasti niistä hyvistä asioista, joita he olivat oppineet kirjasta Jumalan aikakausisuunnitelma. Se johti siihen, että Van Twestistä tuli raamatuntutkija, ja hyvän uutisen saarnaaminen käynnistyi Sri Lankassa.

Nekin, jotka eivät voineet matkustaa, etsivät keinoja perehdyttääkseen myös muissa maissa asuvia ihmisiä Raamatun sydäntälämmittäviin totuuksiin. Kuten eräästä vuonna 1905 julkaistusta kiitoskirjeestä ilmeni, joku oli lähettänyt kirjan Jumalan aikakausisuunnitelma Yhdysvalloista eräälle miehelle Saint Thomasiin, silloiseen Tanskan Länsi-Intiaan. Vastaanottaja oli sen  luettuaan laskeutunut polvilleen ja ilmaissut haluavansa hartaasti, että Jumala käyttäisi häntä tahtonsa tekemiseen. Brasilialainen Bellona Ferguson sanoi vuonna 1911 omaa tapaustaan ”varmaksi ja eläväksi todisteeksi siitä, että kukaan ei ole liian kaukana”, totuuden vesien ulottumattomissa. Hän oli ilmeisesti saanut Seuran julkaisuja postitse vuodesta 1899 lähtien. Paraguayssa vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa muuan saksalainen siirtolainen löysi postilaatikostaan yhden Seuran traktaateista. Hän tilasi lisää kirjallisuutta ja katkaisi pian siteensä kristikunnan kirkkoihin. Hän ja hänen lankonsa päättivät kastaa toisensa, koska maassa ei ollut ketään muuta, joka olisi voinut kastaa heidät. Todistusta tosiaan annettiin maan ääriin asti, ja se kantoi hedelmää.

Joistakuista raamatuntutkijoista tuntui, että heidän oli matkustettava sinne, missä he tai heidän vanhempansa olivat syntyneet, kertomaan ystävilleen ja sukulaisilleen Jehovan suurenmoisesta tarkoituksesta ja siitä, miten nämä saattoivat päästä siitä osalliseksi. Niinpä veli Oleszynski palasi vuonna 1895 Puolaan julistamaan hyvää uutista ”lunnaista, ennallistamisesta ja korkeasta kutsusta”, mutta valitettavasti hän ei pysynyt tuossa palveluksessa. Vuonna 1898 muuan unkarilaissyntyinen entinen opettaja lähti Kanadasta levittämään kiireellisen tärkeää Raamatun sanomaa kotimaahansa. Vuonna 1905 muuan mies, josta oli tullut raamatuntutkija Amerikassa, palasi Kreikkaan todistamaan. Vuonna 1913 muuan nuori mies puolestaan vei Raamatun totuuden siemeniä New Yorkista takaisin perheensä kotikaupunkiin Ramallaan, lähelle Jerusalemia.

Karibianmeren alueen avaaminen

Evankelistojen määrän kasvaessa Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Euroopassa Raamatun totuus alkoi saada jalansijaa myös Panamassa, Costa Ricassa, Alankomaiden Guayanassa (nykyisessä Surinamissa) ja Brittiläisessä Guayanassa (nykyisessä Guyanassa). Joseph Brathwaite, joka oli Brittiläisessä Guayanassa, kun häntä autettiin ymmärtämään Jumalan tarkoitus, lähti vuonna 1905 Barbadosiin omistaakseen koko aikansa tuon tarkoituksen opettamiseen sikäläiselle väestölle. Louis Facey ja H. P. Clarke, jotka kuulivat hyvästä uutisesta työskennellessään Costa Ricassa, palasivat vuonna 1897 Jamaikaan kertomaan maanmiehilleen vasta löytämästään uskosta. Ne, jotka omaksuivat totuuden siellä, olivat innokkaita työntekijöitä. Jamaikassa toiminut ryhmä levitti pelkästään vuonna 1906 noin 1,2 miljoonaa traktaattia ja muuta julkaisua. Myös Panamassa eräs siirtotyöläinen oppi totuuden ja vei raamatullisen toivon sanoman mukanaan palatessaan Grenadaan.

Meksikossa vuosina 1910–11 tapahtunut vallankumous  vaikutti sekin Jumalan valtakunnan sanoman viemiseen totuudennälkäisille ihmisille. Monet pakenivat pohjoiseen Yhdysvaltoihin. Jotkut saivat siellä kosketuksen raamatuntutkijoihin, kuulivat Jehovan tarkoituksesta tuoda pysyvä rauha ihmiskunnalle ja lähettivät kirjallisuutta takaisin Meksikoon. Tämä ei kuitenkaan ollut meksikolaisten ensi kosketus tähän sanomaan. Jo vuonna 1893 julkaistiin Vartiotornissa meksikolaiselta F. de P. Stephensonilta tullut kirje. Stephenson oli lukenut joitakin Vartiotorni-seuran julkaisuja ja halusi lisää kirjallisuutta toimittaakseen sitä Meksikossa ja Euroopassa asuville ystävilleen.

Raamatun totuuden saarnaamisen ulottamiseksi useampiin Karibianmeren maihin ja säännöllisten tutkistelukokousten järjestämiseksi veli Russell lähetti E. J. Cowardin Panamaan vuonna 1911 ja sitten noihin saariin. Veli Coward oli ponteva ja värikäs puhuja, ja sadat ihmiset tulivat usein kuuntelemaan hänen puheitaan, joissa hän kumosi opit helvetintulesta ja ihmissielun kuolemattomuudesta ja kertoi myös maapallon loistavasta tulevaisuudesta. Hän kulki kaupungista toiseen ja saaresta toiseen – Saint Luciaan, Dominicaan, Saint Kittsiin, Barbadosiin, Grenadaan ja Trinidadiin – ja yritti saada kosketuksen mahdollisimman moniin ihmisiin. Hän puhui myös Brittiläisessä Guayanassa. Ollessaan Panamassa hän tapasi W. R. Brownin, innokkaan nuoren jamaikalaisveljen, joka palveli sen jälkeen yhdessä veli Cowardin kanssa useissa Karibianmeren saarissa. Myöhemmin veli Brown auttoi avaamaan muitakin kenttiä.

Vuonna 1913 veli Russell itse puhui Panamassa, Kuubassa ja Jamaikassa. Niistä, jotka tulivat Jamaikassa Kingstoniin kuuntelemaan hänen esitelmäänsä, täyttyi kaksi salia ääriään myöten, ja lisäksi noin 2000 jouduttiin käännyttämään pois. Lehdistö pani merkille sen, että esitelmässä ei puhuttu mitään rahasta eikä tilaisuudessa kerätty kolehtia.

Totuuden valo saavuttaa Afrikan

Totuuden valo tunkeutui näinä aikoina myös Afrikkaan. Muuan Liberiasta vuonna 1884 lähetetty kirje paljasti, että eräs sikäläinen Raamatun lukija oli saanut haltuunsa julkaisun Food for Thinking Christians ja halusi lisää noita julkaisuja viedäkseen niitä muillekin. Muutamaa vuotta myöhemmin kerrottiin, että muuan liberialainen pappi oli luopunut virastaan voidakseen opettaa vapaasti ihmisille Raamatun totuuksia, joita hän oppi Vartiotornin avulla, ja että eräs raamatuntutkijoiden ryhmä piti siellä säännöllisesti kokouksia.

Kun eräs Hollannin reformoidun kirkon pappi lähetettiin Etelä-Afrikkaan vuonna 1902, hän otti Hollannista lähtiessään mukaansa joitakin C. T. Russellin julkaisuja. Vaikka niistä ei ollutkaan pysyvää hyötyä hänelle  itselleen, niin Frans Ebersohn ja Stoffel Fourie, jotka näkivät teokset hänen kirjastossaan, hyötyivät niistä. Muutamaa vuotta myöhemmin kaksi Skotlannista Durbaniin Etelä-Afrikkaan siirtolaisiksi muuttanutta innokasta raamatuntutkijaa vahvisti rivejä kentän tuossa osassa.

Niiden joukossa, jotka hankkivat veli Russellin kirjoittamia julkaisuja ja sitten opettivat joitakin niissä esitettyjä asioita toisille, oli valitettavasti muutamia Joseph Boothin ja Elliott Kamwanan kaltaisia, jotka sekoittivat mukaan omia ajatuksiaan tarkoituksenaan yllyttää ihmisiä ajamaan yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä sekoitti joidenkuiden Etelä-Afrikassa ja Njassamaassa (myöhemmin Malawi) olevien tarkkailijoiden käsityksiä siitä, millaisia aidot raamatuntutkijat ovat. Monet kuitenkin kuulivat sanoman, joka kohdisti huomion siihen, että Jumalan valtakunta on ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin, ja osoittivat arvostusta sitä kohtaan.

Laajakantoinen saarnaaminen Afrikassa alkoi kuitenkin vasta myöhemmin.

Itämaihin ja Tyynenmeren saariin

Pian sen jälkeen kun C. T. Russellin valmistamia raamatullisia julkaisuja ensi kerran levitettiin Isossa-Britanniassa, ne löysivät tiensä myös itämaihin. Vuonna 1883 sai Chefoossa (nykyisessä Yantaissa) Kiinassa presbyteerisenä lähetystyöntekijänä toimiva neiti C. B. Downing Vartiotornin irtonumeron. Hän arvosti sitä, mitä hän oppi ennallistamisesta, ja näytti lehteä muille lähetystyöntekijöille, joiden joukossa oli baptistien lähetystyötä valvovassa elimessä työskentelevä Horace Randle. Myöhemmin tämän miehen kiinnostusta lisäsi Lontoon Times-lehdessä ollut ilmoitus Tuhatvuotissarastus-sarjasta, ja hänen saamansa kirjat ruokkivat hänen kiinnostustaan edelleen – yhden kirjan hän sai neiti Downingilta ja toisen äidiltään Englannista. Ensin hän oli järkyttynyt lukemastaan. Vakuututtuaan kuitenkin siitä, että kolminaisuus ei ole raamatullinen opetus, hän erosi baptistikirkosta ja kertoi edelleen toisille lähetystyöntekijöille oppimistaan asioista. Vuonna 1900 hän raportoi lähettäneensä 2324 kirjettä ja noin 5000 traktaattia lähetystyöntekijöille Kiinaan, Japaniin, Koreaan ja Siamiin (Thaimaahan). Tuohon aikaan itämaissa todistettiin pääasiassa kristikunnan lähetystyöntekijöille.

Samoihin aikoihin totuuden siemeniä kylvettiin myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Australiaan on ensimmäiset ”siemenet” voinut tuoda  vuonna 1884 tai pian sen jälkeen eräs mies, jota oli ensin lähestynyt muuan raamatuntutkija eräässä puistossa Englannissa. Muita ”siemeniä” tuli postitse ystäviltä ja sukulaisilta merten takaa.

Muutaman vuoden kuluttua siitä, kun Australian liittovaltio muodostettiin vuonna 1901, maassa oli satoja Vartiotornin tilaajia. Jotkut ymmärsivät etunsa kertoa totuutta toisille, ja heidän toimintansa ansiosta lähetettiin tuhansia traktaatteja ihmisille, joiden nimet olivat vaaliluetteloissa. Traktaatteja levitettiin myös kaduilla ja heitettiin nipuiksi sidottuina junien ikkunoista radan varsien työläisille ja syrjäisten mökkien asukkaille. Ihmisille ilmoitettiin, että pakanain aikojen päättyminen vuonna 1914 lähestyi. Arthur Williams vanhempi puhui tästä kaikille asiakkailleen Länsi-Australiassa sijaitsevassa liikkeessään ja kutsui kiinnostuneita kotiinsa jatkamaan keskustelua.

Tällä hetkellä ei tiedetä, kuka vei Raamatun totuuden ensimmäiseksi Uuteen-Seelantiin. Vuonna 1898 oli Uudessa-Seelannissa asuva Andrew Anderson kuitenkin lukenut niin paljon Vartiotornin julkaisuja, että se sai hänet levittämään totuutta siellä kolporteeraajana. Työ sai lisäpontta vuonna 1904, kun muita kolporteeraajia tuli Amerikasta ja tuona samana vuonna Australiaan perustetusta Seuran haaratoimistosta. Rouva Thomas Barry otti Christchurchissä eräältä kolporteeraajalta Raamatun tutkielmien kuusi osaa. Hänen poikansa Bill luki ne vuonna 1909 Englantiin tekemällään kuusiviikkoisella laivamatkalla ja tajusi, että niissä oli totuus. Vuosia myöhemmin Billin pojasta Lloydista tuli Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen.

Noina alkuaikoina toimineisiin innokkaisiin työntekijöihin kuului Ed Nelson. Vaikka tahdikkuus ei ollut hänen vahvimpia puoliaan, hän omisti 50 vuoden kuluessa kaiken aikansa Valtakunnan sanoman levittämiseen Uuden-Seelannin pohjoiskärjestä aina maan eteläosiin saakka. Muutaman vuoden kuluttua häneen liittyi Frank Grove, joka kehitti muistiaan korvatakseen huonon näkönsä ja joka hänkin ehti toimia tienraivaajana yli 50 vuotta ennen kuolemaansa.

Maailmanmatka hyvän uutisen saarnaamisen edistämiseksi

Itämaalaisten auttamiseen keskityttiin jälleen toden teolla vuosina 1911–12. Kansainvälinen raamatuntutkijain seura lähetti seitsenmiehisen komitean, jota johti C. T. Russell, hankkimaan ensi käden tietoja idässä vallitsevista oloista. Kaikkialla, minne he menivät, he puhuivat Jumalan tarkoituksesta tuoda ihmiskunnalle siunauksia messiaanisen Valtakunnan välityksellä. Joskus heidän kuulijakuntansa oli pieni, mutta Filippiineillä ja Intiassa tuhannet ihmiset tulivat kuuntelemaan heitä. Veljet eivät hyväksyneet silloin kristikunnassa suosittua rynnistystä varojen keräämiseksi maailman käännyttämiseen. He olivat havainneet, että kristikunnan lähetystyöntekijät kuluttivat pääosan voimavaroistaan maallisen koulutuksen edistämiseen. Veli Russell oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että ihmiset  tarvitsivat nimenomaan ”evankeliumia Jumalan rakkaudellisesta lahjasta, Messiaan tulevasta valtakunnasta”. Sen sijaan että raamatuntutkijat olisivat odottaneet käännyttävänsä maailman, he ymmärsivät Raamatun perusteella, että nyt piti antaa todistus ja että näin koottaisiin ”harvat valitut kaikista kansaheimoista, kansoista, sukukunnista ja kielistä [Kristuksen] Morsian-luokan jäseniksi – istumaan Hänen kanssaan Hänen valtaistuimellaan tuhannen vuoden aikana, olemaan yhteistoiminnassa koko ihmissuvun kohottamistyössä” a (Ilm. 5:9, 10; 14:1–5).

Vietettyään jonkin aikaa Japanissa, Kiinassa, Filippiineillä ja muissa paikoissa komitean jäsenet matkasivat vielä lähes 6500 kilometriä Intiassa. Jotkut intialaiset olivat lukeneet Seuran kirjallisuutta ja lähettäneet sen johdosta kiitoskirjeitä jo vuonna 1887. Vuodesta 1905 lähtien oli tamilinkielisen väestön keskuudessa todistanut tehokkaasti myös eräs nuori mies, joka oli tavannut Amerikassa opiskellessaan veli Russellin ja oppinut totuuden. Tämä nuorukainen auttoi perustamaan noin 40 raamatuntutkisteluryhmää Intian eteläosaan. Saarnattuaan toisille hän tuli kuitenkin itse kelpaamattomaksi sen vuoksi, että hän hylkäsi kristilliset normit (vrt. 1. Kor. 9:26, 27).

 Suunnilleen samoihin aikoihin oli Travancoressa (Keralassa) asuva A. J. Joseph kuitenkin saanut eräälle huomattavalle adventistille lähettämänsä kyselyn perusteella postitse yhden Raamatun tutkielmien osan. Hän löysi siitä tyydyttäviä raamatullisia vastauksia kolminaisuutta koskeviin kysymyksiinsä. Pian hän oli perheensä kanssa Etelä-Intian riisipelloilla ja kookosviljelmillä kertomassa vasta oppimistaan uskonkäsityksistä. Veli Russellin vuonna 1912 tekemän vierailun jälkeen veli Joseph ryhtyi kokoajanpalvelukseen. Hän matkusti junalla, härkävankkureilla, proomulla ja jalkaisin ja levitti raamatullista kirjallisuutta. Hän piti esitelmiä, mutta papit ja heidän kannattajansa keskeyttivät ne usein. Kun muuan ”kristitty” pappi yllytti Kundarassa kannattajiaan keskeyttämään kokouksen ja heittämään lantaa veli Josephin päälle, eräs vaikutusvaltainen hindu tuli katsomaan, mistä moinen meteli johtui. Hän kysyi papilta: ”Tuollaisen esimerkinkö Kristus antoi kristityille noudatettavaksi, vai toimitteko niin kuin Jeesuksen ajan fariseukset?” Pappi sai jalat alleen.

Ennen kuin Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran komitean nelikuukautinen maailmanmatka päättyi, veli Russell oli sopinut, että R. R. Hollister nimitettäisiin Seuran edustajaksi itämaihin ja hän huolehtisi Jumalan rakkaudellista lahjaa, messiaanista Valtakuntaa, koskevan sanoman levittämisestä sikäläisille ihmisille. Erikoistraktaatteja valmistettiin kymmenellä kielellä, ja paikalliset jakelijat levittivät niitä miljoonittain kautta Intian, Kiinan, Japanin ja Korean. Sitten käännettiin kirjoja neljälle näistä kielistä hengellisen ravinnon viemiseksi edelleen niille, jotka osoittivat kiinnostusta. Pelto oli laaja ja työtä riitti. Siihen mennessä oli kuitenkin jo saatu aikaan hämmästyttävän paljon.

Annettiin vaikuttava todistus

Ennen kuin ensimmäisen maailmansodan hävitys pääsi valloilleen, oli kautta maailman annettu laajakantoinen todistus. Veli Russell oli tehnyt puhujamatkoja satoihin Yhdysvaltain ja Kanadan kaupunkeihin, hän oli käynyt monta kertaa Euroopassa, puhunut Panamassa, Jamaikassa ja Kuubassa sekä idän huomattavimmissa kaupungeissa. Kymmenettuhannet ihmiset olivat omin korvin kuulleet hänen innostavia raamatullisia puheitaan ja tarkkailleet, miten hän Raamatun avulla vastasi julkisesti sekä ystävien että vihamiesten kysymyksiin. Näin herätettiin paljon kiinnostusta, ja tuhannet sanomalehdet Amerikassa, Euroopassa, Etelä-Afrikassa ja Australiassa julkaisivat säännöllisesti veli Russellin saarnoja. Raamatuntutkijat olivat  levittäneet miljoonia kirjoja ja satoja miljoonia traktaatteja ja muita julkaisuja 35 kielellä.

Vaikka veli Russellilla olikin huomattava asema, hän ei saarnannut yksin. Muutkin eri puolilla maailmaa yhdistivät äänensä samaan kuoroon Jehovan ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen, todistajina. Kaikki työhön osallistuneet eivät olleet puhujia. Heitä tuli kaikilta elämän aloilta, ja he yrittivät kaikin mahdollisin keinoin levittää hyvää uutista.

Tammikuussa 1914, kun pakanain aikojen päättyminen oli vielä vajaan vuoden päässä, käynnistettiin taas yksi tehokas todistusrynnistys. Siinä käytettiin ”Kuvanäytös Luomista”, joka korosti tuoreella tavalla Jumalan tarkoitusta maan suhteen. Näytökseen kuului kauniita käsin väritettyjä kuulto- ja elokuvia, joihin oli tahdistettu ääni. Yhdysvaltain sanomalehdissä kerrottiin, että kaiken kaikkiaan sadattuhannet ihmiset näkivät esityksen viikoittain eri puolilla maata. Ensimmäisen vuoden loppuun mennessä sen katsojamäärä oli kohonnut Yhdysvalloissa ja Kanadassa yhteensä lähes kahdeksaan miljoonaan. Lontoossa kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään Royal Opera Housen ja Royal Albert Hallin tiloihin katsomaan tätä esitystä, joka koostui neljästä kahden tunnin jaksosta. Puolen vuoden kuluessa yli 1226000 oli nähnyt sen Britteinsaarten 98 kaupungissa. Saksassa ja Sveitsissä käytettävissä olleet salit täyttyivät ääriään myöten. Esitys näytettiin täysille saleille myös Pohjoismaissa ja Tyynenmeren eteläosissa.

Noina Jehovan todistajien nykyhistorian ensimmäisinä vuosikymmeninä annettiin todella huomattava, tehokas, maailmanlaajuinen todistus. Todellisuudessa työ oli kuitenkin vasta alkamassa.

Vain muutama sata oli osallistunut aktiivisesti Raamatun totuuden levittämiseen 1880-luvun alussa. Vuonna 1914 työhön osallistui käytettävissä olevien raporttien mukaan noin 5100 henkeä. Muutkin ovat saattaneet aika ajoin levittää joitakin traktaatteja. Työntekijöitä oli suhteellisen vähän.

Tämä pieni evankelistojen joukko oli jo vuoden 1914 lopulla eri tavoin laajentanut Jumalan valtakunnasta julistamisen 68 maahan. Heidän työnsä Jumalan sanan saarnaajina ja opettajina oli melko hyvin vakiintunut 30:ssä näistä maista.

Miljoonia kirjoja ja satoja miljoonia traktaatteja oli levitetty ennen pakanain aikojen päättymistä. Lisäksi peräti 2000 sanomalehteä julkaisi vuonna 1913 säännöllisesti C. T. Russellin valmistamia saarnoja, ja vuonna 1914 kaiken kaikkiaan yli 9000000 ihmistä kolmella mantereella näki ”Kuvanäytös Luomisen”.

Oli annettu todella hämmästyttävä todistus. Mutta tuonnempana sitä annettaisiin vielä paljon enemmän.

[Alaviite]

[Kartta/Kuva s. 405]

C. T. Russell piti itse raamatullisia puheita yli 300 kaupungissa (merkitty pisteillä) Pohjois-Amerikassa ja Karibianmeren saarissa – monissa niistä 10 tai 15 kertaa

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

[Kartta s. 407]

(Ks. painettu julkaisu)

Russellin yleensä Englannin kautta Eurooppaan tekemiä saarnamatkoja

1891

1903

1908

1909

1910 (kahdesti)

1911 (kahdesti)

1912 (kahdesti)

1913

1914

[Kartta/Kuva s. 408]

Kun Andreas Øiseth vakuuttui siitä, että hän oli löytänyt totuuden, hän levitti innokkaasti raamatullista kirjallisuutta lähes jokaiseen Norjan osaan

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

NORJA

Pohjoinen napapiiri

[Kartta/Kuva s. 409]

Adolf Weber, vaatimaton puutarhuri, levitti hyvää uutista Sveitsistä muihin Euroopan maihin

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

BELGIA

SAKSA

SVEITSI

ITALIA

RANSKA

[Kartta/Kuva s. 413]

Brasilialaisen Bellona Fergusonin mukaan ”kukaan ei ole liian kaukana”

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

BRASILIA

 [Kartta s. 415]

(Ks. painettu julkaisu)

ALASKA

KANADA

GRÖNLANTI

SAINT-PIERRE JA MIQUELON

AMERIKAN YHDYSVALLAT

BERMUDA

BAHAMASAARET

TURKS- JA CAICOSSAARET

KUUBA

MEKSIKO

BELIZE

JAMAIKA

HAITI

DOMINIKAANINEN TASAVALTA

PUERTO RICO

CAYMANSAARET

GUATEMALA

EL SALVADOR

HONDURAS

NICARAGUA

COSTA RICA

PANAMA

VENEZUELA

GUYANA

SURINAM

RANSKAN GUAYANA

KOLUMBIA

ECUADOR

PERU

BRASILIA

BOLIVIA

PARAGUAY

CHILE

ARGENTIINA

URUGUAY

FALKLANDINSAARET

NEITSYTSAARET (USA)

NEITSYTSAARET (BRITT.)

ANGUILLA

SAINT MARTIN

SABA

SAINT EUSTATIUS

SAINT KITTS

NEVIS

ANTIGUA

MONTSERRAT

GUADELOUPE

DOMINICA

MARTINIQUE

SAINT LUCIA

SAINT VINCENT

BARBADOS

GRENADA

TRINIDAD

ARUBA

BONAIRE

CURAÇAO

ATLANTIN VALTAMERI

KARIBIANMERI

TYYNIMERI

 [Kartta s. 416, 417]

(Ks. painettu julkaisu)

GRÖNLANTI

RUOTSI

ISLANTI

NORJA

FÄRSAARET

SUOMI

VENÄJÄ

VIRO

LATVIA

LIETTUA

VALKO-VENÄJÄ

UKRAINA

MOLDOVA

GEORGIA

ARMENIA

AZERBAIDŽAN

TURKMENISTAN

UZBEKISTAN

KAZAKSTAN

TADŽIKISTAN

KIRGISIA

PUOLA

SAKSA

ALANKOMAAT

TANSKA

ISO-BRITANNIA

IRLANTI

BELGIA

LUXEMBURG

LIECHTENSTEIN

SVEITSI

ANDORRA

TŠEKKOSLOVAKIA

ITÄVALTA

UNKARI

ROMANIA

JUGOSLAVIA

SLOVENIA

KROATIA

BOSNIA JA HERTSEGOVINA

BULGARIA

ALBANIA

ITALIA

SAN MARINO

GIBRALTAR

ESPANJA

PORTUGALI

AZORIT

MADEIRA

MAROKKO

LÄNSI-SAHARA

SENEGAL

CAP VERDE

ALGERIA

LIBYA

EGYPTI

LIBANON

ISRAEL

KYPROS

SYYRIA

TURKKI

IRAK

IRAN

BAHRAIN

KUWAIT

JORDANIA

SAUDI-ARABIA

QATAR

ARABIEMIIRIKUNTIEN LIITTO

OMAN

JEMEN

DJIBOUTI

SOMALIA

ETIOPIA

SUDAN

TŠAD

NIGER

MALI

MAURITANIA

GAMBIA

GUINEA-BISSAU

SIERRA LEONE

LIBERIA

NORSUNLUURANNIKKO

GHANA

TOGO

BENIN

PÄIVÄNTASAAJAN GUINEA

SAINT HELENA

GUINEA

BURKINA FASO

NIGERIA

KESKI-AFRIKAN TASAVALTA

KAMERUN

SÃO TOMÉ

KONGO

GABON

ZAIRE

ANGOLA

SAMBIA

NAMIBIA

BOTSWANA

ETELÄ-AFRIKKA

LESOTHO

SWAZIMAA

MOSAMBIK

MADAGASKAR

RÉUNION

MAURITIUS

RODRIGUES

ZIMBABWE

MAYOTTE

KOMORIT

SEYCHELLIT

MALAWI

TANSANIA

BURUNDI

RUANDA

UGANDA

RANSKA

PAKISTAN

AFGANISTAN

NEPAL

BHUTAN

MYANMAR

BANGLADESH

INTIA

SRI LANKA

KREIKKA

MALTA

TUNISIA

KENIA

ATLANTIN VALTAMERI

INTIAN VALTAMERI

 ALASKA

MONGOLIA

KOREAN DEMOKRAATTINEN KANSANTASAVALTA

JAPANI

KOREAN TASAVALTA

KIINA

MACAO

TAIWAN

HONGKONG

LAOS

THAIMAA

VIETNAM

KAMBODŽA

FILIPPIINIT

BRUNEI

MALESIA

SINGAPORE

INDONESIA

SAIPAN

ROTA

GUAM

JAP

BELAU

CHUUK

POHNPEI

KOSRAE

MARSHALLINSAARET

NAURU

PAPUA-UUSI-GUINEA

AUSTRALIA

UUSI-SEELANTI

NORFOLKINSAARI

UUSI-KALEDONIA

WALLIS- JA FUTUNASAARET

VANUATU

TUVALU

FIDŽI

KIRIBATI

TOKELAU

HAVAIJI

MARQUESASSAARET

LÄNSI-SAMOA

AMERIKAN SAMOA

NIUE

TONGA

COOKINSAARET

TAHITI

SALOMONSAARET

TYYNIMERI

INTIAN VALTAMERI

[Kartta/Kuva s. 421]

Intialainen A. J. Joseph ja hänen tyttärensä Gracie, joka kävi myöhemmin Gileadin ja palveli lähetystyöntekijänä

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

INTIA

[Kuva s. 411]

Hermann Herkendell lähti nuorikkonsa kanssa usean kuukauden häämatkalle saarnaamaan Venäjän saksankieliselle väestölle

[Kuvat s. 412]

Englannin ja Skotlannin kolporteeraajat yrittivät antaa jokaiselle tilaisuuden saada todistusta; heidän lapsensakin auttoivat traktaattien levityksessä

[Kuva s. 414]

E. J. Coward levitti innokkaasti Raamatun totuutta Karibianmeren alueella

[Kuva s. 418]

Frank Grove (vasemmalla) ja Ed Nelson (kuvassa myös heidän vaimonsa) omistivat kumpikin yli 50 vuotta Valtakunnan sanoman levittämiseen koko ajallaan eri puolilla Uutta-Seelantia

[Kuvat s. 420]

C. T. Russell ja kuusi hänen toveriaan tekivät maailmanympärimatkan vuosina 1911–12 edistääkseen hyvän uutisen saarnaamista