Luku 22

Osa 3 – Todistajia maan ääriin asti

Sivuilla 444–461 esitetään raportti siitä, miten Valtakunnan sanomaa saarnattiin ympäri maailman vuosina 1935–45. Vuosi 1935 on erittäin merkityksellinen, koska silloin tunnistettiin Ilmestyksen 7:9:n suuri joukko. Samalla kun tuota ryhmää ruvettiin kokoamaan, Jehovan todistajat alkoivat tajuta, että Raamattu asetti heidän eteensä niin mittavan työn, ettei sen vertaista ollut vielä koskaan tehty. Miten he huolehtivat siitä, kun kansat kietoutuivat toiseen maailmansotaan ja useimmat maat asettivat kieltoja heille tai heidän raamatulliselle kirjallisuudelleen?

KUN Jehovan todistajat osallistuivat sananpalvelukseensa 1930-luvulla, he pyrkivät viemään Valtakunnan sanoman mahdollisimman monille ihmisille. Tavatessaan poikkeuksellisen kiinnostuneen ihmisen jotkut heistä saattoivat viipyä myöhään yöhön saakka selittämässä Raamatun totuuksia ja vastaamassa kysymyksiin ihmisten hengellisen nälän tyydyttämiseksi. Mutta useimmiten todistajat käyttivät vain lyhyitä esityksiä, joiden tarkoitus oli herättää puhuteltavien kiinnostus, ja antoivat sitten kirjallisuuden tai raamatullisten luentojen huolehtia lopusta. Heidän tarkoituksensa oli valistaa ihmisiä, kylvää Valtakunnan totuuden siemeniä.

Hyvän uutisen viemiseksi monille ihmisille ponnistellaan kovasti

Työn ymmärrettiin olevan kiireellisen tärkeää. Esimerkiksi kun Córdobassa Argentiinassa asuva Armando Menazzi oli 1930-luvun alussa lukenut Raamatun totuuden selkeitä paljastuksia kirjasista Helvetti ja Missä ovat kuolleet?, hän ryhtyi päättäväisesti toimintaan (Ps. 145:20; Saarn. 9:5; Apt. 24:15). Oppimastaan liikuttuneena ja Nicolás Argyrósin osoittaman innon rohkaisemana hän myi autokorjaamonsa omistautuakseen kokonaan totuuden saarnaamiseen tienraivaajana. 1940-luvun alkupuolella Córdoban todistajat sitten hänen kannustuksestaan ostivat vanhan linja-auton, asensivat siihen vuoteita ja veivät tällä ajoneuvolla kymmenen tai useampia julistajia viikon, kahden viikon tai jopa kolmen kuukauden pituisille saarnamatkoille. Kun näitä matkoja suunniteltiin, seurakunnassa tarjottiin aina eri veljille ja sisarille tilaisuutta lähteä mukaan. Jokaisella ryhmään  kuuluvalla oli oma tehtävänsä: siivous, ruoanvalmistus tai elintarpeiden hankkiminen kalastamalla ja metsästämällä. Tämä innokas ryhmä saarnasi talosta taloon ainakin kymmenessä Argentiinan provinssissa, kävi niin kaupungeissa kuin kylissäkin ja näki vaivaa päästäkseen hajallaan sijaitseville maatiloille.

Samanlaista henkeä ilmaistiin Australian kentällä. Väekkäissä rannikkokaupungeissa todistettiin paljon. Mutta nuo todistajat pyrkivät tavoittamaan myös syrjäseutujen asukkaita. Arthur Willis ja Bill Newlands lähtivätkin 31. maaliskuuta 1936 lähes 20000 kilometrin matkalle saadakseen yhteyden takamaiden lammas- ja karjafarmeilla asuviin. Paahtavaa kuumuutta ja ulvovia hiekkamyrskyjä uhmaten he kulkivat suuren osan matkastaan pahaisia kärryteitä pitkin läpi puuttoman erämaan. Mutta he jatkoivat sinnikkäästi. Jokaiselle, joka osoitti kiinnostusta, he soittivat levytettyjä raamatullisia puheita ja jättivät kirjallisuutta. Joillakin kerroilla John E. (Ted) Sewell lähti heidän mukaansa; sittemmin hän tarjoutui palvelemaan Kaakkois-Aasiassa.

Seuran Australian-haaratoimiston valvoma alue ulottui kauas Australian rajojen ulkopuolelle. Siihen sisältyivät Kiina ja idästä Tahitista länteen Burmaan (nykyiseen Myanmariin) 13700 kilometrin matkalla olevat saariryhmät ja maat. Tuolla alueella sijaitsivat esimerkiksi Hongkong, Indo-Kiina (nykyinen Kambodža, Laos ja Vietnam), Alankomaiden Itä-Intia (johon kuului sellaisia saaria kuin Sumatra, Jaava ja Borneo), Uusi-Seelanti, Siam (nykyinen Thaimaa) ja Malaija. Ei ollut harvinaista, että skotlantilainen haaratoimistonvalvoja Alexander MacGillivray kutsui jonkun innokkaan nuoren tienraivaajan toimistoonsa, näytti hänelle karttaa haaratoimistolle kuuluvasta alueesta ja kysyi: ”Haluaisitko olla lähetystyöntekijä?” Sitten hänellä oli tapana osoittaa jotakin aluetta, jolla oli saarnattu vain vähän tai ei ollenkaan, ja kysyä: ”Mitä ajattelisit työn aloittamisesta tällä alueella?”

Jotkut näistä tienraivaajista olivat jo 1930-luvun alussa tehneet  paljon työtä Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa) ja Singaporessa. Vuonna 1935 uusiseelantilainen Frank Dewar matkusti tällaisen tienraivaajaryhmän kanssa Lightbearer-aluksella Singaporeen saakka. Juuri ennen veneen rantautumista Malaijan luoteisrannikolle sen kapteeni Eric Ewins sanoi: ”No niin, Frank, täällä ollaan. Tämän pitemmälle emme voi sinua viedä. Päätit mennä Siamiin. Terve menoa!” Mutta Frank oli jo melkein unohtanut koko Siamin. Hän oli nauttinut palveluksestaan veneen miehistön kanssa. Nyt hänen oli tultava toimeen omin neuvoin.

Hän päätti jäädä Kuala Lumpuriin, kunnes hän saisi koottua tarpeeksi rahaa loppumatkaa varten, mutta siellä ollessaan hän joutui liikenneonnettomuuteen – kuorma-auto töytäisi hänet polkupyörän selästä. Toivuttuaan siitä hän nousi Singaporesta Bangkokiin menevään junaan vain viisi dollaria taskussaan. Luottaen Jehovan huolenpitoon hän kuitenkin jatkoi työtä. Claude Goodman oli saarnannut Bangkokissa lyhyen aikaa vuonna 1931, mutta Frankin saapuessa heinäkuussa 1936 siellä ei ollut ketään todistajaa toivottamassa häntä tervetulleeksi. Seuraavien vuosien aikana työhön kuitenkin osallistui muitakin: Willy Unglaube, Hans Thomas ja Kurt Gruber Saksasta ja Ted Sewell Australiasta. He levittivät paljon kirjallisuutta, mutta suurin osa siitä oli englannin-, kiinan- ja japaninkielistä.

Kun Seuran päätoimistoon kirjoitettiin, että veljet tarvitsisivat thainkielistä kirjallisuutta, mutta heillä ei ollut kääntäjää, veli Rutherford  vastasi: ”Minä en ole Thaimaassa; te olette siellä. Luottakaa Jehovaan ja työskennelkää ahkerasti, niin löydätte kääntäjän.” Niin he löysivätkin. Chomchai Inthaphan, joka oli toiminut presbyteerisen tyttökoulun johtajattarena Chiang Maissa, omaksui totuuden, ja vuodesta 1941 lähtien hän käänsi raamatullista kirjallisuutta thain kielelle.

Viikon kuluttua siitä, kun Frank Dewar ryhtyi saarnaamaan Bangkokissa, Frank Rice, joka oli pannut Valtakunnan työn alulle Jaavassa (nykyään osa Indonesiaa), kulki tätä kautta matkalla uudelle alueelleen silloiseen Ranskan Indo-Kiinaan. Samoin kuin aiemmalla alueellaan hän saarnasi täälläkin niille, jotka puhuivat englantia, ja opetteli samalla paikallista kieltä. Käytyään läpi Saigonin (nykyisen Ho Chi Minhin kaupungin) hän antoi englannin tunteja pystyäkseen ostamaan vanhan auton, jolla hän voisi matkustaa maan pohjoisosaan. Hän ei ollut kiinnostunut aineellisista mukavuuksista, vaan Valtakunnan eduista (Hepr. 13:5). Hän kulki ostamallaan autolla ja todisti kaupungeissa ja kylissä sekä syrjäseutujen taloissa pitkin matkaa Hanoihin saakka.

Rohkeaa mainostusta

Herättääkseen kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan ja auttaakseen ihmisiä näkemään, että heidän piti ryhtyä päättäväiseen toimintaan, todistajat käyttivät monissa maissa huomiota herättäviä keinoja. Glasgow’ssa Skotlannissa otettiin vuonna 1936 käyttöön tapa mainostaa konventtipuheita rinta- ja selkäpuolella kannettavilla mainoskilvillä ja jakeluilmoituksilla, joita levitettiin ostoskeskuksissa. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1938 Lontoossa pidetyn konventin aikaan, otettiin käyttöön vielä yksi huomiota herättävä tapa. Nathan H. Knorr ja Albert D. Schroeder, jotka palvelivat myöhemmin yhdessä hallintoelimen jäseninä, johtivat lähes tuhannen todistajan kulkuetta läpi Lontoon keskustan liikealueen. Joka toisen marssijan kilvessä mainostettiin esitelmää ”Katso tosiasioita suoraan silmiin”, jonka J. F. Rutherford pitäisi Royal Albert Hallissa. Näiden välissä kulkevien kilvissä taas luki ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä”. (Siihen aikaan he ymmärsivät uskonnon tarkoittavan kaikkea sellaista palvontaa, joka ei ollut sopusoinnussa Jumalan sanan, Raamatun, kanssa.) Sen vihamielisen reaktion vaimentamiseksi, jonka tämä aiheutti joissakuissa, joukkoon lisättiin loppuviikolla vielä uusia kilpiä, joissa luki ”Palvele Jumalaa ja Kristus-Kuningasta”. Tällainen toiminta ei ollut helppoa monille Jehovan todistajille, mutta he pitivät sitä yhtenä tapana palvella Jehovaa, yhtenä asiana, joka koetteli heidän uskollisuuttaan häntä kohtaan.

Se, että Jehovan todistajat mainostivat sanomaansa näin  rohkeasti, ei ollut kaikkien mieleen. Australian ja Uuden-Seelannin papit painostivat radioasemien johtajia lopettamaan kaikki Jehovan todistajien rahoittamat radiolähetykset. Huhtikuussa 1938, kun veli Rutherford oli matkalla Australiaan pitämään radiopuhetta, viranomaiset taipuivat painostukseen ja peruuttivat hänen kanssaan tekemänsä sopimuksen Sydneyn kaupungintalon ja radiolaitteiden käytöstä. Nopeasti vuokrattiin Sydneystä urheilupuisto, ja veli Rutherfordin vierailun vastustuksen synnyttämä kohu toi entistä enemmän ihmisiä kuuntelemaan hänen puhettaan. Muilla kerroilla, kun todistajilta evättiin radiolaitteiden käyttö, he vastasivat mainostamalla tehokkaasti kokouksia, joissa veli Rutherfordin luentoja esitettiin uudelleen äänentoistolaitteiden avulla.

Belgiassa papit lähettivät lapsia kivittämään todistajia, ja papeilla oli tapana itse käydä kodeissa keräämässä pois niihin levitettyä kirjallisuutta. Mutta jotkut kyläläiset pitivät siitä, mitä he oppivat Jehovan todistajilta. He sanoivat monesti: ”Antakaa minulle useita kirjasianne. Kun pappi tulee, voin antaa hänelle hänen mielikseen yhden ja pitää loput lukeakseni ne itse.”

Seuraavina vuosina alettiin kuitenkin yhä enemmän vastustaa Jehovan todistajia ja Valtakunnan sanomaa, jota he julistivat.

Saarnaaminen Euroopassa sodanaikaisesta vainosta huolimatta

Koska Jehovan todistajat eivät luopuneet uskostaan eivätkä lakanneet saarnaamasta, tuhansia Alankomaissa, Belgiassa, Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa asuvia todistajia vangittiin tai heitettiin natsien keskitysleireihin. Julma kohtelu kuului niiden päiväjärjestykseen. Ne, jotka eivät vielä olleet vankilassa, jatkoivat palvelustaan varovaisesti. Heillä oli usein mukanaan ainoastaan Raamattu, ja he tarjosivat muuta kirjallisuutta vain käydessään uudelleen kiinnostuneiden luona. Välttyäkseen pidätykseltä todistajilla oli tapana käydä ainoastaan yhdellä kerrostalon ovella ja sitten mennä kenties toiseen rakennukseen tai käydä vain yhdessä talossa ja siirtyä sitten jonkin toisen kadun varrella olevaan taloon. Mutta he eivät suinkaan arkailleet todistamista.

Joulukuun 12. päivänä 1936, vain muutamia kuukausia sen jälkeen, kun Gestapo oli pidättänyt tuhansia todistajia ja kiinnostuneita yrittäessään pysäyttää heidän työnsä koko maassa, todistajat itse aloittivat rynnistyksen. He levittivät salamavauhtia kymmeniätuhansia päätöksiä postilaatikoihin ja ihmisten ovien alle eri puolilla Saksaa. Päätöksessä esitettiin vastalause sille julmalle tavalle, jolla heidän kristittyjä veljiään ja sisariaan oli kohdeltu. Tunnin kuluttua levityksen alkamisesta poliisi yritti kuumeisesti saada levittäjät pidätettyä, mutta he saivat koko maasta käsiinsä vain kymmenkunta todistajaa.

 Viranomaisia järkytti se, että tällainen rynnistys voitiin järjestää kaiken sen jälkeen, mitä natsihallitus oli tehnyt työn tukahduttamiseksi. Heitä pelotti myös ihmisten suhtautuminen, sillä kun poliisit ja muut virkapukuiset viranomaiset menivät koteihin ja kysyivät, olivatko niiden asukkaat saaneet kyseisen lehtisen, useimmat kielsivät saaneensa sen. Todellisuudessa enemmistö heistä ei ollutkaan saanut. Lehtisiä oli jaettu joka rakennuksessa vain pariin kolmeen asuntoon. Mutta poliisit eivät tienneet sitä. He olettivat, että se oli jätetty joka ovelle.

Seuraavina kuukausina natsiviranomaiset äänekkäästi kielsivät tuossa painetussa päätöksessä esitetyt syytökset. Siksi ne todistajat, jotka olivat vielä vapaana, levittivät 20. kesäkuuta 1937 toisen sanoman, avoimen kirjeen, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti vainosta ja mainittiin nimeltä viranomaisia sekä tapahtuma-aikoja ja -paikkoja. Gestapo oli tyrmistynyt tästä paljastuksesta ja siitä, että todistajat pystyivät järjestämään tällaisen levityksen.

Bad Lippspringessä Saksassa asuneen Kusserowin perheen lukuisista kokemuksista ilmeni samanlainen päättäväisyys antaa todistusta. Yksi esimerkki koskee tapahtumia, jotka sattuivat sen jälkeen kun natsihallitus oli teloittanut julkisesti Wilhelm Kusserowin Münsterissä, koska hän kieltäytyi sovittelemasta uskossaan. Wilhelmin äiti Hilda meni heti vankilaan ja vaati ruumista itselleen hautausta varten. Hän sanoi perheelleen: ”Annamme suuren todistuksen niille, jotka tunsivat hänet.” Hautajaisissa Wilhelmin isä Franz piti rukouksen, joka ilmaisi uskoa Jehovan rakkaudellisiin anteihin. Haudalla Wilhelmin veli Karl-Heinz esitti raamatullisia lohdutuksen sanoja. Heitä rangaistiin tästä, mutta heille oli tärkeää tuottaa kunniaa Jehovalle todistamalla hänen nimestään ja Valtakunnastaan.

Kun painostus sodan aikana kasvoi Alankomaissa, todistajat muuttivat siellä viisaasti kokousjärjestelyjään. Kokouksia pidettiin nyt yksityiskodeissa enintään kymmenen hengen ryhmissä. Kokouspaikkoja vaihdettiin usein. Kukin todistaja kävi vain omassa ryhmässään, eikä kukaan ilmaissut tutkistelupaikan osoitetta edes luotettavalle ystävälleen. Tuohon aikaan, jolloin suuria ihmisryhmiä karkotettiin sodan vuoksi kotoaan, Jehovan  todistajat tiesivät ihmisten kaipaavan kipeästi sitä lohduttavaa sanomaa, joka löytyy vain Jumalan sanasta, ja he kertoivat siitä heille pelottomasti. Haaratoimistosta tulleessa kirjeessä kuitenkin muistutettiin veljiä siitä varovaisuudesta, jota Jeesus oli osoittanut eri tilanteissa ollessaan tekemisissä vastustajien kanssa (Matt. 10:16; 22:15–22). Siksi kun he kohtasivat vihamielisen ihmisen, he merkitsivät huolellisesti muistiin hänen osoitteensa, niin että voitiin noudattaa erityistä varovaisuutta työskenneltäessä tuolla alueella tulevaisuudessa.

Kreikan väestö kärsi natsimiehityksen aikana paljon. Pahimmat vainot Jehovan todistajille aiheutti kuitenkin se, että kreikkalaiskatolisen kirkon papisto esitti heistä ilkeämielisesti vääriä tietoja ja vaati poliiseja ja tuomioistuimia ryhtymään toimiin heitä vastaan. Monia todistajia vangittiin tai karkotettiin kotikaupungistaan ja lähetettiin syrjäisiin kyliin tai karuille saarille ankeisiin oloihin. Siitä huolimatta he jatkoivat todistamista. (Vrt. Apt. 8:1, 4.) Usein he antoivat todistusta siten, että he puhuttelivat ihmisiä puistoissa ja yleisissä puutarhoissa, istuutuivat heidän viereensä penkille ja kertoivat heille Jumalan valtakunnasta. Kun tavattiin joku aidosti kiinnostunut, hänelle lainattiin kallisarvoista raamatullista kirjallisuutta. Julkaisu saatiin myöhemmin takaisin, ja sitä käytettiin yhä uudelleen. Monet totuutta rakastavat ottivat kiitollisina vastaan todistajien tarjoaman avun ja jopa liittyivät heidän kanssaan julistamaan hyvää uutista toisille, vaikka tämä aiheuttikin heille katkeraa vainoa.

Todistajien rohkeuteen ja kestävyyteen vaikutti suuresti se, että hengellinen ravinto oli vahvistanut heitä. Vaikka joissakin Euroopan osissa oli sodan aikana lopulta hyvin vähän muille levitettäväksi tarkoitettua kirjallisuutta, he onnistuivat kierrättämään keskuudessaan uskoavahvistavaa aineistoa, jota Seura oli valmistanut Jehovan  todistajien tutkittavaksi kautta maailman. August Kraft, Peter Gölles, Ludwig Cyranek, Therese Schreiber ja monet muut vaaransivat henkensä osallistuessaan sellaisen tutkisteluaineiston kopioimiseen ja levittämiseen, jota salakuljetettiin Itävaltaan Italiasta, Sveitsistä ja Tšekkoslovakiasta. Alankomaissa eräs ystävällinen vanginvartija auttoi Arthur Winkleriä toimittamalla tälle Raamatun. Vihollisen kaikista varokeinoista huolimatta Vartiotornista saatavat Raamatun totuuden virvoittavat vedet tavoittivat jopa Saksan keskitysleirit ja kulkivat siellä todistajien keskuudessa.

Vankiloihin ja keskitysleireihin sulkeminen ei estänyt Jehovan todistajia olemasta todistajia. Apostoli Paavali kirjoitti ollessaan vangittuna Roomassa: ”Kärsin pahaa vankilakahleisiin asti – –. Jumalan sana ei kuitenkaan ole kahlehdittu.” (2. Tim. 2:9.) Sama piti paikkansa Euroopan Jehovan todistajista toisen maailmansodan aikana. Vartijat tarkkailivat heidän käytöstään, jotkut tekivät kysymyksiä, ja muutamista tuli uskovia, vaikka se merkitsi heille heidän oman vapautensa menettämistä. Monet todistajien kanssa pidätettyinä olleet vangit olivat tulleet Venäjän kaltaisista maista, joissa hyvää uutista oli saarnattu varsin vähän. Sodan jälkeen jotkut näistä palasivat kotimaahansa Jehovan todistajina, innokkaina levittämään Valtakunnan sanomaa siellä.

Julma vaino ja totaalisen sodan vaikutukset eivät voineet estää ihmisten ennustettua kokoamista Jehovan suureen hengelliseen palvontahuoneeseen (Jes. 2:2–4). Vuosina 1938–45 niiden määrä, jotka osallistuivat julkisesti sellaiseen palvontaan julistamalla Jumalan valtakuntaa, kasvoi huomattavasti useimmissa Euroopan maissa. Isossa-Britanniassa, Ranskassa,  Suomessa ja Sveitsissä todistajien määrä lisääntyi noin sata prosenttia. Kreikassa tapahtui lähes seitsenkertainen kasvu. Alankomaissa kasvu oli kaksitoistakertainen. Saksasta ja Romaniasta ei ollut vuoden 1945 lopussa vielä saatu yksityiskohtaisia tietoja, ja useista muista maista oli tullut vain summittaisia raportteja.

Sotavuodet Euroopan ulkopuolella

Myös itämaissa maailmansota aiheutti Jehovan todistajille hyvin suuria vaikeuksia. Japanissa ja Koreassa heitä pidätettiin, piestiin ja kidutettiin, koska he kannattivat Jumalan valtakuntaa eivätkä palvoneet Japanin keisaria. Lopulta kaikki heidän yhteytensä muiden maiden todistajiin katkaistiin. Monet heistä eivät voineet antaa todistusta muulloin kuin ollessaan kuulusteltavina tai syytettyinä oikeudessa. Sodan loppuun mennessä Jehovan todistajien julkinen palvelus oli näissä maissa lähes tyrehtynyt.

Kun sota laajeni Filippiineille, sekä japanilaiset että heitä vastustavat joukot kohtelivat todistajia huonosti, koska nämä eivät kannattaneet kumpaakaan puolta. Välttyäkseen pidätykseltä monet todistajat jättivät kotinsa. Siirtyessään paikasta toiseen he kuitenkin saarnasivat. He lainasivat kirjallisuutta, silloin kun sitä oli jäljellä, ja myöhemmin käyttivät vain Raamattua. Kun sotarintama siirtyi kauemmaksi heistä, he jopa varustivat useita veneitä kuljettaakseen suuria todistajaryhmiä saarille, joilla oli annettu vain vähän tai ei lainkaan todistusta.

Burmassa (nykyisessä Myanmarissa) Jehovan todistajien kirjallisuutta ei kielletty toukokuussa 1941 japanilaisten hyökkäyksen vuoksi, vaan siksi, että anglikaaniset, metodistiset, roomalaiskatoliset ja amerikkalaiset baptistipapit painostivat siirtomaaviranomaisia. Kaksi lennätintoimistossa työskentelevää todistajaa näki sähkösanoman, joka antoi heille vihiä siitä, mitä oli tulossa, ja niinpä veljet siirsivät nopeasti kirjallisuuden pois Seuran varastosta, jottei sitä takavarikoitaisi. Sitten ryhdyttiin ponnisteluihin suuren kirjallisuuserän lähettämiseksi maitse Kiinaan.

Siihen aikaan Yhdysvaltain hallitus kuljetutti suuria määriä sotatarvikkeita Burman tien kautta Kiinan kansallisen tasavallan tukemiseksi. Veljien yritykset mahduttaa kirjallisuus yhteen näistä kuorma-autoista torjuttiin töykeästi. Singaporestakaan ei saatu ajoneuvoa. Mutta kun Mick Engel, jonka vastuulla oli Seuran Rangoonin (nykyisen Yangonin) kirjallisuusvarasto, meni erään korkea-arvoisen yhdysvaltalaisen viranomaisen puheille, hän sai luvan tuon kirjallisuuden kuljettamiseen armeijan kuorma-autoilla.

Kuitenkin kun Fred Paton ja Hector Oates esittivät asiansa Kiinaan menevää saattuetta valvovalle virkailijalle ja pyysivät tilaa kirjallisuudelle, tämä raivostui silmittömästi! ”Mitä?” hän huusi. ”Miten voin antaa kuorma-autoistani kallisarvoista tilaa teidän viheliäisille traktaateillenne, kun sitä ei kerta kaikkiaan riitä edes sota- ja lääketarvikkeille, joista on  huutava puute ja jotka mätänevät täällä paljaan taivaan alla?” Mitään sanomatta Fred otti laukustaan valtuutuskirjeen ja näytti sitä hänelle. Sitten hän huomautti, että olisi hyvin vakava asia, jos tuo mies jättäisi huomioon ottamatta Rangoonin viranomaisten antaman määräyksen. Silloin saattueen valvoja järjesti kuljetuksen kahden tonnin kirjakuormalle ja vieläpä antoi veljien käyttöön pienen kuorma-auton kuljettajineen ja tarvikkeineen päivineen. He lähtivät kallisarvoisen lastinsa kanssa koilliseen, Kiinaan vievälle vaaralliselle vuoristotielle. Todistettuaan Baoshanissa he jatkoivat Chongqingiin (Pahsieniin). He levittivät Kiinassa viettämänsä vuoden aikana tuhansia Jehovan valtakunnasta kertovia julkaisuja. Niiden joukossa, joille he henkilökohtaisesti todistivat, oli Tšiang Kai-šek, Kiinan kansallisen tasavallan presidentti.

Kun pommitukset kiihtyivät Burmassa, todistajat kolmea lukuun ottamatta lähtivät maasta, useimmat heistä Intiaan. Noiden kolmen maahan jääneen toiminta oli pakostakin vähäistä. He jatkoivat kuitenkin vapaamuotoista todistamista, ja heidän ponnistelunsa kantoivat hedelmää sodan jälkeen.

Pohjois-Amerikassakin Jehovan todistajien tielle nousi sodan aikana vaikeita esteitä. Laajalle levinneet väkivaltaisuudet ja paikallisten lakien soveltaminen perustuslain vastaisesti vaikeuttivat suuresti saarnaamistyötä. Tuhansia vangittiin siksi, että he omaksuivat kristillisen puolueettomuuden. Tämä ei kuitenkaan hidastanut todistajien palvelusta talosta taloon. Helmikuusta 1940 lähtien heitä alettiin lisäksi nähdä liikekeskusten kaduilla tarjoamassa Vartiotornia ja Lohdutus-lehteä (nykyään Herätkää!). Heidän intonsa vain kasvoi. Vaikka todistajat kärsivät kiivaimmasta tuossa  maailman osassa koskaan koetusta vainosta, heidän määränsä yli kaksinkertaistui sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa vuosina 1938–45, ja heidän julkiseen palvelukseen käyttämänsä ajan määrä kolminkertaistui.

Monissa Brittiläisen kansainyhteisön maissa (Pohjois-Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa, Karibianmeren ja Tyynenmeren saarilla) hallitus kielsi joko Jehovan todistajat tai heidän kirjallisuutensa. Yksi näistä maista oli Australia. Kenraalikuvernöörin käskystä siellä 17. tammikuuta 1941 julkaistun virallisen ilmoituksen mukaan Jehovan todistajien oli laitonta kokoontua palvontaa varten, levittää mitään julkaisujaan tai edes pitää niitä hallussaan. Lain mukaan oli mahdollista kiistää kielto oikeudessa, ja näin tehtiin heti. Kuitenkin vasta kahden vuoden kuluttua korkeimman oikeuden tuomari Starke julisti, että säännökset, joihin tuo kielto perustui, olivat ”mielivaltaisia, harkitsemattomia ja epäoikeudenmukaisia”. Korkein oikeus poisti kiellon. Mitä Jehovan todistajat tekivät sillä välin?

Jeesuksen Kristuksen apostoleita jäljitellen he tottelivat ”Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä” (Apt. 4:19, 20; 5:29). He jatkoivat saarnaamista. Lukuisista esteistä huolimatta he jopa järjestivät konventin pidettäväksi Hargrave Parkin puistoalueella lähellä Sydneyä 25.–29. joulukuuta 1941. Kun hallitus kieltäytyi kuljettamasta junalla joitakuita konventin osanottajia, ryhmä länsiaustralialaisia asensi ajoneuvoihinsa puukaasuttimet eli ”häkäpöntöt”, jotka toimivat puuhiilellä. He lähtivät maan halki kaksiviikkoiselle matkalle, johon sisältyi viikon taivallus armottomalla Nullarborin tasangolla. He saapuivat turvallisesti perille ja nauttivat ohjelmasta yhdessä 6000 muun osanottajan kanssa. Seuraavanakin vuonna pidettiin konventti, mutta tällä kertaa se jaettiin 150 pienemmäksi ryhmäksi seitsemään suureen kaupunkiin eri puolille maata, ja puhujat matkustivat paikasta toiseen.

Kun Euroopan tilanne huononi vuonna 1939, jotkut Jehovan todistajien tienraivaajajulistajat tarjoutuivat palvelemaan muilla kentillä (vrt. Matt. 10:23; Apt. 8:4). Kolme saksalaista tienraivaajaa lähetettiin Sveitsistä Shanghaihin Kiinaan. Useita tienraivaajia lähti Etelä-Amerikkaan. Brasiliaan siirrettyjen joukossa oli Otto Estelmann, joka oli vieraillut Tšekkoslovakian seurakunnissa ja auttanut niitä, ja Erich Kattner, joka oli palvellut Vartiotorni-seuran Prahan-toimistossa. Heidän uusi alueensa ei ollut helppo. He totesivat, että joillakin maaseutualueilla todistajilla oli tapana nousta ylös varhain ja saarnata aamuseitsemään saakka ja sitten jatkaa kenttäpalvelusta myöhään illalla. Veli Kattner muistelee, että kun hän siirtyi paikasta toiseen, hän usein nukkui taivasalla ja piti kirjalaukkuaan tyynynä (vrt. Matt. 8:20).

Natsien salainen poliisi oli ahdistellut sekä veli Estelmannia että veli Kattneria Euroopassa. Vapauttiko muutto Brasiliaan heidät vainosta? Päinvastoin, sillä vain vuoden kuluttua he joutuivat pitkään kotiarestiin ja vankeuteen ilmeisesti natsimielisten viranomaisten yllytyksestä. Katoliset papitkin vastustivat todistajia yleisesti, mutta nämä olivat hellittämättömiä  Jumalalta saamassaan työssä. He pyrkivät alituisesti pääsemään niihin Brasilian kaupunkeihin, joissa Valtakunnan sanomaa ei ollut vielä saarnattu.

Tarkasteltaessa maailmanlaajuista tilannetta huomataan, että valtaosassa maita, joissa Jehovan todistajia oli toisen maailmansodan aikana, hallitus kielsi joko heidän järjestönsä tai kirjallisuutensa. He olivat vuonna 1938 saarnanneet 117 maassa, mutta sotavuosina (1939–45) yli 60:ssä noista maista heidän järjestönsä tai kirjallisuutensa kiellettiin tai heidän sananpalvelijoilleen annettiin karkotusmääräys. Sielläkin missä ei ollut voimassa kieltoja, he joutuivat kärsimään ihmisjoukkojen heihin kohdistamasta väkivallasta ja heitä pidätettiin usein. Hyvän uutisen saarnaaminen ei kuitenkaan tästä kaikesta huolimatta pysähtynyt.

Suuri joukko alkaa tulla esiin Latinalaisessa Amerikassa

Keskellä sotavuosia, helmikuussa 1943, Vartiotorni-seura vihki Gilead-koulun New Yorkin osavaltiossa lähetystyöntekijöiden valmentamiseksi ulkomaiseen palvelukseen sodanjälkeisenä kautena tehtävää työtä silmällä pitäen. Ennen vuoden loppua 12 noista lähetystyöntekijöistä oli jo alkanut palvella Kuubassa. Kenttä osoittautui siellä hyvin tuottoisaksi.

Jo vuonna 1910 olivat jotkin Raamatun totuuden siemenet löytäneet tiensä Kuubaan. C. T. Russell oli pitänyt siellä puheen vuonna 1913. J. F. Rutherford oli puhunut Havannan radiossa vuonna 1932, ja aineisto radioitiin uusintalähetyksenä espanjaksi. Kasvu oli kuitenkin verkkaista. Siihen aikaan oli paljon lukutaidottomuutta ja valtavasti uskonnollista ennakkoluuloisuutta. Aluksi kiinnostuneita löydettiin eniten englanninkielisen väestön keskuudesta, joka oli tullut Jamaikasta ja muista paikoista.  Vuonna 1936 Kuubassa oli vain 40 Valtakunnan julistajaa. Mutta silloin alkanut Valtakunnan totuuden siementen kylväminen ja kasteleminen kantoi hedelmää.

Vuonna 1934 oli ensimmäiset kuubalaiset kastettu; muita tuli mukaan myöhemmin. Vuodesta 1940 lähtien päivittäiset radiolähetykset ja rohkea kadulla todistaminen tehostivat siellä talosta-taloon-palvelusta. Jo ennen Gileadissa valmennettujen lähetystyöntekijöiden saapumista vuonna 1943 oli Kuubassa 950 henkeä ottanut hyvän uutisen vastaan ja saarnasi sitä toisille, vaikka he kaikki eivät olleetkaan säännöllisiä julistajia. Lähetystyöntekijöiden saapumista seuranneina kahtena vuotena todistajien määrä lisääntyi vieläkin nopeammin. Vuonna 1945 Kuubassa oli 1894 Jehovan todistajaa. Vaikka useimmat heistä olivat aiemmin kuuluneet uskontoon, joka opetti kaikkien kirkon uskollisten kannattajien menevän taivaaseen, valtaosa Jehovan todistajiksi tulleista omaksui innokkaasti odotteen ikuisesta elämästä maan päälle ennallistettavassa paratiisissa (1. Moos. 1:28; 2:15; Ps. 37:9, 29; Ilm. 21:3, 4). Vain 1,4 prosenttia heistä tunnustautui Kristuksen hengellävoidelluiksi veljiksi.

Seuran maailmankeskus auttoi Latinalaisen Amerikan kenttää muullakin tavoin. Vuoden 1944 alussa N. H. Knorr, F. W. Franz, W. E. Van Amburgh ja M. G. Henschel viettivät Kuubassa kymmenen päivää vahvistaakseen sikäläisiä veljiä hengellisesti. Sinä aikana pidettiin konventti Havannassa ja hahmoteltiin järjestelyjä saarnaamistyön koordinoimiseksi paremmin. Tällä matkalla veli Knorr ja veli Henschel kävivät myös Costa Ricassa, Guatemalassa ja Meksikossa auttamassa noiden maiden Jehovan todistajia.

Vuosina 1945 ja 1946 N. H. Knorr ja F. W. Franz tekivät matkoja, joilla he saattoivat puhua todistajille ja työskennellä heidän kanssaan 24 maassa – Meksikosta Etelä-Amerikan eteläkärkeen saakka sekä Karibianmeren saarilla. He viettivät tuossa osassa maailmaa viisi kuukautta ja antoivat rakkaudellista apua ja ohjausta. Joissakin paikoin he tapasivat vain kourallisen kiinnostuneita ihmisiä. Säännöllisen kokous- ja kenttäpalvelustoiminnan järjestämiseksi he olivat itse organisoimassa ensimmäisiä seurakuntia Limaan Peruun ja Caracasiin Venezuelaan. Kaikkialla missä jo pidettiin seurakunnankokouksia, he olivat niissä läsnä ja toisinaan antoivat neuvoja siitä, miten voitiin parantaa niiden käytännöllistä arvoa evankelioimistyötä ajatellen.

 Mahdollisuuksien mukaan näiden vierailujen aikana pidettiin raamatullisia esitelmiä. Todistajat mainostivat puheita tehokkaasti pitämällä esillä mainoskilpiä ja levittämällä kaduilla jakeluilmoituksia. Sen ansiosta Brasilian 394 todistajaa saivat iloita siitä, että heidän São Paulossa pidetyssä konventissaan oli läsnä 765 henkeä. Chilessä, jossa oli 83 Valtakunnan julistajaa, 340 henkeä tuli kuuntelemaan erityisesti mainostettua puhetta. Costa Rican 253 todistajaa olivat mielissään siitä, että heidän kahdessa konventissaan oli läsnä yhteensä 849 henkeä. Veljet saivat näissä tilaisuuksissa nauttia lämpimästä toveruudesta.

Päätavoitteena ei kuitenkaan ollut vain pitää muistettavia konventteja. Päätoimiston edustajat korostivat näiden matkojen aikana erityisesti kiinnostuneiden luo tehtävien uusintakäyntien ja heille johdettavien Raamatun kotitutkistelujen tärkeyttä. Jotta ihmisistä voisi tulla todellisia opetuslapsia, heille piti antaa säännöllistä opetusta Jumalan sanasta. Se johti siihen, että Raamatun kotitutkistelujen määrä nousi nopeasti tässä maailman osassa.

 Veli Knorrin ja veli Franzin tehdessä näitä palvelusmatkoja saapui uusia Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä alueilleen. Vuoden 1944 lopulla muutamat palvelivat Costa Ricassa, Meksikossa ja Puerto Ricossa. Vuonna 1945 jotkut lähetystyöntekijät auttoivat organisoimaan saarnaamistyötä entistä paremmin Barbadosissa, Brasiliassa, Brittiläisessä Hondurasissa (nykyisessä Belizessä), Chilessä, El Salvadorissa, Guatemalassa, Haitissa, Jamaikassa, Kolumbiassa, Nicaraguassa, Panamassa ja Uruguayssa. Kun ensimmäiset kaksi lähetystyöntekijää saapuivat Dominikaaniseen tasavaltaan vuonna 1945, he olivat tuon maan ainoat todistajat. Varhaisten lähetystyöntekijöiden palveluksen vaikutus tuntui pian. Trinidad Paniagua sanoi ensimmäisistä Guatemalaan määrätyistä lähetystyöntekijöistä: ”Juuri sitä tarvitsimme – Jumalan sanan opettajia, jotka auttoivat meitä ymmärtämään, miten työ tuli tehdä.”

Näin luotiin siis perustusta maailman kentän tässä osassa tapahtuvalle laajennukselle. Karibianmeren saarilla oli vuoden 1945 lopussa 3394 Valtakunnan julistajaa. Meksikossa oli 3276 ja Keski-Amerikassa vielä 404. Etelä-Amerikassa julistajia oli 1042. Se merkitsee sitä, että täälläpäin maailmaa kasvuprosentti oli ollut 386 noina seitsemänä vuotena, jotka olivat olleet hyvin melskeistä aikaa ihmiskunnan historiassa. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Todella räjähdysmäinen kasvu oli vielä edessä! Raamattu oli ennustanut, että ”suuri joukko – – kaikista kansakunnista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä” koottaisiin Jehovan palvojiksi ennen suurta ahdistusta (Ilm. 7:9, 10, 14).

Toisen maailmansodan alkaessa vuonna 1939 vain 72475 Jehovan todistajaa saarnasi 115 maassa (1990-luvun alussa voimassa olleen valtiollisen jaon mukaan laskettuna). Vaikka heitä vainottiin kiivaasti kautta maailman, heidän määränsä yli kaksinkertaistui sodan loppuun mennessä. Niinpä vuoden 1945 raportin mukaan 156299 todistajaa toimi niissä 107 maassa, joista on ollut mahdollista koota raportteja. Siinä vaiheessa Valtakunnan sanoma oli kuitenkin todellisuudessa viety jo 163 maahan.

Vuosina 1936–45 annettu todistus oli todella hämmästyttävä. Tuona maailmanlaajuisen kuohunnan vuosikymmenenä nämä Jehovan innokkaat todistajat käyttivät yhteensä 212069285 tuntia julistaakseen maailmalle, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo. He levittivät myös 343054579 kirjaa, kirjasta ja lehteä, jotta ihmiset voisivat ymmärtää tuon luottamuksen raamatulliset perusteet. Auttaakseen vilpittömästi kiinnostuneita he johtivat vuonna 1945 keskimäärin 104814:ää ilmaista Raamatun kotitutkistelua.

[Huomioteksti s. 455]

Vaikka he joutuivat pakenemaan sodan jaloista, he jatkoivat saarnaamista

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 451–453]

He eivät lakanneet todistamasta, vaikka heidät vangittiin

Näissä kuvissa on vain muutamia niistä tuhansista, jotka kärsivät uskonsa takia vankiloissa ja keskitysleireissä toisen maailmansodan aikana

1. Adrian Thompson, Uusi-Seelanti. Vangittiin vuonna 1941 Australiassa; hänen anomuksensa asevelvollisuudesta vapautumiseksi hylättiin, kun Australia kielsi Jehovan todistajat. Päästyään vankilasta hän toimi matkavalvojana ja vahvisti seurakuntia niiden julkisessa palveluksessa. Palveli lähetystyöntekijänä ja ensimmäisenä matkavalvojana sodanjälkeisessä Japanissa; jatkoi innokkaasti saarnaamista, kunnes kuoli vuonna 1976.

2. Alois Moser, Itävalta. Seitsemässä vankilassa ja keskitysleirissä. Vuonna 1992 edelleen aktiivinen, 92-vuotias todistaja.

3. Franz Wohlfahrt, Itävalta. Isän ja veljen teloitus ei saanut Franzia luopumaan. Oli Rollwaldin leirissä Saksassa viisi vuotta. Todisti yhä vuonna 1992, jolloin oli 70-vuotias.

4. Thomas Jones, Kanada. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja häntä pidettiin sen jälkeen kahdessa työleirissä. Kun hän oli palvellut 34 vuotta koko ajallaan, hänet nimitettiin vuonna 1977 Kanadan saarnaamistyötä valvovan haaratoimistokomitean jäseneksi.

5. Maria Hombach, Saksa. Pidätettiin toistuvasti; yksinäissellissä kolme ja puoli vuotta. Hän vaaransi henkensä viedessään kuriirina raamatullista kirjallisuutta todistajatovereilleen. Vuonna 1992 uskollinen, 90-vuotias Beetel-perheen jäsen.

6. Max ja Konrad Franke, Saksa. Isä ja poika, molemmat vangittiin toistuvasti useiksi vuosiksi. (Myös Konradin vaimo Gertrud oli vankilassa.) Kaikki pysyivät uskollisina ja innokkaina Jehovan palvelijoina, ja Konrad oli eturintamassa vauhdittamassa uudelleen todistajien saarnaamistyötä sodanjälkeisessä Saksassa.

7. A. Pryce Hughes, Englanti. Tuomittiin kahteen otteeseen Lontoon Wormwood Scrubs -vankilaan; oli ollut uskonsa vuoksi vangittuna myös ensimmäisen maailmansodan aikana. Isossa-Britanniassa Valtakunnan saarnaamistyön eturintamassa vuoteen 1978 asti, jolloin hän kuoli.

8. Adolphe ja Emma Arnold sekä heidän tyttärensä Simone, Ranska. Adolphen vangitsemisen jälkeen Emma ja Simone jatkoivat todistamista ja kirjallisuuden viemistä toisille todistajille. Emma joutui vankilassa yksinäisselliin, koska hän ei lakannut todistamasta muille vangeille. Simone lähetettiin kasvatuslaitokseen. Kaikki ovat jatkaneet todistamista innokkaasti.

 9. Ernst ja Hildegard Seliger, Saksa. Yhteensä yli 40 vuotta vankiloissa ja keskitysleireissä uskonsa takia. Vankilassakaan he eivät lakanneet kertomasta Raamatun totuuksista toisille. Vapaana ollessaan he omistivat kaiken aikansa hyvän uutisen saarnaamiseen. Veli Seliger kuoli Jumalan uskollisena palvelijana vuonna 1985, sisar Seliger vuonna 1992.

10. Carl Johnson, Yhdysvallat. Vangittiin kaksi vuotta kasteen jälkeen satojen muiden todistajien kanssa Ashlandissa Kentuckyssa. Palvellut tienraivaajana ja kierrosvalvojana; vuonna 1992 otti yhä johdon kenttäpalveluksessa ja palveli vanhimpana.

11. August Peters, Saksa. Erotettiin vaimostaan ja neljästä lapsestaan; vankilassa vuosina 1936–37 ja 1937–45. Sen sijaan että hän olisi vapauduttuaan vähentänyt saarnaamista, hän lisäsi sitä ja palveli koko ajallaan. Vuonna 1992 hän oli 99-vuotias, palveli yhä Beetel-perheen jäsenenä ja oli nähnyt Jehovan todistajien määrän kasvavan Saksassa 163095:een.

12. Gertrud Ott, Saksa. Vangittiin Łódźissa Puolassa ja joutui sitten Auschwitzin keskitysleiriin, seuraavaksi Gross-Roseniin ja Belseniin Saksaan. Palveli sodan jälkeen innokkaasti lähetystyöntekijänä Indonesiassa, Iranissa ja Luxemburgissa.

13. Katsuo Miura, Japani. Kun hän oli ollut pidätyksensä jälkeen seitsemän vuotta vangittuna Hiroshimassa, kaupungin autioittanut atomipommi tuhosi suuren osan vankilasta, johon hänet oli suljettu. Lääkärit eivät kuitenkaan havainneet mitään todisteita siitä, että säteily olisi vahingoittanut häntä. Käytti elämänsä viimeiset vuodet tienraivaukseen.

14. Martin ja Gertrud Pötzinger, Saksa. Muutamaa kuukautta avioitumisensa jälkeen heidät pidätettiin ja erotettiin toisistaan yhdeksäksi vuodeksi. Martin lähetettiin Dachauhun ja Mauthauseniin, Gertrud Ravensbrückiin. Julma kohtelu ei horjuttanut heidän uskoaan. Vapautumisensa jälkeen he omistivat kaikki voimansa Jehovan palvelukseen. Martin palveli 29 vuotta matkavalvojana eri puolilla Saksaa, sitten hallintoelimen jäsenenä, kunnes hän kuoli vuonna 1988. Gertrud oli vuonna 1992 edelleen innokas evankelista.

15. Jizo ja Matsue Ishii, Japani. Heidän levitettyään kymmenen vuoden ajan raamatullista kirjallisuutta eri puolilla Japania heidät vangittiin. Vaikka Jehovan todistajien työ tukahdutettiin sodan aikana Japanissa, veli ja sisar Ishii todistivat innokkaasti taas sodan jälkeen. Vuoteen 1992 mennessä Matsue Ishii oli nähnyt Japanissa toimivien todistajien määrän kasvavan yli 171000:een.

16. Victor Bruch, Luxemburg. Teljettiin Buchenwaldiin, Lubliniin, Auschwitziin ja Ravensbrückiin. Toimi 90-vuotiaana yhä Jehovan todistajien vanhimpana.

17. Karl Schurstein, Saksa. Matkavalvoja ennen Hitlerin valtaan tuloa. Vangittuna kahdeksan vuotta, kunnes SS surmasi hänet Dachaussa vuonna 1944. Leirissä ollessaankin hän jatkoi toisten rakentamista hengellisesti.

 18. Kim Bong-nyu, Korea. Vankilassa kuusi vuotta. Kertoi 72-vuotiaana yhä toisille Jumalan valtakunnasta.

19. Pamfil Albu, Romania. Julman kohtelun jälkeen hänet lähetettiin työleiriin Jugoslaviaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Sodan jälkeen hänet vangittiin vielä kahdesti, 12 vuodeksi. Hän ei lakannut puhumasta Jumalan tarkoituksesta. Hän auttoi ennen kuolemaansa tuhansia romanialaisia palvelemaan Jehovan todistajien maailmanlaajuisessa järjestössä.

20. Wilhelm Scheider, Puola. Natsien keskitysleireissä vuosina 1939–45. Kommunistien vankiloissa 1950–56 sekä 1960–64. Omisti horjumatta tarmonsa Jumalan valtakunnan julistamiseen, kunnes kuoli vuonna 1971.

21. Harald ja Elsa Abt, Puola. Sodan aikana ja sen jälkeen Harald vietti 14 vuotta vankilassa ja keskitysleireissä uskonsa takia, mutta jatkoi saarnaamista niissäkin. Elsalta vietiin heidän pikku tyttärensä, ja hän joutui sitten olemaan kuudessa keskitysleirissä Puolassa, Saksassa ja Itävallassa. Vaikka Jehovan todistajat olivat sodan jälkeenkin 40 vuoden ajan kielletty ryhmä Puolassa, koko perhe jatkoi edelleen innokkaasti Jehovan palvelusta.

22. Ádám Szinger, Unkari. Sai kuudessa oikeudenkäynnissä 23 vuoden tuomiot, joista kärsi kahdeksan ja puoli vuotta vankilassa ja työleireissä. Palveli vapauduttuaan matkavalvojana yhteensä 30 vuotta. Toimi 69-vuotiaana yhä uskollisena seurakunnan vanhimpana.

23. Joseph Dos Santos, Filippiinit. Oli ennen vangitsemistaan vuonna 1942 käyttänyt 12 vuotta Valtakunnan sanoman kokoaikaiseen julistamiseen. Elvytti sodan jälkeen Jehovan todistajien toimintaa Filippiineillä ja jatkoi itse tienraivauspalvelusta, kunnes kuoli vuonna 1983.

24. Rudolph Sunal, Yhdysvallat. Vangittiin Mill Pointissa Länsi-Virginiassa. Omisti vapautumisensa jälkeen kaiken aikansa Jumalan valtakunnasta kertomiseen – tienraivaajana, Beetel-perheen jäsenenä ja kierrosvalvojana. Vuonna 1992 oli 78-vuotias ja toimi edelleen tienraivaajana.

25. Martin Magyarosi, Romania. Ollessaan vankilassa vuosina 1942–44 johti hyvän uutisen saarnaamista Transilvaniassa. Matkusteli vapauduttuaan laajalti rohkaisemassa todistajatovereitaan saarnaamaan ja oli itse peloton todistaja. Joutui jälleen vankilaan vuonna 1950, kuoli työleirissä vuonna 1953 uskollisena Jehovan palvelijana.

26. R. Arthur Winkler, Saksa ja Alankomaat. Lähetettiin ensin Esterwegenin keskitysleiriin, jossa jatkoi saarnaamista. Myöhemmin Alankomaissa Gestapo pieksi hänet niin muodottomaksi, että häntä oli mahdoton tunnistaa. Lopulta hänet lähetettiin Sachsenhauseniin. Uskollinen ja innokas todistaja kuolemaansa saakka, vuoteen 1972.

27. Park Ock-hi, Korea. Kolme vuotta Sodaemunin vankilassa Soulissa; joutui kärsimään sanoin kuvaamatonta kidutusta. Todisti vuonna 1992 yhä innokkaasti 91-vuotiaana erikoistienraivaajana.

[Kartta/Kuva s. 446]

Australian haaratoimiston valvoja Alexander MacGillivray auttoi suunnittelemaan moniin maihin ja saariin tehtäviä saarnamatkoja

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

AUSTRALIA

UUSI-SEELANTI

TAHITI

TONGA

FIDŽI

UUSI-GUINEA

JAAVA

BORNEO

SUMATRA

BURMA

HONGKONG

MALAIJA

SINGAPORE

SIAM

INDO-KIINA

KIINA

TYYNIMERI

Paikannimet ovat 1930-luvulla käytössä olleita

[Kartta/Kuvat s. 460]

Gilead-koulusta tulleet lähetystyöntekijät olivat vuoden 1945 lopussa ryhtyneet palvelukseen jo 18 maassa tässä osassa maailmaa

Charles ja Lorene Eisenhower

Kuuba

John ja Adda Parker

Guatemala

Emil Van Daalen

Puerto Rico

Olaf Olson

Kolumbia

Don Burt

Costa Rica

Gladys Wilson

El Salvador

Hazel Burford

Panama

Louise Stubbs

Chile

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

KUUBA

COSTA RICA

MEKSIKO

PUERTO RICO

TRINIDAD

BELIZE

BRASILIA

CHILE

KOLUMBIA

DOMINIKAANINEN TASAVALTA

EL SALVADOR

GUATEMALA

HAITI

JAMAIKA

NICARAGUA

PANAMA

URUGUAY

BARBADOS

BOLIVIA

[Kuva s. 444]

Jotkut kolporteeraajat levittivät monta laatikollista kirjallisuutta; jokaisessa kirjassa oli useita raamatullisia saarnoja, jotka kulkeutuivat näin ihmisten käsiin

[Kuva s. 445]

Armando Menazzi (keskellä edessä) ja onnellinen ryhmä, joka kiersi hänen kanssaan eräällä saarnamatkalla pyörillä kulkevassa tienraivauskodissaan

[Kuva s. 445]

Arthur Willis, Ted Sewell ja Bill Newlands – kolme veljeä, jotka veivät Valtakunnan sanoman Australian takamaille

[Kuva s. 447]

Frank Dewar (tässä vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa) meni vuonna 1936 Thaimaahan yksinäisenä tienraivaajana ja työskenteli vuonna 1992 yhä erikoistienraivaajana

[Kuva s. 447]

Kääntäjä Chomchai Inthaphan, jonka taidoista oli hyötyä, kun Raamatun hyvää uutista vietiin thaimaalaisille

[Kuva s. 448]

Saksassa Jehovan todistajat levittivät laajalti tätä avointa kirjettä vuonna 1937, vaikka hallitus oli kieltänyt heidän palvontansa

[Kuva s. 449]

Franz ja Hilda Kusserowin perhe – jokainen Jehovan uskollinen todistaja, vaikka kaikki perheenjäsenet (yhtä onnettomuudessa kuollutta poikaa lukuun ottamatta) joutuivat uskonsa takia keskitysleireihin, vankiloihin tai kasvatuslaitoksiin

[Kuvat s. 450]

Joitakuita Itävallassa ja Saksassa asuneita, jotka vaaransivat henkensä jäljentääkseen tai levittääkseen sen kaltaista Raamatun tutkimiseen tarkoitettua kallisarvoista aineistoa, jota näkyy taustalla

Therese Schreiber

Peter Gölles

Elfriede Löhr

Albert Wandres

August Kraft

Ilse Unterdörfer

[Kuva s. 454]

Todistajia Shanghaissa Kiinassa vuonna 1936 pidetyssä konventissa; yhdeksän tähän ryhmään kuuluvaa kastettiin tuossa tilaisuudessa

[Kuva s. 456]

Palvontansa kieltämisestä huolimatta nämä todistajat pitivät konventin Hargrave Parkin puistoalueella Sydneyn lähellä Australiassa vuonna 1941

[Kuva s. 458]

Kuubalaisia todistajia Cienfuegosin konventissa vuonna 1939

[Kuva s. 459]

N. H. Knorr (vasemmalla) São Paulon konventissa vuonna 1945 tulkkinaan Erich Kattner