Luku 22

Osa 4 – Todistajia maan ääriin asti

Toinen maailmansota oli yhä käynnissä, kun Jehovan todistajat suunnittelivat toiminnan tehostamista sodanjälkeistä kautta silmällä pitäen. Sivuilla 462–501 oleva selostus esittää kiinnostavia yksityiskohtia siitä, mitä oikein tapahtui vuosina 1945–75, jolloin heidän määränsä kasvoi, jolloin he ulottivat toimintansa moniin maihin sekä saarnasivat ja opettivat Jumalan sanaa perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin.

VALTAKUNNAN sanomaa oli vuoteen 1945 mennessä tavalla tai toisella viety useimpiin Länsi-Intian saariin. Perusteellisempaa todistusta piti kuitenkin vielä antaa. Gilead-koulussa valmennetuilla lähetystyöntekijöillä olisi tässä tärkeä osa.

Lähetystyöntekijät tehostavat todistamista Länsi-Intiassa

Vuoteen 1960 mennessä nämä lähetystyöntekijät olivat palvelleet Karibianmerellä 27 saaressa tai saariryhmässä. Puolessa näistä paikoista ei lähetystyöntekijöiden saapuessa ollut Jehovan todistajien seurakuntaa. Lähetystyöntekijät alkoivat johtaa Raamatun kotitutkisteluja kiinnostuneille ja järjestivät säännölliset kokoukset. Siellä missä oli jo seurakuntia, he antoivat arvokasta valmennusta paikallisille julistajille. Se johti siihen, että kokousten taso parani ja palvelus tehostui.

Varhaiset raamatuntutkijat olivat todistaneet Trinidadissa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä ajasta lähtien, mutta lähetystyöntekijöiden  saavuttua Gileadista vuonna 1946 keskityttiin erityisesti Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen kiinnostuneille. Jamaikassa oli saarnattu hyvää uutista lähes puoli vuosisataa, ja siellä oli ensimmäisten lähetystyöntekijöiden tullessa tuhat paikallista todistajaa, mutta nämä iloitsivat saadessaan apua, kun he kävivät koulusivistystä saaneiden luona, joita asui erityisesti pääkaupunkia ympäröivällä esikaupunkialueella. Toisaalta Arubassa oli jo todistettu paljon englanninkieliselle yhteisölle, ja siksi lähetystyöntekijät kohdistivat huomionsa saaren syntyperäiseen väestöön. Kaikkien oli tarpeellista kuulla hyvä uutinen.

Varmistautuakseen siitä, että Jumalan valtakunnasta kuultaisiin kaikissa maapallon tämän osan saarissa, Vartiotorni-seura teki 18-metrisestä kuunarista Sibiasta uivan lähetyskodin vuonna 1948. Sen miehistön tehtäväksi annettiin viedä Valtakunnan sanomaa jokaiseen sellaiseen Länsi-Intian saareen, jossa ei toiminut yhtään hyvän uutisen saarnaajaa. Gust Maki oli kapteenina, ja hänen kanssaan työskentelivät Stanley Carter, Ronald Parkin ja Arthur Worsley. He aloittivat Bahamasaarten ulkosaarista (Out Islands) ja etenivät sitten Leeward- ja Windwardsaarten kautta kaakkoon. Miten heidän käyntinsä vaikuttivat? Saint Martinissa muuan liikemies sanoi heille: ”Aiemmin ihmiset eivät koskaan puhuneet Raamatusta, mutta teidän tulonne jälkeen Raamattu on ollut kaikkien huulilla.” Sibian tilalle hankittiin myöhemmin suurempi vene, Light. Miehistöäkin vaihdettiin. Kymmenessä vuodessa saatiin tehtyä erikoistyö näiden veneiden avulla, ja maissa työskentelevät hyvän uutisen julistajat huolehtivat jatkosta.

Todistaminen ensin suurissa kaupungeissa

Länsi-Intiassa, kuten Keski- ja Etelä-Amerikassakin, monien alueiden ihmisillä oli jo joitakin Vartiotorni-seuran julkaisuja, ennen kuin Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät saapuivat. Hyvän uutisen viemiseksi kaikille ja vilpittömien ihmisten auttamiseksi tulemaan aidoiksi opetuslapsiksi oli työ kuitenkin organisoitava paremmin.

Toisen maailmansodan loppuessa vuonna 1945 Argentiinassa ja Brasiliassa oli satoja Jehovan todistajia, Meksikossa kolmisentuhatta, muutamia hyvin pieniä seurakuntia Alankomaiden Guayanassa (nykyisessä Surinamissa), Brittiläisessä Guayanassa (nykyisessä Guyanassa), Chilessä, Paraguayssa ja Uruguayssa, ja kourallinen julistajia Guatemalassa, Kolumbiassa ja Venezuelassa. Mutta Boliviassa, Ecuadorissa, El Salvadorissa, Hondurasissa ja Nicaraguassa ei Jehovan todistajien toimintaa ollut vakiinnutettu ennen Gilead-koulussa valmennettujen lähetystyöntekijöiden saapumista.

Lähetystyöntekijät kiinnittivät aluksi erikoishuomiota suurehkoihin asutuskeskuksiin. On huomattavaa, että apostoli Paavali saarnasi ensimmäisellä vuosisadalla enimmäkseen Vähän-Aasian ja Kreikan tärkeimpien liikennereittien varrella olevissa kaupungeissa. Korintossa, joka oli muinaisen Kreikan huomattavimpia kaupunkeja, Paavali opetti Jumalan sanaa  puolentoista vuoden ajan (Apt. 18:1–11). Efesoksessa, joka oli muinaisen maailman matka- ja kauppareittien risteyspaikka, hän julisti Jumalan valtakuntaa yli kaksi vuotta (Apt. 19:8–10; 20:31).

Samoin, kun Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät Edward Michalec ja Harold Morris saapuivat vuonna 1945 Boliviaan, he eivät etsineet paikkaa, jossa olisi miellyttävin ilmasto. Sen sijaan he kiinnittivät ensin huomionsa pääkaupunkiin La Paziin, joka sijaitsee Andien vuoristossa noin 3700 metrin korkeudessa. Uusien tulokkaiden on vaikea kavuta jyrkkiä katuja näin korkealla; usein heidän sydämensä jyskyttää haljetakseen. Lähetystyöntekijät tapasivat kuitenkin monia ihmisiä, joita Raamatun sanoma kiinnosti. Pääkaupungissa he kuulivat usein lausahduksen: ”Kuulun apostoliseen roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta en pidä papeista.” Vain kahden kuukauden kuluttua nuo kaksi lähetystyöntekijää johtivat 41:tä Raamatun kotitutkistelua.

Kun seuraavan vuosikymmenen aikana saapui lisää lähetystyöntekijöitä ja paikallisten todistajien määrä kasvoi, kiinnitettiin huomiota Bolivian muihin kaupunkeihin: Cochabambaan, Oruroon, Santa Cruziin, Sucreen, Potosíin ja Tarijaan. Sen jälkeen voitiin keskittyä pikkukaupunkeihin ja maaseutuunkin.

Myös Kolumbiassa lähetystyöntekijät aloittivat järjestelmällisen saarnaamisen pääkaupungista Bogotásta vuonna 1945 ja ryhtyivät työhön Barranquillan rannikkokaupungissa seuraavana vuonna. Sen jälkeen huomiota suunnattiin vähitellen Cartagenaan, Santa Martaan, Caliin ja Medellíniin. Työskentelemällä ensin suurehkoissa kaupungeissa voitiin tavata useita ihmisiä lyhyessä ajassa. Niiden avulla, jotka oppivat totuuden, sanoma voitiin pian viedä ympäristöalueillekin.

Jos jossakin kaupungissa ilmeni hyvin vähän kiinnostusta, lähetystyöntekijät siirrettiin muualle. Niinpä kun Ecuadorissa 1950-luvun puolivälissä ei kolmen vuoden työstä huolimatta yksikään ihminen kiihkouskonnollisessa Cuencassa ollut uskaltanut asennoitua totuuden puolelle, Carl Dochow siirrettiin Machalan kaupunkiin, jossa asui suvaitsevaisia, ennakkoluulottomia ihmisiä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cuencan asukkaille annettiin kuitenkin uusi tilaisuus. Ilmapiiri oli muuttunut, esteet voitettiin, ja vuoteen 1992 mennessä oli yli 1200:sta Cuencan ja sen  ympäristön asukkaasta tullut Jehovan todistajia, ja heidät oli järjestetty 25 seurakunnaksi.

Lampaankaltaisten ihmisten kärsivällinen etsiminen

Todella lampaankaltaisten ihmisten etsiminen on vaatinut paljon kärsivällisyyttä. Löytääkseen heitä Surinamista Jehovan todistajat ovat saarnanneet indonesialaisille, intiaaneille, juutalaisille, kiinalaisille, libanonilaisille, hollantilaisten uudisasukkaiden jälkeläisille ja viidakkoheimoihin kuuluville metsäneekereille, joiden esi-isät olivat karanneita orjia. Heidän joukostaan on löytynyt satoja totuudennälkäisiä ihmisiä. Joidenkuiden on täytynyt murtautua vapaaksi animismin ja spiritististen tapojen kahleista. Yksi heistä oli poppamies Paitu. Omaksuttuaan Raamatun sanoman hän heitti epäjumalankuvansa, amulettinsa ja myrkkyjuomansa jokeen. (Vrt. 5. Moos. 7:25; 18:9–14; Apt. 19:19, 20.) Vuonna 1975 hän vihkiytyi Jehovalle, tosi Jumalalle.

Melko monet perulaiset asuvat pienissä hajallaan sijaitsevissa kylissä Andeilla ja Amazonin latvavesiä ympäröivässä viidakossa. Miten heidät voitaisiin tavoittaa? Vuonna 1971 yhdysvaltalainen todistajaperhe, Leydigit, matkusti Peruun vieraillakseen lähetystyöntekijäpoikansa Joen luona. Kun heille selvisi vuoristolaaksoissa siellä täällä olevien kylien paljous, heidän huolensa näistä ihmisistä sai heidät tekemään jotakin. He auttoivat hankkimaan ensin yhden asuntoauton ja sitten vielä kaksi muuta sekä maastoajoon soveltuvia moottoripyöriä, joilla voitaisiin tehdä pitkiä saarnamatkoja näille kaukaisille alueille.

Ponnisteluista huolimatta näytti monin paikoin siltä, että vain perin harvat osoittivat kiinnostusta Raamatun sanomaa kohtaan. Voit hyvin kuvitella, miltä Barquisimetossa Venezuelassa 1950-luvun alussa työskennelleistä kuudesta nuoresta lähetystyöntekijästä tuntui, kun he kokonaisen vuoden ahkeran saarnaamisen jälkeen näkivät tuskin lainkaan edistystä. Vaikka ihmiset olivat hyvin ystävällisiä, useimmat heistä olivat erittäin taikauskoisia ja heidän mielestään yhdenkin jakeen lukeminen Raamatusta oli syntiä. Sukulaiset tai naapurit lannistivat pian jokaisen, joka osoitti kiinnostusta (Matt. 13:19–21). Lähetystyöntekijät jatkoivat kuitenkin talosta-taloon-työtään luottaen siihen, että Barquisimetossa olisi varmasti joitakuita lampaankaltaisia ihmisiä ja että Jehova kokoaisi heidät omana aikanaan. Penny Gavetten sydäntä lämmitti siksi suuresti se, että eräänä päivänä muuan harmaatukkainen nainen kuunteli häntä ja sanoi sitten:

”Señorita, olen nuoresta tytöstä saakka odottanut, että joku tulisi ovelleni selittämään asioita,  joita olette juuri kertonut minulle. Siivosin nimittäin tyttönä erään papin kotia, ja hänellä oli Raamattu kirjastossaan. Tiesin, että meitä oli kielletty lukemasta sitä, mutta olin utelias tietämään syyn siihen, ja siksi eräänä päivänä, kun kukaan ei nähnyt, otin sen mukaani kotiin ja luin sitä salaa. Lukemani perusteella tajusin, että katolinen kirkko ei ollut opettanut meille totuutta ja ettei se siis ollut oikea uskonto. En uskaltanut puhua asiasta kenellekään, mutta olin varma siitä, että jonakin päivänä kaupunkiimme tulisi ihmisiä, jotka opettaisivat tosi uskontoa. Protestanttisen uskonnon tullessa ajattelin ensin, että sen täytyi olla tosi uskonto, mutta huomasin pian, että se opetti monia valheita, joita katolinen kirkkokin oli opettanut. Te olette juuri kertonut minulle samoista asioista, joista luin tuosta Raamatusta monen monta vuotta sitten.” Hän suostui kernaasti tutkimaan Raamattua, ja hänestä tuli Jehovan todistaja. Perheensä vastustuksesta huolimatta hän palveli Jehovaa uskollisesti kuolemaansa asti.

Näiden lampaankaltaisten ihmisten kokoaminen seurakuntiin ja heidän valmentamisensa osallistumaan Jehovan palvelukseen vaati melkoisesti vaivannäköä. Esimerkiksi Argentiinassa Rosendo Ojeda matkusti säännöllisesti noin 60 kilometriä General San Martínista Chacosta johtamaan kokousta, joka pidettiin erään kiinnostuneen, Alejandro Sozoñiukin, kodissa. Matka kesti usein kymmenen tuntia. Osan siitä hän kulki polkupyörällä, osan jalkaisin, ja joskus hänen oli kahlattava vedessä kainaloitaan myöten. Hän teki tuon matkan kerran kuussa viiden vuoden ajan, viipyi perillä aina viikon ja todisti alueella. Kannattiko se? Siitä hänellä ei ole epäilystäkään, sillä tuloksena oli Jehovan ylistäjien onnellinen seurakunta.

Elämään johtavan koulutuksen tehostaminen

Meksikossa Jehovan todistajat tekivät työtään sikäläisiä kulttuurijärjestöjä koskevien lakien mukaisesti. Todistajien tarkoitus ei ollut vain pitää kokouksia, joissa esitettiin puheita. He halusivat ihmisten olevan niiden apostoli Paavalin aikana eläneiden berealaisten kaltaisia, jotka tutkivat huolellisesti Raamatun kirjoituksia saadakseen selville, pitivätkö heille opetetut asiat todella paikkansa (Apt. 17:11). Meksikossa samoin kuin monissa muissakin maissa tämä on usein merkinnyt sitä, että on pitänyt antaa erikoisapua ihmisille, jotka eivät ole käyneet lainkaan koulua, mutta jotka haluavat osata itse lukea Jumalan henkeytettyä sanaa.

Jehovan todistajat ovat opettaneet kymmeniätuhansia meksikolaisia lukemaan ja kirjoittamaan. Meksikon opetusministeriö arvostaa tätä työtä, ja vuonna 1974 yksi maan aikuiskoulutusviraston johtajista kirjoitti Jehovan todistajien käyttämälle lailliselle yhdistykselle (La Torre del Vigía de México) kirjeen, jossa sanottiin: ”Käytän tätä tilaisuutta hyväkseni kiittääkseni teitä lämpimästi – – siitä oivallisesta yhteistoiminnallisuudesta, jota yhdistyksenne on vuodesta toiseen osoittanut ja joka on koitunut kansalaistemme hyödyksi.”

 Samalla kun todistajien antama opetus valmistaa ihmisiä elämään ikuisesti Jumalan valtakunnan alamaisina, se kohottaa myös heidän perhe-elämänsä tasoa tänä aikana. Kun muuan El Saltossa Durangon osavaltiossa työskennellyt tuomari oli vihkinyt useita Jehovan todistajia avioliittoon, hän sanoi vuonna 1952: ”Me väitämme olevamme hyviä isänmaanystäviä ja kansalaisia, mutta Jehovan todistajat saattavat meidät häpeään. He näyttävät meille esimerkkiä, koska he eivät suvaitse järjestössään ainoatakaan, joka viettää yhdyselämää laillistamatta suhdettaan. Ja te katolilaiset, te vietätte melkein kaikki moraalitonta elämää ettekä ole laillistaneet avioliittoanne.”

Tämä koulutusohjelma auttaa ihmisiä myös siten, että he oppivat asumaan yhdessä rauhassa, rakastamaan toinen toistaan, sen sijaan että he vihaisivat ja tappaisivat toisiaan. Alkaessaan saarnata Venadossa Guanajuaton osavaltiossa muuan todistaja huomasi, että kaikki ihmiset olivat aseistautuneet kiväärein ja pistoolein. Sukuriidat johtivat kokonaisten perhekuntien häviämiseen. Raamatullinen opetus sai kuitenkin aikaan suuria muutoksia. Kiväärejä myytiin rahan saamiseksi Raamattujen ostoon. Tuolta alueelta tuli pian yli 150 Jehovan todistajaa. Kuvaannollisesti puhuen he takoivat ”miekkansa vantaiksi” ja alkoivat kulkea rauhan teitä (Miika 4:3).

Monet Jumalaa pelkäävät meksikolaiset ovat suhtautuneet vakavasti siihen, mitä Jehovan todistajat ovat opettaneet heille Jumalan sanasta. Se johti siihen, että Meksikossa toimivien julistajien määrä nousi nopeasti toisen maailmansodan jälkeen muutamasta tuhannesta 10000:een, sitten 20000:een, 40000:een ja yli 80000 julistajaan, kun todistajat osoittivat toisille, miten voidaan soveltaa Jumalan sanan neuvoja ja opettaa niitä toisille.

Yhteen kokoontuminen vaikeissa oloissa

Kun Jehovan todistajien määrä kasvoi, he kuitenkin havaitsivat joutuvansa maassa toisensa jälkeen voittamaan suuria esteitä voidakseen pitää konventteja, joissa annetaan kristillistä opetusta. Argentiinassa hallitus kielsi heidän työnsä vuonna 1950. Tottelevaisuudesta Jumalaa kohtaan he siitä huolimatta jatkoivat saarnaamista ja yhteen kokoontumista. Järjestelyt olivat hiukan monimutkaisia, mutta konventteja pidettiin.

 Esimerkiksi vuoden 1953 lopulla veli Knorr ja veli Henschel vierailivat Argentiinassa palvellakseen koko maan laajuisessa konventissa. Veli Knorr saapui maahan lännestä, ja veli Henschel aloitti vierailunsa etelästä. He puhuivat ryhmille, jotka olivat kokoontuneet maatiloille, hedelmätarhaan, retkelle erään vuoristopuron rannalle ja yksityiskoteihin. Heidän oli usein matkustettava pitkiä matkoja ryhmän luota toisen luo. Saavuttuaan Buenos Airesiin kummallakin oli ohjelmaa yhden päivän aikana yhdeksässä paikassa ja seuraavan päivän aikana 11 kodissa. Kaikkiaan he puhuivat 56 ryhmälle, ja läsnä oli yhteensä 2505 henkeä. Aikataulu oli rasittava, mutta he palvelivat mielellään veljiään tuolla tavoin.

Valmistellessaan Kolumbiassa vuonna 1955 pidettävää konventtia todistajat sopivat erään Barranquillassa olevan salin käyttämisestä. Piispan painostuksesta pormestari ja kuvernööri kuitenkin puuttuivat asiaan, ja sopimus purettiin. Vaikka veljillä oli vain yksi päivä aikaa, he järjestivät konventille uuden paikan Seuran haaratoimistoon. Ensimmäisen iltaohjelman alkaessa paikalle tuli kuitenkin aseellisia poliiseja, joiden oli käsketty hajottaa konventti. Veljet eivät antaneet periksi. Seuraavana aamuna pormestarille jätetty vetoomus sai hänen sihteerinsä esittämään anteeksipyynnön, ja lähes tuhat henkeä ahtautui Seuran tiloihin kuuntelemaan tuon ”Voittoisan Valtakunnan” konventin viimeisen päivän ohjelmaa. Huolimatta silloin vallinneista oloista veljiä vahvistettiin näin antamalla heille heidän tarvitsemaansa hengellistä opastusta.

Palveleminen siellä missä tarvitaan kipeästi julistajia

Kenttä oli laaja ja työntekijöiden tarve suuri niin Latinalaisessa Amerikassa kuin monissa muissakin paikoissa. Vuoden 1957 konventeissa eri puolilla maailmaa kannustettiin yksilöitä ja perheitä, jotka olivat kypsiä Jehovan todistajia, harkitsemaan, voisivatko he muuttaa alueille, joilla tarvittiin kipeästi julistajia, asettua sinne asumaan ja palvella siellä. Samanlaista kannustusta annettiin eri tavoin sen jälkeen. Heille esitetty kutsu muistutti suuresti sitä kutsua, jonka Jumala esitti apostoli Paavalille. Tämä näki näyssä miehen pyytävän häntä: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” (Apt. 16:9, 10.) Miten nykyaikana esitettyyn kutsuun vastattiin? Jehovan palvelijat tarjoutuivat alttiisti käytettäviksi (Ps. 110:3).

Perheeltä, jossa on pieniä lapsia, vaatii melkoisesti uskoa lähteä asuinsijoiltaan, jättää sukulaiset, koti ja ansiotyö ja matkustaa kokonaan uudenlaiseen elinympäristöön. Muutto voi merkitä aivan erilaisen elintason hyväksymistä ja joissakin tapauksissa myös uuden kielen opettelemista. Tuhannet perheettömät ja perheelliset todistajat ovat kuitenkin  tehneet tällaisia muutoksia auttaakseen toisia saamaan tietoa niistä rakkaudellisista järjestelyistä, joita Jehova on tehnyt ikuista elämää varten.

Monet Jehovan todistajat vastasivat nopeasti kutsuun muuttamalla 1950-luvun lopussa, toiset muuttivat 1960-luvulla ja jotkut 1970-luvulla. Muuttoliike alueille, joilla on pulaa todistajista, jatkuu vielä nykyäänkin.

Mistä he ovat lähtöisin? Heitä on muuttanut sankoin joukoin Australiasta, Kanadasta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista. Monia on lähtenyt Isosta-Britanniasta, Ranskasta ja Saksasta. Joitakuita on muuttanut myös Belgiasta, Espanjasta, Italiasta, Itävallasta, Japanista, Korean tasavallasta, Norjasta, Ruotsista, Suomesta, Sveitsistä, Tanskasta ja muista maista. Kun Jehovan todistajien määrä on kasvanut Argentiinassa, Brasiliassa, Meksikossa ja muissa Latinalaisen Amerikan maissa, niistäkin on lähtenyt työntekijöitä, jotka ovat halukkaita palvelemaan muualla, missä tarvitaan kipeästi julistajia. Samoin Afrikassa innokkaat työntekijät ovat muuttaneet maasta toiseen auttaakseen todistuksen antamisessa.

Mille alueille he ovat muuttaneet? Sellaisiin maihin kuin Afganistaniin, Malesiaan ja Senegaliin ja sellaisiin saariin kuin Réunioniin ja Saint Luciaan. Noin tuhat henkeä muutti Irlantiin, jossa he palvelivat eripituisia aikoja. Melko moni meni Islantiin huolimatta sen pitkistä ja pimeistä talvista, ja jotkut jäivät sinne seurakuntien tukipilareiksi ja antoivat rakkaudellista apua uudemmille. Paljon hyvää on tehty erityisesti Keski- ja Etelä-Amerikassa. Yli 1000 todistajaa muutti Kolumbiaan, runsaat 870 Ecuadoriin ja yli 110 El Salvadoriin.

Harold ja Anne Zimmerman olivat muuttajien joukossa. He olivat jo palvelleet lähetystyöntekijä-opettajina Etiopiassa. Mutta vuonna 1959, heidän viimeistellessään suunnitelmiaan muuttaa Yhdysvalloista Kolumbiaan osallistuakseen Valtakunnan sanoman levittämiseen siellä, heillä oli kasvatettavanaan neljä lasta, jotka olivat iältään viidestä kuukaudesta viiteen vuoteen. Harold lähti etukäteen työnhakuun. Hänen saapuessaan maahan paikalliset uutiset herättivät hänessä levottomuutta. Oli käynnissä epävirallinen sisällissota, ja maan sisäosissa surmattiin joukoittain ihmisiä. ”Haluanko tosiaankin tuoda perheeni elämään tällaisissa oloissa?” hän kysyi itseltään. Hän yritti muistella jotakin suuntaa-antavaa raamatullista esimerkkiä tai periaatetta. Hänen mieleensä tuli Raamatun kertomus pelokkaista vakoojista, jotka toivat Israelin leiriin palatessaan huonon raportin Luvatusta maasta (4. Moos. 13:26–14:4, 11). Se auttoi häntä tekemään ratkaisun; hän ei halunnut olla heidän kaltaisensa! Hän järjesti nopeasti niin, että hänen perheensä tuli maahan. Hän löysi tarvitsemaansa ansiotyötä vasta sitten, kun heidän varansa  olivat huvenneet vaivaisiin kolmeen dollariin – mutta heillä oli kaikki tarpeellinen. Se, missä määrin hän joutui tekemään työtä perheensä elättämiseksi, vaihteli vuosien mittaan, mutta hän on aina pyrkinyt pitämään Valtakunnan edut ensi sijalla. Kun he menivät Kolumbiaan, maassa oli noin 1400 todistajaa. He ovat sen jälkeen nähneet todella hämmästyttävän kasvun.

Palveleminen siellä, missä todistajia tarvitaan kipeästi, ei aina vaadi muuttamaan toiseen maahan. Tuhannet todistajat ja todistajaperheet ovat muuttaneet toisille alueille omassa maassaan. Muuan Bahian osavaltiossa Brasiliassa asunut perhe muutti Pradon kaupunkiin, jossa ei ollut todistajia. Pappien vastalauseista huolimatta he asuivat ja työskentelivät tuossa kaupungissa ja sen ympäristössä kolme vuotta. Hylätty kirkkorakennus ostettiin ja muutettiin valtakunnansaliksi. Ennen pitkää alueella palveli toistasataa toimeliasta todistajaa. Ja se oli vasta alkua.

Vanhurskautta rakastavat ihmiset ovat Latinalaisessa Amerikassa vastanneet kasvavin joukoin psalmissa 148 esitettyyn kutsuun: ”Ylistäkää Jahia! Ylistäkää Jehovaa maasta, te – – kaikki kansalliset ryhmät.” (Jakeet 1, 7–11, UM.) Vuonna 1975 olikin Jehovan ylistäjiä jokaisessa Latinalaisen Amerikan maassa. Tuon vuoden raportin mukaan Meksikossa palveli 80481 julistajaa, jotka oli järjestetty 2998 seurakunnaksi. Keski-Amerikassa puhui Jehovan kuninkuudesta 24703 henkeä, jotka kuuluivat 462 seurakuntaan. Ja Etelä-Amerikassa Jehovalla oli 206457 ylistäjää 3620 seurakunnassa.

Tyynenmeren saarille

Samaan aikaan kun Etelä-Amerikassa tapahtui nopeaa laajennusta, Jehovan todistajat kohdistivat huomiota myös Tyynenmeren saariin. Australian ja Amerikan välillä on satoja saaria, ja monet niistä hädin tuskin näkyvät valtameren pinnan yläpuolella. Joissakin saarissa asuu vain muutamia perheitä; toisissa on kymmeniätuhansia ihmisiä. Viranomaisten ennakkoluuloisuuden vuoksi Vartiotorni-seuran oli 1950-luvun alussa mahdotonta lähettää lähetystyöntekijöitä moniin näistä saarista. Mutta näidenkin ihmisten piti saada kuulla Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan. Tämä on sopusoinnussa Jesajan 42:10–12:n (UM) ennustuksen kanssa, jossa sanotaan: ”Laulakaa Jehovalle uusi laulu, hänen ylistystään maan äärestä – – kertokoot saarilla hänen ylistystään.” Niinpä vuonna 1951 Sydneyn konventissa Australiassa tienraivaajia ja kierrosvalvojia, jotka olivat kiinnostuneita osallistumaan Valtakunnan sanoman levittämiseen saarille, kehotettiin ottamaan yhteyttä veli Knorriin. Sillä kertaa noin 30 henkeä tarjoutui saarnaamaan noissa trooppisissa saarissa.

Heidän joukkoonsa kuuluneet Tom ja Rowena Kitto olivat pian Papuassa, jossa ei siihen aikaan ollut lainkaan todistajia. He aloittivat työnsä Port Moresbyssa asuvien eurooppalaisten keskuudesta. Ennen  pitkää he viettivät iltoja Hanuabadassa (’isossa kylässä’), jossa 30–40 papualaisen ryhmä tunsi hengellisen totuuden nälkää. Heidän kauttaan sana levisi muihin kyliin. Vähän ajan kuluttua Kereman asukkaat lähettivät lähetystön pyytämään, että heille johdettaisiin raamatuntutkistelua. Sitten tuli Haiman päällikkö anomaan: ”Tulisitteko opettamaan minun heimolleni totuutta?” Ja niin totuus levisi.

Toinen pariskunta, John ja Ellen Hubler, meni Uuteen-Kaledoniaan vakiinnuttamaan työtä. Heidän saapuessaan sinne vuonna 1954 heillä oli vain kuukauden turistiviisumi. Mutta John sai ansiotyötä, ja sen johdosta heidän viisumiensa voimassaoloaikaa pidennettiin. Aikanaan saareen muutti muitakin todistajia – kaikkiaan 31 henkeä. Ensin he palvelivat syrjäseuduilla ollakseen herättämättä liiaksi huomiota. Myöhemmin he alkoivat saarnata pääkaupungissa Nouméassa. Muodostettiin seurakunta. Sitten vuonna 1959 muuan katolisen aktion jäsen pääsi avainasemaan hallituksessa. Todistajien viisumien voimassaoloaikaa ei enää pidennetty. Hublerit joutuivat lähtemään. Vartiotornin julkaisut kiellettiin. Valtakunnan hyvä uutinen oli kuitenkin saanut jalansijan, ja todistajien määrä kasvoi jatkuvasti.

Tahitissa olivat monet osoittaneet kiinnostusta Jehovan todistajien työtä kohtaan, kun veljet tekivät sinne lyhyitä vierailuja. Mutta vuonna 1957 siellä ei ollut lainkaan paikallisia todistajia, heidän työnsä kiellettiin, eivätkä Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijät päässeet saareen. Agnes Schenckistä, silloin Yhdysvalloissa asuneesta Tahitin kansalaisesta, oli kuitenkin tullut Jehovan todistaja. Saatuaan tietää, että Tahitissa tarvittiin Valtakunnan julistajia, hän matkusti miehensä ja heidän poikansa kanssa sinne Kaliforniasta toukokuussa 1958. Pian sen jälkeen kaksi muuta perhettä liittyi heihin, vaikka he saattoivatkin hankkia vain kolmen kuukauden turistiviisumit. Seuraavana vuonna Papeeteen perustettiin seurakunta. Vuonna 1960 hallitus antoi hyväksymyksen paikalliselle Jehovan todistajien seuralle.

Levittääkseen Valtakunnan sanomaa kaksi lähetystyöntekijäsisarta, jotka olivat paluumatkalla alueelleen, poikkesivat tervehtimään erästä Niuessa asuvaa sukulaistaan. Heidän siellä viettämänsä kuukausi oli hyvin hedelmällinen; he löysivät paljon  kiinnostusta. Mutta kun seuraava saarien välillä liikennöivä laiva saapui, heidän oli lähdettävä. Pian kuitenkin fidžiläinen Seremaia Raibe teki työsopimuksen Niuen yleisistä töistä huolehtivan viraston kanssa ja käytti sitten kaiken vapaa-aikansa saarnaamiseen. Mutta pappien painostuksesta veli Raiben oleskelulupa peruutettiin muutaman kuukauden kuluttua, ja lainsäädäntäelin päätti syyskuussa 1961 olla päästämättä enää keitään Jehovan todistajia maahan. Siitä huolimatta hyvän uutisen saarnaaminen jatkui siellä. Miten? Vaikka paikalliset todistajat olivat vasta hiljattain omaksuneet totuuden, he jatkoivat hellittämättä Jehovan palvelemista. Lisäksi paikallinen hallitus oli jo ottanut palvelukseensa William Lovinin, syntyperäisen niuelaisen, joka oli asunut Uudessa-Seelannissa. Miksi hän oli innokas palaamaan Niueen? Koska hänestä oli tullut Jehovan todistaja ja hän halusi palvella siellä, missä oli pulaa julistajista. Vuoteen 1964 mennessä todistajien määrä kohosi siellä 34:ään.

Vuonna 1973 Tongan kansalainen David Wolfgramm asui vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa mukavassa kodissa Uudessa-Seelannissa. He jättivät sen kuitenkin taakseen ja muuttivat Tongaan edistääkseen Valtakunnan asiaa. Sieltä käsin he osallistuivat työn laajentamiseen edelleen Tongan muille saarille, joista noin 30 on asuttuja.

Totuuden vieminen näille saarille on vaatinut paljon aikaa, vaivannäköä ja rahaa. Mutta Jehovan todistajat pitävät lähimmäistensä elämää kallisarvoisena eivätkä säästä vaivojaan auttaakseen heitä hyötymään Jehovan rakkaudellisesta järjestelystä ikuisen elämän saamiseksi hänen uudessa maailmassaan.

Muuan perhe, joka myi maatilansa Australiasta ja muutti yhdelle Tyynenmeren saarista, kuvaili vaikutelmiaan seuraavasti: ”Kuulemme näiden saarelaisten sanovan, että he ovat oppineet tuntemaan Jehovan, kuulemme heidän kutsuvan lapsiamme lapsikseen, koska he rakastavat heitä totuuden tähden, näemme kiinnostuksen Valtakunnan asiaa kohtaan lisääntyvän ja yhä useampien käyvän kokouksissa, kuulemme näiden rakastettavien ihmisten sanovan: ’Minun lapseni menevät naimisiin vain Herrassa’, vaikka he ovat eläneet vuosisataisten perinteiden piirissä ja tottuneet itämaisiin avioliittoihin, havaitsemme heidän korjaavan ja oikaisevan mutkikkaat avioliittoasiansa – – näemme heidän tutkivan samalla kun he paimentavat tienvarressa olevaa karjaa työskenneltyään rasittavan päivän riisipellolla, tiedämme heidän keskustelevan epäjumalanpalveluksen sopimattomuudesta ja Jehovan nimen suurenmoisuudesta kyläkaupassa ja muualla, kuulemme iäkkään intialaisen äidin sanovan meitä veljeksi ja sisareksi ja pyytävän päästä mukaamme kertomaan ihmisille tosi Jumalasta – –. Kaikki tämä sisältyy siitä askeleesta saatavaan mittaamattomaan palkkaan, jonka otimme vastatessamme Tyyneltämereltä tulleeseen kutsuun.”

Muutkin kuin nämä Tyynenmeren saarten asukkaat saivat huomiota  osakseen. Vuodesta 1964 lähtien määrättiin kokeneita filippiiniläistienraivaajia niiden innokkaiden lähetystyöntekijöiden tueksi, jotka jo työskentelivät Hongkongissa, Indonesiassa, Korean tasavallassa, Laosissa, Malesiassa, Taiwanissa, Thaimaassa ja Vietnamissa.

Perheen ja yhdyskunnan painostaessa

Perhe ja yhdyskunta eivät aina jätä sitä, että jostakusta tulee Jehovan todistaja, vain hänen henkilökohtaiseksi asiakseen (Matt. 10:34–36; 1. Piet. 4:4).

Hongkongissa ovat useimmat Jehovan todistajiksi tulleet olleet nuoria. Nämä nuoret ovat kuitenkin saaneet osakseen suunnatonta painostusta järjestelmässä, jossa arvostetaan ennen kaikkea korkeaa koulutusta ja hyväpalkkaisia työpaikkoja. Vanhemmat pitävät lapsiaan sijoituksena, joka varmistaa heille mukavat vanhuudenpäivät. Niinpä kun erään Kwun Tongissa asuvan nuorukaisen vanhemmat tajusivat, että heidän poikansa Raamatun tutkiminen, kokouksissakäynti ja kenttäpalvelus vaikeuttaisivat hänen rahan ansaitsemistaan, he alkoivat vastustaa kiihkeästi. Hänen isänsä ajoi häntä takaa lihakirves kädessään; hänen äitinsä sylki hänen päälleen ihmisten nähden. Sanallinen väkivalta jatkui miltei keskeytyksettä kuukausikaupalla. Kerran nuorukainen kysyi vanhemmiltaan: ”Ettekö kasvattaneetkaan minua rakkaudesta?” He vastasivat: ”Emme, vaan rahan vuoksi!” Nuori mies piti kuitenkin jatkuvasti Jehovan palvonnan ensi sijalla, mutta kotoa lähdettyään hän myös avusti edelleen vanhempiaan taloudellisesti parhaan kykynsä mukaan, sillä hän tiesi, että se miellyttäisi Jehovaa (Matt. 15:3–9; 19:19).

Yhteisöissä, joiden jäsenet ovat hyvin tiiviissä yhteydessä toisiinsa, ankaraa painostusta aiheuttavat usein muutkin kuin oma perhe. Tämän koki muun muassa Fuaiupolu Pele, joka asui Länsi-Samoassa. Samoalaisten mielestä oli aivan käsittämätöntä, että joku heistä hylkäisi esi-isiensä tavat ja uskonnon, ja Pele tiesi, että hänet pantaisiin tästä tilille. Hän tutki uutterasti ja rukoili hartaasti Jehovaa. Kun suvun korkeaarvoinen päällikkö kutsui koolle kokouksen Faleasiuun, Peleä vastassa oli kuusi päämiestä, kolme puhujaa, kymmenen pappia, kaksi teologiaan perehtynyttä opettajaa, puheenjohtajana toiminut päällikkö ja suvun iäkkäitä miehiä ja naisia. He kirosivat ja tuomitsivat sekä hänet että suvun erään toisen jäsenen, joka oli osoittanut kiinnostusta Jehovan todistajia kohtaan. Syntyi väittely, joka kesti aamuneljään saakka. Pelen raamatunkäyttö ärsytti joitakuita läsnäolijoita, ja he huusivat: ”Pane se Raamattu pois! Jätä jo se Raamattu rauhaan!” Mutta lopulta korkea-arvoinen päällikkö sanoi voipuneella äänellä: ”Sinä voitit, Pele.” Tämä vastasi: ”En suinkaan, hyvä päällikkö,  en minä voittanut. Tänä yönä te kuulitte Valtakunnan sanoman. Toivon vilpittömästi, että otatte siitä vaarin.”

Kun papit vastustavat kiihkeästi

Kristikunnan lähetystyöntekijät olivat tulleet Tyynenmeren saarille 1800-luvulla. Monin paikoin he olivat saapuneet rauhaisasti, toisaalla taas sotaväen tukemina. Joillakin alueilla he olivat jakaneet saaret keskenään herrasmiessopimuksella. Mutta oli myös käyty uskonsotia, joissa katolilaiset ja protestantit olivat taistelleet keskenään vallasta. Nämä uskonnolliset ”paimenet”, papit, turvautuivat nyt kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin pitääkseen Jehovan todistajat poissa sieltä, minkä he katsoivat omaksi valta-alueekseen. Joskus he painostivat viranomaisia karkottamaan todistajat joiltakin saarilta. Toisinaan he ottivat lain omiin käsiinsä.

Uuden-Britannian saaressa Vunabalin kylässä muuan sulka-heimoon kuuluva ryhmä osoitti suurta kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Mutta eräänä sunnuntaina vuonna 1959, kun John Davison johti ryhmälle raamatuntutkistelua, joukko katolilaisia tunkeutui katolisen katekeetan johdolla taloon ja keskeytti tutkimisen huudoillaan ja herjauksillaan. Tästä ilmoitettiin Kokopon poliisille.

Todistajat eivät suinkaan hylänneet lampaita, vaan palasivat seuraavalla viikolla jatkamaan hengellisen avun antamista Vunabalissa asuville arvostaville ihmisille. Katolinen pappikin oli siellä, vaikka kyläläiset eivät olleet kutsuneet häntä, ja hän oli tuonut mukanaan useita satoja erääseen toiseen heimoon kuuluvia katolilaisia. Papin kiihotuksesta nuo hänen kirkkonsa jäsenet kirosivat todistajia, sylkivät heidän päälleen, heristivät heille nyrkkiään ja repivät kappaleiksi kyläläisten Raamatut papin seisoessa hymyssä suin kädet puuskassa. Poliisit, jotka yrittivät pitää tilanteen hallinnassa, olivat silmin nähden järkyttyneitä. Monet kyläläisetkin pelästyivät. Mutta ainakin yksi kyläläisistä osoittautui rohkeaksi ja asennoitui sen puolelle, minkä hän tiesi olevan totuus. Sen jälkeen sadat muut tuon saaren asukkaat ovat tehneet samoin.

Kaikki uskonnolliset opettajat eivät kuitenkaan suhtautuneet Jehovan todistajiin vihamielisesti. Salomonsaarilla asuva Shem Irofa’alu tunsi todella olevansa vastuussa niistä, jotka pitivät häntä uskonnollisena johtajanaan. Luettuaan Vartiotorni-seuran kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin hän tajusi, että hänelle oli valehdeltu. Hän ja hänen alaisuudessaan toimivat uskonnolliset opettajat kuuntelivat todistajien kanssa käytyjä keskusteluja, tekivät kysymyksiä ja etsivät raamatunkohdat Raamatusta. Sitten he päättivät yksissä tuumin tulla Jehovan todistajiksi, ja niinpä he muuttivat 28 kylässä kirkkonsa valtakunnansaleiksi.

 Totuuden tulvavedet virtaavat kohisten Afrikassa

Erityisesti 1920-luvun alusta lähtien ponnisteltiin kovasti, jotta ihmisillä kaikissa Afrikan osissa olisi tilaisuus oppia tuntemaan Jehova, tosi Jumala, ja hyötyä hänen rakkaudellisista lahjoistaan. Kun toinen maailmansota päättyi, aktiivisia Jehovan todistajia oli 14:ssä Afrikan mantereen maassa. Valtakunnan sanomaa oli lisäksi viety 14 muuhun Afrikan maahan, mutta ainoakaan todistaja ei raportoinut niissä toimintaansa vuonna 1945. Seuraavien 30 vuoden aikana, vuoteen 1975 mennessä, hyvän uutisen saarnaaminen oli ulottunut vielä 19:ään Afrikan maahan. Seurakuntia alkoi muodostua lähes kaikkiin näihin maihin sekä niiden lähisaariin – joihinkin maihin muutamia, Sambiaan yli tuhat ja Nigeriaan lähes kaksituhatta seurakuntaa. Miten kaikki tapahtui?

Valtakunnan sanoma levisi kuin kohiseva tulvavirta. Useimmiten vesi virtaa joenuomissa, vaikka se joskus tulviikin maalle, ja jos jokin este tukkii veden tien, se etsii toisen väylän tai kasaantuu ja kerää painetta, kunnes syöksähtää esteen yli.

Tavanomaisten järjestökanaviensa kautta Vartiotorni-seura määräsi kokoajanpalvelijoita – tienraivaajia, erikoistienraivaajia ja lähetystyöntekijöitä – maihin, joissa oli saarnattu hyvin vähän tai ei ollenkaan. Menivätpä he minne tahansa, he kehottivat ihmisiä ottamaan ”elämän vettä ilmaiseksi” (Ilm. 22:17). Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa neljä Ranskasta tullutta erikoistienraivaajaa esitti tuota kutsua algerialaisille vuonna 1952. Pian muuan ennustajanainen otti siellä totuuden vastaan. Hän tajusi, että hänen piti luopua ammatistaan voidakseen miellyttää Jehovaa, ja hän alkoi todistaa entisille asiakkailleen (5. Moos. 18:10–12). Tienraivaajat käyttivät tehokkaasti kirjaa ”Olkoon Jumala totinen” auttaakseen vilpittömiä ihmisiä näkemään eron Pyhän Raamatun ja uskonnollisen perinteen välillä. Se vapautti niin monia ihmisiä väärien uskonnollisten tapojen orjuudesta, että eräs pappi näytti kirjaa saarnastuolistaan ja julisti kirouksen sille, sen levittäjille ja lukijoille.

Vuonna 1954 muuan lähetystyöntekijä karkotettiin katolisesta Espanjasta, koska hän opetti Raamatusta ilman papiston hyväksymystä. Niinpä hän ryhtyi seuraavana vuonna tienraivaajatoverinsa kanssa saarnaamaan Marokossa. Pian heihin liittyi viisihenkinen Jehovan todistaja -perhe, joka oli karkotettu Tunisiasta. Siellä oli syntynyt melkoista kuohuntaa, kun muuan juutalaispariskunta oli hyväksynyt Jeesuksen Messiaaksi ja alkanut nopeasti kertoa uudesta uskostaan toisille. Kauempana etelässä ghanalaisia tienraivaajia ohjattiin Maliin vuonna 1962. Myöhemmin myös Algeriassa palvelevia ranskalaisia tienraivaajia pyydettiin avuksi Maliin. Melko monet niistä, joista sittemmin tuli todistajia siellä, astuivat vuorostaan kokoajanpalvelijoiden riveihin. Vuonna 1966 kahdeksan Nigeriasta lähtenyttä erikoistienraivaajaa alkoi palvella Nigerissä, harvaan asutussa maassa, johon kuuluu osa Saharan autiomaata. Burundi sai tilaisuuden kuulla  Valtakunnan sanomaa, kun kaksi erikoistienraivaajaa lähetettiin sinne Pohjois-Rhodesiasta (nykyisestä Sambiasta) vuonna 1963, ja myöhemmin sinne tuli neljä Gilead-koulussa valmennettua lähetystyöntekijää.

Etiopiassakin oli lähetystyöntekijöitä 1950-luvun alussa. Etiopian hallitus vaati heitä perustamaan vakinaisen lähetysaseman ja antamaan kouluopetusta, minkä he tekivätkin. Mutta sen lisäksi he opettivat ahkerasti Raamattua, ja pian ihmisiä tuli jatkuvana virtana lähetyskotiin. Joka päivä saapui uusia pyytämään, että joku auttaisi heitä ymmärtämään Raamattua. Toista maailmansotaa seuranneina kolmena vuosikymmenenä 39 Afrikan mantereen maata sai apua näiltä Gileadissa valmennetuilta lähetystyöntekijöiltä.

Samaan aikaan totuuden vesiä tulvehti hengellisesti rutikuiville alueille niiden Jehovan todistajien välityksellä, joiden ansiotyö saattoi heidät kosketukseen muiden ihmisten kanssa. Niinpä egyptiläiset todistajat, joiden työ vaati heitä muuttamaan Libyaan vuonna 1950, saarnasivat siellä innokkaasti vapaa-aikanaan. Samana vuonna muuan todistaja, joka oli villakauppias, muutti perheineen Egyptistä Khartumiin Sudaniin. Hän otti tavakseen todistaa asiakkaille ennen kuin hieroi heidän kanssaan kauppaa. Yksi Senegalin (kuului silloin Ranskan Länsi-Afrikkaan) ensimmäisistä todistajista meni maahan vuonna 1951 erään kaupallisen yrityksen edustajana. Hänkin ymmärsi, mikä velvollisuus hänellä oli Korkeimman todistajana. Vuonna 1959 muuan todistaja meni ansiotyönsä vuoksi Fort-Lamyn kaupunkiin (nykyiseen N’Djamenaan) ja käytti hyväkseen tilaisuutta levittää Valtakunnan sanomaa tuossa sittemmin Tšadina tunnetussa maassa. Nigerin naapurimaissa olivat eräät kauppiaat Jehovan todistajia, joten samalla kun erikoistienraivaajat ahersivat Nigerissä vuodesta 1966 lähtien, nämä kauppiaatkin saarnasivat niille nigeriläisille, joiden kanssa he kävivät kauppaa. Myös kaksi todistajasisarta, joiden aviomiehet saivat työtä Mauritaniasta vuonna 1966, tarttui tilaisuuteen todistaa tuolla alueella.

Ihmiset, joita ”elämän vesi” virvoitti, jakoivat sitä toisille. Esimerkiksi vuonna 1947 muuan mies, joka oli ollut läsnä joissakin kokouksissa, mutta ei itse ollut Jehovan todistaja, muutti Kamerunista Ubangi-Šariin (nykyiseen Keski-Afrikan tasavaltaan). Kuullessaan eräästä Banguissa asuvasta miehestä, joka oli hyvin kiinnostunut Raamatusta, hän järjesti huomaavaisesti niin, että Vartiotorni-seuran  Sveitsin-haaratoimistosta lähetettiin tuolle miehelle kirja. Etienne Nkounkou, kirjan vastaanottaja, oli erittäin iloinen sen sisältämästä terveellisestä hengellisestä ravinnosta ja luki joka viikko tuota kirjaa kiinnostuneiden ryhmälle. He ottivat yhteyttä Seuran päätoimistoon. Kun tutkisteluryhmän tieto kasvoi, siitä tuli myös saarnaajien ryhmä. Vaikka papisto painosti hallituksen kieltämään Vartiotornin kirjallisuuden, nämä uudet todistajat jatkoivat saarnaamista käyttäen vain Raamattua. Tuossa maassa asuvat ihmiset kuuntelevat mielellään raamatullisia keskusteluja, joten kun joillekin Seuran julkaisuille asetettu kielto kumottiin vuonna 1957, siellä oli jo yli 500 todistajaa.

Kun nousi esteitä

Kun elämää antavan veden virtaamiselle asetettiin esteitä, vesi pulppusi pian jotakin uutta reittiä. Dahomeysta (nykyisestä Beninistä) tullut tienraivaaja Ayité Sessi oli saarnannut Ranskan Togossa (nykyisessä Togossa) vain lyhyen ajan vuonna 1949, kun hallitus pakotti hänet lähtemään. Mutta seuraavana vuonna Akakpo Agbetor, entinen nyrkkeilijä, palasi veljensä kanssa kotimaahansa Togoon. Koska se oli hänen synnyinmaansa, hän saattoi todistaa aivan vapaasti ja pitää jopa kokouksia. Vaikka tienraivaajat, jotka oli määrätty Fernando Poohon (nykyään osa Päiväntasaajan Guineaa) vuoden 1950 paikkeilla, karkotettiin pian uskonnollisen suvaitsemattomuuden takia, muut todistajat saivat tehtyä siellä myöhemmin työsopimuksia, joiden ansiosta he saattoivat asua tuolla alueella. Ja Jeesuksen käskyä noudattaen he tietysti saarnasivat (Mark. 13:10).

 Ghanalainen kierrosvalvoja Emmanuel Mama lähetettiin vuonna 1959 muutamaksi viikoksi Ylä-Voltaan (nykyään Burkina Faso), ja hän saattoi todistaa paljon pääkaupungissa Ouagadougoussa. Maassa ei kuitenkaan asunut keitään Jehovan todistajia. Neljä vuotta myöhemmin seitsemän todistajaa, jotka olivat kotoisin Togosta, Dahomeysta (nykyisestä Beninistä) ja Kongosta, muutti Ouagadougouhun ja etsi sieltä työpaikan voidakseen palvella tällä alueella. Muutaman kuukauden kuluttua heihin liittyi joitakuita Ghanasta tulleita erikoistienraivaajia. Papiston viranomaisiin kohdistama painostus johti kuitenkin vuonna 1964 siihen, että todistajien oltua maassa vajaan vuoden heidät pidätettiin, heitä pidettiin vangittuina 13 päivää ja heidät karkotettiin sitten maasta. Olivatko heidän ponnistelunsa olleet vaivan arvoisia? Maassa asuva Emmanuel Johnson oli oppinut, mistä Raamatun totuus voitiin löytää. Hän jatkoi kirjeitse Jehovan todistajien kanssa tutkimista, ja hänet kastettiin vuonna 1969. Valtakunnan työ oli siis saanut jalansijan taas uudessa maassa.

Kun Gileadissa valmennusta saaneille lähetystyöntekijöille anottiin viisumeita, jotta he voisivat palvella Norsunluurannikolla, Ranskan viranomaiset kieltäytyivät myöntämästä niitä. Sen vuoksi Alfred Shooter Kultarannikolta (nykyisestä Ghanasta) lähetettiin vuonna 1950 tienraivaajaksi Norsunluurannikon pääkaupunkiin. Hänen asetuttuaan aloilleen hänen vaimonsakin muutti sinne ja muutamaa kuukautta myöhemmin tuli lähetystyöntekijäpariskunta, Gabriel ja Florence Paterson. Sitten ilmaantui ongelmia. Eräänä päivänä heidän kirjallisuutensa takavarikoitiin, koska sillä ei ollut hallituksen hyväksyntää, ja veljien maksettavaksi määrättiin sakko. Myöhemmin he kuitenkin havaitsivat, että heidän kirjojaan oli myynnissä torilla, ja niin he ostivat ne takaisin ja käyttivät niitä jälleen palveluksessaan.

Sillä välin nämä veljet kävivät useissa valtion virastoissa yrittäessään saada pysyvän oleskeluluvan. Houphouët-Boigny-niminen mies, josta tuli myöhemmin Norsunluurannikon presidentti, tarjoutui auttamaan. Hän huomautti: ”Totuutta ei pysty kahlitsemaan. Se on kuin voimakas virta. Jos sen patoaa, se tulvii padon yli.” Kun muuan katolinen pappi ja metodistipappi yrittivät sekaantua asiaan, hallituksen edustaja Ouezzin Coulibaly sanoi: ”Minä edustan tämän maan väestöä. Me olemme kansa, ja me pidämme Jehovan todistajista ja siksi haluamme heidän jäävän tähän maahan.”

Opetuslapsia jotka todella ymmärtävät

Antaessaan käskyn ”tehdä opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä” Jeesus sanoi myös, että ne, joista tulisi opetuslapsia, toisin sanoen ne, jotka uskoisivat Kristuksen opetuksiin ja soveltaisivat niitä, tulisi kastaa (Matt. 28:19, 20). Tämän mukaisesti konventeissa, joita Jehovan todistajat  pitävät määrävälein, järjestetään kastetilaisuus uusille opetuslapsille. Joissakin konventeissa kastettavia voi olla suhteellisen vähän. Mutta Nigeriassa vuonna 1970 pidetyssä konventissa kastettiin veteen upottamalla 3775 uutta todistajaa. Tavoitteena ei ole kuitenkaan ihmisjoukkojen haaliminen.

Kun vuonna 1956 havaittiin, että jotkut Kultarannikolla kasteelle menevät eivät olleet rakentaneet uskoaan riittävän vahvalle pohjalle, tehtiin järjestely kasteelle aikovien seulomiseksi. Kultarannikon paikallisseurakuntien valvojien tehtäväksi annettiin ottaa henkilökohtaisesti selvää siitä, oliko jokaisella kasteelle aikovalla varmasti vankat tiedot Raamatun perustotuuksista ja elikö hän Raamatun normien mukaisesti ja ymmärsikö hän selvästi, mitä velvollisuuksia liittyy Jehovan vihkiytyneenä ja kastettuna todistajana olemiseen. Aikanaan samanlainen käytäntö astui voimaan koko maailmassa. Vuonna 1967 englanniksi ilmestyneessä kirjassa ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu” oli yksityiskohtaista aineistoa, jonka avulla voitiin kerrata Raamatun perusopetuksia kasteelle aikovien kanssa. Kun vuosien varrella saatiin lisää kokemusta, aineistoa vielä paranneltiin, ja se julkaistiin vuonna 1983 kirjassa Järjestetyt suorittamaan palveluksemme.

Otettiinko näitä järjestelyjä tehtäessä huomioon sellaiset ihmiset, joilla on hyvin vähän tai ei lainkaan koulutusta?

Lukutaidottomuuden voittaminen

Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco arvioi vuonna 1957, että noin 44 prosenttia maailman 15-vuotiaasta tai sitä vanhemmasta väestöstä ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Sen tietojen mukaan 42:ssa Afrikan maassa, 2:ssa Amerikan maassa, 28:ssa Aasian maassa ja 4:ssä Oseanian maassa oli 75 prosenttia aikuisista luku- ja kirjoitustaidottomia. Silti heidänkin oli saatava mahdollisuus oppia tuntemaan Jumalan laki voidakseen valmistautua hänen Valtakuntansa  alamaisiksi. Monet lukutaidottomat olivat teräväjärkisiä ja saattoivat muistaa kuulemastaan paljon, mutta he eivät kuitenkaan pystyneet itse lukemaan kallisarvoista Jumalan sanaa eivätkä käyttämään painettuja Raamatun tutkimisen apuneuvoja.

Jotkut todistajat olivat vuosien mittaan auttaneet henkilökohtaisesti niitä, jotka halusivat oppia lukemaan. Vuosina 1949 ja 1950 Jehovan todistajat kuitenkin perustivat monissa Afrikan maissa jokaiseen seurakuntaan lukukoulun. Sitä pidettiin yleensä valtakunnansalissa, ja joissakin paikoin kokonaisia kyliä kutsuttiin saamaan oppia.

Siellä missä hallitus on pyrkinyt edistämään kansan lukutaitoa, Jehovan todistajat ovat mielihyvin olleet yhteistoiminnassa sen kanssa. Monilla alueilla todistajat ovat kuitenkin joutuneet kehittämään ja käyttämään omaa opetusmateriaaliaan. Näiden Jehovan todistajien pitämien koulujen avulla kymmenettuhannet ihmiset, heidän joukossaan tuhansia naisia ja vanhuksia, ovat oppineet lukemaan. Oppikurssi on suunniteltu niin, että sillä paitsi oppii lukemaan ja kirjoittamaan, myös saman tien perehtyy Jumalan pyhän sanan perustotuuksiin. Tämä on auttanut ihmisiä pätevöitymään siihen opetuslasten tekemiseen, jonka Jeesus antoi tehtäväksi. Monet ovat ponnistelleet hartaasti oppiakseen lukemaan, koska he haluavat olla tehokkaita tässä työssä.

Kun muuan ovenavaaja Länsi-Afrikassa sijaitsevassa Dahomeyssa (nykyisessä Beninissä) käännytti pois uuden todistajan, koska tämä ei osannut lukea, tuo todistaja päätti voittaa ongelman. Sen lisäksi että hän kävi lukukoulua, hän ponnisteli uutterasti asian hyväksi. Kuuden viikon kuluttua hän meni samalle ovelle, ja mies oli niin hämmästynyt kuullessaan tämän vastikään lukutaidottoman todistajan lukevan hänelle kohtia Jumalan sanasta, että hänkin kiinnostui todistajien opetuksesta. Joistakuista näissä kouluissa opetusta saaneista on aikanaan tullut jopa matkavalvojia, jotka opettavat useita seurakuntia. Näin kävi Nigeriassa Ezekiel Ovbiagelelle.

Koulutusta elokuva- ja diaesitysten välityksellä

Vuonna 1954 julkaistiin elokuva Raamatusta kiinnostuneiden auttamiseksi ymmärtämään Jehovan näkyvän järjestön valtavuus. Tämä elokuva, Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, on myös auttanut murtamaan ihmisten ennakkoluuloja.

Nykyisessä Sambiassa tarvittiin usein elokuvaesityksiä varten kannettavaa generaattoria. Kahden puun väliin pingotettu valkoinen kangas toimitti valkokankaan virkaa. Barotsemaan päällikkö katsoi elokuvan jalosukuisen perheensä kanssa, ja sitten hän halusi, että se näytetään kansalle. Seuraavana iltana sen näkikin 2500 henkeä. Sambiassa oli näissä elokuvaesityksissä 17 vuoden aikana läsnä yhteensä yli miljoona ihmistä. Yleisö piti näkemästään. Läheisestä Tanganjikasta (kuuluu nykyään  Tansaniaan) kerrottiin, että näytännön jälkeen ilma oli sakeanaan ”Ndaka, ndaka” (Kiitos, kiitos) -huutoja.

Elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa jälkeen esitettiin muita elokuvia: Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa, ”Iankaikkisen hyvän uutisen” julistamista ympäri maailman, Jumala ei voi valehdella ja Heritage (Perintö). Lisäksi on ollut diaesityksiä selostuksineen, joissa on käsitelty Raamatun käytännöllisyyttä meidän ajallemme, kristikunnan oppien ja tapojen pakanallisia juuria ja maailman olosuhteiden merkitystä Raamatun profetioiden valossa. Jehovan todistajien järjestöstä kertovissa diaesityksissä on vierailtu heidän maailmankeskuksessaan ja sellaisiin maihin järjestetyissä sykähdyttävissä konventeissa, joissa heidät oli aiemmin kielletty, sekä tarkasteltu heidän lähihistoriaansa. Tämä kaikki on auttanut ihmisiä ymmärtämään, että Jehovalla on tosiaan kansa maan päällä ja että Raamattu on Hänen henkeytetty Sanansa.

Todellisten lampaiden tunnistaminen

Joissakin maissa sellaiset, joilla vain oli joitakin Vartiotornin julkaisuja, väittivät olevansa Jehovan todistajia tai käyttivät nimeä Vartiotorni. Mutta olivatko he muuttaneet uskonkäsityksensä ja elintapansa Raamatun normien mukaisiksi? Osoittautuisivatko he tarpeellista opetusta saatuaan todella lampaankaltaisiksi ihmisiksi, jotka kuuntelevat Herran, Jeesuksen Kristuksen, ääntä? (Joh. 10:4, 5.)

Vartiotorni-seuran Etelä-Afrikan-haaratoimistoon tuli vuonna 1954 hätkähdyttävä kirje ryhmältä afrikkalaisia, jotka olivat Baía dos Tigresin rangaistussiirtolassa Angolan eteläosassa. Kirjoittaja João Mancoca sanoi: ”Jehovan todistajien ryhmään kuuluu Angolassa tuhat jäsentä. Näiden johtajana on Simão Gonçalves Toco.” Kuka oli Toco? Olivatko hänen seuraajansa todella Jehovan todistajia?

Järjestettiin niin, että John Cooke, portugalin kieltä osaava lähetystyöntekijä, vierailisi Angolassa. Erään siirtomaaviranomaisen kanssa käydyn pitkän keskustelun jälkeen veli Cookelle myönnettiin lupa vierailla Mancocan luona. Veli Cooke sai tietää, että ollessaan 1940-luvulla erään baptistien lähetysaseman yhteydessä Belgian Kongossa (nykyisessä Zairessa) Toco oli saanut jonkin verran Vartiotornin kirjallisuutta ja kertonut oppimistaan asioista läheisille  tovereilleen. Mutta sitten spiritistit vaikuttivat ryhmään, ja aikanaan Toco lakkasi tyystin käyttämästä Vartiotornin kirjallisuutta ja Raamattua. Sen sijaan hän etsi opastusta meedioilta. Hallitus palautti hänen toverinsa Angolaan, ja he hajaantuivat sitten maan eri osiin.

Mancoca oli kuulunut Tocon toveripiiriin, mutta Mancoca yritti taivuttaa muut luopumaan spiritismin harjoittamisesta ja pitämään kiinni Raamatusta. Jotkut Tocon seuraajista eivät pitäneet tästä ja antoivat Mancocan ilmi portugalilaisille viranomaisille valheellisten syytösten nojalla. Se johti siihen, että Mancoca ja hänen kanssaan samaa mieltä olleet karkotettiin rangaistussiirtolaan. Siellä hän pääsi yhteyteen Vartiotorni-seuran kanssa ja sai lisää raamatullista kirjallisuutta. Hän oli nöyrä, hengellismielinen mies ja hyvin kiinnostunut työskentelemään tiiviisti sen järjestön yhteydessä, jonka välityksellä hän oli oppinut totuuden. Keskusteltuaan tämän ryhmän kanssa useita tunteja Raamatun totuuksista veli Cookella ei ollut lainkaan epäilyksiä sen suhteen, että João Mancoca kuului todella Herran lampaisiin. Veli Mancoca on todistanut sen hyvin vaikeissa oloissa nyt jo monien vuosien mittaan.

Myös Tocoa ja joitakuita hänen seuraajiaan haastateltiin. He eivät kuitenkaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ilmaisseet Kristuksen seuraajille ominaisia lampaankaltaisia piirteitä. Angolassa ei siis siihen aikaan ollutkaan tuhatta Jehovan todistajaa, vaan ainoastaan noin 25.

Sillä välin oli Belgian Kongossa (nykyisessä Zairessa) syntynyt toinen sekaannus. Siellä vaikutti Kitawala-nimellä tunnettu uskonnollis-poliittinen liike, joka käytti toisinaan myös nimeä Vartiotorni. Joidenkuiden sen jäsenten kodeissa oli Jehovan todistajien julkaisuja, joita he olivat saaneet postitse. Kitawala-liikkeen uskonkäsitykset ja tavat (muun muassa rasistisuus, vallankumouksellinen toiminta poliittisen tai yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi ja palvonnan nimissä harjoitettu törkeä sukupuolinen moraalittomuus) eivät kuitenkaan missään tapauksessa edustaneet Jehovan todistajien käsityksiä ja tapoja. Siitä huolimatta Jehovan todistajien Vartiotorni-seura yritettiin joissakin julkaistuissa selonteoissa sekoittaa Kitawalaan.

Belgian viranomaiset torjuivat Jehovan todistajien toistuvat yritykset lähettää valmennettuja valvojia Belgian Kongoon. Tämä oli katolisten ja protestanttisten ryhmien mieleen. Erityisesti vuodesta 1949 lähtien kaikki yritykset tutkia Raamattua Vartiotorni-seuran kirjallisuuden avulla tukahdutettiin maassa julmasti. Yksi sikäläisistä uskollisista todistajista kuitenkin sanoi: ”Me olemme kuin säkki afrikkalaista viljaa. Vievätpä he meidät mihin tahansa, Sanaa tipahtaa, jyvä kerrallaan, kunnes alkaa sataa, ja he  näkevät meidän nousevan jälleen kaikkialla.” Niinpä niiden määrä, jotka noista vaikeista oloista huolimatta raportoivat toimivansa Jehovan todistajina, kasvoi vuosina 1949–60 48:sta 1528:aan.

Vähitellen viranomaiset alkoivat ymmärtää, että Jehovan todistajat eroavat jyrkästi Kitawala-liikkeestä. Kun todistajille annettiin jossakin määrin kokoontumisvapautta, hallituksen tarkkailijat kommentoivat usein heidän hyvää käytöstään ja järjestyksellisyyttään. Kun poliittista riippumattomuutta vaadittiin väkivaltaisin mielenosoituksin, ihmiset tiesivät, etteivät Jehovan todistajat olleet sekaantuneet niihin. Vuonna 1961 maahan pääsi vihdoin belgialainen todistaja Ernest Heuse jr, joka oli pätevä valvoja. Uutterien ponnistelujen ansiosta veljiä voitiin vähitellen auttaa saattamaan seurakuntansa ja henkilökohtainen elämänsä yhä paremmin sopusointuun Jumalan sanan kanssa. Oppimista oli paljon, ja se vaati runsaasti kärsivällisyyttä.

Ajatellen parantelevansa asemiaan Kitawala-liike toimitti joiltakin alueilta pitkiä luetteloja ihmisistä, jotka halusivat tulla tunnetuiksi Jehovan todistajina. Viisaasti veli Heuse lähetti näille alueille päteviä veljiä ottamaan selvää siitä, millaisia nämä ihmiset olivat. Veljet eivät vain ottaneet vastaan suuria ryhmiä, vaan johtivat raamatuntutkisteluja yksilöille.

Aikanaan aidot lampaat, ne jotka todella pitivät Jeesusta Kristusta Paimenenaan, tulivat esiin. Heitä olikin paljon. He opettivat vuorostaan muita. Vuosien mittaan tuli kymmeniä Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijöitä muista maista työskentelemään heidän kanssaan, auttamaan heitä hankkimaan Jumalan sanan täsmällisempää tuntemusta sekä valmentamaan heitä. Vuonna 1975 Zairessa oli 17477 Jehovan todistajaa, jotka ahkeroivat 526 seurakunnassa saarnaten ja opettaen Jumalan sanaa toisille.

Fetissin voiman murtaminen

Nigeriasta länteen sijaitsee Benin (aiemmin Dahomey). Sen väestö on jakautunut 60 etniseen ryhmään, jotka puhuvat noin 50:tä kieltä ja murretta. Kuten suuressa osassa Afrikkaa, täälläkin on animismi perinteinen uskonto, ja siihen liittyy esi-isien palvonta. Sellainen uskonnollinen ympäristö luo ihmisten elämään taikauskon ja pelon varjon. Monet kristityiksi tunnustautuvat harjoittavat myös animismia.

Nigerian Jehovan todistajat kylvivät 1920-luvun lopulta 1940-luvulle  saakka monia Raamatun totuuden siemeniä Dahomeyyn käymällä aika ajoin levittämässä siellä raamatullista kirjallisuutta. Monet noista siemenistä tarvitsivat vain hiukan kastelemista tullakseen tuottoisiksi. Tällaista huolenpitoa saatiin vuonna 1948, kun veli Nouru Akintoundé, Nigeriassa asunut syntyperäinen dahomeylainen, palasi Dahomeyyn tienraivaajaksi. Neljän kuukauden kuluessa 300 henkeä omaksui nopeasti totuuden ja osallistui hänen kanssaan kenttäpalvelukseen. Tällainen reaktio ylitti kaikki kohtuulliset odotukset.

Tämä toiminta herätti nopeasti levottomuutta sekä kristikunnan papiston että animistien keskuudessa. Kun Porto Novossa toimineen fetissijärjestön sihteeri osoitti kiinnostusta totuutta kohtaan, fetissipäällikkö julisti, että sihteeri kuolisi viikon kuluessa. Mutta tämä entinen sihteeri sanoi määrätietoisesti: ”Jos fetissi teki Jehovan, minä kuolen. Mutta jos Jehova on korkein Jumala, hän voittaa fetissin.” (Vrt. 5. Moos. 4:35; Joh. 17:3.) Toteuttaakseen ennustuksensa fetissipäällikkö turvautui kuudennen päivän iltana kaikenlaiseen noituuteen ja julisti sitten, että tämä järjestön entinen sihteeri oli kuollut. Fetissinpalvojien suureksi tyrmistykseksi tuo nainen kuitenkin seuraavana päivänä asteli Cotonoun torille ilmielävänä. Eräs veli vuokrasi myöhemmin auton, jolla hän kuljetti sisarta läpi Porto Novon, jotta kaikki voisivat omin silmin nähdä, että tämä oli elossa. Sen jälkeen monet muut fetissinpalvojat asennoituivat lujasti totuuden puolelle. (Vrt. Jer. 10:5.)

Kiihkeä uskonnollinen painostus johti pian siihen, että Vartiotornin julkaisut kiellettiin Dahomeyssa. Tottelevaisuudesta Jehova Jumalaa kohtaan todistajat kuitenkin jatkoivat saarnaamista usein pelkän Raamatun avulla. Joskus he tekivät ovelta-ovelle-työtä ”kauppiaina”, joilla oli mukanaan kaikenlaisia tavaroita. Jos keskustelu sujui hyvin, he käänsivät huomion Raamattuun. He saattoivat jopa kaivaa vaatteittensa suuresta sisätaskusta jonkin kallisarvoisen raamatullisen julkaisun.

Kun poliisit ahdistelivat heitä kaupungeissa, he lähtivät saarnaamaan maaseudulle (vrt. Matt. 10:23). Kun heidät heitettiin vankilaan, he saarnasivat siellä. Vuonna 1955 vankilassa olleet todistajat löysivät ainakin 18 kiinnostunutta Abomeyn vankien ja vankilaviranomaisten joukosta.

Vain kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun tuo dahomeylainen tienraivaajaveli palasi kotimaahansa saarnaamaan, siellä osallistui sananpalvelukseen 1426 henkeä – vaikka hallitus oli kieltänyt heidän työnsä!

Useampia työntekijöitä mukaan elonkorjuuseen

Eri puolilla Afrikkaa oli ilmeisesti monia ihmisiä, jotka tunsivat totuuden nälkää. Eloa oli paljon, mutta työntekijöitä oli vähän. Veljistä oli siksi rohkaisevaa nähdä, miten elonkorjuun Herra, Jeesus Kristus, vastasi heidän rukouksiinsa saada lisää työntekijöitä auttamaan heitä hengellisessä korjuutyössä (Matt. 9:37, 38).

 Matkustavat tienraivaajat olivat 1930-luvulla levittäneet Keniassa paljon kirjallisuutta, mutta jälkihuolto oli jäänyt hyvin vähiin. Vuonna 1949 muutti kuitenkin Mary Whittington kolmen pienen lapsensa kanssa Isosta-Britanniasta miehensä luo Nairobiin, koska tämä oli työssä siellä. Sisar Whittington oli ollut kasteella vain vuotta aiemmin, mutta hänellä oli tienraivaushenki. Vaikka hän ei tuntenut Keniasta keitään todistajia, hän ryhtyi opettamaan muille tällä laajalla alueella asuville totuutta. Esteet eivät häntä lannistaneet. Toisiakin todistajia tuli – Australiasta, Etelä-Afrikasta, Isosta-Britanniasta, Kanadasta, Ruotsista, Sambiasta ja Yhdysvalloista. He olivat itse järjestäneet asiansa niin, että saattoivat muuttaa kertomaan Valtakunnan toivosta näille ihmisille.

Lähetystyöntekijäpariskuntiakin lähetettiin auttamaan elonkorjuussa. Aluksi miehet joutuivat tekemään ansiotyötä voidakseen jäädä maahan, ja siksi heille jäi vain vähän aikaa palvelukseen. Mutta heidän vaimonsa saattoivat vapaasti palvella tienraivaajina. Ajan mittaan Keniaan tuli toistasataa Gileadissa valmennettua lähetystyöntekijää. Koska eurooppalaiset todistajat tiesivät, että maan itsenäistyminen lopettaisi pian Ison-Britannian siirtomaahallinnon voimassapitämän rotuerottelun, he opiskelivat suahilia ja laajensivat nopeasti toimintaansa saadakseen yhteyden syntyperäisiin afrikkalaisiin. Maapallon kentän tässä osassa toimivien todistajien määrä kohosi nopeasti.

Vuonna 1972 myös Botswana sai apua hengelliseen elonkorjuuseen, kun Etelä-Afrikasta, Isosta-Britanniasta ja Keniasta muutti todistajia sen suuriin kaupunkeihin. Kolmen vuoden kuluttua tuli lisäksi Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä. Suurin osa väestöstä on kuitenkin hajaantunut maalaiskyliin. Päästäkseen niihin ovat Etelä-Afrikasta tulleet todistajat matkustaneet Kalaharin aavikkoalueen poikki. Syrjäisissä yhdyskunnissa he ovat todistaneet kyläpäälliköille, opettajille ja usein 10–20 arvostavan kuulijan ryhmille. Muuan iäkäs mies sanoi: ”Tulitteko te näin kauas puhumaan meille näistä asioista? Se oli ystävällisesti, hyvin ystävällisesti tehty.”

”Raamattu-Brown” oli pitänyt voimakkaita raamatullisia puheita Liberiassa 1920-luvulla, mutta vastustus tuossa maassa oli ollut melkoista. Hengellinen elonkorjuu ei päässyt siellä kunnolla vauhtiin ennen Gilead-koulussa  valmennettujen lähetystyöntekijöiden saapumista. Ensimmäisenä tuli Harry Behannan vuonna 1946. Monet muut osallistuivat työhön seuraavina vuosina. Syntyperäiset liberialaiset liittyivät vähitellen työskentelemään heidän kanssaan, ja vuonna 1975 oli Jehovan ylistäjien määrä kohonnut yli tuhanteen.

”Raamattu-Brown” oli saarnannut vielä enemmän Nigeriassa. Tämä maa oli jakautunut lukuisiin kuningaskuntiin, kaupunkivaltioihin ja yhteiskuntajärjestelmiin, ja ihmiset puhuivat yli 250:tä kieltä ja murretta. Uskontokin oli yksi jakava tekijä. Ensimmäiset todistajat eivät olleet kovin tahdikkaita, vaan esittivät voimakkaita raamatullisia perusteluja paljastaessaan papiston ja sen väärät opetukset. Kun heidän kirjallisuutensa kiellettiin toisen maailmansodan aikana, veljet saarnasivat käyttäen vain Raamattua. Totuutta rakastavat ihmiset ilmaisivat arvostavaa vastakaikua. He erosivat kirkoista, ja luopuivat sitten moniavioisuudesta ja hylkäsivät taikakalunsa, joita kirkot olivat suvainneet. Vuonna 1950 Valtakunnan sanomaa julisti Nigeriassa 8370 Jehovan todistajaa. Vuoteen 1970 mennessä tuo määrä oli yli kymmenkertaistunut.

Etelä-Rhodesiassa (nykyään Zimbabwe) voimassa olleet lait hankaloittivat hengellisen avun antamista maassa asuville kiinnostuneille. Laillista tunnustusta oli yritetty saada 1920-luvun puolivälistä lähtien. Vuonna 1932 Etelä-Afrikasta tulleet tienraivaajat määrättiin lähtemään maasta, ja heille sanottiin mielivaltaisesti, etteivät he voisi valittaa asiasta. Mutta he valittivat sittenkin. Vartiotornin kirjallisuutta oli syytetty kumouksellisuudesta, ja asia piti viedä oikeuteen. Veljet joutuivat 1940-luvun alussa vankilaan siksi, että he olivat levittäneet Raamattua selittäviä julkaisuja. Vasta vuonna 1966 Jehovan todistajat tunnustettiin Zimbabwessa täysin lailliset vaatimukset täyttäväksi uskonnolliseksi järjestöksi. Hengellistä elonkorjuuta oli yli 40 vuoden ajan tehty melko vaikeissa oloissa, mutta rohkeat työntekijät olivat tuona aikana auttaneet yli 11000:ta ihmistä tulemaan Jehova Jumalan palvelijoiksi.

Todistusta maaherroille ja kuninkaille

Jeesus tiesi, että hänen opetuslapsensa kohtaisivat palveluksessaan vastustusta. Hän sanoi heille, että heitä luovutettaisiin ”paikallisiin oikeusistuimiin” ja vietäisiin jopa ”maaherrojen ja kuninkaittenkin eteen” ja että se koituisi ”todistukseksi heille ja kansoille” (Matt. 10:17, 18). Jehovan todistajat ovat kokeneet täsmälleen sen, minkä Jeesus ennusti, ja hänen sanojensa mukaisesti he ovat yrittäneet käyttää näitä tilaisuuksia todistuksen antamiseen.

Jotkut viranomaiset eivät ole uskaltaneet tehdä hyvää Kristuksen seuraajille (Joh. 12:42, 43). Llewelyn Phillips näki tästä todisteita vuonna 1948, kun hän keskusteli yksityisesti useiden Belgian Kongon hallitusviranomaisten kanssa yrittäessään huojentaa sikäläisten vainottujen todistajien oloja. Hän selosti näille miehille Jehovan todistajien uskonkäsityksiä  ja toimintaa. Keskustelun aikana kenraalikuvernööri kuitenkin kysyi mietteissään: ”Mutta miten minun käy, jos autan teitä?” Hän tiesi, että roomalaiskatolisella kirkolla oli tuossa maassa paljon vaikutusvaltaa.

Swazimaan päällikkö, kuningas Sobhuza II, ei kuitenkaan ollut huolissaan pappien mielipiteestä. Hän oli usein keskustellut Jehovan todistajien kanssa, hänellä oli paljon heidän kirjallisuuttaan ja hän suhtautui heihin hyvin suopeasti. Joka vuosi hän kutsui pitkänäperjantaina afrikkalaisia pappeja kuninkaalliseen kyläänsä. Hän antoi heidän puhua, mutta hän pyysi myös yhden Jehovan todistajista puhumaan. Vuonna 1956 todistaja puhui sielunkuolemattomuusopista ja uskonnollisten johtajien kunnianimistä. Kun hän lopetti, päällikkö kysyi papeilta: ”Pitävätkö nämä Jehovan todistajien esittämät asiat paikkansa? Jos eivät, niin selittäkää, missä he ovat väärässä.” He eivät voineet kumota Jehovan todistajien lausuntoja. Kerran päällikkö jopa purskahti nauramaan nähdessään, miten todistajan puhe sai papit tyrmistymään.

Poliisit lähetettiin usein tiukkaamaan todistajilta syitä heidän toimintaansa. Tangerin seurakunnan todistajat tekivät säännöllisesti matkoja Marokosta Ceutaan, Espanjan valvomaan, Marokon rannikolla sijaitsevaan satamaan. Vuonna 1967 poliisit kerran pysäyttivät todistajat ja kuulustelivat heitä kaksi tuntia, joiden kuluessa annettiin erinomainen todistus. Yhdessä vaiheessa kaksi poliisikomisariota kysyi, uskoivatko todistajat ”neitsyt Mariaan”. Kun heille kerrottiin, että evankeliumien mukaan Maria sai Jeesuksen neitseellisen syntymän jälkeen muita lapsia ja että nämä olivat Jeesuksen veli- ja sisarpuolia, poliisit haukkoivat hämmästyneinä henkeään ja sanoivat, ettei sellaista varmasti löydy Raamatusta. Kun heille näytettiin Johanneksen 7:3–5:tä, toinen poliiseista katsoi jakeita pitkään sanomatta sanaakaan, mutta toinen sanoi: ”Anna minulle se Raamattu. Minä selitän sen kohdan.” Ensimmäinen poliisi vastasi: ”Älä turhaan vaivaudu. Tämä kohta on päivänselvä.” Monia muitakin kysymyksiä tehtiin ja niihin vastattiin rentoutuneen tunnelman vallitessa. Sen jälkeen todistajat saivat saarnata tuolla alueella viranomaisten juuri puuttumatta asiaan.

Jotkut huomattavat hallitusmiehet ovat oppineet tuntemaan hyvin Jehovan todistajat ja heidän sananjulistuksensa. Jotkut heistä ymmärtävät,  että todistajien työ todella hyödyttää ihmisiä. Kun vuoden 1959 lopulla valmisteltiin Nigerian itsenäistymistä, kenraalikuvernööri Nnamdi Azikiwe pyysi, että W. R. Brown olisi läsnä Jehovan todistajien edustajana. Hän sanoi ministerineuvostolleen: ”Jos kaikki uskontokunnat olisivat Jehovan todistajien kaltaisia, ei olisi murhia, murtovarkauksia, rikollisuutta, vankeja eikä atomipommeja. Ovia ei pidettäisi yötä päivää lukossa.”

Afrikassa on korjattu todella suuri hengellinen sato. Vuonna 1975 hyvää uutista saarnasi 312754 todistajaa 44:ssä Afrikan mantereen maassa. Yhdeksässä noista maista oli alle 50 sellaista ihmistä, jotka olivat asennoituneet Raamatun totuuden puolelle ja osallistuivat evankelioimistyöhön. Todistajat pitävät kuitenkin jokaisen elämää kallisarvoisena. Tuhannet Jehovan todistajat osallistuivat talosta-taloon-palvelukseen 19:ssä näistä maista. Joillakin alueilla on raportoitu huikeaa kasvua. Esimerkiksi Angolassa todistajien määrä kasvoi vuosina 1970–75 355:stä 3055:een. Vuonna 1975 oli Nigeriassa 112164 Jehovan todistajaa. He eivät olleet sellaisia, jotka vain mielellään lukivat Vartiotornin kirjallisuutta, eivätkä sellaisia, jotka vain silloin tällöin kävivät kokouksissa valtakunnansalissa. He kaikki olivat Jumalan valtakunnan aktiivisia julistajia.

Itämailla valmennetaan Jehovan ylistäjiä

Toisen maailmansodan jälkeen Jehovan todistajien toiminta laajeni nopeasti Filippiineillä kuten monissa muissakin paikoissa. Vapauduttuaan vankilasta 13. maaliskuuta 1945 Joseph Dos Santos otti ensi tilassa yhteyden Vartiotorni-seuran toimistoon New Yorkiin. Hän halusi saada kaiken raamatuntutkisteluaineiston ja kaikki järjestöohjeet, jotka olivat jääneet Filippiinien veljiltä saamatta sodan aikana. Sitten hän vieraili henkilökohtaisesti seurakunnissa yhdistääkseen ja vahvistaakseen niitä. Samana vuonna pidettiin Lingayenissa Pangasinanissa kansallinen konventti, jossa neuvottiin, miten voidaan opettaa totuudennälkäisiä ihmisiä  Raamatun kotitutkistelujen välityksellä. Seuraavina vuosina ponnisteltiin yhteisvoimin, jotta useampia julkaisuja saataisiin käännettyä ja julkaistua paikallisilla kielillä: tagalogiksi, ilokoksi ja sebuksi. Perustus laajennukselle oli luotu, ja tuo laajennus etenikin nopeasti.

Kymmenen vuoden kuluessa sodan päättymisestä todistajien määrä kasvoi Filippiineillä noin 2000:sta yli 24000:een. Seuraavien 20 vuoden kuluttua siellä oli yli 78000 Jehovan ylistäjää.

Ensimmäisiä itämaita, joihin Gilead-koulussa valmennettuja lähetystyöntekijöitä lähetettiin, oli Kiina. Harold King ja Stanley Jones saapuivat Shanghaihin vuonna 1947, Lew Ti Himm vuonna 1949. Kolme saksalaista tienraivaajaa, jotka olivat alkaneet työskennellä siellä vuonna 1939, olivat ottamassa heitä vastaan. Enemmistö tämän maan asukkaista oli buddhalaisia, joiden kanssa ei helposti virinnyt raamatullista keskustelua. Heidän kodeissaan oli pyhäinjäännöslippaita ja alttareita. Oviaukkojen yläpuolella riippuvilla peileillä yritettiin pelotella pois pahoja henkiä. Porttikäytävät oli koristeltu ”hyvän onnen” toivotuksia sisältävillä punaisilla  papereilla ja buddhalaisuuden jumalien pelottavilla kuvilla. Kiinassa elettiin kuitenkin suurten muutosten aikaa. Kommunistihallinnon aikana kaikkia vaadittiin opiskelemaan ”Mao Tse-tungin ajatuksia”. Ansiotyönsä jälkeen kiinalaisten piti olla pitkissä kokouksissa, joissa heille selitettiin kommunismia. Kaiken tämän keskellä veljemme saarnasivat ahkerasti Jumalan valtakunnan hyvää uutista.

Monet niistä, jotka halusivat tutkia Jehovan todistajien kanssa, olivat aiemmin saaneet jonkin verran tietoa Raamatusta kristikunnan kirkkojen välityksellä. Tämä piti paikkansa Nancy Yuenista, kirkon työntekijästä ja perheenemännästä, joka oli kiitollinen siitä, mitä todistajat näyttivät hänelle Raamatusta. Pian hän osallistui innokkaasti talosta-taloon-työhön ja johti itsekin raamatuntutkisteluja. Toisilla, joille todistajat saarnasivat, oli tyypillinen kiinalais-buddhalainen tausta eikä lainkaan aiempaa Raamatun tuntemusta. Vuonna 1956 saavutettiin 57 julistajan huippu. Tuona vuonna Nancy Yuen kuitenkin joutui vankilaan sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty saarnaamisen vuoksi kuusi kertaa. Toiset joko pidätettiin tai karkotettiin maasta. Stanley Jones ja Harold King pidätettiin 14. lokakuuta 1958. Ennen oikeudenkäyntiä he joutuivat olemaan vangittuina kaksi vuotta. Tuona aikana heitä kuulusteltiin jatkuvasti. Kun heidän tapauksensa vihdoin käsiteltiin oikeudessa vuonna 1960, heille langetettiin pitkät vankeustuomiot. Jehovan todistajien julkinen toiminta Kiinassa tyrehdytettiin siis väkipakolla lokakuussa 1958. Mutta heidän saarnaamisensa ei koskaan tyystin loppunut. Jopa vankilassa ja työleireissä oli mahdollisuuksia todistaa. Julistettaisiinko tuossa suuressa maassa enemmän tulevaisuudessa? Aika näyttäisi sen.

Mitä tapahtui sillä välin Japanissa? Ennen toista maailmansotaa siellä oli saarnannut vain noin sata Jehovan todistajaa. Kohdatessaan sotavuosina julmaa sortoa monet heistä sovittelivat. Vaikka jotkut säilyttivät nuhteettomuutensa, niin järjestelmällinen julkinen saarnaaminen loppui. Jehovan valtakunnasta julistaminen käynnistettiin kuitenkin uudelleen tuossa maailman osassa, kun Gileadissa valmennettu lähetystyöntekijä Don Haslett saapui Tokioon tammikuussa 1949. Kaksi kuukautta myöhemmin hänen vaimonsa Mabel saattoi tulla sinne hänen luokseen. Tällä kentällä monet ihmiset tunsivat totuuden nälkää. Keisari oli luopunut väitteestään, että hän oli jumala. Šinto, buddhalaisuus, katolisuus ja kyodan (joka koostui useista Japanin protestanttisista ryhmistä) olivat kaikki menettäneet kasvonsa ihmisten silmissä liityttyään Japanin sotaponnisteluihin, jotka olivat päättyneet tappioon.

Vuoden 1949 lopussa ahersi Japanissa 13 Gilead-koulun  käynyttä lähetystyöntekijää. Heitä tuli vielä lisää – kaikkiaan yli 160. Kirjallisuutta oli hyvin niukalti. Jotkut lähetystyöntekijät olivat puhuneet Havaijissa vanhaa japanin kieltä, mutta heidän oli opittava nykyaikainen kieli. Toiset olivat opiskelleet jonkin verran kielen alkeita, mutta he joutuivat usein turvautumaan japanilais-englantilaisiin sanakirjoihinsa, kunnes he perehtyivät paremmin uuteen kieleensä. Ennen pitkää Ishiin ja Miuran perheet, jotka eivät olleet luopuneet uskostaan sotavuosina, ottivat yhteyttä järjestöön ja alkoivat jälleen osallistua julkiseen palvelukseen.

Lähetyskoteja avattiin vähitellen Kobessa, Nagoyassa, Osakassa, Jokohamassa, Kiotossa ja Sendaissa. Vuosina 1949–57 pyrittiin vakiinnuttamaan Valtakunnan työ ensisijaisesti Japanin pääsaaren suurissa kaupungeissa. Sitten työntekijät alkoivat muuttaa muihin kaupunkeihin. Kenttä oli valtava. Oli ilmeistä, että perusteellisen todistuksen antamiseksi kaikille japanilaisille tarvittaisiin paljon tienraivaajapalvelijoita. Tätä korostettiin, monet tarjoutuivat työhön, ja näiden uutterasti työskentelevien palvelijoiden yhteisponnisteluin saatiin erinomaisia tuloksia. Ensimmäinen vuosikymmen tuotti 1390 Jehovan ylistäjää. 1970-luvun puolivälissä oli eri puolilla Japania 33480 innokasta Jehovan ylistäjää. Ja kokoamisvauhti kiihtyi.

Samana vuonna, vuonna 1949, kun Don Haslett saapui Japaniin, Valtakunnan työ sai paljon vauhtia myös Korean tasavallassa. Korea oli ollut maailmansodan aikana Japanin vallan alaisuudessa, ja todistajia oli vainottu säälimättä. Vaikka muuan pieni ryhmä kokoontui tutkimaan sodan jälkeen, sillä ei ollut yhteyttä kansainväliseen järjestöön, ennen kuin Choi Young-won näki vuonna 1948 Yhdysvaltain armeijan sanomalehdessä Stars and Stripes selostuksen Jehovan todistajista. Seuraavana vuonna Souliin muodostettiin 12 julistajan seurakunta. Myöhemmin samana vuonna saapuivat ensimmäiset Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät, Don ja Earlene Steele. Seitsemän kuukautta myöhemmin tuli kuusi muuta lähetystyöntekijää.

He saivat erinomaisia tuloksia: kullakin oli keskimäärin 20 raamatuntutkistelua ja kokouksissa kävi peräti 336 henkeä. Sitten puhkesi Korean sota. Tuskin oli kulunut kolmea kuukautta viimeksi tulleen lähetystyöntekijöiden ryhmän saapumisesta, kun heidät kaikki evakuoitiin Japaniin. Vasta runsaan vuoden kuluttua Don Steele pääsi palaamaan Souliin, ja kului vielä vuosi, ennen kuin Earlene saattoi tulla sinne hänen luokseen. Sillä välin Korean veljet olivat pysyneet lujina ja saarnanneet innokkaasti huolimatta siitä, että koteja oli tuhoutunut ja monet heistä olivat pakolaisia. Mutta nyt kun sota oli ohi, kiinnitettiin huomiota kirjallisuuden kääntämiseen korean  kielelle. Konventit ja uusien lähetystyöntekijöiden saapuminen piristivät työtä. Vuonna 1975 oli Korean tasavallassa 32693 Jehovan todistajaa – melkein yhtä paljon kuin Japanissa – ja kasvun mahdollisuudet olivat erinomaiset, sillä siellä johdettiin yli 32000:ta Raamatun kotitutkistelua.

Millainen oli Euroopan tilanne?

Toisen maailmansodan jälkeen Jehovan todistajat eivät voineet tehdä täysin vapaasti ja vastustuksetta raamatullista opetustyötään Euroopassa. Joissakin paikoin viranomaiset kunnioittivat heitä heidän sodan aikana omaksumansa lujan asenteen vuoksi. Mutta muualla kansallismielisyyden ja uskonnollisen vihamielisyyden voimakkaat hyökyaallot aiheuttivat lisää vainoa.

Belgian todistajien joukossa oli joitakuita, jotka olivat tulleet sinne Saksasta saarnaamaan hyvää uutista. Koska he eivät kannattaneet natsihallitusta, Gestapo oli ajanut heitä takaa kuin villipetoja. Mutta nyt Belgian viranomaiset syyttivät joitakuita näistä samoista todistajista natseiksi, vangituttivat heidät ja karkottivat heidät sitten maasta. Kaikesta tästä huolimatta Belgiassa kenttäpalvelukseen osallistuvien todistajien määrä yli kolminkertaistui viidessä vuodessa sodan jälkeen.

Mistä vaino paljolti johtui? Roomalaiskatolisesta kirkosta. Jos sillä oli vähänkin valtaa, se taisteli itsepintaisesti tukahduttaakseen Jehovan todistajat.

Koska irlantilaisen Corkin kaupungin katolinen papisto tiesi monien lännessä pelkäävän kommunismia, se kiihotti vuonna 1948 ihmisiä Jehovan todistajia vastaan nimittämällä näitä jatkuvasti ”kommunistipaholaisiksi”. Kun Fred Metcalfe osallistui kenttäpalvelukseen, hän sai siksi kimppuunsa väkijoukon, joka löi ja potki häntä ja heitti hänen raamatullisen kirjallisuutensa hujan hajan kadulle. Onneksi juuri silloin tuli paikalle poliisi, joka hajotti mellakoitsijat. Kaiken tämän keskellä todistajat pysyivät lujina. Kaikki irlantilaiset eivät toki yhtyneet väkivaltaisuuksiin. Myöhemmin jopa jotkut niissä mukana olleetkin toivoivat, etteivät he olisi osallistuneet niihin. Useimmat Irlannin katolilaiset eivät olleet koskaan nähneet Raamattua. Rakkaudellisen kärsivällisyyden avulla joitakuita heistä kuitenkin autettiin omaksumaan totuus, joka vapauttaa ihmiset (Joh. 8:32).

 Vaikka Italiassa oli vuonna 1946 vain satakunta todistajaa, maassa oli kolme vuotta myöhemmin 64 seurakuntaa – pieniä mutta uutteria. Papisto oli huolissaan. Koska katolinen papisto ei kyennyt kumoamaan Jehovan todistajien saarnaamia Raamatun totuuksia, se painosti hallitusviranomaisia raivaamaan heidät pois tieltä. Niinpä vuonna 1949 ryhmä todistajien lähetystyöntekijöitä määrättiin lähtemään maasta.

Roomalaiskatolinen papisto yritti toistuvasti keskeyttää Italian todistajien konventit tai estää niiden pitämisen. Vuonna 1948 pappien lähettämät häiriköt koettivat keskeyttää Sulmonan konventin esittämällä kärkeviä kysymyksiä. Milanon papit painostivat poliisipäällikköä eväämään luvan, joka oli annettu konventin pitämiseen Teatro dell’Artessa vuonna 1950. Vuonna 1951 he saivat jälleen poliisin peruuttamaan luvan pitää konventti Cerignolassa. Mutta kun poliisit vuonna 1957 määräsivät todistajat lopettamaan konventtinsa Milanossa, Italian lehdistö esitti vastalauseensa, ja asian johdosta esitettiin kysymyksiä parlamentissa. Roomassa ilmestyvä viikkolehti Il Mondo ei epäröinyt kirjoittaa 30. heinäkuuta 1957, että poliisit olivat toimineet ”miellyttääkseen arkkipiispaa”, Giovanni Battista Montinia, josta tuli myöhemmin paavi Paavali VI. Se, että katolinen kirkko oli vuosisatojen ajan kieltänyt Raamattujen levittämisen ihmisten yleisesti puhumilla kielillä, tiedettiin varsin hyvin. Jehovan todistajat halusivat kuitenkin vilpittömien katolilaisten itse näkevän, mitä Raamatussa sanotaan. Raamatun ja kirkon oppien välinen vastakohta oli ilmeinen. Katolisen kirkon kiihkeistä estely-yrityksistä  huolimatta tuhannet erosivat kirkosta, ja vuonna 1975 oli Italiassa 51248 Jehovan todistajaa. Kaikki nämä olivat toimeliaita evankelistoja, ja heidän määränsä lisääntyi nopeasti.

Kun Jehovan todistajien järjestäytynyt toiminta vähitellen vuoden 1946 jälkeen elpyi katolisessa Espanjassa, ei ollut yllätys, että papisto sielläkin painosti maallisia viranomaisia pysäyttämään heidät. Jehovan todistajien seurakunnankokouksia keskeytettiin. Lähetystyöntekijöitä karkotettiin maasta. Todistajia pidätettiin vain sen perusteella, että heillä oli hallussaan Raamattu tai raamatullista kirjallisuutta. Heidät suljettiin usein saastaisiin vankiloihin pariksi kolmeksi päiväksi ja sitten vapautettiin, kunnes heidät jälleen pidätettiin, heitä kuulusteltiin ja heidät pantiin taas vankilaan. Monet tuomittiin kuukaudeksi tai pitemmäksi aikaa vankilaan. Papit yllyttivät viranomaisia etsimään käsiinsä kaikki ne, jotka tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Senkin jälkeen kun uskonnonvapauslaki hyväksyttiin vuonna 1967, muutoksia tehtiin hitaasti. Siitä huolimatta Espanjassa oli jo 11000 Jehovan todistajaa, kun he lopulta vuonna 1970 saivat laillisen tunnustuksen. Viisi vuotta myöhemmin heidän määränsä nousi yli 30000:n, ja he olivat kaikki aktiivisia evankelistoja.

Entä miten oli Portugalin laita? Sieltäkin lähetystyöntekijöitä karkotettiin. Katolisen papiston kiihotuksesta poliisit tutkivat Jehovan todistajien kodit, takavarikoivat heidän kirjallisuutensa ja keskeyttivät heidän kokouksensa. Tammikuussa 1963 Caldas da Rainhan turvallisuuspoliisin päällikkö jopa julkaisi kirjallisen määräyksen, jolla heitä kiellettiin lukemasta Raamattua. Todistajat eivät kuitenkaan lakanneet palvelemasta Jumalaa. Kun he vuonna 1974 saivat laillisen tunnustuksen Portugalissa, heitä oli yli 13000.

Muissa Euroopan osissa maalliset viranomaiset nostivat esteitä hyvän uutisen saarnaamisen tielle luokittelemalla raamatullisen kirjallisuuden levityksen kaupalliseksi toiminnaksi, joka kuuluu kaupankäyntiä säätelevien lakien piiriin. Monissa Sveitsin kantoneissa sovellettiin kaupustelusäännöksiä Jehovan todistajiin, jotka levittivät kirjallisuutta vapaaehtoista korvausta vastaan. Todistajien jatkaessa toimintaansa heitä pidätettiin usein ja heitä vastaan nostettiin oikeusjuttuja. Oikeudenkäynneissä päädyttiin kuitenkin joskus, esimerkiksi vuonna 1953 Vaudin kantonin ylioikeudessa, sellaiseen ratkaisuun, että Jehovan todistajien toimintaa ei  voida perustellusti luokitella kaupusteluksi. Sillä välin Tanskassa yritettiin rajoittaa sitä aikaa, jolloin todistajat voisivat tarjota kirjallisuutta, siten että heidän toimintansa sallittaisiin vain liikeaikoina. Tästäkin jouduttiin taistelemaan tuomioistuimissa. Esteistä huolimatta Jehovan todistajat jatkoivat sen julistamista, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo.

Jehovan todistajiin sekä Euroopassa että muissa maailman osissa vaikuttivat myös kristilliseen puolueettomuuteen liittyvät kysymykset. Koska heidän kristillinen omatuntonsa ei sallinut heidän sekaantua maailman ryhmäkuntien välisiin selkkauksiin, heidät tuomittiin vankilaan maassa toisensa jälkeen (Jes. 2:2–4). Tämä vei nuoria miehiä pois säännöllisestä talosta-taloon-palveluksesta. Asian hyvä puoli oli kuitenkin se, että asianajajat, tuomarit, sotilasviranomaiset ja vanginvartijat saivat perusteellista todistusta. Vankilassakin todistajat löysivät jonkin keinon saarnaamiseen. Vaikka kohtelu oli joissakin vankiloissa raakaa, Cádizissa Espanjassa olevaan Santa Catalinan vankilaan suljetut todistajat saattoivat käyttää jonkin verran aikaansa todistuskirjeiden laatimiseen. Ja Ruotsissa sai paljon julkisuutta se, miten Jehovan todistajien puolueettomaan kantaan liittyviä tapauksia käsiteltiin. Siten levisi monin tavoin tieto siitä, että Jehovalla on todistajia maan päällä ja että nämä pitävät tiukasti kiinni Raamatun periaatteista.

Jokin muukin piti todistajat julkisuuden valokeilassa. Sillä oli myös voimakas, elvyttävä vaikutus heidän evankelioimistyöhönsä.

Konventit edistivät todistuksen antamista

Kun Jehovan todistajat pitivät kansainvälisen konventin Pariisissa vuonna 1955, televisiouutisissa esitettiin koko kansalle välähdyksiä siitä, mitä siellä tapahtui. Vuonna 1969 pidettiin toinen konventti lähellä Pariisia, ja todistajien palvelus oli ilmiselvästi tuottanut hedelmää. Konventissa kastettiin 3619 henkeä eli noin 10 prosenttia läsnäolijoiden keskimäärästä. Suositussa pariisilaisessa France-Soir-nimisessä iltapäivälehdessä sanottiin tästä 6. elokuuta 1969: ”Muiden uskontojen papistoa eivät huolestuta niinkään ne keinot, joilla Jehovan todistajien julkaisuja levitetään niin runsaasti, vaan pikemminkin heidän käännytystyönsä. Jokaisella Jehovan todistajalla on velvollisuus todistaa tai julistaa uskoaan käyttäen Raamattua talosta taloon.”

Tuona samana vuoden 1969 kesänä pidettiin Euroopassa kolmen  viikon aikana neljä muutakin suurta kansainvälistä konventtia: Lontoossa, Kööpenhamissa, Roomassa ja Nürnbergissä. Nürnbergin konventissa oli läsnä 150645 henkeä 78 maasta. Osanottajien kuljettamiseen tuohon konventtiin tarvittiin lentokoneiden ja laivojen lisäksi noin 20000 henkilöautoa, 250 bussia ja 40 erikoisjunaa.

Sen lisäksi että konventit vahvistivat ja varustivat Jehovan todistajia sananpalvelukseen, ne antoivat ihmisille tilaisuuden nähdä omin silmin, millaisia Jehovan todistajat ovat. Kun Dubliniin Irlantiin suunniteltiin kansainvälinen konventti vuodeksi 1965, järjestelyjen peruuttamiseksi käytettiin kiihkeää uskonnollista painostusta. Konventti kuitenkin pidettiin, ja monet Dublinin asukkaat antoivat konventtivieraille majoituksen. Mihin se johti? ”Meille ei ole kerrottu totuutta teistä”, totesivat jotkut vuokraemännät konventin jälkeen. ”Papit valehtelivat meille, mutta nyt kun tunnemme teidät, olette aina tervetulleita luoksemme.”

Kun ihmiset puhuvat toista kieltä

Euroopan Jehovan todistajat ovat viime vuosikymmeninä havainneet, että ajatustenvaihto muihin kansallisuuksiin kuuluvien kanssa on asettanut erityishaasteen. Ihmiset ovat sankoin joukoin muuttaneet etsimään työtilaisuuksia muista maista. Joissakin Euroopan kaupungeissa  on suuria kansainvälisiä laitoksia, joiden henkilökuntaan kuuluvat eivät kaikki puhu paikallista kieltä.

Joillakin seuduin on tietenkin jo satoja vuosia ollut monikielisiä alueita. Esimerkiksi Intiassa on 14 pääkieltä ja kenties tuhat pienempää kieltä ja murretta. Papua-Uudessa-Guineassa puhutaan yli 700:aa kieltä. Mutta Luxemburgin todistajat havaitsivat erityisesti 1960- ja 1970-luvulla, että heidän alueelleen oli kertynyt ihmisiä yli 30 maasta – ja sen jälkeen sinne on tullut edustajia vielä ainakin 70 kansallisuudesta. Ruotsista kerrotaan, että tuo maa on muuttunut lähes yksikielisestä maasta yhteiskunnaksi, jossa puhutaan sataa eri kieltä. Miten Jehovan todistajat ovat sopeutuneet tähän tilanteeseen?

Aluksi he usein vain pyrkivät saamaan selville puhuteltavan kielen ja yrittivät sitten hankkia sellaista kirjallisuutta, jota hän pystyisi lukemaan. Tanskassa tehtiin ääninauhoja vilpittömien turkkilaisten auttamiseksi kuulemaan sanomaa omalla kielellään. Sveitsissä oli runsaasti espanjalaisia ja italialaisia siirtotyöläisiä. Rudolf Wiederkehrin kokemus tällaisten ihmisten auttamisesta kuvailee hyvin sitä, miten kaikki yleensä alkaa. Hän yritti todistaa eräälle italialaismiehelle, mutta kumpikaan heistä ei juuri osannut toisensa kieltä. Mitä oli tehtävissä? Veljemme jätti hänelle italialaisen Vartiotornin. Kieliongelmasta huolimatta veli Wiederkehr palasi. Miehelle, hänen vaimolleen ja heidän 12-vuotiaalle pojalleen aloitettiin raamatuntutkistelu. Veli Wiederkehrillä oli saksankielinen tutkistelukirja, mutta hän toi perheelle italiankieliset kirjat. Jos sanat loppuivat, turvauduttiin eleisiin. Joskus perheen nuori poika, joka opiskeli koulussa saksan kieltä, toimi tulkkina. Koko perhe omaksui totuuden ja alkoi nopeasti kertoa siitä toisille.

Kirjaimellisesti miljoonia työläisiä muutti Espanjasta, Italiasta, Jugoslaviasta, Kreikasta, Portugalista ja Turkista Saksaan ja muihin maihin. Heitä voitiin tehokkaimmin auttaa hengellisesti heidän omalla kielellään. Pian jotkut paikalliset todistajat alkoivat opetella siirtotyöläisten kieliä. Saksan haaratoimisto järjesti jopa turkin kielen kursseja. Tarvittavia kieliä osaavia todistajia kehotettiin muuttamaan muista maista paikkoihin, joissa erityisesti kaivattiin apua.

Jotkut ulkomailta tulleet työntekijät eivät olleet koskaan ennen tavanneet Jehovan todistajia, ja he tunsivat todellista hengellistä nälkää. He olivat kiitollisia siitä, että heidän auttamisekseen nähtiin vaivaa. Muodostettiin monia vieraskielisiä seurakuntia. Aikanaan jotkut näistä siirtotyöläisistä palasivat kotimaahansa palvelemaan alueilla, joilla ei aiemmin ollut annettu perusteellista todistusta Jumalan valtakunnasta.

Runsas sato esteistä huolimatta

Jehovan todistajat käyttävät samoja saarnaamismenetelmiä kaikkialla maailmassa. Pohjois-Amerikassa he ovat evankelioineet aktiivisesti yli  sadan vuoden ajan. Ei siksi ole yllättävää, että siellä on korjattu runsaasti hengellistä satoa. Vuonna 1975 oli Yhdysvaltain mantereella ja Kanadassa 624097 toimivaa Jehovan todistajaa. Hyvät tulokset eivät kuitenkaan johtuneet siitä, että he olisivat saaneet saarnata Pohjois-Amerikassa vastustuksetta.

Vaikka Kanadan hallitus oli poistanut Jehovan todistajia ja heidän laillisia yhdistyksiään koskevan kieltonsa vuonna 1945, tuon päätöksen hyödyllisiä tuloksia ei nähty heti Québecin provinssissa. Syyskuussa 1945 katoliset väkijoukot hyökkäsivät Jehovan todistajien kimppuun Châteauguayssa ja Lachinessa. Todistajia pidätettiin ja syytettiin kansankiihotuksesta, koska heidän levittämässään kirjallisuudessa arvosteltiin roomalaiskatolista kirkkoa. Toisia vangittiin, koska he levittivät raamatullista kirjallisuutta, jota poliisipäällikkö ei ollut hyväksynyt. Vuonna 1947 oli Québecin tuomioistuimissa vireillä 1700 juttua, jotka oli nostettu todistajia vastaan.

Samalla kun ennakkotapauksiksi muodostuvia juttuja vietiin tuomioistuimiin, todistajia kehotettiin saarnaamaan evankeliumia suusanallisesti käyttäen apunaan vain Raamattua – mikäli mahdollista katolista Douay-käännöstä. Jotkut muista Kanadan osista tulleet kokoajanpalvelijat tarjoutuivat opettelemaan ranskaa ja muuttivat Québeciin osallistuakseen tosi palvonnan levittämiseen siellä.

Monet vilpittömät katolilaiset kutsuivat todistajia kotiinsa ja tekivät heille kysymyksiä, vaikka he usein sanoivatkin: ”Olen roomalaiskatolilainen, enkä koskaan vaihda uskontoani.” Mutta kun he itse näkivät, mitä Raamatussa sanotaan, kymmenettuhannet heistä vaihtoivat uskontoaan, koska he rakastivat totuutta ja halusivat miellyttää Jumalaa.

Yhdysvalloissakin oli tarpeellista esittää todisteita tuomioistuimien edessä sen vahvistamiseksi, että Jehovan todistajilla on oikeus saarnata  julkisesti ja talosta taloon. Vuosina 1937–53 vietiin 59 sellaista todistajia koskevaa tapausta aina Washingtonissa toimivaan Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen asti.

Huomion kiinnittäminen vapaisiin alueisiin

Jehovan todistajien tavoitteena ei ole vain tehdä jotakin hyvän uutisen saarnaamiseksi, vaan viedä Valtakunnan sanoma mahdollisimman monelle ihmiselle. Siksi Jehovan todistajien hallintoelin on määrännyt kunkin haaratoimiston vastuulliseksi jostakin nimenomaisesta maailman kentän osasta. Kun haaratoimiston alueelle muodostetaan seurakuntia, kunkin seurakunnan saarnaamisalueeksi annetaan osa tuosta alueesta. Seurakunta jakaa sitten alueensa osa-alueiksi, jotka voidaan määrätä seurakunnan ryhmille tai yksityisille sananpalvelijoille. Nämä pyrkivät ottamaan säännöllisesti yhteyttä jokaiseen alueen asukkaaseen. Mutta miten on sellaisten alueiden laita, joita ei ole vielä määrätty seurakunnille?

Vuonna 1951 tehtiin luettelo kaikista Yhdysvaltain piirikunnista sen selville saamiseksi, missä niistä Jehovan todistajat eivät käyneet säännöllisesti. Siihen aikaan lähes puolet niistä oli jäänyt käymättömäksi tai niitä käytiin läpi vain osittain. Järjestettiin niin, että todistajat palvelisivat näillä alueilla kesäkuukausina tai muina sopivina aikoina, ja tarkoitus oli muodostaa niille seurakuntia. Kun asukkaita ei tavattu kotoa, heille jätettiin joskus painettu viesti sekä jokin raamatullinen julkaisu. Raamatuntutkisteluja johdettiin kirjeitse. Myöhemmin lähetettiin erikoistienraivaajia tällaisille alueille huolehtimaan löydetyistä kiinnostuneista.

Tämä toiminta ei rajoittunut 1950-lukuun. Eri puolilla maailmaa maissa, joiden huomattavimmissa kaupungeissa annetaan todistusta, mutta joissa on edelleen vapaita alueita, ponnistellaan yhä innokkaasti yhteyden saamiseksi niihin ihmisiin, joita ei tavata säännöllisesti. Alaskan väestöstä asui 1970-luvulla noin 20 prosenttia syrjäkylissä. Monet ihmiset saattoi parhaiten tavoittaa talvella, jolloin kalastus pysähtyy lähes kokonaan. Mutta voimakas jäänmuodostus ja lumimyrskyt tekevät lentämisestä siihen aikaan vaarallista. Eskimoiden, intiaanien ja aleuttien täytyi kuitenkin saada tietää mahdollisuudesta elää ikuisesti Jumalan valtakunnan alaisuudessa. Heidän tavoittamisekseen 11 todistajan ryhmä lensi pienkoneilla kahden vuoden aikana noin 200 kylään, jotka sijaitsivat hajallaan 844000 neliökilometrin alueella. Kaikki rahoitettiin paikallisten todistajien vapaaehtoisilla lahjoituksilla.

Sen lisäksi, että kypsät todistajat ovat tehneet tällaisia saarnamatkoja, heitä on kannustettu harkitsemaan myös muuttamista omassa maassaan alueille, joilla on vähän Valtakunnan julistajia. Tuhannet ovat vastanneet kutsuun. Niiden joukossa, jotka ovat menetelleet näin Yhdysvalloissa, ovat Eugene ja Delia Shuster, jotka lähtivät Illinoisin osavaltiosta  vuonna 1958 palvellakseen Hopessa Arkansasin osavaltiossa. He ovat olleet siellä yli 30 vuotta, etsineet kiinnostuneita, järjestäneet heidät seurakunnaksi ja auttaneet heitä kasvamaan kristilliseen kypsyyteen.

Kierrosvalvojansa kannustuksesta Alexander B. Green ja hänen vaimonsa lähtivät vuonna 1957 Daytonista Ohiosta palvelemaan Mississippiin. Heidät määrättiin ensin Jacksoniin ja kaksi vuotta myöhemmin Clarksdaleen. Ajan mittaan veli Green palveli viidessä muussa paikassa. Kaikissa niissä oli pieniä seurakuntia, joissa tarvittiin apua. Hän hankki elantonsa toimimalla talonmiehenä ja puutarhurina, kunnostamalla huonekaluja, korjaamalla autoja ja niin edelleen. Päähuomionsa hän kuitenkin kohdisti hyvän uutisen saarnaamiseen. Hän auttoi paikallisia todistajia kasvamaan hengellisesti, työskenteli heidän kanssaan saadakseen kosketuksen heidän alueellaan asuviin ihmisiin ja auttoi usein heitä valtakunnansalin rakentamisessa, ennen kuin hän muutti seuraavaan paikkaan.

Kun Gerald Cainista tuli vuonna 1967 todistaja Yhdysvaltain länsiosassa, hän ja hänen perheensä tajusivat evankelioimistyön kiireellisen tärkeyden. Jo ennen kasteelle menemistään he tekivät järjestelyjä palvellakseen siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia. He työskentelivät neljä vuotta Kaliforniassa Needlesin seurakunnassa. Sen vastuulla olevaan alueeseen kuului osia kolmesta osavaltiosta Yhdysvaltain länsiosassa. Joutuessaan terveyssyistä muuttamaan he valitsivat jälleen paikan, jossa tarvittiin erityisesti apua, ja kunnostivat osan kodistaan valtakunnansaliksi. Senkin jälkeen he ovat vaihtaneet asuinympäristöään, mutta he ovat aina pitäneet tärkeänä asettua paikkaan, jossa he voivat olla suurimmaksi avuksi todistustyössä.

Seurakuntien määrän moninkertaistuessa on joillakin alueilla kipeästi tarvittu päteviä vanhimpia. Voidakseen olla avuksi tuhannet vanhimmat ovatkin siksi suostuneet matkustamaan säännöllisesti (omalla kustannuksellaan) toisella paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. He tekevät tuon matkan kolmesti, neljästi, viidesti tai useammin viikon varrella – osallistuakseen seurakunnankokouksiin ja kenttäpalvelukseen ja myös paimentaakseen laumaa. Näin ei ole tehty ainoastaan Yhdysvalloissa, vaan myös Alankomaissa, El Salvadorissa, Espanjassa, Japanissa ja monissa muissa maissa. Joissakin tapauksissa vanhimmat ovat tämän vuoksi jopa muuttaneet perheineen toiselle paikkakunnalle.

Millaisia ovat olleet tulokset? Ajattelehan esimerkiksi yhtä maata. Kun vuonna 1951 ilmoitettiin ensi kerran mahdollisuudesta työskennellä vapaalla alueella, Yhdysvalloissa oli noin 3000 seurakuntaa ja keskimäärin 45 julistajaa seurakunnassa. Vuonna 1975 oli 7117 seurakuntaa, ja kunkin seurakunnan yhteydessä toimivien aktiivisten todistajien määrä oli noussut keskimäärin lähes 80:een.

 Jehovan nimestä ja valtakunnasta vuosina 1945–75 annettu todistus oli paljon suurempi kuin kaikki siihen mennessä annettu todistus yhteensä.

Todistajien määrä oli kasvanut vuonna 1945 toimineista 156299:stä 2179256:een, jotka työskentelivät eri puolilla maailmaa vuonna 1975. Jokainen heistä saarnasi julkisesti Jumalan valtakunnasta.

Vuonna 1975 Jehovan todistajat ahersivat 212 maassa (maiden luku on laskettu 1990-luvun alussa vallinneen tilanteen mukaan). Yhdysvaltain mantereella ja Kanadassa palvelukseen osallistui 624097 henkeä. Euroopassa, silloista Neuvostoliittoa lukuun ottamatta, oli 614826 todistajaa. Afrikka kuuli Raamatun totuuden sanomaa niiltä 312754 todistajalta, jotka osallistuivat työhön siellä. Meksikossa, Keski- ja Etelä-Amerikassa palveli 311641 todistajaa, Aasiassa 161598, Australiassa ja monissa saarissa eri puolilla maailmaa 131707 todistajaa.

Vuotta 1975 edeltäneiden 30 vuoden kuluessa Jehovan todistajat käyttivät 4635265939 tuntia julkiseen saarnaamiseen ja opettamiseen. He levittivät lisäksi 3914971158 kirjaa, kirjasta ja lehteä kiinnostuneille auttaakseen heitä ymmärtämään, miten he voisivat hyötyä Jehovan rakkaudellisesta tarkoituksesta. Noudattaen Jeesuksen käskyä tehdä opetuslapsia he tekivät 1788147329 uusintakäyntiä kiinnostuneiden luo, ja vuonna 1975 he johtivat keskimäärin 1411256:ta ilmaista Raamatun kotitutkistelua yksilöille ja perheille.

Vuoteen 1975 mennessä oli hyvän uutisen saarnaaminen ulottunut 225 maahan. Niissä yli 80 maassa, joihin hyvää uutista oli viety vuoteen 1945 mennessä, mutta joissa tuona vuonna ei ollut seurakuntia, kukoisti vuonna 1975 innokkaiden todistajien seurakuntia. Esimerkiksi Korean tasavallassa oli 470 seurakuntaa, Espanjassa 513, Zairessa 526, Japanissa 787 ja Italiassa 1031 seurakuntaa.

Vuosina 1945–75 suuri enemmistö Jehovan todistajiksi tulleista ei tunnustautunut niiksi, jotka on voideltu Jumalan hengellä taivaallinen elämä silmämääränä. Vuoden 1935 keväällä niiden määrä, jotka ottivat osaa Herran illallisen vertauskuviin, oli 93 prosenttia kenttäpalvelukseen osallistuvista. (Myöhemmin samana vuonna tajuttiin Ilmestyksen 7:9:n ”suuren joukon” koostuvan niistä, jotka tulevat elämään ikuisesti maan päällä.) Vuonna 1945 niiden todistajien määrä, jotka odottivat elävänsä paratiisimaan päällä, oli lisääntynyt niin, että heitä oli 86 prosenttia hyvän uutisen saarnaamiseen osallistuneista. Vuonna 1975 oli hengellä voidelluiksi kristityiksi tunnustautuvia alle puoli prosenttia Jehovan todistajien koko maailmanlaajuisesta järjestöstä. Vaikka voidellut olivat siihen aikaan hajaantuneina noin 115 maahan, he jatkoivat palvelemista yhtenä ruumiina Jeesuksen Kristuksen alaisuudessa.

[Huomioteksti s. 463]

”Teidän tulonne jälkeen Raamattu on ollut kaikkien huulilla”

[Huomioteksti s. 466]

”Te olette juuri kertonut minulle samoista asioista, joista luin tuosta Raamatusta monen monta vuotta sitten”

[Huomioteksti s. 470]

Tuhannet muuttivat omassa maassaan alueille, joilla tarvittiin kipeästi todistajia

[Huomioteksti s. 472]

”Mittaamaton palkka”

[Huomioteksti s. 475]

Päteviä todistajia lähetettiin maihin, joissa heidän apuaan erityisesti tarvittiin

[Huomioteksti s. 486]

Nigerian ensimmäiset todistajat esittivät voimakkaita raamatullisia perusteluja paljastaessaan papiston ja sen väärät opetukset

[Huomioteksti s. 497]

Jos sanat loppuivat, turvauduttiin eleisiin

[Huomioteksti s. 499]

Tavoite? Viedä Valtakunnan sanoma mahdollisimman monelle ihmiselle

[Tekstiruutu/Kuva s. 489]

Jehovan valtakunnan hyvän uutisen viemiseksi kiinalaisille ponnisteltiin kovasti

Chefoosta lähetettiin vuosina 1891–1900 tuhansia kirjeitä, traktaatteja ja kirjoja

C. T. Russell puhui Shanghaissa ja vieraili 15 kaupungissa ja kylässä vuonna 1912

Kolporteeraajat levittivät paljon kirjallisuutta Kiinan rannikolla ja tekivät matkoja maan sisäosiin vuosina 1912–18

Japanilaiset kolporteeraajat palvelivat täällä vuosina 1930–31

Kiinankielisiä radio-ohjelmia lähetettiin 1930-luvulla Shanghaista, Pekingistä ja Tianjinista; niiden ansiosta saatiin monista Kiinan osista kirjeitä, joissa pyydettiin kirjallisuutta

Australiasta ja Euroopasta tulleet tienraivaajat todistivat Shanghaissa, Pekingissä, Tianjinissa, Qingdaossa, Beidaihessa, Chefoossa, Weihaissa, Kantonissa, Shantoussa, Amoyssa, Fuzhoussa, Hankoussa ja Nankingissa 1930- ja 1940-luvulla. Muita tuli Burman tietä pitkin, ja he todistivat Baoshanissa, Chongqingissa ja Chengdussa. Paikallisia tienraivaajia palveli Shaanxissa ja Ningbossa

[Kuva]

Gileadissa valmennetut lähetystyöntekijät, esimerkiksi Stanley Jones (vasemmalla) ja Harold King (oikealla), palvelivat täällä vuosina 1947–58 yhdessä innokkaiden paikallisten todistajaperheiden kanssa

[Kartta]

KIINA

[Kartta/Kuvat s. 462]

”Sibia” palveli lähetyskotina Länsi-Intian vesillä

G. Maki

S. Carter

R. Parkin

A. Worsley

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

BAHAMASAARET

LEEWARDSAARET

NEITSYTSAARET (USA)

NEITSYTSAARET (BRITT.)

WINDWARDSAARET

[Kartta s. 477]

(Ks. painettu julkaisu)

Elämää antavia totuuden vesiä tulvehti yli maiden rajojen eri puolille Afrikkaa

EGYPTI

SENEGAL

KENIA

ETELÄ-AFRIKKA

GHANA

KENIA

MALAWI

NIGERIA

SIERRA LEONE

SAMBIA

[Kuvat s. 464]

Ollessaan lähetystyöntekijöinä Boliviassa Edward Michalec (vasemmalla) ja Harold Morris (oikealla) saarnasivat ensin täällä La Pazissa

[Kuva s. 465]

Perulaisten todistajien rakentamalla ”El Refugio” -veneellä vietiin Valtakunnan sanoma Amazonin yläjuoksun varrella asuville ihmisille

[Kuva s. 467]

Todistajat ovat opettaneet kymmeniätuhansia meksikolaisia lukemaan Jumalan sanaa

[Kuva s. 468]

Veli Knorr (edessä oikealla) tapasi todistajia Argentiinan maatiloilla ja vuorilla pidetyissä pienissä konventeissa siihen aikaan, kun he eivät voineet kokoontua avoimesti

[Kuva s. 469]

Tuhansia todistajia, jopa kokonaisia perheitä, muutti muihin maihin palvelemaan siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia; kuvassa Harold ja Anne Zimmerman neljän pienen lapsensa kanssa (Kolumbia)

[Kuva s. 471]

Tom ja Rowena Kitto vastasivat vapaaehtoisille esitettyyn kutsuun ja muuttivat Papuaan opettamaan Raamatun totuutta

[Kuva s. 471]

John ja Ellen Hubler sekä heidän jälkeensä 31 muuta todistajaa muuttivat Uuteen-Kaledoniaan. Ennen heidän lähtöään sinne oli vakiinnutettu seurakunta

[Kuva s. 473]

Länsi-Samoassa Fuaiupolu Pele kohtasi nuorena miehenä suvun ja yhteisön kiihkeää painostusta, kun hän päätti tulla Jehovan todistajaksi

[Kuva s. 474]

Kun Shem Irofa’alu ja hänen toverinsa vakuuttuivat siitä, että Jehovan todistajat todella opettavat totuutta, 28:ssa Salomonsaarten kylässä muutettiin kirkot valtakunnansaleiksi

[Kuvat s. 476]

Voidakseen saarnata Etiopiassa 1950-luvun alussa todistajien piti perustaa lähetysasema ja antaa kouluopetusta

[Kuva s. 478]

Kun Gabriel Patersonia (kuvassa) uhattiin maastakarkotuksella, muuan huomattava viranomainen rohkaisi häntä sanomalla, että totuus ”on kuin voimakas virta. Jos sen patoaa, se tulvii padon yli”

[Kuvat s. 479]

Vuonna 1970 Nigeriassa pidetyssä konventissa kastettiin 3775 uutta todistajaa; siitä, että jokainen todella täytti kastettaville asetetut vaatimukset, varmistauduttiin huolellisesti

[Kuvat s. 481]

Elokuvaesitykset (Afrikassa ja eri puolilla maailmaa) antoivat yleisölle välähdyksen Jehovan näkyvän järjestön valtavuudesta

[Kuva s. 482]

João Mancoca (kuvassa vaimonsa Maryn kanssa) on hyvin vaikeista oloista huolimatta palvellut uskollisesti Jehovaa kymmenet vuodet

[Kuva s. 483]

Vuonna 1961 saattoi Ernest Heuse jr perheineen mennä Zaireen (silloiseen Kongoon) antamaan hengellistä opetusta niille, jotka todella halusivat palvella Jehovaa

[Kuvat s. 485]

Vaikka Mary Whittington oli kastettu vain vuotta aiemmin ja vaikkei hän tuntenut keitään todistajia Keniasta, hän ryhtyi opettamaan muille totuutta

[Kuva s. 487]

Mary Nisbet (edessä keskellä) vierellään poikansa Robert ja George, jotka olivat Itä-Afrikassa tienraivaajina 1930-luvulla. Hänen poikansa William (takana) ja tämän vaimo Muriel palvelivat Itä-Afrikassa vuosina 1956–73

[Kuvat s. 488]

Filippiinien konventissa vuonna 1945 neuvottiin, miten voidaan opettaa Raamatun kotitutkistelujen välityksellä

[Kuvat s. 490]

Don ja Mabel Haslett, ensimmäiset sodan jälkeen Japaniin tulleet lähetystyöntekijät, todistamassa kadulla

[Kuva s. 491]

Lloyd Barry (oikealla) palveli Japanissa 25 vuotta, ensin lähetystyöntekijänä ja sitten haaratoimiston valvojana

[Kuva s. 491]

Don ja Earlene Steele, ensimmäiset niistä monista lähetystyöntekijöistä, jotka palvelivat Korean tasavallassa

[Kuva s. 492]

Menneinä vuosina väkijoukot ahdistelivat joskus Fred Metcalfea tämän yrittäessä saarnata Raamatun sanomaa Irlannissa; mutta kun ihmiset myöhemmin pysähtyivät kuuntelemaan, tuhansista tuli Jehovan todistajia

[Kuva s. 493]

Papiston vastustuksesta huolimatta tuhannet kokoontuivat todistajien konventteihin Italiaan (Rooma, 1969)

[Kuva s. 494]

Kieltojen aikana seurakunnankokouksia pidettiin usein maaseudulla huviretkeksi lavastettuina, kuten täällä Portugalissa

[Kuvat s. 495]

Espanjassa Cádizissa sijaitsevaan vankilaan suljetut todistajat jatkoivat saarnaamista kirjoittamalla kirjeitä

[Kuvat s. 496]

Suuret konventit antoivat ihmisille tilaisuuden nähdä ja kuulla itse, millaista väkeä todistajat ovat

Pariisi, Ranska (1955)

Nürnberg, Saksa (1955)

[Kuvat s. 498]

Viedäkseen hyvää uutista jokaiselle Luxemburgissa asuvalle Jehovan todistajilla on pitänyt olla käytössään kirjallisuutta ainakin sadalla kielellä