Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Julistakaa Kuningasta ja Valtakuntaa! (1919–1941)

Julistakaa Kuningasta ja Valtakuntaa! (1919–1941)

Luku 7

Julistakaa Kuningasta ja Valtakuntaa! (1919–1941)

”Uskotko, että kirkkauden Kuningas on alkanut hallituksensa? Silloin, takaisin kentälle, oi te, korkeimman Jumalan lapset! Pukeutukaa sota-asuun! Olkaa raittiit, valvokaa, olkaa toimeliaat, olkaa rohkeat! Olkaa Herran uskolliset ja totiset todistajat! Kulkekaa eteenpäin taistelussa siksi kun jokainen Baabelin jälki on hävitetty! Pasunoikaa sanomaa laajalti ympäri! Maailman täytyy tietää, että Jehova on Jumala ja että Jeesus Kristus on kuninkaitten Kuningas ja herrain Herra. Tämä on päivistä parhain. Katso, Kuningas hallitsee! Te olette hänen julkiset sanansaattajansa. Siksi, julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa!”

TÄMÄ dramaattinen toimintakehotus, jonka J. F. Rutherford esitti Cedar Pointin kansainvälisessä konventissa Ohiossa vuonna 1922, vaikutti voimakkaasti läsnäolijoihin. Lähtiessään konventista raamatuntutkijat tunsivat palavaa halua julistaa Valtakuntaa. Mutta vain muutamaa vuotta aiemmin Valtakunnan julkisina sanansaattajina toimimisen mahdollisuudet näyttivät todella synkiltä. J. F. Rutherford ja seitsemän hänen toveriaan olivat vankilassa, ja heidän tuleva asemansa järjestössä näytti epävarmalta. Miten nämä vaikeudet voitettiin?

”Tiedän jotakin lojaalisuuden laista”

Pittsburghissa Pennsylvaniassa suunniteltiin pidettäväksi konventti 2.–5. tammikuuta 1919, jolloin veli Rutherford ja hänen toverinsa olivat vankilassa. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen konventti – siihen oli yhdistetty Vartiotorni-seuran vuosikokous, joka pidettäisiin lauantaina 4. tammikuuta 1919. Veli Rutherford oli hyvin selvillä tämän kokouksen merkityksellisyydestä. Tuona lauantai-iltapäivänä hän etsi veli Macmillania ja löysi hänet vankilan tenniskentältä. Macmillan kuvailee tapausta näin:

”Rutherford sanoi: ’Mac, haluan puhua kanssasi.’

”’Mistä haluat puhua kanssani?’

”’Haluan puhua siitä, mitä tapahtuu Pittsburghissa.’

”’Pelaan tämän ottelun loppuun.’

”’Eikö sinua kiinnosta, mitä on tekeillä? Etkö tiedä, että tänään valitaan virkailijat? Sinut ehkä unohdetaan ja syrjäytetään ja me jäämme tänne iäksi.’

”’Veli Rutherford’, sanoin, ’annahan kun kerron sinulle jotakin, mitä et ole ehkä tullut ajatelleeksi. Seuran perustamisesta lähtien tämä on ensimmäinen kerta, jolloin voimme selvästi nähdä, kenet Jehova Jumala haluaa presidentiksi.’

”’Mitä sinä oikein tarkoitat?’

”’Tarkoitan, että veli Russellilla oli ratkaiseva ääntenenemmistö ja hän nimitti eri virkailijat. Nyt kun olemme näennäisesti syrjässä, tilanne on toinen. Mutta jos me pääsisimme vapaiksi ajoissa ehtiäksemme tuohon vuosikokoukseen, me menisimme sinne ja saisimme veli Russellin paikan ja saman kunnian, mikä hänelle osoitettiin. Silloin se näyttäisi ihmisen työltä eikä Jumalan.’

”Rutherford näytti miettiväiseltä ja lähti pois.”

Sinä päivänä Pittsburghissa oli käynnissä jännittävä kokous. ”Hämmennys, erimielisyys ja kiistely olivat vallalla vähän aikaa”, muisteli Sara C. Kaelin, joka varttui aikuiseksi Pittsburghin seudulla. ”Jotkut halusivat lykätä kokousta puoli vuotta eteenpäin; toiset kysyivät, oliko laillista valita virkailijoita, jotka olivat vankilassa; jotkut ehdottivat aivan uusia virkailijoita.”

Pitkän keskustelun jälkeen Kansan saarnastuoliseuran a johtaja W. F. Hudgings luki kuulijoille veli Rutherfordilta tulleen kirjeen. Tämä lähetti siinä rakkaudelliset terveisensä kokoontuneille. ”Saatanan tärkeimpiä aseita ovat YLPEYS, KUNNIANHIMO ja PELKO”, hän varoitti. Ilmaisten halua alistua Jehovan tahtoon hän jopa ehdotti nöyrästi sopivia miehiä siltä varalta, että osakkaat päättäisivät valita Seuralle uusia virkailijoita.

Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa, ja sitten E. D. Sexton, joka oli asetettu nimityskomitean puheenjohtajaksi, alkoi puhua:

”Olen juuri saapunut. Junani oli kaksi vuorokautta myöhässä lumiesteiden takia. Minulla on jotakin sanottavaa ja päästäkseni rauhaan on parasta sanoa se heti. Rakkaat veljeni, olen tullut tänne, kuten te muutkin, mielessäni joitakin ajatuksia – puolesta ja vastaan. – – Mitään laillista estettä ei ole. Jos haluamme valita uudelleen etelässä olevat veljemme mihin tahansa virkaan, minkä he voivat hoitaa, en voi nähdä tai päätellä minkään saamani [lainopillisen] neuvon perusteella, miten se millään tavalla tai missään muodossa häiritsisi heidän asiaansa liittovaltion tuomioistuimessa tai yleisön silmissä.

”Uskon, että suurin kohteliaisuus, minkä voimme osoittaa rakkaalle veljellemme Rutherfordille, olisi hänen uudelleenvalitsemisensa Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran presidentiksi. Luulen, ettei yleisön mielessä ole mitään epäselvyyttä siitä, miten suhtaudumme tähän esitykseen. Jos veljemme rikkoivat jollakin tavalla muodollisesti jotakin lakia vastaan, jota he eivät ymmärtäneet, niin tiedämme, että heidän vaikuttimensa ovat hyvät. Kaikkivaltiaan [Jumalan] edessä he eivät ole rikkoneet mitään Jumalan eivätkä ihmisten lakia vastaan. Me voisimme ilmaista mitä suurinta luottamusta, jos valitsisimme veli Rutherfordin uudelleen Seuran presidentiksi.

”En ole lakimies, mutta mitä laillisuuteen tulee, tiedän jotakin lojaalisuuden laista. Jumala vaatii lojaalisuutta. En voi kuvitella mitään tapaa, jolla voisimme ilmaista suurempaa luottamusta, kuin se, että pidämme vaalin JA VALITSEMME VELI RUTHERFORDIN UUDELLEEN PRESIDENTIKSI.”

Veli Sexton ilmeisesti toi julki useimpien läsnäolijoiden tunteet. Ehdokkaat nimettiin, äänestys toimitettiin, ja J. F. Rutherford valittiin presidentiksi, C. A. Wise varapresidentiksi ja W. E. Van Amburgh sihteeri-rahastonhoitajaksi.

Seuraavana päivänä veli Rutherford koputti Macmillanin sellin seinään ja sanoi: ”Ojenna kätesi.” Sitten hän antoi Macmillanille sähkösanoman, jossa sanottiin, että Rutherford oli valittu uudelleen presidentiksi. ”Hän oli hyvin onnellinen nähdessään tämän vakuuttavan todistuksen siitä, että Jehova johtaa Seuraa”, muisteli Macmillan myöhemmin.

Vaali oli ohi, mutta veli Rutherford ja seitsemän muuta olivat yhä vankilassa.

”Maanlaajuinen kampanja” vankien puolesta

”Muutaman viime viikon aikana on aloitettu maanlaajuinen kampanja näiden veljien puolesta”, sanottiin Vartiotornissa (engl.) 1.4.1919. Joissakin sanomalehdissä vaadittiin J. F. Rutherfordin ja hänen tovereidensa vapauttamista. Kaikissa Yhdysvaltain osissa raamatuntutkijat ilmaisivat tukensa kirjoittamalla sanomalehtien toimittajille, kongressin jäsenille, senaattoreille ja kuvernööreille kirjeitä, joissa näitä kehotettiin ryhtymään toimiin noiden kahdeksan vangin puolesta. Raamatuntutkijat eivät selvästikään hellittäisi, ennen kuin nuo kahdeksan veljeä olisivat vapaana.

Maaliskuussa 1919 Yhdysvaltain raamatuntutkijat panivat kiertämään adressin, jossa he pyysivät presidentti Woodrow Wilsonia käyttämään vaikutusvaltaansa vangittujen veljien hyväksi toteuttamalla jonkin seuraavista kohdista:

”ENSIKSI: Täydellinen armahdus, jos se on nyt mahdollista, TAI

”TOISEKSI: että annatte oikeusministeriölle määräyksen hylätä heitä vastaan esitetyt syytteet ja että heidät vapautetaan kokonaan, TAI

”KOLMANNEKSI: että heidät vapautetaan heti takuita vastaan, kunnes korkeammat oikeusasteet ratkaisevat lopullisesti heidän tapauksensa.”

Raamatuntutkijat saivat kahden viikon aikana 700000 allekirjoitusta. Adressia ei kuitenkaan koskaan esitetty presidentille eikä hallitukselle. Miksi ei? Koska ennen kuin sitä päästiin esittämään, nuo kahdeksan miestä vapautettiin takuita vastaan. Mitä tämän adressin hyväksi tehty työ sitten sai aikaan? Vartiotornissa (engl.) 1.7.1919 sanottiin: ”Runsas todistusaineisto ilmaisee, että Herra halusi tämän työn tehtäväksi – ei niinkään veljien saamiseksi pois vankilasta kuin todistuksen antamiseksi totuudesta.”

”Tervetuloa kotiin, veljet”

Tiistaina 25. maaliskuuta nuo kahdeksan veljeä lähtivät Atlantasta Brooklyniin. Uutinen heidän vapautumisestaan levisi nopeasti. Oli todella liikuttavaa nähdä, miten raamatuntutkijoita kokoontui matkan varrella oleville rautatieasemille toivoen voivansa nähdä heidät ja ilmaista ilonsa heidän vapautumisestaan. Toiset kiiruhtivat suljettuna olleeseen Brooklynin Beetel-kotiin järjestämään tervetuliaisjuhlia. Brooklynissa kullekin noista veljistä myönnettiin 26. maaliskuuta vapautus 10000 dollarin takuuta vastaan, ja heidät päästettiin lähtemään.

”Heti sen jälkeen saattoi joukko ystäviä heidät Betelkotiin, johon oli kokoontunut ystäviä viiden ja kuuden sadan välillä lausumaan heidät tervetulleiksi”, kerrottiin vuoden 1919 elokuun Vartiotornissa. Ruokasalissa oli suuri juliste, jossa luki ”Tervetuloa kotiin, veljet”. Lähes 50 vuotta myöhemmin Mabel Haslett, joka oli läsnä tuossa juhlassa, kertoi: ”Muistan valmistaneeni sata munkkia, joista veljet näyttivät pitävän oltuaan yhdeksän kuukautta vankilan ruoissa. Voin vieläkin nähdä veli Rutherfordin kurottautuvan ottamaan niitä. Oli unohtumaton tapaus kuulla hänen ja muiden kertovan kokemuksiaan. Muistan myös, miten lyhytkasvuinen veli DeCecca seisoi tuolilla, jotta kaikki saattoivat nähdä hänet ja kuulla häntä.”

Tiistaiaamuna 1. huhtikuuta veli Rutherford saapui Pittsburghiin, jossa päätoimisto silloin sijaitsi. Saatuaan tietää hänen saapumisestaan veljet olivat täälläkin järjestäneet pidot, jotka pidettiin tuona iltana hotelli Chathamissa. Vankilaolot olivat kuitenkin vahingoittaneet veli Rutherfordin terveyttä. Hänen keuhkonsa olivat heikentyneet, ja sen vuoksi hän sairastui vapautumisensa jälkeen ankaraan keuhkokuumeeseen. Siksi hän joutuikin heikon terveytensä vuoksi matkustamaan pian Kaliforniaan, jossa hänellä oli joitakin sukulaisia.

Los Angelesissa tehty koe

Nyt kun veli Rutherford ja muut olivat vapaita, heräsi kysymys: mitä tapahtuisi Jumalan valtakunnan julistustyölle? Näiden veljien ollessa vankilassa todistustyön valvomiseksi ei ollut tehty juuri mitään järjestelyjä. Brooklynin tabernaakkeli oli myyty ja Beetel-koti suljettu. Päätoimiston tilat Pittsburghissa olivat ahtaat, ja varat olivat vähissä. Kuinka moni sitä paitsi olisi todellisuudessa kiinnostunut Valtakunnan sanomasta? Veli Rutherford päätti Kaliforniassa ollessaan tehdä kokeen.

Sunnuntaiksi 4. toukokuuta 1919 järjestettiin kokous Clune’s Auditorium -nimiseen luentosaliin Los Angelesiin. Yleisöä kutsuttiin esitelmään, jonka aihe oli ”Ahdistetun ihmiskunnan toivo”. Mutta puheen pitäisi J. F. Rutherford, mies joka oli juuri päässyt vankilasta. Laajan sanomalehtimainonnan välityksellä Rutherford lupasi esittää suoraan tosiasiat, muun muassa selittää syyt Seuran virkailijoiden laittomiin tuomioihin. Olisiko kukaan riittävän kiinnostunut tullakseen tilaisuuteen?

Vastakaiku ylitti odotukset. 3500 henkeä tuli kuuntelemaan esitelmää, ja noin 600 jouduttiin käännyttämään pois. Veli Rutherford oli innoissaan! Hän suostui puhumaan maanantai-iltana niille, jotka eivät olleet mahtuneet saliin, ja paikalle tuli 1500 henkeä. Hän oli kuitenkin niin sairas, ettei pystynyt pitämään tuota puhetta loppuun. Noin tunnin kuluttua eräs hänen toverinsa joutui jatkamaan sitä hänen puolestaan. Los Angelesissa tehty koe oli kuitenkin onnistunut. Veli Rutherford oli vakuuttunut siitä, että Valtakunnan sanomaa kohtaan tunnettiin melkoista kiinnostusta, ja hän oli päättänyt huolehtia siitä, että tuota sanomaa julistettaisiin.

Jälleen työhön!

Heinäkuussa 1919 veli Rutherford oli jälleen työssä Pittsburghin päätoimistossa. Muutamina seuraavina kuukausina tapahtui paljon. Valmisteluja tehtiin raamatuntutkijoiden konventin pitämiseksi Cedar Pointissa Ohiossa 1.–8. syyskuuta 1919. Seuran toimistot siirrettiin takaisin Brooklyniin, ja 1. lokakuuta ne olivat siellä jo toiminnassa.

Mitä heidän nyt piti tehdä? Heidän tehtäväänsä korostettiin selvästi Cedar Pointin konventissa. Tiistaina 2. syyskuuta veli Rutherford selitti: ”Kristityn tehtävä maan päällä – – on julistaa sanomaa Herran vanhurskauden valtakunnasta, joka tuo siunauksia koko huokailevalle luomakunnalle.” Kolme päivää myöhemmin, perjantaina 5. syyskuuta, jota nimitettiin Työtoverien päiväksi, veli Rutherford sanoi: ”Vakavina hetkinä kristitty kysyy itseltään aivan luonnollisesti: ’Miksi olen maan päällä?’ Vastauksen täytyy välttämättömästi olla: ’Herra on armossaan tehnyt minut lähettilääkseen, jonka tehtävänä on julistaa jumalallista sovinnon sanaa maailmalle, ja minun etuni ja velvollisuuteni on julistaa tätä sanomaa.’”

Oli tosiaan aika jatkaa Jumalan valtakunnan julistamistyötä! Tähän tehtävään saatiin apua, kun veli Rutherford ilmoitti: ”Herran kaitselmuksen alaisina olemme ryhtyneet toimenpiteisiin uuden lehden julkaisemiseksi, jonka nimeksi tulisi Kultainen Aika.” Konventissa olleet eivät osanneet aavistaakaan, miten pelottomaksi lehdeksi Kultainen Aika osoittautuisi.

”Tuo ensimmäinen maailmansodan jälkeinen konventti rohkaisi suuresti meitä kaikkia”, muisteli Herman L. Philbrick, joka matkusti konventtiin kotoaan Bostonista Massachusettsista. Tuo Cedar Pointin konventti tosiaan kannusti raamatuntutkijoita toimintaan. He olivat valmiita jatkamaan hyvän uutisen julistamistyötä. He olivat ikään kuin palanneet kuolemasta elämään. (Vrt. Hes. 37:1–14; Ilm. 11:11, 12.)

Maailmannäyttämöllä tapahtui samanaikaisesti jotakin merkittävää. Versaillesin rauhansopimus allekirjoitettiin 28. kesäkuuta 1919, ja se astui voimaan 10. tammikuuta 1920. Tuo sopimus lopetti virallisesti ensimmäisen maailmansodan sotilaalliset toimet Saksaa vastaan ja tasoitti tietä Kansainliitolle – maailmanrauhan säilyttämiseksi perustettavalle kansainväliselle liitolle.

”Julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa”

Vuonna 1922 raamatuntutkijat palasivat Cedar Pointiin, jossa heillä oli ohjelmaa yhdeksän päivän ajan, 5.–13. syyskuuta. Osanottajat olivat hyvin innostuneita saapuessaan tähän kansainväliseen konventtiin. Konventin huippukohta saavutettiin perjantaina 8. syyskuuta, kun veli Rutherford piti puheen aiheesta ”Valtakunta”.

Thomas J. Sullivan muisteli myöhemmin: ”Ne, joilla oli etu olla läsnä tuossa kokouksessa, voivat vieläkin nähdä veli Rutherfordin vakavuuden hänen sanoessaan niille muutamille levottomille ihmisille, jotka kovan kuumuuden takia kävelivät ympäri aluetta: ’ISTUKAA’ ja ’KUUNNELKAA’ puhetta mihin hintaan hyvänsä.” Neuvoa noudattaneet eivät kokeneet pettymystä, sillä tämä oli historiallinen puhe, jossa veli Rutherford kehotti kuulijoitaan: ”Julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa!”

Kuulijat olivat aivan haltioissaan. Vartiotornissa kerrottiin: ”Kaikki läsnäolijat saivat sen tosiasian syvästi mieleenpainetuksi, että jokaisen vihkiytyneen velvollisuus on toimia Kuninkaan ja valtakunnan julkisena lähettiläänä.” Raamatuntutkijat tunsivat tuosta konventista lähtiessään palavaa intoa saarnaamistyöhön. Sisar Ethel Bennecoff, joka oli siihen aikaan vähän alle 30-vuotias kolporteeraaja, sanoi: ”Meidät herätettiin ’julistamaan, julistamaan, julistamaan Kuningasta ja hänen valtakuntaansa’ – ja osoittamaan siinä suurempaa intoa ja rakkautta kuin koskaan aikaisemmin.”

Kun hengellinen ymmärryksen valo kävi kirkkaammaksi, raamatuntutkijat alkoivat käsittää joitakin sykähdyttäviä Raamatun totuuksia (Sananl. 4:18). Näiden kallisarvoisten totuuksien ymmärtäminen vauhditti tehokkaasti heidän työtään Jumalan valtakunnan julistajina. Samaan aikaan heidän piti korjata ajattelutapaansa – mikä oli joillekuille todellinen koetus.

”Eivät toteutumattomat toiveet ole tunnusomaisia pelkästään meidän ajallemme”

”Me voimme odottaa – – luottavaisina, että 1925 tulee olemaan Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin ja muinaisten uskollisten profeettojen [kuolleista]palaamisvuosi – – inhimillisen täydellisyyden tilaan”, sanottiin vuonna 1920 kirjasessa Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Sen lisäksi, että vanhan ajan uskollisten miesten ylösnousemuksen odotettiin tapahtuvan vuonna 1925, jotkut toivoivat voideltujen kristittyjen saavan taivaallisen palkintonsa tuona vuonna. b

Vuosi 1925 tuli ja meni. Jotkut luopuivat toivostaan. Mutta suuri enemmistö raamatuntutkijoista pysyi uskollisena. Herald Toutjian, jonka isovanhemmista oli vuosisadan vaihteessa tullut raamatuntutkijoita, selitti: ”Perheemme jäsenet oppivat ymmärtämään, etteivät toteutumattomat toiveet ole tunnusomaisia pelkästään meidän ajallemme. Myös apostolit joutuivat huomaamaan, etteivät todelliset tapahtumat täyttäneet heidän odotuksiaan. – – Jehova ansaitsee uskollisen palveluksen ja ylistyksen siitä huolimatta, saammeko me henkilökohtaisesti lopullisen palkinnon vai emme.” (Vrt. Apt. 1:6, 7.)

Jehovan vai Saatanan järjestö?

”Kansan synty” oli vuoden 1925 heinäkuun Vartiotornissa ilmestyneen dramaattisen kirjoituksen otsikko. Siinä esitettiin Ilmestyksen 12. luvusta lisääntyneen ymmärryksen mukainen selitys, jota joidenkuiden oli vaikea hyväksyä.

Tässä Ilmestyskirjan luvussa mainitut vertauskuvat selitettiin seuraavasti: ”vaimo”, joka synnyttää (jakeet 1 ja 2), kuvaa ”Jumalan [taivaallista] järjestöä”; ”lohikäärme” (jae 3) ”Saatanan järjestöä” ja ”poikalapsi” (jae 5) ”uutta valtakuntaa eli uutta hallitusta”. Tämän perusteella tehtiin ensimmäisen kerran selväksi eräs asia: on olemassa kaksi erillistä ja vastakkaista järjestöä – Jehovan järjestö ja Saatanan järjestö. ”Sotaa taivaassa” (jae 7, Väl) seurasi Saatanan ja hänen demonikannattajiensa karkottaminen taivaasta ja heittäminen alas maahan.

”Istuimme tutkimassa sitä koko illan, kunnes saatoin ymmärtää sen erittäin hyvin”, kirjoitti Earl E. Newell, joka palveli myöhemmin Vartiotorni-seuran matkaedustajana. ”Menimme konventtiin Portlandiin Oregoniin ja havaitsimme, että ystävät olivat poissa tolaltaan ja että jotkut olivat valmiita lopettamaan Vartiotornin lukemisen tämän kirjoituksen takia.” Miksi tätä Ilmestyksen 12. luvun selitystä oli niin vaikea hyväksyä?

Ensinnäkin se poikkesi suuresti siitä, mitä oli julkaistu Täyttyneessä salaisuudessa, joka oli suurelta osin koottu veli Russellin jälkeensä jättämistä kirjoituksista. c Walter J. Thorn, joka palveli matkustavana saarnaajaveljenä, selitti: ”Kirjoitusta ’Kansan synty’ oli – – vaikea hyväksyä rakkaan veli Russellin aiemman tulkinnan vuoksi, jonka uskoimme olevan lopullinen selitys Ilmestyskirjasta.” Ei siksi ihme, että jotkut kompastuivat tähän selitykseen. ”Epäilemättä tämä tulkinta saattaa osoittautua seulontakeinoksi”, huomautti J. A. Bohnet, eräs toinen saarnaajaveli, ”mutta uskossaan todella vakaat ja vilpittömät pysyvät lujina ja iloitsevat.”

Todella vakaat ja vilpittömät iloitsivatkin uudesta selityksestä. Asia oli nyt heille aivan selvä: jokainen kuuluu joko Jehovan tai Saatanan järjestöön. Kirjoituksessa ”Kansan synty” selitettiin: ”Pidä mielessäsi, että – – saamme etuoikeudeksemme urhoollisesti taistella Kuninkaamme asian puolesta julistamalla hänen sanomaansa, minkä hän on antanut meille julistettavaksi.”

1920- ja 1930-luvulla nähtiin muitakin Raamatun ymmärryksen leimahduksia. Maailmallisista juhlista ja pyhäpäivistä, esimerkiksi joulusta, luovuttiin. Muitakin tapoja ja uskomuksia hylättiin, kun niiden alkuperän havaittiin olevan Jumalaa häpäisevä. d Raamatuntutkijat eivät kuitenkaan tyytyneet vain hylkäämään vääriä tapoja ja uskonkäsityksiä, vaan odottivat jatkuvasti Jehovalta edistyviä totuuden paljastuksia.

”Te olette minun todistajiani”

”’Te olette minun todistajiani’, lausuu Jehova, ’ja minä olen Jumala.’” (Jes. 43:12, UM.) 1920-luvulta lähtien raamatuntutkijat tajusivat yhä selvemmin näiden profeetta Jesajan sanojen syvällisen merkityksen. Vartiotornin sivuilla kiinnitettiin toistuvasti huomiota velvollisuuteemme todistaa Jehovan nimestä ja hänen Valtakunnastaan. Varsinainen virstanpylväs saavutettiin kuitenkin Columbuksessa Ohiossa vuonna 1931 pidetyssä konventissa.

Sunnuntaina 26. heinäkuuta veli Rutherford piti puolen päivän aikaan esitelmän ”Valtakunta, maailman toivo”, joka esitettiin laajan radioverkon välityksellä ja jonka sanoma välitettiin myöhemmin vielä yli 300 aseman kautta. Puheen lopussa veli Rutherford varoitti kristikuntaa lukemalla kirvelevän päätöksen ”Varoitus Jehovalta”, joka oli osoitettu ”hallitsijoille ja kansalle”. Kun hän kehotti kuulijoitaan hyväksymään päätöksen, koko näkyvä kuulijakunta nousi seisomaan ja huusi: ”Kyllä!” Myöhemmin tulleet sähkeet osoittivat, että monet radionkuuntelijatkin ilmaisivat ääneen hyväksyvänsä päätöksen.

Kello 13:sta, jolloin esitelmä loppui, kello 16:een, jolloin veli Rutherford tuli jälleen saliin, ilmapiiri oli hyvin jännittynyt. Veli Rutherford oli nimenomaan pyytänyt kaikkia, joita kristikunnalle puolelta päivin esitetty varoitus oli todella kiinnostanut, olemaan paikalla kello 16.

Tasan kello 16 veli Rutherford aloitti sanomalla, että hänen mielestään se, mitä hän aikoi sanoa, oli erittäin tärkeää jokaiselle, joka saattoi kuulla hänen äänensä. Hänen kuulijansa pidättivät henkeään. Puheensa aikana hän esitti toisen päätöksen. Sen otsikko oli ”Uusi nimi”, ja se huipentui julistukseen: ”Me haluamme olla tunnetut ja tulla kutsutuiksi – – nimellä – – Jehovan todistajat.” Konventin innostuneet läsnäolijat ponnahtivat jälleen seisomaan ja huusivat raikuvasti: ”Kyllä!” Tästedes heidät tunnettaisiin Jehovan todistajina!

”Jehovan henki teki meidät pelottomiksi”

Vuoden 1927 aikana Jehovan palvelijoita kannustettiin käyttämään jonkin verran aikaa joka sunnuntai joukolla todistamiseen. Vastustajat ryhtyivät heti oikeudellisiin toimiin. Muutaman vuoden kuluessa pidätysten määrä alkoi kasvaa – pelkästään Yhdysvalloissa tapahtui 268 pidätystä vuonna 1933, 340 vuonna 1934, 478 vuonna 1935 ja 1149 vuonna 1936. Mistä noita todistajia syytettiin? Oikeastaan monista seikoista, esimerkiksi luvattomasta myymisestä, rauhan häiritsemisestä ja sunnuntaita koskevien sapattilakien rikkomisesta. Todistajien paikalliset ryhmät eivät olleet tottuneet olemaan tekemisissä poliisien ja tuomioistuinten kanssa. Paikallinen oikeusapu oli liian kallista, tai sitä oli ennakkoluulojen vuoksi mahdotonta saada. Siksi Vartiotorni-seura menetteli viisaasti perustaessaan Brooklyniin lakiosaston antamaan neuvoja.

Voimakas lainopillinen puolustus ei kuitenkaan riittänyt. Nämä vilpittömät Jehovan todistajat olivat päättäneet elää omaksumansa nimen mukaisesti. Siksi he 1930-luvun alussa iskivät takaisin ryhtymällä hyökkäykseen. Miten? Järjestämällä osastorynnistyksinä tunnettuja erikoissaarnamatkoja. Tuhannet vapaaehtoiset eri puolilta Yhdysvaltoja järjestettiin osastoiksi. Kun yhden kaupungin todistajia pidätettiin talosta-taloon-saarnaamisen vuoksi, niin toisten alueiden vapaaehtoisten osasto saapui nopeasti paikalle, ”piiritti” kaupungin ja antoi perusteellisen todistuksen. e

Nuo osastorynnistykset vahvistivat suuresti paikallisia todistajia. Joka osastossa oli päteviä veljiä, jotka oli valmennettu asioimaan viranomaisten kanssa. Levottomalla alueella, kenties jossakin pienessä kaupungissa, asuvien veljien oli hyvin rohkaisevaa tietää, että he eivät julistaneet Jumalan valtakuntaa yksin.

Vaati paljon rohkeutta osallistua 1930-luvun osastorynnistyksiin. Keskellä suurta lamakautta oli vaikea saada työtä. Silti tilanne oli sellainen kuin noin 40 vuotta matkavalvojana toiminut Nicholas Kovalak jr muistelee: ”Kun tuli kutsu todistamistyöhön jollekin levottomalle alueelle, niin ’palvelusjohtaja’ kyseli vapaaehtoisia. Niitä, jotka pelkäsivät työpaikkansa menettämistä, kiellettiin ilmoittautumasta vapaaehtoisiksi. – – Mutta iloksemme saatoimme aina nähdä, että kaikki vastasivat myöntävästi!” Springfieldissä Massachusettsissa toiminut valvoja John Dulchinos totesi: ”Ne olivat sykähdyttäviä vuosia, ja niiden muisto on meille rakas. Jehovan henki teki meidät pelottomiksi.”

Noihin aikoihin oli tulossa niin kirkas Raamatun ymmärryksen valon leimahdus, että sillä olisi suunnaton vaikutus työhön.

Miten on joonadabien laita?

Vuonna 1932 selitettiin, että kuningas Jeehun toveri Joonadab (eli Jonadab) esikuvasi niiden ihmisten luokkaa, jotka nauttisivat ikuisesta elämästä maan päällä f (2. Kun. 10:15–28). Joonadabit, kuten heitä nimitettiin, pitivät etuna olla Jehovan voideltujen palvelijoiden yhteydessä ja osallistua jossain määrin heidän kanssaan Valtakunnan julistamiseen. Mutta siihen aikaan ei erityisesti ponnisteltu niiden kokoamiseksi ja organisoimiseksi, joilla oli maallinen toivo.

Todellista rohkaisua joonadabeille annettiin kuitenkin Vartiotornissa 15.10.1934. Kirjoituksessa ”Hänen hyvyytensä” sanottiin: ”Saako Jonadab-luokkaan kuuluva vihkiytyä Herralle ja tulla kastetuksi? Vastaus: Kyllä; aivan varmasti on oikein ja paikallaan, että Jonadab-luokkaan kuuluva vihkiytyy tekemään Jumalan tahdon. Sillä ilman sitä ei kukaan tule koskaan saamaan elämää. Vesikaste on ainoastaan sen vertauskuva, että on vihkiytynyt tekemään Jumalan tahdon, ja sen vuoksi se on täysin paikallaan.” Joonadabit olivat innoissaan!

Heitä odotti pian vieläkin suurempi ilo. Seuraavana keväänä oli huhtikuun 1. päivästä 1935 lähtien useissa Vartiotorneissa ilmoitus: ”Vartiotorni muistuttaa jälleen lukijoitaan siitä, että Washingtonissa pidetään 30.5.–3.6.1935 Jehovan todistajien ja jonadabien g konventti.” Joonadabit odottivat innokkaasti tuota konventtia.

Ilmestyksen 7:9–17:ssä ennustettu ”suuri joukko” oli sen puheen aiheena, jonka veli Rutherford piti konventin toisena iltapäivänä. Hän selitti puheessaan, että suuri joukko koostui nykyajan joonadabeista ja että näiden joonadabien piti osoittaa Jehovaa kohtaan yhtä paljon uskollisuutta kuin voideltujen. Kuulijat olivat haltioissaan. Puhujan pyynnöstä joonadabit nousivat seisomaan. ”Ensin seurasi hiljaisuus”, muisteli Mildred Cobb, joka oli kastettu kesällä 1908, ”sitten iloinen huuto ja riemuitseminen oli äänekästä ja kesti kauan.”

Tällä Raamatun ymmärryksen leimahduksella oli syvällinen vaikutus Jehovan todistajien toimintaan. ”Me palasimme täynnä innostusta – – takaisin alueillemme etsimään näitä lampaankaltaisia ihmisiä, jotka piti vielä koota yhteen”, kertoi Sadie Carpenter, joka on toiminut kokoaikaisena saarnaajana yli 60 vuotta. Myöhemmin Jehovan todistajien vuoden 1936 Vuosikirjassa (engl.) todettiin: ”Tämä paljastus piristi veljiä kaikkialla ja kannusti heitä toimimaan entistä innokkaammin, ja joka puolelta maailmaa tulleista raporteista ilmeni ilo siitä, että jäännöksellä on nyt etu viedä sanomaa suurelle joukolle ja että nämä voivat yhdessä työskennellä Herran nimen kunniaksi.” Tässä työssä auttoi vuonna 1936 julkaistu kirja Rikkaudet, jossa käsiteltiin seikkaperäisesti Raamatussa suurelle joukolle esitettyjä odotteita.

Lopultakin suuren joukon vihkiytyneet, kastetut jäsenet löysivät oman paikkansa voideltujen rinnalla Jumalan valtakunnan julistustyössä!

Vanhan naisen selkänahan parkitseminen

Näiden innokkaiden todistajien 1930-luvulla julistamaan sanomaan sisältyi väärän uskonnon kirvelevä paljastaminen. Jehovan todistajien yleiskonventissa, joka pidettiin 15.–20. syyskuuta 1937 Columbuksessa Ohiossa, julkaistiin hyvä väline tähän tarkoitukseen.

Lauantaina 18. syyskuuta veli Rutherford julkaisi aamulla pitämänsä puheen jälkeen vaaleanruskean, parkin värisen kirjan Viholliset. Siinä väärä uskonto tuomittiin ”suureksi viholliseksi, joka vaikuttaa aina vahingollisesti ihmiskuntaan”. Väärän uskonnon harjoittajien sanottiin olevan ”Perkeleen asiamiehiä, olkootpa he siitä tietoisia tai eivät”. Esitellessään tätä kirjaa kuulijoille veli Rutherford sanoi: ”Huomaatte, että sen kansi on parkin värinen, ja me parkitsemme tuon vanhan naisen h selkänahan sen avulla.” Tälle kuulijat osoittivat äänekkäästi ja innokkaasti suosiotaan.

Gramofoneilla oli joidenkin vuosien ajan ollut osansa tuon ”vanhan naisen selkänahan parkitsemisessa”. Mutta vuoden 1937 konventissa saatiin gramofonityöhön liittyvä yllätys. ”Tässä konventissa pantiin alulle matkagramofonien käyttö ovilla”, muistelee Elwood Lunstrum, joka oli siihen aikaan vasta 12-vuotias. ”Aiemminkin olimme pitäneet gramofonia mukana palveluksessa, mutta olimme soittaneet sitä vain silloin kun meidät oli pyydetty sisälle. – – Columbuksen konventissa hahmoteltiin ’erikoistienraivaajien’ organisaatio johtamaan ovilla tapahtuvaa gramofonityötä ja kiinnostuneiden jälkihuoltoa (käyntejä sanottiin silloin ensi kertaa ’uusintakäynneiksi’) sekä ’mallitutkistelu’-menetelmän mukaisia raamatuntutkisteluja.”

Jehovan palvelijat olivat tuosta konventista lähtiessään hyvin varustautuneita Jumalan valtakunnan julistamistyöhön. He tarvitsivat epäilemättä kaiken mahdollisen rohkaisun. Kansallismielisyyden kasvava aalto sai 1930-luvulla aikaan sen, että ihmiset, jotka olivat päättäneet estää Jehovan todistajia kokoontumasta yhteen ja saarnaamasta, vastustivat heitä ja joissakin tapauksissa turvautuivat joukkoväkivaltaan.

”Joukko lurjuksia”

Jotkut katoliseen aktioon kuuluvat ryhmät vastustivat erittäin voimakkaasti. Veli Rutherford käytti 2. lokakuuta 1938 hyvin suoria sanoja pitäessään puheen ”Fascismi vai vapaus”, joka ilmestyi myöhemmin kirjasena ja jota levitettiin miljoonia kappaleita. Veli Rutherford mainitsi tässä puheessa useita laittomia tekoja osoittaakseen joidenkin viranomaisten ja roomalaiskatolisen kirkon edustajien välisen salakähmäisen yhteispelin.

Esitettyään tosiasiat Rutherford huomautti: ”Kun ihmisille kerrotaan tosiasiat tuosta joukosta, joka toimii uskonnollisuuden varjolla varastaakseen heidän oikeutensa, niin tuo pappisvalta ulvoo ja sanoo: ’Valheita! Pankaa kapula niiden suuhun älkääkä antako niiden puhua.’” Sitten hän kysyi: ”Onko väärin julistaa totuutta joukosta lurjuksia, jotka ryöstävät kansaa? Ei! – – Tuleeko rehellisten ihmisten suuhun panna kapula ja tuleeko heidät pakottaa pysymään äänettöminä tuon lurjusjoukon hävittäessä kansan vapaudet? Ennen kaikkea, tuleeko ihmisiltä kieltää heidän Jumalan suomat etunsa kokoontua rauhallisesti ja palvoa vapaasti Kaikkivaltiasta Jumalaa sekä vapaus puhua Hänen valtakunnastaan ja niistä, jotka vastustavat sitä?”

Näiden kirvelevien moitteiden jälkeen katolisen aktion ryhmät jatkoivat vastustustaan kaikkialla Yhdysvalloissa. Jehovan todistajat taistelivat tuomioistuimissa puolustaakseen palvontavapauttaan ja oikeuttaan julistaa Jumalan valtakuntaa. Mutta tilanne vain paheni, kun maailma sotkeutui sotaan. Jehovan todistajat joutuivat myös lakisääteisten rajoitusten alaisiksi ja vankeuteen maassa toisensa jälkeen Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa.

”Kaikki halusivat lähteä Saint Louisiin”

”Vuonna 1941 meistä kaikista tuntui, että Euroopassa nyt riehuvan sodan vuoksi edessämme olisi kriittisiä päiviä”, muistelee Norman Larson, joka oli äskettäin astunut kokoaikaiseen sananpalvelukseen. ”Siksi kaikki halusivat lähteä Saint Louisiin.” Mitä tarkoitusta varten? Jehovan todistajien teokraattiseen konventtiin, joka pidettiin Saint Louisissa Missourissa 6.–10. elokuuta 1941. Ja ”kaikki” tulivat. Konventtitilat olivat ääriään myöten täynnä. Poliisin arvion mukaan läsnä oli enimmillään 115000 henkeä.

Konventin ohjelmassa annettiin ensimmäisestä päivästä lähtien ajankohtaista rohkaisua. Veli Rutherfordin avauspuheessa ”Nuhteettomuus” esitettiin konventin teema. ”Ymmärsimme selvemmin kuin koskaan ennen, miksi Jehova salli kansaansa vainottavan niin kiihkeästi kaikkialla maailmassa”, muisteli Hazel Burford, joka palveli lähetystyöntekijänä lähes 40 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1983. Jehovan todistajien vuoden 1942 Vuosikirjassa (engl.) kerrottiin konventista edelleen: ”Kaikki saattoivat selvästi nähdä, että heidän edessään oli suuri todistustyö ja että osallistumalla siihen he säilyttäisivät nuhteettomuutensa, vaikka kaikki ihmiset ja maailmalliset järjestöt vihaisivatkin heitä.”

Liikuttava näkymä avautui konventissa sunnuntaina 10. elokuuta, joka oli ”Lasten päivä”. Aamupäiväohjelman alkaessa 15000 lasta, jotka olivat 5–18-vuotiaita, oli kokoontunut pääkatsomoon puhujalavan eteen ja samoin asuntovaunukaupungissa erityiselle alueelle niitä kuulijoita varten varattuun paikkaan, jotka eivät mahtuneet pääkatsomoon. Silloin vähän yli 70-vuotiaan veli Rutherfordin astuessa puhujalavalle lapset huusivat ilosta ja osoittivat suosiotaan. Hän heilutti nenäliinaansa, ja lapset heiluttivat takaisin. Sitten hän puhui koko kuulijakunnalle selvällä ja ystävällisellä äänellä aiheesta ”Kuninkaan lapset”. Puhuttuaan yli tunnin ajan koko kuulijakunnalle hän osoitti sitten sanansa lapsille, jotka istuivat heille varatuissa osastoissa.

”Nouskoon jokainen teistä lapsista seisomaan”, hän sanoi kohdistaen huomionsa edessään oleviin nuoriin, säteileviin kasvoihin, ”jokainen joka on sitoutunut tekemään Jumalan tahdon ja asennoitunut Hänen Kristuksen Jeesuksen johtaman jumalanvaltaisen hallituksensa puolelle ja suostunut tottelemaan Jumalaa ja Hänen Kuningastaan.” Lapset nousivat yhtenä joukkona. ”Katsokaa”, huudahti innostunut puhuja, ”enemmän kuin 15000 uutta todistajaa Valtakunnalle!” Kuulijat puhkesivat suosionosoituksiin. ”Sanokoon jokainen teistä, joka tahtoo tehdä voitavansa kertoakseen toisille Jumalan valtakunnasta ja sitä seuraavista siunauksista: Hyvä.” Seurasi mahtava ”Hyvä!”-huuto.

Kaikki huipentui siihen, että veli Rutherford ilmoitti uuden Lapset-kirjan julkaisemisesta, ja se otettiin vastaan ilohuudoin ja valtavin suosionosoituksin. Sen jälkeen tuo kookas puhuja osallistui ilmaisten kirjojen jakelemiseen, kun lasten pitkä rivistö käveli puhujalavalle ja asteli hänen editseen. Moni itki katsellessaan tätä näkymää.

Tuona sunnuntaiaamuna kuulijoiden joukossa oli monia lapsia, jotka elivät ”Hyvä!”-huutonsa mukaisesti. LaVonne Krebs, Merton Campbell sekä Eugene ja Camilla Rosam olivat niiden nuorten joukossa, jotka saivat tuossa tilaisuudessa Lapset-kirjan. Vuonna 1992 he palvelivat yhä Seuran päätoimistossa omistettuaan luetellussa järjestyksessä 51, 49, 49 ja 48 vuotta kokoaikaiseen sananpalvelukseen. Jotkut lapsista lähtivät palvelemaan ulkomaisissa lähetystehtävissä, heidän joukossaan Eldon Deane (Bolivia), Richard ja Peggy Kelsey (Saksa), Ramon Templeton (Saksa) ja Jennie Klukowski (Brasilia). Tuo Saint Louisissa pidetty sunnuntaiaamun ohjelma teki todella pysyvän vaikutuksen monien nuorten sydämeen!

Sunnuntai-iltapäivänä veli Rutherford esitti konventtilaisille joitakin jäähyväissanoja. Hän kannusti heitä jatkamaan Jumalan valtakunnan julistamista. ”Olen ehdottoman varma siitä”, hän sanoi heille, ”että tästä lähtien – – niiden määrä, jotka muodostavat suuren joukon, lisääntyy yllättävän nopeasti.” Hän kehotti heitä palaamaan omille paikkakunnilleen ja ”lisäämään höyryä – – käyttämään kaiken ajan, minkä voivat”. Sitten hän esitti viimeiset sanansa kuulijakunnalle: ”Niin, rakkaat veljeni, Herra siunatkoon teitä. Nyt en halua sanoa ’hyvästi’, koska odotan näkeväni teidät jälleen jolloinkin.”

Monille tämä kuitenkin oli viimeinen tilaisuus nähdä veli Rutherford.

J. F. Rutherfordin viimeiset päivät

Veli Rutherford oli sairastunut paksusuolen syöpään, ja hän oli Saint Louisin konventissa hyvin sairas. Silti hän pystyi pitämään viisi voimakasta puhetta. Konventin jälkeen hänen tilansa kuitenkin huononi, ja hänelle jouduttiin tekemään paksusuoliavanne. Arthur Worsley muistaa päivän, jona veli Rutherford hyvästeli Beetel-perheen. ”Hän kertoi meille luottamuksellisesti, että hänelle tehtäisiin suuri leikkaus ja että jäipä hän henkiin tai ei, hän uskoi meidän jatkavan Jehovan nimen julistamista. Hän – – sanoi lopuksi: ’Jos siis Jumala tahtoo, tapaan teidät jälleen. Jos ei, niin jatkakaa taistelua.’ Ainoankaan perheenjäsenen silmät eivät jääneet kuiviksi.”

Veli Rutherford, joka oli 72-vuotias, selvisi hengissä leikkauksesta. Pian sen jälkeen hänet vietiin Kaliforniassa sijaitsevaan asuntoon, jolle hän oli antanut nimen Beet-Sarim. Hänen omaisilleen ja lääketieteen asiantuntijoille oli ilmeistä, että hän ei paranisi. Hänelle olikin tehtävä toinen leikkaus.

Suunnilleen joulukuun puolivälissä Nathan H. Knorr, Frederick W. Franz ja Hayden C. Covington tulivat Brooklynista hänen luokseen. Hazel Burford, joka huolehti veli Rutherfordista noina surullisina ja koettelevina päivinä, muisteli myöhemmin: ”He viettivät hänen kanssaan useita päiviä käyden läpi Vuosikirjan vuosiraportin ja muita järjestöasioita. Heidän lähtönsä jälkeen veli Rutherford heikkeni jatkuvasti, ja noin kolmen viikon kuluttua, torstaina 8. tammikuuta 1942, hän päätti uskollisena maallisen vaelluksensa.” i

Miten uutinen veli Rutherfordin kuolemasta otettiin vastaan Beetelissä? ”En koskaan unohda sitä päivää, jona kuulimme veli Rutherfordin poismenosta”, muisteli William A. Elrod, joka oli ollut Beetel-perheen jäsenenä yhdeksän vuotta. ”Oli puolen päivän aika, jolloin perhe kokoontui aterioimaan. Ilmoitus oli lyhyt. Mitään puheita ei pidetty. Kukaan ei pitänyt vapaapäivää jäädäkseen suremaan. Sen sijaan palasimme kirjapainoon ja työskentelimme uutterammin kuin koskaan.”

Ne olivat Jehovan todistajille äärimmäisen koettelevia aikoja. Sota oli muuttunut maailmanlaajuiseksi selkkaukseksi. Taistelut levisivät Euroopasta Afrikkaan ja sitten silloisen Neuvostoliiton alueelle. Joulukuun 7. päivänä 1941, vain kuukautta ennen veli Rutherfordin kuolemaa, Japanin hyökkäys Pearl Harboriin oli vetänyt Yhdysvallat sotaan. Monin paikoin ihmiset kohtelivat Jehovan todistajia väkivaltaisesti ja vainosivat heitä kiihkeästi.

Mitä nyt tapahtuisi?

[Alaviitteet]

a Tämä New Yorkin yhdistys muodostettiin vuonna 1909, kun Seura siirsi päätoimistonsa Brooklyniin New Yorkiin.

b Ks. lukua 28 ”Koettelua ja seulontaa sisältäpäin”.

c Täyttynyt salaisuus -kirjassa esitetyn tulkinnan mukaan Ilmestyksen 12. luvun vaimo oli ”varhainen seurakunta”, lohikäärme oli ”pakanallinen Rooman valtakunta” ja poikalapsi oli ”paavikunta”.

d Ks. lukua 14 ”He eivät ole osa maailmasta”.

e Ks. lukua 30 ”Hyvän uutisen puolustaminen ja laillinen vahvistaminen”.

f Puolustus, kolmas osa, s. 77. Ks. myös tämän kirjan lukua 12 ”Tuleeko suuri joukko elämään taivaassa vai maan päällä?”.

g Siihen aikaan joonadabeja ei pidetty ”Jehovan todistajina” (ks. Vartiotornia 15.10.1934, s. 315). Muutamaa vuotta myöhemmin The Watchtower 1.7.1942 (suom. monisteena) kuitenkin sanoi: ”Näistä ’muista lampaista’ [joonadabeista] tulee Hänen todistajiaan, samaten kuin ennen Kristuksen kuolemaa eläneet uskolliset ihmiset, Johannes Kastajasta aina Aabeliin saakka, olivat olleet Jehovan aina uskollisia toimeliaita todistajia.”

h Viittaus Ilmestyksen 17. luvussa mainittuun ”suureen porttoon”. Kirjassa Viholliset sanottiin: ”Kaikkiin maan päällä oleviin järjestelmiin, jotka vastustavat Jumalaa ja Hänen valtakuntaansa, sopii – – nimi ’Babylon’ ja ’portto’, ja nämä nimet sopivat erityisesti johtavaan uskonnolliseen järjestelmään, roomalaiskatoliseen kirkkoon.” (S. 194.) Vuosia myöhemmin ymmärrettiin, että portto edustaa todellisuudessa kaiken väärän uskonnon maailmanmahtia.

i Veli Rutherfordilta jäi vaimo Mary ja heidän poikansa Malcolm. Koska sisar Rutherfordilla oli heikko terveys ja hänen oli vaikea kestää talvia New Yorkissa (jossa Vartiotorni-seuran päätoimisto sijaitsi), hän oli asunut Malcolmin kanssa Etelä-Kaliforniassa, jossa ilmasto oli hänen terveydelleen suotuisampi. Sisar Rutherford kuoli 93-vuotiaana 17. joulukuuta 1962. Hänen kuolinilmoituksessaan, joka julkaistiin Monroviassa Kaliforniassa ilmestyvässä Daily News-Post -lehdessä, sanottiin: ”Hän osallistui aktiivisesti Jehovan todistajien palvelustyöhön, kunnes heikko terveys esti häntä lähtemästä kotoaan.”

[Huomioteksti s. 73]

”Saatanan tärkeimpiä aseita ovat YLPEYS, KUNNIANHIMO ja PELKO”

[Huomioteksti s. 74]

”Vakuuttava todistus siitä, että Jehova johtaa Seuraa”

[Huomioteksti s. 75]

Pois vankilasta – ei niinkään veljien vuoksi kuin todistuksen antamiseksi totuudesta

[Huomioteksti s. 77]

”Kristityn tehtävä maan päällä – – on julistaa sanomaa Herran – – valtakunnasta”

[Huomioteksti s. 78]

Julistakaa Valtakuntaa osoittaen suurempaa intoa ja rakkautta kuin koskaan aikaisemmin

[Huomioteksti s. 82]

”Me haluamme olla tunnetut – – Jehovan todistajina”

[Huomioteksti s. 83]

Joonadabitkin piti kastaa

[Huomioteksti s. 84]

Etsittiin lampaankaltaisia ihmisiä, jotka piti vielä koota yhteen

[Huomioteksti s. 85]

Rutherford moitti suorasukaisesti uskonnollisia vastustajia

[Huomioteksti s. 86]

15000 lasta asennoituu Valtakunnan puolelle

[Huomioteksti s. 89]

”Jos siis Jumala tahtoo, tapaan teidät jälleen. Jos ei, niin jatkakaa taistelua”

[Tekstiruutu/Kuva s. 76]

”Ruhtinasten talo”

Veli Rutherford sairasti pahan keuhkokuumeen vapauduttuaan epäoikeudenmukaisesta vankeudesta vuonna 1919. Sen jälkeen vain hänen toinen keuhkonsa toimi hyvin. Hän meni 1920-luvulla lääkärinhoitoon San Diegoon Kaliforniaan, ja lääkäri kehotti häntä viettämään mahdollisimman paljon aikaa siellä. Vuodesta 1929 lähtien veli Rutherford vietti talvet työskennellen San Diegon asunnossa, jolle hän oli antanut nimeksi Beet-Sarim. Beet-Sarim rakennettiin varoilla, jotka oli suoraan lahjoitettu tuohon tarkoitukseen. ”Kultaisessa Ajassa” (engl.) 19.3.1930 julkaistiin kokonaisuudessaan asiakirja, jolla tämä omaisuus luovutettiin J. F. Rutherfordille ja sen jälkeen Vartiotorni-seuralle.

Vuonna 1939 julkaistu kirja ”Pelastus” selittää Beet-Sarimista seuraavaa: ”Heprealaiset sanat ’Beth Sarim’ merkitsevät: ’Ruhtinasten talo’. Tuo maapala hankittiin ja talo rakennettiin sitä tarkoitusta varten, että olisi jokin silminnähtävä todistus siitä, että maan päällä on nykyään niitä, jotka uskovat täysin Jumalaan ja Kristukseen Jeesukseen ja Hänen valtakuntaansa ja jotka uskovat, että Herra herättää kohta muinoiset uskolliset miehet, jotka tulevat jälleen maan päälle ja ottavat haltuunsa maan näkyväiset asiat.”

Muutamia vuosia veli Rutherfordin kuoleman jälkeen Vartiotorni-seuran johtokunnan jäsenet päättivät myydä BeetSarimin. Miksi? ”Vartiotornissa” 1.3.1948 selitettiin: ”Se oli täysin palvellut tehtävässään ja oli nyt vain muistomerkkinä, jonka pito tuli melko kalliiksi; meidän uskomme niiden muinaisen ajan miesten paluuseen, joista Kuningas Kristus Jeesus tekee ruhtinaita KAIKKEEN maailmaan (ei ainoastaan Kaliforniaan), ei perustu tuohon taloon Beet-Sarimiin, vaan Jumalan lupaussanaan.” j

[Alaviite]

j Tuohon aikaan uskottiin, että sellaiset vanhan ajan uskolliset miehet kuin Aabraham, Joosef ja Daavid herätettäisiin kuolleista ennen tämän asiainjärjestelmän päättymistä ja että he palvelisivat ”ruhtinaina kaikessa maassa” psalmin 45:17 täyttymykseksi. Tämä näkemys korjattiin vuonna 1950, jolloin Raamattua edelleen tutkittaessa selvisi, että nuo Jeesuksen Kristuksen maalliset esi-isät herätettäisiin kuolleista Harmagedonin jälkeen. (Ks. ”Vartiotornia” 1.2.1951, s. 42–44.)

[Tekstiruutu/Kuvat s. 80, 81]

Valtakunnan sanoman radiointi

Kahden vuoden kuluttua siitä, kun säännölliset kaupalliset radiolähetykset alkoivat, radiota alettiin käyttää Valtakunnan sanoman välittämiseen. Veli Rutherfordin puhe radioitiin ensi kerran 26. helmikuuta 1922 Kaliforniassa. Kaksi vuotta myöhemmin, 24. helmikuuta 1924, Vartiotorni-seuran oma radioasema WBBR aloitti lähetyksensä Staten Islandissa New Yorkissa. Lopulta Seura järjesti maailmanlaajuisia yhteysverkkoja raamatullisten ohjelmien ja esitelmien radioimiseksi. Vuonna 1933 enimmillään 408 asemaa välitti Valtakunnan sanomaa kuudelle mantereelle!

[Kuvat]

Vartiotorni-seura käytti WBBR-radioasemaa New Yorkissa vuosina 1924–57

WBBR:n orkesteri vuonna 1926

J. F. Rutherford piti 11. syyskuuta 1938 Lontoon Royal Albert Hallissa esitelmän ”Katso tosiasioita suoraan silmiin”; yli 10000 ahtautui saliin (alla), ja miljoonat muut kuulivat esitelmän radiosta

WBBR:n avajaisohjelma

2HD-aseman henkilökuntaa Newcastlessa (NSW) Australiassa

Radioasema CHCY Edmontonissa Albertassa oli yksi monista asemista, joita Seura omisti ja käytti Kanadassa

Radiolähetys Suomeen virolaisen radioaseman välityksellä

Radiolähettimiä Seuran omistamalla WORD-asemalla lähellä Chicagoa

[Tekstiruutu/Kuvat s. 87]

Gramofonin käyttö saarnaamisessa

Vuonna 1933 Jehovan todistajat omaksuivat jälleen erään uudenaikaisen saarnaamismenetelmän. Kannettavaa äänentoistolaitetta, johon liitettiin vahvistin ja kaiutin, käytettiin esitettäessä veli Rutherfordin radioesitelmiä 33 1/3 kierroksen minuuttinopeudella pyöriviltä äänilevyiltä saleissa, puistoissa ja muissa julkisissa paikoissa. Myös kaiutinautoja ja -veneitä käytettiin Valtakunnan sanoman julistamiseen.

Äänentoistolaitteiden tehokas käyttö johti toiseenkin uudistukseen: saarnaamiseen talosta taloon kevyttä gramofonia käyttäen. Vuonna 1934 Seura alkoi valmistaa matkagramofoneja ja sarjaa 78 kierrosta minuutissa pyöriviä levyjä, joissa oli 4 1/2 minuutin pituisia raamatullisia puheita. Lopulta oli käytössä 92 eri aihetta käsittävä levykokoelma. Seura valmisti kaikkiaan yli 47000 gramofonia Valtakunnan sanoman kaiuttamiseksi. Ajan myötä alettiin kuitenkin korostaa enemmän Valtakunnan sanoman suullista esittämistä, ja vähitellen gramofonilevyjä lakattiin käyttämästä työssämme.

[Kuvat]

Mäellä olevasta kaiutinautosta Valtakunnan sanoma saatettiin kuulla kilometrien päähän (yllä)

Äänentoistolaite käytössä Meksikossa (oikealla)

Sanoma kiirii kaiutinveneestä Thamesilla Lontoossa (yllä)

Gramofonia käytetään kenttäpalveluksessa (vasemmalla)

Näyte pystymallisen gramofonin käytöstä vuonna 1940 (oikealla)

[Kuva s. 79]

J. A. Bohnet

[Kuva s. 88]

J. F. Rutherford tuli presidentiksi vuonna 1917, ja vuosina 1917–41 Vartiotorni-seura valmisti valtavasti julkaisuja, muun muassa 24 kirjaa, 86 kirjasta ja vuosittain ”Vuosikirjan” sekä ”Vartiotornin” ja ”Kultaisen Ajan” (myöhemmin ”Lohdutus”) kirjoituksia