Luku 6

Koetuksen aika (1914–1918)

”Muistakaamme olevamme koetusajassa. – – Jos on jokin syy, mikä pakottaisi jonkun eroamaan Herrasta ja hänen totuudestaan ja lopettamaan uhraamisen Herran asian hyväksi, silloin se ei ole ollut ainoastaan rakkaus Jumalaa kohtaan sydämessä, mikä on ylläpitänyt intoa Jumalaa kohtaan, vaan jokin muu; ehkä se toivo, että aika oli lyhyt; vihkiytyminen oli ainoastaan määrättyyn aikaan. Jos niin on, niin nyt on juuri sopiva aika mennä.”

NUO Vartiotornissa 1.2.1915 (engl. 1.11.1914) olleet sanat osuivat naulan kantaan. Vuodet 1914–18 osoittautuivat todella ”koetusajaksi” raamatuntutkijoille. Jotkin koetukset tulivat sisäpuolelta, toiset ulkopuolelta. Kaikki ne kuitenkin koettelivat raamatuntutkijoita tavoilla, jotka paljastivat, oliko heillä aito ”rakkaus Jumalaa kohtaan sydämessään”. Pitäisivätkö he kiinni ”Herrasta ja hänen totuudestaan”, vai menisivätkö he pois?

Suuria odotuksia

Kesäkuun 28. päivänä 1914 sala-ampujan luoti surmasi Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin. Tuo murha sytytti ”suuren sodan”, kuten ensimmäistä maailmansotaa alun perin nimitettiin. Taistelut alkoivat elokuussa 1914, jolloin Saksa marssi Belgiaan ja Ranskaan. Tuon vuoden syksyllä verenvuodatus oli täydessä käynnissä.

”Pakanain ajat ovat päättyneet – niiden kuninkaitten aika on ohi”! Näin huudahti veli Russell astuessaan Brooklynissa Vartiotorni-seuran päätoimiston ruokasaliin perjantaiaamuna 2. lokakuuta 1914. Kaikki olivat hyvin kiihdyksissään. Useimmat salissa olijat olivat vuosikausia odottaneet vuotta 1914. Mutta mitä pakanain aikojen päättyminen toisi tullessaan?

Ensimmäinen maailmansota raivosi, ja tuohon aikaan sodan uskottiin johtavan maailmanlaajuisen anarkian aikaan, josta olisi seurauksena silloisen asiainjärjestelmän päättyminen. Vuoden 1914 suhteen vallitsi myös muita odotuksia. Alexander H. Macmillan, joka oli kastettu syyskuussa 1900, muisteli myöhemmin: ”Muutamat meistä uskoivat tosissaan menevänsä taivaaseen tuon lokakuun ensimmäisellä viikolla.” a  Muistellessaan aamua, jona Russell ilmoitti pakanain aikojen päättymisestä, Macmillan myönsikin: ”Olimme hyvin kiihtyneitä enkä olisi hämmästynyt, vaikka olisimme tuolla hetkellä alkaneet kohota ylöspäin – merkkinä siitä, että matka taivaaseen on alkanut – mutta mitään sellaista ei tietenkään tapahtunut.”

Pettyminen Herran Jeesuksen paluun odotuksissa oli 1800-luvulla saanut monet William Millerin seuraajat ja useat adventistiryhmät menettämään uskonsa. Mutta miten oli Russellin yhteydessä toimivien raamatuntutkijoiden laita? Oliko joitakuita innostanut pikemminkin ajatus omasta pikaisesta pelastuksestaan kuin rakkaus Jumalaa kohtaan ja voimakas halu tehdä hänen tahtonsa?

”Veli Russell – – ettekö ollut pettynyt?”

Veli Russell oli kannustanut raamatuntutkijoita pysymään valveilla ja jatkamaan päättäväisesti Herran työtä, vaikka tilanne ei huipentuisikaan niin pian kuin he olivat ehkä odottaneet.

Vuoden 1914 lokakuun mentyä C. T. Russell ja hänen toverinsa olivat yhä maan päällä. Sitten meni vuoden 1915 lokakuu. Oliko Russell pettynyt? Hän kirjoitti Vartiotornissa (engl.) 1.2.1916: ”’Mutta veli Russell, mitä ajattelette muuttumisemme ajankohdasta? Ettekö ollut pettynyt, että se ei koittanut silloin kun sitä toivoimme?’ kysytte. Ei, me vastaamme, emme pettyneet. – – Veljet, ne meistä, joilla on oikea asenne Jumalaa kohtaan, eivät ole pettyneitä minkään Hänen järjestelynsä vuoksi. Me emme toivoneet, että oma tahtomme tapahtuisi; kun siis havaitsimme, että meillä oli vääriä odotuksia vuoden 1914 lokakuun suhteen, niin olimme iloisia, että Herra ei muuttanut suunnitelmaansa meidän mielemme mukaiseksi. Me emme halunneet Hänen tekevän niin. Me vain toivomme voivamme ymmärtää Hänen suunnitelmansa ja tarkoituksensa.”

 Raamatuntutkijoita ei tosiaankaan viety ”kotiin” taivaaseen lokakuussa 1914, mutta pakanain ajat kyllä päättyivät tuona vuonna. Oli selvää, että raamatuntutkijoilla oli vielä opittavaa vuoden 1914 merkityksestä. Mutta mitä heidän piti sillä välin tehdä? Työtä! Vartiotornissa 1.11.1916 sanottiinkin: ”Kuvittelimme mielissämme, että elonkorjuu-työ Seurakunnan [voideltujen] kokoamiseksi tulisi suoritettua ennen pakana-aikojen loppua; mutta Raamatussa ei mikään osottanut sitä. – – Pahoittelemmeko sitä, että elonkorjuutyö jatkuu? Totisesti ei – –. Rakkaat veljet, nykyinen asemamme pitäisi olla täynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Sen pitäisi saada meidät pitämään tätä ihanaa totuutta yhä enemmän ja enemmän arvossa, kun hän on antanut meille edun nähdä sen ja tulla sen yhteyteen. Sen tulisi myöskin lisätä intoamme auttamaan toisia tämän totuuden tuntemiseen.”

Mutta oliko elonkorjuutyössä enää paljon tehtävää? Veli Russellin mielestä ilmeisesti oli. Tähän viittasi keskustelu, jonka hän kävi veli Macmillanin kanssa syksyllä 1916. Russell kutsui Macmillanin työhuoneeseensa Brooklynin Beetelissä ja sanoi hänelle: ”Työ kasvaa nopeasti ja sen kasvu jatkuu, sillä tämä valtakunnan hyvä uutinen täytyy saarnata maailmanlaajuisesti.” Russell selosti kolmen ja puolen tunnin ajan Macmillanille sitä suurta työtä, jonka hän Raamatun perusteella ymmärsi olevan vielä edessä.

Raamatuntutkijat olivat läpäisseet vaikean koetuksen. Mutta Vartiotornin avulla he olivat vahvistuneet selviytymään pettymyksestä. Koetuksen aika ei silti ollut suinkaan ohi.

”Mitä nyt tapahtuu?”

Veli Russell ja hänen sihteerinsä Menta Sturgeon lähtivät 16. lokakuuta 1916 jo aiemmin järjestetylle luentomatkalle Yhdysvaltain länsi- ja lounaisosiin. Russell oli kuitenkin silloin vakavasti sairas. Matka vei heidät ensin Kanadan kautta Detroitiin Michiganiin. Pysähdyttyään sitten Illinoisissa, Kansasissa ja Texasissa nämä kaksi miestä saapuivat Kaliforniaan, missä Russell piti viimeisen puheensa sunnuntaina 29. lokakuuta Los Angelesissa. Kaksi päivää myöhemmin, varhain tiistai-iltapäivällä 31. lokakuuta, 64-vuotias Charles Taze Russell kuoli junassa Pampassa Texasissa. Ilmoitus hänen kuolemastaan oli Vartiotornissa 1.12.1916.

Miten uutinen veli Russellin kuolemasta vaikutti Beetel-perheeseen? A. H. Macmillan, joka palveli toimistossa Russellin apulaisena tämän ollessa poissa, muisteli myöhemmin aamua, jona hän luki sähkösanoman Beetel-perheelle: ”Valitus täytti ruokasalin. Jotkut itkivät ääneensä. Kukaan ei syönyt sinä aamuna. Kaikki olivat syvästi järkyttyneitä. Ruokailuajan päätyttyä he kokoontuivat pieninä ryhminä puhumaan ja  kuiskaamaan. ’Mitä nyt tapahtuu?’ Sinä päivänä ei tehty paljon työtä. Emme tienneet mitä tehdä. Se oli niin odottamatonta, ja kuitenkin Russell oli koettanut valmistaa meitä siihen. Mitä meidän pitäisi tehdä? Ensimmäinen isku C. T. Russellin menetyksen johdosta oli pahin. Noiden muutaman ensimmäisen päivän aikana tulevaisuutemme oli kuin kirjoittamaton seinä. Koko elämänsä Russell oli ollut ’Seura’. Työ oli keskittynyt hänen dynaamiseen päätökseensä nähdä Jumalan tahto toteutuneena.”

New Yorkin Temppelissä ja Pittsburghin Carnegie Hallissa pidettyjen hautajaisten jälkeen veli Russell haudattiin Beetel-perheen maapalstalle Alleghenyyn, kuten hän oli toivonut. Russellin lyhyt elämäkerta ja hänen viimeinen tahtonsa ja testamenttinsa julkaistiin Vartiotornissa 1.3.1917 (engl. 1.12.1916) sekä Raamatun tutkielmien ensimmäisen osan seuraavissa painoksissa.

Mitä nyt tapahtuisi? Raamatuntutkijoiden oli vaikea kuvitella ketään muuta veli Russellin paikalle. Oppisivatko he ymmärtämään Raamattua yhä paremmin, vai loppuisiko edistyminen siihen? Tulisiko heistä hänen ympärilleen keskittynyt lahko? Russell itse oli ilmaissut hyvin selvästi, että hän odotti työn jatkuvan. Siksi pian hänen kuolemansa jälkeen heräsi väistämättä kysymyksiä: Kuka valvoo Vartiotornin ja muiden julkaisujen sisältöä? Kenestä pitäisi tulla presidentti Russellin jälkeen?

Muutos hallinnossa

Veli Russell hahmotteli testamentissaan sellaisen järjestelyn, että viisimiehinen tekijä- eli toimituskomitea päättäisi Vartiotornin sisällöstä. b  Lisäksi Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran johtokunta asetti kolmihenkisen toimeenpanevan komitean – A. I. Ritchien, W. E. Van Amburghin ja J. F. Rutherfordin – huolehtimaan Seuran kaiken työn yleisvalvonnasta johtokunnan alaisuudessa. c Mutta kenestä tulisi uusi presidentti? Se ratkaistaisiin noin kaksi kuukautta myöhemmin Seuran seuraavassa vuosikokouksessa, 6. tammikuuta 1917.

Toimeenpaneva komitea teki aluksi parhaansa pitääkseen kaiken koossa ja kannustaakseen raamatuntutkijoita pysymään toimeliaina ja säilyttämään rohkeutensa. Vartiotorni ilmestyi edelleen, ja siinä julkaistiin artikkeleita, jotka Russell oli kirjoittanut ennen kuolemaansa. Mutta vuosikokouksen lähestyessä jännitys alkoi kohota. Jotkut jopa järjestivät pientä vaalikampanjaa saadakseen mieleisensä miehen presidentiksi. Toiset näyttivät veli Russellia kohtaan tuntemansa syvän kunnioituksen vuoksi keskittyvän pikemminkin yrityksiin jäljitellä hänen ominaisuuksiaan ja kehittää jonkinlainen kultti hänen ympärilleen. Useimmat raamatuntutkijat olivat kuitenkin ensi sijassa kiinnostuneita sen työn jatkamisesta, johon Russell oli omistautunut.

Vaalin lähestyessä oli yhä jäljellä kysymys: kenestä tulisi presidentti Russellin jälkeen? Vartiotornissa (engl.) 15.1.1917 ilmoitettiin vuosikokouksen tuloksesta ja selitettiin: ”Veli Pierson lausui hyvin sopivia huomautuksia ja arvostuksen ja rakkauden ilmaisuja veli Russellia kohtaan ja sanoi saaneensa eri puolilla maata olevien ystävien valtuutettuna viestin, että hän antaisi heidän äänensä veli J. F. Rutherfordin presidentiksi valitsemisen puolesta, ja hän sanoi lisäksi olevansa tästä täysin samaa mieltä.” Sen jälkeen kun Rutherfordin nimittämistä oli ehdotettu ja kannatettu, kukaan ei esittänyt muita ehdokkaita, ja niin ”sihteeri ilmoitti ohjeiden mukaisesti äänestyksen tuloksen, ja kokous julisti valinneensa yksimielisesti veli Rutherfordin presidentiksi”.

Miten vasta valittu presidentti otettiin vastaan? Edellä mainittu Vartiotorni kertoi: ”Ystävät olivat kaikkialla hartaasti rukoilleet vaalille Herran ohjausta ja johtoa, ja kun se oli saatettu päätökseen, kaikki olivat tyytyväisiä ja onnellisia ja uskoivat, että Herra oli johtanut heidän  neuvottelujaan ja vastannut heidän rukouksiinsa. Täydellinen sopusointu vallitsi kaikkien läsnäolijoiden parissa.”

Tuota ”täydellistä sopusointua” ei kuitenkaan kestänyt kauan. Monet ottivat uuden presidentin lämpimästi vastaan, mutta eivät kaikki.

Uusi presidentti tarttuu toimeen

Veli Rutherford ei pyrkinyt muuttamaan järjestön suuntaa, vaan jatkamaan Russellin vakiinnuttamaa edistyksellistä linjaa. Seuran matkaedustajien (saarnaajaveljien) määrä nostettiin 69:stä 93:een. Seuran ilmaisten traktaattien levitystä tehostettiin. Niitä levitettiin silloin tällöin sunnuntaisin kirkkojen edessä ja säännöllisesti talosta-taloon-palveluksessa.

Nyt elvytettiin ennen Russellin kuolemaa aloitettu ”paimentyö”. Tämä oli samanlaista jälkihuoltotyötä kuin Jehovan todistajien nykyinen uusintakäyntityö. Antaakseen pontta saarnaamistoiminnalle Seuran uusi presidentti laajensi kolporteeraustyötä. Kolporteeraajien (nykyajan tienraivaajien edelläkävijöiden) määrä lisääntyi 372:sta 461:een.

”Vuosi 1917 alkoi hyvin masentavin toivein”, sanottiin Vartiotornissa 1.7.1918. C. T. Russellin kuoleman jälkeen jotkut tosiaan olivat levottomia, jotkut epäilivät ja jotkut pelkäsivät. Vuoden lopussa koottu raportti oli kuitenkin rohkaiseva; kenttätoiminta oli lisääntynyt. Työ meni selvästi eteenpäin. Olivatko raamatuntutkijat selviytyneet tästä koetuksesta – veli C. T. Russellin kuolemasta – menestyksellisesti?

Yrityksiä ottaa ohjakset käsiinsä

Kaikki eivät tukeneet uutta presidenttiä. C. T. Russell ja J. F. Rutherford olivat hyvin erilaisia miehiä. Heillä oli erilainen persoonallisuus ja erilainen tausta. Joidenkuiden oli vaikea hyväksyä näitä eroja. Heidän mielestään kukaan ei voinut täyttää veli Russellin paikkaa.

Erityisesti muutamat päätoimistossa työskentelevät katsoivat karsaasti veli Rutherfordia. Se, että työ meni eteenpäin ja että hän piti parhaansa mukaan kiinni Russellin tekemistä järjestelyistä, ei näyttänyt tekevän heihin vaikutusta. Vastustus lisääntyi nopeasti. Neljä Seuran johtokunnan  jäsentä yritti jopa riistää hallintovallan Rutherfordin käsistä. Tilanne kärjistyi kesällä 1917, jolloin julkaistiin englanniksi Raamatun tutkielmien seitsemäs osa Täyttynyt salaisuus.

Veli Russell ei ollut onnistunut saamaan tätä osaa valmiiksi elinaikanaan, vaikka olikin toivonut pystyvänsä siihen. Hänen kuolemansa jälkeen Seuran toimeenpaneva komitea nimitti kaksi hänen työtoveriaan, Clayton J. Woodworthin ja George H. Fisherin, valmistamaan tämän kirjan, jossa selitettiin Ilmestyskirjaa, Korkeaa veisua eli Laulujen laulua ja Hesekielin kirjaa. Se perustui osaksi siihen, mitä Russell oli kirjoittanut näistä Raamatun kirjoista, mutta siihen lisättiin myös muita kommentteja ja selityksiä. Seuran virkailijat hyväksyivät valmiin käsikirjoituksen painettavaksi, ja se julkaistiin Beetel-perheelle päivällispöydässä tiistaina 17. heinäkuuta 1917. Samassa tilaisuudessa esitettiin hätkähdyttävä ilmoitus, että neljä vastustavaa johtokunnan jäsentä oli poistettu tehtävistään ja veli Rutherford oli nimittänyt neljä muuta heidän tilalleen. Miten siihen suhtauduttiin?

Kuin pommi olisi räjähtänyt! Nuo neljä virasta poistettua johtokunnan jäsentä tarttuivat tilaisuuteen ja käynnistivät viisituntisen väittelyn, joka käytiin Beetel-perheen edessä Seuran asioiden hoidosta. Moni Beetel-perheeseen kuuluva tunsi myötätuntoa vastustajia kohtaan. Vastustus jatkui useita viikkoja, ja rettelöitsijät uhkasivat omien sanojensa mukaan ”kumota vallitsevan sortovallan”. Veli Rutherfordilla oli kuitenkin järkevät perusteet toiminnalleen. Mitkä ne olivat?

Kävi ilmi, että vaikka veli Russell oli nimittänyt nuo neljä vastustavaa johtokunnan jäsentä, näitä nimityksiä ei ollut koskaan vahvistettu  yhdistyksen jäsenten äänestyksellä Seuran vuosikokouksessa. Siksi nuo neljä eivät olleetkaan johtokunnan laillisia jäseniä! Rutherford oli ollut tästä selvillä, mutta hän ei ollut aluksi maininnut siitä. Miksi ei? Hän oli halunnut välttää antamasta sellaista vaikutelmaa, että hän toimi vastoin veli Russellin toiveita. Kun kuitenkin kävi ilmeiseksi, että nuo miehet eivät lopettaisi vastustustaan, Rutherford käytti sitä valtaa ja vastuuta, joka hänellä presidenttinä oli, ja asetti heidän tilalleen neljä muuta jäsentä, joiden nimitykset vahvistettaisiin seuraavassa vuosikokouksessa, tammikuussa 1918.

Elokuun 8. päivänä nuo tyytymättömät johtokunnan entiset jäsenet ja heidän tukijansa jättivät Beetel-perheen; heitä oli pyydetty lähtemään, koska he olivat aiheuttaneet levottomuutta. He alkoivat pian levittää vastustavaa kantaansa laajalti pitämällä puheita ja lähettämällä kirjeitä kautta Yhdysvaltojen, Kanadan ja Euroopan. Sen johdosta kesän 1917 jälkeen moni raamatuntutkijoiden seurakunta hajosi kahdeksi ryhmäksi – Seuralle uskollisiin ja niihin, jotka olivat helppo saalis vastustajien lipevälle puheelle.

Mutta voisivatko syrjäytetyt johtokunnan jäsenet yrittää ottaa järjestön ohjakset käsiinsä pyrkimällä vaikuttamaan niihin, jotka tulisivat vuosikokoukseen? Aavistellessaan sellaista reaktiota Rutherford näki viisaaksi tehdä asiasta kyselyn kaikissa seurakunnissa. Mikä oli tulos? Vartiotornissa 1.7.1918 (engl. 15.12.1917) julkaistun raportin mukaan äänestäneet ilmaisivat ylivoimaisen tukensa J. F. Rutherfordille ja hänen kanssaan yhteistoiminnassa oleville johtokunnan jäsenille! Tämä vahvistettiin vuosikokouksessa. d Vastustajien vallananastusyritykset olivat epäonnistuneet!

Mitä tapahtui noille vastustajille ja heidän tukijoilleen? Vuoden 1918 tammikuun vuosikokouksen jälkeen vastustajat muodostivat oman ryhmänsä ja päättivät jopa viettää keskenään muistonviettoa 26. maaliskuuta 1918. Heidän keskuudessaan mahdollisesti vallinnut yksimielisyys ei kestänyt kauan, ja ennen pitkää he hajaantuivat useiksi lahkoiksi. Useimmissa tapauksissa heidän määränsä väheni ja heidän toimintansa heikkeni tai lakkasi kokonaan.

Veli Russellin kuoleman jälkeen raamatuntutkijoita epäilemättä kohtasi todellinen uskollisuuden koetus. Tarissa P. Gott, joka kastettiin vuonna 1915, kertoo siitä: ”Monet niistä, jotka olivat näyttäneet niin vahvoilta, niin uskollisilta Herralle, alkoivat kääntyä pois. – – Vaikka kaikki tämä ei tuntunutkaan oikealta, sellaista tapahtui, ja se järkytti meitä. Mutta sanoin itselleni: ’Eikö Jehova käyttänyt juuri tätä järjestöä  vapauttamaan meidät väärän uskonnon kahleista? Emmekö ole saaneet maistaa hänen hyvyyttään? Jos meidän pitäisi lähteä nyt, mihin me menisimme? Emmekö me päätyisi seuraamaan jotakuta ihmistä?’ Emme voineet käsittää, miksi meidän pitäisi mennä luopioiden mukaan, joten me jäimme.” (Joh. 6:66–69; Hepr. 6:4–6.)

Jotkut, jotka vetäytyivät pois järjestöstä, katuivat sitä myöhemmin ja palasivat jälleen palvomaan raamatuntutkijoiden kanssa. Suuri enemmistö jatkoi sisar Gottin tavoin yhteistoimintaa Vartiotorni-seuran ja veli Rutherfordin kanssa. Sitä rakkautta ja ykseyttä, joka sitoi heidät yhteen, oli rakentanut vuosien yhdessäolo kokouksissa ja konventeissa. He eivät antaisi minkään murtaa ykseyden sidettään (Kol. 3:14).

Tultaessa vuoteen 1918 raamatuntutkijat olivat selviytyneet sisäpuolelta tulleesta koetuksesta. Mutta entä jos ulkopuoliset alkaisivat vastustaa heitä?

Hyökkäyksen kohteina

Vuoden 1917 loppupuolella ja vuonna 1918 raamatuntutkijat levittivät tarmokkaasti uutta kirjaa Täyttynyt salaisuus. Vuoden 1917 lopussa ahersivat painajat 850000 kappaleen painoksen valmistamiseksi. Vartiotornissa 1.7.1918 (engl. 15.12.1917) ilmoitettiin: ”Seitsemännen osan menekki on verrattoman paljon suurempi kuin minkään muun kirjan menekki yhtä pitkänä aikana, Raamattua lukuunottamatta.”

Kaikki eivät kuitenkaan olleet innostuneita Täyttyneen salaisuuden menestyksestä. Kirjassa oli joitakin hyvin purevia huomautuksia kristikunnan papistosta. Tämä suututti papistoa siinä määrin, että se vaati hallitusta kieltämään raamatuntutkijoiden julkaisut. Tämä papiston lietsoma vastustus johti siihen, että vuoden 1918 alussa Täyttynyt salaisuus kiellettiin Kanadassa. Vastustus lisääntyi nopeasti myös Yhdysvaltain raamatuntutkijoita kohtaan.

Paljastaakseen tämän papiston aikaansaaman painostuksen Vartiotorni-seura julkaisi 15. maaliskuuta 1918 englanniksi traktaatin Valtakunnan Uutiset nro 1. Mikä oli sen sanoma? Sen kuuden palstan levyinen otsikko kuului: ”Uskonnollista suvaitsemattomuutta  – pastori Russellin seuraajia vainotaan, koska he kertovat ihmisille totuuden.” Otsikon ”Raamatuntutkijoiden kohtelu muistuttaa ’pimeästä keskiajasta’” alla esitettiin tosiasioita Kanadasta alkunsa saaneesta vainosta ja kiellosta. Keitä olivat vainon lietsojat? Traktaatti ei säästellyt sanojaan kohdistaessaan huomion papistoon ja kuvaillessaan sitä ”sellaisten miesten fanaattiseksi ryhmäksi, jotka ovat pyrkineet järjestelmällisesti estämään ihmisiä ymmärtämästä Raamattua ja tukahduttamaan kaiken raamatullisen opetuksen, ellei se tule heidän välityksellään”. e Todella pureva sanoma!

Miten papisto reagoi tällaiseen paljastukseen? Se oli jo aiheuttanut vaikeuksia Vartiotorni-seuralle. Mutta nyt siitä tuli todella pahansuopa! Vuoden 1918 keväällä pantiin liikkeelle väkivaltaisen vainon aalto raamatuntutkijoita vastaan sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa. Pappien lietsoma vastustus kärjistyi 7. toukokuuta 1918, jolloin Yhdysvaltain liittovaltio antoi määräyksen pidättää J. F. Rutherford ja useat hänen läheisistä tovereistaan. Vuoden 1918 puolivälissä Rutherford ja hänen seitsemän työtoveriaan joutuivat Atlantan kuritushuoneeseen Georgiaan.

Mutta mitä tapahtui päätoimistossa sillä aikaa, kun tuomari Rutherford ja hänen toverinsa olivat vankilassa?

 Pyörät pidettiin pyörimässä

Brooklynissa nimitettiin toimeenpaneva komitea vastaamaan työstä. Nimitettyjen veljien päähuolena oli turvata Vartiotornin ilmestyminen. Raamatuntutkijat varmasti tarvitsivat joka puolella kaiken sen hengellisen rohkaisun, joka heille voitiin antaa. Koko tänä ”koetusaikana” ei ainoakaan Vartiotornin englanninkielinen numero jäänyt ilmestymättä! f

Millainen henki vallitsi päätoimistossa? Thomas (Bud) Sullivan, joka palveli myöhemmin hallintoelimen jäsenenä, muisteli: ”Minulla oli etu vierailla Brooklynin Beetelissä loppukesällä 1918 veljien ollessa vankilassa. Veljet, jotka olivat vastuussa Beetelin työstä, eivät olleet millään tavalla pelokkaita tai masentuneita. Todellisuudessa asianlaita oli aivan toisin. He olivat optimistisia ja luottivat siihen, että Jehova antaisi lopulta voiton kansalleen. Minulla oli etu olla aamiaispöydässä maanantaiaamuna, jolloin viikonlopputehtäviin lähetetyt veljet antoivat raporttinsa. Tilanteesta saamamme kuva oli erinomainen. Kaikki veljet olivat luottavaisia ja odottivat Jehovan edelleenkin ohjaavan heidän toimintaansa.”

Monia pulmia kuitenkin oli. Ensimmäinen maailmansota raivosi yhä. Oli pulaa paperista ja hiilestä, joita tarvittiin kipeästi päätoimiston työhön. Kun isänmaallisuus oli huipussaan, vallitsi melkoinen vihamielisyys Seuraa kohtaan; raamatuntutkijoita pidettiin pettureina. Näissä äärimmäisissä olosuhteissa näytti mahdottomalta jatkaa toimintaa Brooklynissa, joten neuvoteltuaan muiden veljien kanssa toimeenpaneva komitea myi Brooklynin tabernaakkelin ja sulki Beetel-kodin. Elokuun 26. päivänä 1918 toiminta siirrettiin takaisin Pittsburghiin erääseen Federal- ja Reliance Streetillä sijaitsevaan toimistorakennukseen.

Kaikesta huolimatta vallitsi hyvä henki. Martha Meredith muisteli: ”Me pittsburghilaiset kokoonnuimme ja päätimme ’pitää pyörät pyörimässä’, kunnes veljet pääsisivät vankilasta. Siihen aikaan Brooklynin toimisto muutti Pittsburghiin, ja veljet uurastivat Vartiotornin artikkeleiden kirjoittamisessa ja painamisessa. Kun Vartiotornit olivat valmiita lähetettäviksi, me sisaret pakkasimme ne ja lähetimme ne ihmisille.”

Raamatuntutkijat olivat kohdanneet ankaria koetuksia sen jälkeen, kun pakanain ajat olivat päättyneet vuoden 1914 syksyllä. Voisivatko he selviytyä edelleen? Oliko heillä todella ”rakkaus Jumalaa kohtaan sydämessään” vai ei? Pitäisivätkö he lujasti kiinni ”Herrasta ja hänen totuudestaan”, kuten Russell oli kehottanut tekemään, vai menisivätkö he pois?

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 68]

Rutherford pyysi vastustajia lähtemään Beetelistä

[Tekstiruutu s. 62]

”Jotkut meistä olivat olleet vähän liian hätäisiä”

Vuoden 1914 lokakuun lähestyessä jotkut raamatuntutkijat odottivat, että pakanain aikojen päättyessä he – hengellä voidellut kristityt – saisivat taivaallisen palkintonsa. Tilannetta kuvaa hyvin se, mitä tapahtui raamatuntutkijoiden konventissa Saratoga Springsissä New Yorkissa 27.–30. syyskuuta 1914. A. H. Macmillan, joka oli kastettu 14 vuotta aiemmin, piti puheen keskiviikkona 30. syyskuuta. Hän sanoi siinä: ”Tämä voi olla viimeinen yleinen esitelmäni, koska me menemme pian kotiin [taivaaseen].”

Kaksi päivää myöhemmin (perjantaina 2. lokakuuta) Macmillan joutui kuitenkin hyväntahtoisen kiusoittelun kohteeksi Brooklynissa, jossa konventissa olleiden oli määrä kokoontua uudelleen. Istuimeltaan pöydän päästä C. T. Russell ilmoitti: ”Me teemme joitakin muutoksia sunnuntain [4. lokakuuta] ohjelmaan. Kello 10.30 sunnuntaiaamuna veli Macmillan pitää meille puheen.” Miten siihen suhtauduttiin? Macmillan kirjoitti myöhemmin: ”Kaikki nauroivat sydämellisesti muistaessaan mitä olin sanonut keskiviikkona Saratoga Springsissä ’viimeisestä esitelmästäni’!”

Macmillan jatkoi: ”Nyt minulle tuli kuitenkin kiire löytää jotakin sanottavaa. Valitsin Psalmin 74:9: ’Merkkejämme me emme – – näe, ei ole enää profeettaa, eikä ole joukossamme ketään, joka tietäisi, kuinka kauan.’ Tämä oli erilaista. Tuossa puheessa koetin osoittaa ystäville, että jotkut meistä olivat olleet vähän liian hätäisiä ajatellessaan meidän menevän taivaaseen suoraa päätä, vaikka meidän olisi pitänyt ahkeroida Herran palveluksessa, kunnes hän olisi päättänyt ketkä hänen hyväksytyistä palvelijoistaan otettaisiin kotiin taivaaseen.”

[Tekstiruutu s. 67]

J. F. Rutherfordin tausta

Joseph Franklin Rutherford syntyi baptistivanhemmista eräällä maatilalla Morganin piirikunnassa Missourissa Yhdysvalloissa 8. marraskuuta 1869. Kun Joseph oli 16-vuotias, hänen isänsä päästi hänet yliopistoon sillä ehdolla, että Joseph maksoi omat kulunsa sekä sen työmiehen palkan, joka otettiin maatilalle tekemään työtä hänen asemestaan. Päättäväisenä nuorena miehenä Joseph otti ystävältään lainan, jonka turvin hän opiskeli yliopistossa ja luki oikeustiedettä.

Päätettyään akateemiset opintonsa Rutherford oli kaksi vuotta tuomari E. L. Edwardsin opissa. Kaksikymmenvuotiaana hänestä tuli Missourin 14. tuomiopiirin tuomioistuinten virallinen pikakirjoittaja. Toukokuun 5. päivänä 1892 hänelle annettiin lupa harjoittaa asianajotointa Missourissa. Rutherford toimi myöhemmin neljä vuotta Boonvillen virallisena syyttäjänä Missourissa. Vielä myöhemmin hän toimi aika ajoin erikoistuomarina Missourin kahdeksannen tuomiopiirin tuomioistuimessa. Tämän vuoksi hänet tunnettiin ”tuomari” Rutherfordina.

On kiinnostavaa, että kustantaakseen opintojaan Rutherford myi tietosanakirjoja talosta taloon. Se ei ollut helppoa työtä – vastaanotto oli usein töykeä. Kerran hän oli vähällä kuolla, kun hän maatiloilla käydessään putosi jäiseen virtaan. Hän päätti, että kun hänestä tulisi lakimies, hän ostaisi kirjoja jokaiselta, joka tulisi hänen toimistoonsa myymään niitä. Hän piti sanansa ja otti kolme Tuhatvuotissarastus-sarjan osaa kahdelta kolporteeraajalta, jotka tulivat hänen toimistoonsa vuoden 1894 alkupuolella. Joidenkin viikkojen kuluttua hän luki kirjat ja kirjoitti heti Vartiotorni-seuralle kirjeen, jossa hän sanoi: ”Rakas vaimoni ja minä olemme lukeneet nämä kirjat mitä kiinnostuneimpina, ja me pidämme sitä Jumalan lähettämänä ja suurena siunauksena, että meillä on ollut tilaisuus joutua kosketukseen niiden kanssa.” Vuonna 1906 Joseph F. Rutherford kastettiin, ja vuotta myöhemmin hänestä tuli Vartiotorni-seuran lainopillinen neuvonantaja.

[Tekstiruutu/Kuva s. 69]

Maan päällä ei suositumpia ihmisiä

Kesäkuun 21. päivänä 1918 J. F. Rutherford ja useita hänen läheisistä tovereistaan tuomittiin 20 vuodeksi vankeuteen valheellisen salaliittosyytöksen nojalla. Mitä he ajattelivat siitä? Raymond Streetin vankilasta Brooklynista New Yorkista tulleessa, 22. ja 23. kesäkuuta päivätyssä käsinkirjoitetussa viestissä (alla) veli Rutherford totesi: ”Maan päällä ei todennäköisesti ole tänään keitään suositumpia ja onnellisempia ihmisiä kuin nyt vankilassa olevat seitsemän veljeä. He tietävät, etteivät he ole todellakaan syyllistyneet tahalliseen väärintekemiseen, ja iloitsevat kärsiessään Kristuksen kanssa siksi, että he palvelevat Häntä uskollisesti.”

[Tekstiruutu s. 70]

Pappien lietsoman vainon uhreja

Vuoden 1918 puolivälissä J. F. Rutherford ja seitsemän hänen toveriaan olivat vankilassa – pappien lietsoman vastustuksen uhreina. Nuo kahdeksan miestä eivät kuitenkaan olleet tuon vihan ainoat kohteet. Aikaisempina vuosina papit ja lehdistö olivat hyökänneet ensisijaisesti C. T. Russellia vastaan. Nyt olivat uhreina raamatuntutkijat. ”Kultainen Aika” -lehdessä (nykyään ”Herätkää!”) 29.9.1920 (engl.) julkaistiin selkeä ja laaja raportti heidän Yhdysvalloissa kärsimästään ilkeämielisestä vainosta. Se kuulosti siltä kuin se olisi ollut peräisin inkvisition ajoilta. g Siihen sisältyivät seuraavat kertomukset:

”Wynnewoodissa Oklahomassa pantiin 22. huhtikuuta 1918 Claud Watson ensin tyrmään ja päästettiin sitten tahallaan väkijoukon käsiin, jonka muodostivat saarnaajat, liikemiehet ja muutamat muut. Nämä löivät hänet maahan, panivat neekerin ruoskimaan häntä, ja kun hän oli osaksi toipunut, ruoskimaan uudelleen. Sitten he kaatoivat tervaa ja höyheniä kauttaaltaan hänen päälleen ja hieroivat tervaa hänen hiuksiinsa ja päänahkaansa.”

”29. huhtikuuta 1918 vangittiin Walnut Ridgessa Arkansasissa W. B. Duncan, joka oli 61 vuoden ikäinen, Edward French, Charles Franke, eräs herra Griffin ja rouva D. Van Hoesen. Väkijoukko murtautui tyrmään ja käytti mitä alhaisinta ja siivottominta kieltä, ruoski ja tervasi heidät ja peitti heidät höyhenillä ja ajoi heidät pois kaupungista. Duncan pakotettiin kävelemään lähes 42 kilometriä kotiinsa, ja hän hädin tuskin toipui kohtelusta. Griffin tuli melkein sokeaksi ja kuoli saamiinsa vammoihin muutamia kuukausia myöhemmin.”

”30. huhtikuuta 1918 – – Minervassa Ohiossa S. H. Griffin ensin pidätettiin ja päästettiin sitten vapaaksi väkijoukon käsiin, minkä jälkeen pappi piti hänelle viidentoista minuutin nuhdesaarnan. Sitten häntä lyötiin toistuvasti, kirottiin, potkittiin, tallattiin, uhattiin hirttämisellä ja hukuttamisella, hänet ajettiin pois kaupungista, hänen päälleen syljettiin, hänet kaadettiin yhä uudelleen, häntä töykittiin sateenvarjolla kerran toisensa jälkeen, häntä kiellettiin käyttämästä ajoneuvoja, ajettiin takaa kahdeksan kilometriä Malverniin Ohioon, hänet pidätettiin jälleen, pantiin turvasäilöön Carrolltonissa, ja lopulta hänet veivät kotiin urhoolliset ja vilpittömät viranomaiset, jotka tutkittuaan hänen kirjallisuuttaan totesivat suorasukaisesti: ’Me emme löydä mitään syytä tästä miehestä.’”

[Alaviite]

[Kuvat s. 64]

64-vuotias Charles Taze Russell kuoli 31. lokakuuta 1916 junassa Pampassa Texasissa; hautajaisista kerrottiin monissa sanomalehdissä

[Kuva s. 66]

J. F. Rutherfordin ulkoinen olemus oli vaikuttava: hän oli 188 senttiä pitkä ja painoi noin 100 kiloa

[Kuva s. 69]

Brooklynissa New Yorkissa sijaitseva Raymond Streetin vankila, jossa veli Rutherfordia ja useita hänen läheisistä tovereistaan pidettiin seitsemän päivää heti heidän tuomitsemisensa jälkeen

[Kuva s. 71]

Thomas (Bud) Sullivan vieraili päätoimistossa vuonna 1918 ja palveli myöhemmin Jehovan todistajien hallintoelimessä