Luku 3

Kristityt Jehovan todistajat ensimmäisellä vuosisadalla

”TE TULETTE olemaan todistajiani – – maan ääriin asti.” (Apt. 1:8.) Näillä jäähyväissanoilla Jeesus antoi opetuslastensa tehtäväksi olla todistajia. Mutta kenen todistajia? ”Todistajiani”, Jeesus sanoi. Merkitseekö tämä sitä, että heidän ei pitänyt todistaa Jehovasta? Ei toki!

Todellisuudessa Jeesuksen opetuslapsille annettiin ennenkuulumaton etu – todistaa sekä Jehovasta että Jeesuksesta. Koska Jeesuksen varhaiset opetuslapset olivat uskollisia juutalaisia, he olivat jo Jehovan todistajia (Jes. 43:10–12, UM). Mutta nyt heidän piti todistaa myös Jeesuksen tärkeästä osasta Jehovan nimen pyhittäjänä Hänen messiaanisen valtakuntansa välityksellä. He todistivat siis Jeesuksesta tuottaakseen kunniaa Jehovalle. (Room. 16:25–27; Fil. 2:9–11.) He vahvistivat sen, että Jehova ei ollut valehdellut, vaan että yli 4000 vuoden kuluttua hän oli vihdoin herättänyt kauan aiemmin luvatun Messiaan eli Kristuksen!

Ensimmäisellä vuosisadalla eläneille kristityille Jehovan todistajille annettiin myös ainutlaatuinen vastuu – vastuu, joka on aidoilla kristityillä vielä nykyäänkin.

”Menkää – – ja tehkää opetuslapsia”

Saatuaan ylösnousemuksen kuolleista Jeesus näyttäytyi opetuslapsilleen, jotka olivat kokoontuneet eräälle vuorelle Galileaan. Siellä Jeesus esitti pääpiirteittäin heidän vastuunsa: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä, kastakaa heidät Isän ja Pojan ja pyhän hengen nimessä ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikkina päivinä asiainjärjestelmän päättymiseen asti.” (Matt. 28:19, 20.) Mietihän, mitä tähän tärkeään tehtävään sisältyi.

”Menkää”, Jeesus sanoi. Mutta keiden luo? ”Kaikkien kansojen ihmisten” luo. Tämä oli uusi käsky, ja se oli erityisen haasteellinen juutalaisuskoville. (Vrt. Apt. 10:9–16, 28.) Ennen Jeesuksen päiviä pakanat otettiin tervetulleina vastaan, kun he tulivat Israeliin kiinnostuksesta tosi palvontaa  kohtaan (1. Kun. 8:41–43). Palveluksensa aiemmassa vaiheessa Jeesus oli kehottanut apostoleita: ”menkää” ja ”saarnatkaa”, mutta vain ”Israelin huoneen kadonneille lampaille” (Matt. 10:1, 6, 7). Nyt heitä käskettiin menemään kaikkien kansojen ihmisten luo. Mitä tarkoitusta varten?

”Tehkää opetuslapsia”, Jeesus käski. Hänen opetuslastensa tosiaan käskettiin tehdä opetuslapsia toisista. Mitä tähän sisältyy? Opetuslapsi on oppija, opetettu – ei kuitenkaan vain oppilas, vaan kannattaja. Opetuslapsi ei hyväksy Jeesuksen valtaa ainoastaan sisimmässään uskomalla häneen, vaan myös ulkonaisesti tottelemalla häntä. Uuden testamentin teologisen sanakirjan (Theological Dictionary of the New Testament) mukaan ”opetuslapseksi” käännetty kreikkalainen sana (ma·thē·tēsʹ) ”viittaa sellaiseen henkilökohtaiseen kiintymykseen, joka muovaa [opetuslapseksi] sanotun koko elämää”.

”Opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä olen käskenyt teidän noudattaa”, Jeesus lisäsi. Jotta ihminen voisi henkilökohtaisesti kiintyä Jeesukseen, häntä täytyy opettaa ”noudattamaan kaikkea”, mitä Kristus on käskenyt, myös hänen käskyään saarnata ”valtakunnan hyvää uutista” (Matt. 24:14). Vain tällä tavoin hänestä voi tulla opetuslapsi sanan todellisessa merkityksessä. Lisäksi vain ne, jotka ottavat opetuksen vastaan ja joista tulee aitoja opetuslapsia, kastetaan.

”Minä olen teidän kanssanne kaikkina päivinä asiainjärjestelmän päättymiseen asti”, Jeesus vakuutti heille. Jeesuksen opetus on aina ajankohtaista, ei koskaan vanhentunutta. Sen perusteella kristityillä on nykyäänkin velvollisuus tehdä opetuslapsia toisista.

Kristuksen seuraajille annettiin näin ollen vastuullinen työ: tehdä opetuslapsia kaikkien kansojen keskuudessa. Tehdäkseen Kristuksen opetuslapsia heidän piti kuitenkin todistaa Jehovan nimestä ja valtakunnasta, sillä juuri niin heidän Esikuvansa Jeesus oli tehnyt (Luuk. 4:43; Joh. 17:26). Niistä, jotka hyväksyivät Kristuksen opetuksen ja joista tuli opetuslapsia, tuli siten kristittyjä Jehovan todistajia. Todistajaksi ei enää tultu syntymän perusteella – syntymällä juutalaiseen kansaan – vaan valinnan perusteella. Todistajiksi tulleiden vaikuttimena oli rakkaus Jehovaan ja vilpitön halu alistua hänen suvereeniin hallitusvaltaansa (1. Joh. 5:3).

Todistivatko ensimmäisen vuosisadan kristityt Jehovan todistajat Jumalasta ja Kristuksesta, ja tekivätkö he opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä?

”Maan ääriin asti”

Kohta annettuaan opetuslapsilleen heidän tehtävänsä Jeesus palasi Isänsä taivaalliseen asuinpaikkaan (Apt. 1:9–11). Laajakantoinen opetuslasten tekeminen  pääsi vauhtiin kymmenen päivää myöhemmin, helluntaipäivänä vuonna 33. Jeesus vuodatti luvatun pyhän hengen odottamassa olleisiin opetuslapsiinsa. (Apt. 2:1–4; vrt. Luuk. 24:49 ja Apt. 1:4, 5.) Tämä sai heidät innokkaasti saarnaamaan ylösnousseesta Kristuksesta ja hänen tulevasta paluustaan Valtakunnan vallassa.

Jeesuksen ohjeiden mukaisesti nuo ensimmäisen vuosisadan opetuslapset aloittivat Jumalasta ja Kristuksesta todistamisensa heti Jerusalemista (Apt. 1:8). Apostoli Pietari otti johdon ja ”antoi perusteellisen todistuksen” tuhansille juutalaisille, jotka olivat tulleet monista kansoista viettämään helluntaijuhlaa (Apt. 2:5–11, 40). Pian oli uskovien miesten luku jo noin 5000 (Apt. 4:4; 6:7). Myöhemmin Filippus julisti samarialaisille ”hyvää uutista Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä” (Apt. 8:12).

Työtä oli kuitenkin vielä paljon. Vuodesta 36 lähtien, jolloin Kornelius-niminen ympärileikkaamaton pakana kääntyi, hyvää uutista alettiin kertoa kaikkien kansojen ei-juutalaisille ihmisille (Apt. 10. luku). Hyvä uutinen levisikin niin nopeasti, että suunnilleen vuonna 60 apostoli Paavali saattoi sanoa, että sitä oli ”saarnattu kaikessa luomakunnassa, joka taivaan alla on” (Kol. 1:23). Siten Jeesuksen uskolliset seuraajat olivat ensimmäisen vuosisadan loppuun mennessä tehneet opetuslapsia eri puolilla Rooman imperiumia – Aasiassa, Euroopassa ja Afrikassa!

Koska ensimmäisen vuosisadan kristityt Jehovan todistajat saivat paljon aikaan hyvin lyhyessä ajassa, herää kysymys: oliko heillä jonkinlainen organisaatio? Jos oli, niin millainen?

Kristillisen seurakunnan organisaatio

Juutalainen kansa oli Mooseksen päivistä lähtien ainutlaatuisessa asemassa – se oli Jumalan seurakunta. Jumala järjesti tuon seurakunnan erittäin hyvin vanhinten, päämiesten, tuomarien ja päällysmiesten alaisuuteen (Joos. 23:1, 2). Juutalainen kansa kuitenkin menetti etuoikeutetun asemansa, koska se hylkäsi Jehovan Pojan (Matt. 21:42, 43; 23:37, 38; Apt. 4:24–28). Jumalan kristillinen seurakunta astui helluntaina vuonna 33 Israelin seurakunnan sijaan. a Miten tämä kristillinen seurakunta oli organisoitu?

Jo helluntaipäivänä opetuslapset ”omistautuivat jatkuvasti apostolien opetukseen”, mikä ilmaisee, että heillä oli alussa opetukseen perustuva ykseys. Tuosta ensimmäisestä päivästä lähtien he olivat koolla ”yksimielisesti”. (Apt. 2:42, 46.) Opetuslasten tekemisen laajentuessa uskovien seurakuntia alkoi muodostua ensin Jerusalemiin ja sitten Jerusalemin ulkopuolelle (Apt. 8:1; 9:31; 11:19–21; 14:21–23). Niillä oli tapana  kokoontua sekä julkisissa tiloissa että yksityiskodeissa (Apt. 19:8, 9; Room. 16:3, 5; Kol. 4:15).

Mikä esti laajenevaa kristillistä seurakuntaa tulemasta riippumattomien paikallisseurakuntien löyhäksi yhteisöksi? Sen jäsenet oli yhdistetty yhden Johtajan alaisuuteen. Jeesus Kristus oli alusta saakka seurakunnan nimitetty Herra ja Pää, ja kaikki seurakunnat tunnustivat hänen asemansa (Apt. 2:34–36; Ef. 1:22). Taivaasta käsin Kristus johti aktiivisesti maan päällä olevan seurakuntansa asioita. Miten? Pyhän hengen ja enkelien välityksellä, jotka Jehova oli antanut hänen käyttöönsä. (Apt. 2:33; vrt. Apt. 5:19, 20; 8:26; 1. Piet. 3:22.)

Tämän lisäksi Kristus saattoi käyttää kristillisen seurakunnan ykseyden säilyttämiseen näkyvää hallintoelintä. Aluksi hallintoelin koostui Jeesuksen uskollisista apostoleista. Myöhemmin siihen kuului muita Jerusalemin seurakunnan vanhimpia sekä apostoli Paavali, vaikka hän ei asunutkaan Jerusalemissa. Jokainen seurakunta tunnusti tämän vanhinten muodostaman keskuselimen vallan ja odotti siltä ohjausta, kun heräsi järjestöä tai oppeja koskevia kiistakysymyksiä. (Apt. 2:42; 6:1–6; 8:14–17; 11:22; 15:1–31.) Millainen oli tulos? ”Sen tähden seurakunnat lujittuivatkin jatkuvasti uskossa ja kasvoivat lukumääräisesti päivä päivältä.” (Apt. 16:4, 5.)

Pyhän hengen ohjauksessa toimiva hallintoelin johti valvojien ja avustavien palvelijoiden nimittämistä huolehtimaan kustakin seurakunnasta. Nämä miehet täyttivät kaikissa seurakunnissa käytössä olleet hengelliset pätevyysvaatimukset, eivät vain paikallisesti asetettuja normeja. (1. Tim. 3:1–13; Tiit. 1:5–9; 1. Piet. 5:1–3.) Valvojia kehotettiin noudattamaan Raamatun ohjeita ja alistumaan pyhän hengen johtoon (Apt. 20:28; Tiit. 1:9). Kaikkia seurakunnan jäseniä kannustettiin: ”Olkaa tottelevaisia niille, jotka ottavat johdon.” (Hepr. 13:17.) Näin säilyi ykseys sekä jokaisessa paikallisseurakunnassa että koko kristillisessä seurakunnassa.

Vaikka joillakin miehillä oli vastuuasemia, niin ensimmäisen vuosisadan kristittyjen Jehovan todistajien keskuudessa ei ollut jakoa pappeihin ja maallikoihin. He olivat kaikki veljiä; heillä oli vain yksi Johtaja, Kristus (Matt. 23:8, 10).

Tunnettuja pyhästä käytöksestään ja rakkaudestaan

Ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden Jehovan todistajien todistus ei rajoittunut ”huulten hedelmään” (Hepr. 13:15). Opetuslapsena olo vaikutti kristityn todistajan koko elämään. Siksi nuo kristityt eivät ainoastaan julistaneet uskonkäsityksiään, vaan heidän uskonkäsityksensä muuttivat heidän elämänsä. He panivat pois vanhan persoonallisuuden syntisine tapoineen ja pyrkivät pukeutumaan Jumalan tahdon mukaan luotuun uuteen persoonallisuuteen (Kol. 3:5–10). He olivat totuudellisia ja rehellisiä sekä uutteria ja luotettavia (Ef. 4:25, 28). He olivat moraalisesti puhtaita – sukupuolinen moraalittomuus oli ehdottomasti kielletty. Samoin kiellettiin juopottelu ja epäjumalanpalvelus. (Gal. 5:19–21.) Hyvin  aiheellisesti siis kristillisyys tuli tunnetuksi ”Tienä”, elämäntienä eli -tapana, joka keskittyi Jeesukseen uskomiseen ja hänen askeleidensa tarkkaan seuraamiseen (Apt. 9:1, 2; 1. Piet. 2:21, 22).

Yksi ominaisuus kuitenkin erottuu yli kaikkien muiden – rakkaus. Varhaiskristityt olivat rakkaudellisen kiinnostuneita uskontoveriensa tarpeista (Room. 15:26; Gal. 2:10). He eivät rakastaneet toisiaan niin kuin itseään, vaan enemmän kuin itseään. (Vrt. Fil. 2:25–30.) He olivat halukkaita jopa kuolemaan toistensa puolesta. Tämä ei kuitenkaan ollut yllättävää. Eikö Jeesuskin ollut halukas kuolemaan heidän puolestaan? (Joh. 15:13; vrt. Luuk. 6:40.) Hän saattoi sanoa opetuslapsilleen: ”Minä annan teille uuden käskyn, että rakastatte toisianne; että niin kuin minä olen rakastanut teitä, tekin rakastatte toisianne. Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Joh. 13:34, 35.) Kristus käski seuraajiaan osoittamaan uhrautuvaista rakkautta, ja tätä käskyä hänen ensimmäisellä vuosisadalla eläneet opetuslapsensa noudattivat tarkoin (Matt. 28:20).

Ei osa maailmasta

Täyttääkseen vastuunsa tehdä opetuslapsia ja olla Jumalan ja Kristuksen todistajia ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät voineet antaa maailman asioiden kääntää huomiotaan muualle; heidän oli keskityttävä tehtäväänsä. Jeesus oli totisesti tehnyt niin. Hän sanoi Pilatukselle: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta.” (Joh. 18:36.) Lisäksi hän sanoi opetuslapsilleen selvästi: ”[Te] ette ole osa maailmasta.” (Joh. 15:19.) Varhaiskristityt pysyivät siis Jeesuksen tavoin erossa maailmasta; he eivät sekaantuneet politiikkaan eivätkä sotiin (vrt. Joh. 6:15). He eivät myöskään menneet maailmallisten tapojen ansaan – eivät tavoitelleet kiihkeästi aineellista omaisuutta eivätkä uppoutuneet nautintoihin (Luuk. 12:29–31; Room. 12:2; 1. Piet. 4:3, 4).

Koska ensimmäisellä vuosisadalla eläneet kristityt todistajat pysyivät erossa maailmasta, he olivat muista erottuva kansa. Historioitsija E. G. Hardy huomauttaa kirjassaan Kristillisyys ja Rooman hallitus: ”Kristityt olivat muukalaisia ja pyhiinvaeltajia ympärillään olevassa maailmassa; heidän kansalaisuutensa oli taivaassa; valtakunta, jota he odottivat, ei ollut tästä maailmasta. Siitä seurannut kiinnostuksen puute julkisiin asioihin tuli näin ollen alun pitäen olemaan kristillisyyden huomattava piirre.” (Christianity and the Roman Government.)

Vainottuja vanhurskauden tähden

”Ei orja ole isäntäänsä suurempi”, Jeesus varoitti. ”Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat  teitäkin.” (Joh. 15:20.) Ennen kuolemistaan kidutuspaalussa Jeesus kärsi ankaraa vainoa (Matt. 26:67; 27:26–31, 38–44). Hänen varoituksensa mukaisesti hänen opetuslapsiaankin kohdeltiin pian samalla tavoin (Matt. 10:22, 23). Mutta miksi?

Ei kestänyt kauan, kun toiset panivat varhaiskristityt merkille. Heillä oli korkeat moraaliperiaatteet, ja he olivat nuhteettomia. He olivat suorasukaisia ja innokkaita tekemään opetuslapsia, ja sen vuoksi kirjaimellisesti tuhannet ihmiset hylkäsivät väärät uskonnolliset järjestelmät ja tulivat kristityiksi. He kieltäytyivät sekaantumasta maailman asioihin. He eivät ottaneet osaa keisarin palvontaan. Ei ole siksi mikään ihme, että heistä tuli nopeasti väärän uskonnon johtajien ja harhaan johdettujen poliittisten hallitsijoiden ilkeämielisen vainon kohteita. (Apt. 12:1–5; 13:45, 50; 14:1–7; 16:19–24.) Nämä olivat kuitenkin vain todellisen vainoojan – ”alkuperäisen käärmeen”, Saatanan – ihmisedustajia (Ilm. 12:9; vrt. Ilm. 12:12, 17). Mikä oli hänen tavoitteensa? Tukahduttaa kristillisyys ja kristittyjen rohkea todistamistyö.

Vainottiinpa ensimmäisellä vuosisadalla eläneitä kristittyjä Jehovan todistajia miten paljon hyvänsä, heitä ei saatu vaiennettua! He olivat saaneet saarnaamistehtävänsä Jumalalta Kristuksen välityksellä, ja he tottelivat  päättäväisesti Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä. (Apt. 4:19, 20, 29; 5:27–32.) He turvautuivat Jehovan voimaan ja luottivat siihen, että hän palkitsisi uskollisten todistajiensa kestävyyden (Matt. 5:10; Room. 8:35–39; 15:5).

Historia vahvistaa sen, että Rooman imperiumin vallanpitäjät eivät onnistuneet vainollaan tukahduttamaan varhaisia kristittyjä Jehovan todistajia. Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen historioitsija Josephus sanoo: ”Eikä hänen [Jeesuksen] mukaansa nimitetty kristittyjen joukko ole vielä nykyäänkään [noin vuonna 93] kadonnut.” (Jewish Antiquities [alkuteos Antiquitates Iudaicae, Juutalaisten muinaishistoria], XVIII, 64 [iii, 3].)

Kertomus ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden kristittyjen Jehovan todistajien todistuksesta paljastaa siis useita selvästi tunnistettavia ominaispiirteitä: he täyttivät rohkeasti ja innokkaasti tehtävänsä todistaa Jumalasta ja Kristuksesta ja tehdä opetuslapsia; heidän järjestörakenteessaan kaikki olivat veljiä, eikä ollut jakoa pappeihin ja maallikoihin; he noudattivat korkeita moraaliperiaatteita ja rakastivat toisiaan; he pysyivät erossa maailmallisista tavoista ja toimista; ja heitä vainottiin vanhurskauden tähden.

Tuota yhdistynyttä kristillistä seurakuntaa uhkasi kuitenkin ensimmäisen vuosisadan lopulla vakava ja salakavala vaara.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 26]

Uusien opetuslasten ei pitänyt olla vain passiivisia uskovia, vaan tottelevaisia seuraajia

[Huomioteksti s. 27]

Jehovan todistajaksi ei enää tultu syntymän, vaan valinnan perusteella

[Huomioteksti s. 28]

Ensimmäisen vuosisadan loppuun mennessä kristityt Jehovan todistajat olivat tehneet opetuslapsia Aasiassa, Euroopassa ja Afrikassa!

[Huomioteksti s. 29]

Ensimmäisen vuosisadan kristittyjen keskuudessa ei ollut jakoa pappeihin ja maallikoihin

[Tekstiruutu s. 27]

Kristillisyys levisi innokkaan saarnaamisen välityksellä

Varhaiset kristityt Jehovan todistajat hehkuivat palavaa intoa, jota oli mahdoton sammuttaa, julistaessaan tarmokkaasti hyvää uutista mahdollisimman laajalti. Edward Gibbon toteaa Rooman imperiumin rappiosta ja kukistumisesta kertovassa kirjassaan (”The Decline and Fall of the Roman Empire”), että ”kristittyjen into – – sai heidät hajaantumaan [Rooman] imperiumin jokaiseen provinssiin ja lähes jokaiseen kaupunkiin”. Professori J. W. Thompson sanoo Keskiajan historiassaan (”History of the Middle Ages”): ”Kristillisyys oli levinnyt huomattavan nopeasti roomalaiseen maailmaan. Vuoteen 100 mennessä luultavasti jokaisessa Välimereen rajoittuvassa provinssissa oli kristillinen yhteisö.”

[Tekstiruutu s. 30]

Kristillisyyden suursaavutukset

Raamatun ulkopuoliset lähteet vahvistavat sen, että varhaiskristityille oli tosiaan ominaista erinomainen käytös ja rakkaus. Historioitsija John Lord totesi kirjassa Vanha roomalainen maailma: ”Kristillisyyden todelliset suursaavutukset ilmenivät siinä, että se teki hyviä ihmisiä niistä, jotka tunnustivat sen oppeja. – – Meillä on todisteet heidän nuhteettomasta elämästään, moitteettomasta moraalistaan, hyvästä kansalaiskunnostaan ja kristillisistä hyveistään.” (”The Old Roman World.”)

[Kuva s. 31]

Keskushallintoelin auttoi ohjaamaan seurakuntia, mutta ne kaikki pitivät Kristusta ainoana Johtajanaan

[Kuva s. 32]

Varhaiskristityt joutuivat ilkeämielisen vainon kohteiksi