Luku 4

Suuri luopumus kehittyy

”YKSI Herra, yksi usko.” (Ef. 4:5.) Kun apostoli Paavali kirjoitti henkeytettynä nuo sanat (n. v. 60–61), oli olemassa vain yksi kristillinen usko. Mutta nykyään näemme runsaasti uskontokuntia, lahkoja ja kultteja, jotka väittävät olevansa kristillisiä, vaikka ne opettavat ristiriitaisia oppeja ja noudattavat erilaisia käytösnormeja. Miten kaukana tämä onkaan siitä yhdestä yksimielisestä kristillisestä seurakunnasta, joka sai alkunsa helluntaina vuonna 33! Miten nämä jakaumat syntyivät? Saadaksemme vastauksen meidän on palattava ajanlaskumme ensimmäiselle vuosisadalle.

Aivan alusta lähtien Vastustaja, Saatana, yritti vaientaa Jehovan kristittyjen todistajien todistuksen aiheuttamalla heille vainoa seurakunnan ulkopuolelta (1. Piet. 5:8). Ensin heitä vainosivat juutalaiset ja sitten pakanallinen Rooman valtakunta. Varhaiskristityt kestivät menestyksellisesti kaikenlaisen vastustuksen. (Vrt. Ilm. 1:9; 2:3, 19.) Mutta Vastustaja ei luovuttanut. Jos hän ei kerran pystynyt vaientamaan heitä ulkopuolisten painostuksella, niin miksi hän ei turmelisi heitä sisältäpäin? Kun kristillinen seurakunta oli vielä lapsenkengissään, sen koko olemassaoloa uhkasi sisäinen vihollinen – luopumus. a

Luopumus ei kuitenkaan hiipinyt seurakuntaan niin, ettei siitä olisi ilmoitettu. Kristus huolehti seurakunnan Päänä siitä, että hänen seuraajiaan varoitettiin etukäteen (Kol. 1:18).

”Keskuudessanne tulee olemaan vääriä opettajia”

”Varokaa vääriä profeettoja, jotka tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa”, Jeesus varoitti (Matt. 7:15). Jeesus tiesi, että Saatana yrittäisi jakaa ja turmella Hänen seuraajansa. Siksi hän palveluksensa alusta lähtien varoitti heitä vääristä opettajista.

Mistä nämä väärät opettajat tulisivat? ”Omasta keskuudestanne”, sanoi apostoli Paavali puhuessaan noin vuonna 56 Efesoksen valvojille. Seurakunnan keskuudesta nousisi tosiaankin ”miehiä, jotka puhuvat vääristeltyjä asioita vetääkseen opetuslapset mukaansa”. (Apt. 20:29, 30.)  Sellaiset itsekkäät luopiot eivät tyytyisi tekemään omia opetuslapsiaan; he pyrkisivät vetämään mukaansa Kristuksen opetuslapset.

Apostoli Pietarikin ennusti (n. v. 64) sisäisen turmeluksen ja jopa kuvaili noiden luopioiden toimintatavan: ”Keskuudessanne tulee olemaan vääriä opettajia. Juuri nämä tuovat salavihkaa tuhoisia lahkoja – –. He tulevat myös ahneudessaan kiskomaan teistä hyötyä väärennetyin sanoin.” (2. Piet. 2:1, 3.) Vaikka väärät opettajat nousisivat seurakunnan sisäpuolelta, he olisivat kuin vihollisen leirissä toimivia vakoojia tai pettureita soluttaessaan salamyhkäisesti tai hämäävästi seurakuntaan turmelevia näkemyksiään.

Nämä Jeesuksen ja hänen apostoliensa varoitukset eivät olleet turhia. Sisäinen vastustus oli aluksi vähäistä, mutta se nousi jo varhain esiin kristillisessä seurakunnassa.

”Jo vaikuttamassa”

Vajaat 20 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen apostoli Paavali mainitsi, että Saatanan pyrkimykset aiheuttaa jakautumista ja kääntää ihmisiä pois tosi uskosta olivat ”jo vaikuttamassa” (2. Tess. 2:7). Jo noin vuonna 49 hallintoelin huomautti seurakunnille lähettämässään kirjeessä: ”Olemme kuulleet, että jotkut joukostamme ovat puheilla aiheuttaneet teille levottomuutta koettaen horjuttaa sielujanne, vaikka emme ole antaneet heille mitään ohjeita.” (Apt. 15:24.) Seurakunnan sisäpuolella oli siis joitakuita, jotka esittivät äänekkäästi vastakkaisia näkemyksiään – tässä tapauksessa ilmeisesti siitä kiistanalaisena olleesta kysymyksestä, pitikö pakanakristittyjen ympärileikkauttaa itsensä ja noudattaa Mooseksen lakia (Apt. 15:1, 5).

Eripuraisuutta aiheuttava ajattelu levisi ensimmäisellä vuosisadalla kuin kuolio (vrt. 2. Tim. 2:17). Noin vuonna 51 jotkut tessalonikalaiset ennustivat väärin, että Herran Jeesuksen ”läsnäolo” oli lähellä (2. Tess. 2:1, 2). Vuoden 55 vaiheilla olivat jotkut korinttolaiset hylänneet selvän kristillisen opetuksen kuolleiden ylösnousemuksesta (1. Kor. 15:12). Toiset sanoivat noin vuonna 65, että ylösnousemus oli jo tapahtunut ja että se merkitsi elävien kristittyjen vertauskuvallista ylösnousemusta (2. Tim. 2:16–18).

Siitä, mitä kristillisessä seurakunnassa tapahtui seuraavien 30 vuoden kuluessa, ei ole olemassa henkeytettyä kertomusta. Mutta kun apostoli Johannes kirjoitti kirjeensä (n. v. 98), oli ”monia antikristuksia” – ihmisiä, jotka kielsivät sen, että ”Jeesus on Kristus” ja että Jeesus on Jumalan Poika, joka tuli ”lihassa” (1. Joh. 2:18, 22; 4:2, 3).

Apostolit olivat yli 60 vuoden ajan pidättäneet luopumuksen hyökyaaltoa yrittäen estää sen etenemistä (2. Tess. 2:7; vrt. 2. Joh. 9, 10). Mutta kun kristillinen seurakunta oli siirtymäisillään toiselle vuosisadalle,  viimeinen elossa ollut apostoli, Johannes, kuoli noin vuonna 100. Luopumus, joka oli alkanut hitaasti hiipiä seurakuntaan, oli nyt valmis puhkeamaan hillitsemättä esiin järjestön rakenteen ja oppien kannalta tuhoisin seurauksin.

Papisto ja maallikot

”Te kaikki olette veljiä”, oli Jeesus sanonut opetuslapsilleen. ”Yksi on teidän Johtajanne, Kristus.” (Matt. 23:8, 10.) Ensimmäisen vuosisadan kristillisissä seurakunnissa ei siis ollut pappisluokkaa. Koska kaikki varhaiskristityt olivat Kristuksen hengellävoideltuja veljiä, he odottivat pääsevänsä taivaallisiksi papeiksi Kristuksen kanssa (1. Piet. 1:3, 4; 2:5, 9). Seurakuntien järjestörakenne oli sellainen, että kutakin seurakuntaa ohjasi valvojien eli hengellisten vanhinten ryhmä. b Kaikilla vanhimmilla oli yhtäläinen valta, eikä ketään heistä ollut valtuutettu hallitsemaan herrana huolenpidossaan olevaa laumaa. (Apt. 20:17; Fil. 1:1; 1. Piet. 5:2, 3.) Luopumuksen kehittyessä tilanne alkoi kuitenkin nopeasti muuttua.

Varhaisimpiin poikkeamiin kuului termien ”valvoja” (kreik. e·piʹsko·pos) ja ”vanhin” (kreik. pre·sbyʹte·ros) erottaminen, niin että niitä ei enää käytetty tarkoittamaan samaa vastuuasemaa. Vain noin kymmenen vuotta apostoli Johanneksen kuoleman jälkeen Antiokian ”piispa” Ignatios kirjoitti smyrnalaisille osoittamassaan kirjeessä: ”Seuratkaa kaikki piispaa [valvojaa] niin kuin Jeesus Kristus Isää, ja vanhimpia [presbyteerejä] niin kuin apostoleja.” Ignatios puhui siis sen ajatuksen puolesta, että kutakin seurakuntaa valvoisi yksi piispa c eli valvoja, jolle piti antaa huomattavampi asema ja suurempi valta kuin presbyteereille eli vanhimmille.

Miten tämä ero sitten toteutui? August Neander selittää tapahtumia kirjassaan Allgemeine Geschichte der christlichen Religion und Kirche (Kristillisen uskonnon ja kirkon yleinen historia): ”Toisella vuosisadalla – – ilmeisesti muodostettiin presbyteerien puheenjohtajan vakinainen virka, ja koska erityisesti hänelle kuului kaiken valvonta, hänelle annettiin nimi – – [e·piʹsko·pos], ja siten hänet nostettiin muita presbyteerejä huomattavampaan asemaan.”

Näin luotiin pohja, jolta pappisluokka tuli vähitellen esiin. Pohjois-Afrikassa satakunta vuotta myöhemmin elänyt Karthagon ”piispa” Cyprianus puolusti voimakkaasti piispojen valtaa, joka heillä olisi  presbyteereistä (sanottiin myöhemmin papeiksi d), diakoneista ja maallikoista erillään olevana ryhmänä. Hän ei kuitenkaan kannattanut yhden piispan johtoasemaa muihin nähden. e

Noustessaan hierarkian portaita piispat ja presbyteerit jättivät seurakunnan muut uskovat alapuolelleen. Näin syntyi ero pappien (johdon ottavien) ja maallikkojen (uskovien passiivisen joukon) välillä. McClintockin ja Strongin Cyclopediassa selitetään: ”Pappien ja maallikkojen välinen ero kävi huomattavaksi Cyprianuksen [kuoli n. v. 258], hierarkkisen järjestelmän isän, ajoista lähtien, ja hyvin pian se hyväksyttiin yleisesti. 200-luvulta lähtien termi clerus – – sovellettiinkin lähes yksinomaisesti papistoon sen erottamiseksi maallikoista. Rooman hierarkian kehittyessä näistä papeista ei tullut vain huomattavaa säätyä – – vaan heidät tunnustettiin myös ainoaksi papistoksi.”

Viimeisen apostolin kuolemaa seuranneiden noin 150 vuoden kuluessa seurakunnan rakenteessa tapahtui siis kaksi merkittävää muutosta: ensinnäkin piispojen ja presbyteerien erottaminen toisistaan, niin että piispa nousi hierarkian portaiden ylimmälle askelmalle, ja toiseksi papiston ja maallikkojen välinen erotus. Sen sijaan että kaikki hengellä voidellut uskovat olisivat muodostaneet ”kuninkaallisen papiston”, papit ”tunnustettiin [tämän jälkeen] – – ainoaksi papistoksi” f (1. Piet. 2:9).

 Sellaiset muutokset merkitsivät sen raamatullisen menetelmän hylkäämistä, jolla seurakuntia hallittiin apostolien päivinä. Järjestörakenteen muutokset eivät kuitenkaan olleet ainoita seurauksia luopumuksesta.

Pakanallisia opetuksia tunkeutuu kristillisyyteen

Kristuksen puhtaat opetukset on kirjoitettu muistiin – ne on tallennettu Pyhään Raamattuun. Jeesus esimerkiksi opetti selvästi, että Jehova on ”ainoa tosi Jumala” ja että ihmissielu on kuolevainen (Joh. 17:3; Matt. 10:28). Mutta kun apostolit olivat kuolleet ja järjestörakenne heikkeni, nuo selvät opetukset turmeltuivat pakanallisten oppien tunkeutuessa kristillisyyteen. Miten sellaista saattoi tapahtua?

Kreikkalaisen filosofian salakavala vaikutus oli yksi merkittävä seikka. Britannica-tietosanakirjassa (The New Encyclopædia Britannica) selitetään: ”Ajanlaskumme toisen vuosisadan puolivälistä lähtien kristityistä, jotka olivat jonkin verran perehtyneet kreikkalaiseen filosofiaan, alkoi tuntua siltä, että heidän piti ilmaista uskonsa sen sanakääntein sekä tyydyttääkseen omaa älyään että käännyttääkseen oppineita pakanoita.” Kun filosofiasta kiinnostuneista tuli kristittyjä, kreikkalainen filosofia ja ”kristillisyys” punoutuivat pian erottamattomasti yhteen.

Tämän yhdistymisen johdosta sellaiset pakanalliset opit kuin kolminaisuus ja sielun kuolemattomuus tunkeutuivat tahraantuneeseen kristillisyyteen. Nämä opetukset ovat kuitenkin lähtöisin paljon kauempaa kuin kreikkalaisilta filosofeilta. Todellisuudessa kreikkalaiset saivat ne vanhemmilta kulttuureilta, sillä todisteet osoittavat muinaisissa Egyptin ja Babylonian uskonnoissa olleen tällaisia opetuksia.

Kun pakanallisia opetuksia tunkeutui jatkuvasti kristillisyyteen, myös jotkin raamatulliset opetukset vääristyivät tai niistä luovuttiin kokonaan.

Valtakunnan toivo himmenee

Jeesuksen opetuslapset olivat täysin selvillä siitä, että heidän piti pysyä valppaina Jeesuksen luvatun ”läsnäolon” ja hänen Valtakuntansa tulemisen suhteen. Aikanaan ymmärrettiin, että tämä Valtakunta hallitsisi maata tuhat vuotta ja muuttaisi sen paratiisiksi. (Matt. 24:3; 2. Tim. 4:18; Ilm. 20:4, 6.) Kristityt raamatunkirjoittajat kehottivat ensimmäisen vuosisadan todistajia pysyttelemään hengellisesti hereillä ja erossa maailmasta (Jaak. 1:27; 4:4; 5:7, 8; 1. Piet. 4:7). Mutta kun apostolit kuolivat, kristityt vähitellen lakkasivat odottamasta Kristuksen läsnäoloa ja hänen Valtakuntansa tuloa. Miksi?

Yksi syy oli kreikkalaisen sielunkuolemattomuusopin aiheuttama hengellinen saastuminen. Kun tuo oppi sai jalansijaa kristittyjen keskuudessa, tuhatvuotiskauden toivosta vähitellen luovuttiin. Minkä vuoksi? Eräässä Uuden testamentin teologisessa sanakirjassa selitetään: ”Sielunkuolemattomuusoppi korvasi Uuden testamentin eskatologian [opin  ”viimeisistä tapahtumista”] sekä sen toivon kuolleiden ylösnousemuksesta ja uudesta luomisesta (Ilm. 21 ja seur.), niin että sielu saa tuomion kuoleman jälkeen ja pääsee paratiisiin, jonka nyt ajateltiin kuuluvan toiseen maailmaan.” (The New International Dictionary of New Testament Theology.) Toisin sanoen luopiokristityt ajattelivat, että sielu säilyi elossa ruumiin kuollessa ja että Kristuksen tuhatvuotishallituksen siunausten täytyi siksi liittyä henkimaailmaan. Siten he siirsivät paratiisin maan päältä taivaaseen, johon he uskoivat pelastetun sielun kuolemassa pääsevän. Ei siis ollut tarpeellista odottaa Kristuksen läsnäoloa ja hänen Valtakuntaansa, koska he kaikki toivoivat kuolinhetkellään liittyvänsä Kristukseen taivaassa. g

Kristuksen valtakunnan tulemisen odottaminen alkoi toisestakin syystä tuntua tarkoituksettomalta. Britannica-tietosanakirjassa selitetään: ”Koska parusia [näytti] viipyvän, varhaiskirkko ei enää niin innokkaasti odottanut sen pikaista toteutumista. Samalla kun eskatologiset [”viimeisiä tapahtumia” koskevat] opetukset näin työnnettiin syrjään, kirkkolaitos yhä suuremmassa määrin täytti odotetun Jumalan valtakunnan paikan. Katolisen kirkon muotoutuminen hierarkkiseksi instituutioksi käy käsi kädessä pikaisen parusian odotuksen laimenemisen kanssa.” (Kursivointi meidän.) Sen lisäksi että tuhatvuotiskauden siunaukset siirrettiin maan päältä taivaaseen, Valtakunta siis tuotiin taivaasta maan päälle. Tämän ”siirron” saattoi loppuunsa Hippon piispa Augustinus (354–430). Tunnetussa teoksessaan De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) hän sanoi: ”Kirkko on jo nyt Kristuksen valtakunta ja taivaan valtakunta.”

Sillä välin, noin vuonna 313, Rooman keisarin Konstantinuksen hallituskaudella annettiin laillinen tunnustus kristillisyydelle, jossa luopioajattelu oli siinä vaiheessa saanut paljon sijaa. Uskonnolliset johtajat antoivat auliisti asettaa itsensä valtion palvelukseen, ja aluksi valtio määräsi uskonnollisista asioista. (Ennen pitkää uskonto alkoi määrätä valtion asioista.) Näin sai alkunsa kristikunta, h jonka yhdestä osasta (katolisesta uskonnosta) tuli aikanaan Rooman virallinen valtionuskonto. Nyt ”valtakunta” ei ainoastaan ollut maailmassa, vaan osa maailmasta. Se erosi tosiaan melkoisesti siitä Valtakunnasta, jota Kristus saarnasi! (Joh. 18:36.)

Oliko uskonpuhdistus paluu tosi palvontaan?

Kitukasvuisen vehnän joukossa rehottavien rikkaruohojen tavoin paavin johtama Rooman kirkko hallitsi maailmaa satojen vuosien ajan  (Matt. 13:24–30, 37–43). Muuttuessaan yhä enemmän osaksi maailmaa kirkko etääntyi yhä kauemmaksi ensimmäisen vuosisadan kristillisyydestä. ”Kerettiläiset” lahkot vaativat vuosisatojen kuluessa kirkkoa tekemään sisäisiä uudistuksia, mutta se käytti edelleenkin väärin valtaansa ja keräsi rikkauksia. Sitten 1500-luvulla puhkesi protestanttinen uskonpuhdistus, uskonnollinen kapina, kaikessa voimassaan.

Sellaiset uskonpuhdistajat kuin Martti Luther (1483–1546), Ulrich Zwingli (1484–1531) ja Jean Calvin (1509–64) hyökkäsivät kirkkoa vastaan eri asioiden vuoksi: Luther aneiden myynnin, Zwingli pappien selibaatin ja Marian palvonnan vuoksi, ja Calvin puolestaan vaati, että kirkon piti palata kristillisyyden alkuperäisiin periaatteisiin. Mitä tällä tavalla saatiin aikaan?

Uskonpuhdistus sai kyllä aikaan jotain hyvää, varsinkin sen, että Raamattu käännettiin tavallisen kansan kielille. Uskonpuhdistuksen vapaa henki johti objektiivisempaan Raamatun tutkimiseen ja yhä parempaan Raamatun kielten ymmärtämiseen. Uskonpuhdistus ei kuitenkaan merkinnyt paluuta tosi palvontaan ja oppiin. i Miksi ei?

Luopumuksen vaikutus oli tunkeutunut syvälle, kristikunnan perustuksiin saakka. Vaikka erilaiset protestanttiset ryhmät siis irtautuivat Rooman paavin vallasta, niihin jäi joitakin roomalaiskatolisen kirkon peruserheitä, piirteitä, jotka johtuivat tosi kristillisyyden hylkäämisestä.  Esimerkiksi vaikka protestanttisten kirkkojen hallinnossa oli joitakin eroja, kirkon perusjako hallitsevaan pappisluokkaan ja alistettuihin maallikoihin säilyi. Myös sellaiset epäraamatulliset opit kuin kolminaisuus, sielun kuolemattomuus ja kuolemanjälkeinen ikuinen piina säilyivät. Protestanttiset kirkot pysyivät myös Rooman kirkon tavoin osana maailmasta, sillä ne olivat tiiviisti mukana poliittisissa järjestelmissä ja veljeilivät hallitsevan eliitin kanssa.

Mitä sitten on sanottava kristittyjen odotuksesta – Jeesuksen läsnäolon ja hänen Valtakuntansa tulemisen odottamisesta? Kirkot – niin katoliset kuin protestanttisetkin – olivat satojen vuosien ajan uskonpuhdistuksen jälkeen tiukasti sidoksissa maallisiin vallanpitäjiin ja yleensä siirsivät Kristuksen valtakunnan tulemisen odotuksen tuonnemmaksi.

Vähäistä valpastumista

1800-luvun uskonnollinen ilmapiiri johti kuitenkin siihen, että muutamat kristityt alkoivat valpastua. Joidenkin pappien ja raamatunoppineiden raamatuntutkimus sai aikaan sen, että esimerkiksi kuolematonta sielua, kuolemanjälkeistä ikuista vaivaa, ennaltamääräystä ja kolminaisuutta koskevia opetuksia pohdittiin uudelleen. Lisäksi jotkut Raamatun tutkijat tarkastelivat huolellisesti viimeisiä päiviä koskevia Raamatun ennustuksia. Eri ihmisryhmät alkoivat siis vakavasti ajatella Herran luvattua paluuta. (Matt. 24:3.)

Yhdysvalloissa William Miller ennusti, että Kristus palaisi näkyvässä muodossa vuonna 1843 tai 1844. Saksalainen teologi J. A. Bengel asetti ajankohdaksi vuoden 1836, Edward Irvingin seuraajat odottivat Englannissa ensin vuotta 1835 ja sitten vuosia 1838, 1864 ja 1866. Venäjällä oli mennoniittojen ryhmä, joka odotti ensin vuotta 1889 ja sitten vuotta 1891.

Tällaisten valpastumispyrkimysten ansiosta monet havahtuivat odottamaan Herramme paluuta. Nämä pyrkimykset kristilliseen valppauteen johtivat kuitenkin pettymykseen. Miksi? Useimmiten siksi, että nuo ryhmät luottivat liiaksi ihmisiin eivätkä tarpeeksi Raamattuun. Muutaman vuosikymmenen kuluttua useimmat näistä ryhmistä kuihtuivat olemattomiin.

Samaan aikaan tapahtui jotain muutakin, mikä vaikutti ihmisten toiveisiin ja odotteisiin.

”Valistuksen” ja teollistumisen aikakausi

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat vuonna 1848 Kommunistisen manifestin. He eivät kannattaneet uskontoa – Marx nimitti sitä ”oopiumiksi kansalle”  – vaan puolsivat sen sijaan ateismia. Vaikka he näyttivät olevan kaikkea uskontoa vastaan, he todellisuudessa edistivät eräänlaista uskontoa: valtion ja sen johtajien palvontaa.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1859, julkaistiin Charles Darwinin Lajien synty. Sillä oli syvällinen vaikutus sen ajan luonnontieteelliseen ja uskonnolliseen ajatteluun. Kehitysteoriat saivat jotkut asettamaan kyseenalaiseksi Raamatun luomiskertomuksen totuudellisuuden ja sen Raamatun kertomuksen paikkansapitävyyden, että synti sai alkunsa ensimmäisen ihmisparin tottelemattomuudesta (1. Moos. luvut 1–3). Tällaiset teoriat jäytivät monien uskoa Raamattuun.

Samoihin aikoihin teollinen vallankumous eteni yhä nopeammin. Pääpaino siirtyi maataloudesta teollisuuteen ja koneiden valmistukseen. Höyryveturin kehittäminen (1800-luvun alussa) johti laajalle ulottuvan rautatieverkon rakentamiseen. 1800-luvun jälkipuolella keksittiin puhelin (1876), fonografi (1877), sähkövalo (1878–79) ja linotyyppi- eli rivilatomakone (1884).

Ihmiskunta astui historiansa suurimman kehityksen kauteen nopean liikenteen ja tiedonvälityksen aloilla. Vaikka näitä hyödyllisiä keksintöjä käytettäisiin kaupallisiin ja poliittisiin tarkoituksiin, niin myös uskonto voisi hyödyntää niitä. Pieni Raamatun tutkijoiden ryhmä, joka vaikuttaisi koko maailmaan, saattoi siis nyt ottaa vaatimattomat ensi askeleensa.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 33]

Kristillisen seurakunnan ollessa vielä lapsenkengissään sitä uhkasi luopumus

[Huomioteksti s. 34]

Sisäinen vastustus oli aluksi vähäistä

[Huomioteksti s. 37]

Sen lisäksi että luopiot siirsivät tuhatvuotiskauden siunaukset maan päältä taivaaseen, he toivat Valtakunnan taivaasta maan päälle

[Tekstiruutu/Kuva s. 36]

Platon ja ”kristillisyys”

Kreikkalainen filosofi Platon (syntyi n. v. 428 eaa.) ei voinut tietää, että hänen opetuksensa päätyisivät lopulta luopiokristillisyyteen. Eniten Platon vaikutti ”kristillisyyteen” kolminaisuus- ja sielunkuolemattomuusopetuksillaan.

Platonin ajatukset Jumalasta ja luonnosta vaikuttivat kristikunnan kolminaisuusoppiin. Ranskalaisessa Uudessa yleistietosanakirjassa selitetään: ”Platonin kolminaisuus, joka sinänsä on vain aiempien kansojen vanhempien kolminaisuuksien uudelleen järjestely, näyttää olevan se rationaalis-filosofinen ominaisuuksien kolminaisuus, josta saivat alkunsa kristikunnan kirkkojen opettamat kolme hypostaasia eli jumalallista persoonaa. – – Tämän kreikkalaisen filosofin käsitys jumalallisesta kolminaisuudesta – – voidaan löytää kaikista muinaisista [pakana]uskonnoista.” (”Nouveau Dictionnaire Universel”, 2. osa, s. 1467.)

Sielunkuolemattomuusopista Uudessa katolisessa tietosanakirjassa sanotaan: ”Kristillinen käsitys siitä, että Jumala loi hengellisen sielun ja istutti sen ruumiiseen hedelmöityshetkellä tehdäkseen ihmisestä elävän kokonaisuuden, on kristillisessä filosofiassa tapahtuneen pitkän kehityksen tulos. Vasta Origeneen [kuoli n. v. 254] vaikutuksesta idässä ja pyhän Augustinuksen [kuoli v. 430] vaikutuksesta lännessä sielu alettiin käsittää hengelliseksi olioksi ja sen luonteesta muodostettiin filosofinen käsitys. – – [Augustinuksen] oppi – – (ja myös jotkin sen puutteet) perustui paljolti uusplatonilaisuuteen.” (”New Catholic Encyclopedia”, XIII osa, s. 452, 454.)

[Kuva s. 35]

Karthagon ”piispa” Cyprianus käsitti piispojen olevan presbyteereistä, diakoneista ja maallikoista erillään oleva ryhmä

[Kuva s. 38]

”Kirkko on jo nyt Kristuksen valtakunta ja taivaan valtakunta” (Hippon piispa Augustinus)

[Kuvat s. 39]

Uskonpuhdistajia, jotka eri asioiden vuoksi hyökkäsivät kirkkoa vastaan

Martti Luther

Jean Calvin

Ulrich Zwingli

[Kuvat s. 40]

Karl Marxin ”Kommunistinen manifesti” edisti todellisuudessa valtion palvontaa. Charles Darwinin ”Lajien synnyllä” oli syvällinen vaikutus sen ajan luonnontieteelliseen ja uskonnolliseen ajatteluun

[Kuva s. 41]

Höyryveturi

[Kuva s. 41]

Sähkövalo

[Kuva s. 41]

Ensimmäinen puhelin

[Kuva s. 41]

Varhainen rivilatomakone

[Kuva s. 41]

Fonografi