Luku 19

Kasvaminen yhdessä rakkaudessa

KIRJOITTAESSAAN kristityille tovereilleen Jeesuksen Kristuksen apostolit tähdensivät sitä, että näiden tuli sekä kartuttaa täsmällistä tietoa että kasvaa rakkaudessa. Tuo rakkaus pohjautui itse Jumalan osoittamaan rakkauteen ja Kristuksen uhrautuvaan rakkauteen – hänen jonka askeleissa he pyrkivät vaeltamaan. (Joh. 13:34, 35; Ef. 4:15, 16; 5:1, 2; Fil. 1:9; 1. Joh. 4:7–10.) He olivat veljesseura, ja heidän auttaessaan toisiaan rakkauden siteet lujittuivat entisestäänkin.

Kun nälänhätä aiheutti Juudeassa asuville veljille taloudellisia vaikeuksia, Syyrian ja Kreikan kristityt auttoivat heitä omalla kustannuksellaan (Apt. 11:27–30; Room. 15:26). Se, että joitakuita kristittyjä vainottiin, aiheutti syvää kärsimystä toisille, ja nämä pyrkivät antamaan apua (1. Kor. 12:26; Hepr. 13:3).

Kaikilla ihmisillä on toki kyky rakastaa, ja kristittyjen lisäksi on muitakin, jotka osoittavat teoillaan ihmisystävällisyyttä. Mutta roomalaisessa maailmassa tajuttiin, että kristittyjen ilmaisema rakkaus oli erilaista. Roomassa juristina toiminut Tertullianus lainasi sitä, mitä hän oli kuullut roomalaisten sanovan kristityistä: ”’Katso’, he sanovat, ’kuinka he rakastavat toisiaan – – ja kuinka he ovat valmiita kuolemaan toistensa puolesta.’” (Apologeticum, XXXIX, 7.) John Hurst kertoo kristillisen kirkon historiaa käsittelevässä teoksessaan (History of the Christian Church, osa I, s. 146), että kulkutautien riehuessa muinaisen Karthagon ja Aleksandrian väki ajoi luotaan tartunnan saaneet ja ryösti kuolevilta kaiken, millä saattoi olla jotakin arvoa. Hän kertoo, että näissä paikoissa asuneet kristityt sitä vastoin jakoivat omastaan, hoitivat sairaita ja hautasivat kuolleet.

Osoittaako nykyajan Jehovan todistajien toiminta, että he tuntevat samanlaista huolta toisten hyvinvoinnista? Jos osoittaa, niin onko kyse vain joistakin harvoista yksityistapauksista, vai kannustaako koko järjestö toimimaan näin ja tukeeko se tällaisia ponnisteluja?

Rakkaudellinen apu paikallisseurakunnissa

Jehovan todistajat katsovat, että seurakunnan orvoista ja leskistä samoin kuin kaikista vakaviin vastoinkäymisiin joutuneista uskollisista todistajista huolehtiminen kuuluu heidän palvontaansa (Jaak. 1:27; 2:15–17; 1. Joh. 3:17, 18). Valtio huolehtii yleensä kansalaisten mahdollisuudesta  päästä sairaaloihin ja vanhainkoteihin ja saada työttömyysavustusta, ja Jehovan todistajat tukevat näitä järjestelyjä maksamalla tunnollisesti veronsa. Koska Jehovan todistajat kuitenkin tajuavat, että vain Jumalan valtakunta voi pysyvästi ratkaista ihmiskunnan ongelmat, he omistavat suurimman osan ajastaan, voimistaan ja varoistaan sitä koskevan opetuksen antamiseen toisille. Tämä on elintärkeää palvelusta, jota yksikään ihmishallitus ei tee.

Jehovan todistajilla on koko maailmassa yli 69000 seurakuntaa, ja yleensä niihin kuuluvat yksilöt huolehtivat iäkkäiden ja sairaiden seurakuntalaisten erityistarpeista. Kuten 1. Timoteuksen kirjeen 5:4, 8:ssa osoitetaan, kullakin kristityllä on ensisijainen vastuu huolehtia omasta huonekunnastaan. Lapset, lastenlapset tai muut lähisukulaiset osoittavat kristillistä rakkautta auttamalla iäkkäitä ja sairaita siinä, missä he tarvitsevat apua. Jehovan todistajien seurakunnat eivät heikennä tätä vastuuntunnetta ottamalla kantaakseen perhevelvollisuuksia. Mutta jos jollakulla ei ole lähisukulaisia tai jos ne, joilla tämä velvollisuus on, eivät yksinkertaisesti pysty itse huolehtimaan siitä, toiset seurakuntaan kuuluvat tulevat rakkaudellisesti heidän avukseen. Tarvittaessa koko seurakunta voi järjestää avustusta puutteenalaiselle veljelle tai sisarelle, jonka tiedetään palvelleen kauan uskollisesti. (1. Tim. 5:3–10.)

Näistä tarpeista huolehtimista ei jätetä sattuman varaan. Valtakunnan palveluskoulun kursseilla, joita vanhimmat ovat toistuvasti käyneet vuodesta 1959 lähtien, on usein tarkasteltu erityisesti sitä, mitä tähän liittyviä velvollisuuksia heillä lauman paimenina on Jumalan edessä (Hepr. 13:1, 16). Eivät he toki aiemminkaan olleet tietämättömiä näistä velvollisuuksistaan. Esimerkiksi vuonna 1911 Lancashiressa Englannissa Oldhamin seurakunta antoi aineellista apua niille keskuudessaan oleville, jotka kamppailivat vakavien taloudellisten ongelmien kanssa. Sen jälkeen maailmanlaajuinen järjestö on kuitenkin kasvanut, vaikeista ongelmista kärsivien määrä on lisääntynyt ja Jehovan todistajat ovat tajunneet entistä paremmin sen, mitä heidän Raamatun mukaan pitäisi tehdä sellaisissa tilanteissa. Erityisesti viime vuosina on kaikkien seurakuntien kokouksissa käsitelty sitä, mitä velvollisuuksia jokaisella kristityllä on niitä seurakuntalaisia kohtaan, joilla on erityistarpeita: iäkkäitä, vammaisia, yksinhuoltajaperheitä ja taloudellisissa vaikeuksissa olevia kohtaan. a

Todistajat eivät vain sano toisille: ”Pysytelkää lämpiminä ja hyvin ravittuina”, vaan heidän huolenpitonsa menee paljon pitemmälle. He osoittavat rakkaudellista henkilökohtaista kiinnostusta. (Jaak. 2:15, 16.) Tarkastelkaamme joitakin esimerkkejä.

Kun eräs nuori ruotsalaisnainen, yksi Jehovan todistajista, sairastui vuonna 1986 Kreikassa käydessään aivokalvontulehdukseen, hänkin koki,  mikä merkitys on sillä, että kristityllä on veljiä ja sisaria monissa maissa. Hänen Ruotsissa asuva isänsä otti heti tyttärensä sairastumisesta kuultuaan yhteyttä erääseen Ruotsin Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan vanhimpaan ja hänen välityksellään erääseen Kreikassa asuvaan todistajaan. Nuori todistaja pääsi palaamaan Ruotsiin vasta kolmen viikon kuluttua, mutta siihen saakka hänen uudet kreikkalaiset ystävänsä kävivät ahkerasti hänen luonaan.

Samoin kun muuan iäkäs todistaja, joka oli leski ja asui Wallaceburgissa Ontariossa Kanadassa, tarvitsi apua, niin perhe, jota hän oli auttanut hengellisesti, osoitti arvostustaan ottamalla hänet hoiviinsa. Kun perhe muutamaa vuotta myöhemmin muutti Barry’s Bayhin, veli muutti sen mukana. Hän asui perheessä, ja se huolehti hänestä rakkaudellisesti 19 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1990.

New Yorkissa muuan todistaja ja hänen vaimonsa huolehtivat eräästä iäkkäästä miehestä, joka kävi kokouksissa heidän valtakunnansalissaan. He pitivät hänestä huolta 15 vuoden ajan, kunnes hän kuoli vuonna 1986. Kun hän halvaantui, he toimittivat hänen kauppa-asiansa, siivosivat, valmistivat ruokaa ja pesivät hänen pyykkinsä. He kohtelivat häntä kuin omaa isäänsä.

Myös toisenlaisista tarpeista pidetään rakkaudellisesti huolta. Muuan yhdysvaltalainen todistajapariskunta oli myynyt kotinsa ja muuttanut  Montanan osavaltioon auttamaan erästä seurakuntaa. Jonkin ajan kuluttua perheessä syntyi kuitenkin vakavia terveysongelmia, veli joutui pakkolomalle, ja heidän varansa hupenivat. Miten he selviytyisivät? Veli rukoili Jehovalta apua. Hänen lopetettuaan rukouksensa muuan todistajatoveri koputti ovelle. He lähtivät yhdessä ulos kahville. Kotiin palattuaan veli löysi keittiön työpöydältä ison kasan ruokatavaroita. Niiden mukana oli kirjekuori, jossa oli rahaa ja viesti: ”Veljiltänne ja sisariltanne, jotka rakastavat teitä hyvin paljon.” Seurakunta oli havainnut heidän tarpeensa, ja kaikki olivat halunneet auttaa. Veli ja hänen vaimonsa olivat syvästi liikuttuneita ystävien rakkaudesta eivätkä voineet olla puhkeamatta kyyneliin ja kiittämättä Jehovaa, jonka rakkaudellista esimerkkiä hänen palvelijansa noudattavat.

Se, että Jehovan todistajat pitävät auliisti huolta niistä keskuudessaan olevista, jotka joutuvat pulaan, on tullut laajalti tunnetuksi. Toisinaan petkuttajat ovat käyttäneet sitä hyväkseen. Siksi todistajien on täytynyt oppia olemaan varovaisia tukahduttamatta kuitenkaan haluaan auttaa arvollisia.

Kun sota jättää ihmiset puutteenalaisiksi

Monissa osissa maailmaa ihmiset ovat joutuneet puille paljaille sodan takia. Avustusjärjestöt pyrkivät tuomaan helpotusta, mutta niiden koneisto toimii usein hitaasti. Jehovan todistajat eivät ajattele, että tällaisten järjestöjen työ vapauttaa heidät vastuusta noilla alueilla asuvia kristittyjä veljiään kohtaan. Tietäessään veljiensä olevan puutteessa he eivät sulje heiltä ”hellän sääliväisyytensä ovea”, vaan tekevät ripeästi voitavansa auttaakseen heitä (1. Joh. 3:17, 18).

Toisen maailmansodan aikana ankaran pulan kouriin joutuneissa maissa maaseudulla asuneet todistajat, joilla oli vielä elintarvikkeita jäljellä, jakoivat ne vähempiosaisten kaupunkilaisveljiensä kanssa. Alankomaissa natsien asettamat tiukat rajoitukset tekivät tämän hyvin vaaralliseksi. Kerran Gerrit Böhmermann johti sellaisten veljien avustusretkikuntaa, jotka olivat lastanneet polkupyöränsä suojapeitteiden alle kätketyillä elintarvikkeilla. Yhtäkkiä he osuivat tarkastusasemalle Alkmaarin kaupungissa. ”Ei auttanut muu kuin luottaa täysin Jehovaan”, sanoi Gerrit. Hidastamatta juuri lainkaan vauhtiaan hän huusi kovalla äänellä virkailijalle: ”Wo ist Amsterdam?” (Missä päin on Amsterdam?) Virkailija astui syrjään ja viittasi eteenpäin samalla kun hän huusi: ”Geradeaus!” (Suoraan eteenpäin!) ”Danke schön!” (Kiitoksia!) vastasi Gerrit, ja koko pyöräilijöiden joukko porhalsi täyttä vauhtia tarkastusaseman ohi hämmästyneiden ihmisten katsellessa. Erään toisen kerran todistajat onnistuivat tuomaan kokonaisen venelastillisen perunoita veljilleen Amsterdamiin.

Jehovan todistajat osoittivat tällaista henkeä Euroopan keskitysleireissäkin. Muuan Alankomaissa lähellä Amersfoortia sijaitsevaan leiriin joutunut 17-vuotias nuorukainen laihtui niin paljon, että hän oli kuin  kävelevä luuranko. Hänelle kuitenkin sattui jotain sellaista, mitä hän ei myöhemmin elämässään koskaan unohtanut: kun häntä oli muiden mukana höykytetty kaatosateessa keskiyöhön saakka ja hänet oli jätetty sitten ilman ruokaa, eräs todistaja onnistui pääsemään leirin toisesta osasta hänen luokseen ja panemaan leipäpalasen nuorukaisen käteen. Mauthausenin keskitysleirissä Itävallassa muuan todistaja, jonka työ vaati häntä kulkemaan leirin toisesta osasta toiseen, vaaransi usein henkensä viemällä todistajien omista niukoista annoksistaan säästämää ruokaa toisille, vielä huonompiosaisille todistajille.

Sodan jälkeen Saksan vankiloista ja keskitysleireistä päässeillä Jehovan todistajilla ei ollut muuta omaisuutta kuin vanginpuku yllään. Monien sellaistenkin omaisuus, jotka eivät olleet joutuneet vankilaan, oli tuhoutunut. Suurimmassa osassa Eurooppaa oli pulaa elintarvikkeista, vaatteista ja polttoaineesta. Näissä maissa asuvat Jehovan todistajat käynnistivät nopeasti seurakunnankokoukset ja alkoivat auttaa muita ihmisiä hengellisesti kertomalla heille Jumalan valtakunnan hyvää uutista. He itse kuitenkin tarvitsivat apua muilla tavoin. Monet heistä olivat niin nälkiintyneitä, että he usein pyörtyivät kokousten aikana.

Jehovan todistajien eteen ei ollut aiemmin tullut tilannetta, jossa avun tarve olisi ollut näin valtava. Saman kuukauden aikana, jona sota Tyynenmeren alueella virallisesti päättyi, todistajat pitivät Clevelandissa Ohion osavaltiossa erikoiskonventin, jossa he pohtivat, mitä oli tehtävä heidän sodan repimissä maissa asuvien kristittyjen veljiensä auttamiseksi ja miten asia piti hoitaa. F. W. Franz esitti lämminhenkisessä puheessaan ”Hänen sanomaton lahjansa” tuohon tilanteeseen erittäin hyvin sopivia raamatullisia neuvoja. b

Muutaman viikon kuluttua – heti kun Eurooppaan sai matkustaa – Vartiotorni-seuran presidentti N. H. Knorr ja M. G. Henschel lähtivät itse tutustumaan tilanteeseen. Jo ennen heidän matkalle lähtöään käynnistettiin avustusjärjestelyjä.

Ensimmäiset lähetykset tulivat Sveitsistä ja Ruotsista. Lisää saatiin Kanadasta, Yhdysvalloista ja muista maista. Vaikka maissa, jotka saattoivat antaa sellaista apua, oli silloin vain noin 85000 todistajaa, he lähettivät vaatteita ja ruokaa todistajatovereilleen Alankomaihin, Belgiaan, Bulgariaan, Englantiin, Filippiineille, Italiaan, Itävaltaan, Kiinaan, Kreikkaan, Norjaan, Puolaan, Ranskaan, Romaniaan, Saksaan, Suomeen, Tanskaan, Tšekkoslovakiaan ja Unkariin. Avustukset eivät jääneet yhteen lähetykseen, vaan niiden toimittamista jatkettiin kahden ja puolen vuoden ajan. Vuoden 1946 tammikuun ja vuoden 1948 elokuun välisenä aikana veljet lähettivät 479114 kiloa vaatteita, 124110 kenkäparia ja 326081 kiloa ruokaa lahjaksi todistajatovereilleen. Hallintokulut eivät nielleet penniäkään. Palkattomat vapaaehtoiset hoitivat lajittelun ja pakkaamisen. Kaikki  lahjoitetut varat käytettiin niiden ihmisten auttamiseen, joille ne oli tarkoitettu.

Pakolaisten ja muiden sodan vuoksi pulaan joutuneiden avuntarve ei tietenkään loppunut 1940-luvulla. Vuodesta 1945 lähtien on käyty satoja sotia. Jehovan todistajien rakkaudellinen huolenpito on ollut jatkuvasti ilmeinen. Se näkyi Nigeriassa vuosina 1967–70 käydyn Biafran sodan aikana ja sen jälkeen. Apua annettiin myös Mosambikissa 1980-luvulla.

Liberiassakin synnytti vuonna 1989 alkanut sota nälänhädän, ja monet pakenivat kotoaan. Satoja pakolaisia ahtautui Monroviassa sijaitseviin Vartiotornin tiloihin. Niin kauan kuin siellä riitti ruokaa ja kaivosta saatiin vettä, niitä annettiin niin todistajille kuin naapureillekin, jotka eivät olleet todistajia. Heti olosuhteiden salliessa tuli lisää avustustarvikkeita Länsi-Afrikassa sijaitsevien Sierra Leonen ja Norsunluurannikon todistajilta sekä Alankomaiden, Italian ja Yhdysvaltojen todistajilta.

Jälleen vuonna 1990, kun jotkin Beirutin osat näyttivät Libanonissa käydyn sodan jäljiltä siltä kuin niitä olisi vavisuttanut maanjäristys, Jehovan todistajien keskuudessa toimivat vanhimmat järjestivät hätäapukomitean antamaan veljille tarvittavaa apua. Heidän ei tarvinnut pyytää vapaaehtoisia; joka päivä monet tarjoutuivat auttamaan.

Euroopassa tapahtuneiden suurten poliittisten ja taloudellisten mullistusten aikana Itävallan, Jugoslavian, Tšekkoslovakian ja Unkarin Jehovan todistajat lähettivät vuonna 1990 yli 70 tonnia tarvikkeita kristityille veljilleen Romaniaan.

Tämän jälkeen tehtiin lisää avustusmatkoja Itä-Eurooppaan. Hallintoelin pyysi Vartiotorni-seuran Tanskan-haaratoimistoa järjestämään avustusta Ukrainassa asuville puutteenalaisille todistajille. Seurakunnille ilmoitettiin asiasta, ja ne olivat innokkaasti hankkeen takana. Joulukuun 18. päivänä 1991 viisi kuorma-autoa ja kaksi pakettiautoa, joita vapaaehtoiset Jehovan todistajat kuljettivat, saapui Lviviin mukanaan 22 tonnia tavaraa, mikä ilmaisi, että he pitivät rakkaudellisesti huolta kristityistä veljistään. Sitten vuonna 1992 Itävallan todistajilta tuli yli 100 tonnia ruokaa ja vaatteita. Lisää tarvikkeita lähettivät Alankomaiden todistajat – ensin 26 tonnia ruokaa, sitten 11 kuorma-auton saattueen, joka toi vaatteita, ja sitten lisää ruokatarvikkeita tuleviin tarpeisiin. Vastaanottajat olivat kiitollisia Jumalalle ja pyysivät häntä auttamaan heitä käyttämään saamansa lahjat viisaasti. He yhtyivät rukoukseen ennen kuorma-autojen purkamista ja sen jälkeen kun työ oli tehty. Myös italialaiset, ruotsalaiset, suomalaiset ja sveitsiläiset todistajat lähettivät runsaasti avustustarvikkeita. Samoihin aikoihin eri tasavaltojen välinen kuohunta synnytti puutetta entisessä  Jugoslaviassa. Elintarvikkeita, vaatteita ja lääkkeitä lähetettiin tällekin alueelle. Sikäläisissä kaupungeissa asuvat todistajat avasivat kotinsa ovet huolehtiakseen niistä, joiden asunnot olivat tuhoutuneet.

Kipeästi apua tarvitsevat asuvat joskus niin syrjäisillä seuduilla, että kovinkaan monet eivät tiedä heidän ahdingostaan. Näin oli 35:n Guatemalassa asuvan Jehovan todistaja -perheen laita. Heidän kylänsä olivat joutuneet sotivien ryhmäkuntien haltuun. Päästessään lopulta vuonna 1989 palaamaan koteihinsa he tarvitsivat apua jälleenrakennustyössä. Valtiokin avusti kotiin palaavia, mutta Vartiotorni-seuran haaratoimisto perusti lisäksi hätäapukomitean auttamaan näitä todistajaperheitä, ja noin 500 todistajaa 50 seurakunnasta tarjosi rakennusapua.

Muutkin tilanteet syöksevät ihmisiä huutavaan pulaan ilman heidän omaa syytään. Maanjäristyksiä, pyörremyrskyjä ja tulvia sattuu usein. Maailmassa sanotaan tapahtuvan keskimäärin yli 25 suuronnettomuutta joka vuosi.

Kun luonnonvoimat raivoavat

Kun luonnononnettomuudet saattavat Jehovan todistajia hädänalaiseen tilaan, avustustoimiin ryhdytään viipymättä. Paikalliset vanhimmat tietävät, että heidän on sellaisessa tilanteessa kaikin keinoin yritettävä saada yhteys jokaiseen seurakunnan jäseneen. Vartiotorni-seuran haaratoimisto, joka valvoo alueella tehtävää Valtakunnan työtä, tarkistaa nopeasti tilanteen ja lähettää siitä tiedon maailmankeskukseen. Jos paikalliset voimavarat eivät riitä, mietitään huolellisesti, miten olisi viisasta järjestää apua muualta, joskus jopa useista muista maista. Tavoitteena ei ole yrittää nostaa pulaan joutuneiden elintasoa, vaan auttaa heitä saamaan tavanomaiset elämän välttämättömyydet.

Pelkästään se, että televisiossa kerrotaan jostakin suuresta onnettomuudesta, saa monet todistajat soittamaan alueen vastuullisille vanhimmille tarjotakseen palveluksiaan tai antaakseen rahaa tai tarvikkeita. Toiset saattavat lähettää rahaa haaratoimistoon tai maailmankeskukseen käytettäväksi hätäapuun. He tietävät, että apua tarvitaan, ja he haluavat antaa sitä. Jos tämä ei riitä, Vartiotorni-seura voi ilmoittaa asiasta jonkin nimenomaisen alueen veljille, niin että nämä voivat auttaa mahdollisuuksiensa mukaan. Muodostetaan avustuskomitea, jotta kaikki tulee hoidettua järjestyksellisellä tavalla tuhoalueella.

Kun Nicaraguassa joulukuussa 1972 sattunut voimakas maanjäristys tuhosi suuren osan Managuaa, tuon alueen Jehovan todistajien seurakuntien  valvojat kokoontuivat muutaman tunnin kuluttua toimintojensa koordinoimiseksi. Jokaisen kaupungissa asuvan todistajan tilanteesta otettiin heti selvää. Samana päivänä alkoi avustustarvikkeita saapua lähiseurakunnista; sitten niitä kiidätettiin Costa Ricasta, Hondurasista ja El Salvadorista. Managuan laitamille pystytettiin 14 avustusten jakelupistettä. Todistajilta eri puolilta maailmaa tulleet rahat ja tarvikkeet kanavoitiin Nicaraguaan Vartiotorni-seuran kansainvälisen päätoimiston kautta. Ruokaa ja muita tarvikkeita (muun muassa kynttilöitä, tulitikkuja ja saippuaa) jaettiin kunkin huonekunnan koon mukaan, niin että kukin perhe sai niitä viikon tarpeen. Toiminnan vilkkaimmassa vaiheessa annettiin ruokaa noin 5000:lle – todistajille sekä heidän perheilleen ja sukulaisilleen, joiden luona he asuivat. Avustustyötä jatkettiin kymmenen kuukautta. Nähdessään toimintamme myös hallituksen järjestöt ja Punainen Risti antoivat käyttöömme ruokaa, telttoja ja muita tarvikkeita.

Kun Izu-Oshiman saarelta läheltä Japanin rannikkoa jouduttiin vuonna 1986 evakuoimaan tulivuoren purkausten vuoksi 10000 henkeä, pakolaisia tuovia laivoja vastassa oli Jehovan todistajia, jotka halusivat innokkaasti löytää hengelliset veljensä. Yksi evakuoiduista sanoi: ”Kun Oshima jäi taaksemme, emme tienneet, mihin olimme menossa.” Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti. ”Poistuessamme laivasta näimme kuitenkin kilven, jossa luki ’Jehovan todistajat’. – – Vaimoni silmiin kihosivat kyyneleet voimakkaasta helpotuksen tunteesta, kun hän näki, että veljemme olivat tulleet meitä vastaan laiturille.” Nähtyään, miten evakuoiduista todistajista huolehdittiin, ei ainoastaan heidän saapuessaan,  vaan myöhemminkin, jopa todistajia aiemmin vieroksuneet sanoivat heille: ”Teitte todella viisaasti pitäessänne kiinni tuosta uskonnosta.”

Todistajat ponnistelevat kovasti toimittaakseen katastrofialueille apua mahdollisimman pian. Kun Perussa sattui vuonna 1970 yksi maan historian tuhoisimmista maanjäristyksistä, New Yorkissa sijaitsevasta maailmankeskuksesta lähetettiin nopeasti avustusvaroja, ja myöhemmin tuli 15 tonnia vaatteita. Mutta jo ennen tuon lähetyksen saapumista todistajat olivat ajaneet avustustarvikkeita vievän ajoneuvosaattueen alueelle, jolla oli tuhoutunut kaupunkeja ja kyliä, ja tämä tapahtui vain muutamien tuntien kuluttua teiden avaamisesta. Seuraavina päivinä ja viikkoina he jatkoivat sekä aineellisen että hengellisen avun antamista useille ryhmille korkealla Andien vuoristossa. Kun ankara maanjäristys järistytti vuonna 1980 joitakin Italian osia marraskuun 23. päivän kallistuessa iltaan, ensimmäinen todistajien tuoma tarvikekuorma saapui tuhoalueelle heti seuraavana päivänä. Todistajat pystyttivät tuossa tuokiossa oman keittiönsä, josta jaettiin sisarten valmistamaa ruokaa joka päivä. Muuan Karibianmeren saarilla avustustoimia tarkkaillut huomautti: ”Jehovan todistajat työskentelivät nopeammin kuin hallitus.” Tämä voi toisinaan pitää paikkansa, mutta Jehovan todistajat arvostavat suuresti niiden viranomaisten apua, jotka helpottavat heidän yrityksiään päästä pikaisesti sellaisille tuhoalueille.

Angolaa vuonna 1990 vitsanneen nälänhädän aikana saatiin tietää, että sikäläisillä todistajilla oli kova pula ruoasta ja vaatteista. Heidän luokseen oli kuitenkin vaikea päästä, koska Jehovan todistajien toiminta oli ollut monta vuotta kiellettyä tuossa maassa. Siitä huolimatta heidän Etelä-Afrikassa asuvat kristityt veljensä lastasivat rekka-autoon 25 tonnia avustustarvikkeita. Matkalla he kävivät Angolan konsulaatissa ja saivat luvan rajan ylittämiseen. Päästäkseen veljien luo heidän piti kulkea 30:n sotilaiden pystyttämän tiesulun läpi ja ylittää tulviva joki räjäytetyn sillan paikalle kyhättyä tilapäistä rakennelmaa pitkin. Kaikesta tästä huolimatta koko lähetys saatiin turvallisesti perille.

Onnettomuustilanteissa ei tyydytä vain lähettämään paikalle avustustarvikkeita. Kun räjähdykset ja tuli tuhosivat erään Méxicon esikaupunkialueen vuonna 1984, todistajat riensivät apuun. Monien tuon alueen todistajien olinpaikasta ei kuitenkaan ollut tietoa, ja siksi vanhimmat ryhtyivät järjestelmällisesti etsimään heitä. Jotkut olivat lähteneet muille paikkakunnille. Vanhimmat eivät kuitenkaan antaneet periksi, ennen kuin he löysivät heidät kaikki. Apua annettiin tarpeen mukaan. Erään sisaren aviomies ja poika olivat kuolleet, ja siksi häntä autettiin hautajaisjärjestelyissä. Lisäksi sisar ja hänen eloon jääneet lapsensa saivat paljon aineellista ja hengellistä tukea.

Auttamisessa on usein kyse paljosta muustakin kuin vain lääkkeiden, muutamien aterioiden ja joidenkin vaatteiden toimittamisesta. Vuonna 1989 myrsky tuhosi Guadeloupessa 117 todistajan kodit ja vaurioitti  pahasti 300 todistajan koteja. Martiniquen Jehovan todistajat kiiruhtivat heidän avukseen; Ranskan todistajat lähettivät laivalla yli 100 tonnia rakennusaineita lahjaksi heidän auttamisekseen. Kun eräs Saint Croix’n saarella asuva todistajasisar, joka oli menettänyt kotinsa, kertoi työtovereilleen puertoricolaisten todistajien tulevan auttamaan, he sanoivat: ”Eivät he tee mitään sinun hyväksesi. Sinä olet musta, et espanjalainen, kuten he ovat.” Minkä yllätyksen nuo työtoverit kokivatkaan, kun sisarella oli pian upouusi talo! Costa Ricassa vuonna 1991 sattuneen maanjäristyksen jälkeen paikalliset todistajat ja kansainväliset vapaaehtoiset yhdistivät voimansa voidakseen auttaa tuhoalueella asuvia todistajatovereitaan. Odottamatta mitään korvaukseksi he rakensivat uudelleen 31 kotia ja 5 valtakunnansalia ja korjasivat muita. Huomioitsijat sanoivat: ”Muut ryhmät puhuvat rakkaudesta; te osoitatte sitä.”

Tarkkailijoita on usein hämmästyttänyt Jehovan todistajien avustustyön tehokkuus. Kaliforniassa Yubajoen rantavalli murtui vuonna 1986, ja tulvavedet pakottivat kymmenettuhannet ihmiset lähtemään kotoaan. Alueen kristityt vanhimmat ottivat yhteyden New Yorkin päätoimistoon, ja perustettiin avustuskomitea. Heti kun vesi alkoi laskea, sadat vapaaehtoiset olivat valmiita tarttumaan työhön. Ennen kuin muut avustusjärjestöt olivat päässeet edes alkuun, todistajien koteja jo kunnostettiin. Miksi todistajat saattoivat toimia niin nopeasti?

Tärkeä seikka oli se, että he olivat heti halukkaita tarjoutumaan maksutta työhön ja että he lahjoittivat tarvittavat materiaalit. Toinen seikka oli se, että he olivat tottuneet organisoimaan asioita ja työskentelemään yhdessä pitäessään säännöllisesti konventtejaan ja rakentaessaan  uusia valtakunnansaleja. Vielä yksi tärkeä seikka on se, että he ovat miettineet paljon sitä, mitä Raamattu tarkoittaa sanoessaan: ”Olkoon teillä – – hellittämättömän harras rakkaus toisianne kohtaan.” (1. Piet. 4:8.)

Näihin tarkoituksiin annetut lahjoitukset tulevat usein sellaisten ihmisten kukkarosta, joilla on hyvin vähän itselläänkin. Niiden mukana on monesti seuraavanlaisia kirjeitä: ”Lahjoitus on pieni, mutta kaikki ajatuksemme ovat rakkaiden sisartemme ja veljiemme luona.” ”Toivoisin, että voisin lahjoittaa enemmänkin, mutta haluan jakaa siitä, mitä Jehova on minulle antanut.” Ensimmäisen vuosisadan makedonialaiskristittyjen tavoin he anovat hartaasti etua saada osallistua elämän välttämättömyyksien jakamiseen niille, jotka ovat joutuneet puutteeseen (2. Kor. 8:1–4). Kun vuonna 1984 sattuneet tulvat jättivät yli 200000 korealaista kodittomiksi, Korean tasavallan Jehovan todistajat olivat niin avokätisiä, että haaratoimistosta jouduttiin ilmoittamaan, ettei apua enää tarvittu.

Tarkkailijat voivat helposti nähdä, että todistajien vaikuttimena ei ole vain vastuuntunne tai yleinen ihmisystävällisyys. He todella rakastavat kristittyjä veljiään ja sisariaan.

Sen lisäksi että Jehovan todistajat huolehtivat tuhoalueilla asuvien veljiensä fyysisistä tarpeista, he kiinnittävät erityisesti huomiota heidän hengellisiin tarpeisiinsa. Seurakunnankokoukset käynnistetään mahdollisimman nopeasti uudelleen. Kreikassa tämä vaati vuonna 1986 pystyttämään suuren teltan Kalamatan kaupungin ulkopuolelle käytettäväksi valtakunnansalina, ja pienempiä telttoja pystytettiin eri paikkoihin keskellä viikkoa pidettäviä seurakunnan kirjantutkisteluja varten. Kun Armerossa Kolumbiassa vuonna 1985 sattuneessa tuhoisassa mutavyöryssä eloon jääneiden aineellisista tarpeista oli huolehdittu, jäljelle jääneet varat käytettiin uusien valtakunnansalien rakentamiseen kolmelle alueen seurakunnalle.

Silloinkin kun sellainen jälleenrakennustyö on vielä käynnissä, Jehovan todistajat lohduttavat jatkuvasti toisia niillä tyydyttävillä vastauksilla, joita Jumalan sana antaa elämän tarkoitusta, katastrofien ja kuoleman syytä ja tulevaisuudentoivoa koskeviin kysymyksiin.

Todistajien avustustyön tarkoitus ei ole huolehtia  kaikkien tuhoalueella asuvien fyysisistä tarpeista. Galatalaiskirjeen 6:10:n mukaisesti apu on tarkoitettu ensisijaisesti ”niille, jotka ovat [heille] sukua uskossa”. Samanaikaisesti he mahdollisuuksiensa mukaan auttavat mielihyvin toisiakin. He ovat menetelleet näin esimerkiksi antaessaan ruokaa maanjäristyksen uhreille Italiassa. Kun he ovat Yhdysvalloissa auttaneet tulvan ja myrskyn uhreja, he ovat puhdistaneet ja korjanneet myös todistajien epätoivoisten naapureiden koteja. Kun heiltä kysytään, miksi he tekevät sellaisia huomaavaisia tekoja jollekulle ventovieraalle, he vastaavat yksinkertaisesti, että he rakastavat lähimmäisiään (Matt. 22:39). Etelä-Floridassa Yhdysvalloissa vuonna 1992 riehuneen tuhoisan hurrikaanin jälkeen tuli todistajien hyvin organisoitu avustusohjelma niin kuuluisaksi, että joidenkin liikelaitosten edustajat ja muut, jotka eivät olleet todistajia ja jotka halusivat antaa huomattavia avustustarvikelahjoituksia, luovuttivat ne todistajille. He tiesivät, että heidän lahjaansa ei vain jätettäisi varastoon eikä sen avulla yritettäisi saada voittoa, vaan että se todella hyödyttäisi hurrikaanin uhreja – sekä todistajia että muita. Heidän halukkuuttaan auttaa onnettomuustilanteessa muitakin kuin todistajia arvostettiin niin suuresti Davao del Nortessa Filippiineillä, että kaupungin viranomaiset esittivät asiasta julkilausuman.

Kaikki eivät kuitenkaan rakasta tosi kristittyjä. Usein he joutuvat ilkeämielisen vainon kohteiksi. Tämäkin tilanne saa todistajat antamaan jalomielisesti rakkaudellista tukea kristityille tovereilleen.

Kohdattaessa ilkeämielistä vainoa

Apostoli Paavali vertasi kristillistä seurakuntaa ihmisruumiiseen ja sanoi: ”Sen jäsenten [tulisi pitää] samaa huolta toisistaan. Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki toiset jäsenet kärsivät sen kanssa.” (1. Kor. 12:25, 26.) Juuri näin Jehovan todistajat reagoivat kuullessaan kristittyjen veljiensä vainoamisesta.

Saksan hallitus ryhtyi natsivallan aikana toimiin tukahduttaakseen kovakouraisesti Jehovan todistajat. Saksassa oli siihen aikaan vain noin 20000 todistajaa, suhteellisen pieni joukko, jota Hitler halveksi. Tarvittiin yksimielistä toimintaa. Lokakuun 7. päivänä 1934 jokainen Saksan Jehovan todistajien seurakunta kokoontui salaa, rukoili yhdessä ja lähetti hallitukselle kirjeen, jossa todistajat ilmoittivat jatkavansa päättäväisesti Jehovan palvelemista. Sitten monet läsnäolijoista lähtivät pelottomasti todistamaan naapureilleen Jehovan nimestä ja valtakunnasta. Samana päivänä Jehovan todistajat kaikkialla muuallakin maailmassa kokoontuivat seurakunnissaan ja yhteisen rukouksen jälkeen lähettivät Hitlerin hallitukselle sähkeitä kristittyjen veljiensä tukemiseksi.

Vuonna 1948, kun Kreikan Jehovan todistajiin kohdistunut papiston lietsoma vaino oli paljastettu, Kreikan presidentti ja ministerit saivat tuhansia kirjeitä, joita Jehovan todistajat olivat kirjoittaneet veljiensä  puolesta. Niitä tuli Filippiineiltä, Australiasta, Pohjois- ja Etelä-Amerikasta ja muualta.

Kun Herätkää!-lehdessä kerrottiin Espanjassa vuonna 1961 todistajia vastaan käytetyistä inkvisitiomaisista menetelmistä, sikäläiset vallanpitäjät olivat hukkua vastalausekirjeiden tulvaan. Viranomaiset olivat järkyttyneitä havaitessaan, että joka puolella maailmaa tiedettiin täsmälleen, mitä he tekivät. Vaikka vaino jatkuikin, niin tuo julkisuus sai jotkut poliisit kohtelemaan todistajia maltillisemmin. Myös useiden Afrikan maiden viranomaiset ovat saaneet palautetta maailman monien muiden osien todistajilta, kun nämä ovat kuulleet sikäläisten kristittyjen veljiensä ja sisartensa julmasta kohtelusta.

Vainottuja todistajia ei unohdeta, vaikka hallitus ei reagoisikaan suotuisasti. Useita vuosia jatkuneen uskonnollisen vainon vuoksi jotkin hallitukset ovat toistuvasti joutuneet keskelle vetoomusten ja vastalausekirjeiden ryöppyä. Näin kävi Argentiinassa. Vuonna 1959 ulkomaanasioihin ja kultteihin liittyviä kysymyksiä käsittelevän ministeriön sihteeri vei kerran erään veljemme huoneeseen, jossa oli hyllykaupalla eri puolilta maailmaa tulleita kirjeitä. Häntä hämmästytti se, että joku oli esittänyt Fidžisaarilta saakka kirjallisen vetoomuksen Argentiinan palvontavapauden puolesta.

Joissakin tapauksissa on saatu lisää vapautta, kun hallitusmiehet ovat tajunneet, että ihmiset kautta maailman tietävät, mitä he ovat tehneet, ja että monet todella välittävät asiasta. Näin tapahtui Liberiassa vuonna 1963. Hallituksen sotilaat olivat kohdelleet törkeästi Gbarngassa pidetyn konventin osanottajia. Liberian presidentille tuli tulvimalla vastalausekirjeitä eri puolilta maailmaa, ja Yhdysvaltain ulkoministeriö puuttui asiaan, koska pahoinpideltyjen joukossa oli ollut eräs Yhdysvaltain kansalainen. Lopulta presidentti Tubman lähetti Vartiotorni-seuran päätoimistoon sähkeen, jossa hän ilmaisi olevansa halukas ottamaan vastaan Jehovan todistajien valtuuskunnan ja keskustelemaan sen kanssa. Kaksi valtuutetuista – Milton Henschel ja John Charuk – olivat itse olleet Gbarngassa. Tubman myönsi, että tapauksessa oli menetelty ”törkeästi”, ja sanoi: ”Olen pahoillani, että tällaista tapahtui.”

Tuon haastattelun jälkeen julkaistiin asetus, jossa tiedotettiin ”kaikille kansalaisille kautta maan, että Jehovan todistajilla on oikeus päästä vapaasti mihin tahansa osaan maata tekemään lähetystyötään ja harjoittamaan uskonnollista palvontaansa kenenkään ahdistelematta. Laki suojelee heitä itseään ja heidän omaisuuttaan ja oikeuttaan palvoa vapaasti Jumalaa omantuntonsa mukaisesti, kunhan he noudattavat tasavallan lakeja osoittamalla kunnioitusta kansallislipulle seisomalla asennossa lippua  seremonioissa nostettaessa tai laskettaessa.” Heitä ei kuitenkaan vaadittu tervehtimään lippua, mikä olisi kristityn omantunnon vastaista.

Malawissa ei sellaista virallista julistusta kuitenkaan ollut vuoteen 1992 mennessä vielä julkaistu, vaikka todistajiin kohdistuneet väkivaltaisuudet olivatkin siellä huomattavasti laantuneet. Sikäläiset Jehovan todistajat ovat joutuneet niin ilkeämielisen uskonnollisen vainon uhreiksi, että sille on vaikea löytää vertaa Afrikan historiassa. Yksi vainon aalto pyyhkäisi yli maan vuonna 1967; toinen alkoi 1970-luvun alussa. Heidän puolestaan kirjoitettiin kymmeniätuhansia kirjeitä kaikista osista maailmaa. Jotkut soittivat. Lähetettiin sähkeitä. Ihmisystävällisyys sai monet maailman huomattavat ihmiset ilmaisemaan mielipiteensä.

Julmuudet olivat niin äärimmäisiä, että noin 19000 Jehovan todistajaa pakeni lapsineen rajan yli Sambiaan vuonna 1972. Sambiassa lähialueen todistajien seurakunnat keräsivät nopeasti ruokaa ja huopia veljilleen. Kaikkialta maailmasta virtasi Jehovan todistajien lähettämiä raha- ja tarvikelahjoituksia Vartiotorni-seuran haaratoimistoihin, ja New Yorkin päätoimisto ohjasi ne edelleen pakolaisille. Lahjoituksia tuli niin paljon, että ne riittivät täyttämään Sinda Misalen leirissä olevien pakolaisten kaikki tarpeet ja niitä jäi vielä ylikin. Kun leirissä levisi uutinen, että kuorma-autoja oli tullut tuomaan ruokaa, vaatteita ja suojapeitteitä, malawilaisveljet eivät voineet pidätellä ilon kyyneleitään nähdessään tämän todisteen kristittyjen veljiensä rakkaudesta.

Kun jotkut Jehovan todistajat pidätetään, heidän toverinsa eivät hylkää heitä, vaikka he saattaisivatkin samalla itsensä vaaraan. Kun Argentiinassa voimassa olleen kiellon aikana ryhmä todistajia oli pidätettynä lähes kaksi vuorokautta ja neljä muuta todistajaa toi heille ruokaa ja vaatteita, niin heidätkin vangittiin. Kun vuonna 1989 Burundissa muuan kierrosvalvojan vaimo sai tietää kristittyjen veljiensä ahdingosta, hän yritti viedä heille vankilaan ruokaa. Hän joutui kuitenkin itse pidätetyksi, ja häntä pidettiin panttivankina kaksi viikkoa, koska poliisi yritti saada käsiinsä hänen aviomiehensä.

Samalla kun Jehovan todistajat näin tekevät itse kaiken voitavansa, heidän rakkautensa kristittyjä veljiään kohtaan saa heidät myös korottamaan äänensä ja rukoilemaan Jumalaa veljiensä puolesta. He eivät rukoile, että Jumala lopettaisi heti sodat ja nälänhädät, koska Jeesus Kristus ennusti, että niitä olisi meidän aikanamme (Matt. 24:7). He eivät myöskään rukoile, että Jumala estäisi kaiken vainon, koska Raamatussa ilmaistaan selvästi, että tosi kristittyjä vainottaisiin (Joh. 15:20; 2. Tim. 3:12). He anovat kuitenkin hartaasti, että heidän kristittyjä veljiään ja sisariaan vahvistettaisiin pysymään lujina uskossa, kohtaavatpa he millaisia vaikeuksia tahansa (vrt. Kol. 4:12). Heidän hengellistä voimaansa uhkuvat kertomukset osoittavat todella ilmiselvästi, että sellaisiin rukouksiin on vastattu.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 305]

Erityistä huolenpitoa tarvitsevien auttamista ei jätetä sattuman varaan

[Huomioteksti s. 307]

Rakkaudellinen henkilökohtainen kiinnostus saa auttamaan

[Huomioteksti s. 308]

Valtavaan avuntarpeeseen vastataan

[Huomioteksti s. 312]

Järjestelmällinen etsintä jokaisen tuhoalueella asuneen todistajan löytämiseksi

[Huomioteksti s. 315]

Hyvän tekeminen niillekin, jotka eivät ole todistajia

[Huomioteksti s. 317]

Kristittyjen veljien osoittama rakkaus sai ilonkyyneleet virtaamaan

[Tekstiruutu s. 309]

”Te tosiaan rakastatte toisianne”

Katseltuaan, miten vapaaehtoiset todistajat sodan repimässä Libanonissa kunnostivat erään kristityn sisarensa pahoin vaurioituneen talon, hänen naapurinsa eivät voineet olla kysymättä: ”Mistä tämä rakkaus on peräisin? Millaisia ihmisiä te olette?” Myös muuan musliminainen, joka tarkkaili erään todistajan kodin siivoamista ja korjaamista, totesi: ”Te tosiaan rakastatte toisianne. Teidän uskontonne on oikea uskonto.”

[Tekstiruutu s. 316]

Todellisia veljiä ja sisaria

”Arkansas Gazette” -lehti sanoi Fort Chaffeehen Arkansasiin Yhdysvaltoihin pakolaisina tulleista kuubalaistodistajista: ”He pääsivät aivan ensimmäisinä asettumaan uusiin koteihin, sillä heidän amerikkalaiset ’veljensä ja sisarensa’ – toiset Jehovan todistajat – etsivät heidät käsiinsä. – – Kun todistajat sanovat missä tahansa maassa asuvia hengellisiä kollegoitaan ’veljiksi ja sisariksi’, he todella tarkoittavat sitä.” (19.4.1981.)

[Kuvat s. 306]

Toisen maailmansodan jälkeen Jehovan todistajat lähettivät elintarvikkeita ja vaatteita puutteessa oleville todistajatovereilleen 18 maahan

Yhdysvallat

Sveitsi

[Kuvat s. 310]

Vuonna 1990 naapurimaiden todistajat ponnistelivat yhdessä auttaakseen romanialaisia uskontovereitaan

[Kuvat s. 311]

Perun maanjäristyksessä säilyneet todistajapakolaiset rakensivat itselleen turvakaupungin ja auttoivat toisiaan

Toisten todistajien tuomat avustustarvikkeet (alla) saapuivat alueelle ensimmäisten tarvikkeiden joukossa

[Kuvat s. 313]

Avustustyöhön sisältyy usein materiaalien toimittaminen ja vapaaehtoisten järjestäminen auttamaan todistajatovereita rakentamaan uudelleen kotinsa

Guatemala

Panama

Meksiko

[Kuva s. 314]

Todistajien avustusohjelmaan sisältyy hengellinen rakentaminen. Kreikassa pystytettiin nopeasti kokoustelttoja sekä Kalamatan kaupungissa että sen ulkopuolella