Luku 21

Miten toiminta rahoitetaan?

ON SELVÄÄ, että Jehovan todistajien työssä tarvitaan rahaa. Valtakunnansalien, konventtisalien, haaratoimistojen, kirjapainojen ja Beetel-kotien rakentamiseen menee rahaa, ja sitä kuluu myös niiden ylläpitoon. Raamatun tutkimiseen tarkoitetun kirjallisuudenkin valmistaminen ja levittäminen maksaa. Miten tämä kaikki rahoitetaan?

Jehovan todistajien työn vastustajat ovat levitelleet asiasta perusteettomia olettamuksia. Todisteet kuitenkin tukevat sitä vastausta, jonka todistajat itse antavat. Heidän vastauksensa on, että suurimman osan työstä tekevät vapaaehtoiset työntekijät, jotka eivät odota eivätkä halua palveluksistaan rahakorvausta, ja organisaatiokulut peitetään vapaaehtoisin lahjoituksin.

”Vapaa pääsy! Ei kolehtia!”

Veli Russell sanoi jo elokuussa 1879, englanninkielisen Vartiotornin toisessa numerossa: ”Me uskomme, että JEHOVA tukee ’Siionin Vartiotornia’, ja koska näin on, niin se ei milloinkaan kerjää eikä pyydä ihmisiltä avustusta. Jos Hän, joka sanoo: ’Kaikki vuorten kulta ja hopea on minun’, ei anna tarvittavia varoja, niin me ymmärrämme, että on aika lakkauttaa julkaiseminen.” Näin ollen Jehovan todistajien kirjallisuudessa ei esitetä rahanpyyntöjä.

Se, mikä soveltuu heidän kirjallisuuteensa, pitää paikkansa myös heidän kokouksistaan. Heidän seurakunnissaan tai konventeissaan ei vedota tunteisiin varojen saamiseksi. Niissä ei kierrätetä kolehtihaavia eikä jaeta kirjekuoria, joihin tulisi panna rahaa. Seurakunnan jäsenille ei lähetetä rahanpyyntökirjeitä. Seurakunnat eivät koskaan turvaudu bingoon eivätkä arpajaisiin varojen keräämiseksi. Jo vuonna 1894 lähettäessään matkapuhujia Vartiotorni-seura julkaisi kaikille ilmoituksen: ”Haluamme alusta asti tehdä selväksi, että tämä Seura ei anna lupaa panna toimeen keräyksiä eikä muita rahanpyyntöjä eikä hyväksy niitä.”

Siksi Jehovan todistajien painetuissa kokouskutsuissa on jo heidän nykyhistoriansa hyvin varhaisesta vaiheesta asti ollut teksti: ”Vapaa pääsy! Ei kolehtia!”

Vuoden 1914 alusta lähtien raamatuntutkijat vuokrasivat teattereita ja muita saleja ja kutsuivat niihin ihmisiä katsomaan ”Kuvanäytös Luomista”.  Se oli kaikkiaan kahdeksan tunnin mittainen neliosainen esitys, jossa oli kuulto- ja elokuvia ja niihin tahdistettu ääni. Pelkästään ensimmäisen vuoden aikana miljoonat ihmiset näkivät sen Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Vaikka jotkut teatterinomistajat veloittivat varatuista istuimista, raamatuntutkijat eivät koskaan pyytäneet pääsymaksua. Kolehtia ei myöskään kerätty.

Myöhemmin Vartiotorni-seura johti yli 30 vuoden ajan radioasema WBBR:ää New Yorkissa. Jehovan todistajat radioivat raamatullisia opetusohjelmia myös satojen muiden asemien kautta. He eivät kuitenkaan koskaan pyytäneet rahaa näissä radio-ohjelmissa.

Miten he sitten saavat lahjoitukset, joilla heidän toimintansa rahoitetaan?

Tuetaan vapaaehtoisin lahjoituksin

Raamatussa on malli. Mooseksen lain alaisuudessa oli vapaaehtoisia anteja. Oli myös anteja, joita vaadittiin. Kymmenysten antaminen kuului jälkimmäisiin. (2. Moos. 25:2; 30:11–16; 4. Moos. 15:17–21; 18:25–32.) Mutta Raamatussa osoitetaan myös, että Kristus täytti Lain ja Jumala saattoi sen loppuunsa; siksi sen säännökset eivät sido kristittyjä. He eivät maksa kymmenyksiä, eikä heillä ole velvollisuutta antaa muitakaan tietyn suuruisia anteja mihinkään tiettyyn aikaan. (Matt. 5:17; Room. 7:6; Kol. 2:13, 14.)

Sen sijaan heitä kannustetaan kehittämään anteliaisuuden henkeä ja jäljittelemään sitä suurenmoista esimerkkiä, jonka itse Jehova ja hänen Poikansa, Jeesus Kristus, antavat (2. Kor. 8:7, 9; 9:8–15; 1. Joh. 3:16–18). Apostoli Paavali kirjoittikin antamisesta Korinton kristilliselle seurakunnalle seuraavaa: ”Tehköön kukin niin kuin hän on sydämessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä Jumala rakastaa iloista antajaa.” Se, että he saivat tietää jostakin tarpeesta, koetteli heidän ”rakkautensa aitoutta”, kuten Paavali selitti. Hän sanoi edelleen: ”Jos alttius on ensin, se on erityisen otollista sen mukaan mitä jollakulla on, ei sen mukaan mitä jollakulla ei ole.” (2. Kor. 8:8, 12; 9:7.)

Tämän valossa on kiinnostavaa panna merkille, mitä noin vuonna 155 syntynyt ja vuoden 220 jälkeen kuollut Tertullianus sanoi niiden ihmisten kokouksista, jotka pyrkivät harjoittamaan kristillisyyttä hänen aikanaan. Hän kirjoitti: ”Vaikka onkin jonkinlainen rahakirstu, niin se ei täyty sisäänpääsymaksuista, ikään kuin uskonnossa olisi sitouduttu maksamaan jostakin. Jokainen tuo jonkin vaatimattoman  rovon kerran kuussa – tai milloin tahansa hän haluaa ja vain jos hän todella haluaa ja vain jos hän voi, sillä ketään ei pakoteta; se on vapaaehtoinen uhri.” (Apologeticum, XXXIX, 5.) Tuota aikaa seuranneina vuosisatoina kristikunnan kirkot ovat kuitenkin käyttäneet kaikkia kuviteltavissa olevia keinoja hankkiakseen varoja toimintansa rahoittamiseen.

Charles Taze Russell kieltäytyi jäljittelemästä kirkkoja. Hän kirjoitti: ”Käsityksemme mukaan raha, joka kerätään erilaisin Herramme nimessä tapahtuvin kerjuumenetelmin, on hänestä vastenmielistä ja epämiellyttävää eikä tuota hänen siunaustaan enempää antajille kuin tehdylle työllekään.”

Sen sijaan että veli Russell olisi yrittänyt liehakoida varakkaita, hän esitti selvästi ja Raamatun mukaisesti, että suurin osa Herran kansaan kuuluvista olisi köyhiä eikä heillä olisi paljon maallista omaisuutta, mutta he olisivat rikkaita uskossa (Matt. 19:23, 24; 1. Kor. 1:26–29; Jaak. 2:5). Sen sijaan että hän olisi korostanut rahan olevan tarpeen Raamatun totuuden levittämiseksi, hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka tärkeää on kehittää rakkauden henkeä, halua antaa ja halua auttaa toisia, erityisesti kertoa heille totuutta. Niille, joilla oli kyky ansaita rahaa ja jotka ehdottivat, että omistautumalla ensisijaisesti liikeasioihin he voisivat antaa enemmän taloudellisesti, hän sanoi, että heidän olisi parempi rajoittaa sellaista toimintaa ja antaa itseään ja aikaansa totuuden levittämiseen. Jehovan todistajien hallintoelimellä on yhä sama näkemys. a

Miten paljon ihmiset käytännössä antavat? Jokainen ratkaisee sen itse. Antamisen yhteydessä tulisi kuitenkin muistaa, että Jehovan todistajat eivät ajattele asioita vain aineellisen omaisuuden kannalta. Vuosien 1985–86 piirikonventeissaan he käsittelivät aihetta ”Kunnioittakaamme Jehovaa kalleuksillamme” (Sananl. 3:9). Tuossa puheessa korostettiin, että näihin kalleuksiin sisältyvät aineellisen omaisuutemme lisäksi fyysiset, henkiset ja hengelliset voimavaramme.

Vuonna 1904 veli Russell tähdensi sitä, että ihminen, joka on täysin vihkiytynyt Jumalalle, on jo vihkinyt ”kaikkensa Herralle”. Siksi hänen on nyt ”katsottava olevansa Herran määräämä oman aikansa, vaikutusvaltansa ja rahojensa y.m. taloudenhoitaja, ja jokaisen on koetettava käyttää näitä lahjoja parhaan ymmärryksensä mukaan Mestarin kirkastamiseksi”. Hän lisäsi, että ”ylhäältä olevan viisauden johtamana hän tulee antamaan totuuden palvelukseen enemmän ja enemmän ajastaan ja vaikutusvallastaan sekä sellaisista varoista, jotka ovat hänen käytettävänään, sikäli kuin hänen rakkautensa ja hänen harrastuksensa Herraan kasvaa päivittäisin totuuden tiedon ja hänessä asuvan hengen kautta”. (Raamatun tutkielmia, ”Uusi luomus”, s. 412, 413.)

Noina varhaisvuosina Vartiotorni-seuralla oli niin sanottu traktaattirahasto.  Mikä se oli? Seuraavia kiinnostavia yksityiskohtia esitettiin veli Russellin joskus käyttämän kirjepaperin kääntöpuolella: ”Tämä rahasto koostuu sellaisten ihmisten tekemistä vapaaehtoisista uhreista, joille on annettu ruoaksi ja vahvistukseksi ’ruokaa ajallansa’ – tätä ruokaa edellä mainitut [Vartiotorni-seuran toimittamat] julkaisut Jumalan käyttäminä välineinä nyt asettavat vihkiytyneiden pyhien eteen kautta maailman.

”Tätä rahastoa käytetään alituisesti tuhansien uusille lukijoille erittäin sopivien ZION’S WATCH TOWER- ja OLD THEOLOGY TRACTS -nimisten julkaisujen lähettämiseen ilmaiseksi. Sillä edistetään myös pehmeäkantisten SARASTUS-sarjojen leviämistä auttamalla niiden halukkaita levittäjiä – kolporteeraajia ja muita. Se toimii myös ’köyhien rahastona’, jonka avulla kuka tahansa Herran lapsista, joka iän, sairauden tai muun syyn vuoksi ei kykene tilaamaan VARTIOTORNIA, saa sen ilmaiseksi sillä ehdolla, että hän lähettää aina vuoden alussa kirjeen tai kortin, jossa hän kertoo halustaan ja maksukyvyttömyydestään.

”Ketään ei koskaan pyydetä lahjoittamaan tähän rahastoon: kaikkien lahjoitusten täytyy olla vapaaehtoisia. Me muistutamme lukijoitamme apostolin sanoista (1. Kor. 16:1, 2) ja vakuutamme heille, että ne, jotka voivat antaa ja jotka antavat jotakin totuuden levittämiseksi, saavat varmasti takaisinmaksuksi hengellisiä suosionosoituksia.”

Jehovan todistajien maailmanlaajuista toimintaa Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistamiseksi tuetaan edelleen vapaaehtoisin lahjoituksin. Todistajien itsensä lisäksi monet arvostavat, totuudesta kiinnostuneet ihmiset pitävät etunaan tukea tätä kristillistä työtä vapaaehtoisilla lahjoituksillaan.

Paikallisten kokoustilojen rahoitus

Jokaisella Jehovan todistajien seurakunnalla on tarkoituksenmukaisia lahjalaatikoita, joihin ihmiset voivat panna lahjoituksia – silloin kun he haluavat ja jos he voivat. Asia hoidetaan niin, että muut eivät yleensä tiedä, mitä itse kukin tekee. Lahjoitus on ihmisen ja Jumalan välinen asia.

Kenellekään ei makseta palkkaa, mutta kokouspaikan ylläpito vaatii rahaa. Seurakunnan jäseniä täytyy siksi informoida tilanteesta. Yli 70 vuotta sitten Vartiotornissa mainittiin yksiselitteisesti, ettei lahjoituksia tulisi pyytää tai vaatia – tulisi vain selvästi ja rehellisesti esittää tosiasiat. Tämän näkökannan mukaisesti seurakunnan kokouksissa ei käsitellä kovin usein raha-asioita.

Joskus syntyy kuitenkin erikoistarpeita. Voi olla, että suunnitellaan valtakunnansalin kunnostamista tai laajentamista tai kenties uuden salin rakentamista. Saadakseen selville käytettävissä olevien varojen määrän  vanhimmat voivat pyytää seurakuntalaisia kirjoittamaan paperilapuille, mitä kukin heistä arvelee voivansa lahjoittaa hankkeeseen tai miten paljon he kenties voivat luovuttaa käyttöön joiksikin vuosiksi. Lisäksi vanhimmat voivat pyytää yksilöitä tai perheitä kirjoittamaan lapuille, mitä he ajattelevat voivansa Jehovan siunauksen ansiosta lahjoittaa viikoittain tai kuukausittain. Näille lapuille ei kirjoiteta mitään nimiä. Ne eivät ole sitoumuksia, vaan luovat perustan järkevälle suunnittelulle (Luuk. 14:28–30).

Tarmassa Liberiassa seurakunta hankki tarvittavat varat hiukan eri tavalla. Jotkut seurakuntalaiset kasvattivat riisiä erään todistajan pellolla, kun tämä vuoden aikana kaatoi puita ja sahasi niitä käsisahalla lankuiksi, jotka sitten myytiin rahan saamiseksi heidän rakennushankkeeseensa. Vaikka eräs seurakunta Paramaribossa Surinamissa joutui ostamaan rakennustarvikkeet valtakunnansalia varten, se ei tarvinnut rahaa tontin ostamiseen, koska eräs todistajasisar lahjoitti maapalan. Hän pyysi vain, että hänen kotinsa siirrettäisiin tontin perälle. Koska kiinteistöt ovat Tokiossa erittäin kalliita, seurakuntien oli vaikea hankkia maata, jolle rakentaa valtakunnansalinsa. Auttaakseen tämän ongelman ratkaisemisessa useat perheet tarjosivat käyttöön tonttia, jolle heidän oma talonsa oli rakennettu. He pyysivät ainoastaan, että kun uusi valtakunnansali olisi rakennettu heidän kotinsa paikalle, heille annettaisiin asunto salin yläkerrasta.

Kun seurakunnat kasvoivat ja niitä jaettiin, niin saman alueen seurakunnat yrittivät usein auttaa toisiaan sopivien valtakunnansalien hankkimisessa. Tuon anteliaan hengen lisäksi tarvittiin jotain muutakin. Kiinteistöjen arvo ja rakennuskustannukset nousivat huimasti, ja seurakuntien oli usein mahdotonta selviytyä niistä yksin. Mitä oli tehtävissä?

Vuonna 1983 pidetyissä ”Valtakunnan ykseyden” piirikonventeissa hallintoelin hahmotteli järjestelyn, joka edellytti 2. Korinttolaiskirjeen 8:14, 15:ssä esitetyn periaatteen soveltamista. Tuossa raamatunkohdassa kannustetaan, että ne, joilla on ylijäämää, antaisivat sen korvata muiden puutteen, jotta ”syntyisi tasaus”. Siten niillä, joilla on vähän, ei ole niin vähän, että heidän olisi vaikea ponnistella Jehovan palveluksessa.

Jokaista seurakuntaa kehotettiin hankkimaan laatikko, jossa olisi teksti ”Lahjoituksia Seuran valtakunnansalirahastoon”. Kaikki tuohon laatikkoon pantu raha käytettäisiin vain tuohon tarkoitukseen. Kautta koko maan lahjoitetut varat olisivat siten käytettävissä niiden seurakuntien puutteen korvaamiseksi, jotka tarvitsisivat välttämättä valtakunnansalia, mutta eivät pystyisi hankkimaan sitä paikallisten pankkien asettamilla ehdoilla. Tutkittuaan huolellisesti, missä tarve oli todella kipein, Seura alkoi luovuttaa tuota rahaa niiden seurakuntien käyttöön, joiden piti rakentaa tai muulla tavoin hankkia uusia valtakunnansaleja. Kun saatiin lisää lahjoituksia ja lainoja maksettiin takaisin (niissä maissa, joissa se oli mahdollista), voitiin auttaa taas muita seurakuntia.

Tämä järjestely käynnistyi ensin Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja se on sen jälkeen laajentunut yli 30 maahan Eurooppaan, Afrikkaan, Latinalaiseen  Amerikkaan ja Kaukoitään. Vuoteen 1992 mennessä oli pelkästään kahdeksassa maassa käytetty rahaa jo 2737 valtakunnansaliin, joissa kokoontuu 3840 seurakuntaa.

Myös tämän järjestelyn ulkopuolella olevissa maissa hallintoelin on pyrkinyt muulla tavoin järjestämään apua seurakunnille, jotka tarvitsevat kipeästi valtakunnansaleja, mutta eivät pysty rahoittamaan niitä paikallisesti. Siten on tapahtunut tasaus, niin että niillä, joilla on ollut vähän, ei ole ollut liian vähän.

Maailmankeskuksen laajentaminen

Maailmankeskuksen toimintakin on vaatinut varoja. Kun Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura ensimmäisen maailmansodan jälkeen havaitsi edulliseksi painaa ja sitoa kirjansa itse, tarpeelliset koneet ostettiin yksityishenkilöiden, Jehovan palvelijoiden, nimissä. Sen sijaan että Seura olisi hyödyttänyt jotakin kaupallista kirjapainoa, se käytti valmistuskustannuksista yli jääneen osuuden laitehankintoihin otetun velan kuukausittaisiin lyhennyksiin. Kun velka oli maksettu, korvaus, joka useista levitettävistä julkaisuista perittiin, pudotettiin noin puoleen entisestä. Näin edistettiin hyvän uutisen saarnaamista, ei rikastutettu Vartiotorni-seuraa.

Muutaman vuoden kuluttua ilmeni, että päätoimistossa tarvittiin suurempia tiloja maailmanlaajuisesta Valtakunnan saarnaamisesta huolehtimiseksi. Järjestön kasvaessa ja saarnaamistoiminnan tehostuessa on käynyt yhä uudelleen tarpeelliseksi suurentaa näitä tiloja. Sen sijaan että Seura olisi turvautunut pankkeihin saadakseen tarvittavat varat maailmankeskuksen New Yorkissa ja sen ulkopuolella olevien toimistojen ja kirjapainojen sekä niihin liittyvien muiden tilojen laajentamiseksi ja varustamiseksi, se on selittänyt tarpeen veljille. Näin ei ole tapahtunut usein, vaan ainoastaan 12 kertaa 65 vuoden aikana.

Rahaa ei ole koskaan pyydetty. Kaikille halukkaille on kerrottu, että he voivat antaa lahjoituksia. Niille, jotka ovat päättäneet lainata varoja, on luvattu, että odottamattoman ja kiireellisen rahantarpeen ilmaantuessa heidän lainansa maksetaan takaisin heti, kun he pyytävät sitä. Seura on siis pyrkinyt hoitamaan asiat niin, ettei mitään vaikeuksia aiheutuisi yksilöille eikä seurakunnille, jotka ovat huomaavaisesti antaneet varojaan käytettäväksi. Jehovan todistajilta tulleiden lahjoitusten ansiosta Seura on aina voinut maksaa takaisin kaikki lainat. Seuralle lähetettyjä lahjoituksia ei koskaan pidetä itsestään selvinä. Niihin vastataan, mikäli mahdollista, kirjeellä tai muulla arvostusta ilmaisevalla tavalla.

Järjestön työ ei ole joidenkuiden varakkaiden ihmisten lahjoitusten varassa. Useimmat lahjoitukset tulevat ihmisiltä, joilla on vain vaatimattomat tulot ja joista monilla on hyvin vähän maallista omaisuutta. Heidän joukossaan on lapsia, jotka haluavat tällä tavoin tukea Valtakunnan  työtä. Kaikkien näiden lahjoittajien sydämeen vaikuttava voima on syvä arvostus Jehovan hyvyyttä kohtaan ja halu auttaa toisia saamaan tietoa hänen armollisista anneistaan. (Vrt. Mark. 12:42–44.)

Haaratoimistolaajennusten rahoitus

Valtakunnan saarnaamistyön kasvaessa maailman eri osissa järjestön haaratoimistoja on täytynyt laajentaa. Tämä tapahtuu hallintoelimen johdolla.

Niinpä kun oli tarkasteltu Saksan haaratoimistosta tullutta lausuntoa, tuon maan veljiä neuvottiin vuonna 1978 etsimään sopiva tontti ja sitten rakentamaan kokonaan uusi rakennuskompleksi. Pystyisivätkö Saksan todistajat huolehtimaan hankkeen kustannuksista? Heille annettiin siihen mahdollisuus. Kun rakennukset vuonna 1984 valmistuivat Seltersiin, Taunusvuoriston länsipäähän, haaratoimistosta ilmoitettiin: ”Kymmenettuhannet Jehovan todistajat – rikkaat ja köyhät, nuoret ja vanhat – lahjoittivat miljoonia markkoja uusien rakennusten kustannusten peittämiseksi. Heidän anteliaisuutensa ansiosta koko hanke voitiin viedä läpi tarvitsematta lainata varoja maailmallisilta rahalaitoksilta tai tehdä velkaa.” Lisäksi suunnilleen yksi jokaisesta Saksan liittotasavallan seitsemästä todistajasta oli osallistunut varsinaiseen rakennustyöhön Taunuksen Seltersissä.

Joissakin maissa on taloudellinen tilanne niin heikko tai Jehovan todistajilla niin vähän rahaa, että heidän on ollut hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta, rakentaa tarvittavia haaratoimistoja, joista valvottaisiin työtä, tai kirjapainoja, joissa valmistettaisiin raamatullista kirjallisuutta paikallisilla kielillä. Kussakin maassa asuville todistajille on annettu tilaisuus tehdä oma osansa. (2. Kor. 8:11, 12.) Mutta sen, että jossakin maassa on puutetta varoista, ei anneta estää Valtakunnan sanoman levittämistä, jos tarvittavia varoja on saatavissa muualta.

Vaikka siis paikalliset todistajat tekevät voitavansa, niin monissa maissa saadaan melkoinen osa haaratoimistorakennuksiin tarvittavasta rahasta lahjaksi muiden maiden Jehovan todistajilta. Näin rahoitettiin ne suuret rakennuskompleksit, jotka valmistuivat Etelä-Afrikkaan vuonna 1987, Nigeriaan vuonna 1990 ja Filippiineille vuonna 1991. Samoin tehtiin Sambiassa, jossa painotilat olivat vielä vuonna 1992 rakenteilla. Tämä on pitänyt paikkansa myös monista pienemmistä hankkeista, joita on valmistunut esimerkiksi Intiaan vuonna 1985, Chileen vuonna 1986, Costa Ricaan, Ecuadoriin, Guyanaan, Haitiin ja Papua-Uuteen-Guineaan vuonna 1987, Ghanaan vuonna 1988 ja Hondurasiin vuonna 1989.

Joissakin maissa veljet ovat kuitenkin yllättyneet havaitessaan, mitä he pystyvät saamaan aikaan paikallisin voimin, kun Jehova siunaa heidän yksimieliset ponnistelunsa. Esimerkiksi 1980-luvun alussa Espanjan haaratoimisto valmisteli suurehkoa laajennusta tiloihinsa ja pyysi hallintoelintä  järjestämään tarvittavat varat. Koska samaan aikaan jouduttiin kuitenkin käyttämään paljon rahaa muihin kohteisiin, apua ei voitu silloin antaa. Jos espanjalaisille todistajille suotaisiin tilaisuus, niin voisivatko he suhteellisen pienistä palkoistaan lahjoittaa tarpeeksi varoja tähän hankkeeseen?

Tilanne selitettiin heille. He toivat mielihyvin jalokiviään, sormuksiaan ja rannerenkaitaan, jotta ne voitaisiin muuttaa rahaksi. Kun eräältä iäkkäältä todistajasisarelta kysyttiin, halusiko hän aivan varmasti lahjoittaa tuomansa painavan kultaisen rannerenkaan, hän vastasi: ”Veli, siitä on paljon enemmän hyötyä uuden Beetelin maksamisessa kuin minun ranteessani!” Muuan iäkäs sisar kaivoi esiin nipun ummehtuneita seteleitä, jotka hän oli vuosien varrella kätkenyt kotinsa lattian alle. Avioparit lahjoittivat rahaa, jota he olivat panneet talteen matkojaan varten. Lapset lähettivät säästöjään. Eräs nuorukainen, joka oli suunnitellut ostaa kitaran, lahjoittikin tuon rahan haaratoimistohankkeeseen. Espanjalaistodistajat osoittautuivat anteliaiksi ja halukkaiksi lahjoittamaan kaiken tarvittavan aineellisen, kuten israelilaiset silloin, kun erämaahan rakennettiin tabernaakkelia (2. Moos. 35:4–9, 21, 22). Sitten he tarjoutuivat – koko ajallaan, loma-aikoina tai viikonloppuisin – tekemään työtä. Heitä tuli tuhatmäärin kaikkialta Espanjasta. Heihin liittyi muita todistajia Saksasta, Ruotsista, Isosta-Britanniasta, Kreikasta ja Yhdysvalloista, vain muutamia mainitaksemme, tekemään tuon työn, joka oli ensin näyttänyt aivan mahdottomalta urakalta.

Saadaanko kirjallisuudesta voittoa?

Vuonna 1992 valmistettiin raamatullista kirjallisuutta maailmankeskuksessa ja 32 haaratoimistossa kautta  maailman. Sitä tuotettiin runsaasti Jehovan todistajien levitettäväksi. Mitään ei kuitenkaan tehty kaupallisen voiton saamiseksi. Sitä, millä kielillä kirjallisuutta painettaisiin ja mihin maihin sitä lähetettäisiin, ei ratkaistu kannattavuuden perusteella, vaan yksinomaan sen perusteella, miten saataisiin tehdyksi se työ, jonka Jeesus Kristus uskoi seuraajilleen.

Jo heinäkuussa vuonna 1879 aivan ensimmäisessä englanninkielisessä Vartiotornissa ilmoitettiin, että ne, jotka olivat liian köyhiä voidakseen maksaa tilauksesta (silloin ainoastaan 50 senttiä vuodessa), voisivat saada sen ilmaiseksi, kunhan vain lähettäisivät kirjeitse pyyntönsä. Päätavoite oli auttaa ihmisiä saamaan tietoa Jehovan suurenmoisesta tarkoituksesta.

Siksi on vuodesta 1879 lähtien levitetty valtavat määrät raamatullista kirjallisuutta ihmisille maksutta. Vuonna 1881 ja sen jälkeen levitettiin ilmaiseksi arviolta 1,2 miljoonaa kappaletta julkaisua Food for Thinking Christians (Ruokaa ajatteleville kristityille). Monet näistä olivat 162-sivuisia kirjoja, toiset sanomalehtikokoa. Seuraavina vuosina julkaistiin kymmeniä erikokoisia traktaatteja. Suurin osa näistä (kirjaimellisesti satoja miljoonia kappaleita) levitettiin maksutta. Traktaattien ja muiden ilmaisjulkaisujen määrä kasvoi jatkuvasti. Yksistään vuonna 1915 maailmanlaajuiseen levitykseen toimitettiin raporttien mukaan 50 miljoonaa ilmaista traktaattia noin 30 kielellä. Mistä tähän kaikkeen saatiin rahat? Suurimmaksi osaksi Seuran traktaattirahastoon annetuista vapaaehtoisista lahjoituksista.

Kirjallisuutta tarjottiin Seuran historian ensi vuosikymmeninä myös korvausta vastaan, mutta ehdotettu korvaus pidettiin mahdollisimman alhaisena. Tällaiseen kirjallisuuteen sisältyivät 350–744-sivuiset sidotut kirjat. Kun Seuran kolporteeraajat (silloiset kokoajansaarnaajat) tarjosivat näitä ihmisille, he mainitsivat korvaukseksi ehdotetun summan. Heidän tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut ansaita rahaa, vaan viedä elintärkeitä raamatullisia totuuksia ihmisten käsiin. He halusivat ihmisten lukevan kirjallisuutta ja hyötyvän siitä.

Jos ovenavaaja oli köyhä, he antoivat ilomielin hänelle kirjallisuutta (ja maksoivat itse korvauksen). Oli kuitenkin havaittu, että monet olivat taipuvaisempia lukemaan julkaisun, jos he maksoivat siitä jotakin, ja tuolla heidän antamallaan rahasummalla voitiin luonnollisesti painaa lisää kirjallisuutta. Sitä, että raamatuntutkijat eivät pyrkineet saamaan taloudellista voittoa, korostaa Seuran Kiertokirje-nimisessä palvelusohjelehtisessä (engl.) 1.10.1920 ollut lausunto: ”Jätettyäsi [128-sivuisen] kirjasen käy noiden ihmisten luona uudelleen kymmenen päivän kuluttua ottamassa selvää, ovatko he lukeneet sen. Jos eivät, niin pyydä heitä palauttamaan kirja ja anna heille heidän rahansa takaisin. Kerro heille, että et ole kirjakauppias, vaan että olet kiinnostunut tämän lohduttavan ja ilahduttavan sanoman kertomisesta jokaiselle ja että jos he eivät ole tarpeeksi kiinnostuneita asiasta, joka koskee hyvin läheisesti heitä – – haluat viedä  kirjan jollekulle sellaiselle, joka on kiinnostunut.” Jehovan todistajat eivät ole jatkaneet tätä käytäntöä, koska he ovat havainneet, että joskus toiset perheenjäsenet löytävät julkaisun ja hyötyvät siitä; mutta tuo vanha käytäntö korostaa todistajien todellista tarkoitusta.

Monta vuotta todistajat puhuivat kirjallisuuden levityksestään ”myymisenä”. Tämän sanan käyttö aiheutti kuitenkin sekaannusta, ja siksi siitä vuoden 1929 alusta lähtien vähitellen luovuttiin. Tuo ilmaus ei todellisuudessa sopinut heidän toimintaansa, sillä heidän työnsä ei ollut kaupallista. Heidän tavoitteensa ei ollut ansaita rahaa. Heidän yksinomainen tarkoituksensa oli saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Tämän vuoksi Yhdysvaltain korkein oikeus tuli vuonna 1943 siihen tulokseen, että Jehovan todistajia ei voitu vaatia hankkimaan kulkukauppalupaa, ennen kuin he saivat levittää kirjallisuuttaan. Kanadan tuomarikunta lainasi jälkeenpäin hyväksyvästi perustelua, jonka Yhdysvaltain korkein oikeus oli esittänyt päätöksen yhteydessä. b

Monissa maissa Jehovan todistajat ovat tarjonneet säännöllisesti kirjallisuuttaan korvausta vastaan. Ehdotettu korvaus on ollut muiden kirjojen ja lehtien hintoihin verrattuna niin alhainen, että monet ovat tarjoutuneet antamaan enemmän. Järjestö on kuitenkin ponnistellut kovasti pitääkseen ehdotetun korvauksen pienenä, niin että kirjallisuus on niiden monien miljoonien ihmisten ulottuvilla, joilla on hyvin vähän maallista omaisuutta, mutta jotka ovat kiitollisia saadessaan Raamatun tai raamatullista kirjallisuutta. Korvauksen mainitsemisen tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut rikastuttaa Jehovan todistajien järjestöä.

Mikäli jonkin maan laki tulkitsee raamatullisen kirjallisuuden levityksen kaupalliseksi, jos levittäjä ehdottaa jotakin korvausta kirjallisuudesta, Jehovan todistajat jättävät kernaasti kirjallisuutta ilmaiseksi kenelle tahansa, joka osoittaa vilpitöntä kiinnostusta ja lupaa lukea sen. Ne, jotka haluavat lahjoittaa jotakin raamatullisen opetustyön edistämiseksi, voivat antaa sen mitä tahtovat. Näin tehdään esimerkiksi Japanissa. Sveitsissä otettiin viime aikoihin saakka kirjallisuudesta vastaan korvauksia, mutta vain määräsummaan saakka; jos siis jotkut halusivat antaa enemmän, todistajat yksinkertaisesti palauttivat ylimääräisen rahan tai antoivat puhuteltavalle lisää kirjallisuutta. He eivät halunneet kerätä rahaa, vaan saarnata Jumalan valtakunnan hyvää uutista.

Koska joissakin kristikunnan uskonnoissa sattui vuonna 1990 paljon julkisuutta saaneita talousskandaaleja ja hallitukset olivat yhä taipuvaisempia luokittelemaan uskonnollisen toiminnan kaupalliseksi, Jehovan todistajat tekivät joitakin muutoksia toimintaansa välttyäkseen väärinymmärryksiltä. Hallintoelin päätti, että Yhdysvalloissa kaikki julkaisut, jotka todistajat levittävät – Raamatut ja Raamattua selittävät traktaatit,  kirjaset, lehdet ja sidotut kirjat – annetaan ihmisille, jos he vain lukevat ne; mitään korvausta ei ehdoteta. Jehovan todistajien toiminta ei ole mitenkään kaupallista, ja tämän järjestelyn ansiosta he erottuivat entisestäänkin niistä uskonnollisista ryhmistä, jotka kaupallistavat uskonnon. Useimmat ihmiset luonnollisesti tajuavat, että sellaisen kirjallisuuden painaminen maksaa, ja ne, jotka arvostavat todistajien palvelusta, haluavat ehkä lahjoittaa jotakin heidän työnsä edistämiseksi. Sellaisille ihmisille selitetään, että Jehovan todistajien maailmanlaajuista työtä raamatullisen opetuksen antamiseksi tuetaan vapaaehtoisin lahjoituksin. Lahjoituksia otetaan mielellään vastaan, mutta niitä ei pyydetä.

Kenttäpalvelukseen osallistuvat eivät tavoittele taloudellista voittoa. He lahjoittavat aikaansa ja maksavat omat matkakulunsa. Jos joku osoittaa kiinnostusta, he sopivat palaamisesta kerran viikossa antamaan täysin veloituksetta henkilökohtaista opetusta Raamatusta. Vain rakkaus Jumalaa ja lähimmäistään kohtaan voi saada heidät jatkuvasti osallistumaan sellaiseen toimintaan, vaikka heidän tapaamansa ihmiset ovat usein välinpitämättömiä ja suoranaisia vastustajia.

Jehovan todistajien maailmankeskukseen tai sen haaratoimistoihin saatuja varoja ei käytetä järjestön tai kenenkään yksilön rikastuttamiseen, vaan hyvän uutisen saarnaamisen edistämiseen. Vuonna 1922 Vartiotornissa (engl.) ilmoitettiin, että Euroopan taloudellisen tilanteen vuoksi pääasiassa Amerikan toimisto kustansi Seuran Euroopassa painattamat kirjat ja että ne usein jätettiin ihmisille alle omakustannushintojen. Vaikka Jehovan todistajilla on nyt kirjapainoja monissa maissa, jotkin maat, joihin kirjallisuutta lähetetään, eivät pysty maksamaan siitä mitään. Vauraiden maiden Jehovan todistajien anteliaat vapaaehtoiset lahjoitukset auttavat korvaamaan köyhissä maissa vallitsevan puutteen.

Vartiotorni-seura on aina pyrkinyt sijoittamaan kaikki käytettävissään olevat varat hyvän uutisen saarnaamisen edistämiseen. Seuran presidentti Charles Taze Russell sanoi vuonna 1915: ”Seuramme ei ole pyrkinyt keräämään maallisia rikkauksia, vaan on pikemminkin kuluttanut niitä jatkuvasti. Kaiken, mitä Jumala on sallimuksessaan lähettänyt meille meidän pyytämättä sitä, olemme pyrkineet käyttämään mahdollisimman viisaasti sopusoinnussa Herran Sanan ja Hengen kanssa. Kauan sitten ilmoitimme, että kun varat loppuisivat, Seuran toiminta vähitellen lakkaisi, ja että varojen karttuessa Seuran toimintaa laajennettaisiin.” Seura on toiminut jatkuvasti juuri tämän periaatteen mukaan.

Järjestö on nykyaikaan saakka käyttänyt hallussaan olevia varoja siihen, että matkavalvojia on lähetetty vahvistamaan seurakuntia ja kannustamaan niitä niiden julkisessa sananpalveluksessa. Se lähettää jatkuvasti lähetystyöntekijöitä ja palvelijoiden valmennuskoulun käyneitä veljiä maihin, joissa on erityinen tarve. Saatavissa olevien varojen avulla lähetetään myös erikoistienraivaajia alueille, joilla Valtakunnan sanomaa  on saarnattu vasta vähän tai ei ollenkaan. Kuten Jehovan todistajien vuosikirjassa 1993 kerrottiin, kirjan julkaisemista edeltäneenä palvelusvuotena käytettiin tällä tavoin 45218257,56 Yhdysvaltain dollaria.

Eivät palvele henkilökohtaisen voiton saamiseksi

Jehovan todistajien työ ei tuota taloudellista voittoa kenellekään hallintoelimen jäsenelle, sen laillisten yhdistysten virkailijoille eikä muillekaan järjestön huomattaville jäsenille.

Yksi Vartiotorni-seuran presidenttinä yli 30 vuotta palvelleen C. T. Russellin tovereista kirjoitti hänestä: ”Päättääkseen, oliko hänen menettelynsä sopusoinnussa Raamatun kanssa, ja myös näyttääkseen toteen oman vilpittömyytensä hän päätti koetella Herran hyväksymistä seuraavasti: 1) vihkiä elämänsä asialle, 2) sijoittaa omaisuutensa työn edistämiseksi, 3) kieltää kolehdit kaikissa kokouksissa, 4) luottaa vapaaehtoisiin avustuksiin työn jatkamiseksi sen jälkeen kun hänen varansa olivat loppuneet.”

Sen sijaan että veli Russell olisi uskonnollisella toiminnallaan hankkinut aineellista varallisuutta itselleen, hän kulutti kaikki varansa Herran työhön. Vartiotornissa ilmoitettiin hänen kuolemansa jälkeen: ”Hän omisti yksityisomaisuutensa kokonaan sille asialle, jolle hän antoi elämänsä. Hän sai 11 dollarin mitättömän summan kuukaudessa yksityisiin menoihinsa. Hän kuoli jättämättä mitään omaisuutta.”

Niistä, jotka jatkaisivat Seuran työtä, veli Russell määräsi testamentissaan: ”Mitä korvauksiin tulee, niin luulen olevan viisasta, että säilytetään Seuran entinen tapa palkkojen suhteen, että niitä ei makseta; että suodaan ainoastaan kohtuulliset kustannukset niille, jotka palvelevat Seuraa tai sen toimintaa jollain tavalla.” Niille, jotka palvelisivat Seuran Beetel-kodeissa, toimistoissa ja kirjapainoissa, samoin kuin sen matkaedustajille piti antaa ainoastaan ruoka, asunto ja vaatimaton summa, joka riittäisi vain välttämättömiin tarpeisiin, ”jottei olisi mahdollista rahan kokoaminen”. Samat normit soveltuvat nykyään.

Kaikki ne, jotka hyväksytään kokoaikaiseen erikoispalvelukseen Jehovan todistajien maailmankeskukseen, allekirjoittavat köyhyyslupauksen. Sen ovat tehneet kaikki hallintoelimen jäsenet ja kaikki muut sikäläisen Beetel-perheen jäsenet. Se ei merkitse sitä, että heidän elämänsä olisi hyvin ankeaa ja epämukavaa, vaan sitä, että he tasapuolisesti saavat saman vaatimattoman ruoan, asunnon ja määrärahan, joka annetaan kaikille tuossa palveluksessa toimiville.

Siten järjestö toimii luottaen täysin Jumalan apuun. Maailman kaikkiin osiin ulottuvana todellisena hengellisenä veljesseurana Jehovan todistajat käyttävät vapaasti ja iloisesti varojaan sen työn tekemiseen, jonka Jehova, heidän suurenmoinen taivaallinen Isänsä, on uskonut heille.

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 340]

”Tämä Seura ei anna lupaa panna toimeen keräyksiä eikä muita rahanpyyntöjä eikä hyväksy niitä”

[Huomioteksti s. 342]

Tärkeintä on se, että totuutta kerrotaan toisille

[Huomioteksti s. 343]

Tosiasiat esitetään selvästi ja rehellisesti

[Huomioteksti s. 344]

Seurakunnat auttavat toisiaan hankkimaan valtakunnansaleja

[Huomioteksti s. 345]

Useimmat lahjoitukset tulevat ihmisiltä, joilla on vain vaatimattomat tulot

[Huomioteksti s. 348]

Paljon kirjallisuutta levitetään maksutta – kuka sen kustantaa?

[Huomioteksti s. 349]

He jättävät kernaasti kirjallisuutta ilmaiseksi kenelle tahansa, joka osoittaa vilpitöntä kiinnostusta ja lupaa lukea sen

[Huomioteksti s. 350]

Mitä lahjoitetuilla rahoilla tehdään?

[Huomioteksti s. 351]

”Hän omisti yksityisomaisuutensa kokonaan sille asialle, jolle hän antoi elämänsä”

[Tekstiruutu s. 341]

Jumala ei kerjää

”Hän joka sanoi: ’Jos minä isoaisin, en minä sitä sinulle sanoisi; sillä minun on maanpiiri ja kaikki, mitä siinä on. – – En minä ota härkiä sinun talostasi enkä kauriita sinun tarhoistasi. Sillä minun ovat kaikki metsän eläimet ja tuhansien vuorten karjat’ (Ps. 50:12, 9, 10), pystyy jatkamaan suurta työtään kerjäämättä varoja enempää maailmalta kuin lapsiltaankaan. Hän ei myöskään pakota lapsiaan uhraamaan mitään hänen palvelukseensa, eikä hän suostu ottamaan heiltä vastaan muuta kuin iloisen, vapaaehtoisen uhrin.” (”Zion’s Watch Tower”, syyskuu 1886, s. 6.)

[Tekstiruutu s. 347]

Aina ei ole lahjoitettu vain rahaa

Australiassa Queenslandin pohjoiskolkassa asuvat todistajat valmistivat ja lähettivät Vartiotorni-seuran rakennustyömaalle Sydneyyn neljä puoliperävaunullista ensiluokkaista puutavaraa, jonka arvo oli silloin noin 60000–70000 Australian dollaria.

Kun Vartiotorni-seuran Etelä-Afrikassa Elandsfonteinissa olevaa kirjapainoa laajennettiin, eräs intialainen veli soitti ja pyysi veljiä noutamaan hänen lahjoittamansa 500 säkillistä (50 kilon säkkejä) sementtiä – vaikka maassa oli pulaa sementistä. Toiset tarjosivat kuorma-autojaan Seuran käyttöön. Muuan afrikkalainen sisar maksoi eräälle yritykselle, että se veisi tontille 15 kuutiometriä rakennushiekkaa.

Kun Alankomaissa tehtiin uusia haaratoimistotiloja Emmeniin, saatiin lahjaksi valtavasti työkaluja ja työvaatteita. Vaikka eräs sisar oli hyvin sairas, hän kutoi talven mittaan villasukat jokaiselle työntekijälle.

Uuden haaratoimiston ja mahdollisesti kirjapainon rakentamiseksi Lusakaan Sambiaan ostettiin rakennusmateriaaleja muiden maiden todistajilta saaduilla varoilla. Aineet ja välineet, joita ei voitu hankkia Sambiasta, lahjoitettiin sikäläisen työn hyväksi ja vietiin sinne kuorma-autolla.

Vuonna 1977 muuan ecuadorilainen todistaja lahjoitti 34 hehtaarin tontin. Siihen rakennettiin konventtisali ja uusi haaratoimistokompleksi.

Panamassa paikalliset todistajat avasivat kotinsa ovet majoittaakseen vapaaehtoisia työntekijöitä; jotkut, jotka omistivat busseja, kuljettivat talkoolaisia; toiset osallistuivat niiden 30000 aterian tarjoamiseen, jotka syötiin rakennuspaikalla.

Eräs ruotsalainen seurakunta leipoi ja lähetti 4500 pikkupullaa Arbogan hankkeessa työskenteleville. Toiset lähettivät hunajaa, hedelmiä ja hilloa. Eräs rakennuspaikan lähellä asuva maanviljelijä, joka ei ole todistaja, lahjoitti 2000 kiloa porkkanoita.