Luku 18

Valtakunnan etsiminen ensin

RAAMATUN pääteema on Jehovan nimen pyhittäminen Valtakunnan välityksellä. Jeesus Kristus opetti seuraajiaan etsimään ensin Valtakuntaa, asettamaan sen elämässään kaiken muun edelle. Miksi?

Vartiotornissa on toistuvasti selitetty, että koska Jehova on Luoja, hän on Kaikkeuden Suvereeni. Hän ansaitsee sen, että hänen luomuksensa kunnioittavat häntä eniten. (Ilm. 4:11.) Hyvin varhain ihmiskunnan historiassa eräs Jumalan henkipoika, joka teki itsestään Saatana Panettelijan, asetti kuitenkin uhmaavasti kyseenalaiseksi Jehovan suvereenisuuden (1. Moos. 3:1–5). Lisäksi Saatana väitti, että Jehovaa palvellaan vain itsekkäistä vaikuttimista (Job 1:9–11; 2:4, 5; Ilm. 12:10). Siten kaikkeuden rauha rikkoutui.

Vartiotornin julkaisuissa on nyt vuosikymmeniä osoitettu, että Jehova on järjestänyt näiden kiistakysymysten ratkaisemisen tavalla, joka ylistää hänen kaikkivaltiaan voimansa lisäksi hänen viisautensa, oikeudenmukaisuutensa ja rakkautensa suuruutta. Keskeinen osa tuossa ratkaisussa on Jumalan messiaanisella valtakunnalla. Tuon Valtakunnan välityksellä ihmiskunnalle annetaan riittävästi tilaisuuksia vanhurskauden teiden oppimiseen. Sen välityksellä tuhotaan jumalattomat, saatetaan kunniaan Jehovan suvereenisuus ja toteutetaan hänen tarkoituksensa tehdä maasta sellaisten ihmisten kansoittama paratiisi, jotka todella rakastavat Jumalaa ja toisiaan ja joita siunataan täydellisellä elämällä.

Valtakunnan tärkeyden vuoksi Jeesus kehotti seuraajiaan: ”Etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa.” (Matt. 6:10, 33.) Nykyajan Jehovan todistajat ovat todistaneet vakuuttavasti, että he pyrkivät noudattamaan tätä kehotusta.

Kaiken hylkääminen Valtakunnan takia

Raamatuntutkijat harkitsivat jo hyvin aikaisessa vaiheessa sitä, mitä Valtakunnan etsimisellä ensin tarkoitettiin. He pohtivat Jeesuksen vertausta, jossa hän rinnasti Valtakunnan niin kallisarvoiseen helmeen, että eräs mies ”myi heti kaikki, mitä hänellä oli, ja osti sen” (Matt. 13:45, 46). He miettivät, mitä Jeesus tarkoitti neuvoessaan rikasta nuorta hallitusmiestä myymään kaiken, jakamaan köyhille ja seuraamaan häntä (Mark. 10:17–30). a He tajusivat, että voidakseen osoittautua arvollisiksi pääsemään  Jumalan valtakuntaan heidän piti asettaa Valtakunta ensi sijalle ja käyttää mielellään elämänsä, kykynsä ja voimavaransa sen palveluksessa. Kaiken muun elämässä piti olla toisarvoista.

Charles Taze Russell toimi itse tuon neuvon mukaisesti. Hän myi menestyvän miesten asusteliikkeensä, vähensi asteittain muuta liiketoimintaansa ja käytti sitten kaiken maallisen omaisuutensa auttaakseen ihmisiä hengellisesti. (Vrt. Matt. 6:19–21.) Hän ei tehnyt näin vain muutamia vuosia. Aina kuolemaansa saakka hän käytti kaikkia voimavarojaan – henkisiä kykyjään, fyysistä terveyttään ja aineellista omaisuuttaan – opettaakseen toisille Messiaan valtakunnan suurenmoista sanomaa. Russellin hautajaisissa yksi hänen tovereistaan, Joseph F. Rutherford, sanoi: ”Charles Taze Russell oli uskollinen Jumalalle, uskollinen Kristukselle Jeesukselle, uskollinen Messiaan valtakunnan asialle.”

Huhtikuussa 1881 (jolloin raamatuntutkijoiden kokouksissa kävi vain muutamia satoja ihmisiä) englanninkielisessä Vartiotornissa julkaistiin kirjoitus, joka oli otsikoitu: ”Halutaan 1000 saarnaajaa.” Siinä kutsuttiin miehiä ja naisia, joilla ei ollut heistä riippuvaisia omaisia, ryhtymään työhön kolporteeraajaevankelistoina. Vartiotorni käytti Matteuksen 20:1–16:ssa olevan Jeesuksen vertauksen kieltä kysyessään: ”Kenellä on palava halu mennä työhön viinitarhaan ja kuka on rukoillut, että Herra avaisi tien”? Niitä, jotka voisivat käyttää ainakin puolet ajastaan yksinomaan Herran työhön, rohkaistiin hakeutumaan siihen. Varhaisten kolporteeraajien auttamiseksi peittämään matka-, ruoka-, vaate- ja majoituskulunsa Siionin Vartiotornin traktaattiseura antoi heille raamatullista kirjallisuutta levitettäväksi, mainitsi vaatimattoman korvauksen, joka kirjallisuudesta voitaisiin pyytää, ja kehotti kolporteeraajia pitämään osan siten saaduista varoista. Ketkä käyttivät hyväkseen näitä järjestelyjä ja ryhtyivät kolporteerauspalvelukseen?

Vuonna 1885 Seuran yhteydessä toimi noin 300 kolporteeraajaa. Vuonna 1914 määrä nousi lopulta yli 1000:een. Se ei ollut helppoa työtä. Käytyään neljän pikkukaupungin kodeissa ja havaittuaan, että asia kiinnosti jonkin verran vain kolmea tai neljää ihmistä, eräs kolporteeraaja kirjoitti: ”Täytyy myöntää, että tunsin oloni melko orvoksi matkustettuani näin kauaksi, tavattuani sangen monia ihmisiä ja löydettyäni vain hyvin vähän kiinnostusta Jumalan suunnitelmaa ja seurakuntaa kohtaan. Auttakaa minua rukouksillanne, jotta voisin esittää totuutta oikein ja pelottomasti enkä väsyisi hyvän tekemiseen.”

He olivat alttiita

Nuo kolporteeraajat olivat todellisia uranuurtajia. He kolusivat maan kaukaisimmatkin kolkat aikana, jolloin kulkuvälineet olivat hyvin alkeellisia eivätkä tiet olleet juuri kärryteitä kummempia. Uudessa-Seelannissa palvellut sisar Early oli yksi heistä. Hän aloitti kokoajanpalveluksen kauan ennen ensimmäistä maailmansotaa ja jatkoi sitä 34 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1943. Hän polki pyörällä maata ristiin rastiin. Silloinkin kun  niveltulehdus rampautti hänet eikä hän pystynyt enää ajamaan pyörällä, hän talutti polkupyörää voidakseen nojata siihen ja kuljettaa sillä kirjojaan työskennellessään Christchurchin liikealueella. Hän pystyi nousemaan portaita ylöspäin, mutta alas tullessaan hänen oli vammansa vuoksi kuljettava takaperin. Yhtä kaikki niin kauan kuin hänellä oli vähänkin voimia, hän käytti ne Jehovan palvelukseen.

Nämä ihmiset eivät ryhtyneet tähän työhön siksi, että heillä olisi ollut vankka itseluottamus. Jotkut olivat luonteeltaan hyvin arkoja, mutta he rakastivat Jehovaa. Kun muuan pelokas sisar oli lähdössä todistamaan liikealueelle, hän pyysi kaikkia asuinseutunsa raamatuntutkijoita rukoilemaan hänen puolestaan. Saatuaan ajan mittaan kokemusta hän jatkoi toimintaansa hyvin innokkaasti.

Puhuessaan vuonna 1907 veli Russellille halustaan astua kokoajanpalvelukseen Malinda Keefer sanoi, että hän uskoi tarvitsevansa ensin lisää tietoa. Hänhän oli vasta edellisenä vuonna saanut ensi kosketuksen raamatuntutkijoiden kirjallisuuteen. Veli Russell vastasi: ”Jos haluat odottaa, kunnes tiedät kaiken, et koskaan pääse aloittamaan. Työ tekijäänsä neuvoo.” Vastaan hangoittelematta sisar aloitti nopeasti työn Ohion osavaltiossa Yhdysvalloissa. Hän muisteli usein psalmin 110:3 sanoja: ”Altis on sinun kansasi.” Seuraavat 76 vuotta hän todella osoitti alttiutta. b Hän aloitti kokoajanpalveluksen naimattomana. Avioiduttuaan hän toimi kokoajanpalvelijana 15 vuotta. Miehensä kuoltua hän Jehovan avulla jatkoi kuitenkin palvelustaan entiseen tapaan. Muistellessaan menneitä vuosia hän sanoi: ”Olen todella kiitollinen siitä, että nuorena naisena tarjouduin alttiisti tienraivaajaksi ja panin aina Valtakunnan edut ensimmäiseksi.”

Noina alkuaikoina pidetyissä yleiskonventeissa järjestettiin usein erityisiä ohjelmajaksoja kolporteeraajille. Niissä vastattiin kysymyksiin, valmennettiin uusia ja annettiin rohkaisua.

Vuodesta 1919 lähtien monet muutkin Jehovan palvelijat arvostivat Jumalan valtakuntaa niin paljon, että hekin todella rakensivat elämänsä sen ympärille. Jotkut heistä saattoivat lopettaa ansiotyön ja omistautua kokonaan sananpalvelukseen.

Aineellisista tarpeista huolehtiminen

Miten he huolehtivat aineellisista tarpeistaan? Anna Petersen (myöhemmin Rømer), Tanskassa toiminut kokoaikainen evankelista, muisteli: ”Kirjallisuuden levityksestä saadut tulot auttoivat peittämään jokapäiväisiä kulujamme, emmekä tarvinneet paljoa. Suuremmista menoista selvittiin aina tavalla tai toisella. Sisarilla oli tapana antaa meille vaatteita, pukuja tai takkeja, ja saatoimme pukea ne saman tien yllemme ja käyttää niitä, joten  olimme hyvissä vaatteissa. Joinakin talvina tein pari kuukautta jotakin toimistotyötä. – – Saatoin hankkia edullisesti vaatteet koko vuodeksi ostamalla ne alennusmyynneistä. Kaikki sujui hienosti. Emme koskaan eläneet puutteessa.” He eivät ajatelleet pääasiassa aineellisia seikkoja. Heidän rakkautensa Jehovaa ja hänen teitään kohtaan oli heissä kuin polttava tuli, ja heidän oli suorastaan pakko tuoda se ilmi.

Siksi ajaksi, kun he kävivät alueen ihmisten luona, he saattoivat vuokrata asunnokseen vaatimattoman huoneen. Joillakuilla oli asuntovaunu – ei mitään ylellistä – vain paikka, jossa nukuttiin ja syötiin. Kulkiessaan paikasta toiseen jotkut yöpyivät teltoissa. Joissakin paikoin veljet perustivat ”tienraivausleirejä”. Paikalliset todistajat kenties kalustivat heitä varten kodin, ja joku määrättiin valvomaan sitä. Alueella palvelevat tienraivaajat saattoivat käyttää tuota asuntoa ja osallistua myös sen kuluihin.

Nämä kokoaikaiset työntekijät eivät antaneet rahan puutteen estää lampaan kaltaisia ihmisiä hankkimasta raamatullista kirjallisuutta. Usein tienraivaajat vaihtoivat kirjallisuutta esimerkiksi perunoihin, voihin, muniin, tuoreisiin ja säilöttyihin hedelmiin, kananpoikiin, saippuaan ja melkein mihin tahansa muuhun. He eivät rikastuneet; tämä oli pikemminkin keino auttaa vilpittömiä ihmisiä saamaan tietoa Valtakunnan sanomasta, ja samalla tienraivaajat saivat elämän aineellisia välttämättömyyksiä, jotka auttoivat heitä jatkamaan palvelustaan. He luottivat siihen Jeesuksen lupaukseen, että jos he etsisivät ensin ”Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan”, niin tarvittava ruoka ja suoja annettaisiin heille (Matt. 6:33).

Halukkaita palvelemaan missä ikinä tarvittiin

Kokoaikaisten työntekijöiden harras halu tehdä sitä työtä, jonka Jeesus oli antanut opetuslastensa tehtäväksi, johti heidät uusille alueille, jopa uusiin maihin. Kun Frank Ricea kehotettiin lähtemään Australiasta ja aloittamaan hyvän uutisen saarnaaminen Jaavassa (nykyään osa Indonesiaa) vuonna 1931, hänellä oli takanaan kymmenen vuoden kokemus kokoajanpalveluksesta. Mutta nyt olivat edessä uudet tavat ja opeteltavana uudet kielet. Hän  saattoi todistaa englanniksi joillekuille kaupoissa ja toimistoissa työskenteleville, mutta hän halusi saarnata muillekin. Hän opiskeli uutterasti, ja kolmen kuukauden kuluttua hän osasi hollantia niin hyvin, että hän saattoi alkaa käydä talosta taloon. Sitten hän opiskeli malaijin kieltä.

Frank oli Jaavaan mennessään vasta 26-vuotias, ja suurimman osan siellä ja Sumatrassa viettämistään kuudesta vuodesta hän työskenteli yksin. (Clem Deschamp ja Bill Hunter tulivat vuoden 1931 lopulla Australiasta auttamaan häntä työssä. He tekivät yhdessä saarnamatkan sisämaahan Frankin työskennellessä Jaavan pääkaupunkiseudulla. Myöhemmin myös Clem ja Bill määrättiin kumpikin eri alueelle.) Ei ollut seurakunnankokouksia, joissa Frank olisi voinut käydä. Joskus tuntui hyvin yksinäiseltä, ja useammin kuin kerran hän joutui häätämään mielestään ajatuksen antaa periksi ja palata Australiaan. Hän jatkoi kuitenkin sinnikkäästi. Miten se oli mahdollista? Muun muassa Vartiotornin hengellinen ravinto vahvisti häntä. Vuonna 1937 hän muutti uudelle alueelle, Indo-Kiinaan, jossa hän oli vähällä kuolla toista maailmansotaa seuranneissa väkivaltaisissa mullistuksissa. Sama palvelusalttius näkyi yhä 1970-luvulla, kun hän kirjoitti ilmaistakseen ilonsa siitä, että hänen koko perheensä palveli Jehovaa, ja kertoakseen, että hän ja hänen vaimonsa valmistelivat jälleen kerran muuttoa sellaiseen Australiassa sijaitsevaan paikkaan, jossa tarvittiin kipeästi julistajia.

Jehovaan luottaminen kaikesta sydämestään

Claude Goodman päätti luottaa Jehovaan kaikesta sydämestään eikä nojautua omaan ymmärrykseensä, ja siksi hän valitsi kolporteerauspalveluksen kristittynä evankelistana sen sijaan, että olisi käyttänyt hyväkseen liike-elämän tarjoamia mahdollisuuksia (Sananl. 3:5, 6, UM). Yhdessä Ronald Tippinin kanssa, joka oli auttanut häntä oppimaan totuuden, hän palveli kolporteeraajana Englannissa yli vuoden ajan. Sitten, vuonna 1929, nuo kaksi veljeä tarjoutuivat lähtemään Intiaan. c Se olikin melkoinen haaste!

Seuraavina vuosina he eivät matkustaneet ainoastaan jalkapatikassa, matkustajajunalla ja bussilla, vaan myös tavarajunalla, härkävankkureilla, kamelilla, sampaanilla, rikšalla ja jopa lentokoneella ja yksityisjunalla. Joskus he levittivät makuupussinsa rautatieaseman odotussaliin, karjasuojaan, viidakon ruohikolle tai jonkin majan lantalattialle, mutta toisinaan he nukkuivat ylellisissä hotelleissa ja radžan palatsissa. Apostoli Paavalin tavoin  he oppivat tyytyväisenä olemisen salaisuuden, elivätpä he niukkuudessa tai runsaudessa (Fil. 4:12, 13). Tavallisesti heillä oli hyvin vähän aineellisesti arvokasta, mutta heiltä ei koskaan puuttunut sitä, mitä he todella tarvitsivat. He kokivat omakohtaisesti sen Jeesuksen lupauksen täyttymyksen, että jos he etsisivät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin heidän elämänsä aineellisista välttämättömyyksistä kyllä huolehdittaisiin.

Veljillä oli vakavia sairauksia, denguekuumetta, malariaa ja lavantautia, mutta toiset todistajat pitivät heistä rakkaudellisesti huolta. He palvelivat keskellä Kalkutan kaltaisten kaupunkien kurjuutta ja todistivat vuoriston teeviljelmillä Ceylonissa (nykyään Sri Lanka). Tyydyttääkseen ihmisten hengelliset tarpeet he tarjosivat kirjallisuutta, soittivat paikallisilla kielillä äänitettyjä gramofonilevyjä ja pitivät puheita. Työn laajetessa Claude oppi myös käyttämään painokonetta ja huolehtimaan työstä Seuran haaratoimistoissa.

Yli 86-vuotiaana hän saattoi muistella elämäänsä ja kokemuksiaan, joita hänelle oli kertynyt runsaasti, kun hän oli palvellut Jehovaa Englannissa, Intiassa, Pakistanissa, Ceylonissa, Burmassa (nykyisessä Myanmarissa), Malaijassa, Thaimaassa ja Australiassa. Sekä naimattomana nuorena miehenä että aviomiehenä ja isänä hän piti Valtakunnan ensi sijalla elämässään. Hän astui kokoajanpalvelukseen vajaat kaksi vuotta kasteensa jälkeen ja piti sitä elämänuranaan lopun ikäänsä.

Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa

Noihin innokkaisiin todistajiin kuului myös Ben Brickell, jolla oli samanlaisia tarpeita ja heikkouksia kuin muillakin. Hänellä oli kuitenkin erityisen vahva usko. Vuonna 1930 hän ryhtyi kolporteeraajaksi Uudessa-Seelannissa ja todisti alueilla, joilla ei käyty uudelleen vuosikymmeniin. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähti Australiassa viisi kuukautta kestäneelle saarnamatkalle läpi erämaan, jossa ei ollut aiemmin todistettu lainkaan. Hänen polkupyöränsä oli raskaassa lastissa: huopia, vaatteita, ruokaa ja kirjoja levitettäväksi. Vaikka jotkut olivat menehtyneet yrittäessään matkata tämän alueen läpi, hän luotti Jehovaan ja jatkoi matkaansa sinnikkäästi. Seuraavaksi hän palveli Malesiassa, jossa hänellä ilmeni vakavia sydämen toimintahäiriöitä. Hän ei luovuttanut. Toipilasaikansa jälkeen  hän ryhtyi jälleen saarnaamaan koko ajallaan Australiassa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin hän sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan. Hänen lähtiessään sieltä lääkäri sanoi hänelle, että hän oli ”85-prosenttisesti työkyvytön”. Hän ei pystynyt edes kävelemään katua pitkin kauppaan pitämättä välillä lepotaukoa.

Ben Brickell ei kuitenkaan halunnut jäädä paikoilleen; hän lähti liikkeelle ja pysähtyi tarpeen mukaan lepäämään. Pian hän oli taas todistamassa Australian kesyttömässä sisämaassa. Hän teki voitavansa huolehtiakseen terveydestään, mutta Jehovan palvelus oli pääasia hänen elämässään, kunnes hän kuoli 30 vuotta myöhemmin 65-vuotiaana. d Hän tajusi, että Jehovan voima voi korvata hänen heikkoutensa. Melbournen konventissa vuonna 1969 hän palveli tienraivausosastossa, ja hänen rintapieleensä kiinnitetyssä lapussa luki: ”Jos haluat tietää jotakin tienraivauksesta, kysy minulta.” (Vrt. 2. Kor. 12:7–10.)

Toiminta viidakkokylissä ja vuoriston kaivosleireissä

Into Jehovan palveluksen puolesta sai paitsi miehet myös naiset ryhtymään työhön koskemattomilla kentillä. Freida Johnson oli voideltuihin kuuluva, melko pienikokoinen, viisissäkymmenissä oleva sisar, kun hän työskenteli yksin joissakin Keski-Amerikan osissa ja ratsasti hevosella esimerkiksi pitkin Hondurasin pohjoisrannikkoa. Vaati uskoa työskennellä yksin tällä alueella, käydä hajallaan sijaitsevilla banaaniviljelmillä, La Ceiban, Telan ja Trujillon kaupungeissa ja vielä kauempanakin, syrjäisissä karibi-intiaanien kylissä. Hän todisti siellä vuosina 1930 ja 1931 ja jälleen vuonna 1934 sekä vuosina 1940 ja 1941 ja levitti tuhansia Raamatun totuudesta kertovia julkaisuja.

Noihin aikoihin aloitti kokoajanpalvelusuransa toinenkin innokas sisar, saksalaissyntyinen Kathe Palm. Häntä kannusti toimintaan vuoden 1931 Columbuksen konventti, jossa hän oli läsnä ja jossa raamatuntutkijat omaksuivat nimen Jehovan todistajat. Silloin hän päätti etsiä ensin Valtakuntaa, ja vuonna 1992, kun hän oli 89-vuotias, hän toimi yhä tuon päätöksensä mukaisesti.

Hänen tienraivauspalveluksensa alkoi New Yorkin kaupungissa. Myöhemmin hänellä oli Etelä-Dakotassa muutaman kuukauden ajan  toveri, mutta sitten hän jatkoi työtään yksin ja kulki paikasta toiseen hevosella. Kun häntä pyydettiin palvelemaan Kolumbiassa Etelä-Amerikassa, hän suostui heti ja saapui sinne vuoden 1934 lopulla. Jälleen hänellä oli jonkin aikaa toveri, mutta sitten hän jäi yksin. Tämä ei saanut häntä ajattelemaan, että hänen pitäisi lopettaa.

Eräs aviopari kutsui hänet työskentelemään kanssaan Chilessä. Sielläkin hänellä oli suuri alue, joka ulottui lähes 4300 kilometriä pitkin Etelä-Amerikan mantereen länsirannikkoa. Saarnattuaan pääkaupungin toimistorakennuksissa Kathe Palm suunnisti kohti maan kaukaisia pohjoisosia. Hän todisti ovelta ovelle jokaisessa kaivosleirissä ja jokaisessa yhdyskunnassa, niin pienessä kuin suuressakin. Korkealla Andeilla asuvat työläiset yllättyivät nähdessään yksinäisen naisen tulevan luokseen, mutta hän oli päättänyt käydä joka ainoan hänelle määrätyllä alueella asuvan ihmisen luona. Myöhemmin hän muutti etelään, jossa oli muutamia jopa 100000 hehtaarin suuruisia lammasfarmeja (estancia). Sikäläiset ihmiset olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja toivottivat hänet tervetulleeksi pöytäänsä ateria-aikaan. Tällä ja muilla tavoin Jehova huolehti hänestä, niin ettei häneltä puuttunut mitään elämän välttämättömyyksiä.

Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaaminen on täyttänyt hänen elämänsä. e Muistellessaan palvelusvuosiaan hän sanoi: ”Minusta tuntuu, että elämäni on ollut hyvin rikasta. Joka vuosi tunnen Jehovan kansan konventissa käydessäni lämmintä tyydytystä, kun näen, että monet, joille olen johtanut raamatuntutkistelua, julistavat hyvää uutista ja auttavat toisia tulemaan elämän veden luo.” Hänelle on tuottanut iloa nähdä Jehovan ylistäjien määrän kasvavan Chilessä noin 50:stä yli 44000:een.

”Katso, tässä minä olen, lähetä minut”

Kuultuaan luennon, joka perustui Jesajan 6:8:ssa mainittuun Jehovan palveluskutsuun ja profeetan myöntävään vastaukseen: ”Katso, tässä minä olen, lähetä minut”, Martin Pötzinger meni kasteelle Saksassa. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1930, hän astui kokoajanpalvelukseen Baijerissa. f Ennen pitkää sikäläiset viranomaiset kielsivät todistajia saarnaamasta, kokouspaikkoja suljettiin ja kirjallisuutta takavarikoitiin. Gestapo oli alituisena uhkana. Nuo vuoden 1933 kehitysvaiheet eivät kuitenkaan lopettaneet veli Pötzingerin palvelusta.

Hänet kutsuttiin palvelemaan Bulgariaan. Bulgariankielisiä todistuskortteja käytettiin raamatullisen kirjallisuuden esittelemisessä. Monet olivat kuitenkin lukutaidottomia. Siksi veli Pötzinger opetteli heidän kielensä, jossa käytetään kyrillistä kirjaimistoa. Kun johonkin perheeseen jäi kirjallisuutta, lasten piti usein lukea sitä vanhemmilleen.

Suurimman osan ensimmäistä vuotta veli Pötzinger oli yksin, ja hän kirjoitti: ”Muistonvietossa minä esitin puheen, rukoukset ja kokouksen loppuhuomautukset kaikki itse.” Vuonna 1934 ulkomaalaiset karkotettiin  maasta, ja niin veli Pötzinger lähti Unkariin. Voidakseen kertoa hyvää uutista siellä hän joutui taas opettelemaan uuden kielen. Unkarista hän meni silloin Tšekkoslovakiana ja Jugoslaviana tunnettuihin maihin.

Hän sai paljon ilahduttavia kokemuksia: hän löysi totuutta rakastavia kävellessään maaseudulla ja kylissä kantamus kirjallisuutta selässään; hän koki Jehovan huolenpidon, kun vieraanvaraiset ihmiset tarjosivat hänelle ruokaa ja jopa yösijan; hän keskusteli iltamyöhään saakka niiden kanssa, jotka tulivat hänen majapaikkaansa kuullakseen enemmän Valtakunnan lohduttavasta sanomasta.

Hän kohtasi myös ankaria uskon koetuksia. Palvellessaan rahattomana kaukana kotimaastaan hän sairastui vakavasti. Yksikään lääkäri ei ollut halukas ottamaan häntä vastaan. Jehova kuitenkin huolehti hänestä. Miten? Lopulta saatiin yhteys paikallisen sairaalan vanhempaan neuvottelevaan lääkäriin. Tämä mies, joka uskoi lujasti Raamattuun, huolehti veli Pötzingeristä kuin omasta pojastaan eikä veloittanut siitä mitään. Lääkäriin teki suuren vaikutuksen tämän nuoren miehen työssään ilmaisema uhrautuvainen henki, ja hän otti vastaan lahjaksi saamansa Seuran kirjasarjan.

Toinen ankara koetus tuli neljä kuukautta veli Pötzingerin avioitumisen jälkeen. Hänet pidätettiin joulukuussa 1936, ja hänet suljettiin ensin yhteen ja sitten toiseen keskitysleiriin samalla kun hänen vaimoaan pidettiin eri leirissä. He eivät tavanneet toisiaan yhdeksään vuoteen. Jehova ei estänyt tällaista julmaa vainoa, mutta hän vahvisti Martinia ja hänen vaimoaan Gertrudia ja tuhansia muita kestämään sen.

Pariskunnan vapauduttua veli Pötzinger palveli monta vuotta matkavalvojana Saksassa. Hän osallistui innostaviin konventteihin, joita pidettiin sodan jälkeen Hitlerin entisellä paraatikentällä Nürnbergissä. Nyt nuo alueet kuitenkin täytti suuri joukko uskollisia Jumalan valtakunnan kannattajia. Hän oli unohtumattomissa konventeissa New Yorkin Yankee-stadionilla. Hän nautti sydämensä pohjasta Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa saamastaan valmennuksesta. Vuonna 1977 hänestä tuli sitten Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen. Aina siihen saakka, kun hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1988, hän säilytti asenteen, jota kuvailevat parhaiten sanat: ”Tämän yhden minä teen – etsin ensin Valtakuntaa.”

Sen todellisen merkityksen oppiminen

Uhrautuvaisuuden henki ei selvästikään ole mitään uutta Jehovan todistajien keskuudessa. Kun Tuhatvuotissarastus-sarjan aivan ensimmäinen osa julkaistiin englanniksi vuonna 1886, siinä käsiteltiin suorapuheisesti vihkiytymisasiaa. Kirjassa perusteltiin Raamatulla, että tosi kristityt vihkivät kaiken Jumalalle; siihen sisältyvät heidän kykynsä, heidän  aineellinen omaisuutensa ja koko heidän elämänsä. Kristityistä tulee siten sen taloudenhoitajia, mikä on vihitty Jumalalle, ja taloudenhoitajina heidän täytyy tehdä tili – ei ihmisille, vaan Jumalalle.

Kasvava joukko raamatuntutkijoita todella antautui Jumalan palvelukseen. He käyttivät täysin määrin kykyjään, omaisuuttaan ja elinvoimaansa hänen tahtonsa tekemiseen. Toisaalta joidenkuiden mielestä oli tärkeintä kehittää, kuten he sanoivat, kristillistä luonnetta, jotta he olisivat kelvollisia Valtakuntaan Kristuksen kanssa.

Vaikka veli Russell oli usein maininnut jokaisen tosi kristityn vastuun todistaa toisille Jumalan valtakunnasta, tätä tähdennettiin vielä enemmän ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vartiotornissa syyskuussa 1926 ilmestynyt kirjoitus ”Luonne vaiko liitto?” on huomattava esimerkki tästä. Siinä tarkasteltiin suoraan niin sanotun luonteenkehityksen vahingollisia vaikutuksia ja korostettiin sitten sitä, että ihmisen on tärkeää tehdä jotakin täyttääkseen velvollisuutensa Jumalaa kohtaan.

Aiemmin oli Vartiotornissa vuoden 1920 marraskuussa tarkasteltu Jeesuksen suurta ennustusta, joka koski hänen ”tulemuksensa [läsnäolonsa] ja maailman lopun tunnusmerkkiä” (Matt. 24:3, Väl). Siinä kohdistettiin huomio saarnaamistyöhön, joka täytyy tehdä Matteuksen 24:14:n täyttymykseksi, ja ilmaistiin julistettava sanoma seuraavasti: ”Hyvät uutiset koskevat tässä asioiden vanhan järjestyksen loppua ja Messiaan valtakunnan perustamista.” Vartiotornissa selitettiin, että kun otetaan huomioon se, missä vaiheessa Jeesus mainitsi tämän tunnusmerkin piirteen, tämä työ pitäisi tehdä ”suuren [ensimmäisen] maailmansodan ja sen ’suuren ahdistuksen’ ajan välillä, jonka Mestari mainitsee Matt. 24:21, 22:ssa”. Työ oli kiireellisen tärkeä. Ketkä tekisivät sen?

Tämä vastuu lepäsi selvästi tosi kristillisen seurakunnan jäsenten harteilla. Vuonna 1932 heitä kuitenkin neuvottiin lokakuun 1. päivän Vartiotornissa rohkaisemaan ”Jonadab-luokkaa” osallistumaan heidän kanssaan työhön sopusoinnussa Ilmestyksen 22:17:n hengen kanssa. Joonadab-luokka – jolla on toivo elää ikuisesti paratiisimaassa – ilmaisi vastakaikua, ja monet siihen kuuluvista toimivat hyvin innokkaasti.

Tämän työn tärkeyttä on korostettu voimakkaasti. ”On aivan yhtä tärkeää ottaa osaa Herran palvelemiseen kuin käydä kokouksessa”, sanottiin Vartiotornissa vuonna 1921. ”Jokaisen on oltava evankeliumin julistaja”, siinä tähdennettiin vuonna 1924 (engl. 1922). ”Jehova on tehnyt saarnaamisen tärkeimmäksi työksi, mitä kukaan meistä voi suorittaa tässä maailmassa”, siinä sanottiin vuonna 1950 (engl. 1949). Usein on lainattu apostoli Paavalin 1. Korinttolaiskirjeen 9:16:ssa olevaa huudahdusta: ”Minun täytyy se tehdä. Todellakin, voi minua, jos en julistaisi hyvää uutista!” Tätä raamatunkohtaa on sovellettu jokaiseen Jehovan todistajaan.

Kuinka monet saarnaavat, missä määrin ja miksi?

Pakotettiinko ketään osallistumaan tähän työhön vasten tahtoaan? ”Ei”, vastattiin tammikuun Vartiotornissa vuonna 1920, ”ketään ei pakoiteta  mihinkään. Se on kaikki puhtaasti vapaaehtoista palvelusta, jonka rakkaus tekee Herralle ja hänen vanhurskauden asialleen. Jehova ei pakoita koskaan ketään.” Sellaisen palveluksen vaikuttimesta sanottiin Vartiotornissa (engl.) 1.9.1922 edelleen: ”Se, joka todella tuntee kiitollisuutta sydämessään ja arvostaa sitä, mitä Jumala on tehnyt hänen hyväkseen, haluaa puolestaan tehdä jotakin; ja mitä suuremmaksi hänen arvostuksensa Jumalan hänelle osoittamaa huomaavaisuutta kohtaan kasvaa, sitä suurempi on hänen rakkautensa; ja mitä suurempi on hänen rakkautensa, sitä suurempi on halu palvella häntä.” Lehdessä selitettiin, että rakkautta Jumalaa kohtaan osoitetaan pitämällä hänen käskynsä, ja yksi näistä käskyistä koskee Jumalan valtakunnan iloisen sanoman saarnaamista (Jes. 61:1, 2; 1. Joh. 5:3).

Tähän toimintaan ryhtyneitä ei ole houkuteltu maailmallisella kunnianhimolla. Heille on sanottu suoraan, että kun he kulkevat talosta taloon tai tarjoavat kirjallisuutta kadunkulmassa, heitä pidetään ”hulluina, heikkoina, alhaisina”, että heitä ”halveksitaan, vainotaan” ja että heidät luokitellaan sellaisiksi, jotka eivät ”merkitse paljon maailman kannalta katsoen”. He tietävät kuitenkin, että Jeesusta ja hänen varhaisia opetuslapsiaan kohdeltiin samalla tavoin (Joh. 15:18–20; 1. Kor. 1:18–31).

Ajattelevatko Jehovan todistajat, että he saarnaamistoiminnallaan jotenkin ansaitsevat pelastuksen? Eivät suinkaan! Kirjassa Yhdistetyt ainoan tosi Jumalan palvonnassa, jota on käytetty vuodesta 1983 lähtien auttamaan oppilaita edistymään kristilliseen kypsyyteen, käsitellään tätä asiaa. Siinä sanotaan: ”Jeesuksen uhrin ansiosta meillä on myös mahdollisuus saada ikuinen elämä – –. Me emme voi ansaita tätä palkintoa. Teemmepä Jehovan palveluksessa miten paljon tahansa, me emme voi koskaan koota sellaista ansiota, että Jumala olisi meille elämän velkaa. Ikuinen elämä on ’Jumalan antama lahja’, joka saadaan ’Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, välityksellä’. (Room. 6:23; Ef. 2:8–10) Jos kuitenkin uskomme tuohon lahjaan ja arvostamme sitä tapaa, jolla sen saavuttaminen on tehty mahdolliseksi, niin me teemme tuon uskomme ja arvostuksemme ilmeiseksi. Kun ymmärrämme, miten suurenmoisella tavalla Jehova on käyttänyt Jeesusta tahtonsa toteuttamiseen ja miten tärkeää meidän kaikkien on seurata tarkoin Jeesuksen askeleita, niin sisällytämme kristillisen palveluksemme elämämme tärkeimpiin asioihin.”

Voidaanko sanoa, että kaikki Jehovan todistajat ovat Jumalan valtakunnan julistajia? Voidaan! Juuri sitä Jehovan todistajana oleminen merkitsee. Yli puoli vuosisataa sitten jotkut ajattelivat, ettei heidän tarvinnut osallistua kenttäpalvelukseen, tehdä palvelusta julkisesti ja talosta taloon. Nykyään ei kuitenkaan yksikään Jehovan todistaja väitä vapautuneensa sellaisesta palveluksesta sen aseman vuoksi, joka hänellä on paikallisessa seurakunnassa tai maailmanlaajuisessa järjestössä. Miehet ja naiset, niin nuoret kuin vanhatkin, osallistuvat palvelukseen. He pitävät sitä kallisarvoisena etuna, pyhänä palveluksena. Monet tekevät niin huolimatta siitä, että heillä on vakavia vammoja. Ne, jotka eivät fyysisistä syistä pysty kulkemaan talosta taloon, etsivät muita keinoja tavoittaa ihmisiä ja todistaa heille henkilökohtaisesti.

 Menneisyydessä oltiin joskus taipuvaisia antamaan uudempien osallistua kenttäpalvelukseen liian pian. Viime vuosikymmeninä on kuitenkin korostettu enemmän sitä, että ennen heidän kutsumistaan palvelukseen heidän täytyy täyttää tietyt vaatimukset. Mitä se merkitsee? Se ei merkitse sitä, että heidän täytyy pystyä selittämään kaikki Raamatun asiat. Heidän täytyy kuitenkin, kuten kirjassa Järjestetyt suorittamaan palveluksemme selitetään, tietää Raamatun perusopetukset ja uskoa niihin. Heidän täytyy myös viettää puhdasta elämää sopusoinnussa Raamatun normien kanssa. Jokaisen täytyy todella haluta olla yksi Jehovan todistajista.

Kaikkien Jehovan todistajien ei odoteta saarnaavan yhtä paljon. Yksilöiden olosuhteet vaihtelevat. Ikä, terveys, perhevelvollisuudet ja arvostuksen syvyys vaikuttavat asiaan. Tämä on aina tajuttu. Sitä korostettiin Vartiotornissa 15.3.1951, kun käsiteltiin Luukkaan 8:4–15:ssä esitetyn Jeesuksen kylväjävertauksen ”hyvää maata”. Vanhimmille vuonna 1972 valmistettu Valtakunnan palveluskoulun oppikurssi eritteli vaatimusta, jonka mukaan tulee rakastaa Jehovaa ”koko sielustaan”, ja selitti, että ”tärkeätä ei ole jonkun ihmisen tekemä määrä verrattuna jonkun toisen tekemään, vaan sen tekeminen, minkä voi” (Mark. 14:6–8). Siinä kannustettiin kuitenkin vakavaan itsetutkisteluun ja osoitettiin myös tämän rakkauden merkitsevän sitä, ”että ihmisen olemassaolon jokainen säie on liittynyt rakkaudellisesti palvelemaan Jumalaa; elämän yksikään toiminta, kyky tai halu ei jää pois”. Kaikki kykymme, koko sielumme, täytyy panna liikkeelle tekemään Jumalan tahtoa. Tuossa oppikirjassa tähdennettiin, että ”Jumala ei vaadi ainoastaan osallistumista vaan kokosieluista palvelusta” (Mark. 12:30).

Valitettavasti epätäydellisillä ihmisillä on taipumus mennä äärimmäisyyksiin ja korostaa yhtä asiaa ja samalla laiminlyödä toista. Siksi veli Russell havaitsi vuonna 1906 tarpeelliseksi varoittaa, että uhrautuminen ei merkitse toisten uhraamista. Se ei merkitse sitä, että laiminlyö kohtuullisen huolenpidon vaimostaan, alaikäisistä lapsistaan tai iäkkäistä vanhemmistaan voidakseen vapaasti saarnata toisille. Siitä lähtien Vartiotornin julkaisuissa on aika ajoin esitetty samanlaisia muistutuksia.

Asteittain koko järjestö on Jumalan sanan avulla pyrkinyt saavuttamaan kristillisen tasapainon – ilmaisemaan intoa Jumalan palveluksessa ja samalla kiinnittämään sopivaa huomiota kaikkiin tosi kristittynä olemisen piirteisiin. Vaikka ”luonteenkehitys” perustui väärään ymmärrykseen, Vartiotornissa on osoitettu, ettei tule väheksyä hengen hedelmiä eikä kristillistä käytöstä. Vuonna 1942 Vartiotornissa sanottiin varsin painokkaasti: ”Muutamat ovat aivan tyhmästi tehneet sen johtopäätöksen, että jos he vain osallistuvat siihen työhön, jonka Jumala on uskonut palvelijoilleen, niin he voivat tehdä mitä tahansa, mitä heidän halunsa vaatii, ja välttää rangaistuksen. On muistettava, ettei se, että osallistuu todistamistyöhön, ole kaikki, mitä vaaditaan.” (1. Kor. 9:27.)

Oikea tärkeysjärjestys

Jehovan todistajat ovat oppineet ymmärtämään, että Jumalan valtakunnan  ja hänen vanhurskautensa etsiminen ensin merkitsee asioiden asettamista oikeaan tärkeysjärjestykseen. Siihen sisältyy se, että antaa elämässään asianmukaisen sijan Jumalan sanan henkilökohtaiselle tutkimiselle ja säännölliselle seurakunnankokouksissa käymiselle eikä salli muiden seikkojen syrjäyttää niitä. Siihen sisältyy sellaisten ratkaisujen tekeminen, jotka heijastavat aitoa halua mukautua Raamatussa esitettyihin Jumalan valtakunnan vaatimuksiin. Siihen sisältyy Raamatun periaatteisiin tukeutuminen, kun tehdään ratkaisuja, jotka koskevat perhe-elämää, virkistäytymistä, maallista koulutusta, ansiotyötä, liiketapoja ja ihmissuhteita.

Valtakunnan etsiminen ensin merkitsee enemmän kuin vain sitä, että joka kuukausi puhuu jonkin verran Jumalan tarkoituksesta toisille. Se merkitsee sitä, että antaa Valtakunnan eduille ensi sijan koko elämässään samalla kun huolehtii asianmukaisesti muista raamatullisista velvollisuuksistaan.

On olemassa monia tapoja, joilla innokkaat Jehovan todistajat voivat edistää Valtakunnan asiaa.

Etu palvella Beetelissä

Jotkut palvelevat maailmanlaajuisen Beetel-perheen jäseninä. He ovat joukko kokoajanpalvelijoita, jotka ovat tarjoutuneet tekemään mitä tahansa, mitä heille annetaan tehtäväksi raamatullisen kirjallisuuden valmistamisen ja julkaisemisen, niiden vaatiman toimistotyön ja niihin liittyvien huoltotehtävien yhteydessä. He eivät saa itselleen tästä työstä huomattavaa asemaa tai aineellista omaisuutta. He haluavat kunnioittaa Jehovaa ja tyytyvät siihen, että saavat ruoan, asunnon ja vaatimattoman rahasumman henkilökohtaisiin kuluihinsa. Beetel-perheen elämäntavan vuoksi esimerkiksi Yhdysvaltain maalliset viranomaiset katsovat tuon perheen olevan ikään kuin uskonnollinen veljeskunta, johon kuuluvat ovat tehneet köyhyyslupauksen. Beetelissä olevat iloitsevat voidessaan käyttää elämänsä täysin määrin Jehovan palvelukseen ja tehdä työtä, joka hyödyttää heidän lukuisia kristittyjä veljiään ja vastakiinnostuneita, joskus monissakin maissa. Muiden Jehovan todistajien tavoin he osallistuvat myös säännöllisesti kenttäpalvelukseen.

Ensimmäinen Beetel-perhe (eli Raamattutalon perhe, joksi sitä silloin sanottiin) asui Alleghenyssä Pennsylvaniassa. Vuonna 1896 siihen kuului 12 henkeä. Vuonna 1992 Beetel-perheessä oli yli 12900 jäsentä, jotka palvelivat 99 maassa. Lisäksi kun Seuralla ei ole ollut riittävästi majoitustiloja, sadat muut vapaaehtoiset ovat matkustaneet päivittäin työhön Beetel-koteihin ja kirjapainoihin. He ovat pitäneet etuna osallistua siellä tehtävään työhön. Tarvittaessa tuhannet muut todistajat tarjoutuvat luopumaan ansiotyöstään ja muista toimistaan vaihtelevan pituisiksi ajoiksi auttaakseen sellaisten tilojen rakentamisessa, joita Seura tarvitsee käyttöönsä Jumalan valtakunnan hyvän uutisen maailmanlaajuisen saarnaamisen edistämiseksi.

Monet maailmanlaajuisen Beetel-perheen jäsenet ovat ottaneet tämän työn elämäntehtäväkseen. Frederick W. Franz, josta tuli vuonna 1977 Vartiotorni-seuran neljäs presidentti, oli tuolloin ollut jo 57 vuotta New  Yorkin Beetel-perheen jäsen, ja hän jatkoi Beetel-palvelusta vielä 15 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1992. Heinrich Dwenger aloitti Beetel-palveluksensa Saksassa vuonna 1911 ja palveli sen jälkeen nöyrästi siellä, mihin hänet määrättiin. Hän iloitsi voidessaan palvella Thunin Beetel-perheen jäsenenä Sveitsissä aina vuoteen 1983 saakka, jolloin hän kuoli. Skotlantilaissyntyinen George Phillips otti vastaan määräyksen Etelä-Afrikan haaratoimistoon vuonna 1924 (jolloin se valvoi saarnaamistoimintaa Kapkaupungista Keniaan saakka) ja jatkoi palvelemista Etelä-Afrikassa, kunnes hän kuoli vuonna 1982 (jolloin tuolla alueella toimi seitsemän Seuran haaratoimistoa ja noin 160000 todistajaa). Myös monet kristityt sisaret, kuten Kathryn Bogard, Grace DeCecca, Irma Friend, Alice Berner ja Mary Hannan, omistivat aikuisikänsä parhaat vuodet Beetel-palvelukseen ja jatkoivat tuossa tehtävässä kuolemaansa asti. Monet muut Beetel-perheen jäsenet ovat myös palvelleet 10, 30, 50 tai 70 vuotta tai vieläkin kauemmin. g

Uhrautuvia matkavalvojia

Kautta maailman toimii myös noin 3900 kierros- ja piirivalvojaa, jotka vaimoineen huolehtivat tehtävistään siellä, missä heitä tarvitaan, yleensä kotimaassaan. Monet heistä ovat luopuneet kodistaan ja siirtyvät nyt paikasta toiseen joka viikko tai muutaman viikon välein palvellakseen heille määrättyjä seurakuntia. He eivät saa lainkaan palkkaa, mutta he ovat kiitollisia saadessaan ruoan ja asunnon siellä, missä he palvelevat, sekä pienen summan henkilökohtaisia kulujaan varten. Yhdysvalloissa, missä vuonna 1992 palveli 499 kierros- ja piirivalvojaa, nämä matkustavat vanhimmat ovat keskimäärin 54-vuotiaita, ja jotkut heistä ovat palvelleet tässä tehtävässä 30–40 vuotta tai kauemminkin. Useissa maissa nämä valvojat matkustavat autolla. Tyynenmeren seuduilla ei ole harvinaista, että joudutaan käyttämään liikennelentokoneita ja veneitä. Monin  paikoin kierrosvalvojat taivaltavat kaukaisiin seurakuntiin hevosella tai jalkaisin.

Tienraivaajat täyttävät tärkeän tarpeen

Hyvän uutisen saarnaamisen käynnistämiseksi paikoissa, joissa ei ole lainkaan todistajia, tai jollakin alueella erityisesti tarvittavan avun antamiseksi hallintoelin voi järjestää niin, että näihin paikkoihin lähetetään erikoistienraivaajia. Nämä ovat kokoaikaisia evankelistoja, jotka omistavat kenttäpalvelukseen vähintään 140 tuntia joka kuukausi. He tarjoutuvat palvelemaan missä tahansa heitä tarvitaan heidän omassa maassaan tai joissakin tapauksissa naapurimaissa. Koska heille jää heiltä vaadittavan palvelusmäärän vuoksi hyvin vähän tai ei lainkaan aikaa tehdä ansiotyötä aineellisista tarpeistaan huolehtimiseksi, heille annetaan majoitusta ja muita välttämättömyyksiä varten vaatimaton määräraha. Vuonna 1992 maailman eri osissa oli yli 14500 erikoistienraivaajaa.

Ensimmäiset erikoistienraivaajat, jotka lähetettiin alueilleen vuonna 1937, olivat joukon kärjessä soittamassa levytettyjä raamatullisia puheita ihmisten ovilla ja käyttämässä äänilevyjä raamatullisten keskustelujen pohjana uusintakäynneillä. Näin tapahtui suurkaupungeissa, joissa jo oli seurakuntia. Muutaman vuoden kuluttua erikoistienraivaajia alettiin ohjata varsinkin sellaisille alueille, joilla ei ollut lainkaan seurakuntia tai joiden seurakunnat tarvitsivat kipeästi apua. Heidän tehokkaan työnsä ansiosta muodostettiin satoja uusia seurakuntia.

Sen sijaan että he olisivat käyneet alueen läpi ja lähteneet muualle, he haravoivat aluettaan toistuvasti, huolehtivat kaikesta kiinnostuksesta ja johtivat raamatuntutkisteluja. Kiinnostuneille järjestettiin kokouksia. Niinpä kun muuan erikoistienraivaaja oli Lesothossa Afrikan eteläosassa ensimmäistä viikkoa uudella alueellaan, hän kutsui kaikkia tapaamiaan ihmisiä katsomaan, millainen on Jehovan todistajien teokraattinen palveluskoulu. Hän esitti perheensä kanssa koko ohjelman. Sitten hän kutsui kaikkia Vartiotornin tutkisteluun. Vielä senkin jälkeen, kun ihmisten ensi uteliaisuus oli tullut tyydytetyksi, 30 henkeä jatkoi Vartiotornin tutkistelussa käymistä, ja koulussa oli läsnä keskimäärin 20 henkeä. Sellaisissa maissa, joissa Gileadissa valmennetuilla lähetystyöntekijöillä oli tärkeä osuus hyvän uutisen saarnaamisen käynnistämisessä, kasvu joskus nopeutui, kun maassa syntyneitä todistajia alkoi pätevöityä erikoistienraivauspalvelukseen, sillä nämä saattoivat usein työskennellä vieläkin tehokkaammin paikallisen väestön keskuudessa.

Näiden innokkaiden työntekijöiden lisäksi on satojatuhansia muita Jehovan todistajia, jotka edistävät tarmokkaasti Valtakunnan asiaa. Heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, naimisissa olevia ja naimattomia. Vakituiset tienraivaajat käyttävät vähintään 90 tuntia joka kuukausi kenttäpalvelukseen, osa-aikaiset tienraivaajat vähintään 60 tuntia. He päättävät itse, missä he haluavat saarnata. Useimmat heistä työskentelevät jo vakiintuneiden seurakuntien yhteydessä; jotkut muuttavat alueille, joilla  ei ole seurakuntaa. He huolehtivat itse aineellisista tarpeistaan tekemällä jotakin ansiotyötä, tai heidän perheensä jäsenet voivat auttaa heitä taloudellisesti. Vuoden 1992 aikana osallistui yli 914500 henkeä palvelukseen vakituisina tai osa-aikaisina tienraivaajina ainakin osan vuodesta.

Erikoiskouluja

Vapaaehtoisille on tarjolla erikoiskoulutusta heidän varustamisekseen erilaisiin palvelustehtäviin. Vuodesta 1943 lähtien esimerkiksi Gilead-koulussa on valmennettu tuhansia kokeneita sananpalvelijoita lähetystyöhön, ja koulusta valmistuneita on lähetetty kaikkiin maailman osiin. Vuonna 1987 alkoi toimia palvelijoiden valmennuskoulu, josta on hyötyä huolehdittaessa seurakuntiin ja erilaisiin tehtäviin liittyvistä erikoistarpeista. Kun tätä koulua pidetään eri paikoissa, oppilaiden ei tarvitse matkustaa kovin kauaksi mihinkään keskuspaikkaan eikä opetella uutta kieltä hyötyäkseen koulutuksesta. Kaikki tähän kouluun kutsutut ovat vanhimpia tai avustavia palvelijoita, jotka ovat osoittaneet todella etsivänsä ensin Valtakuntaa. Monet ovat tarjoutuneet palvelemaan muissa maissa. Heillä on samanlainen henki kuin profeetta Jesajalla, joka sanoi: ”Katso, tässä minä olen, lähetä minut.” (Jes. 6:8.)

Jo vakituisina ja erikoistienraivaajina palvelevien tehokkuuden parantamiseksi käynnistettiin vuonna 1977 tienraivaajien palveluskoulu. Koulu järjestettiin, mikäli mahdollista, jokaiselle kierrokselle kautta maailman. Kaikkia tienraivaajia kutsuttiin hyötymään tästä kaksiviikkoisesta kurssista. Siitä lähtien samaa valmennusta on annettu kaikille tienraivaajille, sen jälkeen kun he ovat palvelleet tässä työssä kokonaisen vuoden. Vuoteen 1992 mennessä tässä koulussa oli valmennettu pelkästään Yhdysvalloissa yli 100000 tienraivaajaa; yli 10000 on saanut valmennusta joka vuosi. Lisäksi on 55000 koulutettu Japanissa, 38000 Meksikossa, 25000 Brasiliassa ja 25000 Italiassa. Tienraivaajat saavat tämän kurssin lisäksi nauttia siitä, että kierrosvalvoja pitää heille säännöllisesti erikoiskokouksen vieraillessaan puolivuosittain kussakin seurakunnassa, ja siitä erikoisvalmennusta sisältävästä ohjelmajaksosta, jonka sekä kierros- että piirivalvoja järjestävät heille vuotuisen kierroskonventin aikoihin. Valtakunnan julistajien suureen armeijaan kuuluvat tienraivaajat ovat siis paitsi halukkaita työntekijöitä myös hyvin valmennettuja sananjulistajia.

Palveleminen siellä missä tarvitaan kipeästi julistajia

Monet tuhannet Jehovan todistajat, joista toiset ovat tienraivaajia ja toiset eivät, ovat tarjoutuneet palvelemaan kotiyhteisönsä lisäksi muilla alueilla, joilla hyvän uutisen julistajia tarvitaan kipeästi. Joka vuosi tuhannet julistajat viettävät – sen mukaan, miten he  voivat järjestää omat asiansa – viikkoja tai kuukausia usein melko kaukana kotoaan sijaitsevilla alueilla todistaakseen ihmisille, joiden luona ei säännöllisesti käy Jehovan todistajia. Tuhannet muut ovat lähteneet asuinseudultaan ja asettuneet asumaan muualle antaakseen sellaista apua pitempään. Monet heistä ovat aviopareja tai lapsiperheitä. Usein he ovat tosin muuttaneet melko lähelle, mutta jotkut ovat muuttaneet vuosien mittaan monta kertaa. Monet näistä innokkaista todistajista ovat jopa ryhtyneet palvelemaan ulkomailla – toiset muutamiksi vuosiksi, toiset pysyvästi. He tekevät ansiotyötä huolehtiakseen tarpeistaan ja kustantavat itse muuttonsa. Heidän yksinomainen halunsa on osallistua olosuhteidensa mukaan mahdollisimman täysin määrin Valtakunnan sanoman levittämiseen.

Joskus perheen pää, joka ei ole Jehovan todistaja, voi viedä perheensä toiselle paikkakunnalle ansiotyön vuoksi. Ne perheen jäsenet, jotka ovat todistajia, voivat kuitenkin nähdä tässä tilaisuuden levittää Valtakunnan sanomaa. Tämä piti paikkansa kahdesta yhdysvaltalaisesta todistajasta, jotka joutuivat 1970-luvun lopulla muuttamaan Surinamin viidakkoalueelle erääseen rakentajien leiriin. He nousivat kahdesti viikossa ylös aamuneljältä, ajoivat yhtiön bussilla kuoppaista maantietä tunnin matkan erääseen kylään ja saarnasivat siellä koko päivän. Ennen pitkää he johtivat totuudennälkäisille ihmisille joka viikko 30:tä raamatuntutkistelua. Nykyään tässä aiemmin tavoittamattomassa sademetsän osassa on seurakunta.

Jokaiseen sopivaan todistamistilaisuuteen tarttuminen

Kaikki Jehovan todistajat eivät tietenkään muuta muihin maihin tai edes muihin kaupunkeihin jatkamaan palvelustaan. He eivät ehkä voi olosuhteidensa vuoksi toimia tienraivaajina. Siitä huolimatta he tuntevat hyvin Raamatun kehotuksen ryhtyä ”kaikkiin hartaisiin ponnistuksiin” ja olla sellaisia, joilla on ”runsaasti tehtävää Herran työssä” (2. Piet. 1:5–8; 1. Kor. 15:58). He osoittavat etsivänsä ensin Valtakuntaa, kun he asettavat sen edut ansiotyön ja rentoutumisen edelle. Ne, joiden sydämen täyttää arvostus Valtakuntaa kohtaan, osallistuvat säännöllisesti kenttäpalvelukseen siinä määrin kuin heidän olosuhteensa sallivat, ja monet heistä tekevät muutoksia olosuhteissaan voidakseen osallistua siihen täydemmin. He etsivät myös alituisesti sopivia tilaisuuksia todistaa toisille Valtakunnasta.

Esimerkiksi John Furgala, joka omisti rautakaupan Guayaquilissa Ecuadorissa, asetti raamatullista kirjallisuutta kauniisti näytteille myymäläänsä. Johnilla oli tapana todistaa asiakkaalle samalla kun myymäläapulainen kokosi tämän tilaamia tavaroita.

Nigeriassa muuan innokas todistaja elätti perheensä sähköurakoitsijana, ja hänkin oli päättänyt hyödyntää liikesuhteitaan voidakseen antaa todistusta. Koska hänellä oli oma yritys, hän sai laatia itse oman aikataulunsa. Joka aamu ennen työpäivän alkamista hän kutsui koolle vaimonsa, lapsensa, työntekijänsä ja harjoittelijansa tarkastelemaan päivän tekstiksi valittua raamatunkohtaa sekä kokemuksia Jehovan todistajien vuosikirjasta. Aina vuoden alussa hänellä oli myös tapana antaa asiakkailleen Vartiotorni-seuran  kalenteri ja kaksi lehteä. Se on johtanut siihen, että jotkut hänen työntekijöistään ja asiakkaistaan ovat liittyneet hänen kanssaan palvomaan Jehovaa.

Monilla Jehovan todistajilla on sama henki. Tekevätpä he mitä tahansa, he tähyilevät aina tilaisuuksia kertoa hyvää uutista toisille.

Suuri armeija onnellisia kokoaikaisia evankelistoja

Jehovan todistajien into saarnata hyvää uutista ei ole vuosien kuluessa laimentunut. Vaikka monet ovat sanoneet heille tiukasti, ettei asia kiinnosta heitä, on paljon ihmisiä, jotka ovat kiitollisia siitä, että todistajat auttavat heitä ymmärtämään Raamattua. Jehovan todistajat ovat päättäneet jatkaa saarnaamista, kunnes Jehova itse ilmaisee selvästi, että tämä työ on tehty loppuun.

Sen sijaan että Jehovan todistajien maailmanlaajuinen joukko olisi hiljentänyt vauhtia, se on todellisuudessa tehostanut saarnaamistoimintaansa. Vuoden 1982 maailmanlaajuinen raportti osoitti, että kenttäpalvelukseen oli käytetty 384856662 tuntia. Kymmenen vuotta myöhemmin (vuonna 1992) tähän työhön käytettiin 1024910434 tuntia. Mistä tämä toiminnan suuri kasvu johtui?

On totta, että Jehovan todistajien määrä oli kasvanut, mutta ei samassa suhteessa kuin tuntien määrä. Kun todistajien määrä kasvoi tuona aikana 80 prosenttia, niin tienraivaajien määrä lisääntyi peräti 250 prosenttia. Kautta maailman keskimäärin yksi jokaisesta seitsemästä Jehovan todistajasta osallistui joka kuukausi johonkin kokoaikaisen saarnaamistyön muotoon.

Minkälaiset ihmiset toimivat tällä tavoin tienraivaajina? Esimerkiksi Korean tasavallassa monet todistajat ovat perheenemäntiä. Perhevelvollisuuksiensa vuoksi he kaikki eivät ehkä voi olla vakituisia tienraivaajia, mutta monet ovat olleet osa-aikaisessa tienraivauspalveluksessa koulun pitkien talvilomien aikana. Niinpä 53 prosenttia kaikista Korean tasavallan todistajista toimi jossakin kokoajanpalveluksen muodossa tammikuussa 1990.

Filippiiniläistodistajat saattoivat työn alkuaikoina viedä Valtakunnan sanoman Filippiinien sadoille asutuille saarille nimenomaan innokkaan tienraivaushenkensä ansiosta. Tuo into on ollut vieläkin ilmeisempää siitä lähtien. Vuonna 1992 Filippiineillä osallistui joka kuukausi keskimäärin 22205 julistajaa kenttäpalvelukseen tienraivaajina. Heidän joukossaan oli monia nuoria, jotka olivat päättäneet ”muistaa Luojaansa” ja käyttää nuoruuden tarmoaan hänen palvelukseensa (Saarn. 12:1). Oltuaan tienraivaajana kymmenen vuotta eräs sellainen nuori sanoi: ”Olen oppinut olemaan kärsivällinen, viettämään yksinkertaista elämää, luottamaan Jehovaan ja olemaan nöyrä. On totta, että olen myös kokenut vaikeuksia ja masennusta, mutta ne eivät ole mitään verrattuna niihin siunauksiin, joita tienraivaus on tuonut.”

Vuoden 1989 huhti- ja toukokuun Vartiotornien kirjoituksissa paljastettiin Suuri Babylon, joka tarkoittaa väärää uskontoa monine muotoineen  kautta maailman. Kirjoitukset julkaistiin samanaikaisesti 39 kielellä, ja niitä levitettiin tehokkaasti. Japanissa, jossa tienraivaajina toimivien todistajien määrä on usein ollut yli 40 prosenttia julistajien määrästä, saatiin uusi huippu, kun 41055 osa-aikaista tienraivaajaa ilmoittautui auttamaan työssä tuon huhtikuun aikana. Osakan prefektuurissa Takatsukin kaupungissa Otsukan seurakunnan 77 kastetusta julistajasta oli 73 julistajaa jossakin tienraivauspalveluksen muodossa tuon kuukauden aikana. Huhtikuun 8. päivänä, jolloin kaikkia Japanin julistajia kehotettiin jollakin tavoin osallistumaan tämän elintärkeän sanoman levittämiseen, sadat seurakunnat, esimerkiksi Ushiodan seurakunta Jokohaman kaupungissa, järjestivät koko päiväksi, aamuseitsemästä iltakahdeksaan saakka, palvelusta kadulla ja talosta taloon tavoittaakseen mahdollisimman monet ihmiset tuolta alueelta.

Meksikossa kuten muuallakin Jehovan todistajat tekevät työtä huolehtiakseen aineellisista tarpeistaan. Siitä huolimatta vuoden 1992 aikana joka kuukausi keskimäärin 50095 Jehovan todistajaa teki elämässään tilaa myös tienraivauspalvelukselle auttaakseen totuudennälkäisiä ihmisiä saamaan tietoa Jumalan valtakunnasta. Joskus koko perhekunta oli yhteistoiminnassa, jotta kaikki perheenjäsenet tai ainakin jotkut heistä voisivat olla tienraivaajina. Heidän palveluksensa oli hedelmällistä. Vuoden 1992 aikana Meksikon Jehovan todistajat johtivat säännöllisesti 502017:ää Raamatun kotitutkistelua yksityisille ihmisille ja perheryhmille.

Vanhimmilla, jotka palvelevat Jehovan todistajien seurakuntia, on raskas vastuu. Useimmat Nigerian samoin kuin monien muidenkin maiden vanhimmat ovat perheellisiä miehiä. Sen lisäksi että nämä miehet valmistautuvat johtamaan seurakunnankokouksia ja osallistumaan niihin ja tarpeen mukaan paimentavat Jumalan laumaa, jotkut heistä ovat kuitenkin myös tienraivaajia. Miten se on mahdollista? Ajankäytön huolellinen suunnittelu ja perheen hyvä yhteistoiminta ovat usein tärkeitä seikkoja.

On ilmeistä, että Jehovan todistajat ovat kautta maailman suhtautuneet vakavasti Jeesuksen kehotukseen etsiä ensin Jumalan valtakuntaa (Matt. 6:33). Heidän toimintansa ilmaisee heidän syvää rakkauttaan Jehovaan ja heidän arvostustaan hänen suvereenisuuttaan kohtaan. He sanovat psalmista Daavidin tavoin: ”Minä kunnioitan sinua, Jumalani, sinä kuningas, ja kiitän sinun nimeäsi aina ja iankaikkisesti.” (Ps. 145:1.)

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 292]

Todistamisvastuuta tähdennettiin enemmän

[Huomioteksti s. 293]

He pitävät todistamista talosta taloon kallisarvoisena etuna

[Huomioteksti s. 294]

Sen ymmärtäminen mitä kokosieluinen palvelus on

[Huomioteksti s. 295]

Mitä Valtakunnan etsiminen ensin todella merkitsee

[Huomioteksti s. 301]

Innokkaat todistajat asettavat Valtakunnan edut ansiotyön ja rentoutumisen edelle

[Tekstiruutu/Kuva s. 288]

”Missä ovat ne yhdeksän?”

Kristuksen kuoleman muistonvietossa vuonna 1928 annettiin kaikille läsnäolijoille traktaatti ”Missä ovat ne yhdeksän?”. Tapa, jolla siinä käsiteltiin Luukkaan 17:11–19:ää, kosketti Claude Goodmanin sydäntä ja sai hänet ryhtymään kolporteeraus- eli tienraivaustyöhön ja jatkamaan sinnikkäästi tuota palvelusta.

 [Tekstiruutu/Kuvat s. 296, 297]

Beetel-palvelus

Vuonna 1992 oli Beetel-palveluksessa 12974 henkeä 99 maassa

[Kuvat]

Henkilökohtainen tutkiminen on tärkeää Beetel-perheen jäsenille

Espanja

Jokaisessa Beetel-kodissa päivä aloitetaan jonkin raamatunkohdan tarkastelulla

Suomi

 Beetel-perheen jäsenet osallistuvat kenttäpalvelukseen, kuten kaikki muutkin Jehovan todistajat

Sveitsi

Joka maanantai-ilta Beetel-perhe tutkii yhdessä ”Vartiotornia”

Italia

Beetelissä tehdään monenlaista työtä, mutta kaiken tarkoitus on tukea Jumalan valtakunnan julistamista

Ranska

Papua-Uusi-Guinea

Yhdysvallat

Saksa

Filippiinit

Meksiko

Englanti

Nigeria

Alankomaat

Brasilia

Japani

Etelä-Afrikka

[Tekstiruutu/Kuvat s. 298]

Kauan Beetel-palveluksessa olleita

F. W. Franz – Yhdysvallat (1920–92)

Heinrich Dwenger – Saksa (noin 15 vuotta vuosina 1911–33), Unkari (1933–35), Tšekkoslovakia (1936–39) ja Sveitsi (1939–83)

George Phillips – Etelä-Afrikka (1924–66, 1976–82)

Lihalliset sisarukset (Kathryn Bogard ja Grace DeCecca), jotka käyttivät yhteensä 136 vuotta Beetel-palvelukseen – Yhdysvallat

[Kaavio s. 303]

(Ks. painettu julkaisu)

Tienraivaajien määrä kasvaa!

Tienraivaajia

Julistajia

Kasvuprosentti vuodesta 1982

250 %

200 %

150 %

100 %

50 %

1982 1984 1986 1988 1990 1992

[Kuva s. 284]

Sisar Early polki pyörällä ristiin rastiin läpi suuren osan Uutta-Seelantia ja julisti Valtakunnan sanomaa

[Kuva s. 285]

Malinda Keefer omistautui kokoajanpalvelukseen 76 vuoden ajan – naimattomana, aviovaimona ja leskenä

[Kuvat s. 286]

Yksinkertaiset asuntoautot tarjosivat majapaikan joillekuille varhaisille tienraivaajille heidän siirtyessään paikasta toiseen

Kanada

Intia

[Kuva s. 287]

Frank Rice (seisomassa oikealla), Clem Deschamp (istumassa Frankin edessä, Clemin vaimo Jean heidän vieressään) ja ryhmä jaavalaisia todistajatovereita ja vastakiinnostuneita

[Kuvat s. 288]

Claude Goodmanin elämä kokoajanpalvelijana vei hänet Intiaan ja seitsemään muuhun maahan

[Kuva s. 289]

Ben Brickell hyödynsi hyvää terveyttään mielellään Jehovan palveluksessa; myöhemmin ilmaantuneet vakavat terveysongelmat eivät saaneet häntä lopettamaan

[Kuva s. 290]

Kathe Palm todisti kaikenlaisilla alueilla Chilen suurkaupunkien toimistorakennuksista kaukaisimpaan kaivosleiriin ja lammasfarmiin saakka

[Kuva s. 291]

Sekä Martin että Gertrud Pötzingerin päättäväisyyttä kuvastavat sanat: ”Tämän yhden minä teen – etsin ensin Valtakuntaa”

[Kuva s. 300]

Tienraivaajien palveluskoulu (esimerkiksi tämä Japanissa pidetty koulu) on antanut erikoisvalmennusta kymmenilletuhansille innokkaille työntekijöille