Kenia ja sen naapurimaat

SATANELJÄKYMMENTÄNELJÄ vuotta sitten Lontoo kuhisi jännityksestä. Saksalainen tutkimusmatkailija Johannes Rebmann oli ilmoittanut nähneensä Itä-Afrikassa suuren vuoren, vuoren joka oli niin korkea, että sen huippu oli lumen peitossa. Vaikka monet hämmästelivätkin tätä sensaatiomaista uutista, maantieteen tuntijat pudistelivat päätään. Vai muka lunta päiväntasaajalla? Vain Rebmannin mielikuvituksessa, he sanoivat.

Myöhemmin muut eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kertoivat kuulemiaan tietoja sademetsissä asustelevasta alkeellisesta kääpiöitä muistuttavasta kansasta, ihmisistä, joita yksikään valkoinen mies ei ollut koskaan nähnyt. Jälleen asiantuntijat epäilivät. Nämä kertomukset olivat varmasti pelkkää satua.

Mutta asiantuntijat erehtyivät kummassakin tapauksessa. Uudet tutkimusmatkat vahvistivat todeksi sen, että oli olemassa majesteettinen Kilimanjaro, vuori, jonka huipulla lumi kimalteli ympäri vuoden. Todeksi vahvistettiin myös pygmien eli kääpiökansan olemassaolo: miesten keskipituus oli vain 140 senttimetriä.

 Mikä ihmeiden alue Itä-Afrikka onkaan! Kaikista maailmankolkista vain harvassa on sellaista jännitystä, väriä, kauneutta ja lumoa kuin tässä Afrikan osassa. Tällä alueella on paitsi lumihuippuisia vuoria, myös paahtavan kuumia erämaita. Maailman lyhyimpien ihmisten lisäksi täällä asuvat myös maailman pisimpiin kuuluvat tutsit ja dinkat, joiden keskuudessa reilusti yli kaksimetriset miehet ovat aivan tavanomainen näky.

Kansoja ja kieliä

Itä-Afrikka on täynnä vaihtelua. Täällä asuvat 150 miljoonaa ihmistä kuuluvat yli 350 kansanryhmään (etniseen ryhmään). Yksistään Tansaniassa on noin 125 sellaista ryhmää. Keniassa on nelisenkymmentä etnistä ryhmää aina Nairobin nykyaikaisilla liikealueilla hyvin edustettuina olevista kikujuista masaipaimentolaisiin asti, jotka nauttivat ravinnokseen pääasiassa karjansa maitoa ja verta.

Eipä ihme, että Itä-Afrikassa puhutaan myös lukuisia kieliä. Vaikka ne voidaankin pohjimmiltaan laskea kuuluviksi muutamiin suuriin kielikuntiin, alaryhmät ja paikalliskielet nostavat kielten lukumäärän satoihin. Yksistään Etiopiassa puhutaan yli sataa kieltä, ja näihin sisältyy myös ”puhdas kieli”, joka yhdistää paitsi koko itäisen Afrikan, myös koko maailman. – Sef. 3:9, UM.

Vuoria, järviä ja eläimiä

Suurin osa Itä-Afrikkaa on trooppista aluetta, mutta sisäosan ylätasangot ovat viileitä verrattuna kuumiin rannikkokaistaleisiin. Aluetta halkoo pohjois-eteläsuunnassa Itä-Afrikan hautavajoama, 6400 kilometrin pituinen halkeama maankuoressa. Hautavajoamaa reunustavat sammuneet tuliperäiset vuoret. Kuuluisin näistä vuorista on Kilimanjaro. Se kohoaa lähes kuudentuhannen metrin korkeuteen ja on Afrikan korkein vuori. Kauempana pohjoisessa kohoaa Keniavuori. On paradoksaalista, että sen tyvi lepää auringon paahtamalla päiväntasaajalla ja kaksiosainen huippu on ikuisen lumen peitossa.

Vuorenharjanteiden välissä sijaitsevat järvet ovat lukuisten –  niin lajeiltaan kuin määrältäänkin – vesilintujen kotina. Niissä asustaa pelikaaneja, kuningaskalastajia, hanhia, kurkia, harmaa-, katto-, iibis- ja kapustahaikaroita, vain muutamia mainitaksemme. Hautavajoaman suolajärvien korkea suolapitoisuus suo elinmahdollisuudet suolalehtijalkaisille sekä sini- ja viherleville, joita flamingot tarvitsevat. Itä-Afrikassa asuu lähes kaksi miljoonaa viehkeää flamingoa. Suuri flamingoparvi lennossa onkin varmasti koko maanosan sävähdyttävimpiä ilmestyksiä, kun se näkyy sinitaivaalla vaaleanpunaisena väriläiskänä.

Katsoopa minne tahansa, näkee lintuja – outoja, kiehtovia ja kauniita lintuja. Sateenkaaren väreissä kimalteleva nektarilintu siemailee makeaa nestettä kukasta. Kirkkaankeltainen kutojalintu rakentaa papyruskaislasta monimutkaista pesäänsä. Korppikotka liitelee vaivattomasti pilvien lomassa.

Täällä on tietysti myös suuria eläimiä. Savannilla voi nähdä elefantteja, seeproja, sarvikuonoja, puhveleita, kirahveja, leijonia, leopardeja ja antilooppeja yli kuuttakymmentä eri lajia. Täällä voi katsella, miten kymmentuhatpäinen gnuantilooppilauma kiitää jylisten tasangon poikki, miten tantalusmarakatti tirkistelee akaasiapuusta tai hontelo strutsi haeskelee ruokaa.

Oletpa siis Danakilin tasangolla, joka on maailman kuumimpia  paikkoja, tai Kuun vuorilla, joilla gorillat leikkivät, tai valkeilla hiekkarannoilla, joilla yli satavuotiaat kilpikonnat ryömivät hitaasti, voinet havaita, että Itä-Afrikka on ainutlaatuinen paikka.

Uskontojen kirjo

Kautta historian Itä-Afrikan asukkaat ovat yleensä kuuluneet heimouskontoihin – lukuun ottamatta Etiopiaa, missä 300-luvulta lähtien on ollut vallassa Etiopian kirkko. Mutta koska Mekka sijaitsee aivan vastapäätä Punaisenmeren toisella puolen ja pasaatituulet kuljettivat arabien purjealuksia Persianlahdelta Itä-Afrikan rannikolle, islam sai pian jalansijaa. 1700- ja 1800-luvuilla kukoistaneen orjakaupan myötä muslimit etenivät kohti etelää ja sisämaata, kun orjia tuotiin pääasiallisesti Afrikan suurten järvien ja Zanzibarin satamakaupungin väliseltä alueelta. Nykyään noin 40 prosenttia Itä-Afrikan väestöstä on muslimeja, vaikka heitä prosentuaalisesti onkin paljon vähemmän joissakin tuon alueen maissa, esimerkiksi Ugandassa, Keniassa, Ruandassa ja Seychelleillä.

1800-luku toi myös tullessaan eurooppalaiset tutkimusmatkailijat ja lähetyssaarnaajat, jotka loivat perustan siirtomaaherruudelle. Brittiläinen imperiumi vaati omakseen aluetta, jota alettiin sanoa anglo-egyptiläiseksi Sudaniksi ja Brittiläiseksi Itä-Afrikaksi. Englantilaiset, ranskalaiset ja italialaiset jakoivat Somalimaan. Belgia johti Ruandaa ja Urundia (nykyistä Burundia). Italia hallitsi lyhyempiä ajanjaksoja Eritreaa (Etiopiaa), ja Saksan valvonnassa oli Saksan Itä-Afrikka eli nykyinen Tansania. a Kristikunnan lähetyssaarnaajat jakoivat alueet etupiireihin, niin että aina yhdellä ”kirkolla” oli ikään kuin monopoliasema tietyllä alueella. He rakensivat kouluja ja sairaaloita ja käänsivät Raamattua lukuisille kielille.

 Tätä nykyä kaksi kolmasosaa Kenian väestöstä on nimikristittyjä, kun taas koko itäisessä Afrikassa kristittyjen osuus on hiukan alle puolet väestöstä. Jotkin heimot ovat pitäneet kiinni animistisista käsityksistään, ja nykyään tämän perinteisen palvontamuodon kannattajat muodostavat noin yhden neljäsosan tai yhden viidesosan väestöstä. Aasiasta tulleet siirtolaiset ovat pitäneet kiinni itämaisista uskonnoista.

Lähempänä nykyaikaa kansalliskiihko on voimistunut Afrikassa, ja 1960-luvulla maa toisensa jälkeen itsenäistyi. Useimmissa tapauksissa tämä tiesi palvontavapauden lisääntymistä. Nationalismin myötä aukeni tie myös monille uusille omatekoisille profeetoille, jotka afrikkalaistivat kristikunnan uskontoja ja perustivat satoja uusia lahkoja, mikä synnytti niiden keskuudessa kilpailuhenkeä ja sekaannusta. Kun nämä näkemyserot kärjistyivät vihamielisyydeksi, alettiin joidenkin uskontojen kannattajia vainota kiihkeästi.

Kristikunnan kirkot eivät sekaantumisellaan siirtomaapolitiikkaan ja liikekeinotteluun antaneet Kristuksen mallin mukaista esimerkkiä, eivätkä ne liioin saaneet aikaan pysyviä muutoksia useimpien uskovien jäsentensä moraalissa. Raamatun totuuden oli nyt aika loistaa itäiseen Afrikkaan.

Varhaiset tienraivaajat sytyttävät soihdun

Noin 60 vuoden kuluttua siitä, kun kuuluisat tutkimusmatkailijat Livingstone ja Stanley kohtasivat toisensa Tanganjikajärven rannalla, ja aikaan, jolloin Niilin eteläisimpiä alkulähteitä ei vielä ollut löydetty, alettiin ensi kerran ponnistella Raamatun totuuden säteiden ulottamiseksi tähän osaan Afrikkaa. Tällöin raamatuntutkijat toimivat jo varsin aktiivisesti muissa osissa maailmaa paljastaen uskonnollisia valheita ja kiinnittäen ihmisten huomiota ajankohtaisten tapahtumien merkitykseen. Afrikassa työ aloitettiin länsirannikolta ja Hyväntoivonniemestä mantereen eteläkärjestä.

Vuonna 1931, jolloin Kansainväliset raamatuntutkijat omaksuivat uuden raamatullisen nimen, Jehovan todistajat,  Vartiotorni-seuran Kapkaupungissa sijaitseva haaratoimisto tähyili keinoja totuuden siemenen kylvämiseksi mantereen itärannikolle ja, mikäli mahdollista, myös sisämaahan. Kaksi rohkeaa tienraivaajapalvelijaa Kapkaupungista, Gray Smith ja hänen vanhempi veljensä Frank, lähtivät matkaan kohti Brittiläistä Itä-Afrikkaa ottamaan selkoa siitä, miten hyvää uutista voitaisiin levittää. He ottivat mukaansa De Soto -merkkisen auton, josta he olivat tehneet asuntoauton, lastasivat sen 40 kirjalaatikon kera laivaan ja matkasivat Mombasaan Keniaan. Kenian ylänköjen poikki oli hiljattain rakennettu rautatie, joka yhdisti Mombasan Ugandaan. Niinpä nämä kaksi tienraivaajaa lähettivät kallisarvoiset kirjansa junalla Mombasasta Nairobiin, puolentoista kilometrin korkeudessa sijaitsevaan pääkaupunkiin, jonka paikalla oli vain 20 vuotta aiemmin ollut ainoastaan muutama huojuva rautatieläisten tarvikevaja.

Seuraavaksi Smithin veljesten edessä oli Nairobiin johtavasta lähes kuudensadan kilometrin pituisesta maantiestä selviytyminen. Nykyään matkailijat taittavat tuon taipaleen noin seitsemässä tunnissa nykyaikaista kestopäällystettyä tietä pitkin, mutta noihin aikoihin sellainen matkanteko täyteen lastatulla asuntoautolla oli silkka uhkayritys. Vartiotorni-seuran silloiselle presidentille Joseph F. Rutherfordille lähetetty raportti, joka julkaistiin Vartiotornissa 1. lokakuuta 1931, antaa meille välähdyksen heidän matkastaan ja todistustyöstä Nairobissa:

”Rakas veli Rutherford:

”Monet kerrat olemme, veljeni ja minä, kiittäneet sinua edusta saada tulla työskentelemään tänne Etelä-Afrikan neitsytmaahan.

”Me laivasimme asianmukaisesti moottorivaunumme Cape Town’ista [Kapkaupungista] Mombasaan S/S. ’Llamtepher’illä’; ja miellyttävän merimatkan jälkeen me lähdimme kauheimmalle moottoriretkelle, mitä milloinkaan olen tehnyt. Mombasasta Nairobiin (360 mailia) meni meiltä neljä päivää, vaikka kuljimme  kaikki päivät. Me nukuimme pensaikossa villit eläimet kaikkialla ympärillämme.

”Maili mailin jälkeen minun oli lapiolla tasoitettava harjukkeita, täytettävä kuoppia, katkottava elefanttiruohoa ja puita täyttääkseni rämeitä, jotta pyörät voisivat vieriä. Me teimme matkaa päivällä ja osalta yölläkin, halukkaina todistamaan.

”Viimein saavuimme Nairobiin, Kenyan pääkaupunkiin, likelle päiväntasaajaa ja Keski-Afrikkaa; ja Herra siunasi meidän ponnistuksemme tuloksilla, jotka muodostavat maailmanennätyksen. Me työskentelimme molemmat kaksikymmentä yksi päivää, niihin laskettuina kaikki lauantait ja sunnuntaitkin, ja tässä lyhyessä ajassa me levitimme 600 kirjasta ja 120 täyttä yhdeksän kirjan sarjaa. Meitä uhattiin poliisilla, kutsuttiin valehtelijoiksi, ivattiin, käskettiin ulos toimipaikoista; mutta me jatkoimme, ja meidän työmme on melkein päättynyt. Soihtu on sytytetty, ja se loistaa läpi pimeimmän Afrikan. Päättäen asioista, joita me kuulemme, on työ kääntänyt uskonnollisen Nairobin nurin.

”Minä palaan Cape Towniin, mutta veljeni suunnittelee vievänsä sanoman Kongon ja Pohjois-Rhodesian kautta Cape Towniin, missä me taas tapaamme toisemme valmiina seuraavaan etuun.

Sinun Mestarin palveluksessa,

F. W. Smith, kolporteeraaja.”

Siirtomaavallan aikoihin yhteydenpito afrikkalaisiin oli vähäistä, joten Smithin veljekset levittivät suurimman osan kirjallisuudestaan katolisille goalaisille, jotka olivat tulleet Intian länsirannikolta Goasta rakentamaan rautatietä. Mutta katoliset papit olivat raivoissaan tässä raamatullisessa kirjallisuudessa selitetyistä totuuksista, joten he keräsivät kaikki käsiinsä saamat kirjat ja polttivat ne.

Myöhemmin Smithin veljekset saivat malarian, sairauden, joka oli päättänyt monen matkailijan elämän. Gray toipui oltuaan neljä kuukautta sairaalassa, mutta hänen veljensä Frank kuoli ennen kuin pääsi Kapkaupunkiin.

 Rohkea uusi yritys

Sillä välin tienraivaajat Robert Nisbet ja David Norman valmistautuivat Etelä-Afrikassa uuteen matkaan. Robert Nisbet kertoo, että kun hän saapui Skotlannista Kapkaupungin haaratoimistoon, hänelle näytettiin 200 laatikollista kirjallisuutta, jotka olivat valmiita lähetettäviksi Itä-Afrikkaan. Kirjallisuutta oli viisi kertaa niin paljon kuin Smithin veljekset olivat ottaneet mukaansa!

Tällä kerralla matkalaiset varjelivat itseään malariatartunnalta nukkumalla moskiittoverkkojen alla ja ottamalla päivittäiset annokset kiniiniä. He aloittivat kampanjansa Tanganjikan pääkaupungista Dar es Salaamista elokuun 31. päivänä 1931. Tämä ei ollut mikään helppo määräalue. Veli Nisbet kertoo: ”Auringon häikäisy päällystetyiltä kaduilta, ankara, kostea kuumuus ja raskaiden kirjallisuuslastien kantaminen talosta toiseen olivat vain muutamia niistä vaikeuksista, joita eteemme tuli. Mutta me olimme nuoria ja vahvoja ja nautimme siitä.”

 Nämä kaksi tienraivaajaa kävivät kaupoissa, toimistoissa ja kodeissa ja levittivät kahdessa viikossa lähes tuhat kirjaa ja kirjasta. Näiden joukossa oli monia niin sanottuja sateenkaarisarjoja, jotka käsittivät yhdeksän Raamattua selittävää erilaista värikästä kirjaa ja yksitoista kirjasta. Ei kestänyt kauankaan, kun katolinen kirkko jo julkaisi ilmoituksen, jossa kiellettiin ketään katolilaista pitämästä tällaista kirjallisuutta kotonaan.

Dar es Salaamista nämä kaksi tienraivaajaa jatkoivat Zanzibariin, noin 40 kilometrin päässä rannikosta sijaitsevaan saareen, joka oli aikoinaan ollut tärkeä orjakaupan keskus. Samannimisessä vanhassa kaupungissa, jossa mutkitteli sokkeloisia kapeita kujia, leijui alati mausteneilikan tuoksu, sillä Zanzibar oli tuon mausteen johtava viejä. Silloinen noin neljännesmiljoonan käsittävä väestö koostui pääasiassa suahilinkielisistä muslimeista. Kirjallisuus oli kuitenkin englanninkielistä, joten suurin osa siitä levitettiin englantia puhuville intialaisille ja arabeille.

Oltuaan kymmenen päivää Zanzibarissa tienraivaajat astuivat Mombasaan Keniaan menevään laivaan määränpäänään Kenian ylängöt. Mombasasta he jatkoivat matkaa junalla ja saarnasivat samalla rautatielinjaa reunustavalla alueella aina Victorianjärvelle asti, joka sijaitsee aivan päiväntasaajan eteläpuolella.

Sitten he matkustivat laivalla Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan, missä he levittivät monia kirjoja ja hankkivat Kultaisen Ajan tilauksia (tunnetaan nykyään Herätkää!-lehtenä). Eräs mies, joka näki ystävänsä lukevan haltioituneena Hallitus-kirjaa, matkusti 80 kilometriä löytääkseen veljet ja hankki kaikki saatavilla olevat kirjat sekä Kultaisen Ajan tilauksen.

Seuraavaksi nämä kaksi tienraivaajaa etenivät Victorianjärven rannalla sijaitsevien Jinjan ja Kisumun kautta takaisin Mombasaan. Siellä he levittivät jälleen paljon kirjallisuutta ja pitivät kaksi raamatullista puhetta, joita monet goalaiset tulivat kuuntelemaan. Sieltä he purjehtivat viidentuhannen kilometrin merimatkan takaisin Kapkaupunkiin. Veljet Nisbet ja Norman  levittivät yhdessä yli viisituhatta kirjaa ja kirjasta sekä saivat monia tilauksia.

Maanteitse halki puolen Afrikkaa

Vuonna 1935, jolloin lisääntyvä Raamatun ymmärrys paljasti, että koottaisiin suuri joukko, joka saisi elää paratiisimaassa, neljän todistajan ryhmä lähti kolmannelle rynnistykselle Itä-Afrikkaan. He olivat ensimmäisestä matkasta selvinnyt Gray Smith ja hänen vaimonsa Olga sekä kaksi Nisbetin veljestä, Robert ja George. George oli saapunut Kapkaupunkiin maaliskuussa. b

Tällä kertaa he olivat varustautuneet hyvin. Heillä oli mukanaan kaksi suurta jakeluautoa asuintiloineen, joissa oli kaikki tarvittava: vuoteet, keittiö, vesivarasto, varatankki ja irrotettavat hyttysverkot. Nyt he saattoivat päästä uusiin kaupunkeihin, vaikkakin tiet olivat toisinaan jopa kolmimetrisen ruohon peitossa. Nämä tienraivaajat nukkuivat usein taivasalla, ja he saattoivat nähdä, kuulla ja kokea Afrikan viidakon sykkeen, laajat taivaanrannat ja villieläinten runsauden: yöllä he saattoivat kuulla leijonien karjuvan, ja päivällä he näkivät seeprojen, gasellien ja kirahvien laiduntavan rauhaisasti – pelonsekaisia tunteita herätti se, että lähistöllä oli sarvikuonoja ja elefantteja.

He ajoivat osan matkaa pitkin Kapin-Kairon tietä. Todellisuus tämän maineikkaan nimen takana oli karu: pitkiä, yksinäisiä pätkiä pölyistä tai kivistä tietä, jossa oli siellä täällä mutakuoppia, pehmeää hiekkaa ja jokia, joiden yli piti kahlata. Päästyään Tanganjikaan tämä neljän hengen ryhmä jakaantui. Nisbetin veljekset suuntasivat kohti Nairobia, kun taas veli ja sisar Smith keskittyivät Tanganjikaan, joka oli tuolloin Englannin vallan alaisuudessa.

Pian poliisi pidätti Smithit ja käski heidän palata Etelä-Afrikkaan. Mutta he seurasivatkin sen sijaan Nisbetin veljeksiä ja lähtivät pohjoiseen Nairobiin, jonne he saivat luvan jäädä vasta  sitten, kun olivat maksaneet paikalliselle poliisille 160 dollarin suuruisen palautettavissa olevan takuun. Tienraivaajat työskentelivät ahkerasti ja levittivät yli 3000 kirjaa ja noin 7000 kirjasta sekä saivat monta Kultaisen Ajan tilausta. Lopulta kasvava uskonnollinen vastustus johti karkotusmääräykseen. Tienraivaajat vastustivat karkotusta pontevasti – mutta turhaan. Niinpä kolme heistä lähti paluumatkalle Etelä-Afrikkaan, mutta Robert Nisbet, joka oli sairastunut lavantautiin, jäi sairaalaan Nairobiin. Kaikeksi onneksi hän toipui ja saattoi myös palata Etelä-Afrikkaan.

Myöhemmin Robert ja George Nisbet saivat edun käydä Vartiotornin raamattukoulun Gileadin, ja vuonna 1951 heidät määrättiin lähetystyöntekijöiksi Intian valtameressä sijaitsevaan Mauritiuksen saareen. Robert Nisbet on tällä hetkellä Australiassa, ja hänen veljensä George palveli Etelä-Afrikan haaratoimistossa kuolemaansa saakka, vuoteen 1989.

Apostolien tekojen kirjassa mainittujen ensimmäisen vuosisadan lähetystyöntekijöiden tavoin nämä tienraivaajat ilmaisivat syvää rakkautta Jehovaa ja lähimmäisiään kohtaan vaikeuksista ja vaaroista huolimatta. Itä-Afrikkaan tulleista kuudesta tienraivaajasta neljä joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa, ja yksi heistä jopa kuoli. Silti todistusta annettiin ja kirjallisuus kantoi hedelmää. Työskennellessään syrjäisellä maaseutualueella Keniassa noin 30 vuotta myöhemmin muuan todistaja esimerkiksi tapasi miehen, jolla oli vuonna 1935 hankittu Sovitus-kirja. Tästä miehestä itsestään on nyt tullut todistaja.

Vielä yksi tienraivaaja – salaisessa valtakunnassa

Etiopiaan saapui samoihin aikoihin peloton tienraivaaja Krikor Hatzakortzian, joka ryhtyi antamaan etiopialaisille hengellistä valistusta sekä omalla armenian kielellään että kreikaksi ja ranskaksi. Hänen hankkeensa suuntautui monella tapaa epätavalliseen maahan. Maata hallitsee valtaisa kolmikulmainen ylätasanko, jonka keskikorkeus on 2000 metriä. Ylängöllä kohoaa uljaita vuorenhuippuja ja paljaita laakiovuoria, joiden  huipulla on hedelmällisiä tasankoja ja ympärillä laaksoja. Sininen-Niili saa alkunsa täältä, ja se virtaa läpi silmiä hivelevien kanjonien. Samaten Tekezejoki juoksee läpi kanjonin, joka tuo joidenkin matkailijoiden mieleen Pohjois-Amerikassa sijaitsevan Grand Canyonin. Tämä vuoristoseutu eristää Etiopian lännessä sijaitsevista Sudanin alangoista ja idässä olevista Danakilin ja Ogadenin aavikoista.

Etiopiasta tuli jo varhain historiassa erillinen valtakunta; kuningas Ezana sai maansa omaksumaan kristinuskon Nikean kirkolliskokouksen aikoihin 300-luvulla. Etiopian kirkolla, joka korostaa Marian ja ristin palvontaa ja jolla on yhteyksiä muinaiseen juutalaisuuteen, on ollut voimakas vaikutus Etiopian historiaan. Se teki Etiopiasta salaisen ”kristillisen” valtakunnan, joka pystyi vastustamaan alankojen suunnalta tulevia islamin etenemisyrityksiä. Keisari Haile Selassiella, jonka nimi merkitsee ’kolminaisuuden voimaa’, oli sellaisia arvonimiä kuin ”kuningasten kuningas”, ”Juudan leijona” ja ”Jumalan valittu”. Lisäksi hän oli perustuslain mukaan velvollinen puolustamaan kirkon etuja. Kansaa pidettiin kuitenkin hengellisessä pimeydessä, ja sitä oli helppo yllyttää kiihkomielisiin tekoihin.

Veli Hatzakortzian havaitsi olevansa tällaisissa olosuhteissa vuonna 1935 – ilman tienraivaustoveria mutta täynnä luottamusta Jehovaan. Seuraavat otteet hänen toiminnastaan kertovasta kirjeestä, joka julkaistiin Vartiotornissa 1. joulukuuta 1935, antavat meille käsityksen siitä, millaisia tilanteita hänen eteensä tuli:

”En pidä ollenkaan ihmeellisenä, että olen vainottu vanhurskauden tähden, vaan odotan sitä yhä enemmän. – – Sotajoukkojen Jehova on suojellut minua menneisyydessä, hän on tekevä sen tulevaisuudessakin.

”Tulin puolipäivän aikaan kotiin työstäni, ja eräs Saatanan asiamies tuli äkkiä kätköpaikastaan sekä löi kahdesti päähän suurella seipäällä; hän löi niin kovasti, että seiväs meni kappaleiksi. Mutta Herran avulla ja naapureitten hämmästykseksi haavani ei ollut kovin kauhea. Olin vuoteessa vain kaksi päivää.  Eräässä toisessa tilaisuudessa vihollisen edustajat hyökkäsivät kimppuuni veitset käsissään, mutta juuri kuin he olivat pistämäisillään minut kuoliaaksi, he heittivät jonkin tuntemattoman voiman vaikutuksesta veitsensä ja jättivät minut rauhaan.

”Mutta – – [he] jatkavat vainoamistaan. He ilmoittivat minusta vääriä tietoja ja lähettivät minut pääkaupunkiin (Addis Abebaan) keisarin eteen. Ollessani (neljä kuukautta) pääkaupungissa minä kävin kaikkialla ja todistin talosta taloon sekä hotelleissa ja myöskin kahviloissa. Lopuksi minut saatettiin keisarin luo. Hän kuulusteli minua, mutta kun hän ei löytänyt mitään syytä, niin hän laski minut vapaaksi ja käski mennä kotiin. Ylistetty olkoon Herra tästä voitosta!”

”Ihmiset elävät pelossa ja hämmennyksessä, mutta minä iloitsen Herrassa. Kaikkivaltias Jehova siunatkoon teitä runsaasti ja vahvistakoon teitä täyttämään sen työn, minkä hän on antanut tehtäväksenne!

Veljenne Kristuksessa,

K. Hatzakortzian.”

Veli Hatzakortzianista ei kuultu sanaakaan toisen maailmansodan melskeisinä vuosina, mutta kun 1950-luvun alkupuolella Addis Abebaan saapui Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä, he kuulivat sellaisia huhuja, että Dire Dawassa asuisi mies, ”joka puhuu samalla tavoin kuin te”. Haywood Ward saapui tähän maan itäosissa sijaitsevaan kaupunkiin ja tapasi siellä iäkkään miehen, joka ei osannut englantia. Kun lähetystyöntekijä kertoi, kuka hän oli, tämä vanha mies puhkesi kyyneliin, kohotti katseensa kohti taivasta ja mumisi jotakin armenian kielellä käyttäen Jehovan nimeä. Hän oli veli Hatzakortzian. Päivä, jota hän oli niin kovasti kaivannut, oli vihdoin tullut! Ilosta itkien hän halasi veli Wardia. Sitten veli Hatzakortzian avasi ylpeänä vanhoja laatikoita ja näytti koirankorvilla olevia Vartiotorni-lehtiä ja kirjoja puhellen koko ajan onnellisena kielellä, jota hänen vieraansa ei ymmärtänyt.

Veli Ward iloitsi suuresti tästä tapaamisesta ja toivoi pääsevänsä käymään veli Hatzakortzianin luona uudelleenkin, mutta  siitä ei tullut koskaan mitään. Kun toiset tienraivaajat menivät tapaamaan häntä, he tapasivat ihmiset suremasta. Veli Hatzakortzian oli kuollut.

Lähetystyöntekijöille hän oli kuin ”Melkisedek”. (Hepr. 7:1–3) Monet kysymykset jäivät vaille vastausta: Kuka hän oli? Mistä hän oli tullut? Missä hän oli oppinut totuuden? Mitä hänelle tapahtui toisen maailmansodan vaikeina vuosina? Joka tapauksessa hän oli rohkea ensimmäinen tienraivaaja Etiopiassa.

Lopultakin uusi perustus Keniaan

Marraskuussa 1949 Mary Whittington muutti kolmen pienen lapsensa kanssa Englannista Keniaan miehensä luokse, joka työskenteli Itä-Afrikan rautateillä Nairobissa. Vaikka hänen kasteestaan oli kulunut tuskin vuottakaan, hän oppi pian seisomaan omilla jaloillaan. Tämä hento ja kurinalainen nainen, jolla oli voimakas tienraivaushenki, ei jäänyt paikalleen miettimään omaa yksinäisyyttään maassa, joka oli suurempi kuin hänen synnyinmaansa Englanti, vaan piti tätä laajaa kenttää tilaisuutena levittää Raamatun totuutta.

Koska elettiin siirtomaa-aikaa ja rotuerottelu oli pakollista, sisar Whittingtonin täytyi rajoittaa kuulijapiirinsä eurooppalaisiin, kun hän alkoi saarnata naapuristossaan talosta taloon. Hänen tapaamansa ihmiset olivat hyvin ystävällisiä; he kutsuivat hänet usein sisään ja hankkivat raamatullista kirjallisuutta. Häneltä kysyttiin usein: ”Missä te pidätte kokouksianne?” Hän vastasi, että sikäli kuin hän tiesi, hän oli ainoa Jehovan todistaja koko maassa!

Pian eteen tuli nuhteettomuuden koetus. Kolmen kuukauden kuluttua hänen miehensä esimiehet ilmoittivat hänen miehelleen työpaikalla, että poliisi oli pannut merkille vaimon saarnaamistoiminnan ja paheksui sitä. Jos vaimo hellittämättä jatkaisi sitä, hänet voitaisiin karkottaa siirtokunnasta. Sisar Whittingtonin mies puolestaan käski vaimoaan saarnaamaan vain ystävilleen. Sisar vastasi, ettei hänellä ollut ystäviä Keniassa ja että hänen oli kristillisen uskollisuutensa vuoksi pakko jatkaa  työtään. Mies teki vaimolleen selväksi, että jos tämä karkotettaisiin, hän ei antaisi vaimonsa ottaa lapsia mukaansa.

Muutamaa kuukautta myöhemmin poliisin erityisjaoston jäseniä kävi herra Wittingtonin luona hänen työpaikallaan, ja he pyysivät näytekappaleita siitä kirjallisuudesta, jota hänen vaimonsa levitti. Sisar Whittington antoi heille mielellään useita näytteitä. Poliisi, joka palautti ne, kertoi nauttineensa niiden lukemisesta. Hän ei kieltänyt sisaren saarnaamistoimintaa, mutta korosti sitä, että hänen ei pitäisi saarnata afrikkalaiselle väestölle. Tuossa vaiheessa se ei tuottanut mitään ongelmaa, sillä työtä oli enemmän kuin tarpeeksi pelkästään Nairobin ei-afrikkalaisten asukkaitten keskuudessa.

Pian näyttämölle ilmaantui toveri, mutta ei aivan sillä tavoin, kuin sisar Whittington oli odottanut. Vartiotorni-seuran Pohjois-Rhodesian haaratoimisto oli antanut hänelle tiedon eräästä rouva Butlerista, joka oli kiinnostunut raamatullisista asioista. Olga Butler, joka oli kotoisin Seychelleiltä, oli yli kymmenen vuoden ajan saanut Seuran kirjallisuutta Tanganjikassa, ja hänen miehensä kuoltua hiljattain hän oli muuttanut Nairobiin. Naiset ottivat yhteyttä toisiinsa kirjeitse ja sopivat tapaavansa toisensa eräässä kahvilassa Nairobin keskustassa. Pian raamatuntutkistelu olikin käynnissä; aluksi sitä pidettiin puistossa, sillä seurustelu erirotuisten ihmisten kesken oli yhä kiellettyä. Kaksi vuotta myöhemmin Olga Butler kastettiin Whittingtonien kylpyammeessa.

Auttamisyrityksiä

Maahan yritettiin saada lähetetyksi lähetystyöntekijöitä tämän laajan kentän avaamiseksi ja myös eristyksissä toimivan sisar Whittingtonin avuksi, mutta siirtomaahallitus ei sallinut sitä. Vuonna 1952 Vartiotorni-seuran presidentti Nathan H. Knorr ja hänen sihteerinsä Milton G. Henschel kävivät Nairobissa ja viettivät iltapäivän Keniasta ja Ugandasta tulleiden veljien ja sisarten pikkuruisen ryhmän kanssa. Jälleen anottiin lähetystyöntekijöille lupaa päästä maahan, mutta sekin evättiin.

 Lisävaikeuksia tuli nyt muulta suunnalta. Mau-mau-kansannousut aiheuttivat hätätilan, jolloin kaikki yli yhdeksän hengen kokoukset olivat laittomia, ellei niitä ollut ilmoitettu etukäteen hallitukselle. Vuonna 1956 hylättiin kristillisten kokousten rekisteröintiä koskeva anomus. Noina vuosina joukko ulkomaisia todistajia tuli Keniaan joksikin aikaa, mutta vain Mary Whittington lapsineen ja Olga Butler olivat täällä pysyvästi julistamassa hyvää uutista.

Gileadin käyneiden saapuminen

Käytyään Gileadin William ja Muriel Nisbet, jotka olivat kotoisin Skotlannista, saapuivat vuonna 1956 tällaisiin olosuhteisiin Nairobiin. William Nisbet oli niiden kahden alkuaikojen tienraivaajan veli, jotka olivat tulleet 1930-luvulla Etelä-Afrikasta Keniaan. Voidakseen jäädä Nairobiin veli Nisbetin täytyi hankkia itselleen työpaikka, mutta hän saattoi silti valvoa pientä raamatuntutkisteluryhmää. Veli Nisbetin ollessa työssä sisar Nisbet käytti sisar Whittingtonin kanssa vaivihkaa kaikki aamupäivät talosta-taloon-työhön.

Nairobi oli Nisbetien mielestä erinomainen aluemääräys. Kaupungista oli tulossa hyvinvoipa, nykyaikainen metropoli. Leuto ilmasto ja kaupungin laitamilla olevat Ngongin kukkulat muistuttivat heidän synnyinmaansa Skotlannin oloja. Kun kirkkaana päivänä katsoi kaakkoon, saattoi nähdä Afrikan korkeimman vuoren, Kilimanjaron, lumisen huipun kimaltelevan auringossa. Pohjoiseen piirtyivät Keniavuoren rosoiset ääriviivat, vuoren, jolta tämä maa oli saanut nimensä. Ja aivan lähistöllä oli eläimistä pitävien paratiisi: Nairobin kansallispuisto leijonineen, gepardeineen, sarvikuonoineen, puhveleineen, kirahveineen, seeproineen ja antilooppeineen.

Nisbetit olivat kuitenkin ennen muuta kiinnostuneita raamatuntutkistelujen aloittamisesta. Yhtä tutkistelua pidettiin poliisin erityisjaoston virkailijan perheelle. Nisbetit eivät tienneet, että tälle virkailijalle oli annettu tehtäväksi tutkia Jehovan todistajia. Hänen tutkimuksensa päättyi kuitenkin toisin kuin  hän oli odottanut. Sen lisäksi, että virkailija saattoi tutkimuksen päätyttyä jättää suotuisan raportin toiminnastamme, hän oli myös löytänyt verrattoman aarteen, totuuden. Aikanaan koko tämä nelihenkinen perhe kastettiin todistajiksi.

Myös muut ihmiset tutkivat. Poikkeuslait olivat valitettavasti yhä voimassa, ja jokaista, joka osallistui yli yhdeksän hengen kokoukseen, odotti karkotus tai jopa kolmen vuoden vankilatuomio. Veljien oli vasten tahtoaan kokoonnuttava pienissä ryhmissä.

1958 – mieleenpainuva vuosi

Tämä vuosi alkoi neljän muun Gileadin käyneen – Clarken ja Zannetin pariskuntien – lähettämisellä Nairobiin. Veli Nisbetin tavoin veljien piti hankkia ansiotyö, mutta vaimot saattoivat palvella tienraivaajina. Saavutettiin uusi huippu: 35 julistajaa, joista useimmat olivat ulkomaalaisia.

Lisäksi tänä samana vuonna pidettiin New Yorkissa Jumalan tahdon kansainvälinen konventti, jossa oli läsnä yli 250000 ihmistä kaikkialta maailmasta. Mary Whittingtonille oli todellinen elämys olla mukana tässä konventissa ja kertoa lyhyt selostus Kenian työstä. Tuon vuoden iloa lisäsi vielä se, että Rhodesiasta New Yorkiin matkalla ollut todistajien täyttämä tilauslentokone pysähtyi Nairobissa. Näin ystävillä oli aikaa hengellisesti virkistävään yhdessäoloon.

New Yorkin konventissa kyvykkäitä todistajia pyydettiin muuttamaan maihin, joissa Valtakunnan julistajia tarvittiin kipeämmin; Keniakin mainittiin sellaisten maiden luettelossa. Niinpä joulukuun 1958 ja syyskuun 1959 välisenä aikana yli 30 veljeä ja sisarta Kanadasta, Yhdysvalloista ja Englannista muutti Keniaan auttamaan työssä. Jotkut näistä uusista tulokkaista menivät Kenian rannikolla sijaitsevaan Mombasaan, jossa on kauniita hiekkarantoja. Toiset alkoivat saarnata Itä-Afrikan hautavajoamassa sijaitsevassa Nakurun kaupungissa, joka on tunnettu miljoonien flamingojen kotipaikkana olevasta samannimisestä järvestään.

 Apua sinne missä sitä tarvitaan

Nämä uusille alueille muuttaneet palvelivat innokkaasti, mikä vaati heiltä paljon kristillistä kypsyyttä. He olivat jättäneet ystävänsä, työpaikkansa ja mukavuudet, mutta heitä siunattiin runsaasti. Kenia oli heidän nykyajan Makedoniansa. – Apt. 16:9.

Englannista tullut Ron Edwards puhui monien puolesta sanoessaan: ”Heti alusta lähtien me, jotka olimme tulleet palvelemaan sinne missä tarve oli suurempi, tunsimme, että välillemme syntyi hyvin voimakas rakkauden ja kiintymyksen side. Se johtui epäilemättä yhteisestä päämäärästämme ja olosuhteidemme samankaltaisuudesta. Kuuluimme lähes kaikki samaan ikäryhmään (30–40-vuotiaita), olimme naimisissa ja olimme eläneet vakiintunutta perhe-elämää ennen tänne tuloa. Mutta vastaukseksi Seuran kutsuun me kokosimme kimpsumme ja kampsumme ja lähdimme kohti tuntematonta tulevaisuutta.”

Vuosien varrella monien täytyi lähteä maasta henkilökohtaisten terveyteen, työlupiin ja muihin asioihin liittyvien ongelmien vuoksi. Alice Spencerin tavoin monet pystyivät kuitenkin palvelemaan täällä useita vuosia. Alice kesti Mombasan kuumuutta yli 25 vuoden ajan. Yli 80-vuotias Margaret Stephenson puolestaan on asunut Keniassa runsaat 30 vuotta ja palvelee yhä vakituisena tienraivaajana. c Lähetysintoa osoittaen nämä veljet ja sisaret laskivat suuren osan siitä perustuksesta, jolle monet kenialaiset ovat rakentaneet rakkautensa tosi palvontaa kohtaan.

Vaikka maahan tulikin muualta sankoin joukoin innokkaita julistajia, työ oli silti vaikeuksissa: saarnaamistyötä tehtiin pääasiassa eurooppalaisten, toisin sanoen valkoihoisten ulkomaalaisten, ja aasialaisen yhdyskunnan keskuudessa. Jotkut ulkomaiset todistajat opiskelivat kyllä suahilia, mutta he todistivat pääasiassa vain kotiapulaisille ja palvelijoille.

 Järjestelyjä lisälaajennusta varten

Veli Knorr vieraili Nairobissa jälleen vuonna 1959. Siihen mennessä yhdeksän hengen pienestä joukosta oli kasvanut 54 julistajan seurakunta, joka koostui kahdesta ryhmästä. Koska nyt oli enemmän veljiä, jotka voivat ottaa johdon, veli Knorr järjesti niin, että nämä kaksi ryhmää jaettiin neljäksi. Veli Nisbetin oli määrä palvella kierrosvalvojana ja vierailla näissä ryhmissä samalla kun hän hoiti ansiotyönsä. Noihin aikoihin löydettiin hämmästyttävän paljon kiinnostuneita ulkomaalaisten keskuudesta.

Siirtomaahallinnon lähestyessä loppuaan Jehovan todistajat olivat ensimmäisiä, jotka olivat tekemisissä syntyperäisen väestön kanssa, kuten seuraava kokemus osoittaa. Kun eräs eurooppalainen sisar oli kaupungissa ostamassa kenkiä, hän kysyi myymäläapulaiselta, missä tämä asui. Myyjätär sanoi: ”Jerichossa.” Sisaremme vastasi: ”Minä tunnenkin Jerichon hyvin. Käyn  siellä usein.” Silloin myymäläapulainen huudahti: ”No, siinä tapauksessa te olette varmasti Jehovan todistaja!”

Valtakunnan työ edistyi nyt Keniassa. Mutta ennen kuin jatkamme eteenpäin, pysähtykäämme hetkeksi ja katsokaamme, millainen oli tilanne joissakin naapurimaissa, joissa myös ponnisteltiin hyvän uutisen saarnaamiseksi.

Uganda – ”Afrikan helmi”

Kenian läntinen naapurimaa Uganda on rehevää seutua, missä saattoi kuljeskella Victorianjärven vehreillä rannoilla, kiipeillä lumihuippuisille Ruwenzorivuorille (joiden ajatellaan olevan legendaariset Kuun vuoret), risteillä pitkin Niiliä tai ajaa halki majesteettisen sademetsän. Runsaat sateet takasivat hyvän puuvilla- ja kahvisadon sekä erinomaisia vihanneksia ja hedelmiä. Kuumuus oli siedettävää, ja ainainen kesä miellytti sekä englantilaisia hallintomiehiä että aasialaisia liikemiehiä. He nauttivat ulkoilmasta klubeillaan, golfkentillään, uima-altaillaan, hevoskilparadoillaan ja krikettikentillään. Ei ihme, että ihmiset sanoivat Ugandaa ”Afrikan helmeksi”.

Elämä oli tyyntä ja miellyttävää huhtikuussa 1950, jolloin nuori todistajapariskunta tuli Englannista Ugandaan innokkaana jakamaan Raamatun tuntemustaan toisille. Yhdessä ainoassa vuodessa tuo pariskunta oli auttanut erästä kreikkalaista ja erästä italialaista perhettä ymmärtämään totuuden.

Pieni seurakunta perustettiin Kampalaan, kaupunkiin, joka on Rooman tavoin rakennettu seitsemälle kukkulalle. Saarnaaminen ulotettiin vähitellen afrikkalaiselle kentälle, ja se, että englanti oli yleiskieli Ugandassa, totisesti auttoi asiaa. Paikallista kieltä käytettiin ensimmäistä kertaa silloin, kun 50 afrikkalaiselle kuulijalle tulkattiin yleisöesitelmä lugandaksi. Vuoteen 1953 mennessä oli kuusi aktiivista julistajaa.

Kaksi vuotta myöhemmin pidettiin Ugandassa ensimmäinen  kastetilaisuus Victorianjärvessä lähellä Entebbeä. Viiden kastetun joukossa oli hyvin innokas George Kadu, joka palvelee yhä uskollisena vanhimpana Kampalassa.

Seurasi kriisi, kun joidenkuiden huono käytös johti erottamisiin, maasta lähtöihin ja toisten kompastuttamiseen. Niinpä loppuvuodesta 1957 veli Kadu havaitsi olevansa Ugandan ainoa julistaja. Hän tiesi kuitenkin, että hänellä oli totuus, ja hän rakasti Jehovaa.

Vuonna 1958 filmin Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa esitykset sekä kirjasen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” julkaiseminen lugandaksi antoivat uutta pontta työlle. Lisäksi Ugandaan muutti Kanadasta ja Englannista julistajia, jotka halusivat palvella siellä, missä tarve oli suurempi. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1961, 19 julistajaa raportoi. Lisää tästä maasta tuonnempana.

Sudan – Afrikan suurin maa

Valkoinen-Niili, joka muodostaa osan maailman pisimmästä joesta, virtaa Ugandasta Sudaniin arojen, pensassavannien, soiden ja puoliaavikoiden halki. Sen varrella asustaa komeita paimentolaisia. Virrattuaan parintuhannen kilometrin matkan joki yhtyy Siniseen-Niiliin, joka juoksee Etiopian ylängöiltä itää kohti. Tässä jokien yhtymäkohdassa sijaitsee kolme suurta kaupunkia miljoonine asukkaineen: Khartum, Omdurman ja Pohjois-Khartum.

Kauempana alajuoksulla Niili syöksyy lukuisten vesiputousten läpi ja virtaa historiallisesti merkittävälle alueelle. Täällä sijaitsi Kušin valtakunta, jonka rauniot voidaan yhä nähdä Saharan hietikossa. Tämä oli Raamatun aikojen Etiopia, josta tulivat sekä Ebed-Melek että se hovivirkailija, jonka opetuslapsi Filippus kastoi. – Jer. 38:7–16; Apt. 8:25–38.

Sudan, joka aiemmin tunnettiin angloegyptiläisenä Sudanina,  on Afrikan suurin maa, ja sen pinta-ala käsittää lähes neljäsosan Euroopan pinta-alasta. Pääkieli on Arabia. Pohjoisosa on lähes tyystin islamilaista, kun taas etelässä on enemmän animismin harjoittajia ja nimikristittyjä. Yleensä sudanilaiset ovat silmiinpistävän vieraanvaraisia ja ystävällisiä.

Gileadin käynyt egyptiläinen lähetystyöntekijä Demetrius Atzemis saapui Sudaniin ensi kertaa vuonna 1949. Khartumin alueella, kuten Egyptissäkin, joenvarsi oli vihreänä kurkku-, purjo- ja sipuliviljelmistä. Valtavan suurien banianviikunapuiden reunustamat kujat olivat kuin suojaisa keidas veden partaalla. Mutta tämä vehreä kaistale vaihtui pian karuksi aavikoksi, jonka vallitseva väri oli ruskea. Taivas oli ruskea. Maa oli ruskea. Savitiilestä tehdyt talot olivat ruskeita. Jopa monet vaatteet olivat ruskeita.

Kuumuus oli polttavaa. Yöllä lämpötila on 39 astetta. Auringossa lämpömittari kipuaa 60 asteeseen. Koska auringonpaiste osui vesijohtoihin, saattoi ”kylmässä” suihkussa polttaa itsensä, jollei antanut veden ensiksi valua hetken aikaa.

Tällaisissa olosuhteissa veli Atzemis tarttui toimeen. Hän saarnasi pääasiassa Omdurmanissa ja hankki 600 tilausta. Sitten hän jatkoi työtä pienessä Wad Medani -nimisessä teollisuuskaupungissa ennen Egyptiin palaamistaan. Myöhemmin Kairosta muutti kolmihenkinen perhe Khartumiin. Veli, joka työkseen myi villaa, todisti asiakkailleen ja tarjosi heille tilauksia sekä kirjallisuutta, ennen kuin ryhtyi käymään kauppaa heidän kanssaan.

Pian muodostettiin pieni seurakunta, ja julistajien määrä kasvoi kuukausittain huipusta toiseen, ja vuoden 1951 elokuun lopussa julistajia oli jo 16. Seuraavan vuoden kohokohta oli 32 hengelle pidetty puhe. Kuulijoiden joukossa olleiden ulkomaalaisten hyödyksi se tulkattiin kolmelle kielelle.

Vuonna 1953 veli Atzemis tuli jälleen Kairosta, tällä kertaa viideksi kuukaudeksi, ja hän järjesti niin, että Khartumin aluetta alettiin käydä järjestelmällisesti läpi. Hänet palkittiin, kun  Orphanidesin kolme veljestä tulivat totuuteen. Vain kuukausi sen jälkeen kun George Orphanides oli tavattu, hän tarjosi suurta osaa talostaan kokouspaikaksi. Tästä veljestä tuli lopulta seurakunnan valvoja, ja hän levitti yhdessä veljensä Dimitrin kanssa tarmokkaasti Valtakunnan sanomaa toisille. George saattoi olla hyvin päättäväinen ja sinnikäs ja samaan aikaan äärimmäisen vieraanvarainen huolehtiessaan lampaista. Hän palveli useita vuosia, aina vuoteen 1970 asti, jolloin hänen täytyi lähteä maasta. Dimitri pystyi auttamaan monia totuuteen. Armottomasta kuumuudesta ja ajoittaisista hiekkamyrskyistä huolimatta nämä veljet jatkoivat hellittämättä säilyttäen erinomaisen asenteen. George sanoi kerran: ”Vaikka emme ole saaneetkaan maallista tunnustusta, taivaallisen tunnustuksen ja Jehovan hengen avulla olemme nauttineet jokaisesta elämämme päivästä ja yrittäneet suorittaa palveluksemme 2. Timoteuksen kirjeen 4:2–5:ssä olevien Paavalin sanojen mukaisesti.”

Veli Atzemis tuli vielä aika ajoin käymään, ja vuonna 1955 Seuran oli mahdollista lähettää Khartumiin toinen lähetystyöntekijä, Emmanuel Paterakis, joka saattoi palvella siellä kymmenen kuukautta. Tuolloin useat julistajat olivat jo lähteneet maasta. Laillista rekisteröintiä anottiin kesäkuussa 1956, mutta koptilaisten pappien ja islamilaisten mullahien vaikutuksesta anomus hylättiin. Jonkin aikaa todistajat olivat tarkkailun alaisina, mutta maassa ei koettu ankaraa vainoa, eikä saarnaamistyö koskaan lakannut kokonaan.

Uskollisia sisaria

Ensimmäisellä vuosisadalla antaumuksellisista naisista tuli hengellisiä pylväitä seurakuntaan. Samoin kävi 1900-luvun Sudanissa. (Apt. 16:14, 15; 17:34; 18:2; 2. Tim. 1:5) Vuonna 1952 eräs tarmokas kreikkalainen sisar, joka oli Libanonissa avioitunut sudanilaisen miehen kanssa, tuli miehensä kotimaahan edistämään osaltaan saarnaamistyötä. Tästä sisaresta, Ingilizi Caliopista, tuli pian vakituinen tienraivaaja ja myöhemmin erikoistienraivaaja. Hän oli elämäniloinen, energinen ja sisukas – kaikki nämä olivat tarpeellisia ominaisuuksia saarnattaessa  koptilaisen kirkon jäsenille, jotka olivat hyvin tunteellisia, menivät helposti pois tolaltaan ja pelkäsivät pappeja ja sukulaisia.

Niiden joukossa, jotka hän auttoi totuuden tuntemukseen, oli Mary Girgis, josta myös tuli erikoistienraivaaja. Hänen elämäkertansa ilmestyi englanninkielisessä Vartiotornissa 15. helmikuuta 1977. Mary asui historiallisessa Omdurmanin kaupungissa, muinaisessa Sudanin pääkaupungissa. Hän oli juuri ollut rukoilemassa, kun sisar Caliopi kävi ensimmäistä kertaa hänen luonaan vuonna 1958. Sisar Galiopi löysi naisen, joka oli huolissaan Ilmestyskirjassa kuvailluista kammottavista pedoista. Mitä ne mahtoivat tarkoittaa? Myös ”helvetintulen” kauhut järkyttivät häntä. Hän ihmetteli, voisiko tämä olla Jumalan tahto. Hänen suurin kysymyksensä kuului kuitenkin: missä on totuus?

Sisar Caliopi vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin. Mary iloitsi kuullessaan, että Jeesus on nyt Kuningas. Hänen miehensä Ibrahim kuitenkin kielsi häntä: ”Älä kuuntele tätä naista.  Hänen täytyy olla paha. Kun hän tässä eräänä päivänä putosi bussista, ihmiset sanoivat: ’Se on hänelle aivan oikein, koska hän vaihtoi uskontoaan.’”

Tästä huolimatta Ibrahim kuitenkin hankki kirjat ”Olkoon Jumala totinen” ja ”Tämä merkitsee iankaikkista elämää”. Pian tämän jälkeen käydessään koptilaisessa kirkossaan Ibrahim kimpaantui kuunnellessaan, miten pappi sätti miehiä siitä, että nämä antoivat vaimonsa tutkia ja saarnata uutta uskontoa. Oli helppo havaita, kenestä pappi puhui! Ibrahim jätti kirkon. Nyt hän perheineen joutui vainon kohteeksi. Eräänä päivänä aidan yli lensi kivi, joka osui häneen ja pudotti lasit hänen silmiltään mutta ei vahingoittanut vakavasti häntä eikä hänen pientä poikaansa, joka oli hänen sylissään.

Vuonna 1959 poliisi syytti Mary Girgisiä siitä, että tämä kävi taloissa aikomuksenaan varastaa. Asia vietiin oikeuteen. Kaksi syyttäjää asettui vastustamaan häntä, mutta todisteita ei tietenkään ollut. Juttu hylättiin.

Eräässä toisessa oikeusjutussa papit esittivät syytteitä sionismista. Oikeudessa sisaremme ylisti Jehovan nimeä neljälle tuomarille. Istuva tuomari ratkaisi asian hänen hyväkseen ja lausui: ”Te voitte, rouva, mennä minne hyvänsä Sudanissa ja saarnata kuten haluatte. Maamme laki on teidän puolellanne ja suojelee teitä.”

Sisar Girgis ja sisar Caliopi – joka on nyt jo kuollut – ovat erinomaisia esimerkkejä nuoremmille. Nämä kaksi innokasta sisarta ovat vuosien varrella auttaneet monia muita. Ibrahim Girgis asennoitui myös totuuden puolelle ja oli uskollinen todistaja kuolemaansa asti.

Laillista tunnustusta ei ponnisteluista huolimatta onnistuttu saamaan, joten työmme jatkui edelleen ilman laillista vahvistusta, ja ajoittain koettiin vainoakin. Kasvu kuitenkin jatkui, niin että 27 julistajaa raportoi vuonna 1960 ja 37 vuonna 1962. Vuonna 1965 työ siirtyi vasta perustetun Kenian haaratoimiston valvontaan, ja kerran vuodessa alettiin pitää kierroskonventti.  Seuraavana vuonna Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 81 henkeä. Tulemme vielä kuulemaan tästä maasta.

Etiopia – ’kasvoiltaan palaneiden alue’

Sudanin ja Punaisenmeren välissä sijaitsee Kenian pohjoinen naapurimaa Etiopia, joka on kooltaan puolet Sudanin pinta-alasta. Kreikan kielellä tuo nimi merkitsee ’kasvoiltaan palaneiden aluetta’, ja muinaisina aikoina sillä tarkoitettiin Egyptin eteläpuolista Afrikkaa. Niinpä Raamatun ajan Etiopia käsittää pääasiassa Pohjois-Sudanin ja nykyisen Etiopian pohjoiskärjen. Kuten veli Hatzakortzian oli jo 1930-luvulla havainnut, tämä maa oli monella tapaa ainutlaatuinen; sillä oli aivan oma kulttuuri, ja siellä toimi vaikutusvaltainen Etiopian kirkko. Etiopia oli niiden kolmen naimattoman lähetystyöntekijän määräalue, jotka saapuivat maan pääkaupunkiin Addis Abebaan syyskuun 14. päivänä 1950.

Heillä oli paljon uutta opittavaa. Ensiksikin heidän oli totuttava korkealla paikalla elämiseen, sillä 2400 metrin korkeudessa sijaitseva Addis Abeban kaupunki kuuluu maailman korkeimmalla sijaitseviin pääkaupunkeihin. Uutta oli myös amharan kieli ja sen umpiäänteiset p:t, t:t ja s:t sekä etiopialainen kirjoitusjärjestelmä, johon kuuluu 33 kirjoitusmerkkiä ja yli 250 muunnosta. Lisäksi maassa puhuttiin yli 70:tä heimokieltä ja noin 200:aa muuta kieltä ja pienempää murretta. Sitä paitsi papit käyttivät yhä puoliksi hävinnyttä ge’ezin kieltä samalla tavoin kuin jotkut eurooppalaiset oppineet käyttävät latinaa.

Ihmisillä oli puoleensavetävät, ruskettuneet kasvot, heillä oli erikoisia kampauksia ja he käyttivät omintakeisia vaatteita ja juhlapukuja. Joidenkuiden otsaan oli tatuoitu risti. Heidän nimensä olivat mielenkiintoisia. Miehiä saatettiin kutsua nimellä Gebre Meskal, mikä merkitsee ’ristin orjaa’, tai Habtemariam, jonka merkitys oli ’Marian palvelija’, tai Tekle Haimanot, mikä merkitsee ’uskonnon taimi’. Naisen nimenä saattoi olla Leteberhan,  mikä merkitsee ’valon orjaa’, tai Amaresh, ’sinä olet kaunis’.

Opettajia ja saarnaajia

Ensimmäisessä lähetyskodissaan, joka oli huoneisto Casa Popolari -nimisessä Addis Abeban osassa, lähetystyöntekijät yllättyivät saadessaan gueretsa-apinasta säännöllisen vierailijan. Tämä ilkikurinen apina oli jatkuvasti jonkin kimpussa ja teki tuhojaan kerta toisensa jälkeen. Ei riittänyt, että se sotki itsensä tomaattisoseeseen, vaan sen jälkeen se vielä kuljeksi ympäri taloa jättäen jälkiä joka paikkaan ja tuhrien sosetta seiniinkin. Tietysti lähetyskodissa kävi myös ihmisvieraita, ja raamatuntutkisteluja johdettiin kodin etukuistilla.

 Etiopian kirkon etujen valvomiseksi laki kielsi käännytystyön tekemisen kristittyjen keskuudessa. Se oli sallittua vain muslimien ja ”pakanoiden” keskuudessa. Niinpä lähetystyöntekijät pääsivät maahan vain sillä ehdolla, että he perustaisivat kouluja, joissa opetettiin esimerkiksi englantia, konekirjoitusta ja kirjanpitoa.

Kun aikuisten iltakoulu oli asianmukaisesti perustettu Addis Abebaan, lähetystyöntekijöiden täytyi muuttaa suurempaan kotiin pääkaupungin valtakadun, Churchill Roadin, varrelle. Veljet päättivät olla sekoittamatta uskonnollista opetusta oppiaineisiin, mutta oppilaita kutsuttiin osallistumaan seurakunnan kokouksiin, jos he niin halusivat. Kokousajoiksi yksi luokkahuone muutettiin valtakunnansaliksi.

Vuonna 1952 Gilead-koulun 18. kurssilta saapui kahdeksan muuta lähetystyöntekijää Addis Abebaan. Heidän joukossaan olivat Harold ja Anne Zimmerman, jotka määrättiin avuksi pääkaupungin iltakouluun. Kaksi pariskuntaa 12. kurssilta, Brumleyt ja Luckit, avasivat koulun historiallisessa Harerin kaupungissa, joka sijaitsee idässä lähellä Somalian rajaa ja jonne ei aiemmin päästetty ulkomaalaisia. Hyeenat ovat yhä säännöllisiä vierailijoita tuossa kaupungissa. Niin sanotut hyeenamiehet järjestävätkin öisin näytöksiä: katselijat voivat nähdä, kun he ruokkivat näitä voimakkaita petoja. – Ks. Herätkää!-lehteä 22. helmikuuta 1986.

Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Dean Haupt ja Raymond Egilson perustivat samanlaisen koulun lähellä Hareria sijaitsevaan Dire Dawaan, joka on kaupallinen keskus Djiboutin satamasta Addis Abebaan johtavan Etiopian ainoan rautatien varrella. Juuri täällä veli Hatzakortzian oli kuollut.

Elämä oli tuolloin kaikkea muuta kuin ylellistä. Veli Haupt selittää: ”Ensimmäinen yömme oli unohtumaton kokemus. Meillä ei vielä ollut huonekaluja, joten käytimme matka-arkkua pöytänä ja istuimme matkalaukkujen päällä syödessämme. Panimme patjat lattialle, koska vuoteemme eivät olleet vielä saapuneet. Se vielä menetteli, mutta kun sammutimme valot,  luteet alkoivat laskeutua seiniltä maistelemaan meitä. Tämä osa talosta oli nähtävästi ollut tyhjillään jonkin aikaa, ja luteet etsivät innoissaan tuoretta verta. En usko meidän nukkuneen tuona yönä silmänräpäystäkään.”

Pieni haaratoimisto

Eräs lähetystyöntekijä selittää, että syöpäläisistä huolimatta työ oli nautinnollista: ”Kävellessäni eräänä päivänä ulkona tapasin nuoren etiopialaismiehen ja pysähdyin juttelemaan hänen kanssaan. Saatuaan tietää, että olin lähetystyöntekijä, hän pyysi: ’Hyvä herra, voisitteko kertoa minulle Jeesuksesta Kristuksesta?’ Pyysin häntä tulemaan kotiimme seuraavana päivänä, ja jo kymmenen minuutin kuluttua hänen saapumisestaan tutkistelu kirjasta ”Olkoon Jumala totinen” oli käynnissä. Hän palasi seuraavana päivänä jälleen tutkimaan ja toi mukanaan toisen nuoren miehen. Näistä kahdesta tuli ensimmäiset etiopialaiset julistajat.”

Koska lähetyskodissa kävi jatkuvasti kiinnostuneita pyytämässä raamatuntutkistelua, yhden lähetystyöntekijän täytyi aina olla paikalla. Jotkut olivat kävelleet tuntikausia päästäkseen sinne, ja he halusivat tutkia kaksi tai kolme tuntia kerrallaan. Pian julistajien määrä kohosi 83:een.

Vuonna 1953 Addis Abebaan perustettiin pieni haaratoimisto. Kokousaineisto käännettiin, kirjoitettiin käsin etiopialaisin kirjaimin ja monistettiin. Tämä totisesti auttoi uusia saamaan paremmat perustiedot totuudesta. Paikalliset veljet oppivat tekemään talosta-taloon-työtä, johtamaan raamatuntutkisteluja ja pitämään opettavia kokouksia. Heidän intonsa ansiosta hyvä uutinen levisi 13:een eri paikkaan maan sisäosiin, missä parikymmentä julistajaa raportoi vuonna 1954.

Papiksi opiskeleva mies laskee kätensä auraan

Yksi niistä, jotka ottivat Valtakunnan sanoman mielihyvin vastaan, oli muuan papiksi opiskeleva mies, joka ei osannut sanaakaan englantia. Hänen ensimmäinen keskustelunsa lähetystyöntekijämme kanssa käytiin tulkin välityksellä. Kun eteen  tuli kiistanalaisia kohtia, tämä mies tarkisti asian muinaisella ge’ezin kielellä kirjoitetusta Raamatustaan. Hän järkyttyi huomatessaan, ettei hänen Raamatustaan löytynytkään Johanneksen 1. kirjeen 5:7:n kohdalta hänen suosikkiajatustaan kolminaisuuden tueksi. Tämän Raamatun avulla paljastettiin nopeasti muita vääriä opetuksia.

Hän tuli tutkimaan kolme tai neljä kertaa viikossa ja toi muita mukanaan. Kun hän lähti seminaarista muuttaakseen asumaan erään todistajan kanssa, seminaarin kanslisti tuli yhdessä poliisin kanssa ja raahasi hänet takaisin kouluun. Kun hänet myöhemmin lukittiin seminaariin neljäksi päiväksi, hän lähetti veljille kirjelappusen, jossa sanottiin, ettei heidän pitäisi olla pahoillaan hänen vuokseen, sillä hän iloitsi siitä, että hän oli vankina Jehovan tähden. ”Älkää luulkokaan, että lähden  heidän matkaansa”, hän kirjoitti. ”Ei kukaan, joka on laskenut kätensä auraan, katso siihen, mikä on jäänyt taakse.” Vapauduttuaan hän muutti pääkaupunkiin, missä hän kävi kokouksissa, ja oli ensimmäisiä etiopialaisia, jotka kastettiin Jehovan todistajiksi.

Vihdoinkin amharankielistä kirjallisuutta!

Vuonna 1955 pidetyn erikoispuheen jälkeen julkaistiin kaikkien läsnäolijoiden iloksi ensimmäinen amharankielinen julkaisu, kirjanen ”Jumalan tie on rakkaus”. Pian seurasi traktaatti, ja seuraavana vuonna saatiin amharan kielellä tutkistelukirjanen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta”.

Seuraava vuosi 1956 oli jälleen yksi virstanpylväs Etiopian teokraattisessa historiassa. Veljet järjestivät filmin Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa näytöksiä. Englannin- ja amharankieliset jakeluilmoitukset mainostivat filmiä, joka oli määrä näyttää Etiopian suurimmassa teatterissa aivan Addis Abeban keskusaukiolla. Julisteita pystytettiin kaikkiin kaupungin vilkasliikenteisiin osiin. Entä mikä oli tulos? Suuret ihmisjoukot tungeksivat teatteriin. Saliin ahtautui niin paljon väkeä, että piti järjestää toinen näytös. Niinpä elokuvan näki tuona iltana 1600 henkeä. Jokaiselle läsnäolijalle annettiin ilmainen kirjanen. Filmiä näytettiin myös Asmerassa, Gonderissa ja Desessä, Pohjois-Etiopian kolmessa tärkeässä keskuksessa. Kaiken kaikkiaan 3775 henkeä näki tämän opettavan filmin Jehovan todistajien toiminnasta.

Lisää erikoistienraivaajia nimitettiin, ja paikallinen kierrosvalvoja alkoi rohkaista seurakuntia. Veljet saarnasivat rohkeasti tukenaan tarkistettu perustuslaki, joka takasi ihmisten perusoikeudet: uskonnonvapauden, puhevapauden ja painovapauden. Julistajien määrä saavutti 103 julistajan huipun.

Vainoa! Lähetystyöntekijät karkotetaan!

Kaikki tämä toiminta ja hengellinen hyvinvointi olivat synnyttäneet kristikunnan papiston vihan. Vajaat 300 kilometriä Addis Abebasta luoteeseen sijaitsevassa provinssin pääkaupungissa  Debre Markosissa ihmiset olivat vielä varsin uskollisia Etiopian kirkolle.

Kun erikoistienraivaajat saapuivat sinne, väkivaltaisuudet puhkesivat heti. Vaikutusvaltaiset miehet kokosivat keskusaukiolle väkijoukon, joka huusi, että nämä uudet ihmiset tallasivat jalkoihinsa Marian kuvan ja söivät kissoja ja koiria! Poliisin piti pelastaa veljet joutumasta piestyiksi hengiltä. Väkijoukkoa, joka oli valmis tunkeutumaan poliisiasemalle, oli pidäteltävä aseella uhaten. Nämä kaksi tienraivaajaa menettivät tappelunnujakassa kaiken omaisuutensa.

Hallitus käytti hyväkseen tätä välikohtausta ja julisti, että Jehovan todistajat olivat vaaraksi kansakunnan rauhalle ja turvallisuudelle. Hallitus sulki lähetyskodin ja haaratoimiston ja toukokuun 30. päivänä 1957 määräsi lähetystyöntekijät lähtemään maasta. Vaikka jotkut virkailijat ilmaisivatkin yksityisesti myötätuntoa ja viittasivat papiston osuuteen asiassa, jopa itse keisarille esitetyt vetoomukset olivat turhia.

Lähetystyöntekijät pakotettiin lähtemään maasta siitä huolimatta, että kaikkialta maailmasta lähetettiin monia kirjeitä, joissa esitettiin vastalause tällaiselle toiminnalle. Seurasi pidätyksiä ja kuulusteluja. Nyt koitti seulonnan ja koettelun aika. Jotkut pelästyivät ja jättivät totuuden. Muutamat osoittautuivat pettureiksi. Erikoistienraivaustyö keskeytyi, ja joitakuita entisiä tienraivaajia täytyi erottaa. Muut kuitenkin pysyivät uskollisina. Eräs veli joutui olemaan 42 vuorokautta jalkaraudoissa, ja ennen vapauttamista häntä kiellettiin ankarasti enää saarnaamasta.

Niin työ painui maan alle. Kaukana Etiopiasta, vuoden 1958 Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa, julkaistiin ensimmäinen amharankielinen kirja ”Olkoon Jumala totinen”, mutta vain muutama kappale onnistuttiin ujuttamaan Etiopiaan. Uskollisuuden ja rohkeuden koetukset vastustuksen edessä saivat jotkut putoamaan tien varteen, niin että vuonna 1962 niiden julistajien määrä, jotka olivat yhä toimeliaita, oli pudonnut 76:een.

 Somaliaan – Afrikan sarveen

Sen jälkeen kun lähetystyöntekijä Dean Haupt oli karkotettu Addis Abebasta, Seura neuvoi häntä siirtymään Somalian pääkaupunkiin Mogadishuun. Mogadishu on ollut kaupankäynnin keskus tuhatkunta vuotta. Oliko tämä kaupunki aikoinaan osa Oofiria, josta tuotiin hyvälaatuista kultaa kuningas Salomolle? Saattoi olla, vaikka yleisen mielipiteen mukaan kulta tulikin Arabiasta.

Kun veli Haupt saapui maahan vuonna 1957, somali ei ollut vielä kirjoitettu kieli; sen sijaan käytettiin italiaa ja arabiaa. Veli Haupt päätti ryhtyä työhön ensiksi kaupungin eurooppalaisessa osassa. Hän tarjosi tilauksia esittelemällä lehtien näytenumeroita levittämättä lehtiä, sillä niitä oli hyvin vähän saatavilla. Tällä tavoin hän hankki suunnilleen kolmessa kuukaudessa yli 90 tilausta. Sitten hänen viisuminsa voimassaolo lakkasi, eikä sitä voinut uusia. Niinpä veli Hauptin täytyi lähteä maasta, ja hän on jatkanut palvelustaan Italiassa.

Vaikea määräalue

Veli Hauptin lähdön jälkeen Seura lähetti Somaliaan neljä lähetystyöntekijää. He saapuivat maaliskuussa 1959, mutta koska saarnata sai pääasiassa ainoastaan ulkomaalaisille, vain Gileadin 12. kurssilta valmistuneet Vito ja Fern Fraese jäivät maahan.

Pian katoliset papit alkoivat käydä niiden luona, jotka osoittivat kiinnostusta Jehovan todistajien työtä kohtaan. Eräs, jonka luona pappi kävi, sanoi: ”Miksi kaikki tämä kiinnostus minuun nyt, olenhan jo vuosia sitten lakannut käymästä kirkossa? Johtuuko se siitä, että tutkin Raamattua?”

Syyskuussa 1959 Fraeset johtivat 11:tä raamatuntutkistelua. Monilla heidän tapaamistaan italialaisista perheistä ei ollut Raamattua, eikä näille ihmisille ollut koskaan kerrottu, kuka Jehova on, vaikka he olivatkin sanomalehdistä lukeneet Jehovan todistajista. Niinpä Raamatun sanomaa kohtaan tunnettiin  suurta kiinnostusta; veljet saattoivat tavallisesti olla tunnin tai jopa kauemminkin joka talossa, jossa he kävivät.

Vuonna 1961 kaksi Raamatun tutkijaa alkoi saarnata. Seuraavana vuonna Jehovan todistajien yhteyteen tuli vielä yksi ihminen, ja niin lähetystyöntekijöiden lisäksi oli kaikkiaan kolme julistajaa.

Palveltuaan neljä vuotta Somaliassa Fraesen pariskunta sai uuden aluemääräyksen, sillä tilaisuuksia paikallisen islamilaisen väestön tavoittamiseen oli hyvin niukalti. Fraesen pariskunta oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen. Eräs tarkkailija huomautti: ”Kaikista eurooppalaisten ryhmistä – mukaan luettuna maallikkolähetyssaarnaajat ja papit – vain te Jehovan todistajat olette säilyttäneet hyvän moraalin.” Kolmesta maahan jääneestä julistajasta kaksi muutti myöhemmin toiseen maahan ja yksi lopetti toimintansa. Fraeset jatkavat kuitenkin yhä kokoaikaisessa matkatyössä Italiassa.

Tansania – Afrikka parhaimmillaan

Somalian rannikolta alaspäin sijaitsee Tanganjika eli nykyinen Tansania, joka on kaunis, pohjoista naapuriaan Keniaa suurempi maa. Täällä sijaitsee Serengetin tasanko, jonka usein sanotaan olevan Afrikka parhaimmillaan ja jonka savanneilla ja metsissä vaeltelee yli kaksi miljoonaa uljasta villieläintä. Myös 260 neliökilometrin suuruinen allasmainen Ngorongoron kraatteri, joka kuhisee villielämää, sijaitsee täällä. Useimmat maan asukkaista ovat maanviljelijöitä, jotka tuottavat sisalhamppua, mausteneilikkaa, kahvia ja puuvillaa.

Valtakunnan hyvää uutista oli saarnattu Tanganjikassa jo 1930-luvulla, joten vuonna 1948 maan lounaisosassa palveli pieni joukko julistajia. Keitä he olivat? Ja miten he olivat oppineet totuuden?

He kuuluivat pääasiassa nyakusaheimoon, joka asusti ylängöillä lähellä Njassajärven pohjoiskärkeä, missä Itä-Afrikan hautavajoaman  kaksi haaraa lähestyvät toisiaan. Täältä lähti miehiä työskentelemään Rhodesian kuparikaivoksille. Nämä ihmiset ovat luonnostaan ystävällisiä ja opinhaluisia, ja niin tämä työpaikka avasi joillekuille samalla tien Jumalan sanasta löytyviin totuuksiin.

Vuonna 1901 lähellä Tukuyun kaupunkia syntynyt Hosea Njabula huokui intoa herrnhutilaista uskoaan kohtaan. Hänestä tuli diakoni, ja hän piti pyhäkoulua monissa kylissä. Nehemiah Kalile oli yksi hänen oppilaistaan. Nehemiah työskenteli Vawan kaupungissa kokkina eurooppalaisille uudisasukkaille, ja eräänä päivänä vuonna 1930 hän havaitsi käyvänsä syvällistä raamatullista keskustelua erään toisen kokin kanssa.

Nehemiah pani merkille, että tämä mies tiesi hämmästyttäviä asioita Raamatusta. Tämä oli totuus! Pian tämän jälkeen hän meni rajan toiselle puolelle Mwenzon kaupunkiin kastettavaksi. Siellä häneen teki syvän vaikutuksen Raamatun tutkielmien seitsemän osan näkeminen ensimmäistä kertaa.

Nehemiah Kalile oli täynnä intoa. Hän halusi kiihkeästi kertoa löydöstään entiselle pyhäkoulunopettajalleen. Niinpä hän seuraavana vuonna tapasi jälleen itseään vanhemman ystävänsä Hosea Njabulan ja kertoi tälle totuudesta.

Hosea muistaa tuon päivän vielä yli 60 vuotta myöhemmin ja sanoo: ”Minä kiistelin paljon, mutta kun hän näytti minulle sapattia koskevat raamatunkohdat, tiesin, että siinä oli totuus. Aloin viipymättä saarnata toisille, muun muassa Job Kipondelle. Me kolme aloimme pitää kokouksia minun kotonani. Kävin tapaamassa myös muita pyhäkouluoppilaitani ja kutsuin heitä kokouksiimme. Useat tulivatkin, esimerkiksi Joram Kajumba ja Obeth Mwaisabila.”

Jalkaisin kautta koko ylängön

Sen jälkeen kun veli Njabula oli kastettu vuonna 1932, nämä veljet saarnasivat kuin tienraivaajat, vaikkeivät he tienneetkään, mikä tienraivaajapalvelija on. He kävelivät 60 kilometriä Njassajärvelle päin ja saarnasivat Kyelan alueella, missä Hosea Njabulaa  ja Obeth Mwaisabilaa vastustettiin kiivaasti. Vaikka he eivät osanneet uida, heidät otettiin kiinni ja heitettiin krokotiileja kuhisevaan jokeen. Jollain tapaa, ehkäpä Jehovan avulla, he selvisivät hengissä. Pian tämän jälkeen he rakensivat ensimmäisen valtakunnansalinsa lähelle Buyesin kylää Bethlehemiksi kutsumaansa paikkaan.

Tällä välin Vawassa, missä Nehemiah Kalile oli ensi kertaa kuullut totuudesta, ilmeni lisää kiinnostusta, ja muun muassa Solomon Mwaibako, Yesaya Mulawa ja Yohani Mwamboneke asennoituivat totuuden puolelle. Buyesin veljet tekivät sellaisen rakkaudellisen järjestelyn, että he lähettivät kerran kuussa yhden veljen keskuudestaan lähellä Vawaa sijaitsevaan Ndolezin kylään vahvistamaan näitä uudempia. Tämä tiesi sadan kilometrin jalkapatikkaa suuntaansa. Toisinaan he taivalsivat jopa parin sadan kilometrin matkan Pohjois-Rhodesiassa sijaitsevaan Isokaan lähettääkseen raporttinsa sikäläiselle seurakunnalle ja sieltä edelleen haaratoimistoon.

Nykyään, kuusi vuosikymmentä myöhemmin, 90-vuotias Hosea Njabula on yhä ”diakoni”, seurakunnan palvelija, mutta  tällä haavaa sanan todellisessa merkityksessä: hän palvelee avustavana palvelijana Ndolezin seurakunnassa. Veli Njabula voi tuntea mielihyvää nähdessään uskollisen vaimonsa Leya Nsilen jatkavan päättäväisesti rinnallaan ja useiden lastenlastensa palvelevan tienraivaustyössä.

Myös muut saarnasivat innokkaasti useita vuosia. Heidän joukossaan olivat Jimu Mwaikwaba, joka kärsi vankeusrangaistuksen hyvän uutisen vuoksi; Joel Mwandembo, joka myöhemmin palveli kierrosvalvojana; Semu Mwasakuna, joka kulki saarnamatkansa pyöräillen ja lauleskellen; Ananiah Mwakisisya sekä Timothy Kafuko.

Myös veli David Kipengere oli suureksi avuksi Valtakunnan todistuksen viemisessä eteenpäin. Hän syntyi vuonna 1922 ja oppi totuuden vuonna 1935 Mbeyan kaupungissa. Hän saarnasi kaikkialla, ja myöhemmin hänet lähetettiin aloittamaan työ Dar es Salaamissa. Hän toimi vakituisena tienraivaajana elämänsä 18 viimeistä vuotta aina vuoteen 1983 saakka, jolloin hän kuoli. Hänet pidätettiin usein, mutta hän ei antanut sen lannistaa itseään, vaan sanoi: ”Vankilassa on paljon työtä, jonka Jehova haluaa minun tekevän.” Hänen veljensä Barnabas Mwakahabala, joka oppi totuuden yhdessä hänen kanssaan, palvelee tänäkin päivänä vanhimpana. Nämä veljet tekivät kaiken voitavansa palvellessaan syrjäisillä alueillaan, vaikka heillä ei ollutkaan kirjallisuutta omalla kielellään eikä heidän lukutaitonsakaan ollut kovin hyvä.

Yhteydet Kapkaupungin haaratoimistoon olivat satunnaisia, ja raportit olivat epäluotettavia. Englanninkielisessä vuoden 1943 ”Vuosikirjassa” osoitetaan, että 158 henkeä osallistui tällä alueella saarnaamistyöhön, ja vuonna 1946 raportoi 227 julistajaa seitsemässä seurakunnassa. Aiempina vuosina Jehovan todistajien toiminta Tanganjikassa sisältyi ilmeisesti Pohjois-Rhodesiassa sijaitsevan Isokan seurakunnan raportteihin, ja osa raporteista todennäköisesti hävisi. Oli kuitenkin kuluva vielä joitakin vuosia, ennen kuin Tanganjikan eteläosissa tehtävää kokoamistyötä voitaisiin johtaa paremmin.

 Valvontaa Pohjois-Rhodesiasta käsin

Apua totisesti tarvittiin, sillä todistajat kohtasivat paljon vastustusta väärän uskonnon taholta ja samaan aikaan vielä painiskelivat sellaisten ongelmien parissa kuin moniavioisuus, tupakointi ja muut epäkristilliset tavat.

Vuonna 1948 järjestettiin Lusakaan Pohjois-Rhodesiaan uusi haaratoimisto, jonka oli määrä valvoa paitsi Pohjois-Rhodesiaa myös suurinta osaa Itä-Afrikasta. Tämä oli tulevaisuutta ajatellen viisasta, sillä näytti siltä, että pitkän tauon jälkeen työ oli jälleen alkamassa sekä Keniassa että Ugandassa. Vaikka Nairobista olikin haaratoimistoon yhä lähes kahden ja puolen tuhannen kilometrin matka vaikeakulkuista tietä pitkin, se oli paljon lähempänä kuin Kapkaupunki, jonne oli yli kaksi kertaa pidempi matka.

Niinpä vuonna 1948 Pohjois-Rhodesian haaratoimisto lähetti Thomson Kangalen auttamaan veljiä. Kun hän tuon vuoden  maaliskuussa saapui Mbeyaan, siellä oli paljon opetettavaa ja uudelleen järjestettävää.

Veli Kangale oli kärsivällinen opettaja, ja veljemme tekivät ripeästi tarvittavat muutokset. Ensinnäkin he oppivat käyttämään itsestään nimitystä Jehovan todistajat eikä enää vartiotornilaiset. He olivat tienneet nimen Jehovan todistajat aiemminkin ja hyväksyneet sen, mutta eivät olleet käyttäneet sitä julkisesti. Sopusoinnussa Pietarin 1. kirjeen 3:15:ssä olevan neuvon kanssa veljemme oppivat myös olemaan tahdikkaampia esittäessään Valtakunnan sanomaa. Nyt he esittivät hyvää uutista, sen sijaan että olisivat vain hyökänneet vääriä uskonnollisia opetuksia vastaan. Kenttäpalvelukseen käytetyn ajan oikeaa raportointia koskevat väärinkäsitykset oikaistiin. Lisäksi veljet siistivät kotinsa ulkoasua. He paransivat myös omaa ulkoasuaan; monien täytyi ajaa hurjannäköinen partansa.

Kokouksissa kaikki oppivat seuraamaan järjestyksellisempää ja tehokkaampaa ohjelmaa ja poistamaan kaikki babylonialaiset jäänteet, esimerkiksi uskonnollisten kellojen käytön. Teokraattisessa palveluskoulussa he saattoivat nähdä, mikä arvo oli sillä, että he lakkasivat ilmoittamasta niiden nimet, jotka olivat saaneet hyvän pistemäärän kirjallisessa kertauksessa. Joidenkuiden todistajien täytyi luopua tietyistä kuolleiden kunnioittamiseen liittyvistä  tavoista. Toisten oli aika lopettaa tupakointi. Mutta luultavasti kaikkein vaikeinta heille oli avioliiton laillinen rekisteröinti, niin että siitä tuli kunniallinen kaikkien edessä. – Hepr. 13:4.

Yrityksiä virallisen tunnustuksen saamiseksi

Pohjois-Rhodesian haaratoimisto yritti lukuisia kertoja saada Tanganjikassa toimineen Englannin siirtomaahallituksen myöntämään luvan siihen, että lähetystyöntekijät pääsisivät maahan, sekä antamaan saarnaamistyöllemme virallisen tunnustuksen. Vuonna 1950 anomus hylättiin ja selitys kuului, että ”olosuhteet eivät Tanganjikassa vastanneet muiden Afrikan alueiden oloja”. Vuonna 1951 asiaa anottiin jälleen, mutta menestyksettä. Sillä välin piirikomissaari oli yrittänyt saada saarnaamistyön paikallisesti kielletyksi. Syyskuussa 1951 veljet kävivät henkilökohtaisesti tapaamassa hallituksen virkailijoita Dar es Salaamissa mukanaan kirjallinen muistio, jossa selitettiin Jehovan todistajien kanta uskonnollisiin järjestöihin ja isänmaallisiin juhlamenoihin. Tämä herätti toiveita, mutta seuraavana vuonna saatiin jälleen kielteinen vastaus. Hallitusta tapaamaan lähetettiin edustajia uudelleen vuonna 1956 ja myöhemminkin, mutta kaikki oli turhaa.

Tästä hallituksen epäsuotuisasta asenteesta huolimatta hyvän uutisen julistajien palvonnalle ei ollut mitään todellisia esteitä. Erikoistienraivaajat ja kierrosvalvojat jatkoivat ongelmitta avun antamista Pohjois-Rhodesiasta käsin.

Ponnistelut veljien valmentamiseksi jatkuvat

Vuonna 1952 Gileadin käynyt Buster Mayo Holcomb, joka palveli piirivalvojana Pohjois-Rhodesiassa, saattoi ylittää Tanganjikan rajan ja olla läsnä lähellä Tukuyua pidettävässä kierroskonventissa. Hän sanoi: ”Olimme lähellä konventtipaikkaa myöhään iltapäivällä, ja meillä oli toiveita päästä perille pimeän tuloon mennessä; sitten taivas repesi ja päällemme alkoi sataa kaatamalla. Matkan jatkaminen oli mahdotonta, koska emme voineet nähdä tietä ryöppyävältä sateelta. Pysäytimme auton ja valmistauduimme viettämään yön parhaalla mahdollisella tavalla, sillä myrsky ei näyttänyt laantumisen merkkejä, vaan tuntui vain kiihtyvän. Seuraavana aamuna sade kuitenkin lakkasi, ja kahlattuamme  jonkin matkaa saavuimme lopulta konventtipaikalle ja tapasimme joitakin veljiä. Suureksi yllätykseksemme he ällistyivät siitä, että me edes ehdotimme konventtia peruutettavaksi. Tottahan veljet konventtiin tulisivat!

”Ja niin he tulivatkin, vaikka se merkitsi sitä, että joidenkuiden täytyi kävellä tuossa säässä kaksi tai kolme päivää. Sunnuntai-iltapäivänä kuulijoita oli 419, ja samana aamuna 61 vertauskuvasi vihkiytymisensä vesikasteella.”

Veljet ottivat erittäin auliisti vastaan neuvontaa, ja kiinnostuneet tekivät jyrkkiä muutoksia elämässään. Raamattu ei esimerkiksi salli sitä, että jollakulla on useita aviopuolisoita. Se sanoo, että kullakin miehellä tulee olla ”oma vaimonsa ja kullakin naisella oma miehensä” ja että kristityn valvojan tulee olla ”yhden vaimon mies”. (1. Kor. 7:2; 1. Tim. 3:2) Niinpä eräs heimopäällikkö, jolla oli monta vaimoa, lähetti luotaan kaikki muut paitsi ensimmäisen puolisonsa, ja myöhemmin hänet kastettiin. Aikanaan hänestä tuli seurakunnan vanhin. Muuan toinen mies, jolla oli kaksi vaimoa, antoi nuoremman vaimonsa pikkuveljelleen ja sanoi, ettei hän halunnut kolmen sielun kuolevan kodissaan hänen oman itsekkyytensä vuoksi. Hänkin oli sitten kelvollinen kasteelle.

Toiset Jehovan todistajat ilmaisivat epäitsekästä rakkautta luopumalla perinteisestä oikeudestaan pyytää morsiamenhintaa antaessaan tyttärensä avioliittoon. Sellainen morsiamenhinta saattoi olla kohtuuttoman korkea nuorille todistajille, etenkin tienraivaajille. Moni isä tunsi kuitenkin iloa nähdessään tyttärensä avioituvan ”Herrassa”. (1. Kor. 7:39) Morsiamenhinnan aiheuttaman taloudellisen taakan poistuminen helpotti myös uuden pariskunnan avioliiton alkua. Aluksi tämä uusi käytäntö synnytti hämmästystä, mutta aikanaan yhä useammat oppivat arvostamaan ja kunnioittamaan tätä rakkaudellisen huolenpidon ilmausta.

Tanganjikassakin papisto yritti aiheuttaa vaikeuksia, muttei onnistunut siinä. Kun poliisi pidätti veli Kangalen Mbeyassa, hän saattoi selittää olevansa vain vierailulla hengellisten veljiensä luona. Silloin poliisit muuttuivat yhteistoiminnallisiksi ja pyysivät  häntä jättämään heille reittisuunnitelman sekä aikataulun seurakuntiin tehtävistä vierailuista, niin että muille poliisiasemille voitaisiin ilmoittaa hänen saapumisestaan ja siitä, ettei hänestä tarvitsisi huolestua. Tällä tavalla veli Kangale saattoi vuosikausia matkustella aivan vapaasti Tanganjikassa. Muita erikoistienraivaajia ja matkavalvojia Pohjois-Rhodesiasta ja Njassamaasta tuli hänen kanssaan vahvistamaan lampaita, heidän joukossaan olivat muun muassa Frank Kanyanga, James Mwango, Washington Mwenya, Bernard Musinga ja William Lamp Chisenga. Oli kiinnostavaa, että veli Chisenga tapasi Norbert Kawalan vuonna 1957 Mbeyan kaupungissa. Norbert Kawala janosi totuutta, hänen kanssaan tutkittiin Raamattua kahdesti viikossa, hän meni kasteelle ja palveli myöhemmin kielenkääntäjänä Kenian haaratoimistossa Nairobissa.

Elokuvia ja laajennusta pohjoista kohti

Sillä välin Seuran elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa alettiin vuodesta 1956 eteenpäin esittää Tanganjikassa, ja yli 5000 kävi katsomassa sitä. Uutta intoa työlle antoi se, kun vuonna 1959 ulkomaisia Jehovan todistajia alkoi saapua palvelemaan sinne, missä tarvittiin enemmän Valtakunnan saarnaajia. Julistajien määrä Tanganjikassa alkoi jälleen nousta, niin että palvelusvuonna 1960 se oli jo 507.

Edistys ei kuitenkaan aina tullut helposti. Monissa kaupungeissa oli suuria muslimiyhdyskuntia, mikä asetti julistajan saarnaamistaidot koetukselle. Lisäksi kuuma, kostea ilmasto vaati veronsa ulkomaisilta veljiltä. Heillä oli kuitenkin samanlainen henki kuin Jesajalla, joka sanoi: ”Tässä minä olen, lähetä minut”, ja heitä siunattiin sen vuoksi. – Jes. 6:8.

Kilimanjaron rinteillä

Tanganjika itsenäistyi vuonna 1961, ja vuonna 1964 siitä muodostettiin yhdessä Zanzibarin saaren kanssa Tansanian yhdistynyt tasavalta. Hyvä uutinen kukoisti kuitenkin jo vuonna 1961 uudella alueella Tansaniassa, mahtavan Kilimanjaron rinteillä. Tämä Afrikan korkein vuori on jykevä sammunut tulivuori, jonka huippu on ikuisen lumen peitossa. Sen rinteet nousevat  loivasti, ja ne saavat yltäkyllin sateita sekä idästä että etelästä. Ravinteikkaan maaperän ja runsaiden sateiden vuoksi sen rinteet ovat otollisia maanviljelykselle, ja siksi alue on tiheään asuttua. Täällä muuan Pohjois-Rhodesiasta tullut erikoistienraivaaja aloitti raamatuntutkistelun viiden kiinnostuneen ryhmälle.

Seuraavana vuonna, elokuussa 1962, pidettiin kierroskonventti Kibon hotellissa lähellä Marangua, vastapäätä majesteettista vuorta. Kenian todistajat tukivat tätä tapahtumaa ja matkustivat autosaattueessa 400 kilometrin matkan Nairobista. Kaste tapahtui kylmässä vuoristopurossa, ja ensimmäistä kertaa tässä osassa maailmaa afrikkalainen veli kastoi jonkun eurooppalaisen; tämä eurooppalainen oli Helge Linck.

Helge Linck oli tullut kosketuksiin totuuden kanssa lapsuudessaan Tanskassa, mutta siitä ei ollut tullut hänelle elämäntapaa. Hän tuli Tanganjikaan töihin sokeriplantaasille. Vuonna 1959 hänen lihallinen veljensä tuli Kanadasta käymään Itä-Afrikassa ja sytytti uudelleen hänen kiinnostuksensa totuutta kohtaan. Kun eräs erikoistienraivaaja vangittiin vuonna 1961 saarnaamisensa vuoksi, Helge järjesti hänen vapauttamisensa. Sen jälkeen kun Helge oli kastettu tässä idyllisessä ympäristössä Kibon kierroskonventissa, hän ryhtyi tienraivauspalvelukseen, ja myöhemmin hänet karkotettiin maasta saarnaamisensa vuoksi.

Jättäkäämme nyt manner ja siirtykäämme hetkeksi mausteneilikoiden saarelle, Zanzibariin, joka on suurin Afrikan rannikon korallisaarista.

Zanzibar – mausteneilikoiden saari

Koska Zanzibar sijaitsee vain 40 kilometrin päässä mantereesta, monet arabit sekä eurooppalaiset lähtivät sieltä lukuisille Afrikan sisäosiin suuntautuneille tutkimusmatkoilleen. Sen väestö koostuu lähes kokonaan islamilaisista, jotka ovat afrikkalaisten ja arabien jälkeläisiä. Saarella puhutaan suahilin kieltä, joka orjakaupan myötä levisi aina Afrikan länsipuolella sijaitsevan  Angolan rajoille asti. 1800-luvulla Zanzibar oli merkittävä orjakaupan keskus.

Vuonna 1932 kaksi tienraivaajaa Etelä-Afrikasta kävi lyhyesti tällä mausteneilikoiden saarella. 29 vuotta myöhemmin, vuonna 1961, tälle saarelle muutti Keniasta kaksi vastakastettua hyvän uutisen julistajaa, Roston ja Joan MacPhee. He ryhtyivät heti työhön ja levittivät paljon raamatullista kirjallisuutta. Pian he johtivat kahta raamatuntutkistelua. Läheinen Dar es Salaamin seurakunta järjesti niin, että kerran kuussa tehtiin viikonloppuvierailu Zanzibariin ystävien keskinäiseksi rohkaisuksi.

Pian sen jälkeen kun MacPheen pariskunta oli siirretty takaisin Keniaan, Zanzibariin saapui toinen kristitty perhe, amerikkalaiset Burket. He huolehtivat hyvin jo ilmenneestä kiinnostuksesta ja lisäsivät sitä aloittamalla omia tutkisteluja. Yhtäkkiä loppuvuodesta 1963 saarella puhkesi vallankumous, ja Burken perheen täytyi paeta, niin että suurin osa perheen omaisuudestakin jäi saareen.

Burken perheen lähdettyä Valtakunnan edut jäivät pian taka-alalle tällä saarella. Sitten vuonna 1986 työ aloitettiin uudelleen, kun Zanzibariin muutti kiinnostuneita. Pian oli koossa pieni julistajien ryhmä. Eräs aivan poikkeuksellista intoa osoittanut kiinnostunut mies käytti kaiken vapaa-aikansa johtaakseen raamatuntutkisteluja jopa 30 hengelle. Mikä urakka se olikaan, sillä hän kävi myös ansiotyössä! Kokouksiin saapui jopa 45 henkeä. Miten hämmästyttävää olikaan nähdä viiden heistä olevan valmiita kastettaviksi joulukuussa 1987 pidetyssä Dar es Salaamin piirikonventissa! Nyt oli laskettu perusta seurakunnan muodostamiselle tälle historialliselle saarelle.

Palatkaamme nyt mausteneilikoiden saarelta Afrikan mantereelle.

Iloja ja ongelmia

Tanganjikassa veljillämme oli vain harvoin ongelmia viranomaisten kanssa niiden 30 vuoden aikana, jotka tuossa maassa oli saarnattu. Useimmissa tapauksissa poliisi oli hyvin kunnioittava ja yhteistoiminnallinen, ja toisinaan poliisi jopa tarjosi äänilaitteita  konventtiemme käyttöön. Kun Milton G. Henschel Seuran päätoimistosta Brooklynista kävi Dar es Salaamissa vuoden 1963 toukokuussa, pidettiin Karimjee Hallissa, maan hienoimmassa salissa, konventti. Läsnä oli 274 kuulijaa – mukaan luettuna pääkaupungin pormestari – ja 16 kastettiin. Naapurimaahan Keniaan oli juuri perustettu haaratoimisto, joten Valtakunnan etuihin voitaisiin kiinnittää parempaa huomiota Tanganjikassa, nykyisessä Tansaniassa.

Vartiotornin julkaisemiseksi suahilin kielellä tehtiin järjestelyjä. Ensimmäinen numero ilmestyikin 1. joulukuuta 1963. Samana vuonna pidetty Valtakunnan palveluskoulun kurssi antoi tarpeellista opastusta ja ohjausta Tansaniassa toimivan 25 seurakunnan valvojille. Syys- ja lokakuussa 1964 pidettiin piirikonventteja, joiden läsnäolijahuippu oli yhteensä 1033.

Mutta ongelmiakin oli. Jehovan todistajien lähetystyöntekijöille ei ollut milloinkaan suotu pääsyä maahan, ja kaikki yritykset laillisen tunnustuksen saamiseksi oli torjuttu.

Käänne huonompaan

Vaikka tilanne pysyikin vuosina 1963 ja 1964 suurimmaksi osaksi rauhallisena, yllättäen saatiin tietää, että kaikille poliisivirkailijoille oli lähetetty kirje, jossa näille ilmoitettiin, että Jehovan todistajat oli kielletty ja että heidät pitäisi pidättää. 25. tammikuuta 1965 tuli uusi isku. Lehdistötiedotteessa kerrottiin, että Vartiotorni-seura oli lainvastainen. Heräsi kuitenkin epäilyksiä siitä, oliko tämä tieto virallinen. Tällaisen ilmapiirin vallitessa oli määrä pitää kierroskonventti Tangassa 2.–4. huhtikuuta 1965.

Sali oli varattu, majoitusjärjestelyt tehty ja suuri joukko sisalplantaaseilla työskenteleviä todistajia tuli junalla paikalle. Matkalla he saarnasivat muille matkustajille, joista yksi sattui olemaan poliisi. Junan saavuttua perille hän pidätti kaikki todistajat ja toimitti heidät poliisiasemalle, mutta heidät vapautettiin pian.

Konventin toisena päivänä, 3. huhtikuuta, radiossa ilmoitettiin, että hallitus oli kieltänyt Jehovan todistajien työn ja kaikki heidän toimintaansa liittyvät lailliset elimet. Konventti saatiin kuitenkin pidettyä välikohtauksitta. Hallituksen virallisessa lehdessä  ei julkaistu minkäänlaista ilmoitusta kiellosta. Naapurimaista Malawista (entisestä Njassamaasta) ja Sambiasta (entisestä Pohjois-Rhodesiasta) kuultiin, että kielto oli julkaistu ja jälkeenpäin peruutettu. Uutistoimisto Reuter vahvisti tämän. Lopulta väistämätön kuitenkin tuli eteen. Kesäkuun 11. päivänä 1965 hallituksen virallisessa lehdessä julkaistiin ilmoitus, jossa todettiin, että Vartiotorni-seura ja kaikki sen yhteydessä toimivat lailliset elimet oli julistettu lainvastaisiksi.

Nyt poliisi valpastui, ja yritykset pitää kierroskonventti maan eteläosassa kariutuivat. Seurasi joitakin hajanaisia pidätyksiä. Aika ajoin kirjallisuutta takavarikoitiin, mutta välillä se myös palautettiin. Veljet näkivät viisaammaksi pitää kokouksia pienissä ryhmissä. Siellä missä kristikunnan uskonnolliset lähetyssaarnaajat yllyttivät poliisia, tilanne kiristyi.

Sitkeitä väärinkäsityksiä

Juuri ennen kiellon asettamista Keniasta tullut William Nisbet yritti lähes kahden vaikean kuukauden ajan tavata viranomaisia Dar es Salaamissa pyrkimyksenään saada tunnustus Jehovan todistajille. Hän sai tilaisuuden puhua sisäasiainministerin sihteerille. Kristikunnan lähetystyöntekijät olivat kaikin keinoin pyrkineet antamaan hallitukselle vääriä tietoja, ja ilmeisesti tämän vuoksi monet hallituksen virkailijat yhdistivät Jehovan todistajat Sambiassa ja Malawissa vaikuttaneisiin kiellettyihin radikaaleihin uskonnollisiin liikkeisiin.

Virkamiehet pelkäsivät Jehovan todistajia aivan turhaan. He sekoittivat Jehovan todistajat alkuperäisasukkaiden keskuudessa syntyneisiin ryhmiin, joista käytettiin nimitystä ”Vartiotorni” eli Kitawala ja joilla ei ollut mitään tekemistä todistajien kanssa. d Näiden lahkojen keskuudessa harjoitettiin aviorikoksia ja noituutta, ja ne kapinoivat usein voimassa olevia hallituksia vastaan. Lisäksi ne käyttivät väärin Jumalan nimeä ja joitakin julkaisujamme. Niiden kannattajia oli syytä pelätä, eikä suinkaan rauhaa rakastavia Jehovan tosi todistajia. Veli Nisbetin käynti ja Vartiotornin  raamattu- ja traktaattiseuran valmistama asiakirja selvittivät ainakin joidenkin virkamiesten väärinkäsityksiä.

Ennen lähtöään Dar es Salaamista veli Nisbet anoi Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran rekisteröintiä. Mikä yllätys olikaan saada puoli vuotta virallisen kiellon julistamisen jälkeen Dar es Salaamin veljiltä sähke, jossa kerrottiin, että Kansainvälinen raamatuntutkijain seura oli rekisteröity liikeyritysrekisteriin tammikuun 6. päivänä 1966. Jehovan todistajat ja Vartiotorni-seura olivat silti edelleen kiellettyjä. Hallituksen tiedonannossa 24. marraskuuta 1966 todettiin, että Kansainvälinen raamatuntutkijain seura oli lakkautettu yrityksenä, koska sen seurakunnat eivät olleet onnistuneet saamaan itseään rekisteröidyksi yhdistysrekisteriin.

Niiden sambialaisten ja malawilaisten veljien, jotka olivat tulleet auttamaan Tansaniaan, täytyi nyt lähteä maasta. Heidän lähtönsä oli todellinen menetys, mutta se ei missään tapauksessa ollut kuolinisku tosi palvonnalle Tansaniassa. Vuonna 1966 Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 1720 henkeä ja 836 todistajaa osallistui Valtakunnan saarnaamiseen.

Seychellit – ”paratiisisaaret”

”Ainutlaatuisuutta tuhannen mailin päässä” on iskulause, jolla mainostetaan tuhannen mailin eli noin 1600 kilometrin päässä Itä-Afrikan rannikosta sijaitsevia Seychellejä, joissa elää niin isoja jättiläiskilpikonnia, että niillä voi ratsastaa. Seychellit muodostuvat lähes sadasta saaresta, jotka ulottuvat melkein Madagaskariin asti. Osa saarista on graniittisaaria, kuten pääsaari Mahé, ja muut ovat korallisaaria. Seychelleillä on kaikki trooppisten saarten houkutukset: vuoria, maalauksellisia kallioita, hopeanvalkoisia hiekkarantoja, turkoosin väristä vettä, loistavia koralliriuttoja, upeaa kasvillisuutta, ihanien mausteiden tuoksun täyttämässä ilmassa liihottelevia eksoottisia lintuja. Eikä saarilla tavata edes trooppisia sairauksia.

 Asukkaat – joista 90 prosenttia asuu Mahén saarella – puhuvat kreoliksi kutsuttua ranskan kielen paikallismurretta. He polveutuvat pääasiassa afrikkalaisista, englantilaisista ja ranskalaisista siirtomaa-asukkaista sekä intialaisista ja kiinalaisista.

Vuonna 1961 saarille saapui Itä-Afrikasta henkilö, joka oli kiinnostunut Raamatun opetuksista ja siitä, miten Jehovan todistajat ne selittävät. Seuraavana vuonna saapui Etelä-Rhodesiasta Jehovan todistajia – muun muassa neljä McLuckien perheen jäsentä – ja he alkoivat antaa vapaamuotoista todistusta. Roomalaiskatolisen kirkon voimakkaan vaikutuksen vuoksi raamatulliset esitelmät olivat silti kiellettyjä. Vuoden 1962 huhtikuussa pidettiin kuitenkin ensimmäinen kokous, jossa oli läsnä 12 henkeä, ja tuolloin jo kahdeksan julistajaa osallistui kenttäpalvelukseen.

Vastustus tuottaa päinvastaisia tuloksia

Pian kristikunnan kirkot kuitenkin aloittivat tapansa mukaan vainon. Maahanmuuttovirasto määräsi McLuckiet lähtemään maasta vuoden 1962 heinäkuun 25. päivään mennessä. Erästä toista ulkomaista veljeä poliisi kielsi saarnaamasta ja sanoi, että tämän vierailijan viisumia ei uusittaisi. Katoliset papit pitivät saarnoja ja laativat paikallisiin sanomalehtiin pitkiä artikkeleita, joissa varoitettiin väestöä Jehovan todistajista.

Tämä tuotti päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu. Monet ihmiset eivät olleet vielä kuulleet Jehovan todistajista. Mutta kun heidän uteliaisuuttaan oli nyt kiihotettu, he alkoivat ottaa selvää asioista. Raamatun totuuden etenemistä Seychelleillä ei voitu pysäyttää. Heinäkuun 15. päivänä 1962, viikkoa ennen McLuckien perheen maasta lähtöä, kastettiin ensimmäinen syntyperäinen seychelliläinen pariskunta, Norman ja Lise Gardner. Lähtöä tekevä perhe sai näin mielestään erinomaisen palkan vaivannäöstään ja varoista, jotka se oli käyttänyt, kun se oli tullut aloittamaan työtä näillä kaukaisilla saarilla.

Viisi kuukautta myöhemmin kaksi eläkkeellä olevaa todistajaa tuli Etelä-Afrikasta Mahén saarelle järjestämään saarnaamistyötä ja auttamaan siinä. Pian he panivat paikalliseen sanomalehteen  mainoksen, jossa Raamatun tutkimisesta kiinnostuneita kehotettiin ottamaan yhteyttä heihin. Heti seuraavana päivänä he saivat kirjeen, jossa heidän viisuminsa peruutettiin. Mutta niiden neljän kuukauden aikana, jotka he olivat ehtineet olla Seychelleillä, he olivat levittäneet paljon raamatullista kirjallisuutta ja antaneet erinomaista todistusta. Nyt saarilla ei kuitenkaan asunut yhtään Jehovan todistajaa, sillä Gardneritkin olivat lähteneet.

Vain muutaman kuukauden tauon jälkeen työ elpyi, kun Gardnerit palasivat lyhyeltä työkomennukselta Khartumista Sudanista. Poissaolonsa aikana he olivat saaneet olla uskollisten veljien seurassa Sudanissa sekä Keniassa ja Etelä-Rhodesiassa. He asettuivat asumaan Cerfin saareen, joka sijaitsee noin puolen tunnin venematkan päässä Mahésta. Saaressa asui vain kymmenkunta perhettä, eikä eristäytyneisyys ollut eduksi heidän todistustyölleen. Mutta koska he olivat Seychellien ainoat julistajat, he ponnistelivat kovasti ja onnistuivat käyttämään kuukausittain keskimäärin 30 tuntia kenttäpalvelukseen.

Vuonna 1965 järjestettiin ensimmäiset kierrosvalvojan vierailut. Tuona vuonna tapahtui muutakin hyvää. Kaikkiaan 75 hengen yleisölle näytettiin raamatullinen elokuva. Kolme kiinnostunutta ryhtyi saarnaamaan Gardnerien kanssa, ja heidät kastettiin tuona samana vuonna. Kokousten pitämiseksi säännöllisesti tehtiin myös asianmukaisia järjestelyjä.

Gardnerit olivat hyvin kiintyneitä Cerfin saareen, mutta heidän tuntemansa lähimmäisenrakkaus oli vielä voimakkaampaa, joten vuonna 1966 he muuttivat pääsaarelle Mahéen voidakseen järjestää keskuspaikan tosi palvonnan edistämiselle. Heidän talonsa yhteyteen rakennettiin valtakunnansali, ja näin oltiin valmiita huolehtimaan lisäkasvusta.

Ugandassa palvelleet englantilaiset lähetystyöntekijät Stephen Hardy ja hänen vaimonsa Barbara tekivät useita kierrosvierailuja Seychelleille. Joulukuussa 1968 tehdyn vierailun aikana siellä oli kuusi aktiivista julistajaa, ja 23 henkeä tuli uuden valtakunnansalin vihkiäisiin joulukuun 6. päivänä.

 Vuonna 1969 yritettiin rekisteröidä työ ja anottiin maahanpääsyä lähetystyöntekijöille. Kumpikin anomus evättiin syytä ilmoittamatta.

Kasvu oli hidasta, sillä osa nuorista muutti maasta löytääkseen työpaikan jostain muualta. Monia muita taas pidätti ihmispelko, mikä on melko yleistä sellaisilla alueilla, joiden väkiluku on suhteellisen pieni. Lisäksi lukutaidottomuus, yleinen välinpitämättömyys ja laajalle levinnyt moraalittomuus olivat todellisia esteitä monille. Mutta toiset edistyivät nopeasti: esimerkiksi eräälle suuriperheiselle hallituksen virkailijalle pidettiin joka päivä raamatuntutkistelua hänen ruokatunnillaan. Niinpä vuonna 1971 Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 40 henkeä ja 11 osallistui aktiivisesti kenttäpalvelukseen. Sanoma tulevasta paratiisimaasta kaikui edelleen kauniilla Seychelleillä.

Burundi – varhaiset vuodet

Ennen kuin Hardyt siirtyivät palvelemaan Ugandaan ja tekivät sieltä käsin vierailuja Seychelleille, heidän määräalueensa oli kaunis Burundi, joka on Tansanian ja Zairen välissä sijaitseva pieni, maalauksellinen maa tuhansine kukkuloineen. Se on uutterien maanviljelijöiden taajaan asuttama maa, jonka pengerretyillä kukkulanrinteillä viljellään pääasiassa pisankia (erästä banaanilajia).

Belgian siirtomaahallituksen aikana Vartiotorni-seura anoi lupaa lähettää lähetystyöntekijöitä Burundin pääkaupunkiin Usumburaan, nykyiseen Bujumburaan, mutta sitä ei myönnetty. Vuonna 1962 saavutettu itsenäisyys muutti kuitenkin poliittisia oloja, ja lokakuussa 1963 kaksi pohjoisrhodesialaista erikoistienraivaajaa onnistui hankkimaan kolmen kuukauden viisumin, jonka uusiminen kävi vaivatta. Vain kolme kuukautta myöhemmin, tammikuussa 1964, maahan saapui neljä Gileadin käynyttä, joille oli myönnetty viisumi määräämättömäksi ajaksi.

 Uskonnollista painostusta

Aivan alusta lähtien ihmiset ottivat Valtakunnan hyvän uutisen innokkaasti vastaan. Lähetystyöntekijöiden saapuessa Burundiin erikoistienraivaajat johtivat jo lukuisia raamatuntutkisteluja, ja yhdeksän julistajaa saarnasi hyvää uutista. Seuraavassa kuussa lähetystyöntekijöille kuitenkin kerrottiin, että heidän täytyisi rekisteröidä järjestönsä, jotta heille voitaisiin myöntää työlupa.

Veljet uskoivat, että rekisteröinti onnistuisi. Seuranneina viikkoina maahanmuuttoviraston päällikkö ja muut viranomaiset ilmaisivat kuitenkin nyrpeää asennetta. Kulissien takana virkailijat saivat osakseen uskonnollista painostusta. Niinpä toukokuun alussa lähetystyöntekijöille ilmoitettiin, että heillä oli kymmenen päivää aikaa lähteä maasta. He olivat arvatenkin pettyneitä, kun heidän täytyi jättää ne 70 ihmistä, joiden kanssa he tutkivat Raamattua.

Myös erikoistienraivaajien täytyi lähteä toukokuun loppuun mennessä. Tämä jätti eräälle tansanialaiselle veljelle melkoisen tehtävän: hänen oli huolehdittava noin 30 ihmisestä, jotka tutkivat Raamattua. Tienraivaajien ja lähetystyöntekijöiden menetyksestä huolimatta paikalliset julistajat jatkoivat saarnaamista. Vuonna 1967 raportoitiin 17 julistajan huippu ja 32 oli läsnä muistonvietossa. Seuraavana vuonna syntyi valitettavasti vaikeuksia, kun kaikki veljet eivät hyväksyneet nimitettyjä valvojia. Tämä johti siihen, että tuona palvelusvuonna julistajien määrä laski kahdeksaan. Hengellinen neuvonta oli lääke tilanteeseen, ja sitä annettiin. Lopulta veljet ratkaisivat ongelmansa. Niinpä vuonna 1969 kenttäpalvelukseen osallistui jo 25 julistajaa ja muistonviettoon tuli 58 henkeä.

Uudet kestävät kidutusta

Näiden todistajien uutteruus nostatti vihaa papeissa, jotka alkoivat painostaa hallitusta. Elokuussa 1969 pidätettiin seitsemän todistajaa, ja heitä kidutettiin panemalla heidät kahden päivän ajaksi seisomaan vyötäröön asti ulottuvassa vedessä. Mutta varhaisten apostolien tavoin he eivät lannistuneet. Pari kuukautta myöhemmin kastettiin yhdeksän uutta todistajaa. Jälkeenpäin  viranomaiset pyysivät kahteen otteeseen veljiä rekisteröimään uskontonsa, mutta molemmilla kerroilla anomuksiin tuli kieltävä vastaus. Kunakin seuraavana vuonna saatiin uusia huippuja: 46, 56, 69, 70 ja 98 julistajaa. Lisäksi Bujumburaan muodostettiin seurakunta vuonna 1969.

Vuonna 1972 puhkesi tutsien ja hutujen välillä vakava heimosota. Yli sadantuhannen hutun kerrotaan saaneen surmansa selkkauksessa, ja joukossa oli ainakin neljä todistajaa. Toisia todistajia vangittiin, jotkut jopa kahdeksaksi kuukaudeksi. Melskeisestä tilanteesta huolimatta veljet olivat ahkeria kenttäpalveluksessa, ja kukin julistaja käytti palvelukseen keskimäärin yli 17 tuntia kuukaudessa.

Vaikka kasvua oli saatu jo kymmenen vuoden ajan, kalvava ongelma oli edelleen asianmukaisen teokraattisen valvonnan järjestäminen. Vaikka suuri osa veljistä olikin vakaita, he osoittautuivat muilla tavoin hengellisessä mielessä kokemattomiksi, heiltä puuttui syvällisyyttä ja havaintokykyä. Lähialueilla toimivan Kitawalan eli väärän ”Vartiotorni-liikkeen” vaikutus tuntui myös joissakuissa veljissä. Nämä ongelmat eivät sinänsä olleet yllättäviä, sillä eihän vyöhykevalvoja ollut milloinkaan vieraillut heidän luonaan, he eivät olleet nähneet Seuran elokuvia, seurakunnan valvojille ei ollut järjestetty erityiskursseja, konventteja ei ollut pidetty eikä heillä ollut edes yhtään julkaisua omalla kielellään. Niinpä vuonna 1976 maan valvonta siirrettiin Zairen haaratoimistolle. Tällä tavoin ranskaa ja suahilia puhuvat veljet saattoivat antaa tarvittavaa apua Burundin todistajille.

Kiinnostavaa kyllä heimojen välisten taistelujen aikaan Burundin syrjäytetty johtaja sai maanpaossa ollessaan perusteellista todistusta ennen kuolemaansa. Eräs vieraileva lähetystyöntekijä tapasi tämän miehen Mogadishussa Somaliassa. Pitkät keskustelut monine kysymyksineen tekivät tähän entiseen hallitsijaan syvän vaikutuksen. Vasta jälkeenpäin lähetystyöntekijä sai selville, kenelle hän oli todistellut.

Lähetystyöntekijöiden kultaiset vuodet Ugandassa

Lähetystyöntekijöiden karkotus Burundista tuotti hyötyä Ugandalle, missä vuonna 1964 toimi jo vankka aktiivisten julistajien  ydinjoukko. Lopultakin yli 30 vuoden ponnistelujen jälkeen ja ensimmäisen lähetystyöntekijäpariskunnan saapumisen myötä kypsät veljet ja sisaret alkoivat tulla palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi. Lisää lähetystyöntekijöitä oli myös tulossa.

Sen jälkeen kun Kampalaan oli perustettu ensimmäinen lähetyskoti, avattiin toinen koti Jinjan teollisuuskaupungissa, missä Niili lähtee Victorianjärvestä virtaamaan kohti pohjoista. Edistys oli nopeaa, ja pian muodostettiin seurakunta.

Sillä välin Valtakunnan sanoma oli levinnyt pienempiin kaupunkeihin kaikkialle Ugandaan, ja vuonna 1967 julistajien määrä oli 53. Seuraavana vuonna perustettiin uusi lähetyskoti Mbaleen, joka on lähellä Kenian rajaa sijaitsevan Elgonvuoren länsisivulla oleva kasvava kaupunki. Vuonna 1969 maassa oli 75 julistajaa, seuraavana vuonna heitä oli 97 ja 128 vuonna 1971.

Työ oli saanut virallisen tunnustuksen jo elokuun 12. päivänä 1965. Vuonna 1972 tilanne näytti hyvin lupaavalta. Oli saavutettu uusi 162 julistajan huippu, ja viisi uutta lähetystyöntekijää oli juuri päässyt maahan. Parhaillaan valmisteltiin suurinta Ugandassa konsanaan pidettyä Jehovan todistajien konventtia Lugogo-stadionille Kampalaan. Todistajia tuli naapurimaista Keniasta ja Tansaniasta ja jopa niinkin kaukaa kuin Etiopiasta. 65 etiopialaista veljeä tuli tilausbusseilla, ja jotkut heistä matkustivat kaksi viikkoa ja yli kolme tuhatta kilometriä.

Kuohuntaa Ugandassa

Ugandaan saapuvat vierailijat hämmästyivät nähdessään ulkomaisten opettajien ja aasialaisten perheiden tungeksivan aivan päinvastaiseen suuntaan ja pakenevan kiireesti maasta. Vallankaappaus oli muuttanut poliittisen tilanteen, ja ihmiset pelkäsivät tulevaisuutensa puolesta. Näytti siltä, että kaikki muut paitsi Jehovan todistajat halusivat päästä pois maasta. Tilanne oli jännittynyt. Kaiken tämän kuohunnan keskellä Kampalan pääkadun yli pingotettu lähes parikymmentä metriä pitkä juliste mainosti rohkeasti konventin esitelmää. Veljet olivat kiitollisia siitä, että ”Jumalan hallitusvallan” piirikonventti saatiin menestyksellisesti pidettyä, ja esitelmän läsnäolijahuippu oli 937. Itä-Afrikan iäkkäät  ja kokeneet ystävät muistelevat yhä lämpimästi tätä Kampalan konventtia.

Vaikka Raamatun totuutta kohtaan tunnettiinkin suurta kiinnostusta ja kirjallisuutta levitettiin hyvin paljon, taivaanrannalle alkoi nousta synkkiä pilviä. Kahden lähetystyöntekijäpariskunnan työlupia ei jatkettu, joten heidän täytyi lähteä maasta kolmen kuukauden kuluessa. Kesäkuun 8. päivänä 1973 hallitus sitten ilman minkäänlaista varoitusta kielsi 12 uskonnollista ryhmää, Jehovan todistajat mukaan luettuina. Jäljellä olevien 12 lähetystyöntekijän täytyi lähteä heinäkuun 17. päivään 1973 mennessä. Kaikki ulkomaiset auttajat olivat tästä hyvin murheellisia. Lisäksi tämä tapahtui aikana, jolloin jopa Keniassa koettiin vaikeuksia palvontavapauden suhteen.

Useimpien lähetystyöntekijöiden täytyi palata kotimaahansa, mutta jotkut pariskunnat, jotka olivat palvelleet Ugandassa siellä missä julistajia kipeimmin tarvittiin, saattoivat asettua Keniaan ja olla lisäavuksi siellä. Heidän joukossaan olivat muun muassa Larry ja Doris Patterson sekä Brian ja Marion Wallace. Hardyn  pariskunta siirtyi palvelemaan Norsunluurannikolle ja sitten Lontoon Beeteliin vuonna 1983. e

Laki ja järjestys olivat nyt outo käsite Ugandassa. Esimerkiksi eräs tienraivaajaveli pidätettiin ja vietiin sotilasparakkeihin kuulusteltavaksi. Ja mikä oli hänen rikoksensa? Se että hän oli ottanut vastaan rahaa eurooppalaisilta ”vakoojilta”. Hänen oli nähty käyvän lähetyskodissa. Vaikka hän selvästi selitti vapaaehtoisen saarnaamistyönsä luonnetta, häntä piestiin, sitten hänelle ojennettiin lapio ja hänen käskettiin kaivaa oma hautansa. Saatuaan omansa valmiiksi hänen käskettiin kaivaa vielä kaksi hautaa eurooppalaisille ”vakoojille”, toisin sanoen lähetystyöntekijöille. Kun hän sai sen tehtyä, kolme kiväärein aseistautunutta sotilasta iski hänet maahan ja sitten ampui häntä. He ampuivat ohi! Luoti kimposi sivuun yhden sotilaan saappaasta, ja tämä synnytti kiistaa sotilaiden kesken ja käänsi heidän huomionsa toisaalle. Veli makasi maassa jonkin aikaa, ja seuraavana päivänä hänet vapautettiin.

Seurakuntien täytyi nyt pitää kokouksensa salassa ja mukautua uusiin olosuhteisiin. Ihmishenki ei nyt ollut minkään arvoinen, eikä kenenkään tilannetta suinkaan helpottanut se, että hän työskenteli kielletyn uskonnon hyväksi.

Eteläinen Sudan avautuu

1960-luvulla oli Sudanissakin kireitä tilanteita pääasiassa maan pohjois- ja eteläosan asukkaiden välillä. Kaukana Nairobin haaratoimistosta ja melko lailla eristyksissä muista veljistä Khartumin seurakunta jatkoi urheasti työtä. Elokuussa 1970 saavutettiin 54 julistajan huippu juuri ennen kuin kaikkein kokenein seurakunnan vanhin, George Orphanides, lähti maasta.

Juuri silloin joitakin todistajia syytettiin sionisteiksi, ja heitä kuulusteltiin kaksi kokonaista päivää. Ja kun kaksi tienraivaajasisarta oli todistamassa eräälle kiinnostuneelle naiselle, koptilainen pappi yllätti heidät, kutsui poliisin ja väitti, että he olivat Israelin valtion vakoojia. Poliisiasemalla sisaret saattoivat antaa  hyvän todistuksen, ja sitten heidät vapautettiin. Vaikka tällaiset kokemukset synnyttivät joissakin todistajissa pelkoa, toisille ne olivat uskoa vahvistavia.

Tähän asti työmme historia Sudanissa on keskittynyt Khartumiin. Vielä oli kuitenkin paljon käymätöntä aluetta. Maan eteläosassa asui runsaasti ihmisiä, jotka olivat niin sanottuja kristittyjä. Miten totuus levittäytyisi tälle laajalle alueelle? Vuonna 1970 tapahtui läpimurto, kun todistajat tapasivat etelästä kotoisin olevan nuoren miehen, joka toimi katolisen lehden toimittajana. Hän edistyi nopeasti Raamatun tutkimisessaan ja alkoi pian pitää itse tutkisteluja ystävilleen ja sukulaisilleen. Yksi hänen ystävistään levitti rohkeasti Valtakunnan sanomaa koulussaan, vaikka sitä vastaan julkaistiin pamfletteja.

Vuonna 1973 maan eteläosassa oli jo joitakin kiinnostuneiden ryhmiä, ja 16 tuolla alueella asuvaa Raamatun tutkijaa kastettiin. Näitä etelän asukkaita viehätti paitsi Raamatun selkeä totuus, myös se että he näkivät uskonnon, jossa harjoitettiin ulkokultaisuutta vailla olevaa rakkautta, niin että tosi veljeys ylitti heimo- ja rotujakaumat.

1970-luvun alkupuolella Sudanin eteläosassa oli aivan omaa luokkaansa olevaa viehätystä, mikä johtui kenties siitä, että se sijaitsi niin syrjässä muusta maailmasta. Matka junalla ja laivalla Khartumista Jubaan kesti yli viikon. Maailman tapahtumat eivät yleensä askarruttaneet ihmisiä. He olivat tavattoman ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Joidenkin hotellien vierashuoneissa ei edes ollut lukkoja eikä avaimia. Ihmiset näkivät vaivaa opastaakseen, antaakseen ruokaa tai majoittaakseen ohikulkumatkalla olevia matkalaisia odottamatta mitään maksua. Itse asiassa useimmissa tapauksissa maksu torjuttiin jyrkästi. Yhä useammat näistä hyväsydämisistä ihmisistä kuulivat totuuden Jehovan tarkoituksista ja omaksuivat sen.

Kun työ oli näin avautunut etelässä ja raamatullisia julkaisuja otettiin auliimmin vastaan, seurasi tasaista kasvua, ja vuonna 1974 Sudanissa saavutettiinkin 100 julistajan huippu.

 Vainon liekit leimahtavat Eritreassa!

Aivan Sudanin itärajan toisella puolella sijaitsee Eritrea. 1960-luvun alkuvuosina lähetystyöntekijöiden karkottamisen jälkeen radiossa, sanomalehdissä ja muissa tiedotusvälineissä parjattiin Jehovan todistajia kaikin tavoin. Sellaisten otsikoiden alla kuin ”Vääriä profeettoja” ja ”Varokaa uskonnollista teeskentelyä, joka johtaa tosi uskon kieltämiseen” esitettiin, että Jehovan todistajat vihaavat keisaria ja kirkkoa sekä hylkäävät kolminaisuuden ja neitsyt Marian. Heidän sanottiin olevan ulkomaisten vihollisten agentteja ja moraalittomia ihmisiä, jotka eivät taistele isänmaansa puolesta. Lisäksi kuultiin, että joidenkuiden mielestä Jehovan kansaan kuuluvat oli raivattava pois maasta voimakeinoin.

Etiopian kirkon papit olivat pahimpia vihan lietsojia. Eräässä kastejuhlassa, jossa oli läsnä yli 20000 henkeä, ylipappi esitti radiossa päätöslauselman, jossa Jehovan todistajat julistettiin pannaan, ja kielsi ihmisiä sen enempää tervehtimästä heitä kuin pitämästä heitä palveluksessaan tai hautaamasta heidän kuolleitaan.

Monilla oli se käsitys, että nyt oli alkanut Jehovan todistajien ”metsästyskausi” – kuka tahansa saattoi nyt surmata Jehovan todistajan ilman laillisia seuraamuksia. Maanomistajien odotettiin häätävän mailtaan kaikki Jehovan todistajat. Vanhemmille sanottiin, että jos joku heidän lapsistaan oli todistaja, tämä pitäisi ajaa pois kotoa, kirota ja tehdä perinnöttömäksi. Eräässä suurperheessä 18 nuorta pakotettiin lähtemään kotoaan, koska he tutkivat Jehovan todistajien kanssa.

Eräässä kaupungissa väkijoukko päätti piestä tunnetun veljen, mutta ei löytänyt tätä. Poliisi alkoi pidättää veljiä ja yritti pakottaa heitä allekirjoittamaan lausunnon, jossa he kielsivät uskonsa ja myönsivät toimineensa valtion turvallisuuden vastaisesti. Ymmärryksen puutteessa muutama veli allekirjoitti lausunnon, mutta tajuttuaan erehdyksensä he ilmoittivat heti kirjallisesti peruvansa allekirjoituksensa, seurauksista piittaamatta.

Toisia yritettiin saada ansaan ystävällisen suostuttelun avulla: ”Voit säilyttää uskosi sydämessäsi, mutta sano vain meille, ettet  ole yksi Jehovan todistajista”, pyytelivät virkailijat. Tai nuorten todistajavankien ollessa kyseessä virkailijat käyttivät vielä viekkaampaa ja salakavalampaa kiusausta. Jonakin nimenomaisena päivänä he poimivat erilleen aina yhden nuoren todistajavangin ja järjestivät niin, että suuri joukko hänen harmaahapsisia sukulaisiaan tuli käymään hänen luonaan. Saavuttuaan sukulaiset aluksi vain tuijottivat veljeä hiljaa, puhkesivat sitten kyyneliin, lankesivat polvilleen ja pyytämällä pyysivät häntä kieltämään uskonsa Jehovaan. Veljet, joita painostettiin tällä tavoin, kertovat tämän olleen heidän vaikein koetuksensa. Tällainen ankara vaino ja painostus jatkui vuosikausia.

Hengähdystauko ja lujittumisen aikaa Etiopiassa

Samoihin aikoihin Addis Abebassa ja Etiopian eteläosassa asuvat Jehovan todistajat saivat oman osansa vainosta, vaikkakaan eivät aivan samassa määrin kuin Eritreassa. Vuonna 1962 Etiopia ja Eritrea yhdistettiin yhdeksi maaksi, mikä johti poliittisiin vaikeuksiin, jotka ovat ulottuneet aina 1990-luvulle asti.

Vuonna 1964 osoittautui käytännölliseksi siirtää kaikkien Etiopian seurakuntien valvonta vasta perustetulle Kenian haaratoimistolle. Haaratoimiston edustajat saattoivat Nairobista käsin tehdä kierrostyötä Etiopiassa ja auttaa seurakunnissa vieraillessaan selvittämään seurakunnan nimitettyjen vanhinten välisiä vakavia mielipide-eroja. Muutamissa seurakunnissa Vartiotornin tutkistelua johdettiin väittelytyyliin. Paikallinen kierrosvalvoja edisti omia ajatuksiaan eikä Raamatun mukaisia ajatuksia, joten hänen tilalleen täytyi nimittää uusi kierrosvalvoja. Tällaiset ongelmat hidastivat kasvua vuosina 1964–66, jolloin julistajien määrä pysyi parin sadan tuntumassa.

Siitä huolimatta totuus levisi. Muuan todistaja, joka lomaili kuumassa Punaisenmeren satamakaupungissa Massauassa, tapasi postitoimistossa kiinnostuneen ja aloitti raamatuntutkistelun. Muitakin kiinnostuneita etiopialaisia tuli mukaan tutkisteluun, ja pian perustettiin seurakunta. Näihin aikoihin perustettiin uusi seurakunta myös etelämpänä sijaitsevaan toiseen etiopialaiseen satamakaupunkiin Asebiin.

 Vaikka julkaisut olivatkin olleet kiellettyjä vuodesta 1957 lähtien, todistajat keksivät keinoja hengellisen ravinnon hankkimiseksi paikallisilla kielillä. Vuonna 1966 pääkaupungissa pidettiin kaksiviikkoinen Valtakunnan palveluskoulun kurssi, jossa nimitetyille valvojille annettiin opetusta teokraattisesta järjestöstä ja raamatullisista asioista. Näin veljien asenne muuttui teokraattisemmaksi ja kaukonäköisemmäksi, ja niin palvelusvuonna 1967 saatiinkin 21 prosentin kasvu julistajien yhteismäärän ollessa 253.

Uskonnollisen painostuksen helpottumisesta huolimatta todistajien täytyi edelleen kokoontua pienissä ryhmissä maan poliittisesti kireän tilanteen vuoksi. Keisarillisen hallituksen virallinen sanomalehti kyllä takasi palvontavapauden kaikille ja mainitsi, että Jehovan todistajille muiden uskontojen ohella oli suotu nämä oikeudet. Siitä huolimatta kaikkiin rekisteröintianomuksiin tuli kielteinen vastaus.

Papit saavat kuulla Jehovasta

Ensimmäisen vuosisadan Jerusalemin tapahtumille löytyi vastaavuutensa Etiopiassa: joukko vilpitönsydämisiä pappeja kiinnitti huomiota Raamatun totuuksiin. (Apt. 6:7) Muuan ennakkoluuloton pappi myönsi eräälle Jehovan todistajalle: ”Te teette todellisuudessa sitä työtä, mitä minun pitäisi tehdä. Tämänpäiväinen käyntinne on todellakin isku papinviralleni.”

Eräs toinen pappi alkoi ottaa selvää Jehovan todistajien opetuksista ja sai tyydyttäviä vastauksia raamatullisiin kysymyksiinsä – keskusteluissa, jotka toisinaan kestivät jopa 12 tuntia kerrallaan! Mikä oli lopputulos? Hän laillisti avioliittonsa, hänestä tuli innokas totuun puolustaja ja hän todisti eräälle nunnalle. Nunna järjesti väittelytilaisuuden, jossa oli läsnä hänen poikansa (kirkon vanhin) ja eräs Jehovan todistaja, ja lupasi, että jos todistaja ”voittaisi”, hän alkaisi tutkia Raamattua.

Poika ”hävisi”. Myöhemmin hän alkoi keskustella kiivaaseen sävyyn vierailevan kierrosvalvojan kanssa. Hän esitti kysymyksiä 20 tunnin ajan, välissä pidettiin vain neljän tunnin tauko pieniä torkkuja varten. Mihin tämä johti? Koko perhe alkoi tutkia, ja 15 heistä edistyi hyvin totuudessa; jopa nunna kastettiin ja hänen pojastaan tuli erikoistienraivaaja.

 Paremmat ajat kestävät vain hetken

Alkuvuodesta 1971 Etiopian veljillä oli monia syitä iloon. Veli Henschel hallintoelimestä vieraili Addis Abebassa ja Asmerassa ja puhui 912 hengen kuulijakunnalle. Julistajien määrä maassa oli noussut kutakuinkin 500:aan. Lisäksi maahan oli saapunut suuri kirjallisuuslähetys.

Mutta edessä oli vaikeuksia. Vuoden mittaan radiolähetyksissä moitittiin kiukkuisesti Jehovan todistajia. Yli 20 luopiota oli yhteistyössä pappien kanssa ja auttoi näitä laatimaan ilkeämielisiä lehtikirjoituksia.

Eräällä alueella poliisi saapui kokoussaliin, takavarikoi 70 Raamattua ja pidätti muutamia todistajia joksikin aikaa. Myöhemmin Asmeran valtakunnansali suljettiin, minkä vuoksi seurakunnan täytyi jälleen pitää kokouksensa pienissä ryhmissä. Työ ei kuitenkaan hidastunut. Vuonna 1971 kastettiin yhteensä 142 uutta ja Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 2302 henkeä.

Syrjäseuduille muodostettiin uusia ryhmiä, ja kaksi kierrosvalvojaa kiersi huolehtien 25 seurakunnasta ja ryhmästä sekä lisäksi yksittäisistä kiinnostuneista. Pian sivuutettiin tuhannen julistajan raja, kun vuoden 1974 huippu oli 1844 julistajaa.

Vainottuja mutta ei pulaan jätettyjä

Vastustus ei lakannut. Vuonna 1972 poliisi kutsui useita veljiä kuulusteltavaksi ja varoitti, että jos he eivät lopettaisi toimintaansa, heitä vastaan ryhdyttäisiin toimiin. Sitten elokuun 27. päivänä 1972 sinne, missä tavallisesti pidettiin sunnuntain kokoukset saapuikin suuria kuorma-autoja; poliisi pidätti 208 todistajaa ja kiinnostunutta. Eräässä seurakunnassa puhuja oli juuri tarkastelemassa Hesekielin profetiaa Googin (Saatanan) hyökkäyksestä. Hän kysyi: ”Mitä sanoisitte, jos poliisi tulisi tänne pidättämään meitä?” Aivan odottamatta juuri näin tapahtuikin muutamaa minuuttia myöhemmin!

Poliisi ahtoi 59 veljeä luteita kuhisevaan huoneeseen, joka oli kooltaan kolme kertaa kolme metriä. Toiseen samankokoiseen huoneeseen tungettiin 46 sisarta. Muut pakotettiin nukkumaan  ulkona kylmässä. Heitä ei suostuttu vapauttamaan takuita vastaan. Heiltä evättiin myös oikeus puolustusasianajajaan. Vaikka veljet antoivatkin erinomaisen todistuksen vankilaviranomaisille, 96 veljeä tuomittiin puoleksi vuodeksi vankeuteen. Muutaman päivän päästä ja sen jälkeen, kun heidän hiuksensa oli ajeltu, heidät vapautettiin takuita vastaan.

Jäljelle jääneitä 112:ta syytettiin laittoman uskonnollisen yhdistyksen perustamisesta, ja heidät tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Kärsittyään rangaistustaan kuukauden nämä veljet vapautettiin takuita vastaan. Myöhemmin heidät kutsuttiin jälleen oikeuteen, vangittiin uudelleen ja sitten vapautettiin takuita vastaan 12 päivän kuluttua. Ensimmäisestä vangitsemisesta kului melkein vuosi, ennen kuin ylioikeus käsitteli valitusta. Se vahvisti alemman tuomioistuimen päätöksen mutta varoitettuaan veljiä ankarasti – se lykkäsi tuomion toimeenpanon. Todistajia oli vainottu, mutta ei jätetty pulaan. (2. Kor. 4:9) Vankeusaikanaan veljet saarnasivat pelottomasti ja auttoivat kahta elinkautiseen tuomittua vankia edistymään vihkiytymiseen asti.

Hyödyllinen vierailu ja lisää hengellistä ravintoa

Kun William Nisbet Nairobin haaratoimistosta oli käymässä Addis Abebassa, hänen eteensä tuli uusi ongelma. Yhä useammat nuoret tunteelliset veljet väittivät olevansa voideltuja, he siis uskoivat, että heillä oli taivaallinen toivo. He osallistuivat kenttäpalvelukseen vain toistensa kanssa eivätkä halunneet neuvoja keneltäkään, joka ei tunnustautunut voidelluksi. Heidän kokouksilleen oli tyypillistä se, että ”pyhän hengen” ilmaukset olivat hyvin äänekkäitä. Esimerkiksi Kristuksen kuoleman muistojuhlassa joillakin oli tapana huutaa, siepata vertauskuvat tarjoilijoilta ja nousta sitten seisaalleen nauttimaan niitä, niin että huomio kiinnittyi heihin itseensä. Näiden ongelmien käsitteleminen vei paljon aikaa. Myöhempinä vuosina jotkut niistä, jotka kaikkein kovaäänisimmin ja itsepintaisimmin ottivat osaa vertauskuviin, eivät pysyneet uskollisina todistajina.

Vuonna 1973 saatiin joitakin kipeästi kaivattuja julkaisuja, esimerkiksi kirjat Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja Tosi rauha  ja turvallisuus – mistä lähteestä? amharaksi sekä tigrinjan kielellä kirja Järjestö Valtakunnan saarnaamista ja opetuslasten tekemistä varten. Tämä erinomainen hengellinen ravinto sekä useat pienet kierroskonventit, joissa oli läsnä kaikkiaan 1352 henkeä, vahvistivat veljien uskoa.

Lisäksi joukko etiopialaisia Jehovan todistajia matkusti maitse Nairobissa pidettävään ”Jumalan voiton” kansainväliseen konventtiin, johon osallistuivat veli Henschel ja veli Suiter Jehovan todistajien hallintoelimestä. Poliittinen tilanne oli kuitenkin epävakaa, ja vallankumous oli pian muuttava teokraattisia näkymiä Etiopiassa.

Laillinen tunnustus ja haaratoimisto Keniaan

Palatkaamme nyt Keniaan päästäksemme sikäläisten tapahtumien tasalle. Maa oli juuri itsenäistynyt Englannin vallan alaisuudesta. Vuoden 1962 helmikuussa kierroskonventissa oltiin viimeistä kertaa ikään kuin retkellä. Vieraileva vyöhykevalvoja Harry Arnott lausui 184 läsnäolijalle historiallisen ilmoituksen: tämä olisi heidän viimeinen laiton kokoontumisensa Keniassa.  Jehovan todistajille oli juuri myönnetty laillinen tunnustus! Nairobin viisi pientä seurakuntaa saattoivat nyt kokoontua yhdessä lähellä kaupungin keskustaa sijaitsevassa miellyttävässä salissa. Veljet olivat todella iloisia havaitessaan, että he muodostivat nyt suuremman seurakunnan, jossa oli 80 julistajaa. Muistonvietossa, ensimmäisessä kokouksessa, johon he saattoivat kokoontua vapaasti, oli läsnä 192 henkeä.

Tapahtumat etenivät nyt hyvää vauhtia. Peter ja Vera Palliser Sambian haaratoimistosta määrättiin palvelemaan Keniaan. Palliserin pariskunta sekä hiljattain Gileadin käyneet McLainit muuttivat Nairobin eteläosassa sijainneeseen ensimmäiseen lähetyskotiin, ja haaratoimisto avattiin 1. helmikuuta 1963. Tuohon aikaan Keniassa ja Ugandassa oli noin 150 julistajaa, joten toimistotyötä ei ollut kovinkaan paljon – vain pari päivää viikossa. Tuon huoneiston yksi vajaan kahdeksan neliömetrin kokoinen huone riitti toimistoksi.

Kenian haaratoimiston valvontaan tuli kuitenkin pian muita maita, esimerkiksi Tansania ja Etiopia, mikä enemmän kuin kaksinkertaisti työmäärän. Tehtiin järjestelyjä, jotta veljet saisivat laillisen luvan vihkiä avioliittoon. Kierroskonventteja pidettiin juhlasaleissa tai kouluissa, ja veli Henschel, joka tuli käymään, antoi tarpeellisia ohjeita siitä, miten uutta haaratoimistoa tuli hoitaa.

Saarnaamistyö aloitetaan eri rotujen keskuudessa

Siirtomaa-aikojen perua olevan rotuerottelun voittaminen vaati ponnisteluja. Itsepintaisesti kerrottiin sellaisia tarinoita, että afrikkalaisten asuttamiin kaupunginosiin oli vaarallista mennä edes päiväsaikaan. Uudet lähetystyöntekijät ja veljet, jotka olivat tulleet palvelemaan sinne missä tarvittiin kipeästi apua, olivat innokkaita laajentamaan toimintaansa. Ensimmäiseksi alueeksi valittiin rautatietyöläisten asuinalue.

Oli sadekausi, ja suuria mutakokkareita tarttui innokkaiden saarnaajien kenkiin. Nämä olivat ensimmäisiä kertoja, kun he yrittivät käyttää huolellisesti valmistettuja suahilinkielisiä raamatullisia esityksiään. Miten heidät otettiin vastaan? Monet naiset  kuuntelivat ilmeettömin kasvoin ja yrittivät elehtien selvittää, etteivät he ymmärtäneet englantia. Kun naisten englantia puhuvat aviomiehet palasivat töistä, oli helpottavaa saada tietää, etteivät nämä naiset liioin osanneet paljon suahiliakaan.

Suahilin oppiminen oli melkoinen kokemus ulkomaisille veljille, sillä vain harvat sanat muistuttavat minkään eurooppalaisen kielen sanoja. Kielioppi on kuitenkin johdonmukainen, joten tämän kielen voi oppia melko helposti. Ääntäminen on helppoa, ja suahilin sanasto on suurempi kuin useimpien muiden afrikkalaisten kielten.

Opiskeluaikana kaikki ei tietenkään sujunut aivan kömmähdyksittä. Eräs sisar halusi puhua ”serikali ya Mungusta” (Jumalan hallituksesta) mutta puhuikin sen sijaan ”suruali ya Mungusta” (Jumalan housuista). Eräälle veljelle tuotti vaikeuksia se, että hän sekoitti yleisen tervehdyksen ”Habari gani?” (Mitä uutta?) sanoihin ”Hatari gani?” (Mikä vaara?). Eräästä lähetystyöntekijäsisaresta tuntui, ettei hän pystynyt teurastamaan kanaa, joten hän aikoi kysyä erikoistienraivaajalta: ”Tappaisitko tämän kanan puolestani?” Sen sijaan että hän olisi sanonut ”kuua” (tappaa), hän sanoikin ”kuoa”, joten lause kuului: ”Menisitkö puolestani naimisiin tämän kanan kanssa?” Eräs lähetystyöntekijä, joka käsitteli kysymys ja vastaus -ohjelmaa, sanoi kaikkia veljiä ”Duduksi” (hyönteinen) sen sijaan että olisi sanonut ”Ndugu” (veli).

Lukuisille lapsille nämä ulkomaalaiset olivat tietysti jotain aivan uutta. Jotkut koskettelivat veljien käsiä nähdäkseen, irtoaisiko valkoinen väri. Kymmenittäin lapsia seurasi julistajia talosta taloon. Kertomukset vihamielisistä tunteista ulkomaalaisia kohtaan osoittautuivat erheellisiksi. Monet päinvastoin ilmaisivat vilpitöntä kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Useimmiten vierailijat kutsuttiin sisään, heitä pyydettiin istumaan, ja toisinaan heille tarjottiin jopa teetä tai ruokaa. Se oli täysin uusi kokemus!

Ulkomaisten julistajiemme täytyi myös oppia olemaan valikoivia tarjotessaan raamatuntutkisteluja, koska niin monet olivat halukkaita tutkimaan, eikä kaikkien kanssa voinut kuitenkaan tutkia. Ennen vuoden loppua Nairobiin oli jo perustettu toinen seurakunta hedelmälliselle Eastlandsin alueelle. Todistajista tuntui  oikein kotoisalta, kun heidän alueellaan oli sellaisia asuinalueita kuin ”Jerusalem” ja ”Jericho”, ja pian veljillä oli niin paljon tutkisteluja kuin he pystyivät hoitamaan.

Kiinnostavaa kyllä kymmenkunta niistä, jotka oppivat totuuden tuolloin ja olivat Nairobin kahden ensimmäisen seurakunnan yhteydessä noin 30 vuotta sitten, palvelee yhä uskollisesti.

Ensimmäinen suahilinkielinen kirja, Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin, julkaistiin kesäkuussa 1963. Tämä oli sopiva julkaisu kaikille totuudenetsijöille, olivatpa he saaneet millaisen koulutuksen tahansa. Tämän jälkeen alettiin monistaa suahilinkielistä Valtakunnan Palvelusta, ja Sambiassa valmistettiin suahilinkielistä Vartiotornia.

Sillä välin Gilead-koulusta valmistuneet Alan ja Daphne MacDonald muuttivat uudelle määräalueelleen Kenian rannikolla sijaitsevaan Mombasan saareen, kun taas McLainin pariskunta oli määrätty Kampalaan Ugandaan tuon maan ensimmäisiksi lähetystyöntekijöiksi. Näin William ja Muriel Nisbet saattoivat muuttaa haaratoimistoon. He olivat hyvin onnellisia siitä, että he olivat jälleen vapaita osallistumaan yhdessä kokoajanpalvelukseen. Veli Nisbetin oli seitsemän vuoden ajan täytynyt käydä ansiotyössä saadakseen asua Keniassa. Nyt Nisbetit ryhtyivät kierrostyöhön Keniassa ja tekivät myös jonkin verran piirityötä naapurimaassa Tansaniassa.

Työ laajenee Kenian kaupunkeihin

Saavuttuaan Mombasaan MacDonaldit havaitsivat, että siellä oli pieni niistä ulkomaisista todistajista koostuva seurakunta, jotka olivat tulleet palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi. Lisäksi Mombasassa oli jonkin verran afrikkalaisia todistajia, jotka olivat tulleet sinne Tansaniasta työhön. Nyt kun saarnaamistyö oli vapautettu, nämä veljet eivät hukanneet hetkeäkään järjestäessään ensimmäistä kokoustaan. Heitä oli kaikkiaan 30. Useimpia afrikkalaisista veljistä ei ollut kuitenkaan laillisesti vihitty avioliittoon. Niinpä eräänä sunnuntaina yksi Seuran edustajista, jolla oli lupa vihkiä avioliittoon, vihki 14 pariskuntaa. Seuraavana sunnuntaina nämä avioparit kastettiin uudelleen.

 Mombasan alue asetti melkoisen haasteen veljille, koska siellä oli niin monia uskontoja. Zarathustralaiset palvoivat tulta ja väittivät, että heidän uskontonsa oli saanut alkunsa Nimrodin päivinä. Hindulaisuuden eri lahkot käsittivät paitsi turbaanipäiset sikhit myös jainalaiset, jotka eivät astuisi edes muurahaisen päälle eivätkä tappaisi kärpästäkään. Lisäksi siellä oli paljon muslimeja ja nimikristittyjä. Mombasassa oli yltympäriinsä temppeleitä, moskeijoita ja suuria kirkkoja. Ikuisen hyvän uutisen esittäminen vaati joustavuutta ja taitoa.

Aikanaan saapui lisää lähetystyöntekijöitä, ja heidät määrättiin alueellisiin keskuksiin, esimerkiksi Nakuruun, Kisumuun, Kitaleen, Eldoretiin, Kerichoon, Kisiihin, Thikaan ja Nyeriin. 1960-luvun loppuun tultaessa joukko kenialaisia oli ryhtynyt erikoistienraivauspalvelukseen, ja he olivat omiaan saarnaamaan pienemmissä väestökeskuksissa.

Pienestä tuli tuhat

Nyt alkoi todellinen kasvu. Työn laillisen rekisteröinnin aikoihin Keniassa oli 130 julistajaa. Kaksi vuotta myöhemmin määrä oli jo lähes kaksinkertaistunut, ja vuoteen 1970 mennessä pienestä oli kirjaimellisesti tullut tuhat. – Jes. 60:22, UM.

Niiden, jotka oppivat totuuden, täytyi tehdä merkittäviä muutoksia, esimerkiksi päästä eroon moraalittomuudesta, juoppoudesta ja noituudesta sekä hankkia lukutaito. Monet oli myös kasvatettu tuntemaan ylenmääräistä kiintymystä maata, karjaa, koulutusta tai rahaa kohtaan. Ylpeys ja taipumus kasvojen pelastamiseen oli myös voitettava. Niinpä vaikka kiinnostusta tunnettiinkin, kesti vuosia, ennen kuin ihmiset olivat pukeneet ylleen uuden kristillisen persoonallisuuden siinä määrin, että he saattoivat vihkiytyä Kaikkivaltiaalle Jumalalle.

Nuoret edistyivät yleensä iäkkäämpiä nopeammin, koska he osasivat lukea eivätkä olleet niin kiinni perinteissä. Hyvä esimerkki oli teini-ikäinen Samuel Ndambuki, jota kristikunnan uskontojen tekopyhyys hämmensi ja tympäisi. 13-vuotiaana hän alkoi viettää hillitöntä elämää tupakoiden, varastellen, valehdellen, harjoittaen moraalittomuutta ja käyttäen huumeita. Vuonna  1967, kahdeksan vuotta myöhemmin, kaksi hänen entistä luokkatoveriaan kävi hänen luonaan kertomassa hyvää uutista Raamatusta. Häneen teki vaikutuksen se, miten nämä nuoret käyttivät Raamattua. Miten selvästi Jehovan todistajat erosivatkaan muista siinä, että he vaativat puhdasta käytöstä. Samuel teki perinpohjaisia muutoksia parempaan, muutoksia, jotka eivät jääneet hänen naapureiltaan huomaamatta. Vaikka hänen moraalinsa olikin kohentunut, häntä vastustettiin ankarasti tämän uuden uskon vuoksi. Samuel edistyi kuitenkin jatkuvasti, ja myöhemmin tuona vuonna hänet kastettiin. Seuraavana vuonna hän aloitti vakituisen tienraivauspalveluksen, mitä seurasi erikoistienraivauspalvelus, Beetel-palvelus sekä kierrostyö. Tätä nykyä hän on perheellinen mies, ja hän on auttanut lukuisia ihmisiä tulemaan totuuden tuntemukseen ja on laskenut sillä tavoin perustan Ukambanin kasvavalle seurakunnalle.

Toinen esimerkki oli Raymond Kabue, joka oppi totuuden Nairobissa yhdessä lihallisen veljensä sekä muutamien muiden nuorten miesten kanssa. Intoa täynnä hän lähti kotipaikkakunnalleen Aberdarevuoristoon ja saarnasi sikäläisille ihmisille. Niinpä sinne perustettiin seurakunta, jossa monet ovat ryhtyneet vakituisiksi tai erikoistienraivaajiksi. Yhdestä Raymondin lapsesta tuli tienraivaaja, ja yksi palveli Beetelissä.

Hänen veljensä Leonard auttoi Ruth Nyamburaa, naista, joka oli lukenut koko Raamatun saamatta vastauksia kysymyksiinsä. Hänellä oli kysymysluettelo odottamassa, kun Leonard tuli hänen luokseen. Erään ulkomaisen veljen avulla veli Kabue pystyi vastaamaan Ruthin kysymyksiin, myös Ilmestyksen 13:18:ssa esiintyvän luvun 666 merkitystä koskevaan kysymykseen. Tämä vilpitön nainen oli aivan ensimmäisiä suahilinkielisiä ihmisiä, jotka omaksuivat totuuden. Tuolloin elettiin vuotta 1965. Hänen aviomiehensä ei ollut uskova, joten siinä mielessä hän on monien muiden uskollisten kenialaissisarten kaltainen. Toisin kuin muissa Afrikan maissa Kenian seurakunnissa on usein enemmän naisia kuin miehiä. Hän kasvatti seitsemän lasta totuuteen, palveli jonkin aikaa vakituisena tienraivaajana ja palvelee yhä uskollisesti julistajana.

 Yksi hänen tyttäristään, Margaret MacKenzie, joutui kokemaan murhenäytelmän, kun hänen miehensä kuoli tapaturmaisesti vuonna 1974. Hän jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Heimotapojen mukaisesti hänen miehensä ei-uskovat sukulaiset olivat suunnitelleet ryöstävänsä hänet hautajaisissa ja ”naittavansa” hänet hänen langolleen. Hän sai kuitenkin ennakkovaroituksen tästä ja pakeni paikalta. Siten hän myös luopui kaikista oikeuksistaan taloon, jonka rakentamisessa hän oli ollut apuna, ja peltoon, jota hän oli ollut muokkaamassa. Sukulaiset onnistuivat sieppaamaan hänen pikkupoikansa, joten hänellä oli enää kaksi tytärtään. Ei ollut helppoa huolehtia lapsista aineellisesti ja samalla huolehtia riittävästi myös heidän hengellisistä tarpeistaan, mutta Jehovan avulla sisar MacKenzie onnistui tässä. Hän suhtautui perhetutkisteluun ja kenttäpalvelukseen hyvin vakavasti. Vuonna 1987 hänellä oli ilo nähdä molempien tyttäriensä, toisen 14-vuotiaana ja toisen 15-vuotiaana, menevän kasteelle kierroskonventissa. Myös hänen poikansa palasi kotiin 11 vuoden poissaolon jälkeen, ja hän on ottanut edistysaskeleita kohti Jehovan palvelemista.

Valtakunnan työ monipuolistuu

Haaratoimisto ponnisteli kovasti, jotta Valtakunnan työn eri piirteissä olisi voitu edistyä. Traktaatteja ja kirjoja käännettiin kikamban, kikujun ja luon kielille. Suahiliksi julkaistiin lisää kirjoja, nimittäin kirjat ’Asiat joissa Jumalan on mahdotonta valehdella’, Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu”. Suahilinkielisestä Vartiotornista tuli nyt 24-sivuinen. Näin ollen kirjallisuutta levitettiin paljon.

Julkaisut olivat suosittuja aasialaisten keskuudessa, jotka tavallisesti ottivat eurooppalaiset todistajat kernaasti vastaan ja hankkivat mielellään kirjallisuutta, mutta halusivat yleensä pysyä omassa uskonnossaan. Poikkeuksiakin kuitenkin oli. Eräs teini-ikäinen tyttö piti kiinni totuudesta perheensä ankarasta vastustuksesta ja sikhi-yhteisön painostuksesta huolimatta. Hänen isänsä ajoi hänet pois kotoa ja jopa uhkasi tappaa hänet. Hän muutti asumaan erään todistajaperheen luo, ja tutkittuaan Raamattua perusteellisesti hän vihki elämänsä Jehovalle, aloitti tienraivauspalveluksen  ja kävi lopulta Gilead-koulun. Goody Poulsen on nyt naimisissa ja yhä innokas tienraivaaja, joka menestyy hyvin etenkin aasialaisella kentällä.

Avioliitto-ongelma ratkeaa

Kaikkialla Keniassa oli hyvin yleistä, että ihmisiä ei ollut laillisesti vihitty avioliittoon. Jotkut avioituivat heimotapojen mukaisesti, jolloin avioeron saaminen oli erittäin helppoa; toiset asuivat yhdessä keskinäisestä sopimuksesta. Tämä ei täyttänyt Jehovan korkeita vaatimuksia. – Hepr. 13:4.

Niinpä yhä useammille veljille myönnettiin laillinen vihkimislupa. Nämä veljet matkustivat pitkiä matkoja, kun kiinnostuneet asennoituivat tosi palvonnan puolelle ja halusivat laillistaa avioliittonsa. Useimmissa tapauksissa tämä sattui samaan aikaan, kun he pätevöityivät hyvän uutisen julistajiksi. Avioliiton laillistaminen laski myös perustan paremmalle perhe-elämälle, koska enää ei tarvinnut pelätä, että liitto purkautuisi, mikäli lapsia ei syntyisi tai mikäli morsiamenhintaa ei saataisi kokonaan maksettua. Seuraavina vuosina yli kaksituhatta avioparia hyötyi tästä järjestelystä.

Uusi haaratoimisto

Vuoden 1970 piirikonventissa ilmoitettiin, että Seura oli ostanut uudet haaratoimistotilat Woodlands Roadilta Nairobista. Nairobin eteläosassa sijainnut yhden huoneen toimisto oli muutettu samassa kaupunginosassa olevaan huoneistoon, mutta nyt haaratoimiston valvonnassa olevalla alueella, kahdeksassa maassa, oli lähes 3000 julistajaa. Niinpä oli lähetettävä enemmän kirjallisuutta, ja käännöstyötä ja kirjeenvaihtoa oli myös runsaammin.

Uusi rakennus, joka sijaitsi 0,6 hehtaarin tontilla rauhallisessa ympäristössä ja kuitenkin lähellä kaupungin keskustaa, oli ihanteellinen paikka lisälaajennukselle. Se oli oikea pikku paratiisi, sillä tontilla kasvoi paljon puita ja alavia nurmikenttiä reunustivat moniväriset kukat sekä pensasaidat.

Vihkiäisohjelma järjestettiin lauantaiksi 26. kesäkuuta 1971. Myöhemmin rakennukseen tehtiin joitakin muutoksia, jotta siitä saataisiin sopivampi toimisto- ja asuntokäyttöön. Asuinhuoneita  rakennettiin lisää. Tontin toisessa päässä oli mainiosti tilaa suuren valtakunnansalin – Nairobin ensimmäisen – rakentamiseen. Sitä voisi käyttää kaksi seurakuntaa, ja vielä jäi jäljelle suuri ruohokenttä myöhemmin tapahtuvaa lisärakentamista varten. Tämä valtakunnansali saatiin valmiiksi samoihin aikoihin kuin Mombasan, Kisumun ja Nakurun salit.

Kasvu tekee papiston mustasukkaiseksi

Kun yhä useammat kiinnostuneet erosivat kirkosta, papisto närkästyi entistä enemmän. Jehovan todistajien maine yritettiin pilata. Muuan harhaan johdettu parlamentin jäsen kertoi edustajainhuoneelle, etteivät todistajat lähetä lapsiaan kouluun eivätkä  anna jäsentensä hakeutua sairaalahoitoon. Tämä parlamentin jäsen joutui pian naurettavaan asemaan, kun edustajainhuoneen puhemies oikaisi häntä. Puhemies oli näet saanut täsmällistä tietoa eräältä virkailijalta, jonka joku sukulainen oli Jehovan todistaja.

Niinpä demokraattinen, vapautta rakastava asenne oli edelleen vallalla. Aivan vuoden 1971 lopussa veli Knorr kävi uudelleen Nairobissa, ja myöhemmin vuonna 1972 pidettiin Mombasassa suuri konventti, jonka esitelmässä oli läsnä 2161 henkeä. Tulevaisuudennäkymät olivat valoisat, ja tilanne näytti tyyneltä ja rauhalliselta.

Järkytys: työ kielletään vuonna 1973

Mikä järkytys olikaan kuulla huhtikuun 18. päivänä 1973 radiouutinen, jossa Jehovan todistajien todettiin olevan vaaraksi hyvälle hallitukselle ja jonka mukaan heidät oli nyt kielletty Keniassa. Siellä täällä oli tosin ollut hieman levotonta ja Jehovan todistajat olivat saaneet jonkin verran epäsuotuisaa julkisuutta, mutta heitä vastaan ei ollut esitetty virallisia syytöksiä eikä poliisi ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin. Yhtäkkiä oikean Raamattuun perustuvan opetuksen antaminen oli laitonta!

Asioiden selvittämiseksi yritettiin tavata korkea-arvoisia virkamiehiä. Virallinen valitus jätettiin 8. toukokuuta, mutta se hylättiin kuusi päivää myöhemmin. Sillä välin Jehovan todistajien seuran rekisteröinti peruutettiin. Sen jälkeen Jehovan todistajilta evättiin pääsy presidentin puheille. Toukokuun 30. päivänä jätettiin valitus rekisteröinnin peruutuksesta. Brooklynissa New Yorkissa sijaitseva Jehovan todistajien päätoimisto lähetti vielä Vartiotorni-seuran presidentin kirjoittaman henkilökohtaisen kirjeen.

Heinäkuun 5. päivänä Jehovan todistajat olivat pääpuheenaihe Kenian kansalliskokouksessa. Heidät sekoitettiin yhä pieneen poliittiseen lahkoon, ja heidän kuvailtiin suhtautuvan epäkunnioittavasti maallisiin hallituksiin ja kieltäytyvän sairaalahoidosta. Heitä sanottiin jopa Paholaisen todistajiksi. Tämä kaikki osoitti tietysti, miten harhaan johdettuja ihmiset voivat olla, aivan kuten olivat ne, jotka syyttivät Jumalan Poikaa, Jeesusta Kristusta. – Mark. 3:22; Luuk. 23:2.

 Seuraavaksi hallitus ryhtyi pikaisiin toimiin 36 lähetystyöntekijän karkottamiseksi. Heidän oli lähdettävä 11. heinäkuuta 1973. Se oli todella surullinen hetki Kenian teokraattisessa historiassa. Ympäri maata sijainneiden kymmenen lähetyskodin varusteet täytyi kiireesti myydä, henkilökohtaiset tavarat täytyi pakata ja varastoida uusille määräalueille lähettämistä varten.

Haaratoimisto pysyi kuitenkin avoinna. Valmisteltiin oikeusjutun nostamista, niin että kielto voitaisiin osoittaa Kenian perustuslain vastaiseksi, joka takasi palvontavapauden.

Kielto kumotaan

Keniassa haluttiin, että sitä pidettäisiin maltillisena, hyvänä, demokraattisena maana, joka olisi avoinna turisteille ja pitäisi kiinni ihmisoikeuksista, ja siksi virkamiehet tajusivat pian, ettei Jehovan todistajien työn kieltäminen ollut lainkaan eduksi maan maineelle. Niinpä elokuussa 1973 hallitus otti rohkean askeleen ja kumosi kiellon. Hallituksen tiedonannossa ilmoitettiin, ettei  kieltoa ollut todellisuudessa koskaan ollutkaan. Veljet riemuitsivat!

Haaratoimistoon jääneiden työ ei ollut helppoa. Useita todistajia Beetel-perheen ulkopuolelta tuli auttamaan, muun muassa Helge Linck, Stanley Magumba ja Bernard Musinga. Vain harva heistä oli perehtynyt toimistotyöhön ja siihen, mitä vaadittiin. Heidän täytyi oppia hoitamaan kirjeenvaihtoa ja tilejä sekä pitämään kirjaa eri asioista.

Näissä oloissa katsottiin viisaaksi kiinnittää ensisijaista huomiota konventteihin. Lokakuussa pidetyissä kierroskonventeissa kentällä työskentelevät veljet saivat uutta pontta ja uusia ohjeita. Lisäksi alettiin tehdä uusia suunnitelmia kansainvälisen piirikonventin järjestämiseksi Nairobiin 26.–30. joulukuuta. Kiellon jälkeen konventin teema, ”Jumalan voitto”, oli mitä sopivin ja ajankohtaisin. Vaikka konventin järjestäminen niin lyhyessä ajassa tiesikin paljon kovaa työtä, oli todella ilahduttavaa nähdä ulkomaisten matkailijoiden saapuvan antamaan lisärohkaisua paikallisille veljille. Läsnäolijoiden huippu oli 4588, ja 209 kastettiin.

Sanomalehdissä saatiin hyvää julkisuutta, ja lisäksi televisiossa esitettiin 28 minuutin pituinen ohjelma, jossa haastateltiin Brooklynissa sijaitsevan Vartiotornin päätoimiston henkilökuntaan kuuluvaa Grant Suiteria. Kaikki tämä osoitti, että Jehovan todistajat olivat yhä olemassa ja toimeliaita. Seurasi lisää kierroskonventteja,  ja vanhimpia innosti Valtakunnan palveluskoulussa saatu valmennus.

Tämä äkillinen kielto oli ollut Jehovan todistajille järkyttävä kokemus ja koetellut heidän uskoaan. Se vaikutti kuitenkin tervehdyttävästi, koska se seuloi pois ne, joilla ei ollut läheistä suhdetta rakkaudelliseen Luojaansa ja jotka eivät olleet rakentaneet uskoaan todelliselle perustukselle, esimerkillemme Jeesukselle Kristukselle. (1. Kor. 3:11) Kävi ilmeiseksi, että kenialaisten veljien täytyi oppia ottamaan kannettavakseen enemmän työtä ja vastuita eikä luottaa yksinomaan lähetystyöntekijöihin ja ulkomaisiin veljiin, jotka olivat tulleet palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi. Lisäksi oli henkilökohtaisesti tutkittava enemmän Raamattua ja rukoiltava hartaasti.

Pian lähetystyöntekijöitä saattoi taas tulla avuksi Keniaan. Sinne tulivat muun muassa John ja Kay Jason, jotka olivat jo olleet 26 vuotta lähetystyössä, kierrostyössä ja Beetel-palveluksessa Sambiassa. Jehova oli osoittanut, että Keniassa oli vielä hyvin paljon tehtävää, ja todistajat ryhtyivät päättäväisesti jatkamaan työtä.

Laajennusta uusin voimin

Myös hengellistä edistymistä tapahtui. Noihin aikoihin asti julistajat olivat todistaneet pääasiassa lehtien avulla. Nyt kiinnitettiin erityishuomiota Raamatun käyttöön Valtakunnan Palveluksessa olevien ohjeiden mukaisesti. Oli todella sydäntä lämmittävää nähdä, miten jopa pienet lapset avasivat kenttäpalveluksessa Raamattunsa ja antoivat todistusta. Se hämmästytti kovasti sekä ovenavaajia että iäkkäämpiä julistajia.

Ensimmäistä kertaa Valtakunnan Palveluksessa otettiin myös esille ei-kristilliset perinteet. Siinä osoitettiin, että vaikka jotkut perinteet ehkä ovatkin hyviä ja hyödyllisiä, on olemassa myös vääriin opetuksiin, esimerkiksi sielun kuolemattomuuteen, perustuvia perinteitä, jotka voisivat saada kristityn sekaantumaan väärään uskontoon. Niinpä veljet ja sisaret vapautuivat vähitellen esimerkiksi sellaisista epäpuhtaista tavoista, jotka liittyivät ruumiinvalvojaisiin,  hautausmenoihin, pahan silmän pelkoon, amulettien käyttöön, heimon jäseneksi ottamiseen liittyviin menoihin sekä ympärileikkausmenoihin.

Vielä yksi tärkeä edistysaskel oli se, että jokaisen kaupunkiseurakunnan yhteiseksi kieleksi otettiin joko suahili tai englanti. Aiemmin seurakunnankokouksissa oli käytetty kumpaakin kieltä, ja kun ohjelma oli jatkuvasti käännettävä kielestä toiseen, vain puolet aineistosta saatiin käytyä läpi. Nyt veljet saattoivat kuunnella koko ohjelman jommallakummalla kielellä.

Kaikki oppivat tietämään mikä ”Makedonia” on

Lontoon haaratoimistossa työskentelevän Wilfred Goochin tekemä vyöhykevierailu auttoi järjestämään asiat uudelleen Keniassa ja laskemaan perustan ensimmäiselle systemaattiselle rynnistykselle Itä-Afrikan syrjäisille alueille. Esimerkiksi Keniassa kolme neljäsosaa väestöstä ei asunut minkään seurakunnan alueella.

Julistajat ottivat tehtävän innokkaasti vastaan, ja aina vuodesta 1975 lähtien kaikki ovat tienneet, mitä Apostolien tekojen 16:9:ssä sanotaan Makedoniasta. Jopa sellaisten, jotka eivät ole todistajia, on kuultu sanovan: ”Tänään Jehovan todistajat pitävät kokouksensa Makedoniassa.” Joka vuosi käytetään kolme kuukautta nykyajan Makedoniassa työskentelemiseen.

Lisäksi haaratoimisto kannusti kaikkia julistajia käyttämään vuosilomansa siihen, että he saarnaisivat kotiseudullaan maalla. Eräs sisar kirjoitti vastaukseksi: ”Saavuttuani kotiin kerroin ihmisille Jehovan hyvää uutista ja sainkin pian monia raamatuntutkisteluja. Tutkisteluoppilaitten joukossa oli kahdeksan sukulaistani, joista kuusi alkoi käydä parinkymmenen kilometrin päässä pidettävissä kokouksissa.”

Kaikki tämä todistaminen johti siihen, että kiinnostuneilta tuli lukuisia kirjeitä. Kuukausittain saapui satoja kirjeitä, joissa pyydettiin julkaisuja tai raamatuntutkisteluja, minkä vuoksi haaratoimistoon piti ottaa lisää henkilökuntaa huolehtimaan kirjeenvaihdosta.

 Toinen merkittävä uusi piirre tuona vuonna oli Valtakunnan palveluskoulu, joka pidettiin seitsemästä Itä-Afrikan maasta oleville vanhimmille. Runsaan hengellisen opetuksen lisäksi veljiä autettiin kiinnittämään huomiota myös joihinkin muihin seikkoihin. Monet veljet auttoivat tuolloin ensi kertaa elämässään taloustöissä – astioiden pesemisessä ja aterioiden valmistamisessa – mikä oli tavallisesti jätetty yksinomaan naisten huoleksi. Vanhimmat osoittautuivat kuitenkin nöyriksi ja mukautuvaisiksi. Joillekuille valvojille oli myös aivan uutta se, että isä leikkisi lastensa kanssa. Muuan vanhin ilmaisikin asian näin: ”Kaikkien noiden vuosien jälkeen lapseni varmasti hämmästyvät nähdessään minun palattuani leikkivän ja pitävän hauskaa heidän kanssaan.”

Niinpä vuoden 1975 lopussa Keniassa saatiin uusi, 1709 julistajan huippu. Yli 300 kastettiin. Mutta miten Valtakunnan työ edistyi Kenian eteläisessä naapurimaassa Tansaniassa?

Olot muuttuvat Tansaniassa

Toisin kuin Keniassa, Jehovan todistajien toimintaa koskeva kielto oli ollut jatkuvasti voimassa huhtikuun 3. päivästä 1965 lähtien. Tämä tilanne sekä muuttuvat perheolot ja taloudelliset olosuhteet johtivat muihin tapahtumiin. Ulkomaisten veljien, jotka olivat tulleet palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi, täytyi yhden toisensa jälkeen lähteä. Myös useimpien sambialaisten erikoistienraivaajien täytyi palata kotimaahansa – yleensä taloudellisista syistä, jotka liittyivät perheiden koon nopeaan kasvuun. Esimerkiksi eräällä vuonna 1961 saapuneella erikoistienraivaajalla, jolla oli silloin kaksi lasta, oli jo vuonna 1967 seitsemän lasta.

Poikkeuksena tienraivaajien maastamuutolle oli Lamond Kandama. Hän omaksui totuuden vuonna 1932 Sambiassa, ja vuosina 1940 ja 1941 hänet pidätettiin ja vangittiin siellä uskonsa vuoksi. Vuonna 1959 ollessaan 47-vuotias hän ryhtyi tienraivauspalvelukseen, ja hänet lähetettiin Tansaniaan. Sielläkin hänet pidätettiin. Lopulta hän sai uuden aluemääräyksen Keniaan, missä hän on palvellut useilla määräalueilla, ja vaikka hän  onkin nyt lähes 80-vuotias, hän on vielä erikoistienraivaaja ja yhä naimaton. Miten erinomainen esimerkki uskollisesta kestävyydestä!

”Lampaat” oikeudessa

Seuraavien parin vuosikymmenen aikana eri puolilla Tansaniaa pidätettiin kymmeniä todistajia, ja kymmeniä oikeusjuttuja pantiin vireille. Tämä ei hämmästyttänyt todistajia. Jeesus sanoi: ”Jos maailma vihaa teitä, niin te tiedätte, että se on vihannut minua ennen kuin teitä. – – ei orja ole isäntäänsä suurempi. Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” (Joh. 15:18, 20) Niinpä veljet kestivät iloiten tekemättä kohtelustaan suurta numeroa.

Ollessaan rauhaisia ja yhteistoiminnallisia veljet usein tietämättään auttoivat vihamielisiä syyttäjiä. Vastustajilla oli tapana teeskennellä ystävällistä tai kiinnostunutta, ja niinpä todistajat kutsuivat heidät luottavaisina kotiinsa ja ylpeänä näyttivät heille teokraattista kirjastoaan. Toisinaan he jopa lainasivat näille ihmisille Raamatun tutkimisen apuvälineitään, joita käytettiin myöhemmin oikeudessa todistusaineistona Jehovan todistajia vastaan. Veljet myönsivät auliisti olevansa Jehovan todistajien seuran jäseniä, mikä merkitsi lainvastaisen järjestön kannattamista. Koska jotkut veljet kertoivat kaiken tämän poliisiasemalla, heidän ei sallittu antaa todistajanlausuntoa oikeudessa. Lisäksi koska he olivat yhteistoiminnallisia, he antoivat tehdä kotietsintöjä, niin että heidät sitten pidätettiin, vaikkei siihen ollutkaan hankittu oikeudenpäätöstä. Toiset ajattelivat, että heidän oli kuulusteluissa vastattava jokaiseen kysymykseen, jolloin he nopeasti tekivät itse itsestään syyllisiä.

Todistajia syytettiin laittoman järjestön jäseniksi yksistään sen nojalla, että he kävivät raamatuntutkistelukokouksissa, saarnasivat hyvää uutista tai että heillä oli raamatullista kirjallisuutta. Tuomioistuimet määräsivät sakkoja ja langettivat kolmesta yhdeksään kuukauden mittaisia vankeusrangaistuksia.

Vaikka Jehovan todistajia ei ollutkaan Tansaniassa kovin paljon – palvelusvuonna 1973 oli vain yksi todistaja noin  10000:ta asukasta kohden – heidän intonsa ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Kun Isaack Siulutan kodissa Dar es Salaamissa oli 7. syyskuuta 1974 käynnissä kristillinen kokous, poliisit piirittivät Siulutan kodin. Läsnäolijoista 46 pidätettiin, myös kaksi tienraivaajasisarta. Muut naiset poliisi lähetti kotiin. Kaikkia salkuista tai läsnäolijoilta löytyneitä Raamatun tutkimisen apuvälineitä käytettiin todistuskappaleina pidätystä seuranneessa oikeudenkäynnissä.

Oikeus käsitteli asiaa 29. marraskuuta. Esitetyt todisteet osoittivat Jehovan todistajien olevan rauhaisia ja lainkuuliaisia. Silti tuomari päätti, että koska ”heidän uskonnollinen näkökantansa oli pelkkä julkisivu”, kaikki olivat syyllisiä. Heidät tuomittiin sakkoihin tai puoleksi vuodeksi vankeuteen joko siksi että heillä oli ollut Raamatun tutkimisen apuvälineitä, tai siksi että he olivat olleet läsnä laittoman järjestön kokouksessa.

Vankilassa todistajat kannustivat toisiaan tutkimalla Raamattua sekä esimerkiksi sellaisten raamatullisten esitelmien avulla kuin ”Olkoon Jehova ilosi kaiken päivää”. Puolen vuoden kuluttua heidät kaikki vapautettiin. Valtakunnan työ ei pysähtynyt Tansaniassa: palvelusvuonna 1975 saatiin 1609 julistajan huippu.

Aluksi kesti jonkin aikaa, ennen kuin Kenian haaratoimistossa kuultiin, miten nämä kokemattomat veljet olivat joutuneet vaikeuksiin lakipykälien kanssa. Kun asia tuli tietoon, kaikille seurakunnille annettiin hyödyllisiä neuvoja siitä, mitkä olivat lailliset oikeudet silloin, jos joku pidätettiin tai joutui oikeuteen. Tämä aineisto julkaistiin helppotajuisella kielellä suahiliksi, ja siitä oli paljon apua.

Myöhempinä vuosina oli joitakin oikeusjuttuja, joissa veljet vapautettiin syytteistä. Jotkut tuomarit päättivät, että syyttäjän hankkimat todistajat eivät pystyneet antamaan näyttöä ”kielletyn yhdistyksen suorittamasta saarnaamisesta” ja että ”pelkkä kirjojen omistaminen ei ollut todiste laittoman järjestön jäsenyydestä”. Kaikki tämä antoi vakuuttavan todistuksen Jehovan suurta Vastustajaa vastaan. – Sananl. 27:11.

 Jehova antaa voimaa

Vainon aalto, joka kohtasi naapurimaassa Malawissa asuvia Jehovan todistajia, vaikutti epäedullisesti varsinkin läheisellä Tukuyun alueella. Samalla kun vaino kiihotti vastustajia, se myös auttoi toisia ymmärtämään asian oikean laidan. Eräs vanginvartija sanoi asian seuraavasti: ”Malawissa nähtiin turhaan vaivaa näiden ihmisten vainoamiseksi ja tappamiseksi. Tilanne on sama täällä. He eivät koskaan sovittele. Heidän määränsä vain kasvaa.”

Vaino ei ollut kuitenkaan yhtä voimakasta koko maassa. Jotkut seurakunnat saattoivat rakentaa uusia valtakunnansaleja ja pitää kokouksia aivan avoimesti ja jopa laulaa täysin rinnoin. Useimmiten todistajat saivat julkaisut turvallisesti postitse. Kenian haaratoimisto lähetti jatkuvasti matkavalvojia vahvistamaan veljiä ja Seuran edustajia tapaamaan vanhimpia ja vierailemaan joissakin seurakunnissa. Suahilinkielisiä julkaisuja saatiin lisää, mikä vahvisti Tansanian veljien uskoa. Monet todistajat ryhtyivät tienraivauspalvelukseen ja pätevöityivät jopa siinä määrin, että heidät voitiin nimittää sambialaisten erikoistienraivaajien tilalle.

Kohokohta monelle tansanialaiselle veljelle oli vuotuinen matka Keniassa pidettäviin piirikonventteihin. Yleensä Keniaan ei ollut vaikea päästä linja-autolla. Itse asiassa lokakuussa 1968 ja vielä vuosia sen jälkeenkin suuret, noin 80 veljeä käsittävät ryhmät saattoivat vuokrata linja-auton ja matkustaa 1500 kilometriä Etelä-Tansaniasta Keniaan. Se oli melkoinen uhraus, sillä heidän täytyi säästää kuukausia kustantaakseen tämän vuotuisen suurtapahtuman. Jotkut Tansanian rajavartijoista käyttäytyivät erittäin asiallisesti ja jopa sanoivat veljille: ”Menkää vain, ja rukoilkaa meidänkin puolestamme.” Vuonna 1970 tarvittiin neljä linja-autoa niille 350 todistajalle, jotka matkustivat Etelä-Tansaniasta Nairobin konventtiin.

Todistamista työn ohessa

Tansanian veljet olivat pelottomia ja kekseliäitä saarnaamistoiminnassaan. Joissakin työryhmissä, joissa veljet työskentelivät, oli paljon työntekijöitä, jotka eivät olleet todistajia. Niinpä veljet sopivat keskenään, että yksi veli esittäisi kiinnostunutta ja alkaisi  huudella raamatullisia kysymyksiä muille todistajille, jotka vastasivat hänelle mielellään. Tämä tehtiin kovalla äänellä, niin että pian muutkin työntekijät tulivat mukaan keskusteluun, ja raamatullista todistusta saatettiin antaa tuntikausia – tietenkään keskeyttämättä työtä.

Kun kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään julkaistiin suahiliksi, siitä tuli niin suosittu, että pian jopa hyvän uutisen vastustajat oppivat tuntemaan hyvin tuon sinikantisen kirjan. Siksi Seura päättikin valmistaa suahilinkielisestä Totuus-kirjasta uuden painoksen, sillä jonkin muun väriset kannet eivät herättäisi niin paljon huomiota.

Totuus vapauttaa

Joissakin osissa maata kristikunnan papisto alkoi aiheuttaa vaikeuksia. Meruvuoren rinteillä, joka sijaitsee aivan Kilimanjaron länsipuolella, kuuden hengen ryhmä tutki innokkaasti Raamatun totuuksia. Erään tutkistelun loppupuolella luterilainen pappi järjesti väkijoukon rettelöimään äänekkäästi sen paikan ulkopuolelle, missä he tutkivat. Muutamaa päivää myöhemmin nämä kiinnostuneet olivat palaamassa kotiin seurakunnankokouksesta parinkymmenen kilometrin päästä, kun he havaitsivat, että edessä oli hankaluuksia. Erään Raamatun tutkijan isä oli ollut tämän kotona ja oli kirvestä heilutellen uhannut tappaa tämän. Erään toisen kiinnostuneen koti oli tuhottu, hänen vuohensa oli kadonnut ja hänen lapsensa oli poissa. Kolmas Raamatun tutkija hakattiin, ja sitten häneltä vietiin hänen karjansa. Lannistuivatko nämä kiinnostuneet Raamatun totuuden etsinnässään? Eivät suinkaan! Kukin heistä ilmoitti kirjallisesti, että he eroaisivat kirkosta.

Pian he kaikki olivat edistyneet siinä määrin, että heidät olisi voitu hyväksyä kastamattomiksi julistajiksi. Heiltä puuttui kuitenkin vielä jotain: avioliittotodistukset! Nuo todistukset olivat kuitenkin yhä papeilla, jotka kieltäytyivät luovuttamasta niitä. Asia täytyi viedä oikeuteen. Papit vakuuttelivat, että nämä ihmiset kuuluivat laittomaan yhdistykseen, mutta tuomari kimpaantui pappeihin, määräsi heille sakkoja ja piti huolen siitä, että avioliittotodistukset ojennettiin niille, joille ne kuuluivat.

 Apua Seychelleille

Muistatko ne 11 julistajaa, jotka asuivat kaukana Afrikan mantereelta syrjäisillä Seychelleillä? He toivoivat hartaasti saavansa ulkopuolista apua. Vuoden 1974 alkupuolella Ralph ja Audrey Ballard lapsineen tulivat Englannista palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi, ja he onnistuivatkin saamaan oleskeluluvan. Kenttäpalveluksessa osoittamansa innon ja antaumuksen ansiosta he aloittivat monia uusia raamatuntutkisteluja. Vaikka lähetystyöntekijöiltä olikin evätty maahanpääsy vuonna 1969 samoin kuin vuonna 1972, Kansainvälinen raamatuntutkijain seura sai laillisen tunnustuksen 29. elokuuta 1974, ja tämäkin antoi lisäpontta työlle.

Tuolloin oli 32 julistajaa, ja seuraavana vuonna heidän määränsä nousi 51:een. Paikallisen väestön ei ollut helppoa asennoitua Jehovan puolelle, sillä katoliset papit uhkasivat ihmisiä työpaikan tai asunnon menetyksellä. Vuosien varrella papiston vaikutus heikkeni, ja totuutta rakastavat ottivat rohkeita askelia.

Kun hyvää uutista oli saarnattu koko pääsaarella Mahéssa, todistajat tekivät lisäksi vuonna 1974 kolmen tunnin merimatkan toiseksi suurimmalle saarelle Prasliniin, joka on kuuluisa Toukokuunlaaksosta (Vallée de Mai) ja seychellinpalmuista. Nämä palmut tuottavat (niin sanotun) kaksoishedelmän, seychellin- eli malediivinpähkinöitä, jotka ovat luultavasti maailman painavimpia siemeniä (15–20 kiloa) ja joita monet keräilijät haluavat niiden epätavallisen muodon vuoksi. Kaikki saaren asukkaat tietenkin tunsivat toisensa, sillä väkiluku oli vajaat 5000. Niiltä, jotka halusivat pysyä lujina totuuden puolella, vaadittiin melkoista luonteenlujuutta, jotta he saattoivat kestää yhteisön painostusta. Jotkut kuitenkin pysyivät lujina, vaikka aikaa kuluikin melkoisesti siihen, että heitä opetettiin saarnaamaan hyvää uutista tahdikkaasti, sen sijaan että he olisivat vain hyökänneet epäjumalanpalvontaa vastaan tai julistaneet Harmagedonissa koittavasta pahojen tuhosta.

Lopulta vuonna 1976 eräs lähetystyöntekijäpariskunta asettui asumaan Mahén saarella sijaitsevaan Victoriaan. Tämä pariskunta  auttoi seurakuntaa vakiintumaan hengellisesti ja tuki monien todistajaperheiden lapsia, niin että he oppivat vaeltamaan totuudessa. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä jotkut olivat tottuneet varsin huolettomaan elämäntapaan, jossa ei juuri tunnettu moraalisia velvotteita. Vain harvat paikallisista todistajista todella ponnistelivat henkilökohtaisessa tutkimisessa ja kenttäpalveluksessa. Jotkut heittelehtivät helposti jokaisen uuden maailmallisen suuntauksen ajamana, mikä sai monet heistä luopumaan totuudesta. Muutamat seurakunnan yhteydessä olleista eivät myöskään palvelleet ikuisuus silmämääränä vaan olivat kohdistaneet mielensä johonkin nimenomaiseen päivämäärään, jona tämän pahan maailman tuho tulisi. Kaikki tämä jarrutti hengellistä edistystä.

Lujana pysyminen ilman ulkopuolista apua

Vallankaappaus 5. kesäkuuta 1977 oli paitsi uuden hallituksen alku myös aivan uusi kokemus näillä aiemmin niin rauhallisilla saarilla. Uusi parlamentti keskusteli Jehovan todistajista ja heidän puolueettomasta asenteestaan maallisia hallituksia kohtaan. Yksi parlamentin jäsenistä ehdotti Jehovan todistajien toiminnan kieltämistä, mutta muut halusivat viisaasti pitää kiinni perustuslaista, joka takasi uskonnonvapauden.

Siitä huolimatta lähetyskoti suljettiin vuonna 1978, ja lähetystyöntekijät saivat uuden määräyksen Keniaan. Myös Ballardin perhe oli muuttanut pois. Paikallisten veljien täytyi nyt tulla toimeen omin neuvoin. Heillä oli nyt kuitenkin paremmat mahdollisuudet huolehtia Valtakunnan työstä, sillä he olivat hyötyneet totuudessa pitkään olleiden veljien seurasta ja vanhimmat olivat käyneet useita Valtakunnan palveluskoulun kursseja. Laajalle levinneestä lukutaidottomuudesta ja spiritismin harjoittamisesta huolimatta lampaankaltaisia löytyi yhä. Vuonna 1982 Seychelleillä oli jälleen kerran 50 julistajaa, ja jotkut heistä, esimerkiksi Lise Gardner, aloittivat vakituisen tienraivauspalveluksen. Lopulta Jehovan todistajat rekisteröitiin Seychelleillä tammikuussa 1987, vaikka lähetystyöntekijöille ei tosin myönnettykään lupaa päästä maahan.

 Elonkorjuuta saarilla

Ensimmäinen piirikonventti pidettiin 16.–18. tammikuuta 1987. Siihen asti kaikki kokoukset ja kierroskonventit oli pidetty valtakunnansalissa; tämä konventti olisi ensimmäinen, joka pidettäisiin muissa tiloissa.

Missä se sitten pidettiin? Kauniissa ympäristössä erään suuren turistihotellin paviljongissa. Tämä puolittain olkikatolla katettu rakennus oli rantakallioiden ympäröimä, ja sieltä avautui näkymä eräälle Mahén kauneimpiin kuuluvalle lahdelle. Konventtivieraat nauttivat paitsi hengellisestä ohjelmasta myös valtameren aaltojen tyynnyttävästä äänestä ja salissa puhaltelevasta virkistävästä merituulesta.

Ensimmäisenä päivänä läsnäolijoita oli huikeat 173. Sunnuntaina tilat olivat tupaten täynnä, kun kuulijoita oli 256. Saarilla oli vain 80 julistajaa, joten kasvun mahdollisuudet olivat valtaisat.

Konventissa kastettujen joukossa oli nainen, joka oli aiemmin ollut vastustaja. Mikä oli muuttanut hänen mielensä? Se että hän oli ollut läsnä Kristuksen kuoleman muistonvietossa. Siellä hän oli nähnyt, minkälaisia Jehovan todistajat todella ovat. Hänen täytyi kuitenkin tehdä joitakin muutoksia elämässään. Hän ansaitsi elatuksensa pitämällä tien varressa pientä kauppaa, josta asiakkaat saattoivat muiden tarvikkeiden ohella ostaa tupakkaa. Häntä varoitettiin, että jos hän lopettaisi tupakkatuotteiden myynnin, hänen liikeyrityksensä joutuisi perikatoon. Hän ei säikähtänyt tästä, vaan luotti Jehovaan ja luopui tupakan myynnistä. Siitä ei ole koitunut vahinkoa hänen liikeyritykselleen. Saadakseen enemmän aikaa tärkeään Valtakunnan saarnaamistyöhön hän itse asiassa rajoitti kauppansa aukioloaikaa ja pani uudet aukioloajat näkyville. Tällä tavoin hän järjesti aikansa niin, että hän saattoi käyttää päivän parhaat tunnit saarnaamistyöhön.

Julistajien ponnistelut evankelioimistyössä tuottavat nyt runsasta satoa. Vuonna 1990 vihittiin valtakunnansali Praslinin saarella. Muutamia raamatuntutkisteluja johdetaan kolmanneksi  suurimmalla saarella La Diguessa. Lisäksi syyskuussa 1990 Seychellien valvonta siirrettiin Mauritiuksen haaratoimistolle, jonka alueella puhutaan samankaltaista kreolin kieltä.

Ruanda – Afrikan kätkössä oleva Sveitsi

Palatkaamme nyt takaisin mantereelle. Burundin pohjoispuolella sijaitsee kaunis ja vuoristoinen Ruanda – Tansanian, Ugandan ja Zairen ympäröimä Afrikan tiheimmin asuttu maa. Se on kooltaan runsaat 150 kilometriä sekä itä-länsisuunnassa että pohjois-eteläsuunnassa, mutta viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana väkiluku on kasvanut kolmesta miljoonasta runsaaseen seitsemään miljoonaan. Ruandan tee kuuluu maailman parhaimpiin, ja monet maailman vuorigorilloista elävät Ruandassa. Se on vuorien, järvien ja yli 10000 kukkulan sekä Niilin etäisimpien alkulähteiden maa.

Aivan kuten naapurimaassa Burundissa, myös Ruandassa on enemmän hutu-heimoon kuuluvia kuin pitkiä tutsi-kansan jäseniä. Tässä ’Afrikan kätkössä olevassa Sveitsissä’ useimmat ihmiset asuvat banaanilehtojen ympäröimissä syrjäisissä maataloissa. (Ks. englanninkielistä Herätkää!-lehteä 22. helmikuuta 1976.) Kaikki asukkaat puhuvat kinjaruandaa; koulutetummat osaavat myös ranskaa.

Miten Jumalan sanan elämääantava totuus pääsisi tähän etäiseen vuoristoiseen maahan? Vuonna 1969 hallintoelin määräsi neljä Gileadin käynyttä Ruandaan, mutta heidän maahanpääsyanomuksensa hylättiin, mahdollisesti katolisen kirkon silloisen voimakkaan vaikutuksen vuoksi.

Mutta seuraavana vuonna kaksi tansanialaista erikoistienraivaajaa, Oden ja Enea Mwaisoba, asettuivat maan pääkaupunkiin Kigaliin ja ryhtyivät saarnaamaan. Koska he eivät osanneet kinjaruandaa, he alkoivat käydä suahilia puhuvien ihmisten luona, jotka olivat pääasiassa zairelaisia ja tansanialaisia. Helmikuussa 1971 neljä seurakunnanjulistajaa oli ollut kenttäpalveluksessa.  Hallituksenvaihdos lisäsi uskonnollista suvaitsevaisuutta, mutta kieliongelma hidasti kasvua, sillä kinjaruandaksi ei ollut vielä saatavilla mitään julkaisuja.

Lisää tienraivaajia tuli apuun Zairesta ja Tansaniasta. Vuonna 1974 maassa oli 19 toimeliasta julistajaa. Vuonna 1975 he levittivät yli tuhat kirjaa. Tuona vuonna sattui muitakin merkittäviä tapahtumia: Nairobin haaratoimistosta tuli käymään eräs veli, kuusi ihmistä kastettiin ja seitsemällä ruandalaisella veljellä oli etu käydä Valtakunnan palveluskoulun kurssi. Kasvulle laskettiin todellakin hyvää perustaa. Kigalin ulkopuolelle alkoi syntyä pieniä raamatuntutkisteluryhmiä.

Maastamuuttajan kotiinpaluu

Sillä välin Gaspard Rwakabubu -niminen ruandalainen mies oppi totuuden ollessaan työssä Kolwezin kuparikaivoksilla Etelä-Zairessa. Hän auttoi paikallisen seurakunnan valvonnassa ja sai sillä tavoin hyödyllistä hengellistä kokemusta. Hänen ajatuksensa ja rukouksensa palasivat kuitenkin usein hänen kotimaahansa Ruandaan, missä tuskin kukaan sai kuulla hyvää uutista.

Mitä hänen pitäisi tehdä asian suhteen? Gaspard puhui eräälle Valtakunnan palveluskoulun opettajalle, joka oli myös lähetystyöntekijä. Opettaja kysyi häneltä: ”Mikset aloittaisi kokoaikaista tienraivauspalvelusta ja muuttaisi takaisin Ruandaan?”

Hän iloitsi tästä tilaisuudesta, eikä työpaikalla saatu ylennys sen enempää kuin sukulaisten varoituksetkaan onnistuneet pidättelemään häntä. Myös Jehovan apu oli ilmeinen. Sen lisäksi että pakollinen paperisota saatiin käytyä ennätysajassa, hän myös sai työnantajaltaan, kaivosyhtiöstä, lentoliput takaisin Ruandaan. Hän saapui Kigaliin kesäkuussa 1975. Tämä muutto merkitsi veli Rwakabubulle aineellisia uhrauksia; hänellä ei ollut enää käytössään suurta työsuhdeasuntoa, vaan hänen kotinaan oli ainoastaan yksinkertainen savitiilirakennus.

Hänen innostuksensa ja se, että hän ymmärsi ruandalaista luonteenlaatua, edisti teokraattista kehitystä. Muitakin ruandalaisia tuli totuuteen, ja he osoittivat samaa tarmoa kuin veli  Rwakabubu. Kigalissa kokousten läsnäolijamäärät nousivat, ja julistajien määrä kasvoi, niin että vuonna 1975 oli 29 julistajaa, seuraavana vuonna 46 ja sitten vuonna 1977 76 julistajaa. Ensimmäisessä kierroskonventissa, joka pidettiin veli Rwakabubun olohuoneessa, oli läsnä 40 ihmistä.

Vuonna 1976 ilmestyi kinjaruandaksi ensimmäinen julkaisu: kirjanen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen”. Sitten vuonna 1977 yritettiin jälleen saada lähetystyöntekijöitä Kigaliin. Kahdelle pariskunnalle myönnettiinkin tilapäinen viisumi, ja he pääsivät maahan. Kovan etsinnän jälkeen he löysivät sopivan lähetyskodin. Mutta vaikka talo olikin tilava, siihen ei ollut vielä kytketty vesijohtoa, joten lähetystyöntekijöiden täytyi käydä suihkussa räystäskourun alla. Aina kun tuli sadekuuro, he veivät kiireesti ulos kaikki mahdolliset astiat ja kannut saadakseen talteen sadeveden. Kerran he näkivät paljon vaivaa ja saivat kuin saivatkin kylpyammeen täyteen vettä mutta huomasivat myöhemmin, että tulppa vuosi ja kaikki heidän kallisarvoinen vetensä oli valunut viemäristä alas!

Kielen oppiminen

Lähetystyöntekijät tiesivät, että tavoittaakseen syntyperäisten asukkaiden sydämen hyvällä uutisella heidän täytyisi puhua näiden kieltä, ja niinpä he ryhtyivät heti opiskelemaan kinjaruandaa. He edistyivät hyvin ja tekivät jopa vaikutuksen paikallisiin viranomaisiin, joista monet suhtautuivat suopeasti Valtakunnan sanomaan. Pian kuitenkin saatiin tuntea väärän uskonnon harjoittajien vaikutus: lähetystyöntekijöille ei myönnetty uusia viisumeja. Niinpä oltuaan vain kolme kuukautta maassa he lähtivät Zaireen.

Myös ulkomaisten erikoistienraivaajien oli lähdettävä Ruandasta erinäisistä syistä. Paikalliset ruandalaiset veljet täyttivät syntyneen tyhjiön, alkoivat palvella tienraivaajina ja laajensivat saarnaamistoimintaansa maan kaikkiin osiin. Mitä siitä seurasi? Todistajat saarnasivat Valtakunnan sanomaa yli sadalla maalaistorilla. Oli todella suurenmoista nähdä, että työ edistyi näin hyvin, vaikka se olikin päästy aloittamaan niin myöhään.

 Ruandan todistajat hehkuivat intoa totuutta kohtaan, ja he halusivat maistaa sitä iloa, josta saadaan nauttia muualta kotoisin olevien veljien seurassa. Niinpä vuonna 1978 Ruandasta matkusti 30 ystävää yli 1200 kilometrin matkan Nairobiin ollakseen läsnä ”Voittoisan uskon” konventissa. Lukuisat syyt tekivät tuosta matkasta vaikean. Epävarmat kulkuneuvot olivat yksi ongelma. Toinen oli se, että poliittisesti epävakaisen Ugandan läpi matkustettaessa tiellä liikkujia pakotettiin aseella uhaten pysähtymään kymmenillä tiesuluilla tarkastusta varten, ja joskus joitakuita jopa pidätettiin tai heidät uhattiin teloittaa. Lisäksi kulkuvälineet menivät aina milloin mitenkin epäkuntoon, ja myös rajanylitykset tuottivat ongelmia. Kaiken kaikkiaan matka Nairobiin kesti neljä päivää. Mutta millaista iloa nämä veljet tunsivatkaan nähdessään tuhansien eri kansoihin kuuluvien todistajatoverien nauttivan rauhaisasta ykseydestä Nairobin konventissa!

Melskeisiä vuosia Ugandassa

Naapurimaasta Ugandasta ei kuultu iloisia ääniä 1970-luvun puolivälissä. Olosuhteet olivat painostavat. Sen lisäksi että kaikki lähetystyöntekijät ja ulkomaiset veljet oli pakotettu lähtemään maasta, myös koko muu väestö pelkäsi päivittäin henkensä puolesta. Taloudelliset ongelmat ja Jehovan todistajien toimintaa koskeva kielto, joka saatettiin uudelleen voimaan vuonna 1975, lisäsivät veljien koettelemuksia. Vetoomus kiellon poistamiseksi ei tuottanut tuloksia, vaikka hallitus oli aiemmin taannut uskonnonvapauden.

Noina vuosina ei lain kanssa ristiriitaan joutuminen johtanut oikeusjuttuihin, vaan pikemminkin kidutukseen ja kuolemaan. Pelkureille ei ollut täällä sijaa. Tosi Jumalan todistajana pysyminen vaati leijonan rohkeutta. Talouden luhistuessa aineelliset huolet nousivat ihmisten mielessä etualalle, eikä taipumus moraalittomuuteenkaan ollut hellittänyt. Niinpä todistajat joutuivat kamppailemaan monien ongelmien parissa: ihmispelko, materialismi, moraalittomuus ja spiritismi olivat vain muutamia eteen tulleista vaikeuksista. Julistajien määrässä tapahtui laskua,  niin että kun vuonna 1976 oli 166 julistajaa, niin vuonna 1979 heitä oli enää 137. Julistajien määrän vähenemisen selittää osittain tietysti myös se, että suuret ihmisjoukot pakenivat maasta. Useampi kuin yksi julistaja neljästä lähti. Silti monia sellaisia, jotka kunnioittivat syvästi Jumalaa ja suhtautuivat ystävällisesti Jehovan todistajiin, jäi maahan.

Nämä olivat koettelevia vuosia jokaiselle Ugandassa asuvalle ja etenkin Jehovan todistajille, koska heidän työnsä oli kielletty. Onneksi tätä kieltoa ei pantu jyrkästi toimeen kaikkialla maassa. Joillakin seuduilla erikoistienraivaustyö oli yhä käynnissä ja jopa laajenikin. Erikoistienraivaajia määrättiin maan pohjoisosan kaupunkeihin, ja uusia seurakuntia muodostettiin pian. Sorotin kaupungissa, joka sijaitsee maan koillisosassa, piiripäällikkö jopa antoi kiellosta huolimatta pitää seurakunnankokouksia kaupungin parhaimpiin kuuluvassa koulussa.

Kampalassa tosin kaksi veljeä tavattiin saarnaamasta, ja heidät vietiin koko maan pahamaineisimpaan vankilaan. Ystävät pelkäsivät, etteivät he näkisi veljiä enää koskaan, mutta onneksi  heidät vapautettiin viikon kuluttua. Lirassa kolme todistajaa vangittiin kolmeksi kuukaudeksi saarnaamisen vuoksi.

Paikalliselle väestölle sukulaisten ja naapurien katoamiset, yölliset laukaukset, tyhjät kaupat, kolminumeroisena laukkaava inflaatio sekä liikenneyhteyksien puute olivat jokapäiväistä elämää. Linja-autopysäkillä saattoi odottaa satoja ihmisiä valmiina syöksymään ajoneuvoon, jossa oli tilaa vain kahdeksalle matkustajalle. Hallituksen vahvistamista kuljetustaksoista ei juuri piitattu. ”Lippujen” maksaminen tapahtui yleensä sitten, kun kulkuneuvo pysähtyi jollekin yksinäiselle tieosuudelle, ja jokaisen matkustajan täytyi luovuttaa kaikki, mitä kuljettaja halusi.

Nairobista lähetetty kirjallisuus ja haaratoimiston veljien vierailut olivat kuin mannaa taivaasta – hengellistä ruokaa oikeaan aikaan ja virkistävä rohkaisun lähde Ugandan todistajille. Jotkut pystyivät kaikista esteistä huolimatta käymään piirikonventeissa Keniassa. Myös pieniä paikallisia konventteja pidettiin edelleen; eräässä sellaisessa tilaisuudessa kastettiin muuan nainen vain päivä sen jälkeen, kun hän oli synnyttänyt lapsen.

Jehova antaa tukeaan

Ne todistajat, jotka jatkoivat kokoajansaarnaajina näissä levottomissa olosuhteissa, olivat huomattavia uskon esimerkkejä. Heidän joukossaan oli Anna Nabulya, iäkäs sisar Masakasta. Hänen elämänsä kohokohtiin kuuluu se, kun  hän pääsi tienraivaajien palveluskouluun Keniaan. Hän tuli yleensä luokkahuoneeseen liehuvahelmaisessa ugandalaistyylisessä leningissään, jossa oli suuria kukkakuvioita, ja oli suunniltaan ilosta sen syvällisen hengellisen aineiston ja niiden käytännöllisten tietojen johdosta, joita esitettiin.

Sisar Nabulyan sukulaiset yrittivät taivuttaa hänet olemaan palaamatta Ugandaan ja jäämään sen sijaan heidän kanssaan Keniaan; sillä tavoin hän voisi välttää taloudelliset vastoinkäymiset, vaarat ja epämukavuudet. Hän oli järkkymätön: hän halusi saarnata Ugandassa, missä ihmiset tarvitsivat hyvän uutisen lohduttavaa sanomaa. Hän sanoi: ”Vanhuuden heikkoudesta huolimatta haluan käyttää vähäiset voimani lähimmäisteni auttamiseen pääsemään hyvään suhteeseen Jehovan kanssa.” Niinpä hän palasi Ugandaan ja palveli lähimmäisiään ja Jumalaansa uskollisesti kuolemaansa asti.

Toinen uskon esimerkki oli tienraivaajaveli, joka syrjäisellä määräalueellaan saarnasi urhoollisesti kaikille sotilas- ja poliisivirkailijoille. Kun hänellä ei enää ollut rahaa ostaa polttopuita ruoanlaittoa varten, hän poltteli tuoleja tai muita huonekalujaan, kunnes rahaa ja kipeästi kaivattu raamatullinen kirjallisuuslähetys saapuivat. Hänen alueensa ihmiset tunsivat niin suurta hengellisen ravinnon nälkää, että hän saattoi yhdessä päivässä helposti levittää 40 tai 50 kirjaa.

Todistajia ahdisteltiin, pidätettiin ja kuulusteltiin edelleen, mutta he pysyivät lujina. Jehova antoi palvelijoilleen ”opetettujen kielen”, ja he todistivat rohkeasti viranomaisille. – Jes. 50:4, UM.

Leskeksi jääneet sisaret olivat rohkaisun lähde monille Kampalan todistajille. Sen lisäksi, että he olivat joutuneet kestämään aviomiehensä menetyksen, he olivat myös menettäneet aineellisen omaisuutensa. Silti he panivat Jehovan edut ensi sijalle, työskentelivät ahkerasti palveluksessa ja juurruttivat jumalisia arvoja lapsiinsa. He auttoivat lähimmäisiäänkin oppimaan totuuden, ja myöhemmin heillä oli ilo nähdä, miten jotkut heidän raamatuntutkisteluoppilaidensa lapsista aloittivat tienraivauspalveluksen. (Ks. Vartiotornia 15. helmikuuta 1985, s. 27– 31.) Jehova siunasi näiden uskollisten innokkaan työn, ja Valtakunnan julistajien määrä lisääntyi.

Kuuma ja kuiva Djibouti

Arabian niemimaan lounaiskärjen vastakkaisella puolella Etiopian ja Somalian välissä sijaitsee pieni Djibouti, entinen Ranskan Somalimaa. Siellä on Ranskan laivaston yksi tärkeä sotilastukikohta. Maan pääkaupunki, joka myös on nimeltään Djibouti, on joidenkin teosten mukaan maailman kuumin kaupunki. Erämaaolosuhteista huolimatta tällä pienellä maalla on omat vetonaulansa, varsinkin rannikolla, missä on monenlaista merielämää kuhisevia häikäisevän kauniita koralliriuttoja.

Juuri täällä Libanonista Punaisenmeren poikki ulottuva Itä-Afrikan hautavajoama saavuttaa Afrikan mantereen. Assal- ja Abbéjärvien ympäristössä tavataan suurenmoisia luonnonihmeitä: suola- ja kipsimuodostumia, tornimaisia kalkkikivimuodostelmia, kuumia lähteitä ja monivärisiä vesiä.

Yli puolet maan väestöstä kuuluu afar-heimoon, jonka asuma-alue ulottuu Etiopiaan Danakilin aavikolle asti. Issa-heimo, joka on somalilainen kansa, asuu lähellä Somaliaa sijaitsevassa pääkaupungissa. Kuumuus on tukahduttava ja tekee ihmisistä uneliaita ja velttoja; joskus he kulkevat linja-autolla vaivaisen sadan metrin matkan. Monet ovat riippuvaisia Jemenin, Etiopian ja Kenian ylängöillä kasvavan katpensaan lehdistä saatavasta lievästi piristävästä huumeesta, katista. Itse asiassa iltapäivät omistetaankin yleensä katin nauttimiseen, ja useimmat muut toimet lopetetaan tuohon aikaan. Suuri enemmistö väestöstä on muslimeja ja puhuu ranskaa, arabiaa, somalia ja afaria.

Ensimmäinen hyvän uutisen saarnaaja Djiboutissa oli Claudine Vauban, ranskalainen sisar, jonka mies oli armeijan palveluksessa. Tuossa islamilaisessa maassa valkoihoisen naisen oli vaarallista kulkea julkisesti yksin. Se ei kuitenkaan estänyt sisar Vaubania toimimasta. Hän oli aktiivinen kenttäpalveluksessa ja  johti kahta raamatuntutkistelua niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän oli Djiboutissa. Parisen vuotta myöhemmin, vuoden 1977 lopulla, palasi kotimaahansa nuori djiboutilainen mies, joka oli tutkinut totuutta Ranskassa. Hänelle tuli kuitenkin hengellisiä ongelmia, ja myöhemmin hänet täytyi erottaa.

Vuonna 1978 Djiboutiin muutti pakolaisena eräs etiopialainen sisar. Hän oppi myöhemmin ranskan kielen ja on pysynyt uskollisena siitä huolimatta, että hän on ollut välillä pitkiä aikoja täysin eristyksissä muista Jehovan todistajista. Veljet, jotka ovat tulleet käymään Ranskasta ja Etiopiasta, antoivat hänelle hengellistä rohkaisua. Tämä oli kuitenkin epäsäännöllistä aina vuoteen 1981 asti, jolloin Jean Gabriel Masson, nuori avustava palvelija Ranskasta, saapui vaimonsa Sylvien kanssa palvelemaan sinne, missä tarve oli suurempi. Tämä vaati Massoneilta rohkeutta, sillä he joutuivat eristyksiin ystävistä, he olivat uusia totuudessa, ilmasto oli epäedullinen ja elinkustannukset korkeat.

Pian heidän järjestyksellinen saarnaamisensa alkoi tuottaa hedelmää. Useat etiopialaiset pakolaiset omaksuivat totuuden, ennen kuin he lähtivät Djiboutista muihin maihin. Vuonna 1982 oli jo kuusi toimeliasta julistajaa; muistonvietossa oli läsnä 12. Pari kuukautta myöhemmin Ranskasta tulleen kierrosvalvojan vierailun aikana kastettiin kolme uutta.

Noihin aikoihin kokoukset pidettiin veli Massonin vaatimattoman asunnon pihalla, toisinaan melko epätavallisissakin olosuhteissa. Kerran kun Nairobista tullut vieraileva veli oli juuri pitämässä raamatullista puhetta, kissat alkoivat sylkeä, sähistä ja tapella pihan yläpuolella olleeseen säleikköön kiinnittyneissä köynnöskasveissa. Meteli oli korviahuumaavaa ja tietenkin hyvin häiritsevää aina siihen asti, kun taistelevat kissat putosivat säleiköltä suoraan puhujan eteen! Kaiken huipuksi pian tämän jälkeen sähkö meni poikki, niin että kaikki istuivat siellä pilkkopimeässä. Kaikesta huolimatta kokous saatiin pidettyä loppuun. Läsnäolijamäärät nousivat 18:aan. Vaikka kokouksissa kävijöitä olikin niin vähän, ne pidettiin, kumma kyllä, neljällä kielellä: englanniksi, ranskaksi, amharaksi ja somaliksi.

 Munkki asennoituu totuuden puolelle

Veli Massonin ei ollut helppoa hankkia itselleen työtä, mutta lopulta hän sai opettajan paikan. Koulussa hän tapasi Louis Pernot’n, joka oli katolinen munkki ja koulun rehtori ja oli asunut maassa lähes 20 vuotta. Kun Louis kerran osoitti syvää kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan, veli Masson pyysi häntä tulemaan Kristuksen kuoleman muistonviettoon. ”Se on mahdotonta”, sanoi Louis. ”Täällä Djiboutissa kaikki tuntevat minut ja tietävät, kuka olen. Miten minä voisin tulla Jehovan todistajien kokoukseen?”

Veli Masson sai kuitenkin idean. Hän ehdotti, että Louis tulisi hänen kotiinsa iltapäiväsiestan aikaan, jolloin koko Djibouti oli unessa paahtavan auringon alla. Sitten hän voisi istua makuuhuoneessa verhon takana ja odottaa, kunnes kokous alkaisi. Kukaan ei tietäisi, että hän olisi siellä, ja kokouksen päätyttyä hän voisi hyvin livahtaa kotiinsa pimeyden turvin.

Juuri sillä tavoin Louis toimikin. Hän istui ensimmäisen kokouksensa verhon takana Massonien makuuhuoneessa. Vaikka hän ei ymmärtänytkään kovin paljon raamatullisesta sanomasta, häneen teki vaikutuksen se, miten syvällisesti Raamattua tarkasteltiin.

Sitten veli Masson kannusti Louis’ta ottamaan jonkin hänen kirjoistaan mukaansa ja lukemaan sen. Koska Louis oli opettaja, hän valitsi kirjan Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä. Hän oli usein kummastellut sitä, miksei hänen uskontonsa tarjonnut nuorisolle selviä ohjeita auttaakseen näitä selviytymään ongelmistaan nykymaailmassa. Hänen mielestään Jumalan tosi uskonnon pitäisi antaa ihmisille tervehenkistä ohjausta sovittelematta Jumalan sanan ajatuksissa. Louis alkoi lukea Nuoruutesi-kirjaa tuona iltana. Hän ei voinut laskea sitä käsistään. Seuraavana päivänä hän kertoi veli Massonille löytäneensä totuuden. Samalla viikolla hän luopui paitsi munkin tehtävästään myös katolisesta uskostaan.

Tämä nostatti tietysti melkoisen hälyn, ja pian sen jälkeen veli ja sisar Massonia käskettiin lähtemään tuosta pienestä  tasavallasta. Se oli ankara isku paikallisille todistajille, sillä muistonvietossa oli ollut läsnä 44 henkeä. Veli Masson vetosi hallitukseen, ja hän saikin kuukauden lisäaikaa; sen jälkeen hän lähti Ranskan merentakaiselle alueelle Intian valtameressä sijaitsevaan Mayotten saareen.

Massonien lähtöön asti Louis’n kanssa tutkittiin päivittäin Raamattua, ja siihen mennessä hän oli jo tajunnut, että hänen täytyisi nyt seistä omilla jaloillaan. Massonien lähdettyä, eräällä tienraivaajalla oli mahdollisuus mennä Djiboutiin auttamaan Louis’ta hengellisesti.

Jehovan todistajia tuli ja meni monista eri syistä. Niinpä vastakastetun Louis’n täytyi pysyä lujana siitä huolimatta, että hän oli vuosia hengellisessä mielessä suhteellisen eristyksissä muista. Kerran toisensa jälkeen hänet kutsuttiin viranomaisten luo, häntä kuulusteltiin, ja sitten häntä varoitettiin saarnaamasta. Hän ei koskaan epäröinyt, vaan palveli jopa osa-aikaisena tienraivaajana. Lopulta hän kuitenkin menetti uskonsa vuoksi työpaikkansa. Louis jätti asiat Jehovan käsiin ja ponnisteli eteenpäin kunnes löysi uuden keinon ansaita elantonsa.

Nykyään djiboutilaisten julistajien pieni ryhmä jatkaa Raamatun totuuksien esittämistä tuon maan asukkaille. Viime aikoina muista maista on muuttanut Jehovan todistajia Djiboutiin, mikä on antanut uutta intoa työlle.

Ponnistelut Somaliassa alkavat uudelleen

Somaliassa ei vuosikausiin annettu selvää todistusta Valtakunnasta sen jälkeen kun Vito ja Fern Fraese olivat vuonna 1963 lähteneet sieltä uudelle määräalueelleen. Lopulta muuan eurooppalainen veli, joka oli syntynyt Somaliassa, tuli lomalle tähän rannikolla sijaitsevaan maahan loppuvuodesta 1980. Siellä ollessaan hän tapasi hyvästä uutisesta kiinnostuneita ihmisiä. Useat eri Jehovan todistajat, jotka kävivät maassa aika ajoin, antoivat näille lampaankaltaisille lisäapua.

Myöhemmin eräs italialainen veli tuli rakennustöihin maan pääkaupunkiin Mogadishuun, joka on myös satamakaupunki.  Kokemusta hänellä oli tuskin nimeksikään, mutta intoa oli sitäkin enemmän. Hän vähät välitti varovaisuudesta ja kertoi hyvää uutista kaikille tapaamilleen ihmisille, myös muslimeille. Eräs keski-ikäinen muslimimies kuuntelikin häntä tarkkaavaisesti. Hän näki totuuden valon. Koska tämä muslimimies oli matkustellut laajalti, hänellä oli avoin mieli ja hän suostui tutkimaan Raamattua. Sitten tuon italialaisen veljen työsopimus päättyi, ja hänen täytyi lähteä maasta. Muuan toinen italialainen perhe muutti kuitenkin Somaliaan, ja se saattoi auttaa tuota kiinnostunutta miestä edelleen.

Sitten eräs nainen, joka oli aiemmin Euroopassa asuessaan osoittanut kiinnostusta totuutta kohtaan, palasi Somaliaan miehensä kanssa. Hän etsi Jehovan todistajat käsiinsä. Näin muodostettiin pieni ryhmä. Kokouksia pidettiin, ja kierrosvalvojakin teki vierailuja. Lopulta vuonna 1987 tämä nainen kastettiin. Hän oli suunniltaan ilosta. Oli kestänyt monta vuotta, ennen kuin hän oli päässyt tähän pisteeseen. Ei ihme, että hänen hengellinen edistymisensä oli ollut hidasta, sillä hän oli alinomaa muuttanut maasta toiseen ja joutunut aina opettelemaan uuden kielen. Mutta nyt mikään ei voinut enää pidättää häntä. Pian hän johti raamatuntutkisteluja toisille ja oli riemuissaan, kun eräs aviopari ryhtyi hänen kanssaan ylistämään Jumalaa. Tuosta vaimosta tuli ensimmäinen somalilaista alkuperää oleva Jehovan todistaja.

Valitettavasti maan talous ja turvallisuus huononivat siinä määrin, että monet ulkomaalaiset ja jopa paikalliset asukkaat lähtivät maasta. Vuoden 1990 loppuun mennessä myös kaikki julistajat olivat lähteneet. Tässä saattoi olla mukana johdatusta, sillä vuoden 1991 sisällissota käänsi maan olot aivan ylösalaisin ja umpimähkäiset tappamiset ovat pitäneet Mogadishua kauhun vallassa.

Somalia ei ole ollut ainoa maa, jota vallankumous on vavisuttanut. Pari vuosikymmentä aiemmin kansalaistaistelujen myrsky pyyhkäisi yli Etiopian.

Etiopian vallankumous

Vuonna 1974 historiallinen Etiopian valtakunta sortui rymisten.  Kärkkäinä ajamaan uudenlaista ideologiaa sotilaat kaappasivat vallan ikääntyvältä keisarilta ja panivat alulle rajuja uudistuksia. Ensimmäistä kertaa elämässään nuoret vallankumoukselliset tunsivat, minkä vallan he saavuttivat kantaessaan aseita, jotka saattoivat tappaa silmänräpäyksessä. Ulkonaliikkumiskiellot tulivat voimaan, ja sen kaltaiset iskulauseet kuin ”Etiopia ensimmäiseksi!” kajahtelivat. Poliittisesti taantumuksellisia ei suvaittu.

Tämä sattui samoihin aikoihin, kun Jehovan kansa oli edistymässä lupaavaa vauhtia Etiopiassa. Vuonna 1974 saavutettiin 1844 julistajan huippu, ja Totuus-kirja oli juuri käännetty amharaksi. Muistonviettoon tulleiden määrä kohosi 3136:een. Vasta nimitettyjen erikoistienraivaajien avulla todistustyö levisi ensi kertaa kaikkiin Etiopian provinsseihin. Silti elettiin ristiriitaisuuksien aikaa. Jotkin seurakunnat saattoivat pitää kokouksia aivan avoimesti, kun taas joitakuita erikoistienraivaajia vangittiin.

Sissisota jatkui Eritrean pohjoisessa provinssissa. Kerenin kaupungin seurakunta joutui eristyksiin muusta maailmasta. Kaupungissa ei ollut vettä, ruokaa eikä sähköä. Kun ulkonaliikkumiskielto oli voimassa iltahämärästä aamunkoittoon, niin miten Kristuksen kuoleman muistojuhla voitaisiin viettää, kun se voisi alkaa vasta auringonlaskun jälkeen? Tästä juhlallisesta tilaisuudesta tuli varsin epätavallinen tapahtuma, koska kaikkien todistajien täytyi saapua varhain ennen auringonlaskua ja olla sitten valmiita viettämään koko yö kokouspaikassa, kunnes ulkonaliikkumiskielto aamunkoitteessa lakkaisi. Se oli todella kaunis ystävyyden ja toveruuden yö!

Jehovan todistajien työ kehittyi muutenkin hyvin. Vuonna 1975 Etiopian vanhimmille järjestettiin ensimmäinen Valtakunnan palveluskoulu yhdeksään vuoteen. Kierroskonventin ohjelma esitettiin runsaasti yli 2000 hengen yleisölle. Kirjallisuutemme maahantuontiin saatiin lupa. Addis Abebaan saapui seitsemän tonnin lähetys, jossa oli 40000 ulkomailta tulevaa kirjaa. Seuraavana vuonna, vuonna 1976, sissien toiminta oli Asmeran kaupungissa epätavallisen rauhallista, joten Valtakunnan  palveluskoulu voitiin pitää siellä. Paikalliset todistajat kertoivat, että heti kurssin päätyttyä ampumiset ja rakettiräjähdykset olivat alkaneet uudelleen.

Punainen terrori!

Tilanne oli muuttumassa huonommaksi ja uhkasi myös todistajia. Alkuvuodesta 1976 viranomaiset julkaisivat Jehovan todistajien vastaisen kiertokirjeen. Tuon vuoden puolivälissä alkoi Punainen terrori -kampanja, joka oli suunnattu kaikkia vallankumouksen vihollisia vastaan. Myös Jehovan palvojat joutuivat maalitauluiksi, ja heitä syytettiin väärin vihollisiksi. Seurasi pidätyksiä.

Miten Etiopian kirkon onkaan täytynyt tuntea vahingoniloa! Se käytti tilannetta hyväkseen aloittaakseen omat hyökkäyksensä todistajia vastaan. Pääkaupungista etelään sijaitevassa pienessä Mojon kaupungissa papit keräsivät yli 600 hengen väkijoukon hyökkäämään todistajien kimppuun ja tappamaan nämä, mutta poliisi esti väkijoukkoa aiheuttamasta vakavaa vahinkoa. Väkijoukko toimi samoin Sinisen-Niilin alkulähteillä Bahir Darissa.

Kaikkialla maassa alettiin nyt tehdä ennennäkemättömän perusteellisia kotietsintöjä. Jopa puutarhojen maa käännettiin nurin ja taloissa lattialankkuja irrotettiin, kun yritettiin löytää raamatullisia julkaisuja, kirjoituskoneita tai muuta sellaista.

Asmerassa poliisi lähestyi erästä erikoistienraivaajaa, joka oli tullut sissejä vilisevältä maaseudulta. Poliisi teki hänelle ruumiintarkastuksen, ja häneltä löydettiin hänen kenttäpalvelusraporttinsa. Lomakkeessa oli useita käsin kirjoitettuja lyhennyksiä, jotka herättivät poliisin epäilykset. Sitten tienraivaaja pakotettiin johdattamaan poliisi kaupunginvalvojan Gebregziabher Woldetnsaen olinpaikkaan. Koska poliisi toivoi saavansa kiinni sissijohtajan, useita autokuormallisia aseellisia sotilaita ryntäsi nopeasti veli Gebregziabherin f työpaikalle. He piirittivät hänen toimistonsa ja hyökkäsivät sitten sisään kiväärit ojossa. He huusivat veli Gebregziabherin nimen, tarttuivat häneen ja veivät hänet pois.  Hänen työtoverinsa olivat varmoja, etteivät he näkisi häntä enää koskaan.

Armeijan päämajassa sotilaat kuulustelivat veli Gebregziabheria. Hän vastasi suoraan kaikkiin heidän kysymyksiinsä, antoi todistusta saarnaamistyöstämme ja selitti, mitä tarkoittivat salaperäiset lyhenteet ”leht., uk, rt” ja niin edelleen. Ne olivat vain harmittomia merkintöjä siitä, mitä tuo erikoistienraivaaja oli saanut aikaan kenttäpalveluksessaan tuossa kuussa, muun muassa: miten paljon hän oli levittänyt lehtiä, kuinka monta uusintakäyntiä hän oli tehnyt ja montako raamatuntutkistelua hän oli johtanut. He laukoivat hänelle kysymyksiä: ”Mitä! Tarkoitatko, etteivät nämä liity mitenkään aseisiin tai ammuksiin? Kuka sen uskoo? Miksi tällaiset koodit?”

Veli Gebregziabherin vilpittömyys ja yhteistoiminta tekivät vaikutuksen sotilaisiin, mutta heidän epäilyksensä eivät silti kaikonneet. Lopulta vanhempi upseeri kysyi: ”Miten voimme varmasti tietää, että olet todella Jehovan todistaja?” Veli kävi läpi tavaransa, mutta ei löytänyt mitään, minkä perusteella hänet olisi voitu tunnistaa Jehovan todistajaksi. Mutta hetkinen – hänen muiden tavaroidensa joukossa oli syrjään pantuna kortti, jossa oli seuraavat sanat: ”Ei verensiirtoa”. Kun vanhempi upseeri näki sen, hän sanoi: ”No hyvä, se riittää. Olet vapaa lähtemään.” Kun veljemme palasi toimistoon, hänen työtoverinsa luulivat, että hän oli saanut ylösnousemuksen!

Odottamaton käänne

Joukko veljiä oli kokoontunut erääseen taloon Asmerassa. Ryhmä nuoria sai selville tämän paikan ja ilmoitti heti poliisille kokouksesta. Nuoret selittivät, että paikalla oli kaksi huvilaa ja että toisen pihalla oli pikkutyttö leikkimässä. Juuri siinä talossa todistajat pitivät kokousta.

Poliisi lähti etsimään Jehovan todistajia. Sillä välin pikkutyttö vaihtoi leikkipaikkaansa. Hän alkoikin leikkiä tuon toisen huvilan edessä. Poliisit ryntäsivät taloon ja tapasivat sieltä vain muutaman ihmisen perhepiirissä. Poliisit nolostuivat ja palasivat  asemalle närkästyneinä nuoriin, joiden he uskoivat johtaneen itseään harhaan.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri ei ollut Jehovan todistajille suotuisa. Ihmisiä kannustettiin toistamaan poliittisia iskulauseita, osallistumaan vaaleihin ja lahjoittamaan rahaa, ruokaa ja varusteita sotaponnisteluihin. Kaiken tämän keskellä Etiopiaan saatiin kuitenkin pelottomien veljien avulla kuljetettua kallisarvoista raamatullista kirjallisuutta ulkomailta.

Uhrautuvia paimenia

Eritreassa sissit olivat eristäneet useita seurakuntia muusta maailmasta. Sellaisissakin seurakunnissa saatiin kuitenkin rohkaisua rakkaudellisilta paimenilta. Eräs kierrosvalvoja järjesti niin, että hän saattoi kulkea lähes sadan kilometrin matkan Kereniin huoltosaattueessa. Kuvittele, millaista oli matkustaa sadan kuorma-auton saattueessa viiden tankin ja 30 panssariauton suojelemana.

Matkalla puhkesi rajuja taisteluja sissien piirittäessä saattueen. Hyökkääjien aikomuksena oli ryöstää kaikki avustustarvikkeet, kuten he olivat monesti aiemmin tehneetkin. Puolen tunnin kiivaiden taistelujen jälkeen saattue murtautui vihollisjoukon lävitse ja pakeni. Näin kierrosvalvoja pääsi vierailemaan eristyksissä olevassa seurakunnassa ja rohkaisemaan veljiä.

Kierrosvalvojan paluumatkaa varten ei kuitenkaan ollut mitään saattuetta eikä mitään muutakaan kuljetusvälinettä. Ei ollut muuta keinoa kuin kävellä koko matka takaisin. Se oli hyvin vaarallista. Hän teki taivalta kolme päivää ja käveli pitkiä matkoja myös yöllä.

Tänä pelottavan kuohunnan aikana jotkut julistajat – myös jotkut huomattavat todistajat – erosivat seurakunnasta. Toisista tuli toimettomia, ja jotkut pakenivat maasta. Niinpä julistajien määrä väheni.

Vuonna 1979 vankilassa oli 80 veljeä puolueettoman asenteensa vuoksi. Tuon vuoden huhtikuussa Asmeran kaupunginvalvoja Gebregziabher Woldetnsae sai traagisesti surmansa onnettomuudessa  ollessaan matkalla maaseudulla saarroksissa olleiden veljien luo. Kaikista näistä murheellisista uutisista huolimatta ne, jotka kestivät uskollisesti, saivat jatkuvasti nähdä Jehovan rakkaudellisen tuen.

Uskoa jalostetaan ja koetellaan edelleen

Kun vallankumouksen ensivaiheet olivat ohi ja maan olot alkoivat rauhoittua, ihmiset tunsivat olevansa hengellisessä tyhjiössä. He näkivät omin silmin kirkkojensa sovittelevan ja niiden laajalle levinneen kannatuksen murenevan. Myös joistakuista Jehovan todistajista tuli hengellisesti epävakaita. Oli tuskallista nähdä, että 23 vanhimmalta ja avustavalta palvelijalta otettiin pois heidän palvelusetunsa vuonna 1981, mutta toimenpide oli välttämätön. Heistä oli tullut epäsäännöllisiä kenttäpalveluksessa. Seurakunnissa tapahtui täyskäännös, ja mikä ilahduttavaa, useimmat noista veljistä ovat sittemmin saavuttaneet uudelleen entiset etunsa seurakunnassa.

Muitakin koettelemuksia oli; ajoittain kärsittiin esimerkiksi suuresta ruokapulasta. Koettelemuksen vuodet ovat todellisuudessa saaneet Etiopian veljissä aikaan lujan, koetellun uskon. – 1. Piet. 1:6, 7.

Sudan – kasvua vaikeissa olosuhteissa

Uuden 101 julistajan huipun saavuttaminen Sudanissa oli kestänyt kaksi vuotta, elokuusta 1974 vuoden 1976 elokuuhun. Tälle ajanjaksolle olivat ominaisia kireät tilanteet. Vallankaappausta yritettiin tavan takaa, poliittinen epäluuloisuus oli yleistä.  Toisinaan poliisi kuulusteli julistajia ja vanhimpia. Taloudelliset vaikeudet, hintojen kohoaminen ja tavarapula saivat monet huolestumaan aineellisesta. Niinpä julistajien määrän kasvu hidastui. Huhtikuuhun 1981 mennessä huippu oli vain 102.

Etelässä kierrosvalvojien säännöllisiä vierailuja seurakuntiin häiritsi kaksi seikkaa: sissisota ja polttoainepula, jotka saattoivat katkaista liikenneyhteydet milloin tahansa, sekä ongelmat matkustustavassa. Matkustaminen saattoi olla sitä, että ahtauduttiin jo ennestään täpötäyden kuorma-auton lavalle ja poukkoiltiin siellä ylös alas koko päivän tai madeltiin eteenpäin kymmenen kilometrin tuntivauhtia tupaten täynnä olevassa junassa, jonka joka istuimella istui kaksi matkustajaa ja jonka vaunujen katoilla oli vielä liputta matkustavia. Lentomatkustuskaan ei ollut mitään leikintekoa. Paikkaa saattoi joutua jonottamaan kokonaisen viikon, sitten oli odotettava lentokoneen saapumista, ja lähtöajan saattoi saada tietää vasta vajaata tuntia ennen koneen lähtöä. Mutta seurakunnat arvostivat todella suuresti kierrosvalvojien vierailuja! Ystävien iloa ja vieraanvaraisuutta on mahdoton kuvailla.

Vuonna 1982 saatiin syttymään tienraivaushenki. Se johti runsaisiin siunauksiin. Viidessä vuodessa tienraivaajien määrä nousi seitsemästä 86:een. Eräässä kuussa 39 prosenttia kaikista julistajista osallistui kokoajanpalvelukseen, ja tuo kuukausi oli vuoden kuumimpia: keskimääräinen iltapäivälämpötila oli yli 40 astetta. Vuonna 1987 oli jo yli 300 aktiivista julistajaa ja lähes 1000 oli läsnä Kristuksen kuoleman muistonvietossa. Seurakunnanjulistajat käyttivät joka kuukausi keskimäärin 20 tuntia kenttäpalvelukseen.

Kymmenet nuoret miehet edistyivät nopeasti hengellisesti ja pätevöityivät nimitettäviksi avustaviksi palvelijoiksi ja aikanaan vanhimmiksi, mikä vahvisti seurakuntia edelleen. Lopulta vuonna 1987 perustettiin seurakunta Niilin varrelle historialliseen Omdurmanin kaupunkiin. Seurakunnan alueella asui miljoona ihmistä. Myös Port Sudanin kaupunkiin kehkeytyi todistajien ryhmä.

 Suurin kasvu on kuitenkin saatu maan eteläosan pitkien tummaihoisten ja voimakasrakenteisten asukkaiden keskuudessa, joilla on usein lukuisia viiltohaavoja ja koristeita kasvoissaan tai vartalossaan. Myös pohjoissudanilaisia tai egyptiläistä alkuperää olevia ihmisiä on tullut totuuteen, ja monet pakolaiset ovat nähneet sen valon, jonka Jumalan toivo antaa ihmiskunnalle. Kaikki ihmisryhmät ovat olleet innokkaita ja kestäviä Jehovan palveluksessa. Todistustyötä tehdään yhä usein kävelemällä pitkiä matkoja paahtavan auringon alla. Kokousten järjestämisessä tarvitaan nerokkuutta, sillä työtä ei ole vielä laillisesti tunnustettu.

He ovat maistaneet Jumalan Elämän leipää

Vuonna 1983 muslimifundamentalistit ottivat Sudanissa käyttöön šarīʽan, islamilaisen lain. Jehovan kansan viholliset käyttivät tätä uskonnollisesti jännittynyttä tilannetta huomion kiinnittämiseksi todistajiin, joiden täytyi nyt pitää seurakunnankokouksensa pienemmissä ryhmissä.

Kuten tunnettua, vakava kuivuus on viime vuosina vaivannut Afrikassa suurta osaa Sahelin alueesta, myös Sudania. Näin on käynyt aikana, jolloin sisällissota leimahti jälleen liekkeihinsä. Seurauksena on ollut ankara nälänhätä ja paljon kärsimyksiä. Kiinnostavaa on kuitenkin ollut se, että monet nuoret ovat muuttaneet Sudanin syrjäisimmiltä alueilta maan pääkaupunkiin. Siellä he ovat saaneet maistaa Jumalan Elämän leipää, jota he eivät kenties olisi löytäneet entisellä syrjäisellä asuinalueellaan. (Joh. 6:35) Tämä on jouduttanut kasvua.

Fyysistä nälkää mutta hengellistä yltäkylläisyyttä

Vuonna 1988 oikullinen sää toi ennennäkemättömän voimakkaita rankkasateita Khartumin alueelle, niin että tuhansia ihmisiä jäi kodittomiksi ja joitakuita kuoli. Kymmenet todistajat ja heidän lapsensa saivat tuntea noiden sateiden vahingolliset vaikutukset. Eräs isä seisoi ulkona pilkkopimeässä ja kannatteli pientä lastaan korkealla ilmassa rankkasateen vain jatkuessa ja vedenpinnan noustessa aina isän lanteisiin asti. Katulamppuja  kaatui kumoon, savitiilitaloja rysähti kokoon ja monet ulkokäymälät vajosivat, niin että maahan tuli yllättäviä kuoppia ja vesi saastui. Maantiet olivat veden vallassa, ja kokonaiset kaupunginosat jäivät eristyksiin. Autot juuttuivat märkään liejuun, eikä juuri ollut toivoa niiden irrottamisesta. Näiden uusien ”järvien” kuivuminen kesti monta päivää.

Huolehtivaiset vanhimmat uhmasivat näitä vaaroja. He ryhtyivät pikaisesti ottamaan yhteyttä kärsivään laumaansa. Avustustoiminta alkoi pian. Hallintoelin varmisti sen, että lisäjärjestelyihin oli ryhdytty. Hämmästyttävää kyllä, koko tämän ajan kenttäpalvelusta tehtiin suuressa määrin.

Sudanin yli pyyhkäisi myös toisenlainen myrsky. Vallankaappauksessa maan hallitus vaihtui, ja islamilainen yhteisö nousi taas huomattavaan asemaan. Jatkuvasti käynnissä oleva sisällissota, kuivuus ja tuontirajoitukset kiristivät maan taloutta melkoisesti. Nälkä vaatii yhä suurkaupungeissa omat uhrinsa.

Monien paetessa nälkää ja sotaa Juban, Etelä-Sudanin pääkaupungin, asukasmäärä paisui yli neljännesmiljoonaan. Sissit kuitenkin tiukensivat otettaan Jubassa. Niinpä kaupunki oli pitkiä aikoja täysin eristyksissä muusta maailmasta. Veljillemme toimitettavat avustustarvikkeet ovat useaan otteeseen tulleet perille aivan viime hetkellä, juuri ennen kuin heidän varastonsa ovat täysin huvenneet.

Uusien tienraivaajien valmentaminen kuitenkin jatkui, samoin kuin säännöllinen hengellinen yhdessäolo. Hengellinen ravinto ei loppunut. Totuuden levitessä yhä syvemmälle etelään uusia ryhmiä ja seurakuntia syntyi kaupunkiin toisensa jälkeen.

Kaiken tämän ahdingon keskellä vuonna 1990 tapahtui jotakin yllättävää. Ensiksikin yksi eteläinen maakunta tunnusti Jehovan todistajat laillisesti.

Todistusta sellaiselta joka ei ole todistaja

Sitten marraskuun 2. päivänä muuan kansainvälisestikin tunnettu muslimiluennoitsija piti erittäin myötämielisen esityksen Jehovan todistajista suurelle joukolle hallituksen virkailijoita,  jotka olivat kokoontuneet erääseen seminaariin. Hän selitti heille uskonkäsityksiämme, puolueetonta suhtautumistamme politiikkaan, julkista opetustoimintaamme ja yleisesti yhdyskuntaa hyödyttävää työtämme. Kaiken huipuksi koko hänen puheensa esitettiin valtakunnallisessa televisiolähetyksessä seuraavana sunnuntaina, ja näin saivat kaikilta elämänaloilta olevat ihmiset todistusta niin laajalti, ettei sellaista olisi osattu edes kuvitella. Mitä tämä valtaisa todistus sai aikaan? Monia suotuisia lausuntoja kuultiin, väärinkäsityksiä selvitettiin ja kiinnostus totuutta kohtaan lisääntyi. Hallituksen virkailijoita oli itse asiassa kannustettu jäljittelemään Jehovan todistajien keskuudessa ilmenevää uhrautuvaisuuden henkeä.

Sudanin todistajat todellakin etsivät jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa, ja jokainen julistaja käyttää iloiten lähemmäs 20 tuntia kenttäpalvelukseen joka kuukausi. Sen vuoksi monista koettelemuksista, esimerkiksi nälänhädän vitsauksesta, huolimatta totuutta siitä, että Jumalan valtakunta on ainoa pysyvä ratkaisu ihmisen ongelmiin, saarnataan Sudanissa enemmän kuin koskaan ennen.

Jemen – muinaisen karavaanitien alue

Viime vuosina eräällä Sudanista tulleella antaumuksellisella sisarella on ollut epätavallinen tilaisuus antaa valonsa loistaa eristäytyneessä Jemenissä Arabian niemimaan lounaiskolkassa. Viisaan kuninkaan Salomon päivinä sieltä alkoi tärkeä karavaanitie, joka todennäköisesti kulki Saban kuningattaren valta-alueen halki. Nykyään tämän sudanilaisen sisaremme lisäksi Jemenissä on ollut työssä muutamia muita ulkomaisia todistajia. Jehovan avulla he ovat tavanneet toisensa. He ovat saarnanneet hienovaraisesti uskostaan toisille ja ovatkin tavanneet ihmisiä, jotka ovat halunneet tutkia Raamattua.

Islamilla on yhä voimakas vaikutus tässä vuoristoisessa maassa, missä ikivanhat perinteet määräävät elämisen tahdin.  Useimmat naiset ovat täysin hunnutettuja, ja miehet esittelevät ylpeinä vöissään roikkuvia tikareja. Oli surullista kuulla, että eräs keski-ikäinen afrikkalaisveli, jolla oli hyvä terveys, kuoli yhtäkkiä eräänä iltana. Kuolinsyytä ei tiedetä. Saarnaamistyö jatkuu silti.

Vuonna 1986 Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 15 henkeä. Jotkut noista ihmisistä ovat sittemmin muuttaneet pois maasta. Niinpä kenttäpalvelusraportit ja tiedot kokousten läsnäolijamääristä ovat summittaisia, mutta kokouksia pidetään joka tapauksessa. Eräs ulkomainen sisar johtaa useita raamatuntutkisteluja, vaikka hän onkin erossa muista julistajista. Näin ollen Matteuksen 24:14:n täyttymykseksi jopa tässä maassa annetaan jokin verran todistusta.

Punaisenmeren toisella puolen Jemeniä vastapäätä on maa, jossa todistamisesta tuli 1970-luvun loppupuolella elämän ja kuoleman kysymys.

Nuhteettomuuden säilyttäjiä Etiopiassa

Etiopian valtio alkoi vastustaa Jehovan todistajia ankarasti. Viranomaiset langettivat kahdelle todistajalle kuolemantuomion, mutta näitä veljiä ei kuitenkaan teloitettu. Todistajia on painostettu toimimaan vastoin omaatuntoaan, ja tähän on pyritty jopa pitämällä asetta heidän ohimollaan.

Taloudellisten paineiden vuoksi täyttyi melkeinpä kirjaimellisesti se Ilmestyksen profetia, että ”kukaan muu [ei] voisi ostaa tai myydä kuin se, jossa on merkki, pedon nimi tai sen nimen luku”. (Ilm. 13:17) Raamatut kävivät harvinaisiksi. Valtio valvoi ihmisten elämää yhä enemmän. Maan sisäosiin matkustamiseksi tarvittiin viisumi. Miehet, naiset ja lapset järjestettiin puoluejärjestöiksi.

Maaliskuussa 1978 Wubie Ayele piestiin kuoliaaksi, koska hän piti kiinni Raamatun periaatteista. Seuraavina kuukausina Ayele Zelelew, tienraivaaja ja vanhin, sekä Hailu Yemiru, julistaja, surmattiin, ja heidän ruumiinsa jätettiin kokonaiseksi päiväksi makaamaan Addis Abeban kadulle kaikkien nähtäväksi.

 Painostus lisääntyi. Radiolähetykset, sanomalehdet ja poliisi hyökkäsivät todistajia vastaan. Aika ajoin yli sata veljeä oli vankilassa. Jotkut vapautettiin, muiden muassa ne, jotka olivat olleet kaksi ja puoli vuotta vankilassa kidutettavina. Toiset olivat jopa palvelleet osa-aikaisina tienraivaajina vankilassa!

Sitten alettiin kehitellä ilkeämielistä juonta: Jehovan todistajat oli päätetty hävittää perin pohjin. Kun todistajat kuulivat tästä, ihmispelko sai jotkut valtaansa. Lisäksi koettiin taloudellisia vastoinkäymisiä, liha ja leipävilja olivat käyneet vähiin samoin kuin autonrenkaat, polttoaine ja muut välttämättömyydet.

Yli sata todistajaa pysyi uskollisena jopa senkin jälkeen, kun he olivat menettäneet työpaikkansa – mikä oli todellinen uskonkoetus miehille, joilla oli suuri perhe elätettävänään. Mutta oli todella sydäntä lämmittävää nähdä niiden todistajien, joilla oli työpaikka, auttavan tarpeessa olevia taloudellisen taakan kantamisessa. Se oli suurenmoinen, varhaiskristittyjen esimerkin mukainen rakkauden ilmaus. (Apt. 4:32) Kaikissa näissä kauhistuttavissa tilanteissa todistajat kaipasivat kipeästi hengellistä opastusta ja kannustusta, ja tätä saatiinkin Jehovan ohjauksessa.

Alati rohkeita

Pidätykset ja oikeudenkäynnit muodostivat todellisen mätäpaiseen. Eräs erikoistienraivaaja on pidätetty 15 kertaa vuoden 1972 jälkeen. Jopa niinkin nuoria lapsia kuin 14-vuotiaita vangittiin, ja jotkut joutuivat viettämään vankeudessa yli neljä vuotta. He eivät sovitelleet! Sitten alettiin tarvita lisää väkeä sotaan – nyt myös nuoria naisia. Monet todistajat palvelivat vankeusaikanaan osa-aikaisina tienraivaajina auttaen toisia vankeja oppimaan Raamatun totuutta. Erään sisaren sallittiin poistua vankilasta siksi aikaa, kun hän synnytti lapsen, mutta sen jälkeen hänen täytyi palata selliinsä.

Muuan rohkea veli oli juuri ajamassa autollaan maaseudulle, kun hän yhtäkkiä tajusi unohtaneensa piilottaa raamatullista kirjallisuutta sisältävän pakettinsa. Siinä se oli auton kojelaudan  alla helposti nähtävissä. Hän rukoili, että hän löytäisi sopivan piilopaikan, mutta tämän ison paketin kätkemiseksi ei tuntunut löytyvän paikkaa. Hänen täytyi jättää se siihen, missä se oli, ja luottaa Jehovaan. Kuvittele, miten hämmästynyt hän oli, kun hän joutui matkallaan pysähtymään yhdeksän kertaa tarkastukseen, jossa välillä tutkittiin autokin perusteellisesti, eikä kukaan esittänyt mitään epäilyjä tämän paketin suhteen!

Joulukuussa 1982 pidätettiin kuusi todistajaa heidän puolueettoman kristillisen asenteensa vuoksi. Hekin olivat rohkeita miehiä ja auttoivat monia vankitovereitaan saamaan otteen Valtakunnan toivosta. Kolme vuotta myöhemmin heidät siirrettiin pois vankilasta, eikä heitä sen koommin nähty. Heidät kaikki teloitettiin.

Desessä, joka sijaitsee sisämaassa pohjoisessa, Demas Amde, opettaja ja viiden lapsen isä, joutui olemaan yli viisi kidutuksen täyttämää vuotta vankilassa. Ensiksi hän oli pakkotyössä. Sitten hän oli puoli vuotta eristyssellissä kumaraan asentoon kahlehdittuna, minkä jälkeen hän sairastui eikä saanut minkäänlaista hoitoa. Sen jälkeen hän joutui olemaan kaksi kuukautta alastomana täiden armoilla, minkä jälkeen hänet siirrettiin samaan selliin lavantautiin kuolemaisillaan olevien vankien kanssa. Kun hänen terveytensä oli lopulta murrettu ja hänen elimistönsä oli syövän heikentämä, hänet vapautettiin vankilasta kotiin kuolemaan. Hän kuoli 4. helmikuuta 1991 kestettyään uskollisena loppuun asti ja uskoen vankkumattomasti ylösnousemustoivoon. – Vrt. Heprealaisille 11:37–40.

Jotkut todistajat selvisivät vähemmällä. Eräs veli, joka oli matkalla maalle, pidätettiin sissiliikkeen jäseneksi epäiltynä. Hän ei voinut pysyä vaiti, ja vaikka hän ottikin suuren riskin, hän kertoi rohkeasti olevansa Jehovan todistaja. Kukaan ei uskonut häntä, ja hänet heitettiin samaan selliin toisten vankien kanssa.

Miten hän vietti tuon yön? Sen sijaan että hän olisi valittanut surkeaa kohtaloaan, hän käytti hyväkseen tilaisuutta kertoa hyvää uutista toisille. Yllättävää oli, että seuraavana aamuna  virkailijat hakivat muut vangit sellistä ja haastattelivat heitä. ”Minkälainen oikein on se mies, jonka toimme selliinne viime yönä?” kyselivät virkailijat.

”Ai, tarkoitatteko sitä, joka saarnasi melkein koko yön, niin ettemme voineet nukkua?” vangit sanoivat. Virkailijat havaitsivat selvästi, että tämä mies tosiaan oli Jehovan todistaja. Hänen antamansa julkinen julistus uskostaan avasi vankilan portit, ja hänet vapautettiin!

Maan eteläosassa eräs kiinnostunut mies kesti uskollisesti vankeutta yli neljä vuotta. Ensimmäisen vuoden hänen jalkansa olivat kahleissa; puoli vuotta hän oli eristyssellissä. Kun hänen henkilökohtaiset tavaransa palautettiin hänen sukulaisilleen, he olivat varmoja, että hänet oli teloitettu. Hän pysyi hengissä pienillä ruoka-annoksilla, ja sitten kun hänen tilansa oli heikentynyt, hänet tuomittiin kuolemaan. Korkeammat virkailijat kuitenkin kumosivat tämän tuomion.

Välillä hänen selliinsä tuotiin prostituoituja viettelemään häntä. Kolmen vuoden kuluttua hän sai rohkaisua siitä, että hän saattoi keskustella uskostaan erään toisen kiinnostuneen miehen kanssa, joka myös oli joutunut vankilaan. Hänen vapauttamisensa näytti kuitenkin toivottomalta. Sitten eräänä päivänä hänelle kerrottiin aivan yllättäen, että hän oli vapaa! Nyt hänellä oli vihdoinkin tilaisuus vertauskuvata vihkiytymisensä Jehovalle kasteella!

Kuolemantuomio kahdeksan kertaa!

Lähellä Etiopian keskiosaa sijaitsevassa Debre Zeitin kaupungissa pidätettiin tienraivaaja Worku Abebe hänen puolueettoman asenteensa vuoksi. Hänen tuomionsa oli teloitus vielä tuona samana iltana. Mutta ennen kuin tuomio pantiin täytäntöön, eräässä lähikaupungissa pidätettiin 20 muuta veljeä ja sisarta. Viranomaiset uskoivat, että nämä 20 sovittelisivat, kun he näkisivät veli Workun surmattuna. (Viranomaiset olettivat hänen olevan ”johtaja”.) Niinpä tämän läheisen kaupungin viranomaiset halusivat, että veli Worku luovutettaisiin heille teloitettavaksi.

 Vankilan vaihto antoi veli Workulle tilaisuuden selittää uskonkäsityksiään 300 hengelle. Hyödyntäen paikallista tapaa, jonka mukaan ketään ei keskeytetä hänen puhuessaan, veli Worku kertoi neljän tunnin ajan Jehovan todistajien historiaa Aabelista nykypäivään asti. Hänen päättäessään puheensa eräs viranomainen sanoi: ”Tämä mies pitäisi panna erilleen muista. Hän on melkein saanut minut vakuuttuneeksi!”

Eräänä iltana vanginvartijat marssittivat hänet ja muut todistajavangit joenrantaan teloitettaviksi. Tähdäten aseillaan todistajia he kysyivät: ”Kiellättekö uskonne vai ette?” Todistajat vastasivat kuin yhtenä miehenä päättäväisellä äänellä, etteivät he kieltäisi koskaan Jehovaa. Heitä ei teloitettu; sen sijaan heitä alettiin hakata rajusti, mitä kesti useita tunteja. ”Kärsimykset olivat niin kovia, että pyysimme heitä tappamaan meidät pieksämisen sijasta, mutta he eivät lopettaneet”, kertoivat veljet.

Seuraavaksi veli Worku vietiin yksin teloitettavaksi. Ilmoille kajahti laukauksen ääni. Hetken hän oli hämillään. Hän ei kaatunut maahan eikä ollut loukkaantunut. Sitten hänelle valkeni: luoti ei ollut osunut häneen. Vainoojat eivät hukanneet aikaa. He löivät häntä raa’asti kiväärinperällä. Hän menetti tajuntansa, ja hänet vietiin takaisin selliinsä.

Kun hänet oli tuotu takaisin vankilaan, vartijat saivat ohjeet huolehtia siitä, että kaikki Jehovan todistajat varmasti sovittelisivat tuona iltana. Pian selleihin kantautui teräviä laukausten ääniä. Todistajille sanottiin: ”Kuulitteko tuon ammuskelun? Teidän veljenne on tapettu. Huomenna näette heidän ruumiinsa kaduilla. Ja jollette sovittele, teidätkin tapetaan.”

Todistajat vastasivat: ”Siitä maljasta, josta veljemme joivat, mekin haluamme juoda.”

Yöllä vartijat alkoivat hakata kepein veli Workua ja muita todistajia. Eräs erityisen väkivaltainen vartija sitoi veli Workun käsivarret niin tiukkaan, että hänen sormiensa iho repesi, ja niistä alkoi vuotaa verta. Veli Worku kätki runnellut sormensa muilta veljiltä, jottei niiden näkeminen olisi lannistanut heitä. Kun tilanne helpottui hetkeksi, todistajat rukoilivat ennen  nukahtamistaan. Mutta yhden aikaan yöllä vihaiset vainoojat ryntäsivät sisään ja alkoivat jälleen hakata heitä, mitä jatkuikin aina kello neljään asti aamulla. Jälkeenpäin todistajat rukoilivat jälleen kerran kiittäen Jehovaa hänen voimastaan ja pyytäen häntä tukemaan heitä edelleen.

Aamulla selliin tuli uusia kiusaajia. Nämä alkoivat potkia todistajia. Iltapäivällä veli Worku otettiin jälleen erilleen, ja kaikkiaan 20 henkeä löi ja talloi häntä jaloillaan. Hän ei silti antanut periksi. Taas päätettiin, että hänet pitää tappaa. Aamukymmeneltä saapui vielä 20 vartijaa lisää, ja he hakkasivat häntä suunnilleen kello kahteen asti iltapäivällä. Yksi ahdistelijoista oli niin raivoissaan, että hän tarttui erästä toista todistajaa takaapäin ja puri tätä niin lujaa, että todistajalle jäi pysyviä arpia. Todistajia pidettiin neljä päivää pimeässä huoneessa ilman ruokaa ja juotavaa, ja heitä piestiin toistuvasti. Kaikilta oli murtunut luita, muun muassa kylkiluita ja pääkallonluita. Fyysisesti he olivat käyneet hyvin heikoiksi.

Kun eräs korkea-arvoinen virkailija kävi vankilassa, hänen tuli sääli veljiä, kun hän näki millaisessa kunnossa he olivat, ja hän määräsi, että heille oli annettava ruokaa. Mutta erityisen väkivaltainen vanginvartija oli raivoissaan nähdessään, että todistajille annettiin ruokaa ja juotavaa. Hän keksi salajuonen ja syytti heitä pakoyrityksestä. Juoneen uskottiin, joten todistajat määrättiin jälleen teloitettaviksi. Veljet rukoilivat kiihkeästi vapauttamistaan, varsinkin siksi, että heitä vastaan oli esitetty perättömiä, häpeällisiä syytöksiä. Muuan vielä korkea-arvoisempi virkailija esti teloituksen, mutta veljet joutuivat kestämään sen, että heitä hakattiin kepein koko yö.

Muutaman päivän kuluttua tuli eräs toinen virkailija, joka ilmoitti, että veli Worku teloitettaisiin ja muut pääsisivät vapaiksi. Yllättävää kyllä sen lisäksi että nämä veljet vapautettiin, myös veli Workulle kerrottiin muutamaa päivää myöhemmin, että hänkin oli vapaa.

Hän tarttui heti tilaisuuteen tavata muita veljiä ja rohkaista heitä eräässä yksityiskodissa. Hän ei tajunnut, että häntä oli  seurattu ja että hänen toimistaan oli tehty ilmoitus. Niinpä hänet pidätettiin jälleen seuraavana päivänä ja tuomittiin kuolemaan.

Hänet yritettiin vielä kerran petoksen avulla saada sovittelemaan. Häntä lähestyttiin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kehotettiin huutamaan joitakin iskulauseita. Veli Worku kieltäytyi; hän toisti vain omia raamatullisia iskulauseitaan tosi Jumalan puolesta. Nyt nämä ”ystävälliset” ihmiset muuttuivat inhottaviksi kiduttajiksi.

Muutamaa päivää myöhemmin hänen vanginvartijansa halusivat keskustella hänen kanssaan. Keskustelu kesti neljä tuntia. Hänelle tarjottiin tärkeää poliittista virkaa. Hän kieltäytyi siitä. Sitten hänelle sanottiin: ”Joudut kyllä ammuttavaksi ja matojen ruoaksi.”

Lopulta jotkut oikeudenmukaiset virkailijat kiinnostuivat veli Workun tapauksesta ja äänestivät hänen vapautuksensa puolesta. Hän piti koettelemuksiaan ilona; hän ei ollut antanut periksi. (Hepr. 12:2) Ennen kuin hänen koetuksensa alkoivat, hän oli aina suhtautunut vakavasti säännölliseen perhetutkisteluun ja rukoilemiseen. Tämä epäilemättä auttoi häntä kestämään. Hän kertoi, mitä eräs ”Nikodeemus”, kristikunnan pappi, sanoi Jehovan todistajien selviytymisestä vainon tulikokeesta, kun sitä verrattiin papin omaan uskontoon kuuluvien selviytymiseen: ”Me pelkäsimme ja sovittelimme. Me petimme Jumalan, mutta te seisoitte lujina hänen puolellaan ettekä pelänneet edes kuolemaa. Hyvin tehty.” Veli Worku oli tuomittu siis kaiken kaikkiaan kahdeksan kertaa kuolemaan, mutta Jehova piti hänet elossa!

Tärkeä opetus

Noiden tulisten koettelemusten vuosina etiopialaiset todistajat havaitsivat, että apostoli Paavalin sanat osoittautuivat tosiksi heidän kohdallaan: ’He voimistuivat heikkouden tilasta.’ (Hepr. 11:34) Eräs vaatimaton sisar, sisäkkö, joka opetteli lukemaan, havaitsi tulleensa vangituksi joidenkin hyvin koulutettujen todistajien  kanssa. Joidenkuiden todistajavankien rukoillessa vapautusta hän keskittyi rukouksissaan anomaan voimaa uskollisena pysymiseen. Eräänä päivänä vainoojat toivat astian, jossa oli kiehuvaa öljyä, ja uhkasivat kastaa jokaisen vangin sormet siihen. Pelko mursi jotkut todistajat, mutta tämä vaatimaton sisar pysyi uskollisena. Eikä hänen sormiaan milloinkaan vahingoitettu. Myöhemmin hänet vapautettiin.

Tämä osoittautui tärkeäksi opetukseksi niille, jotka olivat pitäneet yhteiskunnallista asemaa ja koulutusta suuriarvoisena. Nyt he tajusivat, että kaikkein eniten merkitystä oli uskollisuudella.

Eivät pulaan jätettyjä

Oli todella antoisaa nähdä kypsyyden, tasapainon, luottamuksen Jehovaan ja suuremman uhrautuvaisuuden hengen kehittyvän näissä todistajissa, jotka kestivät niin paljon. Heitä ei ollut jätetty pulaan kuten ei ollut tapahtunut muuallakaan. Tosi palvonta oli voittanut.

Tänä aikana ihmisiä asennoitui Jehovan puolelle epätavallisilla tavoilla. Esimerkiksi eräs vanhin todisti työpaikallaan Itä-Euroopasta tulleelle naiselle. Koska nainen osoitti syvää kiinnostusta, vanhin lainasi tälle raamatullisen julkaisun, joka oli hyvin kallisarvoinen hänelle itselleen. Veljen tyrmistykseksi nainen lähti maasta palauttamatta sitä. Vuosia myöhemmin tämän saman naisen lähettämä kirje tuotti hänelle kovasti iloa. Nainen selitti veljelle, että tuo julkaisu oli muuttanut hänen elämänsä ja että hän oli nyt veljen kastettu hengellinen sisar!

Toinen esimerkki oli ujo palvelustyttö, joka kuunteli salaa toisesta huoneesta, kun hänen työnantajalleen, eräälle opettajalle, johdettiin raamatuntutkistelua. Hän tunsi itsensä kovin arvottomaksi, mutta silti hän halusi omaksua nuo ihmeelliset totuudet. ’Noiden raamatullisten oppituntien täytyy maksaa hyvin paljon’, hän ajatteli itsekseen. Niinpä hän sanoi itsensä irti opettajan palveluksesta ja etsi työtä, jossa hän voisi ansaita enemmän ja hankkia siten varat sellaiseen raamatuntutkisteluun.  Kun hän oli säästänyt summan, jonka hän ajatteli riittävän raamatullisten oppituntien maksamiseen, hän meni oikopäätä sen todistajan kotiin, joka tutki hänen entisen työnantajansa, tuon opettajan, kanssa. Miten yllättynyt hän olikaan saadessaan tietää, etteivät nuo oppitunnit maksaneet mitään! Hän edistyi hyvin tutkistelussaan ja avioitui myöhemmin tuon opettajan kanssa; nyt he ovat molemmat vihkiytyneitä Jehovan palvelijoita.

Nuoret Jehovan todistajat saivat osakseen erityistä painostusta tässä maassa. Puolueettomuutensa vuoksi heiltä evättiin monet elämän perusvälttämättömyydet, esimerkiksi sairaalahoito, koulun loppututkinnot ja työpaikka. Saiko tämä heidät tuntemaan olevansa hylättyjä? Ei! Luottaen täysin siihen, että heidän koettelemuksensa ovat tilapäisiä, he ovat menneet eteenpäin voimassa, jolla Jehova voimistaa heitä. – Fil. 4:13.

Todellinen ratkaisu

Etiopiaa vitsaavat ongelmat ovat samankaltaisia kuin koko muutakin maailmaa vaivaavat ongelmat. Jehovan todistajat uskovat löytäneensä parannuskeinon, ja he ovat mielissään siitä, että vuodesta 1990 lähtien monet niistä vaikeuksista, joita he ovat kokeneet, ovat hellittäneet, niin että he voivat kertoa tuosta ratkaisusta toisille.

Esimerkiksi Eritrean pääkaupungissa Asmerassa viranomaiset antoivat määräyksen, jonka mukaan Jehovan todistajien syrjiminen pitää lopettaa. Toinen esimerkki: yli 50 etiopialaiselle veljelle myönnettiin asianmukaiset matkustusluvat, niin että he pääsivät Nairobissa Keniassa pidettyyn piirikonventtiin. Vielä pari esimerkkiä: erikoistienraivaajia on jälleen kerran voitu lähettää eri alueille saarnaamaan hyvää uutista. Lisäksi jotkin seurakunnat ovat aloittaneet jälleen talosta-taloon-saarnaamisen lupaavin tuloksin. Siitä huolimatta Etiopiassa on yhä monia ongelmia.

Strategisen Massauan satamakaupungin kukistuttua sisällissota kiihtyi vuonna 1990. Koko kaupunki oli raunioina. Onneksi  kukaan siellä asuva Jehovan todistaja ei haavoittunut. Nälkä vitsasi Asmeraa ja suuria alueita maaseudulla. Hallintoelin lisäsi tuolle lyödylle alueelle lähetettävää hätäapua. Kaksi erikoistienraivaajaa vaaransi henkensä ja kulki vaivihkaa sota-alueen läpi päästäkseen Tigren provinssin pääkaupunkiin Mekeleen rohkaisemaan sikäläisiä todistajia. Toukokuussa 1991 sissirintama syöksi vallankumoushallituksen vallasta ja allekirjoitti myöhemmin asiakirjan, jossa luvattiin enemmän vapautta. Eritrealla oli nyt erillinen hallinto, ja se oli melko lailla eristyksissä muusta maailmasta. Kaiken tämän melskeen keskellä todistajat ovat pysyneet ehdottoman puolueettomina, sillä he tietävät, että vain Jumalan valtakunta voi ratkaista pysyvästi ihmisten ongelmat. Palvelusvuoden loppuun mennessä useissa Etiopian kaupungeissa oli pidetty vapaasti erikoiskonventtipäiviä. Kierroskonventteja ja piirikonventteja valmisteltiin samoin kuin suurta kirjallisuuslähetystä ja laillista rekisteröintiä. Etiopiassa, kuten niin monessa muussakin paikassa, ”tämän maailman näyttämö on vaihtumassa” nopeasti, ja veljet suhtautuvat innostuneesti tulevaan suureen lopulliseen kokoamiseen. – 1. Kor. 7:31.

Mutta mitä muuta Itä-Afrikan mantereella on tapahtunut sitten 1970-luvun puolivälin? Lukekaamme nyt siitä.

Kestävyys koetuksella Tansaniassa

Vuonna 1976 annetun yleisen armahduksen perusteella jotkut vangitut Jehovan todistajat vapautettiin. Valitettavasti jotkut hallituksen virkailijat yhä pitivät veljiämme vaarallisina. Miksi? He sekoittivat Jehovan todistajat Sumbawangassa toimineisiin kumouksellisiin Kitawalan seuraajiin. Veljet olivat tarkan silmälläpidon alaisina, ja monet erikoistienraivaajat olivat ’vankilakahleissa niin kuin pahantekijät’, aivan kuten apostoli Paavali oli ollut Roomassa. – 2. Tim. 2:9.

Muitakin vaikeuksia oli. Helmikuussa 1977 Tansanian ja Kenian välinen raja suljettiin, ja se pysyi suljettuna yli kuusi vuotta. Postin kulku keskeytyi joksikin aikaa, ja paljon postia hävisi. Kuivuus aiheutti ongelmia joillakin alueilla, ja koleraepidemiat estivät matkavalvojien liikkumisen paikasta toiseen.  Tansanian osallistuminen Ugandan sotaan vuonna 1979 aiheutti muita ikävyyksiä. Rappeutuva talous toi aineellisia huolia. Kaikki nämä vastoinkäymiset aiheuttivat vanhimmille paljon painetta, niin että he eivät pystyneet kaikissa seurakunnissa tekemään niin paljon paimennustyötä kuin olisi tarvittu.

Mutta oli toki myönteisiäkin seikkoja. Vuonna 1979 maan kaakkoisosa avautui vihdoinkin saarnaamistyölle, niin että Jehovan todistajat toimivat nyt aina Kilimanjarolta Mosambikin rajalle asti.

Tuomioistuimissa alettiin tehdä Jehovan todistajille suotuisia päätöksiä. Tukuyuasta kotoisin olevasta vanginvartijasta tuli Jehovan todistaja; todistajien hyvä käytös oli saanut hänet kiinnostumaan totuudesta. Heinäkuussa 1981 ylitettiin vihdoin vuoden 1975 julistajahuippu 1609, kun 1621 julistajaa raportoi.

Sinnikkyys palkitaan

Vuonna 1979 ja uudelleen vuonna 1981 veljet lähestyivät viranomaisia ja yrittivät saada työlle laillisen tunnustuksen. Nämä aloitteet eivät tuottaneet tuloksia. Laillisia yrityksiä jatkettiin 5. toukokuuta 1983 päivätyllä hallintoelimen kirjeellä. Veljet Faustin Lugora ja Elikana Green kääntyivät jälleen viranomaisten puoleen elokuussa 1984, mutta he saivat vastaukseksi vain kohteliaan kiellon.

Todistajat jatkoivat hellittämättä tunnustuksen anomista. Vuonna 1985 saatiin jälleen kieltävä vastaus sen jälkeen, kun oli käyty sisäasiainministeriössä. Tilanne näytti toivottomalta, vaikka vaikuttikin siltä, että seurakuntien toimintaa tutkittiin. Kenties oli sittenkin oikeamielisiä viranomaisia, jotka halusivat saada tietää enemmän Jehovan todistajista.

Vuonna 1986 veljemme jatkoivat edelleen ponnistelujaan tunnustuksen saamiseksi. Heitä kohdeltiin oikeudenmukaisesti ja kohteliaasti. Lopulta heidän sinnikkyytensä tuotti tuloksia. Lukuisten perusteellisten tutkimusten jälkeen vanhat väärinkäsitykset saatiin oikaistua, ja 20. helmikuuta 1987 Jehovan todistajien edustajille luovutettiin hallituksen kirjelmä, jossa myönnettiin  laillinen tunnustus Tansaniassa toimivalle Jehovan todistajien yhdistykselle. 22 vuotta kestäneen kiellon jälkeen koitti ilon aika!

Lähetystyöntekijän paratiisi

Riemu levisi kaikkialle Tansaniaan. Kierroskonventteja järjestettiin. Noissa konventeissa kastettavien joukossa oli sellaisia, joiden havaittiin saarnaavan yhtä paljon kuin vakituiset tienraivaajat saarnasivat ja johtavan yhdeksää tai useampaakin raamatuntutkistelua. Eräs uusi veli jopa kastettiin yhdessä sellaisen henkilön kanssa, jolle hän oli itse johtanut raamatuntutkistelua.

Lähetystyöntekijöille anottiin lupaa päästä Tansaniaan, ja se myönnettiinkin vuonna 1987. Vielä tuona samana vuonna saapui Gileadin käyneitä Dar es Salaamiin, joka oli silloin yli puolentoista miljoonan asukkaan kaupunki. Siinä riitti aluetta kahdelle seurakunnalle, joissa oli yhteensä vajaat parisataa julistajaa.

Saarnaamisalue oli lähetystyöntekijän paratiisi. Ovenavaajat kutsuivat lähetystyöntekijät sisään ja hankkivat mielellään julkaisuja. Lähetyskoti perustettiin Mbeyaan, joka oli keskeinen paikka yli puolelle maan julistajista. Muutamaa kuukautta myöhemmin tuli lisää lähetystyöntekijöitä Arushaan ja Dodomaan.

Työn organisointiin liittyvää valmennusta tarvitaan kovasti, jotta voitaisiin laskea perusta useampien vilpitönsydämisten tansanialaisten auttamiseksi palvomaan tosi Jumalaa. Kasvun mahdollisuudet ovat erinomaiset, ja intoakin on, kuten seuraava vertailu paljastaa: vuonna 1982 maassa oli 160 tienraivaajaa – vuonna 1991 heitä oli 866; vuonna 1982 todistajat käyttivät 374831 tuntia saarnaamistoimintaan, kun taas vuonna 1991 palvelukseen käytettiin 1300085 tuntia; vuonna 1982 muistonvietossa oli läsnä 5499 henkeä – vuonna 1991 läsnäolijoita oli 10441; vuonna 1982 kastettiin 41 henkeä, vuonna 1991 kastettuja oli 458.

Vuonna 1988 todistajien eteen tuli jälleen laillisia pulmia, joiden vuoksi useiden lähetystyöntekijöiden maahanpääsyanomuksiin  ei ole vieläkään saatu vastausta. Hallitus kuitenkin myöntyi ensimmäistä kertaa todistajien pyyntöön saada vanhimmilleen lupa vihkiä avioliittoon.

Lukuisat tulvat ja pitkät kuivat kaudet tekivät avustustoimet tarpeellisiksi kaukana etelässä sekä lähellä Victorianjärveä, ja tämä avustaminen on jatkunut vielä vuonna 1991. Mutta vaikeuksista ja epävakaisuudesta huolimatta Jehovan kansa jatkaa lampaankaltaisten kokoamista kiireellisyyden hengessä.

Puhdistusta Keniassa

Vuotta 1975 seuranneet vuodet puhdistivat seurakunnat. Ne totuudessa olevat, jotka ajattelivat kiinteästi vain vuotta 1975 sinä ajankohtana, jolloin tämän pahan asiainjärjestelmän loppu tulisi, jäivät pois tuon vuoden siirtyessä historiaan. Erään tuolta ajalta peräisin olevan selvityksen mukaan jokaista 77:ää uutta kohti 49 muusta julistajasta tuli toimettomia. Ne, jotka olivat lyöneet laimin kokouksissa käymisen ja henkilökohtaisen tutkimisen, lankesivat Saatanan ansaan: moraalittomuuteen, juoppouteen ja materialismiin. Surullista kyllä, joinakin vuosina täytyi erottaa yli kolme prosenttia kaikista julistajista.

Monet seurakunnat olivat tietysti pieniä ja niiltä puuttui kunnollinen johto. Itse asiassa vuonna 1978 Kenian 90 seurakunnasta 49:ssä oli alle 10 julistajaa, ja vain 12 seurakunnassa oli yli 40 julistajaa. Niinpä koko teokraattinen kuorma jäi yleensä yhden tai kahden veljen kannettavaksi. Myös luonnononnettomuudet lisäsivät vanhinten kuormaa. Nairobin itäpuolisella alueella kärsittiin niin ankarasta kuivuudesta, että sinne oli järjestettävä hätäapua.

Kaikki ei kuitenkaan ollut synkkää ja kurjaa. Myös paljon hyvää ja myönteistä tapahtui. Vuonna 1977 oli muistonvietossa läsnä 5584 henkeä. Kirjallisuudella oli kova kysyntä. Hallintoelimeen kuuluvan Lloyd Barryn vierailu nostatti kaikissa Valtakunnan intoa. Lisäksi uusi järjestely, haaratoimistokomitea, joka on ollut voimassa vuodesta 1976 lähtien, antoi työlle uutta vauhtia.

 Beeteliä laajennetaan

Helmikuussa 1979 saavutettiin uusi huippu: 2005 julistajaa. Julistajamäärän lisääntymisen vuoksi haaratoimiston tilat alkoivat käydä ahtaiksi Beetel-perheelle, joten haaratoimistokomitea pyysi hallintoelimeltä lupaa rakentaa neljä huonetta käsittävä laajennus Beeteliin. Komitean yllätykseksi vastaus tuli suuressa kirjekuoressa: siinä oli rakennussuunnitelmat täysin uudelle lisärakennukselle, jossa olisi 16 uutta asuinhuonetta.

Uuden haaratoimistorakennuksen kaivutyöt alkoivat joulukuussa 1978, ja kesäkuussa 1979 osa tuosta viehättävästä uudesta rakennuksesta oli jo käytössä. Tammikuussa 1980 maailmankeskuksessa palveleva Don Adams tuli vihkiäisiin ja puhui 2205 hengelle Nairobin City-stadionilla. Jälkeenpäin sateen vihmoessa tuhatkunta vierasta kierteli Beetelin uusissa tiloissa, ja moni heistä sai näin ensi kertaa nähdä haaratoimiston toiminnassa. Tuon vuoden loppupuolella pidettiin pienempiä konventteja, muun muassa Nakurussa englanninkielinen konventti, johon tuli veljiä sodan repimästä Ugandasta.

Seuraavana vuonna otettiin jälleen suuri askel. Kenian haaratoimistoon saatiin ajanmukaiset painokoneet. Nyt itse paikalla voitiin painaa kirje- ja muita lomakkeita, ohjelmia, Valtakunnan Palveluksemme ja jopa lehtiä. Enää näitä tarvikkeita ei tarvinnut odotella pitkiä aikoja ulkomailta. Kun vuonna 1980 valmistettiin noin 120000 painotuotetta, kaksi vuotta myöhemmin kokonaistuotanto nousi 935000:een ja vuonna 1990 yli 2000000 kappaleeseen.

Vuonna 1983 Nairobissa ylitettiin 1000 julistajan raja, ja koko Keniassa oli 3005 julistajaa. Huhtikuussa 28 prosenttia kaikista julistajista osallistui kokoajanpalvelukseen. Apuun oli lisäksi tullut uusia lähetystyöntekijöitä.

Julkaisut auttavat Sanaa menemään eteenpäin nopeasti

Seuran julkaisut ovat suosittuja Keniassa. Jotkin koulut käyttävät Kirjaani Raamatun kertomuksista uskonnon opetuksessaan. Lehtien ulkonäkö on muuttunut edukseen, niin että  lehtien levitys lisääntyi kahden vuoden aikana, vuosina 1984 ja 1985, reilusti yli 50 prosenttia, ja julistajat levittivät toisinaan keskimäärin yli kymmenen lehteä kuukaudessa. Joillakin numeroilla oli nopea vaikutus yleisöön. Esimerkiksi eräs mies lähestyi kadulla todistamassa olevaa julistajaa. Mies osoitti lehteä, jonka kannessa mainostettiin kirjoitusta ”Onko tupakointi tullut jäädäkseen?” ja sanoi: ”Minä olen entinen tupakoitsija.” Mikä oli saanut hänet lopettamaan? Tuo kirjoitus, jonka hän oli lukenut muutamaa päivää aiemmin!

Vuonna 1982 saatiin kirjanen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti!. Tämä julkaisu näytti sopivan erityisen hyvin afrikkalaiselle kentälle. Jopa hyvän koulutuksen saaneet ihmiset halusivat saada sen, jotkut kirjaimellisesti ottivat sen julistajan laukusta. Näin kävi eräälle todistajalle, jolla oli enää yksi kallisarvoinen kirjanen kenttäpalveluslaukussaan. Veli oli säästänyt tämän kirjasen eräälle kiinnostuneelle, jonka kanssa hän oli vastikään alkanut tutkia Raamattua. Muuan ohikulkeva mies huomasi tuon kirjasen. Hän halusi sen. Mikään muu julkaisu ei kelvannut. Todistaja selitti, että tämä oli varattu vain jollekulle sellaiselle, joka haluaisi tutkia Raamattua säännöllisesti. ”Mikäpäs siinä”, tuo päättäväinen ohikulkija sanoi. ”Kyllä se minulle sopii.” Näin julistaja sai uuden raamatuntutkistelun!

Tämä kirjanen todistaa selvästi Jehovasta ja hänen tarkoituksestaan, Valtakunta-hallituksesta ja Raamatun vanhurskaista mittapuista. Koska tämä erinomainen väline oli niin tehokas, se käännettiin vielä 35:lle Itä-Afrikan alueella puhuttavalle kielelle, 14:lle Keniassa puhuttavalle ja 21:lle naapurimaissa puhuttavalle kielelle. Joillakin näistä kielistä tämä kirjanen on Raamatun ohella ainoa saatavissa oleva julkaisu. Itse asiassa eräs kristikunnan lähetystyöntekijä sanoi seuraavaa tästä masainkielisestä kirjasesta: ”Tämä on parasta, mitä masaiheimolaisille on koskaan tapahtunut.”

Tienraivaushenki

Kenian kentässä tapahtui muutakin uutta: tienraivaushenki todistajien keskuudessa alkoi kasvaa. Mennyttä olivat ne ajat,  jolloin tienraivaajia pidettiin eriskummallisina tai elämässään epäonnistuneina. Kävi ilmeiseksi, että Jehova siunasi runsaasti tienraivaajia iloisilla kokemuksilla ja Valtakunnan hedelmällä. Jotkut palvelivat tienraivaajina, vaikka he olivat sokeita tai heiltä oli amputoitu jalka. Ei ollut epätavallista, että tienraivaajien riveihin kuului isä tai äiti, jolla oli huolehdittavanaan kahdeksan lasta tai vielä useampiakin.

Huhtikuussa 1985 37 prosenttia kaikista julistajista oli kokoajanpalveluksessa. Näiden monien tienraivaajien avulla tuona vuonna käytettiin yli miljoona tuntia palvelukseen.

Innokkaat ruandalaiset hyvittävät menetetyn ajan

Myös Ruandassa tapahtui. Raamatun totuus oli tullut sinne suhteellisen myöhään, mutta silti monet kaipasivat elämää antavaa sanomaa. Kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ilmestyminen kinjaruandaksi helmikuussa 1980 antoi voimakkaan sysäyksen julistajille, joiden huippu oli silloin 165. Kigaliin rakennettiin vuoden 1980 aikana suuri, mutta vaatimaton valtakunnansali, ja pian yli 200 henkeä alkoi käydä kokouksissa, niin että väki työntyi salista pihalle.

Se, että ruandalaiset osoittivat kiinnostusta totuutta kohtaan, ei miellyttänyt hyvän uutisen vihollisia. Lokakuussa 1979 julkaistu luettelo maassa hyväksyttävistä uskonnoista ei sisältänyt Jehovan todistajia. Todistajat yritettiin saada laillisesti rekisteröidyksi. Maaliskuussa 1980 Belgiasta kotoisin oleva Ernest Heuse, joka oli palvellut Zairessa, tuli Kigaliin tapaamaan viranomaisia. Vaikka hän esitti monia asiakirjoja, laillista tunnustusta ei myönnetty.

Valtakunnan todistaminen meni kuitenkin eteenpäin. Vuoden 1982 piirikonventissa oli läsnäolijoita 750, ja 22 kastettiin, ja maaliskuussa 302 julistajaa raportoi kenttäpalvelukseen käyttämäänsä aikaa. Neljässä kierroskonventissa läsnäolijoita oli yhteensä yli 1200, ja 40 kastettiin. Järjestettiin Valtakunnan palveluskoulu, ja se antoi kaivattua valmennusta pienten seurakuntien vastuullisille veljille. Into ei laimennut; julistajat käyttivät  joka kuukausi keskimäärin yli 20 tuntia palvelukseen. Kaksi erikoistienraivaajasisarta aloitti palveluksen uudella alueella, ja kolmen kuukauden kuluttua he johtivat jo 20:tä raamatuntutkistelua. Kaikki nämä tutkisteluoppilaat kävivät lisäksi kokouksissa. Sanoma oli pannut Ruandan liikkeelle!

Yhä useammat ihmiset esittivät Raamatun totuuksiin liittyviä kysymyksiä. Virikkeen näille kysymyksille antoi suurelta osin Herätkää!-lehden aineisto, jota luettiin säännöllisesti radiossa. Ääniaallot täyttyivät Raamatun totuuksista, jotka paljastivat eri uskontojen opettamat valheellisuudet. Ei ihme, että uskonnolliset lehdet, joilla on suuri vaikutusvalta Ruandassa, hyökkäsivät pian Jehovan todistajia vastaan. Kuten tavallista, tämä sai yhä useampia ihmisiä totuuden puolelle. Samoihin aikoihin Jehovan todistajia alettiin kuitenkin pidättää ja kuulustella, ja sakkoja määrättiin laittoman yhdistyksen johtamisesta.

Väkivaltaa lain varjolla

Marraskuussa 1982 ne kolme erikoistienraivaajaa, jotka olivat aiemmin allekirjoittaneet laillista rekisteröintiä koskevan anomuksen, kutsuttiin Kigaliin, heidät pidätettiin heidän saapuessaan ja vangittiin ilman oikeudenkäyntiä tai oikeusturvaa. Valtakunnansali suljettiin. Saarnaamistyö pakotettiin maan alle.

Oikeusministerin kaikkiin prefektuureihin lähettämässä kirjelmässä Jehovan todistajien työ kiellettiin. Seurasi lisää pidätyksiä. Useimpien ulkomaisten tienraivaajien täytyi lähteä maasta. Paikallisille veljille se oli koettelun ja seulonnan aikaa. Juuri oikeaan aikaan alettiin painaa Vartiotornia kinjaruandaksi, ja näin saatiin lisää hengellistä ravintoa.

Näille kolmelle erikoistienraivaajalle, Gaspard Rwakabubulle, Joseph Korotille ja Ferdinand I’Mugarulalle, oli paljon työtä suuressa Kigalin vankilassa. He johtivat säännöllisesti raamatuntutkisteluja muille vangeille, ja muutamat vangit oppivat totuuden tuolla tavoin. Kuukaudet kuluivat, eikä oikeudenkäynnistä ollut tietoakaan. Lopulta oikeudenkäynti pidettiin lokakuussa 1983. Näiden kolmen veljen väitettiin kavaltaneen ihmisten  rahoja ja kapinoineen hallitusta vastaan, ja heitä vastaan esitettiin muita täysin perusteettomia syytöksiä. Koko oikeudenkäynnin aikana ei esitetty todisteeksi yhtään ainutta lukua, ei mitään tietoja raha-asioiden hoidosta, eikä liioin kuultu ainuttakaan todistajaa syytösten vahvistamiseksi.

Veljet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen, eikä heidän tuomiotaan lyhennetty päivääkään. (Samaan aikaan murhaajat hyötyivät yleisestä armahduksesta.) Gisenyissä viisi muuta todistajaa kesti uskollisesti lähes kaksi vuotta vankeutta, vaikkei heille ollutkaan langetettu virallista tuomiota.

Lyhyen hengähdystauon ansiosta jotkut Ruandan veljistä saattoivat olla läsnä Nairobin piirikonventissa vuonna 1985 ja tavata hallintoelimen veljiä. Maaliskuuhun 1986 mennessä pidätyksistä oli kuitenkin tullut jo yleisiä koko maassa. Monet käytiin pidättämässä kotoaan. Edes raskaina olevia naisia ja pieniä lapsia ei säästetty. Joillakin alueilla Jehovan todistajia  etsittiin luettelemalla heidän nimensä etsintäkuulutettujen joukossa. Lopulta yli 140 todistajaa joutui vankilaan – mikä oli lähes kolmasosa kaikista maassa toimivista todistajista.

Lihan käsivarsi vai luottamus Kaikkivaltiaaseen?

24. lokakuuta 1986 Jehovan todistajien asiaa ryhdyttiin viimein käsittelemään oikeudessa. Tähän mennessä jotkut olivat olleet vankilassa jo yli puoli vuotta. Vankilassa oli syntynyt vauvakin, jolle oli osuvasti annettu nimeksi Shikama Hodari (”pysy uskollisena”). Langetetut tuomiot olivat pöyristyttävän julmia, 5–12 vuotta vankeutta. Eräs kiinnostunut nainen, joka ei vielä ollut julistaja, tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

Nämä tapaukset tulivat tunnetuiksi kansainvälisesti ja olivat jopa valtionpäämiesten keskustelunaiheena Euroopassa ja Afrikassa. Monet ihmiset Ruandan ulkopuolelta lähettivät vastuullisille virkailijoille kirjeitä, joissa he kertoivat vastustavansa Jehovan todistajien epäoikeudenmukaista kohtelua. Radiossa mainittiinkin, että joinakin päivinä hallitukselle tuli 500 tällaista kirjettä.

Kaikki tämä avasi erinomaisia tilaisuuksia todistamiseen vankilassa. Jehovan todistajat antoivat huomattavan esimerkin yhteishengestään: he rukoilivat yhdessä ja tutkivat Jumalan sanaa yhdessä. Monien muiden vankien uteliaisuus heräsi, ja he alkoivat tutkia Raamattua. Tätä nykyä entiset rikolliset ja prostituoidut edistyvät hyvin ikuiseen elämään johtavalla tiellä.

Todistajat säilyttivät iloisen hengen pitkistä tuomioista huolimatta. He tapasivat sanoa: ”Me saimme 12 vuotta, mutta Saatana saa 1000 vuotta!” He sanoivat myös: ”Meillä on täällä enemmän vapautta kuin ulkopuolella olevilla veljillämme, koska me voimme laulaa kokouksissamme, mutta he eivät voi.”

Miellyttävä yllätys

Ruandan itsenäisyyden 25-vuotispäivänä 1. heinäkuuta 1987 Ruandan presidentti pyysi radiopuheessa anteeksi ihmisoikeuksien rikkomuksia ja ilmoitti, että kaikki 24. lokakuuta 1986  tuomitut vapautettaisiin. Se oli todella rohkea ja kiitettävä päätös. Muutamaa päivää myöhemmin kaikki ne 49 veljeä ja sisarta, joille oli langetettu tuomio, vapautettiin.

Nyt jäi kuitenkin avoimeksi se, mitä tapahtuisi niille, joita ei ollut vielä tuomittu. Kului useita viikkoja, mutta lopulta heidät kaikki kutsuttiin oikeuden eteen, ja heille sanottiin, että he voisivat hyödyttää maata enemmän menemällä kotiin, viljelemällä maata ja tekemällä muuta hyödyllistä työtä.

Tämä oli luonnollisesti suuren ilon aihe. Vapautumisensa jälkeen ne yli 30 kastamatonta julistajaa ja Raamatun tutkijaa, jotka olivat edistyneet nopeasti vankeusaikanaan, tarjoutuivat kastettaviksi. Tämän ”vankilakoulun” jälkeen kaikki ovat kasvaneet nopeasti kohti kypsyyttä. Heti kasteensa jälkeen useimmat heistä aloittivat osa-aikaisen tienraivauspalveluksen. Ja kaikki nuo Jehovan todistajat, jotka vapautettiin, löysivät jälleen ansiotyötä. – Ks. Ps. 37:25, 28.

Pascasie oli yksi niistä, jotka kestivät iloiten koettelemuksia. Jehovan todistajille asetetun kiellon pelästyttämänä hänen miehensä vei hänet poliisiasemalle pidätettäväksi. Vaikka Pascasie ei ollut vielä kastettu, hänet vangittiin toisten sisarten kanssa. Hänen tuomionsa oli kymmenen vuotta. Vaikka hänestä olikin tuskallista jättää lapsensa kotiin, hän tajusi, että tosi palvonnan puolesta täytyisi kärsiä. Hän edistyi vankilassa hengellisesti ja oli niiden joukossa, jotka kastettiin vankilasta vapautumisen jälkeen. Kotiin palattuaan hän sai lisää syitä iloon, sillä hänen miehensä oli nyt halukas tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Pascasien uskollisuus on totisesti palkittu: hänen miehestään on tullut hänen hengellinen veljensä, ja koko perhe on nyt tosi palvonnan yhdistämä.

Eräässä toisessa osassa maata otettiin alkuvuodesta 1990 uudelleen esiin vuodelta 1985 peräisin oleva ratkaisematon syyte, ja neljä veljeä tuomittiin kukin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Tämä ei onneksi vaikuttanut muihin alueisiin, joilla saatettiin pitää kierroskonventteja ja tienraivaajien koulun kursseja. Myös vyöhykevalvoja vieraili maassa ensimmäistä kertaa, ja  hengellisen ravinnon lisääntyminen kinjaruandaksi johti suurempaan hengellisyyteen. Lisäksi neljä veljeämme vapautettiin puolen vuoden vankeuden jälkeen presidentin määräyksestä.

Loppuvuodesta 1990 myös Ruandassa alkoi yhtäkkiä sisällissota. Veljiemme puolueeton asenne, joka on sopusoinnussa Johanneksen 17:14:ssä esitetyn Raamatun periaatteen kanssa, että ”he eivät ole osa maailmasta”, sai entiset vastustajat tajuamaan, että Jehovan kansaan kuuluvat eivät ole kenenkään vihollisia. Vuoden 1991 alussa nälänhätä aiheutti lisävaikeuksia ja teki ruoka-avustusten antamisen Ruandalle tarpeelliseksi etenkin maan eteläosassa. Viime aikoina on pidetty vapaasti kierroskonventteja. Veljet toivovat, että jonain päivänä heille suodaan Ruandassa täydellinen uskonnonvapaus ja laillinen tunnustus, mutta sillä välin he jatkavat monien totuuden etsijöiden auttamista Ruandan kasvavan väestön keskuudessa.

Teokraattinen elpyminen Ugandassa vaikeuksien keskellä

Vuoden 1979 ”vapaussota” aiheutti muutoksia. Ryöstely, väkivalta ja kärsimykset tekivät avustustoimet välttämättömiksi; posti- ja puhelinyhteydet katkesivat. Mutta sitten tuli valtaan uusi hallitus, ja Ugandassa ilmestyvä Times-lehti 19. marraskuuta 1979 ilmoitti otsikon ”Lähetystyöntekijät vapaita palaamaan” alla, että Jehovan todistajia koskeva kielto oli poistettu ja uskonnonvapaus taattu.

Ugandassa järjestettiin pian uusi kierroskonventtien sarja, ja läsnä oli 241. Mutta talous oli raunioina, eikä ihmishengelle annettu paljon arvoa. Monet ihmiset kantoivat aseita, ja entisistä sotilaista tuli rikollisia. Laukaukset kajahtelivat lähes joka yö. Maanteillä ei ollut turvallista matkustaa.

Nairobin haaratoimisto oli hyvin kiinnostunut veljien rakentamisesta ja rohkaisemisesta ja etsi rohkeita vapaaehtoisia viemään kirjallisuutta Ugandaan. On muistettava, että ihmiset olivat aseistautuneita ja sotilaat elivät usein kaksoiselämää toimien öisin maantierosvoina. Vapaaehtoisten täytyi Jinjan ja  Kampalan välillä kulkea metsäisen alueen läpi, jossa rikollisten tiedettiin käyvän ihmisten kimppuun. Yleensä tuon seudun halki olikin ajettava täyttä vauhtia, kunnes pääsi alueelle, jossa oli enemmän asutusta.

Muuan lähetystyöntekijä yöpyi erään toisen veljen luona Mbalessa, kun hän kuuli jonkun olevan pihalle pysäköidyn autonsa kimpussa. Hän tajusi, että varkaat olisivat todennäköisesti aseistautuneita, joten hän päätti antaa heidän varastaa kaiken, mitä he halusivatkin. Seuraavana aamuna autosta puuttui kaksi rengasta, ja myös vararengas sekä tuulilasi oli varastettu. Lähtiessään 240 kilometrin matkalle Kampalaan hänellä oli autossaan kaksi lainarengasta, jotka olivat lähes sileät, eikä autossa ollut tuulilasia suojaamassa häntä sadesäältä. Hänen reittinsä kulki tuon vaarallisen metsäalueen läpi. Kaikki meni kuitenkin hyvin – ei rengasrikkoa, tuuli vain puhalsi ja sade pieksi hänen kasvojaan.

Joulukuussa 1980 saavutettiin uusi 175 julistajan huippu. Seuraavan vuoden alkajaisiksi pidettiin Lugogo-stadionilla Kampalassa piirikonventti, jossa oli läsnäolijoita 360. Jatkuvan väkivallan keskellä ihmiset oppivat totuuden, ja heinäkuussa maassa oli 206 julistajaa, jotka levittivät keskimäärin 12,5 lehteä kuukaudessa.

Koska Ugandassa oli vain yksi vanhin kahdeksaa seurakuntaa kohti, siellä kaivattiin kipeästi apua. Niinpä päätettiin pyytää jälleen kerran, että maahan saataisiin lähetystyöntekijöitä. Syyskuussa 1982 Ari Palviainen ja Jeffrey Welch, kaksi naimatonta lähetystyöntekijäveljeä, saapuivat Kampalaan jatkuvan kuohunnan keskelle. Ulkonaliikkumiskielto, joka alkoi kello 18.30, oli yhä voimassa, ja ammuskelua, jopa kivääritulta, kuultiin harva se yö. Joitakin julistajia katosi ja heidän pelättiin kuolleen, mutta sitten he tulivat takaisin ihmisten ilmoille. Toiset eivät enää palanneet. Kaiken kaikkiaan kahdeksan ugandalaista julistajaa menetti henkensä vuoden 1979 sotaa seuranneissa levottomuuksissa.

 Helmikuussa 1983 lähetystyöntekijöiden luvat hyväksyttiin, ja tuon vuoden huhtikuuhun mennessä kohtuullisen turvallisessa paikassa sijainnut lähetyskoti oli taas toiminnassa. Siellä asui neljä urheaa Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää, joiden joukossa olivat myös Heinz ja Marianne Wertholz. Ugandalaisten kohteliaisuuden ja Raamattua kohtaan tunteman kunnioituksen ansiosta näiden lähetystyöntekijöiden oli helppo unohtaa taloudelliset vaikeudet, huonot tiet, turvattomuus ja yölliset levottomuudet. Tavallisesti heillä kullakin oli 10–15 raamatuntutkistelua. Erään kuukauden aikana nämä neljä lähetystyöntekijää levittivät 4084 lehteä!

”Tuossa hän onkin!”

Eräässä kylässä Ugandan sisäosassa Totuus-kirja joutui keski-ikäisen miehen käsiin, joka havaitsi pian, millaisen aarteen hän omisti. Hän luki sen läpi yhä uudelleen ja alkoi sitten todistaa kaikille tapaamilleen ihmisille. Hän ilmoittikin olevansa Jehovan todistaja, vaikkei hän ollut koskaan tavannut ainuttakaan todistajaa ja tiesi, ettei heitä ollut tuolla alueella.

Hän tajusi, että hänen täytyi löytää ”veljensä”. Niinpä eräänä päivänä hän lähti polkupyörällä kohti Kampalaa etsimään Jehovan todistajia. Kun hän näki kirkoissa ristin, hän tiesi, ettei todistajia löytyisi sieltä. Ihmiset, joilta hän kyseli, tiesivät Jehovan todistajista, mutta eivät osanneet kertoa hänelle tarkkaa osoitetta. Epätoivoisena hän astui kirjakauppaan ja kysyi, tunnettiinko siellä ketään Jehovan todistajaa. Kassanhoitaja kertoi, todistajien tulevan aika ajoin tuomaan lehtiään, mutta hän ei tiennyt, missä he asuivat. ”Kun he tulevat seuraavan kerran”, sanoi tuo kiinnostunut mies, ”antakaa heille minun osoitteeni. Heidän on tultava käymään luonani.”

Juuri tuolloin kaksi lähetystyöntekijää oli tekemässä uusintakäyntejä sellaisten luo, jotka olivat aiemmin osoittaneet kiinnostusta; kukaan ei kuitenkaan ollut kotona. Silmäillessään uudelleen muistiinpanojaan he huomasivat tuon kassanhoitajan nimen ja sanoivat: ”No, käydäänpä taas hänen luonaan.”

 Kun tienraivaajat saapuivat kirjakauppaan, kassanhoitaja sanoi heille: ”Täällä kävi mies, joka tarvitsee teitä.” Hän vilkaisi ulos ja osoitti tielle lisäten: ”Juuri tuossa hän onkin!”

Hetken kuluttua nämä eurooppalaiset lähetystyöntekijät tapasivat tuon kiinnostuneen kyläläisen. Mies halasi heitä kumpaakin! Hänestä tuli tietenkin hyvin ahkera Raamatun tutkija. Pian hänen kyläänsä rakennettiin pieni valtakunnansali, ja vihkiytymisensä ja kasteensa jälkeen hänestä on tullut täydessä merkityksessä veli.

Jälleen sota!

Useimpien ihmisten elämä Ugandassa oli synkkää. Turvallisuudesta ei ollut tietoakaan. Armeija vei ihmisiä, eikä heitä nähty enää koskaan sen jälkeen. Hinnat nousivat huimasti. Esimerkiksi leivän hinta nousi tuhat prosenttia vuosina 1974–84! Tavaroita ostaessaan jotkut eivät enää välittäneet laskea rahaa, vaan sen sijaan mittasivat setelipinon viivottimella.

Tyytymättömyys loi pohjaa sisällissodan syttymiselle maassa. Lopulta kuukausien taistelun jälkeen Kansallinen vastarintaliike anasti vallan hallitukselta. Sillä välin pakenevat joukot ryöstelivät omaisuutta ja ammuskelivat ihmisiä.

Aivan lähetyskodin tuntumassa puhkesi taistelu. Seuraavana päivänä ammuskelu alkoi juuri, kun lähetystyöntekijät olivat matkalla kristilliseen kokoukseen. Luodit viuhuivat heidän päänsä yli, mutta kukaan ei loukkaantunut. Sunnuntai-iltapäivällä he saivat sitten kutsumattomia vieraita: pakenevia, ryöstöaikeissa olevia sotilaita. Sotilaat olivat vihaisia siitä, että etuovi oli lukossa. Mutta kun heidän johtajansa näki lähetystyöntekijöiden henkilöllisyyskortit, hän muuttui äkisti ystävälliseksi eikä koskenut mihinkään heidän tavaroihinsa. Anteeksipyydellen miehet ottivat vähän vaatteita ja vuodevaatteita, mutta eivät mitään sen arvokkaampaa.

Lähtiessään he neuvoivat lähetystyöntekijöitä sekoittamaan koko talon, vetämään verhot alas, tyhjentämään lipastot ja levittelemään tavaroita hujan hajan lattialle, niin että näyttäisi  siltä kuin talo olisi jo ryöstetty. Tämä tepsi; talosta varastettiin suhteellisen vähän. Ennen tilanteen rauhoittumista ja raskaiden taistelujen yhä raivotessa lähetystyöntekijöiden ympärillä he viettivät kokonaisen vuorokauden pienessä keittiökomerossa. Se oli talon turvallisin paikka. Kaiken aikaa he tunsivat Jehovan suojeluksen ja veljeytensä rakkaudellisen siteen.

Ugandan veljillä on lukuisia kertomuksia siitä, miten Jehovan suojeleva käsi on ollut heidän yllään. Jotkut voivat näyttää kotinsa seinissä tai vaatteissaan olevia luodinreikiä. Erään erikoistienraivaajan täytyi maata mahallaan yli viisi tuntia ristitulen viuhuessa hänen päänsä yläpuolella hallituksen sotilaiden ja kapinallisten välillä. Kun tilanne rauhoittui, hän havaitsi olevansa ruumiiden ympäröimä.

Parempi turvallisuus ja uusia ilonaiheita

Seuraavina kuukausina turvallisuus parani ja tapahtui hämmästyttäviä asioita. Esimerkiksi kotimatkallaan lähetystyöntekijöiden täytyi ohittaa erään korkean virkailijan suuri talo, jota vartioivat sotilaat olivat aina niin arvaamattomia, että ihmiset  pelkäsivät joutuvansa heidän ahdistelunsa kohteeksi. Lähetystyöntekijätkin huokasivat aina helpotuksesta ohitettuaan tämän kohdan, ja lähetyskodissa kävi enää harvoin vieraita. Mutta uuden hallituksen noustua valtaan tämä talo oli yhtäkkiä vuokrattavana juuri samoihin aikoihin, kun lähetystyöntekijöiden täytyi muuttaa pois entisestä kodistaan. Pian he asuivatkin juuri siinä talossa, jonka ohi he olivat pelänneet kulkea, ja nauttivat usein illallista ulkosalla suurella terassilla trooppisessa iltatuulessa. Jos joku olisi vihjannutkin tähän suuntaan vuotta aiemmin, kukaan ei olisi uskonut sitä.

Työ Kampalassa kukoisti. Useilla kaupungin alueilla ei ollut saarnattu yli kymmeneen vuoteen, ja paljon oli vielä tehtävää. Ugandan veljet tehostivat toimintaansa, ja vuonna 1987 jokainen julistaja käytti joka kuukausi keskimäärin 14,3 tuntia palvelukseen.

Näiden todistajien välille muodostui läheinen rakkauden side. He olivat hyvin halukkaita tekemään uhrauksia aineellisten varojensa niukkuudesta huolimatta. (Joh. 13:34, 35) Monet käyttivät useiden kuukausien ansion piirikonventtiin matkustamiseen. He osoittivat aina vieraanvaraisuutta toinen toiselleen ja auttoivat lähetystyöntekijöitä kaikissa mahdollisissa pulmissa. Jehova epäilemättä auttoi heitä monin tavoin, ja usein oli ”ihme”, että konventteja voitiin ylipäätään pitää, toisinaan ilman äänilaitteita tai jopa ilman istuimia.

Sen jälkeen kun Kampalassa ja Jinjassa oli avattu lähetyskodit, perustettiin kolmas koti toiselle puolelle Kampalaa. Ugandassa on nyt 18 seurakuntaa, siellä on saavutettu 820 julistajan huippu, muistonvietossa läsnä olleiden huippu on 3204, ja siellä palvelee yli 140 vakituista ja erikoistienraivaajaa. Jinjaan, Tororoon, Mbaleen ja Kampalaan on rakennettu valtakunnansali. Olosuhteet eivät silti ole helpot todistamiselle, ja tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Papiston huomautuksista alkunsa saanut vastustus on vuodesta 1989 lähtien noussut uudelleen esiin. Niinpä sanomalehdissä on ilmestynyt arvostelevia kirjoituksia, eräs rakennuslupa,  joka oli jo myönnetty, peruutettiin suullisesti aivan mielivaltaisesti, konventtien pitäminen on kielletty joillakin alueilla, ja jotkut harhaanjohdetut viranomaiset ovat muutenkin puuttuneet asioihin. Aikanaan kaikkia yhdistyksiä pyydettiin anomaan rekisteröintiä uudelleen, ja Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran rekisteröintianomus hylättiin. Useimpien lähetystyöntekijöiden täytyi lähteä maasta. Kaikesta tästä huolimatta piirikonventit onnistuttiin pitämään joulukuussa 1990. Jotkut korkeat viranomaiset ovat olleet hyvin avuliaita ja ennakkoluulottomia, mikä on antanut toiveita siitä, että kaikki lähetystyöntekijät voivat pian palata Ugandaan ja jatkaa opetustyötään. Mahdollisuudet kasvuun ovat tällä kentällä hyvät, ja veljet anovat elonkorjuun Herralta, että hän lähettäisi lisää työntekijöitä. – Matt. 9:37, 38.

Kenia valmistautuu suurempaan laajennukseen

Koska Jehovan järjestö oli mennyt eteenpäin kaikkialla maailmassa ja koko Itä-Afrikassa oli havaittavissa tasaista kasvua,  Keniassa oli tullut aika ottaa käyttöön parantunut tekniikka. Miten innostuneita ja jännittyneitä haaratoimistossa oltiinkaan, kun ensimmäiset kaksi IBM-tietokonetta saapuivat Saksan haaratoimistosta vuonna 1984.

Aluksi nämä uudet koneet saattoivat kaikki ymmälle, mutta Jehovan ansiosta ja joidenkin selkeiden ohjekirjojen avulla ei kestänyt kauankaan, kun nämä tietokoneet olivat jo toiminnassa. Tietokoneisiin oli mahdollista syöttää tekstiä, joka voitiin siirtää levykkeille. Nämä voitiin sitten lähettää ulkomaille sellaisiin haaratoimistoihin, joissa kirjallisuutta painettiin. Tämä avasi suurenmoisia uusia mahdollisuuksia. Enää ei tarvinnut lähetellä kahta tai kolmea vedosta edestakaisin Englannin ja Kenian väliä, ennen kuin suahilinkielinen Vartiotorni voitiin painaa. Nykyään suahilinkielinen Vartiotorni painetaan samaan aikaan kuin englantilainenkin lehti, ja kaikissa Kenian seurakunnissa voidaan tutkia sama raamatullinen aineisto samalla viikolla.

Samalla kun julistajien  määrä kasvoi tasaisesti, kasvettiin huomattavalla tavalla myös kohti vakaata hengellisyyttä. Todistajat lisäsivät palvelukseen käyttämäänsä aikaa ja kohdistivat silmänsä jatkuvasti Valtakunnan etuihin. Yhä useammat ponnistelivat auttaakseen lukuisia lapsiaan Raamatun perhetutkistelun avulla. Uusia vanhimpia on nimitetty, ja yhä useammat nuoret veljet ovat ponnistelleet ollakseen päteviä palvelemaan avustavina palvelijoina. Monet ovat olleet nuhteettomia kristillisen puolueettomuuden koetuksissa. Yhä useammat ovat olleet halukkaita tekemään aineellisia uhrauksia saadakseen oman valtakunnansalin.

”Nuhteettomuuden säilyttäjien” konventti vuonna 1985

Vuoden 1985 loppupuolella Kenia oli niiden maiden joukossa, joissa oli määrä pitää kansainvälinen erikoiskonventti. Tähän konventtiin tulisi ulkomaisia vierailijoita. Vieraita tulikin lähes pari tuhatta. Vaikka konventtivieraat nauttivatkin Kenian maisemista ja villieläimistä, he kaikki vakuuttivat yhteen ääneen, että heidän vierailunsa kohokohtia olivat olleet konventti ja kenttäpalvelus, jossa he olivat olleet paikallisten veljien kanssa.

Melkoista hälyä aiheutti se, kun Nairobin asukkaat näkivät kaikkien näiden wazungujen (valkoihoisten tai eurooppalaisten) saapuvan luokseen paikallisten oppaidensa kanssa. Vastaavasti näihin vieraisiin teki vaikutuksen se kiinnostus, jota kenialaiset osoittivat Raamattua kohtaan, ja lapsiparvet, jotka seurasivat heitä ympäriinsä.

Konventissakin tuhannet tarkkaavaiset pikkulapset ihastuttivat vierailijoita. Yli 8000 henkeä täytti Nairobin Jamhuri-puiston, joten se oli suurin siihen mennessä pidetty konventti. Erityinen ilonaihe yleisölle oli se, että läsnä oli kaksi hallintoelimen veljeä, Theodore Jaracz ja Albert Schroeder.

Seuraavina vuosina haaratoimiston henkilökunta lisääntyi ja Keniaan saapui lisää lähetystyöntekijöitä. Heitä siunattiin monilla hengellisillä lapsilla. Lähetystyöntekijöiden avulla esimerkiksi Eldoretin seurakunta kasvoi neljässä vuodessa 45 julistajasta 129  julistajaan. Tienraivaushengen lisääntyessä Valtakunnan edut menivät jatkuvasti eteenpäin. Vuonna 1987 kentällä oltiin 1,5 miljoonaa tuntia, ja palvelukseen osallistui yli 4000 julistajaa, joista kukin käytti siihen keskimäärin 16,4 tuntia kuukaudessa.

Muistonvietossa läsnä olleiden määrä oli noussut 15683:een, ja 466 kastettiin. Keskimäärin yli tuhat henkeä osallistui joka kuukausi tienraivauspalvelukseen, ja yli 500 heistä oli vakituisia tienraivaajia. Uusia valtakunnansaleja rakennettiin, ja uusien konventtitilojen rakentamiseksi Nairobin laitamille laadittiin suunnitelmat. Haaratoimiston valvonnan alaisena oli ensimmäistä kertaa yli 10000 aktiivista julistajaa, mukaan lukien 1000 vakituista tienraivaajaa. Sitten tapahtui jotain järkyttävää.

Työ kielletään jälleen

Pian sen jälkeen kun uskonkoetuksia käsittelevä kierroskonventtien sarja oli saatu päätökseen ja juuri kun tehtiin valmisteluja ”Luota Jehovaan” -piirikonventteja varten, tuo luottamus joutui todelliseen kokeeseen. Marraskuun 19. päivänä 1987 ilmestyi kenialaisessa Gazette-sanomalehdessä 9. marraskuuta päivätty laillinen tiedonanto, jossa Itä-Afrikassa toimivan Jehovan todistajien seuran rekisteröinti peruutettiin, vaikka tuo seura oli ollut toiminnassa yli 25 vuotta. Määräyksessä annettiin 21 päivää aikaa lopettaa toiminta ja jakaa varat jäsenille. Samana iltapäivänä ylireistraattorilta tullut kirje vahvisti päätöksen. Syytä ei ilmoitettu.

Seuraavana aamuna yksi sanomalehti julkaisi tämän uutisen pienessä artikkelissa sivulla 5, ei etusivun juttuna kuten vuonna 1973. Ulkomaiset uutistoimistot kuitenkin soittivat heti ja julkaisivat sitten tämän järkyttävän uutisen. Hallituksen virkailijoihin yritettiin ottaa viipymättä yhteyttä, mutta he olivat joko syventyneitä valtiovierailuun tai haluttomia keskustelemaan asiasta.

Lainopillista neuvoa haettiin, ja monien rukousten jälkeen jätettiin valitus. Marraskuun 27. päivänä tuomari päätti, että tapaus kuultaisiin, minkä johdosta Seura oli jälleen laillinen  siihen asti kun asiasta saataisiin lopullinen päätös. Niinpä kokoukset ja saarnaamistoiminta jatkuivat avoimesti kaikkialla Keniassa, mikä toistaiseksi helpotti tilannetta jonkin verran.

Miten oli konventtien laita? Suunnittelutyön jatkaminen vaati uskoa, mutta kun tarpeelliset luvat saatiin, voitiin olla suunnattoman iloisia. Joidenkin ponnistelujen jälkeen konventtipaikoista saatiin tehtyä sopimukset, ja niin kaikki kolme ”Luota Jehovaan” -piirikonventtia pidettiin joulukuussa. Koko maassa oli läsnäolijoita yhteensä 10177, ja 228 kastettiin.

Tämän jälkeen olot vaikuttivat normaaleilta. Todistajat olivat täysin selvillä siitä, että haaratoimiston ja Keniassa tehtävän työn tulevaisuus oli nyt Jehovan käsissä.

Laillinen tilanne on jatkunut tällä tavoin ratkaisemattomana jo vuosia, kun oikeus on toistuvasti lykännyt tapauksen käsittelyä. Tämä on aiheuttanut monia välikohtauksia paikallistasolla, kun viranomaiset, jotka eivät ole tienneet työmme olevan edelleen laillista, ovat pidättäneet veljiä, viivyttäneet lupien antamista tai jopa kieltäneet konventtien pitämisen. Tällä välin kristikunnan papit ovat sekaantuneet politiikkaan ennennäkemättömässä määrin, mikä on auttanut monia näkemään papiston ja lakia noudattavien, rauhaa rakastavien Jehovan todistajien välillä vallitsevan eron.

Tämä on saanut aikaan sen, että Valtakunnan julistajien määrä on kasvanut entisestään. Vuoden 1991 muistonvieton aikoihin maassa oli lähes 6000 julistajaa, ja muistojuhlassa oli läsnä 19644 henkeä. Nairobiin ja päiväntasaajalla sijaitsevaan Nanyukiin on rakennettu konventtisali. Julistajien määrän kasvu on lisännyt haaratoimiston työmäärää, joten Beetel-perhe on kasvanut 38 jäseneen, ja nykyisen rakennuksen laajentaminen on käynyt ajankohtaiseksi.

Tulevaisuuden kohtaaminen luottaen Jehovaan

Tilanpuutteen vuoksi emme voi kertoa monista muista itäisen Afrikan tärkeistä tapahtumista ja sykähdyttävistä kokemuksista. Lukemattomat muut uskolliset ovat kuluttaneet  itseään hyvän uutisen puolesta ja kärsineet pahaa tosi Jumalan palvelijoina. Monet ovat ottaneet kantaakseen raskaita vastuita, ja apostoli Paavalin tavoin he ovat vuosikausia tunteneet huolta kaikista seurakunnista. (2. Kor. 11:28) Taloudelliset, lailliset ja poliittiset vaikeudet jatkuvat. Vain Jehovan valtakunta voi ratkaista pysyvästi kaikki nämä ongelmat, mutta ennen kuin tuo aika koittaa, on vielä tehtävä paljon kokoamistyötä.

Väestön määrä tässä osassa maailmaa on kaksinkertaistunut  20 viime vuoden aikana. Elokuussa 1991 kaikkien haaratoimiston alaisuudessa olevien maitten julistajahuippu oli yhteensä 15970. Haaratoimistosta todetaan: ”Me tiedämme, että Jehova tuntee lampaansa, ja rukoilemme, että ’Jehovan sana lakkaamatta menisi nopeasti eteenpäin’ ennen nopeasti lähestyvää loppua ja aikaa, jolloin tämä kaunis maapallon osa kaikkine luonnonihmeineen kuuluu todelliseen, maailmanlaajuiseen paratiisiin.” – 2. Tess. 3:1.

[Alaviitteet]

[Taulukot s. 206]

(Ks. painettu julkaisu)

Kenia 8000

1950 3

1960 108

1970 947

1980 2266

1991 6300

Julistajahuippu

2000

1950

1960 5

1970 132

1980 317

1991 1256

Keskim. tienraivaajia

[Taulukko s. 207]

(Ks. painettu julkaisu)

Kenian haaratoimiston alaisuudessa olevat yhdeksän maata

17000

1950 119

1960 865

1970 2822

1980 5263

1991 15970

Julistajahuippu

4000

1950 1

1960 49

1970 296

1980 599

1991 3127

Keskim. tienraivaajia

 [Tekstiruutu/Kartta s. 66]

(Ks. painettu julkaisu)

Punainenmeri

Adeninlahti

JEMEN

SUDAN

Niili

Omdurman

Khartum

Eritrea

Asmera

DJIBOUTI

ETIOPIA

Addis Abeba

SOMALIA

Mogadishu

KENIA

Nairobi

Mombasa

Päiväntasaaja

Victorianjärvi

UGANDA

Kampala

ZAIRE

RUANDA

BURUNDI

TANSANIA

Zanzibar

Dar es Salaam

Mbeya

MALAWI

SAMBIA

Intian valtameri

SEYCHELLIT

MADAGASKAR

[Tekstiruutu]

KENIA

Pääkaupunki: Nairobi

Viralliset kielet: suahili ja englanti

Pääuskonto: monia erilaisia uskomuksia

Väkiluku: 23000000

Haaratoimisto: Nairobissa

[Kuva s. 69]

Nuoria paimenia Keniassa

 [Kuvat s. 71]

Keniassa on paljon kiehtovia villieläimiä

 [Kuvat s. 74]

Olga Smith kahden lapsensa kera lausuu jäähyväiset miehelleen Graylle ja tämän veljelle Frankille näiden alkaessa merimatkansa Itä-Afrikkaan

Frank Smith Nairobin keskustan tuntumassa vuonna 1931

Gray Smith todistamassa Keniassa vuonna 1931

[Kuva s. 76]

David Norman ja Robert Nisbet Durbanissa Etelä-Afrikassa vuonna 1931 juuri ennen heidän lähtöään laivalla Dar es Salaamiin

 [Kuvat s. 79]

George Nisbet, Gray ja Olga Smith sekä Robert Nisbet ylittävät Limpopojoen ja pitävät taukoa Itä-Afrikkaan vievän tien varrella vuonna 1935

[Kuva s. 88]

”Veteraanien” kokoontuminen kahvin ja teen ääressä lähellä Nairobia vuonna 1985: vasemmalta Muriel Nisbet, Margaret Stephenson, Vera Palliser, Mary Whittington ja William Nisbet

[Kuva s. 93]

Ingilizi Caliopi yhdessä Mary Girgisin kanssa Khartumissa Sudanissa

[Kuva s. 96]

Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä: Dean Haupt ja Haywood Ward Addis Abebassa

[Kuva s. 99]

Etiopian pieni haaratoimisto Addis Abebassa vuonna 1953

[Kuva s. 105]

Hosea Njabula ja hänen vaimonsa Leya olivat ensimmäisiä, jotka levittivät hyvää uutista Tansaniassa

[Kuva s. 107]

Muun muassa nämä yhdeksän oppivat totuuden 1930-luvulla Etelä-Tansaniassa. Vasemmalta oikealle: Andrew Chungu, Obeth Mwaisabila, Timothy ja Ana Kafuko, Leya Nsile, Joram Kajumba, Jimu Mwaikwaba, Stela ja Semu Mwasakuna

[Kuva s. 108]

Thomson Kangale opetti kärsivällisesti itäafrikkalaisia veljiään

[Kuva s. 123]

George Kadu ja Margaret Nyende muistelevat sitä, millaista Ugandassa oli silloin, kun he kuulivat totuuden yli 35 vuotta sitten

[Kuva s. 131]

Kenian ensimmäinen lähetyskoti ja haaratoimisto avattiin Nairobissa 1. helmikuuta 1963

[Kuvat s. 139]

Vuonna 1965 Kenian toinen haaratoimisto Nairobissa oli huoneiston ylimmäisessä kerroksessa, ja alakuvassa näkyy kolmas haaratoimisto takaapäin vuonna 1970 ennen laajennusta

[Kuva s. 141]

Sambiassa, Tansaniassa ja Keniassa yli 50 vuotta toiminut erikoistienraivaaja Lamond Kandama sekä Esinala ja Stanley Makumba, jotka ovat olleet erikoispalveluksessa Ugandassa ja Keniassa yli 40 vuotta, suurimman osan tuosta ajasta matkatyössä

[Kuva s. 142]

Nairobin Beetelissä palvelevilla John ja Kay Jasonilla on kummallakin takanaan yli 50 vuotta kokoajanpalvelusta

[Kuva s. 157]

Ryhmä onnellisia ruandalaisia kasteensa jälkeen

[Kuva s. 158]

Anna Nabulya, yksi Ugandan päättäväisistä saarnaajista

[Kuva s. 169]

Gebregziabher Woldetnsae, valvoja, joka kulutti itseään aina kuolemaansa asti

 [Kuvat s. 177]

Kasvoja jotka odotamme näkevämme ylösnousemuksessa. Heidät kaikki surmattiin hyvää uutista kohtaan osoittamansa uskollisuuden vuoksi. Ylhäältä vasemmalta: Ayele Zelelew, Hailu Yemiru, Wubi Ayele, Kaba Ayana, Gebreyohanes Adhanom, Adera Teshome, Wondimu Demera, Kasa Gebremedhin, Eshetu Mindu

[Kuva s. 192]

Gaspard Rwakabubu, Joseph Koroti ja Ferdinand I’Mugarula iloitsivat vapauduttuaan Kigalin vankilasta ja päästessään Nairobin kansainväliseen konventtiin vuonna 1985

[Kuva s. 199]

Kierroskonventti Mbalessa Ugandassa vuonna 1987

[Kuva s. 201]

Kenian nykyinen haaratoimisto ja Beetel-koti Nairobissa laajennuksen jälkeen

[Kuva s. 202]

Bernard Musinga palveli 20 vuotta Itä-Afrikassa matkatyössä ja oli haaratoimistokomitean jäsen ennen paluutaan synnyinmaahansa Sambiaan