Maailmanlaajuinen raportti

Afrikka

Psalmista kirjoittaa, että jumalaton ”istuu väijyksissä” ja ”murhaa salaa syyttömän”. (Ps. 10:8) Jehovan palvojat ovat kautta vuosisatojen olleet jumalattomien ihmisten ilkeämielisyyden viattomia uhreja. Se pitää yhä paikkansa joissakin osin Afrikkaa.

Liberian sisällissodassa sai surmansa 33 veljeämme, ja monet muut ovat sodan vuoksi joutuneet pakenemaan maasta mukanaan vain yllään olevat vaatteet ja etsimään turvaa Norsunluurannikolta ja Sierra Leonesta. Liberian ja Norsunluurannikon välisellä rajalla sijaitseviin kahteen kaupunkiin on muodostettu avustuskomiteat, jotka ovat paitsi huolehtineet näistä puutteenalaisista pakolaisista, myös lähettäneet apua Liberiaan jääneille hätää kärsiville todistajille. Norsunluurannikolla, Sierra Leonessa ja Ghanassa asuvat todistajat lähettivät tonneittain vaatteita sekä lääkkeitä, ruokaa ja rahaa Liberiaan. Myös Abidjanin veljet riensivät apuun ja pitävät hyvää huolta suuresta pakolaisryhmästä, joka myös on kipeästi avun tarpeessa.

Monilla näistä veljistä on ollut pöyristyttäviä, hyvin ahdistavia kokemuksia. Esimerkiksi muuan Liberian pääkaupungissa  Monroviassa palveleva vanhin kertoo: ”27. heinäkuuta 1990 minut ja perheeni ajettiin pois kotoamme noin kello kahdelta aamuyöllä. Kapinalliset marssittivat meidät ulos, missä liityimme satojen naapuriemme joukkoon. Meille vakuutettiin, että alue tutkittaisiin nopeasti, ja sitten voisimme palata kotiin. Emme kuitenkaan enää nähneet kotiamme. Sen sijaan meidät vietiin noin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan suureen pakolaisleiriin. Kannoin koko matkan selässäni vaimoni tätiä, joka on invalidi. Rukoilimme kaiken aikaa Jehovalta voimaa, sillä näimme joka puolella kuolleita ruumiita.

”Kestettyämme noin tunnin ajan tätä painajaismaista marssia kapinallissaattueen seuratessa aivan kannoillamme jouduimme hallituksen joukkojen väijytykseen. Luoteja sateli joka suunnalta syöksyessämme maahan. Moni sai surmansa, ja jotkut pakenivat. Yhtäkkiä huomasin, että 14-vuotias poikani oli kateissa! 45 meistä kaupunkilaisista pidätettiin nopeasti ja vietiin hylätylle huoltoasemalle. Siellä meidät kaikki päätettiin teloittaa. Muuan sotilas tarttui kivääriinsä ampuakseen minut, mutta hän ei saanut sovitettua patruunalipasta aseeseensa. Juuri silloin saapui ryhmän komentaja ja määräsi viemään meidät sotilasparakkeihin. Sinä yönä teloitettiin yhdeksän ihmistä. Rukoilimme Jehovaa auttamaan meitä pysymään uskollisina.

”Seuraavana aamuna komentaja päätti päästää meidät kaikki lähtemään. Hän jopa tarjoutui kyyditsemään meitä yhdellä kuorma-autoistaan. Ottamatta vastaan tarjousta pyysimme kottikärryjä, joilla voisimme kuljettaa vaimoni tätiä, ja sitten lähdimme omin neuvoin. Puolimatkassa määränpäästämme armeijan kuorma-autot huristelivat ohitsemme. Niiden ehdittyä edessämme olevaan tienhaaraan kuului huumaava räjähdys. Konekivääritulitusta jatkui kiivaana puolisen tuntia. Harhaluoteja sinkoili joka suuntaan ryömiessämme suojaan. Meille kuljetusta tarjonnut sotilassaattue tuhoutui täydellisesti. Olimme todella kiitollisia siitä, ettemme olleet vastaanottaneet komentajan kyytitarjousta.

 ”Vaikka raskaana oleva vaimoni oli jo kuudennella kuukaudella, hän pystyi urheasti kävelemään 58 kilometriä vain yhdessä päivässä. Emme vieläkään tienneet, miten voisimme paeta. Muuan libanonilainen veli, joka oli kuullut ahdingostamme, antoi meille rahaa päästäksemme maasta ainoalla mahdollisella kulkuvälineellä, vanhalla bussilla.

”Lopulta ylitimme turvallisesti Norsunluurannikon rajan. Olimme kuitenkin hyvin surullisia, koska olimme kadottaneet 14-vuotiaan poikamme aiemmin mainitussa väijytyksessä. Ajattelimme, että hän oli kuollut, että hänet oli tapettu. Suureksi iloksemme saimme kuitenkin puoli vuotta myöhemmin tietää, että hän oli säilynyt hengissä. Saimme järjestetyksi niin, että hän pääsi luoksemme tänne Norsunluurannikolle.”

Muillakin todistajilla oli hirvittäviä kokemuksia. Nigerialainen Clement oli asunut Monroviassa 17 vuotta, mutta hänen piti paeta. Kapinallisjoukot etsiskelivät kaikkia maassa asuvia nigerialaisia ja ghanalaisia. Jos kapinalliset saisivat hänet kiinni, hänet ammuttaisiin. Peräti sata tarkastusasemaa Monrovian ja Norsunluurannikolla sijaitsevan Dananén välillä erotti Clementin turvapaikasta. Hän selviytyi puhumalla useimmista näistä tarkastusasemista, kun hän sanoi olevansa vierasmaalainen, joka halusi lähteä maasta. Mutta yhdellä tarkastusasemalla hänen selityksensä ei tepsinyt. Hänet määrättiin teloitettavaksi. Clement päätti antaa hyvän todistuksen, ennen kuin hänet tapettaisiin. Hän saarnasi komentajalle Jumalan valtakunnasta ja näytti hänelle Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Hämmentyneenä komentaja karjui: ”Meillä on, kuule, juuri nyt paljon tekemistä. Kun se on hoidettu, mietimme, mitä olet sanonut. Painu tiehesi!”

Myöhemmin kun Clement oli kylliksi rauhoittunut pohtiakseen tätä tapausta, hän sanoi tietävänsä, mitä Sananlaskujen 18:10 (UM) merkitsee sanoessaan, että Jehovan nimi on vahva torni. Vain käyttämällä Jehovan nimeä ja saarnaamalla  Jumalan valtakunnasta hän pystyi selviytymään jäljellä olevista tarkastusasemista. Lopulta hän ylitti Norsunluurannikon rajan. Hän oli päässyt turvaan! Äskettäin jotkut haaratoimiston henkilökuntaan kuuluvat ovat voineet palata Liberiaan.

Kaikista maista ei ole näin surullista kerrottavaa. Mosambik antaa paljon aihetta iloon. Helmikuun 11. päivänä 1991 Maputossa toimiva hallitus soi laillisen tunnustuksen Mosambikin Jehovan todistajat -nimiselle yhdistykselle. Olemme todella kiitollisia tästä askeleesta, koska sen ansiosta lähetystyöntekijät voivat nyt asua Mosambikissa. Kirjoja ja lehtiä voidaan lähettää esteettä. Kolmeen kaupunkiin on perustettu lähetyskoteja, joissa asuu yhteensä 18 lähetystyöntekijää. Jokaisessa näistä kodeista on Seuran kirjallisuusvarasto.

Nuoria vaaditaan kuitenkin säilyttämään puolueettomuutensa ja osoittamaan uskollisuutensa Jehovaa kohtaan tuossa maassa jatkuvan sissisodan aikana. Kapinalliset joukot kidnappasivat erään 12-vuotiaan kuuromykän tytön moraalittomia tarkoituksia varten. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin valmentaneet häntä hyvin Raamatun periaatteiden avulla. Kun hänen vangitsijansa halusivat tehdä hänelle väkivaltaa, hän kieltäytyi jyrkästi. Tuo nuori sisar viittasi kohti taivasta osoittaakseen, että moraalittomuus oli Jumalan lain vastaista. Koska hän piti niin lujasti kiinni päätöksestään, hänen vangitsijansa eräänä päivänä pieksivät hänet pahoin ja jättivät hänet luullen hänen kuolleen. Kahden kuukauden kuluttua hän palasi vanhempiensa luo mukanaan nainen, joka oli ollut hänen kanssaan hänen vankeutensa aikana. ”En tiedä, mitä olette opettaneet tälle nuorelle tytölle”, nainen sanoi, ”mutta hänen moraalinen käytöksensä on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Hän ei milloinkaan antanut periksi sotilaitten painostukselle. Hän oli aivan ihmeellinen! Mihin uskontoon te kuulutte?” Tämän kuuron sisaren lujan asenteen vuoksi tuo nainen tutkii nyt todistajien kanssa ja edistyy erittäin hyvin totuuden oppimisessa.

 Aasia

”Sinun siunauksesi tulkoon sinun kansallesi”, lauloi muinoin elänyt kuningas Daavid. (Ps. 3:9) Nykyäänkin Jehova siunaa kansaansa. Aasian maissa asuvat Jehovan todistajat voivat vahvistaa sen.

Koreassa erään sisaren henki säästyi melko harvinaisella tavalla sen ansiosta, että hänellä oli mukanaan Tiedotus lääkäreille -kortti. Juuri kun hän nousi pysäköidystä autostaan, hänen kimppuunsa hyökkäsi yhtäkkiä neljä miestä. He pakottivat hänet hänen autonsa takaosaan lattialle. Hän tarjosi sormustaan ja lompakkoaan päästäkseen vapaaksi, mutta miehet eivät tyytyneet siihen. Hänen mieleensä tuli kammottava ajatus, että he saattaisivat tehdä hänelle sukupuolista väkivaltaa, joten hän alkoi kirkua täyttä kurkkua. ”Meidän täytyy tappaa hänet”, mutisi yksi miehistä. He puukottivat häntä sääreen ja reiteen. Sitten he panivat siteen hänen silmilleen ja sitoivat hänen jalkansa yhteen. Epätoivoissaan sisar alkoi rukoilla ja itkeä ääneen käyttäen Jehovan nimeä.

Yhtäkkiä miehet vaikenivat. Lopulta yksi heistä kysyi: ”Rouva, oletteko te Jehovan todistajia?” He olivat hänen käsilaukkuaan  penkoessaan löytäneet hänen Tiedotus lääkäreille -korttinsa. He päättivät olla tappamatta häntä ja ajoivat sen sijaan lähelle hänen kotiaan, jättivät hänet autoon ja katosivat nopeasti paikalta. Sisar rukoilee, että kaikki nuo miehet katuvat laitonta menettelyään ja että heistä tulee Jehovan palvojia.

Japanissa kuten monissa muissakin maissa yhä useammat perheenemännät menevät ansiotyöhön, ja siksi hyvää uutista kertovien on vaikea tavoittaa heitä kotoa. Tämän vuoksi eräs Niigatan kaupungissa työskentelevä tienraivaajasisar päätti viedä Valtakunnan sanoman kaupungin keskustaan, missä ihmiset olivat. Hän otti liikealuetta seurakunnastaan ja alkoi saarnata tarjoten tapaamilleen liikeihmisille lyhyesti Raamatun kotitutkistelua. Hän käytti kirjasta ”Katso! Minä teen kaiken uudeksi” ja huolehti kiinnostuneista tekemällä uusintakäyntejä kaikkien vähänkin kiinnostusta osoittaneiden luo. Hän ehdotti kiinnostuneille, että he voisivat tutkia teehuoneessa, tavaratalon aulassa tai puistossa puolen tunnin ajan lounastauolla. Kunkin tutkistelujakson aikana hän keskittyy vain yhteen nimenomaiseen asiaan ja on johtanut tällä liikealueella kerrallaan jopa kahdeksaa tutkistelua.

Yli 60000 filippiiniläistä on tullut Filippiineiltä työskentelemään kotiapulaisina Hongkongin saaren kiinalaiskodeissa. Enemmistö näistä työntekijöistä on roomalaiskatolilaisia. Muuan sisar tapasi erään tällaisen henkilön hississä ja kysyi häneltä yksinkertaisesti, olisiko hän kiinnostunut saamaan enemmän tietoa Raamatusta. Vastaus kuului: ”Olen rukoillut, että saisin enemmän tietoa Raamatusta.” Raamatuntutkistelu aloitettiin saman tien.

Kyproksessa sijaitsevasta Nikosiasta eräs nuori julistaja kirjoitti: ”Nimeni on Marcos, ja olen 12-vuotias. Antaakseen luokalle uskonnollista opetusta opettaja aikoi pitää kolme oppituntia uskonnosta. Otin mukaani kouluun kirjan Ihmiskunta etsii Jumalaa. Näytin kirjaa opettajalle ennen ensimmäisen oppitunnin alkua. Hän selaili sitä ja pani sen pöydälleen.  Vähän myöhemmin hän sanoi luokalle: ’Aion käyttää oppitunneilla Marcosin kirjaa, koska siinä on yksityiskohtaisempia tietoja kuin koulun antamassa kirjassa.’” Nuori Marcos kirjoitti lopuksi: ”Kannustan kaikkia nuoria julistajia pitämään aina koulussa mukanaan joitakin Seuran julkaisuja.”

Roomalaiskatoliseen perheeseen syntynyt Lucas alkoi tutkia Raamattua Sri Lankassa. Hän kuului erään buddhalaisen omistaman kalastusveneen nelihenkiseen miehistöön. Koska hänen työnantajansa halusi kalastusyritykselleen meren jumalien siunauksen, hän pyysi miehistöään tekemään pyhiinvaellusmatkan tunnettuun palvontakeskukseen, jossa kävivät niin hindulaisuutta kuin buddhalaisuuttakin kannattavat. Lucas selitti, että hän ei voisi osallistua matkaan, koska hän uskoi Jehovan olevan ainoa tosi Jumala. ”Joko lähdet mukaan, tai saat potkut!” kivahti omistaja. Lucas esitti heti eronpyyntönsä. Hän palasi kyläänsä, ja kului vain muutama päivä, ennen kuin hän löysi työtä toisesta veneestä. Nyt hän voi tutkia säännöllisesti.

Kun Bangnam, Thaimaassa asuva nuori aviovaimo, alkoi tutkia Raamattua, hänen vanhempansa sairastuivat. Vanhemmat neuvottelivat poppamiehen kanssa, ja tämä sanoi heidän kuolleiden sukulaistensa henkien paheksuvan sitä, että heidän tyttärensä vaihtaa uskontoaan. Jos vanhemmat halusivat toipua, heidän piti lopettaa tyttärensä raamatuntutkistelut. Vanhemmat pyysivät hartaasti tytärtään lopettamaan tutkimisen. Bangnamin kanssa tutkiva erikoistienraivaaja näytti vanhemmille Raamatusta, että kuolleiden henget eivät voineet aiheuttaa vaikeuksia vaan että niitä aiheuttivat pahat henget. (Saarn. 9:5, 6) Silloin vanhemmat ajattelivat, että heidän pitäisi lähettää tyttärensä kauas pois. Sisar osoitti kuitenkin heille, miten Raamattu opettaa lapsia rakastamaan vanhempiaan ja miten Bangnam halusi asua heidän kanssaan huolehtiakseen heistä, koska hän rakastaa heitä. Kun äiti kuuli tämän, hän heltyi ja suostui lähtemään sisaren kanssa kaupunkiin lääkärin vastaanotolle.  Lääkäri ei löytänyt hänestä mitään vikaa. Kotimatkalla alkoi sataa, ja koska oli jo myöhäinen ilta, erikoistienraivaaja ehdotti, että äiti tulisi yöksi hänen luokseen. Seuraavana aamuna Bangnamin äiti heräsi virkistyneenä ja oli aivan innoissaan, koska hän oli nukkunut hyvin koko yön kärsimättä lainkaan hengitysvaikeuksista. Kun isä sai tietää vaimonsa terveyden kohenemisesta, hän suostui hankkiutumaan eroon kaikista heidän spiritistisistä esineistään. Hänenkin terveytensä parani nopeasti. Bangnam on nyt kastettu, ja hänen miehensä edistyy kohti vihkiytymistä.

Than asuu Myanmarissa. Hän oli sotilaana, mutta hänen sotilasuransa päättyi katkeraan pettymykseen. Hänen elämänsä teki epätoivoiseksi seuraava tapaus: Kapinallisjoukkojen kanssa käydyn kiivaan taistelun aikana räjähti kranaatti lähellä bunkkeria, johon hän oli piiloutunut. Bunkkeri romahti ja hautasi hänet puolittain alleen. Kun hänet kaivettiin esiin raunioiden alta, hän totesi kauhukseen, ettei hän pystynyt liikuttamaan jalkojaan – hän oli halvaantunut. Pian armeija vapautti hänet palveluksesta. Hän alkoi toivottomana hautoa mielessään onnetonta asemaansa, menetti tyystin uskonsa Jumalaan ja harkitsi itsemurhaa. Samoihin aikoihin Thanin naapurin luona kävi säännöllisesti erikoistienraivaajaveli johtamassa raamatuntutkistelua. Saatuaan tietää, kuka tuo säännöllinen vieras oli, Than pyysi tätä tulemaan hänenkin kotiinsa. Tienraivaaja lohdutti Thania Raamatun avulla. Hänelle aloitettiin raamatuntutkistelu. Hyvin pian hän tunnisti tämän totuudeksi ja alkoi innokkaasti todistaa toisille. Hän halusi myös käydä lähes kymmenen kilometrin päässä valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa. Hän hankki kaksi vanhaa polkupyörän pyörää ja rakensi itselleen kärryt. Erittäin päättäväisenä hän vetää ja työntää itseään ylös ja alas valtakunnansaliin johtavia mäkiä ja käy säännöllisesti kokouksissa. Hänen katkeran pettymyksensä tilalle on tullut kirkas toivo paremmasta tulevaisuudesta.

 Eurooppa

”Meidän sielumme pääsi kuin lintu pyydystäjäin paulasta: paula katkesi, ja me pääsimme pois. Meidän apumme on Herran [”Jehovan”, UM] nimi.” (Ps. 124:7, 8) Miten hyvin tämä psalmi kuvaileekaan Itä-Euroopan veljiämme!

Mennyt palvelusvuosi oli Neuvostoliiton Jehovan todistajien historiassa huomattava. Sen lisäksi että julistajien ja tienraivaajien määrässä saatiin uusia huippuja, kirjojen levityksessä saadut seitsemän ja lehtien levityksessä saadut kymmenen huippua antoivat veljillemme lisäsyyn iloita vasta saamastaan vapaudesta. Nämä huiput saavutettiin sen ansiosta, että kirjallisuuslähetyksiä voitiin ensi kertaa ottaa vastaan.

Maanantaina 18. maaliskuuta 1991 Saksan haaratoimisto lähetti ensimmäisen kuorma-auton, jossa oli noin 20 tonnia kirjallisuutta, Neuvostoliittoon. Tätä ennen veljet saivat kirjallisuutensa postitse pienissä paketeissa. Miten ensimmäisen kirjallisuuskuorman saapuminen sujui?

Lvovin kaupungissa oli keskiyö, kun paikallinen vanhin sai odottamattoman puhelinsoiton. Se tuli Saksan haaratoimistosta,  josta hänelle ilmoitettiin, että suureen kuorma-autoon, jonka ohjaamo oli keltainen ja perävaunu sininen, lastattiin parhaillaan kirjallisuutta, jonka määränpäänä olisi Neuvostoliitto. He sopivat tapaamisesta Puolan ja Neuvostoliiton rajalla. Kun neuvostoliittolaiset todistajat saapuivat rajalle keskiviikkona, sää oli muuttunut epämiellyttävän kylmäksi. Antamatta purevan viiman ja räntäsateen lannistaa itseään veljet seurasivat päättäväisesti kukin vuorollaan kaikkia rajaa lähestyviä kuorma-autoja. Yksi heistä huudahtikin: ”Olemme odottaneet vuosikymmenet tätä ikimuistettavaa hetkeä. Siksi pidämme tuntien tai vaikka päivienkin odottelemista pelkkänä etuna.”

Lopulta perjantaina 22. maaliskuuta, täsmälleen kello 8 aamulla, rajaa näkyi lähestyvän kuorma-auto, jossa oli keltainen ohjaamo ja pitkä, suuri, sininen perävaunu. Veljet kohottivat sydämensä pohjasta rukouksensa kohti taivasta. Kuorma-auto ylitti rajan ja saapui Neuvostoliiton alueelle. Tuijottaessaan kirjallisuuden paljoutta kaksi ymmällään ollutta tullimiestä eivät tienneet, miten olisi meneteltävä, ja he alkoivat neuvotella keskenään. Tarkastettuaan asiakirjat ja lastin virkailijat nyökkäsivät ja päästivät nopealla käden heilautuksella kuorma-auton menemään. ”Tunsimme suunnatonta iloa!” veljet muistelivat. ”Veljiemme kärsittyä vuosikymmenet ankaraa vainoa he lopultakin saavat runsaasti hengellistä ravintoa.”

Lupa lastin purkamiseen saatiin. Yli 70 veljeä odotti innokkaina auttamaan työssä. He muodostivat kaksi jonoa, joissa kirjallisuuspaketit kulkivat kädestä käteen järjestelmällisesti, melkein kuin musiikin tahdissa. Seuraavana päivänä, lauantaina, tuli veljiä kaukaa tuon suuren maan eri osista noutamaan kirjallisuutta. Ensimmäisinä saapuvien joukossa oli kaksi veljeä, jotka olivat matkustaneet noin 3500 kilometriä. ”Jehova Jumala teki sen, mihin kukaan ihminen ei pysty, ja me olimme näiden tapahtumien silminnäkijöitä”, sanoi toinen heistä.

 Dresdenin kaupungista, joka sijaitsee aiemmin Itä-Saksana tunnetun maan alueella, tulee seuraava kokemus: ”Pitkän aikaa olimme vaimoni kanssa yrittäneet taivuttaa vanhempiani totuuden puolelle, mutta saimme osaksemme vain vastustusta. Marraskuussa 1988 vaimoni kuitenkin joutui menemään sairaalaan kolmeksi viikoksi. Meidän oli jätettävä 1¹/₂-vuotias tyttäremme Sara mummin ja ukin hoitoon.

”Heti ensimmäisenä päivänä alkoi tapahtua. Aamiaispöydässä Sara ihmetteli, miksi mummi ja ukki vain istuutuivat pöytään ja alkoivat syödä. Sara pukkasi mummia, pani kätensä ristiin ja sanoi: ‘Mummi, rukous!’ Tyttö kumarsi päänsä ja sulki tiukasti silmänsä. Mummi ei tehnyt mitään, ja Sara toisti pyyntönsä. Lopulta äitini tajusi, mitä Sara halusi, ja lausui lyhyen ruokarukouksen luterilaiseen tapaan. Samana iltana äitini kysyi minulta, mihin uskontoon kuuluimme. Hän tiesi vain sen, että olimme eronneet kirkosta. Hän ei ollut koskaan antanut meidän selittää enempää. Kerroin tilanteen hänelle. Mummi suostui kohtelemaan Saraa sillä tavalla kuin hän oli tottunut meidän kanssamme, ja niinpä annoin hänelle julkaisun Kirjani Raamatun kertomuksista, koska Sara oli tottunut kuuntelemaan yhden kertomuksen joka ilta.

”Sara suostutteli mummin lukemaan kolme tai neljä kertomusta joka ilta. Saran Raamatun tuntemus hämmästytti vanhempiani, sillä joskus hän keskeytti kertomuksen ja kertoi sen itse loppuun. Se, mitä äitini luki iltaisin Saralle, teki hänet vähitellen uteliaaksi. Toukokuussa 1990 aloitimme vanhemmilleni Raamatun kotitutkistelun. Pian he erosivat kirkosta ja tulivat kanssamme kokouksiin. Vuoden kuluttua, toukokuussa 1991, äidistäni tuli kastamaton julistaja, ja nyt hän valmistautuu kasteeseen. Isänikin edistyy hyvin. Kiitämme Jehovaa siitä, että hän on käyttänyt pikku tytärtämme ja Raamatun kertomuksia -kirjaa saadakseen aikaan sellaista, mitä me yritimme tuloksetta niin pitkään.”

 Itävallassa monet nuoret asennoituvat lujasti tosi palvonnan puolelle. 11-vuotias Melanie-tyttö on siitä hyvä esimerkki. Perheolojen vuoksi Melanie otettiin pois äitinsä huostasta ja annettiin tämän sisarpuolelle. Sisarpuoli ja hänen aviomiehensä alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien avulla, ja myös Melanie liittyi mukaan. He kaikki edistyivät hyvin. Melanie halusi erota katolisesta kirkosta. Itävallan lain mukaan se kuitenkin on mahdollista vasta 14 vuoden iässä. Jättikö Melanie asian sikseen? Ei! Hän meni nuorten sosiaaliviraston johtajan puheille ja ilmaisi hänelle halunsa. Haastattelun jälkeen tämä johtaja sanoi kirjeessään Melanielle: ”Harkittuani tarkoin asiaa haluaisin ilmoittaa sinulle, että saat suostumukseni katolisesta kirkosta eroamiseen. Voimassa olevan lain mukaan täytyy kuitenkin myös paikallisen tuomioistuimen olla samaa mieltä tekemäni ratkaisun kanssa.” Siksi Melanien piti mennä aivan yksin tuomarin eteen ja esittää syynsä, joiden vuoksi hän halusi erota kirkosta. Syyskuun 21. päivänä 1990 hän sai suotuisan päätöksen paikallisesta tuomioistuimesta. Miten erinomainen voitto 11-vuotiaalle tytölle! Melanie osallistuu nyt iloiten saarnaamistyöhön kastamattomana julistajana.

Suomessa eräs auto-onnettomuudessa pahoin loukkaantunut nainen makasi sairaalassa ajatellen: ’Jos elämäni nyt olisi päättynyt, niin siinäkö olisi ollut kaikki?’ Kun hän pääsi kotiin, hän etsi Raamatusta vastausta, mutta ei löytänyt. Hän huokasi: ”Anna, hyvä Jumala, minulle tietoa siitä, mikä on elämän tarkoitus. Tiedän, että se on Raamatussa. Pyydän hartaasti, auta minua ymmärtämään.” Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut, kun ovikello soi, ja kuka seisoikaan ovella? Yksi Jehovan todistajista – ystävällisesti hymyillen. ”Olin tyrmistynyt”, nainen sanoi. ”Mieleeni nousi ensimmäisenä ajatus: ’Voi, ei! Pitikö sen olla Jehovan todistaja?’ Torjuin kuitenkin ajatukseni ja pyysin hänet sisälle. Siitä lähtien olen oppinut ymmärtämään Raamattua yhä paremmin.”

 Latinalainen Amerikka

”Minä ylistän Jehovaa hänen vanhurskautensa mukaisesti ja tahdon antaa sävelmän soida Jehovan, Korkeimman, nimelle.” (Ps. 7:18, UM) Menneen palvelusvuoden aikana tämä Daavidin psalmi on ollut Latinalaisessa Amerikassa asuvien julistajien alituisena teemana.

Pitäisikö luomiselle antaa koulussa yhtä paljon aikaa kuin kehitysopin opiskelulle? Tämä kysymys herää usein Ecuadorissa. Guayaquilin satamakaupungissa muuan miesopettaja päätti tarkastella kirjassa Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos? olevaa aineistoa 104 oppilaansa kanssa. Lukukauden päättyessä viime vuoden tammikuussa hän esitti oppilailleen sarjan kysymyksiä. Yksi niistä kuului: ”Mihin tulokseen olet tullut elämän synnystä kaikkien tässä luokassa esitettyjen luonnontieteellisten ja raamatullisten todisteiden perusteella?” Ylivoimaisesti suurin osa vastauksista puolsi Jumalan aikaansaamaa luomista. Eräs oppilas vastasi: ”Olen tullut siihen tulokseen, että maan ja kaiken siinä olevan olemassaoloon saattajan on täytynyt olla täydellisyyden tavoittelija. On täytynyt  olla joku hyvin rakkaudellinen persoona, jolla oli mielessään tarkoitus täällä eläville ihmisille. On järjetöntä ajatella, että jotakin niin monimutkaista kuin elävät ihmiset ovat, olisi voinut tulla olemassaoloon sattumalta. Ihminen ei pysty luomaan mitään niin monimutkaista kuin elämä on.”

Raamatun totuudella on ollut niin suuri vaikutus tähän opettajaan, että hänet kastettiin joulukuussa 1990. Hänen kastettaan todistamassa oli tuossa paikallisessa kierroskonventissa 42 hänen oppilastaan. 31 hänen oppilaistaan muuten tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa Guayaquilissa!

Eräälle naiselle, joka asuu kaukana Guyanan sisämaassa lähellä Morukajokea, pidetään raamatuntutkistelua kirjeitse. Hän halusi kovasti liittyä Jehovan todistajien kanssa puhtaaseen palvontaan Kristuksen kuoleman muistonviettoiltana. Suurin kustannuksin hän vuokrasi puunrungosta koverretun kanootin ja meloi 13-vuotiaan poikansa ja 12-vuotiaan tyttärensä kanssa 21 tuntia lähimpään seurakuntaan Charityn kaupunkiin. Päästäkseen sinne heidän oli matkattava Morukajokea Atlantin valtamerelle ja melottava sieltä taas Pomeroonjokea pitkin sisämaahan. Hän lähti matkaan illalla kello 21.30 ja saapui perille seuraavana iltana kello 18.20 pysähdyttyään vain tunniksi lepäämään. Muistonvieton jälkeen hänen täytyi lähteä heti paluumatkalle, sillä kanootista meni joka päivältä vuokra. Hän on kastamaton julistaja, ja muistonvieton aikaan hän oli neljättä kuukautta raskaana!

Viime maaliskuussa tuli Venezuelassa roomalaiskatolinen pappi haaratoimistoon hakemaan kirjallisuutta. Sitten hän pyysi saada keskustella jonkun kanssa oppikysymyksistä. Hän kertoi olevansa yli 65-vuotias ja toimineensa pappina 37 vuotta. Hän oli opiskellut papiksi Roomassa. Neljän viime vuoden aikana hän oli lueskellut katolisen kirkon kirkolliskokouksiin liittyvää aineistoa ja oli yllättynyt esille tulleista asioista. ”Kirkko on kaukana totuudesta”, hän sanoi.

 ”Näinä päivinä olen lukenut Raamattua enemmän kuin koko elämäni aikana”, hän sanoi. ”Olen hämmentynyt. Kirkon opetukset eivät ole sopusoinnussa Raamatun kanssa. Minun täytyy opettaa, mutta omatuntoni ei salli minun opettaa valheita. Yritän keksiä poispääsyä tästä piinallisesta tilanteesta. Olen omistanut koko elämäni kirkolle. Nyt olen vanha mies – mitä voin tässä iässä tehdä? Mistä saisin työpaikan? Minulla on hieno asunto, loistoauto ja rahaa pankissa, mutta jos lähden kirkosta, menetän tämän kaiken. En tiedä, mitä tehdä.”

Veli näytti hänelle joitakin raamatunkohtia osoittaakseen, että Jehova ei hylkää niitä, jotka palvelevat Häntä. Koska veli tiesi papin opiskelleen kreikkaa, hän näytti tälle Kreikkalaisten kirjoitusten rivienvälisestä valtakunnankäännöksestä Matteuksen 10:28:aa. Innoissaan pappi huudahti: ”Mutta tämähän on aivan selvää, aivan selvää – sielu kuolee! Tässäkin on valehdeltu!”

Heidän keskusteltuaan jonkin aikaa veli kysyi papilta, miksi tämä oli tullut haaratoimistoon. Hänen vastauksensa oli kiinnostava. Muuan 14-vuotias julistaja oli tullut hänen kirkkoonsa Caracasissa, tavannut rukoilemassa olleen naisen ja kysynyt häneltä, missä pappi oli. ”Tuolla takana”, kuului vastaus. Silloin nuori veli meni kirkon takaosaan ja löysi papin toimiston. ”Mitä haluat?” pappi kysyi pojalta. Nuori julistajamme sanoi tulleensa puhumaan Raamatusta; hän kertoi papille, että Suuri Babylon tuhottaisiin ja että ellei pappi lähtisi pois väärästä uskonnosta, hänkin tuhoutuisi. Pappi oli niin yllättynyt tämän 14-vuotiaan pojan kyvystä selittää niin monia asioita niin rohkeasti hänen ikäiselleen miehelle, että hän oli aivan sanaton. Nuori julistaja antoi hänelle haaratoimiston osoitteen. Siksi pappi tuli toimistoon.

Kun he olivat keskustelleet pari tuntia, pappi lähti. Toivottavasti hänellä on rohkeutta kestää esimiestensä paheksunta ja hyväksyä totuus.

 Pohjois-Amerikka ja Karibianmeren saaret

Pohjois-Amerikan ja Karibianmeren saarten Jehovan todistajat toistavat psalmista Daavidin sanoja: ”Kiitä Herraa [”Jehovaa”, UM], minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.” – Ps. 103:1, 2.

Joskus kiinnostuneet voivat ajatella olevansa liian vanhoja vaihtamaan uskontoaan. Eräs Kanadassa Brittiläisessä Kolumbiassa asuva iäkäs nainen ei kuitenkaan ajattele niin. Hänet tunnettiin hyvin omassa pienessä asuinyhteisössään, jossa hän oli toiminut kuvaamataidon opettajana ja anglikaanisen kirkon huomattavana kannattajana. Hän oli henkilökohtaisesti kustantanut kirkon alttarin ja toimi maallikkolukijana uskonnollisissa tilaisuuksissa. Koska hän oli kiinnostunut Raamatusta, hän oli vuosikausia kuulunut paikallisten todistajien lehtikierrokseen, mutta ei ollut mennyt sen pidemmälle. Viitisen vuotta sitten hänen tyttärensä muutti aviomiehensä kanssa hänen luokseen muka auttamaan häntä, koska hän  on jo iäkäs. He kuitenkin vastustivat Jehovan todistajia ja painostivat naista muuttamaan vanhainkotiin. Hän ei totisesti ollut kypsä siihen! Siksi hän tyttären ja vävyn ollessa lomalla muutti asuntovaunuun.

Lopulta yksi sisaristamme meni suoraan asiaan näyttämällä raamatuntutkistelumenetelmäämme ja kysymällä häneltä, oliko hän kiinnostunut Raamatun tutkimisesta. Hän vastasi: ”Odottelinkin, milloin aiotte kysyä sitä minulta!” Koska hän uskoi vilpittömästi Raamattuun, hän ymmärsi nopeasti Raamatun perustotuudet ja sanoi: ”Jos se on Raamatussa, sen täytyy olla totta.” Hän jatkoi kuitenkin kirkossa käymistä ajatellen voivansa näin auttaa toisia kirkon jäseniä.

Tutkittuaan noin puolitoista vuotta hän sai tietää, että anglikaanisen kirkon arkkipiispa oli kavaltanut kirkon varoja ja lähtenyt lomalle Karibialle sihteerinsä kanssa, vaikka oli naimisissa oleva mies. Hän myös ymmärsi arkkipiispan sitten yrittäneen vierittää syyn kavalluksesta kirkon apulaispapille. Koko asia tuli päivänvaloon kirkossa käydyn kiivaan julkisen keskustelun kuluessa. Tuon sananvaihdon aikana nainen nimitti julkisesti arkkipiispaa ”vanhaksi ulkokultailijaksi”, minkä jälkeen hän marssi ulos kirkosta, paiskasi lähtiessään oven äänekkäästi kiinni eikä koskaan enää palannut.

Alkaessaan käydä valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa hän huomautti: ”On uskomatonta, että teidän joukossanne on näin paljon miehiä ja että he osallistuvat toimeliaasti seurakunnan asioihin. Entisessä kirkossani ne harvat miehet, jotka kirkkoon tulivat, vain istuivat siellä ja nukkuivat.” Tuo nainen kastettiin 29. syyskuuta 1990 hänen ollessaan 87-vuotias.

Käytyään viimeksi Grönlannissa kierrosvalvoja oli innoissaan: ”Ihme jatkuu! Ja tämä on vain jäävuoren huippu.” Monia uusia käy kokouksissa, tutkisteluja aloitetaan, uusia lähtee kenttäpalvelukseen ja kastetaan.

 Monet uudet ovat joutuneet käymään pitkän kamppailun saadakseen otollisen suhteen Jehovaan. Esimerkiksi Andy (ei hänen oikea nimensä) oli puolivälissä neljääkymmentä. Hän asui Eunicen kanssa (ei hänen oikea nimensä); Andy oli alkoholisti ja hänellä oli huonoa seuraa. Tämä häiritsi heidän välejään, ja Andyn omantunnonvaivat saivat joskus epämiellyttäviä ilmenemismuotoja. Sitten Eunice alkoi tutkia Raamattua. Vähitellen hän ymmärsi, että jos hän halusi olla otollinen Jehovan silmissä, hänen piti puhdistaa elämänsä, ja siksi hän muutti pois Andyn luota.

Nyt Andylle valkeni, millaisessa tilassa hän oli: hän oli valinnut viinan – Eunice oli valinnut kristillisen elämäntavan. Eunice jatkoi edistymistä, hänet kastettiin ja hän on innokas sisar seurakunnassa.

Sitten Andy pyysi tutkistelua. Hän edistyi jonkin verran hengellisesti ja iloitsi oppimistaan asioista, mutta silti hän sortui välillä vanhoihin heikkouksiinsa. Hän kävi vain harvoin kokouksissa eikä onnistunut pysyttelemään erossa huonosta seurasta. Vuonna 1989 Andy kävi piirikonventissa – ja se oli käännekohta. Nyt hän uskoi, että hän voisi voittaa ongelmansa, ja meni pyytämään lääkäriltään apua. Hänet otettiin sairaalaan, ja kun hän pääsi kotiin, seurakunta oli valmis auttamaan häntä. Hän sanoo: ”Minusta tuntui, että minulla oli nyt paljon parempi perusta, jolta lähteä harrastamaan hengellisiä asioita. Olin päässyt eroon viinasta, ja elämäni oli vakiintunut. Seurakunnasta olin saanut uusia ystäviä vanhojen tilalle. Suhteestani Jehovaan tuli todellisempi, ja vasta nyt tunsin voivani lähestyä häntä rukouksessa. Siitä pitäen rukous on ollut minulle hyvin tärkeä. Olen hyvin usein rukoillut Jehovaa, ja hän on kuullut minua. Näytti aivan siltä, että kun kiusaus tuli liian suureksi ja tunsin melkeinpä ylivoimaista halua väärintekoon, tapasin aina jonkun valtakunnansalissa saamistani ystävistä, joka kannusti minua jatkamaan uutta elämäntapaani.”

 Andy on nyt kolmatta vuotta pysynyt raittiina. Jumalan sana, Hänen henkensä ja järjestönsä ovat auttaneet Andya. Hän alkoi saarnata, ja hänet kastettiin ”Vapautta rakastavien” konventissa, joka pidettiin elokuussa Godthåbissa (Nukissa).

Kun joku päättää osallistua Jehovan palvontaan, niin fyysinen vammaisuus ei estä sitä. Grenadan saarella asuu esimerkiksi Kenwyn, joka on nyt 17-vuotias. Hän satutti 4-vuotiaana itsensä niin, että hänen oli vaikea kävellä. Aikaa myöten käveleminen tuli yhä hankalammaksi. 15-vuotiaana hän joutui turvautumaan kainalosauvoihin. 17-vuotiaana hänet leikattiin kävelyvaikeuksien helpottamiseksi, mutta leikkaus epäonnistui.

Näihin aikoihin Kenwyn alkoi tutkia erään Jehovan todistajan, erään lähetystyöntekijän, kanssa. Hän edistyi hyvin raamatullisen tiedon omaksumisessa, mutta epäröi, kun häntä pyydettiin tulemaan mukaan kertomaan oppimastaan toisille talosta-taloon-palveluksessa. Hän arkaili vammaansa ja vastasi aina: ”Kerron, kun olen valmis.” Häntä kannustettiin lukemaan Herätkää!- ja Vartiotorni-lehdistä kokemuksia todistajista, joilla oli jokin ruumiinvamma, mutta jotka kuitenkin saarnasivat säännöllisesti ovelta ovelle. Luettuaan näitä kokemuksia hän ilmoitti lähetystyöntekijälle: ”Nyt olen valmis.”

Niin hän todella olikin. Hän käytti ensimmäisenä kenttäpalveluskuukautenaan 19 tuntia toisille todistamiseen. Seuraavassa kuussa hän raportoi 63 tuntia. Hänet kastettiin tämän vuoden maaliskuussa, ja seuraavassa kuussa hän ilmoittautui osa-ajan tienraivaajaksi. Kenwynin voidaan nähdä kävelevän kainalosauvoineen mäkeä ylös ja toista alas kumpuilevalla todistusalueellaan. Hän on todella huomattava esimerkki ja rohkaisun lähde kaikille samassa seurakunnassa oleville. Koska mäet eivät estä hänen saarnaamistyötään, veljet ovat antaneet hänelle lempinimen ”Neliveto”.

 Tyynenmeren saaret

”Hallitkoon hän merestä mereen ja Eufrat-virrasta maan ääriin saakka”, sanottiin profeetallisesti Psalmissa 72:8. Noiden sanojen mukaisesti on suuremmalla Salomolla, Kristuksella Jeesuksella, alamaisia kautta koko maailman, myös Tyynenmeren saarilla.

Guamin haaratoimiston alaisuudessa olevien läntisellä Tyynellämerellä sijaitsevien pienten saarten ja atollien asukkaat saavat edelleenkin todistusta monilla kielillä. Kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä on löytänyt tiensä moniin koteihin. Eräältä saarelta tulee seuraava kokemus: Muuan nainen, joka oli ottanut tämän kirjan, huomasi isänsä, joka on heidän kirkkonsa pappi, käyttävän punaista kirjaa puhuessaan saarnastuolista. Saarnan jälkeen nainen näki isänsä vaivihkaa työntävän kirjan salkkuunsa, jotta toiset eivät huomaisi sitä. Mutta nainen huomasi ja kysyi jumalanpalveluksen jälkeen häneltä: ”Isä, miksi käytät sitä punaista kirjaa?” Mies vastasi: ”Se, mitä kirjassa sanotaan, pitää paikkansa.” Nainen kysyi häneltä, mistä hän oli saanut kirjansa. ”Se on sinun kirjasi”, hän sanoi. Tämän kokemuksen jälkeen nainen ja hänen aviomiehensä tutkivat  innokkaasti Raamattua paikallisten todistajien avulla. Eräänä päivänä hänen naapurinsa alkoivat pilkata häntä siitä, että hän antoi todistajien tutkia kanssaan; olihan hänen isänsä pappi. Kuullessaan tästä pappi kuitenkin nuhteli naapureita sanoen: ”Älkää puhuko mitään heitä [todistajia] vastaan, sillä he ovat Jumalan palvelijoita ja tuovat meille hyvää uutista.”

Papua-Uuden-Guinean haaratoimisto sai seuraavan kirjeen Moroben provinssista: ”Me täällä Lengbatissa asumme tiheässä viidakossa, jossa on suuria vuoria eikä lainkaan autoteitä. Täällä on pieni kiitorata, mutta lentokoneita täällä käy hyvin harvoin. Vuonna 1987 täällä oli vain yksi todistaja, joka teki kenttäpalvelusta ja johti raamatuntutkisteluja. Kierrosvalvoja ja hänen vaimonsa tulivat huolehtimaan meistä, ja silloin vastustajat iskivät. Valtakunnan viholliset yrittivät pysähdyttää työmme ja polttivat valtakunnansalin kierrosvalvojan nähden. Mihin tämä vastustus johti? Meillä on nyt seitsemän julistajaa, ja me pidämme kokoukset uudessa valtakunnansalissa, jonka rakensimme. Tunnemme suurta onnellisuutta tehdessämme Valtakunnan työtä, samoin kuin kaikki veljemme ja sisaremme muualla tuntevat tehdessään samaa työtä.”

Nuoret voivat tehdä paljon auttaakseen toisia nuoria oppimaan totuuden. Australiassa opettaja pyysi yhdeksänvuotiasta Lindaa siirtymään yksin istuvan Rebeccan viereen. Linda ystävystyi Rebeccan kanssa ja puhui hänelle Valtakunnasta. Lopulta hän alkoi tutkia Rebeccan kanssa koulun ruokatunnilla käyttäen kirjaa Suuren Opettajan kuunteleminen. Sitten he puhuivat kolmannelle oppilaalle, Ebonylle, ja hänkin liittyi tutkisteluun. Sen jälkeen yksi oppilas, Sarah, kysyi, saisiko hänkin tulla mukaan heidän leikkiinsä. Linda selitti, ettei kyseessä ollut mikään leikki – he tutkivat Raamattua. Sarahkin tuli siis tutkisteluun. Vielä yksi tyttö pyysi päästä mukaan, ja nyt aika ajoin kokoontuu kaksi lasten ryhmää tutkimaan Suuri Opettaja -kirjaa; Linda huolehtii toisesta ryhmästä ja Rebecca toisesta. Opettaja tuli uteliaaksi ja halusi tietää, mitä he tekivät. Linda näytti Suuri Opettaja -kirjaa, ja opettaja antoi hyväksyntänsä.

 Maat joissa työ on kielletty

”Pelasta minut vainoojistani, sillä he ovat minua väkevämmät”, sanoi Daavid Pelastajalleen, Jehovalle. (Ps. 142:7) Nykyään maissa, jotka ovat asettaneet rajoituksia todistustyölle, Jehovan kansaan kuuluvat odottavat Häneltä pelastustaan. Jehova kuuleekin heidän anomuksensa ja lohduttaa heitä.

Mennyt palvelusvuosi oli erään Aasian maan Jehovan todistajille 15. vuosi kiellon alaisuudessa, mutta se osoittautui hyvin työntäyteiseksi ja siunaukselliseksi vuodeksi. Valtakunnan julistajissa saavutettiin uusi huippu – 9 prosentin lisäys! Varovaisuutta tarvitaan kuitenkin yhä. Esimerkiksi muuan seurakunta pitää kokouksia erään vanhimman kodissa. Ilman mitään selvää syytä kokoukset alkoivat suututtaa naapureita, ja he alkoivat heitellä tiilenpalasia ja kiviä talon peltikatolle. Tunteiden kuumetessa jotkut kokouksessa olleet veljet halusivat ottaa yhteen noiden kiusantekijöiden kanssa. Vanhin kuitenkin vakuutti heille tyynesti, että oli parempi luottaa Jehovan henkeen eikä turvautua voimakeinoihin. Lähinaapurit kaivoivat metrin syvyisen ja puolen metrin levyisen ojan veljen talon ulkoseinän viereen siinä toivossa, että seinä luhistuisi ja kokoukset jouduttaisiin siksi lopettamaan. Vanhin odotti kärsivällisesti Jehovaa. Noin kuukauden  kuluttua se naapuri, joka oli tämän toiminnan alkuunpanija, sairastui. Lähtiessään sairaalaan hän peruutti vahingossa veljen seinän viereen kaivettuun ojaan. Naapurit auttoivat hänet tästä kiipelistä, mutta kukaan ei pystynyt parantamaan hänen terveyttään. Hän heikkeni heikkenemistään ja kuoli pian tämän jälkeen. Sen sijaan että veljet olisivat kostaneet, he olivat kärsivällisiä ja oppivat, että vapautus vainoojista voi tulla jollakin odottamattomalla ja poikkeuksellisella tavalla.

Eräässä Afrikan maassa hallitsevan poliittisen puolueen nuorisojärjestö kohtelee edelleen raa’asti todistajia, koska he kieltäytyvät kuljettamasta mukanaan poliittisia puoluekortteja. Vaino on jatkunut heikentymättömänä menneet 24 vuotta. Jehovan kansaan kuuluvat ovat koko tämän ajan pysyneet alamaisina esivalloille eivätkä ole koskaan kohdelleet niitä loukkaavasti tai yrittäneet kostaa niille. – Room. 13:1.

Heidän päättäväisyytensä Raamatun periaatteiden puolesta on herättänyt joissakin vastustajissa kunnioitusta. Esimerkiksi eräs veli pidätettiin ja vangittiin vähän toista vuotta sitten. Päivystävä poliisi sanoi: ”Olemme siis vihdoin saaneet teidät kiinni.” Poliisit olivat kuitenkin kaiken aikaa tienneet hänen teokraattisista toimistaan, mutta eivät olleet ryhtyneet toimenpiteisiin häntä vastaan, ennen kuin ajoneuvo, jolla hän oli kuljettamassa raamatullista kirjallisuutta, joutui onnettomuuteen, jossa oli mukana poliisiauto. Vaikka veli sai tuomion, häntä kohdeltiin hyvin vankeusaikanaan.

Veli, jonka nimissä auto oli, tuli hänkin poliisikuulusteluun. Hänen piti selittää, miksi tuolla ajoneuvolla kuljetettiin niin sanottua laitonta kirjallisuutta. Kuulustelun aikana häneltä kysyttiin: ”Oletteko Jehovan todistaja?” Hän vastasi: ”Minusta tuli Jehovan todistaja ennen kieltoa. Kiellon jälkeen en ole vaihtanut toiseen uskontoon. Rukoilemme perheeni kanssa kotona, emmekä sekaannu kenenkään toisen asioihin. Mitä siis ajattelette, konstaapeli?” Hämmästyttävää kyllä, kaikista häntä vastaan nostetuista syytteistä luovuttiin, ja hän sai viedä ajoneuvon kotiin. Todistajat ovat siis pysyneet uskollisina Jumalalleen kaikki nämä vuodet, ja Jehova on antanut heille kasvua ja voimaa jatkaa hellittämättä.