Salomonsaaret

MELANESIAAN kuuluva Salomonsaarten valtio levittäytyy Tyynenmeren turkoosinkirjavien vesien ylitse kuin kaksi helminauhaa. Saarten lempinimi on ”Onnelliset saaret”. Tämä tuliperäisten saarten ja atollien muodostama kaksoisketju alkaa aivan päiväntasaajan eteläpuolella sijaitsevasta Ontong Java -atollista, rajoittuu lännessä Papua-Uuteen-Guineaan ja ulottuu noin 1500 kilometrin päässä kaakossa sijaitseviin Santa Cruzin saariin, joihin kuuluvat myös Reefsaaret ja jotka ovat melko lähellä etelässä sijaitsevaa naapurimaata Vanuatua. Suurin osa Salomonsaariin kuuluvista saarista on sankkojen, rehevien metsien peitossa, ja terävät seinämät ja jyrkät kallionkielekkeet muodostavat vuorijonoja, joiden välissä kulkee syviä, kapeita laaksoja. Tämän syrjäisen maan kokonaispinta-ala on noin 27500 neliökilometriä, ja se on Tyynenmeren saarivaltioista toiseksi suurin Papua-Uuden-Guinean jälkeen.

 Ensimmäisiä näille valkoisille hiekkarannoille astuneita eurooppalaisia tutkimusmatkailijoita oli vuonna 1568 saapunut espanjalainen merenkulkija Álvaro de Mendaña. Hän etsi tarunomaisia kuningas Salomon kadonneita kultakaivoksia, mutta löysikin saaret, joille hän antoi nimen Salomonsaaret. Paitsi Guadalcanalin jokiin kasautunutta kultaa, muuta kultaa ei saarilta löytynyt.

Ihmisten kirjoa yhdistävä säie

Saarten noin 300000 asukasta muodostavat värikkään kirjon: ihonväri vaihtelee sinisenmustasta vaaleanruskeaan, hiukset hohtavan vaaleasta kiharapaljoudesta monien melanesialaisten hehkuvan punaiseen tukkaan, jonka viehättävänä vastakohtana  taas ovat polynesialaisten kiiltävät ja suorat mustat hiukset. Salomonsaarilla puhutaan yli 90:tä paikallista kieltä ja murretta, joten kommunikointi tapahtuu melkoisessa kielten sekamelskassa. Keskustellessaan toisilta saarilta tulleiden ja eri heimoihin kuuluvien ihmisten kanssa useimmat puhuvat kuitenkin englantia tai Melanesiassa kehittynyttä erityistä pidginenglantia.

Polynesialainen väestönosa asuu kaukaisilla Ontong Javan, Rennellin ja Bellonan saarilla, Sikaianassa Stewartinsaarilla sekä Santa Cruzin saariin kuuluvissa Tikopiassa ja Anutassa. Monet Kiribatista tulleet mikronesialaiset ovat asettuneet samoille seuduille Waginaan ja Gizoon Salomonsaarten länsiosaan sekä Guadalcanalissa sijaitsevaan pääkaupunkiin Honiaraan.

Salomonsaarten kansalaisuuden lisäksi tätä monenkirjavaa väestöä yhdistää syvä kiinnostus Raamattuun. Nämä hyvin uskonnolliset ihmiset mielellään laulaa kajauttavat virsiä kyläkirkossaan, jossa he käyvät useita kertoja viikossa, jotkut jopa päivittäin. Raamatun ennustukset kiehtovat heitä suunnattomasti, varsinkin Danielin profetia ja Ilmestyskirja. He uskovat vakaasti, että me tosiaan elämme tämän vanhan järjestelmän viimeisissä päivissä. Siksi heille on yleensä hyvin helppo puhua siitä, että Jehova Jumala on luvannut saada aikaan pysyvän rauhan ja onnellisuuden taivaallisen Valtakuntansa välityksellä.

Onnelliset saaret saavat kuulla ”onnellisesta Jumalasta”

’Onnellisen Jumalan hyvää uutista’ on saarnattu tarmokkaasti kuudella pääsaarella ja kymmenillä pikkusaarilla vuodesta 1953 lähtien. (1. Tim. 1:11) Noina alkuaikoina Vartiotorni-seuran Australian-haaratoimisto ja sitten Papua-Uuden-Guinean-haaratoimisto valvoi Salomonsaarten evankelioimistyötä. a John Cutforthin, R. L. (Dick) Stevensin, Les Carnien  sekä Ray ja Dorothy Patersonin kaltaiset urheat papuauusiguinealaiset Jehovan todistajat kävivät viidakossa asuvien veljien ja sisarten luona, joiden määrä kasvoi koko ajan. Usein nämä vierailijat asuivat heidän kanssaan majoissa, joiden katto ja seinät oli tehty pitkistä, leveistä palmunlehvistä. Salomonsaarten Jehovan todistajien yhdistys rekisteröitiin laillisesti 18. huhtikuuta 1977, mikä avasi tietä tulevalle kasvulle ja helpotti saarnaamisen organisointia.

Salomonsaaret itsenäistyi heinäkuussa 1978. Veljet olivat mielissään siitä, että heidän paikallinen yhdistyksensä oli rekisteröity ennen hallituksenvaihdosta, koska myöhemmin asetettiin joitakin rajoituksia tuolle alueelle tuleville uusille uskonnoille. Koska saarnaamistyö oli tarkoitus ulottaa yhä useammille ”Onnellisille saarille”, Salomonsaarten oli saatava oma haaratoimisto. Vähän sen jälkeen, kun tämä päätös oli tehty, tuli Glenn Finlay vaimonsa Merlenen kanssa Papua-Uuden-Guinean  haaratoimistosta järjestelemään työtä.

Veli Finlay oli ollut ennenkin Salomonsaarilla. Sen lisäksi että hän oli vieraillut siellä kierros- ja piirivalvojana useita kertoja, hän oli ollut kolme kuukautta erikoistienraivaajana Pohjois-Malaitassa saatuaan määräyksen Papua-Uuden-Guinean haaratoimistosta.

Ensimmäinen haaratoimisto

”Ensimmäinen haaratoimistomme perustettiin Bob Seccomben talon pohjakerrokseen Lengakiki Ridgelle Honiaraan”, kirjoittaa veli Finlay kertoessaan vuodesta 1978. Tuo pieni pohjakerroksessa sijaitseva huone oli jo käänteentekevästi vaikuttanut teokraattiseen historiaan. Sitä oli käytetty Guadalcanalin ensimmäisenä valtakunnansalina ja myöhemmin Salomonsaarten ensimmäisenä kirjallisuusvarastona. Sen jälkeen kun veli Seccombe antoi käyttöön rakennuksen takaosassa sijaitsevan pienen huoneiston, jossa oli yksi makuuhuone, hänen talostaan tuli myös ensimmäinen Beetel.

Veli Finlay jatkaa: ”Meillä oli aluksi vain yksi tavallinen kirjoituskone ja käsikäyttöinen monistuskone, mutta näköala oli kerrassaan upea – saatoimme ihailla lahdelman syvänsinisiä vesiä.” Viitisenkymmentä vuotta sitten, 13. marraskuuta 1942, tuossa lahdelmassa käytiin yksi merisotahistorian kiivaimpia taisteluja. Amerikkalaiset nimesivät sen veden alla ruostuvien lukuisien laivojen mukaan leikillisesti ”Rautapohjaiseksi lahdelmaksi”.

 Uurastettuaan 30 vuotta palveluksessa veli Seccombe palasi vaimonsa Joanin kanssa terveyssyistä Australiaan. Vaikka heillä ei ole ollut omia lapsia, heillä on lukemattomia hengellisiä lapsia ja lapsenlapsia, jotka pitävät suuressa arvossa heidän rakkaudellisia ponnistelujaan.

Annetaanpa veli Finlayn jatkaa kertomustaan: ”Denton Hopkinson saapui vaimonsa kanssa Filippiineiltä vuonna 1978. Useimmat veljet näkivät nyt ensimmäistä kertaa elämässään vyöhykevalvojan. Muutaman seuraavan vuoden kuluessa rakennettiin kaksikerroksinen haaratoimisto ja Beetel-koti.” Se oli melkoinen urakka! Honiaran veljet ja sisaret kaivoivat pelkillä käsityökaluilla valtavia määriä veitsenterävää korallia. Vaikka haaratoimiston rakentaminen kesti kauan – vierähtihän siihen miltei kolme vuotta – ja oli hankalaa, se oli myös erinomainen kristillisen rakkauden osoitus. Lisäksi muutamat rakennustyömaalle tulleet työntekijät saivat myöhemmin joitakin erikoistehtäviä Jehovan työssä.

Kymmenen nuorta veljeä tuli kokopäivätyöhön rakennukselle. He työskentelivät haaratoimistokomiteaan kuuluvan australialaisen Rodney Fraserin alaisina, joka itsekin oli rakentajia. Koska useimmat noista vapaaehtoisista kuuluivat viidakkoseurakuntiin, he eivät olleet koskaan ennen käyttäneet rakennuksella tarvittavia työkaluja. Työskenneltyään kolme vuotta veli Fraserin ja monien muiden australialaisten veljien kanssa heistä tuli eteviä rakentajia ja lisäksi he oppivat syvästi arvostamaan Jehovan maallisen järjestön toimintaa ja heidän taitonsa esittää hyvää uutista toisille karttui.

Seitsemän näistä nuorista miehistä lisäsi edelleen Jehovan palvelustaan jollakin tavalla. Omega Nunu palasi kotiinsa Taba’an kylään, joka sijaitsee korkealla Kwara’aen vuoristossa Malaitassa. Hänestä tuli seurakuntansa ainoa vanhin. Lilio Liofasista tuli Beetel-perheen ensimmäisiä jäseniä, ja hän jäi Beeteliin kahdeksaksi vuodeksi. Nykyään hän on filippiiniläissyntyisen vaimonsa Priscillan kanssa muualla kokoajanpalveluksessa.  Kirvesmiehen taidon oppineet veljekset Joe Kwasui ja David Kirite’ekin lähtivät kokoajanpalvelukseen. He olivat mukana viemässä totuutta Santa Cruzin saarille Salomonsaarten itäosiin. Billy Kwalobili, josta tuli taitava laatoittaja, palveli erikoistienraivaajana Ndenissä, suurimmalla Santa Cruzin saarella, ja nyt hän on tienraivaajana yksinäisillä Reefsaarilla. Malu’usta Pohjois-Malaitasta kotoisin oleva energinen veli Pedro Kanafiolo työskentelee nyt erikoistienraivaajana melko uudella alueella San Cristóbalin saarella. Simon Maedalea, joka oppi kirvesmiehen ammatin haaratoimiston rakennustyömaalla, on sittemmin ollut tienraivaajana Itä-Malaitassa. Nämä uutterat ja tarmokkaat veljet ovat olleet saarnaamisen eturintamassa hajallaan sijaitsevilla ”Onnellisilla saarilla”.

Konventit – iloisia virstanpylväitä

Konventit olivat iloisia virstanpylväitä, vaikka ne vaativat aina melkoisesti valmisteluja. Kaikki puheet ja näytelmät oli käännettävä Salomonsaarten pidginiksi. Sen jälkeen näytelmät oli äänitettävä uudelleen käyttämällä honiaralaisten todistajien ääniä; musiikki ja äänitehosteet koostettiin englanninkielisiltä nauhoilta. Tuntikausien työn jälkeen nauhat saatiin valmiiksi. Pienillä paristokäyttöisillä nauhureilla veljet ja sisaret kuuntelivat näitä saamiaan kasetteja harjoitellessaan lamppujen lepattavassa valossa näytelmiä pienissä lehväkattoisissa valtakunnansaleissa. Jotkin konventit olivat niin pieniä, ettei näytelmiin saatu tarpeeksi näyttelijöitä. Toisinaan näytelmät korvattiin siten, että näytettiin diakuvia jostakin Euroopan konventin näytelmästä ja ääni kuului nauhalta. Syrjäisissä paikoissa asuvat veljet katselivat innoissaan näitä raamatullisia näytelmiä.

Vuoden 1979 loppupuolella kahdella Santa Cruzin saariin kuuluvalla saarella pidettiin pieni konventti. Voidakseen nähdä näytelmädiat koko konventtiyleisön täytyi siirtyä pieneltä saarelta, jolla suurin osa ohjelmajaksoista pidettiin, suuremmalle saarelle, jossa oli sähköä diaprojektoriin. Kuvittelehan sitä, kun nämä iloiset ja innostuneet ihmiset matkasivat puunrungosta  veistetyissä kanooteissa meren poikki ja ahtautuivat sitten täpötäyteen saliin kiinnostuneiden tarkkailijoiden tungeksiessa ikkunoiden takana! Sitten kuun kumottaessa he meloivat takaisin välkehtivän, kristallinkirkkaan meren poikki muistellen tyytyväisinä näkemäänsä. Se oli varmasti unohtumaton elämys.

Hyvä uutinen leviää

Vuosikausia saarnattiin pääasiassa vain kahdella saarella, Malaitassa ja Guadalcanalissa, jossa oli yksi ainoa seurakunta. Salomonsaarten länsiosiin Mundaan ja Gizoon syntyi pieniä kiinnostuneiden ryhmiä 1960- ja 1970-luvulla. Kasvu oli kuitenkin hidasta. Lopulta kiinnostus levisi muuallekin, kun tienraivaajat matkustivat lännessä sijaitsevaan Choiseuliin ja itään päin Santa Cruzin saarille.

Malaita on tunnettu ensinnäkin siitä, että sieltä on lähtöisin entisaikainen tapa maksaa morsiamenhinta kuuluisalla simpukkarahalla, ja toiseksi siitä, että siellä asuu sitkeitä, matkustamisintoisia ihmisiä. Malaitalaiset ovat ahkeria: monet heistä hoitavat valtavan suuria vuoristopuutarhoja. Koska he ovat luonteeltaan kulkureita, heitä on kaikissa Salomonsaarten provinsseissa. Jotkut heistä ovat asuneet oman heimoalueensa ulkopuolella jopa yli 50 vuotta. Ei ollut siksi mikään ihme, että kun Papua-Uuden-Guinean haaratoimistossa palvellut Norman Sharein meni Pohjois-Malaitaan vuonna 1962, hän tapasi satoja malaitalaisia, ja monet heistä olivat halukkaita ja innokkaita ottamaan vastaan Raamatun totuuden.

Monet malaitalaiset olivat olleet mukana Ma’asina Ru’uksi (Veljeys) kutsutussa kariutuneessa poliittisessa liikkeessä, jonka pyrkimyksenä oli ollut brittihallinnosta irtautuminen. Koska he tunsivat vieraantuneensa valtauskonnoista, he perustivat oman uskonnon, jota kutsuttiin boboaksi (perustus). Tuo nimi osoittautui enteelliseksi. Monet heistä ottivat vastaan Raamatun totuuden, heidät kastettiin Jehovan todistajiksi, ja myöhemmin heistä tuli päättäväisiä saarnaajia ja tienraivaajia. He  ovat palvelleet paitsi kymmenissä yksinäisissä vuoristokylissä omalla heimoalueellaan Malaitassa, myös kaikkialla Salomonsaarilla aivan syrjäisimpiäkin alueita myöten.

Hyvä uutinen saapuu Länsiprovinssiin

Itämalaitalainen Fanidua Kirite’e oli ensimmäisiä Jehovan todistajia, jotka lähetettiin saarnaamaan uudelle kotimaiselle alueelle Länsiprovinssiin. Tuolloin vuonna 1967 hän oli nuori perheenisä. Hän ja eräs toinen veli tarjoutuivat siirtymään erikoistienraivaajiksi Länsiprovinssiin. Aluksi he keskittyivät Gizosaareen.

Niiden kahden viikon aikana, jotka veli Fanidua oli Gizon kaupunkikunnassa, alueen poliisikomisario kehotti häntä jatkamaan saarnaamista. Tuo poliisi sanoi myös, että veli Faniduan tovereineen pitäisi ottaa yhteyttä häneen, jos hänen piirillään, johon kuului Uuden-Georgian saariryhmä, syntyisi joitain ongelmia. Vähän ajan kuluttua tienraivaajat saapuivat Mundaan, Rovianalaguunin rannalla Uuden-Georgian saarella sijaitsevaan asutuskeskukseen.

Munda on oikeastaan joukko pikkukyliä Japanin armeijan 1940-luvun alkupuolella rakentaman lentokentän tuntumassa.  Yhdysvaltain ilmavoimat otti lentokentän myöhemmin haltuunsa, suurensi sitä ja käytti sitä toisen maailmansodan loppuun saakka. Tämän alueen heimot ovat matriarkaalisia yhteisöjä. Veli Fanidua verestää muistojaan: ”Saavuttuamme Mundaan hallituksen postiveneellä aloimme aprikoida, missä ja kenen luona asuisimme ja millaisen vastaanoton totuus saisi tällä uudella alueella. Kävelimme laguunin reunaa kiertävää tietä pitkin ja ennen pitkää olimme Taude Kenaz -nimisen malaitalaismiehen talon edessä. Tiesin, että Taude toivottaisi meidät tervetulleiksi, koska hänkin oli kwara’ae, mutta se, voisimmeko asua hänen luonaan Mundassa ollessamme, riippui paljolti siitä, miten maanomistaja, hänen leskeksi jäänyt anoppinsa Miriam, ottaisi meidät vastaan.”

Miriam oli Uuden-Georgian saarella asuvan roviana-heimon tunnettu, arvossa pidetty jäsen. Sen lisäksi että Miriamilla oli valtaa maanomistajana, hän oli myös Yhdistyneen kirkon erittäin vaikutusvaltainen jäsen. Hänen edesmennyt aviomiehensä  oli ollut tuomassa tuota uskontoa heidän alueelleen. Koska Miriam oli jokin aika sitten nähnyt sellaista unta, että hänelle tulisi harvinaisia vieraita, hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään näiden kahden tienraivaajan seisovan salkut ja Raamatut käsissään hänen ovellaan. Tienraivaajien suureksi yllätykseksi hän pyysi heitä heti käymään taloksi. Hänen vieraanvaraisuudestaan oli hyötyä koko hänen suvulleen. Tienraivaajat järjestivät aikaa tutkiakseen joka ilta kaikkien niiden kanssa, joilla oli tällainen ystävällinen henki, muun muassa Miriamin, hänen tyttärensä Estherin sekä Tauden, Estherin aviomiehen, kanssa.

Näihin aikoihin, vuonna 1970, matkavalvojat John Cutforth ja Jim Smith kävivät Mundassa ollessaan paluumatkalla Papua-Uudesta-Guineasta. Pannessaan nopeasti merkille Mundassa ilmenevän kiinnostuksen veli Smith sanoi tienraivaajille, että olisi hyvä, jos nämä voisivat jäädä sinne, kunnes seurakunta saataisiin perustettua. Nämä kaksi valvojaa näkivät paljon vaivaa auttaessaan tienraivaajia järjestämään kokouksia. Ensi kertaa Uuden-Georgian saarella kaikuivat ylistyslaulut Jehovalle! Matkavalvojat jättivät tienraivaajat Mundaan huolehtimaan lampaista ja lähtivät muille alueille.

Eräänä iltana vihainen väkijoukko yllättäen herätti tienraivaajat tylysti. Joukkoa johti muuan vapaavuorossa oleva poliisi, joka käski töykeästi veljiä lähtemään heti alueelta. Veli Fanidua kertoi väkijoukolle, että poliisikomisario oli sanonut heille aikoinaan Gizossa: ”Muistakaakin ottaa yhteyttä minuun, jos joudutte vaikeuksiin piirilläni.” Tämän kuullessaan poliisi pelästyi ja ihmisjoukko hajaantui. Uutiset häiriöstä levisivät nopeasti ja kantautuivat Gizoon itse poliisikomisarion korviin.

Poliisikomisario nousi heti Mundaan lähtevään koneeseen. Pian sen jälkeen kun hän oli saapunut perille, hän pyysi veli Faniduaa tulemaan poliisiasemalle. Sinne päästyään veli Fanidua huomasi, että kaksi korkea-arvoista paikallista poliisia oli läsnä. Sitten hänelle alkoi valjeta, että poliisikomisarion tekemä  haastattelu oli tarkoitettu noiden kahden paikallisen poliisin kuultavaksi. Veli Faniduan selitettyä, miksi hän ja hänen toverinsa olivat tulleet Mundaan, poliisikomisario teki kuullusta yhteenvedon sanomalla: ”Minulla on oma uskontoni; sinulla, Albert [osoittaen toista poliisia], on oma uskontosi. Sinulla, Alex [toinen poliiseista], on oma uskontosi. Salomonsaarten laki takaa uskonnonvapauden kaikille. Miriam on kutsunut todistajat kotiinsa asumaan. Perinteen mukaan hän omistaa maan, ja hänellä on lain ja heimojärjestelmän nojalla oikeus antaa mihin tahansa uskontoon kuuluvien ihmisten asua luonaan hänen omassa talossaan, eikä teillä virkavallan edustajina, olettepa palveluksessa tai vapaavuorossa, ole mitään oikeutta yrittää estää Miriamia ilmaisemasta kiinnostusta Jehovan todistajien asiaa kohtaan.” Lopuksi hän käski paikallisten poliisien pitää tienraivaajista erityisen hyvää huolta ja suojella heitä.

Vaikka veli Taude kuoli muutama vuosi sitten, Mundan pieni seurakunta kukoistaa ja ylistää säännöllisesti Jehovan nimeä laulaen ja saarnaten. Veli Fanidua julistaa edelleen hyvää uutista uskollisesti.

Lähetystyöntekijät saavat jäädä

Gileadin käyneille lähetystyöntekijöille myönnettiin viisumi Salomonsaarille vuonna 1980. Ensimmäiseksi saapuivat 67. kurssilta uusiseelantilaiset Roger ja Shona Allan. Aikaisemmin Papua-Uuden-Guinean haaratoimistosta tulleet lähetystyöntekijät sekä kierros- ja piirivalvojat olivat saaneet vain tilapäisen oleskeluluvan. Vuoden 1982 huhtikuussa tuli lisää lähetystyöntekijöitä, kun Arturo Villasin ja Pepito Pagal saapuivat Filippiineiltä. Lisäapua kaivattiin, kun veli ja sisar Finlayn oli perhevelvollisuuksien vuoksi mentävä Australiaan vuonna 1985. Tuona samana vuonna tuli kaksi Gileadin 45. kurssin käynyttä kokenutta lähetystyöntekijää, Josef Neuhardt ja hänen vaimonsa Herawati, jotka olivat palvelleet kymmenen vuotta Indonesiassa ja kahdeksan vuotta Papua-Uudessa-Guineassa.  Veli Neuhardt nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi. Sitten Filippiineiltä tuli Loreto Dimasaka, ja myöhemmin Douglas Lovini sai vaimonsa Luanan kanssa maahantuloluvan. He olivat käyneet Gileadin 70. kurssin ja olleet muutaman vuoden Papua-Uudessa-Guineassa. Veli Lovini on palvellut haaratoimistokomiteassa.

Risti kaatuu Temotun provinssissa

Lähes tuhat kilometriä Honiarasta kaakkoon sijaitsee Temotun provinssi, joka käsittää Salomonsaarten itäosassa sijaitsevat ulkosaaret, muun muassa Santa Cruzin saaret. Temotun provinssi oli poikkeuksellinen. Siellä oli vain yksi uskonto: anglikaaninen kirkko. Vuosikausiin mikään muu uskonto ei ollut kyennyt tekemään vaikutusta noilla saarilla asuviin vakavamielisiin ihmisiin. Mutta vuonna 1976 anglikaaninen kirkko lähetti maallikkosaarnaaja John Mealuen Papua-Uuteen-Guineaan, koska hänestä oli määrä kouluttaa paikallisten kielten kääntäjä. Provinssin uskonnollinen asetelma oli muuttumassa.

Papua-Uudessa-Guineassa ollessaan John avasi eräänä aamuna oven Jehovan todistajalle. Hän sai kuulla ensi kertaa Valtakunnan hyvästä uutisesta. Useiden keskustelujen jälkeen John tajusi nopeasti, että hän kuuli nyt Raamatun totuutta. Vaikka hänet oli valittu seuraavaksi Santa Cruzin saarten anglikaanipiispaksi, hän keskeytti kieliopintonsa ja tuli takaisin Salomonsaarille. Paluumatkallaan Santa Cruziin hän poikkesi Honiarassa sijaitsevaan haaratoimistoon kysymään, voisiko joku tulla perustamaan seurakunnan hänen saarelleen. Haaratoimistossa alettiin heti järjestellä asiaa.

Kotikylässään John alkoi todistaa opettajaveljilleen James Sopille ja Drawman Alilvolle, mutta he vastustivat hänen sanomaansa. Hänen veljensä ja muut halusivat tietää, miksi hän oli tullut takaisin. Hän vastasi heille suorasukaisesti pettyneensä pappeihin. ”He ovat valehdelleet meille koko ajan”, hän sanoi ja kertoi heille esimerkkejä. Pidä mielessäsi, ettei Johnille ollut tähän mennessä opetettu, miten voi todistaa  tahdikkaasti. Erään kerran hän marssi kirves kädessään Malo-nimisen kylän keskustaan ja kaatoi siellä olevan valtavan suuren ristin, raahasi sitä maata pitkin ja heitti sen mereen. Kukaan ei uskaltanut käydä hänen kimppuunsa. Hän joutui kuitenkin vastaamaan teostaan oikeudessa, ja lisäksi uskonnolliset johtajat ennustivat, että John kuolisi kahdeksan päivän kuluessa, koska hän oli kaatanut heidän pyhän symbolinsa.

Kahdeksan päivän kuluttua John oli yhä elossa. Tämä merkitsi käännekohtaa lampaankaltaisille ihmisille. Tätä koskevat uutiset levisivät kulovalkean tavoin, ja kun John esiintyi oikeudessa, ei ainoastaan paikallinen oikeustalo ollut täpösen täynnä, vaan koko Lata Station, Temotun provinssin pääkaupunki, oli mustanaan ihmisiä.

Oikeussalissa oli hiirenhiljaista, kun John seisoi puolustamassa itseään. Hän vetosi väkijoukon omaantuntoon, kun hän paljasti yksityiskohtaisesti ristin alkuperän, kristikunnan ulkokultaisuuden ja sen, miten papit olivat pitäneet häntä ja hänen kyläläisiään hengellisesti ikään kuin pimeällä keskiajalla. Tuomari sanoi langettaessaan tuomion: ”Syytteet hylätty. Teidän on kuitenkin maksettava 20 dollarin sakot yksityisomaisuuden tuhoamisesta.”

Papit kärsivät tappion; he olivat halunneet, että John tuomittaisiin pakkotyöhön vankilaan. Muutamiin, muun muassa Johnin veljiin Jamesiin ja Drawmaniin, teki vaikutuksen se, mitä he kuulivat oikeudessa, ja he tulivat myöhemmin totuuteen.

Rauhallinen tapa saarnata

Vuonna 1981 saapuivat Billy Kwalobili ja Joe Kwasui Latan lentokentälle Temotun provinssiin työskenneltyään kaksi vuotta haaratoimiston rakennustyömaalla. He iloitsivat mahdollisuudesta auttaa totuutta kasvamaan tällä uudella alueella. Uusien julistajien oli opittava, että ’Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan,  itsensä hillitsevä pahaa kärsiessään’. (2. Tim. 2:24) Esimerkiksi eräänä päivänä kun julistajien ryhmä oli todistamassa, raivostuneet anglikaanit hyökkäsivät pappien kehotuksesta erään julistajan kimppuun ja kielsivät muita saarnaamasta heidän kylässään. Uudet julistajat ajattelivat, että todistamista estäneen väkijoukon poistaminen voimakeinoin oli ainoa mahdollisuus saada työ tehdyksi. Niinpä he antoivat kunnon löylytyksen koko väkijoukolle, katkaisivatpa he erään vastustajan jalankin! Seuralta saamiensa ohjeiden ja tienraivaajien esimerkin avulla uudet julistajat onneksi oppivat lopulta – matkan varrelle mahtui toki joitakin kiusallisia hetkiä – saarnaamaan rauhallisesti.

Billy ja Joe kohtasivat muunkinlaisia haasteita. Kierros- ja piirivalvojan oli määrä tulla kolmeksi viikoksi ja pitää Santa Cruzin saarten ensimmäinen kierroskonventti. Oli kuitenkin yksi suuri ongelma: ei ollut konventtipaikkaa. Valtakunnansalia varten koetettiin pikaisesti hankkia maapala. Mutta mistä? Vaikka Nembassa olikin paljon kiinnostuneita, anglikaaninen kirkko vastusti ankarasti. Kaikki perinteen mukaiset maanomistajat kuuluivat valitettavasti kirkkoon ja olivat kovasti sitä vastaan, että heidän naapuristoonsa rakennettaisiin valtakunnansali. Siksi päätettiinkin alkaa rakentaa kolmen tunnin kanoottimatkan päähän Nembasta, John Mealuen kotikylään Malosaarelle.

Kun tienraivaajat ehdottivat tätä Johnille, hän sanoi: ”Juuri sitä olen jo kauan halunnut.” Rakennustyöhön ryhdyttiinkin tuota pikaa, vieläpä samana päivänä. Rakennusvaiheen aikana kierrosvalvoja saapui tavanomaiselle vierailulleen seurakuntaan ja osallistui rakentamiseen. Siisti, hyvin rakennettu lehväsali, jossa oli katto, puhujalava ja kolme avointa sivua, oli ajoissa valmiina antamaan suojaa ihmisjoukolle, jota odotettiin konventtiin.

Aikanaan John, James, Drawman ja heidän vaimonsa kastettiin. Anglikaaninen kirkko arvosti suuresti näitä kolmea  veljestä, mutta sen jälkeen kun he olivat omaksuneet totuuden, papit painostivat kouluviranomaisia niin, että James ja Drawman saivat lopputilin työpaikastaan. Tämähän ei veljeksiä pelottanut. He päättivät elää maan ja meren antimilla ja käyttää aikansa todellisista aarteista, suurenmoisista Valtakunnan totuuksista, kertomiseen talosta taloon. Pian monet muut liittyivät heidän seuraansa. Lopulta Nembaan rakennettiin valtakunnansali. Seurakunta siirtyi myöhemmin Belamnan kylään.

Erikoistienraivaajat Festus Funusui ja hänen vaimonsa Ovature määrättiin Belamnaan vuonna 1988 järjestelemään saarnaamistyötä. Lata Stationissa alettiin saarnata kaduilla ja toreilla. Äskettäin Belamnassa pidetyssä kierroskonventissa oli läsnä lähes 200 henkeä. Kasvunmahdollisuudet vaikuttavat lupaavilta. Aivan Lata Stationin keskustaan on suunnitteilla 500-paikkainen konventtisali. Jehova on varmasti siunannut kasvun.

Different-koira puree Reefsaarilla

Vähän sen jälkeen, kun John Mealue oli omaksunut totuuden, Michael Polesi, joka asui Gawassa itälaidan ulkosaaristoon kuuluvilla Reefsaarilla, kävi opettajaseminaaria Honiarassa. Michael oli anglikaani. Eräänä aamuna, kun hän käveli torin ohi, missä todistajat seisoivat puiden alla katutyössä, hän huomasi, että pikkupojat pitivät pilkkanaan joitakuita iäkkäitä julistajia. Heidän piikittelynsä kohdistui toistuvasti Benjamin Ru’u -nimiseen todistajaan, jonka toinen jalka oli osittain amputoitu. Nähdessään Benjaminin kävelevän polviniveleen kiinnitetyn puujalan avulla Michaelin tuli häntä sääli, ja hän osti Benjaminilta kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Hän otti sen mukaansa Maloon Santa Cruzin saarille, missä hän oli opettajana ala-asteella.

Hän sai siellä yhteyden John Mealuen veljeen Drawmaniin, joka oli vielä silloin ala-asteen opettajana. Michael oli iloinen siitä, että joku voi auttaa häntä ymmärtämään Raamattua.  Lukuvuosi oli valitettavasti päättymäisillään, ja pian Michael menisi takaisin kotiin perheensä luo Reefsaarille. Kun hänen oli aika palata kotiin, hän oli lukenut vasta kolme lukua Totuus-kirjasta. Vaikka hänellä oli näin vähän tietoa Raamatusta, hän alkoi saarnata kotiin palattuaan.

Koska Michael ei lakannut puhumasta totuudesta julkisesti, papisto painosti Lata Stationin kouluviranomaisia erottamaan hänet, kuten James ja Drawmankin myöhemmin erotettiin. Michael päätti kasvattaa itse kaiken ruokansa. Hänen oli vaimonsa Naomin ja lastensa kanssa lopulta pakko lähteä hyljeksittynä omasta kylästään. Kauaksi sieltä he rakensivat uuden kodin ja myöhemmin valtakunnansalin. Lähtiessään he ottivat mukaansa koiranpennun, jonka nimi oli Different (Erilainen). Michael sanoikin: ”Tämä osoittaa, että olemme todella erilaisia kuin maailma.” Michael kertoo, että vielä nykyäänkin Different näyttää tietävän tuon eron, koska ”se puree takamuksiin vain niitä, jotka eivät ole Jehovan todistajia tai kiinnostuneita”.

Mutta kertomuksemme jatkuu. Jonkin ajan kuluttua James Sopi, Billy Kwalobili ja Joe Kwasui tulivat viikoksi laivalla Santa Cruzin saarilta rohkaistakseen Michaelia hengellisesti ja auttaakseen häntä huolehtimaan kiinnostuneista. Michaelista tuli innokas julistaja, ja hän kävi myöhemmin kasteella Honiaran piirikonventissa. Michaelin rinnalle tuli jatkuvasti uusia julistajia Reefsaarilla. Vuonna 1984 saapuivat erikoistienraivaajat David Kirite’e ja Ben Ramo. He eivät kuitenkaan säästyneet vaikeuksilta.

Lehdet huutavat

Yhteen Davidin ja Benin kohtaamaan ongelmaan oli osasyynä Reefsaarilla ja Malaitassa asuvien kireät välit. Tällainen vihamielinen asenne kehkeytyi sen jälkeen, kun kilpailevien honiaralaisten anglikaaniryhmien välillä oli puhjennut kiista juuri niihin aikoihin, kun tienraivaajat saapuivat. Näiden malaitalaisten erikoistienraivaajien oli siksi vaikea mennä mihinkään  omin päin saarnaamaan. Heidän ongelmaansa mutkisti vielä entisestäänkin se, että ihmiset pelkäsivät piispaansa ja pappejaan. Papit kävivät usein ihmisten luona tarkastamassa, oliko näillä jotain Seuran kirjallisuutta kotonaan. Jos kirjallisuutta löytyi, talonomistaja sai aivan varmasti ankaran läksytyksen, ja hänen oli pakko luovuttaa kirjallisuus papin tuhottavaksi. Oli näin ollen erittäin vaikea saarnata kenellekään. Ihmiset juoksivat karkuun heti, kun he huomasivat Jehovan todistajien olevan tulossa.

Tienraivaajat ymmärsivät, että heidän piti keksiä jokin toinen tapa saarnata. ”Päätimme käyttää puunlehtiä”, he sanoivat. ”Menimme viidakkopolkujen risteyskohtaan, kiskaisimme ison lehden läheisestä puusta, kirjoitimme sille suurilla kirjaimilla jonkin raamatunkohdan ja pienemmillä kirjaimilla tuon raamatunkohdan selityksen. Sitten oikein pienellä käsialalla kirjoitimme: ’Jos haluatte saada selvemmän käsityksen tästä raamatunkohdasta, voitte kirjoittaa Salomonsaarten Jehovan todistajille tai kysyä lisätietoja keneltä tahansa lähiseudun Jehovan todistajalta.’” b

David ja Ben kertovat toisenkin esimerkin siitä, miten he todistivat puunlehtien avulla: ”Kirjoitimme teeman ’Jumalan valtakunta’ [Kingdom belong God] ja sitten sen alapuolelle ensimmäisen raamatunkohdan, Matteuksen 24:14:n, sekä sanat: ’Meidän täytyy saarnata siitä.’ [Me-fella must preach about this-fella something.] Ja sitten sen alapuolelle kysymyksen: ’Mitä tämä Jumalan valtakunta tulee tekemään?’ [Wanem now Kingdom belong God by-by doim?] Ja viimeisen raamatunkohdan, Ilmestyksen 21:4:n.”

Kun tienraivaajat todistivat alueella, missä ihmiset vastustivat totuutta voimakkaasti, he käyttivät Psalmia 37:9 lehden  viimeisenä raamatunkohtana: ”Sillä pahat hävitetään, mutta jotka Herraa odottavat, ne perivät maan.” c Sitten he panivat puunlehden keskelle tallatuinta viidakkopolkua ja väistyivät syrjään. Tuottiko tämä saarnaamismenetelmä hyviä tuloksia?

Eräänä päivänä tienraivaaja kirjoitti saarnan puunlehdelle kuulakärkikynällä ja pani lehden huolellisesti aivan keskelle paljon käytettyä tietä. Hän käveli vähän matkan päähän seisomaan puiden siimekseen. Hän odotteli uteliaana nähdäkseen, kuka poimisi lehden. Hänen ällistyksekseen tietä pitkin tassutteli koira, joka pysähtyi nuuhkaisemaan lehteä. ”Luulenpa, että tuo koira osasi lukea”, tienraivaaja sanoi huvittuneena, ”koska se alkoi haukkua lehteä. Koira innostui ja piti niin kovaa meteliä, että läheisessä pensaikossa ollut metsästäjä luuli koiran saaneen opossumin tai  sisiliskon loukkuun puuhun. Metsästäjä juoksi paikalle ja huomasi koiran haukkuvan ja käpälöivän puunlehteä. Hän työnsi koiran sivuun ja poimi varovaisesti lehden. Hän lukaisi lehdellä olevan saarnan ja laski sitten taas tuon lehtisanoman yhtä varovaisesti keskelle tietä.”

Kertomuksensa lopuksi tienraivaaja sanoo: ”Kun kuljin myöhemmin tuon metsästäjän talon ohi, hän huusi minulle: ’Panitko sinä jotain tielle?’ Aloimme käydä raamatullisia keskusteluja, jotka muuttuivat pian säännölliseksi raamatuntutkisteluksi. Nyt tämä mies ja hänen koko perheensä ovat hyvän uutisen julistajia.”

Sokea näkee

Billy Kwalobili meni naimisiin vuonna 1986, ja hän ja hänen nuorikkonsa Lina määrättiin erikoistienraivaajiksi Reefsaarille. He pitivät kovasti Eriki-nimisestä sokeasta nuorestamiehestä, joka tutki Raamattua. Erikiä kiehtoivat lintujen ja hyönteisten äänet, ja hän osasi matkia niitä täydellisesti. Tutkimalla Raamattua Kwalobilien kanssa hän sai tietoa kaikkien noiden eläinten Luojasta. Hän sai kuulla myös, miksi ihmiset ovat sairaita ja miksi hän on sokea. Billy luki yleensä kaikki tutkittavat kappaleet ääneen, Eriki kuunteli tarkkaavaisesti ja vastasi sitten omin sanoin noiden kappaleiden kysymyksiin. Eriki oppi ulkoa yli 30 raamatunkohtaa.

Käytyään Erikin luona matkavalvoja kehotti: ”Älkää pidätelkö häntä. Antakaa hänen saarnata.” Tuona samana viikonloppuna Eriki matkasi kahdeksan muun julistajan kanssa tiheän pensaikon läpi alueelle. Matkavalvoja piti kiinni sateenvarjon toisesta päästä, ja Eriki seurasi rivakasti perässä pitäen kiinni toisesta päästä. Aina silloin tällöin kajahti huuto: ”Tukki edessä” tai: ”Varo vasemmalla olevaa kiveä”, ja silloin Eriki nosti jalkaansa ja kiipesi puunrungon yli tai otti askeleen sivulle väistääkseen kivenjärkälettä. Monet ihmiset kuuntelivat Erikiä tämän kertoessa toivostaan, ja kun hän lainasi  raamatunkohtia ulkomuistista, he pudistivat ihmetellen päätään seuratessaan omasta Raamatustaan.

Matkavalvojan ollessa lähdössä Eriki sanoi hänelle: ”Tulisin hyvin iloiseksi, jos saisin kolme välinettä.” Kysyttäessä, mitkä ne olivat, hän vastasi: ”Raamattu, laulukirja ja kenttälaukku!”

”Mutta, Eriki, mitä sinä niillä teet?” valvoja kysyi. Eriki vastasi: ”Silloin voisin olla samanlainen kuin veljeni ja sisareni, kun menen valtakunnansaliin tai kentälle. Ollessani todistamassa ihmiset eivät kenties usko sitä, mitä minä sanon, mutta kun näytän heille nuo sanat Raamatustani, he voivat seurata niitä sieltä. Laukun tarvitsen voidakseni kantaa Raamattuani ja laulukirjaani.” Pian tämän jälkeen Eriki sai kaksi lahjaa – uuden Raamatun ja laulukirjan. Koska näillä veljillä ei ole nahkalaukkuja, he halkaisevat riisisäkkejä ja ompelevat niihin olkahihnat. Erikille lahjoitettiin myös oma riisisäkkilaukkunsa. Erikin toive oli toteutunut! Koko seurakunta iloitsi hänen kanssaan.

Hieman tämän jälkeen Michael Polesi sai taas opettajanpaikan. Tässä asemassa hän pystyi nyt tavoittamaan entistä useampia Reefsaarten asukkaita. Ilonaihe oli myös se, kun ensimmäiset kaksi Reefsaarilla asuvaa naista kastettiin Santa Cruzin saarilla pidetyssä kierroskonventissa vuonna 1990. Temotun provinssia odottavat varmasti vielä monet siunaukset.

Hyvä uutinen saapuu Makiran provinssiin

Vuonna 1984 avautui Jehovan todistajille uusi alue: San Cristóbalin saari. Heimojen kylänrajat olivat siellä yhä voimassa. Tuolle saarelle oli ollut vaikea lähettää tienraivaajia saarnaamaan, koska heimojen elämäntavassa ei ollut sijaa vieraille. Tilanne alkoi kuitenkin näyttää valoisammalta, kun muuan raskaita työkoneita käyttävä veli sai työkomennuksen San Cristóbaliin. Haaratoimisto käytti tätä viivyttelemättä hyväkseen ja lähetti erikoistienraivaaja James Ronomaelanan, joka  on nykyisin haaratoimistokomitean jäsen, San Cristóbaliin arvioimaan, millaisia mahdollisuuksia olisi saada työ alkuun.

Todistaessaan saarella James sai aluksi osakseen paljon vastustusta, ja eräänä päivänä hän näki yllätyksekseen kilven, jossa varoitettiin: ”Jehovan edustajat! Pääsy kielletty ilman lupaa.” Monet tämänkaltaiset lannistavat hetket eivät kuitenkaan heikentäneet hänen intoaan, ja niinpä hänelle sattuikin muuan jännittävä kokemus. Hän kertoo: ”Tulin eräässä kylässä suuren talon kohdalle. Talonisännällä oli kookospalmuviljelmä sekä karjaa, ja hän vaikutti selvästi naapureitaan paljon varakkaammalta. Siispä lähdin pois tämän talon luota ajatellen, ettei tällä miehellä olisi aikaa syventyä totuuteen. Kävellessäni aloin pohtia pelokasta ratkaisuani. Kysyin tuimasti: ’Miksi oikeastaan olen menossa poispäin?’, ja vastasin sitten rohkeasti: ’Jehova lähetti minut tänne, enkä kenties tämän koommin enää tule tänne. Minun on mentävä puhumaan miehelle!’”

Päästessään talon luo hän tapasi omistajat, Oswald ja Rachel Olin. James alusti innoissaan keskustelun kiinnittämällä huomiota siihen, että Jumalalla on nimi ja tarkoitus maata varten. Pariskunta oli riemuissaan saadessaan tietää, että Jumala tekee maasta jälleen paratiisin. Toisella käynnillä aloitettiin raamatuntutkistelu. Oswald ja Rachel alkoivat nopeasti mukauttaa elämäänsä Jehovan vanhurskaisiin normeihin. Koska Oswald oli lahjoittanut huomattavia summia anglikaaniselle kirkolle, ei ollut mikään ihme, että se alkoi vastustaa häntä ankarasti. Erikoistienraivaajille oli noihin aikoihin myös annettu tehtäväksi käydä entistä laajemmalla alueella, ja tämä suututti paikallisia pappeja niin paljon, että he neuvoivat kirkkonsa jäseniä turvautumaan jopa väkivaltaan tienraivaajien vaientamiseksi.

Eivät tienraivaajat eikä Oswald perheineen pelänneet. Esimerkiksi kun erikoistienraivaaja Hankton Salatalau todisti eräälle kiinnostuneelle miehelle, muuan anglikaani alkoi kovalla  äänellä solvata Hanktonia. Hanktonin poistuessa kunnioittavasti tuo mies hyökkäsi hänen kimppuunsa häijysti takaapäin, iski hänet maahan teräviin koralleihin ja potki häntä armottomasti yli 15 minuuttia. Kauhistuneet kyläläiset katselivat tyrmistyneinä. He pelkäsivät kuitenkin niin paljon pappejaan, etteivät uskaltaneet auttaa häntä. Hankton makasi avuttomana maassa suojaten päätään ja vartaloaan käsivarsillaan. Hänen kivikkoon hakkautunut, verinen selkänsä näytti raa’alta lihamöhkäleeltä. Lopulta muutamat kyläläiset keräsivät sen verran rohkeutta, että he uskalsivat tulla väliin. He pitelivät hyökkääjää kiinni niin kauan, että pahoin ruhjoutunut Hankton pääsi kotiin.

Valitettavasti kirkon pelko pitää yhä monia saarelaisia pauloissaan. Jotkut ovat silti alkaneet havaita tosi kristillisyyden ja kristikunnan välillä vallitsevan eron. Neljän erikoistienraivaajan kestävyys on sillä välin palkittu. San Cristóbalin saarella kukoistaa kaksi ahkeraa ja iloista seurakuntaa. Oswald, Rachel ja heidän lapsensa sekä jotkut Rachelin sukulaisetkin ovat nyt pelottomia hyvän uutisen julistajia.

Erikoisia tapoja

Monilla Malaitan ja muiden saarten luoksepääsemättömillä seuduilla, varsinkin vuoristossa, asuu heimoja, jotka eivät ole juuri olleet kosketuksissa kristikuntaan eivätkä tosi kristillisyyteen. Pääasiallisesti näihin heimoihin kuuluvat palvovat esi-isiä, mutta jotkut ovat animisteja.

Entinen kierrosvalvoja Elson Site, joka palvelee nykyisin erikoistienraivaajana ja jolla on kahdeksanlapsinen perhe, kuvailee joillakin näillä alueilla vallitsevia olosuhteita: ”Heimojen jäsenillä on tapana olla vähissä pukeissa tai aivan ilkosillaan, ja kehen tahansa tällaisessa kylässä vierailevaan, jolla on vaatteet yllään, suhtaudutaan epäluuloisesti, ja usein häntä estetään tulemasta kylään.”

Miten tällaisesta arkaluonteisesta tilanteesta selviydyttäisiin?  Elson jatkaa: ”Erään kerran julistajaryhmä pienestä seurakunnasta tuli kylään saarnaamaan, ja päällikkö kielsi sekä veljiä että sisaria pitämästä vaatteita yllään ollessaan tuossa kylässä. Veljet selittivät, ettei kristityillä ollut tapana kulkea alasti. Koska he olivat matkustaneet näin pitkän matkan kertoakseen jotakin tärkeää Jumalan sanasta, he haluaisivat mielellään ratkaista tämän pikkuongelman, joka esti seudun asukkaita kuulemasta hyvää uutista. Päällikkö neuvotteli melko kauan kylän vanhojen miesten kanssa ja päätti lopulta, etteivät veljet voisi saarnata kyläläisille tuona päivänä. Tehtiin kuitenkin järjestelyjä tulevien vierailujen onnistumiseksi. Kyläläiset lupasivat rakentaa majan aivan kylänrajan ulkopuolelle, niin että veljet ja sisaret voisivat täysissä pukeissa tavata tuossa majassa kaikki ne kylän asukkaat, jotka halusivat kuulla, mitä Raamattu opettaa. Tämä järjestely toimi oikein hyvin, koska kyläläiset puhuvat mielellään hengellisistä asioista.”

Sen lisäksi että veljien on kunnioitettava joidenkin kylien vaatetusrajoituksia, heidän on noudatettava muitakin näiden ihmisten uskomuksiin liittyviä rajoituksia. Arturo Villasin, joka palvelee nykyisin kierrosvalvojana, selostaa: ”Veljet, jotka vievät ryhmää todistamaan, ottavat tunnollisesti huomioon sen, että kyläläiset eivät suvaitse mitään sellaista, mikä loukkaa henkiä. Tiettyjen sanojen tai nimien mainitseminen on joissakin kylissä ehdottomasti kiellettyä: ei saa esimerkiksi sanoa sellaisen kuolleen esi-isän nimeä, jolla otaksutaan olevan valtaa kylään. Myös joitakin puita pidetään pyhinä, ja vain miehet saavat istua niiden varjossa. Eräässä merenrannalla sijaitsevassa kylässä tiettyjen värien käyttäminen on loukkaavaa; siellä ei voi käyttää punaisia tai mustia vaatteita. Tämä otetaan hienotunteisesti huomioon, eikä todistettaessa käytetä kirjaa tai Raamattua, jossa on punaiset tai mustat kannet.

”Joillakin alueilla saattaa olla kyliä, joihin naisilta on ehdottomasti pääsy kielletty. Mies ei saa istuutua samalle penkille, jolla nainen istuu, ellei tämä ole hänen vaimonsa. Jos mitä  tahansa näistä tavoista rikotaan, täytyy maksaa heti korvaus. Jotta onnistuttaisiin antamaan todistusta, on erittäin tärkeää, että veljet ja sisaret tuntevat yksityiskohtaisesti kunkin kylän säännöt, lait ja rajoitukset. Siksi ennen kylään menemistä ryhmää johtava veli kertoo seikkaperäisesti, mitä ryhmään kuuluvien, varsinkin sisarten, jotka tietämättään helposti rikkovat miesten keksimiä tapoja, pitää ja mitä ei pidä tehdä kylässä. Myönnytyksiä, jotka eivät ole ristiriidassa Jehovan vanhurskaiden periaatteiden kanssa, ollaan valmiita tekemään, jotta kyläläiset saavat kunnon mahdollisuuden kuulla hyvää uutista. Monet kyläläiset ovat suhtautuneet myönteisesti ja hylänneet ilomielin tapoja, jotka eivät miellytä tosi Jumalaa.”

Demonien ympäröimiä

Kwaion vuoristoseudulla Malaitassa on Aiolon kylä. Tässä kylässä asuu miltei yksinomaan Jehovan todistaja -perheitä.

Aiolo on kuin Jehovan kansan turvapaikka demonien palvonnan keskellä. Kylän ulkopuolella on monia alueita, joiden maa on pyhää: kukkuloiden laella voi kasvaa tiheää  pensaikkoa, mutta rinteet on hakattu paljaiksi, jotta pyhä maa saadaan erottumaan tavallisesta alueesta. Pappi uhraa siellä jumalille sikoja. Pappi ja toisinaan muutkin miehet syövät osan uhreista. Kuolemanrangaistuksen uhalla nainen ei kuitenkaan saa syödä palaakaan uhrista eikä olla mukana varsinaisessa uhritoimituksessa, vaikka hän on tehnyt suurimman työn sikojen kasvattamisessa. Uhraamisen jälkeen papin tai muiden uhranneiden täytyy jäädä kylän alueella olevaan pyhään taloon säädetyksi ajaksi, ennen kuin he voivat palata perheensä pariin.

Aioloon pystytettiin pikavauhtia talo bambusta ja muista viidakosta saatavista materiaaleista. Eräs Jehovan todistaja rakennutti tämän uuden talon niin sanotuille pakolaisille. He ovat kiinnostuneita kyläläisiä, jopa kokonaisia perheitä, jotka ovat paenneet demonien palvontaa. He ovat lähteneet pois kylästään, jossa palvotaan demoneita, ja hakeutuneet turvaan Aioloon. Erään kerran tuli muuan pakolaisjoukko – mies, vaimo ja muutama miehen veli ja sisar – koska kyläläiset yrittivät tappaa nämä ihmiset sen vuoksi, että he olivat loukanneet heidän demoniaan kieltäytymällä uhraamasta sille sikaa. Rangaistuksena tästä oli kuolema!

Useita päiviä myöhemmin eräs matkavalvoja vieraili Aiolossa. Kuuntelehan, mitä hänellä on kerrottavanaan: ”Vaimoni ja minut oli kutsuttu syömään erään veljen luo. Nämä pakolaiset istuivat siellä heidän keskellään. Ihastuimme heihin oikopäätä, mutta he olivat säikähdyksissään selin meihin. Mutta kun ateria oli syöty, he istuivat hymyssäsuin meihin päin. He olivat tajunneet, että me olimme aivan samanlaisia kuin kaikki muutkin veljet ja sisaret, jotka rakastavat Jehovaa ja joita hän puolestaan rakastaa!”

Ei enää pitkiähousuja

Mutta annetaanpa nyt veli Villasinin kertoa, miksi hän käyttää nykyisin polvihousuja pitkienhousujen asemesta. Hän  sanoo: ”Eräässä kylässä julistajaryhmämme oli todistanut kaikille kylän asukkaille. Muuan veli oli keskustellut pitkään kylän päällikön kanssa. Vihdoin veli tuli ulos päällikön talosta. Hän näytti huolestuneelta. Päällikkö oli sanonut haluavansa pitkäthousuni! Nyt oli minun vuoroni näyttää huolestuneelta! Minulla ei ollut muita housuja, eikä kierrosvalvojan sopinut kuljeskella ilman housuja. Pyysin veljeä menemään nopeasti takaisin päällikön luo ja selvittämään hänelle, että vaikka hän ja hänen kylässään asuvat kenties tuntevat olonsa mukavaksi ilman rihmankiertämääkään, minä olin tullut toisesta maasta, jonka tavat olivat aivan erilaiset, eikä meidän tapoihimme kuulunut esiintyä milloinkaan alastomana ihmisten nähden. Päällikön teki silti mieli housujani. Pitkän keskustelun päätteeksi veli sai päällikön kuitenkin suostumaan siihen, että saan itse pitää housuni. Olin helpottunut! Sen jälkeen en ole käyttänyt pitkälahkeisia housuja missään kylässä. Käytän muiden veljien tavoin polvihousuja.”

Eräällä toisella ulkomaisella matkavalvojalla oli muuan pöyristyttävä kokemus. Eräässä kylässä ei saa käyttää englanninkielisiä ’pahaa’ eikä ’sotaa’ merkitseviä sanoja. Nuo kaksi kiellettyä sanaa ovat kahden heidän demoninsa nimet. Näiden nimien lausuminen on rikos, ja rikkojan on heti maksettava suuri korvaus. Kun paikalliset Jehovan todistajat lähtivät saarnaamaan, uusi matkavalvoja sanoi veljille kuuntelevansa mieluummin ovilla. Veljet olivat eri mieltä. He halusivat ehdottomasti matkavalvojan sanovan jotain ovella, koska hänellehän oli selvitetty paikalliset tavat juurta jaksaen. Vieraileva veli suostui lopulta tähän. Kävellessään pitkin viidakkopolkua vuorenrinteitä ylös alas hän mutisi koko ajan itsekseen: ”Älä sano SOTA, älä sano PAHA.”

Kun he vihdoin viimein pääsivät alueelle, eräs mies kutsui matkavalvojan ja kaksi muuta veljeä sisälle taloonsa. Paikalliset veljet aloittivat keskustelun ja sitten esittelivät hermostuneen matkavalvojan. Hän esitti lyhyesti joitakin ajatuksia Raamatusta,  ja kaikki meni hyvin. Talonisäntä tuntui olevan tyytyväinen kuulemaansa. Matkavalvojakin oli aika tyytyväinen itseensä, avasi kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä ja alkoi näyttää paratiisikuvia. Mutta sitten hän lisäsi kauhukseen: ”Ja Jumala tulee poistamaan sodan.”

Miehen silmät laajentuivat, ja matkavalvojankin silmät laajentuivat. Matkavalvoja katsahti anovasti noihin kahteen veljeen ja huokaisi syvään, mutta veljet katsoivat talonisäntää ikään kuin olisivat kysyneet: ”Eihän hän sanonut ’sota’?” Isäntä vilkaisi heihin ikään kuin sanoen: ”Ei, ei kai.” Niinpä keskustelu käytiin loppuun, eikä korvausta tarvinnut maksaa. Matkavalvoja halusi kuitenkin päästä nopeasti takaisin Aioloon.

Tapojen ja pukeutumistyylien lisäksi rakennusmenetelmätkin ovat Salomonsaarilla erilaisia kuin länsimaissa. Kaksi suurta rakennushanketta on kaikesta huolimatta auttanut monia paikallisia asukkaita havaitsemaan, että Jehova Jumalan henki on hänen palvojiensa yllä. Vuonna 1989 Aukin kaupungissa Malaitassa asuvat ihmiset olivat hämmästyneitä nähdessään 60 julistajan seurakunnan rakentavan yli tuhatpaikkaisen konventtisalin. Sitten vuoden 1991 kesäkuussa honiaralaiset katselivat silmät suurina, kun 1200-paikkainen konventtisali näytti nousevan maan tasalta kahdessa viikossa. Se oli Tyynenmeren alueen ensimmäinen tämänkokoinen nopeasti rakennettu sali. Kierrellessämme rakennustyömaita pysähdymme ensiksi Malaitaan.

”Jehovan rakentama sali”

Työkaluina kaksi vasaraa ja kaksi talttaa, kymmeniä avuliaita työntekijöitä ja kaikki ympäröivästä rämeiköstä saatava puutavara – näin koossa onkin kaikki, mitä tarvitaan 1500-paikkaisen konventtisalin rakentamiseen Salomonsaarten tyyliin. Tällainen rakentamisihme on voimistanut Jehovan nimelle koituvaa suurta ylistystä Malaitassa. Pystytettäessä 930  neliömetrin suuruista rakennusta oli voitettava niin monia ylipääsemättömän tuntuisia esteitä, että se tuli tunnetuksi ”Jehovan rakentamana salina”.

Malaitassa työskentelevät lähetystyöntekijät pitivät vuoden 1982 kesäkuussa provinssin huomattavimmassa kaupungissa Aukissa kokouksen, jossa tultiin siihen tulokseen, että paikallinen 65 julistajan seurakunta tarvitsi pikimmiten uuden valtakunnansalin. Kokouksessa olivat läsnä Roger Allan ja filippiiniläiset lähetystyöntekijät Pepito Pagal ja Arturo Villasin.

Vanha valtakunnansali kuhisi termiittejä. Siitä oli tullut niin hatara, että heikoinkin tuulenpuuska uhkasi repiä sen maan tasalle. Sali oli alun perin rakennettu 15 vuotta sitten suojaamaan tilapäisesti 400:aa Aukin konventtiin kokoontunutta ihmistä, mutta nyt se oli romahtamaisillaan.

Aukin seurakunnassa oli vain kaksi varsinaisesti ansiotyössä käyvää veljeä, ja he kumpikin ansaitsivat pari sataa markkaa kuukaudessa. Kaikki seurakunnan jäsenet suostuivatkin siihen, että ensin kerättäisiin yhdessä rahaa, jotta hanke voitaisiin aloittaa. Veljet Pagal ja Villasin määrättiin organisoimaan seurakunnasta ryhmä vapaaehtoisia, jotka työskentelisivät tarvittavien varojen saamiseksi kokoon.

Seurakunta kasvatti bataattia ja kaalia. Saatu sato pakattiin sitten kookospalmun lehdistä tehtyihin koreihin ja lähetettiin laivalla Honiaraan. Siellä iäkäs tienraivaajaveli Cleopass Laubina myi vihannekset mahdollisimman hyvään hintaan ja lähetti rahat Aukin seurakunnalle. Lisäksi maanantaisin 40–50 veljeä ja sisarta uurasti hiki päässä ansaitakseen rahaa kaivamalla ojia, raivaamalla aluskasvillisuutta kookospalmuviljelmiltä ja sekoittamalla käsin betonia. Vuoteen 1985 mennessä työskenneltyään kolme ja puoli vuotta seurakunta oli saanut kokoon noin 8000 markan suuruisen rakennusrahaston.

Hanke laajenee

Rakennushanketta oli sillä välin päätetty huomattavasti  laajentaa, jotta se hyödyttäisi kaikkia Malaitan 23:a seurakuntaa. ”Miksi emme 70 julistajalle tarkoitetun valtakunnansalin asemesta rakentaisi konventtisalia 1500 ihmiselle?” ajattelivat paikalliset Jehovan todistajat. Niinpä tehtiin suunnitelmat suurta rakennusta varten, jossa olisi 1500 istumapaikkaa ja joka suojaisi päiväntasaajan paahtavalta auringolta ja sen lisäksi Salomonsaarilla tavallisilta rankkasateilta.

Piirrettiin karkea luonnos, jossa sali oli 30 metriä pitkä ja 32 metriä leveä. Salin katto oli loivasti ylöspäin kalteva, jotta kohoava lämmin ilma poistuisi sisäkaton kautta. Keskelle salia ei suunniteltu lainkaan tukipylväitä, jotta yleisöllä olisi esteetön näkyväisyys. Sali sijaitsisi seurakunnan kahden hehtaarin tontilla.

Vuonna 1985 seurakunnan rakennuskomitea onnistui saamaan halpakorkoista lainaa. Vähän myöhemmin ruotsalaiset Jehovan todistajat lahjoittivat suurehkon summan, ja näin konventtisalirahastoon kertyi kaikkiaan noin 50000 markkaa, ja rakentaminen voitiin aloittaa.

Lisäksi honiaralaisen sahan johtaja lupasi toimittaa kaikki ne 300 sahattua tukkia, jotka tarvittiin kantavien pilarien, verannan ja eteisen pylväiden sekä katonkannattimien ja katto-orsien rakentamiseen. Katonkannattimet rakennettaisiin Honiarassa, sitten ne purettaisiin osiin ja kuljetettaisiin proomulla Aukiin, missä ne koottaisiin uudelleen ja asennettaisiin kantavien pilarien päälle.

Innokas rakennusryhmä oli valmiina aloittamaan. Heillä ei ollut kuitenkaan mitään muita välineitä kuin kaksi sorkkavasaraa ja kaksi talttaa. Monet olivat tietenkin halukkaita auttamaan urakassa. Mutta kukaan Malaitan Jehovan todistaja ei ollut rakennusalan ammattilainen. ”Veljet ja sisaret odottivat minun valvovan rakennustyötä, mutta minä en ollut koskaan rakentanut edes kanakoppia!” veli Allan sanoi.

 Miten todistajat aikoivat saada katonkannattimet, joissa jokaisessa oli kahdeksan suurta pulteilla yhteen kiinnitettyä tukkia ja jotka painoivat kahdesta viiteen tonnia, nostettua kuusi metriä korkeiden tukipilarien päälle? Miten he lisäksi pystyisivät nostamaan katonharjan 12 metrin korkeuteen rakennusnostureita käyttämättä?

”En tiedä”, tunnusti veli Allan siihen aikaan. ”Meidän on vain luotettava siihen, että Jehova auttaa meitä.”

Tervetullutta apua

Kaukaa meren takaa tuli ammattitaitoista apua lokakuussa 1986. Jon ja Margaret Clarke, jotka olivat olleet rakentamassa Uuden-Seelannin haaratoimistoa, kuulivat Aukin seurakunnan ahdingosta ja saivat hankituksi viisumit Malaitaan kolmeksi kuukaudeksi.

Seurakunta sai lahjaksi betoninsekoittimen, ja niinpä ryhdyttiin rakentamaan suurta lavaa ja betoniharkkoseinää, jonka sivuille tuli siipirakennukset lavan taakse. Käyttäen pelkkiä käsiä lapioinaan he kaivoivat syviä kuoppia ja täyttivät ne betonilla, ja niihin he asettivat 18 kantavaa pilaria seiniä, kattoa ja kuistia varten.

Saatuaan valmennusta veli Clarkelta paikkakunnan veljet kokosivat itse uudelleen katsomon katonkannattimet sekä kolme eteisen katonkannatinta. Heillä oli kuitenkin yhä ongelma: miten he asentaisivat nämä painavat katonkannattimet paikoilleen? Se oli melkoinen insinööritaidon ihme, sillä kannattimet oli tehty kiinnittämällä pulteilla kahdeksan tukkia yhteen valtavaksi kolmioksi. Sanat eivät riitä kuvailemaan veljien päättäväisyyttä ja näppäryyttä.

Tukkien baletti

Ainoa käytettävissä oleva väline tällaiseen mammuttimaiseen nostourakkaan oli jonkinlainen korvikenosturi väkipyörästöineen. Nosturin runko oli kyhätty kahdeksasta tukista.  Ensimmäinen katonkannatin, joka painoi kaksi tonnia, täytyi nostaa vastarakennetun betoniharkkoseinän yli ja asettaa paikoilleen kahden sen takana olevan tukipilarin päälle. Kun nosturi ääriasennossaan nosti kannattimen ylös, veljet tyrmistyksekseen tajusivat, ettei nosturi pystyisikään nostamaan kannatinta tarpeeksi korkealle, jotta seinä olisi voitu ylittää törmäämättä. Metri jäi puuttumaan! Katonkannatin jätettiin kahdeksi päiväksi nosturiin roikkumaan – tukein tuettuna alapuolelta – ja sillä aikaa veljet voivottelivat ja pohtivat ongelmaa.

Ihmiset kulkivat ohi virnuillen: ”Eikö Jehova voi nostaa katonkannatintanne?”

”Hyvä on!” huudahtivat veljet. ”Nyt Jehova auttaa meitä varmasti!”

Työntekijät saivat äkillisen luovuudenpuuskan. Avopakettiauton tunkki sujautettiin katonkannattimen toisen pään alle ja sitä nostettiin ylös muutama sentti. Sitten katonkannattimen pää tuettiin. Sitten tunkki siirrettiin kannattimen toiseen päähän, ja sitäkin nostettiin ylemmäs ja se tuettiin. Tätä toistettiin, kunnes neljän päivän taiteilun jälkeen ensimmäinen katonkannatin oli hivutettu korkealle betoniseinän yli ja asetettu suunnitellulle paikalleen tukipilarien päälle. Tämä mahtava saavutus sai veljet tanssimaan suuressa piirissä työmaan ympäri, taputtamaan käsiään ja lauleskelemaan iloisesti.

Vasta kun urakka oli ohi ja tunkilla oli onnistuttu nostamaan kolme katonkannatinta – yksi niistä painoi viisi tonnia – veljille valkeni, että tunkin kyljessä oleva epäselvä teksti ei kertonutkaan sen nostokyvyn olevan ”15 tonnia” vaan todellisuudessa ainoastaan ”1,5 tonnia”!

”Totesin asiaa tarkemmin harkittuani, että sille, mitä veljet ja sisaret tekivät, ei löydy loogista selitystä”, sanoo veli Allan. ”Kun katseli noiden valtavien katonkannattimien kohoamista ilmaan, tuntui kuin olisi katsellut tukkien balettia!”

 ”Eikö Jehova voi rakentaa salia?”

Tammikuussa 1987 kaksi honiaralaista rakennusalalla työskentelevää veljeä kävi Aukissa ja sanoi tarkastettuaan kannatusrakenteet, että saha oli toimittanut tietämättään tarkoitukseen soveltumattomia hedelmäpuutukkeja ja että nämä tukit yleensä lahosivat petollisesti sisältä päin. He arvelivat, että ytimet olivat alkaneet jo lahota ja että kaikki tukit pitäisi vaihtaa. Neljän kuukauden kuluttua musertava arvio vahvistettiin: suurin osa tukeista oli lahoamassa, ja huomattava osa raskaasta rakennustyöstä, joka oli tehty, olisi tehtävä uudelleen.

Veli ja sisar Clarke tulivat heinäkuussa jälleen Aukiin mukanaan aucklandilaiset Steven ja Allan Brown. He toivat mukanaan välineistöä, joka oli saatu lahjoituksena Uudesta-Seelannista haaratoimiston rakennustöiden päätyttyä. Nämä uusiseelantilaiset olivat suunnitelleet saavansa salin kattorakenteet valmiiksi vierailunsa aikana, mutta heidän työnsä keskittyi sen sijaan edellisvuotisten rakenteiden purkamiseen.

Vaikeinta veljien oli kuitenkin kestää työmaan ohi viilettävissä kuorma-autoissa matkustavien jatkuvaa nälvimistä ja Aukin torilla tai kaduilla ihmisten esittämiä nöyryyttäviä huomautuksia.

”Eikö Jehova pysty rakentamaan salia?” he pilkkasivat. ”Tämä osoittaa teidän olevan väärässä uskonnossa”, he ivasivat. ”Vain hullut rakentavat salin ja sitten purkavat sen.” Kun toisiin uskontoihin kuuluvat ihmiset kulkivat rakennustyömaan ohi, he tanssivat ja lauloivat alakuloisten työntekijöiden edessä – iloiten näiden epäonnesta. Paikalliset veljet olivat niin masentuneita, että he sanoivat neljälle lähetystyöntekijälle ’jättävänsä salin rakentamisen heti sikseen, ellei Jehovan nimi liittyisi siihen’.

Ilkkuminen loppuu lyhyeen

Ilkkuminen loppui toisinaan lyhyeen. Esimerkiksi eräs laulajaryhmä,  joka oli matkalla 16 kilometrin päähän kirkolliseen erikoistapahtumaan, huusi solvauksia ja naureskeli rakentajille huristaessaan työmaan ohi kuorma-autolla. Alle kahden kilometrin päässä rakennustyömaasta heidän kuorma-autonsa meni rikki, joten he jäivät avuttomina tien varteen eivätkä päässeet perille.

Kun rakennustyömaalle kiiri tieto siitä, että kuorma-auto oli mennyt rikki, veljiä kiellettiin ’maksamasta pahaa pahalla’. (Room. 12:17) Kun jotkut veljet hieman myöhemmin ajoivat tien poskeen jääneiden laulajien ohi, he eivät kuitenkaan voineet vastustaa kiusausta ottaa salaa muutamia tanssiaskeleita kuorma-auton lavalla!

Konan kylä tulee apuun

Sahalta oli tullut vain 38 lahotonta tukkia, joten jostain muualta piti saada loput noista 300 tarvittavasta tukista. Mutta mistä? Viiden kilometrin päässä rakennuspaikalta sijaitsevassa Konan kylässä asuvat Jehovan todistajat kertoivat rakentajille voivansa lahjoittaa erityisen kovaa puuta omalta maaltaan. Tuolla puulla korvattaisiin kantavat pilarit, kuistin ja eteisen pylväät sekä katsomon katonkannattimet. Tämä merkitsi suurta uhrausta noille konalaisille todistajille, koska Namu-pyörremyrsky oli tehnyt tuhojaan Malaitassa ja tämä puutavara oli varta vasten säästetty heidän tuhoutuneiden kotiensa jälleenrakentamiseen.

Jotta tukit saataisiin kuljetettua, Aukin seurakunnan sisaret hakkasivat kuusi metriä leveän ja 800 metrin pituisen väylän tiheän viidakon läpi hakkuupaikalta päätielle. Ponnistellen kaikin voimin he kaatoivat puita, rakensivat siltoja ojien yli ja raivasivat esteitä uuden tien tieltä. Valikoidut puut voitiin sitten kaataa, niistä voitiin karsia oksat ja ne voitiin sahata parruiksi moottorisahalla.

”Olemme kuin muurahaisia”

Uusi puutavara oli sahattu parruiksi, joiden läpimitta oli  36 senttimetriä ja pituus 6,4 metriä. Mutta miten nämä valtavat parrut saataisiin 800 metrin päässä kulkevalle päätielle?

Seurakunnan jäsenet vastasivat: ”Olemme kuin muurahaisia! Kun on tarpeeksi paljon käsiä, voimme siirtää mitä tahansa!” (Vrt. Sananl. 6:6.) Kun tarvittiin lisää veljiä ja sisaria kantamaan tukkeja, hakkuualueella kajahti huuto: ”Muurahaisia! Muurahaisia! Muurahaisia!” Kaikkialta tulvi veljiä ja sisaria auttamaan. 40 veljeä ja sisarta nosti 500 kilon painoisen tukin käsivoimin ja kantoi sen tietä pitkin päätielle, jotta se voitiin kuljettaa kuorma-autolla rakennustyömaalle.

Pilarien ja pylväiden asettaminen paikoilleen oli vaarallista. Jälleen kerran paikallinen tapa oli paras. Kukin pilari sijoitettiin tontilla noin kolmen metrin päähän syvästä kuopasta, johon se oli määrä laskea ja valaa sitten betoniin.

 30 veljeä ja sisarta nosti pilarin yläpään kehikon päälle. Sitten he työnsivät pilaria nopeasti maata pitkin, jolloin pilarin alapää liikkui kohti kuoppaa. Kaksi rohkeinta veljeä seisoi kuopan vastakkaisella puolella pidellen paksuja lankkuja, ja kun luisuva tukki osui noihin lankkuihin, sen vauhti pysähtyi äkisti, ja tällöin eteenpäin suuntautuva liike heilautti pilarin pystysuoraan asentoon, minkä jälkeen se putosi peruskuoppaan.

Erehdys koituukin siunaukseksi

Seuraavana oli vuorossa salin katon rakentaminen. Rakennusrahastossa ei ollut kuitenkaan tuossa vaiheessa enää rahaa, eikä seurakunnalla ollut varaa ostaa rakennukseen peltikattoa. Kun veljien surkeasta tilasta ilmoitettiin Jehovan todistajien hallintoelimelle, saatiin kaikeksi onneksi noin 40000 markan suuruinen lahjoitus. Rahaa oli nyt riittävästi ei vain kateaineiden hankkimista varten, vaan myös konventtisalin katsomon viimeistelemistä varten.

Vaaleanharmaaksi maalatusta kattopellistä maksettiin eräälle peltialan yritykselle 25000 markan käsiraha. Vaikkei väri ollut mieluinen eikä materiaalin paksuus eikä laatu sellaista kuin rakennuskomitea olisi halunnut, muuhun ei ollut varaa. Rakentajien kauhuksi nuo tarvitut kattopellit oli kuitenkin jo myyty eräälle toiselle uskonnolliselle ryhmälle, joka rakensi uutta kirkkoaan Honiaraan. Yritys pyysi anteeksi sekaannusta, mutta sillä ei ollut enempää tuontyyppistä katemateriaalia varastossa.

Viikon kuluttua yritys ilmoitti Jehovan todistajille, että oli saapunut erä parempilaatuista katemateriaalia. Mutta yrityksen tekemän virheen vuoksi seurakunta saisi ostaa sitä huomattavalla alennuksella – hinta sopi oikein hyvin rakennuksen budjettiin. Vielä ihmeellisempää oli se, että uusi kattopelti oli valmiiksi maalattu kauniin tummanvihreäksi; veljet olivat  alun perin halunneet juuri senväristä peltiä, mutta siihen ei ollut ollut varaa.

Joulukuussa 1987 saapui uusiseelantilainen veli Henry Donaldson, joka oli kattourakoitsija. Projekti kruunattiin kauniilla 1100 neliömetrin suuruisella katolla. Kun nyt kuorma-autot kiusanhenkisine matkustajineen ajoivat rakennustyömaan ohi, veljet ja sisaret saattoivat vihdoinkin laulaa ja tanssia osoittaen innoissaan miltei valmista rakennusta.

Kuvittelehan, miten iloisia he olivat, kun muutamia päiviä myöhemmin sali oli ensi kertaa käytössä. Australian haaratoimistosta tullut Viv Mouritz palveli vyöhykevalvojana ja puhui 593 kuulijalle. Hän kiitti kaikkia tämän suuren hankkeen hyväksi ahertaneita vapaaehtoisia näiden uhrautuvaisuudesta ja kestävyydestä.

Keinot keksitään

Tämä Malaitan konventtisali on esimerkkinä siitä, miten voidaan saada paljon aikaan ilman uudenaikaisia rakennuslaitteita ja kaupallisesti valmistettuja tarvikkeita. Se todistaa, miten Jehova siunaa niiden ponnisteluja, jotka luottavat häneen täysin. Usein työ eteni ilman perustyökaluja, kuten lapioita, joita olisi vauraammissa maissa pidetty aivan välttämättöminä.

Kun korallipitoista hiekkaa täytyi kaivaa ja säkittää rakennustyömaalle kuljetusta varten, sisaret kaivoivat terävillä tikuilla korallihiekkaa louhoksesta ja sitten paljain käsin kauhoivat terävää, karkeaa hiekkaa säkkeihin. Yhdessä ainoassa päivässä sisaret kaivoivat 13 kuorma-autolastillista korallihiekkaa – kukin niistä painoi kolme tonnia.

Toisena esimerkkinä siitä, miten voidaan tulla toimeen käytettävissä olevilla tarvikkeilla, voidaan mainita se, kun työmaan ainoiden kottikärryjen pyörä vaurioitui korjauskelvottomaksi eikä mistään Salomonsaarilta saatu uutta pyörää tilalle. Tämähän ei lannistanut todistajia hiukkaakaan. Täytettyään kottikärryt betonilla he vain nostivat ne ylös ja kuljettivat niitä  kantamalla, kunnes viiden viikon kuluttua Uudesta-Seelannista saatiin uusi pyörä.

Monien muiden työvaiheiden jälkeen konventtisalissa pidettiin loppujen lopuksi ”Jumalallisen oikeuden” piirikonventti lokakuussa 1988.

Rakennustyömaita kierrellessämme pysähdymme seuraavaksi Honiaraan Guadalcanalin saarelle.

”Vain kahdessa viikossa”

”Vain kahdessa viikossa!” (Two-fella week no more!) Sana levisi nopeasti ympäri Honiaran kaupunkia. Ihmiset olivat uteliaita, yllättyneitä ja epäluuloisia. Miten ihmeessä saataisiin valmiiksi suuri rakennus, jossa olisi istumatilaa 1200 hengelle? Miten tämä onnistuisi saarella, joka on niin kovin kaukana teollistuneen maailman teknisistä apuvälineistä?

Nykytekniikka ja työntekijöiden ammattitaito eivät olleet avainasioita tämän projektin onnistumisessa. Tässä maassa, jossa sekä kuljetusta että tie- ja vesirakentamista suunniteltaessa puhutaan kuukausista ja vuosista – ei päivistä eikä viikoista – kipeästi kuitenkin kaivattiin pyörremyrskyn kestävää ja silti viihtyisää konventtisalia, jossa olisi lava ja äänilaitteet.

Kun perustus alkoi muotoutua, paikkakuntalaisten kiinnostus kasvoi. Monet tulivat kuitenkin yhä epäluuloisemmiksi, kun he perustuksen nähdessään alkoivat tajuta, kuinka suuri rakennuksesta tulisi. He kysyivät: ”Miten aiotte rakentaa tämän suuren rakennuksen vain kahdessa viikossa?” (How now you-fella savvy workim this-fella big-fella building inside long two-fella week no more?)

Pian suuret teräsosat saapuivat konteissa, ja lasti purettiin laivoista. Honiaran hallitusviranomaiset olivat erittäin avuliaita ja ystävällisiä ja näkivät paljon vaivaa selittäessään maahantuontimääräyksiä. Salomonsaarten viranomaiset antoivat myös noin 60 vapaaehtoiselle australialaiselle Jehovan todistajalle luvan tulla Honiaraan työskentelemään paikallisten todistajien  kanssa varsinaisen kaksiviikkoisen rakennusvaiheen ajaksi. Veljet arvostivat kovasti viranomaisten ystävällistä kiinnostusta ja apua.

Veljet, joiden valkoiset hampaat hohtivat kuin jalokivet hymyilevissä tummissa kasvoissa, olivat jasmiiniseppeleineen rakennusryhmää vastassa 7. kesäkuuta 1991 Honiaran lentokentällä. Heistä huokui se rakkaus, joka tekee tästä kansainvälisestä veljesseurasta ainutlaatuisen. Alkujännitys laukesi pian, kun kaikki työntekijät alkoivat heti seuraavana päivänä rakentaa suurta rakennusta Jehovan palvontaa varten. Kukin ammattimies opetti mielihyvin taitonsa niille, jotka oli määrätty työskentelemään hänen kanssaan. Eräs paikallinen  tavarantoimittaja kävi katsomassa teräsrakenteita ja sanoi hämmästyneenä: ”Minulla oli erään kerran urakka, jossa piti asentaa 25 tonnia terästä, ja se kesti kolme kuukautta. Täällä te olette asentaneet 30 tonnianne vain kahdessa ja puolessa päivässä!”

Ensimmäinen kokous pidettiin vain 15 päivän kuluttua siitä, kun konventtisalin rakentaminen oli alkanut. Aivan liian pian oli muualta tulleiden veljien ja sisarten lähdettävä. Lentokentällä näytti hyvin samanlaiselta kuin heidän saapuessaan – nytkin vilahteli jasmiiniseppeleitä ja kaikki olivat aivan uupuneita paljosta kättelemisestä ja halaamisesta; tällä kertaa vain melkein kaikilla oli vedet silmissä.

”Onnelliset saaret” nykyään

Vaikka onnellisesta Jumalasta kertova hyvä uutinen saapui Salomonsaarille ensi kerran yli 35 vuotta sitten, on yhä kokonaisia saaria, esimerkiksi Santa Isabel, Shortland, Rennell, Bellona, Tikopia, Sikaiana ja Ulawa, joilla Valtakunnan hyvää uutista ei ole saarnattu järjestelmällisesti. Nyt on varmasti sopiva aika todistaa entistä laajemmalla alueella. Vaikka Salomonsaarten asukkaat ovat antaneet maalleen nimen ”Onnelliset saaret”, siellä on silti vakavia ongelmia. Monille saarelaisille nämä ovat todella ”kriittisiä aikoja, joista on vaikea selviytyä”. (2. Tim. 3:1) Ihmiset ovat taloudellisesti ahtaalla. Kun aiemmin kyläyhteisöissä asuneet siirtyvät taajamiin, muutos aiheuttaa heille paineita. Ihmiset etsiskelevät ratkaisuja ongelmiinsa, ja rehellissydämiset havaitsevat, että Jehovan todistajat voivat näyttää ainoasta viisauden ja lohdutuksen lähteestä, Jumalan sanasta, paikkansa pitäviä, tyynnyttäviä vastauksia.

Monet täkäläiset voivat huomata Jehovan hengen toimivan hänen kansansa keskuudessa. Aukissa Malaitasaarella ihmeteltiin kovasti sitä, kun 60 vähävaraista julistajaa rakensi Uudesta-Seelannista ja Australiasta tulleiden hengellisten veljiensä avustamina sekä Yhdysvalloista ja Ruotsista saadun taloudellisen avun turvin kauniin 1500-paikkaisen konventtisalin. Jehovan  kansan yhteyteen tuleekin siksi siellä paljon kiinnostuneita.

Niillä, jotka ovat kuulleet tarinoita tai nähneet kuvia Tyynenmeren eteläosan saarista, on usein väärä käsitys tuosta alueesta. He luulevat saarten olevan paratiiseja, joissa elämä on helppoa ja tienraivaus pelkkää huvia. Valitettavasti moskiitot, hiekkasääsket, pyörremyrskyt tai heikot maanjäristykset eivät näy valokuvissa. Kuvat eivät kerro, että ilman suhteellinen kosteus on 100 prosenttia, mikä saa vaatteet, kirjat ja muut esineet homehtumaan, eivätkä ne tuo korostetusti esille trooppisia sairauksia, käärmeitä ja krokotiileja. Salomonsaarten rikkaudet eivät ole näin ollen aineellisia. Rikkauksia ovat sellaiset ihmiset, jotka ovat asennoituneet palvomaan Jehovaa – he ovat ”pakanakansojen kalleuksia” – ihmiset, jotka rakastavat Jehovaa ja ovat mukauttaneet elämänsä hänen tahtoonsa. (Hagg. 2:7) Salomonsaarilla asuvien ystävällisyys, heidän halukkuutensa  oppia Jumalan lait ja mukautua niihin sekä heidän uskollisuutensa Jumalan valtakunnalle tekevät heistä kalliita Jehovan silmissä.

Siunatkoon Jehova edelleen runsaasti hänen nöyrien, iloisten palvelijoidensa työtä noilla kaukaisilla ”Onnellisilla saarilla”, kun he tavoittelevat ainoaa todellista ja kestävää onnellisuutta asettamalla hengelliset asiat ensimmäisiksi elämässään. – Matt. 5:3; 6:33.

[Alaviitteet]

[Taulukot s. 252]

(Ks. painettu julkaisu)

Salomonsaaret

1200

1954 1

1960 135

1970 553

1980 497

1991 851

Julistajahuippu

100

1954

1960 3

1970 57

1980 69

1991 70

Keskim. tienraivaajia

 [Tekstiruutu/Kartat s. 208]

(Ks. painettu julkaisu)

SALOMONSAARET

ONTONG JAVA

Tyynenmeren eteläosa

CHOISEUL

SHORTLAND ISLANDS

GIZO

UUSI-GEORGIA

Munda

SANTA ISABEL

MALAITA

Malu’u

Auki

GUADALCANAL

Honiara

BELLONA

RENNELL

Makiran provinssi

ULAWA

SAN CRISTÓBAL (MAKIRA)

Temotun provinssi

REEFSAARET

SANTA CRUZIN SAARET

Lata

[Kartta]

PÄIVÄNTASAAJA

PAPUA-UUSI-GUINEA

AUSTRALIA

[Tekstiruutu]

SALOMONSAARET

Pääkaupunki: Honiara, Guadalcanalin saarella

Viralliset kielet: Salomonsaarten pidgin ja englanti

Valtauskonto: anglikaanisuus

Väkiluku: 328723

Haaratoimisto: Honiarassa

[Kuvat s. 210]

Honiaran satama Guadalcanalin pohjoisrannikolla

Salomonsaarilla asuvia lapsia

[Kuva s. 212]

Honiaran haaratoimisto Guadalcanalissa

[Kuva s. 213]

Joan ja Bob Seccombe ensimmäisen haaratoimiston edessä

[Kuva s. 217]

Hyvää uutista on saarnattu tarmokkaasti kuudella pääsaarella ja kymmenillä pikkusaarilla

[Kuva s. 218]

Valtakunnansali Gizossa Länsiprovinssissa. Jotkin salit on rakennettu viidakosta saatavasta puutavarasta ja yhteen punotuista tai ommelluista palmunlehvistä

[Kuva s. 227]

Taaron lehtiä käytetään sateenvarjoina. Niille voidaan myös kirjoittaa viestejä

[Kuva s. 233]

Erikoistienraivaaja Elson Site perheineen

 [Kuvat s. 243]

Soilta kannettiin tukkeja, ne sahattiin parruiksi moottorisahoilla ja lastattiin kuorma-autoon. Parrua (seinän pystytuki) työnnetään peruskuoppaan Aukin konventtisalin rakennustyömaalla

 [Kuvat s. 244]

Jopa viisi tonnia painavat valtavan suuret katonkannattimet tehdään siten, että kahdeksan tukkia kiinnitetään pulteilla yhteen. Kannattimet asennetaan kuusi metriä korkeiden tukipilarien päälle ilman raskaita työkoneita

[Kuva s. 245]

Valmis 1500-paikkainen Aukin konventtisali Malaitassa

[Kuvat s. 249]

Pyörremyrskyn ja maanjäristyksen kestävä runko alkaa muotoutua

Honiarassa Guadalcanalin saarella sijaitsevassa salissa on istumatilaa 1200 hengelle

[Kuva s. 251]

Haaratoimistokomitea. Vasemmalta oikealle: James Ronomaelana, Josef Neuhardt ja Rodney Fraser