Honduras

HÄN taisteli urhoollisesti ankarassa myrskyssä, joka uhkasi pirstoa hänen laivansa vasten rannikkoa, jonka hän oli juuri löytänyt. Kerrotaan, että kun tuo mies, Kristoffer Kolumbus, lopulta pääsi turvallisemmille vesille, hän huokaisi: ”Jumalalle kiitos siitä, että olemme selvinneet noista syvänteistä!” Espanjalainen syvänteitä tai syvyyksiä tarkoittava sana honduras oli ilmeisesti osuva, sillä ainakin joidenkin historiakirjojen mukaan Honduras sai näin nimensä.

Nykyään Hondurasiin ja sieltä pois pääsee paljon helpommin kuin Kolumbuksen aikana. Se on yksi niistä seitsemästä pienestä maasta, jotka sijaitsevat Pohjois- ja Etelä-Amerikan yhdistävällä kapealla kannaksella. Se ei ole suurin eikä väekkäinkään Keski-Amerikan maa, sillä sen 112000 neliökilometrin suuruisella alueella asuu noin viisi miljoonaa ihmistä. Mutta vuoristoisin se on. Koska maa sijaitsee 15. pohjoisella leveyspiirillä, sekä Karibianmeren että Tyynenmeren puoleiset rannikot kylpevät trooppisessa auringonpaisteessa, kun taas maan sisäosien ylänkömaat ovat paljon viileämpiä.

 Huipulle saakka mäntyjen peitossa olevilta vuorilta alankojen kumpuileviin viidakkoihin, joissa kasvaa kuuluisia Hondurasin mahonkipuita ja setrejä, sekä kosteisiin soihin ja niitä ulompana levittäytyviin palmujen reunustamiin rantoihin ja Karibianmeren rannikon laguuneihin saakka tässä maassa on runsaasti kaunista luontoa, joka korostaa Luojan suuruutta ja tuottaa ihmiselle mielihyvää.

Samoin ihmisten keskuudesta löytyy paljon vaihtelua ja kiinnostavia piirteitä. On intiaaneja, valkoisia, mustia ja näiden kolmen eri rodun viehättäviä sekoituksia. Ensimmäisinä tulivat maahan mayaintiaanit. Sitä, mistä he tulivat, ei tiedä kukaan varmasti.

Mayojen pyramidien ja toisaalta Egyptin ja Babylonin zikkuratien välillä on huomattavia yhtäläisyyksiä, ja samoin näiden kansojen uskontojen välillä on kiinnostavia samankaltaisuuksia. Mayakansan harjoittamaan palvontaan kuului koko joukko jumalia sekä usko sielun kuolemattomuuteen ja kuolemanjälkeiseen rangaistukseen, mikä kaikki muistutti suuresti babylonilaista uskontoa. Eivätkä nämä uskomukset juuri muuttuneet ”kristillisyyden” saapumisen myötä.

”Kristillisyys” tuotiin maahan pakkokeinoin. Espanjalaiset valloittajat, konkistadorit, tulivat Hondurasiin eri suunnista vuonna 1524. Tapansa mukaan he pakottivat alkuasukkaat puhumaan espanjaa ja omaksumaan katolisen uskonnon. Tällä hetkellä noin 95 prosenttia hondurasilaisista on katolilaisia. Siirtomaavallan aika päättyi noin kolme vuosisataa myöhemmin, kun maa julistettiin itsenäiseksi vuonna 1821. Espanjalaisten lisäksi oli muitakin, jotka halusivat kiihkeästi hyötyä tästä rehevästä maasta, jossa on runsas eläimistö ja paljon kultaa ja hopeaa. Myöhemmät maahan tunkeutujat eivät kuitenkaan olleet uudisasukkaita vaan merirosvoja. Sekä William Parker että sir Francis Drake uhkasivat Hondurasin rannikkoa 1570-luvulla.

Totuuden valon sarastus

Babylonilainen uskonto, sekä muinaisten mayojen uskonto  että sen nykyinen ”kristillinen” muunnos, on pitänyt ihmisiä pimeydessä sekä tietämättömyyden, taikauskon ja spiritismin kahleissa vuosisatojen ajan. Vasta näinä viimeisinä päivinä alkoi totuuden valo loistaa himmeänä Hondurasissa.

1930-luvulla alkoi neiti Freddie Johnson, pieni, yli 50-vuotias nainen, saarnata Valtakunnan sanomaa maan pohjoisrannikolla ja Bahiasaarilla. Tällä voidellulla tienraivaajalla täytyi olla vahva usko ja paljon kestävyyttä, kun hän tavoitteli pelkästään hevosellaan kulkien kävi ihmisten luona hajallaan sijaitsevilla banaaniviljelyksillä sekä Telan, La Ceiban ja Trujillon rannikkokaupungeissa. Silloin ei ollut mitään teitä – oli vain kosteassa viidakossa kulkevia polkuja. Hedelmäyhtiön omistama höyryveturin vetämä juna kuljetti hänet osan matkaa. Vain harvat ihmiset olivat nähneet Raamatun; monet eivät osanneet lukea sitä, vaikka olisivat sellaisen nähneetkin. Siitä huolimatta hän jätti kiinnostuneille tuona vuonna yli 2700 kirjaa ja kirjasta. Hän tuli alueelle uudelleen vuonna 1934 ja jälleen vuosina 1940 ja 1941.

Sen jälkeen tiedetään vain yhden ainoan julistajan vuonna 1943 osallistuneen saarnaamistyöhön, kunnes sitten lokakuussa 1945 ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat maahan. Vuoden 1946 keskivaiheilla Nathan H. Knorr vieraili Hondurasissa perustaakseen haaratoimiston ja käynnistääkseen järjestelmällisen saarnaamistoiminnan. Tuona samana vuonna haaratoimistonpalvelija (haaratoimistonvalvoja) Donald Burt, joka valmistui Gileadin kolmannelta kurssilta, teki matkan sisämaahan arvioidakseen, millaisia tarpeita ja millaiset olosuhteet siellä tulevaisuudessa palvelevilla erikoistienraivaajilla olisi.

Seitsemän ensimmäisen lähetystyöntekijän joukossa oli Darlean Mikkelsen. Valmistuttuaan Gileadin kolmannelta kurssilta helmikuussa 1946 hän sai aluemääräyksensä Hondurasin pääkaupunkiin Tegucigalpaan. Hän ei silloin pystynyt edes lausumaan tuon kaupungin nimeä, ja hänen oli katsottava sen sijainti kartasta. Hän sai tietää, että intiaanien puhumalla lencan kielellä ”Tegucigalpa” merkitsee ’hopeavuoria’. Ennen vanhaan  oli tavanomaista nähdä hopealastia kuljettava 15–20 kuorma-aasin letka, joka raahusti kaupunkiin kukkuloilla sijaitsevilta hopeakaivoksilta. Kun Darlean saapui, lentoasemana toimi vain puinen rakennus ja hyvin lyhyt kiitorata. Hän oli kuitenkin huojentunut havaitessaan, että pääkaupunki oli kehittyneempi kuin hän oli odottanut.

Noihin ensimmäisiin lähetystyöntekijöihin kuuluivat myös Loverna Grell ja hänen tyttärensä Ethel. Loverna yllättyi kuullessaan heti saavuttuaan, että seuraavana päivänä olisi hänen ”keittiövuoronsa”. Lähetyskodeissa on tapana, että kukin yksilö tai pariskunta valmistaa vuorollaan ateriat. Loverna havaitsi ruoanlaiton melkoiseksi haasteeksi, sillä useimmat hedelmät ja vihannekset olivat hänelle aivan outoja, ja ostaakseen niitä hänen oli tehtävä kauppaa yhtä oudolla kielellä.

Vuonna 1946 Hondurasissa palveli yhdeksän lähetystyöntekijää. Perustettiin ensimmäinen seurakunta, ja tulevaisuudennäkymät vaikuttivat hyviltä. Lähetystyöntekijät johtivat 57:ää Raamatun kotitutkistelua. Vuosina 1946–49 Valtakunnan julistajien keskimäärä kasvoi 19:stä 256:een ja seurakuntien määrä yhdestä kuuteen. Samanaikaisesti raamatuntutkistelujen määrä lisääntyi 57:stä 160:een!

He ripustivat kilven

Vuoden 1946 lopulla Everett ja Gertrude Weatherbee ja kaksi juuri maahan saapunutta lähetystyöntekijää asettuivat  Hondurasin toiseksi suurimpaan kaupunkiin San Pedro Sulaan. Tämä kaupunki on noin 60 kilometrin päässä Karibianmerestä sisämaahan päin, ja vaikka se tunnetaankin maan tärkeimpänä teollisuuskaupunkina, se sijaitsee yhdellä maan rehevimmistä ja viljavimmista alueista. Koska siellä sataa riittävästi, banaanit, appelsiinit, ananakset ja sokeriruoko kasvavat kautta vuoden vihannassa, kukoistavassa ympäristössä.

Uudet lähetystyöntekijät ripustivat heti alkajaisiksi lähetyskotinsa etupuolelle kilven, jossa luki: ”Jehovan todistajien valtakunnansali.” Jehovan nimeä ei juuri tunnettu tuolla seudulla, ja siksi kilpi kiinnitti melkoisesti huomiota. Jotkut sikäläisen protestanttisen kirkon jäsenet tulivat jopa kuuntelemaan esitelmää. Pastori ei ollut siitä mielissään. Seuraavassa saarnassaan hän päättikin tuomita Jehovan todistajat ja jopa mainitsi niiden nimet, jotka olivat olleet esitelmässä, häpäistäkseen heidät julkisesti. Hänen kiivas hyökkäyksensä todistajia vastaan herätti kuitenkin vain lisää kiinnostusta; seuraavalla viikolla oli valtakunnansalissa läsnä vielä useampia protestantteja!

Työ edistyi myös La Liman kaupungissa, kymmenen kilometriä San Pedro Sulasta itään, mutta tuohon aikaan siellä oli vain englanninkielinen seurakunta. Se ei voinut huolehtia kasvavasta espanjankielisten kiinnostuneiden määrästä. Tarvittiin espanjankielistä seurakuntaa, mutta voitettavana oli eräs ongelma.

Suuri osa väestöstä ajatteli, ettei avioliiton laillistamisesta ollut mitään hyötyä, ja siksi pariskunnat alkoivat vain asua yhdessä ja perustivat siten perheen. Kun uutuudenviehätys oli ohi, miehet usein jättivät perheensä, monesti jonkun nuoremman naisen vuoksi. Monet hylätyiksi tulleet naiset joutuivat ponnistelemaan kovasti huolehtiakseen lapsistaan, samalla kun he kävivät kokopäivätyössä. Espanjankielinen seurakunta voitiin lopulta perustaa, kun siitä huolehtimiseen oli käytettävissä kyllin monta laillisesti avioliitossa olevaa miestä. Jehova siunasi näitä ponnistuksia, sillä vain yhdessä vuodessa julistajien määrä La Limassa kasvoi 24:stä 77:een.

 Presidentin vierailu

Vuoden 1949 kohokohta oli se, kun N. H. Knorr ja Roger Morgan vierailivat Tegucigalpan konventissa. Sen jälkeen he matkustivat San Pedro Sulaan ja La Ceibaan, missä he pitivät puheita seurakuntien rohkaisuksi.

La Ceibassa oli kuulijoiden joukossa yhdeksänvuotias Oscar. Hänen äidillään oli päivittäin tapana nousta kello neljältä valmistamaan tortilloja myytäväksi, minkä jälkeen hän oli valmis aloittamaan kenttäpalveluksen kello yhdeksään mennessä. Oscar oli hyvin reipas pikkupoika, ja koska hän oli Jehovan todistaja ja luotettava, muuan paikallinen kauppias käytti häntä rahan viemisessä pankkiin. Toisinaan hänellä oli mukanaan jopa noin 7000:ta markkaa vastaava summa rahaa. Kun veli Knorr vieraili La Ceibassa, nuorella Oscarilla oli aina tapana tunkea itsensä istumaan veli Knorrin viereen. Myöhemmin hänestä tuli kokoaikainen sananpalvelija. Oscar hukkui traagisessa onnettomuudessa vuonna 1956. Hänet tullaan aina muistamaan.

Jehovan todistajat radiossa

Talosta taloon tehtävät vierailut, jotka Jeesus Kristus pani alulle, ovat Hondurasissa Jehovan kansan tunnuspiirre. Noina varhaisvuosina työntekijöiden määrä oli kuitenkin vähäinen, ja suurinta osaa väestöstä oli mahdoton tavoittaa, koska teitä oli vähän. Siksi totuuden esittäminen radion välityksellä oli hyvin tehokasta. Vuonna 1949 San Pedro Sulan radioasema HRQ pyysi todistajia esittämään joka viikko 15 minuuttia kestävän ohjelman. Sen nimenä oli ”Olkoon Jumala totinen”, ja se perustui samannimiseen kirjaan. Noina aikoina ei tietenkään kaikilla ollut radiota, mutta koska useimmat niistä, joilla radio oli, soittivat sitä täysillä, radion omistajien lisäksi monet muut saivat kuulla ohjelmiamme.

Niitä esitettiin ongelmitta neljän vuoden ajan. Mutta eräänä päivänä HRQ:n omistaja luki Herätkää!-lehdestä Suyapaa, tuon maan suojeluspyhimystä, koskevan artikkelin. Omistaja tunsi harrasta kunnioitusta Suyapaa kohtaan – sanottiinhan hänen  radioasemaansakin Radio-Suyapaksi. Suuttuneena hän lähetti lähetyskotiin tiedonannon, jonka mukaan ohjelmiemme radioiminen päättyisi siihen. Aseman henkilökunta piti todistajista ja yritti saada omistajaa muuttamaan mielensä, mutta tuloksetta. Jos hän kuunteli tuona päivänä radiota, hänen on täytynyt yllättyä kuullessaan kuuluttajan sanovan: ”Tämän aseman omistaja on lakkauttanut ohjelman ’Olkoon Jumala totinen’. Koko aseman henkilökunta pitää sitä hyvin valitettavana ja rikkomuksena sananvapautta vastaan Hondurasissa.”

Samoihin aikoihin erään toisen radioaseman johtaja kaavaili raamatullista opetusta sisältävää päivittäistä ohjelmaa, jonka nimenä olisi ”Katolinen hetki”. Hän pyysi ohjelmaan paikallista pappia, joka kuitenkin kieltäytyi sanoen, että hänellä oli kiire eikä häntä kiinnostanut raamatullinen opetustyö. Tästä harmissaan johtaja vastasi, että ellei pappi ollut asiasta kiinnostunut, hän kyllä tietää, ketkä ovat. Hän hankki todistajilta kirjallisuutta ja luki sitä radiossa. Pian sen jälkeen lähetystyöntekijät ottivat häneen yhteyttä ja tarjosivat hänelle aineistoa, jonka aiheena oli ”Asioita joita ihmiset ajattelevat”. Pappi esitti vastalauseensa, mutta johtaja vastasi: ”Teille esitettiin tarjous, mutta te torjuitte sen.” Niinpä ohjelma jatkui.

”Teidän on oltava pyhiä, koska minä olen pyhä”

1950-luvulla oli kaksi laskukautta. Vuonna 1950 julistajien keskimäärä putosi 256:sta 208:aan. Miksi? Jehovan henki ohjasi hänen järjestöään pitämään kiinni siitä, että kaikkien hänen kansaansa kuuluvien on oltava hänen silmissään puhtaita (vrt. 1. Piet. 1:16). Jotkut vastustivat tällaista henkeä ja jättivät Jumalan työntekijöiden rivit. Seuraavina neljänä vuotena tämä seulonta johti siihen, että sekä julistajien että seurakuntien määrä lisääntyi huomattavasti.

Mutta vuonna 1954 tuli toinen isku, joka haittasi työtä usean seuraavan vuoden ajan. Syyskuussa 1953 haaratoimistonpalvelijaksi määrätty veli jouduttiin erottamaan. Hänen rikkomuksensa puolestaan heikensi toisia. Jotkut tiesivät hänen synnillisestä menettelystään ennen kuin siitä ilmoitettiin, mutta  he olivat ummistaneet asialta silmänsä sen sijaan, että olisivat rohkeasti puuttuneet siihen, ja siksi hekin kompastuivat (vrt. 3. Moos. 5:1). Toiset olivat pahoillaan siitä, että hänet erotettiin, koska veljet pitivät hänestä. Onneksi hänet kuitenkin otettiin myöhemmin takaisin, ja sen jälkeen hän on palvellut uskollisesti.

Vahinko oli kuitenkin tapahtunut, ja uuden haaratoimistonpalvelijan Aldo Muscariellon vastuulle jäi hoitaa tämä tilanne. Hän ymmärsi, että toiminnan hidastumiseen oli syynä muitakin seikkoja. Monet julistajat ja lähetystyöntekijät laskivat raamatuntutkisteluoppilaitaan ennenaikaisesti julistajiksi ja jopa kirjoittivat raportteja heidän puolestaan heidän tietämättään. Haaratoimisto selitti, että oppilaiden täytyy täyttää tietyt vaatimukset, ennen kuin heidät voidaan laskea julistajiksi.

Honduras teki veli Muscarielloon suuren vaikutuksen vastakohtaisuuksien maana: karja ja aasit kulkivat samoilla maanteillä kuin henkilö- ja kuorma-autot; olkikattoisten majojen rinnalla oli moderneja taloja; sadeaikaa seurasi aina kuuma ja  pölyinen vuodenaika. Jonain iltana hän saattoi tutkia Tegucigalpan kukkuloilla kynttilänvalossa jonkin perheen kanssa, jonka yksihuoneisessa majassa oli maalattia, ja seuraavana iltana tilavassa, hyvin valaistussa huoneessa Guatemalan lähetystössä.

Työ menestyy jälleen

Työ edistyi ja laajeni joka puolelle aluetta. Hondurasin kaunis saaristo, jonka pääsaaret ovat Roatán, Utila ja Guanaja, sijaitsee maailman toiseksi suurimmalla koralliriutalla Karibianmeressä noin 50 kilometrin päässä maan pohjoisrannikosta. Näille saarille pääsee lentokoneella tai lautalla, ja ne jotka eivät pelkää tulevansa merisairaiksi, voivat käyttää goletaa. Se on tavallisesti erilaisia kauppatavaroita kukkuroillaan oleva pieni vene. Toisinaan jossakin veneessä on liikaa lastia, minkä vuoksi se uppoaa. Monet saarten talot ovat monenkirjaviksi maalattuja puutaloja, ja usein ne on rakennettu veden päälle pylväiden varaan siten, että niihin pääsee lankkua myöten kävelemällä.

Vuonna 1948 Donald Burt sekä lähetystyöntekijät William ja Ruby White tekivät matkan Coxin’s Holeen, Roatánin tärkeimpään kaupunkiin, vauhdittaakseen tuolla saarella tehtävää työtä. Sen jälkeen monet, lähinnä ulkomaiset veljet, ovat yrittäneet asettua noille saarille saarnatakseen siellä Valtakunnan hyvää uutista. Vastakaiku on tähän mennessä ollut vähäistä.

 Kun Lloyd Aldrich, joka toimi haaratoimistonpalvelijana 1960-luvulla, kävi Roatánissa, hänen mielestään sikäläiset ihmiset olivat uskonnollisia, seurallisia, välittömiä ja huolettomia. Hän pani kiinnostuneena merkille, että jos puhuja sattui esitelmässään tekemään retorisen kysymyksen, kuulijoilla oli tapana vastata ääneen. Kun puhuja esimerkiksi kysyi: ”Paljonko meressä on vettä?”, joku vastasi: ”Vain Jumala sen tietää, eikä hän ole sitä kertonut.” Perheasioita tarkastellessaan puhuja esitti, että jotkut naiset nalkuttavat ja pitävät miestään tohvelin alla ja lopuksi jopa anastavat itselleen johtoaseman. Huoneen perältä kuului silloin harras: ”Aamen!”

Mosquitiaan!

Useimmat hondurasilaiset eivät ole koskaan uskaltautuneet Mosquitiaan, maan itäisimpään osaan, joka suurimmaksi osaksi koostuu koskemattomista metsistä, vehreistä laaksoista ja tiheistä sademetsistä. Tällä harvaan asutulla alueella on vuosisatojen ajan asunut kaikenlaisia ihmisiä, esimerkiksi paya- ja misquito-intiaaneja, jotka yhä puhuvat omaa ikivanhaa murrettaan, ja samboja, sellaisten mustaihoisten jälkeläisiä, jotka ovat avioituneet tulisten karibi-intiaanien kanssa, sekä pakolaisia, merirosvoja ja orjakauppiaita.

Vaikka sikäläisistä ihmisistä tuohon aikaan vain harvat puhuivat espanjaa tai englantia, jonkun oli vietävä hyvä uutinen heillekin. Näin ajatteli kierrosvalvoja Gerald Hughes vuonna 1957, ja niin sinne järjestettiin saarnaamismatka. Hänen kanssaan lähti Cristóbal Valladares, josta myöhemmin tuli ensimmäinen hondurasilainen kierrosvalvoja. Ryhmän mukana he suuntasivat matkansa kohti Trujilloa, josta heidän saarnaamismatkansa varsinaisesti alkaisi.

He pakkasivat mukaansa vain sen, mikä oli aivan välttämätöntä, ja vuokrasivat pienen moottorialuksen, jossa ei ollut sellaisia ”hienouksia” kuin makuulavoja, tuoleja, radiota, kompassia eikä minkäänlaisia navigointivälineitä. Mutta siinä oli pätevä kapteeni ja miehistö, kaikki mestareita aluksen käsittelyssä. Tämä olikin hyvä asia, sillä Cabo de Honduras -niemen  ulkopuolella merenkäynti oli kovaa. Yksi miehistöön kuuluva jopa putosi aluksesta, mutta hänet pelastettiin taitavasti.

Kaksikymmentäkaksi tuntia kului ennen kuin heidän aluksensa oli pienen Sangrelayan kylän rannassa. Koko tuon ajan he olivat vailla ruokaa ja vettä. Seuraavana päivänä he kulkivat puusta koverretulla kanootilla Tintojoelle, jota myöten he meloivat määräalueelleen. Pian he tapasivat englantia puhuvan kiinnostuneen naisen, jonka kanssa he viettivät useita tunteja silloin ja myös paluumatkallaan opettaen hänelle Raamattua. Seuraavana iltana tuli 35 ihmistä kuuntelemaan raamatullista puhetta, ja myöhemmin nämä ihmiset valvottivat veljiä myöhään yöhön saadakseen vastaukset kysymyksiinsä.

Seuraava paikka oli Brusin laguuni. Tarvottuaan kolme tuntia hiekkasärkkää pitkin, joka erottaa laguunin merestä, he saapuivat Tusí Cocalin kookospähkinäviljelmälle, joka on lajissaan yksi maailman suurimmista. Siellä he saivat eräässä kodissa ensimmäisen kunnon aterian moneen päivään ja nauttivat tuon kodin lämpimästä vieraanvaraisuudesta. He pitivät siellä esitelmän ”Ylösnousemus, helvetti ja taivas”, ja sitä kuulemaan tuli 34 henkeä. Joukossa oli naisia, jotka kantoivat lasta liinassa selässään. Laguunin toisella puolella oli kylä, jossa raamatullista puhetta kuulemaan saapui yli 30 henkeä. Mutta koska ihmisiä saapui kokouksen aikana jatkuvasti lisää, veljet esittivät Vartiotornin tutkistelun jälkeen toisen esitelmän.

Päivät kuluivat nopeasti saarnaamistyössä ja yönsä veljet nukkuivat missä tahansa tarjolla olleessa paikassa. Ruokana oli jukkakasvia, sardiineja, kookosleipää ja paikallista kahvia. Palattuaan lopuksi Sangrelayaan he havaitsivat, että pappi oli päättänyt koettaa estää ihmisiä kuuntelemasta heitä. Hän jopa kieltäytyi luovuttamasta heille erään julkisen koulurakennuksen avainta. Kaikesta tästä huolimatta tuli 62 ihmistä kuuntelemaan toisessa paikassa pidettyä esitelmää. Oltuaan matkalla 18 päivää tuo todistajien ryhmä suuntasi kulkunsa kotiin, kohti Limónin kaupunkia. Siellä pormestari näytti heille kauan huolellisesti säilyttämäänsä kirjaa Jumalan harppu. Hän oli saanut  sen 27 vuotta aikaisemmin sisar Johnsonilta, joka oli palvellut tienraivaajana tuolla alueella.

Siihen mennessä, kun tuo ryhmä taittoi kanooteilla matkaa takaisin Trujilloon, siihen kuuluvat olivat laskelmiensa mukaan julistaneet hyvää uutista lähes 800:lle Mosquitian syrjäseutujen asukkaalle. Se oli hyvä alku.

Hyökkäykset epäonnistuvat

Saatana pitää tietenkin huolen siitä, ettei saarnaamistyö suju ilman jonkinlaista vastustusta. Yleisesti ottaen Jehovan todistajia kunnioitetaan Hondurasissa. Silloinkin, kun hallitus on julistanut hätätilan, se ei ole koskaan estänyt meitä pitämästä kokouksia. Mutta aina on joitakin huomattavia henkilöitä, jotka ovat niin ennakkoluuloisia, että he tekevät kaikkensa estääkseen saarnaamistyön. Näyttää kuitenkin siltä, että Jehova on kussakin sellaisessa tapauksessa herättänyt jonkun nykyajan Gamalielin puolustamaan todistajiaan (vrt. Apt. 5:33–40).

1960-luvulla oli muuan ryhmä, joka teki kaikkensa mustamaalatakseen Jehovan todistajat hallituksen silmissä. Se hyökkäsi heitä vastaan sekä lehdistön että radion välityksellä ja yritti saada kaikki Jehovan todistajien lähetystyöntekijät karkotetuiksi. Hallitus muodosti erikoiskomitean päättämään, mitä kaikkien esitettyjen syytösten perusteella tulisi tehdä. Tuossa kokouksessa oli läsnä eräs lakimies, joka oli joskus valmistanut tutkielman Jehovan todistajien eri puolilla maailmaa käymistä oikeustaisteluista ja niiden hyödyllisistä vaikutuksista yhteiskuntaan. Hän puhui Jehovan todistajien puolesta ja muistutti komitealle: ”Nämä ihmiset ovat puolustaneet menestyksellisesti laillisia oikeuksiaan lukemattomissa maissa kautta maailman.” Hän kehotti hallitusta tekemään ainakin yhtä paljon todistajien hyväksi, ellei enemmänkin. Komitea päätti sallia Jehovan todistajien jatkaa toimintaansa rajoituksetta.

Näiden samojen loukkaavien lehtikirjoitusten vuoksi erään alueen koulujen tarkastajaa pyydettiin tekemään Jehovan todistajia koskevia tarkastuksia. Tämä ennakkoluuloton, asiallinen  mies tunsi monia Jehovan todistajia ja oli lukenut jonkin verran heidän kirjallisuuttaan. Hän ilmaisi vastustavansa tutkimusta ja suositteli, että olisi hyödyllisempää tarkistaa, millaisia ihmisiä noiden lehtiartikkelien kirjoittajat olivat. Hän oli sitä mieltä, että he olivat paljon todennäköisemmin uhka valtion turvallisuudelle.

Jehovan todistajat ovat ehdottoman puolueettomia politiikkaan ja selkkauksiin nähden. Tämä asenne on toisinaan syy, jonka vuoksi heitä vastaan hyökätään epäoikeudenmukaisesti. Hiukan ennen vuoden 1966 piirikonventtia opetusministeri yritti saada hyväksytyksi päätöksen, joka velvoittaisi kaikki opiskelijat tervehtimään lippua ja laulamaan kansallislaulun koulussa. Mutta joka kerta, kun komitea piti kokoustaan, joku ehdotti asian lykkäämistä. Yksi heistä oli mies, jonka vaimo tutki todistajien kanssa. Hän oli varma siitä, että todistajilla täytyy olla pätevät raamatulliset syyt, joiden vuoksi he eivät osallistu isänmaallisiin muotomenoihin. Opetusministeri lähetti kouluihin kiertokirjeitä, joissa opettajia kehotettiin pakottamaan  lapset tervehtimään lippua koulusta erottamisen uhalla, mutta tästä järjettömästä säännöstä ei koskaan tullut laillista asetusta.

Kristillinen omatunto

Koululaiset joutuvat kantamaan lipuntervehtimiskysymyksessä suurimman taakan. Yrittäessään olla ymmärtäväisiä jotkut opettajat ovat tahtomattaan petollisia. Jotkut heistä kertovat oppilaille, ettei lipun tervehtimisessä ole kyse muusta kuin kunnioituksen osoittamisesta. Mutta todistajien lapset tietävät hyvin, mikä ero on kunnioituksella, jota he osoittavat kaikkien kansojen lippuja kohtaan, ja epäjumalanpalvonnalla. He tietävät myös, että Hondurasin kansallislaulu käyttää lipusta ilmausta ”jumalinen vertauskuva” ja puhuu ”pyhästä lipusta”, mikä antaa sille selvästi uskonnollisen merkityksen.

San Juanciton kaupungissa muuan opettaja halusi ”auttaa” erästä nuorta todistajaa ja ehdotti, että tämä suostuisi tervehtimään lippua ”vain tämän kerran” saadakseen päästötodistuksensa ja sitten myöhemmin vain ”tunnustaisi” uskonnollisille johtajilleen asian ja saisi anteeksi. Nuori veli selitti, että kun joku tekee syntiä, hän rikkoo Jumalaa ja Kristusta vastaan ja että hänen omaatuntoaan ohjasi pelko olla miellyttämättä Jumalaa, ei ihmisiä.

Myös jotkut sotilasviranomaiset ovat oppineet, että omatunto, ei pelkuruuden tai kapinallisuuden henki, saa kristityn luopumaan väkivallasta. Jotkut veljet olivat Danlín lähistöllä sananpalveluksessa, kun sotilaspartio saapui paikalle värvätäkseen uusia miehiä armeijaan. He määräsivät kaksi nuorta veljeä bussiin, joka veisi heidät pataljoonan päämajaan. Kun kenttäpalveluksessa ollutta ryhmää johtanut veli sai tietää tapahtuneesta, hän pyysi luvan todistaa kaikille bussissa oleville. Hän puhui aluksi vastuulliselle kersantille ja selitti perusteellisesti, millaista sananpalvelusta nämä nuoret miehet olivat suorittamassa. Kersantti määräsi heidät vapautettaviksi, jotta he voisivat rauhassa jatkaa työtään.

 Vuoden 1969 sota

Jo jonkin aikaa oli El Salvadorin ja Hondurasin välillä lietsottu kilpailun ja epäluulon henkeä molempien maiden radiossa esitetyn kansallismielisen propagandan avulla. Hondurasissa kokoontuivat herjaavaa kieltä käyttävät mellakoivat väkijoukot toisinaan salvadorilaisten kotien ja liikeyritysten ympärille. Tarvittiin vain pieni kipinä ilmiriidan sytyttämiseen, ja se syttyikin heinäkuussa 1969, kun Hondurasin ja El Salvadorin jalkapallojoukkueet kohtasivat San Salvadorissa vuoden 1970 maailmanmestaruuskisojen karsintaottelussa. Sota alkoi itse stadionilla! On uskomatonta, että hondurasilaiset ja salvadorilaiset, jotka olivat eläneet toistensa ystävinä ja naapureina enemmän kuin sukupolven ajan, riensivät hakemaan pistoolejaan ja viidakkoveitsiään ja alkoivat surmata toisiaan. Juuri näin kuitenkin tapahtui kaikkialla kummankin maan kylissä ja kaupungeissa.

Sota vaikutti seurakuntiin, palvelukseen ja todistajien kokouksiin, koska se merkitsi pimennysmääräyksiä ja öisiä ulkonaliikkumiskieltoja, työpaikkojen menettämistä, ahdistelua sekä sitä, että salvadorilaiset, joista jotkut olivat veljiä, karkotettiin maasta. Haaratoimistokomiteaan kuuluva veli Manuel Martínez, joka palvelee nykyään kierrostyössä, muistaa, miten 23 vihkiytyneen veljen hänen seurakunnastaan oli palattava El Salvadoriin. Hän lisäsi: ”Olin hämmentynyt, enkä oikein tiennyt, mitä tehdä. Sodan pahimmasta vaiheesta selvittyämme menin johtamaan Vartiotornin tutkistelua. Läsnä oli minun lisäkseni vain kaksi henkeä.”

Monissa kaupungeissa muodostettiin kansalaiskomiteoita, jotka kenenkään pyytämättä ottivat tehtäväkseen etsiä kaduilta ja kodeista mahdollisia valtion vihollisia. Jokaisen asukkaan odotettiin tukevan komitean työtä ja osallistuvan yöpartiointiin. Sisar Rubina Osejo piti tuohon aikaan yksityistä koulua. Kansalaiskomitea pyysi häntä tukemaan toimintaansa. Hän muisti silloin Jeesuksen neuvon olla ”varovaisia kuin käärmeet”, ja hän vastasikin, ettei hän voinut osallistua yöpartiointiin eikä  lahjoittaa rahaa, mutta hän olisi hengellisesti valveilla ja rukoilisi, että sota ja vääryys päättyisivät pian (Matt. 10:16).

Sota-aikana tosi kristityillä on toisinaan tilaisuus todistaa hyvän käytöksensä välityksellä. Joillakin El Progresossa asuvilla todistajilla oli naapurinaan eräs salvadorilainen mies, joka vihasi todistajia ja kieltäytyi puhumasta heille. Kun sota syttyi, roskajoukot alkoivat havitella tämän miehen menestyvää liikeyritystä. Kun nuo joukot olivat eräänä päivänä aikeissa ryöstää hänen liikkeensä, muuan todistajien kanssa tutkiva mies huusi noille ihmisille: ”Älkää olko barbaareja! Tämän miehen vaimo on hondurasilainen, ja te viette leivän hänen lastensa suusta – lasten, jotka ovat hondurasilaisia, kuten tekin.” Kun väkijoukko rauhoittui, tuo salvadorilainen mies pujahti ulos rakennuksesta mukanaan joitakin tavaroita ja rahaa ja piilotti ne sitten valtakunnansaliin. Kun hän myöhemmin sai piilottamansa omaisuuden takaisin, hän sanoi: ”Nyt tiedän, että Jehovan todistajat ovat rehellisiä, luotettavia ihmisiä ja puolueettomia sodan suhteen.” Hän anoi kyynelsilmin veljiä antamaan hänelle anteeksi, että hän oli kohdellut heitä huonosti.

Sodan pyörteissä muuan hondurasilainen veli pidätettiin ja vietiin erään armeijan kersantin luo, joka määräsi hänet armeijaan. Kersantti raivostui, kun veli selitti hänelle kieltäytyvänsä armeijasta omantunnonsyistä. Kolme yötä hän yritti saada veljen uskollisuuden murtumaan. Hän uhkasi jopa tappaa hänet. Tuloksetta. Joitakin kuukausia myöhemmin tuo kersantti menetti asemansa, ja hänen oli etsittävä itselleen ansiotyötä. Hän pestautui sikäläisen kaivosyhtiön palvelukseen. Siellä hän huomasi kauhukseen, että hänen esimiehensä vaikutti tutulta – hän oli se sama veli, jota hän oli vainonnut! Sen sijaan, että veli olisi yrittänyt kostaa, hän antoi osan eväistään ja tarjosi termospullostaan kahvia tuolle vapisevalle entiselle kersantille. Vähitellen mies alkoi voittaa pelkoaan, ja myöhemmin hän suostui tutkimaan Raamattua todistajien kanssa.

Eräs pariskunta pidätettiin ja vangittiin, koska heitä epäiltiin salvadorilaisiksi. Mies oli syntynyt El Salvadorissa, mutta  nyt hän oli Hondurasin kansalainen; hänen vaimonsa sen sijaan oli Nicaraguasta. Muuan vanhimpana ja lähetystyöntekijänä palveleva veli meni selittämään vastuulliselle upseerille, että nuo silloin yli 70-vuotiaat ihmiset olivat Jehovan todistajia, eikä heillä ollut mitään vihamielisiä aikomuksia valtiota vastaan. Upseeri päästi tuon iäkkään pariskunnan pois sellistä. Nähdessään veljet tuo pariskunta liikuttui kyyneliin. Kun upseeri näki, miten aito näiden ihmisten välinen kiintymys oli siitä huolimatta, että he kuuluivat eri kansallisuuksiin, hän vapautti pariskunnan. Mutta edessä oli vielä suurempi vaara – heidät piti viedä turvaan auton tavaratilassa. Ihme kyllä, he selviytyivät kaikista tiesuluista ja löysivät turvallisen piilopaikan kaupungin laitamilta.

Aseita ei tarvita

Olipa sota tai rauha, vaarallinen, väkivaltainen aikamme on saanut monet ihmiset turvautumaan ampuma-aseisiin ja muihin aseisiin, jotta he voisivat puolustaa itseään. Jotkut aiemmin ampuma-aseisiin luottaneet ovat kuitenkin oppineet niiden sijasta luottamaan Jehovaan.

Maalauksellisessa vuoristokylässä El Rosariossa sijaitsevan koulun johtaja johti sodan aikana aseistautunutta ryhmää, joka partioi yöllä katuja – vaikka nykyään hän kyllä myöntää käyttäneensä suurimman osan tuosta ”partiointiajasta” juomiseen. Vaikka hän oli hyvin isänmaallinen, hän vastusti vankien tarpeettoman kovaa kohtelua. Kerran eräs hänen sukulaisensa, joka oli tunnettu rikollisista taipumuksistaan, halusi ampua puolustuskyvyttömiä miehiä, naisia ja lapsia. Koulunjohtaja sanoi silloin tuolle miehelle, että jos tämä oli hänen tapansa osoittaa suurta urhoollisuuttaan, silloin hänen pitäisi joko mennä ilmoittautumaan taisteluun eturintamalle tai sitten he selvittäisivät välinsä asein – saman tien! Vuosia myöhemmin tästä johtajasta tuli Kristuksen tosi sotilas, Jehovan todistaja. Nyt hän puolustaa oikeita periaatteita yhtä rohkeasti, mutta hän käyttää siinä Jumalan sanaa eikä ampuma-asetta.

Eräs baaria pitänyt nainen piti aina pistoolia mukanaan, ja  monet pelkäsivät häntä. Hänen kotinsa seinillä oli koko joukko pyhimyksenkuvia ja hän opetteli noituutta, mutta syvällä sisimmässään hän ei ollut onnellinen, vaan kaipasi jotakin parempaa. Totuus-kirja avasi hänen silmänsä, ja Raamatun kotitutkistelu auttoi häntä pukeutumaan ”uuteen persoonallisuuteen” (Ef. 4:24).

Hän alkoi käydä kokouksissa ja hävitti kaikki pyhimyksenkuvansa, mutta kun hänen ”ystävänsä” esittivät hänelle Jehovan todistajista vääriä tietoja, hän masentui. Tutkistelua johtanut sisar oli kärsivällinen, ja aikaa myöten tuo nainen rohkaistui siinä määrin, että hän alkoi kulkea Raamattu mukanaan talosta taloon – mutta tietenkin ilman pistoolia! Pian hänellä oli seitsemän omaa raamatuntutkistelua. Käytyään kasteella vuonna 1971 hän on jatkuvasti edistynyt ja pannut luottamuksensa aina Jehovaan.

Santos oli totuuden oppiessaan melko iäkäs. Hän oli toiminut sotilaskomentajana, pormestarina, tuomarina ja erään poliittisen puolueen paikallisjärjestön puheenjohtajana. Hänellä oli vallan symbolina aina ase mukanaan. Tuohon aikaan hänen oli työssään pidätettävä joitakin vaarallisia rikollisia. Kun Santoksesta tuli todistaja ja hän aloitti talosta-taloon-palveluksensa, hän huomasi tarvitsevansa tässä uudessa tehtävässään paljon enemmän rohkeutta kuin koskaan entisessä työssään. Hän ei saanut tarvitsemaansa rohkeutta aseiden kantamisesta, vaan Jehovalle esittämistään rukouksista.

Kerran todistajien puolustamisessa kuitenkin käytettiin pistoolia. Santa Rosa de Copánin piispa yritti jatkuvasti aiheuttaa veljille vaikeuksia. Hänellä oli tapana seurata veljiä talosta taloon ja koota ja polttaa heidän taloihin jättämänsä kirjallisuus. Hän yllytti laumaansa kuuluvia heittelemään kiviä valtakunnansalin katolle. Eräänä iltana kokouksen aikana joku avasi oven ja heitti sisään suuren ämpärillisen mutaa ja turmeli näin erään nuoren sisaren valkoisen puvun. Muuan veli meni selittämään paikalliselle poliisipäällikölle tilannetta, jolloin tämä raivostui. Hän meni piispan luo, taputti pistooliaan ja sanoi:  ”Jos vielä kuulen, että te aiheutatte hankaluuksia noille Jehovan todistajille, niin saatte tästä.” Piispan aikaansaama vastustus loppui siihen.

Verta koskeva Jehovan sana

Toisinaan Jehovan todistajien usko on Hondurasissa joutunut ankaraan kokeeseen, koska jotkut lääkärit ja kirurgit eivät kunnioita heidän verensiirtoja koskevaa raamatullista kantaansa. Esimerkiksi Cecilia ja hänen miehensä joutuivat vakavaan kolariin kuorma-auton kanssa. Kun he lopulta tulivat tajuihinsa, he olivat sairaalassa, molemmat pahasti loukkaantuneina. Cecilian leukaluu oli pahasti murtunut, ja lääkärit sanoivat hänen tarvitsevan leikkausta ja verensiirtoa. Leukaluu murtuneena Cecilian oli hyvin vaikea puhua, mutta hän onnistui selittämään, että hänelle sopi mikä tahansa muu tarpeellinen hoito paitsi verensiirto. Hän otti vastuun kaikista niistä seurauksista, jotka hänen omaksumastaan kannasta koituisivat. Lääkäri sanoi, että hänen täytyisi lähteä sairaalasta, sillä he eivät voisi tehdä enempää hänen hyväkseen.

Ennen kuin hän ehti lähteä, hänet ympäröi eräänä päivänä joukko nuoria lääketieteen opiskelijoita, jotka naureskellen ja karkeuksia esittäen vaativat saada tietää, kuka oli täyttänyt hänen päänsä sellaisilla typeryyksillä. He sanoivat hänelle, että tässä sairaalassa antavat määräyksiä he, eivät Jehovan todistajat. He alkoivat antaa hänelle hoitoa, jota heidän sanojensa mukaan  ”eivät eläimetkään kestäisi”, ja kiinnittivät metallilankoja leukaluun alapuolelle ja väänsivät noita lankoja suun sisäpuolelle. Kun hän valitti kipujen vuoksi, siihen reagoitiin jälleen karkealla tavalla. Poikkeuksena oli muuan nuori mies, joka vaikutti hiukan inhimillisemmältä. Hän kannusti sisarta sanomalla: ”Minä tiedän, hyvä rouva, että se sattuu melkoisesti. Pyytäkää Jumalaanne Jehovaa, että hän auttaisi teitä kestämään sen.”

Pari päivää myöhemmin tuo sama ryhmä tuli takaisin ja totesi, ettei tulos näyttänyt hyvältä. Sääliä juuri tuntematta he vetivät metallilangat pois. Sitten he panivat leukaan tukilastan ja jättivät hänet vielä kolmeksi päiväksi paranemaan. Koko tänä aikana hän ei pystynyt puhumaan vaan ainoastaan ajattelemaan ja rukoilemaan, ja hän mietiskeli Sananlaskujen 3:5:n sanoja: ”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi.” Kun he tulivat takaisin, he yllättyivät. Yksi heistä huudahti: ”Katsokaa, kuinka hyvältä hän näyttää!” Toinen lisäsi: ”Sen täytyy johtua siitä, että hän oli kuuliainen Jumalalleen. Ketkään muut eivät ole Jumalalle niin kuuliaisia kuin nämä.”

13-vuotiaalla Sonia Marilúlla oli huono terveys. Lääkärit olivat jatkuvasti erimielisiä siitä, mistä hänen vaivansa johtuivat. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että hän joutui sairaalaan. Hänen suolensa oli puhjennut, ja hän tarvitsi heti leikkausta. Vanhemmat selittivät verta koskevan kantansa lääkäreille. He vastasivat: ”Teemme leikkauksen ilman verta – jos haluatte hänen kuolevan.” Vanhemmat ottivat hänet silloin sairaalasta ja lähtivät hänen kanssaan vaaralliselle matkalle El Salvadoriin. Hän saapui perille hyvin huonossa kunnossa. Lääkärit, joista yksi oli Jehovan todistaja, tutkivat hänet ja tekivät leikkauksen ilman verta. Vaikka hänen kuntonsa oli päässyt hyvin huonoksi, hän selvisi leikkauksesta hengissä!

Tilanne ei päättynyt siihen. Neljän päivän kuluttua hänen tilansa äkkiä paheni, ja hänelle piti tehdä uusi leikkaus. Tällä kertaa leikkauksen tekisi eri kirurgiryhmä. Nähdessään hänen heikot veriarvonsa he sanoivat: ”Jos et hyväksy verta, sinä kuolet; ilman verta emme tee leikkausta.” Sonia kieltäytyi  verensiirrosta järkkymättömästi. Koska näytti siltä, että tyttö ei pysyisi enää 12:ta tuntia hengissä, lääkärit päättivät tehdä leikkauksen vaikka, kuten he asian ilmaisivat, ”riski on hyvin suuri ja kätemme ovat sidotut”. Vaikka hänen verensä hemoglobiiniarvo oli pudonnut 40 grammaan litraa kohti, he eivät tehneet verensiirtoa. Kirurgiryhmän suureksi yllätykseksi tyttö oli seuraavana aamuna elossa ja toipumassa leikkauksesta. Yksi lääkäreistä sanoi: ”Sinä menit Jumalan luo, ja hän lähetti sinut takaisin. Hän ilmeisesti rakastaa sinua.”

Sonian täytyi olla tehohoidossa jonkin aikaa, ja toipumisen nopeuttamiseksi lääkärit suosittelivat hänelle yhä verta. Hänen kuntonsa kuitenkin koheni hitaasti mutta varmasti ilman sitä. Kun hänen oli aika lähteä sairaalasta, yksi ensimmäiseen kirurgiryhmään kuuluneista lääkäreistä sanoi hänelle: ”Sinä olet kunnioittanut Jumalan lakia, sinä et ole toiminut vastoin omaatuntoasi eikä sinulla ole vaaraa saada aidsia.”

”Vähimmässä uskollinen”

Hondurasin hallitus joutuu jatkuvasti taistelemaan pikkurikollisia vastaan. Myös maailmallisilla naapuruksilla on jatkuvasti riitoja, koska ihmisillä on pinttynyt tapa lainata tavaroita palauttamatta niitä. Uusien täytyy ennen kastetta omaksua tässä uusi asenne ja olla ”vähimmässä uskollisia” (Luuk. 16:10).

Muuan aviopari oppi, että on oikein ja myös hyödyllistä antaa ”keisarille, mikä on keisarin” (Mark. 12:17). Edmundo ja hänen vaimonsa Estela ovat yhdeksän vuoden ajan tuottaneet Guatemalasta ja Meksikosta erilaisia kauppatavaroita. He ovat huomanneet joidenkin tullimiesten voivan ”epävirallisesti” alentaa tuontitulleja. Heti alusta saakka he tekivät tunnetuksi, että he ovat Jehovan todistajia, ja ajan mittaan tullimiehet alkoivat luottaa heidän rehellisyyteensä. Nykyään he täyttävät vain tulliselvityslomakkeet, ja heidän sanansa riittää. Kun toiset maahantuojat ovat nähneet, ettei tällä pariskunnalla ole tullissa juuri ongelmia eikä heidän tuontitavaroitaan alituiseen takavarikoida, hekin ovat ajatelleet olla rehellisempiä.

 Muuan San Pedro Sulassa asuva veli on ollut 18 vuotta työssä valtion tulli- ja verohallinnossa. Veljeä haastateltaessa hän selitti: ”Houkutus rikastua jälkiä jättämättä on hyvin suuri, mutta en halua toimia vastoin omaatuntoani. Lisäksi tiedän, että Jehova näkee kaiken. Kerran minulle tarjottiin omaksi mitä tahansa erääseen autoerään kuuluvaa autoa, jos vain hieman ’tarkistaisin’ niiden verotusarvoa. Vaikka sellainen tarjous voikin olla houkutteleva, puhdas omatunto ja työtoverien sekä johtajien kunnioitus on paljon arvokkaampi. Viime vuonna minut kutsuttiin seminaariin, jossa tullihallinnossa työskentelevä YK:n edustaja pyysi loppuhuomautuksia esittäessään minua seisomaan. Hän onnitteli minua julkisesti siitä, että kunnioitan lakia, en ota lahjuksia ja annan jäljittelemisen arvoisen esimerkin.”

Edistystä maaseudulla ja syrjäisillä alueilla

Veljet ponnistelevat kovasti tavoittaakseen syrjäseuduilla asuvat ihmiset. Se vaatii heiltä uhrautuvaisuutta, mutta siitä saatava ilo ja tyydytys palkitsevat vaivat.

Karibianmeren rannalla sijaitsevassa satamakaupungissa Puerto Cortésissa, joka on rakennettu osittain suon päälle, on nyt useita kukoistavia seurakuntia. Robert Schmidt, joka palveli siellä 1960-luvun lopulla lähetystyöntekijänä, muistaa, miten hän kulki jalan tuolla 80 kilometrin läpimittaisella alueella, jolla oli silloin vain yksi seurakunta. ”Noina aikoina oli Guatemalan rajan läheisyydessä sijaitseviin taloihin päästäkseen tehtävä vaivalloinen viikon kestävä kävelymatka. Vain pienet ryhmät saattoivat selviytyä siitä. Kiinnostuneet ihmiset tarjosivat maksuksi kirjallisuudesta usein ruokaa; monilla maanviljelyksestä elävillä kun ei juuri ole rahaa. Paluumatkallamme meillä oli tapana tehdä uusintakäyntejä ja johtaa iltaisin raamatuntutkisteluja kynttilän valossa.” Heidän vaivannäkönsä palkittiin, kun Omoaan, yhteen tuon alueen suurimmista kaupungeista, perustettiin seurakunta vuonna 1971.

Puerto Cortésin seurakunta teki 1970-luvulla järjestelyjä käydäkseen kaupungin itäpuolisilla haja-asutusalueilla. Sinne  lähetettiin veljien ryhmiä, jotka matkustivat hedelmäyhtiön junalla tai vanhalla mutta luotettavalla nelivetoisella Land-Roverilla. Sen vakiovarusteisiin kuuluivat vahva köysi ja muutama lapio. Sadeaikaan muodostui usein kuorma-autojonoja joidenkin erityisen suurten mutakuoppien eteen. Kun kuorma-auto selvisi kuopasta, nousi ilohuuto, mutta kun niin ei käynyt, otettiin köydet ja lapiot esiin. Kuvittelehan, miltä näytti, kun veljet riisuivat kenkänsä ja käärivät housunlahkeensa ja sisaret nostivat hameenhelmansa ja kaikki alkoivat kaivaa. Veljien kärsivällinen vaivannäkö tuli jälleen palkituksi, kun he näkivät, miten Baracoaan muodostui ryhmä ja La Juntaan, Ulúajoen varrelle, perustettiin vahva seurakunta. Molemmissa paikoissa on nyt oma valtakunnansali.

Jotkut maan eteläosassa sijaitsevaan Cholutecan seurakuntaan kuuluvat erikoistienraivaajasisaret, joiden joukossa oli myös Olga Aguilar (nykyinen Walker), alkoivat käydä Guásimossa, pienessä ylhäällä vuoristossa sijaitsevassa paikassa. Veljet antoivat heille apuaan, ja ajan mittaan alkoi 25 ihmistä pitää tuossa paikassa yhteisiä kokouksia. Mutta he huomasivat, että voidakseen edistyä hengellisesti, heidän täytyisi olla niiden seurassa, joilla on sama usko. Miten se olisi mahdollista? Cholutecaan oli lähes kolmen tunnin kävelymatka. Koska  kuorma-aasit olivat heidän ainoat ”kulkuvälineensä”, rakkaus Jehovaan oli se todellinen voima, joka sai heidät liikkeelle. Kiinnostavaa kyllä, Guásimon veljet olivat tavallisesti ensimmäisinä kokouspaikalla! Vuonna 1970 kastettiin Cholutecan kierroskonventissa 13 Guásimossa asuvaa veljeä. Yksi näistä veljistä päätti, että hänen perheensä tulisi päästä paremmin kokouksiin, ja siksi hän kirjaimellisesti muutti kotinsa kaupunkiin. Miten? Hän kantoi sen selässään pala palalta aina samalla, kun hän tuli kokoukseen!

Kun El Progreson seurakunnan veljet alkoivat käydä noin 25 kilometrin päässä etelässä sijaitsevassa Santa Ritan kaupungissa, muuan parturiliikkeen omistaja otti mielellään kirjallisuutta. Hän pyysi hartaasti, että veljet jäisivät opettamaan häntä, mutta he halusivat ennen lähtöään käydä mahdollisimman monen tuossa kaupungissa asuvan luona. Tuo mies anoi: ”Jos jäätte opettamaan minua, voitte majoittua talooni täksi yöksi ja annan teille syötävää, niin ettette menetä kallista aikaa.” Niinpä 15 veljeä nautti aterian ja majoittui tuon parturin taloon.

Perheitä saapuu ulkomailta avuksi

Monilla, jotka eivät voi palvella lähetystyöntekijöinä, on lähetystyöhenki. Siksi kun Vartiotorni alkoi vuonna 1968 kannustaa veljiä muuttamaan maihin, joissa tarve on suurempi, Hondurasin haaratoimisto sai satoja kirjeitä ainakin 24 maasta.

Tuohon aikaan haaratoimistonpalvelijana toimineella Grant Allingerilla oli kahdeksansivuinen muistio, joka oli valmistettu antamaan yksityiskohtaista, selvää ohjausta niille, joita asia kiinnosti. Seuraus oli, että vuosina 1968–74 muutti Hondurasiin ainakin 35 perhettä. Muuttajia oli kaikkialta maailmasta: Englannista, Kanadasta, Saksasta, Yhdysvalloista ja jopa Uudesta-Seelannista saakka.

Joillakin oli edessään melkoisia haasteita heidän yrittäessään toteuttaa suunnitelmiaan. Muuan kanadalaisperhe otti selkoa tarpeellisista asioista, laski kustannukset ja valmistautui muuttamaan. Mutta eteen tuli vakava ongelma: miten perheeseen  kuuluvat rahoittaisivat matkansa. Maksaakseen velkansa heidän piti saada autonsa myydyksi. Kun lähtöpäivä lähestyi, heillä oli edelleen taskussaan vain 16 dollaria. Jehova ei jättänyt heitä pulaan. Lähtöään edeltävänä päivänä he myivät autonsa! Lisäksi kun ystävät pistäytyivät heidän luonaan toivottamassa hyvää matkaa, kukin antoi heille hiukan avustusta, ja lopulta siitä kertyi 600 dollaria. He kiittivät ystäviään ja Jehovaa.

Ne jotka ovat muuttaneet palvellakseen siellä, missä tarve on suurempi, ovat olleet työlle todellinen siunaus. Esimerkiksi Raymond Walker tuli Hondurasiin Englannista vuonna 1969. Kotiutuminen ja kielen oppiminen vei oman aikansa, mutta sen jälkeen hän ryhtyi tienraivaajaksi ja toimi vaimonsa Olgan kanssa myöhemmin kierros- ja piirityössä. Nyt hän palvelee viisijäsenisessä haaratoimistokomiteassa.

”Pelastus kaikenlaisille ihmisille”

Vaikka apostoli Paavali sanoi, että pelastusta tarjottaisiin ”kaikenlaisille ihmisille”, hän sanoi myös, ”ettei ole kutsuttu monta lihan mukaan viisasta, ei monta voimallista, ei monta jalosukuista” (Tiit. 2:11; 1. Kor. 1:26). Se on osoittautunut todeksi Hondurasissa. Kaikenlaiset ihmiset, joita on hyvin kirjava joukko, ovat ottaneet totuuden vastaan, mutta kovinkaan monet heistä eivät ole erityisen rikkaita tai vaikutusvaltaisia.

Ajattelehan erään naisen tapausta. Kasvattaessaan häntä hänen äitinsä hankki elatuksensa bordellienpitäjänä. Kun äiti kuoli, tytär alkoi hoitaa tätä liiketoimintaa. Hänen ei ollut helppo tulla totuuteen, mutta hän onnistui siinä – ja hän tietenkin hankkiutui eroon perheensä liiketoimesta. Hänestä tuli tienraivaaja vuonna 1976, ja nyt hän ansaitsee toimeentulonsa pesemällä pyykkiä.

Filander alkoi pienenä poikana tutkia totuutta, mutta hänen isänsä ei pitänyt siitä lainkaan. Mitä enemmän Filander edistyi, sitä kovemmin hänen isänsä yritti estää häntä. Isä halusi poikansa menevän yliopistoon ja edistyvän maailmallisella uralla.  Hän kielsi häntä menemästä kokouksiin, konventteihin tai kentälle, mutta poika keksi siitä huolimatta aina keinot päästä tähän kaikkeen mukaan. Hänet kastettiin vuonna 1972, ja sen jälkeen hän on edistynyt jatkuvasti. Ensin hänestä tuli tienraivaaja, ja sitten hänet nimitettiin vanhimmaksi. Sen jälkeen kun hän oli ollut mukana Hondurasin Beetelin rakennustyössä, hänet lähetettiin Kolumbiaan samanlaiseen työhön. Vuosien mittaan hänen perheensäkin asenne on pehmennyt.

Jos Antonio oli jonkin alan ammattilainen, niin tuo ala oli juominen, sillä siihen hän oli käyttänyt suurimman osan 80 elinvuodestaan. Lähetystyöntekijät olivat tutkineet hänen kanssaan menestyksettä, ja siksi kun Russell Graham -niminen lähetystyöntekijä halusi antaa hänelle vielä mahdollisuuden, veljet olivat sitä mieltä, ettei häneen kannattanut haaskata aikaa. Antoniolla oli kuitenkin yksi hyvä ominaisuus – hän oli nöyrä. Vaikka alkoholi oli turmellut hänen mielensä niin pahasti, että hänen piti tutkia sama aineisto aina kolmesti, hän edistyi lopulta niin, että hän vihkiytyi ja meni kasteelle. Hän palveli Jehovaa uskollisesti kuolemaansa saakka.

Vaikka José oli saanut katolisen kasvatuksen, hän tutki sosialistista filosofiaa ja ateismia. Hänen yliopistossa saamansa opetus sai hänet vakuuttumaan siitä, että ihmiskunta on evoluution tulos, ja hän lakkasi tyystin uskomasta Jumalaan. Hänen poikapuolensa kuoli vuonna 1966, ja tämä tuskallinen kokemus sai hänet tajuamaan, kuinka avuttomia ihmiset ovat kuoleman edessä. Eräänä päivänä muuan lähetystyöntekijä selitti hänelle ylösnousemustoivoa. Hänen kiinnostuksensa heräsi, ja hän alkoi rakentaa uskoaan Jumalaan, mutta tällä kertaa hän rakensi vahvalle perustalle. Hän oppi, että Jumalan valtakunta – ei sosialismi – on ainoa ratkaisu, ja hänestä tuli Valtakunnan julistaja. Sen jälkeen hänet on nimitetty vanhimmaksi, ja hän on ollut vuosia kierrostyössä.

Vapaamuotoisen todistamisen tulokset

Vapaamuotoinen todistaminen on Hondurasissa kristillisen palveluksen miellyttävimpiä puolia. Tässä maassa ihmisillä on  tapana keskustella ryhmissä toreilla, lääkärien vastaanottohuoneissa, junissa ja bussipysäkeillä. Siksi on melko helppoa alkaa keskustella ihmisten kanssa Raamatusta.

Omoan kaupungissa asui nainen, joka ei pitänyt Jehovan todistajista vähääkään. Hän ei koskaan puhunut heidän kanssaan eikä ottanut kirjallisuutta. Häntä kiinnosti sen sijaan rahan ansaitseminen, ja siksi hän kasvatti kanoja. Tämä mielessään muuan veli keskusteli hänen kanssaan joistakin kanankasvatusta koskevista seikoista, joiden avulla voitaisiin säästää sekä aikaa että rahaa. Tästä tuo nainen oli kiinnostunut. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmestyi Herätkää!-lehdessä kirjoitus ajan ja rahan säästämisestä, ja siksi tuo veli vei lehden irtonumeron naiselle. Tämä arvosti lukemaansa ja ottaa nyt kirjallisuuttamme mielellään.

Eräs kaupassa työskentelevä sisar hiukan pelkäsi muuatta pitkätukkaista nuorta miesasiakasta tämän ulkonäön vuoksi. Hän sai rohkeutta puhua tuolle asiakkaalle paratiisitoivosta, mutta tämä vastasi tylysti, ettei hän usko satuihin ja että hän on hippi ja narkomaani. Sisar oli sinnikäs ja antoi lyhyesti todistusta aina kun hän tapasi tuon miehen. Kerran hän selitti, että 1. Korinttolaiskirjeen 6:9–11:n mukaan tärkeää on se, millaisia meistä tulee, ei se, millaisia olemme olleet. Kun mies kysyi,  mitä sisar ajatteli hänen pitkästä tukastaan, sisar vastasi, ettei hänen asiansa ollut arvostella toisten ulkonäköä mutta että hän uskoi Raamatun opetukseen, jonka mukaan pitkä tukka on miehelle häpeäksi (1. Kor. 11:14). Seuraavana päivänä miehen parta oli ajettu ja hänellä oli lyhyt tukka! Hän pyysi raamatuntutkistelua, ja eräs veli alkoi mielellään tutkia hänen kanssaan. Nyt tuo mies on käynyt kasteella ja johtaa jo omia tutkistelujaan.

Eräällä seitsenvuotiaalla pikkupojalla oli tapana puhua kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa; niinhän tuonikäiset melko yleisesti tekevät. Nähdessään erään nuorenmiehen istuvan talonsa edustalla kirja kädessään tuo lapsi kysyi häneltä, lukiko hän Raamattua. Saatuaan tietää, ettei kirja ollut Raamattu – se oli todellisuudessa tekniikan käsikirja – hän kertoi tuolle nuorelle miehelle suorasukaisesti, että vain Raamattua perusteellisesti lukemalla hän saisi ikuisen elämän. ”Jos haluat, isäni voi tutkia kanssasi”, hän sanoi ja vei tuon nuorenmiehen sisälle tapaamaan isäänsä. Lopputulos oli, että tämä nuorimies kastettiin vuonna 1976. Kävi ilmi, että vuosia aikaisemmin hän oli saanut lehtiä sisarelta, jota hän ei sen jälkeen enää tavannut. Kuinka tärkeää vapaamuotoinen todistaminen onkaan!

Avioliiton solmiminen

Opittuaan totuuden monet pariskunnat tajuavat, että heidän täytyy avioitua laillisesti. Raportin mukaan pelkästään Comayaguan Bella Vistan seurakunnassa laillisti vuonna 1973 liittonsa 32 pariskuntaa – yli puolet seurakunnan 120 julistajasta.

Teodoro ja Mélida olivat isovanhempia. Mélida tutki Raamattua ja päätti, että hän haluaa palvella Jehovaa. Teodoro, joka oli 60-vuotias, suostui menemään hänen kanssaan naimisiin. Yhdessä kahden lapsenlapsensa kanssa he menivät kaupungintaloon. Hiukan ennen vihkimisseremonian alkamista Teodoro kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi: ”Oletteko koskaan ajatellut, että jonakin päivänä menisitte naimisiin?” Oli yleisesti tunnettua,  että hän asui naisen kanssa ja että heillä oli kolme avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta.

Mutta mitä tehdä, jos puoliso ei halua naimisiin? Gladysillä oli tämä ongelma. Hän oli elänyt Antonion kanssa vuosia, ja heillä oli kolme lasta. Gladys oli tutkinut lähetystyöntekijäsisaren kanssa ja halusi panna elämänsä kuntoon voidakseen palvella Jehovaa. Lopulta hän sanoi Antoniolle: ”Aion tästä lähtien nukkua lasten kanssa, kunnes menemme naimisiin. Vasta sitten, kun olemme laillisesti naimisissa, voimme taas nukkua yhdessä.” Hän piti sanansa, ja Antonio tuli yhä pahantuulisemmaksi. Vasta kuuden pitkän kuukauden kuluttua hän antautui ja sanoi: ”Hyvä on, mennään naimisiin.”

Perheen kasvattaminen

Tärkeä palveluksemme piirre on vanhempien opettaminen täyttämään Jumalalta saamansa vastuu kasvattaa lapsiaan. Eräs aviopari, jolla on viisi lasta, alkoi tutkia, edistyi hyvin ja alkoi pian käydä kokouksissa. Kokouksilla oli tuohon perheeseen selvästi myönteinen vaikutus. Eräänä päivänä heille raamatuntutkistelua johtanut lähetystyöntekijä nukahti kesken tutkistelun. Kohtuuden nimissä on tosin mainittava, että lämpötila peltikaton alla oli luultavasti yli 50 °C. Isä sovelsi sitä, mitä hän oli oppinut kokouksissa perheen valmentamisesta; hän vain jatkoi tutkistelua kunnes lähetystyöntekijä heräsi useita kappaleita myöhemmin. Muutamia vuosia on kulunut ja Jehova on siunannut tuota ahkeraa perhettä. Isä on avustava palvelija, hänen vaimonsa osa-aikainen tienraivaaja ja vanhin poika vakituinen tienraivaaja.

Kolmivuotias Ernesto katsoi televisiota liian paljon, ja siksi hänen vanhempansa, kuten monet muutkin, olivat huolissaan. Hän saattoi kuljeskella koko päivän ympäriinsä laulellen kuulemiaan TV-mainoksia. Torjuakseen tällaisen epäterveen vaikutuksen hänen vanhempansa ostivat hänelle Kirjani Raamatun kertomuksista -äänikasetit ja opettivat hänet sulkemaan television. Ernesto oli nopeaoppinen, ja pian hän muistikin nauhat niin hyvin, että kun hänelle mainittiin vain kertomuksen  numero, hän oli valmis esittämään koko kertomuksen. Eräänä iltana Erneston isä oli kokouksessa selvästikin hyvin väsynyt. Joku kysyi, miksi hän ei ollut nukkunut hyvin. Hän vastasi uupuneena: ”Emme saaneet Ernestoa lopettamaan ennen kertomusta 43.” Ernesto on nyt kymmenvuotias ja toimelias palveluksessa. Hänen vanhempansa ovat iloisia siitä, että he ponnistelivat täyttääkseen hänen mielensä hyödyllisillä asioilla.

Voivatko pienet lapset todella tehdä omia ratkaisujaan sen perusteella, mitä heidän vanhempansa ja isovanhempansa ovat heille opettaneet? Pikku Mario, joka asuu La Ceibassa, on nelivuotias ja viettää paljon aikaa isoäitinsä Chepitan luona, joka on ollut todistaja jo monta vuotta. Kerran Marion toinen isoäiti, joka on katolilainen, kävi kylässä ja kysyi Mariolta, haluaisiko tämä lähteä kirkkoon hänen kanssaan. ”En enää, mummi”, hän vastasi. Kun isoäiti kysyi häneltä syytä, Mario sanoi hänelle: ”Suuri Babylon, mummi!”

Esteiden voittaminen

Vain harvat onnistuvat palvelemaan Jehovaa ilman vakavia esteitä tai ongelmia. Kun Emilia kuuli Valtakunnan sanomasta ensi kerran vuonna 1967, hän oli jo naimisissa, mutta hänen avioliittonsa ei ollut onnellinen. Aluksi hän ei ottanut totuutta vakavasti. Mutta kun hän alkoi toimia oppimansa mukaisesti, hänen aviomiehensä uhkasi heittää tutkistelua johtavan sisaren ulos talosta. Emilia sanoi päättäväisesti: ”Jos heität hänet ulos, tutkimme kadulla.” Eräänä päivänä Emilia poikkesi baariin, jossa hänen miehensä oli juomassa, kertoakseen tälle, että hän menee kokoukseen. Mies odotti kadunkulmassa vaimonsa paluuta, ja kun tämä tuli, hän alkoi huutaa hänelle ja nimitti julkisesti häntä prostituoiduksi.

Sellaisista nöyryytyksistä ja jopa lyömisestä huolimatta Emilia päätti mennä kasteelle. Seuraavien 20 vuoden ajan häntä vastustettiin lakkaamatta, mutta silti hän valmensi lapsiaan. Siitä lähtien kun lapset olivat aivan pieniä, hän opetti kullekin heistä raamatullisen esityksen, jota he harjoittelivat puutarhassa pensaiden ja kukkien keskellä. Oliko se kaiken vaivan arvoista?  Hänen kahdeksasta pojastaan kaksi palvelee nyt avustavina palvelijoina ja kaksi vakituisina tienraivaajina. Entä mitä kuuluu Emilian aviomiehelle? Hän suostui lopulta tutkimaan Raamattua – oman tyttärensä kanssa, joka palvelee vakituisena tienraivaajana!

Myös ansiotyö voi haitata Jehovan palvelemista. Hondurasissa kotiapulaisten ja palvelijoiden on tehtävä hyvin pitkiä työpäiviä, ja usein heitä pidetään käytännöllisesti katsoen orjina, joiden odotetaan olevan työssä seitsemän päivää viikossa. Monet arastelevat pyytää vapaata työstä, koska he pelkäävät menettävänsä työpaikkansa. Mutta eräs nuori sisar teki aina heti alkajaisiksi selväksi, että hän ottaisi työn vastaan vain, jos hän saisi vapaata Jehovalle suoritettavaa palvontaa varten. Hän huolehti omasta kodistaan, ja lisäksi hän johti 11:tä raamatuntutkistelua, ja useimmat raamatuntutkisteluoppilaista kävivät kokouksissa.

Fifi iskee!

Hondurasia ovat kohdanneet monet luonnononnettomuudet. Pyörremyrskyt eivät ole tässä maassa harvinaisia, mutta kun pyörremyrsky Fifi iski maan pohjoisrannikolle syyskuussa 1974, se johti maan historian pahimpaan luonnononnettomuuteen. Noin 1600 todistajaa (kaksi kolmannesta maan kaikista todistajista) asui onnettomuusalueella. Vaikka 10000 ihmistä sai surmansa, kukaan veljistä ei kuollut. Monet menettivät kuitenkin kotinsa ja omaisuuttaan, ja valtavat tulvat rikkoivat puhelinlinjoja, maanteitä, rautateitä ja siltoja, joita kaikki tarvitsivat. Yksi todistajien ryhmä lähti Baracoan rautatieasemalta kanootilla katsomaan, miten eristyksiin jääneet veljet ja Raamatun tutkijat voivat. He huomasivat voivansa meloa kanootilla 55 kilometrin päähän, aina Telaan saakka! Talojen katot ja puiden latvat olivat maamerkkeinä. Heidän ohittaessaan erästä puuta kiemurteleva korallikäärme putosi heidän kanoottiinsa. He surmasivat tuon erittäin myrkyllisen matelijan nopealla viidakkoveitsen iskulla, ennen kuin se ehti vahingoittaa heistä ketään.

 Fifi aiheutti muitakin ongelmia. Kaksi kierroskonventtia piti siirtää myöhemmäksi. Syyskuun raportti oli alhainen, sillä pelastustyöhön piti käyttää valtavasti aikaa ja voimia. Veljet lähettivät kaikkialta maailmasta avustuksia, ja pian saatiin elintarvikkeita New Yorkista, New Orleansista ja Belizestä. Alle kuukaudessa jaettiin veljille sekä heidän perheilleen ja ystävilleen noin 29 tonnia ruokaa. Tuon vuoden marraskuun 6. päivä on unohtumaton. Valtavista esteistä huolimatta pidettiin yksipäiväinen kierroskonventti aivan onnettomuusalueen keskellä, ja läsnä oli 4000 henkeä. Ilon ja helpotuksen kyyneleet vuosivat monien kasvoilta, kun veljet ja sisaret saivat tietää, että heidän rakkaat ystävänsä olivat elossa ja turvassa.

Seuraavana vuonna veljet rakensivat kaksi uutta valtakunnansalia ja 36 uutta asuintaloa. Jotkin talot pystytettiin alkuperäisiin paikkoihinsa, kun taas toiset rakennettiin uusiin paikkoihin, koska aiemmat olivat nyt joenuomassa! Yksi apua saanut veli oli siitä niin kiitollinen, että hän suunnitteli uuden kotinsa sellaiseksi, että hänelle jäi sekä varoja että tilaa uuden valtakunnansalin rakentamiseen samalle tontille.

Suuria maanjäristyksiä

”Kuin sadan tavarajunan jyrinä.” Siltä eräästä veljestä tuntui 4. helmikuuta 1976, kun maanjäristys järisytti hänen taloaan niin rajusti, että se lopulta luhistui 2,7 metriä korkeilta kannatinpilareiltaan alla olevaan suohon. Lisäksi noin 150 muuta taloa samassa kaupungissa kärsi pahoja vaurioita. Maanjäristyksen voimakkuus oli 7,5 Richterin asteikolla ja sen keskus oli aivan Guatemalan rajalla. Siksi sen aiheuttamat vauriot olivat siellä erityisen suuret. Muuan kalastaja, joka oli tuona kuutamoyönä muutaman kilometrin päässä rannasta kalastamassa, sanoi olleensa melkoisen ällistynyt nähdessään meren muuttuvan äkkiä aivan peilityyneksi. Kalat kaikkialla ympärillä alkoivat oudosti hypellä vedestä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt näkemäänsä, ennen kuin kaikki kaukana häämöttävän kaupungin valot sammuivat ja hirvittävä jyrinä kantautui sieltä pitkin veden pintaa.

 Motaguan maankuorisiirros liikahti uudelleen vuonna 1980 ja ajoi ihmiset jälleen vuoteistaan, mutta vauriot olivat nyt paljon pienemmät. Ihmiset itse sanovat sitä ”viimeisten päivien tunnusmerkiksi”. Valitettavasti suurin osa heistä ei kuitenkaan toimi sen mukaisesti. Suurista maanjäristyksistä ja monien ihmisten välinpitämättömyydestä huolimatta Valtakunnan työtä tehdään Hondurasissa yhä enemmän. Onhan sekin osa tunnusmerkkiä, joka osoittaa näiden olevan viimeisiä päiviä. (Matt. 24:7, 14.)

Eufratvirta kuivuu

Tilanteeseen perehtymättömistä saattaisi tuntua, että Hondurasissa uskonnot menestyvät, sillä monet kirkot ovat yhä täynnä, ainakin erikoistilaisuuksien aikana. Todisteet kasaantuvat kuitenkin sen puolesta, että Suurta Babylonia kerran tukeneet vedet (jotka kuvaavat ihmisiä) ovat alkaneet kuivua (Ilm. 16:12; 17:1, 15). Ihmisten silmät alkavat avautua näkemään epämiellyttävät tosiasiat.

Hondurasin katolilaiset esimerkiksi pitävät pyhimyksiä uskonnollisesti hyvin suuressa arvossa. Monet pyhimysten palvojat järkyttyivät pahoin toukokuussa 1969, kun paavi poisti noin 200 pyhimystä virallisesta liturgisesta kalenterista. ”Pyhää” Martinus de Porresia, mustaa perulaispyhimystä, jonka oletetaan pystyneen kommunikoimaan eläinten kanssa, ei poistettu, kun taas ”pyhä” Kristoforos, johon varsinkin kuorma-autoilijat sekä bussin- ja taksinkuljettajat olivat kiintyneet, poistettiin listalta joidenkin historiallisten epäilysten vuoksi. Sellaiset ratkaisut herättivät vastenmielisyyden aallon ihmisissä, joita oli petetty kauan aikaa.

Muuan 23-vuotias mies oli harras katolilainen, erään ”kristillisen” liikkeen kiihkeä kannattaja, ja arvovallassa hän hävisi vain papilleen. Eräänä päivänä hän tuli elämänsä käännekohtaan. Kun hän oli käymässä erään ystävänsä luona, hänen pappinsa tuli sinne yllättäen – umpihumalassa. Pappi alkoi solvata tuota nuortamiestä käyttäen erittäin karkeaa kieltä. Hän  syytti tätä sekaantumisesta yksityiselämäänsä – joka ei juuri tarkempaa tutkistelua kestänytkään.

Harhakuvitelmistaan päässeenä tuo mies jätti kirkon. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ”otti Herran vastaan” eräässä huomattavassa protestanttisessa uskonnossa, mutta hänen näkemänsä ulkokultaisuus ja merkityksettömät uskonnolliset muotomenot saivat hänet pettymään tähänkin uskontoon. Vuotta myöhemmin hän koetti Raamatun tutkimista Jehovan todistajien kanssa, mitä hän piti viimeisenä mahdollisuutenaan. Tuohon aikaan hän ei arvostanut Jehovan todistajia, mutta heidän Raamatun opetustensa johdonmukaisuus teki häneen pian vaikutuksen. Hän edistyi ja opetti perheelleen sitä, mitä hän itse oli oppinut. Hän vihki elämänsä Jehovalle vuonna 1975 ja on jatkanut Hänen palvelemistaan tähän päivään saakka.

Marta, muuan iäkäs nainen, kertoi luokseen tulleille todistajille, että hän haluaisi oppia tuntemaan Raamattua paremmin ja haluaisi tutkia heidän kanssaan – mutta hän ei missään tapauksessa aikonut muuttaa uskontoaan. Todistajat lupasivat, etteivät he velvoittaisi häntä liittymään mihinkään. Viisi kuukautta myöhemmin hän alkoi käydä kokouksissa. Hän oli ollut adventtikirkon diakonissa. Kun hänen kirkkonsa jäsenet tulivat lopultakin käymään hänen luonaan, hän sanoi heille, että heidän kirkkonsa oli kuollut, mutta Jehovan todistajat toimivat ilmaisten rakkautta ja toivoa.

Eräällä alueella asui kolme perhettä toistensa naapureina, mutta ne riitelivät jatkuvasti keskenään. Yksi perhe kuului helluntaiseurakuntaan, toinen erääseen protestanttiseen kirkkoon ja kolmas adventtikirkkoon. Yllättävää kyllä, kun muuan lähetystyöntekijä esitti heille hyvää uutista, kaikki kolme perhettä suhtautuivat sanomaan myönteisesti! Lähetystyöntekijä ehdotti, että ne kaikki tutkisivat hänen kanssaan samanaikaisesti. Siten ne ajan mittaan selvittivät valituksen aiheensa. Sellaista hedelmää tosi uskonto tuottaa (Joh. 13:35).

Väärien uskonnollisten opetusten vuosisatainen hedelmä  Hondurasissa ovat yleiset kuolemaan liittyvät pinttyneet käsitykset ja tavat. Jopa ihmisen pahimmat viholliset tulevat hänen hautajaisiinsa ja pitävät siellä hauskaa; he valvovat koko yön, juovat ja pelaavat korttia. Muuan pohjoisrannikolla työskentelevä tienraivaajasisar muistaa, miten hän puhui eräälle vanhalle miehelle tämän vaatimattoman talon edustalla. Kun sisar katsoi uteliaana, minkä päällä tuo mies istui, tämä selitti sen olevan hänen ruumisarkkunsa. Se oli ollut hänellä jo niin kauan, että se oli hajoamispisteessä. Hän näytti sitten ylpeänä sisällä talossa olevaa uutta ruumisarkkuaan, joka oli pantu siististi hänen vuoteensa yläpuolelle kattopalkkien päälle. Nähtäväksi jää, kuinka monta arkkua tuolle miehelle vielä tehdään ennen hänen kuolemaansa.

Kierrostyön siunaukset ja haasteet

Hondurasissa arvostetaan paljon kierrosvalvojia, heidän vaimojaan ja sitä työtä, jota he tekevät totuuden puolesta eikä aiheetta. Työ on iloista, mutta se vaatii myös melkoisesti uhrautuvaisuutta. Alkuaikoina matkustuksessa oli suuria ongelmia. Muuan Siguatepequen kaupungissa korkealla vuoristossa asuva veli muistaa, miten eräs kierrosvalvoja saapui jalan,  hiestä märkänä ja työntäen kottikärryjä, joihin hän oli kasannut tuon viikon vierailulla tarvitsemansa tavarat.

Huono sää, jokien tulviminen ja teiden puute tekivät näille miehille ja heidän vaimoilleen usein vaikeaksi päästä seurakunnasta toiseen. Gary ja Elaine Krause, jotka valmistuivat lähetystyöntekijöiksi Gileadin 41. kurssilta, määrättiin kierrostyöhön alueelle, joka ulottui San Pedro Sulasta Limóniin Mosquitian rajalle saakka. Hyvin huonolla ilmalla sinne ei päässyt sen enempää junalla kuin hevosellakaan. Useammin kuin kerran Krausien täytyi laukkujaan kantaen kävellä rantaa pitkin noin 80 kilometrin matka Trujillosta Limóniin ja takaisin. Merituuli lievitti paahtavan trooppisen helteen vaikutusta – silti he toisinaan havaitsivat helpommaksi matkustaa yöllä.

Pohjoisrannikolla vuonna 1970 kierrosvalvojana palvellut Aníbal Izaguirre määrättiin vierailemaan eräässä kaukaisessa kylässä nimeltään Chacalapa. Alkumatka taittui hedelmäyhtiön junassa, johon oli lastattu banaaneja, kookospähkinöitä sekä kaikenkarvaisia eläimiä. Seuraavaksi ajaa rytyytettiin kuorma-autolla kuoppaista tietä aina El Olvidon kylään saakka, jonka nimi vapaasti käännettynä merkitsee ’unohdusta’. Nelituntisen raskaan loppumatkan aikana hän toisinaan joutui kahlaamaan jokien poikki matkalaukku päänsä päällä ja kainaloitaan myöten vedessä samalla kun apinat kirkuivat hänelle puissa. Matkan varrella hän tapasi vankkarakenteisen mustan miehen, joka tarjoutui kantamaan hänen matkalaukkuaan ja opastamaan hänet perille. Lopulta tuo iso mies laski laukun maahan tultuaan viidakkoaukiolle, jolla oli noin 50 olkimajaa, ja ilmoitti: ”No niin, nyt olemme Chacalapassa!” Matka oli vaivan arvoinen, sillä yhdessä olkimajassa oli kilpi ”Jehovan todistajien valtakunnansali”. Yksitoista julistajaa piti siellä kokouksia!

Epätavallinen kierrostyössä on Juticalpan seurakuntaan kuuluvan Julio Mendozan tapaus. Hänet kastettiin vuonna 1970, erikoistienraivaajaksi hän ryhtyi vuonna 1977, ja pian häntä valmennettiin kierrostyöhön, jonka hän aloitti vuonna 1980. Mikä hänen tapauksessaan sitten on niin epätavallista? Se  että hänellä oli vaimonsa Dunia ja pieni tyttärensä Esther mukanaan, matkustipa hän kaupungeissa tai syrjäseuduilla. Monissa maaseudun taloissa oli vain yksi huone, joka palveli olohuoneena, makuuhuoneena ja keittiönä. Julio on perheineen monta kertaa asunut sellaisessa huoneessa yhdessä isäntäperheen – sekä talon kanojen, kalkkunoiden ja vuohien – kanssa! Kerran kun he eivät pystyneet ylittämään jokea, heidän ainoaksi nukkumapaikakseen jäi riippumatto, johon kaikki kolme sulloutuivat.

Noina Hondurasissa tehtävän työn alkuaikoina kierrosvalvojat olivat poikkeuksetta ulkomaisia veljiä, joko lähetystyöntekijöitä tai sellaisia, jotka olivat tulleet palvelemaan siellä, missä tarve olikin suurempi. Mutta ajan mittaan tilanne kehittyi siten, että neljä viidestä kierrosvalvojasta oli hondurasilaisia veljiä. Viime vuosina sekä hondurasilaiset että ulkomailta tulleet veljet vaimoineen ovat voineet pysyä kierrostyössä pidempään kuin ennen huolimatta siitä, että maaseudulla sellaiset sairaudet kuin maksatulehdus, malaria ja punatauti ovat yleisiä.

Kun he työskentelevät suurissa kaupungeissa, he saavat tietenkin toisinaan nauttia veljiensä vieraanvaraisuudesta näiden kauniissa asunnoissa. He ovat apostoli Paavalin tavoin oppineet mukautuvaisuuden salaisuuden (Fil. 4:11, 12). Viime vuosina kierrostyö on tullut paljon helpommaksi, kun useampia maanteitä on päällystetty ja linja-autolla pääsee käytännöllisesti katsoen kaikkiin kaupunkeihin.

”Paimentakaa – – Jumalan laumaa”

Sitä tapaa, jolla vanhimmat ja avustavat palvelijat nimitetään, tarkistettiin, ja muutokset astuivat Hondurasissa, kuten muuallakin maailmassa, voimaan vuonna 1972. Yleisesti ottaen veljet suhtautuivat tähän järjestelyyn arvostaen ja ponnistelivat kovasti täyttääkseen pätevyysvaatimukset. On kiinnostavaa panna merkille, että kun tämä uusi järjestely otettiin käyttöön, vain kolmannes maan vanhimmista oli hondurasilaisia veljiä, mutta vuoteen 1976 mennessä heidän määränsä oli noussut kahteen kolmannekseen.

 Koska maassa oli silloin keskimäärin vähemmän kuin yksi vanhin seurakuntaa kohti, oli aina vaara, että lauman paimentaminen tulisi laiminlyödyksi. Siksi vanhimpia neuvottiin valmentamaan avustavia palvelijoita paimennustyöhön. Heidän käyntiensä tarkoitus oli rohkaista ystäviä ja pitää viestintäkanavat avoinna. Jos ilmeni vakavia ongelmia, heidän piti tietenkin saattaa ne vanhinten tietoon.

Eräässä seurakunnassa ajateltiin, että muuan sisar oli menettänyt kaiken kiinnostuksensa totuuteen, koska hän ei käynyt kokouksissa. Mutta veljet saivat selville, että hän oli jäänyt pois kokouksista vain sen vuoksi, ettei hän pystynyt ostamaan itselleen kenkiä! Hän arvosti suuresti saamaansa pientä apua, ja pian hän kävi jälleen kokouksissa ja kentällä.

Vuosina 1978–83 teokraattinen toiminta maassa hidastui, ja siksi vanhimmat samoin kuin uskolliset julistajat olivat tilanteesta huolissaan. Eriteltyään tilannetta haaratoimistokomitea näki siihen pääasiassa kaksi syytä: materialismin ja henkilökohtaisen tutkimisen puutteen. Televisiolla on varsinkin 1970-luvun puolivälistä saakka ollut suuri vaikutus ihmisiin. Se on vaikuttanut huomattavasti tutkimisen vähenemiseen. Ja vaikka materialismin katsotaan tavallisesti olevan hyvinvointivaltioiden ongelma, totuus on, että sekä köyhät että rikkaat voivat rakastaa rahaa. Muuan lähetystyöntekijäsisar oli yllättynyt nähdessään, että erään todistajapariskunnan talossa oli maalattia eikä heillä ollut vesijohtovettä, mutta silti heillä oli televisio, stereolaitteet ja kallis olohuoneen kalusto. Sellaisia tavaroita voidaan ostaa luotolla, mutta sekä aviomiehen että vaimon on usein käytävä työssä selviytyäkseen siten koituneista veloista. Ei ihme, että tämä pariskunta oli usein poissa kokouksista ja käytännöllisesti katsoen toimeton palveluksessa.

Haaratoimisto tehosti ponnistelujaan Jumalan lauman paimentamiseksi ja veljien auttamiseksi saamaan takaisin se rakkaus, joka heillä ensin oli (1. Piet. 5:2; Ilm. 2:4). Vuonna 1981 tuli lisäksi 11 lähetystyöntekijää vastaperustetusta Gileadin rinnakkaiskoulusta Meksikosta ja vuonna 1988 kolme veljeä  palvelijoiden valmennuskoulusta. Jehova on siunannut näitä kaikkia järjestelyjä, kuten vuoden 1984 jälkeinen jatkuva kasvu osoittaa.

Tienraivaus tuottaa tienraivaajia

Vuodesta 1984 lähtien tienraivauspalvelus on selvästi elpynyt. Olihan vuonna 1992 keskimäärin 937 vakituista ja osa-aikaista tienraivaajaa, kun vuonna 1976 tienraivaajien määrä oli 276. Samalla kun julistajien määrä kaksinkertaistui, tienraivaajien määrä lähes nelinkertaistui.

Tienraivaajien rivien vahvistamisessa auttoivat Vartiotornin ja Valtakunnan Palveluksemme suorasukaiset kirjoitukset sekä konventtien rohkaisevat puheet. Monet seurakuntien nimitetyt palvelijat alkoivat puhua myönteisemmällä tavalla tienraivauksen iloista. Jotkut järjestivät asiansa siten, että he saattoivat ryhtyä vakituisiksi tai osa-aikaisiksi tienraivaajiksi. He oppivat, että on tärkeää olla sammuttamatta ”hengen tulta” ja että tienraivaushenki on tarttuvaa (1. Tess. 5:19). Tienraivaus tuottaa tienraivaajia.

Ei ole tarpeellista, kuten jotkut ovat luulleet, hankkia aineellisesti turvallista asemaa ennen tienraivausta. Ajattelehan esimerkiksi Guásimossa, korkealla vuoristossa, asuvan nuoren veljemme tapausta. Heti kastettaan seuranneena päivänä hän anoi osa-aikaiseksi tienraivaajaksi. Hän oli työskennellyt muutaman kuukauden ajan kovasti ostaakseen uusia vaatteita, jotta hän voisi olla palveluksessa edustavasti pukeutunut. Kaikki meni hyvin viikon ajan, mutta seuraavalla viikolla hän ei ilmaantunut palvelukseen. Tästä huolissaan toiset tienraivaajat menivät vuoristoon tapaamaan tätä veljeä, ja he saivat tietää, että eräänä yönä tuon nuoren veljen nukkuessa hänen pyykkinarulla kuivumassa olleet vaatteensa oli varastettu. Veljet kokosivat hänelle jonkin verran lisää vaatteita, ja huolimatta viikon menetyksestä hän saavutti kuukauden loppuun mennessä tuntitavoitteensa. Kuukausien kuluttuakin hänellä oli vain yhdet housut. Mutta se ei vähentänyt sitä iloa, jota hän tunsi  nähdessään yhden Raamatun tutkisteluoppilaansa menevän kasteelle vain puoli vuotta oman kasteensa jälkeen.

San Lorenzon seurakunnassa on sokea, yli 20-vuotias tienraivaaja nimeltään Adrian. Hänen sisarensa alkoi tutkia Raamattua vuonna 1984, mutta kukaan ei tarjonnut Adrianille tutkistelua. Ajateltiin, ettei hän voisi tutkia. Hänen sisarensa ei ymmärtänyt tutkimiaan asioita kovin hyvin, ja siksi Adrian, joka oli aina kuunnellut sivusta, selitti niitä hänelle. Pian hänen sisarensa kiinnostus sammui. Vieläkään kukaan ei ehdottanut tutkistelua Adrianille, vaan hänen täytyi itse pyytää sitä. Hänen oppimansa asiat vaikuttivat häneen niin syvästi, että hän alkoi perheensä avustamana pian käydä kokouksissa.

Kun totuus juurtui hänen sydämeensä, hän halusi kertoa siitä toisille. Jälleen oletettiin, ettei hän pystyisi siihen. Adrian pyysi sinnikkäästi saada osallistua palvelukseen, ja niinpä veljet auttoivat häntä. Hän raportoi ensimmäisenä kuukautena 24 tuntia palvelusta, ja sen jälkeen hän lisäsi palvelustaan kuukausittain. Kastettaan seuranneena kuukautena hän anoi osa-aikaiseen tienraivaukseen, ja ennen pitkää hän oli vakituinen tienraivaaja. Hän raportoi tavallisesti yli 100 tuntia ja johtaa tällä hetkellä kahdeksaa Raamatun kotitutkistelua. Ja ajattelehan, että veljet aluksi sivuuttivat hänet!

Erityistarpeista huolehtiminen

Erityisolosuhteissa elävät ihmiset tarvitsevat usein osakseen tavallista enemmän epäitsekästä kristillistä rakkautta. Esimerkiksi Teresa oli ollut sokea kolmivuotiaasta saakka. Hän oli tutkinut todistajien kanssa jonkin verran, mutta vuosien mittaan hän oli tekemisissä monien uskonnollisten ryhmien kanssa. Jotkin niistä rukoilivat hänen puolestaan, että hän saisi näkönsä takaisin – mitä ei tietenkään tapahtunut. Hän halusi kovasti tutkia jälleen Jehovan todistajien kanssa. Tilaisuus siihen tarjoutui, mutta miten tutkistelua voitaisiin johtaa? Sisar luki kappaleet, ja niin kauan kuin hän luki hyvin, korostaen ja tauottaen oikein, Teresan ei ollut vaikea vastata oikein. Pian Teresa halusi kokouksiin. Siksi tuo sisar, vaikkei hän missään  tapauksessa ollutkaan kokenut pyöräilijä, toi häntä pyörällään kokouksiin. Oli melkoinen näky, kun he tulivat kokoukseen sateella sateenvarjo ja muovikasseja vaatteittensa suojana.

Kokouksissa Teresa vastasi kysymyksiin odottamatta, että hänelle annettaisiin puheenvuoro, kunnes häntä opetettiin ensin odottamaan nimensä mainitsemista. Hän oppi pitämään teokraattisessa palveluskoulussa puheita ja osallistumaan palvelukseen. Erikoisolosuhteistaan huolimatta hänellä on tarkkanäköiset hengellisen ymmärryksen silmät, jotka hän on kohdistanut palkintoon, siihen loistoisaan aikaan, jolloin hän näkee paratiisimaan kauneuden.

Muuan lähes sokea vanha mies asui vuoristossa. Hän otti Totuus-kirjan veljeltä, joka ponnisteli kovasti pitääkseen häneen yhteyttä. Joskus tuo mies oli niin sairas, ettei hän voinut tutkia, mutta kun he saattoivat tutkia yhdessä, tuo mies tavallisesti esitti syvällisiä ja hyvin järkeviä vastauksia. Kerran tämä vanha mies ei sitten ollutkaan kotona. Naapurit sanoivat hänen muuttaneen kaupunkiin tyttärensä luokse, koska hän tarvitsi lääkärinhoitoa. Veli ei ajatellut, ettei hän voinut tehdä asialle mitään, vaan keksi siihen ratkaisun. Hän odotti, kunnes tuossa kaupungissa oli konventti, ja tuolloin hän kävi kaupungin taloja läpi asunto asunnolta etsien entistä tutkisteluoppilastaan. Lopulta hän löysi tuon miehen lepäilemästä riippumatossa! Tutkistelu järjestettiin uudelleen. Ennen pitkää tuo vanha mies oppi selviytymään omin toimin kokouksiin; hän laski katujen määrän tullessaan valtakunnansaliin. Aikanaan hänestä tuli hyvän uutisen julistaja. Kyllä ihmiset olivat hämmästyneitä nähdessään tämän valkotukkaisen, 93-vuotiaan ja lähes sokean miehen käyvän ihmisten kodeissa 30–70 tuntia kuukaudessa!

Puerto Cortésin todistajat kutsuivat Lagosia lempinimellä Laguito. Tämä veli oli ollut erikoistienraivaaja niin kauan kuin ihmiset saattoivat muistaa. Ikäänsä koskeviin tiedusteluihin hän saattoi epämääräisesti vastata: ”En usko olevani 86:ta vuotta vanhempi.” Laguitolla oli hyvin huono näkö, ja siksi haaratoimiston oli joskus yritettävä tulkita hänen palvelusraporttejaan.  Yhdessä kuussa hän raportoi yhteensä mahdottomat 1050 tuntia, vaikka tarkoitus oli raportoida 150 tuntia, mikä sekin oli huomattava tuntimäärä. Samasta syystä hän usein törmäili polkupyörällään. Kun Laguito oli kerran ajanut jokeen ja loukannut päänsä, veljet päättivät lopulta, että ainoa ystävällinen menettely oli ottaa häneltä polkupyörä pois ja myydä se hänen puolestaan. Lopulta hän joutui maksatulehduksen vuoksi vuoteeseen, eikä enää toipunut. Koska hänellä ei tiedetty olevan sukulaisia, seurakunta huolehti hänestä hänen elämänsä viimeiset kuusi kuukautta. Eräs veli otti hänet kotiinsa, ja joka päivä joku huolehti siellä tästä rakkaasta, uskollisesta vanhasta veljestä.

”He eivät olleet meidän kaltaisiamme”

Kuten on odotettavissakin, kaikki eivät pysy uskollisina. Hondurasissa on vuosien mittaan jouduttu erottamaan kristillisestä seurakunnasta monia, varsinkin moraalittomuuden ja juoppouden vuoksi. Myös pöyhkeä, eripuraisuutta aiheuttava luopumus on tuhonnut joidenkuiden hengellisen elämän. Vaikka seurakunnasta erottaminen on aina ikävä asia, se pelastaa ihmisiä. Sen avulla seurakunta pysyy puhtaana, se saa jotkut väärintekijät katumaan ja toisinaan se koituu hyväksi todistukseksikin.

Blanca Rosa esimerkiksi tutki erään lähetystyöntekijäsisaren kanssa, joka oli lähdössä maasta. Tuo sisar halusi siirtää tutkistelun toiselle sisarelle, mutta Blanca Rosa ei halunnut jatkaa tutkimista. Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miksi lähetystyöntekijäsisaren piti lähteä. ”Mene tänä iltana kokoukseen, niin ymmärrät”, tuo sisar selitti. Tyydyttääkseen uteliaisuutensa Blanca Rosa meni tuona iltana kokoukseen ja kuuli ilmoitettavan, että lähetystyöntekijäsisaren aviomies, joka oli itsekin lähetystyöntekijä ja valvoja, oli erotettu seurakunnasta. Se teki Blanca Rosaan suuren vaikutuksen. Hän ajatteli, että tämä on totuus; ei rotu, ulkomuoto eikä asema estä väärintekijää tulemasta erotetuksi seurakunnasta. Tämä oli käännekohta hänen  elämässään. Hänet kastettiin, ja hän on palvellut nyt neljä vuotta osa-aikaisena tienraivaajana.

Tuhlaajapoikia

Lohduttomat vanhemmat ovat vuodattaneet paljon kyyneliä nähdessään rakkaiden poikiensa ja tyttäriensä tulevan erotetuiksi tai uppoavan täysin tämän maailman moraalittomuuden suohon. Luukkaan 15. luvussa esitetty Jeesuksen kuuluisa tuhlaajapoikakuvaus on antanut heille lohdutusta ja toivoa. Hondurasissa perheet ovat yleensä suuria, ja siksi myös ”tuhlaajapoikia” on paljon. Mutta sanonnassa ”niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa” on paljon perää.

Oswaldo oppi lapsena totuuden, sillä hänen setänsä, joka on Jehovan todistaja, kasvatti häntä. Oswaldo ei mennyt kasteelle, ja teini-iässä hän alkoi elää kaksoiselämää. Hän kävi kokouksissa ja kentällä, mutta hän kävi usein myös diskoissa maailmallisen tyttöystävänsä kanssa. Mielitekojensa tyydyttämiseksi hän jopa varasti eräältä veljeltä. Hänen oli lähdettävä setänsä luota, ja sen jälkeen hän alkoi harrastaa yhä enemmän moraalittomuutta ja huumeiden käyttöä. Lopulta hän meni armeijaan.

Vuodet kuluivat, ja Oswaldo alkoi kaivata niitä aikoja, jolloin hän toimi Jehovan järjestön yhteydessä. Mutta hän tunsi itsensä voimattomaksi tekemään mitään asian hyväksi. Sattumalta hän tapasi eräänä päivänä setänsä ja kertoi tälle, että hän haluaisi palata. Vaikka setä epäili vahvasti Oswaldon vilpittömyyttä, hän antoi Oswaldolle lähetyskodin osoitteen. Tämä meni sinne suoraa päätä ja raamatuntutkistelu aloitettiin. Tuolla samalla viikolla hän alkoi jälleen lukea lehtiämme ja käydä kokouksissa. Tämä puolestaan antoi hänelle hänen tarvitsemaansa voimaa jättää huumeet ja moraaliton elämä. Hän sai rohkeutta sopia ja korjata asiat niiden kanssa, joilta hän oli varastanut. Eräs sisar ei halunnut mitään korvausta, mutta rauhoittaakseen omaatuntoaan Oswaldo itsepintaisesti pyysi tätä ottamaan vastaan television ja laatikollisen omenia. Tämä teki suuren vaikutuksen tuon sisaren ei-uskovaan aviomieheen.

 Oswaldo oli kuitenkin vielä armeijassa. Hän halusi löytää laillisen keinon päästä sieltä pois. Kävi niin, että hänen esimiehensä erotettiin, koska tämä oli upseerikerholla syyllistynyt varkauteen, ja Oswaldolle kerrottiin, että hän saisi esimiehensä paikan. Ylennys olisi merkinnyt hyvää palkkaa ja mukavaa työtä, mutta Oswaldo halusi järkkymättömästi vapautua armeijasta. Hän meni sotilasyksikkönsä komentajan puheille. Ennen kuin hän ehti edes mainita mitään armeijasta eroamisesta, komentaja onnitteli häntä ylennyksestä. Oswaldo pysyi lujana ja selitti, mitä hän todella halusi: hän halusi erota armeijasta ryhtyäkseen kokoaikaiseen sananpalvelukseen. Hänen yllätyksekseen ero myönnettiin. Sen lisäksi hänelle myönnettiin kunniakirja, koska hänen persoonallisuutensa oli muuttunut niin paljon hänen armeijassa olonsa viime kuukausien aikana. Hänelle avautui monia tilaisuuksia todistaa, ja ennen kuin hän lähti, hänen armeijaan jääneet ystävänsä antoivat hänelle kunnioituksesta häntä kohtaan lempinimen ”saarnaaja”. Hän on nyt käynyt kasteella ja on vakituinen tienraivaaja, tosi saarnaaja.

Myös Santiago toimi melko omapäisesti. Hänellä oli kolme sisarta, joista kaksi oli vakituisia tienraivaajia ja kolmas osa-aikainen tienraivaaja. Nuo kaikki kolme olivat toimeliaita, ahkeria ja hengellismielisiä. Mutta Santiago ei ollut. Hän oli ylpeä  vaaleasta tukastaan (lähes kaikilla hondurasilaisilla on tumma tukka), ja hän antoi sen kasvaa pitkäksi. Hänen hyvät ystävänsä olivat varkaita, juoppoja ja narkomaaneja, ja hän eli heidän tavallaan. Ei siksi ihme, että hän joutui vankilaan melkein joka kuukausi. Tästä huolimatta muuan lähetystyöntekijäveli päätteli, että ”jos hänellä on kolme teokraattista sisarta, on täysin mahdotonta, ettei heidän veljellään olisi lainkaan hyviä ominaisuuksia”. Hän tarjoutui tutkimaan Santiagon kanssa, ja tämä suostui siihen. Mutta hän ei edistynyt. Lopulta tuo lähetystyöntekijä lopetti tutkistelun ja selitti, ettei sitä ollut tarkoituksenmukaista jatkaa, jos Santiago ei halunnut soveltaa elämäänsä sitä, mitä hän oppi.

Kului useita kuukausia, ja sitten vuoden 1986 alkupuolella Santiago pyysi hartaasti, että hänelle annettaisiin vielä tilaisuus. Tällä kertaa hän suhtautui oppimaansa toisin: hän leikkasi pitkän tukkansa, valmistautui tutkisteluihin ja jopa todisti entisille ystävilleen, jotka alkoivat karttaa häntä kuin ruttoa. Se ei silti täysin vakuuttanut tuota lähetystyöntekijää. ”Onko hän todella lopettanut tupakoinnin ja harmien aiheuttamisen naapureille?” hän kysyi Santiagon sisarilta. Kyllä hän todella oli. Huhtikuussa hänen sallittiin osallistua kenttäpalvelukseen. Toukokuussa hän raportoi palvelusta 65 tuntia, ja kesäkuussa hän johti viittä raamatuntutkistelua. Hän edistyi kasteelle, ja pian hän otti johdon perheen kaikissa hengellisissä toimissa. Vuonna 1989 hänestä tuli erikoistienraivaaja.

Mikä sai Santiagon muuttumaan? Hän vastaa: ”Tutkittuani ensimmäisen kerran tiesin, mikä miellyttää Jehovaa ja mikä ei. Sitten panin merkille, että aina kun tein jotakin sellaista, minkä tiesin olevan väärin, jouduin tosi vaikeuksiin ihmisten kanssa. Tämä auttoi minua näkemään, että se, mitä Jehova vaatii, on meille parasta ja meidän suojaksemme. Niillä, jotka tottelevat Jehovaa, on aina vähemmän ongelmia. En halunnut, että minulla olisi ongelmia koko elämäni ajan, ja siksi aloin tutkia uudelleen – mutta tällä kertaa päätin elää oppimani mukaisesti.”

 ”Sininen pommi” ja muut kirjat

Vartiotorni-seuran monet julkaisut ovat auttaneet ihmisiä muuttamaan elämänsä ja lähestymään Jehovaa. Ne soveltuvat erinomaisesti lukutaitoisille ja niille, joiden lukutaito on heikko, sekä nuorille että vanhoille. On vaikea sanoa, millä julkaisulla on Hondurasin kentällä ollut suurin vaikutus.

Otetaan esimerkiksi maailmankuulu Totuus-kirja, ”sininen pommi”, jota on painettu ja levitetty runsaasti yli sata miljoonaa kappaletta kaikkialla maailmassa. Muuan protestanttisen kirkon pyhäkoulunopettaja päätti mennä valtakunnansaliin pyytääkseen itselleen raamatuntutkistelua. Matkalla hän tapasi sisaren, joka kysyi, miksi hän haluaa tutkia Jehovan todistajien kanssa. Hän vastasi: ”Olen nyt löytänyt totuuden, enkä halua enää toimia pyhäkoulunopettajana.” Hän oli lukenut Totuus-kirjaa salaa. Hän oli pahoillaan siitä, että hänelle voitiin pitää raamatuntutkistelua vain kahdesti viikossa eikä päivittäin. Hän edistyi kuitenkin hyvin ja alkoi pian käydä kokouksissa. Kun hän kuuli teokraattisen palveluskoulun valvojan sanovan, että kaikkien, jotka haluavat olla Jumalan palvelijoita, tulisi ilmoittautua teokraattiseen palveluskouluun, hän ilmoittautui siihen. Hän katkaisi kaikki yhteytensä pyhäkouluun ja otti tavoitteekseen tulla Jehovan tosi palvelijaksi.

Myös Nuoruutesi-kirja on ollut Hondurasissa menestys. Joissakin kouluissa opettajat ovat käyttäneet sitä opetuksensa perustana. Muuan nuori tyttö, joka sai Nuoruutesi-kirjan isoäidiltään, otti tuon kirjan mukaansa kouluun. Hänen opettajansa tarkasteli sitä ja kysyi, mistä tyttö oli sen saanut. Eräs samalla luokalla ollut poika, jolla myös oli tuo kirja, puuttui puheeseen ja sanoi sen olevan Jehovan todistajien julkaisema. Opettaja pyysi saada 34 kirjaa käytettäväksi koulussa.

Myös Luomisen tulos -kirjalla on ollut huomattava vaikutus korkeakouluissa. Eräs opettajana toimiva sisar sai jatkuvasti kamppailla koulunjohtajan ja muiden opettajien painostusta vastaan, kun nämä halusivat hänen antavan esihistoriallista ihmistä koskevaa opetusta. Kun Luomisen tulos -kirja ilmestyi,  hän käytti sitä menestyksellisesti opetuksessaan ja jätti lisäksi yhden kirjan toiselle opettajalle ja yhden koulunjohtajalle.

Esimerkiksi Puerto Cortésissa lähes jokaisella koulunjohtajalla on tämä kirja. Erään maailmanlaajuisen hyväntekeväisyysjärjestön Karibianmeren alueen johtaja, joka oli opiskellut yliopistossa Englannissa, luki tämän kirjan useita kertoja ja sanoi: ”Kirja menee suoraan asian ytimeen. Ei ole mahdollista uskoa samanaikaisesti sekä Jumalaan että evoluutioon.”

Voit elää ikuisesti -kirja on nyt tullut Totuus-kirjan sijaan ja tarjoaa miljoonille ihmisille toivoa ja lohdutusta. Kun Leticia oli nuori, kuolema hallitsi hänen ajatteluaan. Aina kun joku hänen tuntemansa ihminen kuoli, hänet valtasi kamala alakuloisuus. Hän kertoo: ”Parin vuoden ajan olen ollut vapaa tästä kärsimyksestä; alakuloisuuteni päättyi.” Mikä auttoi häntä? ”Eräällä koulutoverilla oli Voit elää ikuisesti -kirja, mutta koska hän ei arvostanut sitä, hän antoi sen minulle. Sivulta 10 luin kohdan, jossa sanottiin: ’Sinä et halua kuolla eikä kukaan muukaan normaali ihminen, jolla on kohtuullinen terveys, halua kuolla. Jumala antoi meille elämänhalun, ei kuolemanhalua. – – Rakastava Jumala ei varmasti loisi ihmisiä, joilla on halu elää ikuisesti, antamatta heille mahdollisuutta tyydyttää tuota halua!’ Mietin asiaa ja sain lohtua. Myöhemmin kerroin koulutoverilleni olevani hänelle hyvin kiitollinen siitä, että hän antoi minulle tosi aarteen.”

Ehdottomasti tärkein käyttämämme kirja on tietenkin Raamattu. Hondurasissa, jossa ihmiset yhteen aikaan eivät uskaltaneet lukea tätä kirjaa, Uuden maailman käännös on ollut verraton apuväline. Sen jälkeen kun se julkaistiin espanjaksi vuonna 1967, Raamattujen levitys Hondurasissa kasvoi yli 1000 prosenttia vuoden 1965 määrästä. Tämä erinomainen käännös auttaa jatkuvasti ihmisiä pääsemään lähelle Raamatun Tekijää, Jehovaa.

Vain yksi lehti

Hondurasille oli suuri päivä, kun Vartiotorni ja Herätkää!-lehti alkoivat ilmestyä nelivärisinä. Niiden vetovoimaisuus ilmeni  siitä, että tuona palvelusvuonna 1986 lehtien levitys lisääntyi 13 prosenttia. Hondurasilaiset arvostavat hyvin paljon näiden lehtien monipuolisuutta ja sitä, että ne perustuvat Raamattuun. Ihmisten voidaan usein nähdä lukevan niitä busseissa ja toimistoissa.

La Ceiban seudulla muuan lääkäri suositteli aborttia raskaana olevalle naiselle, jolla oli toistuvasti ollut vaikea synnytys. Koska tuo nainen ei osannut sanoa, mitä hän tekisi, lääkäri pyysi häntä miettimään asiaa ja palaamaan myöhemmin. Sinä päivänä, jona hänen oli määrä mennä uudelleen vastaanotolle, eräs todistaja jätti hänelle lehden. Siinä tarkasteltiin aborttia, ja se auttoi häntä päättäväisesti kieltäytymään abortista. Kaikki olivat hyvin onnellisia, kun hän sitten lopulta synnytti lapsensa – ongelmitta! Tämä nainen alkoi tutkia Raamattua. Nyt sekä hän että hänen vanhin tyttärensä ovat käyneet kasteella ja palvelevat osa-aikaisina tienraivaajina. Kaikki alkoi vain yhdestä lehdestä.

Eräs sisar jätti opetusministeriön henkilöstöpäällikölle Herätkää!-lehden, jossa oli kirjoitus ”Pyri rauhaan lähimmäistesi kanssa”. Hän oli myönteisesti yllättynyt saadessaan tietää, että tästä kirjoituksesta otettiin työntekijöille 300 valokopiota, joita oli määrä käyttää keskustelun perustana työntekijöiden kokouksessa. Vaikka tuo kokous venyi tavallista pidemmäksi, kukaan ei valittanut sitä. Kokouksen ansiosta työntekijöiden väliset suhteet paranivat huomattavasti ja henkilökunta on alkanut pitää tästä johtajasta ja kunnioittaa häntä. Tämänkin sai aikaan vain yksi lehti!

Kummallista kyllä, jotkut veljet ovat suhtautuneet kielteisesti lehtien levittämiseen. Vuonna 1981 muuan pieni seurakunta levitti hyvin vähän lehtiä, keskimäärin vain noin kolme lehteä julistajaa kohti kuukaudessa. Kierrosvalvoja kannusti heitä ajattelemaan myönteisesti lehtien todellista arvoa. Pian tuon saman seurakunnan julistajat levittivät keskimäärin 16 lehteä kuussa. He huomasivat yllätyksekseen, että jotkut ihmiset ottivat mielellään kolme tai neljäkin lehteä kerrallaan!

 Lisää edistystä maaseudulla ja syrjäisillä alueilla

Vuonna 1970 laskettiin, että Valtakunnan hyvää uutista julistettiin vasta 30–40 prosentille hondurasilaisista. Tuona vuonna vyöhykevalvojana vierailleen veljen ehdotusten mukaisesti seurakuntien alueet päätettiin järjestää uudelleen siten, että väestöstä tavoitettaisiin suurempi osa. Seurakunnat vastasivat tähän järjestämällä auto- tai jopa bussilastillisillekin todistajia kerran viikossa rynnistyksen maaseutualueille. Tästäkään huolimatta tuon maan koko aluetta ei pystytty käymään läpi. Vuonna 1971 haaratoimisto järjesti jäljellä olleen, seurakunnille kuulumattoman alueen käymisen siten, että tilapäiset erikoistienraivaajat kävisivät nuo alueet läpi kerran vuodessa.

Kaksi erikoistienraivaajaa, Armando Ibarra ja Manuel Martínez, määrättiin työskentelemään Olanchon seudun syrjäisillä alueilla. He tekivät ainakin viisi retkeä tuon laajan alueen hajallaan oleviin kyliin. Alueella on loputtomasti vuoria ja etäisiä laaksoja, joissa asustaa villieläimiä, kuten jaguaareja ja myrkkykäärmeitä, mutta myös väkivaltaisia ihmisiä, jotka ovat kaikkein vaarallisimpia.

Voidakseen käydä enemmän aluetta he päättivät työskennellä erikseen mutta säilyttivät samalla kaiken aikaa yhteyden toisiinsa. Eräänä päivänä Armando huomasi, ettei hän ole vähään aikaan nähnyt Manuelia, ja siksi hän meni etsimään tätä. Lähestyessään erästä taloa, hän kuuli jonkun sanovan: ”Pelastakoon Jumalasi tai Raamattusi sinut nyt!” Hän tunsi pelon kouraisevan sydäntään mutta rukoili Jehovaa ja astui sisään. Tilanne oli jännittynyt. Siinä seisoi Manuel kädet ylhäällä, ja häntä vastapäätä oli kaksi miestä pistooli ja viidakkoveitsi kädessään. Kun he näkivät Armandon ja tajusivat, ettei Manuel ollut yksin, he laskivat aseensa ja päästivät hänet menemään. Kasvot noihin miehiin päin käännettynä Manuel kulki hitaasti ja varovaisesti taaksepäin lähti talosta yhdessä toverinsa kanssa. Sitten nuo kaksi lähtivät toiseen kylään.

Toukokuussa 1987 Hector Casado, joka palveli tuolloin kierrosvalvojana, lähetti seurakuntiin kirjeitä, joissa kutsuttiin  vapaaehtoisia järjestämään kuuden päivän retki Santa Bárbaran seudun hajallaan sijaitseviin kyliin. Matkalle tarvittiin vantteria veljiä ja sisaria, jotka olisivat halukkaita vaeltamaan pitkiä matkoja vuorille ja nukkumaan missä tahansa kylässä, jossa he yön koittaessa sattuivat olemaan. Määräpäivänä tapasi San Pedro Sulassa toisensa 70 todistajaa, jotka olivat 26 seurakunnasta ja seurakunnista erillään olevasta ryhmästä. Heidät jaettiin kahdeksaan ryhmään, ja rukoiltuaan Jehovaa kukin ryhmä lähti kulkemaan omaa reittiään. He tapasivat kaikenlaisia ihmisiä, joista useimmat olivat hyvin köyhiä. Jotkut suhtautuivat heihin hyvin suopeasti, toiset vihamielisesti, monet olivat lukutaidottomia, ja muutamat olivat jo hyvin perehtyneet totuuteen, sillä he olivat saaneet kirjoja vuosia aiemmin. Eräällä naisella oli niin palava halu saada Voit elää ikuisesti -kirja, että hän tarjosi siitä maksuksi ainoaa kanaansa.

Yksi ryhmä ajoi nelivetoisella autollaan vaivalloisesti kuusi tuntia pitkin kapeita, mutkaisia vuoristoteitä. Kun he lopulta saapuivat pieneen kaupunkiin, he joutuivat rankkasateeseen. Se oli kuitenkin onnellinen tapahtuma, sillä tuolla alueella ei ollut satanut moneen kuukauteen. Sadetta pidettiin veljien ansiona! Niinpä myös totuuden vedet saivat siellä hyvän vastaanoton. Jotkut sisaret palasivat vielä saman päivän iltapäivällä johtamaan raamatuntutkisteluja kiinnostuneille. Joitakin näistä tutkisteluista johdettiin myöhemmin kirjeitse.

Toinen ryhmä työskenteli alueella, jota Pohjois-Amerikan evankelinen kirkko käytännöllisesti katsoen valvoi. Se esitti oman radioasemansa kautta todistajien vastaista propagandaa, jossa kuvailtiin, miten todistajat kulkevat pareittain ja kantavat mukanaan kirjasalkkua. ”Varokaa todistajia”, he kehottivat. ”He ovat taitavia ja tuntevat hyvin Raamatun. He pystyvät eksyttämään jopa asiantuntijaveljemme. Karttakaa heitä! Älkää päästäkö heitä kotiinne!” Tämä ilmainen julkisuus herätti melkoisesti uteliaisuutta ja sai aikaan paljon kiinnostavia keskusteluja.

Eräässä kaupungissa muuan vieraanvarainen mutta hyvin  köyhä mies tarjosi kotiaan veljien käyttöön. Ei ollut vaikea nukkua olkimatoilla paljaan maan päällä. Mutta ennen aamun koittoa kirput, joilla oli varhaisaamiaisen aika, herättivät heidät! Tässä kaupungissa olkimattojen valmistus on ihmisten lähes ainoa tulonlähde. Useat naiset, jotka eivät ottaneet päivällä kirjallisuutta, tulivat illalla veljien majapaikkaan ja tarjosivat heille vastavalmistamiaan mattoja korvaukseksi kirjoista.

Kuuden päivän kuluttua tuohon 70 todistajan ryhmään kuuluvat tapasivat jälleen toisensa. He olivat levittäneet 623 kirjaa ja 687 lehteä ja käyttäneet palvelukseen 2455 tuntia!

Jotkut ovat pohtineet, onko niin suuren vaivan arvoista yrittää tavoittaa nämä kaukaisissa paikoissa asuvat ihmiset, koska heidän luokseen on lähes mahdotonta tehdä uusintakäyntejä. Me emme saa aliarvioida sitä vaikutusta, joka totuudella  on, kun se juurtuu ihmissydämeen. Eräällä syrjäseudulla asuva kiinnostunut mies matkusti säännöllisesti kaupunkiin saadakseen kirjallisuutta. Kun tuota aluetta käyvä ryhmä sai tietää tästä miehestä, eräs veli satuloi muulinsa ja lähti vuorille etsimään häntä. Hän löysi tuon miehen talon, mutta tämän vaimo sanoi, ettei hänen miehensä ollut kotona. Missä hän oli? Vaimo vastasi: ”Hän on saarnaamassa.”

Samoin muuan valvoja kertoi: ”Kuvittelehan saapuvasi syrjäiseen kaupunkiin, josta et odota löytäväsi paljonkaan kiinnostusta. Mutta talo talon jälkeen ihmiset sanovat: ’Jehovan todistajat käyvät meillä, ja olemme varmoja siitä, että heillä on tosi uskonto!’ Näin tapahtui meille. Jotkut muut tuossa kaupungissa sanoivat: ’Tulkaa sisään, olemme odottaneet teitä. Tutkimme Don Tivon kanssa.’ ’Kuka on Don Tivo?’ kysyimme ihmisiltä. Emme tunteneet ketään sennimistä veljeä. Näyttää siltä, että tämä mies oli saanut kirjallisuutta, ja sanoma oli juurtunut hyvin hänen sydämeensä. Hän tapasi kerran todistajan, joka selitti hänelle, miten kirjoja voidaan käyttää raamatuntutkisteluja johdettaessa, ja Don Tivo ryhtyi tekemään opetuslapsia. Kun tapasimme hänet, hän johti seitsemää raamatuntutkistelua. Yhtä tutkistelua pidettiin pariskunnalle, joka järjesteli asioitaan mennäkseen laillisesti avioliittoon ja voidakseen sitten yhdessä Don Tivon kanssa osallistua saarnaamistyöhön!”

Huomattavia konventteja

Kun Hondurasissa pidettiin vuonna 1948 ensimmäinen piirikonventti, läsnä oli 467 henkeä. Muuan konventissa ollut liikemies sanoi: ”Oli jo aika jonkun esittää tällainen sanoma. Se on minulle uusi, mutta pidän siitä.”

Kului 18 vuotta ennen kuin järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen konventti. Joulukuussa 1966 kokoontui pääkaupunkiin 1422 ihmistä, joiden joukossa oli 225 veljeä muun muassa Kanadasta, Saksasta ja Australiasta. Yhdentoista bussin karavaani toi 450 veljeä San Pedro Sulasta. Koska sieltä Tegucigalpaan johtavan tien päällystystyöt olivat vielä kesken, he  joutuivat tekemään rasittavan 12 tunnin matkan pitkin mutkaisia kapeita vuoristoteitä. Veljiä tuli aina La Ceibasta saakka. He tosin saapuivat päivää myöhässä, koska hedelmäjuna, jolla he tulivat, ei kovien rankkasateiden vuoksi selvinnyt matkasta nopeammin. Kukaan ei katunut sitä, että lähti tälle vaivalloiselle matkalle.

He saivat ajankohtaisia neuvoja kansallismielisyyden ongelmasta puheessa ”Kuuntele Danielin meidän ajallemme lausumia sanoja”. He näkivät aivan ensimmäisen näytelmänsä nimeltään ”Pidä Raamattua elämäsi oppaana”. Se auttoi suojelemaan sellaisilla alueilla asuvia veljiämme, joilla haureus oli niin yleistä, että vaimolleen uskollista miestä pidettiin outona tai jopa epänormaalina.

Sanomalehdet ja radio antoivat konventille paljon myönteistä julkisuutta. Kuten tavallista, myös viholliset olivat tietenkin toimeliaita, levittivät valheita ja esittivät todistajat kielteisessä valossa, mutta totuus sai lehdissä paljon enemmän huomiota ja palstatilaa. Kuten Paavali sanoi, ”emme voi tehdä mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta”. (2. Kor. 13:8.) Tämä konventti epäilemättä edisti erinomaista kasvua. Seuraavien kolmen vuoden aikana kastettiin 477 uutta, kun taas kolmen edellisen vuoden aikana kastettiin 175.

Silloin tällöin ovat hallintoelimen jäsenet vierailleet konventeissa, ja veljet iloitsevat aina heidän innostavasta läsnäolostaan. Veli N. H. Knorr vieraili monta kertaa. Veljet W. L. Barry, J. C. Booth, F. W. Franz, M. G. Henschel, W. K. Jackson, K. F. Klein, A. D. Schroeder ja L. A. Swingle ovat kukin olleet vieraana jossakin konventissa.

Vuoden 1986 ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” piirikonventti oli myös huomattava tapahtuma. Näytelmä ”Tulevaisuutesi on haaste” sai jotkut veljet ja sisaret ajattelemaan vakavasti tienraivausta. Eräs nuori veli oli suunnitellut menevänsä yliopistoon konventin jälkeen mutta muutti mielensä ja etsi ansiotyötä, joka tekisi hänelle mahdolliseksi ryhtyä osa-aikaiseen  tienraivaukseen. Hänen sisarensa menetti työpaikkansa, koska hän ei halunnut jäädä pois konventista. Myös hän ryhtyi osa-aikaiseen tienraivaukseen.

Muuan pieni kierroskonventti, joka pidettiin yhdessä Puerto Cortésin koulussa, oli eräässä suhteessa erikoinen: kierrosvalvoja ei ollut paikalla! Hän oli jäänyt tulvivan joen väärälle puolelle, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysyä siellä. Veljet olivat tilanteessa hyvin ajan tasalla. He jakoivat kierrosvalvojalle kuuluvat ohjelmat keskenään, niin ettei mikään ohjelmanosa jäänyt pitämättä. Mutta heillä oli vielä pulma: konventtia valvovat veljet olivat päättäneet, että kaikkien puhujien täytyi käyttää takkia puhetta pitäessään. Vain harva tuon alueen veli edes omisti takkia, koska tavallisesti he eivät tarvitse sellaista. Siksi kun ensimmäinen veli lopetti ohjelmansa, hänen punainen takkinsa ja vihreä solmionsa ilmaantuivat lavalle yhä uudelleen – kolmen seuraavan puhujan yllä. Koska nämä neljä veljeä olivat eri kokoisia ja mallisia, tämä muuten normaali konventti sai joitakin humoristisia piirteitä.

Tosi palvonnan hyväksi rakentaminen

Jehovan todistajat ovat rakentajia – he rakentavat kristillisiä persoonallisuuksia, onnellisia perheitä ja yksimielisiä seurakuntia, jotka toimivat rauhaisalla tavalla. Sitä mukaa kuin Hondurasin seurakunnat ovat kasvaneet, todistajien on ollut tarpeellista ryhtyä rakentamaan valtakunnansaleja ja haaratoimistoa. Alkuaikoina valtakunnansalia varten tarvittiin vain kilpi seinään ja muutamia penkkejä, jotka oli järjestetty jonkun veljen talon oleskelutiloihin, mutta pian seurakunnat alkoivat nähdä, mitä etuja on omien valtakunnansalien rakentamisesta. Vuonna 1971 Hondurasin 22 seurakunnasta 15:llä oli oma sali.

Valtakunnansalit ovat tavallisesti yksinkertaisia, siistejä ja siihen ympäristöön sopivia, jossa ne sijaitsevat. Chacalapassa on viidakkoaukiolla olkikattoinen valtakunnansali, jossa on paikallisista mahonkipuista valmistetut penkit, ja sen rakentaminen  tuli maksamaan vain runsaat 100 markkaa. Koska lähellä Ulúajokea sijaitsevassa La Juntassa on paljon bambuja, sikäläinen sali, jossa on maalattia ja bambuseinät, maksoi suunnilleen saman verran. Sitä on laajennettu ja kunnostettu monta kertaa, mutta se on yhä yksinkertainen ja sopii hyvin tuohon ympäristöön. Kaupunkeihin sopivat taas toisentyyppiset salit.

Vaikka sali olisi rakenteeltaan yksinkertainen, sen rakentaminen kauas suurista kaupungeista ei ole yksinkertainen asia. Ei ole mahdollista vain soittaa puhelimella ja tilata puutavaraa, hiekkaa ja sementtiä. Rakennustyössä kokemattomat veljet rakensivat käytettävissään olleista materiaaleista vuonna 1973 salin Siguatepequeen. He kaivoivat joenpohjasta hiekkaa ja soraa, joka sitten siivilöitiin. Eräästä rotkosta kaadettiin suuria mäntyjä, jotka vedettiin ylös härkien avulla. Sen jälkeen puut nostettiin pukille ja sahattiin 11-metrisiksi tukeiksi 2,7 metriä pitkällä kahden miehen käsisahalla.

Haaratoimiston eli Beetelin historia on kiinnostava. Vuodesta 1946 lähtien vuokrattiin pääkaupungista tiloja, joista jouduttiin vuosien mittaan muuttamaan yhä uudelleen. Mutta kun Harold Jackson palveli haaratoimistonpalvelijana, Valtakunnan etujen kasvu osoitti, että olisi rakennettava tarkoitukseen sopiva rakennus. Tätä varten ostettiin tontti hyvältä paikalta vastapäätä Yhdysvaltain lähetystöä. Työt aloitettiin vuonna 1961. Tuohon aikaan haaratoimistonpalvelijana toimi Lloyd Aldrich. Arkkitehtinä oli salvadorilainen Baltasar Perla, ja tegucigalpalainen Pedro Armijo toimi urakoitsijana. Työvälineet ja rakennustekniikka olivat yksinkertaisia.

Työn erinomaisesta tasosta veli Aldrich sanoi: ”On hämmästyttävää, mitä veljet pystyivät saamaan aikaan ilman nykyaikaisia koneita ja laitteita. Lähes kaikki tehtiin käsin. Ainoat käyttökelpoiset koneet olivat betonimylly ja kuorma-auto, jolla rakennusmateriaalit kuljetettiin paikalle.”

Vuonna 1961 Hondurasissa oli vain 571 julistajaa, ja haaratoimiston tilat riittivät erinomaisesti, mutta vuonna 1986 kenttäpalvelusta  raportoi yli 4000 julistajaa, eikä Beetel-koti ollut enää riittävän suuri, vaikka sitä oli laajennettu vuonna 1978. Hallintoelin antoi luvan rakentaa lisärakennuksen, joka enemmän kuin kaksinkertaisti siihenastiset tilat. Työt aloitettiin lokakuussa 1987. On ollut suuri ilo nähdä kansainväliseen rakentajien ryhmään kuuluvat toiminnassa. Yhdessä monista seurakunnista tulleiden alttiiden työntekijöiden kanssa he saivat valmiiksi erinomaisen rakennuksen, joka vihittiin Jehovan palvelukseen 21. lokakuuta 1989.

Silmäys menneeseen ja tulevaan

Uuden Beetelin vihkiäiset olivat onnellinen tilaisuus. Eri puolilta tulleet veljet ja sisaret, jotka olivat tehneet pitkän päivätyön Valtakunnan palveluksessa, iloitsivat nähdessään toisensa monien vuosien jälkeen. Joukossa oli joitakin ensimmäisistä Hondurasissa palvelleista lähetystyöntekijöistä, kuten Allan ja Helen Bourne, Darlean Mikkelsen, Randy Morales ja Woody Blackburn, joka palveli haaratoimistonpalvelijana 1950-luvun alkupuolella.

Muistellessaan Hondurasin kentällä sattuneita kokemuksiaan Werner Zinke, joka on palvellut haaratoimistokomitean koordinaattorina vuodesta 1978 lähtien, sanoi: ”Kun ajattelen niitä 20 vuotta, jotka minulla on ollut ilo palvella täällä Hondurasissa, voin sanoa, että Jehova on siunannut meitä tässä maassa hyvin runsaasti. Olen nähnyt julistajamäärän kasvaneen vuoden 1970 1341:stä nykyiseen 6583:een. On etu palvella Hondurasissa asuvia veljiämme entistä paremmin uudesta haaratoimistostamme käsin.”

Kun Ethel Grell, joka on palvellut 14-vuotiaasta lähtien tienraivaajana, tuli äitinsä Lovernan kanssa Hondurasiin vuonna 1946, maassa oli vain 15 julistajaa, joista seitsemän oli lähetystyöntekijöitä. Hiljattain häntä haastateltiin konventissa ja häneltä kysyttiin, mikä on suurin siunaus, jonka hän on saanut yli 40 vuotta kestäneen palveluksensa aikana Hondurasissa. Hän vastasi: ”Eniten onnellisuutta minulle on tuottanut  se, että olen nähnyt Jehovan järjestön vakauden ja kypsyyden, nuorten tienraivaajien määrän kasvun ja julistajien määrän valtavan kasvun.”

Hallintoelintä edusti uuden Beetelin vihkiäisissä vuonna 1989 Lyman Swingle, joka piti vihkiäispuheen. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli Hondurasin teokraattisista tulevaisuudennäkymistä, hän katsoi paljon lähitulevaisuutta kauemmaksi. Hän vastasi: ”Hondurasin samoin kuin kaikkien muidenkin maiden tulevaisuudennäkymät ovat erittäin hyvät, koska Jehovan järjestö tekee pian koko maasta paratiisin.” Sitä me totisesti kaipaamme – Jumalan valtakunnan hallintoa! Mutta ennen sitä meillä on yhä työtä tehtävänä. Me anomme Jehovan siunausta kaikille Hondurasin veljille, kun he yhdessä muissa maissa olevien veljiensä kanssa olka olkaa vasten, Jeesuksen Kristuksen ja hänen uskollisen orjansa ohjauksessa, pitävät uskollisesti kunniassa Jehovan nimeä.

[Taulukot s. 207]

(Ks. painettu julkaisu)

HONDURAS

Keskimäärin tienraivaajia

939

 

 

 

255

162

59

14

1950 1960 1970 1980 1992

Julistajahuippu

6583

 

 

3014

1341

550

260

1950 1960 1970 1980 1992

 [Kartta s. 148]

(Ks. painettu julkaisu)

HONDURAS

Pääkaupunki: Tegucigalpa

Virallinen kieli: espanja

Valtauskonto: roomalaiskatolisuus

Väkiluku: 5011107

Haaratoimisto: Tegucigalpassa

MEKSIKO

BELIZE

GUATEMALA

EL SALVADOR

NICARAGUA

HONDURAS

Karibianmeri

BAHIASAARET

Roatán

Puerto Cortés

Omoa

Tela

Baracoa

Trujillo

La Ceiba

Limón

Sangrelaya

Brus Lagoon

MOSQUITIA

San Pedro Sula

La Lima

Ulúajoki

El Progreso

Santa Rita

OLANCHO

Santa Rosa de Copán

Siguatepeque

Tegucigalpa

Comayagua

Danlí

San Lorenzo

Choluteca

Guásimo

Tyynimeri

[Kuva s. 152]

Loverna Grell (vasemmalla) ja hänen tyttärensä Ethel

 [Kuvat s. 156, 157]

Honduras on maa, jota kauniit vesiputoukset, hiekkarannat ja orkideat sekä muinaiset pyramidit kaunistavat

[Kuva s. 158]

William ja Ruby White

[Kuva s. 162]

Nämä Hondurasissa palvelevat lähetystyöntekijät ovat tulleet Kanadasta, Meksikosta, Norjasta, Ruotsista, Saksasta, Suomesta ja Yhdysvalloista

[Kuva s. 168]

Veli Knorr ja kaksoset Jeannette (vasemmalla) ja Johneth Fischer, jotka molemmat alkoivat lähetyspalveluksen vuonna 1952

[Kuva s. 172]

Grant Allinger, joka palveli haaratoimistonvalvojana vuosina 1963–78, sekä hänen vaimonsa Olga

[Kuva s. 176]

Saarnaamistyössä lähellä Omoaa

[Kuva s. 184]

Kierrosvalvoja Julio Mendoza vaimonsa Dunian ja tyttärensä Estherin kanssa

[Kuva s. 193]

Valtakunnansalit ovat yksinkertaisia, siistejä ja ympäristöön sopivia

 [Kuvat s. 200]

Ensimmäinen haaratoimisto verrattuna vuonna 1961 rakennettuun haaratoimistoon, jonka vuonna 1978 valmistunut siipi kuvassa

Lyman Swingle uusien tilojen vihkiäisissä 21. lokakuuta 1989. Uudet, vuonna 1989 valmistuneet haaratoimistotilat, jotka sijaitsevat aikaisemman rakennuksen vieressä

[Kuva s. 201]

Viisi haaratoimistokomiteaan kuuluvaa veljeä vaimoineen Lloyd Barryn vyöhykevierailun aikana. Vasemmalta oikealle: William ja Ruth Sallis, Raymond ja Olga Walker, Aníbal ja Cristina Izaguirre, Lloyd ja Melba Barry, Werner ja Ulla Zinke sekä Manuel ja Ada Martínez