Malesia

”LEPPEÄN tuulenvireen ansiosta oli melko miellyttävä sunnuntai-iltapäivä, vaikka lämpöasteita olikin yli 30 ja ilma oli erittäin kostea. Elettiin vuotta 1938. Olin vastikään saapunut Malaijaan Australiasta ja totuttelin yhä saarnaamaan englantilaisille ja australialaisille tilanhoitajille, jotka asuivat vaikuttavan näköisissä huviloissaan suurilla kumiplantaaseilla.

”Ryhmässämme oli kolme tienraivaajaa, ja olimme suunnitelleet, että minä kävisin tilanhoitajan talossa samalla kun kaksi toveriani livahtaisivat vaivihkaa intialaisten työntekijöiden majoille saarnaamaan heille. Monet tilanhoitajat näet katsoivat karsaasti sitä, että kävimme puhumassa heidän työntekijöidensä kanssa; saattaisihan vähäisenkin opetuksen saaminen synnyttää näissä tyytymättömyyttä.

”Pysäytimme automme kapean joen varteen, jonka toisella puolella näkyi tilanhoitajan talo, ja Kurt ja Willy lähtivät heti työntekijöiden asumuksille. Ylitettyäni joen pienellä kanootilla, joka oli ollut kiinnitettynä rannalla, lähdin kävelemään kohti taloa.

 ”Päätavoitteeni oli se, ettei minua käännytettäisi takaisin aivan heti, sillä jos palaisin autolle enkä lähtisi piakkoin ajamaan pois, tilanhoitaja epäilisi jonkin olevan vialla.

”En päässyt taloon johtavia portaita pitemmälle. Tilanhoitaja ja hänen vaimonsa olivat kuistilla juomassa iltapäiväteetä. Isäntä katseli, kun lähestyin kantaen kädessäni suurta salkkua, ja astuessani ensimmäiselle askelmalle hän huusi töykeästi: ’Kääntykää heti takaisin ja palatkaa joen toiselle puolelle! Nyt on sunnuntai-iltapäivä, ja juon teetä vaimoni kanssa enkä halua minua vaivattavan millään liikeasialla.’

”Nyt ajattelin olevani pahassa pinteessä. Laukussani oli kuitenkin suosituskirje, jonka Seura oli antanut meille juuri tällaisia tilanteita varten, joten sanoin: ’Anteeksi, mutta minulla on tässä suosituskirje, jonka voisitte lukea.’

”’En halua lukea sitä’, mies vastasi entistä töykeämmin. ’Ja astukaa pois siltä portaalta!’

”Rukoilin ääneti jonkinlaista ratkaisua. Lisäksi päätin voittaa aikaa, joten sanoin nopeasti: ’Asiani on erittäin tärkeä.’ Samalla nousin askeleen ylöspäin.

”Tämä näytti suututtavan häntä toden teolla, ja nyt hän huusikin minulle melkoisen kovalla äänellä: ’Minähän käskin teidät pois niiltä portailta!’

”Tässä vaiheessa hämmästyin nähdessäni hänen vaimonsa nousevan yhtäkkiä pöydästä ja tulevan seisomaan miehensä taakse. Vaimo kietoi kummatkin kätensä miehen ympärille ja painoi leukansa hänen olkapäätään vasten. Sitten vaimo sanoi minulle hiljaa: ’Tulisitteko juomaan kanssamme teetä?’

”Mies tuijotti vaimoonsa aivan ihmeissään. Ilmapiiri oli sähköinen, enkä oikein tiennyt, mihin katsoa. Syntyi painostava hiljaisuus. Lopulta tilanhoitaja sanoi huomattavasti tyynemmällä äänellä: ’Hyvä on, tulkaa juomaan teetä, mutta älkää avatko sitä laukkua!’

”Niinpä istahdimme nauttimaan teetä ja kakkua. Jännitys alkoi laueta, ja pian keskustelimme ystävälliseen sävyyn jokapäiväisistä  asioista. Eikä aikaakaan, kun isäntä otti puheeksi maailman tapahtumat ja kysyi, mitä mieltä olin Mussolinin noususta Italiassa. Hän sanoi: ’Mikäköhän Mussolini oli, ennen kuin hän meni mukaan politiikkaan ja hänestä tuli Italian diktaattori. Millä alalla hän mahtoi toimia?’

”’Luulen voivani vastata tuohon’, sanoin ja tavoittelin vaivihkaa laukkuani ottaakseni esiin kirjan Viholliset. Luin sivulta 13, että Mussolini oli ollut muurari ja poliittinen kiihottaja, ennen kuin hänestä tuli erään poliittisen ryhmän päämies. Hän johti marssin Roomaan vuonna 1922, ja kohta sen jälkeen hänestä tuli pääministeri, omavaltainen hallitsija. Sitten panin kirjan takaisin laukkuun ja suljin laukun.

”Lukemani oli selvästi tehnyt vaikutuksen tilanhoitajaan. Hänen vaimonsa kysyi: ’Mitä kirjaa te oikein luitte?’

”’No, siinä puhutaan yhdestä sun toisesta asiasta’, sanoin.

”Naisen uteliaisuus oli kuitenkin herännyt, ja hän pyysi saada katsoa kirjaa. Muistin tietysti, että minua oli kielletty avaamasta salkkua, mutta nyt tilanhoitajan vaimo pyysi käsi ojossa kirjaa nähtäväkseen. Katsahdin tilanhoitajaan, ja jokseenkin vastahakoisesti hän nyökkäsi suostumuksen merkiksi. Ojensin siis kirjan hänen vaimolleen.

”Kohta olin nostanut laukustani kaikki kirjat ja Raamatun pöydälle. Lopulta he halusivat kaiken mukanani olevan kirjallisuuden: seitsemän kirjaa ja uuden Raamatun sekä Vartiotornin ja Lohdutus-lehden [nykyään Herätkää!] tilauksen.

”Lähes tunnin kestäneen sydämellisen keskustelun jälkeen tilanhoitaja sitten saattoi minut portaiden yläpäähän, pudisti kättäni ja sanoi: ’Olen pahoillani siitä, että saitte sellaisen vastaanoton, mutta viime sunnuntaina tänne tuli mies, joka yritti myydä öljyä, vaikka istuskelimme vaimoni kanssa iltapäiväteellä, ja se suututti minua kovasti. Te saitte osaksenne jälkimainingit. Voin kuitenkin vakuuttaa, että seuraava tänne tuleva teikäläinen saa paremman vastaanoton kuin te.’

”Kaikki päättyi siis hyvin. Kurt ja Willy olivat siihen  mennessä saaneet saarnattua työntekijöiden majoilla, ja jatkoimme matkaamme iloiten siitä, että Jehova oli siunannut ponnistelujamme tuona iltapäivänä.”

Ted Sewellin kaltaiset alkuaikojen tienraivaajat saivat nauttia tällaisista kokemuksista, kun he työskentelivät ahkerasti saadakseen saarnaamistyön käyntiin Malaijassa 1930-luvun loppupuolella. a Vaikka todistamistavat ovatkin nykyään, yli 50 vuotta myöhemmin, jossain määrin muuttuneet, tätä samaa hyvää uutista Jehovan perustetusta Valtakunnasta saarnataan edelleen. Sanoma on tosin nyt levinnyt tämän värikkään ja ihastuttavan – ei enää Malaijaksi vaan Malesiaksi kutsutun – maan kaikkiin osiin.

Tervetuloa monikulttuuriseen Malesiaan

Pitkä, trooppinen Malakan niemimaa sijaitsee aivan Singaporen saaren pohjoispuolella. Singaporeen sen liittää kapean Johorensalmen ylittävä kilometrin pituinen pengertie, jota myöten kulkee sekä ajo- että rautatie. Niemimaa on heti päiväntasaajan pohjoispuolella, ja siitä länteen on Malakansalmi ja itään Etelä-Kiinan meri. Malesia koostuu Malakan niemimaan eteläosasta eli Malaijasta (Länsi-Malesiasta) ja kahdesta Pohjois-Borneossa sijaitsevasta osavaltiosta, Sabahista ja Sarawakista (jotka muodostavat Itä-Malesian). Se on todellakin kaikin puolin monikulttuurinen maa, jossa on yli 18 miljoonaa asukasta. Yli puolet väestöstä on malaijeja, ja loput ovat pääasiassa kiinalaisia. Lisäksi maassa on huomattava intialaisvähemmistö sekä eri puolilla maata asuvia euraasialaisia ja eurooppalaisia. Siellä onkin tämän trooppisen alueen kosmopoliittisin väestö.

Malesia on myös silmäänpistävien vastakohtien maa. Kaupunkien pilvenpiirtäjien ja minareettien vieressä on olkikattoisia majoja. Suurinta osaa maaseudun maisemasta hallitsevat kuitenkin kullankeltaisten hiekkarantojen reunustamat trooppiset sademetsät, riisipellot ja hedelmälliset tasangot sekä siellä  täällä sijaitsevat kampongit eli kylät. Kaikkialla on vehreää: vihreän eri sävyjä on niin runsaasti, että Malesiassa on joidenkuiden mielestä ”tuhatta eri vihreää”.

Malesialaiset ovat yleensä ystävällistä väkeä. He poikkeavat toisistaan elintavoiltaan – jotkut elävät sivistyneiden länsimaalaisten tavoin, toiset ovat tavallisia vaatimattomia maanviljelijöitä. Turistit voivat nauttia maan eri kulttuureihin perustuvasta monipuolisesta viihteestä. Yksi suurimmista iloista on varmasti malesialainen ruoka, sillä vain harvassa maassa voi syödä niin hyvin ja kuitenkin niin edullisesti.

Islam on julistettu valtion uskonnoksi, mutta Malesian perustuslaissa taataan palvontavapaus myös muihin uskontoihin kuuluville. Niinpä useisiin eri uskontokuntiin – muslimeihin, buddhalaisiin, hinduihin, taolaisiin, katolisiin ja moniin protestanttisiin lahkoihin – kuuluvat ihmiset elävät yhdessä melko sopuisasti. Laissa kielletään kuitenkin käännytystyön tekeminen muslimien keskuudessa.

 Kauaskantoisia poliittisia kehitysvaiheita

Malaija oli 1930-luvulla jakautunut moneksi eri valtioksi, joista toisia hallitsivat englantilaiset ja toisia englantilaisten ”neuvoja noudattavat” sulttaanit. Tämä teki niemimaasta todellisuudessa Englannin siirtomaan, ja ihmiset oppivat englantilaisen elämäntyylin, vaikka eri rodut tietenkin elivät ja kehittyivät suurimmaksi osaksi toisistaan erillään.

Japanilaiset joukot valtasivat alueen toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen tilanne vaihteli 1940-luvun lopusta aina 1950-luvun keskivaiheille saakka väkivaltaisten levottomuuksien ja jopa kiivaan sissisodan runnellessa koko maata. Rauha palasi lopulta, kun maa vuonna 1957 irrottautui Englannin hallinnosta. Vuonna 1963 Malaija sitten muodosti Englannin entisten siirtokuntien, Sabahin, Sarawakin ja Singaporen kanssa liittovaltion, jonka nimeksi annettiin Malesia. Vuonna 1965 Singapore erosi liittovaltiosta ja siitä tuli itsenäinen tasavalta.

Ensimmäiset totuuden siemenet pääsevät Malaijaan

Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell lähti vuonna 1912 ympäri maailman ulottuvalle saarnamatkalle. Hänen matkasuunnitelmaansa sisältyivät esitelmät Singaporen kaupungissa ja Pinangissa Malaijassa. Näiden kahden puheen jälkeen sanomaa levitettiin tällä alueella hyvin vähän; Intiassa asuva veli S. P. Davey oikeastaan vain lähetti traktaatteja niille monille intialaisille, jotka asuivat Malaijassa. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen teki kuitenkin lopun kaikista yrityksistä kylvää Valtakunnan siemeniä tälle alueelle.

Vuonna 1923 Harris ja Freda Frank sekä heidän neljä poikaansa ja kuusi tytärtään muuttivat Malaijaan Ceylonista (nykyään Sri Lanka). He asettuivat asumaan Kuala Lumpurin, maan nykyisen pääkaupungin, lähistöllä sijaitsevaan Batu Cavesiin. Freda oli kastettu raamatuntutkija (Jehovan todistajia sanottiin tuolloin raamatuntutkijoiksi), mutta Harris ei ollut, vaikka hän lukikin mielellään Vartiotornia ja Kultaista Aikaa  (nykyään Herätkää!), jotka lähetettiin heille tilauksesta Intian haaratoimistosta. Vuonna 1931 Frankien luona kävi pikaisesti kaksi nuorta tienraivaajaa Bombaysta, Claude Goodman ja Ron Tippin, jotka saarnasivat talosta taloon Malaijassa ja Singaporessa useita kuukausia. Heillä oli kuitenkin vain englanninkielistä kirjallisuutta, joten he saarnasivat ainoastaan englantia puhuville ihmisille. Näiden kahden innokkaan alkuaikojen lähetystyöntekijän lyhyt käynti rohkaisi suuresti muista todistajista erillään asunutta Freda Frankia.

Australialaiset tienraivaajat tulevat avuksi

Australian haaratoimisto sai 1930-luvun alkupuolella valvontaansa Tyynenmeren eteläosan ja Kaakkois-Aasian alueen. Haaratoimistosta alettiin pian lähettää lähetystyöntekijöitä noille alueille. Ensimmäisenä saapui George Schuett, ja muutamaa kuukautta myöhemmin hänen seurakseen tuli Peck-niminen englantilainen tienraivaaja, joka oli ollut saarnaamassa Papua-Uudessa-Guineassa. Seuraavien vuosien aikana Malaijassa palveli eripituisia aikoja yli kymmenen muuta kokoajansaarnaajaa Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Saksasta, mutta eri syiden vuoksi kukaan heistä ei jäänyt yhteen paikkaan niin pitkäksi aikaa, että olisi nähnyt työnsä suoranaisesti tuottavan satoa.

Sitten vuonna 1936 alkoi hahmottua entistä vakiintuneempi järjestely, kun Singaporeen perustettiin kirjallisuusvarasto. Australialainen Harold Gill nimitettiin valvomaan varaston työtä. Kaksi vuotta aikaisemmin, vuonna 1934, Frederick (Jimmy) James oli muuttanut perheineen Intiasta ja asettunut Singaporeen. Hänen kotinsa sijaitsi viihtyisällä Katongin esikaupunkialueella, ja hän antoi osan talostaan Seuran kirjallisuusvarastoksi. Lisäksi sitä käytettiin kokoussalina ja tienraivauskotina.

Jamesien kotona pidettiin säännöllisesti Jumalan harppu -kirjan ryhmätutkistelua, johon kutsuttiin naapureita. Muuan naapurissa asuva pariskunta, Frank ja Win Hill, sekä heidän  kolme lastaan kävivät lopulta kasteella.

Singaporen veljet tekivät silloin tällöin viikonloppumatkoja Frankin perheen luo Batu Cavesiin. Näillä pitkillä matkoilla muun muassa soitettiin Joseph F. Rutherfordin, Seuran silloisen presidentin, levytettyjä puheita kaiutinautosta ja saarnattiin talosta taloon Kuala Lumpurissa. Näin totuuden siemeniä istutettiin pikkuhiljaa Malaijaan.

Lightbearer tuo lisää tienraivaajia

Lightbearer (Valonkantaja) oli vene, jonka Seura oli Australiassa varustanut erityisesti Singaporen ja Malaijan alueen työtä varten. Lightbearer, jonka miehistöön kuului seitsemän rotevaa tienraivaajaa ja jonka kapteenina toimi fidžiläinen Eric Ewins, saapui Singaporeen 7. elokuuta 1935 ja jäi joksikin aikaa satamaan, ennen kuin lähti purjehtimaan Malaijan länsirannikkoa ylöspäin. Tällä tapaa käytiin muun muassa seuraavissa kaupungeissa: Johor Baharussa, Muarissa, Malakassa, Kelangissa, Port Swettenhamissa (nykyään Port Kelang) ja Pinangissa. Veli Rutherfordin levytettyjä puheita esitettiin kaiuttimesta Lightbearer-aluksen ankkuripaikoilla. Sen jälkeen käytiin tarjoamassa kirjallisuutta talosta taloon.

 Aika ajoin Lightbearer-aluksella olevat veljet menivät kauemmas sisämaahan, ja niin he tapasivat Frankin perheen Batu Cavesissa ja olivat sen kanssa pienissä kokouksissa ja kenttäpalveluksessa. Sisar Frank iloitsi nähdessään useiden perheensä jäsenten menevän kasteelle yhden tällaisen vierailun aikana. Näillä matkoilla levitettiin paljon kirjallisuutta, mutta Eric Ewins kertoi: ”Todistamisemme ei näyttänyt tekevän ihmisiin pysyvää vaikutusta. He ottivat mielellään kirjallisuutta, mutta olisivat tarvinneet säännöllisiä Raamatun kotitutkisteluja, joita ei tuolloin voitu järjestää.”

Askeleita kohti vakiintuneempia järjestelyjä

Harold Gilliä pyydettiin palaamaan Sydneyyn vuonna 1937 ja Alfred Wicke lähetettiin valvomaan Singaporen varastoa. Sillä välin sellaiset tienraivaajat kuin australialainen Ted Sewell ja saksalaiset Kurt Gruber ja Willy Unglaube levittivät totuuden siemeniä Malaijassa. Kun Alfred Wicke sitten vuonna 1939 ilmoitti avioliittoaikeistaan, hänet määrättiin Malaijaan Pinangissa asuvan Kurt Gruberin seuraksi, ja George Powell saapui Australiasta hoitamaan varastoa.

Alfred Wicken morsian Thelma purjehti Sydneystä Singaporeen mennäkseen naimisiin Alfredin kanssa ja ryhtyäkseen hänen kanssaan tienraivaustyöhön Pinangissa. Mutta kun Thelman laiva oli jo usean päivämatkan päässä Perthistä, ilmoitettiin toisen maailmansodan syttyneen. Kaikki laivan ikkunat pimennettiin, ja mahdollisten vihollissukellusveneiden väistämiseksi Intian valtamerellä oli välttämätöntä käyttää mutkittelevaa reittiä. Thelma saapui kuitenkin onnellisesti perille, ja häät vietettiin viikkoa myöhemmin. Sitten Wicket ajoivat 800 kilometrin matkan Pinangiin, missä sisar Wickestä tuli ensimmäinen australialainen sisar, joka palveli tienraivaajana Malaijassa.

Tuohon aikaan todistamistyö oli pääasiassa sitä, että levitettiin paljon kirjallisuutta eikä samalle alueelle palattu juuri koskaan. Niinpä kun Wicket saivat käytyä läpi Pinangin saaren,  he siirtyivät mantereelle. He saarnasivat järjestelmällisesti pohjoisessa sijaitsevasta Alor Setarista, etelään päin länsirannikon kaupunkien ja maaseudun halki, ja heillä oli käytössään kirjallisuutta yli 20 kielellä.

Sikhistä tulee todistaja

Wicken pariskunnan ollessa todistamassa Kuala Kangsarissa Perakin osavaltiossa heidän luokseen teki yllätysvierailun eräs naapurikaupungissa asuva 16-vuotias koulupoika. Hänen nimensä oli Puran Singh, ja hän oli sikhi, niin kuin hänen nimensä antaa ymmärtää. Hän oli hankkinut Seuran kirjasen Missä ovat kuolleet?, ja se mitä hän luki, teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän kirjoitti tästä aiheesta artikkelin koulunsa lehteen. Hän kirjoitti Singaporessa sijaitsevaan varastoon saadakseen lisää tietoa ja sai selville Wickien olinpaikan. Hän pyöräili heti runsaan 50 kilometrin matkan tavatakseen heidät.

Seuraavana päivänä hän oli Alfred Wicken mukana saarnaamassa maaseudulla voidakseen ”vain nähdä, miten saarnataan”. Heti kun tämä vakavamielinen nuorimies oli saanut koulunsa päätökseen, hän lähti kotoa ja pyöräili 240 kilometriä voidakseen olla läsnä Kuala Lumpurissa pidettävässä konventissa. Siellä hän meni vesikasteelle vertauskuvaksi vihkiytymisestään Jehovalle ja otti nimekseen George Singh. Hän ilmoittautui heti kokoajanpalvelukseen. Näin George Singhillä oli etu tulla ensimmäiseksi malaijilaiseksi tienraivaajaksi. Pian tämän jälkeen Seura siirsi hänet Intiaan, missä hän jatkaa uskollisesti Jehovan palvelusta.

Toinen maailmansota ja japanilaisten miehitys

Saarnaamistyö keskeytyi pian toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Siitä oli seurauksena, etteivät tienraivaajat pystyneet enää elättämään itseään, ja niin Wicket palasivat vastahakoisesti Singaporeen. He olivat kuitenkin tyytyväisiä tietäessään, että naimisiinmenonsa jälkeen he olivat yhdessä palvelleet Malaijassa vuoden ja kahdeksan kuukautta ja levittäneet yli 50000 kirjaa ja kirjasta, joissa käsiteltiin Valtakunnan  sanomaa. On kiinnostavaa panna merkille, että koko Singaporessa ja Malaijassa oli sodan puhjetessa vain 16 kenttäpalvelusta raportoivaa julistajaa. Mutta hieman yli puolitoista vuotta myöhemmin raportoivia julistajia oli 36.

Tapahtumat etenivät tämän jälkeen nopeasti. Kesäkuussa 1941 George Powellilta evättiin paluu Singaporeen hänen käytyään Thaimaassa, ja niin hänen täytyi palata samalla laivalla Bangkokiin. Heinäkuussa viimeiset kolme kokoajanpalvelijaa, Len Linke sekä Alfred ja Thelma Wicke, karkotettiin Australiaan. Puoli vuotta myöhemmin japanilaiset joukot etenivät pikavauhtia Malaijan viidakoiden halki ja valtasivat ripeästi Singaporen vahvan linnoituksen 14. helmikuuta 1942.

Näin päättyi jälleen yksi vaihe Singaporessa ja Malaijassa toimivan Jehovan kansan historiassa. George Powell samoin kuin Ted Sewellkin päätyivät Thaimaassa eristysleiriin. Japanilaiset vangitsivat Singaporessa Jimmy Jamesin ja hänen vaimonsa sekä Frank Hillin. Muut perheet, kuten Win Hill ja hänen lapsensa, onnistuivat lähtemään Singaporesta ennen miehitystä ja matkustamaan Australiaan. Jotkut todistajat menivät Englantiin. Toiset, esimerkiksi suurin osa Frankin perheestä, pakenivat Intiaan mukanaan kaikki mitä kantaa jaksoivat.

Todistamistyön elpyminen

Vain pari vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, 28. ja 29. maaliskuuta 1947, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr ja hänen sihteerinsä Milton G. Henschel kävivät Singaporessa ympäri maailman ulottuvalla palvelusmatkallaan. Olisiko kukaan heitä vastassa?

Heitä oli kuin olikin vastaanottamassa Frank Dewar, tienraivaaja ja entinen Lightbearer-aluksen miehistön jäsen, eikä hän ollut yksin. Jimmy James, jonka vaimo oli kuollut vankileirissä, oli itse päässyt leiristä ja oli nyt työssä Singaporessa. Jimmy toimi teknikkona ja sähköasentajana kuuluisassa Raffles-hotellissa, joten vierailevat veljet saattoivat viipyä jonkin  aikaa siellä ja tavata muutamia muitakin Singaporessa yhä olevia veljiä.

Vierailunsa aikana veljet Knorr ja Henschel puhuivat yhdeksälle veljelle ja sisarelle kokouksissa ja kertoivat heille, että kaksi Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää oli matkalla Singaporeen  ja saapuisi perille tuota pikaa. Niinpä 5. huhtikuuta 1947 kaksi kanadalaista, toinen Gileadin seitsemänneltä kurssilta ja toinen kahdeksannelta kurssilta, saapui aloittamaan lähetystyötään Singaporessa.

Tällä tavoin työ aloitettiin uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Vähän myöhemmin, maaliskuussa 1949, Gileadin 11. kurssilta saapui Singaporeen kuusi uutta lähetystyöntekijää. He olivat Les Franks ja hänen kaksi sisartaan Aileen ja Gladys, Norman Bellotti sekä Alfred ja Thelma Wicke, joista tietenkin tuntui kuin he olisivat palanneet kotiin.

Entä miten oli Malaijan laita?

Työ alkoi nyt edistyä mainiosti Singaporessa kaikkien lähetystyöntekijöiden keskittyessä Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen. Niinpä veljien Knorrin ja Henschelin seuraavan vierailun aikana, huhtikuussa 1951, järjestettiin konventti, jossa oli läsnä 72 henkeä; 307 tuli kuulemaan esitelmää kaupungin viihtyisään Victoria-teatteriin. Juuri tämän vierailun aikana perustettiin haaratoimisto huolehtimaan Valtakunnan työstä paitsi Singaporessa myös Malaijassa ja Brittiläisen Borneon alueella Sabahissa ja Sarawakissa.  Nyt voitiin kiinnittää huomiota Malaijaan. Alueelle määrättiin kuusi lähetystyöntekijää. Kaksi heistä, James Rowe ja Neil Crockett, saattoivat saarnata vuoden ajan Kuala Lumpurissa, mutta neljän muun sallittiin viipyä valitettavasti vain yksi kuukausi. He palvelivat tuon ajan Pinangissa. Se minkä vuoksi he viipyivät ainoastaan niin vähän aikaa, on kertomus sinänsä.

Lähetystyöntekijöitä Kuala Lumpurissa

Alkuvuodesta 1951 saapui New Yorkista Pinangin satamaan Steel King -niminen laiva mukanaan kuusi lähetystyöntekijää. Pinangin maahanmuuttoviranomaiset tarkastivat veljien Crockettin ja Rowen passit ja löivät niihin leiman, joka oikeutti vuoden oleskeluun Malaijassa. Mutta tarkastettuaan neljän muun lähetystyöntekijän passit he yhtäkkiä tajusivat, kuinka monta Jehovan todistajien lähetystyöntekijää oikein oli tulossa maahan. He sanoivat lähetystyöntekijöille, että äskettäin voimaan tulleiden säädösten mukaan ulkomaiset todistajat eivät  saisi jäädä maahan. Koska veljien Crockettin ja Rowen passeissa oli jo kuitenkin vuoden oleskeluun oikeuttava leima, heidän annettiin jäädä maahan, mutta neljälle muulle myönnettiin lupa vain kuukauden pituiseen oleskeluun Pinangissa, minkä jälkeen heidän täytyi lähteä maasta. Heidän seuraava aluemääräyksensä oli Thaimaa.

Veljet Crockettin ja Rowen haaratoimisto määräsi Kuala Lumpuriin. Noin kolmen kilometrin päähän kaupungin keskustasta, Kelang Road 25 A:han, perustettiin pian lähetyskoti. Kaupungissa toimi vain yksi julistaja, eurooppalais-aasialaista syntyperää oleva iäkäs sisar Mackenzie. Kuvittele, kuinka iloinen hän oli, kun kaksi lähetystyöntekijää alkoi suorittaa palvelusta hänen kanssaan!

Vaikka totuutta olikin saarnattu tällä alueella jossain määrin 1930-luvulla ja 1940-luvun alkupuolella, niin nyt – vuonna 1951 – tuntui kuin sillä olisi saarnattu ensi kertaa. Kaksi lähetystyöntekijäveljeä halusivat käydä alueen läpi mitä pikimmin. Aamusta iltaan he saarnasivat ja kävivät uudelleen kiinnostuneiden luona, sillä he halusivat kiihkeästi etsiä mahdollisia lampaita. Ei ollutkaan harvinaista, että he levittivät satakunta kirjaa kuukaudessa. Eikä aikaakaan, kun kumpikin näistä lähetystyöntekijöistä johti 15–16:ta raamatuntutkistelua kuukaudessa. Noin puolen vuoden kuluttua perustettiin ensimmäinen seurakunta, jonka kokouksissa kävi peräti 14 henkeä.

Näihin aikoihin kommunistikapinalliset toimivat aktiivisesti Malaijassa, ja sen vuoksi kaupungin rajojen ulkopuolelle uskaltautuvaa länsimaalaista pidettiin tyhmänrohkeana; oli olemassa vaara, että hän joutuisi väijytykseen ja tulisi tapetuksi, koska häntä voitiin epäillä tilanomistajaksi tai siirtomaahallinnon virkailijaksi. Mutta sisar Mackenziellä oli George-niminen poika, joka asui eräässä kaukaisessa maakunnassa ja halusi tutkia Raamattua. Miten lähetystyöntekijät voisivat käydä hänen luonaan, kun matkustaminen oli niin vaarallista? Veli Crockett sai aatteen: hän sulautuisi paikallisiin asukkaisiin.  Niinpä hän nousi vanhaan, maakunnasta toiseen kulkevaan linja-autoon ja istuutui paikallisten ihmisten joukkoon, joilla oli mukanaan kaakattavia kanoja ja kirkuvia sikoja. Jännittäviä hetkiä oli runsaasti. Linja-auton kääntyessä tien mutkassa matkustajat eivät koskaan tienneet, mitä odottaa. Joku saattoi olla väijymässä heitä ja he saattoivat joutua luotisateeseen. Onneksi niiden monien kuukausien aikana, joina Georgen luona käytiin tutkimassa, ei sattunut yhtään hengenvaarallista tilannetta. Lopulta George kastettiin, ja myöhemmin hän palveli arvostettuna vanhimpana, kunnes hän kuoli vuonna 1986.

Näiden kahden Malaijassa toimivan lähetystyöntekijän oleskeluluvat olivat kulumassa umpeen aivan liian pian. Myönnyttäisiinkö heidän anomukseensa, jossa he pyysivät  lupien pidentämistä? Kaikki toiveet murskautuivat, kun he saivat kielteisen vastauksen.

Niin veljet Crockett ja Rowe jättivät surullisina jäähyväiset malaijilaisille veljilleen ja nousivat laivaan, joka vei heidät jatkamaan lähetyspalvelustaan Thaimaassa. Pysäyttikö heidän lähtönsä työn Malaijassa?

Ei onneksi. Malaijassa asui 1950-luvun alussa joitakin todistajia myös vakituisesti. He olivat palanneet ja asettuneet asumaan sinne toisen maailmansodan jälkeen. Siksi järjestettiin niin, että heidän luonaan kävi aika ajoin Singaporesta kierrosvalvoja, joka auttoi heitä pysymään yhteydessä Jumalan järjestöön ja rakensi heitä hengellisesti. Lisäksi Singaporen veljet järjestivät viikonloppuisin rynnistyksiä Malaijan alueille; he tulivat pengertietä pitkin ja heidän saarnaamistoimintansa  ulottui jopa 240 kilometrin päässä oleviin kaupunkeihin.

Pinang jälleen valokeilassa

Singaporen haaratoimistossa saatiin tietää, että kaksi Pinangissa asuvaa nuorta koulutyttöä oli osoittanut harvinaista kiinnostusta Jehovan kansan tekemää työtä kohtaan. He olivat hankkineet kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” lähetystyöntekijöiltä, jotka olivat palvelleet siellä yhden kuukauden. Kierrosvalvojan, Singaporessa asuvan Les Franksin, oli määrä vierailla Pinangissa, jotta hän ottaisi selvää siitä, missä määrin nämä kaksi tyttöä olivat kiinnostuneita. Heidän ymmärryksensä syvyys ja intonsa hämmästyttivät häntä. Toinen heistä oli jo suurella vaivalla kirjoittanut koneella otteita kirjasta, niin että he saattoivat kertoa Valtakunnan sanomaa toisille. He eivät tienneet miten olisivat voineet  hankkia lisää kirjoja, sillä heidän kirjeensä, jotka he olivat lähettäneet ennen sotaa voimassa olleeseen Singaporen osoitteeseen, oli palautettu, ja niiden kuoressa oli merkintä ”tuntematon”. He olivat jopa alkaneet kulkea talosta taloon, mutta heidät oli otettu huonosti vastaan ja torjuttu toisinaan töykeästi pääasiassa siksi, että heiltä puuttui tahdikkuutta ja valmennusta siihen, miten puhuteltavia tuli lähestyä ja miten hyvää uutista voi esittää vetoavasti.

Sen vuoksi sovittiin, että Alfred ja Thelma Wicke muuttaisivat Singaporesta Pinangiin ja perustaisivat sinne lähetyskodin. Tämä koti toimisi myös varastona, josta saataisiin kirjallisuutta kaikkialle Malaijaan. Pian muodostettiin pieni seurakunta. Nuo kaksi koulutyttöä, Lee Siew Chan ja Ng Yoon Chin, ilahtuivat saadessaan veli ja sisar Wicken luokseen ja edistyivät edelleen hyvää vauhtia. He olivat läsnä Singaporessa vuonna 1956 pidetyssä konventissa, jolloin veli Knorr vieraili maassa kolmannen kerran, ja he molemmat menivät kasteelle tuossa konventissa. Saatuaan päätökseen koulunsa he kumpikin liittyivät tienraivaajien riveihin. Myöhemmin he olivat innoissaan saatuaan erään singaporelaisen sisaren, Grace Sinnapillain, kanssa kutsun Gileadin 31. kurssille. He valmistuivat Gileadista vuonna 1958 Yankee-stadionilla New Yorkissa pidetyssä Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa, minkä  jälkeen heidät määrättiin takaisin Malaijaan osallistumaan siellä tehtävän työn laajentamiseen.

Kuala Lumpuriin kiinnitetään enemmän huomiota

Norman Bellotti ja Gladys Franks olivat palvelleet lähetystyöntekijöinä Singaporessa vuodesta 1949 lähtien. He avioituivat vuonna 1955, ja myöhemmin heidät määrättiin jälleen Kuala Lumpuriin. Näin saatiin uudelleen jalansija Malaijan pääkaupungissa ja voitiin ottaa yhteyttä joihinkin niistä, jotka lähetystyöntekijöiden Rowen ja Crockettin vuoden kestäneen oleskelun aikana neljä viisi vuotta aiemmin olivat osoittaneet kiinnostusta, ja heidät voitiin koota yhteen.

Sillä välin Les Franks, joka palveli kierrosvalvojana, matkusti Malaijan länsirannikkoa edestakaisin. Matkustaminen oli tuolloin vaarallista, sillä maassa käytiin sissisotaa Englannin siirtomaahallitusta vastaan. Les muistelee: ”Matkustaessamme junalla minä ja muut matkustajat makasimme suurimman osan ajasta vaunun lattialla, sillä sissit ammuskelivat umpimähkään rautatien varrella olevasta viidakosta.” Matkoilla sattui joskus myös rattoisia tapauksia. Käydessään esimerkiksi kerran erään tinakaivoksessa työskentelevän miehen luona, joka vastasi useista kaivukoneista, Les käänsi katkaisimesta luullen sytyttävänsä makuuhuoneen valon. Todellisuudessa hän kuitenkin pani päälle kovaäänisen varoitussireenin ja sytytti hätävalot, jotka valaisivat kirkkaasti koko kylän. Miten noloa olikaan, kun kaikki asukkaat olivat hetkessä tarttuneet aseisiin ja olivat valmiita torjumaan sissien hyökkäyksen.

Vuonna 1958 Les meni naimisiin Japanissa palvelevan australialaisen lähetystyöntekijän, Margaret Paintonin, kanssa. Heidät määrättiin nyt Kuala Lumpuriin Norman ja Gladys Bellottin tilalle, jotka siirrettiin Ipohin kaupunkiin. Bellottit auttoivat Ipohin seurakunnan perustamisessa, ja sitten heidät kutsuttiin takaisin Singaporeen, missä Normanista tuli haaratoimistonpalvelija.

Singaporen entinen haaratoimistonpalvelija oli mennyt  aiemmin naimisiin erään toisen lähetystyöntekijän kanssa. Hän oli jatkanut palvelustaan haaratoimistossa, mutta nyt kun heille oli tulossa vauva, hänen oli etsittävä ansiotyötä pitääkseen huolta perheestään.

Vakaa, jatkuva työ ja näiden kolmen lähetystyöntekijäpariskunnan hyvä esimerkki vaikuttivat suuresti siihen että Valtakunnan työ sai hyvän, tukevan perustuksen ja että oltiin valmiita tulevaa kasvua varten.

Uusi liittovaltio ja uusi haaratoimisto

Samaan aikaan tämän teokraattisen kehityksen kanssa kaikkialla Malaijassa ja Singaporessa tapahtui suuria poliittisia muutoksia. Kuten aikaisemmin kerrottiin, Malaija sai itsenäisyytensä Englannin hallinnosta vuonna 1957, ja kuusi vuotta myöhemmin syntyi Malesian liittovaltio, johon kuului myös Singapore. Mutta vuonna 1965 Singapore erosi Malesiasta muodostaakseen itsenäisen tasavallan.

Vuonna 1972 katsottiin olevan välttämätöntä ja tarkoituksenmukaista, että myös Malesiaan perustettiin Seuran haaratoimisto. Sen parhaalta sijaintipaikalta vaikutti Pinang, ei maantieteellisesti  keskeisen sijaintinsa vuoksi, vaan koska Seuran kirjallisuusvarasto oli toiminut siellä menestyksekkäästi jo vuosikausia. Alfred Wicke nimitettiin Malesian uuden haaratoimiston valvojaksi. Tuolloin ympäri Malesiaa sijaitsevissa kahdeksassa seurakunnassa raportoi parisataa julistajaa.

Tämä ei ole kovin suuri määrä, kun otetaan huomioon, että oli kulunut nelisenkymmentä vuotta siitä, kun ensimmäiset lähetystyöntekijät olivat tulleet Malesiaan. Edistys oli selvästikin ollut hidasta. Yksi syy tähän on se, että yli puolet Malesian väestöstä on muslimeja, ja lakihan kieltää muihin uskontoihin kuuluvia ihmisiä tekemästä käännytystyötä muslimien keskuudessa. Loput väestöstä, joka koostuu enimmäkseen kiinalaisista ja intialaisista, tunnustaa buddhalaisuutta, taolaisuutta ja hindulaisuutta, ja epäraamatulliset perinteet pitävät kansaa vallassaan. ”Kristitty” vähemmistö on jakautunut moniin lahkoihin, ja useimmat niihin kuuluvat ovat omien pappiensa tarkan valvonnan alaisuudessa.

Kun näihin ongelmiin vielä lisätään monet kielet ja murteet, lukutaidottomuudesta puhumattakaan, niin käy selväksi, miksi vaaditaan paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, jotta näitä nöyriä ihmisiä voitaisiin auttaa näkemään, millaista on elämä uudessa maailmassa, ja karistamaan yltään taikauskon ja perinteiden kahleet. Esimerkiksi kiinalaisten keskuudessa osoitetaan palvovaa kunnioitusta vanhempia kohtaan heidän eläessään ja usein myös heidän kuoltuaan. Siksi puhuteltava voi hyvinkin kertoa julistajalle, että hän haluaa tulla kristityksi, mutta että hänen on odotettava äitinsä kuolemaan saakka (vrt. Matt. 8:21, 22).

Hyvää kasvua uuden haaratoimiston aikana

Sen jälkeen kun uusi haaratoimisto perustettiin Malesiaan vuonna 1972, kasvu oli neljänä seuraavana palvelusvuotena keskimäärin 20 prosenttia vuodessa. Sitten kasvu laantui, mutta vuoteen 1976 tultaessa toimeliaiden Valtakunnan julistajien määrä oli kohonnut noin 200:sta 433:een. Vuonna 1980 saavutettiin 500 julistajan raja. Jännitys kasvoi palvelusvuonna  1989, kun helmikuussa oli kaikkiaan 1000 julistajaa ja ennen palvelusvuoden loppua julistajahuipuksi saatiin 1102. Myös niiden määrässä, jotka kastettiin yhden vuoden aikana, saatiin kaikkien aikojen huippu vuonna 1991, jolloin 164 ihmistä meni kasteelle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Julistajien määrä on kasvanut edelleen, ja vuoden 1992 elokuussa saavutettiin 1391 julistajan huippu.

Vaikka suurin kiitos kasvusta tuleekin antaa Jehova Jumalalle, ”joka saa aikaan kasvun”, matkustavien kierros- ja piirivalvojien rohkaisu ja uskollinen esimerkki ovat joka tapauksessa edistäneet suuresti sitä vakaata kasvua, josta on jo vuosia saatu nauttia (1. Kor. 3:6, 7). Haaratoimiston alkuaikoina kierrosvalvojina toimivat muun muassa Les Franks, Robert Cunard ja Alfred Wicke, joista jokainen palveli myös piirivalvojana. Vuosien kuluessa kierrostyössä ovat olleet myös Norman Bellotti, Michael Freegard, Michael Chew, Chow Yee See, Khoo Soo Theong, Koh Chye Seng, N. Sreetharan ja S. Thiyagaraja.

Toisten uskollisten veljien ja sisarten ahkerien ponnistelujen ansiosta erillään olevista ryhmistä on muodostettu seurakuntia, ja niitä on perustettu jopa täysin koskemattomille alueille. Liew Lai Keen saapui opettajaksi Kuala Trengganuun vuonna 1971. Vaikka hän olikin aivan yksin, hän alkoi heti saarnata talosta taloon, ja lopulta paikkakunnalle muodostettiin seurakunta. Vuonna 1971 erikoistienraivaaja Michael Chew määrättiin palvelemaan pientä Kelangissa toimivaa veljien ryhmää. Kun hän meni naimisiin, hänen vaimonsa Karen nimitettiin myös erikoistienraivaajaksi. Vuonna 1974 tästä pienestä ryhmästä tuli seurakunta, ja nykyään Kelangissa on kaksi seurakuntaa. Vuonna 1975 Koh Chye Seng lähti ensimmäiselle erikoistienraivausalueelleen Kuantaniin, ja hänen toimintansa ansiosta tuon paikkakunnan ryhmästä kehittyi pian seurakunta. Sitten vuonna 1985 veli ja sisar Chew määrättiin Sitiawanin syrjäiseen kaupunkiin, missä toimii nykyään kukoistava ryhmä.

 Ratkaisevia edistysaskeleita kokonaisissa perheissä

Aina näihin aikoihin saakka useimmat seurakunnat ovat koostuneet nuorista, jotka ovat yhä käyneet koulua. Päätettyään opintonsa monet heistä, sekä veljet että sisaret, muuttivat tavallisesti pois työnhakuun. Vaikka tämä vaikuttikin osaltaan siihen, etteivät seurakunnat olleet kovin vakaita, se ei horjuttanut millään tavoin näiden nuorten uskoa ja päättäväisyyttä.

Ajatellaanpa esimerkiksi teini-ikäistä poikaa Tan Teng Koonia. Heti kun hänen vanhempansa saivat tietää, että hän tutki Jehovan todistajien kanssa, he alkoivat vainota häntä. Ensiksi häntä haukuttiin lakkaamatta. Sitten häntä lyötiin. Kaikki hänellä oleva kirjallisuus revittiin. Kun hän jatkoi sinnikkäästi kokouksissa käymistä, hänen pyöränsä lukittiin, jottei hän pääsisi lähtemään niihin. Hän käveli kuitenkin kolmen kilometrin matkan valtakunnansalille. Hänen täytyi piilottaa kaikki kirjallisuutensa, mutta hänen Raamattunsa oli liian paksu, niin että hänen oli jaettava se moneen osaan, useiksi ”kirjasiksi”. Sitten hän teki koululaukkuunsa salalokeron, jossa hän saattoi kantaa joitakin noista kirjasista, ja loput hän kätki kotinsa kattorakenteisiin. Hän uskoi löytäneensä täydellisen piilopaikan, kunnes tuli sade ja kasteli hänen kirjallisuutensa läpimäräksi! Kun hänelle erään kerran pidettiin raamatuntutkistelua valtakunnansalissa, hänen äitinsä tuli ja raahasi hänet kotiin. Sen jälkeen hän järjesti niin, että tutkistelut pidettiin eri paikoissa eri aikoina. Tätä nykyä veli Teng Koon, joka on nyt naimisissa ja kahden lapsen isä, palvelee avustavana palvelijana.

1970-luvun alkupuolella alkoi kuitenkin olla havaittavissa vähittäinen muutos – yksilöiden sijaan kokonaiset perheet alkoivat omaksua totuuden. Ensimmäisten joukossa oli pinangilainen perhe, Tan Eng Hoe ja hänen vaimonsa Geok Har sekä heidän kolme lastaan. He kumpikin olivat olleet metodisteja, ja sisar Tan oli myös vuosikausia soittanut kirkon urkuja. Perhe joutui ponnistelemaan ankarasti ja kaikki sukulaiset  vastustivat sitä kovasti sen asennoituessa totuuden puolelle, mutta se pysyi lujana. Tämä puolestaan kannusti muita perheitä omaksumaan totuuden. Philip ja Lily Kwa sekä heidän kaksi lastaan olivat toinen samanlainen perhe. Nykyään veljet Kwa ja Tan palvelevat vanhimpina.

Haaratoimisto muuttaa ja laajenee

Seura ei omista Beetel-kodin tiloja Malesiassa, vaan on vuosien ajan vuokrannut tarkoitukseen sopivia rakennuksia. Kun haaratoimisto alkoi toimia vuonna 1972, Pinangin seurakunta oli juuri ostanut oman valtakunnansalin. Sali sijaitsi paritalorivissä laitimmaisena olevan kauniin kaksikerroksisen rakennuksen alimmassa kerroksessa. Sen lisäksi että ensimmäisessä kerroksessa oli tilava sali, rakennuksen takaosassa oli kirjallisuusvarastoksi sopiva huone, kun taas yläkertaa voitiin käyttää asuntona. Seura oli vuokrannut nämä rakennuksen osat Pinangin seurakunnalta lähetyskodiksi ja kirjallisuusvarastoksi. Niinpä kun uusi haaratoimisto perustettiin, lähetyskodista ja kirjallisuusvarastosta tehtiin Beetel-koti ja toimisto. Tämä oli hyvä ratkaisu, ja monien vuosien ajan kaikki sujui vaikeuksitta. Useiden syiden vuoksi osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi siirtää haaratoimisto pois Pinangin valtakunnansalista. Muutamien seuraavien vuosien aikana haaratoimiston oli itse asiassa muutettava kaksi kertaa, mutta kummallakin kerralla siirryttiin lähistöllä sijaitsevaan uuteen paikkaan, niin että Beetel jäi yhä viihtyisälle Pinangin saarelle.

1980-luvun alussa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että haaratoimiston olisi parempi sijaita keskeisemmällä paikalla, jotta sieltä käsin voitaisiin valvoa entistä tehokkaammin Valtakunnan työtä. Sopivia tiloja ryhdyttiinkin etsimään maan pääkaupungin Kuala Lumpurin alueelta.

Sopivia vuokrattavissa olevia paikkoja ei ollut helppo löytää, mutta vuonna 1982 Kelangista, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Kuala Lumpurista, löydettiin kaksi lähes valmista kaksikerroksista paritaloa. Kummastakin paritalosta  oli tuolloin vuokrattavana ainoastaan yksi puoli, joista toinen sopi ihanteellisesti Beetel-kodiksi ja haaratoimistoksi ja toista voitiin käyttää lähetysosastona ja varastona. Uutta rakennettaessa käy usein niin, että rakentaminen viivästyy, ja niin kävi nytkin, mutta 1. heinäkuuta 1983 päästiin lopulta muuttamaan Pinangista Kelangiin. Vuoden 1986 helmikuussa saatiin vuokrattua myös ensimmäisen paritalon toinen puoli. Näin haaratoimiston käyttöön saatiin kokonainen paritalo ja sen viereinen puolikas toisesta rakennuksesta. Sitten alkuvuodesta 1989 saatiin vuokrattua myös jälkimmäisen rakennuksen toinen puoli. Nykyään haaratoimistolla on siis kaksi kaunista, vierekkäin sijaitsevaa kaksikerroksista paritaloa, joissa on lisätilaa toimistoja, lähetysosastoa ja varastoa varten sekä asuinhuoneita uusille Beetelin työntekijöille.

Tienraivaajien määrä lisääntyy kasvun myötä

Siitä saakka kun haaratoimisto alkoi toimia vuonna 1972, kokoaikaiseen tienraivaustyöhön ryhtyvien määrä on lisääntynyt samassa suhteessa kuin Valtakunnan julistajien määrä. Tuona vuonna oli saarnaamassa keskimäärin 214 julistajaa, joista 32 oli vakituisessa tai erikoistienraivaustyössä. Tienraivaajien määrä kasvoi tasaisesti, kunnes palvelusvuonna 1975 saavutettiin huippu: 373 julistajasta oli tienraivaajia enimmillään 64.

Sitten tienraivaajien määrä laski tasaisesti seuraavien seitsemän vuoden ajan, kunnes heitä oli 50 vuonna 1982. Siitä lähtien kokoajanpalvelijoiden määrä on kuitenkin joka vuosi vakaasti kasvanut, niin että nyt iloitsemme nähdessämme 123:n palvelevan tienraivaajana. Saman ajan kuluessa on osallistuttu merkittävällä tavalla myös osa-aikaiseen tienraivaustyöhön. Vuosi 1988 on viime vuosien parhaimpia ja sen toukokuussa saatiin 239 osa-aikaisen tienraivaajan huippu.

Seuraavassa on tyypillinen kokemus siitä, miten harras halu osallistua tienraivauspalvelukseen kasvaa:

”Aina kun luin tienraivaajien kokemuksia Seuran julkaisuista,  huomasin, että minussa heräsi halu ryhtyä Jehovan kokoajanpalvelijaksi. Minä jopa etsin tienraivausta käsitteleviä kirjoituksia vanhemmista lehdistä. Mieheni oli ollut kaksi vuotta yhteen mittaan osa-aikaisena tienraivaajana ja käynyt samalla osa-aikatyössä. Minulla oli kokopäivätyö, josta saimme elämiseen tarvitsemamme lisätulot. Tajusin kuitenkin, että ellen minäkin hankkisi osa-aikatyötä, kokoajanpalvelus ei olisi mahdollista. Mieheni ja minä etsimme osa-aikatyötä turhaan, sillä sitä oli hyvin vähän tarjolla tällä seudulla.

”Rukoilin ja menin sitten työnantajani puheille. Ehdotin, että voisin työskennellä osa-aikaisesti, sillä minulla ei ollut useinkaan kovin paljon työtä toimistossa. Pettymyksekseni vastaus oli kuitenkin jyrkkä ei. Kului vuosi. Eräänä päivänä  mieheni sanoi minulle, että nyt saattaisi olla aika meidän kummankin aloittaa kokoajanpalvelus, koska hän oli saanut uuden osa-aikatyön, joka todennäköisesti elättäisi meidät molemmat, eikä minun niin ollen ehkä tarvitsisikaan hankkia osa-aikatyötä. Hän kiinnitti huomioni siihen, että tienraivauksessa menestyminen riippuu pääasiassa siitä, että uskomme Jehovan huolehtivan meistä ja antavan meille mitä ylläpidoksemme tarvitsemme (Matt. 6:33). Niinpä hän ehdotti, että jättäisin kokopäivätyöni. Tuossa kuussa saimme kentällä useita uusia raamatuntutkisteluja. Tämä kannusti minua menemään uudelleen työnantajani luo. Mieheni ja minä päätimme, että aloittaisimme kumpikin vakituisen tienraivauspalveluksen seuraavan kuun ensimmäisenä päivänä. Kymmenen päivää ennen kuun loppua esitin pyyntöni työnantajalleni, mutta hän vastasi jälleen kieltävästi. Selitin siksi hänelle, että minulla ei näin ollen olisi muuta vaihtoehtoa kuin sanoa itseni irti, sillä aioimme mieheni kanssa ryhtyä palvelemaan Jumalaa koko ajallamme seuraavan kuukauden ensimmäisestä päivästä lähtien.

”Hänen ilmeensä muuttui heti. Hän pyysi, etten sanoisi itseäni irti, sillä hän halusi harkita ehdotustani. Vielä samana iltapäivänä hän kutsui minut toimistoonsa ja ehdotti, että työskentelisin iltapäivisin, viitenä päivänä viikossa. Hän palkkaisi uuden virkailijan hoitamaan päivittäiset rutiinityöni. Olin sanaton! Juuri tätä olin aikonutkin ehdottaa hänelle! Hän sanoi vielä, että voisin työskennellä tämän uuden järjestelyn mukaan niin kauan kuin haluaisin. Kerrottuani tästä illalla miehelleni hänkin oli hämmästyksestä sanaton. Jehova näytti todella vastanneen rukouksiimme ja avanneen meille mahdollisuuden vakituisen tienraivauksen aloittamiseen.”

Vaikeuksia ensimmäisten piirikonventtien järjestämisessä

Ensimmäinen piirikonventti, joka suunniteltiin Malesian uuden haaratoimiston johdolla, pidettiin Petaling Jayassa joulukuussa 1972. Jonkin verran huolta aiheutti se, että kaikkiin muihin julkisiin kokouksiin tuli anoa lupa paitsi niihin, jotka  järjestettiin yleisesti hyväksytyissä palvontapaikoissa. Tällainen lupa luvattiin myöntää edessä olevaa konventtia varten, koska se oli uskonnollinen tilaisuus. Mutta vain päivää ennen kuin konventin oli määrä alkaa, tuo välttämätön lupa evättiin.

Haaratoimistolla oli kuitenkin varasuunnitelma, jonka mukaisesti käytettiin kahta yksityiskotia ja kahta Petaling Jayassa ja Kuala Lumpurissa sijaitsevaa valtakunnansalia. Yleisö jaettiin yhdeksään ryhmään: kiinankielisen ryhmän ohjelma esitettiin aamuisin, kahdeksasta englanninkielisestä ryhmästä neljän ohjelma esitettiin iltapäivisin ja loput neljä ryhmää kuulivat ohjelman iltaisin.

Seuraavanakin vuonna oli vaikeaa hankkia tarvittavat luvat. Siitä huolimatta lokakuussa 1973 oli mahdollista pitää ”Jumalan voiton” konventti Ipohissa, missä läsnäolijahuippu oli 320. Siitä lähtien lähes kymmenen vuoden ajan piirikonventit pidettiin säännöllisesti Ipohissa, sillä muista kaupungeista oli vaikea saada hankituksi sopivia konventtipaikkoja. Lopulta alettiin kuitenkin saada konventtipaikkoja muualtakin, ja elokuussa 1983, pian sen jälkeen kun haaratoimisto oli siirretty Pinangista Kelangiin, pidettiin kaksi ”Valtakunnan ykseyden” piirikonventtia. Toinen niistä pidettiin Petaling Jayassa, missä ohjelma esitettiin pelkästään kiinaksi, ja toinen, Kelangiin järjestetty konventti, pidettiin englanniksi. Sunnuntai-iltapäivänä näiden kahden konventin esitelmässä oli yhteensä 966 kuulijaa.

Merkittävää edistystä: valtakunnansaleja ostetaan

Tilojen vuokraaminen valtakunnansaleiksi on täyttänyt hyvin tarkoituksensa ja täyttää yhä. Mutta valtakunnansalin ostaminen yksinomaan seurakunnan omaan käyttöön auttaa kiinnostuneita näkemään, että on kyse pysyvästä järjestelystä, ja se myös lisää veljien ja sisarten arvostusta.

Kuten aiemmin mainittiin, Pinangin seurakunta saattoi ostaa oman valtakunnansalinsa noin vuotta ennen kuin Malesiaan perustettiin haaratoimisto vuonna 1972. Vuosien mittaan  alkuperäistä salia suurennettiin ja laajennettiin kahteen otteeseen, jotta tilat saatiin riittämään kasvavalle seurakunnalle. Neljä vuotta aiemmin Kuala Lumpurissa toimiva seurakunta oli kuitenkin onnistunut ostamaan toimistotilaa erään kahdeksankerroksisen rakennuksen toisesta kerroksesta valtakunnansaliaan varten. Tämä suuri, upea rakennus, jolla oli vaikuttava nimi, Selangorin palatsi, sijaitsi Gombakjoen rannalla, ja valtakunnansali oli palatsin joenpuoleisella sivulla. Salissa oli riittävästi tilaa 80 ihmiselle, ja erikoistilaisuuksissa siihen sopisi tietenkin paljon enemmän, varsinkin jos tuolit pantaisiin hyvin lähelle toisiaan tyypilliseen malaijilaiseen ja intialaiseen tapaan. Veljet olivat iloisia siitä, että heillä oli oma sali, ja erityisesti siitä, että se sijaitsi varsin mahtavassa rakennuksessa. He muuttivat saliin syyskuussa 1967.

Itse asiassa veljet tunsivat jo hyvin Selangorin palatsin, sillä neljä sisarta, Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Lee Siew Chan ja Grace Sinnapillai (nykyään Grace John) sekä monet erikoistienraivaajat olivat käyttäneet rakennuksen seitsemännessä kerroksessa olevaa huoneistoa lähetyskotina kahden vuoden ajan. Seurakunnan kasvaessa tätä seitsemännen kerroksen huoneistoa alettiin käyttää myös teokraattisen palveluskoulun toisena luokkahuoneena, mikä olikin hyvin kätevää – siitä huolimatta, että puhujat olivat hengästyneitä aina kun hissi ei toiminut.

Valtakunnansalissa alkoi kuitenkin olla aivan liian ahdasta. Tilapäistä helpotusta saatiin ostamalla viereinen huoneisto ja poistamalla väliseinä, niin että salista saatiin suurempi, mutta 1980-luvun puolivälissä tarvittiin kipeästi suurempaa salia. Veljet etsivät läpikotaisin koko kaupungin ja sen laitamat, ja vaivojensa palkaksi he löysivät lopulta nelikerroksisen kulmarakennuksen, joka oli rakennettu vuonna 1985 toimistokäyttöön. Koska kiinteistöjen hinnat olivat laskeneet, rakennus oli nyt myytävänä noin 60 prosenttia alkuperäistä markkina-arvoa alhaisempaan hintaan. Niinpä rakennus ostettiin veljien anteliaiden lahjoitusten ja lainojen sekä Seuralta saadun lainan  avulla, ja 9. syyskuuta 1989 vihittiin käyttöön uusi valtakunnansali, jossa oli riittävästi tilaa 220 hengelle.

Lisäksi seurakunnat ostivat kolme uutta valtakunnansalia. Kaksi niistä – toinen sijaitsi Ipohissa ja toinen Bukit Mertajamissa – vihittiin käyttöön myös vuonna 1989, kun taas Kelangin valtakunnansali vihittiin hallintoelimeen kuuluvan Lyman Swinglen vierailun aikana 17. tammikuuta 1991. Alkuperäistä Kuala Lumpurin salia Selangorin palatsissa käyttää yhä tuon kaupungin pienehkö kiinalainen seurakunta. Valtakunnansaleja rakennettiin myös Itä-Malesiassa sijaitseviin Sabahiin ja Sarawakiin, yksi Keningauhin ja toinen Kuchingiin. Eri puolilla Malesiaa on nykyään kymmenen valtakunnansalia, jotka ovat seurakuntien omistuksessa.

Erikoisvierailut rakentavat

Veljet – erityisesti ne, jotka palvelevat vastuullisissa asemissa Beetelissä – ovat arvostaneet aina suuresti vyöhykevalvojien vuosittaisia vierailuja. He ovat saaneet nauttia myös naapurimaiden haaratoimistoissa palvelevien kokeneiden veljien vierailuista. Jotkin vyöhykevierailut ovat olleet heille erityissiunaus, kun hallintoelimeen kuuluvat veljet ovat palvelleet heitä.

Vain muutama vuosi sen jälkeen, kun haaratoimisto oli alkanut toimia, Nathan H. Knorr ja hänen vaimonsa Audrey sekä Frederick W. Franz ja viisi muuta yhdysvaltalaista tulivat Pinangiin tammikuussa 1975. Vaikka veli Knorr olikin käynyt Singaporessa ja Kuala Lumpurissa aikaisemmin, tämä oli hänen ja veli Franzin ensimmäinen yhteinen vierailu Pinangiin. Pienen Beetel-perheen neljä jäsentä olivat innoissaan vierailusta, ja kaikki maassa palvelevat lähetystyöntekijät kutsuttiin Pinangiin erikoiskokoukseen ja yhteiselle aterialle. Vierailun viimeisenä iltana Pinangin valtakunnansaliin ahtautui 226 henkeä kuuntelemaan näiden kahden matkustavan veljen puhetta. Kuulijoita tuli monista Malesian osista sekä joitakuita Indonesiasta saakka.

 Vuosien varrella on saatu nauttia Lloyd Barryn, Albert Schroederin, Lyman Swinglen ja John Boothin vierailuista. Nämä kaikki veljet ovat hallintoelimen jäseniä ja ovat kukin omalla tavallaan antaneet runsaasti hengellistä virkistystä ja rohkaisua Beetel-perheelle, joka toimii tuhansien kilometrien päässä Brooklynin päätoimistosta.

Alkuaikojen lähetystyöntekijöiden jättämät lähtemättömät jäljet

Monissa niistä maista ja haaratoimistoista, joiden kasvu alkoi pääasiassa toista maailmansotaa seuranneina vuosina, ei voida koskaan unohtaa varhaisten Gileadissa valmennettujen lähetystyöntekijöiden osoittamaa intoa ja uskoa eikä heidän antamaansa esimerkkiä nuhteettomuudesta ja sitkeydestä. Jumalan antama kasvu lepää suureksi osaksi juuri heidän ahkeran, vaikkakin aika ajoin epäkiitolliselta vaikuttaneen, työnsä luomalla perustalla. Näin on myös Malesiassa. Ajatellaanpa seuraavia lähetystyöntekijöitä.

Les ja Margaret Franks: Veli Franks palveli kierrosvalvojana ensin Singaporessa ja sitten Malesiassa. Mentyään naimisiin hän ja Margaret palvelivat viisi vuotta Kuala Lumpurissa, missä on nykyään kolme kukoistavaa seurakuntaa. Vuonna 1962 heidät määrättiin Taipingiin ja sitten kuusi vuotta myöhemmin Kuala Lumpurin satelliittikaupunkiin Petaling Jayaan, missä he auttoivat pientä sikäläistä ryhmää kasvamaan seurakunnaksi. Seurakunta perustettiinkin vuonna 1974, ja nykyään tässä vauraassa kaupungissa saarnaa hyvää uutista kaksi hyvin menestyvää seurakuntaa. Vuonna 1983 veli ja sisar Franks palasivat Uuteen-Seelantiin, missä he jatkavat uskollisesti kokoajanpalvelusta. (Ks. Les Franksin elämäkertaa Vartiotornista, engl., 15.11.1958.)

Alfred ja Thelma Wicke: Veli Wicke palveli ensin Singaporessa ja sitten kaksi vuotta Pinangissa juuri ennen toista maailmansotaa. Thelma palveli hänen kanssaan Pinangissa ja Malaijassa heidän avioiduttuaan. Sotavuosina heidän oli pakko palata Australiaan, missä he jatkoivat kokoajanpalvelusta.  Gileadissa saadun valmennuksen jälkeen heidät määrättiin uudelleen Singaporeen vuonna 1949 ja myöhemmin Pinangiin. Veli Wicke palveli haaratoimistossa sen perustamisvuodesta 1972 lähtien, ensin haaratoimistonpalvelijana ja sitten haaratoimistokomitean koordinaattorina, kunnes sisar Wicken terveydentila heikkeni Alzheimerin taudin vuoksi siinä määrin, että heidät oli välttämätöntä määrätä Beetel-palvelukseen Australiaan. Tämän haaratoimiston sairasosasto voi pitää Thelmasta parempaa huolta. (Ks. Alfred Wicken kiinnostavaa elämäkertaa Vartiotornista, engl., 1.8.1961.)

Norman ja Gladys Bellotti: Veli ja sisar Bellotti palvelivat  Singaporessa, Kuala Lumpurissa ja Ipohissa, minkä jälkeen he palasivat Singaporeen huolehtimaan haaratoimiston tehtävistä. Seuraavaksi he palvelivat seitsemän vuotta lähetystyöntekijöinä Indonesiassa ja menivät myöhemmin Papua-Uuteen-Guineaan. Vuoden 1986 alussa veli Bellotti aloitti kamppailunsa parantumattoman sairauden kanssa ja nukahti lopulta kuolemaan vuoden 1987 huhtikuussa. Sisar Bellotti jatkaa urhoollisesti uskollista palvelustaan tienraivaajana Brisbanessa Australiassa.

Michael Freegard ja Peter Price: Saatuaan valmennusta Gileadissa nämä kaksi tarmokasta englantilaista veljeä saapuivat Kuchingiin Sarawakiin vuonna 1957. He tekivät siellä hyvää työtä kahden vuoden ajan, kunnes heidät määrättiin Malakaan. Kumpikin heistä avioitui lopulta innokkaan kiinalaisen sisaren kanssa, ja he jatkoivat kokoajanpalvelustaan, kunnes he saivat perheenlisäystä. Nykyään veli Freegard asuu perheensä kanssa Englannissa, missä hän palvelee vanhimpana eräässä Lontoon seurakunnassa. Veli ja sisar Price aloittivat palveluksen Australian Beetelissä sen jälkeen, kun heidän poikansa olivat varttuneet aikuisiksi, ja veli Price huolehtii siellä sairaalatietopalveluosastosta.

Poikkeuksellisia ponnisteluja totuuden omaksumiseksi

Siinä miten useimmat malesialaiset veljet ja sisaret ovat asettuneet totuuden puolelle, on hämmästyttäviä samankaltaisuuksia. Heihin saatiin yhteyttä heidän ollessaan nuoria, tavallisesti vielä koulussa, ja he joutuivat kokemaan perheensä ankaraa väkivaltaista vastustusta, tai sitten he alkoivat tutkia todistajien kanssa miehen, vaimon tai jonkun muun perheenjäsenen vastustaessa heitä. Useimmissa tapauksissa Kristuksen kaltaisesta kestävyydestä on koitunut hyviä tuloksia ja vastustus on vähitellen laantunut tai lakannut kokonaan. Jotkut vanhemmat ja aviopuolisot, jotka alussa vastustivat ankarasti, ovat nyt itse vihkiytyneitä Jehovan todistajia.

Monet ovat joutuneet ponnistelemaan suuresti oppiakseen  totuuden. Esimerkiksi muuan erikoistienraivaaja tapasi erään nuoren naisen, joka työskenteli pitkiä päiviä palvelijana, joka päivä aamunkoitosta puoleenyöhön. Tässä palvelijassa kehittyi kuitenkin voimakas totuuden nälkä, ja pian hän pyysi, että hänen kanssaan tutkittaisiin kolmesti viikossa. Edistyessään hengellisesti hän kokosi rohkeutensa ja pyysi työnantajaltaan vapaa-aikaa, niin että hän voisi käydä kokouksissa. Hän sai luvan pitää vapaata, kunhan hänen askareensa vain eivät kärsisi. Tämä merkitsi sitä, että saadakseen vapaata kokousilloiksi hänen täytyi työskennellä erityisen ahkerasti, jopa jättää päiväateriansa syömättä, ja juosta sitten lähes kilometrin matka valtakunnansalille ehtiäkseen sinne ajoissa. Hän nousi joka aamu puoli kuudelta, niin että hänelle jäi tunti aikaa tutkimiseen ennen työn alkua. Äskettäin hän on alkanut osallistua säännöllisesti saarnaamiseen.

Jotkut ovat oppineet totuuden poikkeuksellisella tavalla. Eräs kokemus koskee helluntaikirkon jäsentä, joka löysi vanhan Raamatun kaatopaikalta. Se oli käännös, jossa Jehovan nimi esiintyi läpi Heprealaisten kirjoitusten. Kun muuan sisaremme sitten kävi tämän naisen luona ja käytti puhuessaan Jehovan nimeä, hän suostui auliisti Raamatun kotitutkisteluun. Hänen kirkkonsa jäsenet yrittivät kovasti estää häntä tutkimasta Jehovan todistajien kanssa, mutta hän ei halunnut kieltää sisarta käymästä luonaan. Hän päätti sen sijaan rukoilla ja pyytää Herraa lopettamaan tutkistelun. Hänen kirkkonsa jäsenet esittivät samankaltaisia rukouksia. Näillä rukouksilla ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta, ja sisaremme kävi edelleen hänen luonaan.

Kiinnostunut nainen alkoi nyt pohtia, olivatko Jehovan todistajien rukoukset ja heidän Jumalansa Jehova kenties voimakkaampia kuin hänen rukouksensa ja Jumalansa. Niinpä hän jatkoi tutkimista ja oli iloinen saadessaan johdonmukaisia vastauksia moniin kysymyksiinsä. Samaan aikaan hän kävi kuitenkin kirkossaan, sillä hän harjoitti innokkaasti kielilläpuhumista. Mutta hän myönsi, että joka kerran, kun hän oli  puhunut kirkossaan jollain vieraalla kielellä, häntä huolestutti se, että hän tunsi itsensä heti aivan uupuneeksi ja voimattomaksi. Sitten alkoi hirveä päänsärky, ja hän käyttäytyi kuin juopunut ja voi pahoin. Jopa silloin kun hän rukoili kotonaan, hänen kieleltään pääsi kontrolloimattomia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Sitten hän alkoi nähdä öisin näkyjä ikään kuin Jeesuksesta, ja hän oli hyvin peloissaan.

Kun hän Puhu perustellen käyttämällä Raamattua -kirjan avulla sai tietää, että hänen näyissään ei ollut Jeesus, vaan epäilemättä pahoja henkiä, hän päätti huutaa kovaan ääneen Jehovan nimeä, kun häntä seuraavan kerran kiusattaisiin tällä tavoin. Kun siis toiset seuraavassa helluntaiseurakunnan kokouksessa huusivat toistuvasti: ”Ylistäkää Herraa!”, hän lausui ääneen: ”Ylistäkää Jehovaa”. Hämmästyksekseen hän ei alkanutkaan puhua kielillä, vaikka kaikki muut niin tekivätkin. ”Mitä minä täällä teen?” hän kysyi sitten itseltään. ”Tämä ei selvästikään ole oikea uskonto.” Hän ei ole tuon päivän jälkeen mennyt takaisin helluntaikirkkoon, vaan on nyt kastettu hyvän uutisen julistaja.

Muuan toinen kokemus kertoo katolisesta naisesta, joka edistyi hyvin Jehovan todistajien hänelle pitämässä raamatuntutkistelussa. Häneen teki erityisen syvän vaikutuksen sen oppiminen, että kolminaisuusoppi on pakanallinen opetus. Paikallinen pappi tuli käymään hänen luonaan ja vaati häntä lopettamaan tutkimisen todistajien kanssa. Pappi sanoi, että hänen tulisi sen sijaan käydä katolisessa kirkossa, kun siellä käsitellään raamatullisia aiheita. Nainen kertoi papille oppivansa Raamatusta sellaista, mitä hän ei ollut koskaan kuullut kirkossa. Sitten hän sanoi papille: ”Hyvä on, jos minä lakkaan tutkimasta Jehovan todistajien kanssa, niin tuletteko te opettamaan minulle Raamattua kerran viikossa?” Pappi vastasi ärtyneenä: ”Luuletteko te olevanne niin tärkeä, että minun, joka olen pappi, pitäisi tulla tänne saakka opettamaan teille Raamattua joka viikko?” Keskustelu muuttui sitten melko eloisaksi, sillä nainen alkoi herättää raamatullisia kysymyksiä, joihin  pappi ei osannut vastata. Lopulta pappi yritti avuttomasti todistella, ettei kukaan voi nykyään todella pitää kiinni Jumalan sanasta. Hän sanoi: ”Jos haluatte noudattaa Raamattun ohjeita, teidän ei pitäisi syödä riisiä [jota useimmat malesialaiset syövät]. Kumpaa Jeesus söi: leipää vai riisiä?” Tämä ei suinkaan tehnyt vaikutusta menetettyyn seurakuntalaiseen, vaan hän vastasi: ”Tuo on typerin väite, jonka olen koskaan kuullut.” Silloin pappi pomppasi tuolistaan ja lähti vihaisena hänen talostaan. Tämä vilpitön entinen katolilainen edistyy edelleen hyvin Raamatun kotitutkistelussaan ja on nyt katkaissut kaikki siteensä kirkkoon.

Beetelin henkilökunta kasvaa haaratoimiston laajetessa

Kun Singaporen haaratoimiston alaisuudessa toiminut Pinangin kirjallisuusvarasto muuttui koko Malesiaa palvelevaksi haaratoimistoksi vuonna 1972, maassa oli vain 200 julistajaa. Siksi Alfred ja Thelma Wicke saattoivat huolehtia toimistosta ja omistaa silti aikaa kenttäpalvelukseen lähetystyöntekijöinä. Mutta julistajien määrän kasvaessa lisääntyivät myös haaratoimiston hallinto- ja muut tehtävät. Beetel-perhe on kasvanut vuodesta 1972 lähtien, ja siihen kuuluu nykyään kymmenen jäsentä.

Haaratoimistokomitea alkoi toimia vuonna 1976, ja hallintoelimen nimittämään komiteaan kuuluivat alun perin Les Franks, Robert Cunard ja Alfred Wicke, joka palveli koordinaattorina. Komitea kasvoi myöhemmin neljään jäseneen, jotka ovat nykyään Robert Cunard, Foo Chee Kang, Koh Chye Seng ja Ng Hock Siew. Veli Koh ja hänen vaimonsa kävivät Gileadin 73. kurssin vuonna 1982, ja heidät määrättiin takaisin Malesiaan kierrostyöhön. Kun veli Wicke tajusi, että hänen olisi jolloinkin tulevaisuudessa jätettävä palveluksensa Malesiassa sisar Wicken huononevan terveyden vuoksi, veli ja sisar Koh kutsuttiin Beetel-perheeseen. Myöhemmin veli Koh nimitettiin haaratoimistokomitean jäseneksi. Kun veli ja sisar Wicke sitten lähtivät Australiaan lokakuussa 1989, veli Koh nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi.

 Totuus leviää Sabahiin ja Sarawakiin

Malesian työn historiasta kerrottaessa on ehdottomasti mainittava monien aivan erityistä uskoa ilmaisseiden veljien ja sisarten kärsivällinen kestävyys ja uutterat ponnistelut, kun he 35 viime vuoden aikana ovat saarnanneet hyvää uutista Itä-Malesiassa. Kuten kartasta voidaan nähdä, Itä-Malesian erottaa Länsi-Malesiasta maantieteellisesti Etelä-Kiinan meri, ja siihen kuuluvat suuren Borneon saaren pohjois- ja luoteisrannikolla sijaitsevat Sabahin ja Sarawakin osavaltiot.

Kummallakin näistä paikoista on paljon ainutlaatuista tarjottavaa turisteille. Erityisen mielenkiintoinen paikka Sabahissa on sen yli 4000 metriä korkea Kinabaluvuori. Sarawak, joka tunnettiin aikoinaan pääkallonmetsästäjien maana, on nykyään kuuluisa viehättävistä pitkistä suurtaloistaan. Ne ovat korkeita, kovasta puusta ja palmunlehdistä tehtyjä rakennuksia, jotka ovat tukevien paalujen varassa ja sijaitsevat tavallisesti joenvarrella viidakon laitamilla. Kussakin suurtalossa on yhteiskäytävä ja sillä vieri vieressä jopa yli 40 asumusta. Tämän ansiosta yhdessä pitkässä rakennuksessa voi asua useita perheitä.

Jo 1950-luvun alussa Sabahissa oli kahden todistajaperheen jäseniä. He asuivat pääkaupungissa Jesseltonissa, jonka nimi on sittemmin vaihdettu Kota Kinabaluksi. Vuonna 1956 Filippiineiltä saapui Sabahiin töihin kolme innokasta veljeä, jotka asettuivat asumaan Tawaun merisatamakaupunkiin. Heidän vaimonsa tulivat pian perässä. Seuraavien vuosien kuluessa Filippiineiltä tuli ansiotyön takia Tawauhun muitakin veljiä ja heidän perheitään. He ryhtyivät todistamaan toisille, ja aikanaan muodostettiin seurakunta. Niinpä Tawaussa oli vuoteen 1963 tultaessa 28 julistajaa.

Runsaan parinkymmenen vuoden ajan seurakunta käytti valtakunnansalinaan erään ensimmäisten filippiiniläisten todistajien joukossa saapuneen veljen kotia. Vuonna 1983 löydettiin sitten toinen kokouspaikka erään kaupallisen rakennuksen toisesta kerroksesta. Vaikka uuteen paikkaan olikin paljon  helpompi päästä, varsinkin sadekautena, se oli huonon ilmastoinnin vuoksi erittäin kuuma. Lisäksi sinne kuului kova melu ja kantautui pölyä, koska alakerrassa oli rengas- ja autokorjaamoja. Onneksi tammikuussa 1985 saatiin vuokrattua eräs kaksikerroksinen talo. Vuosien kuluessa Tawaun seurakunta on jatkanut hengellistä ja lukumääräistä kasvuaan, ja nykyään siihen kuuluu 62 julistajaa.

Vuonna 1984 Tawaun seurakuntaan määrättiin veli ja sisar Lua, jotka olivat palvelleet erikoistienraivaajina Malakassa. Heidän läsnäolonsa seurakunnassa ja se, että he ottivat lujan johdon kenttäpalveluksessa, vauhditti suuresti seurakunnan toimintaa. Veli Lua on myös useasti voinut palvella kierrosvalvojan sijaisena Sabahissa.

Tawaun seurakunta on saanut paljon rohkaisua myös kahdelta innokkaalta tienraivaajasisarelta. Toinen heistä on sisar Gan Yam Hwa, joka tuli sinne tienraivaajaksi Länsi-Malesiasta vuonna 1985. Toinen sisar on Victoria Ico, joka kastettiin vuonna 1947 Filippiineillä. Vuonna 1988 hän muutti Tawausta Keningaun maaseutukaupunkiin, yhteen niistä paikoista, joihin veljet ovat rakentaneet oman valtakunnansalin. Tätä vastikään valmistunutta salia käytettiin ensi kertaa vuoden 1989 muistonvietossa, ja se vihittiin käyttöön 1. kesäkuuta tuona vuonna.

Toinen Sabahiin perustettu seurakunta sijaitsee Kota Kinabalussa, missä todistamistyö sai vaatimattoman alun 1950-luvulla. Nykyään tässä seurakunnassa palvelee 71 julistajaa ja 6 tienraivaajaa. Sabahin osavaltiossa tehtävä työ on vankalla perustalla, sillä siellä toimivat nämä kaksi seurakuntaa ja lisäksi viisi erillään olevaa ryhmää Keningaun, Lahad Datun, Sandakanin ja Kota Beludin kaupungeissa sekä Labuanin saarella. Julistajahuippu, johon sisältyvät myös tienraivaajat, on nyt kohonnut 180:ään.

Naapuriosavaltio Sarawak muistuttaa Sabahia monin tavoin. Sielläkin toimii viisi erillään olevaa ryhmää. Siellä on  myös kolme seurakuntaa, joista yksi on rakentanut oman valtakunnansalinkin.

Singaporessa toimivat kierrosvalvojat kävivät sekä Sabahissa että Sarawakissa ensi kertaa 1950-luvun puolivälissä. Sitten Sarawakin pääkaupunkiin Kuchingiin määrättiin Gileadin 28. kurssilta kaksi nuorta englantilaista lähetystyöntekijää, Michael Freegard ja Peter Price. He saapuivat perille lokakuussa 1957 ja perustivat lähetyskodin. He hankkivat viisumit vuodeksi, eikä heillä ollut vaikeuksia niiden uusimisessa seuraavaksi vuodeksi. Heidän seuraava viisumianomuksensa kuitenkin hylättiin sen enempää selittämättä, ja niin heidän täytyi vasten tahtoaan lähteä Sarawakista marraskuussa 1959. He saivat uuden määräyksen Malakaan, missä he jatkoivat lähetystyötään.

Lähtiessään Kuchingista siellä viettämänsä kahden vuoden jälkeen he saattoivat joka tapauksessa jättää jälkeensä seurakunnan  alun, sillä jopa 25 henkeä kävi säännöllisesti kokouksissa lähetyskodissa, ja monet niistä, joiden kanssa he olivat tutkineet, osallistuivat säännöllisesti myös kenttäpalvelukseen. Heidän vielä ollessaan Sarawakissa traktaatti Ihmisen ainoa rauhan toivo käännettiin ibanin kielelle, minkä jälkeen Seura painoi sen. Traktaattia levitettiin laajalti Rajangjoen varrella ja osavaltion syrjäisiin, sisämaassa sijaitseviin paikkoihin, missä puhuttiin ja ymmärrettiin vain ibania.

Käännöstyön oli tehnyt Eliab Bayang, ibanien eli meridajakkien heimoon kuuluvan suurperheen isä, joka oli oppinut totuuden eräältä lähetystyöntekijältä. Kun Eliab Bayang kuoli, hän lahjoitti testamentissaan erinomaisen maapalan Kuchingin seurakunnalle. Tuolla paikalla sijaitsee nyt kaunis valtakunnansali.

Valtakunnan työ jatkaa siis tasaista kasvuaan myös Sarawakissa. Kuchingissa, Mirissä ja Sibussa on seurakunta, ja Bintulussa, Sri Amanissa, Sarikeissa, Kapitissa ja Nanga Medamitissa  toimii viisi erillään olevaa ryhmää. Nykyään koko osavaltiossa palvelee uskollisesti 167 julistajaa ja 16 tienraivaajaa.

Kallisarvoisia ihmisiä tulee jatkuvasti lisää

Monikulttuurisesta Malesiasta on tosiaan tullut paljon kallisarvoisia ihmisiä. Profeetta Haggai kirjoitti henkeytyksestä: ”Kaikkien pakanakansojen kalleudet tulevat.” (Hagg. 2:7.) Suhteessa väestöön julistajia on tietenkin yhä melko vähän, noin yksi Valtakunnan julistaja 13500:aa asukasta kohden, mutta loppu ei ole vielä tullut, ja me odotamme kiinnostuneina, mitä Jehova tekee ennen suuren ahdistuksen äkillistä puhkeamista.

Sillä välin 1391 Jehovan todistajan innokas joukko palvelee nyt 36:ssa seurakunnassa ja ryhmässä tällä ihastuttavalla alueella ja levittää edelleen hyvää uutista, jotta Jehovan avulla voitaisiin vielä löytää lisää kallisarvoisia ihmisiä.

[Alaviitteet]

[Taulukot s. 252]

(Ks. painettu julkaisu)

MALESIA

Keskimäärin tienraivaajia

211

 

 

66

30

17

6

1958 1960 1970 1980 1992

Julistajahuippu

1391

 

 

 

514

168

80

32

1958 1960 1970 1980 1992

 [Kartat s. 208]

(Ks. painettu julkaisu)

MALESIA

Pääkaupunki: Kuala Lumpur

Viralliset kielet: malaiji (bahasa malaysia) ja englanti

Valtauskonto: islam

Väkiluku: 18687000

Haaratoimisto: Kelangissa

MALESIA

LÄNSI-MALESIA

Penang

Ipoh

PERAK

Kuala Lumpur

Klang

Malakansalmi

THAIMAA

Singapore

SUMATRA

[Kartta]

MALESIA

Kota Kinabalu

BRUNEI

SABAH

SARAWAK

Rajangjoki

Kuching

Etelä-Kiinan meri

FILIPPIINIT

BORNEO

[Kuva s. 213]

Ted Sewell ja hänen vaimonsa Isabell. Tedillä oli huomattava osuus hyvän uutisen levittämisessä 1930-luvun lopussa

[Kuva s. 216]

George Powell työskenteli Singaporen kirjallisuusvarastossa vuosina 1939–41

[Kuvat s. 220]

Singaporen kuuluisa Raffles-hotelli, jossa maaliskuussa 1947 ensimmäisellä vierailullaan olleet Milton Henschel ja Nathan Knorr ilmoittivat, että Singaporeen oli matkalla Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä

[Kuva s. 221]

Vuonna 1956 veli Knorr vieraili Singaporessa kolmatta kertaa. Hänen mukanaan oli päätoimiston henkilökuntaan kuuluva Don Adams

[Kuva s. 222]

Neil Crockett ja James Rowe saapuvat Kuala Lumpuriin Malaijaan vuonna 1951 aloittamaan lähetyspalvelustaan

 [Kuvat s. 224]

Alfred ja Thelma Wicke sekä oikealla Lloyd Barry, joka palveli vyöhykevalvojana elokuussa 1956. Taustalla on Pinangin vanha kiinalainen koulu, jossa pidettiin kokouksia

Alfred ja Thelma Wicke vuonna 1989

[Kuva s. 225]

Hyvän uutisen levittämisessä käytettiin moottoroituja polkupyöriä. Thelma Wicke valmiina aloittamaan kenttäpäivänsä Singaporessa vuonna 1951

[Kuva s. 226]

Vasemmalta Lee Siew Chan, Grace Sinnapillai ja Ng Yoon Chin, jotka valmistuivat Gileadin 31. kurssilta vuonna 1958 ja auttoivat levittämään Valtakunnan sanomaa entistä enemmän

[Kuva s. 227]

Norman ja Gladys Bellotti aloittivat lähetyspalveluksen vuonna 1949 ja panivat Valtakunnan työn alulle Kuala Lumpurissa. He palvelivat myöhemmin Indonesiassa ja Papua-Uudessa-Guineassa

[Kuva s. 228]

Les Franks palveli matkavalvojana, ja hänen mentyään naimisiin Margaretin kanssa he kumpikin palvelivat Kuala Lumpurissa ja Petaling Jayassa

[Kuva s. 230]

Valtakunnansali sekä veli ja sisar Bellottin lähetyskoti Ipohissa vuonna 1960

[Kuva s. 236, 237]

 Haaratoimisto ja Beetel-koti Kelangissa 30 kilometrin päässä Kuala Lumpurista

[Kuva s. 236]

Jotkut valtakunnansalit, kuten tämä Kuala Lumpurin sali, sijaitsevat korkeissa rakennuksissa

[Kuva s. 243]

Singaporessa ja Malesiassa palvelleet lähetystyöntekijät koolla Singaporessa lähellä paikkaa, jossa pidettiin Jumalan tahdon piirikonventti vuonna 1958

[Kuva s. 250]

Vyöhykevalvojana palveleva Douglas King (keskellä) vierailee lähetystyöntekijöiden Peter Pricen ja Michael Freegardin luona vuonna 1959

[Kuva s. 251]

Haaratoimistokomitea. Vasemmalta: Ng Hock Siew, Foo Chee Kang, Robert Cunard ja Koh Chye Seng