Tanska

POHJANMEREN ja Itämeren välistä työntyy esiin Tanska, Skandinavian maista pienin ja kuningaskuntana vanhin. Se sijaitsee suurimmaksi osaksi pitkänomaisella, pohjoista kohti kurottuvalla Jyllannin niemimaalla, jota reunustaa 483 saarta. Maata kaunistavat viehättävät maisemat: viljavat pellot ja vehreät niityt, virkistävät metsiköt ja tyynet, hopeiset järvet.

Ihmiset muistuttavat luonteeltaan leppoisaa maaseutua, josta puuttuvat kokonaan jylhät vuoristot ja karut korpimaat, arvaamattomat tulivuoret ja kesyttömät virrat. Onko siis ihme, ettei tanskalaisten tunteita saa kovinkaan helposti kuohumaan? He ovat enimmäkseen epäilijöitä, jotka pitävät parhaana odottaa ja katsoa, miten tilanteet kehittyvät; he ovatkin varsin suvaitsevaisia ja kukoistavia. Mikään ei lannista tanskalaista!

 Tämä tasainen mielenlaatu voi osaltaan selittää sen, miksi uskonnolliset muutokset ovat läpi vuosisatojen tapahtuneet niin kiihkottomasti. Kohta vuoden 800 jälkeen kohdistivat katolista uskoa julistavat lähetyssaarnaajat huomionsa pakanallisen Tanskan viikinkeihin, ja vuoteen 1000 mennessä olivat useimmat tanskalaiset vaihtaneet, ainakin muodollisesti, oman monijumalaisen uskontonsa katolisuuteen.

Luterilaisuus saapui Skandinaviaan noin 500 vuotta myöhemmin, kun uuteen uskoon kääntynyt kuningas Kristian III määräsi, että jokaisen hänen kuningaskunnassaan oli käännyttävä hänen uskontoonsa. Vain hyvin harvat vastustivat tätä uutta valtionkirkkoa, johon oli pakko kuulua. Yleensä katolisten pappien annettiin yksinkertaisesti jäädä entisiin seurakuntiinsa – joissa he nyt kuitenkin toimivat luterilaisina pappeina. Tavallinen kansanmies tuskin edes huomasi mitään muutosta, eikä vaihdos luterilaisuuteen tehnyt Raamatusta koko kansan kirjaa.

Vuonna 1849 maa sai lopulta demokraattisen perustuslain ja sen mukana palvontavapauden. Valtionkirkko muutettiin kansankirkoksi, jonka päänä oli kuitenkin edelleen kuningas. Vaikka jäsenyys oli nyt vapaaehtoista, vain harvat erosivat kirkosta, ja vielä nykyäänkin, yli 140 vuotta myöhemmin, kansankirkkoon kuuluu 90 prosenttia väestöstä.

Herätysliikkeitä

Viime vuosisadan puolivälissä maan yli pyyhkäisi herätysliikkeitten aalto. Teologi-runoilija N. F. S. Grundtvigin vaikutuksesta monet ihmiset alkoivat muodostaa omia seurakuntiaan, joskin tavallisesti kansankirkon helmassa. Näillä grundtvigilaisilla oli vapaamielinen näkemys Raamatusta, eivätkä he liiemmin korostaneet sen lukemista. He olivat kuitenkin kiinnostuneita kansansivistystyöstä ja perustivat kansanopistoja, kouluja, joissa nuoret ja aikuiset saattoivat täydentää historian ja kirjallisuuden tuntemustaan.

 Ennen pitkää kehittyi vastakkaisia näkemyksiä ajava sisälähetys, maallikkojen alkuun panema liike, joka pyrki herättämään kirkon jäseniä ”omakohtaiseen, elävään kristilliseen uskoon”. Toisin kuin grundtvigilaiset, sisälähetys puolusti voimakkaasti Raamatun lukemista, mutta korosti erityisesti syntiä ja helvetintuliopetusta sekä tuomitsi jyrkästi tanssimisen, alkoholinkäytön ja korttipelit ”maailmallisina”.

Kiinnostus Kristuksen paluuta kohtaan

Kun kiinnostus uskonnollisiin asioihin oli suurimmillaan, löysivät myös ateismi ja kehitysoppi tiensä Tanskaan. Tänä uskonnollisesti kuohuvana aikana jotkut alkoivat nähdä, että Raamatun ja kirkon opetusten välillä oli eroa. Sillä tavalla joukko Raamatun lukijoita kiinnostui Kristuksen paluuta koskevista ennustuksista.

Kun sitten Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles Taze Russell tuli ensivierailulleen Eurooppaan vuonna 1891, kuului Tanska hänen kierrokseensa. Hän raportoi: ”Norja, Ruotsi, Tanska, Sveitsi ja erityisesti Englanti, Irlanti ja Skotlanti ovat peltoja, jotka ovat valmiita ja odottavat sadonkorjuuta. Nämä pellot tuntuvat huutavan: ’Tulkaa auttamaan meitä!’, emmekä tiedä mitään lupaavampia alueita, joille viedä sirppimme ja leikata – –. [”Tuhatvuotissarastus”-sarjan] ruotsinkielisestä käännöksestä on suuri tarve samoin kuin käännöksestä, josta sekä tanskalaiset että norjalaiset hyötyisivät.”

Ensimmäinen Valtakunnan julistaja

Sophus Winter, 25-vuotias amerikantanskalainen suutari, saapui Yhdysvalloista vuonna 1894 ja asettui pääkaupunkiin Kööpenhaminaan. Russellin kirjoittaman ”Tuhatvuotissarastus”-sarjan I osa sekä joitakin traktaatteja oli tuolloin jo käännetty tanskaksi. Vuoden lähestyessä loppuaan veli Winter saattoi ilmoittaa Seuran päätoimistoon, joka siihen aikaan sijaitsi Alleghenyssä Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa, että hän oli levittänyt kaikki mukanaan tuomansa kirjat.

 ”Tuhatvuotissarastus”-sarjan II osan tanskalais-norjankielinen laitos ilmestyi vuonna 1895, ja tammikuusta 1897 lähtien Winter alkoi julkaista kerran kuussa ilmestyvää lehteä nimeltä Tusindaars-Rigets Budbærer (Tuhatvuotiskauden sanansaattaja). Kiinnostus heräsi, ja vuonna 1899 Kristuksen kuoleman muistonviettoon kokoontui 15 henkeä Kööpenhaminassa ja 12 henkeä Odderin kaupungissa.

Seuraavana vuonna Raamatun totuus sai jalansijaa myös Fårevejlessä, Sjællandin luoteiskulmassa sijaitsevassa syrjäkylässä, jossa oli rautatieseisake, sekä sen ympäristössä. Hans Peter Larsen, uskonnollinen mies, joka oli ensin mukana sisälähetyksessä ja liittyi sittemmin baptisteihin, oppi totuuden veli Winteriltä ja erosi pian baptistiseurakunnasta. Pieni, noin kymmenhenkinen ryhmä alkoi pitää kokouksia yksityiskodissa. Monien vuosien ajan noilla seuduilla puhuttiin siitä, miten hän toverinsa kanssa saarnasi Kristuksen paluuta kiinnittämällä ilmoituksia puhelinpylväisiin. Heidän työnsä ei jäänyt hedelmättömäksi, sillä vuonna 1902 kastettiin Sejerønlahdessa nuori nainen nimeltä Albertine Hansen Nielsen. Hän oli toimelias todistaja yli 66 vuotta aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1968.

Uusi julistajatoveri

Jotkut noista alkuaikojen julistajista puhuivat tuttavilleen ja sukulaisilleen. Toiset jakoivat traktaatteja kirkkojen ulkopuolella. Muutamat olivat kolporteeraajia (kokoajansaarnaajia). Näiden joukossa oli Carl Lüttichau, joka kesällä 1899 matkusti useita viikkoja pitkin Sjællandia ja levitti kirjan toisensa jälkeen eri kaupungeissa, muun muassa Roskildessa ja Holbækissa.

Lüttichau oli vastikään palannut Etelä-Afrikasta, missä hän oli joutunut onnettomuuteen ja saanut vakavia vammoja. Hän oli lujasti päättänyt, että jos hän selviäisi hengissä, hän käyttäisi elämänsä Jumalan palvelemiseen. Näin hän tekikin ja alkoi pian työskennellä Sophus Winterin kanssa. Vuonna  1900 he ryhtyivät yhdessä julkaisemaan ”Siionin Vartiotornia” tanskalaisella nimellä Zions Vagt-Taarn.

Sophus Winter alkoi kuitenkin ajelehtia pois totuudesta. Hän lakkasi julkaisemasta Zions Vagt-Taarnia syksyllä 1901 ja vajosi vuosien 1902 ja 1903 aikana väärän uskonnon pimeyteen.

Sen vuoksi Carl Lüttichau otti vuonna 1903 johdon. Hän oli syntynyt Jyllannissa Vingegaardissa, joka kuului Tjelen kartanoon. Kartanon omisti hänen isänsä, joka oli ollut Tanskan hallituksen valtiovarainministerinä joitakin vuosia. Carl sai koulun päästötodistukseensa korkeimmat arvosanat, opiskeli yliopistossa filosofiaa ja valmistuttuaan jatkoi opintojaan Edinburghin yliopistossa Skotlannissa ennen kuin lähti Etelä-Afrikkaan vuonna 1896. Hänen taustansa ja sivistyneen käytöksensä vuoksi ihmiset pitivät hänestä, ja hän oli pätevä edessä olevaan työhön.

Ensimmäinen merkittävä tapahtuma sen jälkeen, kun hän otti huolehtiakseen työstä, oli Charles Taze Russellin vierailu huhtikuussa 1903. Sen aikana pidettiin useita kokouksia, joista suurimmassa oli läsnä 200 henkeä. Lokakuussa Carl ryhtyi jälleen julkaisemaan Vartiotornia tanskaksi, ja heinäkuusta 1904 lähtien se ilmestyi säännöllisesti joka kuukausi.

Kilpimaalari löytää totuuden

Kööpenhaminan kokouksissa kävi viisi kuusi henkeä, muun muassa kaksi köyhää ompelijatarta. Mutta ryhmä oli pian saava lisävoimia.

Brønshøjissä, Kööpenhaminan pohjoisosassa, asui norjalainen kilpimaalari John Reinseth. Vaimonsa Augustan kanssa hän teki parhaansa kasvattaakseen lapsiaan Jumalan sanan mukaisesti. Johnilla oli tapana lukea Raamattua perheelleen, ja hän yritti selittää sitä niin, että myös lapset saattoivat ymmärtää. He kävivät monissa erilaisissa uskonnollisissa kokouksissa, mutta ne eivät tyydyttäneet heitä. Eräänä iltana he polvistuivat yhdessä ja perheen isä esitti vilpittömän rukouksen  Jumalalle pyytäen, että tämä avaisi heidän silmänsä näkemään totuuden. Seuraavana aamuna heidän ovellaan seisoi kolporteeraaja kädessään ”Tuhatvuotissarastus”-sarjan I osa! Kuka tämä saarnaaja oli? Hän oli Anna Hansen, toinen köyhistä ompelijattarista.

Carl Lüttichau jatkoi yhteydenpitoa ja kävi opettamassa tuolle perheelle Raamattua. Muutaman pitkän keskustelun jälkeen John alkoi käydä kokouksissa Seuran Tanskan-haaratoimistossa, joka sijaitsi Ole Suhrs Gadella. Jokaisen kokouksen jälkeen hänellä oli tapana rientää kotiin ja kertoa vaimolleen niistä ihmeellisistä asioista, joista hän oli kuullut. Vaikka Augusta oli ollut vuoteenomana useita vuosia, niin heti voimistuttuaan hän köpitti innokkaasti kokouksiin kainalosauvoilla.

Perhe omaksui totuuden viivyttelemättä. John käytti kaiken liikenevän aikansa saarnaamiseen ovelta ovelle. Usein  hän heräsi jo puoli viideltä aamulla valmistautuakseen kokouksiin. Kun hän myöhemmin päivällä väsyi, hän asettautui mukavasti nojatuoliin ja torkahti hetken, tavallisesti avainnippu löysästi kädessään. Nukahtaessaan hän pudotti avaimet ja heräsi tämän itse keksimänsä herätyskellon ääneen. Virkistyneenä hän oli jälleen valmis jatkamaan palvelusta.

Heikosta terveydestään huolimatta hänen vaimonsa halusi päästä viemään totuutta synnyinseudulleen, Pohjois-Sjællandissa sijaitsevan Hellebækin tienoille. Niinpä hän pakkasi suuren pajukirstun täyteen kirjoja ja lähetti sen junalla Helsingøriin. Koska hän ei pystynyt kantamaan käsilaukussaan kuin pari kirjaa, hän oli ommellut vyötäisilleen erikoisvyön, josta roikkui suuria, litteitä taskuja. Tällä tavoin sonnustautuneena – käsilaukku toisessa kädessä ja kävelykeppi toisessa, muutamia kirjoja vyössään väljän takin alla – urhoollinen Augusta kulki pitkin pohjoisrannikkoa ja saarnasi maalaistalosta toiseen. Juuri ennen kuolemaansa vuonna 1925 hän sanoi viimeiseksi: ”Tuolla Pohjois-Sjællandissa on niin paljon tehtävää, ja minä halusin niin kovasti auttaa siinä.”

Myös kolmesta heidän lapsestaan tuli innokkaita hyvän uutisen julistajia, ja heidän pojallaan Poulilla oli etu palvella jonkin aikaa haaratoimistonvalvojana.

Ålborgin ”keskiviikkoveljet”

Vuonna 1910 oli Ålborgissa Pohjois-Jyllannissa pieni ryhmä ihmisiä, jotka olivat vetäytyneet pois eri kirkoista, koska he eivät olleet löytäneet niistä hengellistä ravintoa. He kokoontuivat joka keskiviikko johonkin yksityiskotiin lukemaan Raamattua ja keskustelemaan siitä keskenään. Heidän joukossaan olivat Peter ja Johanne Jensen. Myös tämän pariskunnan poika Arthur kävi kokouksissa silloin tällöin, vaikka olikin vapaa-ajattelija.

Kun Anna Hansen – Reinsethin perheen luona käynyt ompelijatar – tuli tarjoamaan ”Tuhatvuotissarastus”-sarjan I osaa, Johanne Jensen hankki kirjan itselleen. Arthur luki sen  kyltymätöntä nälkää tuntien yhdessä yössä. Hänen täytyi kuitenkin vielä odottaa saadakseen hengellisen nälkänsä paremmin tyydytetyksi. Ennen kuin hän saattoi paneutua asiaan tarkemmin, hänen oli matkustettava Kööpenhaminaan, mutta siellä ollessaan hän sairastui yllättäen lavantautiin. Sairaalassa maatessaan hänellä oli tilaisuus ravita itseään hengellisesti. Hän lähetti sanan Ole Suhrs Gadella sijaitsevaan toimistoon ja ilmoitti haluavansa jokaisen saatavilla olevan Seuran julkaisun. Sairaalasta päästyään hän kävi kaikissa kokouksissa, mutta sekään ei sammuttanut hänen hengellistä nälkäänsä. Usein kokousten jälkeen hän saattoi Poul Reinsethin kotiin, minkä jälkeen Poul saattoi Arthurin tämän asunnolle. Ei ollut lainkaan harvinaista, että he kävelivät koko yön asunnolta toiselle ja keskustelivat samalla innokkaasti totuudesta. Heistä tuli elinikäiset ystävykset.

Sitten Arthur ryhtyi vilkkaaseen kirjeenvaihtoon Ålborgissa asuvan äitinsä kanssa ja iloitsi siitä ajatuksesta, että saisi kertoa ”keskiviikkoveljille” löytämistään Raamatun totuuksista. Kun hän lähti jouluksi vanhempiensa luo, Poul tuli hänen mukaansa. Siellä Arthuria pyydettiin johtamaan keskiviikkoinen kokous, jossa virisi eloisa keskustelu hänen kiinnittäessään huomion siihen, että pakanain ajat päättyvät vuonna 1914. Kaikki ”keskiviikkoveljet” eivät jatkaneet käyntejään Arthurin keskusteluryhmässä. Pieni ydinjoukko uskollisia tarttui kuitenkin totuuteen, ja Ålborgiin perustettiin seurakunta vuonna 1912. Ryhmään kuulunut  nuori nainen nimeltä Thyra Larsen rupesi kolporteeraajaksi, ja hänen kaksi sisartaan, Johanne ja Dagmar, pysyivät seurakunnan uskollisina tukijoina.

Veli Russellin vierailu

Raamatuntutkijoiden piirissä alettiin yhä enemmän odottaa, mitä tapahtuisi, kun pakanain ajat päättyisivät. Tulisiko Harmagedon saman tien? Otettaisiinko seurakunta pois ennen Harmagedonia? Tällaiset kysymykset pyörivät veljien mielessä. He kyllä tiesivät, että Valtakunnan evankeliumi piti ensin saarnata kaikille kansoille, kuten Matteuksen 24:14:ssä sanottiin, mutta näin oli ehkä jo tapahtunut, olivathan kaikki kansat edustettuina Amerikassa, missä Russellin saarnoja julkaistiin sanomalehdissä.

Tästä epätietoisuudesta huolimatta työ laajeni ja sai uutta intoa Yhdysvalloissa sijaitsevasta maailmankeskuksesta tulleiden veljien vierailuista. Veli Russell saapui Kööpenhaminaan 24. toukokuuta 1909. Satakunta ihmistä oli kuuntelemassa hänen puhettaan aiheesta ”Liitot”, ja kun illalla oli vuorossa  puhe ”Saatanan herruuden kukistaminen”, sitä seurasi keskittyneesti 600 kuulijaa. Kaksi vuotta myöhemmin hänen esitelmässään ”Suuri valkoinen tuomioistuin” oli läsnä 800 henkeä.

Veli Russell vieraili Tanskassa seuraavan kerran elokuussa 1912. Silloin veljet vuokrasivat ensimmäistä, joskaan eivät viimeistä, kertaa Odd Fellows -talosta salin, jossa oli 1600 istumapaikkaa. Väkeä tuli kuitenkin niin paljon, että tuon saman rakennuksen pienempään saliin järjestettiin viime hetkellä ylimääräinen kokous. Esitelmä ”Haudan takana” pidettiin siten yhtaikaa molemmissa tiloissa. Koska kumpikin sali oli ääriään myöten täynnä, piti useita satoja pettyneitä käännyttää takaisin ovelta.

Talosta-taloon-saarnaaminen oli entistä innokkaampaa. Kööpenhaminalainen Louis Carlsson kertoo vuodesta 1913: ”Koko vuosi oli traktaattien levityksen aikaa. Sunnuntaiaamuisin kello yhdeksän John Reinseth seisoi kadunkulmassa jakamassa alueita ystäville, jotka lähtivät palvelukseen. Emme soittaneet ovikelloa vaan pudotimme traktaatin postiluukusta sisään. Muistan yhden tapauksen, joka sattui Vesterbron kaupunginosassa Kööpenhaminassa. Erään asunnon etuovessa oli himmeä lasi, ja saatoin nähdä sisäpuolella olevan miehen hahmon. Pudotin luukusta traktaatin, jonka aiheena oli ’Babylon’. Hän poimi sen ylös ja työnsi sen takaisin. Niinpä pistin sisään uuden traktaatin ’Mitä Raamattu sanoo helvetistä?’. Näin miehen ottavan sen käteensä ja katsovan sitä – ja yllätyksekseni hän piti tämän traktaatin!”

Lisää ihmisiä tuli mukaan, ja uusia seurakuntia muodostettiin. Kevääseen 1914 mennessä oli pieniä seurakuntia perustettu 12 kaupunkiin Kööpenhaminan seurakunnan lisäksi.

Maailmansota puhkeaa

Kesällä 1914 Joseph F. Rutherford saapui jälleen Eurooppaan veli Russellin edustajana. Muutamia päiviä ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista hän oli matkalla Saksasta Englantiin. Hänen rakkautensa tanskalaisiin veljiin, joiden  luona hän oli jo vieraillut vuosina 1910 ja 1913, sai hänet kuitenkin poikkeamaan reitiltään ja tulemaan Kööpenhaminaan voidakseen olla läsnä ensimmäiset kaksi päivää konventissa, joka oli suunniteltu pidettäväksi 1.–4. elokuuta. Lyhyessä jäähyväispuheessaan tuona sunnuntaiaamuna veli Rutherford kannusti veljiä nöyrtymään Jumalan väkevän käden alle ja luottamaan Häneen täysin kaikissa tilanteissa noina levottomina aikoina.

Veli Rutherford alkoi nyt kuitenkin itse tulla levottomaksi sodan läheisyyden vuoksi. Hänen piti päästä Englantiin, mutta kaikki säännölliset laivayhteydet Esbjergistä Tanskasta Englannin satamiin oli jo katkaistu, eikä kukaan tiennyt, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Hän lähti matkaan kohti Englantia kalastuskutterilla – juuri niiden vetten halki, joilla kaksi vuotta myöhemmin taisteltiin yksi ensimmäisen maailmansodan suurimmista meritaisteluista, Skagerrakin meritaistelu.

Samaan aikaan konventti jatkui Kööpenhaminassa. Sen viimeisenä päivänä muualta tulleita veljiä kehotettiin palaamaan kotiinsa heti illalla sen sijaan, että he odottaisivat aamuun, koska pelättiin, että juna- ja muu julkinen liikenne pysäytettäisiin. Kukaan ei silti tajunnut, kuinka mittavaksi sota paisuisi. Tanska pysyi kuitenkin puolueettomana, eikä saarnaamistyölle asetettu mitään merkittäviä rajoituksia.

”Kuvanäytös Luominen”

”Kuvanäytös Luominen”, elokuva- ja kuultokuvaesitys, saapui Tanskaan tuona syksynä. Ensimmäinen näytös oli Odd Fellows -talossa Kööpenhaminassa, ja vuoden 1915 aikana se esitettiin käytännöllisesti katsoen kaikissa maakunnissa, parhaissa saleissa, jotka olivat aina viimeistä sijaa myöten täynnä. Ålborgista kotoisin oleva Dagmar Larsen, joka myöhemmin avioitui kööpenhaminalaisen Louis Carlssonin kanssa, muistelee: ”Aloimme ahkerasti jakaa kutsuja. Saimme niitä 500 kappaleen nipun kerrallaan ja käytimme kaiken vapaa-aikamme  tuohon työhön. Sisartani Johannea ja minua pyydettiin auttamaan näytöksissä ’diakonissoina’. Meillä oli mustat, valkokauluksiset puvut ja musta, samettinen päähine. – – Näytöksiä oli kolme päivässä, ja väkeä aivan valtavasti. Koko kaupunki oli sekaisin, sillä värilliset kuvat olivat jotakin uutta – ja näytös oli ilmainen! Vieraille annettiin kortti, johon he saivat kirjoittaa nimensä ja osoitteensa, jos he halusivat lisätietoja, ja kaksi kolporteeraajaa jäi joksikin aikaa kaupunkiin huolehtimaan noista kiinnostuneista.”

Päättäväinen opettajatar

Vuonna 1915 herätti huomiota eräs toinenkin tapahtuma. Totuus oli edellisenä vuonna saavuttanut maan pohjoiskärjessä sijaitsevan Skagenin kalastajakylän. Muuan taidekauppias oli vaimoineen omaksunut totuuden. Myös opettaja Marie Due oli kiinnostunut. Dagmar Larsen, joka oli juuri käynyt kasteella, tuli Skageniin lastenhoitajaksi. Hän tapasi Marie Duen ja keskusteli paljon hänen kanssaan raamatullisista aiheista.

Samana syksynä Marie Due erosi kirkosta ja kieltäytyi opettamasta enää uskontoa. Hänen tarinaansa kerrottiin sanomalehdissä ympäri maan. Lopulta hänet siirrettiin eläkkeelle 45-vuotiaana, ja saman tien hän ryhtyi kokoajanpalvelijaksi – onnellisempana kuin koskaan, sillä eläke peitti hänen menonsa. Hän työskenteli uskollisesti monia vuosia Tanskassa, Norjassa ja Suomessa. Hän oli täysin lannistumaton ja erinomainen esimerkki kestävyydestä kuolemaansa saakka.

Vaikeita vuosia

Veli Russellin kuolemaa vuonna 1916 seurasivat vaikeat ajat, varsinkin Kööpenhaminan seurakunnassa. Jotkut sisaret alkoivat opettaa vääriä oppeja, ja he vaikuttivat jopa joihinkin vanhimpiin. Erään kokouksen aikana Ole Suhrs Gadella vuonna 1917 muuan sisar nousi yhtäkkiä seisomaan ja sanoi: ”Tulkaa, nyt me lähdemme!” Kuusitoista seurakuntalaista, noin neljännes läsnäolijoista, käveli hänen perässään ulos –  eikä heitä nähty sen koommin. Heidän lähtönsä oli kuitenkin helpotus. Kokoukset saattoivat jatkua rauhassa.

Jotkut niistä, jotka jäivät pois, liittyivät Paul S. L. Johnsoniin, joka oli jättänyt totuuden Yhdysvalloissa samoihin aikoihin. He yrittivät houkutella toisia mukaansa panettelulla ja lähettämällä heille häväistyskirjoituksia. Luopumus levisi kuolion tavoin muihin seurakuntiin. Se oli aikaa, jolloin tarvittiin uskollista kestävyyttä ja päättäväisyyttä.

Toiminta elpyy maailmansodan jälkeen

Tanskankielisen Vartiotornin vuoden 1919 heinäkuun numerossa ilmoitettiin, että kauan odotettu Täyttynyt salaisuus (Raamatun tutkielmien VII osa) julkaistaisiin nyt tanskalais-norjankielisenä laitoksena. Veljet odottivat suuren saarnaamisrynnistyksen alkavan. Kööpenhaminassa oli jo pidetty kolporteerauskurssi, jossa veljiä oli opetettu käymään ihmisten luona. Nyt kannustettiin ensimmäistä kertaa myös sellaisia, jotka eivät olleet kolporteeraajia, todistamaan ovelta ovelle ja levittämään kirjoja.

Seuraavina vuosina kourallinen väsymättömiä, peräänantamattomia kolporteeraajia teki suunnattoman työn kylvämällä Valtakunnan siementä ja viljelemällä uutta peltoa. Niels Ebbesen Dal oli yksi innokas esimerkki. Tämä amerikantanskalainen  mies palasi vuonna 1918 synnyinseudulleen Morsin saareen Pohjois-Jyllantiin. Hän oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa kirjasta Jumalan aikakausisuunnitelma, jonka hän oli löytänyt hotellihuoneesta. Saavuttuaan Tanskaan hän ryhtyi viipymättä kolporteeraajaksi ja alkoi saarnata sukulaisilleen ja kaikille muille Morsin asukkaille.

Tämä herätti melkoista kohua. Dalin perheenjäsenet olivat huomattavia grundtvigilaisia ja saarelaiset kunnioittivat heitä suuresti. Mutta nyt tämä Dal tuli ja saarnasi uusia aatteita. Hänen isoveljensä Frode kiinnostui asiasta oitis samoin kuin Froden poika Kristian, joka oli juuri valmistunut opettajaksi. Kristian aloitti kolporteerauksen vuonna 1920 ja sai myöhemmin toverikseen veljensä Knudin.

Uusi, huomiota herättävä sanoma

Vartiotorni-seuran toinen presidentti oli Yhdysvalloissa jo pitänyt menestysesitelmänsä ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Nyt oli Euroopan vuoro kuulla se. Joseph F. Rutherford saapui 12. elokuuta 1920 muutaman työtoverinsa kanssa laivalla Englantiin, ja samalla kun hän jatkoi matkaansa muualle Eurooppaan, tuli A. H. Macmillan Tanskaan pitämään tuon puheen.

Veli Macmillan astui maihin Esbjergissä torstaina 21. lokakuuta 1920 ja puhui samana iltana Palace-hotellissa. Seuraavaksi esitelmä pidettiin Odensessa. Kööpenhaminassa se esitettiin Odd Fellows -talossa. Jo tuntia ennen ohjelman alkua olivat ihmiset kerääntyneet talon ulkopuolelle, ja kun ovet avattiin, sali täyttyi tuossa tuokiossa! Monien kasvoilta katosi iloinen hymy, kun he eivät mahtuneetkaan sisään. Kuulijakunta oli kuitenkin erittäin tarkkaavainen, ja kokouksen jälkeen levitettiin 300 Miljoonat-kirjasta.

Macmillanin puhe saa vastakaikua

Tästä ”uudesta” sanomasta oltiin selvästikin hyvin kiinnostuneita: veli Macmillanin yleisökokoukset olivat vetäneet  puoleensa yli 5000 kuulijaa! Joistakuista tuli raamatuntutkijoita ja innokkaita Jumalan sanan julistajia. Tällaisia olivat Johannes ja Thora Dam, Esbjergissä yleisön joukossa istunut nuoripari, joka kuului metodistikirkkoon. Mies oli kirkonvartija, joten he asuivat kirkkorakennuksessa. Puheen jälkeen he tilasivat Miljoonat-kirjasen, ja kolmisen kuukautta myöhemmin eräs kolporteeraaja tuli käymään heidän luonaan.

Kolporteeraaja jäi heille joksikin aikaa opettamaan heitä, jotta he saisivat hyvän perustan vastalöytämälleen uskolle. Tämä ei tietystikään ilahduttanut metodistipappia. Eräänä päivänä hän tapasi kolporteeraajan kirkon ulkopuolella ja kysyi: ”Kuka kumma teille on antanut luvan kalastaa minun kalakopassani?” Veli vastasi nopeasti: ”Kuka teille antoi luvan panna kalat koppaan?”

Johannes Dam oli löytänyt tosi kirkon! Kaiken kaikkiaan 18 jäsentä erosi metodisteista, ja sillä tavalla Esbjergin seurakunta sai alkunsa.

Yksi niistä, jotka joutuivat väenpaljouden vuoksi kääntymään kotiinsa veli Macmillanin ”Miljoonat”-esitelmästä Kööpenhaminassa, oli nuori ja palava sosiaalidemokraatti, tupakkatehdastyöläinen nimeltä Angelo Hansen. Vaikka hän olikin  pettynyt siksi, ettei ollut kuullut esitelmää, hänen kiinnostuksensa Raamatun totuutta kohtaan oli herännyt. Kun hän muutamaa kuukautta myöhemmin joutui työttömäksi ja meni ilmoittautumaan ammattiyhdistyksensä toimistoon, hän tapasi siellä erään työttömän ammattitoverinsa, joka hänen yllätyksekseen oli raamatuntutkija. Miten ikävä uutinen kirkolle! Pian oli Angelo Hansenkin raamatuntutkija.

Rutherfordin vierailu vuonna 1922

Vuonna 1922 veli Rutherford tuli jälleen Kööpenhaminan konventtiin. Tällä kertaa hän piti ”Miljoonat”-esitelmän Odd Fellows -talossa – samassa paikassa, missä veli Macmillan oli esittänyt sen puolitoista vuotta aikaisemmin.

Millainen vaikutus puheella oli? Politiken-päivälehden etusivulla kirjoitettiin: ”Tuomari Rutherfordilla oli suuri menestys eilen illalla konserttisalissa. Tuon suuren salin joka ikinen paikka oli varattu jo kauan ennen puheen alkua, ja uusia kuulijoita tuli tulvimalla. Useita satoja käännytettiin ovelta. Kaikki paikat olivat täynnä.”

 Tässä konventissa meni kasteelle muun muassa Christian Rømer -niminen nuorimies, joka oli saanut kosketuksen raamatuntutkijoihin kotisaaressaan Bornholmissa. Hänen isälleen oli tilattu Vartiotorni lahjaksi ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja eräänä päivänä vuonna 1919 oli tuolloin 20-vuotias Christian löytänyt yhden lehden. ”Se mitä minulle tapahtui tuona päivänä, oli niin suurenmoinen kokemus, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan”, hän kertoo. ”Tässä oli se totuus, jonka tiesin aivan varmasti olevan Raamatussa, ja nyt olin saanut sen, nyt se oli minulla.”

Kööpenhaminan konventin aikana hän oli läsnä kolporteeraajien kokouksessa. Siellä hän tapasi Kristian Dalin – ja hänen elämänuransa oli lyöty lukkoon. Hän aloitti kolporteerauksen Bornholmissa kesäkuussa 1922.

Kasvua Kööpenhaminassa

Talvella 1921–22 Angelo Hansen oli tapansa mukaan todistamassa työttömille kaupunkilaisille, jotka odottelivat ammattiyhdistyksensä ilmoittautumispaikan ulkopuolella. Hänen pidellessään Miljoonat-kirjasta päänsä yläpuolella ja huutaessaan: ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan!”, eräs nuori, totuutta etsivä mies tuli hänen luokseen. Hänen nimensä oli Christian Bangsholt. Hän luki kirjasen läpi samana iltana ja alkoi käydä kokouksissa Ole Suhrs Gadella. Se mitä hän siellä kuuli, oli aivan erilaista kuin se, mitä hän oli aikaisemmin kuullut Pelastusarmeijalta, helluntaiseurakunnalta, metodisteilta ja kaikilta muilta ryhmiltä, joista hän oli turhaan etsinyt totuutta. Hän ei yksinkertaisesti voinut pitää tätä uutista itsellään.

Hän puhui asiasta tuttavilleen, ja jotkut heistäkin alkoivat käydä kokouksissa, muun muassa Herløv ja Betty Larsen. Herløv ja Christian olivat nuoruudenystäviä, jotka olivat aikoinaan musisoineet paljon yhdessä. Nyt he löysivät yhteisen sävelen Raamatun totuudesta.

Samana keväänä raamatuntutkijoista kiinnostui toinenkin  nuorimies, Hans Christian Johnsen. Hän oli täysin uskonnonvastainen ateisti, joka oli uppoutunut sosialistisiin aatteisiin. Hänen huomionsa kiintyi ”Miljoonat”-esitelmään kutsuvaan julisteeseen. Matkallaan esitelmäpaikalle hän osti sanomalehden, jotta hänellä olisi jotain lukemista siinä tapauksessa, että esitelmä olisi pitkästyttävä. Hän käyttikin sanomalehteään – kirjoituspaperina! Raamatunjakeita vain tuli niin nopeasti, ettei hän millään ehtinyt kirjoittaa niitä muistiin samassa tahdissa. Koska puhe oli johdonmukainen ja ymmärrettävä, hänen ateisminsa väistyi sivuun ja tilalle tuli usko Jumalaan. Tuo esitelmätilaisuus ei jäänyt hänen ainoakseen, ja syyskuussa hänen vaimonsa lähti hänen mukaansa. Molemmille oli selvää, että Valtakunnan sanomaa oli saarnattava talosta taloon.

Eräänä päivänä vuonna 1925 Hans Christiania pyydettiin käymään Einer Benggaard -nimisen nuorenmiehen luona, joka oli lukenut joitakin Seuran kirjoja. Kun Eineriin sitten oli otettu yhteyttä, hän kasvoi nopeasti uskossa ja liittyi myös mukaan todistustyöhön.

Näin muodostui 1920-luvulla pieni ydinjoukko nuoria, innokkaita julistajia – veljiä ja sisaria, jotka jättivät lähtemättömän jälkensä työhön. Suuri osa Kööpenhaminassa tapahtuneesta kasvusta aina nykyaikaan asti juontaa juurensa noiden harvalukuisten uskollisten toiminnasta.

Uranuurtajia Jyllannissa

Työtä tehostettiin nyt maaseutualueilla. Kolme kolporteeraajaa, Knud ja Kristian Dal sekä Christian Rømer, muodosti tammikuussa 1924 ”kolporteeraajakolonnan”, joka lähetettiin Jyllantiin. Heidän ensimmäinen pysähdyspaikkansa oli Skive. Veli Lüttichau aloitti rynnistyksen pitämällä esitelmän kaupungin suurimmassa salissa. Sen jälkeen järjestettiin oluttupiin ja seurantaloihin joka puolelle aluetta kokouksia, joissa puhujana oli Kristian Dal. Niistä tiedotettiin sanomalehti- ja  jakeluilmoituksissa. Puheen jälkeen kolporteeraajat kävivät alueen läpi tarjoten kirjoja ja kirjasia.

Keväällä 1924 kolmikko saapui Hadersleviin Etelä-Jyllantiin, maakuntaan, joka oli välillä kuulunut Saksalle mutta joka liitettiin takaisin Tanskaan kansanäänestyksellä vuonna 1920. Tuon alueen nuoret miehet oli viety taistelemaan länsirintamalle ensimmäisessä maailmansodassa. Monien usko Jumalaan oli jäänyt Ranskan taisteluhautoihin.

Christian Rømer kuvailee, millaista oli todistaa näille ihmisille: ”Se oli jokseenkin omalaatuinen mutta kiinnostava alue. Heidän poliittinen taistelunsa oli tehnyt heistä vastaanottavaisia.”

Yksi niistä, jotka kolporteeraajat tapasivat käydessään aluetta ensimmäistä kertaa läpi, oli Anton Hansen, puukenkien tekijä Over Jerstalista. Hänkin oli menettänyt uskonsa länsirintamalla. Muutaman sotatoverinsa kanssa hän tuli kuuntelemaan esitelmää ”Mitä Raamattu sanoo helvetistä?”. Seuraavana päivänä Knud Dal kävi hänen luonaan, ja kiihkeän, kolmituntisen keskustelun päätteeksi hän hankki itselleen kirjan Jumalan harppu. Se sytytti uudelleen hänen uskonsa siinä määrin, että hänestä ja hänen vaimostaan Kathrinesta tuli huomattavia saarnaajia Etelä-Jyllannissa.

Aina syksyyn 1925 saakka ”Dalin kolonnan” kolme kolporteeraajaa käyttivät kulkuvälineinään polkupyöriä tai junia, mutta sitten eräs veli järjesti heille auton. Christian Rømer matkusti Kööpenhaminaan hakemaan sen. ”Se oli suuri tapaus! Kyseessä oli ihastuttava vanha autorämä, jossa oli kokoontaitettava kuomu ja kaikki”, hän muistelee lämpimästi. ”Ja koska vain minulla oli ajokortti, sain olla kuljettajana. Auto kesti meillä vuoden. Sitten vaihdoimme sen tuon ajan unelmaan – tyylikkääseen vuoden 1923 Ford Sedaniin. Se oli umpinainen ja lämpimämpi talvisin. Varsinainen hienostoauto!”

 Nämä kolporteeraajat kävivät vähitellen läpi koko Jyllannin ja Fynin saaren maaliskuuhun 1929 mennessä, jolloin tähän erikoistoimintaan tarkoitetut varat oli käytetty loppuun.

Uusia kolporteeraajia liittyy mukaan työhön

Sillä välin olivat kööpenhaminalainen Ella Krøyer ja Kristine Poulsen, grundtvigilaisesta kodista lähtenyt opettaja, alkaneet saarnata Etelä-Sjællandissa. Tämäkin oli koskematonta aluetta. Syksyllä 1926 sisaret olivat todistamassa Vordingborgin kaupungin ympäristössä. Sisar Poulsen verestää muistojaan: ”Sokerijuurikkaan korjuuaika oli juuri meneillään. Teitä ei ollut asfaltoitu, ja kun sokerijuurikaskärryt kulkivat niitä päivällä ja yöt satoi, syntyi mutaiseen tiehen syviä uria. Toisinaan meidän oli pakko luopua yrittämästä jollekin tilalle tai johonkin taloon, koska emme enää yksinkertaisesti päässeet eteenpäin.”

Eräänä päivänä sisarten silmiin osui juuri se, mitä he tarvitsivat päästäkseen mudasta voitolle – pitkävartiset kumisaappaat! Kumpikin osti itselleen saapasparin saman tien. Mutta noina aikoina kumisaappaat olivat uusinta uutta, ja siksi sisaret herättivät paljon huomiota kaikkialla, missä he kulkivat. Matka Kööpenhaminaan levähtämään saattoi heidän saappaansa yleisen kiinnostuksen kohteeksi. Eräs Ole Suhrs Gadella sijainneessa haaratoimistossa työskennellyt sisar oli niin ihastunut heidän uusiin jalkineisiinsa, että hän nappasi toisen parin eteisestä jalkaansa ja saapasteli niillä ympäri toimistoa näyttääkseen kaikille, miten hyvin kolporteeraajat olivat varustautuneet!

Kolmas kolporteeraajayksikkö, Anna Petersen ja Thora Svendsen, työskenteli niin ikään Fynissä ja Jyllannissa. Sisar Petersen kertoo: ”Meidät tienraivaajat lähetettiin tavallisesti alueille, missä ei ollut seurakuntia. Meillä oli tapana mennä kyläkauppaan ja kysyä kauppiaalta, tiesikö hän kaupungista ketään, joka voisi vuokrata huoneen. Keittiöömme kuului  pieni petrolikeitin ja muutama astia vanhan pöydän tai parin sälelaatikon päällä, jotka saimme kauppiaalta.”

Silloin tällöin sisaret liittyivät ”Dalin kolonnan” seuraan. Mihin se johti? Sisar Petersen ja veli Rømer päättivät liittoutua yhteen pysyvämmin: he menivät naimisiin vuonna 1933. Sisar Rømer on nykyisin sairaskodissa, mutta veli Rømer jatkaa yhä kokoajanpalvelustaan.

Järjestetyt saarnaamaan

Tällä välin oli Tanskassa tapahtunut paljon. Vuonna 1922 oli Cedar Pointissa Ohiossa Yhdysvalloissa esitetty historiallinen kutsu ”julistaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa”. Nyt oli kolporteeraajien lisäksi myös kaikkien muiden seurakunnan yhteydessä olevien tarkoitus saarnata säännöllisesti. Kun tällaiset uutiset tavoittivat Tanskan rannat, veljet alkoivat ymmärtää, että he voisivat kaikki liittyä mukaan julistamaan hyvää uutista. Saarnaamiskutsua kaiutettiin tanskankielisen Vartiotornin välityksellä, mutta työtä ei ollut vielä järjestetty. Miksi ei? Seurakunnan vastuulliset miehet – valitut vanhimmat – eivät tarttuneet työhön. Jotain oli tehtävä.

Veli Rutherford suunnitteli menevänsä Örebron konventtiin Ruotsiin toukokuun lopussa 1925. Juuri ennen sitä hän oli  R. J. Martinin kanssa Sveitsissä. Säästääkseen aikaa he lähtivät lentäen Zürichistä Kööpenhaminaan, mutta heidän perille pääsystään oltiin huolestuneita. Heidän lentäessään Pohjois-Saksan ja Tanskan yli puhkesi myrsky, joka sai heidän koneensa heittelehtimään rajusti. Heidän laskeuduttuaan Kööpenhaminaan yli sadan hengen riemuitseva joukko toivotti heidät tervetulleeksi, sillä kukaan ei ollut uskonut, että yksikään kone selviäisi tuosta myrskystä. Nyt he olivat puolen tunnin ajomatkan päässä satamasta, missä veli Macmillan jo odotti heitä. Hän oli saanut lautan kapteenin ja satamapäällikön viivyttämään lähtöä Malmöhön veljien vuoksi. Niinpä he kaikki pääsivät lauttaan ja saapuivat seuraavana päivänä konventtiin Örebrohon.

Konventin viimeisenä päivänä veli Rutherford ilmoitti, että Kööpenhaminaan perustettaisiin Pohjois-Euroopan toimisto, jonka valvojaksi tulisi skotlantilainen William Dey. Toimisto valvoisi Seuran toimintaa Skandinaviassa ja Baltian maissa ja ”kannustaisi erityisesti Valtakunnan sanoman julkiseen saarnaamiseen ja edistäisi sitä”.

 Veli Dey, poikamies, oli ollut raamatuntutkija vuodesta 1913 lähtien. Hän oli juuri sopiva mies tuohon tehtävään. Hän jätti verojohtajan viran Lontoossa tullakseen Pohjois-Euroopan toimiston valvojaksi. Hän oli energinen ja sitkeä, ja hänen vaikuttimenaan oli palava rakkaus totuuteen. Hän oli saanut paljon kokemusta palvellessaan Englannissa, missä seurakuntien kolporteeraustyö oli järjestetty jo useita vuosia aiemmin. Veljet pitivät hänestä, ja pian hänet tunnettiin Suurena Skottina.

Veli Dey ei hukannut aikaa järjestäessään saarnaamistyötä. Poul Reinseth nimitettiin Kööpenhaminan palvelusjohtajaksi valvomaan todistamista pääkaupungissa. Kaupunki jaettiin kuuteen alueeseen, joista jokaisessa oli vastuullinen aluepalvelusjohtaja. Yksityiskoteihin perustettiin kirjavarastoja, niin ettei jokaisen julistajan tarvinnut enää mennä haaratoimistoon hakemaan kirjallisuutta. Näiden järjestelyjen ansiosta todistustyö sai nyt uutta, tervettä voimaa.

Palveluspäivä konventissa

Vuoden 1925 konventti oli Tanskan teokraattisen historian kohokohtia. Tanskankielisessä Vartiotornissa ilmoitettiin:  ”Tiistaina 1. syyskuuta pidetään erikoispalveluspäivä, ja kaikkien siihen kykenevien odotetaan osallistuvan näihin ponnisteluihin levittää sanomaa kolporteeraamalla kirjoja käyttäen Kööpenhaminan alueella.” Päivä alkoi Poul Reinsethin puheella, joka käsitteli saarnaamisen tärkeyttä. Sitten konventtivieraat hajaantuivat kaikkiin ilmansuuntiin tarjoamaan kirjoja talosta-taloon-työssä.

Tanskankielisessä Vartiotornissa annettiin jälkeenpäin seuraavanlaista kannustusta: ”Konventin jälkeen on moniin luokkiin [seurakuntiin] levinnyt into ja palavuus levittää sanomaa, ja toivomme sen merkitsevän sitä, että työ laajenee toden teolla.”

Yhä useammat seurakunnat liittyvät mukaan työhön

Veli Dey ei hidastanut tahtiaan. Valvojan toimensa ensimmäisinä kolmena ja puolena kuukautena hän matkusti 14000 kilometriä Skandinaviassa ja Baltian maissa järjestäessään evankelioimistyötä. Einer Benggaard kertoo tähän toimintaan liittyneen pienen tapauksen: ”Eräässä Pohjois-Jyllannin seurakunnassa olimme järjestäneet pienen konventin, jonka avulla veljet ja sisaret voitaisiin organisoida talosta-taloon-työhön. Veli Deyn puheen jälkeen saimme ohjeita siitä, miten meidän pitäisi työskennellä, mitä sanoa ihmisille ja niin edelleen. Alueet ja kirjallisuus jaettiin, ja lähdimme matkaan – useimmat meistä sydän kurkussa! Kävellessämme veli Deyn kanssa kaksistaan pääkatua pitkin näimme kahden sisaren itkevän porttikäytävässä. Otimme heidät mukaamme, ja hetken päästä heidän silmänsä taas säteilivät.”

Tuon vuoden loppuun mennessä oli kirjoja levitetty yli kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä vuonna. Palvelusvuoden 1925 raportissa sanottiin: ”Yhä useammat ystävät alkavat ymmärtää, ettei pelkästään esitelmänpitäjiä ja kolporteeraajia pyydetä osallistumaan työhön, vaan todellisuudessa kaikkia, jotka ovat vihkineet elämänsä täysin Herralle.”

 Saarnaajaveljien vierailut

Matkustavat saarnaajaveljet, esimerkiksi Johan Eneroth Ruotsista ja Theodor Simonsen Norjasta, olivat edistäneet saarnaamistoiminnan laajenemista. Nyt nimitettiin kuitenkin Pohjois-Sjællandista kotoisin oleva Christian Jensen vakituiseksi saarnaajaveljeksi. Hän oli viettänyt joitakin vuosia Yhdysvalloissa ja lisäksi kiertänyt Tanskaa esittäessään ”Kuvanäytös Luomista”.

Nimi ”saarnaajaveli” muutettiin myöhemmin ”piiri-palvelustyönjohtajaksi”, ja tuohon tehtävään nimitettiin muiden muassa Christian Rømer, Kristian Dal ja Johannes Dam.

”Oikea” Beetel-koti

Kirjoja ja kirjasia alkoi pian virrata Seuran painoista Magdeburgista ja Bernistä, ja Ole Suhrs Gadella sijaitseva varasto kävi aivan liian pieneksi: tilaa oli vain muutamalle sadalle kirjalle kahdessa päälletysten olevassa sälelaatikossa. Nuorelle Simon Petersenille (kolporteeraja Anna Petersenin veljelle) annettiin tehtäväksi järjestää uusi, suurempi varasto entiseen kokoussaliin.

Toimisto ja kirjavarasto sijaitsivat vanhassa kerrostalossa, ja useat siellä työskentelevistä veljistä ja sisarista asuivat eri puolilla Kööpenhaminaa. Veli Deyn mielestä oli saatava ”oikea” Beetel-koti, jossa kaikki voisivat asua ja syödä yhdessä saman katon alla. Niinpä kuudennessa kerroksessa kattopalkkien alla sijainneet pienet varastohuoneet tyhjennettiin, lattiat lakattiin, seinät tapetoitiin ja huoneet kalustettiin. Kun työ tuli valmiiksi, Einer Benggaard, Simon Petersen sekä eräs kolmas veli saivat jokainen kodikkaan, joskin melko vaatimattoman, makuuhuoneen.

Uusi kohokohta

Syksyllä 1927 oli seuraavan kohokohdan vuoro. Veli Rutherfordin vierailun yhteyteen järjestettiin jälleen konventti, jossa 650 Skandinaviasta, Virosta ja Latviasta tullutta  edustajaa kuunteli keskittyneesti hänen puhettaan ”Vapaus kansoille”. Politiken-päivälehdessä kirjoitettiin:

”Ovet Odd Fellows -taloon avattiin kello 7.30, mutta jo neljännestunnin kuluttua oli jokainen istumapaikka varattu – – ja ovet suljettiin. Seuraavien viidentoista minuutin kuluessa suureen, laatoitettuun aulaan ahtautui useita satoja ihmisiä. He hakkasivat hellittämättä suljettuja ovia, ja eräs mies, joka oli tullut kaukaa vain kuullakseen tämän puheen, tarjosi 500 kruunua [450 markkaa] istumapaikasta. Turhaan. Väentungos aulassa kasvoi kasvamistaan. Lähes tuhat henkeä työntyi eteenpäin päästäkseen sisään, mutta tuloksetta.”

Rynnistyksiä ja konventteja

Jotta kaikki olisi saatu mukaan todistustyöhön, järjestettiin maailmanlaajuisia rynnistyksiä, joista kukin kesti yleensä yhdeksän päivää. Ensimmäisessä tanskalaisessa rynnistyksessä oli tärkeä osa Vapaus kansoille -kirjasella, jota levitettiin yleisölle maaliskuussa 1928. Toinen toimintamuoto olivat pienet sunnuntaikonventit, joita myöhemmin alettiin kutsua palveluskonventeiksi.

Se mitä tapahtui Holger Nielsenin kodissa Thorup Strandissa, Pohjois-Jyllannissa Pohjanmeren rannalla sijaitsevassa pienessä kalastajakylässä, antaa välähdyksen siitä, millaisia nuo sunnuntaikonventit tavallisesti olivat. Veljiä saapuu sinne Ålborgista ja Morsin saaresta sekä niiden välillä olevista kylistä. Kaikki kantavat eväitä mukanaan ja saarnaavat pitkin matkaa. Samaan aikaan veljet juoksentelevat sinne tänne Thorup Strandissa valmistautuessaan ottamaan heidät vastaan. Veli Nielsenin lato tyhjennetään, lakaistaan ja koristellaan, ja seurantalosta haetaan hevoskärryillä penkkejä. Puolenpäivän tienoilla veljet saapuvat. He nauttivat aterian, levähtävät hetken ja kokoontuvat sitten siistiin latoon kuuntelemaan puhetta, jota seuraa kastetilaisuus meressä. Tällä kertaa kastetaan 19 henkeä. Miten suurenmoinen päivä!

 Järjestäytyminen entistä paremmin

Vuosina 1925–30 Tanskan raamatuntutkijat järjestettiin kokonaan uudelleen. Esimerkiksi paremmin suunniteltuja kokouksia alettiin pitää vuonna 1928. Vartiotornia tutkittiinkin jo säännöllisesti, ja nyt suositeltiin, että juuri ennen viikoittaista todistuskokousta pidettäisiin palveluskokous, jossa käsiteltäisiin Kiertokirjeen (myöhemmin Valtakunnan Palveluksemme) ehdotuksia. Seuraavana vuonna Seura lähetti ”järjestösuunnitelman”. Jokaisessa seurakunnassa tuli olla kolmesta veljestä muodostuva palveluskomitea, joka valvoisi saarnaamistyötä, ja valitut vanhimmat huolehtisivat seurakunnan tutkistelukokouksista.

Tällaiset muutokset saivat aikaan seulontaa. Ne jotka eivät halunneet todistaa uskoaan teoilla, ilmaisivat sen yhä selvemmin ja lähtivät lopulta kokonaan raamatuntutkijoiden riveistä. Tästä syystä muistonviettoon osallistuvien määrä putosi 909:stä vuonna 1927 605:een vuonna 1931.

Teokraattiset uudelleenjärjestelyt olivat lopulta liikaa haaratoimistonvalvojalle Carl Lüttichaulle. Hän oli eri mieltä jopa Seuran jyrkän torjuvasta kannasta kaikkeen väärään uskontoon. Monet veljet yrittivät auttaa häntä näkemään näiden muutosten tarpeellisuuden; Ruotsissa toimiva veli Enerothkin keskusteli asiasta henkilökohtaisesti hänen kanssaan, mutta tuloksetta. Lüttichau luopui asemastaan Seuran haaratoimiston edustajana, ja tammikuussa 1930 hänen tilalleen tuli Poul Reinseth.

Uusi väline, nimi ja koti

Kultaista Aikaa alettiin painaa tanskaksi tammikuussa 1930 nimellä Ny Verden (Uusi maailma). Jotta tämän uuden lehden levikki olisi saatu mahdollisimman suureksi, järjestettiin laajoja talosta-taloon-rynnistyksiä lukijakunnan kasvattamiseksi. Sitä myytiin myös lehtikioskeissa, ja sen sisällöstä kerrottiin julisteissa. Tilauksia alkoi tulla tulvimalla. Vuonna 1930 sai 5825 henkeä lehden säännöllisesti joko postitse tai  julistajalta, ja vuonna 1943, keskellä toista maailmansotaa, sillä oli 25921 säännöllistä lukijaa.

Toinen seikka, joka kannusti saarnaamaan tarmokkaasti, oli uusi nimi, Jehovan todistajat. Sen jälkeen kun se oli otettu käyttöön vuoden 1931 konventissa Columbuksessa Ohiossa Yhdysvalloissa, päätös esitettiin paikallisille seurakunnille hyväksyttäväksi. Miten tämä uusi nimi otettiin vastaan? Marie Due lähetti kirjeen Norjasta: ”Olen onnellinen uudesta nimestä ja riemuitsen siitä, että saan olla yksi Jehovan todistajista.” Toiset kirjoittivat: ”Olemme nyt saaneet tilaisuuden uudistaa päätöksemme palvella Jehovaa uskollisesti loppuun saakka.”

Tämä päätös julkaistiin veli Rutherfordin konventtipuheen ohella kirjasessa Valtakunta, maailman toivo, jota levitettiin suuria määriä maaliskuussa 1932. Rynnistyksen viimeisellä viikolla yritettiin tavoittaa erityisesti kaikki poliitikot, papit, hallituksen virkamiehet ja huomattavat liikemiehet. Kirjanen jaettiin myös jokaisen edustajan pöydälle valtiopäivätalossa. Jopa kuningas Kristian X sai oman kappaleensa.

Seuran tilat Ole Suhrs Gadella alkoivat käydä ahtaiksi. Siksi Kööpenhaminan reunamilta Valbystä Søndre Fasanvej 56:sta ostettiin suuri talo, johon Beetel-perhe muutti 18. lokakuuta 1932.

Seura oli vuosikausia toiminut nimellä ”Vagttaarnets Bibel- og Traktatselskab” (Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura), mutta mitään laillista yhdistystä ei ollut koskaan ollut tarpeen perustaa. Nyt sellainen kuitenkin muodostettiin, ja se rekisteröitiin 21. toukokuuta 1932. Søndre Fasanvejin kiinteistö palveli Seuran haaratoimistona, kirjallisuusvarastona ja Beetel-kotina seuraavat 25 vuotta.

Kirjallisuuden levittämiseen saadaan laillinen oikeus

Viranomaiset yrittivät 1930-luvun alussa soveltaa väärin perustein liiketoimintaa ja yleisiä vapaapäiviä koskevia lakeja  kirjallisuutemme levittämiseen talosta-taloon-työssä. Jos he olisivat onnistuneet suunnitelmissaan, todistustyö olisi pysähtynyt miltei kokonaan. Sen sijaan lokakuussa 1932 tilanne kiristyi siinä määrin, että jotain oli tehtävä. Viisi todistajaa lähti autolla Kööpenhaminasta Roskildeen saarnaamaan. He olivat sopineet tapaavansa jälleen keskusaukiolla, jonne he olivat pysäköineet autonsa, mutta sovittuna aikana yksi joukosta, August Lehmann, puuttui. Poliisi oli pidättänyt hänet.

Veli Lehmannia syytettiin liiketoimintaa koskevan lain rikkomisesta, koska hän myi painotuotteita ilman asianmukaista lupaa ja sallitun liikeajan ulkopuolella. Raastuvanoikeus vapautti veli Lehmannin syytteistä samoin kuin hovioikeus, johon vedottiin. Syyttäjä vei jutun kuitenkin korkeimpaan oikeuteen, joka käsitteli sen lokakuussa 1933. Korkein oikeus päätti, että Jehovan todistajien saarnaamistoiminta, johon liittyy kirjojen ja lehtien levittäminen, ei ollut liiketoimintaa eikä siksi kuulunut sitä koskevan lain alaisuuteen.

Sitten Seura päätti, että jokaisella julistajalla oli oltava henkilökortti, josta ilmeni, että Seuraa edustava julistaja oli  palkatta toimiva vapaaehtoinen työntekijä, joka levitti kirjoja saamatta minkäänlaista voittoa, ja että korkein oikeus oli myöntänyt oikeuden saarnata ilman erikoislupaa. Kun ongelma oli näin ratkennut, saarnaamistyö jatkui, eikä siihen enää puututtu lain perusteella.

”Suuri joukko” tulee esiin

Aina tähän asti todistajat olivat kiinnittäneet päähuomionsa valittujen kokoamiseen; näitä olivat voidellut kristityt, joilla oli taivaallinen toivo. Noina vuosina haaratoimistossa kävi kuitenkin usein veljiä ja sisaria, joista jotkut olivat varsin surullisia, koska syvällä sisimmässään he eivät uskoneet, että heillä oli taivaallinen toivo. Siksi heistä tuntui väärältä ottaa osaa muistonvieton vertauskuviin. Heitä kutsuttiin tuolloin Joonadab-ystäviksi sopusoinnussa sen Raamatun kertomuksen kanssa, jossa kerrotaan muinaisessa Israelissa eläneistä Jeehusta ja Joonadabista (2. Kun. 10:15, 16).

Elokuun 1935 kahdessa englanninkielisessä Vartiotornin numerossa selitettiin, että Ilmestyksen 7. luvussa mainittu ”suuri joukko” oli maallinen luokka, joka koottaisiin ennen Harmagedonia. Toimiston veljet olivat haltioissaan. Koska tuossa samassa kuussa Kööpenhaminassa pidettäisiin koko maata koskeva konventti, he lähettivät veli Rutherfordille sähkeen, jossa he pyysivät lupaa pitää noihin kahteen kirjoitukseen perustuva puhe. Veli Rutherford suostui ehdotukseen: veli Dey saisi esittää tämän käänteentekevän puheen.

”Se oli unohtumaton hetki”, kertoo veli Benggaard. ”Istuin orkesterissa puhujan takana ja saatoin seurata yleisöä. Miten haltioissaan kaikki olivatkaan! En ole koskaan nähnyt sellaisen innostuksen aallon pyyhkäisevän läpi kuulijakunnan! ’Suuri joukko’ oli tuotu alas taivaasta maan päälle – se oli loistava valonvälähdys, ja nyt kaikki tiesivät, ketkä muodostivat ’suuren joukon’!”

Nyt alettiin ”Joonadab-ystäviä” koota toden teolla. Ympäri  maata pidettiin yleisökokouksia, ja niiden tarkoituksena oli tavoittaa kaikki, jotka saattaisivat kuulua suureen joukkoon.

Todistamista gramofonin avulla

Saarnaamistyötä tehostettiin seuraavaksi ottamalla käyttöön gramofonit. Veli Rutherfordin lyhyitä raamatullisia saarnoja oli käännetty tanskaksi ja äänitetty levyille, ja nyt niitä voitiin soittaa ovilla. Pian julistajien nähtiin kävelevän alueella kannettavien gramofonien kanssa.

Kannettavankin gramofonin kuljettaminen polkupyörällä vaati kuitenkin taitoa. Sisar Rømer muistelee: ”Meidän piti taluttaa pyöriämme paitsi ylämäessä myös toisinaan alamäessä, sillä mäet olivat niin jyrkkiä ja tiet niin kivisiä, että gramofonia paikallaan pitänyt jousi olisi lauennut, jos olisimme lasketelleet alamäet vapaasti.” Tämä ei jarruttanut heidän intoaan. He vastasivat haasteeseen keksimällä ja rakentamalla toinen toistaan hämmästyttävämpiä virityksiä saadakseen gramofonin kiinnitettyä pyörän päälle turvallisesti. Muuan veli  muistelee, että niistä 135 ihmisestä, jotka hänellä on ollut ilo auttaa Jehovan maailmanlaajuiseen saarnaavaan järjestöön, noin 40 tuli mukaan gramofonityön kautta.

Tämän lisäksi pidettiin niin sanottuja gramofonikokouksia, joissa puheet kaikuivat suurista gramofoneista. Jotkut veljet asensivat Kalundborgissa äänentoistolaitteet Daniel Nielsenin vanhaan autoon (Daniel oli Sejerønlahdessa vuonna 1902 kasteella käyneen Albertinen poika). Kun hän myi autonsa, palveluksessa käytettiin paremman puutteessa polkupyörän vetämää pientä kärryä. ”Teimme pitkiä retkiä kyliin”, kertoo veli Nielsen, ”ja saarnasimme soittamalla gramofonipuheita.”

Tienraivaajat perustavat seurakuntia

Myös kolporteeraus, uudelta nimeltään tienraivaus, muuttui 1930-luvulla luonteeltaan. Kun tienraivaajat olivat 1920-luvulla matkustaneet alueelta toiselle ja yrittäneet käydä mahdollisimman monia niistä läpi, he jäivät nyt aloilleen perustaakseen seurakuntia. Saadaksemme selville, miten se tapahtui, seuratkaamme hetken aikaa Ejner ja Else Mortensenia.

Myytyään pienen maatilansa Ejner ja Else aloittivat kokoajanpalveluksen maaliskuussa 1934. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä elettiin laman keskellä.

Sønderborgin kaupunki oli heidän ensimmäisiä alueitaan. He järjestivät vuokraamaansa saliin neljä esitelmätilaisuutta, joihin Seura lähetti puhujat. Sitten sarja jatkui veli Mortensenin voimin. Tämä oli hänen puhujan uransa alku. Hermostuneisuudestaan huolimatta hän selvisi hyvin, ja ajan myötä kokouksissa kävi säännöllisesti noin 30 henkeä. Myöhemmin esitettiin gramofonipuheita, joihin kuului myös kysymyksiä ja vastauksia. Sen jälkeen alkoivat säännölliset tutkistelukokoukset, joissa tutkimisen apuvälineinä käytettiin Seuran kirjoja. Uuden seurakunnan perustusta laskettiin, ja seurakunta muodostettiinkin alkuvuodesta 1936.

 Kesän korvalla Mortenseneja pyydettiin seuraavaksi siirtymään Nyborgin kaupunkiin, jossa he etenivät samalla tavalla: ensin Seuran lähettämien veljien pitämiä esitelmiä, sitten veli Mortensenin esitelmiä, sen jälkeen gramofonipuheita ja lopulta raamatuntutkistelukokouksia. Elokuun 1937 loppuun mennessä heidän työnsä oli jälleen tuottanut niin paljon hedelmää, että Nyborgiin muodostettiin noin kymmenen julistajan seurakunta.

Natsimiehitys

Huhtikuun 9. päivä 1940 oli synkkä päivä Tanskassa: natsi-Saksan joukot marssivat maahan. Veljet varautuivat pahimpaan, koska kaikkialla muualla, missä natsit olivat vallassa, oli Jehovan todistajia vainottu raa’asti. Siksi arveltiin, että oli parasta toimia vastedes varovaisesti.

Tuossa samassa kuussa oli ajateltu pitää laaja rynnistys levittämällä Pakolaiset-kirjasta, mutta koska natsihallinto paljastettiin siinä suorin sanoin, suunnitelmia muutettiin. Varhain eräänä sunnuntaiaamuna veljet panivat toimeen salamalevityksen, jossa kirjasia pudotettiin postiluukuista koteihin. Huhtikuun 28. päivänä levitettiin noin 350000 kirjasta ilmaiseksi ympäri maata. Se tuli kalliiksi, mutta veli Dey tajusi, että oli välttämätöntä käyttää tällaista menetelmää.

Kaikeksi onneksi vainoa ei tullutkaan. Miehitysjoukot päättivät pitää Tanskan poliittisista syistä ”mallisuojelualueena” ja antoivat tanskalaisille huomattavasti vapautta. Noudattamalla varovaisuutta veljet kykenivät jatkamaan saarnaamista.

William Dey internoidaan

Saksalaismiehityksen vuoksi William Dey, joka oli Englannin kansalainen, suljettiin eristysleiriin Vejlen kaupungin lähelle. Vaikka eristettyjä kohdeltiin inhimillisesti ja heillä oli jonkin verran vapautta leirin sisäpuolella, tätä toiminnan miestä koetteli se, ettei hän saanut tehdä päivittäistä työtään.  Hän ei kuitenkaan missään nimessä jäänyt toimettomaksi. Herkeämättä hän todisti vankitovereilleen ja kaikille vartijoille. Kerta toisensa jälkeen hän kehotti heitä ottamaan kantansa Jumalan valtakunnan puolelle – itse asiassa jopa niin usein, että he antoivat hänelle lempinimeksi Ota-kantasi-Dey!

Haaratoimistonvalvojan tehtävästä, jonka veli Dey oli saanut Poul Reinsethin jälkeen vuonna 1934, huolehti Albert West. Hän oli palvellut vastaavassa tehtävässä Virossa joitakin vuosia 1920-luvun lopulla. Suora yhteys Seuran päätoimistoon Yhdysvaltoihin katkesi. Tiedonvälitys onnistui ainoastaan Ruotsin kautta, joka säilyi puolueettomana saarekkeena sodan myrskyisällä merellä. Pohjois-Euroopan toimisto oli lakannut toimimasta, ja veli Enerothin tehtävänä oli nyt koota Ruotsista käsin tietoja ja raportteja Pohjoismaista ja välittää ne Brooklyniin Yhdysvaltoihin.

Hengellinen ravinto ei ehdy

Tanska sai jatkuvasti tuoreimmat lehdet ja muuta julkaistua kirjallisuutta, mutta kun tanskalaisten ja saksalaisten väliset poliittiset suhteet yhä kiristyivät, tarvittiin teokraattista strategiaa. Muuan nuori tanskalainen sisar oli lastenhoitajana erään espanjalaisen diplomaatin perheessä Kööpenhaminassa, ja tuo diplomaatti toi hänelle hyvin mielellään lahjapaketteja Ruotsista. Miehellä ei tietysti ollut aavistustakaan niiden sisällöstä.

Hengellisestä ravinnosta ei siksi ollut koskaan puutetta. Kaikkina sotavuosina oli mahdollista julkaista ja levittää Vartiotornia ja Lohdutusta sekä muuta kirjallisuutta. Kun englanninkielisessä Vartiotornissa oli vuoden 1941 lopulla Danielin profetiaa käsittelevä kirjoitussarja, joka osoitti Saksan olevan pohjan kuningas, veljet eivät jääneet tätäkään tietoa vaille. Näiden kirjoitusten painamista tanskankielisessä Vartiotornissa pidettiin epäviisaana, joten ne monistettiin, ja kierrosvalvojat  matkustivat seurakuntiin ja lukivat ne ääneen yksinomaan sellaisista veljistä ja sisarista koostuvalle yleisölle, joilla oli henkilökorttinsa mukanaan. Kuten odottaa saattaa, kokouspaikat olivat aina ääriään myöten täynnä näiden tilaisuuksien aikana.

Natsit ja papit vastustavat

Saksalaiset miehitysjoukot eivät vastustaneet Jehovan todistajia merkittävästi, mutta tanskalaiset natsit sen sijaan kihisivät vihasta. Yhä uudelleen he yrittivät lehtiensä kautta kiinnittää saksalaisten huomion todistajiin.

Tanskan kansankirkon papitkin häärivät kiireisinä pahanilkisessä juonittelussaan. Heidän hyökkäyksensä sanomalehdissä johti kiihkeään mielipiteiden vaihtoon pääkirjoitussivuilla. Tilanne kärjistyi, kun eräs pappi päätti radiojumalanpalveluksen varoittamalla Jehovan todistajista, jotka hänen mukaansa eivät uskoneet, että Jeesus oli Pelastaja ja Jumalan Poika.

Koska radioasema kieltäytyi lähettämästä oikaisua, Seura päätti puhua tavalla, jonka se parhaiten taisi – saarnaamalla. Tehtiin valmisteluja ennennäkemättömän laajan todistusrynnistyksen hyväksi. ”Tuomitsisitko meidän välillämme?” -kirjanen valmistui ennätysajassa, ja siinä osoitettiin selvästi, miten Jehovan todistajat eroavat papistosta.

Suurrynnistys nimettiin ”Jehovan taisteluksi”, ja todellinen taisteluhenki Jehovan kansan keskuudessa vallitsikin. Kukaan ei jäänyt pois, ja määräpäivänä, 21. helmikuuta 1943, jaettiin ilmaiseksi noin 700000 kirjasta. Kaupungit olivat hukkua niihin. Pienimpiäkään saaria ei unohdettu: kirjaset postitettiin kaikkiin koteihin yli 60 pikkusaareen. Yli kaksi kolmannesta kaikista Tanskan kodeista sai kirjasen ovelleen. Heti sen jälkeen kirjanen lähetettiin kaikille kirkonmiehille ja tärkeille kirkon jäsenille.

Sanomalehdet kertoivat todistajien rynnistyksestä kaikille  sellaisillekin, joilta se oli jäänyt huomaamatta. Joka puolella maata papit ryhtyivät tarmokkaaseen taisteluun sanoma- ja kirkollisten lehtien palstoilla sekä saarnatuolista käsin. Todistajien rynnistys oli sattunut vastustajien arkaan kohtaan. Tanskan natsit hyökkäsivät raivokkaasti väittäen, että juutalaiset rahoittivat salaa Jehovan todistajien toimintaa. Sadat ihmiset kuitenkin kirjoittivat haaratoimistoon ja pyysivät lisätietoja sanomastamme.

Rynnistys kesti useita kuukausia. Aina kun joku kirkkoherra soimasi Jehovan nimeä ja vastusti hänen palvelijoitaan, veljet pyrkivät järjestämään esitelmätilaisuuden hänen alueelleen ja hukuttivat seurakunnan jakeluilmoituksiin. Erityisen vilkasta toiminta oli Amagerin saaressa, jossa pidettiin julkinen väittelytilaisuus Jehovan todistajien ja Tanskan kansankirkkoon kuuluvien pappien välillä. Todistajia edusti kaksi veljeä, Arthur Jensen ja Herløv Larsen. He olivat taitavia puhujia, joilla oli nopea oivalluskyky ja johdonmukainen ajattelutapa.

Eräs teologi esitti tilaisuudesta varsin hyvän tiivistelmän. Hän sanoi Amager Bladet -lehdessä 15. huhtikuuta seuraavasti: ”Todistajien perustelut olivat kaiken kaikkiaan kirkkaasti parhaat, selvimmät ja asiallisimmat. Mitä taas kirkkoon tulee, no, sitä saattoi vain istua ja hävetä sen puolesta.” Ajan oloon pappien hyökkäykset kuivuivat kokoon, koska mitä kovemmin he taistelivat todistajia vastaan, sitä voimakkaamman todistuksen nämä antoivat heidän seurakuntalaisilleen, eikä se sopinut papiston tarkoituksiin alkuunkaan.

Sodanaikaisia konventteja

Sodan aikana oli mahdollista järjestää useita konventteja. Yksi ikimuistoinen konventti pidettiin Odd Fellows -talossa Kööpenhaminassa 28. ja 29. elokuuta 1943. Ensimmäinen konventtipäivä sujui suunnitelmien mukaisesti. Tanskan poliittinen tilanne oli kuitenkin saavuttanut räjähtämispisteensä, koska miehitysjoukot esittivät yhä suurempia vaatimuksia  Tanskan hallitukselle, ja lauantaina 28. elokuuta – samana päivänä, jolloin konventti Odd Fellows -talossa alkoi – hallitus kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä enää pitemmälle.

Sunnuntaiaamuna saksalaiset joukot ryhtyivät toimiin. Saksan Tanskan-joukkojen komentaja julisti maahan poikkeustilan. Tanskan maa- ja merivoimat riisuttiin aseista, useita huomattavia kansalaisia pidätettiin ja hallitus hajotettiin. Kokoukset kiellettiin samoin kuin kokoontuminen kadulla. Tuona aamuna veljet tapasivat yksityiskodeissa. Tilanteesta keskusteltiin, ja konventin peruuntumista pidettiin varmana.

Kävi kuitenkin niin, että yhtä kokoontumistapaa ei ollut kielletty: jumalanpalveluksia. Nopeasti pantiin kiertämään sana, että iltapäivällä voitaisiin kokoontua Odd Fellows -taloon ”jumalanpalvelukseen”. Beetelin veljet lähetettiin kiireesti takseilla eri koteihin, ja niistä viesti levisi veljille kuin kulovalkea. Jotta toimintaan ei olisi kiinnitetty tarpeetonta huomiota, veljet saapuivat paikalle kahden tai kolmen hengen ryhmissä, ja heidät ohjattiin saliin sivuovesta. Pian koolla oli 1284 veljeä ja sisarta.

”Kun astuimme saliin”, eräs sisar kertoo, ”tajusimme selvästi, mitä järjestö meille merkitsi, sillä käytännöllisesti katsoen kaikki veljet olivat paikalla. Kaikki olivat kokoontuneet hyvin nopeasti, eivätkä ketkään muut olisi pystyneet siihen kuin Jehovan todistajat. Jo sekin, että pääsi pois kaduilla meluavien vihaisten väkijoukkojen keskeltä levolliseen, rauhalliseen ilmapiiriin, oli suurenmoista. Ikään kuin olisi astunut vanhasta maailmasta uuteen maailmaan.”

Veljet lähtivät kokouksesta pienissä ryhmissä, ja heitä kehotettiin poistumaan alueelta viivyttelemättä. Kaikki sujui kitkattomasti. Ja tämä tapahtui aivan saksalaisten nenän alla! Saksan merivoimien komentajan päämaja sijaitsi kadun toisella puolella aivan konventtipaikkaa vastapäätä! Hiekkasäkkipinojen takana jalkakäytävällä vartioivat saksalaiset sotilaat konekivääreineen.

 Langelandin Raamattukoulu

Vuonna 1943 huhuttiin, että todistajilla oli Yhdysvalloissa ja Englannissa omat raamattukoulunsa. Koska Tanskan veljillä ei sodan takia ollut suoraa yhteyttä päätoimistoon, he ryhtyivät hyvässä uskossa tekemään suunnitelmia koulun perustamiseksi. He ostivat talon kauniilta paikalta Lohalsista Langelandin saaresta ja perustivat sinne merelliseen maisemaan aivan oman raamattukoulunsa. Koulun valvojaksi valittiin Simon Petersen Beetelistä. Kaksi muuta veljeä  toimi opettajina. Toinen heistä, Filip Hoffmann, oli beeteliläinen niin ikään.

Ensimmäinen luokka aloitti koulun maanantaina 5. kesäkuuta 1944. Kukin kurssi kesti kaksi viikkoa. Tunnit pidettiin aamupäivisin kello 9–12, ja niillä käsiteltiin muun muassa Raamatun opetuksia, järjestöön liittyviä asioita, saarnaamistyötä, aritmetiikkaa ja tanskan kieltä. Iltapäivän ohjelmasta oppilaat päättivät itse. He saivat opiskella, lähteä uimaan tai kierrellä koulun viehättävässä ympäristössä. Viikonloput omistettiin kenttäpalvelukselle.

Vaikka koulua pidettiin vain yhtenä kesänä, siihen osallistui kaiken kaikkiaan noin 450 veljeä ja sisarta. Todellisuudessa koulun perustaminen johtui väärinkäsityksestä. Kouluja tosin oli tarkoitus perustaa, mutta ei tällä tavalla. Seuraavana vuonna kaikissa seurakunnissa alkoi teokraattisen virantoimituksen oppikurssi (nykyisin teokraattinen palveluskoulu).

Sota päättyy

Sodan loppuvaiheessa oli pakko pienentää lehtien kokoa, koska melkein kaikista tarvikkeista, esimerkiksi paperista, oli pulaa. Kun paperi loppuu, loppuu kirjallisuuskin. Silti veljet onnistuivat jonkin aikaa julkaisemaan Vartiotornia ja Lohdutusta normaalin määrän vähentämällä jatkuvasti niiden sivumääriä. Mutta sekään ei riittänyt. Huhtikuussa 1945 oli viimein lopetettava uusien tilausten hankkiminen.

Kaikesta huolimatta Tanskan seurakunnat kasvoivat noina vuosina, ja niiden määrä lähes kaksinkertaistui. Vuoden 1940 huipusta, 1373 julistajaa 75 seurakunnassa, luvut nousivat 2620 todistajaan 127 seurakunnassa vuonna 1945.

Apua keskitysleiriltä vapautuneille

Toukokuun 5. päivänä 1945 Tanskassa riemuittiin: vapautus! Tuona samana päivänä Mønin saareen rantautui jokiproomu, johon oli ahdettu useita satoja vankeja pahamaineiselta Stutthofin keskitysleiriltä, nykyisen Puolan pohjoisosasta.  Heidän joukossaan oli 15 Jehovan todistajaa, jotka edustivat viittä eri kansallisuutta. Muutaman tunnin kuluttua heidän tanskalaiset veljensä olivat paikalla ruokatarvikkeineen. Valitettavasti apu tuli joillekuille liian myöhään. Sairaudet ja nälkiintyminen olivat vaatineet veronsa; kaksi todistajaa kuoli pian saapumisensa jälkeen. On selvää, että elossa säilyneet tarvitsivat paljon hellävaraista huolenpitoa. Haaratoimisto otti heidät siipiensä suojaan.

Heidät majoitettiin Seuran omistamaan taloon Langelandiin, ja veli ja sisar Petersenin hellässä hoivassa nuo kolme veljeä ja kymmenen sisarta alkoivat kukoistaa ruumiillisesti, henkisesti ja hengellisesti. Aikaa myöten nämä pakolaiset saivat voimansa takaisin ja palasivat kukin omaan maahansa jatkaakseen saarnaamistyötä omalla kielellään – saksaksi, puolaksi, venäjäksi, latviaksi ja liettuaksi.

Vierailuja päätoimistosta

Seuran toimistoon Brooklyniin New Yorkiin saatiin uudelleen yhteys alkukesästä 1945. Myöhemmin tuona vuonna se vahvistui, kun Nathan H. Knorr, joka oli ollut Seuran presidentti vuodesta 1942, vieraili Kööpenhaminassa sihteerinsä Milton G. Henschelin kanssa. Se olikin huomattava tapahtuma, sillä Seuran presidentti ei ollut käynyt Tanskassa sitten vuoden 1927.

Vierailun aikana 13 veljeä anoi uuteen Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, joka valmensi lähetystyöhön. Seuraavana kesänä ensimmäiset viisi heistä lähtivät Yhdysvaltoihin.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1947, veljet Knorr ja Henschel tulivat jälleen Tanskaan palvelusmatkallaan ympäri maailman. Tällä kertaa veli Knorr tutustutti tanskalaiset veljet aivan uuteen asiaan: lehtien levittämiseen katutyössä. Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien tarjoaminen ihmisille kaduilla oli Yhdysvalloissa osoittautunut tehokkaaksi saarnaamismenetelmäksi.  Se onnistui erinomaisesti Tanskassakin, varsinkin perjantain ruuhkatunteina.

Gileadin käyneet antavat apua

Gileadin käyneiden veljien paluu Tanskaan antoi voimakkaan sysäyksen kenttäpalvelukselle. Heistä kaksi ensimmäistä, Johannes ja Christian Rasmussen, tulivat veljienpalvelijoiksi (nykyisin ”kierrosvalvoja”) alkuvuodesta 1947. Christian siirrettiin myöhemmin Ruotsiin, missä hän yhä palvelee Beetelissä.

Seuraavaksi Gileadista palasi takaisin Tanskaan Filip Hoffmann. Gileadissa saamansa valmennuksen lisäksi hän sai erityiskoulutusta Brooklynin toimistossa ja kirjapainossa. Hänen paluunsa jälkeen tehtiinkin Tanskan haaratoimiston menettelytapoihin muutoksia. Myöhemmin veli Hoffmann määrättiin palvelemaan Saksan haaratoimistoon.

Albert ja Margaret West kotiutuivat Gileadista tammikuussa 1949. Veli West nimitettiin haaratoimistonvalvojaksi, ja niin hän vapautti nyt jo 69-vuotiaan veli Deyn. Veli Dey jatkoi työtään toimistossa syksyyn 1950 saakka, jolloin hän palasi Englantiin, missä hän palveli uskollisesti tienraivaajana kuolemaansa asti, vuoteen 1963.

Lukumääräinen ja hengellinen kasvu

Seuraavina vuosina veljien hengellinen ajattelutapa avartui. He alkoivat nähdä itsensä yhä enemmän osana kansainvälistä järjestöä, jolla oli yhteinen johto. Tähän myötävaikuttivat New Yorkissa 1950-luvulla pidetyt suuret, kansainväliset konventit, joissa oli edustajia myös Tanskasta. He näkivät omin silmin Jehovan todistajien päätoimiston tiloja kirjapainoineen ja kuulivat omin korvin joidenkin sen henkilökuntaan kuuluvien pitävän puheita. Kaikki tämä antoi heille paljon hengellisesti, ja kotiin palattuaan he saattoivat rikastuttaa kokemuksillaan toisia.

Julistajien määrä jatkoi kasvamistaan, ja vuoden 1954  konventtia valmisteltaessa olikin selvää, että jo useita kertoja konventtisalina palvellut K.B. Hallen oli käynyt liian pieneksi. Silloin veljet vuokrasivat Tanskan suurimman salin, Forumin, Kööpenhaminan keskustan tuntumasta. Tämä oli ennenkuulumatonta. Silloinen piirivalvoja Johannes Rasmussen sanoikin: ”Pystyimme saamaan 8000 henkeä K.B.-halliin, eikä se kiinnostanut lehdistöä lainkaan. Mutta jos 5000 henkeä saapuisi Forumiin, niin se olisi jo uutinen.”

Tehtiin valmisteluja Tanskan siihen mennessä suurinta konventtia varten. Forumissa oli tilaa 7000 hengelle, ja lisäksi pystytettiin lukuisia telttoja vielä usealle tuhannelle muulle, jotka eivät mahtuisi sisään. Paikat olivat silti tupaten täynnä kaikkina neljänä konventtipäivänä. Veljet iloitsivat osanotosta, eikä heidän innostuksellaan ollut rajoja, kun sunnuntai-iltapäivällä 8. elokuuta esitelmää oli kuuntelemassa 12097 henkeä!

Uusi haaratoimistonvalvoja

Seuraavana päivänä saapui amerikkalainen veli Richard E. Abrahamson ottamaan vastuun Tanskassa tehtävästä työstä. Hänestä tuli viides haaratoimistonvalvoja muutaman vuoden kuluessa. Veli West oli sairastunut vakavasti kesällä 1951 ja jättänyt tehtävänsä Aage Haulle, joka oli saanut valmennusta  Gileadissa. Vuotta myöhemmin tehtävä annettiin kanadalaiselle Norman Harperille. Parin vuoden kuluttua Harperit päättivät palata Kanadaan perheenlisäyksen vuoksi.

Veli Abrahamson tuli piirityöstä Englannista. Hän oli vaimonsa Julian kanssa käynyt Gileadin vuonna 1953 ja palvellut ennen sitä joitakin vuosia päätoimistossa Brooklynissa. Hän oli 31-vuotias tullessaan haaratoimistonvalvojaksi ja toimisi tehtävässään yli 26 vuotta.

Färsaarilla saarnataan

Tuon saman vuoden, 1954, toukokuussa lähetettiin kaksi erikoistienraivaajaa Färsaarille, pieneen saariryhmään, joka sijaitsee Pohjois-Atlantissa Islannin ja Shetlandinsaarten välillä. He eivät kuitenkaan olleet saarten ensimmäisiä julistajia. Kaksi tienraivaajasisarta oli matkustanut sinne jo kesällä 1935 ja onnistunut kolmessa kuukaudessa levittämään paljon kirjoja ja kirjasia. Papisto oli kuitenkin saanut heidät karkotetuksi alueelta. Saarilla oli saarnattu jonkin verran jälleen vuodesta 1948 lähtien, mutta erilaiset vaikeudet olivat rajoittaneet työtä.

 Nyt noiden kahden erikoistienraivaajan, Svend Aage Nielsenin ja Edmund Onstadin, oli tarkoitus järjestää työ paremmin. He löysivät pian asunnon Färsaarten suurimmassa saaressa Streymoyssa sijaitsevasta pääkaupungista, Tórshavnista ja järjestivät yhteen huoneeseen valtakunnansalin. Saarnattuaan kaikkialla kaupungissa he suuntasivat kulkunsa pienempiin taajamiin.

Yleisesti ottaen färsaarelaiset muistuttavat saarten karua luontoa – he ovat hiukan pidättyväisiä, epäröiviä ja jokseenkin epäluuloisia vieraita kohtaan – joten vaadittiin aikaa ja kärsivällisyyttä ennen kuin tienraivaajat pääsivät heitä lähelle. Tienraivaajien saapuessa ovelle se oli usein lukittu. Vasta kun he ”katosivat” alueelta joksikin aikaa ja palasivat sitten takaisin saarnaamaan, he saattoivat tavata ihmisiä, koska nämä ajattelivat, että ”vaara” oli jo ohi. Ihmispelko oli suuri. Kirjallisuus palautettiin harva se kerta; toisinaan se oli jo odottamassa tienraivaajia Tórshavnin postitoimistossa heidän palatessaan kaupunkiin.

Yksi ongelma oli se, että kylistä oli mahdotonta löytää yösijaa. Tämän vuoksi jouduttiin kulkemaan paljon veneellä, sillä Tórshavnista voitiin lähteä kyliin vain päiväksi kerrallaan. Ja ainoastaan veli Nielsen kesti merenkäyntiä tulematta huonovointiseksi. Ratkaisu kuitenkin löytyi. Näiden tienraivaajien joukkoon oli liittynyt muuan Tanskasta tullut veli, jolla oli räätälinliike, ja yhdistämällä varansa ja voimansa he onnistuivat tekemään teltan. Niin he saattoivat selkäreppuineen, makuupusseineen, kenttälaukkuineen ja telttoineen vaeltaa kukkuloitten yli kylästä kylään tarvitsematta huolehtia yösijan löytämisestä.

Klaksvíkin levottomuudet

Myöhemmin tuona vuonna veli Nielsen muutti Klaksvíkin kaupunkiin. Juuri kun hän saapui paikkakunnalle, sattui niin, että eräs pitkään jatkunut jännitystila kärjistyi huippuunsa. Paikallinen väestö kieltäytyi hyväksymästä tanskalaisten  viranomaisten valitsemaa kaupunginsairaalan ylilääkäriä. Väkivalta leimahti liekkiin. Sähkölinjojen päälle heitettiin illalla rautaketjuja, niin että koko kaupunki pimeni. Eikä kukaan tanskalainen, joka uskaltautui yksin ulos pimeän tultua, ollut turvassa!

Kuinka veli Nielsen sitten saattoi kulkea ovelta ovelle, kun koko kaupunki oli kuin vihainen ampiaispesä? Hän kertoo: ”Ensimmäisenä kenttäpäivänäni sain päähäni tehdä jotain sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt enkä ole kokeillut uudestaan sen koommin. Minä vain kannoin avoimesti Raamattua kädessäni siitä hetkestä lähtien, kun astuin ovestani ulos, siihen asti, kun tulin takaisin kotiin. Tällä tavalla pääsin aina keskustelemaan pitkään ihmisten kanssa, vaikka he eivät vielä uskaltaneetkaan kutsua minua sisään. – – Eräs perheenäiti sanoi: ’Tiedättekö, mitä ihmiset puhuvat? Ettei kukaan voi tehdä teille mitään pahaa, koska teillä on koko ajan Raamattu kädessä.’”

Lisää tienraivaajia saapuu kentälle

Kesällä 1957 Färsaarille lähetettiin Anders Andersen, ja hän palveli erikoistienraivaajana Klaksvíkin alueella. Lisäksi hän vieraili säännöllisesti Tórshavnissa, jonne oli vastikään perustettu pieni seurakunta, sekä veli Onstadin luona, joka saarnasi etelässä Suðuroyn saaressa.

Seuraavana vuonna saapui aviopari Svend ja Ruth Molbech. Nyt saivat sisaretkin tervetullutta tukea kentälle, ja niitä paikallisia naisia, jotka olivat osoittaneet kiinnostusta, voitiin palvella paremmin. Naimattomista veljistä oli vaikeaa tehdä säännöllisiä uusintakäyntejä naisten luo, etenkin silloin kun näiden aviomiehet olivat pitkillä pyyntimatkoillaan.

Todistamista Seuran elokuvien avulla

Seuran elokuvat Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa ja Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa herättivät kiinnostusta hyvää uutista kohtaan pienissä taajamissa. Nämä elokuvat  osoittivat, etteivät Jehovan todistajat olleet jokin paikallinen lahko vaan maailmanlaajuinen veljesseura.

Vestmannassa Streymoyssa varattiin käyttöön elokuvateatteri. Huone täyttyi yhteensä yli 80 aikuisesta ja lapsesta jo kauan ennen näytännön alkua. Odotusaika ei koskaan ollut mikään ongelma färsaarelaisille – tiukat aikataulut eivät olleet heitä varten. Mutta kun jokin kalastusvene palasi mereltä, he kaikki syöksyivät satamaan yhdessä rytäkässä. Näin kävi kerran Seuran elokuvan näytännön aikana. Kesken kaiken halkoi höyrypillin vihellys ilmaa ja ilmoitti isien, poikien ja veljien palaavan kotiin. Siinä samassa kokous joutui sekasortoon, kun kaikki ryntäsivät ikkunaan katsomaan, mikä laiva oli saapunut. Ja sitten yhtenä miehenä ulos! Sali tyhjeni hetkessä. Paikalle jäivät vain elokuvateatterin omistaja ja muutama vanhus katsomaan elokuvan loppuun.

Eräs färsaarelainen tekee valinnan

Ollessaan saarnaamassa pohjoisessa sijaitsevilla saarilla veli Andersen tapasi färsaarelaisen John Mikkelsenin, joka osoitti kiinnostusta. Mutta verkkainen färsaarelainen kun oli, ei John muuttunut yhdessä yössä. Kaksi erikoistienraivaajasisarta huolehti kiinnostuksesta, ja heidän huomaavaisten ponnistelujensa johdosta Johnin vaimo Sonjakin kiinnostui ja tuli mukaan raamatuntutkisteluun. Aikanaan sekä mies että vaimo asennoituivat totuuden puolelle, ja Johnista tuli lopulta ensimmäinen färsaarelainen, joka nimitettiin vanhimmaksi.

Ennen pitkää yksinäisten tienraivaajien avuksi muutti Tanskasta perheitä, jotka halusivat palvella siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia. Tällä oli hyvä vaikutus, koska monet alueen ihmisistä ajattelivat, että uskomme oli vain lähetystyöntekijöitä eikä ”normaaleja” ihmisiä varten. He kuitenkin kunnioittivat sellaisia perheitä, jotka asuivat ja tekivät työtä heidän parissaan. Ensimmäiset tulokkaat olivat Anker ja Dora Nygaard sekä heidän neljä lastaan. Perhe saapui vuonna 1959 ja edisti erinomaisella tavalla kasvua Färsaarilla.

 Ensimmäinen erikoistienraivaajien ryhmä sai työskennellä kärsivällisesti ja tarmokkaasti lähes kymmenen vuotta Färsaarten alueella ikään kuin muokkaamassa maaperää. He olivat kestäneet pahimman uskonnollisten johtajien nostattaman vastustuksen ja johtaneet vilpittömien etsintää. Nyt katsottiin sopivaksi päästää nämä maanmuokkaajat takaisin asutummille seuduille Tanskaan ja antaa toisten tienraivaajien jatkaa heidän työtään.

”Vihreään maahan” – lumen ja jään keskelle

1950-luvun puolivälissä oli myös tullut aika viedä hyvä uutinen lumen ja jään maahan Grönlantiin eli ”Vihreään maahan”, valtavaan saareen, jossa on kylmä ilmasto ja jopa kolmen kilometrin paksuinen jääpeite. Grönlanti oli pitkään Tanskan siirtomaa, ja ainoat uskonnot, joiden siellä sallittiin toimia, olivat herrnhutilaiset, jotka lähtivät pois vuonna 1900, ja Tanskan kansankirkko. Uuden tanskalaisen perustuslain hyväksyminen vuonna 1953 valmisti kuitenkin tietä sille, että maahan voitaisiin lähettää todistajia.

Tammikuussa 1955 saapuivat Kristen Lauritsen ja Arne Hjelm, kaksi erikoistienraivaajaa, laivalla pääkaupunkiin  Godthåbiin (Nûkiin). Heidän edessään oli suunnaton työ. He lähtivät liikkeelle pääkaupungista ja etenivät yli 1500 kilometriä pitkin länsirannikkoa, jonka 200 kaupungissa, kylässä ja taajamassa useimmat silloisista 25000 asukkaasta elelivät.

Veljet aloittivat pääkaupungista. Aluksi monet kuuntelivat heitä mielellään, mutta sitten suhtautuminen muuttui. Mitä oli tapahtunut? Grönlannin tuomiorovasti (maan johtava kirkonmies) oli painattanut todistajien vastaisen häväistyskirjoituksen ja jakoi sitä grönlantilaisille. Hän yritti herättää todistajien työtä vastustavaa henkeä siinä toivossa, että työ tukahtuisi heti alkuunsa.

Edestakaisin pitkin rannikkoa

Veljet jatkoivat saarnaamista muina miehinä. Muistonvieton jälkeen he ryhtyivät valmistelemaan pitkää saarnamatkaa kesäksi. Huhtikuun lopussa saapui ensimmäinen rannikkolaiva, joka jatkaisi matkaansa kohti pohjoista. Tienraivaajat ostivat teltan ja hyppäsivät laivan kyytiin.

Heidän tiensä kulki moniin kaupunkeihin, muun muassa Holsteinsborgiin, Egedesmindeen, Jakobshavniin, Qutdligssatin kaivoskaupunkiin, Umanakiin ja Upernavikiin, matkan pohjoisimpaan kohteeseen, joka oli yli tuhannen kilometrin päässä lähtöpisteestä. Kaikkialla he kertoivat hyvää uutista ja levittivät aina muutaman grönlanninkielisen traktaatin kerrallaan.

Seuraavan pitkän saarnamatkansa he tekivät Julianehåbiin, joka sijaitsee yli 500 kilometriä Godthåbista etelään. Ilmasto oli siellä leudompi, ja kaikki vaikutti vihreämmältä ja ystävällisemmältä. Käytyään vielä Narssaqissa, Nanortalikissa ja Sydbrøvenissä veljet palasivat Godthåbiin, ja niin he olivat saaneet päätökseen nuo pitkät saarnamatkat ensimmäisenä Grönlannin-kesänään. Koko länsirannikko oli saanut Jehovan tarkoituksia koskevaa todistusta.

Näistä varhaisista matkoista veljet saivat varmasti lisää  elämänkokemusta. Vaikka heistä olikin mukavampi nukkua lämpimässä sängyssä, he huomasivat, että telttailussa oli oma viehätyksensä. Yksi telttailun haittapuoli liittyi kuitenkin grönlantilaisiin valjakkokoiriin, joita asukkaat käyttivät Holsteinsborgista pohjoiseen. Niillä oli tapana juoksennella edestakaisin telttanuorien alitse ja purra ne poikki. Veljet oppivat nopeasti, ettei heidän pitänyt koskaan säilyttää ruokaa teltassaan, ellei sitä ollut suojattu hyvin – muuten koirat tunkeutuivat sisään ja söivät kaiken. Siksi he tavallisesti panivat ruokatarvikkeensa jonkin vajan katolle tai ripustivat ne laukussa kepin päähän ahneiden leukojen ulottumattomiin. Mutta Umanakissa tämä ei onnistunut. Koirat hyppäsivät ilmaan ja puraisivat ruokalaukkuun reiän – ja niin heidän eväänsä mätkähtivät maahan, makkarat, juustot, voit ja muut herkut, ja katosivat hetkessä koirien suihin.

Toisinaan veljet kohtasivat pappien vastustusta, mutta kaiken kaikkiaan he saivat grönlantilaisista sellaisen vaikutelman, että nämä olivat ystävällisiä, helposti lähestyttäviä ja vieraanvaraisia. Usein he saivat iltaisin vieraita, kun monet tulivat heidän luokseen esittämään kysymyksiä. Tuolla alueella olisi epäilemättä vielä paljon tehtävää. Veljet eivät silti aavistaneetkaan, miten monta vuotta kärsivällistä työtä vaadittaisiin, ennen kuin kasvua olisi nähtävissä.

Lisävoimia Grönlantiin

Todistajien työtä valaisi erinomaisella tavalla elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Se esitettiin talven aikana kolme kertaa Godthåbissa, aina täydelle katsomolle. Sitten vuonna 1957 saapui elokuva Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa, jonka kanssa soitettiin nauhalta grönlanninkielinen selostus. Kuvaillessaan vuosia myöhemmin Grönlannin uskonnollista tilannetta maan tuomiorovasti sanoi: ”Jehovan todistajat ovat kaikkein tarmokkaimpia. He rynnistävät edestakaisin pitkin rannikkoa näyttämässä tätä  elokuvaa tuhatvuotiskauden suurenmoisuuksista. Nämä värikkäät kuvat kyllä tekevätkin vaikutuksen.”

Tienraivaajien vahvuus kaksinkertaistui vuonna 1958, kun heidän määränsä nousi neljään. Seuraavana keväänä joukko kasvoi vielä yhdellä. Millä tavalla? Veli Lauritsen oli matkallaan kansainväliseen konventtiin New Yorkiin tavannut englantilaisen tienraivaajasisaren Joan Bramhamin. Lopun voikin sitten arvata. Joanista tuli hänen vaimonsa ja työtoverinsa. Hän suoritti hämmästyttävän uroteon opettelemalla sekä tanskan että grönlannin kielen. Veli ja sisar Lauritsen ottivat nyt huolehtiakseen Grönlannin eteläosasta, kun taas toiset erikoistienraivaajat jatkoivat keski- ja pohjoisosissa.

Kasvua ja seulontaa Tanskassa

Kasvu jatkui Tanskassa, niin että vuoden 1955 huhtikuussa 9207 julistajaa levitti kirjasta Kristikunta vaiko kristillisyys – kumpi on ”maailman valo”?. Seuraava suuri tapahtuma oli kesän konventti. Lähes 6000 tanskalaista matkusti Tukholmaan ”Voittoisan Valtakunnan” konventtiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun suurin osa Tanskan veljistä lähti kansainväliseen konventtiin. Ohjelman lisäksi monien norjalaisten ja ruotsalaisten veljien sekä muista maista tulleiden vieraiden seura antoi heille tarvittavan hengellisen sysäyksen, joka sai heidät lisäämään ponnistelujaan palveluksessa.

Kaikki eivät kuitenkaan iloinneet heidän kanssaan. Jotkut julistajat ilmaisivat tyytymättömyyttä kaikkia maailmankeskuksesta tulevia uusia ohjeita kohtaan. Toiset nyrpeämieliset eivät hyväksyneet sitä, että Vartiotornissa painotettiin niin paljon kristillistä elämäntapaa, moraalista puhtautta ja katumattomien väärintekijöiden erottamista. Sen vuoksi jotkut jäivät pois totuudesta. Materialismi ja ihmispelko nielaisivat toiset. Enemmistö kuitenkin pysyi uskollisena, ja järjestö vahvistui sisäisesti.

 Ulkoilmakonventteja

Konventteja oli vuosikausia pidetty luokkahuoneissa, konserttisaleissa ja urheiluhalleissa, mutta nyt oli siirryttävä ulkoilmaan konventtien suurten läsnäolijamäärien takia. Tästä syystä vuonna 1956 vuokrattiin Århusin stadion, joka sijaitsi kauniilla, puistomaisella paikalla. Lähes 3000 veljeä ja sisarta yöpyi leirintäalueella. Tätä majoitustapaa käytetään konventeissa vielä nykyäänkin.

Esitelmää oli kuuntelemassa yli 10000 henkeä. Konventin kohokohta oli kuitenkin monille sen päätöksen hyväksyminen, joka osoitettiin Neuvostoliiton pääministerille Nikolai A. Bulganinille ja jossa esitettiin vastalause silloisessa Neuvostoliitossa asuneiden Jehovan todistajien kohtelun johdosta. Päätöksen tärkeimmät kohdat painettiin 28 sanomalehdessä – melkoisen hyvä saavutus Tanskan kaltaisessa pienessä maassa.

Saarnaamista koskevien esteiden voittaminen

Muutamaa kuukautta myöhemmin eräässä evankelioimistyötä koskevassa oikeusjutussa annettiin päätös. Kauppaministeriö oli väittänyt, että Vartiotorni-seuran toiminta oli todellisuudessa kaupallista, koska se valmisti lehtiä ja kirjoja, joita Jehovan todistajat sitten levittivät yleisölle. Heidän talosta-taloon-työnsä tulisi näin ollen kuulua liiketoimintaa koskevissa laeissa olevien rajoitusten, muun muassa tiukan liikeajan piiriin. Jotta työn epäkaupallinen luonne tulisi vahvistetuksi, asia vietiin korkeimpaan oikeuteen. Jehovan todistajat hävisivät jutun.

Sen vuoksi julkaisu- ja painotoimintaa varten perustettiin erikseen kaupallinen yhdistys, joka toimitti lehtiä ja muuta raamatullista kirjallisuutta seurakuntiin käytettäväksi epäkaupallisessa raamatullisessa opetustyössä. Tanskassa toimiva Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura säilytti epäkaupallisen asemansa ja johti edelleen todistajien hengellistä toimintaa,  muun muassa talosta-taloon-palvelusta, joka jatkui entiseen tapaan.

Joitakin vuosia myöhemmin hallitus sitten kiisti yksityisten todistajien oikeuden levittää lehtiä talosta taloon ilman asianmukaista lupaa ja liikeajan ulkopuolella. Jehovan todistajat hävisivät jutun tälläkin kertaa korkeimmassa oikeudessa. Veljet ovat kuitenkin todistaneet työnsä olevan epäkaupallista antamalla raamatullista kirjallisuutta ilmaiseksi kaikille niille, jotka haluavat sitä lukea, ja tukemalla kaikkea tätä toimintaa omilla lahjoituksillaan.

Uusi haaratoimisto – ja kirjapaino

Søndre Fasanvejillä sijaitseva Beetel-koti oli käymässä aivan liian pieneksi, ja siksi alettiin suunnitella uuden haaratoimiston rakentamista. Veljistä näytti käytännölliseltä hoitaa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien painaminen kokonaan omin voimin, jotta vältyttäisiin ulkopuolisten kirjapainojen haittapuolilta, esimerkiksi palkankorotuksilta ja lakoilta. (Vuonna 1947 tällainen lakko oli pysäyttänyt lehtien painamisen kolmeksi kuukaudeksi.)

Sopiva tontti löytyi viehättävältä, metsäiseltä alueelta Virumin esikaupunkialueelta, ja kun veli Knorr vieraili Tanskassa tarkastamassa rakennustyötä loppuvuodesta 1956, oli betonin valu hyvässä vauhdissa – vaikka kaikki vapaaehtoiset rakentajat istuivatkin kahvitauolla juuri kun veli Knorr saapui paikalle!

Leuto talvi ja monien vapaaehtoisten työpanos nopeuttivat betonitöitä, jotka valmistuivat helmikuussa 1957, ja 31. elokuuta oli uusi haaratoimistorakennus valmis vihittäväksi. Beetel-perheen 24 jäsentä olivat asuneet siellä jo kuukauden ja painoivat nyt tanskankielisiä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä 1. ja 8. lokakuuta – ensimmäisiä numeroita, joita ei painettu ulkopuolisessa painossa. Herätkää!-lehti alkoi ilmestyä Vartiotornin tapaan kahdesti kuussa, ja molemmat lehdet muutettiin  kätevämmän kokoisiksi, samalla kun sivumäärä nostettiin 16:sta 24:ään.

Kansainvälisen konventin isäntänä

Vuonna 1961 tanskalaiset veljet palvelivat ensimmäistä kertaa kansainvälisen konventin isäntänä. Kööpenhaminasta vuokrattiin Idrætsparkenin suuri jalkapallostadion, jolla oli pelattu monia kansallisia otteluita. Kun mittavat valmistelutyöt oli tehty, lukemattomat luvat saatu viranomaisilta, hankittu yli 15000 majapaikkaa yksityiskodeista ja 800 hotellipaikkaa sekä järjestetty yli 5000 hengen leirintäalue, oli kaikki vihdoin valmista yli 30 maasta saapuvien lukuisten vieraiden vastaanottamiseksi.

Aivan viime hetkellä ilmaantui yhtäkkiä vakava ongelma: Tanskan ilmailuviranomaiset kieltäytyivät antamasta laskeutumislupaa Yhdysvalloista saapuville 27 koneelle, joissa oli 2691 konventtivierasta. Seurasi muutamia kuumeisia tunteja, ja vasta kun oli esitetty henkilökohtainen vetoomus pääministerille, joka oli lomalla, laskeutumislupa myönnettiin ja sähkötettiin yhdysvaltalaiselle lentoyhtiölle – vain muutamaa tuntia ennen kuin ensimmäisen koneen oli määrä lähteä Kööpenhaminaan.

Tuo konventti oli elämys. Vaikka vieraat edustivat monia kansallisuuksia ja rotuja, he osoittivat käytännössä olevansa ”Yksimielisiä palvojia” konventin teeman mukaisesti. Ohjelma  esitettiin samanaikaisesti viidellä kielellä, niin että tanskaa, ruotsia, norjaa, suomea ja englantia puhuvat veljet saattoivat seurata sitä omalla kielellään. Sunnuntai-iltapäivällä stadion oli ääriään myöten täynnä. Väkijoukko levisi läheiseen puistoon, missä useat tuhannet kuulivat esitelmän kaiuttimien kautta. Veli Knorrin yksinkertainen ja voimakas sanoma tavoitti 33513 kuulijaa.

Johtavien pappien lausunnoista henki huolestuneisuus. He tunnustivat: ”Jehovan todistajat ovat ahkeria.” ”Tämä lahko todistaa – sitä ei voi kieltää.” ”Näiden ihmisten uhrautuvaisuus on ilmiömäistä.” Heidän olikin kysyttävä: ”Olemmeko me ahkeria?” ”Minkä todistajia me olemme ja mitä tarkoitusta varten?” ”Onko sydämemme kylmennyt ja alkanut epäillä?” Tällaiset lausunnot osoittivat, että konventin yhteydessä oli annettu mahtava todistus.

Skandinavian kaikkien aikojen suurin konventti

Tanskan veljillä oli jälleen vuonna 1969 etu isännöidä kansainvälistä konventtia, jonka teemana oli tällä kertaa ”Rauha maassa”, ja se osoittautui kaikkien aikojen suurimmaksi Skandinaviassa pidetyksi konventiksi. Järjestelyt olivat monella tapaa samanlaiset kuin vuonna 1961, nyt vain kaikki oli suurempaa. Oli verratonta kuulla, että veli Knorrin esitelmässä oli ollut läsnä 42073 henkeä!

Tanskalaiset sanomalehdet omistivat konventille yli 80000 palstamillimetriä. Berlingske Tidendessä, yhdessä Kööpenhaminan suurimmista päivälehdistä, oli pääkirjoitus, jossa sanottiin seuraavasti: ”Todelliset joukkokokoukset ovat harvinaisia täällä Tanskassa – –. Siksi on aivan luonnollista, että Jehovan todistajien kansainvälinen konventti Kööpenhaminassa tällä viikolla herätti paljon huomiota. – – Jehovan todistajat ovat haaste kansankirkolle. – – Saattaisi toivoa, että kirkko työskentelisi edes puoliksi yhtä innokkaasti levittääkseen tietoa siitä, mitä kristillisyys on, kuin todistajat työskentelevät julistaessaan kaduilla ja kujilla tuhatvuotisunelmiaan.”

 Kuvat opetusvälineinä

Raamatulliset näytelmät ovat piirikonventtien sykähdyttävä ja opettava kohokohta. Niiden valmisteluihin on Tanskassa liittynyt yksi epätavallinen piirre 1970-luvun alusta lähtien. Monet näistä näytelmistä valokuvataan diakuvaesityksiä varten. Miksi?

Aluksi niin tehtiin sen vuoksi, että näytelmiä voitaisiin esittää Färsaarten ja Grönlannin konventeissa. Koska niitä ei voitu esittää näyttämöllä veljien vähyyden vuoksi, ne oli vain kuunneltava nauhalta. Sitten eräs elokuvayhtiön johtajana toiminut veli sai ajatuksen: entä jos näytettäisiin diakuvia näytelmän tapahtumista ja kuunneltaisiin niihin tahdistettua ääninauhaa?

Ehdotusta kokeiltiin, ja tulokset olivat hyviä. Laatu on sittemmin jatkuvasti parantunut. Luonnollisen vaikutelman aikaansaamiseksi käytetään laajempaa rekvisiittaa kuin piirikonventissa. Joskus rakennetaan suuria lavasteita – babylonilainen  tori, roomalainen talo, Jerusalemin kaupungin portti – kaikki puusta ja polystyreenistä. Lopputulos on hyvin todentuntuinen ja saa diakuvanäytelmän elämään. Nykyään näitä diasarjoja käytetään Färsaarten ja Grönlannin lisäksi myös lukuisissa muissa maissa, missä ei ole käytännöllistä esittää näytelmiä paikallisin voimin.

Tukevampi jalansija Färsaarilla

Tultaessa 1960-luvun loppupuolelle totuus oli saamassa tukevamman jalansijan Färsaarilla. Tanskasta muuttaneet perheet tukivat tuntuvasti kenttäpalvelusta ja vahvistivat osaltaan seurakuntia. Joillakin paikkakunnilla ne tekivät yhteistyötä paikallisen seurakunnan kanssa rakentamalla talon, jossa oli valtakunnansali. Rasmus Nygaardin kodissa Tórshavnissa oleva valtakunnansali vihittiin lokakuussa 1967. Samanlainen sali otettiin seuraavana vuonna käyttöön Klaksvíkissa. Tämä vahvisti entisestään paikallisen väestön saamaa vaikutelmaa: todistajat olivat tulleet jäädäkseen.

Se osoitti ihmisille selvästi myös sen, että yhä useammat färsaarelaiset perheet olivat omaksumassa totuuden. Esimerkiksi kun Anna Nolsøe oppi totuuden Kööpenhaminassa vuonna 1961, hän palasi synnyinseudulleen Färsaarille saarnaamaan, ja ennen pitkää oli kolme hänen 13 sisaruksestaan kastettu. Sen jälkeen totuus levisi hänen suvussaan kuin rengasaallot veden pinnassa, niin että todistajia oli lopulta kolmessa sukupolvessa. Muut perheet voisivat kertoa samanlaisia kokemuksia.

”Suuri” konventti Tórshavnissa

Ensimmäinen piirikonventti suunniteltiin pidettäväksi Tórshavnissa vuonna 1971. Rasmus Nygaardin kodista tehtiin konventtitoimisto, joka kuhisi toimintaa. Ensimmäistä kertaa julistajia nähtiin tuon kaupungin kaduilla rinta- ja selkäpuolella kannettavien mainosjulisteiden kanssa. Se oli näky, joka herätti paljon huomiota.

 Konventti oli suurenmoinen; esitelmän kuuli 461 henkeä. Siitä tuli käännekohta useille Tanskasta tulleille julistajille, jotka päättivät nyt muuttaa palvelemaan sinne, missä tarvittiin kipeästi julistajia.

Kasvua Grönlannissa

Kourallinen tienraivaajia jatkoi Grönlannissa saarnaamistyötä tasaiseen tahtiin ja sai tukea perheiltä, joita oli muuttanut sinne Tanskasta vuodesta 1961 lähtien. Julistustyötä tehtiin paljon ja grönlantilaiset kuuntelivat ystävällisesti, mutta näkyvät tulokset jäivät vähäisiksi. Kieli oli suuri ongelma. Jotkut grönlantilaiset puhuivat hieman tanskaa mutta eivät riittävästi voidakseen käydä syvällisiä, hengellisiä keskusteluja. Ja vaikka julistajat ponnistelivatkin kovasti yrittäessään saarnata grönlanniksi, he harvoin oppivat sitä tarpeeksi hyvin kyetäkseen opettamaan Raamatun totuutta. Useimmiten heidän oli tultava toimeen lyhyiden johdantosanojen kanssa, jotka he olivat opetelleet ulkoa, ja luettava sitten ovenavaajalle raamatunkohtia. Jonkin aikaa käytettiin todistuskortteja ja nauhoitettuja saarnoja.

Tarvittiin selvästikin lisää julkaisuja, jotka selittäisivät totuutta grönlanniksi. Mutta kuka pystyisi kääntämään? Siihen asti oli käytetty ulkopuolisia kääntäjiä, mikä ei ollut kovin tyydyttävä ratkaisu. Erään vierailun aikana vuonna 1965 haaratoimistossa palveleva Jørgen Larsen kannusti sisar Lauritsenia ottamaan tavoitteekseen tulla grönlannin kielen kääntäjäksi. Tämä otti haasteen vastaan. Työn ensimmäiset hedelmät olivat kirjanen ja muutama traktaatti, ja sitten tammikuusta 1973 lähtien ilmestyi Vartiotorni 16-sivuisena painoksena kerran kuukaudessa grönlantilaisella nimellä Napasuliaq Alapernaarsuiffik. Se oli valtava harppaus eteenpäin. Nyt oli paljon helpompaa antaa perusteellista todistusta paikallisella kielellä. Tuona samana vuonna julkaistiin kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, joka oli erinomainen apuväline raamatuntutkistelutyössä.

 Godthåbin julistajat tarvitsivat myös sopivampia kokoustiloja. Kaupungissa oli kuitenkin jo valmiiksi puutetta huoneistoista, ja siksi valtakunnansalin saaminen tuntui vähintäänkin mahdottomalta. Muuan veli oli kuitenkin ostanut suhteellisen läheltä kaupungin keskustaa kalliolle rakennetun pienen puutalon, jolta oli näkymä Godthåbin vuonolle. Niinpä Tanskan seurakuntien lähettämän raha-avustuksen ja erikoistienraivaajien ammattitaitoisen työpanoksen turvin voitiin vuonna 1970 rakentaa taloon laajennus, jossa oli valtakunnansali ja asunnot kahdelle tienraivaajapariskunnalle.

Alueelle määrättiin lisää tienraivaajia, ja muutaman seuraavan vuoden aikana useisiin rannikkokaupunkeihin muutti julistajia ja perheitä. Vuosina 1973–74 oli pieniä ryhmiä tai seurakuntia jo kahdeksassa kaupungissa. Viimein vuonna 1973 eräs nainen asennoitui totuuden puolelle ja oli ensimmäinen grönlantilainen, joka kastettiin Grönlannissa. Vuonna 1976 ryhmään liittyi muuan toinen grönlantilainen sisar. Mutta milloin todellinen sadonkorjuu alkaisi?

Tanskan ensimmäinen konventtisali

Samaan aikaan oli Tanskassakin vaikeuksia sopivien tilojen löytämisessä kierroskonventteja varten. Muissa maissa veljet olivat alkaneet rakentaa omia konventtisaleja. Sopisiko tämä ratkaisu myös tanskalaisille?

Ryhmä Fynin ja Jyllannin vanhimpia tutki mahdollisuuksia. Veljet suhtautuivat hankkeeseen niin myönteisesti, että päätettiin rakentaa konventtisali, joka palvelisi Ison-Beltin länsipuolella olevia kierroksia. Silkeborgin kaupungin ulkopuolelta ostettiin pari hehtaaria metsämaata. Maankaivutyöt aloitettiin 18. maaliskuuta 1978, ja päivää vaille vuotta myöhemmin oli suuri, H-mallinen punatiilirakennus valmis vihittäväksi. Siihen kuului kokoussali, jossa oli 900 istumapaikkaa, ruokasali 300 hengelle sekä muita tarpeellisia tiloja.

 Uusi haaratoimisto

Suunnitteilla oli eräs toinenkin teokraattinen rakennushanke. Virumin haaratoimistossa oli ahdasta. Suurempia tiloja tarvittiin kipeästi.

Holbækin kaupungista, joka sijaitsee suunnilleen 70 kilometrin päässä Kööpenhaminasta länteen, löytyi sopiva tontti: noin kuuden hehtaarin laajuinen kumpuileva alue, jolta oli kaunis näköala Holbækin vuonolle. Tehtiin piirustukset ja jätettiin lupa-anomukset. Mutta kun muuan ystävällinen rakennustarkastusviraston virkamies sai tietää, että todistajat itse aikoivat rakentaa tämän kompleksin, jonka lattiapinta-ala oli noin 14000 neliömetriä, hän suositteli hyvin painokkaasti, etteivät he lähtisi tällaiseen yritykseen.

”Mikään ei kuitenkaan ole mahdotonta Jehovalle”, huomauttaa Filip Hoffmann, hankkeen koordinaattori. ”Rakentajaperhe ryhtyi työhön keskimäärin 200 hengen vahvuisena ja sai viikonloppuisin paljon apua vapaaehtoisilta. Eikä edes vuosisadan kylmin talvi voinut pysäyttää heitä, vaikka lämpötila laski viikkokausiksi 10–20 pakkasasteeseen. Rakennukset valmistuivat jo vajaan kahden vuoden kuluttua, ja vihkiäiset pidettiin 21. toukokuuta 1983.”

Perhe muuttaa uuteen kotiinsa

Beetel-perhe muutti uuteen kotiinsa elokuussa 1982. Joukosta puuttui kuitenkin yksi pariskunta: Richard ja Julia Abrahamson. Veli Abrahamson oli vuosien ajan johtanut työtä Tanskassa ja innostanut monia. Sekä hän että hänen vaimonsa olivat voittaneet tanskalaisten todistajien sydämen puolelleen. Loppuvuodesta 1980 heidät kuitenkin määrättiin Seuran maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin. Niinpä Tanskan Beetel-perhe jätti heille haikeat jäähyväiset tammikuun alussa 1981.

Haaratoimistokomitean koordinaattorin tehtävään nimitettiin Jørgen Larsen, jolla oli kokemusta kokoajanpalveluksesta  jo vuodesta 1951 asti ja joka oli saanut valmennusta Gileadissa kahteen otteeseen, ensin vuonna 1959 ja sitten vuonna 1965. Hän oli vaimonsa Annan kanssa viettänyt monia vuosia matkatyössä ja palvellut sen jälkeen Beetelissä palvelusosastossa ja käännöstoimistossa.

Haaratoimiston vihkiäiset

Muutamaa päivää ennen vihkiäisiä kutsuttiin ulkopuolisia hankkijoita ja hallituksen virkamiehiä erikoisvastaanotolle. Kiertäessään rakennuksia he kehuivat veljien tekemiä materiaalivalintoja, erinomaista ammattitaitoa ja viimeisteltyä lopputulosta – tällaista tasoa he eivät olleet nähneet sitten nuoruutensa päivien. Kun rakennustarkastusviraston hyvää tarkoittanutta virkamiestä muistutettiin hänen alkuepäilyksistään, hän sanoi hymyssä suin: ”Katsokaahan, siihen aikaan en tiennyt, millainen tämä teidän järjestönne on.”

Vihkiäisiin kutsutut 700 veljeä ja sisarta eivät ainoastaan ihailleet kauniita rakennuksia vaan hämmästelivät jo silkkaa kompleksin kokoa. Christian Rømer sanoikin: ”Olen aivan sanaton nähdessäni nämä rakennukset, kun ajattelen kaikkea sitä työtä, jota ne edustavat.” Kaikki olivat samaa mieltä hallintoelimeen kuuluvan Daniel Sydlikin kanssa, kun hän vihkiäispuheessaan kiinnitti huomion siihen, että Jehovalle tekemillämme uhrauksilla on hintansa. Tämä rakennushanke oli vaatinut sekä rahaa että voimia, mutta nämä uhraukset tehtiin iloisesti, koska ne edistävät Jehovan työtä.

Hengelliset tarpeet tyydytetään

Uudessa haaratoimistossa oli nyt tarpeeksi tilaa, niin että vanha toive saada lisää kääntäjiä ja ryhtyä uusiin hankkeisiin saattoi toteutua. Tanskankielisten Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien sivumäärä nostettiin 24:stä 32:een, Vuosikirjaa alettiin julkaista tanskaksi ja Raamatun tietosanakirjan Aid to Bible Understanding kääntäminen pantiin alulle.

Kaksi julkaisua on tehnyt historiaa Tanskassa: ”Pyhän  Raamatun Uuden maailman käännös”, joka julkaistiin huhtikuussa 1985, sekä tanskankielinen Uuden maailman käännöksen tyhjentävä konkordanssi, joka ilmestyi vuonna 1988 ja jonka kääntämisessä oli käytetty hyväksi tietokonetta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun jokin Tanskan kansankirkkoon kuulumaton ryhmä oli kääntänyt koko Raamatun, ja aivan ensimmäinen kerta, kun tällainen kattava Raamatun sanaesiintymähakemisto painettiin tanskaksi.

Samaan aikaan uudet lisätilat antoivat mahdollisuuden työskennellä laajan Vartiotornin julkaisujen hakemiston 1930–1985 parissa. Tämä arvokas Raamatun tutkijoiden apuväline julkaistiin vuoden 1991 konventeissa. Jotain muutakin nähtiin noissa konventeissa ensimmäistä kertaa – uusi kirja ilmestyi samanaikaisesti niillä kolmella kielellä, joita käytetään Tanskan haaratoimiston alaisuudessa. Suurin ihminen joka koskaan on elänyt julkaistiin tanskaksi, fääriksi ja grönlanniksi.

Uudessa äänitysstudiossa voidaan nyt tehdä korkeatasoisia nauhoituksia. Tähän mennessä on äänitetty kaikki Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset ja noin puolet heprealaisista kirjoituksista. Lisäksi huononäköisille ja sellaisille, joilla on  vaikeuksia lukemisessa, nauhoitetaan Vartiotornin kirjoituksista äänilehti, joka postitetaan 350 tilaajalle kahdesti kuussa.

Edistystä tapahtui myös kirjapainon puolella, kun siellä siirryttiin tietokoneistettuun valoladontaan ja nykyaikaiseen offsetpainotekniikkaan. Painonvalvoja Arne S. Nielsen kertoo: ”Se oli sekä haaste että siunaus. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kaikki laitteet painossa oli uusittava ja jokaisen oli opeteltava käyttämään uusia laitteita ja noudattamaan uusia työmenetelmiä.” Lehtien painaminen tanskaksi, islanniksi ja grönlanniksi työllistää yhden arkkirotaatiokoneen, ja kun tanskankielisiä lehtiä alettiin painaa nelivärisinä, painoon tuotiin toinenkin painokone.

Haaratoimiston rakennustöiden valmistuttua saattoi käynnistyä uusi tärkeä hanke. Maan itäosissa asuvat veljet ostivat tyhjän tehdasrakennuksen Herlufmaglen kylän läheltä, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Holbækin Beetelistä etelään. Kiinteistöön kuului neliosainen maatalousrakennus, kaksikerroksinen asuintalo, suuri verstas ja tilava sepän paja – varsin sekava talorykelmä. Arkkitehdit ja monet alttiit  työntekijät onnistuivat kuitenkin tekemään siitä sopusuhtaisen kokonaisuuden, joka nykyisin palvelee Sjællandin, Mønin, Lollandin ja Falsterin saarten konventtisalina. Kun se oli vihitty 26. huhtikuuta 1986, saattoivat lähes kaikki Tanskan seurakunnat pitää kierroskonventit omissa konventtisaleissaan.

Pikasaleja

Sitten Tanskan teokraattisen rakennustoiminnan historiassa seurasi uusi jännittävä vaihe. Jotain ennenkuulumatonta otettiin käyttöön: valtakunnansalien pikarakennusmenetelmä.

Ensimmäinen veljien rakentama valtakunnansali oli valmistunut vuonna 1949. Vuonna 1968 seurakunnat muodostivat alueellisia valtakunnansaliyhdistyksiä, joiden tavoitteena oli auttaa kaikkia alueen seurakuntia rahoittamaan valtakunnansalin rakentaminen (vrt. 2. Kor. 8:14). Ajatus levisi koko maahan, niin että melkein kaikilla seurakunnilla oli mahdollisuus rakentaa tai ostaa oma sali.

 1980-luvun puoliväliin tultaessa eivät jotkin kaikkein vanhimmista saleista kuitenkaan enää täyttäneet tehtäväänsä. Monet niistä olivat yksinkertaisesti jääneet liian pieniksi. Ratkaisuksi ehdotettiin pikarakennusmenetelmää, joka oli käytössä muissa maissa. Joillakuilla oli epäilyksensä. Voitaisiinko tätä menetelmää soveltaa tanskalaiseen rakennustapaan, johon kuuluivat kantavat muuratut ulkoseinät? Entä täyttäisikö se Tanskan rakennusviranomaisten tiukat vaatimukset?

Vuonna 1986 arkkitehdit ja insinöörit istuutuivat saman pöydän ääreen ja onnistuivat laatimaan toteuttamiskelpoisen työsuunnitelman. Paikallinen seurakunta tekee kaikki alustavat työt, minkä jälkeen seuraa kolmen päivän tiivis urakka 200 ammattilaisen voimin. Tunnelma oli korkealla, kun ensimmäinen pikasali saatiin menestyksellisesti valmiiksi syyskuussa 1986.

Siitä pitäen ovat viranomaiset jatkuvasti ihmetelleet tätä pikamenetelmää. Tällä hetkellä Tanskaan on valmistunut 36 pikasalia ja uusia on suunnitteilla. Erityisen sykähdyttävä kokemus työntekijöille oli matkustaa Jakobshavniin Grönlantiin elokuussa 1991 rakentamaan yhtä maailman pohjoisimmista valtakunnansaleista.

Uusi valtakunnansali Tórshavniin

Färsaaretkaan eivät jääneet huomiotta. Koska julistajien  määrä oli kasvanut Tórshavnissa, tarvittiin uutta kokouspaikkaa, mutta sellaisen rakentaminen olisi melkoinen urakka paikallisille veljille. Vuoden 1983 konventin jälkeen saarille muutti kuitenkin toistakymmentä julistajaa Tanskasta. Useat heistä toivat mukanaan hyvää työkokemusta, jota he olivat saaneet Beetelin rakennushankkeen aikana Holbækissa.

Työt alkoivat helmikuussa 1984 melkoisella poraamisella ja lukuisilla räjäytyksillä, sillä talo rakennettiin kirjaimellisesti kalliolle. Perustukset olivat betonia, muut osat puuta ja katto turvetta – uuteen suosioon nousseen färsaarelaisen perinteen mukaan. Mikään pikasali se ei ollut mutta herätti yhtä kaikki paljon huomiota. Kun se vihittiin 10. kesäkuuta 1985, Jehovan todistajat mainittiin ensimmäistä kertaa televisiossa eräässä uutislähetyksessä, radiossa haastateltiin erästä paikallista vanhinta ja useimmissa lehdissä uudesta salista oli artikkeleita valokuvineen.

Uusia julkaisuja fääriksi

Färsaarelaiset veljet olivat tulleet hyvin toimeen tanskankielisten julkaisujen avulla, koska suurin osa saarelaisista osasi lukea ja puhua tanskaa. Kirjallisuutta alettiin kuitenkin kaivata myös paikallisella kielellä. Kääntäminen annettiin tehtäväksi Peturbjørg Nygaardille, Anna Nolsøen tyttärelle, ja 1980-luvun puolivälissä julkaistiin fääriksi useita Seuran kirjoja ja kirjasia. Kun alueen ihmiset näkivät puoleensavetäviä julkaisuja omalla kielellään, se koitui hyväksi todistukseksi. Laulukirjan ilmestyminen fääriksi vuonna 1989 oli suuri ilonaihe seurakunnille. Nyt voitiin Jehovalle laulaa sydämellisiä ylistyksiä jälleen yhdellä uudella kielellä.

Färsaarilla on viime vuosina kastettu monia ihmisiä – sekä alueelta löytyneitä uusia että seurakunnissa kasvaneita nuoria. Se mistä saarten varhaiset julistajat saattoivat vain uneksia vuonna 1948, on nyt todellisuutta. Jehova on siunannut kymmenien veljien ja sisarten vuosien varrella osoittamaa  kestävyyttä, niin että Jehovasta ja hänen rauhan Valtakunnastaan, joka on Jeesuksen Kristuksen käsissä, annetaan nyt säännöllisesti todistusta kaikkialla näillä pienillä Atlantin saarillakin.

Sadonkorjuu Grönlannissa koittaa vihdoinkin!

Kun Valtakunnan siementä oli kärsivällisesti istutettu ja kasteltu kolmisenkymmentä vuotta, alkoivat Grönlannin pellot vihdoinkin kypsyä korjattaviksi. Ryhmä grönlantilaisnuoria rupesi vuonna 1983 tutkimaan ja käymään kokouksissa Godthåbissa. He edistyivät hyvin. Osoittautuisiko tämä pitkään odotetuksi läpimurroksi? Aluksi he olivat ujoja ja varautuneita, sillä seurakunta oli tanskankielinen ja he ymmärsivät vain osan ohjelmasta. He saivat kuitenkin lisää rohkeutta, ja heidän rakkautensa Jehovaa ja totuutta kohtaan kasvoi. Godthåbissa palvelevat erikoistienraivaajat Kristen ja Helena Mortensen kertovat tyypillisen kokemuksen:

”Yksi heistä oli Sonja, nuori tyttö, joka oli tutkinut noin vuoden verran, mutta epäsäännöllisesti, koska kaikki hänen aikansa kului juhlimiseen. Jonkin ajan kuluttua hän muutti asumaan erään miehen luo, mikä ainakin merkitsi sitä, että tutkistelu saattoi muuttua säännölliseksi. Nyt hänelle valkeni, mistä totuudessa oikein oli kysymys. Hän lopetti tupakoimisen, jätti juomisen ja riehakkaan juhlinnan ja erosi kirkosta. Viggo, jonka kanssa hän asui, oli hyvin hiljainen, ja julistajilla oli vaikeuksia saada häneen kunnon kosketusta. Sonja kertoi hänelle, mitä hän oli oppimassa, ja hitaasti miehenkin kiinnostus alkoi herätä. Ensi alkuun hän oli liian ujo tullakseen kokoukseen valtakunnansaliin, ja siksi hänelle näytettiin yksityisesti diakuvaesitys, jossa oli grönlanninkielinen selostus. Itse asiassa hän katsoi esityksen useita kertoja. Ennen pitkää hän liittyi mukaan tutkisteluun, ja nyt kun hän alkoi tuntea olonsa mukavammaksi valtakunnansalissa, hän rupesi käymään kokouksissakin.”

Lopulta nämä nuoret avioituivat, vihkivät elämänsä Jehovalle,  ja heidät kastettiin. Myöhemmin he aloittivat kokoajanpalveluksen, ja nykyään Viggo Christensen palvelee ensimmäisenä grönlantilaisena vanhimpana.

Tällaiset uudet Valtakunnan julistajat puhuivat innokkaasti tuttavilleen niistä hyvistä asioista, joita he olivat oppineet. He kutsuivat toisia Raamatun kotitutkisteluunsa, ja useat heidän tovereistaan kiinnostuivat totuudesta ja alkoivat käydä kokouksissa. Näin seurakunnasta tuli teokraattinen ympäristö, joka korvasi aiemman huonon seuran hyvällä seuralla ja jossa vastakiinnostuneet saattoivat tukea toinen toistaan. Godthåbin seurakunta on siitä pitäen kasvanut tasaiseen tahtiin.

Kasvua Jakobshavnissa

Jotain samankaltaista tapahtui Jakobshavnissa noin 300 kilometriä pohjoiselta napapiiriltä pohjoiseen. Erikoistienraivaajat Bo ja Helen Christiansen alkoivat pitää siellä grönlanninkielisiä kokouksia talvella 1985–86. Vuoden aikana valtakunnansaliin tuli noin 50 ihmistä – useimmat vain kerran, mutta pieni uskollisten ryhmä saapui paikalle säännöllisesti.

Kun totuus juurtui erääseen pieneen perheeseen ja alkoi levitä siitä käsin, pääsi kasvu toden teolla vauhtiin. Heti alusta saakka Sara tajusi, että tämä oli totuus. Hänen miehensä ja kolme lastaan olivat ensin uteliaita. Myöhemmin Niels, aviomies, todisteli kuitenkin sisarelleen Najalle, joka asui läheisessä kylässä. Najan mies oli pyyntimatkalla, joten Naja muutti Jakobshavniin Nielsin ja Saran luo ja alkoi käydä kokouksissa heidän kanssaan.

Samaan aikaan Najan aviomies Thele, jonka oli pakko pysytellä troolarillaan, ryhtyi lukemaan ”Uutta testamenttiaan”. Hän oli kuullut vaimonsa alkaneen tutkia Raamattua ja oli uskonnollisena miehenä päättänyt osoittaa todistajien opetukset vääräksi. Lisäksi hän uhkasi vaimoaan avioerolla ja olikin jo pannut eropaperit postiin. Saatuaan työt tehdyksi kalastusaluksellaan hän meni suorinta tietä vaimonsa luo ja  toi tämän takaisin heidän omaan kyläänsä. Pitkän keskustelun jälkeen hän kuitenkin tajusi, ettei hän yksinkertaisesti tiennyt Raamatusta tarpeeksi voidakseen kumota vaimonsa kertomat asiat.

Päättäväisesti he matkustivat takaisin Jakobshavniin ja muuttivat Nielsin ja Saran luo. Thele otti yhteyttä erikoistienraivaajiin ja pyysi heitä opettamaan hänelle Raamatun totuutta. Hän myönsi olleensa väärillä jäljillä. Hän lähti kokouksiin, lopetti tupakoimisen ja erosi kirkosta. Viikon kuluttua hän kysyi, pääsisikö hän julistajaksi! Uskollisesti hän kävi kokouksissa ja tuli kahta kuukautta myöhemmin konventtiin Godthåbiin. Kotimatkalla hän kysyi: ”Saanko nyt ruveta julistajaksi?” Se sopi hyvin. Kesällä 1990 hän ja Naja menivät kasteelle yhtaikaa Nielsin kanssa. Noin vuoden kuluttua Naja liittyi vakituisten tienraivaajien riveihin. ”Tähän mennessä kasteella on käynyt yhdeksän henkeä”, iloitsee veli Christiansen. ”On suurenmoista nähdä, mitä tapahtuu, kun Jehova kutsuu vilpittömiä ihmisiä.”

Tulevaisuudennäkymät Pohjois-Grönlannissa

”Kolmena peräkkäisenä vuotena meillä on myös ollut etu tehdä saarnamatkoja pohjoiseen, Umanakin ja Upernavikin syrjäseuduille”, jatkaa veli Christiansen. ”Ne ovat hylkeenpyytäjien maita, ja siellä on uskomattoman kauniita maisemia. Noilla pienillä paikkakunnilla elinolot ovat hyvin erilaiset kuin kaupungeissa, missä nykyaikainen kehitys valtaa koko ajan nopeasti alaa, mutta sielläkin on paljon todisteita sen puolesta, että kaikki tarvitsevat Valtakuntaa. Ihmiset ovat ystävällisiä, monet kuuntelevat, ja Seuran uusimmilla julkaisuilla on suuri menekki. Siellä on selvästikin vilpittömiä ihmisiä, jotka vain odottavat kokoamistaan.”

Viisi suhteellisen uutta julistajaa lähti Jakobshavnista kesällä 1990 kaksiviikkoiselle saarnamatkalle ympäröiviin taajamiin ja haja-asutusalueille. Ne saivat nyt ensimmäistä kertaa todistusta syntyperäisiltä grönlantilaisilta julistajilta. Nuo viisi  kulkivat 2000 kilometrin matkan kolmella pienellä pikaveneellä. Vähäisimmätkin kylät, joissa ei tavallisesti käy vieraita ja joissa kukaan ei ole aikaisemmin saarnannut, kuulivat hyvää uutista. Julistajat kävivät ”Paholaisen peukaloksi” kutsutussa Kullorsuaqissa asti, jonka sijainti on melkein 75 astetta pohjoista leveyttä.

”Paholaisen peukalosta” pohjoiseen alkaa jääpeitteinen rannikko, ja seuraavien 300 kilometrin matka kulkee täysin autioiden maiden halki. Kauempana pohjoisessa on asuttuja seutuja, jotka ovat yhä käytännöllisesti katsoen koskemattomia. Eräs godthåbilainen sisar oli kuitenkin tammikuussa 1989 muutaman viikon ansiotyössä Grönlannin pohjoisimmassa kaupungissa Thulessa. Hän tarttui tilaisuuteen ja saarnasi kaupunkilaisille. Sen jälkeen muuan Thulesta kotoisin oleva tyttö, joka oli alkanut tutkia Raamattua käydessään koulua Godthåbissa, on kotikaupunkiinsa paluun jälkeen jatkanut Raamatun tutkimista ääninauhojen avulla. Vastustuksesta huolimatta hän on alkanut kertoa toisille oppimistaan asioista. Näin siis tuollakin ”maan ääressä” annetaan todistusta Valtakunnasta (Apt. 1:8).

Verikysymys tuottaa ongelmia

Lähes kaikki grönlantilaiset, jotka ovat omaksuneet totuuden, ovat olleet nuoria. Heidän voitettavanaan olevat ongelmat eivät sen tähden ole liittyneet uskonnollisiin oppeihin vaan pikemminkin moraalittomuuteen, alkoholin väärinkäyttöön sekä tuttavien ja sukulaisten vastustukseen. Saarnaaminen kylissä, joissa kaikki tuntevat toisensa, on vaatinut heiltä paljon rohkeutta. Yksi uusien kohtaama haaste on ollut oikea raamatullinen näkemys verestä. Monet grönlantilaiset syövät mielellään paikallista ruokaa: hylkeiden, valaiden ja lintujen lihaa sekä muuta riistaa. Se aiheuttaa kuitenkin todistajille Raamatun periaatteisiin liittyvän ongelman, sillä tällaisesta lihasta ei ole tavallisesti laskettu verta pois kunnolla. Hyvin harvoilla Grönlannin veljillä on mahdollisuus  saada oikein käsiteltyä lihaa, ja siksi he ovat halukkaita tulemaan toimeen ilman sitä pitkiäkin kausia.

Tätä valaisee Jakobshavnista kotoisin olevan Anen tapaus. Keväällä 1990 hän joutui sairaalaan kohdunulkoisen raskauden vuoksi. Tilanne vaati kiireellisiä toimenpiteitä. Yhtäkkiä he olivat miehensä kanssa, hiljattain kastettuina, keskellä veren lääketieteellistä käyttöä koskevaa kiistelyä. He selittivät lääkärille, että heidän kristillinen näkemyksensä veren karttamisesta käsitti kieltäytymisen verensiirroista (Apt. 15:29). Lääkäri suostui leikkaamaan ilman verta. Ane ei kuitenkaan uskonut selviytyvänsä leikkauksesta. Vaikka hän olikin rohkealla mielellä, hän lupasi miehelleen ollessaan matkalla leikkaussaliin: ”Nähdään uudessa maailmassa.” Kaikeksi onneksi leikkaus meni hyvin, ja he halasivat toisiaan jo seuraavana päivänä. Mutta nyt kovin nälkäisen Anen oli kohdattava verikysymys uudelta kannalta. Sairaalassa tarjoiltiin pelkästään grönlantilaista ruokaa, lihaa josta ei ollut laskettu kunnolla verta pois, joten voidakseen syödä hänen oli odotettava, että hänen miehensä toisi hänelle ruokaa kotoa.

Hengellisen tarpeen tyydyttäminen

Kaikkialla Grönlannin rannikolla ihmiset kunnioittavat suuresti Raamattua. Siksi Kirjani Raamatun kertomuksista, joka on julkaistu grönlanniksi, on löytänyt tiensä moniin koteihin. Useissa kaupungeissa 20–30 prosenttia perheistä on hankkinut itselleen tuon kirjan, ja monilla haja-asutusalueilla se on vähintään joka toisessa kodissa.

Pitkien välimatkojen ja suurten matkakustannusten vuoksi ei kaikkia seurakuntia voida koota yhteen kierroskonventteihin ja erikoiskonventtipäiviin. Ne pidetään paikallisissa seurakunnissa, joissa kokoonnutaan kuuntelemaan ääninauhaa tai videoesitystä Tanskassa jo pidetystä konventista. Mutta kerran vuodessa julistajat kerääntyvät koko rannikolta vuosittaiseen piirikonventtiin. Monille uusille tämä on samalla harvinainen tilaisuus seurustella toisten uskovien kanssa.  Pienissä seurakunnissa palveleville tienraivaajille se on puolestaan odotettu tapaaminen muiden kokoajanpalvelijoiden kanssa.

Helmikuussa 1990 Grönlannin seurakuntia kohtasi kova isku: sisar Joan Lauritsen kuoli yllättäen vain 51-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hän oli monien vuosien ajan ollut suureksi avuksi Seuran julkaisujen kääntämisessä grönlanniksi. Hänen miehelleen Kristenille se oli valtava henkilökohtainen menetys samoin kuin seurakunnille tuossa jään ja pakkasen maassa.

Veli Lauritsen jatkoi palvelustaan Grönlannissa vielä noin vuoden verran vaimonsa kuoleman jälkeen, kunnes hänen oli palattava Tanskaan terveyssyistä. Muistellessaan monivuotista lähetyspalvelustaan hän sanoo: ”Kun 35 vuotta sitten ryhdyimme saarnaamaan Valtakunnan hyvää uutista Grönlannissa, se oli totisesti pienten alkujen päivä. Nyt näemme kaiken aikaa varsinkin nuorten grönlantilaisten alkavan tutkia ja asennoituvan totuuden puolelle. Olen syvästi kiitollinen Jehovalle siitä, ettei hän ainoastaan käyttänyt meitä työn aloittamiseen tässä maassa, vaan antoi meille myös voimaa jatkaa sadonkorjuun alkamiseen asti.”

Veli Christiansen muutti Jakobshavnista Godthåbiin jatkaakseen käännöstyötä. Grönlantilaisten apuvoimien turvin oli mahdollista paitsi julkaista edelleen Vartiotornia myös kääntää kirja Suurin ihminen joka koskaan on elänyt. Lisäksi Herätkää!-lehti alkoi heinäkuussa 1992 ilmestyä neljästi vuodessa nimellä Iteritsi!. Grönlannin veljet ja sisaret ovat kiitollisia siitä, että Jehovan järjestö pitää hengellistä ravintoa näin tärkeänä niilläkin alueilla, joilla on vain vähän asukkaita.

Vieraskielinen kenttä Tanskassa

Kuluneiden 20–25 vuoden aikana Tanskan alueella on tapahtunut muutoksia. Maailmantilanteen vuoksi maahan on muuttanut monia ihmisiä muista maista, ja sen myötä on ilmaantunut myös ongelmia, muun muassa syrjintää ja ulkomaalaisvihaa,  vaikka tanskalaiset ovat aina ajatelleet olevansa kaiken sellaisen yläpuolella.

Jehovan todistajille siirtolaiset ovat kuitenkin olleet jännittävä haaste sekä kielen että uskonnon kannalta. Ulkomaalaisten keskuudessa tehtävän työn edistämiseksi Kööpenhaminaan perustettiin pieni englanninkielinen seurakunta vuonna 1975. Kaikkia rotuja ja kansallisuuksia edustavia kiinnostuneita saapui kokouksiin joukoittain, alkoi tutkia ja tarttui totuuteen. Jotkut noista uusista muuttivat saarnaamaan muihin maihin, mutta monet ovat jääneet aloilleen ja kuuluvat nykyään vahvaan ja moni-ilmeiseen seurakuntaan, jossa on edustettuna 25 eri kansallisuutta – selvä todistus siitä, että totuus yhdistää ihmisiä.

Tammikuusta 1989 lähtien Kööpenhaminassa on lisäksi ollut pieni mutta sitäkin toimeliaampi jugoslavialainen seurakunta. Maahan muuttanut entinen näyttelijätär, joka oli pettynyt kotimaassaan näkemänsä epäoikeudenmukaisuuden vuoksi, on nykyisin osa-aikainen tienraivaaja. Muuan makedonialainen opiskelija tuli Tanskaan ansaitsemaan rahaa opintojaan varten mutta löysikin sen sijaan hengellisiä rikkauksia  ja palvelee nykyään Jehovaa synnyinseudullaan. Nuori mustalaisperhe, jolle varkaudet ja salakuljetus olivat ennen jokapäiväistä elämää, kannattaa nyt innokkaasti hengellisiä arvoja. Monet ulkomaalaiset, jotka etsivät Tanskasta poliittista vapautta tai aineellista vaurautta, ovatkin löytäneet tosi vapauden ja todelliset rikkaudet Jumalan sanan ja kristillisen seurakunnan avulla.

Kuuroille saarnataan

Pieni ryhmä kuuroja julistajia on vuosien ajan saarnannut innokkaasti toisille kuuroille Kööpenhaminan alueella. Vuonna 1980 he päättivät, että kaikkien maan 4000 kuuron oli saatava todistusta totuudesta omalla kielellään – viittomakielellä.

Tämä toteutuu niiden kuulevien julistajien avulla, jotka opettelivat viittomakielen. Muutamat kuurojen ryhmän veljet vierailivat joissakin seurakunnissa ja selittivät, mitä he tarvitsivat. Aloite johti siihen, että vielä useammat kuulevat julistajat opettelivat viittomaan, ja nykyään lähes kaikkien maan kuurojen luona käydään säännöllisesti. Millainen on ollut tulos? Kaikkiaan 24 kuuroa julistajaa kuudessa seurakunnassa. Kööpenhaminan ryhmässä, joka on suurin, on kaksi kuuroa avustavaa palvelijaa ja yksi kuuro vanhin. Viittomakielellä pidetään säännöllisesti kokouksia, ja kaksi veljistä pitää esitelmiä, jotka tulkitaan puhutuksi tanskaksi.

Veri ja lääkärinhoito

Muuten niin suvaitsevaisessa Tanskassa Jehovan todistajat ovat käyneet pitkän ja vaikean taistelun saadakseen lääkärit ja viranomaiset kunnioittamaan heidän näkemystään verestä. Lääkärit ja sairaalat noudattivat vuosikausia niitä toimintaohjeita, jotka viitoitettiin jo vuonna 1956, kun keskusteluja käytiin lakimiesten, lääkäreiden ja Tanskan kansankirkkoa edustavan luterilaisen papin välillä. Ei mikään ihme, että lääkäreiden mielestä heillä oli oikeus antaa potilaalle verta väkipakolla vastoin tämän tahtoa!

 Tilanne saavutti kriittisen pisteen vuonna 1975, kun muuan kööpenhaminalainen sairaala halusi tehdä verensiirron kolmivuotiaalle pojalle vastoin hänen vanhempiensa toivomuksia. Onneksi vanhemmat löysivät yhteistyöhaluisen lääkärin, joka hoiti poikaa erinomaisella tavalla verettömien vaihtoehtojen avulla. Muutaman viikon kuluttua poika palasi kotiin, ja hän on terve ja hyvässä kunnossa vielä tänäkin päivänä.

Valitettavasti pojan vanhemmat ja toiset Jehovan todistajat joutuivat tuona aikana todellisen vainokampanjan kohteeksi tiedotusvälineissä. He saivat jopa pommiuhkauksia eivätkä säästyneet suoranaiselta väkivallaltakaan. Tapaus antoi kuitenkin tilaisuuden puhua suoraan terveydenhuollon ammattilaisille. Veli Jørgen Larsen kirjoitti artikkelin ”Verensiirrot – uskonnollinen vakaumus ja terveydenhuollon etiikka”, joka julkaistiin tanskalaisessa lääketieteen ammattijulkaisussa Ugeskrift for Læger 19. heinäkuuta 1976. Tämä oli ensimmäinen tärkeä askel oikeaan suuntaan.

Seuraava merkittävä vaihe oli Tanskan maineikkaan oikeudellisten ja eettisten periaatteiden tuntijan tri Alf Rossin laaja artikkeli Ugeskrift for Læger -lehdessä 26. maaliskuuta 1979. Se oli käänteentekevä uutinen, koska ensimmäistä kertaa Tanskassa joku lakiasiain tuntija julkisesti hyökkäsi virallista asennetta vastaan ja puolusti aikuisten Jehovan todistajien oikeutta kieltäytyä verensiirrosta kaikkina aikoina, myös hengenvaarallisessa tilanteessa. Asiat eivät kuitenkaan vielä olleet selviä oikeudelliselta kannalta.

Eettinen kysymys nousi jatkuvasti etualalle. Vuonna 1982 lääkintäviranomaiset tiedottivat tanskalaisille lääkäreille asiasta perillä ollen annetun suostumuksen periaatteesta, ja vuonna 1985 ilmestyneessä uudessa oppikirjassa oli erinomainen esitys siitä eettisestä haasteesta, jonka todistajien kieltäytyminen verensiirroista asetti. Syyskuussa 1989 Tanskan lääkäriliitto sitten otti käyttöön korjatut ”Lääkäreiden eettiset  ohjeet”. Julkaisussa on uusi maininta, joka koskee tiedottamista ja suostumusta ja jossa sanotaan, että ”potilaalla on oikeus saada perusteellista tietoa taudinmäärityksestä, ennusteesta, mahdollisista hoitovaihtoehdoista ja niin edelleen sekä oikeus päättää tällaisen tiedon perusteella, suostuuko hän johonkin tiettyyn hoitoon vai kieltäytyykö hän siitä”.

Ongelman eettinen puoli on nyt selvitetty, mutta oikeudellisella saralla on yhä epäilyjä siitä, ylittääkö potilaan itsemääräämisoikeus lääkärin velvollisuuden auttaa. Lainsäätäjät ovat selvillä tästä kaksitulkintaisuudesta, ja loppuvuodesta 1989 annettiin lakiesitys, jonka mukaan potilaan hoitaminen hänen tahtonsa vastaisesti olisi rangaistava rikos. Laki hyväksyttiin 8. toukokuuta 1992, ja se astui voimaan viisi kuukautta myöhemmin, 1. lokakuuta. Veljet ja sisaret tarvitsevat silti edelleen pätevää apua, ja tammikuussa 1991 toimintansa aloittaneista sairaalayhteyskomiteoista onkin jo ollut paljon hyötyä.

Koko maata palvelevat konventtitilat

Kun haaratoimisto oli saatu valmiiksi ja kierroskonventteja varten oli kaksi konventtisalia, heräsi kysymys: entä jos rakennettaisiin piirikonventtisali, joka palvelisi koko maata? Miksi ei käytettäisi Silkeborgin konventtisalin lähellä olevaa tonttia tällaisia tiloja varten, sillä tontti oli melkein Tanskan maantieteellisessä keskipisteessä?

Suunnitelma esitettiin hallintoelimelle, joka hyväksyi sen. Silkeborgin kunta osoitti veljille noin kilometrin päässä konventtisalista olevan 16 hehtaarin maa-alueen, johon kuului suuri, erittäin luonnonkaunis suojelualue. Maankaivutyöt alkoivat 1. heinäkuuta 1990. Siinä olikin urakkaa kerrakseen! Ensimmäisten kolmen kuukauden aikana paikalta kuljetettiin keskimäärin 1500 tonnia – sata täyteen lastattua kuorma-autollista – maata joka päivä! Eräs veli, jolla oli kokemusta maansiirtotyöstä, rauhoitti kuitenkin toisia: ”Olen siirtänyt maata 30 vuotta, ja maapallo on yhä pyöreä.”

 Varsinainen katsomo on osittain katettu amfiteatteri, jossa kukaan ei istu yli 70 metrin päässä puhujasta. Istumapaikkoja on 3500, ja lisäksi 900 henkeä voi seurata ohjelmaa läheisessä konventtisalissa sisäisen television kautta. Paikka on ihanteellinen äänentoiston kannalta, ja siellä on hyvät paikoitusalueet, ensiapupiste, kirjallisuuspöytä ja WC-tilat. Tonttiin kuuluu leirintäalue, missä tuhatkunta veljeä ja sisarta voi nukkua asuntovaunuissa tai teltoissa.

Vihkiäispäivä koitti 1. kesäkuuta 1991. Hallintoelimeen kuuluva Lloyd Barry piti erittäin uskoa vahvistavan ja kannustavan vihkiäispuheen. Noin 4000 veljeä ja sisarta kuunteli ohjelman konventtipaikalla, ja 700 seurasi sitä puhelimitse Herlufmaglen konventtisalissa. Seuraavalla viikolla kaikissa seurakunnissa näytettiin 75 minuutin videotiivistelmä tilaisuudesta. Samana kesänä uudet konventtitilat tarjosivat suurenmoisen ympäristön viidelle ”Vapautta rakastavien” piirikonventille.

Tulevaisuudennäkymiä

Niiden 100 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet veli Russellin ensivierailusta Tanskaan, on yhteiskunta muuttunut suuresti. Samalla kun tekninen kehitys on tuonut mukanaan aineellista vaurautta ja tehnyt Tanskasta yhden maailman rikkaimmista maista, on kiinnostus uskonnollisia asioita kohtaan huvennut miltei olemattomiin.

Nämä seikat ovat väistämättä vaikuttaneet Valtakunnan työhön. On ollut kasvun jos kohta myös pysähtyneisyyden aikoja, ja välillä materialismi, välinpitämättömyys ja muut seikat ovat saaneet julistajamäärän vähenemään. Sen vuoksi on sitäkin ilahduttavampaa nähdä, että lukuisat ihmiset ovat vuosien varrella tajunneet hengellisen tarpeensa, vihkiytyneet Jehovalle ja palvelleet häntä uskollisesti. Tanskassa on tällä hetkellä 16407 Valtakunnan julistajaa, yksi julistaja 315:tä asukasta kohti. Monet ovat muuttaneet palvelemaan sellaisiin maihin, missä julistajia tarvitaan enemmän, pääasiassa  Norjaan ja Ruotsiin mutta myös Färsaarille ja Grönlantiin sekä Gileadin kautta vielä kaukaisemmille seuduille.

Maailman kovasta painostuksesta huolimatta julistajien keskuudessa vallitsee terve henki. Kymmenen viime vuoden aikana tienraivaajien määrä on kasvanut jyrkästi 584:stä 1315:een. Muistonvietossa oli kuluneena vuonna 24960 henkeä, ja vuosittain käy kasteella noin 500 uutta. Vaikka ihmiset joka puolella Tanskaa ovatkin siis nähneet todistajia ovensuussaan, työtä on vielä paljon jäljellä. Mikään ei tosiaan lannista tanskalaista, niin kuin sanonta kuuluu. Uskonnollisesta välinpitämättömyydestä huolimatta Tanskan Jehovan todistajat ovat lujasti päättäneet kestää ja suorittaa täysin sen työn, jonka Kuningas, Jeesus Kristus, on heille uskonut: saarnata Valtakunnan hyvää uutista! (2. Tim. 4:5; Hepr. 10:36.)

[Taulukot s. 147]

(Ks. painettu julkaisu)

TANSKA

Keskimäärin tienraivaajia

1315

 

 

777

556

 

228

137

1950 1960 1970 1980 1992

Julistajahuippu

16407

13228

12569

9504

 

4936

1950 1960 1970 1980 1992

 [Kartat s. 66]

(Ks. painettu julkaisu)

TANSKA

Pääkaupunki: Kööpenhamina

Virallinen kieli: tanska

Valtauskonto: evankelisluterilaisuus

Väkiluku: 5162126

Haaratoimisto: Holbækissa

TANSKA

Skagen

Pohjanmeri

Ålborg

MORS

Silkeborg

Odder

JYLLANTI

Esbjerg

FYN

Nyborg

SJÆLLAND

Elsinore

Holbæk

Roskilde

Herlufmagle

MØN

LANGELAND

LOLLAND

FALSTER

SAKSA

Itämeri

RUOTSI

Kööpenhamina

[Kartta]

GRÖNLANTI

Thule

Upernavik

Uummannaq

Qutdligssat

Godthåb

[Kartta]

BORNHOLM

 [Kartta/Kuvat s. 108, 109]

(Ks. painettu julkaisu)

 FÄRSAARET

Norjanmeri

STREYMOY

Vestmanna

Klaksvík

Tórshavn

Atlantin valtameri

SUÐEROY

[Kuvat s. 72]

John Reinseth oppi totuuden vuonna 1907. Hän oli väsymätön julistaja. Myös hänen vaimonsa Augusta saarnasi innokkaasti huonosta terveydestään huolimatta

[Kuva s. 74]

Ålborgista kotoisin oleva Thyra Larsen palveli kolporteeraajana vuonna 1915

[Kuva s. 75]

Koulun pihassa Ole Suhrs Gadella Kööpenhaminassa vuonna 1909. Veli Russell toisen rivin keskellä, ja hänen oikealla puolellaan haaratoimistonvalvoja Carl Lüttichau

[Kuva s. 79]

Opettaja Marie Due erotettiin toimestaan, kun hänestä tuli raamatuntutkija vuonna 1915

[Kuva s. 81]

Veli Macmillanin esitelmän jakeluilmoitus. Hänen kokouksiinsa vuonna 1920 tuli yli 5000 kuulijaa

[Kuva s. 82]

Veli Rutherford lähdössä Kööpenhaminan päärautatieasemalta vuonna 1922

[Kuva s. 87]

1920-luvulla kolporteeraajat saarnasivat väsymättömän innokkaasti. Vasemmalla Kristian Dal, äärimmäisenä oikealla Christian Rømer, sekä Anna Petersen ja Thora Svendsen

[Kuva s. 88]

Veljet Dey ja Rutherford Kastrupin lentokentällä vuonna 1927

[Kuva s. 89]

William Dey, Pohjois-Euroopan toimiston valvoja, ja Albert West, joka toimi haaratoimistonvalvojana Virossa vuoteen 1930 saakka, jolloin hänestä tuli Deyn sihteeri

[Kuva s. 95]

Haaratoimisto oli Valbyssä vuosina 1932–57

[Kuva s. 97]

Todistajaryhmä polkupyörien päälle kiinnitettyine gramofoneineen

[Kuvat s. 104]

Tämä Langelandissa sijaitseva talo toimi vuonna 1944 raamattukouluna

Ylhäällä vasemmalla Filip Hoffmann, raamattukoulun opettaja, keskellä edessä Simon Petersen, koulun valvoja, ja edessä vasemmalla tämän vaimo Else Petersen

[Kuvat s. 108, 109]

John ja Sonja Mikkelsen tyypillisissä färsaarelaisissa puvuissa poikansa Absalomin kanssa. John oli ensimmäinen färsaarelainen, joka nimitettiin vanhimmaksi

Erikoistienraivaajat Svend ja Ruth Molbech laivassa matkalla Klaksvíkiin vuonna 1958

[Kuva s. 110]

Richard ja Julia Abrahamson palvelivat Tanskassa yli 26 vuotta. Tällä hetkellä he kuuluvat Brooklynissa olevan päätoimiston henkilökuntaan

[Kuvat s. 111]

Svend Aage Nielsen ja Edmund Onstad patikoivat kukkuloitten yli Färsaarilla. Varmistaakseen yösijan saannin he pystyttivät itse ompelemansa teltan

[Kuva s. 115]

Grönlannin kaupungit ja maaseutu ovat kuulleet hyvää uutista vuodesta 1955 lähtien

 [Kuvat s. 116, 117]

 Vasemmalla Marie Tausen, ensimmäinen grönlantilainen, joka kastettiin Grönlannissa (vuonna 1973). Kolmen vuoden kuluttua häntä seurasi Debora Brandt, kuvassa yllään tyypillinen grönlantilainen juhlapuku. Ylhäällä Umanakin lähellä Pohjois-Grönlannissa oleva kylä

[Kuva s. 123]

Haaratoimisto oli Virumissa vuosina 1957–82

[Kuvat s. 125]

Diakuvanäytelmien lavastuksen hyväksi tehdään paljon työtä. Tässä babylonilainen tori, joka rakennettiin Esran elämästä kertovaa näytelmää varten vuonna 1991

[Kuvat s. 131]

Silkeborgin konventtialueeseen kuuluu osittain katettu amfiteatteri, jossa on 3500 istumapaikkaa. Läheiseen konventtisaliin mahtuu lisäksi 900 henkeä

[Kuva s. 132]

Skandinavian kaikkien aikojen suurin konventti pidettiin Kööpenhaminassa vuonna 1969

[Kuva s. 133]

Uusi haaratoimisto Holbækissa. Hallintoelimen jäsen Daniel Sydlik puhui vihkiäisissä vuonna 1982

[Kuva s. 134]

Tórshavnin valtakunnansali turvekattoineen

[Kuva s. 142]

Haaratoimistokomitea: vasemmalta Erik Jørgensen, Henning Thusgaard, Jørgen Larsen (koordinaattori), Arne S. Nielsen ja Orla Rand Nielsen