Siirry sisältöön

Siirry sisällysluetteloon

Haiti

Haiti

Haiti

HAITI sijaitsee samalla Karibianmeren saarella kuin Dominikaaninen tasavalta. Tuon saaren edustalla on hiekkasärkkä, jolle Kristoffer Kolumbuksen lippulaiva haaksirikkoutui hänen ollessaan vuoden 1492 tutkimusmatkallaan. Matka loi kuitenkin pohjan eurooppalaisten siirtokuntien perustamiselle Uuteen maailmaan. Kolumbus tapasi täällä rauhallisia intiaaneja, arawakkeja, joiden kielestä on peräisin maan nimi Haiti eli ’vuorten maa’. Tämä ”Vuorten maa” on vuoden 1492 jälkeen muuttunut paljon.

Kolumbus otti alueen haltuunsa Espanjan kuningattaren Isabellan nimessä, ja antoi sille nimeksi Hispaniola (Pikku-Espanja). Espanjalaiset konkistadorit pakottivat arawakit ankaraan orjatyöhön. Näiden määrä hupeni pian vähiin, ja silloin heidän tilalleen tuotiin afrikkalaisia.

Myöhemmin saaren länsiosaan muutti ranskalaisia seikkailijoita, ja vuonna 1697 Ranska sai itselleen tuon alueen, jonka se nimesi Saint-Domingueksi. Maaperä oli hedelmällistä ja orjatyövoiman avulla syntyi suuria plantaaseja, ja niin Saint-Dominguesta tuli kukoistava alue.

Satakunta vuotta myöhemmin sai kuninkaallista afrikkalaista syntyperää oleva mutta orjana syntynyt Toussaint Louverture sotilaallisia ja diplomaattisia voittoja pyrkiessään vapauttamaan orjat. Hänestä tuli Saint-Dominguen hallitsija vuonna 1801. Myöhemmin samaten orjana syntynyt Jean-Jacques Dessalines ajoi ranskalaiset maasta ja palautti alueelle arawakkien antaman nimen. Niin syntyi vuonna 1804 Amerikan ensimmäinen itsenäinen musta valtio, tuohon aikaan erittäin vauras Haiti.

Dessalinesin kuoleman jälkeen vuonna 1806 otti Henri Christophe hallintaansa maan pohjoisosan. Joidenkin hänen saavutustensa vuoksi tuo maa kuului jonkin aikaa Uuden maailman voimakkaimpiin valtioihin. Hän rakensi loisteliaan Sans-Souci-palatsin ja vaikuttavan Citadelle Laferrièren, vuoren huipulla sijaitsevan linnoituksen. Mutta ajan myötä valtataistelut, vallankumoukset ja julkisten varojen väärinkäyttö köyhdyttivät maan.

Haiti on kuitenkin yhä omaleimainen kielen, kulttuurin ja väestön osalta. Monet osaavat ranskaa, mutta useimmat puhuvat kreoliranskaa, ilmeikästä sekakieltä, jossa ranskan sanoja yhdistetään länsiafrikkalaisten kielten kielioppiin. Afrikkalaisten ja eurooppalaisten piirteiden sekoittuminen väestössä on tuottanut värikkään ja kauniin kansan. Maisemaa hallitsevat yhä maalaukselliset vuoret, mutta useimmat niistä on hakattu puista paljaiksi, ja aikoinaan hedelmälliset tasangot ovat kuivuneet.

Tämä maa muistelee ylpeänä menneisyyttään, huokailee nykyisyyttään ja toivoo parempaa tulevaisuutta – uutta maailmaa. Hyvää uutista Jumalan valtakunnan alaisesta todella uudesta maailmasta kerrotaankin näille ihmisille aina vuorten takaisia syrjäkyliä myöten.

Hyvä uutinen saapuu Aquiniin

Kukaan ei muista aivan tarkkaan, miten Jumalan valtakunnan hyvä uutinen alun alkaen saapui Haitiin. Englanninkielisessä Vartiotornissa ”Hayti” (eli Haiti) mainitaan jo helmikuussa 1887 niiden paikkojen luettelossa, joista kiinnostuneet olivat lähettäneet Seuralle kirjeitä. Mutta vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, talvella 1929–30, muuan Jehovan todistaja, tienraivaajasisar joka todisti koko ajallaan toisille Jumalan tarkoituksesta, vietti täällä useita kuukausia. Sitten vuonna 1938 asianajaja nimeltä Démosthène Lhérisson sai Port-au-Princessa jollain tapaa itselleen kirjat Luominen ja Ennustus sekä kirjasen ”Kuoleman syy”. Hän vei ne kotiinsa Aquiniin etelärannikolle. Mihin se johti? Hän vakuuttui lukemansa perusteella siitä, että nämä julkaisut viitoittivat tien tosi kristillisyyteen. Hän jätti katolisen kirkon ja alkoi kertoa Raamatun totuudesta toisille, muun muassa sukulaispojalleen.

Asianajajan kuoltua tämä poika pyysi joitakin ystäviään tutkimaan noita kirjoja hänen kanssaan, ja näin he tekivätkin säännöllisesti. Yksi heistä sanoi: ”Tajusimme, että elimme tämän maailman viimeisissä päivissä, että Jehovan valtakunta oli perustettu taivaissa vuonna 1914 ja että uskonnot tuhottaisiin, koska ne olivat osa tästä maailmasta.” He alkoivat panna toivonsa uuteen maailmaan.

Vuoden 1943 paikkeilla oli Les Cayesissa, Aquinista länteen sijaitsevassa suuressa kaupungissa, eräällä Kuubasta palanneella matkailijalla mukanaan useita Vartiotornin julkaisuja. Tuo kirjallisuus joutui Solomon Sévèrelle, joka asui Vieux-bourgissa kymmenen kilometrin päässä Aquinista.

Aikanaan Aquinin ja Vieux-bourgin kiinnostuneet lyöttäytyivät yhteen. Jotkut heistä pitivät kuitenkin kiinni ”kristianismina” eli ”salomolaisina” tunnetun pienen uskonnon opetuksista ja tietyistä tavoista – esimerkiksi monivaimoisuudesta – jotka eivät missään nimessä olleet kristillisiä. Ne jotka etsivät vilpittömästi totuutta, oivalsivat, että heidän täytyi katkaista siteensä kristikuntaan ja jättää sen tavat taakseen.

Vuonna 1944 hyvän uutisen saarnaamistyöhön osallistui Haitissa seitsemän henkeä, ja he raportoivat käyttäneensä yhteensä 1500 tuntia tuohon toimintaan sinä vuonna. Seuraavana vuonna heihin liittyi viisi muuta, ja Valtakunnan sanoman julkiseen saarnaamiseen käytetty yhteistuntimäärä ponnahti 6164:ään. Palvelusvuoden loppupuolella tuohon ryhmään saapui kaksi hyvin valmennettua lähetystyöntekijää.

Ensimmäiset Vartiotornin lähetystyöntekijät

Elokuussa 1945 Port-au-Princeen saapui kaksi nuorta Vartiotornin lähetystyöntekijää, pohjoisamerikkalaiset Roland Fredette ja Harold Wright. He olivat lukeneet ranskaa Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa mutta tajusivat pian, että nyt heidän oli opeteltava kreolia. Heistä tuli tavanomainen näky heidän liikkuessaan ympäriinsä saarnaamassa todistuskorttien ja gramofonien avulla.

19. maaliskuuta 1946 Port-au-Princeen saapuivat myös Vartiotorni-seuran silloinen presidentti N. H. Knorr ja varapresidentti F. W. Franz, joita kiinnosti suuresti saada hyvän uutisen saarnaamistyö organisoitua kunnolla Haitissa. Lähetyskodissa pidettiin tuona iltana pelkästään todistajille tarkoitettu kokous, johon saapui yksitoista henkeä. Kun veli Franz oli pitänyt puheen, veli Knorr puhui työn järjestämisestä Haitissa. Hän ilmoitti, että maahan perustettaisiin Vartiotorni-seuran haaratoimisto, jonka valvojana toimisi veli Fredette. Sitten seuraavana iltana kello seitsemältä lähetyskotiin kokoontui 74 hengen ryhmä kuulemaan veli Knorrin puhetta aiheesta ”Iloitkaa, te kansat”.

Haaratoimisto avattiin 1. huhtikuuta 1946. Kohta sen jälkeen hallitus tunnusti Vartiotorni-seuran. Maahan saapui viisi uutta lähetystyöntekijää, ja hyvä uutinen levisi Port-au-Princen naapurikaupunkeihin ja jopa pohjoisrannikolla sijaitsevaan Cap-Haïtieniin saakka.

Vieuxbourgilaiset tapaavat lähetystyöntekijät

Vieux-bourgin ryhmän jäsenet puhuivat tänä aikana usein Cassindo-nimiselle miehelle. Käydessään Port-au-Princessa vuonna 1948 hän kuunteli Place Jérémiella erään lähetystyöntekijän pitämää puhetta ja kertoi tälle tilaisuuden jälkeen, että Vieux-bourgissa oli ihmisiä, jotka puhuivat samalla tavalla. Cassindo palasi kotiin mukanaan uutinen ”Genyen moun kom sa yo nan Port-au-Prince” (Port-au-Princessa on tällaisia ihmisiä). Jännitys kohosi korkealle Vieux-bourgin ryhmässä.

Ryhmä otti yhteyttä lähetystyöntekijöihin, ja nämä tulivat tapaamaan heitä. Minkä riemun se herättikään tuossa ryhmässä! He olivat niin iloisia, että viettivät koko ensimmäisen päivän kenttäpalveluksessa vieraittensa kanssa. Sinä iltana pidettiin kaupungin torilla raamatullinen esitelmä öljylampun valossa.

Tätä seurasi toinen vierailu, jonka aikana kastettiin ne, jotka olivat siihen soveliaita, ja ryhmä järjestettiin seurakunnaksi, yhdeksi Haitin ensimmäisistä. Mutta ongelmiakin ilmaantui. Solomon Sévère pyrki hallitsemaan herrana muita, ja siksi eräs toinen, nöyrempi veli nimitettiin seurakunnanvalvojaksi. Silloin Sévère nousi kapinaan ja sai jotkut muutkin vetäytymään kanssaan pois seurakunnasta. (Apt. 20:29, 30.)

Jäljelle jääneet 12 tunnustivat Jeesuksen Kristuksen Johtajakseen ja jatkoivat uskollisesti Jehovan palveluksessa (Matt. 23:10). Se johti runsaisiin siunauksiin. Vuonna 1949 raportoi 400 asukkaan Vieux-bourgissa 21 julistajaa – enemmän kuin Port-au-Princessa.

Pastori kuulee uudesta maailmasta

Muutamat kristikunnan papit auttoivat tänä aikana tahtomattaan omia seurakuntalaisiaan löytämään totuuden. Annetaanpa Diego Scotlandin, Dominicasta kotoisin olevan veljen, kertoa, mitä hänelle tapahtui.

”Olin helluntaiseurakunnan pastorina, ja kerran kirkkomme pääpastori toi useita Vartiotornin julkaisuja Yhdysvalloista omaan käyttöönsä. Kun aloin tutkia niitä, hän sanoi, että ne olivat vaaraksi mielenterveydelleni. En välittänyt hänen sanoistaan, sillä näin, että kirjat sisälsivät totuuden. Mutta kun aloin kieltäytyä johtamasta enää jumalanpalveluksia, jännitys kasvoi välillämme. Lopullinen välirikko tapahtui sen jälkeen, kun olimme väitelleet sielun kuolemattomuutta koskevasta opista.”

Häviölle joutunut vanhempi pastori julisti, ettei hän sallisi Jehovan todistajien saada jalansijaa Haitissa. Diego – laiha, rauhallinen mies – vastasi lainaten Gamalielia, että jos Jehovan todistajilla oli tosi uskonto, kukaan ei voisi pysäyttää heitä (Apt. 5:39). Hän alkoi tutkia todistajien kanssa, edistyi nopeasti ja oli pian kastettu julistaja.

Toisia jotka oppivat ja tulevat nopeasti mukaan

Haitiin saapui vuonna 1948 neljä uutta Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää: Alexander Brodie ja Harvey Drinkle tulivat huhtikuussa ja Fred ja Peter Lukuc kesällä. Nämä veljet olivat kaikki Kanadasta. He työskentelivät Rue Capois 32:ssa sijaitsevasta lähetyskodistaan käsin ja tekivät paljon tehostaakseen hyvän uutisen saarnaamistyötä Port-au-Princessa.

Fred Lukuc oli tuonna vuonna 23-vuotias ja oli toiminut tienraivaajana vuodesta 1943. Saavuttuaan Haitiin hän jätti kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” erään nahkatavaraliikkeen omistajalle ja lupasi palata takaisin tuon viikon sunnuntaina. Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua paljon. Miehen vävy Maurice Sanon näki kirjan ja alkoi lukea sitä. Tämä entinen opettaja istahti joka iltapäivä tutkimaan Raamattua appensa kirjan avulla. Muutaman päivän kuluttua hän alkoi puhua ystävilleen niistä vääristä opetuksista, joita katolinen kirkko oli opettanut heille. Hän odotti malttamattomana Fred Lukucin vierailua.

”Mauricella oli paljon kysymyksiä”, veli Lukuc sanoi vuosia myöhemmin, ”ja aloimme tutkia Raamattua. Hän edistyi nopeasti ja kertoi vastalöytämästään totuudesta sukulaisille ja muille. Mutta kun pyysin häntä mukaani palvelukseen, hän vastusteli sanoen, ettei hän tiennyt vielä tarpeeksi. Vastasin, että ’sinä tiedät Raamatusta enemmän kuin ihmiset, joita tapaamme, ja joka tapauksessa minä hoidan puhumisen’. Hän suostui. Mutta heti ensimmäisestä käynnistä lähtien äänessä oli enimmäkseen tämä energinen mies.” Myöhemmin hänen vaimonsa ja neljä lastaan tulivat mukaan tutkisteluun, ja koko perheestä sekä joistakin Mauricen veljen lapsista tuli vihkiytyneitä todistajia.

Seuraavana vuonna, 1949, Fred tapasi erään vilpittömän, 40-vuotiaan protestantin Carrefourissa Port-au-Princen lähellä. Tälläkin miehellä oli totuuden nälkä. ”Dumoine Vallon esitti monia opillisia kysymyksiä”, Fred kertoo. ”Palasin hänen luokseen seuraavalla viikolla, niin kuin oli sovittu, mutta hän ei ollut kotona. Olin pettynyt, sillä olin polkenut pitkän matkan.” Mitä oli tapahtunut? Fred jatkaa: ”Pian hän kuitenkin tuli kotiin ja selitti olleensa saarnaamassa naapurustossa. ’He eivät tiedä mitään Jumalasta’, hän sanoi.” Hän edistyi nopeasti Raamatun kotitutkistelun avulla ja kävi kasteella kesäkuussa 1950. Hän on edelleen uskollinen hyvän uutisen sananpalvelija.

Ensimmäinen piirikonventtimme

Ensimmäinen piirikonventtimme pidettiin vuonna 1950. Veli Knorr oli siinä läsnä ja mainosti esitelmää julistajien kanssa kantamalla yllään rinta- ja selkäpuolelle kiinnitettäviä mainoskilpiä. Tämä epätavallinen näky sai ihmiset kerääntymään heidän ympärilleen teiden varsille, ja jotkut tekivät heistä pilaa. Mutta miten iloisia he olivatkaan, kun sataman vieressä olevaan ulkoilmateatteriin saapui esitelmää kuulemaan 474 henkeä! Aiemmin samana päivänä oli Club Thorlandin rannalla kastettu 13 henkeä.

Veli Knorr antoi ohjeita siitä, miten voitaisiin parantaa seurakuntaorganisaatiota, valmentaa julistajia ja ojentaa niitä, jotka kävivät kokouksissa mutta joilla oli väärä vaikutin. Ihmisten täytyi saada tietää, etteivät Jehovan todistajat ole samanlaisia kuin protestantit, jotka hankkivat käännynnäisiä katolisesta kirkosta tarjoamalla aineellisia etuja.

Vaikka lähetystyöntekijät olivat olleet maassa jo viisi vuotta, raportoivia julistajia oli vain 86. Tämän vuoksi veli Knorr neuvoi, että palvelus olisi ehkä tuottoisampaa, jos kokouksissa ja kenttäpalveluksessa käytettäisiin ranskan sijasta kreolia. Veljet noudattivat tätä ehdotusta, ja hyvät tulokset näkyivät pian.

Lisäksi veli Knorr ilmoitti, että kirjanen Voitko elää ikuisesti maan päällä onnessa? käännettäisiin kreoliksi. Kääntäjä käytti kuitenkin Laubach-nimisen saksalaisen kehittämää foneettista järjestelmää. Tämä järjestelmä teki kreolin lausumisen helpoksi englanninkielisille ihmisille, mutta katolinen väestö ei ollut tottunut siihen, ja niin kirjasen levikki jäi pieneksi.

Kasvua etelässä

Vieux-bourgin seurakunta oli ulottanut toimintansa etelän suuntaan Saint-Louis-du-Sudiin, missä asui Benoît Sterlin, tunnettu liikemies, joka oli tutkinut Jehovan todistajien kanssa vuodesta 1946 lähtien ja kävi jo saarnaamassakin. Vuonna 1950 tuon paikkakunnan seitsemästä julistajasta muodostettiin etelän toinen seurakunta. Benoît kastettiin seuraavassa maaliskuussa, ja hänestä sekä hänen vaimostaan tuli hyvin innokkaita julistajia.

Siihen mennessä vain muutamalla lähetystyöntekijällä oli lupa vihkiä avioliittoon. Kun oikeuden alkoivat saada myös haitilaiset veljet, Benoît oli yksi niistä, jotka vannoivat valan tuomarin edessä Port-au-Princessa.

Totuus voitti

Kun Alex Brodie oli eräänä päivänä vuonna 1951 todistamassa liikealueella Rue des Miraclesilla pääkaupungissa, hän pistäytyi liikkeessä nimeltä ”Tyylikäs räätäli”. Hän tapasi 32-vuotiaan Rodrigue Médorin ja jätti tälle kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Tämä huolitellusti pukeutunut räätälimestari suostui raamatuntutkisteluun, mutta seuraavilla käynneillä Alex ei juuri onnistunut tapaamaan häntä uudelleen. Rodrigue itse myönsi: ”Otin kirjan sen vuoksi, että olisin päässyt hänestä eroon. Olimme vaimoni kanssa innokkaita katolilaisia. Kun Alex tarjosi tutkistelua, sanoin, että hän voisi tulla, mutta sitten livahdin joka kerta pakoon.”

Totuus kuitenkin voitti. Hän muistelee: ”Yritin nujertaa hänet Neitsyttä koskevalla kysymyksellä, mutta hän vastasi siihen tyydyttävällä tavalla, ja silloin aloin tutkia vakavissani. Vaimoni vastusti sitä ja pyysi jopa pappia esittämään rukouksia yhdeksän päivää saadakseen minut lopettamaan. Siksi tutkimme muualla.”

Opittuaan, mitä Raamatussa sanotaan kuvien käytöstä, Rodrigue ryhtyi päättäväisesti toimeen: hän poisti Neitsyen kuvan olohuoneesta ja särki sen. Hänen vaimonsa oli raivoissaan. Lopulta muutokset miehen kiinnostuksen kohteissa tekivät vaimoon kuitenkin vaikutuksen. Rodrigue esimerkiksi luki illat raamatullista kirjallisuutta sen sijaan, että olisi lähtenyt ulos ystäviensä kanssa. Tämä havainto sai vaimonkin tutkimaan. Rodrigue kastettiin helmikuussa 1952 ja vaimo kolme vuotta myöhemmin.

Eräs toinen lähetystyöntekijä, David Homer, kävi Albert Jéromen pienessä elintarvikekaupassa. Aluksi tämä mies pyrki vähättelemään totuutta, mutta koska Davidista tuntui, että miehessä oli ”ainesta”, hän kävi edelleen tämän luona. Lopulta Albertin kanssa alettiin tutkia Raamattua, ja hän edistyi nopeasti. Kasteen jälkeen tutkistelu jatkui kirjojen ”Kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut” ja Pätevät palvelijoiksi pohjalta. Tämä myötävaikutti siihen, että Albertista tuli seurakunnassaan erittäin hyödyllinen sananpalvelija.

Hyvää uutista levitetään kreoliksi

Lähetystyöntekijät kohtasivat epätavallisia haasteita johtaessaan raamatuntutkisteluja. Kirjat olivat ranskankielisiä, mutta useimmissa tapauksissa asiat oli selitettävä kreoliksi. Joillakin alueilla ainoa valonlähde iltaisin oli pieni, peltisestä maitopurkista tehty öljylamppu. ”Se ei paljoa valaissut”, muistelee Alex Brodie, ”mutta oppilaan oppimisinto korvasi tämän epämukavuuden.”

Ihmisiä tuli aina runsaasti esitelmiin, joita pidettiin kreoliksi Port-au-Princen liepeillä sijaitsevassa puistossa ja toisinaan merenrannalla. Lähetystyöntekijät toivat kannettavat äänilaitteensa polkupyörillä ja nostivat kaiuttimet palmuihin. Ihmisillä oli omat tuolinsa mukanaan tai he istuivat nurmikolla.

Carrefourin seudulla, missä Dumoine Vallon asui, tavattiin monia kiinnostuneita, ja niinpä hänen kotiinsa perustettiin seurakunnan kirjantutkisteluryhmä. Entä mitä tapahtui Vieux-bourgissa? Julistajat saarnasivat innokkaasti sitä ympäröivällä maaseudulla ja pitivät matkan varrella esitelmiä. He kulkivat hevosella, aasilla tai muulilla ja nukkuivat taivasalla, jos yö sattui yllättämään heidät tiellä. Sitten yhtäkkiä Haitissa nousi eteen vakavia ongelmia.

Odottamaton kielto!

Uskontoasiainministeriö tiedotti haaratoimistolle 19.4.1951 päivätyssä kirjeessään, että Jehovan todistajien oli lakkautettava kaikki toimintansa Haitissa. Todistajia syytettiin kirjeessä siitä, että he olivat ”epäisänmaallisia” ja levittivät Herätkää!-lehden välityksellä kommunistisia aatteita. Mistä muutos johtui?

Sen takana oli papisto. Se oli jo kuukausien ajan kiinnittänyt hallituksen huomion lipuntervehtimiskysymykseen. Katolilaiset syyttivät veljiä jatkuvasti kommunisteiksi. ”Alas kommunistit!” he huusivat todistajille tavan takaa.

Tarvittiin yli kolme kuukautta ja lukuisia kirjeitä ennen kuin viranomaiset saatiin vakuuttumaan siitä, että heille oli syötetty väärää tietoa ja että Jehovan todistajilla ei ollut mitään poliittisia yhteyksiä. Elokuussa kielto viimein kumottiin.

Miten tämä kaikki oli vaikuttanut työhön? Poliisi oli sulkenut valtakunnansalit, mutta kokoukset olivat jatkuneet niissä kodeissa, joissa seurakunnan kirjantutkisteluryhmät kokoontuivat. Heinäkuussa kiellon aikana oli Carrefourin kymmenestä julistajasta muodostettu seurakunta, jonka valvojana oli Peter Lukuc. Lisäksi maahan oli saapunut viisi uutta lähetystyöntekijää Gilead-koulusta. Kun sitten kielto mitätöitiin, nämä saivat viipymättä oleskeluluvat. Kun veljet menivät eräässä etelän kaupungissa poliisiasemalle pyytämään takaisin takavarikoitua valtakunnansalin kalustoa, poliisipäällikkö luovutti sen ja sanoi: ”Menkää ja työskennelkää Jehovan hyväksi loppuun asti!”

Veljet joutuvat tekemisiin voodoon kanssa

Yksi vastatulleista lähetystyöntekijöistä oli Victor Winterburn. Tämä 23-vuotias kanadalainen oli kastettu 12-vuotiaana vuonna 1940 ja toiminut tienraivaajana vuodesta 1946 lähtien. Pian sen jälkeen kun Victorista oli syyskuussa 1951 tullut haaratoimistonvalvoja, yksi todistajista, Frank Paul, joutui hengenvaaraan voodoohon liittyvien taikauskoisten käsitysten vuoksi. Victor Winterburn ja Alex Brodie lähtivät auttamaan häntä. Antakaamme heidän kertoa, mitä tapahtui.

”Vuonna 1952 löysimme veljiltä tulleiden tietojen perusteella Frankin eräästä voodootemppelistä, jossa hän oli puolitajuttomana vuoteessa. Hänen kätensä oli sidottu hänen takanaan olevaan pylvääseen, ja jalatkin oli köytetty. Suukapula piti suun auki, ja huulet olivat halkeilleet. Riutuneet kasvot olivat rakkuloilla. Yritimme puhua mambolle (papittarelle), mutta hän ei ollut huomaavinaan meitä. Emme voineet puhua Frankille tai ottaa häntä mukaamme. Jopa poliisi sanoi, ettei se voinut puuttua asiaan, koska hänen vanhempansa olivat vieneet hänet sinne.

Kävimme vanhempien luona, ja palapelin palaset alkoivat löytää paikkansa. Frankin vaimo oli jättänyt hänet, ja Frank kasvatti lastaan yksinään ja teki räätälintöitä kotonaan. Hän oli sairastunut ja alkanut hourailla, ja hänet oli viety sairaalaan. Vanhemmat luulivat, että hänessä oli paha henki, ja siirsivät hänet temppeliin. Myöhemmin meille kerrottiin, että sairaita piestään ja heidän silmiinsä pannaan chilipippuria, jotta pahat henget tulisivat heistä ulos.

Kun hänen tilansa huononi, vanhemmat pelästyivät ja ottivat yhteyttä erääseen veljeen, joka yritti saada hänet takaisin sairaalaan. Mutta koska siellä tiedettiin, missä hän oli ollut, häntä ei otettu sisään. Siihen suostuttiin vasta kun muuan sisar, jolla on kokemusta sairaanhoidosta, tarjoutui ostamaan tarvittavat lääkkeet ja huolehtimaan hänestä. Seurakunta järjesti hänelle ateriat, mikä on tavallisesti potilaan perheen vastuulla.

Lääkärit sanoivat, että hänellä oli lavantauti ja malaria. Emme tienneet, paranisiko hän enää ollenkaan. Hän kuitenkin tervehtyi, palasi palvelukseen ja meni myöhemmin uusiin naimisiin. Hän arvosti syvästi veljien apua ja seurakuntansa lämmintä, rohkaisevaa henkeä.”

Vaiheikkaita kierrosmatkoja

Kierrosvalvojana toimi haaratoimistonvalvoja, joka vieraili seurakunnissa tavallisesti jonkun toisen lähetystyöntekijän kanssa ja saarnasi kaikki välimatkat.

Yhdellä näistä matkoista marraskuussa 1951 Victor Winterburn tovereineen pyöräili 520 kilometriä ja kävi Les Anglais’ssa saakka etelässä. Tuolla matkalla he olivat keskimäärin kymmenen tuntia palveluksessa joka päivä ja levittivät runsaat 500 julkaisua.

Vieraillessaan näissä seurakunnissa keväällä 1952 Fred Lukucin oli keskeytettävä vierailunsa heti alkuunsa, sillä hän sairastui malariaan. Myöhemmin hän kirjoitti: ”Lähdin 174 kilometrin kotimatkalle Cavaillonista henkilökohtaiset tavarani ja kirjallisuus pyörälleni lastattuina. Ensimmäisen yön vietin Vieux-bourg-d’Aquinissa ja otin viimeisen lääkkeeni. Seuraavan päivän ajo Grand-Goâveen kukkuloitten yli oli uuvuttava. Menin sinä iltana erään iäkkään kiinnostuneen miehen luo yöksi. En nukkunut paljonkaan. Kuume ja hikoilu veivät minulta voimat. Silloin tuo vaatimaton vanhus järjesti minut Port-au-Princeen menevän kuorma-auton kyytiin. Beeteliin päästyäni tilani huononi merkittävästi ja lääkärini suositti, että palaisin Kanadaan toipumaan.”

Sen vuoksi Fred Lukuc lähti Haitista vuonna 1952. Hänellä oli kuitenkin lannistumaton lähetystyöhenki, ja kolmen vuoden kuluttua hän palasi jatkamaan hyvää työtään. Myös Peter Lukucin täytyi lopulta lähteä Kanadaan saadakseen hoitoa vaikeaan amebatautiin, mutta sama peräänantamaton henki toi hänetkin takaisin Haitiin jatkamaan palvelusta.

Uusille alueille

Seurakuntia oli nyt Port-au-Princessa sekä Les Cayesiin johtavan eteläisen reitin varrella. Muillekin alueille yritettiin muodostaa ryhmiä. Alex Brodie ja Harvey Drinkle tekivät matkoja pohjoiseen Artiboniten tasangoilla olevien soiden ja riisipeltojen poikki Saint-Marciin ja edelleen Gonaïvesiin kaktusten peittämälle seudulle saakka. Harvey oli hiljaisen rohkea mies. Paljon myöhemmin hän joutui Kanadaan leikkaukseen, jossa hänen oikea silmänsä poistettiin syövän takia. Hän kuitenkin palasi Haitiin jatkamaan työtä määräalueellaan.

Hän ja Alex polkivat päällystämättömiä teitä pitkin pyörät kirjallisuutta notkuen ja kävivät matkan varrella olevissa taloissa ja kylissä. Ihmiset nousevat varhain jalkeille Haitin maaseudulla. Nämä lähetystyöntekijät seisoivat ensimmäisellä ovella aamukuudelta ja saarnasivat vielä pimeän tultua. Sitten he olivat yötä vieraanvaraisten maalaisten pienissä, olkikattoisissa taloissa. Saint-Marcissa ja Gonaïvesissa he saattoivat yöpyä hotellissa. Myöhemmin Alex sanoi lämpimästi: ”Näiden vilkkaiden ihmisten parissa viettämämme viikot olivat suurenmoista aikaa.”

Toiset lähetystyöntekijät suuntautuivat pitkälle lounaaseen. Marigo Lolos, joka avioitui myöhemmin Alexin kanssa, kertoo Jérémien-matkastaan, jonka hän teki kolmen muun naimattoman lähetystyöntekijäsisaren – Naomi Adamsin, Virnette Curryn ja Frances Baileyn – kanssa:

”Tammikuussa 1952 astuimme Clarioniin, purjealukseen, jossa oli apumoottori. Merenkäynti oli ankaraa, ja laiva kallisteli ja keikkui niin, että olimme lopulta aivan merisairaita. Pääsimme kuitenkin Jérémiehen, missä saimme saarnata ja levittää paljon kirjallisuutta.

Ajoimme linja-autolla (sellaiseksi muutetulla kuorma-autolla) aina Anse-d’Hainault’hon saakka. Miesmatkustajat istuivat maataloustuotteiden päällä auton katolla. Paluumatkalla törmäsimme toiseen kuorma-autoon ja Frances loukkaantui. Naomilla oli ensiapupakkaus mukana, ja hän sai haavan sidotuksi. Mutta olimme keskellä vuoristoseutua aivan avuttomina. Rukoillen sydämessämme istuuduimme tien penkereelle ja käärimme Francesin huopaan kenttävuoteeseen.

Joku poika oli kuullut yhteentörmäyksen laaksoon ja tuli ylös mukanaan rautakattila, maniokkia ja pisankeja. Hän sytytti tulen ja keitti meille aterian. Tuo huomaavainen teko lämmitti sydäntämme.

Yö laskeutui kylmänä ja pimeänä. Kymmenen aikaan kuulimme jonkin kulkuneuvon lähestyvän ja tiesimme, ettei se pääsisi ohi. Tie oli kapea, ja sen toisella reunalla oli jyrkkä pudotus. Naomi lähti autoa vastaan taskulamppu kädessään ja viittoi kuljettajaa pysähtymään. Hämmästyttävää kyllä, tämän onnistui kääntää kuorma-autonsa ympäri, ja suureksi helpotukseksemme hän vei meidät Jérémiehen. Palasimme Port-au-Princeen seuraavana päivänä iloisina siitä, että olimme voineet kertoa hyvää uutista tuolla syrjäseudulla.”

Monet ihmiset muistavat yhä nuo rohkeat lähetystyöntekijäsisaret ja puhuvat heistä. Eräs haitilainen sisar, joka kastettiin 72-vuotiaana vuonna 1990, muistelee, että hän sai ensimmäisen kosketuksensa totuuteen yhden tuohon ryhmään kuuluneen sisaren kautta yli 30 vuotta sitten. Hän sanoo: ”Kunpa vain olisin tutkinut hänen kanssaan tuolloin ja tullut mukaan. Silloin en olisi menettänyt kaikkia noita vuosia, jotka olisin voinut palvella Jehovaa.”

Pastorin tietämättömyys paljastuu

Todistaessaan papeille veljemme olivat pelottomia ja luottivat Jumalan sanaan. Eräs julistaja keskusteli tällä tavoin vuonna 1954 protestanttisen pastorin ja hänen kolmen seurakuntalaisensa kanssa. Aiheena oli sielun kuolemattomuus. Kun pastorille näytettiin hänen omasta Raamatustaan, että Hesekielin 18:4:ssä sanotaan: ”L’âme qui pèche est celle qui mourra” (Se sielu, joka tekee syntiä, on se joka kuolee), hän totesi yksikantaan, ettei voinut uskoa sitä (La Sainte Bible, käänt. L. Segond). Veli kertoo, mitä sitten tapahtui:

”Kysyin häneltä, mihin pahat ja mihin toisaalta vanhurskaat joutuvat. Hän vastasi, että pahat kärsivät ikuisessa tulessa mutta oikeamielisten, muun muassa Aadamin, sielu herätetään kuolleista riemuitsemaan Jumalan kanssa hänen Valtakuntaansa. Hän sanoi, että Jumala antoi anteeksi Aadamin synnin peittäessään tämän nahkoilla. Hän ei kyennyt selittämään, miten sielu, joka ei kuole, voitaisiin herättää kuolleista. Osoitin hänelle useiden raamatunkohtien avulla, että Aadam oli tehnyt tahallisen synnin ja tiennyt, mitä oli tekemässä, ja että jos Jumala olisi antanut hänelle anteeksi, hänen jälkeläisensä olisivat syntyneet täydellisinä eivätkä synnin tuomion alaisina.

Muutaman päivän kuluttua yksi hänen seurakuntalaisensa kertoi minulle, että hänen pastorinsa halusi tietää, missä Jehovan todistajat olivat oppineet tuntemaan Raamatun niin hyvin. Tämä mies sekä muutamat muut alkoivat tutkia kanssamme, ja pian yksi heistä lähti mukaan saarnaamaan.”

Jehovan todistajat joukkoviestimissä

Jehovan todistajista ei ollut koskaan kirjoitettu juuri mitään paikallisissa lehdissä ennen 1950-lukua. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Yankee-stadionilla New Yorkissa pidettiin ”Uuden maailman yhteiskunnan” konventti heinäkuussa 1953. Kuusi lehteä kirjoitti ilmaiseksi Haitin edustajista. Le National-lehdessä julkaistiin kuva stadionilta konventin ensimmäisestä päivästä ja kerrottiin myöhemmin suunnitelmista pitää Haitissa konventti, jossa olisi samanlainen ohjelma.

Myös jotkin radioasemat antoivat meille kahdessa kaupungissa ilmaista lähetysaikaa. Kun muuan radiopäällikkö näki käsikirjoituksen Vartiotornin radio-ohjelmaan ”Asioita joita ihmiset pohtivat”, hän muutti lähetysaikataulua järjestääkseen sille tilaa. Eräs toinen asema pyysi, että ohjelmaa pidennettäisiin puoleen tuntiin.

Haitilaiset veljet ottavat lisää vastuuta

Kaksi Vartiotorni-seuran johtokunnan jäsentä vieraili Haitissa vuonna 1954. Milton Henschelin konventtivierailu sattui yhteen muistonvieton kanssa, joka oli 17. huhtikuuta, ja veljillä oli ilo kuulla hänen pitävän tuon tilaisuuden puheen. Vierailunsa aikana veli Henschel suositti, että paikallisille veljille annettaisiin lisää vastuuta. Tehtiin muutoksia, ja pian seurakuntien palveluskomiteoissa oli pelkästään haitilaisia. Näin lähetystyöntekijöille jäi enemmän aikaa kenttäpalvelukseen. Veli Henschel jätti veljille myös filmin Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa kelat. Sitä näytettiin suurille katsojajoukoille joka puolella maata.

Kun Fred Franz kävi Haitissa elokuussa, hän ehdotti, että haaratoimisto ja valtakunnansalit sijoitettaisiin kaupungin paremmille alueille. Haaratoimisto, lähetyskoti ja yksi valtakunnansali sijaitsivat talossa, jota koskeva vuokrasopimus oli päättymässä. Innostaakseen veljiä toimintaan seurakunnanvalvoja Maurice Sanon toisti heille lakkaamatta: ”Jos emme löydä itsellemme omaa salia, pidämme kohta kokoukset taivasalla.”

Haaratoimiston uudessa sijaintipaikassa, Rue Lafleur Duchène 39:ssä, sali olikin väliaikaisesti ”taivasalla”, talon suurella, kivetyllä pihalla. Kokoukset pidettiin siellä muutaman kuukauden ajan vuoden 1955 puolelle asti, kunnes veljet vuokrasivat omakotitalon Grande Ruelta. Sitten he poistivat omistajan luvalla talon sisäseinät saadakseen tilan, joka oli yli kaksi kertaa suurempi kuin se huone, jota oli käytetty valtakunnansalina Rue Capois’n talossa.

Huomattuaan saavansa pian perheenlisäystä Brodiet palasivat Kanadaan juuri ennen muuttoa Lafleur Duchènelle. He asuvat nykyään Torontossa, missä Alex palvelee vanhimpana.

Fred Lukuc palaa takaisin

Vuonna 1955 Fred Lukuc, joka yritti päästä entiseen kuntoonsa, tapasi Dallasissa Texasissa pidetyssä piirikonventissa odottamatta Roland Fredetten, joka kannusti häntä: ”Fred, tule takaisin Haitiin. Siellä sinä voit paremmin.” Fred palveli tuolloin Vartiotornin maatilalla Norvalissa Kanadassa. Hänen terveytensä oli kuitenkin huono, ja aika ajoin hän koki takaiskuja. Mitä hänen pitäisi tehdä?

”Palasin Roland Fredetten kanssa takaisin Cap-Haïtieniin syyskuussa 1955, vaikken painanut kuin 54 kiloa”, Fred kirjoitti jälkeenpäin. ”Seura ja kaikki veljet olivat erittäin huomaavaisia. Muutaman kuukauden kuluttua Seura kutsui minut kierrostyöhön Pohjois-Haitiin. Mikä etu! Mutta pystyisinkö minä siihen? En tuntenut olevani tarpeeksi vahva. Rukoilin. Sitten kirjoitin Seuralle: ’Yritetään’, ja niin ryhdyin jälleen kierrostyöhön kesäkuussa 1956. Seuraavina kuutena vuotena Jehova siunasi minua ylenpalttisesti. Painonikin nousi 18 kiloa, ja terveyteni palautui ennalleen.”

Mies pystyy tekemään sen!

Gileadin käyneiden lähetystyöntekijöiden rivejä vahvistettiin Haitissa jälleen vuonna 1956. Maahan saapui muun muassa Max Danyleyko, joka oli ollut lähetystyössä Québecissä ja puhui siis jo valmiiksi ranskaa. Hän tuli helmikuussa ja sai määräyksen työskennellä Grady Rainsin kanssa, joka oli ollut Haitissa vuodesta 1952 lähtien. Veli Danyleyko kertoo ensimmäisistä kokemuksistaan:

”Petit-Goâvesta vuokraamassamme asunnossa ei ollut juoksevaa vettä, joten suuntasimme ämpäri kädessä yleiselle lähteelle. Mutta vastaamme juoksi naisia, jotka tarttuivat ämpäriin ja kantoivat sen puolestamme. He sanoivat: ’Yon nonm pa kapab fè sa!’ (Ei mies pysty tekemään tuota!) Se oli naisten tehtävä. Samoin kävi torilla. Meni vähän aikaa ennen kuin saimme heidät ymmärtämään, että mies pystyy tekemään sen. Myöhemmin aloimme nähdä muiden miesten seuraavan esimerkkiämme.”

Torit ovat osittain valtavien katosten alla mutta levittäytyvät myös niiden ulkopuolelle. Tavaraa on loputtomasti, ja jos sitä ei ole järjestetty pitkille pöydille katosten alle, se on pantu esille suoraan kivetylle kadulle alueen laitamille. Käykäämme katsomassa yhtä tällaista toria.

Tunkeudumme väkijoukon seassa eteenpäin väistellen kauppiaita ja astellen varovasti heidän tavaroidensa yli. Silmiimme osuu hyvännäköisiä limettejä, ja lähestymme niiden vieressä kyykkysillään olevaa naista. Sitten keskustelemme tähän tapaan: ”Mitä maksaa neljä kasaa?” ”80 senttiä.” ”Saat 50 senttiä.” ”Ei käy, 70 senttiä, viimeinen hinta.” Sanomme: ”60 senttiä”, ja lähdemme menemään. Silloin hän päästää sihisevan äänen kutsuakseen meidät takaisin. Maksamme 60 senttiä, keräämme limetit ja kysymme: ”Wa ban m’ degi?” (Entä lahja?) Hän hymyilee ja ojentaa meille ilmaisen limetin. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Lähetystyöntekijöitä Saint-Marciin

Kun lähetystyöntekijät George ja Thelma Corwin saapuivat Haitiin huhtikuussa 1956, George vedettiin muitta mutkitta heti mukaan kenttäpalvelukseen. Hän kertoo: ”Tulimme lentokentältä Beeteliin ja söimme lounaan, ja sitten Peter Lukuc pyysi minua palvelukseen. Kävimme muutamalla ovella yhdessä, ja sen jälkeen hän ehdotti, että minä menisin yhteen taloon samalla kun hän kävisi toisessa. Ensimmäisenä päivänäni Haitissa! Ja vielä vieraalla kielellä! Mutta haitilaiset ovat hienotunteisia, ja selviydyin siitä jotenkuten.”

Corwinit lähetettiin Saint-Marciin Peter Lukucin kanssa. Heille annettiin alkajaisiksi muutamia lehtitilauksen päättymisestä kertovia lipukkeita. Ollessaan etsimässä naista, jonka nimi oli yhdessä lipukkeessa, Corwinit tapasivat hänen sisarensa, eläkkeellä olevan opettajan nimeltä Adèle Canel. He tutkivat yhdessä kirjaa ”Olkoon Jumala totinen”, Adèle ranskaksi ja Corwinit englanniksi. Myöhemmin tutkisteluun liittyi hänen miehensäkin. Pian tämä pariskunta erotti osan huoneestaan omaan käyttöönsä ja antoi suuremman osan kokoussaliksi. Heistä molemmista tuli Jehovan todistajia, ja niin Saint-Marcin seurakunta sai alkunsa vuonna 1956.

Corwinit tutkivat myös Marc-Aurel Jeanin kanssa tämän räätälinliikkeessä. Hänen isänsä Emmanuel oli mukana kuuntelemassa ja oppimassa, vaikkei osannutkaan lukea. Pian he molemmat kävivät kokouksissa ja saarnaamassa – vanhempi mies lasketteli saarnansa ulkomuistista. Jonkin ajan kuluttua isä alkoi tutkia Raamattua erään kalastajan kanssa. Ensin hän kävi läpi muutaman kappaleen poikansa kanssa ja painoi aineiston mieleensä, sitten hän marssi Raamattu, kirjanen ja laulukirja mukanaan johtamaan tutkistelua, jonka hän aloitti ja päätti laululla ja rukouksella – niin kuin kokouksissa ikään.

Seuran filmi mukana kierroksella

Fred Lukuc vieraili kierrosvalvojana monissa osissa maata. Vuodesta 1956 lähtien hän alkoi näyttää filmiä Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa niissä kaupungeissa, joissa hän kävi. Hinchen kaupungissa sisämaassa hän valitsi esityspaikaksi erään puiston, joka sijaitsi katolista kirkkoa vastapäätä. Aina kun jumalanpalvelus päättyi, hän näytti pienen pätkän ensimmäisen kelan alusta herättääkseen kirkosta lähtevien ihmisten kiinnostuksen. Sitten hän kelasi filmin alkuun, lausui alkusanat ja esitti koko filmin. Hinchessa ei ollut tuolloin kuin kaksi erikoistienraivaajaa ja kaksi muuta julistajaa, mutta katsojien määrä nousi tuhannen paikkeille.

Koska Hinchesta etelään sijaitsevassa Mirebalais’ssa ei ollut sähköä, niin miten filmi voitaisiin näyttää siellä? Fred todisti eräälle kersantille ja mainitsi pulmasta. Kersantti järjesti niin, että filmi voitiin esittää kasarmilla sen oman generaattorin avulla. Kaupunkilaisia ei voitaisi kutsua, mutta alueen harvalukuiset veljet saisivat tulla näytökseen. 75 hengen yleisö käsitti myös sotilaiden vaimoja ja ystäviä.

Vuosikausia myöhemmin, kun Fred Lukuc piti vuonna 1988 esitelmän Delray Beachin ranskankielisessä seurakunnassa Floridassa, esivalvoja, veli Fabien, esitteli itsensä ja sanoi: ”Kävit luonani vuonna 1957, kun olin kersanttina Mirebalais’ssa. Lähdin armeijasta vuonna 1971, ja nyt olen veljesi. Tyttäreni on vakituinen tienraivaaja.” Se oli todella miellyttävä jälleennäkeminen kolmenkymmenen vuoden jälkeen!

Juuri Mirebalais’ssa antoi eräs 20-vuotias nuorukainenkin rohkean esimerkin veljille. Hänen molemmat jalkansa olivat halvaantuneet, mutta hän tuli kaupunkiin aasillaan kierrosvalvojan vierailun takia. Hänet täytyi kantaa selässä valtakunnansaliin kokouksiin ja sieltä pois. Hän lähti aasillaan myös kenttäpalvelukseen omaan kyläänsä, joka sijaitsee 18 kilometrin päässä kaupungista. Hän oli niiden 54:n joukossa, jotka kastettiin piirikonventissa Port-au-Princessa vuonna 1957.

Runsaat 30 vuotta jälkeenpäin Fred muisti selvästi myös muutamia julistajia, jotka kuuluivat Dominikaanisen tasavallan rajalla sijaitsevan Ouanaminthen seurakuntaan. Hän muistelee, että kolme noista uskollisista todistajista asui 19 kilometrin päässä valtakunnansalista ja tuli kenttäpalvelukseen sunnuntaiaamupäivällä jalan. He olivat koko päivän palveluksessa, tulivat illalla kokouksiin ja kävelivät sitten kuutamossa takaisin kotiin nuo 19 kilometriä.

Tuotteliaita tienraivaajia

Matkoillaan Fred näki monia maalauksellisia maisemia. Vielä kauniimpaa oli kuitenkin se, että veljet löysivät ihmisiä, jotka etsivät totuutta.

Petite-Rivière-de-l’Artibonitessa Fred vieraili kahden erikoistienraivaajan luona. Miten heidän työnsä menestyi? Vaikka he olivat olleet paikkakunnalla vasta runsaan vuoden, heidän mukaansa kenttäpalvelukseen oli liittynyt useita raamatuntutkisteluoppilaita. Näitä olivat Gaston Antoine (apteekkari) vaimoineen sekä hänen sisarensa ja tämän aviomies, joka oli entinen Jumalan kirkon pastori. Tuolla viikolla palveluksessa oli yhteensä 11 henkeä, joista kuusi oli ensikertalaisia. Lukuisat muut ilmaisivat kiinnostusta. Noin 800 henkeä saapui Seuran filmin esitykseen erääseen puistoon, ja muissakin kokouksissa oli hyvin kuulijoita.

Läpi myrskyn ja tulvan

Peter Lukuc teki kierrosvalvojana matkan etelään vuonna 1957. Hän lähti moottoriveneellä Anse-à-Veausta Baradèresiin, kaupunkiin jossa on usein tulvia. Pidettyään esitelmän 30 kuulijalle hän huomasi, että taivaalle alkoi kerääntyä tummanpuhuvia pilviä. Seuraavana aamuna hän jatkoi matkaansa laivalla, mutta merellä puhkesi raivoisa myrsky ja rankkasade kasteli matkustajat läpimäräksi. Siksi laiva pysähtyi Petit-Trou-de-Nippesiin.

Peteriä ei sää pysäyttänyt. Hän ajatteli tämän olevan ensimmäinen kerta, kun kaupungissa todistettaisiin, ja lähti iltapäivällä saarnaamaan sateeseen. Paikalla oli kuitenkin jo muuan julistaja, jonka hän oli tavannut Miragoânessa. Tämä veli oli haltioissaan nähdessään Peterin uudelleen. Kun laiva suuntasi kulkunsa seuraavana aamuna takaisin Anse-à-Veauhun, se joutui jälleen myrskyn kouriin. Se pääsi kuitenkin turvallisesti perille jo kertaalleen tulvan huuhtomaan kaupunkiin.

Lähdettyään kaupungista maitse eteenpäin Peterin oli vielä ylitettävä Grande-Rivière (Suuri joki). Hän kuuli jo kolmen kilometrin päähän, kuinka se kuohui alas vuorilta. Sen yli ei päässyt mitenkään. Ihmiset odottivat sen molemmilla rannoilla koko päivän ja yön, mutta Peter tarpoi sillä aikaa paljain jaloin mudassa todistamaan ja levittämään lehtiä muutamaan taloon. Aamuun mennessä vesi oli laskenut rinnan korkeudelle, ja Peter pääsi kahlaamaan sen poikki.

Veljet todistivat myös Miragoânessa, viehättävässä satamakaupungissa Vieux-bourgista koilliseen, ja lampaankaltaiset ihmiset osoittivat vastakaikua. Yhtenä päivänä erään baptistisaarnaajan poika istui mukana raamatuntutkistelussa, jossa käsiteltiin tulevaa uutta maailmaa. Häneen tekivät suuren vaikutuksen Raamatun todisteet siitä, että maasta tulee paratiisi, jossa ei ole kärsimystä, kuolemaa eikä pahuutta. Hän ymmärsi sen järkevän päätelmän, etteivät kaikki hyvät ihmiset menisi taivaaseen. (2. Piet. 3:13; Ilm. 7:9; 21:4, 5.) Hän palasi viipymättä kyläänsä vuorille, kutsui koolle kirkkonsa jäsenet – myös isänsä – ja näytti heille, mitä Raamatussa sanotaan maapallon todellisesta tulevaisuudesta. Seuraavana päivänä he lähettivät Miragoâneen kyläläisiä pyytämään todistajilta, että nämä tulisivat opettamaan heille Raamattua. Suurin osa tuon kirkon jäsenistä, saarnaaja mukaan luettuna, alkoi tutkia, ja noin 30:stä tuli todistajia.

He olivat kirkon tukipylväitä

Pohjoisessakin oli ihmisiä, jotka olivat aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa mutta omaksuivat nyt kiitollisina Raamatun totuuden. Kun esimerkiksi François Doccy ja Jean Sénat olivat olleet seitsemän kuukautta Port-de-Paix’ssa pohjoisrannikolla, he olivat suureksi ilokseen löytäneet joukon ihmisiä, jotka halusivat innokkaasti palvella Jehovaa. Kierrosvalvojan vierailun aikana kenttäpalvelukseen lähti yhdeksän henkeä. Fred Lukucin ja erään katolisen tytön välinen keskustelu paljastaa, keitä heihin kuului. Annamme Fredin kertoa siitä.

”Tyttö kysyi, olinko ollut yksin liikkeellä tuona päivänä, ja vastasin, että Rock St.-Gérard oli ollut kanssani. ’Rock St.-Gérard?’ hän kysyi ihmeissään. ’Hän on nykyään Jehovan todistaja’, sanoin. Tyttö huudahti: ’Mutta hänhän oli Légionnaires-yhdistyksen puheenjohtaja! Katolisen kirkon tukipylväitä!’ Silloin lisäsin, että hänen vaimonsakin oli todistaja. Tyttö kysyi: ’Onko totta, että Irlande Sarette tutkii teidän todistajien kanssa?’ Vastasin, että näin oli ja että hän kävi myös kokouksissamme ja saarnasi kanssamme. Tyttö päivitteli: ’Voi hyvä tavaton! Hän oli Croisée-järjestön puheenjohtaja!’ Sanoin: ’Sitten on vielä Lucianne Lublin . . .’ Hän keskeytti minut: ’Siitä tulee jo neljä kirkon tukipilaria!’ ’Kuulehan’, sanoin, ’kyllä sinunkin pitäisi alkaa tutkia.’ ’Varmasti alan’, hän vastasi.”

Edellä mainitut henkilöt sekä joitakuita muita kastettiin piirikonventissa joulukuussa tuona vuonna 1957. Don Adams Brooklynista päätoimistosta oli läsnä vyöhykevalvojana.

Edistymistä huolimatta vastustuksesta

Hyvän uutisen levitessä uusille alueille kirkon johtajat alkoivat esittää vääriä syytöksiä. Kun Roland Fredette, Fred Lukuc ja Hiram Rupp, Gilead-koulun neljänneltä kurssilta valmistunut lähetystyöntekijä, alkoivat vuonna 1957 käydä ihmisten luona Mont-Organiséssa 35 kilometrin päässä Ouanaminthesta etelään, papisto reagoi esittämällä varoituksia. ”Väärät profeetat ovat saapuneet!” he sanoivat. ”Kylässämme on amerikkalaisia vakoojia.” ”Varokaa kommunisteja!”

Veljet kumosivat syytteet tahdikkaasti. Yksi kaupungin huomattavista miehistä, François Codio, kävi kolmen tunnin keskustelun veljien kanssa. Näiden selitykset tekivät häneen vaikutuksen, ja hän otti yhden kappaleen kutakin julkaisua, joka heillä oli mukanaan. Muutkin alkoivat kuunnella kiistelemisen sijasta, ja monet ottivat kirjallisuutta.

Työ laajeni edelleen myös Port-au-Princessa, ja se lisäsi osaltaan suuremman haaratoimiston tarvetta. Lisäksi Lafleur Duchènella sijaitsevan haaratoimiston lähistö muuttui vuoden 1957 poliittisten levottomuuksien aikana hyvin väkivaltaiseksi. Kun sitten tuota taloa koskeva vuokrasopimus meni umpeen, Beetel-koti ja toimisto siirrettiin parempaan kaupunginosaan Bois-Vernaan osoitteeseen Pont-Pradel 3. Perustettiin uusi seurakunta, joka saattoi kokoontua tässä talossa ja pitää kokouksia ranskaksi.

Poliittiset levottomuudet, joiden aikana hallitus vaihtui kuusi kertaa kymmenessä kuukaudessa, jatkuivat vuoteen 1958 saakka. Veljet saarnasivat kuitenkin keskeytyksettä Jumalan valtakuntaa todellisena vastauksena hallituksen ongelmiin ja pysyivät samalla puolueettomina kuten aina ennenkin.

Hyvän työn hedelmiä

Saint-Marcin pieni julistajaryhmä oli kasvanut vuoteen 1958 mennessä kypsäksi seurakunnaksi. Tämä nähtiin elokuussa, kun lähetystyöntekijät lähtivät kansainväliseen konventtiin New Yorkiin ja jättivät seurakunnan selviytymään omin neuvoin. Paikalliset julistajat olivat kenttäpalveluksessa enemmän kuin yhdessäkään kuussa aiemmin, ja kaksi uutta aloitti saarnaamistyön. Se oli todellakin erinomainen esimerkki hengellisestä tasapainosta ja palvelusinnosta!

George Corwin ja hänen vaimonsa olivat iloisia siitä, että he olivat saaneet olla mukana rakentamassa tätä seurakuntaa. Mutta kun he huomasivat saavansa pian uusia perhevelvollisuuksia, he lähtivät Saint-Marcista toukokuussa 1960 ja palasivat Kanadaan.

Uusia lähetystyöntekijöitä apuun

Vuonna 1958 saapui neljä uutta lähetystyöntekijää: Roland Sicard, Stanley Boggus, Steve Simmons ja Maceo Davis. Kun Daniel Eyssallenne toi heidät kotiin lentokentältä, Peter Lukuc oli jo odottamassa heitä siinä huoneessa, missä heille opetettaisiin ranskaa. Kuukauden kuluttua he alkoivat kokeilla uutta kieltään käytännössä keskustelemalla lähetyskodin naapurustossa asuvien ihmisten kanssa. Stanley Boggus sanoo: ”Meitä hämmästytti se, että ihmiset tekivät kaikkensa auttaakseen meitä ilmaisemaan itseämme.”

Kolmen kuukauden kuluttua Stanley ja Steve määrättiin Les Cayesiin, eikä mennyt kauankaan kun he tajusivat, ettei ranskan opetteleminen riittänyt. Yhtenä päivänä Stanley, mukanaan Max Danyleyko kierrosvalvojana, puhui eräälle naiselle, joka sanoi koko ajan: ”M’pa sou sa.” Stanley luuli hänen tarkoittavan: ”Tuota en tiennytkään”, ja kertoi tarkoituksensa olevan nimenomaan kertoa hänelle asiasta. Myöhemmin Stanley sai kuulla Maxilta naisen sanoneen: ”Minua ei kiinnosta.” Niinpä Stanley ryhtyi opiskelemaan kreoliranskaa.

Aviomiehen sydämentila muuttuu

Stanley Boggus meni naimisiin haitilaisen tienraivaajan Bertha Jeanin kanssa lokakuussa 1960, ja he jäivät Les Cayesiin erikoistienraivaajiksi. Kahden kuukauden kuluttua he tapasivat Edèle Antoinen, joka sanoi: ”Uskon, että Jumala on teidän kanssanne. Opettaisitteko te minua palvomaan häntä?” Hän edistyi erinomaisesti siitä huolimatta, että hänen aviomiehensä ja naapurinsa vastustivat häntä rajusti, ja meni kasteelle seuraavassa kierroskonventissa. Kun hän palasi kotiin konventista, hänen suureksi yllätyksekseen mies antoi suukon hänelle ja heidän kolmelle lapselleen ja sanoi: ”Tervetuloa kotiin. Kuulin, että kävit kasteella.” Mies alkoi käydä kokouksissa, ja hänestä tuli Jehovan todistaja. Hän pysyi uskollisena monia vuosia kuolemaansa saakka.

Noin 25 vuotta Haitista lähtönsä jälkeen Stanley Boggus lisäsi kokemukseensa seuraavan alaviitteen: ”Vuonna 1987 minua pyydettiin tienraivaajien palveluskoulun opettajaksi New Yorkin ranskankieliselle kierrokselle. Käydessäni osanottajien listaa läpi silmiini osui nimi Edèle Antoine. Ja kyseessä oli todellakin sama ihminen, jonka olin auttanut totuuteen 27 vuotta aiemmin. Oli rohkaisevaa nähdä hänet siellä tienraivaajien joukossa.”

Ei ulkopuolelle väärien uskontojen kanssa

Sénèque Raphaël saapui Mont-Organiséhen terveystarkastajaksi toukokuussa 1960 ja noudatti pian sen jälkeen François Codion kutsua tulla tämän luona pidettyihin kokouksiin. Tuo innokas, 24-vuotias nuorimies sanoi haluavansa tietää enemmän Raamatusta. Siksi François lainasi hänelle kirjan ”Olkoon Jumala totinen”, ja Sénèque luki sen kannesta kanteen. Kun hän oli elokuussa lähdössä Ouanamintheen katsomaan vanhempiaan ja kastettavaksi baptistiksi, François kehotti häntä käymään siellä valtakunnansalissa ja ottamaan yhteyttä Mercius Vincent -nimiseen tienraivaajaan.

Mercius kyseli Sénèquelta tämän käsityksistä ja näki hänen ymmärtävän, että kirkon opetukset eroavat melko lailla siitä, mitä Raamattu opettaa. Siksi hän sanoi tälle vantteralle, tummaihoiselle nuorellemiehelle katsoen tätä tiukasti silmiin: ”Kuulehan, hyvä tarkastaja, Raamattu sanoo tässä Ilmestyksen 22:15:ssä, että se, joka rakastaa ja harjoittaa valhetta, on ulkopuolella. Tämä tarkoittaa myös niitä, jotka opettavat valheita. Siksi sinä jäät ’ulkopuolelle’ heidän kanssaan, jos kuulut tuohon uskontoon.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Sénèque kysyi: ”Mitä minun pitäisi tehdä?” Mercius antoi hänelle kirjasen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” ja lupasi tutkia sen hänen kanssaan seuraavana aamuna. Sénèque luki sen ja oppi siitä suuren osan ulkoa. Hän tuli ensimmäisen tutkistelukertansa jälkeen kokoukseen illalla ja lähti seuraavana aamuna mukaan kenttäpalvelukseen. Hänet kastettiin tammikuussa 1961. François Codiosta, joka oli puhunut hänelle totuudesta ensimmäisen kerran, ei kuitenkaan koskaan tullut todistajaa, mutta hänen vaimostaan tuli.

Kasvuun varaudutaan

Carrefourin seurakunta oli kasvanut 54 julistajan kokoiseksi, ja nämä alkoivat rakentaa salia, joka olisi tarpeeksi suuri. Betonikaton valamispäivänä rakennuksella ahersi aamusta iltaan 67 talkoolaista samalla kun sisaret tekivät heille ruokaa. 17. joulukuuta 1960 Fred Lukuc piti vihkiäispuheen tässä uudessa salissa suurelle, arvostavalle kuulijakunnalle. Dumoine Vallon palveli seurakunnan esivalvojana useita vuosia. Hänestä tuli erikoistienraivaaja vuonna 1978, ja vuonna 1993 ollessaan 84-vuotias hän palveli yhä tuossa tehtävässä Thorland-Carrefourin seurakunnassa.

1960-luvun puolivälissä Haitin 23 seurakunnassa oli runsaat 800 julistajaa, kun heitä vuonna 1950 oli ollut 99. Max Danyleyko kutsuttiin nyt Beeteliin haaratoimistonvalvojaksi. Victor Winterburn suunnitteli avioliittoa, ja noin vuoden kuluttua hän palasi vaimonsa kanssa Kanadaan huolehtiakseen edessä olevista perhevelvollisuuksista.

Fred Lukuc kutsuttiin vuonna 1961 haaratoimistoon työskentelemään siellä osa-aikaisesti ja toimimaan Valtakunnan palveluskoulun opettajana toukokuusta elokuuhun. Se valmennus, jota 40 valvojaa ja erikoistienraivaajaa saivat tällä kaksiviikkoisella kurssilla, oli hyvin ajankohtainen, sillä se evästi heidät ja vahvisti heitä osaltaan niitä koetuksia varten, joita veljet pian kohtaisivat.

Myös tammikuun 1962 piirikonventti valmisti paikallisia veljiä jatkamaan entistä laajempaa kenttäpalvelusta. Puhuessaan tienraivauksesta haaratoimistonvalvoja kannusti päteviä, perhevelvollisuuksista vapaita veljiä anomaan erikoistienraivaajiksi. Sénèque Raphaël, joka jätti anomuksen, kertoo:

”Palvelin Artibonitessa vakituisena tienraivaajana Emile Cinéusin kanssa ja halusin hartaasti päästä erikoistienraivaajaksi. Sen vuoksi lähdin työpaikastani terveystarkastusvirastosta. Omistin 40 dollaria, parturinsakset ja tavalliset sakset, ja näillä toivoin hankkivani leipäni. Jehova on kuitenkin aina pitänyt huolen tarpeistani.” Sénèquella ei ollut aavistustakaan siitä, että parin päivän kuluttua siitä, kun hän oli jättänyt tuon anomuksen, hallitus ryhtyisi Jehovan todistajien vastaisiin toimiin.

Pidätys!

23. tammikuuta 1962 Max Danyleyko ja Andrew D’Amico pidätettiin haaratoimistossa ja (ranskankielisen) Herätkää!-lehden 8.1.1962 varasto takavarikoitiin. Kanadalaiset lähetystyöntekijät Andrew ja Helen D’Amico asuivat Beetelissä. Helen välttyi pidätykseltä, koska Andrew oli käskenyt hänen piiloutua kylpyhuoneeseen. He toivoivat, että hän jäisi vapaaksi voidakseen kertoa toisille, mitä oli tapahtunut.

Helen kertoo: ”Seisoin lukitun oven takana ja rukoilin.” Hän kuuli, miten miehet tekivät etsinnän huoneessa. He tulivat kylpyhuoneen ovelle, mutta yksi heistä sanoi jotain erään toisen WC:n ovesta, ja he menivät tutkimaan talon muita osia. Heidän lähdettyään jäi talon ulkopuolelle vartija pimeän tuloon asti. Tämä poistui paikaltaan juuri ennen kuin Beetel-kodissa asuva lähetystyöntekijä Donald Rachwal palasi palveluksesta. Saatuaan kuulla, mitä oli tapahtunut, hän lähetti Helenin sisarten luo toiseen lähetyskotiin ja alkoi sitten ottaa yhteyttä muihin päteviin veljiin.

Pidätetyt veljet oli sillä aikaa suljettu 17 muun miehen kanssa pieneen selliin poliisiasemalla. He nukkuivat niin hyvin kuin taisivat istuallaan lattialla silloin kun eivät seisseet, sillä pitkällään ei mahtunut olemaan. Heitä kuulusteltiin koko keskiviikon, mutta syytteitä ei ilmoitettu. Seuraavana aamuna heidät tuotiin erään korkea-arvoisen virkailijan eteen, joka viittasi Herätkää!-lehdessä 8.1. olleeseen Haitia koskeneeseen uutiseen ja läksytti heitä rotujen tasa-arvosta. (Uutinen oli lainaus Le Monde- ja Le Soir -lehtien artikkeleista, joissa mainittiin voodoon harjoittaminen.) Hän lähetti heidät pois antamatta heille suunvuoroa, ja he pääsivät vapaiksi.

Kolmen viikon kuluttua, 14. helmikuuta, ulko- ja uskontoasiainministeri sanoi: ”Meidän täytyy erottaa Jehovan todistajien lapset valtion kouluista.” Tämä liittyi tapaukseen, jossa muuan nuori sisar oli erotettu koulusta hänen kirjoitettuaan rehtorilleen siitä, miksei hän voinut tervehtiä lippua. Rehtori – joka oli roomalaiskatolinen nunna – oli lähettänyt kirjeen hallituksen virkailijoille. Samaan aikaan erotettiin myös eräs toinen sisar. Molemmat tytöt olivat viimeisellä luokalla ja erinomaisia julistajia.

Karkotus!

Kuukauden kuluttua, 17. maaliskuuta, poliisipäällikkö ilmoitti henkilökohtaisesti Maxille, Donaldille, Andrew’lle ja Helenille, että kaikkien lähetystyöntekijöiden oli poistuttava maasta vuorokauden kuluessa. Mitään selityksiä ei annettu. Sitten heidät vietiin kotiin hakemaan passejaan. He näkivät siellä Albert Jéromen, silloisen kaupunginpalvelijan, ja kertoivat hänelle lyhyesti tilanteesta.

Kun oli palattu takaisin poliisiasemalle, veljiä pidettiin koko ajan silmällä. Rodrigue Médor tutki kuitenkin erään ylikonstaapelin kanssa, joka oli nyt päivystämässä, ja Max lähetti hänet viemään veljille viestin, että nämä ottaisivat yhteyttä Kanadan suurlähetystöön. Tuon ylikonstaapelin avulla Rodrigue pääsi käymään vangittujen lähetystyöntekijöiden luona yöllä ja sai heiltä Seuran postilokeron avaimen. Tämä virkailija juoksi ostamassa heille ruokaa, otti yhteyttä veljiin ja kävi katsomassa postin.

Sunnuntaina 18. maaliskuuta nämä kolme kanadalaista vietiin vartioituina lentokentälle, josta heidät oli tarkoitus lähettää Kingstoniin Jamaikaan. Mutta koska heillä ei ollut lentolippuja jatkoyhteydelle Kanadaan, lentoyhtiö ei suostunut ottamaan heitä matkaan. Kentälle oli tullut joitakin veljiä, ja Max Danyleyko pystyi puhumaan lyhyesti Albert Jéromelle ja muutamalle muulle. Seuraavana päivänä heidät vietiin vartioituina suoraan koneeseen ja lähetettiin Kingstoniin, minne he jäivät pariksi viikoksi ennen kuin jatkoivat Kanadaan. Yhdysvaltalainen Donald Rachwal lensi erikseen.

Kierrostyössä matkustava Stanley Boggus karkotettiin jäljelle jääneiden lähetystyöntekijöiden kanssa 3. huhtikuuta. Hän palveli myöhemmin Zairessa, palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1971 ja on sen jälkeen jatkanut palvelustaan New Yorkin ranskankielisissä seurakunnissa. Vietettyään muutaman kuukauden Kanadassa Max Danyleyko jatkoi palvelustaan Kongossa, Keski-Afrikan tasavallassa, Tšadissa sekä Nigeriassa ja on nykyään Norsunluurannikolla. Fred Lukuc palveli Kongossa ja Norsunluurannikolla. Hänet ja hänen vaimonsa siirrettiin terveyssyistä Kanadan Beeteliin vuonna 1985. Peter palvelee nykyään espanjankielisiä seurakuntia Yhdysvalloissa. Muut lähetystyöntekijät palvelevat yhä Jehovaa uskollisesti tai ovat kuolleet uskollisina.

Uskonnollisten johtajien vahingoniloa

Uskonnolliset johtajat olivat puhuneet hallituksen virkailijoille, että Jehovan todistajat olivat kommunisteja, jotka eivät tue hallitusta. Papisto oli myös sanonut todistajille odottavansa vain hallituksen määräystä päästäkseen heistä eroon.

He ottivatkin riemuiten vastaan tiedon lähetystyöntekijöiden karkotuksesta. Muuan etelärannikon evankelinen radioasema kertoi uutisesta vahingoniloisesti tähän tapaan: ”Kristus ja valtio ovat karkottaneet väärät profeetat maastamme.” Papisto odotti Valtakunnan työn tyrehtyvän. On kuitenkin huomattava, että Jehovan todistajia uskontona ei kielletty.

Haitilaiset jatkavat työtä

André Renéstä, joka oli ensimmäisiä Gileadin käyneitä haitilaisia, tuli haaratoimistonvalvoja, ja paikalliset veljet jatkoivat työtä parhaan kykynsä mukaan. Renan Sanon (joka oli palvellut hetken kierrosvalvojana), Emile Cinéus ja Don Delva valittiin huolehtimaan kolmesta kierroksesta. Vastustajien harmiksi työ laajeni jatkuvasti huomattavalla tavalla.

Jopa jotkut papitkin omaksuivat totuuden. Esimerkiksi Sénèque Raphaël kävi pitkän keskustelun uudesta maailmasta Augustin Josémondin kanssa, joka toimi protestanttisena pastorina Liancourtissa. Tämä mies alkoi tutkia Raamattua, erosi kirkostaan ja meni kasteelle. Hän ja hänen kymmenlapsinen perheensä ovat erittäin toimeliaita todistajia.

Yhä useammat ryhtyivät tienraivaajiksi. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka olivat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan seurakunnan lukukouluissa. Veljet rohkaisivat ja auttoivat näitä tienraivaajia. Liikealalla toimivilla veljillä oli jopa ”tienraivaajahinnat” heitä varten: he antoivat heille alennusta tavaroista ja palveluista.

Seurakunnat kasvoivat niin hyvää vauhtia, että vuonna 1963 ylitettiin tuhannen julistajan raja, kun heitä oli enimmillään 1036 henkeä. Tuona vuonna muodostettiin uusi kierros, ja Sénèque Raphaël, josta oli tullut innostava, värikäs puhuja, nimitettiin pohjoiseen kierrosvalvojaksi. Hänen pieni kierroksensa tuli käydyksi läpi aina neljässä kuukaudessa, joten ”vapaakuukausina” hän lähti kaupunkeihin, joissa ei ollut todistajia.

Kaksi uutta lupaavaa nuortamiestä

Tuon ajan uusien todistajien joukossa oli muutamia, joista tuli innokkaita puhtaan palvonnan edistäjiä.

22-vuotias Fulgens Gaspard oli vuonna 1961 nähnyt erään adventistin repäisevän omasta Raamatustaan sivun irti, kun tämä ei ollut pystynyt kumoamaan erään Jehovan todistajan näyttämiä raamatunkohtia. Vaikka Fulgens oli uskollinen katolilainen, hän myönsi, että todistajat tunsivat hyvin Raamatun. Hän oli huomannut, ettei hän ymmärtänyt Raamattua, jonka hän lainasi usein luettavakseen, ja pyysi tuota todistajaa auttamaan häntä. He tutkivat joka sunnuntai. Pian hän tuli kokouksiin, lakkasi käymästä kirkossa ja alkoi osallistua kenttäpalvelukseen. Kun hän meni kasteelle maaliskuussa 1965, hänen seuraava tavoitteensa oli tienraivaus.

15-vuotias Wilner Emmanuel opiskeli vuonna 1962 marksismia toisten nuorten kanssa, mutta uskoi kuitenkin siihen, että Jumala oli olemassa ja että Hän oli maailmankaikkeudessa vallitsevan järjestyksen takana. Wilnerin opiskelutoveri, Diego Scotlandin poika, lainasi hänelle monesti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä sekä muuta kirjallisuutta. Lisäksi Alphonse Hector, hänen 35-vuotias naapurinsa joka ei vielä ollut todistaja, antoi hänelle kirjan ”Olkoon Jumala totinen” ja kehotti häntä tutkimaan Raamattua.

Wilner kertoo: ”Luin kirjan sinä yönä läpi ja aloin pitää itseäni Jehovalle vihkiytyneenä. Muutaman päivän kuluttua Alphonse järjesti sisar Derenoncourtin tutkimaan kanssani. Tämä oli hämmästynyt siitä, miten hyvin ymmärsin lukemani asiat.” Wilner edistyi nopeasti ja kävi kasteella elokuussa 1965. Hänestäkin kasvoi todistaja, joka työskenteli kovasti Jehovan valtakunnan ja uuden maailman puolesta.

Silloinen haaratoimistonvalvoja osoittautui vuonna 1966 uskottomaksi kristillisessä luottamustoimessaan ja hänet erotettiin seurakunnasta. 29-vuotias lempeä ja varovainen Prophète Painson tuli hänen tilalleen ja palveli tehtävässä seuraavat kuusi vuotta. Hän oli ollut kasteella vuonna 1960 ja aloittanut tienraivauksen vuonna 1962. Toimisto sijaitsi nyt Ruelle Waagin ja Avenue Christophen kulmassa Port-au-Princessa.

Vuonna 1967 Fulgens Gaspard, joka oli kastettu vasta kaksi vuotta aiemmin, toimi opettajana. Hän aikoi aloittaa tienraivauksen ja anoi siksi mahdollisuutta opettaa osa-aikaisesti. Koska siihen ei suostuttu, hän sanoi itsensä irti työpaikastaan siinä toivossa, että ansaitsisi elatuksensa maalaamalla tauluja, mitä hän oli tehnyt harrastuksekseen. Mutta ennen kuin hän saattoi jättää tienraivausanomuksensa, hänet nimitettiin erikoistienraivaajaksi. Kolmen kuukauden kuluttua hänet kutsuttiin Beeteliin ja sitten tammikuussa 1969 hän alkoi palvella kierrosvalvojana. Vaikka hän olikin luonteeltaan hiljainen mies, hänestä oli jo tullut sujuva julkinen puhuja, jota kuunteli mielellään.

Vastustus nujerretaan

Papisto alkoi jälleen vuonna 1969 levittää sellaista huhua, että Jehovan todistajat olivat kommunisteja. Hallitus pani toimeen etsinnän löytääkseen todistajien oletettua kumouksellista kirjallisuutta. Se synnytti huhun, jonka mukaan heitä pidätettiin Port-au-Princessa. Monet ihmiset hävittivät kiireesti hankkimansa lehdet eivätkä enää ottaneet veljiä suopeasti vastaan.

Joissakin yksittäisissä tapauksissa paikalliset viranomaiset ryhtyivät veljiemme vastaisiin toimiin, vaikkeivät he olleet saaneet keskushallinnolta sellaisia toimintaohjeita. Furcina Charles ja Yolande Fièvre, kaksi erikoistienraivaajasisarta, saivat Limbén prefektiltä tiedonannon, joka kuului: ”Teidät on yleisön vaatimuksesta julistettu ei-toivotuiksi henkilöiksi Limbéssä. Täten ilmoitan teille, että te ette ole enää tervetulleita keskuuteemme.” Pormestari sanoi heille, ettei hän voisi antaa heidän saarnata ja pitää kokouksia, elleivät he saisi Port-au-Princen viranomaisilta lupia. Hän sulki valtakunnansalin. Nämä sisaret ja muutamat muut julistajat, jotka kaupungissa asuivat, jatkoivat kuitenkin saarnaamistyötään ja pitivät kokoukset yksityiskodeissa, mutta paikkaa ja päiviä muutettiin koko ajan.

Jonkin kuukauden kuluttua Furcina avioitui Jacques François’n kanssa, joka oli erikoistienraivaaja. 39-vuotias Furcina oli käynyt kasteella vuonna 1959 ja ollut tienraivaajana vuodesta 1961 lähtien. Jacques oli 29-vuotias. Saavuttuaan Limbéen hän siirsi kokoukset takaisin valtakunnansaliin ja sanoi: ”Jehovan todistajat ovat laillisesti tunnustettu uskonto, enkä tunne mitään säädöstä, joka kieltäisi heidän toimintansa.”

Nyt hänet ja Furcina pidätettiin ja vietiin prefektuuriin. Prefekti kertoi heille, ettei hänellä ollut mitään syytöksiä heitä vastaan vaan että toimien takana oli pormestari. Seuraavana päivänä pormestari sanoi, että vastuussa oli miliisin päällikkö. Tämä puolestaan totesi, ettei hänellä ollut mitään heitä vastaan. Niinpä he jatkoivat kokoustoimintaa ilman sen enempiä ongelmia. Jacques palveli uskollisesti vanhimpana Port-au-Princessa vuoteen 1993 saakka, jolloin hän kuoli.

Lampaita olivatkin pormestarin tyttäret

Muuan erikoistienraivaaja alkoi vuonna 1970 johtaa Bassin-Bleussa raamatuntutkistelua paikkakunnan papille, ja tämä tuli muistonviettoon. Kaupungin pormestari koetti kuitenkin lannistaa hänet ja sanoi: ”Isä, te olette jo lukunne lukenut. Teidän ei ole sopivaa istua tämän pikku Jehovan todistajan edessä ja antaa hänen opettaa teitä.” Lopulta pappi lopetti tutkimisen.

Mutta sitten alkoikin pormestarin vanhin tytär Josette tutkia. Hänen isänsä nousi sitä vastaan, mutta tytär asennoitui lujasti totuuden puolelle ja meni kasteelle. Myöhemmin hänen sisarensa seurasivat hänen malliaan. Pormestari ei tehnyt niin mutta muuttui ystävälliseksi todistajia kohtaan. Josette on tätä nykyä vakituinen tienraivaaja ja vanhimman vaimo.

Veljiemme oli perättömien huhujen vuoksi vaikea saada saleja vuokratuksi konventteja varten, ja siksi he rakensivat yksinkertaisen konventtisalin Marianiin Port-au-Princeen. He ottivat sen käyttöön vuonna 1970 ja tekivät siihen laajennoksia sitä mukaa, kun yleisömäärä vuosi vuodelta kasvoi. Aaltopellistä tehdyn katon alla oli kuuma, mutta oli tämä sali tyhjää parempi niiden 2049 julistajan mielestä, jotka raportoivat vuonna 1970.

Haitilainen palaa ulkomailta apuun

Haitilaisten muuttoliike Pohjois-Amerikkaan kasvoi kasvamistaan näihin aikoihin. 1960-luvun kourallinen muuttui 1970-luvun lopussa vyöryksi, kun ihmiset lähtivät joukoittain maasta huterilla veneillä. New Yorkin seudulla oli jo 1960-luvun alussa tarpeeksi haitilaisia sikäläiseksi ranskankieliseksi lähetyskentäksi. Ensimmäinen ranskankielinen seurakunta perustettiin vuonna 1969, ja se oli Michel Mentorin kotiseurakunta.

Tämä Yhdysvalloissa asuva Haitin kansalainen alkoi tutkia todistajien kanssa vuonna 1966. Hän edistyi nopeasti ja meni kasteelle vuonna 1967. Hän kävi Gilead-koulun vuonna 1971 ja sai nimityksen Haitiin haaratoimistonvalvojaksi. Tämä siihen aikaan vanttera, 34-vuotias naimaton mies oli ystävällinen ja johtamiskykyinen. Hänen saapumisensa oli erityisen tervetullut siksi, että lähetystyöntekijät eivät onnistuneet pääsemään maahan.

Saarelle saapui toisia todistajia omalla kustannuksellaan palvelemaan tienraivaajina siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia. Sitten vuonna 1972 Seura päätti tunnustella tilannetta tarkemmin lähettämällä maahan neljä uutta lähetystyöntekijää Gilead-koulusta. Nämä saivat kuitenkin kuulla eräältä vanhemmalta virkailijalta, jolla oli takanaan sisäasiainministerin tuki, että heitä vastaan nostettaisiin syyte, jos he jäisivät maahan turistiviisumien umpeutumisen jälkeen. Siksi he lähtivät Puerto Ricoon odottamaan uutta nimitystä. Pian sen jälkeen tuo virkailija kuoli. Kolmen kuukauden kuluttua ministeri joutui epäsuosioon, ja tultuaan erotetuksi toimestaan hän lähti maanpakoon.

Odottamaton puolustaja

Vastustusta aiheuttivat enimmäkseen pappien propagandan kiihottamat tai hämmentämät virkailijat. Joillakuilla oli henkilökohtaisia ennakkoluuloja. Heidän toimintansa ei edustanut hallituksen virallista kantaa. Silloinen Haitin presidentti, joka kuoli äskettäin, oli tutkinut todistajien kanssa nuoruudessaan. Vaikka hän olikin valinnut erilaisen elämäntavan, hän kunnioitti yhä veljiä. Lisäksi todistajat saavuttivat rehellisyydellään, poliittisella puolueettomuudellaan ja lainkuuliaisuudellaan toisten korkea-arvoisten henkilöiden ihailun. Seuraavassa erään tienraivaajan kokemus.

”Kun tarjosin kahdelle miehelle lehtiä Port-au-Princessa, toinen heistä sanoi: ’Jos minulla olisi valta, niin panisin teidät kaikki Jehovan todistajat vankilaan.’ Ennen kuin ehdin vastata, toinen mies, joka oli ministeri, tuli väliin. Hän kertoi miehelle, että sen perusteella, mitä hän oli nähnyt matkoillaan ja uskonnollisissa tilaisuuksissa, kaikki muut uskonnot paitsi Jehovan todistajat sekoittavat palvontaansa spiritismiä. Sitten hän lisäsi: ’Juuri Jehovan todistajat harjoittavat tosi kristillisyyttä.’”

Parempien haaratoimistotilojen etsintää

Koska Seura ei omistanut haaratoimistoa, Jehovan todistajien Haitissa tekemältä työltä puuttui kuitenkin joidenkuiden silmissä arvokkuutta ja vakiintuneisuutta. Muuan asianajaja oli vuokrannut Seuralle talon Rue St.-Gérardin varrelta vuonna 1971, mutta saatuaan tietää, että se tuli Jehovan todistajien käyttöön, hän kieltäytyi jatkamasta vuokrasopimusta.

Kun uuden paikan löytämiseksi oli nähty melkoisesti vaivaa, haaratoimisto muutti Rue Chérièzin varrelle Canapé-Vertiin. Neljän vuoden kuluttua siirryttiin Delmasiin vuonna 1975, mutta siellä oleva talo oli liian pieni tarpeisiimme. Michel Mentor muistelee: ”Meidän piti varastoida kirjallisuutta makuuhuoneisiin, seurusteluhuoneeseen ja portaikkoon. Vyöhykevalvoja neuvoikin meitä etsimään toista paikkaa, ja niin alkoi kypsyä ajatus oman tontin etsimisestä ja rakentamisesta sille.”

Kiitosta ja tuomioita papistolta

Veljet saivat vuonna 1968 kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. He halusivat innokkaasti käyttää sitä. Tämän julkaisun avulla voitettiin nuorten sydän Raamatun puolelle. Jotkut papit jopa ottivat siitä aineistoa saarnoihinsa poistaen vain nimen Jehova.

Muuan katolinen pappi näytti sitä katedraalissa Port-au-Princessa vuonna 1972 ja sanoi: ”Jos Jehovan todistajat tarjoavat teille tätä pientä, sinistä kirjaa, ottakaa se vastaan. Siinä on totuus.” Eräs nainen tuijotti häntä ihmetyksen vallassa. Hänen poikansa oli todistaja, ja hän oli vastustanut tätä. Hän palasi kotiin ja kysyi pojaltaan, oliko Jehovan todistajilla pientä, sinistä kirjaa. ”Kyllä on”, kuului vastaus. Silloin nainen kertoi hänelle, mitä pappi oli sanonut, ja hän suostui poikansa ehdotukseen alkaa tutkia tämän kanssa. Hänestä tuli kastettu todistaja.

Yleensä papisto oli kuitenkin raivoissaan nähdessään kirkkoon kuuluvien lähtevän laumastaan. He alkoivat arvostella Totuus-kirjaa saarnastuoleista käsin. Protestanttiset pastorit – Evane Antoine, Louis Désiré ja muut – valmistivat todistajien vastaisia radio-ohjelmia. Antoine hekumoi sillä, että hän arvosteli kirjaa lause lauseelta MBC-radioaseman lähetyksessä Port-au-Princessa sunnuntai-iltapäivisin, ja esitti pahansuopia ajatuksia Jehovan todistajien opetuksista. Hänen tarkoituksensa oli kääntää ihmiset Totuus-kirjaa vastaan.

Tapahtui juuri päinvastoin. Ihmisten uteliaisuus heräsi, ja kirjaa levitettiin runsain määrin vuosina 1972–75. Ihmiset pysäyttelivät julistajia kadulla ja kysyivät: ”Ti liv po ble a?” (Onko sinulla sitä pientä, sinistä kirjaa?) Monista tuli tällä tavalla todistajia.

Nuo radio-ohjelmat saivat myös korkeat hallituksen virkailijat tuntemaan myötätuntoa Jehovan todistajia kohtaan. Rodrigue Médor kertoo tästä:

”Uskontoasiainministeri kutsui minut ja Michel Mentorin luokseen keskustelemaan lipuntervehtimiskysymyksestä. Hän tunnisti minut räätälikseen ja sanoi: ’Tekö meille aiheutatte niin paljon vaivaa?’ Sitten hän kertoi radiossa esiintyvästä pastorista ja kysyi: ’Miksi te ette puolustaudu?’ Selitin hänelle, että me emme etsineet julkisia väittelyitä, jotka vain saattaisivat sanomamme arvokkuuden vaaraan.”

Jehovan todistajat radioaalloilla

Huhtikuussa 1973 Seura alkoi kuitenkin esittää omaa puolituntista ohjelmaansa ”Sinun sanasi on totuus” Radio Haitissa keskiviikkoiltaisin. Sen tarkoituksena oli lisätä ihmisten tietämystä Jehovan todistajista ja murtaa todistajien vastaisten lähetysten synnyttämiä ennakkoluuloja. Siinä ei ryhdytty kumoamaan pastorin lausuntoja vaan käsiteltiin maapallon tulevaisuutta, Jumalan tarkoituksia, perhe-elämän kysymyksiä sekä muita aiheita. Lähdeaineistona käytettiin Seuran julkaisuja, esimerkiksi kirjaa Onko Raamattu todella Jumalan sana? ja Herätkää!-lehteä. Ohjelma pidettiin siten korkeammalla tasolla kuin pastorien ohjelmat, ja tämä herätti ihmisissä ihailua ja kunnioitusta.

Kun päämäärä oli saavutettu ja koska lähetys maksoi, ohjelma lopetettiin marraskuussa 1974. Ihmiset olivat silloin jo nähneet, että Jehovan todistajat puolustautuivat hyvin. Ja Totuus-kirjan levikki jatkoi ilmiömäistä kasvuaan.

Uskonnolliset johtajat ja heidän vaikutuspiirissään olevat ihmiset kävivät kuitenkin uuteen hyökkäykseen vetämällä taas julkisuuteen koululaisten lipuntervehtimiskysymyksen. Joissakin sanomalehdissä julkaistiin todistajien vastaisia kirjoituksia. Viranomaiset joutuivat siten jälleen tämän kysymyksen eteen. Muutamat ministerit kutsuivat Rodrigue Médorin luokseen ja ilmoittivat hänelle, että tämä ongelma tuntui heistä hankalalta. He kuitenkin tunsivat hänet hyvin ja kunnioittivat häntä, ja asia jäi siihen.

Salien puute ongelmana

Muutamat viranhaltijat, joista osaan vaikuttivat siteet kirkkoon, asettivat Jehovan todistajille rajoituksia. Evätäkseen heiltä valtakunnansalien rakennuslupia he tarttuivat siihen, ettei todistajilla ollut paikallisesti rekisteröityä yhdistystä. Saliongelma oli kuitenkin lähinnä kustannuskysymys. Useimmilla seurakunnilla ei ollut varaa rakentaa, joten ne vuokrasivat pieniä rakennuksia, joissa harvoin oli perusvarusteitakaan. Jotkut empivät tulla kokouksiin näin vaatimattomiin paikkoihin. Mutta tietyissä tilaisuuksissa läsnäolijamäärä saattoi hypätä hyvinkin korkeaksi. Eräässä 100 julistajan seurakunnassa muistonviettoon tuli runsaat 400 henkeä vuonna 1975. Salin ulkopuolella oli enemmän väkeä kuin sisällä. Oli löydettävä jokin keino rakentaa valtakunnansaleja.

Jotkin seurakunnat onnistuivat siinä lainaamalla veljiltä, joilla oli varaa lainata, ja myöhemmin hallintoelin loi järjestelyn, jonka turvin valtakunnansalien rakentaminen saatettiin rahoittaa. Tämä tapahtui vuonna 1978, ja sen jälkeen on rakennettu monia hyviä saleja.

Haaratoimistokomitea

Haaratoimistokomiteat alkoivat toimia vuonna 1976. Haitin komitean alkuperäiset jäsenet olivat Michel Mentor, Sénèque Raphaël ja Défense Joseph, joka oli aloittanut erikoistienraivauksen 11 kuukauden kuluttua kasteestaan vuonna 1962. Rodrigue Médor nimitettiin komitean jäseneksi vuonna 1977. Défense Joseph muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1980 perhevelvollisuuksiensa vuoksi.

Kun kirjanen Veri, lääketiede ja Jumalan laki ilmestyi (ranskaksi) vuonna 1978, haaratoimistokomitea pyysi Wilner Emmanuelia ottamaan yhteyttä Haitin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Dekaani kutsui lääketieteen opiskelijat koolle ja pyysi Wilneriä selittämään Jehovan todistajien näkemyksen veriasiasta. Puheenvuoron jälkeen he ottivat mielellään kirjasen ilmaiskappaleita. Monet heistä ovat sittemmin lääkäreinä kunnioittaneet Jehovan todistajien verensiirtojen vastaista kantaa.

Vihdoinkin uusia lähetystyöntekijöitä!

Viimein toukokuussa 1981 yksi lähetystyöntekijäpariskunta pääsi maahan ja sai oleskeluluvan. John ja Inez Norman olivat olleet kierrostyössä Kanadassa ja palvelleet siellä hyvin tehokkaasti. Eräs piirivalvoja kommentoi kerran Johnin saarnaamistapaa sanoen: ”Hänen kanssaan on todella mielenkiintoista lähteä palvelukseen, sillä koskaan ei tiedä, mitä hän keksii tehdä seuraavalla ovella. Hän on persoonallisuus.”

John syntyi Montserratissa Länsi-Intiassa vuonna 1940 ja kasvoi Kanadassa. Hänen vanhempansa olivat palvelleet Liberiassa, missä tarvittiin kipeästi julistajia. John kastettiin vuonna 1954, ja hän aloitti tienraivauksen vuonna 1958. Hänen kanadalainen vaimonsa oli ryhtynyt tienraivaajaksi vuonna 1968.

Haitissa heidät määrättiin aluksi tienraivauspalvelukseen. Sitten tammikuussa 1983 heidät kutsuttiin Beeteliin ja John nimitettiin haaratoimistokomitean koordinaattoriksi. Michel Mentor oli valvonut haaratoimistoa hyvin yksitoista vuotta; nyt hän aloitti matkatyön piirivalvojana ja toimi samalla erikoistienraivaajana niinä kuukausina, jolloin ei ollut konventteja.

Valtakunnan työn etenemiseen antavat oman panoksensa myös Kanadasta, Yhdysvalloista, Belgiasta, Ranskasta, Nigeriasta ja Karibianmeren muista osista tulleet lähetystyöntekijät. He rakastavat näitä ihmisiä ja nauttivat työstään, jota tehdään sekä suurilukuisen köyhälistön keskuudessa rotkojen reunoille kyhätyissä hökkelikylissä että rikkaiden parissa loisteliailla asuinalueilla. Molempiin luokkiin kuuluvia ihmisiä – tuomareita, lääkäreitä, insinöörejä, liikemiehiä, käsityöläisiä, kauppiaita ja työläisiä – on liittynyt mukaan saarnaamaan toisille lähestyvästä uudesta maailmasta.

Palvelemaan tarvealueelle

Lähetystyöntekijöiden lisäksi monet muut ovat tulleet oma-aloitteisesti Haitiin palvelemaan siellä, missä tarvitaan kipeästi julistajia. Heihin kuuluvat Maxine Stump ja Betty Wooten, jotka ovat tehneet tuloksellista työtä Pétion-villessä ja Thomassinissa. Maxine sijoitettiin Thomassiniin, yhteisöön, josta monet eivät uskoneet tulevan yhtään todistajaa.

Maxine alkoi 55-vuotiaana tuntea itsessään vanhenemisen merkkejä. Hänen aviomiehensä oli jättänyt hänet ja Jehovan järjestön. Silti hän pysyi kestävänä 23 vuotta tuolla vuoristoseudulla ja kohtasi paikallisen vastustuksen. Hänen heikko ranskansa ja kreolinsa kuulostivat enemmän englannilta. Ihmisten täytyi ehkä kuunnella tarkkaavaisemmin ymmärtääkseen häntä, mutta hänen lämmin kiinnostuksensa ja vilpittömyytensä vetosivat heihin. Monet tutkivat hänen kanssaan ja tulivat mukaan. Hän palveli vakituisena tienraivaajana Thomassinissa vuoteen 1992 saakka, jolloin vuoristotiet kävivät tälle 75-vuotiaalle naiselle ylivoimaisiksi. Hän palasi Yhdysvaltoihin saamaan lääkärinhoitoa ja palvelee nykyään tienraivaajana Floridassa.

Betty Wooten aloitti ”tienraivauksen” kastepäivänään vuonna 1962 – hän ei tajunnut, että hänen olisi täytynyt jättää siitä anomus! Varsinaisen nimityksen hän sai vuonna 1967. Haitiin tulonsa jälkeen hän on palvellut Pétion-villessä erikoistienraivaajana. Tämä eläväinen musta nainen näyttää paljon nuoremmalta kuin luulisi hänen 57 ikävuotensa perusteella. Toisinaan hänen ollessaan innokkaasti selittämässä Raamattua hänen epätäydellinen kreolinsa vaihtuu huomaamatta englanniksi, mutta se, miten vilpittömästi hän esittää totuutta ja miten voimallisesti hän sen perustelee, saa ihmiset kuuntelemaan ja ottamaan kantaa.

Kun John ja Inez Norman olivat käymässä Kanadan haaratoimistossa vuonna 1982, joku kysyi heiltä lehtitilausosastolla: ”Kuka on Betty Wooten?” Osasto sai käsiteltäväkseen kymmeniä hänen hankkimiaan lehtitilauksia. Mistä moinen menestys? Betty saarnaa koko ajan. Hänen varsinainen kenttäpalveluksensa on vain hänen vapaamuotoisen todistustyönsä jatke. Liikkeissä, ravintoloissa, bensiiniasemilla – kaikkialla ja kaikkina aikoina voi tarjota lehtiä, kirjoja, lehtitilauksia ja raamatuntutkisteluja. Nyt hän voi katsella tyytyväisenä taakseen 22 Haitin-vuoteensa, sillä hän on saanut auttaa yli 70 ihmistä mukaan Jehovan palvelukseen!

Pétion-villessä on tätä nykyä neljä seurakuntaa, Thomassinissa kaksi ja Kenscoffissa yksi – eli seitsemän seurakuntaa ja yhteensä lähes 700 julistajaa vuonna 1993 alueella, josta aiemmin huolehti vain yksi seurakunta.

Eräs hougan löytää totuuden

Yksi niistä, joista tuli Jehovan todistajia Haitissa, oli entinen voodoopappi – hougan – joka asui Labichessä. Irilien Désirin mielessä heräsi kysymyksiä Jumalasta, ja hän halusi päästä eroon voodoosta. Mies kertoi sen avoimesti katoliselle papille ja toi tälle seremoniavälineensä. Hän ei kuitenkaan saanut hengellistä apua, ja niin hän palasi takaisin voodoon pariin.

Sitten hänen Port-au-Princessa ja ulkomailla asuvat poikansa kirjoittivat hänelle tutkivansa Jehovan todistajien kanssa ja kehottivat häntä tekemään samoin. Se sai hänet ratsastamaan 50 kilometrin päähän L’Azileen etsimään todistajia. Kahdesti viikossa hän ratsasti sinne tutkisteluun ja kokouksiin. Ne henget eli loat, joita hän oli palvellut, alkoivat ahdistella häntä ja jopa julistivat, että hänen oli kuoltava. Hän teetätti itselleen arkun, mutta sanoi: ”Enää en pelkää kuolemaa. Tiedän, että tulee ylösnousemus.” Mutta kun hän ei kuitenkaan kuollut tuolloin, hän varastoi arkkuun sadonkorjuutuotteita.

Irilien aloitti kenttäpalveluksen Labicheen nimitettyjen tienraivaajien kanssa ja meni kasteelle. Sitten hän lahjoitti maistaan palstan valtakunnansalin rakentamista varten. Vuonna 1989 hän kuoli uskollisena Jehovalle.

Vallankumous mutta ei uutta maailmaa

Port-au-Princen kapeat, ruuhkaiset kadut kuhisevat tavallisesti mitä moninaisimpia koreita, värikkäästi maalattuja ja matkustajia pursuavia kulkuneuvoja. Mutta sekä kulkuneuvoissa että kaduilla oli vielä tavallistakin enemmän tungosta 5.–8. joulukuuta 1985. Haiti toimi satojen ulkomaisten Jehovan todistajien isäntänä, kun nämä tulivat ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” konventtiin Carrefourin urheilukeskukseen. Haitin 4048 julistajaa hämmästelivät 16260 hengen läsnäolijamäärää esitelmässä ”Jumalan ajat ja ajanjaksot – mihin ne viittaavat?”.

Kahden kuukauden kuluttua, 7. helmikuuta 1986, teki vallankumous lopun Duvalier-suvun 28-vuotisesta hallituskaudesta. Kansakunta riemuitsi parempien olojen toivossa. Retuperällä oleva talous ja elämän laatu kuitenkin vain huononivat entisestään, kun hallitus vaihtui epävakaissa poliittisissa oloissa kuusi kertaa kuudessa vuodessa ennen vuotta 1992!

Uusi Beetel rakennetaan

Samoihin aikoihin Jehovan todistajat odottivat toisenlaista historiallista tapahtumaa. Pohjois-Amerikasta ja muualta tullut taitava kansainvälinen vapaaehtoisjoukko oli marraskuusta 1984 asti ollut mukana rakentamassa uusia haaratoimistotiloja 4,5 hehtaarin tontille Santoon Port-au-Princen lähelle. Rakennuksella työskenteli korvausta vastaan myös haitilaisia ammattitaitoisia todistajia, ja sadat muut auttoivat talkoolaisina. U-mallinen Beetel-kompleksi käsittää toimistoja, kirjallisuusvaraston ja kaksikerroksisen asuntolan. Samalla rakennettiin myös konventtisali.

Nämä tilat vihittiin 25. tammikuuta 1987. Vihkiäispuheen piti Brooklynissa sijaitsevasta päätoimistosta tullut Charles Molohan. Tilaisuus oli hyvin innostava ja iloinen. Veljet ovat ylpeitä näistä haaratoimistotiloista, mutta mitä he pitävät konventtisalista? Betty Wooten tiivistää heidän ajatuksensa: ”Puisto on hyvin kaunis puineen ja kukkineen. Nykyaikaisilla mukavuuksilla varustettu sali on suunniteltu Haitin trooppiseen ilmanalaan. Se on kunniaksi Jehovan kansalle.” Fulgens Gaspard, josta tuli haaratoimistokomitean jäsen vuonna 1987, sanoo arvostavansa sitä, että ”siellä on hyvä ilmastointi, minkä vuoksi ohjelmaa on mukava kuunnella”.

Suuresti arvostettua kirjallisuutta

Kirjanen Nauti elämästä maan päällä ikuisesti! julkaistiin kreoliksi vuonna 1987. Se oli veljille tervetullut väline, joka erinomaisella tavalla havainnollistaa ihmisille uutta maailmaa, ja he ovat levittäneet sitä suuria määriä. Se on kätevä oppikirja seurakunnan lukukouluissa, joiden ansiosta lukutaitoisten osuus Jehovan todistajista on erittäin suuri. Näissä kouluissa, joihin pääsevät myös muut kuin todistajat, oppi vuosina 1987–92 kaikkiaan 1343 ihmistä lukemaan ja kirjoittamaan.

Kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä (ranskaksi) on auttanut tuhansia ihmisiä ymmärtämään Raamattua, ja sen kysyntä on yhä suuri. Mutta vuonna 1989 julkaistiin kirjanen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” kreoliksi, ja siitä on tietysti ollut erityisen paljon apua Haitissa.

Vuodesta 1989 on kirja Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia vanginnut nuorten kiinnostuksen sekä seurakunnissa että niiden ulkopuolella. Tavan takaa joku nuori pysäyttää todistajan kadulla ja kysyy sitä. Oppilaat ja opettajat levittävät niitä paljon kouluissa.

Nuori, vilkas opettaja Nelly Saladin levitti Canapé-Vertissä yli sata Nuoret kysyvät -kirjaa koulunsa oppilaille yhdessä kuussa. Muuan Jacmelissa toimiva opettaja tilasi niitä useita laatikollisia antaakseen niitä oppilailleen palkinnoiksi. Jotkin koulut käyttävät niitä oppikirjana tunneilla, joilla tarkastellaan yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Erään Port-au-Princessa sijaitsevan tyttöjen ammattikoulun omistaja ja johtaja pyysi vuonna 1990 sisarentyttäreltään ideoita siitä, mitä hän voisi antaa oppilaille palkinnoiksi. Tyttö tutki silloin Jehovan todistajien kanssa ja ehdotti siksi kirjoja Nuoret kysyvät – käytännöllisiä vastauksia, Tee perhe-elämäsi onnelliseksi ja Nuoruutesi – miten voit parhaiten hyötyä siitä. Johtaja ilahtui ja tilasi 40 kirjaa siltä istumalta sekä myöhemmin lisää – kaikkiaan 301 kappaletta. Joistakin oppilaista, jotka saivat tätä kirjallisuutta, on tullut todistajia, ja jotkut ovat tällä hetkellä kastamattomia julistajia.

Virallinen ja laillinen tunnustus

Jehovan todistajia edustava yhdistys tunnustettiin laillisesti uudelleen vuonna 1989. Vartiotorni-seuraa ei ollut vuoden 1962 jälkeen vahvistettu Haitissa, mutta Jehovan todistajat pysyivät tunnustettuna uskontona, koska maan perustuslaki takaa uskonnonvapauden. Rodrigue Médor oli vuosien varrella käynyt monta kertaa tapaamassa ministereitä ja yrittänyt saada Jehovan todistajien yhdistykselle laillisen aseman, mutta vasta vuoden 1986 hallitusvaihdos muutti ilmapiirin suosiolliseksi asialle. Haaratoimiston lakiosasto jätti siksi uudelle hallitukselle anomuksen tunnustamisesta. Se hyväksyttiin, ja muutaman kuukauden kuluttua Haitin Jehovan todistajien kristillisestä yhdistyksestä (L’Association Chrétienne les Témoins de Jéhovah d’Haïti) tuli laillinen yhteisö.

Haitin valtion virallisessa lehdessä sanottiin tästä 20. helmikuuta 1989, että ”kun otetaan huomioon, että l’Association Chrétienne ’LES TÉMOINS DE JÉHOVAH D’HAÏTI’ on vuosien ajan edistänyt maaseutu- ja kaupunkilaisväestömme koulutusta opettamalla sitä lukemaan ja kirjoittamaan”, se tunnustetaan ”yleishyödylliseksi” järjestöksi, jolla on ”juridiseen henkilöön liittyvät oikeudet ja etuoikeudet”.

Tämä on tärkeää siksi, että laillisella järjestöllä saa olla omaisuutta. Valtakunnansalit ja haaratoimisto irtaimistoineen piti aiemmin hankkia veljien nimellä, mutta nyt omistajaksi voitiin merkitä yhdistys.

Kelpo kansalaisiksi tunnustettuja

Jehovan todistajat haluavat auttaa ihmisiä ymmärtämään, miksi Jeesus opetti opetuslapsiaan rukoilemaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi – – maan päällä.” (Matt. 6:10.) He osoittavat hyväsydämisille ja kärsivällisille maanmiehilleen, ettei Jumala tahdo ihmisten kärsivän nälästä, sairauksista ja väkivallasta tai ikääntyvän ja kuolevan. He selittävät, että Jumalan tahto on tehdä maasta uuden maailman tyyssija – paratiisi, johon myös Haiti kuuluu. Lisäksi he opettavat ihmisiä olemaan lainkuuliaisia ja viettämään hyvää, rehellistä elämää, niin että he voivat olla kelvollisia saamaan ikuisen elämän tuossa uudessa maailmassa.

Monet ihmiset tunnustavat ne hyödyt, joita tämä todistajien työ tuo kansakunnalle. Kun Saint-Georgesissa tapahtui murha vuonna 1984, ihmiset menivät piiloon poliisia, koska se alkoi pidättää heitä kuulusteluja varten. Jehovan todistajat jatkoivat kuitenkin saarnaamistaan, ja poliisi antoi heidän liikkua vapaasti. Yksi poliisivirkailija sanoi: ”Jehovan todistajat saarnaavat pahojen ihmisten loppua. He eivät ole tämän rikoksen takana.”

Vuoden 1991 mellakoiden ja mielenosoitusten aikana ihmiset alkoivat ryöstellä Cité Soleil’ssa Port-au-Princessa samaan aikaan kun kaksi nuorta sisarta oli todistamassa tuolla alueella. Paikalle saapui kaksi sotilasta, jotka asettuivat seisomaan kapean kujan molempiin päihin ja pakottivat näin ryöstelijät kulkemaan ohitseen ja maistamaan ruoskaniskuja. Miten sisarten kävi? Vartiotorni-lehdet kädessään he kävelivät toista sotilasta kohti. Kun tämä tunnisti heidät todistajiksi, hän päästi heidät ohi vahingoittamatta heitä ja jatkoi sitten ruoskimista. On niin kuin eräs Thomassiquessa toimiva sotilasvirkailija totesi vuonna 1991: ”Tiedän, etteivät Jehovan todistaja -nuoret menisi mukaan noihin mellakoihin ja mielenosoituksiin eivätkä ryöstelisi.”

Ensimmäinen pikasali

Kunnia ensimmäisestä pikamenetelmällä rakennetusta valtakunnansalista kuuluu 14 julistajan seurakunnalle, joka toimii Bidouzen kylässä Etelä-Haitissa. Se rakennettiin neljässä päivässä. Rakentaminen alkoi suurten valmistelutöiden jälkeen kaatosateessa torstaina 1. marraskuuta 1990. Port-au-Princesta tulleet 18 veljeä sekä paikalliset veljet tekivät lujasti töitä kunakin päivänä, ja osa jäi jatkamaan vielä myöhään auringonlaskun jälkeen kuun ja kaasulampun loisteeseen. Elementtejä ei käytetty, joten rakennuksen 1500 betonitiiltä oli muurattava paikoilleen yksi kerrallaan. Mutta sunnuntaina kello 13.00 oli sali maalattu ja valmiina ensimmäistä kokousta varten, joka käsitti lyhennetyn Vartiotornin tutkistelun ja vihkiäispuheen. Läsnä oli 81 henkeä.

Haaratoimiston rakennuskomitea oli nyt näyttänyt, että maaseudun seurakunnille voitiin rakentaa vaatimattomia saleja pikamenetelmällä alle 5000 dollarin hintaan. Tämä on hyvin tärkeä näkökohta, sillä veljillä on erittäin vähän varoja.

Saleja tarvitaan jatkuvasti enemmän. Todistajien määrä lisääntyi yli 1900 julistajalla vuosina 1990–93. Kesäkuussa 1993 oli julistajia enemmän kuin koskaan ennen: 8392 julistajaa 174 seurakunnassa. Kuudessa ”Jumalallisen opetuksen” piirikonventissa (1993) oli läsnä 19433 henkeä. Muistonviettoon saapui huhtikuussa 1993 yhteensä 44476 henkeä. Ja Jehovan todistajat ovat nyt suurin uskonnollinen ryhmä Carrefourissa, minne ensimmäinen Port-au-Princen seurakunta perustettiin.

Katseet kohti uutta maailmaa

Yhä useammat ihmiset tosiaan tajuavat, että yksin Jumalan valtakunta voi poistaa ihmiskunnan epäkohdat ja että yritykset paikata tätä vanhaa maailmaa ovat vain tilapäisiä. Siksi he ottavat iloiten vastaan ”tämän valtakunnan hyvän uutisen” – hyvän uutisen paremmasta maailmasta (Matt. 24:14).

Haitin Jehovan todistajat ovat onnellisia siitä, että he voivat auttaa ihmisiä viettämään parempaa elämää jo nyt opettamalla heitä soveltamaan Jumalan sanaa ja kertomalla heille siitä varmasta toivosta, joka koskee ikuista elämää Jehovan vanhurskaassa uudessa maailmassa.

[Taulukko s. 168]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajia

10000

8000

6000

4000

2000

0

1950 1960 1970 1980 1993

Läsnä muistonvietossa

50000

40000

30000

20000

10000

0

1950 1960 1970 1980 1993

[Kartta s. 116]

(Ks. painettu julkaisu)

Port-au-Prince

St.-Marc

Cavaillon

Cap-Haïtien

Port-de-Paix

Gonaïves

Vieux-bourg-d’Aquin

Hinche

Les Cayes

[Kuva s. 120]

Roland Fredette saapui Haitiin lähetystyöntekijänä vuonna 1945, ja hänestä tuli ensimmäinen haaratoimistonvalvoja

[Kuva s. 122]

Vieux-bourg-d’Aquinin seurakunta 1950-luvun puolivälissä

[Kuvat s. 124]

Haitin ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä: 1) David ja Celia Homer, 2) Alex ja Marigo Brodie, 3) Victor ja Sandra Winterburn, 4) Peter Lukuc sekä 5) Fred Lukuc

[Kuvat s. 126]

Muutamia niistä, jotka olivat innokkaita Jehovan todistajia Haitissa jo 1950-luvun alussa: 1) Rodrigue Médor, 2) Albert Jérome, 3) Dumoine Vallon, 4) Benoît Sterlin ja 5) Diego Scotland

[Kuva s. 132]

Gloria Hill, Naomi Adams, Helen D’Amico ja Frances Bailey antoivat arvokkaan panoksen saarnaamistyölle Haitissa

[Kuva s. 139]

George ja Thelma Corwin kävivät alueensa läpi moottoripyörällä niin kuin muutamat muutkin ensimmäisistä täkäläisistä lähetystyöntekijöistä

[Kuva s. 143]

Joitakin Port-de-Paix’n varhaisia Valtakunnan julistajia: erikoistienraivaajat François Doccy ja Jean Sénat takana sekä Rock St.-Gérard, tämän vaimo ja Lucianne Lublin edessä

[Kuvat s. 147]

Max Danyleyko (yllä) ja Andrew D’Amico (vasemmalla) pidätettiin ja karkotettiin vuonna 1962

[Kuvat s. 161]

Maxine Stump ja Betty Wooten ovat molemmat palvelleet yli 20 vuotta täällä, missä julistajia tarvitaan kipeästi

[Kuva s. 162]

Tämä Santossa sijaitseva konventtisali palvelee useimpia Haitin kierroksia

[Kuva s. 167]

Onnellisia lähetystyöntekijöitä, jotka palvelevat Valtakunnan etuja Haitissa

[Kuva s. 169]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Fulgens Gaspard, John Norman, Rodrigue Médor ja Sénèque Raphaël