Kreikka

TOUKOKUUN 25. päivänä 1993 päättyi vihdoin viimein muuan merkittävä oikeustaistelu. Se oli alkanut yli seitsemän vuotta aiemmin eräällä päivänpaahteisella Välimeren saarella ja saavutti huippunsa Euroopan arvostetuimmassa tuomioistuimessa. Maaliskuussa 1986 kulki iäkäs Kokkinakis-niminen pariskunta ovelta ovelle keskustelemassa lähimmäistensä kanssa Raamatusta Kreikalle kuuluvassa Kreetan saaressa. He vaihtoivat ajatuksia erään naisen kanssa, jonka aviomies – kuten myöhemmin kävi ilmi – toimi Kreikan ortodoksisen kirkon kanttorina. Koska mies ei pitänyt lainkaan siitä, että Jehovan todistajat tulivat näin hänen luokseen, hän kutsui poliisin. Pariskunta pidätettiin.

Minos Kokkinakis taisteli tämän tapauksen jälkeen saamansa syytteen, tuomion ja sakon vuoksi aina kassaatiotuomioistuimeen, Kreikan korkeimpaan oikeuteen, saakka, mutta se hylkäsi hänen valituksensa. Kokkinakis jätti siksi vuonna 1988 valituksen Euroopan ihmisoikeuksien toimikunnalle.  Tämä toimikunta, joka koostuu Euroopan neuvoston jäsenmaita edustavista juristeista, päätti, että Euroopan ihmisoikeuksien tuomioistuimen tulisi käsitellä juttu. Näin tapahtuikin syksyllä 1992. Äänin 6–3 oikeus teki päätöksensä 25. toukokuuta 1993 ja ilmoitti, että Kreikka oli todellakin loukannut ihmisoikeuksia, nimittäin rikkonut uskonnonvapautta vastaan.

Mutta mikä oli johtanut tähän jättiläismäiseen taisteluun ihmisen perusoikeuksista? Miksi Jehovan todistajat ovat joutuneet kamppailemaan näin maassa, joka on ollut jo kauan kuuluisa ylevien ihanteiden vaalimisestaan? Millainen maa on Kreikka?

Historian kuohut

Kuohuvat vuorovedet ovat lyöneet Kreikan rantoja vasten kautta aikojen. Tämä maa lepää suurella niemimaalla, joka työntyy esiin eteläänpäin Välimerelle ja jota ympäröivät sadat Aigeian- ja Joonianmerellä sijaitsevat saaret. Siksi maan lukemattomat rannat ovat joutuneet alttiiksi lasku- ja nousuvedelle sekä myrskyille useammin kuin kukaan taitaa laskea. Siitä lähtien kun Nooan ajan vedenpaisumuksen vedet väistyivät, Kreikkaan ovat vaikuttaneet suurempien vesien – ihmishistorian vuoksien ja luoteiden – vaihtelut. Jotkut jopa sanovat länsimaisen sivistyksen syntyneen siellä.

Nooan pojanpojan, Jaavanin, jälkeläiset alkoivat levitä aaltona idästä. Kreikka viehätti monia näistä uudisasukkaista. a He toivat ilmeisesti mukanaan kertomuksia suuresta tulvasta ja maailmasta, jonka se oli peittänyt alleen Nooan päivinä. Joissakin antiikin Kreikan taruissa on kaikki todisteet siitä, että ne ovat vääristyneitä ja virheellisiä versioita todellisista Raamatussa kerrotuista tapahtumista.

Antiikin Kreikan ja Raamatun historian tapahtumat nivoutuvat todellisuudessa toisiinsa. Heprealainen profeetta Daniel  ennusti 500-luvulla eaa., että historian kuohujen takana olevat voimat nostaisivat Kreikan maailman huipulle. Daniel kertoi niin täsmällisesti Aleksanteri Suuren uskomattomista valloituksista, hänen äkillisestä kuolemastaan ja siitä, että hänen valtakuntansa jaettiin sen jälkeen neljään vähempiarvoiseen osaan, että jotkut oppineet ovat siksi yrittäneet – tosin menestyksettä – todistaa, että nämä kohdat kirjoitettiin noiden tapahtumien jälkeen. (Dan. 7:2; 8:5–8, 20–22.)

Vaikka Raamatussa ei mainitakaan yksityiskohtaisesti sitä ajanjaksoa, jolloin Kreikka hallitsi Israelia, Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa näkyy selviä merkkejä tuosta ajasta. Monet ensimmäisellä vuosisadalla eläneet Jeesuksen seuraajat sekä puhuivat että kirjoittivat kreikkaa, silloisen sivistyneen maailman yhteistä kieltä. Jeesuksen päivien juutalaisten keskuudessa olivat vallalla sellaisten kreikkalaisten filosofien kuin Platonin ja Aristoteleen ajatukset. Apostoli Paavalilla oli epäilemättä mielessään juuri tällaiset arvossa pidetyt ajattelijat, kun hän kirjoitti Korinton seurakunnalle, että Jumalan sanan avulla voitaisiin kukistaa voimalliset järkeilyt (2. Kor. 10:4, 5).

Kristillisyys kukoistaa ja kuihtuu

Kreikka oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa kävi joku Jeesuksen Kristuksen apostoli. Paavali nousi maihin Neapoliin satamassa ja kävi muun muassa Filippin ja Tessalonikan kaupungeissa, pohjoisessa sijaitsevassa Bereassa sekä etelässä Ateenassa ja Korintossa. Näissä kaupungeissa oli pian kukoistavia seurakuntia, jotka toimivat varhaiskristillisten seurakuntien tapaan tarmokkaasti. Kirjeet, jotka Paavali kirjoitti Kreikasta Filippissä, Korintossa ja Tessalonikassa sekä muualla asuville kristityille, ovat vahvistaneet miljoonien kristittyjen uskoa noista ajoista lähtien.

Ikävä kyllä pian sen jälkeen kun viimeinen apostoli, Johannes – joka kirjoitti muistiin sen merkittävän ilmestyksen, jonka hän sai ollessaan karkotettuna kreikkalaisella Patmoksen saarella – oli kuollut, Kreikan peitti alleen  toisenlainen tulva. Luopumuksen synkkä aalto pyyhkäisi kristillisen seurakunnan yli ja turmeli useimpien uskon. Seurakunnat omaksuivat epäraamatullisia opetuksia, muun muassa opit sielun kuolemattomuudesta, kidutuksesta helvetintulessa, kolminaisuudesta sekä pappien ja maallikoiden välisestä erosta.

Sen jälkeen vallitsi satojen vuosien ajan hengellinen pimeys. Tuona aikana Rooman paaville annettiin johtoasema kristikunnassa. Konstantinopolin patriarkka valvoi kuitenkin Kreikan ja muiden itäisten maiden kirkkoa. Vuonna 1054 idän ja lännen vuosia kestäneet kireät suhteet kärjistyivät huippuunsa, kun erästä vaikeatajuista teologista kysymystä koskeneen kiistan vuoksi puhkesi merkittävä skisma, joka erotti kreikkalaiskatolisen kirkon roomalaiskatolisesta. Kreikka on pysynyt uskollisena kreikkalaiskatoliselle eli ortodoksiselle kirkolle. Nykyään 98 prosenttia Kreikan kymmenestä miljoonasta asukkaasta kuuluu maan ortodoksiseen kirkkoon, jolla on itsenäinen asema kreikkalaiskatolisessa kirkossa.

Kreikkalaiskatolinen kirkko on jo kauan ottanut osaa politiikkaan. Kun islamilainen ottomaanien valtakunta hallitsi kaikkia Euroopan kreikkalaiskatolisia maita Venäjää lukuun ottamatta 1400-luvulta aina 1800-luvulle saakka, nämä valloittajat tekivät Konstantinopolin patriarkasta kaikkien valtakunnan alueella asuvien kreikkalaiskatolisten ”kristittyjen” maallisen hallitsijan.

Kun Kreikka 1820-luvulla kapinoi ottomaanien valtaa vastaan, Kreikan ortodoksinen kirkko näytteli merkittävää osaa edistämällä kansallismielisyyttä ja toimimalla maan itsenäisyyden hyväksi. Siitä lähtien papisto on vaikuttanut näkyvällä tavalla Kreikan politiikkaan, ja hallitus on jopa antanut sille varoja. Koska papeilla on suunnattomasti vaikutusvaltaa tässä maassa, siellä asuvan Jehovan kansan historiaan sisältyy paljon vainoa.

Maa ja sen asukkaat nykyään

Pian tämän vuosisadan vaihteen jälkeen Kreikan yli alkoi  jälleen vyöryä tosi kristillisyyden aalto. 1900-luvun alkupuolen saarnaajat tekivät tästä maasta ja sen asukkaista paljolti samanlaisia havaintoja kuin Paavali oli tehnyt noin 1900 vuotta aikaisemmin.

Mikään osa Kreikasta ei sijaitse kaukana merestä, koska sen rantaviiva on epäsäännöllinen ja rikkonainen ja koska siihen kuuluu lukuisia saaria – 20 prosenttia koko maasta koostuu niistä. Kalastus ja laivaus ovatkin siksi yhä yleisiä elinkeinoja. Maa on kivikkoista ja vuoristoista eikä viljelyskelpoista maata ole paljon, vaikka rannikkoalueilla ja keskiosissa on joitakin hedelmällisiä laaksotasankoja. Ilmasto kuumine, kuivine kesineen on ihanteellista oliivilehtojen ja viinitarhojen viljelyyn.

Entä millaista on maan väestö? Kreikkalaiset ovat maailmankuuluja eloisuudestaan, värikkyydestään, kuumaverisyydestään, vilkkaudestaan ja anteliaisuudestaan. Heillä on yleensä voimakkaita mielipiteitä, eivätkä he epäröi tuoda niitä julki. Kun Paavali kävi Ateenassa ensimmäisen kerran, hän huomasi, että ”kaikilla ateenalaisilla ja siellä oleskelevilla ulkomaalaisilla oli – – tapana käyttää vapaa-aikansa pelkästään jonkin kertomiseen tai jonkin uuden kuuntelemiseen” (Apt. 17:21). Vielä nykyäänkin kreikkalaiset istuskelevat mielellään agoralla eli torilla juttelemassa politiikasta, filosofiasta ja uskonnosta. He ovat myös kiihkeän uskollisia – ominaisuus, jota ortodoksipapit ovat toisinaan käyttäneet hyväkseen.

1900-luvun alkupuoli

Totuuden vedet palasivat Kreikkaan muuttoliikkeen myötä. Yhdysvaltoihin oli muuttanut paljon kreikkalaisia, jotka pääsivät kosketuksiin raamatuntutkijoiden kanssa – joina Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin – ja alkoivat tuntea rakkautta Raamatun totuutta kohtaan. He paloivat pian halusta kertoa kotona oleville sukulaisilleen oppimistaan asioista. Heidän lähettämänsä kirjeet ja traktaatit osoittautuivat siemeniksi, jotka putosivat usein hyvään maahan. Monet kuitenkin oivalsivat, ettei vain traktaattien lähettäminen kotiin riittänyt:  jotkut lähtivät käymään Kreikassa ja toiset palasivat pysyvästi kotimaahansa.

Vuonna 1905 Charles Taze Russell, Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran presidentti, lähetti Kreikkaan Georgios Kossyfasin – kreikkalaisen, joka oli oppinut totuuden Yhdysvalloissa vuonna 1900. Hän toi mukanaan teossarjan Raamatun tutkielmia. Ioannis Bosdogiannis, Kreetassa asuva saarnamies ja englannin kielen professori, käänsi nuo teokset kreikaksi. Sitten ne painettiin, ja niitä jaettiin Ateenassa ja Pireuksen satamassa sijaitseviin kirjakauppoihin. Teossarja oli jopa näytteillä Hestiassa, Ateenan Stadionkadulla sijaitsevassa tunnetussa kirjakaupassa. Veli Kossyfas teki myös ”katutyötä”: hän levitti kirjat Kreikan parlamenttirakennusta ympäröivälle matalalle aidalle ja vastaili jalankulkijoiden kysymyksiin.

Ioannis Bosdogiannis tapasi Kreetassa innokkaan oppilaan, Athanasios Karanasios -nimisen valokuvaajan, joka otti totuuden vastaan vuonna 1910. Hän opiskeli jopa muinaishepreaa ja koinee- eli yleiskreikkaa sekä englantia.

Ateenassa ensimmäisten kiinnostusta osoittaneiden joukossa oli halvaantunut Ekonomou-niminen mies, joka asui Exarhiassa. Vuoden 1910 tienoilla hänkin omaksui halukkaasti totuuden ja kertoi siitä innokkaasti toisille. Hän joutui kuitenkin olemaan vuoteenomana. Hänellä oli siksi tapana kirjoittaa raamatunjakeita paperinpaloille ja heittää niitä ulos ikkunasta siinä toivossa, että jotkut jalankulkijat löytäisivät ne. Hän lähetti myös traktaatteja ja kirjoitti kirjeitä kiinnostuneille. Sitten Michalis Triantafilopoulos, vasta äskettäin totuuden oppinut nuori mies, lähti kaupunkeihin ja kyliin levittämään lisää traktaatteja ja auttamaan kiinnostuneita pääsemään kosketuksiin toistensa kanssa.

Ensimmäiset kokoukset pidettiin veli Ekonomoun kotona. Pian Pireukseen, veli Kossyfasin kotiin, muodostettiin toinen ryhmä. Se käytti keskusteluissaan Raamatun tutkielmien osia ja muuta uskollisen ja ymmärtäväisen orjan julkaisemaa kirjallisuutta (Matt. 24:45–47). Tuohon ryhmään kuuluvat olivat  epäilemättä innoissaan saadessaan kuulla, että veli Russell aikoi tulla käymään Kreikassa.

Veli Russell vierailee Kreikassa

Veli Russell kävi maailmanympärimatkallaan Ateenassa ja Korintissa vuonna 1912. Kreikassa oli tuolloin vain noin 12 julistajaa. Hän piti puheen liikemiesten kerhohuoneessa Ateenassa, juuri siinä kaupungissa, missä Paavali oli suunnilleen 1900 vuotta aikaisemmin tuntenut olonsa kiusaantuneeksi siellä vallalla olleen epäjumalanpalveluksen vuoksi (Apt. 17:16). Puhetta tuli kuuntelemaan niin paljon ihmisiä, että oli järjestettävä toinen puhetilaisuus. Tällä kertaa läsnä oli kuitenkin monia ortodoksipappeja, jotka keskeyttivät puheen ja aiheuttivat epäjärjestystä. Istuessaan myöhemmin veli Ekonomoun vuoteen ääressä veli Russell vastaili moniin raamatullisiin kysymyksiin.

Veli Russell matkusti junalla Korinttiin. Hänen suureksi yllätyksekseen oli järjestetty niin, että hän puhuisi kreikkalaiskatolisessa Pyhän Paavalin kirkossa! Läsnä oli kaupungin pormestari sekä useita pappeja ja armeijan upseereita. Veli Russellin puheen teema oli ”Suuri tuonpuoleinen”. Se sai hyvän vastaanoton, ja häntä pyydettiin toistamaan se. Jälkeenpäin pormestari vei hänet opastetulle kiertokäynnille tuohon ikivanhaan kaupunkiin, jossa Paavali oli puolentoista vuoden ajan rakentanut voideltujen kristittyjen seurakuntaa (Apt. 18:11).

Veli Rutherford vierailee

Idän pikajuna saapui Ateenan asemalle 28. syyskuuta 1920 mukanaan Vartiotorni-seuran toinen presidentti, J. F. Rutherford. Athina-sanomalehdessä oli ilmoitus hänen puheestaan ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Hän puhui myös Areiopagilla, missä Paavali oli antanut todistusta varsin tehokkaasti vuoden 50 tienoilla (Apt. 17:22–34). Veli Rutherford kirjoitti myöhemmin sattuvasti: ”Kreikka on tulvillaan pappeja, mutta uskomme ihmisten heräävän huomaamaan, että  heidän sokeat oppaansa ovat petkuttaneet heitä ja johtaneet heidät harhaan. Uskomme, että siellä on suuri kenttä, jolla voidaan antaa todistusta totuudesta.”

Veli Rutherford näki myös, että työ piti järjestää Kreikassa paremmin. Ennen vuotta 1922 siellä ei ollut virallista organisaatiota. Vuonna 1922 perustettiin Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran haaratoimisto Lombardoukadulle Ateenaan, ja Athanasios Karanasios ryhtyi palvelemaan haaratoimiston edustajana. Kun työ saatiin järjestettyä, suurimpiin kaupunkeihin lähetettiin matkapuhujia; toisia lähetettiin pikkukaupunkeihin ja kyliin. Tuolloin kentällä toimi kaiken kaikkiaan 20 väsymätöntä työntekijää.

Hyvää uutista levitetään esitelmien avulla

Esitelmillä oli avainasema hyvän uutisen levittämisessä noina varhaisina vuosina. Kun puhe ”Kaikki kansat marssivat Harmagedoniin, mutta miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” oli määrä pitää, Ateenan pieni seurakunta ryhtyi toimimaan. Kaupunginvaltuusto antoi luvan käyttää ilmaiseksi Ateenan kaupunginteatteria. Athina-sanomalehdessä puhetta mainostettiin jättiotsikoin. Veli Karanasios piti puheen täpötäydelle salille, ja se toistettiin Phidioukadulla sijaitsevassa Odeon-salissa. Monet hankkivat itselleen kirjasen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.

Georgios Douras, kuuluisa runoilija ja oikeustieteen opiskelija, oppi totuuden vuonna 1920 luettuaan erään traktaatin. Hän palveli saarnaajaveljenä eli matkapalvelijana vuosina 1922–25. Marraskuussa 1923 hän piti esitelmän eräässä länsirannikolla sijaitsevan Patraksen satamakaupungin elokuvateatterissa. Sitä oli kuuntelemassa Pavlos Grigoriadis, kouluja käynyt mies, josta tuli myöhemmin raamatuntutkija. Myös hänen veljensä Grigoris oppi totuuden ja palvelee yhä Kreikan Beetel-perheessä.

Tuona samana vuonna veli Douras piti esitelmän Kalamatan kaupungissa. Dimitris Logiotatos muisteli: ”Koko seutukunta  oli yhtä hämmästynyt kuin minä nähdessään puheen ’Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan’ mainokset. Päätin mennä kuuntelemaan sitä. Sali oli täynnä saapuessani sinne. Istuin herra Trempelan takana, joka oli teologi ja professori Ateenan yliopistossa ja tunnettiin ’ortodoksisen kirkon satakielenä’. Huomasin jokaikisen yksityiskohdan raamatuntutkijoiden ja tuon huomattavan teologin välisestä hengellisestä taistelusta. TOTUUS sai riemuvoiton! Hankin jälkeenpäin useita tähän puheeseen perustuvia kirjasia. Luin oman kirjaseni vain yhdessä illassa. Kiiruhdin iloissani levittämään näitä erinomaisia julkaisuja ystävilleni ja sukulaisilleni.”

”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä”

Kristityt kaikkialla maailmassa tuntevat sen kiireellisen kutsun, jonka apostoli Paavali sai Jumalan hengen välityksellä ja joka kehotti häntä saarnaamaan Makedonian alueella. Se kuului: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” (Apt. 16:9.) Paavalin matka suuntautui ensin Makedoniaan, kun taas tällä vuosisadalla hyvä uutinen levisi Makedoniaan hieman myöhemmin kuin Kreikan etelä- ja keskiosiin.

Saarnaamistyö lähti alkuun esitelmästä, joka pidettiin juuri siinä samassa kaupungissa, missä Paavali ensi kerran astui Euroopan puolelle: Kavalassa, muinaisessa Neapoliissa. Nicolas Kouzounis muisteli, millaista siellä oli vuonna 1922: ”Hengelliset asiat olivat vaivanneet minua. Noihin aikoihin Simaia-sanomalehdessä mainostettiin esitelmää, jonka aiheena oli ’Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan’ ja joka pidettäisiin eräässä kahvilassa. Puheen jälkeen hankin kirjasen Kuolleitten kanssa puhuminen.” Syvästi liikuttuneena oppimastaan veli Kouzounis lähti pian erään toverinsa kanssa autolla useiksi kuukausiksi saarnaamaan kyliin ja kaupunkeihin aina Turkin rajalle saakka. Hyvä uutinen levisi maan koillisosassa sijaitsevaan Aleksandroupolisiin sekä Nea Orestiadaan, Sakkokseen ja Khalkidiken hallintopiirin alueelle.

Saloniki (eli Thessalonike) on Kreikan toiseksi suurin  kaupunki. Se on antiikin aikainen kaupunki ja liittyi läheisesti apostoli Paavalin ja hänen tovereidensa palvelukseen. Jo vuonna 1926 Spyros Zacharopoulos, entinen sotilas, ja Thanasis Tsimperas, opettaja, saarnasivat sen alueella. Diogenis Kontaxopoulos vei hyvää uutista Serrain hallintopiirissä sijaitseviin kyliin vuosina 1928–33. Itä-Makedoniassa ja Länsi-Traakiassa kuultiin Valtakunnan sanomasta Yiannakos Zachariadisin uskollisen saarnaamisen ansiosta.

Miten hyvä uutinen saavutti nuo kaukaiset alueet? Jotkut niistä veljistä, joita rangaistiin heidän hellittämättömän saarnaamistyönsä vuoksi karkotuksella, saivat valita karkotuspaikkansa. Kavalasta kotoisin oleva veli Kouzounis karkotettiin Khalkidiken hallintopiiriin vuonna 1938. Pyydettyään Jehovan ohjausta hän valitsi karkotuspaikakseen Nea Simantran kylän. Kun tuon kylän asukkaat kysyivät syytä hänen karkotukseensa, hän sanoi sen johtuvan siitä, että hän oli kristitty. Tämä ajatuksia herättävä vastaus johti moniin keskusteluihin – ja hän käytti Raamattua sangen taitavasti. Aikanaan Nea Simantraan perustettiin seurakunta. Sieltä hyvä uutinen levisi Galátistaan, minne myös muodostettiin seurakunta. Joistakuista Nea Moudaniassa asuvista naisista tuli uskovia: he olivat sisaret Mastoraki, Stampouli ja Nteniki. He opettivat toisia Floyitassa, minkä ansiosta sinnekin perustettiin seurakunta. Sen jälkeen totuus levisi Kassandraan.

Thessalian varhaiset vuodet

Kreikan keskiosissa sijaitsevan Thessalian alueella hyvä uutinen levisi alkuaikoina kaikkein huomattavimmin kahdessa pikkukylässä, Larisassa sijaitsevassa Kalamakissa ja Trikalassa sijaitsevassa Eleftherohorissa. Ollessaan matkalla marraskuussa 1922 Georgios Koukoutianos – opettaja, joka oli erotettu toimestaan siksi, että hän oli raamatuntutkija – päätyi huonon sään vuoksi viettämään yön Kalamakissa Dimitris Pardalosin kodissa. Georgios todisti vieraanvaraiselle isännälleen. Siitä oli seurauksena se, että Dimitris ja kaksi muuta saman kaupungin  miestä, Theodoros Pardalos ja Apostolos Vlahavas, oppivat tuntemaan Jehovan.

Nämä kolme ryhtyivät todistamaan talosta taloon lähikylissä. Lisäksi he saarnasivat joka vuosi kaksi tai kolme kuukautta syrjäseuduilla, minkä jälkeen he palasivat omaan kyläänsä virkistämään voimiaan ja ansaitsemaan rahaa varojen hankkimiseksi tulevia rynnistyksiä varten. He liikkuivat jalkaisin mukanaan kirjallisuutta ja kaikki siitä vastineeksi saamansa tuotteet.

Välillä oli hilpeitäkin hetkiä. Yksi heistä kertoi: ”Erään kerran meidän täytyi kahlata joen yli. Oli talvi ja vesi oli kylmää. Koska minä olin kookkaampi meistä kahdesta, ehdotin toverilleni, että kantaisin häntä selässäni. Jottei minun olisi tarvinnut ylittää jokea kahteen kertaan, kannoin toisessa kädessäni kirjalaukkujamme ja toisessa kenkiämme sekä sukkiamme. Samalla pitelin hampaissani kananmunia täynnä olevan korin sankaa. Päästyämme keskelle jokea erehdyin kuitenkin kysymään selässäni olevalta toveriltani, oliko kaikki hyvin. Munakori putosi tietenkin heti. Yrittäessäni saada sitä kiinni pudotin kenkämme, sukkamme ja kirjallisuutemme. Kun sitten yritin pelastaa niitä, selässäni oleva veli tippui jokeen!” He nauroivat tälle ikimuistoiselle joen ylitykselle vuosikausia.

Työ maaseutualueilla oli haastavaa. Kun todistajat levittivät kirjasta Syytös väärää kristillisyyttä vastaan, heitä pidettiin toisinaan vangittuina poliisiasemilla ja vietiin sitten tuomioistuinten eteen. Vaino kuitenkin vahvisti heidän uskoaan Valtakuntaan ja intoaan toimia sen puolesta. Niinpä Kalamakin seurakunta kasvoi tasaisesti vuodesta 1930 lähtien.

Jonkin verran vastustusta sisältäpäin

Vuonna 1931 Jumalan kansa otti itselleen nimen Jehovan todistajat. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet sitä. Larisasta kotoisin oleva Kostas Ekonomou muistelee: ”Heti saatuani tietää uudesta nimestä juoksin kertomaan tämän ilouutisen  alueemme veljille. Kumma kyllä, he sanoivat: ’Emmehän me noin vain voi nimeä vaihdella.’ He eivät halunneet, että heitä kutsuttaisiin Jehovan todistajiksi.

Seuraavassa kokouksessamme nuhtelin heitä heidän asenteensa vuoksi. Miten he reagoivat? Kaikki läsnä olleet kymmenen veljeä nousivat ylös ja heittivät minut ulos kokouksesta! Seuraavana päivänä aloin kuitenkin saarnata uskoen siihen, että Jehova antaisi minulle toisen seurakunnan. Tuo ensimmäinen veljien ryhmä lakkasi kokoontumasta ja hajosi vähitellen. Larisassa pysyi uskollisena vain pari veljeä.”

Jehovan järjestössä näytti olevan muitakin sellaisia, jotka eivät suhtautuneet suopeasti sen johtoon. Joitakuita koetteli saarnaamistyö. Vuonna 1928 Kristuksen kuoleman muistonvietossa otti vertauskuviin osaa 168 henkeä. Tuona samana vuonna Kreikassa oli kuitenkin vain 97 hyvän uutisen julistajaa! Kun saarnaamistyö saatiin järjestettyä paremmin, ne jotka kieltäytyivät osallistumasta siihen, seuloutuivat pikkuhiljaa pois.

Kasvua Eleftherohorissa vastustuksesta huolimatta

Vuonna 1923 valaisivat totuuden ensi säteet Trikalan alueella sijaitsevaa Eleftherohorin kylää. Ioannis Kostarellos -niminen veli palasi Amerikasta kotikyläänsä Exalofosiin ja alkoi saarnata talosta taloon. Hänen veljensä Dimitris otti sanoman vastaan, ja nämä kaksi ryhtyivät saarnaamaan säännöllisesti läheisessä Eleftherohorissa. Vuonna 1924 he tapasivat Georgios Papageorgioun, joka kertoi myöhemmin: ”Vastustin aluksi. Sanoin heille: ’Kertokaapa minulle, aiotteko te Exalofosin sivistymättömät vuohivarkaat opettaa meille evankeliumia? Meillä on pappimme ja piispamme – kaikki sivistyneitä miehiä! Hoitakaa vain omat asianne.’ He lähtivät mutta tulivat takaisin myöhemmin. Menin kuuntelemaan, mitä sanottavaa heillä oli. Ja mitä kuulinkaan! Siinä tai siinä Raamatun kirjassa ’on kirjoitettu’. Se pani minut ajattelemaan.” Hän alkoi pian osallistua heidän kanssaan saarnaamistyöhön.

 Vuonna 1925 nämä kaikki kolme veljeä matkustivat Ateenaan, missä heidät kastettiin. He jatkoivat yhdessä saarnaamistyötä, ja vuonna 1928 Georgios Papageorgioun veljenpoika sekä hänen Valtinon lähistöltä kotoisin oleva vävynsä omaksuivat totuuden.

Kun Nicos Karathanassis otti vastaan totuuden, hänen sukulaisensa käskivät hänen lähteä Valtinosta. Hänen serkkunsa jopa tarttuivat häntä tukkaan ja olivat paiskaamaisillaan hänet maahan, ennen kuin hänen isänsä ehti tulla väliin. Myös hänen veljensä Georgios alkoi palvella Jehovaa, mistä seurasi lisää vainoa. Fanaattiset sukulaiset jopa saivat Georgiosin vaimon yrittämään hänen tappamistaan hänen nukkuessaan. Mutta Georgios heräsi juuri sillä hetkellä, kun hänen vaimonsa oli iskemäisillään häntä kirveellä. Hän puhui vaimolleen niin ystävällisesti, että tämä laski kirveen maahan nähdessään, miten hänen miehensä käytös poikkesi tämän syyttäjien käytöksestä. Vaimo edistyi totuudessa samoin kuin muutkin sukulaiset – kokonaiset perheet alkoivat palvella Jehovaa. Yksi Georgiosin pojista, Kostas Karathanassis, kävi Vartiotornin raamattukoulun Gileadin vuonna 1975. Hän ja hänen vaimonsa Maria palvelevat lähetystyöntekijöinä Kyproksessa.

Vasilis Avgerinos toimi opettajana Eleftherohorissa tavatessaan ensi kerran raamatuntutkijoita syyskuussa 1927. ”Heti saavuttuani”, hän muisteli, ”minulle kerrottiin, että kylässä asuva Georgios Papageorgiou -niminen ’vapaamuurari’ häiritsi yhdyskuntaa väärillä opetuksilla. Koska minä olin opettaja, minun oli ’ojennettava häntä’.” Veli Papageorgiou kertoi: ”Keskustelin tuon opettajan kanssa, ja kyläläisiin teki vaikutuksen se mahtipontinen tapa, jolla hän vastasi minulle. He nauroivat ja sanoivat: ’Me kyläläiset emme tiedä kovin paljon, ja sinä esiinnyt kouluja käyneenä miehenä. Todista se nyt tämän opettajan edessä.’” Mutta vain muutamaa päivää myöhemmin tämä opettaja pyysi veli Papageorgioulta Raamatun tutkielmia -kirjasarjan ensimmäistä osaa; pian hän halusi koko sarjan. Mitä hän ajatteli siitä? ”Nyt olin viimeinkin löytänyt  TOTUUDEN!” Sekä hän että hänen vaimonsa alkoivat osallistua saarnaamistyöhön.

Tuolla alueella oli nyt seitsemän julistajaa. Vainoa kohdattiin joka taholta. Veli Avgerinos kertoi: ”Meitä herjattiin julkisesti ja kirottiin kaduilla, meistä tehtiin ilmoituksia poliisille ja opetusministeriölle, meitä vietiin tuomioistuinten eteen ja häpäistiin. Mutta suureksi iloksemme joistakuista näistä pilkkaajista ja syyttäjistä tuli myöhemmin veljiämme, ja he ryhtyivät ottamaan kanssamme osaa saarnaamistyöhön.”

Kreikan saaret: Kreeta

Kreikan saaret ovat maailmankuuluja kauniista maisemistaan ja aurinkoisesta säästään. Apostoli Paavali kävi joillakin noista Aigeianmeren kallioisista kalkkikivirannoista. Hän pysähtyi Mitylenessä, Khioksessa ja Samoksessa palatessaan kolmannelta lähetysmatkaltaan vuonna 56 (Apt. 20:14, 15). Hän vietti aikaa todennäköisesti myös Kreetassa, mutta sitä, kävikö hän muillakin Kreikan saarilla, ei tiedetä (Tiit. 1:5). Apostoli Johannes oli karkotettuna Patmoksessa, ja myös joitakin muita Kreikan saaria on käytetty karkotuspaikkoina aina nykypäiviin saakka (Ilm. 1:9).

Sen jälkeen kun veli Rutherford oli käynyt Ateenassa vuonna 1920, hän kävi myös Kreetassa Hanian ja Herakleionin kaupungeissa. Kolme vuotta myöhemmin Doulianan kylästä kotoisin oleva Nicos Benierakis näki Jumalan harppu -kirjan eräässä kenkäkaupassa. Hän sai myöhemmin kosketuksen Haniassa asuvaan Ioannis Bosdogiannisiin, joka oli kääntänyt C. T. Russellin kirjoja. Doulianaan syntyi kolmen veljen ryhmä. Valitettavasti professori Bosdogiannis alkoi kuitenkin julkaista omia kirjasiaan ja kieltäytyi toimimasta enää yhteistyössä Seuran kanssa.

Mutta Manolis Lionoudakis -niminen nöyrä opettaja edistyi totuudessa. Sen jälkeen kun hänet oli ajettu pois kotoaan, hän luopui opettajantoimestaan ja aloitti tienraivauspalveluksen Herakleionissa. Hän kulki talosta taloon läpi koko kaupungin.  Tämän toiminnan vuoksi hän joutui tuomioistuimen eteen ja hänet karkotettiin vuodeksi Kykladeihin kuuluvalle Amorgoksen saarelle. Hän muistelee: ”Oltuani siellä puoli vuotta sinne saapui yllättäen Kreetasta Kokkinakis-niminen mies. Olin puhunut hänelle totuudesta Kreetassa. Hän oli osoittanut kiinnostusta, ja nyt hänet oli karkotettu tänne uuden vakaumuksensa vuoksi! Vihdoinkin minulla oli kumppani, jonka kanssa saatoin tutkia Vartiotornia. Tämä uusi toverini kastettiinkin meressä juuri Amorgoksella.”

Veli Kokkinakis on nykyään 84-vuotias ja on palvellut Jehovaa uskollisesti 54 vuotta. Tuolloin vuonna 1938 hän oli Kreetassa aivan ensimmäinen Jehovan todistaja, joka pidätettiin käännytystyötä koskevan lain rikkomisesta. Tämän kertomuksen alussa selostettiin hänen tuoreinta oikeustaisteluaan. Hänet on pidätetty kaikkiaan 60 kertaa sen vuoksi, että hän on harjoittanut rauhanomaisesti palvontaansa.

Tästä vaatimattomasta alusta on edetty siihen, että Kreetassa toimii nykyään 13 seurakuntaa todisteena veljien ja sisarten osoittamasta kestävyydestä ja ahkeruudesta monien vaikeiden vuosien aikana.

Samos

Yksi Samoksen saaren ensimmäisistä Jehovan todistajista, Dimitris Makris, muisteli sitä, miten hän sai ensimmäisen kerran kuulla totuudesta: ”Tammikuussa 1926 kuulin erään raamatuntutkijan puhuvan eräässä kaupassa, ja esittelin itseni hänelle. Seuraavana päivänä minä ja Penelope olimme läsnä keskustelutilaisuudessa. Kysyin veljiltä, miten he pystyivät löytämään vastaukset Raamatusta niin helposti. ’Raamattua täytyy tutkia’, he sanoivat minulle. He näyttivät minulle Jumalan harppu -kirjaa ja neuvoivat, miten sitä voi tutkia. Niinpä meidän viiden hengen ryhmämme tutki joka ilta tuota kirjaa aamunkoittoon saakka. Kun saarnaajaveli Koukoutianos vieraili luonamme tuon vuoden loppupuolella, meidät kastettiin. Vuonna 1927 pidimme Samoksessa pienen konventin, jossa oli läsnä 40 saarelaista.

 Päätimme käydä saaren kaikissa kylissä käyttäen ainoaa meillä olevaa julkaisua, kirjasta, jonka pääotsikkona oli Helvetti ja väliotsikkoina kysymykset ’Mikä se on? Ketkä ovat siellä? Voivatko he päästä sieltä pois?’. Meitä hakattiin kylässä toisensa jälkeen. Maaliskuussa 1928 muuan pappi haastoi minut ja erään yhdysvaltalaisen sisaren oikeuteen – vaikka hän oli lyönyt meitä. Juttua käsiteltäessä oikeuden puheenjohtaja kysyi papilta: ’Eikö kylässänne ollut – – [puuta], johon olisitte voineet hirttää hänet?’ Minut tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen – tuona vuonna vietin muistonvieton yksin.”

Jehova on siunannut veljien kestävyyden ja ahkeroinnin. Samoksessa toimii nykyään kolme kukoistavaa seurakuntaa.

Vaatimaton alku Korfussa

Korfussa, Italian mannerta vastapäätä sijaitsevassa Kreikan länsirannikon kauniissa saaressa, asui vuonna 1923 neljä veljeä. Georgios Douras ja Christos Papakos muistelivat, millaista työ oli noina vuosina: ”Päätimme pitää esitelmän pääkaupungin teatterissa. Se oli täynnä aamukymmeneltä; läsnä oli tuhatkunta ihmistä. Edessä istui joitakuita juristeja. Poliisipäällikkö tuli kuitenkin sanomaan meille, ettei puhetta voitaisi pitää. Eräs yleisön joukossa oleva lakimies hermostui tästä ja vaati saada tietää syyn kieltoon. Kuultuaan, että siitä oli vastuussa arkkipiispa, lakimies huusi: ’Hyvät herrat, olen Ranskan konsuli. Tämän puheen kuuleminen tässä teatterissa on kielletty. Tulkaa kanssani Ranskan konsulaattiin. Siellä se voidaan pitää.’ Puhuja, veli Douras, lähti ensimmäisenä seuraamaan konsulia; sitten tuli koko kuulijakunta. Kuvittelehan vain, miltä tuo joukko näytti, kun se käveli Korfun katuja pitkin Ranskan konsulinvirastoon kuulemaan tuota puhetta!”

Myös kolporteeraajana (kokoajanpalvelijana) toimiva Charalampos Beratis, kohtasi Korfussa vastustusta vuoden 1923 tienoilla. Hän kertoi: ”Pagi-nimisen kylän kaikki asukkaat olivat kokoontuneet torille. Esittelin Seuran kirjallisuutta, ja monet ottivat kirjoja. Sitten paikalle ilmestyi kylän pappi, joka  kiskaisi minua takista ja ilmoitti: ’Pidätän sinut lain ja kuninkaan nimessä.’ Hän yritti soittaa poliisin paikalle, mutta puhelin oli rikki. Rukoilin hiljaa mielessäni Jehovalta, että hän ohjaisi minua toimimaan oikein. Lopulta vain otin kirjalaukkuni ja huusin: ’Jehovan nimessä otan laukkuni ja lähden.’ Syntyi täysi hiljaisuus; kukaan ei sanonut sanaakaan. Minä vain lähdin pois jatkamaan saarnaamistyötäni!”

Manner-Kreikkaa ympäröivillä saarilla toimii nykyään 47 seurakuntaa, joihin kuuluu noin 2500 todistajaa.

Tienraivaustyö

Noina vaikeina alkuvuosinakin jotkut innokkaat kreikkalaiset halusivat tehdä palveluksestaan elämänuran. Michalis Kaminaris, yksi ensimmäisistä tienraivaajista, palasi Kreikkaan vuonna 1934 täynnä halua saarnata hyvää uutista koko ajallaan. Ennen pitkää Michalis Triantafilopoulos ryhtyi hänen kanssaan samaan työhön. Nämä kaksi kävivät läpi useita Kreikan alueita. Veli Kaminaris muistelee: ”Työn edetessä vastustus voimistui. Magoulianan kylässä jouduimme vastatusten väkijoukon kanssa, ja Prasinon kylässä paikallinen pappi johti hyökkäystä meitä vastaan. Messenian sekä Aitolian ja Akarnanian hallintopiireissä meitä vastaan nostettiin kymmeniä oikeusjuttuja käännytystyötä koskevan kysymyksen vuoksi.

Pidätysten määrän vähentämiseksi Seura neuvoi meitä työskentelemään pikemmin yksin kuin yhdessä. Oli ankeaa työskennellä yksin, kun ei ollut ketään, jolle puhua. Jatkoin kuitenkin eteenpäin luottaen Jehovaan enkä antanut ajatusteni viipyä vaaroissa ja yksinäisyydessä. Ihmiset sanoivat monesti: ’Voimme vain kuvitella, miten paljon rahaa saat siitä, että tulet luoksemme tänne saakka.’ Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että minulla oli usein nälkä eikä tietoakaan siitä, mistä saisin yöpaikan. Toisinaan kun olin vihamielisellä alueella, turvallisin nukkumapaikka oli paikallinen hautausmaa.” Veli Kaminaris on ollut Beetel-perheen jäsen vuodesta 1945 lähtien. Vakituisten tienraivaajien määrä on noussut vuoden 1938 kahdeksasta tienraivaajasta 1800:aan vuonna 1993.

 Yrityksiä vaimentaa saarnaamistyö

Nopeasti etenevän saarnaamistyön tukemiseksi Seuran ensimmäinen paino aloitti Kreikassa toimintansa 19. helmikuuta 1936 Lombardoukatu 51:n kellarissa Ateenassa. Sinne oli hankittu käytetty Offenbach-merkkinen arkkikohopainokone, jota käytettiin jo tuon vuoden toukokuussa Kultaisen Ajan (nykyään Herätkää!) painamiseen. Vartiotorni valmistettiin yhä Yhdysvalloissa.

Papisto ei kuitenkaan halunnut tätä uutta lehteä levitettävän. Siksi Kultaisen Ajan elokuun numerossa vuonna 1936 ilmoitettiin, että tieto- ja postiliikenteestä vastaavan laitoksen apulaisjohtaja oli kieltänyt lehden levittämisen postitse. Lehti lupasi kuitenkin tilaajilleen, että he saisivat lehtensä edelleen säännöllisesti. Mutta vielä pahempaa oli tulossa.

Hallitus vaihtui 4. elokuuta 1936. Maan uudeksi presidentiksi tuli Ioannis Metaxas, jolle oli keskittynyt kaikki valta. Vuonna 1938, jolloin julistajien määrä oli kohonnut 212:een, säädettiin käännytystyön kieltävä laki. Tämä laki on ollut siitä lähtien yksi hankalimmista esteistä Kreikassa tehtävälle saarnaamistyölle. Lokakuussa 1939 eräässä Ateenassa pidetyssä kokouksessa pidätettiin 85 veljeä ja sisarta. Turvallisuuspoliisi pani 35 sisarta samaan huoneeseen, kun taas veljet hajotettiin eri poliisiasemille pidätyksen ajaksi.

Seuraavana päivänä veli Karanasios, haaratoimistonpalvelija, pidätettiin Seuran toimistossa. Paino suljettiin ja Seuran omaisuus takavarikoitiin. Pappien yllytyksestä kaikkia pidätettyjä veljiä painostettiin allekirjoittamaan julistus, jossa sanottiin, että he palaisivat Kreikan ortodoksisen kirkon yhteyteen. Heidät uhattiin karkottaa Aigeianmerellä sijaitseviin syrjäisiin saariin.

Kostas Christou, joka oli yksi noista 85 pidätetystä, muistelee tyypillistä kavalaa painostuskeinoa: ”Herra Christou, vaimonne on jo allekirjoittanut lausunnon. Hänet vapautetaan. Olisi sääli, jos hänen täytyisi olla yksin, kun teidät olisi  karkotettu Serifoksen saarelle!” Veli Christou vastasi kuitenkin: ”Vaimoni on riippuvainen Jehovasta, ei minusta. Hänellä on vapaus valita. Olen kuitenkin varma siitä, ettei vaimoni ole allekirjoittanut tuota lausuntoa. Ja mitä hän sitä paitsi olisi allekirjoittanut? Senkö, että Luojamme palvominen on väärin?”

Eräs mies, joka oli ystävällisissä väleissä presidentin kanssa, tunsi myös Jehovan todistajia; hänen mielestään todistajia koskeva karkotuspäätös oli hirvittävä. Hän sanoikin siksi presidentille: ”Nämä ihmiset eivät ole poliittisia vastustajiamme. Mitä he tekevät? He odottavat Jumalan valtakuntaa. On hyvä, että se tulee. Mekin odotamme sitä.” Tämä vakuutti diktaattorin, ja hän määräsi päätöksen heti peruutettavaksi. Veljet olivat suunniltaan ilosta. Kaikkiaan vain kuusi 85 vangitusta todistajasta oli tinkinyt uskostaan painostuksen alaisena. Oikeuskäsittelyn jälkeen kaikki haaratoimiston omaisuus ja rahat palautettiin. Haaratoimisto ja paino alkoivat jälleen toimia vapaasti. Näin ei kuitenkaan jatkunut pitkään!

Sotavuodet

Italia julisti sodan Kreikalle 28. lokakuuta 1940 ja syöksi näin tämän maan toiseen maailmansotaan. Saksan ja Bulgarian armeijat valtasivat Kreikan ja surmasivat monia. 19 veljeä menetti henkensä. Maa julistettiin poikkeustilaan. Monet 225 julistajan joukossa olevat veljet joutuivat sotaoikeuteen puolueettoman kantansa vuoksi. Jotkut saivat 7–20 vuotta vankeutta, toiset saivat elinkautisen vankeusrangaistuksen. Joissakin harvoissa tapauksissa, esimerkiksi kreetalaisen Emmanuel Paterakisin ollessa kyseessä, heidät tuomittiin kuolemaan. Saksan miehityksen aikana ei Kreikassa kuitenkaan pantu toimeen yhtään kuolemantuomiota.

Miehityksen aikana Seuran kirjat olivat kiellettyjä, mutta veljet onnistuivat saamaan edelleen joitakin niistä. Vuoden 1941 huhtikuun jälkeen hengellistä ruokaa saatiin maanalaisin menetelmin. Kaikki yhteydet päätoimiston veljiin olivat katkenneet;  aiemmin ilmestyneitä Vartiotorni-lehden kirjoituksia samoin kuin kirjat Uskonto ja Pelastus sekä kirjanen Pakolaiset monistettiin. Veljet jatkoivat saarnaamista, joskin vapaamuotoisesti. He lainasivat kirjasia kiinnostuneille, ja niitä, jotka osoittivat lisää kiinnostusta, kutsuttiin koolle pieniin ryhmiin. Monet oppivat tällä tavoin totuuden.

Täpäriä tilanteita

Kreikkalaiset muodostivat partisaanijoukkoja taistelemaan Saksan miehitysjoukkoja vastaan. Saksan armeija valtasi 18. lokakuuta 1943 Thessaliassa sijaitsevan Kalamakin, missä oli jo pitkään toiminut seurakunta. Vasemmistosissit, joilla oli siellä tukikohta, sanoivat kyläläisille, että näiden tuli paeta turvaan vuorille. Veljet päättivät rukoiltuaan jäädä paikoilleen. Kun saksalaiset saapuivat, he ryöstivät talot ja sytyttivät tyhjät talot tuleen. Kaksi kolmannesta taloista poltettiin, muttei yhdenkään Jehovan kansaan kuuluvan taloa. Kalamakissa asuneista alle 80 perheestä surmattiin 65 ihmistä. Yksikään heistä ei ollut Jehovan todistaja.

Megalopolisin lähistöllä sijaitsevan Tourkolekasin kylän partisaanit syyttivät neljää veljeämme maanpetoksesta ja tuomitsivat heidät kuolemaan 24. elokuuta 1944. Kun veljiä vietiin teloituspaikalle, saksalainen tykistö avasi yllättäen tulen ja partisaanit hajaantuivat. Veljet pääsivät vapaiksi!

Saksalaiset sotilaat saattoivat toisinaan piirittää jonkin alueen ja surmata kaikki miehet kostoksi sabotaasiteoista. Saksalaissotilaat kokosivat yhteen kaikki Ateenan esikaupunkialueella Kallitheassa asuvat miehet teloittaakseen heidät. He suorittivat kotietsinnän Thanasis Paleologosin luona ja olivat juuri pidättämässä häntä, kun upseeri yhtäkkiä huomasi pöydällä kirjoja ja lehtiä, jotka olivat kiellettyjä Jehovan todistajien julkaisuja. Hän kysyi: ”Oletteko raamatuntutkija?” Veli Paleologos vastasi: ”Olen!” Upseeri sanoi luottamuksellisesti: ”Äitini on raamatuntutkija Saksassa”, ja lähti sitten vieden sotilaat mukanaan!

 Vainoa sota-aikana

Eleftherohorissa pitkään toiminut seurakunta selviytyi myös sotavuosista. Elias Panteras kertoo: ”Vuosikymmen 1940–50 oli tulikokeen aikaa. Tavallisesti kun veljet kulkivat talosta taloon, kirkonkellot soivat ja kylän päämies sekä papit ja maaseudun valvojat pidättivät heidät ja veivät heidät oikeuden eteen. Pariin otteeseen isänmaalliset ryhmät suorittivat poliisin johdolla etsinnän veljien kodeissa ja veivät heidät ortodoksiseen kirkkoon. He yrittivät pakottaa veljet tekemään ristinmerkin ja suutelemaan uskonnollisia kuvia. Kun veljet kieltäytyivät tästä, heitä lyötiin armotta.”

Kommunistiryhmät ja paikalliset johtajat pidättivät erään kerran veljet ja komensivat heidät seisomaan vartijoina. Kun he kieltäytyivät, heidät vietiin lähikylään ja luovutettiin viranomaisille, jotka päättivät, että Nicos Papageorgiou, Costas Christanas ja Costas Papageorgiou tuli teloittaa. Vain yksi tähän seitsenjäseniseen komiteaan kuuluvista ei kannattanut teloitusta. Veljet vietiin erääseen vuoristokylään. Kuolemantuomio luettiin heille, heidät sidottiin ja heitä hakattiin. Hakkaamisen aikana Nicos Papageorgiou, joka oli sidottu käsistä ja jaloista, kieri jonkin matkaa vuorenrinnettä alaspäin ja pysähtyi aivan kielekkeen reunalle, jonka alapuolella virtasi joki. Veljiä piestiin toistuvasti kahdeksan päivän ajan, ja sitten heidät vapautettiin.

Nicos Papageorgiou muistelee: ”Kansallisen vapautusrintaman ryhmänjohtaja vei minut toimistoonsa ja sanoi, että hänet oli valitettavasti valtuutettu teloittamaan minut. Hän sanoi yrittävänsä auttaa minua, mutta totesi, että minunkin olisi autettava häntä. Kurkottauduin eteenpäin, tartuin hänen oikeaan käteensä ja sanoin: ’Jos rakastatte minua, niin teloittakaa minut nyt heti. Jos kiellän uskoni, teidän pitäisi itkeä vuokseni.’” Ilmeisen liikuttuneena tämä johtaja vapautti veli Papageorgioun. Kiinnostavaa kyllä, sota vaati pian hengen kaikilta niiltä, jotka olivat antaneet tämän teloituskäskyn.

Veli Papageorgiou, joka on nyt 90-vuotias, toimii yhä  tarmokkaasti Jehovan palveluksessa. Eleftherohorissa on nykyään kaksi kukoistavaa seurakuntaa. Jehova oli selvästikin siunannut yhtä uskollista veljeä, Exalofosista kotoisin olevaa Ioannis Kostarellosta, niin että hänestä oli tullut satoja (vrt. Jes. 60:22, UM).

Korkea-arvoinen kirkonmies oppii totuuden

Kaikesta siitä vainosta huolimatta, jota papit lietsoivat sodan aikana, Eleni Kouzioni oppi totuuden erään papin avulla! Hän kertoo: ”Toimin lukionopettajana eräässä ateenalaisessa tyttökoulussa. Vuonna 1941 arkkimandriitta [piispasta seuraava korkea-arvoinen kirkonmies] ja teologian opettaja, jonka tunsin hyvin, Polikarpos Kinigopoulos, määrättiin samaan kouluun kuin minä. Erään kerran muuan kengänkiillottaja, joka oli Jehovan todistaja, saarnasi herra Kinigopoulosille kiillottaessaan kadulla hänen jalkineitaan. Hän kertoi minulle kiinnostuneena tuosta keskustelusta, ja menimme yhdessä Georgios Dourasin kotiin. Kuulin tuolloin ensimmäistä kertaa Jumalan tarkoituksesta tehdä maasta paratiisi. Lähtiessämme sanoin tuolle teologille: ’Tämä on totuus. Minä en aio enää mennä kirkkoon.’ ’Älä hätäile’, hän varoitteli minua, ’meidän täytyy tutkia asiaa ensin.’ ’Totta kai me tutkimme’, sanoin, ’mutta minä jään tänne. Sinä voit mennä minne haluat.’ Hän kävi sillä välin kaikkien tuntemiensa piispojen luona Ateenan alueella, mutta kukaan heistä ei ollut kiinnostunut hänen asiastaan.

Sitten paikallinen pappi alkoi etsiä todistajia, jotka esittäisivät syytöksiä herra Kinigopoulosta vastaan. Varoitin ystävääni tästä, ja hän ajatutti heti pois partansa, leikkautti hiuksensa, puki ylleen ruskean puvun ja näytti kokonaan eri mieheltä. Hän valmisti kirjallisen puolustuksen, missä hän esitti syyt siihen, että hänestä oli tullut Jehovan todistaja, ja antoi sen itse kirkon viranomaisille.” Vuoden 1943 loppupuolella hän ja hänen lihallinen sisarensa, Sofia Iasonidou, samoin kuin Eleni Kouzioni kävivät kasteella. Nyt hän ei enää ollut ”Isä Polikarpos” vaan veli Kinigopoulos.

 Kasvua Filippin alueella

Kyria-niminen kylä sijaitsee lähellä muinaista Makedonian kaupunkia Filippiä, missä apostoli Paavalia ja hänen toveriaan Silasta piestiin ja missä heidät vangittiin vuoden 50 paikkeilla. Meidän aikaamme tultaessa Yiannakos Zachariadis, joka oli oppinut totuuden vuonna 1926, kävi kertomassa hyvää uutista tuota kylää ympäröivällä alueella. Muuan Rodholívosin kylässä asuva perhe otti häneltä Hallitus-kirjan. Ollessaan vuosia myöhemmin, vuonna 1940, käymässä tuon perheen luona 19-vuotias Timoleon Vasiliou löysi pinon kirjoja katolta – niiden joukossa oli myös Hallitus-kirja. Hän muistelee: ”Olin katolla tuntikausia lukiessani koko tuon kirjan. Olin löytänyt totuuden.”

Tämä nuori mies alkoi todistaa kaduilla, ja niin hän tapasikin toisen todistajan, entisen poliisin, jonka nimi oli Christos Triantafillou. Hän hankki Christosilta lisää kirjoja, ja pian Rodholívosiin muodostettiin kahdeksasta nuoresta veljestä koostuva seurakunta. Näistä veljistä pidätettiin Timoleon Vasiliou, Thanasis Kallos sekä Panagiotis ja Nikos Zinzopoulos 3. lokakuuta 1945 vain sen tähden, että he olivat Jehovan todistajia. Heidät vietiin poliisiasemalle, missä heitä lyötiin yhtä mittaa vuorokauden ajan erityisesti jalkapohjiin. Nämä nuoret miehet eivät kyenneet kävelemään kuukauteen.

Vuonna 1940 papit palkkasivat erään miehen tappamaan veli Zachariadisin, joka palveli tuolloin matkavalvojana. He lupasivat tälle palkkamurhaajalle, ettei häntä rangaistaisi. Niinpä veli Zachariadisin kotona pidetyn kokouksen aikana ovelle koputettiin odottamatta. Ovella oli tuntematon mies. Hän pyysi saada tavata veli Zachariadisin, joka piti parhaillaan puhetta. Veljet pyysivät miehen istumaan. Huomattuaan, että läsnä oli muukalainen, veli Zachariadis sovitti puheensa tilanteen mukaan. Jälkeenpäin ystävät tervehtivät tuota miestä, ja veli Zachariadis teki tuttavuutta hänen kanssaan. Sitten vieras pyysi veli Zachariadista tulemaan hänen kanssaan kahden viereiseen huoneeseen. Hän veti taskustaan esiin revolverinsa  sekä hänelle maksetut rahat ja sanoi: ”Hiippakunta valtuutti minut tulemaan tänne etsimään teitä tappaakseni teidät. Tässä on revolveri ja tässä rahat, jotka minulle maksettiin, jotta tekisin tämän rikoksen. Jumala kuitenkin esti minua vuodattamasta viatonta verta. Hän auttoi minua tajuamaan, että te olette Jumalan mies, toisin kuin minulle oli kerrottu.”

Näiden veljien uskollisten ponnistelujen ansiosta Rodholívosin, Dhravískosin, Palaeokomin ja Mavrolofosin kyliin järjestettiin seurakunnat. Työ on jatkanut kasvuaan näillä Kreikan pohjoisilla alueilla.

Brooklyniin saadaan jälleen yhteys

Yhteys Kreikan ulkopuolella toimivaan järjestöön saatiin vasta vuonna 1945, jolloin Aleksandriassa Egyptissä asuvat veljet lähettivät jonkin verran kirjallisuutta. Saatuaan viimein uudelleen yhteyden Brooklyniin Kreikan haaratoimisto ilmoitti: ”Totuutta ei voi kahlita. Jehovan henki ohjasi hänen palvelijoitaan hänen lampaidensa kokoamisessa.” Vuosina 1940–45 Valtakunnan julistajien määrä oli kasvanut melkein kymmenkertaiseksi: 178:sta 1770:een.

Koska Kreikan haaratoimisto huolehti Albaniassa tehtävästä työstä, siellä vierailtiin aika ajoin. Vuoden 1938 Vuosikirjassa sanottiin tuon maan työstä: ”Sielläkin Saatana on vastustanut Valtakunnan sanoman julistamista roomalaiskatolisen pappisvallan välityksellä. Kirjat takavarikoitiin, eikä niitä Albanian hallitukselle suunnatuista vetoomuksista huolimatta ole annettu takaisin vieläkään.” Vuonna 1939 oli julistajien määrä 23. Kun muuan veli kävi Albaniassa vuonna 1948, saarnaajia oli 35. Sen jälkeen oli poliittisen tilanteen vuoksi vaikeaa säilyttää kosketus tuon maan veljiin. Miten hyviä uutisia saatiinkaan sitten, kun vuosikymmeniä kestäneen kiellon jälkeen työ Albaniassa tunnustettiin laillisesti toukokuussa 1992, jolloin siellä toimi 50 julistajaa!

Gileadin käyneitä saapuu

Vuosi 1946 oli merkkivuosi. Kreikkaan lähetettiin kaksi  Gileadin käynyttä veljeä: Anthony Sideris ja James Turpin. Athanasios Karanasios, joka oli palvellut uskollisesti haaratoimistonpalvelijana vuosikausia, oli sairastunut, ja hänen tilalleen tuli veli Sideris. Saarnaamis- sekä käännöstyö organisoitiin uudelleen.

Kesäkuussa 1946 Brooklynista saapui laivalla 152 laatikollista kirjallisuutta. Heti pappien saatua tietää lähetyksestä alkoi vastustus. Tulliviranomaisille lähetettiin kiertokirje, jossa sanottiin, että näiden kirjojen maahantuonti täytyisi estää hinnalla millä hyvänsä. Kiertokirje saapui kuitenkin liian myöhään; veljet olivat jo hakeneet kirjat. He jakoivat ne heti todistajille. Kun kirkon asiamiehet tulivat haaratoimistoon takavarikoimaan kirjat, ne olivat olleet poissa jo kauan!

Lannistumattomat papit kokeilivat uutta taktiikkaa vuonna 1947. Opetus- ja uskontoasiainministeriö jakoi jokaiseen hallituksen ministeriöön kiertokirjeen, jossa sanottiin, että kaikissa Jehovan todistajien julkaisuissa pitäisi olla sanat ”Jehovan todistajien harhaoppia”. Tästä oli seurauksena se, että postitoimistot ja tullikamarit kieltäytyivät antamasta meille Yhdysvalloista saapunutta kirjallisuutta tai postittamasta sitä Kreikassa, ellei siinä ollut tuota leimaa. Vuoden kohokohta oli se, kun N. H. Knorr, Seuran kolmas presidentti, ja M. G. Henschel, josta on sittemmin tullut sen viides presidentti, vierailivat Kreikassa. Tehtiin järjestelyjä uusien haaratoimistotilojen saamiseksi Tenedoukatu 16:sta Ateenasta. Ikävä kyllä tuon saman vuoden marraskuussa kahden Gileadin käyneen veljen oli pakko lähteä Kreikasta. Seuran uudeksi haaratoimiston edustajaksi nimitettiin Platon Idreos.

Hallitukselle raportoidaan vainosta

Sen jälkeen kun hallituksen virkailijat olivat ilmoittaneet, ettei Kreikassa harjoiteta uskonnollista vainoa, hallitukselle jätettiin elokuussa 1946 raportti, jossa esitettiin todisteita Jehovan todistajien huonosta kohtelusta. Vaino itse asiassa yltyi kaiken aikaa. Vuonna 1946, vain viiden kuukauden  aikana, 442 veljeämme joutui tuomioistuimen eteen. Joitakuita jopa teloitettiin.

Maaliskuussa 1946 Phikissä Thessaliassa kymmentä todistajaa, jotka kieltäytyivät rikkomasta kristillisiä periaatteita, hakattiin pampuin ja asein, heidät paiskattiin maahan ja tallottiin niin raa’asti, että he ruhjoutuivat muodottomiksi. Sitten heidät viskattiin kalkkiammeeseen ja heitä kieriteltiin kalkissa. Kyläläiset seisoivat katselemassa. Kun heidän uskontoverinsa kävi heidän luonaan illalla, hänkin sai osakseen saman kohtelun.

Trikalan piispan yllytyksestä samanlaisia väkivaltaisuuksia puhkesi Eleftherohorin lähistöllä heti seuraavana päivänä. Muuan veli yritti lehdistön avulla ilmaista vastustavansa tätä Jehovan todistajien huonoa kohtelua. Hänet vietiin poliisiaseman maanalaiseen huoneeseen ja mukiloitiin tiedottomaksi. Sitten hänet heitettiin verta vuotavana aseman takana kulkevalle pikkukadulle. Ohikulkijat veivät hänet apteekkiin saamaan hoitoa. Hän oli tiedottomana pari viikkoa, ja vasta kuukauden päästä hän kykeni kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut.

Myös Grigoris Karagiorgos, Paleokastrosta Karditsasta kotoisin oleva perheenisä ja Jehovan todistaja, kieltäytyi tinkimästä uskonnollisista periaatteistaan. 15. elokuuta 1946 hän joutui joidenkin omankädenoikeutta käyttävien järjestyksenvalvojien käsiin. Nämä järjestivät hänelle keskiaikaista inkvisitiota muistuttavan kuulustelun, mikä lopulta aiheutti hänen kuolemansa.

Samankaltaisia julmuuksia tapahtui lähellä Spartaa 26. kesäkuuta 1947. Vrondamásin kylässä joukko aseellisia poliiseja tapasi Panagiotis Tsembelisin johtamasta raamatuntutkistelua eräälle vasta kiinnostuneelle naiselle. Heitä kumpaakin piestiin; poliisit halusivat hirttää naisen, mutta jotkut kylän asukkaat estivät sen. Kidutettuaan veljeä ja murskattuaan hänen leukansa he sitoivat hänet ja raahasivat hänet puolentoista  kilometrin päähän kylän ulkopuolelle. Sitten aseistautuneet poliisit ampuivat hänet kuoliaaksi.

Tuossa samassa kylässä eräältä sisarelta murrettiin käsivarsi siksi, ettei hän suostunut tekemään ristinmerkkiä. Naapurikylässä Goritsássa aseelliset poliisit menivät erään sisaren kotiin, riisuivat hänet, panivat hänet riippumaan pää alaspäin ja kiduttivat häntä. Georgios Constantakis, tienraivaaja, vietiin lähimetsään ja surmattiin.

Mitkään tällaiset raakuudet eivät tietenkään pysäyttäneet saarnaamistyötä. Palvelusvuonna 1949 saavutettiin 2808 julistajan uusi huippu, vaikka 700 veljeä ja sisarta joutuikin tuomioistuinten eteen.

Karkotus!

Monia perheenpäitä karkotettiin syrjäisille saarille, kuten Yíarosiin ja Makrónisosiin. Viimeksi mainittu oli vedetön ja autio sekä kuuluisa siitä, että siellä pidettyjä vankeja kohdeltiin kovakouraisesti. Theodoros Neros muisteli: ”Meidät vietiin Makrónisosiin veneellä helmikuussa 1952. Kanssani olivat Michalis Garas ja Georgios Panagiotoulis, jotka olivat olleet vankilassa jo viisi vuotta. Heidät oli vapautettu, mutta nyt heitä rangaistiin jälleen kristillisen puolueettomuutensa takia. Saavuttuamme perille kumpaakin hakattiin armottomasti.

Päiväkausia kestäneen pakkotyön jälkeen selliimme tuli eräänä yönä sotilaita, jotka herättivät minut sanoen: ’Ylös siitä! Aiomme teloittaa sinut!’ ’Hyvä on’, sanoin ja aloin pukeutua. ’Ei’, he sanoivat, ’pysy aloillasi!’ Hetken kuluttua he kysyivät minulta: ’Etkö aio sanoa mitään?’ ’En! Mitä minun pitäisi sanoa?’ kysyin. ’Me tulemme teloittamaan sinua, etkä sinä sano mitään?’ ’Minulla ei ole mitään sanottavaa.’ ’Etkö edes kirjoita omaisillesi?’ ’En’, vastasin, ’he tietävät jo, että saatan kuolla.’ ’Mennään sitten’, he sanoivat. Ulkona upseeri huusi: ’Pankaa hänet seisomaan seinää vasten! Kääntäkää hänet ympäri!’ Mutta sitten muuan sotilas sanoi minulle: ’Etkö tiedä, ettemme voi teloittaa sinua, jollet joudu ensin sotaoikeuteen?’  Koko juttu oli ollut vain juoni nuhteettomuuteni murtamiseksi!”

Veli Neros kertoi myös siitä, miten Jehova järjesti hengellistä ravintoa karkotetuille veljille. ”Eräänä päivänä sain laatikollisen loukoumiaa [kreikkalainen makeinen]. Kaikki paketit tietenkin tarkastettiin. Tarkastajat maistelivat niin innokkaasti loukoumiaa, etteivät he tulleet katsoneeksi, mitä oli täytteenä pakkauksen pohjalla. Sieltä löytyi kokonainen Vartiotorni. Veljet totesivat: ’Sotilaat söivät loukoumian, mutta me söimme Vartiotornin!’ Kaikesta tuosta kärsimisestä koitui jotain hyvääkin. Eräästä vanginvartijasta, joka määrättiin vahtimaan veljiä näiden tutkiessa toisten karkotettujen kanssa, tuli Jehovan todistaja 25 vuotta myöhemmin – niin kuin monista hänen perheensä jäsenistäkin. Muistelemme tavatessamme noita menneiden vuosien kokemuksia.”

Nuhteettomuuden säilyttäjiä teloitetaan

Herätkää!-lehdessä 8. huhtikuuta 1948 (engl.) kerrottiin Jehovan todistajien vainosta Kreikassa. Yleisestä järjestyksestä vastaavalle kreikkalaiselle ministerille lähetettiin erityiskirje, jossa ilmaistiin vastalause sen johdosta, mitä oli tapahtunut 5. maaliskuuta 1948. Tuona päivänä sissit olivat teloittaneet 37-vuotiaan Christos Moulotasin, viiden lapsen isän, hänen kieltäydyttyään tekemästä heille palveluksia. Siinä sanottiin myös, että hallituksen viranomaiset olivat teloittaneet Karytsasta Larisasta kotoisin olleen Ioannis Tsoukarisin 9. helmikuuta 1949.

Larisan seurakunnan veljet olivat turhaan yrittäneet saada häntä vapaaksi. Muutamina päivinä ennen hänen kuolemaansa he onnistuivat saamaan häneen yhteyden kirjeitse. Viimeisessä, 7. helmikuuta 1949 päivätyssä kirjeessään veli Tsoukaris kirjoitti:

”Rakas veljeni. Tilanteeni on sotajoukkojen Jehovan käsissä. Tänä aamuna – – minut vietiin Mizourloon [teloituspaikalle], mutta minua ei teloitettu, koska oli kuulemma liian  myöhä. He näkivät kuitenkin rohkeuteni, ja se teki heihin vaikutuksen. En ole varma siitä, teloitetaanko minut huomisaamuna, mutta ilmaiskaamme aina luottamusta ja rukoilkaamme Häntä. Älkäämme pelätkö ihmistä, sillä Raamatussa sanotaan: ’Ihmispelko panee paulan, mutta Herraan luottavainen on turvattu.’ Olkoon meillä samanlainen usko kuin Sadrakilla, Meesakilla ja Abednegolla, jotka sanoivat hyvin selvästi: ’Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt.’”

Hänet vietiin Mizourloon 9. helmikuuta ja teloitettiin. Herätkää!-lehden lukijat lähettivät tuhansia kirjeitä hallituksen ministereille, lähetystöihin ja konsulaatteihin vastalauseeksi tällaisten teloitusten johdosta. Mutta Ateenan yliopistossa toimiva kreikkalaiskatolinen teologi ja professori puolsi veli Tsoukarisin teloitusta sanoen: ”Emme voi ymmärtää sitä, että joku kieltäytyy tarttumasta aseisiin omantunnonsyistä; sellaista ei tiedetä tapahtuneen meidän keskuudessamme.” Nuo sanat pitävät valitettavasti paikkansa!

Poikkeustilalaki päättyy

Kun sodan vuoksi voimassa ollut poikkeustila viimein päättyi, veljet ja sisaret saivat enemmän liikkumavapautta saarnata hyvää uutista. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin he saattoivat tarjota yleisölle sidottua kirjaa – ”Olkoon Jumala totinen”. Vuosina 1950–51 julistajien määrä lisääntyi 26 prosenttia, tienraivaajien määrä 28 prosenttia ja raamatuntutkistelujen määrä 37 prosenttia.

Vaino ei tietenkään lakannut. Vuonna 1950 Kreikan ortodoksinen kirkko turvautui uuteen taktiikkaan. Se yritti kastaa pakolla Jehovan todistajien lapsia. Timotheos-niminen 17-vuotias nuori, jota hänen vanhempansa olivat kasvattaneet totuudessa pienokaisesta saakka, kastettiin väkisin, ja hänelle annettiin nimi ”Demetrius”!

 Joulukuussa 1951 veljet Knorr ja Henschel kävivät toistamiseen Kreikassa. Koska poliisi ei suostunut antamaan lupaa konventin pitämiseen, nämä veljet puhuivat useissa kodeissa 905 todistajalle.

Koska teokraattinen toiminta kasvoi, oli välttämätöntä rakentaa uudet haaratoimistotilat. Tontti valittiin Ateenan keskustasta Kartalikadulta. Rakennustyö aloitettiin vuonna 1953; vuoden 1954 lokakuuhun mennessä valmistui uusi kolmikerroksinen rakennus Beetel-perhettä, painoa ja toimistoja varten. Tuona vuonna saavutettiin uusi 4931 julistajan huippu.

Siunauksia saadaan edelleen hyökkäyksistä huolimatta

Kun Seuran elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa näytettiin vuonna 1955 Ateenassa, 80 veljeä ja sisarta pidätettiin. Elokuva ja projektori takavarikoitiin. Yhdeksää veljeä syytettiin käännyttämisestä. Nähdäkseen, millaisesta elokuvasta oli kyse, viranomaiset näyttivät sen parillesadalle vieraalle, joiden joukossa oli pappeja, professoreja ja poliiseja. Elokuva teki heihin melkoisen vaikutuksen, ja asiaa käsiteltiin monissa sanomalehdissä. Elokuva ja välineet palautettiin veljille suotuisan oikeudenpäätöksen jälkeen.

Kreikan ortodoksinen kirkko julisti vuoden 1959 ”kerettiläisvastaiseksi” vuodeksi. Erään ateenalaisen sanomalehden mukaan sen tavoitteena oli ”Jehovan todistajien hävittäminen”. Jumalan kansaa ei suinkaan hävitetty tuona vuonna, vaan sitä siunattiin runsaasti.

Veli Knorr vieraili toukokuussa ja puhui 1915:lle eräässä teatterissa ja Beetel-kodissa Ateenassa. Viikkoa myöhemmin veli Henschel kävi Salonikissa ja puhui 1250 ihmiselle, jotka olivat kokoontuneet Olympioniin, kaupungin suurimpaan elokuvateatteriin. Ympäri maata pidettiin pienempiä konventteja. Makedoniassa, lähellä muinaista Filippiä, kastettiin 27 veljeä ja sisarta siinä samassa joessa, jonka lähistöllä Paavali erään kerran saarnasi sinne rukoilemaan kokoontuneille ihmisille (Apt. 16:12–15).

 Yhden päivän konventin pitämiseksi 30. heinäkuuta 1963 Seura vuokrasi Ateenassa sijaitsevan ”Panathinaikos”-stadionin. Poliisi oli antanut luvan, ulkomailta oli kutsuttu tuhansia vieraita ja hotellihuoneita oli varattu. Mutta yhtäkkiä hallitus kaatui! Ortodoksisen kirkon painostuksesta uusi hallitus peruutti konventin.

Tästä aiheutuneeseen pettymykseen saatiin jonkin verran lievitystä vuonna 1965, kun Seura ilmoitti, että Wienissä pidettäisiin viisipäiväinen kreikankielinen konventti. Ne 1250 veljeä ja sisarta, jotka lähtivät matkaan, saivat kokea suunnatonta iloa. Matkaa varten vuokratusta 12 vaunua käsittävästä junasta tuli ”liikkuva valtakunnansali”.

Vuoden 1966 puolivälissä nuori Christos Kazanis -niminen todistaja tuomittiin kuolemaan kristillisen puolueettomuutensa takia. Tämä tapaus sai laajalti julkisuutta ja koitui valtavaksi todistukseksi kaikkialla Kreikassa ja sen ulkopuolella. Ateenan suurimmissa sanomalehdissä kerrottiin joka päivä seikkaperäisesti tuomiosta ja Jehovan todistajien uskonkäsityksistä. Lopulta tuomio lievennettiin neljän ja puolen vuoden vankeudeksi. Arkkipiispa Chrisostomosta arvosteltiin ankarasti tämän tapauksen vuoksi, sillä hän oli antanut ymmärtää hyväksyvänsä tämän nuoren miehen teloittamisen, koska tämä kieltäytyi kantamasta asetta.

Poliittinen vallankaappaus

Yhtäkkiä huhtikuun 21. päivän vastaisena yönä vuonna 1967 armeija kaappasi vallan käsiinsä Kreikassa. Kokoontumis- ja painovapautta suojaavat perustuslain artiklat lakkasivat toistaiseksi olemasta voimassa. Vartiotornin painaminen oli lopetettava. Lain mukaan missään kokouksessa ei saanut olla läsnä viittä henkeä enempää. Saarnaamistyötä täytyi jatkaa varovaisesti. Tapansa mukaan ortodoksipapit käyttivät hyväkseen vallitsevia oloja ikävyyksien aiheuttamiseksi veljille.

Työtä jatkettiin maan alla. Veljien täytyi kokoontua syrjäisissä paikoissa metsissä. Kun F. W. Franz, josta tuli myöhemmin  Seuran neljäs presidentti, kävi Kreikassa vuonna 1969, hän puhui yli tuhannelle Salonikin lähistöllä sijaitsevaan metsään kokoontuneelle veljelle.

Jehovan todistajiin kohdistuva viha ilmeni erityisesti eräässä vuonna 1974 sattuneessa tapauksessa. Polykandritis-nimiselle pariskunnalle, jonka vauva oli kuollut kohta syntymän jälkeen, ei annettu lupaa haudata pienokaista. Miksi ei? Sanomalehdissä selitettiin, että vanhemmat olivat Jehovan todistajia ja sellaisina avioituneet vuonna 1954. Mutta edellisen hallituksen aikana sisäasiainministeriö oli lähettänyt määräyksen, jossa sanottiin, että kaikki Jehovan todistajien suorittamat avioliittoon vihkimiset olivat pätemättömiä, ja Kreikan ortodoksinen kirkko tuki tätä määräystä. Sen vuoksi paikallinen rekisteröintiä valvova viranomainen vaati, että vanhempien oli sanottava lapsensa olevan avioton, ennen kuin hän antaisi luvan tämän hautaamiseen. Lapsen isä ei suostunut tähän. Hän ei ollut valmis valehtelemaan eikä tahraamaan perheensä nimeä ja omaatuntoaan. Samalla kun kiista jatkui jatkumistaan, lapsen ruumista säilytettiin kylmähuoneessa neljä päivää. Yleinen mielipide Kreikassa tuomitsi tämän fanaattisen vainon. Ateenalainen sanomalehti To Vima sanoi sitä ”keskiajaksi koko kurjuudessaan”.

Sotilasvallan aikana kohdatuista vaikeuksista huolimatta Valtakunnan saarnaamistyö edistyi jatkuvasti. Vuosina 1967–74 julistajien määrä kohosi 10940:stä 17073:een. Myös raamatuntutkistelujen ja kokouksissa läsnä olevien määrä nousi huimasti tuona vaikeana aikana.

Laajenevan järjestön rakennushankkeita

Jehovan todistajilla on Kreikassa monia kokouspaikkoja, mutta vasta äskettäin he ovat saaneet ryhtyä kutsumaan niitä valtakunnansaleiksi. Monia onkin sanottu sen vuoksi vain ”luentosaleiksi”. Nykyäänkin vain noin 25:llä Kreikassa sijaitsevalla kokouspaikalla on nimi ”Jehovan todistajien valtakunnansali”. Yksistään Ateenassa kokoontuu kuitenkin noin  117 seurakuntaa, joihin kuuluu suunnilleen 9500 todistajaa!

Jehovan kansa on voinut kaikesta huolimatta rakentaa Kreikassa. Vuonna 1977 veljet ostivat noin viiden hehtaarin metsätontin, joka sijaitsi suunnilleen 35 kilometriä Ateenasta pohjoiseen. Erittäin kauniille alueelle vuorten ja mäntymetsien keskelle rakennettiin Malakasan konventtisali, jossa on 1800 istumapaikkaa. Sen erityispiirre ovat liukuseinät, jotka voidaan avata niin, että kuulijoita voi olla jopa 3500. Salin vieressä olevalla maa-alueella on tilaa piirikonventtien pitämiseen; siellä järjestetyissä erityistilaisuuksissa on ollut läsnä jopa 20000 henkeä. Tuhannet voivat lisäksi nauttia kierros- ja piirikonventeistaan Salonikissa sijaitsevalla konventtialueella.

Kreetassa veljet ostivat joitakin vuosia sitten rinnetontin vuorten, laaksojen ja viinitarhojen keskeltä. He rakensivat sille amfiteatterin ja kaksi valtakunnansalia; nykyään tämä konventtipaikka on alueen nähtävyys. Pengerretty rinne monenlaisine kukkineen ja pensaineen sulautuu kauniisti maisemaan. Siellä vallitsee ihanan leppoisa ilmapiiri. Usein kun Jumalan sanaa selitetään lavalta, veljet huomauttavat: ”Tämä paikka antaa esimakua paratiisista!”

Haaratoimisto oli sijainnut Kartalikadulla Ateenassa 25 vuotta. Tuona aikana julistajien määrä oli noussut alle 5000:sta yli 18000:een. Tarvittiin selvästikin lisää tilaa. Vuonna 1962 ostettiin Marousista, yhdeltä Ateenan esikaupunkialueelta, hehtaarin kokoinen tontti. Se oli ihanteellinen paikka uudelle Beetelille, joka koostuisi 27 asuinhuoneesta, painosta, toimistoista ja muista tiloista. Vihkiäiset pidettiin 16. heinäkuuta 1979, ja hallintoelintä edusti tuossa tilaisuudessa Lyman Swingle.

Uusien teknisten parannusten ansiosta veljet saattoivat tuottaa entistä laadukkaampia lehtiä ja kirjoja uudessa haaratoimistossa. Vuoden 1986 heinäkuusta lähtien Vartiotorni ja Herätkää!-lehti alkoivat ilmestyä samanaikaisesti englanninkielisten numeroiden kanssa.

 Asiat saatetaan kohdalleen

Haaratoimisto-organisaatiossa oli tehtävä tarkistuksia 1980-luvulla. Vuosina 1977–81 toiminta oli jossain määrin pysähdyksissä. Julistajien määrä pysyi 18500:n tuntumassa, vaikka tuona aikana kastettiin 2134 uutta. Mikä oli ongelmana? Oli kiinnitettävä huomiota seurakunnissa jossain määrin ilmenevään epäpuhtauteen. Lisäksi vaikutti siltä, että jotkut veljet pitivät sanoja ”vanhin” ja ”avustava palvelija” titteleinä sen sijaan, että he olisivat käsittäneet niiden kertovan vastuusta huolehtia Jehovan lampaista. Luopumuskin nosti rumaa päätään noina vuosina, ja seurakunnat täytyi puhdistaa myös sen jakavasta vaikutuksesta. Heti kun näihin toimiin ryhdyttiin, alkoi jälleen tasainen kasvu.

Platon Idreos, joka oli palvellut Seuran edustajana yli 30 vuotta, alkoi jo olla iäkäs, ja hänen jälkeensä haaratoimiston koordinaattorina palveli useita eri veljiä seuraavien vuosien aikana. Se oli vaikeaa aikaa Ateenan Beetel-perheelle. Persoonallisuuksien väliset ristiriidat ja ylpeys jarruttivat toisinaan työtä. Hallintoelimen ja muiden uskollisten veljien jatkuvan avun turvin järjestö kuitenkin vahvistui.

Kadulla todistamista

Kreikan ortodoksisen kirkon papit kokivat järkytyksen vuonna 1983. Veljet järjestivät ensimmäistä kertaa katutyörynnistyksen piirikonventin yhteyteen.

Siihen reagoitiin voimakkaasti. Satoja todistajia pidätettiin ja vietiin paikallisille poliisiasemille. Sen vuoksi nostettiin 38 oikeusjuttua, joista veljet voittivat 35 heti, kun taas kolme vietiin muutoksenhakutuomioistuimiin. Papit pakotettiin näkemään, että he kävivät toivotonta taistelua. Raivoissaan he kokoontuivat osoittamaan mieltä Jehovan todistajia vastaan. He vuokrasivat kymmeniä linja-autoja kuljettamaan mielenosoittajia, mutta kuinka ollakaan, ihmisiä ei ilmaantunut paikalle edes niin paljon, että he olisivat täyttäneet yhden linja-auton! Jumalan kansa on aina siitä pitäen jatkanut todistamista kaduilla erittäin hyvin tuloksin.

 Vuoden 1985 erikoiskonventti

Vuonna 1985 Seura päätti, että Kreikka olisi yksi niistä maista, joissa järjestettäisiin erikoiskonventti tuona vuonna. Valittiin kolme konventtipaikkaa: Ateenassa sijaitseva Apollo-stadion, Malakasan konventtisali ja sen alue Ateenan ulkopuolelta sekä lähellä Salonikia sijaitseva konventtialue.

Satoja konventtivieraita saapui 17 maasta. Läsnä oli kaksi hallintoelimen jäsentä, veljet Gangas ja Barry. Vieraiden hyödyksi puheet tulkittiin useille Euroopan kielille samoin kuin japaniksi. George Gangas, joka on itse kreikkalainen, puhui konventtilaisille kreikaksi näiden suureksi iloksi. Näissä kolmessa konventissa oli läsnä kaikkiaan 37367 ja 368 kastettiin.

Näiden maailman monista eri osista tulleiden veljien keskinäinen rakkaus oli erityisen ilmeistä keskipäivän taukojen aikana. Istuskellessaan konventtipaikalla mäntyjen varjossa saattoi kuulla lukuisten äänien yhtyvän Valtakunnan lauluihin.

Konventit hyökkäyksen kohteena

Seuraavana kesänä, vuoden 1986 kesäkuussa, I Larisa -sanomalehdessä kerrottiin, että 700 Jehovan todistajan ollessa koolla kierroskonventissa Galaxias-elokuvateatterissa pappien johtama ihmisjoukko kerääntyi sen edustalle. Väkijoukko oli päättänyt keskeyttää konventin, mutta poliisi sai joukon hajaantumaan. Larisassa ilmestyvä sanomalehti I Alithia vertasi väkijoukon mielialaa sen ihmisjoukon mielialaan, joka vaati Jeesuksen kuolemaa. Lehdessä sanottiin: ”Ja pahaksi onneksi heidän ’johtajansa’ oli raivoava – – pappi! Hän uhkaili ja pilkkasi. Yhdessä vaiheessa hän – – antoi sisällä oleville viisi minuuttia aikaa lähteä salista, muutoin ’tulemme sisään ja murskaamme heidän päänsä’.”

Hallintoelin päätti näiden hyökkäysten vuoksi julkaista kaksi aihetta käsittelevää kirjoitusta. Herätkää!-lehdessä 22. lokakuuta 1986 oli artikkeli, jonka otsikkona oli ”Miksi  Kreikassa on uskonvainoja?”, ja Vartiotornissa 1. joulukuuta 1986 ilmestyi kirjoitus ”Uskonnonvapautta vastaan hyökätään Kreikassa”. Mitä oli tuloksena? Kreikan hallituksen jäsenet olivat hukkua kirjeisiin! Eleftherotipia-sanomalehdessä ilmoitettiin: ”Jehovan todistajat ovat lähettäneet 200000 kirjettä 208 maasta.” Avgi-sanomalehdessä mainittiin, että oikeusministeriön oli järjestettävä erityispalvelu huolehtimaan niistä tuhansista vastalausekirjeistä, joita saatiin päivittäin.

Vuoden 1988 piirikonventin ajaksi veljet vuokrasivat nykyaikaisen Rauhan ja ystävyyden -stadionin, joka sijaitsee Pireuksen sataman lähellä. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Jehovan todistajat käyttivät 6000 tuntia noiden tilojen siivoamiseen. Stadionin ihanteellisesta nimestä huolimatta muuan huomattava pappi nousi valtaisaan vastarintaan – hän jopa määräsi, että oli soitettava kirkonkelloja, mikä sai monet vakuuttumaan siitä, että oli iskenyt jokin sodan kaltainen onnettomuus. Hän meni niin pitkälle, että uhkasi vallata stadionin, ellei sen käyttölupaa peruttaisi. Tällaisen painostuksen vuoksi laillinen sopimus valitettavasti rikottiin, vaikka konventin oli määrä alkaa vain kolmen päivän päästä. Veljet työskentelivät yötä päivää saadakseen erään toisen paikan valmiiksi nelipäiväistä ohjelmaa varten. Siinä onnistuttiinkin hyvin, kaikkien niiden 30000:n iloksi, jotka saattoivat seurata ohjelmaa joko itse paikalla tai puhelinlinjojen välityksellä.

Hyvää uutista puolustetaan merkittävien oikeustapausten ja päätösten avulla

Kirjoittaessaan muinaisessa Makedoniassa sijainneen Filippin seurakunnalle apostoli Paavali mainitsi ”hyvän uutisen puolustamisen ja laillisen vahvistamisen” (Fil. 1:7). Kreikassa Jehovan todistajien nykyisen järjestön on täytynyt turvautua toistuvasti tuomioistuimiin voidakseen saarnata hyvää uutista. Jehovan kansan suurin vihollinen Kreikassa on ollut ja on yhä maan ortodoksinen kirkko. Vaikuttamalla hallituksen eri elimiin papisto on pannut Jumalan kansan kärsimään  suuresti. Jotkin ennakkoluulottomien tuomarien päätökset ovat kuitenkin auttaneet Jehovan todistajia heidän saarnaamistyössään.

Esimerkiksi ”kerettiläisvastaisuuden” vuonna 1959 Jehova antoi merkittävän voiton. Kreikan ortodoksisen kirkon papit olivat esittäneet korkeimmalle oikeudelle kysymyksen siitä, ovatko Jehovan todistajat ”tunnettu” uskonto. Korkein oikeus oli sitä mieltä, että Jehovan todistajien uskonto on yleisesti tunnettu ja niin ollen maan perustuslaki suojelee todistajia.

Saatana käyttää salakavalia keinoja yrittäessään saada veljet tinkimään periaatteistaan – silloinkin, kun on kyse laskujen maksamisesta. Patraksen kaupungin asukkaat huomasivat, että heidän sähkölaskuunsa oli sisällytetty outo kohta. Ihmisiltä perittiin lisämaksu ”Pyhän Androksen kirkon rakentamisesta” koituneiden kustannusten peittämiseksi. Todistajat kieltäytyivät tietenkin maksamasta tätä lisälaskua. Sähkölaitos uhkasi katkaista heidän sähkönsä. Asia vietiin oikeuteen, missä päätettiin, että oli perustuslain vastaista pakottaa ihmisiä maksamaan tällaisia korvauksia.

Kreikan ortodoksinen kirkko on käyttänyt usein myös sitä menetelmää, että se väittää Jehovan todistajia juutalaiseksi maailman sionismia tukevaksi järjestöksi. Tällainen propaganda herätti levottomuutta Kreikan juutalaisessa yhteisössä, sillä sen tiedettiin voivan vahingoittaa myös juutalaisia.

Kirjeessä, joka oli päivätty 21. syyskuuta 1976, Kreikassa toimivan Juutalaisten keskusneuvoston edustajat ilmoittivat Kreikan ortodoksisen kirkon johtajille, ettei tällaisiin syytöksiin ollut mitään perustetta. Kreetassa ortodoksinen kirkko oli vastustanut sitä, että Jehovan todistajien annettaisiin muodostaa yhdistys, ja tämän vuoksi syntyneessä oikeusjutussa kirkon tärkeimpiä syytöksiä oli ollut se, että me olemme sionistinen järjestö. Juutalaisen yhteisön laillinen edustaja esitti käsityksensä olevan, ettei Jehovan todistajilla ole mitään tekemistä juutalaisuuden kanssa. Tuomarit hyväksyivät tämän lausunnon  muutoksenhakutuomioistuimen käsittelyssä. Jälleen oli tehty tyhjäksi yksi papiston salakavalista menetelmistä!

Puolueettomuuteen liittyviä voittoja

Kaikki sotapalvelukseen kutsutut veljet joutuvat vastatusten puolueettomuuskysymyksen kanssa. Ennen vuotta 1977 veljien oli kärsittävä vankilatuomioita kerran toisensa jälkeen; jotkut viettivät vankilassa yli 12 vuotta! Alankomaiden edustaja esitti tämän asian Strasbourgissa toimivalle Euroopan neuvostolle 25. huhtikuuta 1977. Neuvoston päätöksestä oli lopulta seurauksena se, että vankeusrangaistuksen pituus rajoitettiin yhteen neljän vuoden tuomioon. Tästä huolimatta Kreikan vankiloissa on yhä koko ajan keskimäärin 400 veljeä.

Kreikan armeija kyllä väittää vapauttavansa sotapalveluksesta ne, ”jotka ovat jonkin tunnetun uskontokunnan sananpalvelijoita, munkkeja tai noviiseja, jos he sitä haluavat”. Näin sanotaan hallituksen virallisessa lehdessä. Vuosina 1988–92 useat veljet, jotka tunnustettiin sananpalvelijoiksi, tuomittiin kuitenkin vankeusrangaistuksiin puolueettomuutensa vuoksi.

Yksi heistä vei juttunsa valtioneuvostoon. Hän jätti neuvoston ratkaistavaksi sotapalvelusta koskevan määräyksen ja haki muutosta vankeustuomioon, jonka hän sai kieltäydyttyään tuosta palveluksesta. Hän vetosi siihen, että hänet tiedettiin sananpalvelijaksi. Hänen valituksensa hyväksyttiin, mikä oli kaksoisvoitto sikäli, että näin Jehovan todistajien myönnettiin olevan tunnettu uskonto ja todistajien, joiden hallitus katsoo olevan sananpalvelijoita, saavan vapautuksen sotapalveluksesta. Kolme muuta veljeä ryhtyi samanlaisiin oikeustoimiin, ja heidätkin vapautettiin.

Käännytystyötä koskeva laki

Käännytystyötä vastustava laki on ollut valtava este Kreikassa. Tuo laki esiintyi ensin vuosien 1938–39 perustuslaissa ja vahvistettiin uudelleen vuoden 1975 perustuslaissa.

Huomattavin käännytystyötä koskeva oikeustapaus on Kokkinakis vastassaan Kreikka. Veli Kokkinakista sakotettiin ja  hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen käännytystyön tekemisestä. Hän haki tuomioon muutosta, minkä johdosta hänen tuomiotaan lievennettiin niin, että hän sai kolme kuukautta vankeutta ja sakkoa. Tuomion kumoamiseksi valitettiin Kreikan korkeimpaan oikeuteen, kassaatiotuomioistuimeen. Korkein oikeus hylkäsi valituksen huhtikuussa 1988. Tämä antoi veli Kokkinakisille tilaisuuden jättää henkilökohtaisen valituksen Strasbourgissa toimivalle Euroopan ihmisoikeuksien tuomioistuimelle. Juttua käsiteltiin jälleen Euroopan ihmisoikeuksien toimikunnassa 7. joulukuuta 1990. Se äänesti yksimielisesti sen puolesta, että Kreikka oli rikkonut törkeästi Euroopan ihmisoikeuksien yleissopimuksen 9. artiklaa, jossa puhutaan uskonnonvapaudesta. Tämän tapauksen ilmoitettiin olevan ”kuulemisen arvoinen”, ja se jätettiin Strasbourgissa toimivan Euroopan ihmisoikeuksien tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Kuten tämän kertomuksen alussa todettiin, tuloksena oli se, että uskonnonvapaus sai Kreikassa riemuvoiton. Aika näyttää, miten Kreikan tuomioistuimet, tuomarit ja valamiehistöt tulevat suhtautumaan tämän korkeimman oikeuden 25. toukokuuta 1993 tekemään päätökseen. Kaikki ne, jotka rakastavat oikeutta, voivat kuitenkin saada lohtua sen tietämisestä, että on olemassa Tuomioistuin, joka on jokaisen ihmisten tuomioistuimen yläpuolella. Tuon oikeuden Tuomari, jonka Jumala on asettanut virkaan, tutkii kaikkien ihmisten sydämen; hän pitää huolen siitä, että oikeus tapahtuu, vaikkei niin kävisikään ihmisen ansiosta. (Jes. 11:1–5.)

Äärimmäistä ruumiillista väkivaltaa

Belgiassa julkaistussa Human Rights Without Frontiers -lehdessä kerrottiin äskettäin yksityiskohtaisesti tästä käännytystyötä koskevasta laista, ja sitä sanottiin ”pahamaineiseksi”. Sitten lisättiin: ”[Tämä laki] antoi ’laillisen tekosyyn’ päästää Kreikassa valloilleen kaikkiin niihin kohdistuva uskonnollinen vaino, jotka uskalsivat olla seuraamatta maassa ’näkyvästi  vallalla olevaa’ uskontoa.” Siinä sanottiin, että tämä laki on johtanut ”ihmisoikeuksien tahalliseen rikkomiseen”, joka on vaihdellut oikeudenkäynneistä, sakottamisesta ja karkottamisesta ”raakaan ruumiilliseen väkivaltaan, kaikenlaiseen törkeään riistoon sekä kidutukseen, joka on monissa tapauksissa aiheuttanut pysyvää fyysistä sairautta ja vammaisuutta kiusatuille, viattomille uhreille tai on johtanut tuskalliseen kuolemaan”.

Tuossa samassa lehdessä kerrotaan seikkaperäisesti niistä todistajista, jotka ovat selvinneet hengissä tällaisesta vainosta. Uskolliset veljet ja sisaret kertovat äärimmäisestä väkivallasta: Heitä on mukiloitu, läimäytelty, puukotettu, piesty mustelmille, hakattu verille ja lyöty tajuttomiksi. Heitä on ruoskittu, heidän kimppuunsa on yllytetty väkijoukkoja, heidän päälleen on syljetty, heitä on paiskattu maahan ja tallottu, kivitetty, poltettu, kidutettu, sidottu köysin ja kahlein sekä ammuttu. Savvas Tzezmetzidis muistelee: ”Minulta riisuttiin vaatteet, ja käteni sekä jalkani sidottiin. Olin aivan alaston, kun minua raahattiin pitkin ohdakkeita ja orjantappuroita kasvavaa paljasta maata sekä samalla lyötiin ja potkittiin.”

Veljet ovat joutuneet kärsimään vankeudessa hirvittävästi. He kertovat siitä, miten heidät on riistetty eroon perheestään ja miten he ovat viettäneet viikkokausia vettä tulvillaan olevissa selleissä. He kertovat jäätävän kylmistä talvikuukausista lämmittämättömissä, vetoisissa selleissä, hitaasta nälkiintymisestä, riittämättömästä lääkärinhoidosta tai sen puuttumisesta kokonaan, ulosteilla tai muulla sanoin kuvaamattomalla saastalla pilatusta ruoasta ja kaikenlaisesta muusta psykologisesta ja henkisestä kidutuksesta.

Lehti lainaa muun muassa yhtä tällaista vankia seuraavasti: ”Heti vankilaan jouduttua alkaa laskeutuminen vankilan kellariin. Mitä alemmaksi menee, sitä selvemmin tajuaa, että kaikki, mikä muistuttaa inhimillisestä elämästä ja ihmisarvosta, hukkuu ja katoaa täysin tuohon labyrinttiin. Siitä lähtien  kaikkea ja kaikkia hallitsevat vain kiihkeä itsesäilytysvietti ja halu paeta – – Noiden kellareiden likaisiin seiniin on kirjoitettu niiden miesten historia, tuska ja epätoivo, jotka ovat onnettomuudekseen joutuneet viettämään siellä osan elämästään. Kuvottava saasta, roska- ja jätekasat, rotat, tukahduttava ilma, yksi säälittävä hehkulamppu, joka yrittää urhoollisesti luoda valoa pimeään, tukkeutuneet ja ylitsepursuavat käymälät, likaiset – – lätäköt, käytetyt neulat ja ruiskut, veritahrat lattiassa ja betonipenkeissä, rikkinäiset vaahtokumipatjat, joilla voi silmänräpäyksessä vaipua muutamaksi minuutiksi levottomaan uneen; kurjat, epätoivoisilta näyttävät kasvot, jotka tuovat mieleen Leroksen mielisairaalan onnettomat hoidokit; kadotetut sielut, jotka kysyvät sääliä herättävästi: ’Mikä päivä tänään oikein on?’; kaikkialta tulleet pakolaiset, jotka hiljaa vaikeroiden laulavat itsekseen surullisia lauluja oudoilla kielillä; kahvinmyyjä, joka sättii kaikkia ja veloittaa röyhkeästi kolmesataa drakhmaa muovipullollisesta vettä; elinkautisvangit, jotka yrittävät väliseinän takana purkaa kaikki seksuaaliset patoumansa; sisällä voimistuva polttava halu kuulla päävartijan viimein kutsuvan nimeäsi – se on kuin taivaasta tuleva viesti, joka kutsuu tästä ’maanpäällisestä helvetistä’ paratiisiin.”

Myös Fotis Lazaridis selostaa: ”Nukuin vanhoilla paperipusseilla peitetyllä maalattialla – – Olin hyvin ohuissa vaatteissa. En voinut käyttää kauan lakanaakaan. Minun oli revittävä se pieniksi paloiksi tilkitäkseni seinässä olevat rotankolot – – Ensimmäisenä yönä rotat kirjaimellisesti kävelivät päälläni nukkuessani. ’Käymälänä’ minun oli käytettävä pienen, vain kahden – – neliömetrin kokoisen sellini neljää nurkkaa – – Seinistä tippui vettä.”

Lehden luettelon mukaan vuosien 1938 (jolloin käännytystyötä koskeva laki astui voimaan) ja 1992 välisenä aikana pidätettiin lähes 20000 ihmistä käännytystyön vuoksi. ”Aseistakieltäytyjistä” oli 2269 joutunut tuomioistuimen eteen, 68 oli karkotettu, 42 tuomittu kuolemaan, 2 teloitettu ja 4 kidutettu kuoliaaksi. Lopuksi luetellaan 4828 tapausta,  joihin on liittynyt ruumiillista väkivaltaa ja joista 2809:ään ovat syyllistyneet armeijan upseerit, 1059:ään poliisi ja 252:een papit. Tämän viimeisen luettelon yhteydessä lehti lisää: ”Tuhannet muut ovat joutuneet kestämään kaikenlaista halventavaa kohtelua.”

Miten ihmiset voivat kestää tällaista raakaa kohtelua? Väkivaltainen vaino ei suinkaan ole uutta tosi kristityille. Apostoli Paavalia pahoinpideltiin ja hänet vangittiin juuri tässä maassa. Hän osoitti selvästi, ettei hän kestänyt omassa voimassaan. Hän kirjoitti: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen ansiostaan, joka voimistaa minua.” (Fil. 4:13.) Vain tällainen kestävä usko Jehova Jumalaan on saanut nämä tuhannet Jehovan todistajat kestämään tällaisia kärsimyksiä.

Kreikkalaiset ovat kuitenkin kautta historian olleet kuuluisia rakkaudestaan oikeudenmukaisuutta ja vapautta kohtaan. Kaikkialla maailmassa Jehovan todistajat toivovat, että Kreikan hallitukseen kuuluvat vilpittömät ihmiset ryhtyvät pian puolustamaan maansa kansainvälistä mainetta rajoittamalla kreikkalaiskatolisen kirkon vaikutusvaltaa ja suojelemalla viattomia ihmisiä vainolta.

Kasvun vuoksi haaratoimisto tarvitsee uusia tiloja

Kaikesta vastustuksesta huolimatta saarnaamistyö menestyy edelleen Kreikassa. Palvelusvuoden 1985 päättyessä oli yli 20000 julistajaa. Marousissa oleva haaratoimisto kävi liian pieneksi kasvavalle Beetel-perheelle. Aluksi haaratoimisto ratkaisi pulman vuokraamalla lähistöltä huoneistoja, ja myöhemmin se osti pienen hotellin noin neljän kilometrin päästä. Nämä olivat kuitenkin vain tilapäisiä ratkaisuja.

Hallintoelimen luvalla alettiin etsiä tonttia, jolle voitaisiin rakentaa uusi haaratoimisto. Tämä ei ollut helppoa, sillä jyrkät rakennusmääräykset eivät sallineet asuntorakennuksen rakentamista kirjapainon yhteyteen. Ateenan ja Salonikin välisen valtatien varrelta ostettiin lopulta 22 hehtaarin tontti, joka sijaitsee 60 kilometriä Ateenasta pohjoiseen. Odotettuaan  kaksi ja puoli vuotta rakennusluvan saamista veljet saattoivat aloittaa hankkeen vuonna 1989.

Tontti sijaitsee Eleonassa, rinteellä, josta on näkymä vuorille ja runsasvetisiin laaksoihin. Autolla tai junalla liikkuvat ohikulkijat voivat nähdä haaratoimiston. Asuinhuoneet on sijoitettu 22 taloon, joissa kussakin on tilaa kahdeksalle asukkaalle. Kaikki kompleksin rakennukset noudattavat samanlaista miellyttävää, vaatimatonta tyyliä.

Ortodoksipapit vastustivat tietysti rakennushanketta aivan alusta saakka. He jopa järjestivät rakennuspaikalle mielenosoituksen, johon tuli noin 2500 ihmistä. Mielenosoitus tyrehtyi kuitenkin siihen, että viranomaiset lähettivät 200 mellakkapoliisin partion estämään rettelöitsijöitä tunkeutumasta tontille. Papit johtivat myös Ateenan kaduilla marsseja kantaen rakentamista vastustavia kilpiä.

Uusi haaratoimisto vihittiin käyttöön 13. huhtikuuta 1991, ja veljet iloitsivat siitä, että hallintoelimeen kuuluvat Milton Henschel ja Albert Schroeder olivat heidän kanssaan todistamassa tätä merkkitapausta Kreikassa toimivan Jehovan kansan historiassa. Tuhannet veljet ja sisaret käyttivät vapaaehtoisesti aikaansa ja voimiaan auttaakseen rakennustyössä. Jehova Jumalan ja hänen maallisen järjestönsä rakkaus ja huolenpito  olivat ilmeiset. Maailmalliset sivustakatsojatkin hämmästelivät sitä, että rakennuksia ”nousi kuin sieniä sateella”. Kaikesta vastustuksesta huolimatta Jehova on tehnyt Eleonassa nykyajan ihmeen. Mieleen tulevat 2. Korinttolaiskirjeen 13:8:ssa olevat Paavalin sanat: ”Emme voi tehdä mitään totuutta vastaan, vaan ainoastaan totuuden puolesta.”

Totuuden aalto vyöryy eteenpäin!

Vuoden 1905 pienestä alusta lähtien Jehovan ylistäjien määrä on kasvanut niin, että heitä on nykyään yli 25000. Totuuden vedet ovat paisuneet pikkupurosta oikeaksi vuolaaksi nousuvedeksi. Jehovan kansan toiminta tuossa maassa on saanut aikaan sen, että Jehovan, meidän Jumalamme, nimestä on todistettu suunnattomasti. Tässä raportissa mainitaan vain joitakin nimiä, mutta todellisuudessa tuhannet veljemme ja sisaremme ovat siinä mukana. Totuuden liekki palaa kirkkaasti monien kreikkalaisten sydämessä, sellaisten nöyrien miesten ja naisten sydämessä, jotka ovat pelotta puhuneet hyvää uutista kaikkialla Kreikassa ja sen saaristossa. Monet ovat kärsineet kovasti ja jopa antaneet henkensä Jehovan nimen vuoksi. Heidän uskollinen nuhteettomuutensa on saanut Jehovan sydämen iloitsemaan (Sananl. 27:11).

Taistelun vääryyttä vastaan täytyy jatkua tämän asiainjärjestelmän loppuun saakka. Tässä maassa, missä Paavali seisoi Areiopagilla puolustamassa hyvää uutista ja missä Johannes sai ilmestyksen ollessaan karkotettuna Patmoksen saarella, Jehovan todistajat jatkavat kovaa taistelua uskon puolesta. Tuhansista oikeustaisteluista ja pappien johtamasta vainosta – ja jopa joidenkin tosi palvojien kuolemasta – huolimatta totuuden valo ei ole koskaan sammunut. Se loistaa nykyään kirkkaammin kuin koskaan aiemmin. Se tulee loistamaan edelleen! Totuuden nousuvedet vyöryvät jatkuvasti eteenpäin, kunnes Kreikan lisäksi koko maa tulee olemaan ”täynnä Herran [”Jehovan”, UM] tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren” (Jes. 11:9).

[Alaviitteet]

 [Tekstiruutu s. 109]

RAAMATTU JOTA ON HELPPO YMMÄRTÄÄ

Kreikassa toimivien Jehovan todistajien historiassa tapahtui jotakin merkittävää vuonna 1993 pidetyssä ”Jumalallisen opetuksen” piirikonventissa. Hyvän uutisen saarnaajat olivat käyttäneet Vamvas-raamatunkäännöstä kymmenien vuosien ajan. Tässä käännöksessä, joka on peräisin 1800-luvulta, käytetään katharevusaa, puhdasoppista kreikkaa, joka on nykylukijalle liian vanhanaikaista, vaikka se onkin uudenaikaisempaa kuin Raamatun alkuperäisissä kreikkalaisissa kirjoituksissa käytetty koinee- eli yleiskreikka. Varsinkin nuorten on ollut vaikeaa ymmärtää monia Vamvas-käännöksen kohtia. Se on estänyt edistymästä Raamatun ymmärtämisessä.

Siksi sunnuntaina 18. heinäkuuta 1993, ”Jumalallisen opetuksen” piirikonventin viimeisenä päivänä, kreikkalaiset todistajat olivat riemuissaan, kun hallintoelimeen kuuluva Albert Schroeder ilmoitti uudesta kreikankielisestä julkaisusta ”Uuden maailman käännöksen kristilliset kirjoitukset”. Yleisönpalvelijat jakoivat konventtilaisille noin 30000 Raamattua alle viidessä minuutissa kolmessa eri konventtipaikassa, jotka olivat yhteydessä toisiinsa puhelinlinjojen välityksellä. Näin kaikki saattoivat seurata, kun veli Schroeder kiinnitti huomiota joihinkin niistä monista kohdista, jotka on tässä uudessa julkaisussa ilmaistu paremmin kuin Vamvas-käännöksessä. Merkittävin näistä parannuksista on se, että Jumalan nimeä, Jehova, käytetään tekstissä 237 kertaa. Tämä uusi käännös sisältää myös 68 sivua hakemistoja, tutkijoiden kommentteja tekstistä, karttoja ja Raamatullisia keskustelunaiheita. Ei siis ihme, että tämä uusi julkaisu otettiin vastaan runsain kättentaputuksin, ilohuudoin ja jopa kyynelin.

[Taulukko s. 114]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajia

25000

20000

15000

10000

5000

0

1938 1950 1960 1970 1980 1992

Pidätyksiä (kumulatiivinen)

25000

20000

15000

10000

5000

0

1938 1950 1960 1970 1980 1992

 [Kartta s. 66]

(Ks. painettu julkaisu)

Filippi

Saloniki

Larisa

Korintti

Ateena

Eleona

THESSALIA

KORFU

KREETA

 [Kuvat s. 72, 73]

 1. Georgios Koukoutianos vuonna 1927. 2. Nicolas Kouzounis Kavalan pahamaineisessa vankilassa vuonna 1948. 3. Grigoris Grigoriadis työpöytänsä ääressä Beetelissä Kartalikadulla Ateenassa. 4. Kalaverkkoja korjataan Leukasissa. 5. Georgios Douras (ks. nuolta) sekä Ateenan seurakunta. Taustalla: Kavala, muinainen Neapolis, missä apostoli Paavali astui ensi kerran maihin Euroopassa

 [Kuvat s. 88, 89]

 1. Platon Idreos vaimonsa Phyllisin kanssa. 2. Athanasios Karanasios, Seuran ensimmäinen haaratoimiston edustaja Kreikassa. 3. Kalastajia Molivosissa Mytilenen saarella. 4. Michalis Kaminaris (toinen vasemmalta), joka kuuluu yhä Kreikan Beetel-perheeseen. 5. Korintin kanava. Taustalla: Patmoksen saari, jolla apostoli Johannes sai Jeesukselta Kristukselta ilmestyksen vuonna 96