Puola

RUNSASVETISIÄ alankoja ja nopeasti kasvavia kaupunkeja; rajana idässä Itsenäisten valtioiden yhteisö, etelässä Slovakia ja Tšekin tasavalta, lännessä Saksa ja luoteessa Itämeri; yli 38 miljoonaa asukasta. Tämä maa on Puola.

Musiikinharrastajien mieleen Puola tuo monia muita asioita. He yhdistävät maan säveltäjiin, esimerkiksi Frédéric Chopiniin, ja pianisteihin, muiden muassa Ignacy Paderewskiin ja Artur Rubinsteiniin. Tiedemiehet muistavat, että Puolassa syntyi Nikolaus Kopernikus, jonka kehittämän teorian mukaan Maa kiertää Aurinkoa ja pyörähtää samanaikaisesti akselinsa ympäri kerran vuorokaudessa. Radiumin keksijä Marie Curie (o.s. Skłodowska) syntyi hänkin Puolassa, Varsovassa.

Puolan historiaan sisältyy toisaalta myös monia surullisia vaiheita. Vaikka se oli aikoinaan ollut suurvalta, jonka alue ulottui Itämereltä halki Euroopan lähes Mustallemerelle saakka, se katosi  sadaksi vuodeksi kartalta lähes kokonaan. Maa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen vähän aikaa tasavaltana, mutta sitten se jaettiin jälleen ja joutui toisen maailmansodan aikana vieraan vallan alaisuuteen. Puolalaiset raivasivat parhaillaan tuossa sodassa syntyneitä raunioita, kun ”rautaesirippu” eristi heidät joidenkin muiden Keski- ja Itä-Euroopan maiden tavoin muusta maailmasta. Tuo väliseinä on kuitenkin viime vuosina murentunut olemattomiin.

Vuonna 1985 alkoi eri puolilla maailmaa asuville Jehovan todistajille kantautua tietoja suurista kansainvälisistä konventeista, joita heidän kristityt veljensä pitivät Puolassa. Myöhemmin he saivat ilokseen kuulla uutisen, että Puolan todistajien määrä oli vuonna 1991 ylittänyt 100000 ja että Herran illallisen muistonvietossa oli ollut läsnä yli 200000 henkeä. Mutta miten se oli mahdollista? Todistajien toimintahan oli ollut kiellettyä Puolassa aina vuodesta 1950 lähtien, jolloin heitä oli vain 18116 henkeä.

Vastaukseksi tuohon kysymykseen palautamme mieleen profeetta Jesajan kirjoittamat sanat: ”Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton – –. Tämä on Herran palvelijain perintöosa.” (Jes. 54:17.)

Raamattu löysi tiensä Puolaan

Puolaa on pidetty ”kristittynä” maana aina vuodesta 966 saakka, jolloin ruhtinas Mieszko I kastettiin roomalaiskatolisen kirkon menoin. Hänen alamaisiaankin kastettiin joukoittain, mutta se ei tietenkään merkinnyt sitä, että heistä olisi yhtäkkiä tullut hyviä kristittyjä. Todellisuudessa ihmiset pysyivät pakanallisissa slaavilaisissa perinteissään ja taikauskossaan vielä satojen vuosien ajan. Jotkut pitävät niistä kiinni vielä nykyäänkin.

Vaikka Puolasta oli tullut katolinen maa, sen asukkaat eivät satoihin vuosiin saaneet käsiinsä Raamattua, eivät papitkaan. Vanhimmat nykyaikaan saakka säilyneet puolalaiset  käännökset ovat Psałterz floriański (Florianskin Psalttari) 1300-luvulta ja Biblia królowej Zofii (Kuningatar Sofian Raamattu) 1400-luvun lopulta. Mutta kumpaakin Raamattua tehtiin yksi ainoa käsin kirjoitettu kappale, ja vain harvat ja valitut pääsivät lukemaan niitä. 1500-luku muutti kuitenkin jyrkästi monien Euroopan maiden, myös Puolan, uskonnollisia käsityksiä. Katoliset opit asetettiin kyseenalaisiksi. Yhä useammat ihmiset pitivät Pyhää Raamattua yksinomaisena normina. Raamattua alettiin siksi entistä yleisemmin kääntää kansan kielelle, jotta tavalliset ihmiset pystyisivät lukemaan sitä.

Vuonna 1574 ilmestyneessä puolankielisessä ”Uudessa testamentissa” käytettiin Luojan nimeä Jehowa (Jehova) useissa jakeissa. Sen julkaisija Szymon Budny kuului sellaisten ihmisten pieneen ryhmään, jotka halusivat noudattaa Jumalan sanaa ja jotka sanoivat itseään yksinkertaisesti kristityiksi tai veljiksi. Myöhemmin he omaksuivat nimen ”Puolalaisveljet”. Sen perusteella, mitä he oppivat, he hylkäsivät kolminaisuusopin.

Vuonna 1658 Puolan parlamentti (sejm) kuitenkin sääti, että ”Puolalaisveljien” piti kuolemanrangaistuksen uhalla kolmen vuoden kuluessa joko kääntyä katolilaisiksi tai lähteä maasta (myöhemmin määräaika supistettiin kahteen vuoteen). Mikä oli johtanut tähän?

Tilanne oli muuttunut merkittävästi. Puola oli ollut vuosikausien ajan kuuluisa uskonnollisesta suvaitsevaisuudestaan. Muissa maissa uskonvainoista kärsineet ihmiset olivat hakeneet sieltä turvapaikkaa. Puolan kuninkaat olivat vuodesta 1573 lähtien vahvistaneet valallaan asiakirjan, jossa sanottiin muun muassa: ”Lupaan ja vannon juhlallisesti Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, että – – ylläpidän rauhaa eri uskontoihin kuuluvien ihmisten keskuudessa ja etten mitenkään – – anna painostaa tai sortaa ketään hänen uskontonsa  takia.” Vaasa-sukuinen Juhana II Kasimir, jonka hallituskaudella ”Puolalaisveljet” karkotettiin maasta, oli vannonut tuon valan. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, että jesuiittakoulutus, jota hän oli saanut ennen kuninkaaksi tuloaan, vaikutti hänen käsitykseensä uskonnonvapaudesta.

Jesuiitat olivat aloittaneet toimintansa Puolassa vuonna 1564, noin 84 vuotta ennen kuin Juhana Kasimir nousi valtaistuimelle. He olivat kohdistaneet viekkaasti vaikutusvaltansa kuninkaan hoviin. Samanaikaisesti he pyrkivät saamaan valvontaansa koulut voidakseen niistä käsin muovailla kansan käsityksiä. Uskonnonvapauden perustuksia murennettiin vähitellen. Jesuiittojen valvomien koulujen oppilaisiin lietsottiin uskonnollisen suvaitsemattomuuden henkeä, joka sai heidät hyökkäämään väkivalloin eriuskoisten kimppuun sekä heidän koteihinsa ja palvontapaikkoihinsa. Raamattua alettiin pitää kiellettynä kirjana. Näihin aikoihin Puola menetti suuren osan alueistaan. Naapurivaltiot ottivat haltuunsa maasta osan toisensa jälkeen, kunnes Puola katosi itsenäisenä kansana Euroopan kartalta vuonna 1795.

Puolassa on kuitenkin taas saatettu voimaan lakeja, joilla turvataan uskonnonvapaus. Laissa ei enää kielletä roomalaiskatolilaisia vaihtamasta uskontoaan, kuten vuoden 1791 perustuslaissa kiellettiin. Vuonna 1993 voimassa oleva perustuslaki julistaa: ”Puolan tasavalta takaa kansalaisilleen omantunnon- ja uskonnonvapauden.” Yhä useammat puolalaiset käyttävät hyväkseen tuota vapautta ja etsivät Raamatusta opastusta. Roomalaiskatolisen kirkon on ollut pakko luopua tavastaan pitää Jumalan kirjoitettu sana poissa ihmisten ulottuvilta. Toisen maailmansodan päätyttyä on julkaistu useita hyviä puolankielisiä raamatunkäännöksiä, ja Jehovan todistajat käyttävät niitä ahkerasti. Kun todistajat kertovat toisille Jumalan valtakunnan hyvää uutista, monet ovat Raamatussa Apostolien tekojen 17:11:ssä mainittujen jalomielisten  ihmisten tavoin innokkaita tutkimaan, ovatko ”nämä asiat niin”.

Totuuden valo tavoittaa siirtolaiset

Puolan jouduttua muiden maiden vallan alaisuuteen sen asukkaiden olot olivat toisinaan hyvin vaikeat. Monet puolalaiset muuttivat joko vapaasta tahdostaan tai pakon edessä ulkomaille – jotkut Yhdysvaltoihin. Heihin oli juurrutettu kotona ja kirkossa heidän vanhempiensa uskonto, roomalaiskatolisuus. Melko moni heistä yritti säilyttää kansallisen identiteettinsä harjoittamalla tuota uskontoa. Siksi puolalaisten ajatellaankin yleensä olevan ilman muuta katolilaisia.

Jouduttuaan pois juuriltaan jotkut alkoivat kuitenkin muuttaa käsityksiään. Esimerkiksi C. Antoszewski (joka asui silloin Chicagossa Yhdysvalloissa) lähetti vuonna 1891 Vartiotorni-seuralle kirjeen, jossa hän selitti, että vaikka hän oli elänyt nuoruutensa Puolasta Venäjälle erotetulla lohkolla ja saanut kasvatuksensa katolisilta vanhemmilta, hän oli etsinyt totuutta. Saatuaan haltuunsa Vartiotorni-seuran kirjallisuutta hän vakuuttui siitä, että hän oli löytänyt etsimänsä. Lähes joka ilta hän käänsi kirjojen aineistoa eräälle toiselle Puolasta tulleelle miehelle, joka hänkin oli tuntenut hengellisen totuuden nälkää. He noudattivat Jeesuksen neuvoa eivätkä kätkeneet tätä hengellistä valoa vakan alle. Yhdessä he alkoivat käydä muiden puolalaisperheiden luona kertomassa niille hyvää uutista. (Matt. 5:3, 14–16.)

Sen lisäksi että jotkut puolalaissiirtolaiset hyväksyivät auliisti kallisarvoisia Raamatun totuuksia, he myös kertoivat niistä synnyinmaassaan asuville sukulaisilleen ja ystävilleen. Jotkut heistä palasivat sinne takaisin tekemään tunnetuksi Kristuksen läsnäoloa koskevaa uutista. Englanninkielisessä ”Siionin Vartiotornissa” 15.6.1895 kerrottiin otsikon ”Työn edistyminen ulkomailla” alla: ”Puolalainen veli Oleszynski,  joka omaksui totuuden hyvään ja rehelliseen sydämeensä noin kolme vuotta sitten, on mennyt synnyinmaahansa etsimään vihkiytyneitä, jotta hän voisi saarnata heille suurenmoista evankeliumia lunnaista, ennallistamisesta ja korkeasta kutsusta.”

Aluksi he joutuivat tyytymään siihen kirjallisuuteen, joka oli ilmestynyt englanniksi ja saksaksi. Mutta vuodesta 1909 lähtien heidän oli paljon helpompi kertoa Raamatun totuuksista toisille puolalaisille, kun Vartiotorni-seura julkaisi puolalaisia traktaatteja levitettäväksi ilmaiseksi. Tuona vuonna ilmestyi myös puolankielinen tiivistelmä Raamatun tutkielmien aineistosta. Vuonna 1915 alettiin sitten painaa puolankielistä Vartiotornia säännöllisesti joka kuukausi.

Totuuden siemenet alkavat itää

Syksyllä 1905 tuli erään varsovalaisen nauhatehtaan uudeksi johtajaksi Sveitsistä Bente-niminen raamatuntutkija. Vaikka hän joutui turvautumaan tulkkiin keskustellessaan työntekijöidensä kanssa, hän saavutti heidän luottamuksensa, ja ihmiset, jotka halusivat tietoa todellisesta kristillisestä veljeydestä, alkoivat kokoontua hänen kodissaan. Pian he keskustelivat säännöllisesti ajankohtaisista asioista Jumalan sanan valossa käyttäen apunaan raamatullista kirjallisuutta.

Venäjällä tämä oli protestoinnin ja kuohunnan aikaa. Sen vaikutus tuntui myös sillä Puolan alueella, joka oli Venäjän hallinnassa. Venäjän tsaarin vuonna 1906 allekirjoittama julistus soi silti kaikille uskonsuunnille oikeuden harjoittaa rauhallista uskonnollista toimintaa.

Raamatun totuuden valo häämötti kuitenkin vain heikosti pimeyteen, ja sitä tuskin huomasivat muut kuin sellaisten ihmisten lähisukulaiset ja tuttavat, jotka olivat jo kiinnostuneita Raamatusta. Tuo valo kajasti siitä huolimatta myös Varsovan ulkopuolelle, ja pieniä ryhmiä muodostettiin muihin kaupunkeihin. Niiden luona vieraili useita kertoja veli  H. Herkendell Saksan Barmen-Elberfeldissä sijainneesta Seuran toimistosta, josta nämä ryhmät saivat kirjallisuutta.

Uusia virikkeitä

Toukokuussa 1910 Charles Taze Russell, Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti, kävi pikaisesti Varsovassa. Vierailu ilahdutti suuresti sitä parinkymmenen hengen ryhmää, joka tuli kuuntelemaan häntä. Kolme heistä innostui siinä määrin, että he anoivat kolporteeraustyöhön, jolla nimellä tienraivauspalvelus silloin tunnettiin. He onnistuivat levittämään paljon kirjallisuutta ja tapasivat ihmisiä, joita kiinnosti saada tietoa ”pakanain aikojen” lähestyvästä lopusta (Luuk. 21:24, vuoden 1938 Kirkkoraamattu). Vuonna 1913 jotkut näistä ihmisistä, jotka osoittivat kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan, muodostivat ryhmiä Łódźissa ja muissakin paikoissa.

Varsovassa alkoi kuitenkin ilmaantua ongelmia julkisten kokousten pitämisessä. Venäläinen poliisikunta alkoi suhtautua epäluuloisesti kaikkeen sellaiseen, mikä näytti kapinan valmistelulta. Muuan sotilasvirkailija, joka oli äskettäin kiinnostunut totuudesta, puhui kuitenkin raamatuntutkijoiden puolesta, ja sen ansiosta julkaistiin julistus, jossa heille suotiin laillinen tunnustus. Kun Puola sai jälleen itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, tuosta julistuksesta, jonka Varsovan kuvernöörinä toiminut kenraali vuonna 1913 esitti, saatiin laillinen perusta veljien toiminnalle.

Jonkin aikaa raamatuntutkijoiden toiminta sujui normaaliin tapaan. Joillekuille totuuden puolesta taistelleille veteraaneille ovat heidän omien muistojensa tai heidän vanhempiensa kertomusten perusteella tuttuja veljet, jotka toimivat Varsovan seurakunnassa ennen vuotta 1914. Heihin kuuluivat veljet Kącki, Kokosiński, Barcikowski, Rudaś ja Kremer. Veli Dojczman ja sisar Maron toimivat muilla alueilla.

Kun sota puhkesi vuonna 1914, varsinkin kaupunkien  vaikeat elinolot saivat Varsovan ja Łódźin ryhmiin kuuluneet perheet hajaantumaan. Raamatuntutkijoiden toiminta ei kuitenkaan pysähtynyt. Muuan pieni ryhmä piti yhä kokouksia eräässä varsovalaisessa huoneistossa. Ajan mittaan tämä ryhmä löysi lisää ihmisiä, jotka pyrkivät saamaan selville sen, miten Raamattu selittää maailman tapahtumien merkityksen. Esimerkiksi Bolesław Uchman kastettiin vuonna 1916, ja sen jälkeen hän palveli Varsovan seurakunnan tukipylväänä yli puolen vuosisadan ajan. Vuoteen 1918 tultaessa kävi peräti 50 henkeä kuuntelemassa esitelmiä. Kun sota oli ohi ja amerikanpuolalaiset veljet tulivat auttamaan, työ sai uutta vauhtia.

Kukoistavia puolalaisseurakuntia Yhdysvalloissa

Puolalaissyntyisten ryhmä oli suurimpia ja toimeliaimpia kaikista siihen aikaan Yhdysvalloissa toimivista vieraskielisistä raamatuntutkijoiden ryhmistä.

Vaikka raamatuntutkijoita vainottiin ankarasti Yhdysvalloissa, erityisesti vuosina 1918 ja 1919, puolalaisryhmä osoitti oma-aloitteisuutta palvellessaan Jehovaa järjestyksellisellä tavalla. Alkuvuodesta 1919 he perustivat laillisen yhdistyksen huolehtimaan erityisesti puolankielisten seurakuntien tarpeista. Se rekisteröitiin Detroitissa Michiganissa. Sen puolankielinen nimi Strażnica – Towarzystwo Biblijne i Broszur merkitsee ’Vartiotornin raamattu- ja kirjasseuraa’. Sitä ei tarkoitettu emoyhdistyksen, Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran, kilpailijaksi. Detroitin toimistoa pidettiin yksinkertaisesti Seuran puolankielisenä haaratoimistona. Tarkoitus oli toimittaa seurakunnille järjestöltä tulevaa hengellistä ravintoa ja kannustaa uskollisuuteen vaikeana aikana sekä auttaa levittämään Raamatun totuutta Puolassa.

Jo vuonna 1920 tämä yhdistys nimitti kymmenen matkaedustajaa, ”saarnaajaveljeä”, vierailemaan puolankielisissä seurakunnissa. Heidän pitämillään 622 luennolla oli läsnä  yhteensä 211692 henkeä. Puolalaisia kolporteeraajia oli 36. Puolankielinen Vartiotorni ilmestyi säännöllisesti kahdesti kuussa. Seurakunnat saattoivat hankkia varastoonsa puolankielisiä kirjasia ja Raamatun tutkielmien osia. Vuonna 1921 ilmestyi uusi laulukirja, ”Tuhatvuotissarastuksen hymnejä”. Puolaksi käännetty kirjanen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan otettiin innostuneesti vastaan, ja sitä levitettiin yhdessä vuodessa 45545 kappaletta. Lisäksi julkaistiin Tutkielmien seitsemäs osa sekä vähän myöhemmin kirja Jumalan harppu.

Puolalaisveljet eivät suinkaan halunneet toimia riippumattomina englantia puhuvista veljistään. Detroitin yhdistyksen johtokunnan jäsenet valitsivat siksi tammikuussa 1921 presidentikseen J. F. Rutherfordin, joka oli siihen aikaan emoyhdistyksen presidenttinä. Saman vuoden heinäkuussa pidetyssä yhdistyksen yhtiökokouksessa päätettiin sulautua Seuran Pennsylvanian-yhdistykseen. Siitä lähtien oli vieläkin ilmeisempää, että Detroitin toimisto palveli Vartiotorni-seuran haaratoimistona. Toukokuussa 1922 tuo haaratoimisto siirtyi Brooklyniin, joka oli ollut lokakuusta 1919 lähtien jälleen Seuran toimintakeskuksena. Puolankielistä Vartiotornia sekä kirjoja ja kirjasia valmistettiin siitä lähtien Brooklynissa.

Koska puolalaisveljet olivat innokkaita ja osoittivat kunnioitusta Jehovan käyttämää järjestöä kohtaan, Jehova siunasi heidän ponnistelunsa. Esimerkiksi vuonna 1921 heillä oli puolankielinen Kristuksen kuoleman muistonvietto 65 paikassa Yhdysvalloissa ja läsnä oli yhteensä 2942 henkeä. Vuotta myöhemmin lähetti muistonviettoraportin 73 puolankielistä seurakuntaa ja ryhmää. Ja vuonna 1923 oli Chicagon puolankielisessä seurakunnassa läsnä 675 henkeä, mikä oli neljänneksi suurin määrä maailmassa; kaikista kieliryhmistä vain New Yorkissa (906), Lontoossa (1029) ja Los Angelesissa (850) oli suurempi läsnäolijamäärä.

 Tämä vaikutti myös Puolaan. Puolalaisveljet alkoivat kasvavin joukoin käydä synnyinmaassaan asuvien sukulaistensa luona. He selittivät näille Raamatun totuuksia ja jäivät joskus jopa perustamaan seurakuntia. Tämä kävi helpommaksi vuonna 1921, kun Puola hyväksyi demokraattisen perustuslain. Vaikka roomalaiskatolinen kirkko sai etuoikeutetun aseman, kaikille taattiin omantunnon- ja uskonnonvapaus.

Vartiotornin julkaisuja lähetettiin Puolaan yhä enemmän. Vuonna 1919 ilmoitettiin, että Puolassa tehtävän työn helpottamiseksi oli suunnitteilla perustaa haaratoimisto Varsovaan. Se alkoi toimia vuonna 1921.

Valeveljet yrittävät horjuttaa uskoa

Puolan venäläisellä lohkolla asuvilla veljillä ei ollut ensimmäisen maailmansodan aikana lainkaan yhteyksiä muuhun maailmaan. Esimerkiksi uutinen veli Russellin kuolemasta saavutti Varsovan seurakunnan vasta vuonna 1919 – yli kahden vuoden kuluttua tapahtuneesta – ja silloinkin vain epävirallista tietä. Sinne saapui myös hämmentäviä huhuja Amerikan veljien välille syntyneistä jakaumista, ja ne aiheuttivat vaikeuksia varsinkin, kun erään vastustavan ryhmän edustaja matkusti Yhdysvalloista Varsovaan vaikuttaakseen siellä toimivaan ryhmään. Houkuteltuaan useimmat veljet puolelleen vastustajat saivat valvontaansa silloisen Puolan veljien käytössä olleen laillisen yhdistyksen. Varsovan seurakunta menetti näin muun muassa kokouspaikkansa.

Onneksi Amerikan uskollisetkin puolalaisveljet lähettivät valtuuskunnan Puolaan. Siihen kuuluivat W. Kołomyjski, saarnaajaveli eli matkapuhuja, joka oli Seuran Michiganin-yhdistyksen puheenjohtaja, ja C. Kasprzykowski. He saapuivat Puolaan vuonna 1920, ja Varsovan veljet ottivat heidät iloiten vastaan.

 Koska seurakuntaan jääneet veljet olivat menettäneet vakituisen kokouspaikkansa, he vuokrasivat elokuvateattereita seurakunnan tutkisteluja ja esitelmiä varten. Sunnuntaisin pidettäviä esitelmiä mainostettiin sanomalehdissä ja jakeluilmoituksin, joita levitettiin kadulla. Veljien kohtaamista ongelmista huolimatta edistymisen mahdollisuudet näyttivät hyviltä.

Samana vuonna tuli Saatanalta uusi isku. Neuvosto-Venäjän ja Puolan välille syttyi sota, ja se aiheutti ennennäkemättömän inflaation, joka vaikeutti pahasti veljien työtä. Tuona kriittisenä aikana veli Kołomyjski vielä sairastui lavantautiin. Siitä toivuttuaan hän palasi Yhdysvaltoihin, jossa hän jatkoi palvelustaan saarnaajaveljenä.

Seura antoi Varsovan veljien pyynnöstä veli Kasprzykowskin toimia edelleen Puolassa sen edustajana. Hän oli hyvin oma-aloitteinen ja sai aikaan esimerkiksi sen, että Raamatuntutkijoiden seuran II ryhmä rekisteröitiin virallisesti. Tämä II ryhmä koostui Seuralle uskollisista veljistä ja korvasi vastustajien käsiin joutuneen edellisen yhdistyksen. Koska raamatuntutkijat tunnustettiin näin taas laillisesti, he saattoivat järjestää enemmän esitelmiä. Näissä esitelmissä oli vuonna 1921 joskus jopa 700 kuulijaa. Veljet myös löysivät uutta salia varten rakennuksen, jossa oli uudistustöiden jälkeen yli 400 istumapaikkaa.

Ensimmäisessä yleiskonventissa (30.10.–2.11.1921) oli läsnä 500 henkeä Puolan eri osista ja 14 kävi kasteella. Seuraavana vuonna oli muistonvietossa 32 paikkakunnalla eri puolilla maata läsnä 657 henkeä! Samana vuonna pidettiin useita konventteja, ja 108 henkeä tarjoutui niissä vesikasteelle. Työ eteni hyvää vauhtia.

Parjasiko hän paavia?

Jan Kusina palasi vuonna 1920 Yhdysvalloista Krakovaan, entisen Itävalta-Unkarin alueella sijaitsevaan suureen  kaupunkiin. Vaikka hän itse oli uusi totuudessa, hän onnistui herättämään nopeasti kiinnostusta eräässä pienessä vilpittömien ihmisten ryhmässä. Mutta hänet pidätettiin, ja häntä syytettiin paavin parjaamisesta. Todellisuudessa hän oli kuitenkin vain kertonut Raamatun totuuksista toisille. Oikeudessa hän turvautui puolustuksessaan Raamattuun. Tuomari, joka oli oikeamielinen mies, vapautti hänet syytteestä.

Samoihin aikoihin kertoi Józef Krett, saarnaajaveli joka oli tullut Yhdysvalloista vierailulle Varsovaan ja Krakovaan, että koululaisten käskettiin korjata katekismuksessa olevaa rukoustaan niin, että se kuului: ”Oi Herra, varjele meitä äkkikuolemalta, nälältä, tulelta, sodalta ja amerikkalaisen kerettiläisyyden rutolta.”

Teologit yrittävät häpäistä raamatuntutkijoita

Kotimaahansa palasi myös veli Winiarz, varakas mutta uhrautuvainen mies, joka osti Krakovasta talon kokouspaikaksi. Tuossa talossa pidettiin vuonna 1922 kolmen veljen ja kolmen katolisen teologin välinen väittely.

Franciszek Puchała oli edellisenä vuonna palannut Amerikasta ja julkaissut omissa nimissään lentolehtisen, jossa oli luettelo 13:sta kirkon opista. Hän lupasi maksaa jokaisesta opista 10000 Puolan markkaa sille, joka pystyisi todistamaan opin perustuvan Pyhään Raamattuun. Luettelossa mainittiin ihmissielun kuolemattomuus, helvetintuli, kiirastuli, messu-uhri, pappien selibaatti, papeille ripittäytyminen, rukousnauhan käyttö ja niin edelleen. ”Se oli samaa kuin olisi sohaissut kepillä muurahaispesää”, kirjoitti veli Puchała myöhemmin.

Papit vaativat katolisissa lehdissä, että lentolehtisen kirjoittajan oli ilmoitettava julkisesti luopuvansa esityksestään. Muussa tapauksessa he sanoivat syyttävänsä Franciszek Puchałaa kirkon herjaamisesta. Hän ei säikähtänyt, vaan pyysi julkista keskustelua.

 Neuvoteltuaan Rooman kuurian kanssa papit suostuivat keskusteluun, mutta he sanoivat, että ”käsiteltävien asioiden pyhyyden vuoksi” keskustelu oli käytävä suljettujen ovien takana. Veli Puchała suostui siihen. Voitonvarmoina papit kutsuivat paikalle valmiiksi asianajajan, jonka oli määrä ryhtyä oikeustoimenpiteisiin veljiä vastaan heti, kun nämä olisivat kärsineet tappion. Kirkon sanomalehdessä julistettiin ylimielisesti: ”Näemme, kumpi on oikeassa – satoja vuosia vanha roomalaiskatolinen kirkko vai tämä surkea kourallinen harhaan johdettuja olioita, jotka eivät pysty edes lukemaan oikein Pyhää Raamattua.”

Tunnettu jesuiitta ja teologi Jan Rostworowski johti katolista valtuuskuntaa, ja hänen kanssaan oli kaksi muuta pappia. Raamatuntutkijoita edustivat Franciszek Puchała ja kaksi muuta veljeä. Läsnä oli myös pikakirjoittajia ja useita muita, joiden oli määrä toimia todistajina. Jesuiitoilla oli mukanaan kaksi suurta matkalaukullista kirjoja. Veljillä oli vain Raamattunsa sekä kreikan ja heprean kielen sanakirjat.

 Papit pyysivät käsiteltäväksi ensin lentolehtisen 13. kohtaa (sielun kuolemattomuus). Parin tunnin kuluttua he pyysivät anteeksi, ettei heillä ollut enempää aikaa, ja lähtivät. Vaikka he eivät koskaan myöntäneet julkisesti tappiotaan, he tunnustivat erään sanomalehden kirjoituksessa: ”Meidän on myönnettävä, että raamatuntutkijat – – eivät ole täysin tietämättömiä.”

Koko keskustelu julkaistiin kirjasena nimeltä Bitwa na niebie (Taistelu taivaissa), jonka ensimmäinen painos oli 10000 kappaletta ja josta otettiin monta uusintapainosta. Krakovan ja sen ympäristön vanhastaan uskonnollisen yhdyskunnan oli pakko herätä uneliaisuudestaan. Mihin se johti? Krakovassa oli vuonna 1923 muistonvietossa läsnä 69 henkeä.

Papit eivät tietenkään koskaan antaneet veli Puchałalle anteeksi sitä, että tämä oli heikentänyt julkisesti roomalaiskatolisen kirkon arvovaltaa. He yrittivät kaikin mahdollisin tavoin vaikeuttaa hänen elämäänsä. Hänen kotiinsa lähetettiin poliisi tekemään muistiinpanoja siellä pidetyistä kokouksista, ja hänet tuotiin myöhemmin monesti oikeuden eteen. Useammin kuin kerran palkkamurhaajat olivat vähällä tappaa hänet, mutta Jehova suojeli häntä.

Saarnatessaan Wawrzeńczycen kylässä muuan pappi yllytti kerran ihmisiä hyökkäämään puunuijat aseinaan veli Puchałan kimppuun, kun tämä tulisi pitämään puhetta. Ryhmä fanaattisia naisia päätti innokkaasti täyttää papin käskyn. He odottivat veli Puchałaa aamuvarhaisesta illansuuhun saakka. Saavuttuaan paikalle veli sanoi heille tyynesti: ”Joka teistä on synnitön, se lyököön minua ensimmäisenä nuijallaan.” Lopulta naiset vetäytyivät pois. Heidän palattuaan kotiin heidän aviomiehensä antoivat heidän kuitenkin maistaa samoista nuijista, joilla he olivat aikoneet hakata veli Puchałaa. Miksi? Koska miehet olivat kiukkuisia jouduttuaan odottamaan päivällistä niin pitkään!

 Liikkeenharjoittaja kertoo totuudesta opettajalle

Erään suuren kenkäkaupan omistaja, joka asui tekstiiliteollisuuden keskuksessa Łódźissa, matkusti vuonna 1919 Gdańskiin saamaan lääkärinhoitoa. Siellä tämä liikenainen, rouva Mandowa, kuuli ensi kertaa Pyhän Raamatun totuudesta. Vilpittömin sydämin hän omaksui sen. Hänellä oli kotiin palatessaan pino Seuran kirjallisuutta, ja hän puhui lukemastaan innokkaasti ystävilleen ja tuttavilleen. Hänen esittämänsä todisteet tekivät syvän vaikutuksen erääseen nuoreen opettajaan, joka oli tullut ystävänsä kehotuksesta tämän mukana kokouksiin.

Vuonna 1920 tämä opettaja, Wilhelm Scheider, hankki siirron maaseudulta Łódźiin päästäkseen siellä kokoontuvan kiinnostuneiden pienen ryhmän yhteyteen. Rouva Mandowasta tuli myöhemmin raamatuntutkija, ja hänen luonaan kokoontuva ryhmä sai tukea veljiltä, jotka tulivat aika ajoin Łódźiin junalla Gdańskista 390 kilometrin päästä. Tutkiessaan Seuran julkaisuja ja Raamattua myös Scheider vakuuttui siitä, että hän oli löytänyt totuuden. Koettelemuksista ja ahdistuksista huolimatta hän piti sitä uskollisesti elämänsä keskipisteenä, kunnes hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1971.

Łódźissa annetaan rohkeasti julkista todistusta

Łódźissa kokoontuvan ryhmän julkinen todistaminen jäi aluksi melko vähiin. Mutta kun sisar Mandowa kuoli vuonna 1922, hänen hautajaisiinsa liittyvät ongelmat osoittautuivat käännekohdaksi. Papit eivät antaneet haudata häntä hautausmaahan, ja se nostatti runsaasti arvostelua uutisvälineissä. Kun oli kamppailtu kolme päivää ja poliisikin oli joutunut puuttumaan tilanteeseen, saatiin hautapaikka eräästä muslimien pienestä hautausmaasta. Hautajaisissa oli tuhatkunta henkeä, jotka olivat uteliaita tietämään, mihin raamatuntutkijat todellisuudessa uskoivat. Gdańskista tulleen veljen  pitämä raamatullinen puhe oli ensimmäinen Łódźissa koskaan annettu julkinen todistus.

Sen jälkeen esitelmiä järjestettiin tiheämpään ja niitä mainostettiin sanomalehdissä. Näitä kokouksia varten vuokrattiin elokuvateattereita. Aluksi kaikki kuulijat mahtuivatkin niihin, mutta pian tuon 500000 asukkaan kaupungin suurinkin teatteri kävi liian pieneksi. Samanaikaisesti kokoonnuttiin pieninä ryhminä yksityiskoteihin tutkimaan Raamattua ja Raamattuun perustuvaa kirjallisuutta. Koska monet Łódźin asukkaat olivat saksalais- tai juutalaissyntyisiä, esitelmiä ja pienehköjä kokouksia pidettiin sekä puolan että saksan kielellä.

Sadat, elleivät tuhannet, niistä, jotka kuuntelivat näitä esitelmiä Łódźissa, olivat opetuslapsi Jaakobin sanoin ”vain kuulijoita”, mutta eivät ”sanan tekijöitä” (Jaak. 1:22). Muistonvieton läsnäolijamäärä oli kuitenkin vuosina 1922–24 noussut 25 hengestä 92:een. Vuonna 1924 Łódźin veljet uudistivat kaupungin keskellä sijainneen tyhjäksi jääneen tehtaan kauniiksi saliksi, jossa heillä oli ensimmäinen konventtinsa. Tuossa tilaisuudessa oli parisataa läsnäolijaa.

Näihin aikoihin veljet keskittyivät uuteen työhön: he kutsuivat ihmisiä katsomaan ”Kuvanäytös Luomista”, elo- ja kuultokuvaesitystä jota oli vasta alettu näyttää Puolassa 1920-luvun alusta. Koko ohjelma käsitti neljä kahden tunnin esitystä. Niin moni halusi nähdä sen, että vaikka käytössä olivat suurimmat salit, veljet joutuivat pitämään näytännön monta kertaa.

Esitelmät saavat aikaan kasvua Poznańissa

Vuonna 1910 oli 18-vuotias Teofil Szmidt muuttanut kotoaan läheltä Radomskoa Saksaan etsimään työtä. Siellä hän kuuli vuonna 1914 raamatuntutkijoista ja meni katsomaan ”Kuvanäytös Luomista”. Hän sai tyydyttäviä tietoja kahdesta häntä pitkään kiinnostaneesta aiheesta: Kristuksen paluusta ja maailman lopusta.

 Muutettuaan myöhemmin takaisin siihen Puolan osaan, joka oli silloin Preussin alaisuudessa, hän sai yhteyden Poznańissa kokoontuvaan ryhmään, joka luki C. T. Russellin kirjoittamia kirjoja. Vaikka hän ei ollut vielä käynyt kasteella, hän otti johdon näissä tutkistelukokouksissa ja edistyi jatkuvasti. Kun veli Kujat oli vuonna 1918 käymässä Berliinistä, Teofil Szmidt kastettiin ja nimitettiin myös palvelijaksi Poznańin ensimmäiseen seurakuntaan. Seuraavina vuosina hän organisoi innokkaasti esitelmiä. Hänen lähtiessään Poznańista vuonna 1922 seurakunta oli kasvanut, niin että siinä oli parisenkymmentä aktiivista jäsentä.

Sitten muutti veli Kącki Varsovasta huolehtimaan Poznańin seurakunnasta. Hän oli oppinut totuuden ennen vuotta 1914, aikana jolloin hän oli lahjakkaana kuvanveistäjänä lähtemäisillään Pariisiin saamaan yliopistokoulutusta, mutta omistautuikin sen sijaan Jehovan palvelukseen. Hän vuokrasi innokkaasti Poznańista saleja omalla kustannuksellaan ja piti kannustavia raamatullisia puheita. Tuloksena oli, että muistonvieton läsnäolijamäärä nousi vuonna 1924 Poznańissa 91:een. Samana vuonna Varsovassa oli läsnä 281 henkeä ja 13 muussa Puolan kaupungissa 625 henkeä, jos mukaan lasketaan vain sellaiset ryhmät, joissa oli läsnä vähintään 20 henkeä. Kasvun jatkuminen näytti varmalta. Mutta tulossa oli ankaria uskon koetuksia.

Vuosi 1925 – hajaannuksen aikaa

Vaikka veli Kasprzykowski olikin tehnyt arvokasta palvelusta veljien hyväksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ylpeys sai hänet myöhemmin kompastumaan. Ensin hänen ylpeytensä näkyi siinä, että hän loukkaantui saadessaan neuvoja, mutta myöhemmin hän alkoi suoranaisesti vastustaa entisiä veljiään. Kun Vartiotornissa ruvettiin yhä painokkaammin korostamaan jokaisen velvollisuutta saarnata hyvää uutista, hän löysi kuulevia korvia niiden joukosta, jotka eivät halunneet tehdä mitään muuta kuin kuunnella.

 Varsovan seurakunta oli jonkin aikaa näennäisesti yksimielinen kokoontuessaan edelleen yhteen, mutta todellisuudessa se oli selvästi jakautunut. Tilanne kärjistyi vuoden 1925 muistonvieton aikaan. Noin 300 veljestä vain 30 pysyi uskollisina Seuralle.

Monet muut seurakunnat joutuivat pian samaan kurimukseen. Łódźissa kokoontui 150:stä vain 3 veljeä ja 6 sisarta uskollisesti edelleen yhteen tutkimaan Jumalan sanaa Vartiotorni-seuran julkaisujen avulla. He osallistuivat myös kenttäpalvelukseen käyttäen ahkerasti Kultainen Aika -lehteä (nykyään Herätkää!), jota alettiin julkaista puolaksi vuonna 1925.

Kun monet päättämättömät tai hämmennyksiin joutuneet näkivät tämän Łódźin pienen ryhmän hengellisyyden ja innon, he palasivat järjestöön. Seura oli neuvonut organisoimaan ”lähetystyöntekijä”-ryhmiä, jotka todistaisivat syrjäseutujen asukkaille, ja Łódźin seurakunta otti sinä kesänä johdon tässä työssä. Joskus se järjesti esitelmiä jopa 150 kilometrin päähän.

Ongelmat eivät kuitenkaan olleet takanapäin. Eri puolilla maata oli sellaisia, jotka palvelivat Jumalaa etupäässä siksi, että he luulivat saavansa taivaallisen elämän palkintonsa viimeistään vuonna 1925. Moni heistä heikkeni hengellisesti tai jäi pois tuon vuoden mentyä. Useat oppositioryhmät yrittivät tuolloin pontevasti saada ylivallan seurakunnissa tai ainakin heikentää niitä. Kolme tällaista oppositioryhmää on säilynyt aina nykyaikaan saakka. Vuosien mittaan kävi kuitenkin ilmeiseksi, keitä Jumala siunasi ja ketkä saarnasivat Jumalan ”valtakunnan hyvää uutista”, kuten Raamatussa oli viitoitettu (Matt. 24:14).

Näiden kriisien jälkeen piti ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjan” johdolla tehtävä työ aloittaa melkein alusta. Esteitä oli vielä jäljellä, mutta hyviä tuloksiakin saatiin. (Matt. 24:45–47.)

 Työ alkaa vakiintua

Varsovan tilanne ei näyttänyt kovinkaan pian normaalistuvan. Veli Wnorowski lähetettiin Puolaan, mutta suunnilleen vuodessa hän väsyi asiaintilaan ja palasi Amerikkaan. Sitten pantiin veli Szwed huolehtimaan Varsovan toimistosta, mutta vuoden päästä hänen tilalleen määrättiin Wacław Narodowicz, joka tosin oli hyvä puhuja, mutta ei viihtynyt toimistotyössä ja halusi siksi vuoden kuluttua palata kentälle.

Seuralle uskollisilla veljillä ei ollut tänä vaikeana aikana mitään laillista elintä, jonka välityksellä he olisivat voineet järjestää luentoja, konventeista puhumattakaan. Alkuperäinen yhdistys oli vastustajien käsissä, ja nyt myös Raamatuntutkijoiden seuran II ryhmä oli luopioiden, Kasprzykowskin ja hänen seuraajiensa, valvonnassa. Viranomaiset kieltäytyivät edes harkitsemasta kolmannen ryhmän hyväksymistä, ja siksi tilanne oli lukkiutunut.

Jehova kuitenkin kuunteli uskollisten palvelijoidensa rukouksia ja toi ratkaisun. Całka-niminen vaatimaton mies, joka oli oppinut totuuden ennen ensimmäistä maailmansotaa, oli Varsovassa rekisteröidyn alkuperäisen raamatuntutkijoiden yhdistyksen jäsen. Hän oli aiemmin kompastunut hengellisesti, mutta tällä kriittisellä hetkellä hän otti aloitteen päästäkseen jälleen seurakunnan yhteyteen. Lisäksi hän suostui luovuttamaan Wilhelm Scheiderille täydet valtuudet, jotka hänellä oli yhdistyksen jäsenenä. Tämä auttoi suuresti veljiä ”hyvän uutisen puolustamisessa ja laillisessa vahvistamisessa” (Fil. 1:7).

Vuonna 1927 Seura lähetti Puolaan miellyttävän ja kyvykkään veljen, joka oli vieraillut Yhdysvaltain ja Ranskan seurakunnissa saarnaajaveljenä. Tämä veli, Ludwik Kuźma, kannusti monia toimimaan innokkaasti. Siihen mennessä kun hän palasi Amerikkaan, hänelle oli kuitenkin käynyt selväksi, että tarvittiin kiinteämpää yhteyttä Seuran päätoimistoon.  Siksi veli Rutherford päätti tehdä joitakin organisaatiomuutoksia.

Koska veli Narodowicz oli lähtenyt pois Varsovan toimistosta, Paul Balzereit lähetettiin Seuran Saksan-toimistosta ottamaan selvää, kuka puolalainen voisi yhteistyössä Saksan toimiston kanssa huolehtia puolalaisista Jehovan palvelijoista. Łódźin seurakunta otti siihen aikaan oivallisen johdon kenttäpalveluksessa, ja siksi veli Balzereit kysyi siellä palvelevalta Wilhelm Scheiderilta, ottaisiko tämä tehtävän vastaan. Veli Scheider ehdotti kuitenkin nöyrästi Edward Rüdigeria, joka toimi silloin Kultaisen Ajan kääntäjänä, ja veli Rüdiger huolehtikin tuosta vastuusta lähes vuoden ajan.

Kun saksalaisveljet eivät matkustusrajoitusten vuoksi enää voineet auttaa puolalaisia, Puolan teokraattisten toimintojen yleisvalvonta annettiin Seuran Keski-Euroopan-toimistolle Berniin Sveitsiin. Martin Harbeck lähti sieltä vuonna 1928 Puolaan etsimään jälleen jotakuta, joka olisi pätevä palvelemaan Puolan kentän valvojana. Veli Scheideria pyydettiin uudelleen ottamaan vastaan tämä tehtävä, ja tällä kertaa hän suostui.

Kasvu jatkui nyt tasaisena. Vuonna 1927 oli muistonvietossa ollut 1101 henkeä, mutta vain 76 näistä oli raportoinut saarnanneensa hyvää uutista. Vuoden 1928 loppuun mennessä oli 24 seurakuntaa järjestetty palvelukseen ja 256 julistajaa oli raportoinut säännöllisesti toimintansa. Vuonna 1929 Valtakunnan sanoman saarnaamista varten organisoitujen seurakuntien määrä nousi 40:een, ja vuonna 1930 niitä oli 55.

Aika ajoin nämä seurakunnat järjestivät Seuran ohjeiden mukaisesti erityistoiminnan viikkoja. Vuonna 1929 siirrettiin ensi kerran joitakuita kolporteeraajia Puolan kaakkoisosiin kertomaan Valtakunnan totuuksista siellä asuville ukrainalaisille. Vuoden 1930 Vuosikirjassa (engl.) sanottiin: ”Yhä useammat veljet tajuavat, ettei heitä ole kutsuttu viinitarhaan  istumaan Herran kanssa, vaan työskentelemään hänen kanssaan.”

Seulonnan aika

Sillä välin olivat Varsovasta Seuran toimistoa varten vuokratut tilat käyneet liian pieniksi. Etsinnät jonkin muun paikan löytämiseksi tuosta kaupungista eivät tuottaneet tulosta: hinnat olivat liian korkeita. Siksi toimisto päätettiin siirtää Łódźiin.

Tilapäinen toimisto perustettiin sinne seurakunnan kokouspaikkaan. Vuonna 1932 löydettiin lopulta sopiva rakennus Rzgowskakatu 24:stä. Seurakunnille kerrottiin, paljonko rahaa tarvittaisiin sen hankkimiseen, mutta veljet, jotka olivat aiemmin olleet hyvin auliita uhrauksiin, eivät osoittaneet vastakaikua. Omistaja suostui lykkäämään maksua, vaikka hänellä oli tiedossa muitakin ostajia. Jälleen veljille kerrottiin tilanteesta. Taaskaan ei kukaan reagoinut. Miksi ei?

 Ennen kuin vastaus paljastui, Jehova järjesti apua toisesta lähteestä. Kolme päivää ennen maksuaikaa sisar Scheider saattoi lainata tarvittavan rahan melko varakkaalta sisarpuoleltaan, vaikka tämä ei suhtautunutkaan suosiollisesti totuuteen.

Pian kuitenkin selvisi, miksi seurakunnat olivat epäröineet antaa varoja rakennuksen ostamiseen Łódźista. Wacław Narodowicz, joka palveli saarnaajaveljenä, oli matkustellut eri osissa Puolaa puhumassa sen puolesta, että toimisto jätettäisiin Varsovaan ja alistettaisiin jälleen hänen johtoonsa. Hän pyysi rahaa voidakseen hankkia toimistotilat Varsovasta ja kehotti antamaan nuo rahat hänelle. Vaikka Narodowicz ei onnistunutkaan yrityksessään, hän herätti levottomuutta monissa veljissä. Myöhemmin hänestä tuli luopio.

”Epävakaat sielut”, jotka eivät pysyneet uskollisina Jehovalle ja hänen järjestölleen vaan seurasivat ihmisiä, seuloutuivat tuohon aikaan pois (2. Piet. 2:14, 15). Tähän vaikutti suuresti toiminta, joka liittyi nimen Jehovan todistajat omaksumiseen. Kaikki eivät halunneet todistaa. Mutta ne, jotka jäivät järjestön yhteyteen, osoittivat rakkautensa Jehovaa kohtaan olevan aitoa. Tämä olikin tärkeää, koska 1930-luku ja sitä seuraavat vuodet osoittautuivat ajaksi, jolloin Puolan Jehovan todistajien piti taistella säilyäkseen elossa. Tuohon aikaan kävi toistuvasti ilmi Jesajan 54:17:n sanojen totuudenmukaisuus: Jehovan palvelijoita vastaan valmistettiin paljon aseita, mutta ne kaikki olivat tehottomia eivätkä onnistuneet tukahduttamaan tosi palvontaa.

Hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä

Roomalaiskatolinen papisto turvautui yhä useammin Jehovan palvelijoiden herjaamiseen; se puhui heistä pahaa erityisesti lehtien palstoilla. Papit myös vaativat ihmisiä luovuttamaan kaiken raamatuntutkijoilta saamansa kirjallisuuden, jotta se voitaisiin polttaa julkisesti. Eräs paljon  julkisuutta saanut tapaus sattui Choinicessa. Sikäläinen virallisen syyttäjän toimisto syytti paikallista tienraivaajaa, veli Śmieszkoa, jumalanpilkasta, jota olisi esitetty painotuotteiden välityksellä. Vuonna 1933 pidettiin oikeudenkäynti, johon saapui paljon yleisöä. Janke-niminen katolinen pappi kutsuttiin todistamaan. Hän oli väitellyt tohtoriksi ja toimi uskonnonopettajana paikallisessa lukiossa. Veli Scheider edusti Seuraa. Käsiteltäviin aiheisiin kuuluivat sielun kuolemattomuus, ikuinen piina ja kiirastuli. Janke tunnusti jälkeenpäin tappionsa, kun hän tuli veli Scheiderin tykö, puristi tämän kättä ja sanoi, ettei hän enää koskaan antaisi sotkea itseään tällaiseen juttuun.

Krakovalainen sanomalehti Ilustrowany Kurier Codzienny (Kuvitettu päiväkuriiri) yhtyi todistajiin kohdistuneeseen hyökkäykseen. Heitä syytettiin lehdessä valepukuisiksi kommunisteiksi, jotka lauloivat bolševikkilauluja, olivat saaneet  valmennusta Neuvostoliitossa ja saivat sieltä rahaa. Tässä tapauksessa veljet vetivät tuosta lehdestä vastaavat oikeuteen, ja toimittajalle langetettiin rangaistus.

Jesuiitta Mieczysław Skrudlik julkaisi omissa nimissään kirjasia, joissa herjattiin todistajia. Mutta kun hänet haastettiin oikeuteen, hän väitti olevansa sairas. Kolmesti hän pyysi lykkäystä. Sillä välin hän muutti useita kertoja, ja lopulta häntä ei enää onnistuttu löytämään.

Pappien hyökkäykset eivät kuitenkaan aina olleet sanallisia. He ja heidän kätyrinsä turvautuivat toistuvasti myös väkivaltaan. Kun todistajat julistivat sanomaansa talosta taloon, vastustajat hyökkäsivät heidän kimppuunsa käyttäen nyrkkejään ja jalkojaan sekä keppejä ja kiviä. He tuhosivat raamatullista kirjallisuutta ja jättivät todistajat makaamaan maahan verissään tai tajuttomina. Jotkut todistajat, jotka olivat menossa saarnaamaan syrjäseuduille, pysäytettiin, heitä piestiin ja heidät upotettiin hetkeksi veden alle; heidän polkupyöränsä ja moottoripyöränsä rikottiin; heidän kirjallisuutensa takavarikoitiin ja tuhottiin.

Tienraivaajaveteraani Bolesław Zawadzki kirjoitti muistelmissaan, että kerran kun hänen vanhempiensa kodissa Kielcessä pidettiin kokousta, parituhantinen vihaisten, huutavien ihmisten joukkio piiritti talon ja alkoi heitellä kiviä. Uusia kiviä tuotiin paikalle kottikärryillä. ”Peli” päättyi vasta pitkälti puolenyön jälkeen. Kun katon läpi tulleet kivet koottiin, niitä kertyi kuusi kärryllistä! Yrittäessään torjua tätä vainon aaltoa veljet onnistuivat joskus hankkimaan rangaistuksen varsinaisille kiusantekijöille, mutta saivat harvemmin vedettyä oikeuteen todellisia kiihottajia, pappeja.

Asianmukaisesta organisaatiosta koituu siunauksia

Erityisesti 1920-luvun lopulta lähtien seurakuntia autettiin enemmän kenttäpalvelukseen liittyvissä asioissa. Niille  määrättiin omat kenttäpalvelusalueet. Kuhunkin seurakuntaan lähetettiin vierailulle piiri-palvelustyönjohtaja, joka piti puheita ja valmensi veljiä kenttäpalveluksessa. Tästä järjestelystä saatiin paljon apua ja uusia virikkeitä. Monet kauan mukana olleet todistajat muistavat yhä Ludwik Kinickin, joka oli yksi näistä innokkaista ja uhrautuvaisista veljistä.

Myös silloiset 30–50 tienraivaajaa ilmaisivat uhrautuvaista henkeä. He saarnasivat mielellään etäisilläkin alueilla, joilla ei ollut seurakuntia, ja kävelivät lukemattomia kilometrejä, koska vain harvalla oli polkupyörä. He saivat pitää osan kirjallisuudesta saamistaan korvauksista, ja joissakin tapauksissa heillä ei juuri muita tuloja ollutkaan. Talvisin he nukkuivat usein heinäsuovissa tai ladon lattialle levitetyillä oljilla oma takkinsa peitteenään.

Vaikka heidän tapaamansa ihmiset olivatkin hyväsydämisiä, näillä oli usein vain vähän tietoa Raamatusta tai maallisesta historiasta. Stefan Milewski muistaa, että kun hän kerran keskusteli erään kyläläisten ryhmän kanssa ja mainitsi Jeesuksen olleen syntyperältään juutalainen, ihmiset närkästyivät niin, että olivat vähällä piestä hänet. He huusivat vihoissaan: ”Herra Jeesus oli puolalainen ja katolilainen!”

Kaikesta huolimatta todistajat osoittivat jatkuvasti intoa etsiessään lampaankaltaisia ihmisiä. Vuonna 1932 he käyttivät palvelukseen 103323 tuntia, levittivät 177505 kirjaa ja kirjasta, 2101 Raamattua ja 87455 Kultainen Aika -lehteä. Tämä sai erään varsovalaisen sanomalehden huomauttamaan: ”Puolassa on tuskin enempää kuin 600000 raamatuntutkijaa, mutta tämä pieni ryhmä näyttää herättävän niin paljon levottomuutta, ettei vastaavaa havaita mistään muusta uskonnosta.” Toimivia todistajia oli siihen aikaan todellisuudessa vain noin 600! Mutta joidenkuiden tarkkailijoiden silmissä oli pienestä tullut jo tuhat (vrt. Jes. 60:22, UM).

 Taistelu kiihtyy

Katolinen papisto painosti edelleen viranomaisia pysäyttämään Jehovan todistajat. Näitä vastaan esitettiin aina samat syytökset: kommunistisen propagandan levittäminen, rahan kerääminen ilman lupaa, sunnuntaisapatin rikkominen sekä kirkon ja sen opetusten rienaaminen. Vuonna 1933 ilmoitettiin noin sadasta tapauksesta, joissa poliisi oli pysäyttänyt julistajat. Lisäksi oli ainakin 41 tapausta, joissa kiihkomieliset väkijoukot pieksivät pahasti todistajia. Kaksi vuotta myöhemmin sattui 3000 tapausta, joissa papit ilmoittivat todistajista poliiseille. Kun yhteen säädökseen perustuneet syytökset eivät tuottaneet tuloksia, papit turvautuivat johonkin muuhun ja sitten taas johonkin muuhun säädökseen. Mutta jo ennen kuin tapaukset tulivat oikeuteen, useimmat syytteet raukesivat perusteettomina; jotkin jutut johtivat vapauttamiseen syytteestä.

Veljillä ei ollut varaa palkata asianajajia joka kerta, kun heidät pidätettiin, mutta he saivat lainopillisia neuvoja Seuran toimistosta. Heille lähetettiin sieltä satoja asiakirjoja, joissa oli tietoja muutoksenhakuyrityksistä, suotuisista päätöksistä ja jutuista, jotka olivat arvokkaita ennakkotapauksia. Saamiensa ohjeiden mukaisesti veljet tähdensivät oikeudessa Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista, eivät lainopillisia muodollisuuksia. Muutamassa vaativassa jutussa kuitenkin käytettiin asianajajia, jotka tarjoutuivat puolustamaan veljiä.

Tehdäkseen kaupustelusyytteet tyhjäksi Seura valmisti kortteja, joissa osoitettiin niiden haltijalla olevan valtuus saarnata omantunnon- ja uskonnonvapauden nojalla. Koska yleisiä kouluja käyvät todistajien lapset eivät useinkaan päässeet luokaltaan siksi, että he kieltäytyivät tulemasta pakollisille uskontotunneille, Seura valmisti heille erikoistodistuksia. Ne vahvistivat sen, että lapsi oli käynyt oman  uskonnollisen yhteisönsä uskontotunneilla ja saanut sen ja sen arvosanan. Monissa seurakunnissa pidettiinkin tätä tarkoitusta varten ”pyhäkoulua” useiden vuosien ajan. Veljien nähtyä paljon vaivaa asian hyväksi Puolan opetus- ja uskontoasiainministeriö hyväksyi säädöksen, joka velvoitti kouluviranomaiset kelpuuttamaan nämä todistukset. Kun nuo arvosanat saatiin kirjattua koulun asiapapereihin, lapsi voitiin siirtää ylemmälle luokalle.

Jotkut julkiset viranhaltijat tajusivat selvästi, että Jehovan todistajia vastaan nostettujen syytteiden vaikuttimena oli uskonnollinen suvaitsemattomuus. Toruńin muutoksenhakutuomioistuimen virallinen syyttäjä hylkäsikin erästä todistajaa koskevassa jutussa jumalanpilkkasyytteen, vaati tuon veljen vapauttamista ja sanoi, että Jehovan todistajilla oli samanlainen asenne kuin varhaiskristityillä. Eräässä toisessa tapauksessa Poznańin muutoksenhakutuomioistuimen virallinen syyttäjä kieltäytyi asettamasta syytteeseen todistajaa, joka haluttiin vetää tilille siitä, että hän oli sanonut papiston olevan osa ”Saatanan järjestöä” (vrt. Joh.  8:44). Syyttäjä itse viittasi paavi Aleksanteri VI:n hoviin, josta oli tunnetusti levinnyt törkeän moraalitonta henkeä. Sitten hän asetti tämän vastakohdaksi Jehovan todistajien erinomaisen käytöksen ja heidän Jehovan palveluksessa osoittamansa innon.

Kirjallisuusvirtaa yritetään tyrehdyttää

Papisto yritti yhä uudelleen tyrehdyttää sen kirjallisuuden virran, jota Jehovan todistajat käyttivät toiminnassaan. Papit koettivat mahdollisuuksien mukaan vaikuttaa hallitusviranomaisiin, jotta nämä toteuttaisivat heidän toiveensa. Esimerkiksi vuonna 1930 he suostuttelivat sisäasiainministerin peruuttamaan oikeutemme postittaa Kultaista Aikaa, joka paljasti pelottomasti uskonnollisen ulkokultaisuuden. Mutta vain muutaman viikon kuluttua tuo ministeri pantiin viralta, ja hänen seuraajansa antoi jälleen tuoda maahan Kultaista Aikaa ja lähettää sitä postitse.

Todistajien vastustajat onnistuivat lopulta kokonaan estämään Kultaisen Ajan tuonnin Sveitsistä. Siksi veljet ryhtyivät vuonna 1933 painamaan sitä Łódźissa. Joka kerta kun papisto painosti jotakuta painajaa siinä määrin, että hän ei enää halunnut tehdä työtä veljille, nämä löysivät jonkun muun, joka suostui siihen mielellään. Näin tapahtui toistuvasti, kunnes monien sensuuriviraston määräyksestä tapahtuneiden takavarikointien jälkeen itse lehti kiellettiin. Haettuaan muutosta tähän päätökseen veljet vain jatkoivat Kultaisen Ajan julkaisemista, kunnes kielto vahvistettiin ja Augustyn Raczek, lehden päätoimittaja, tuomittiin vuodeksi vankeuteen.

Vastustajista saattoi näyttää siltä, että he olivat saavuttaneet tavoitteensa. Veljet eivät kuitenkaan antaneet periksi. Kultaisen Ajan viimeinen numero oli päivätty 1.9.1936. Samana vuonna 1.10. ilmestyi sen tilalla uusi lehti, joka painettiin Varsovassa. Tässä Nowy Dzień (Uusi päivä) -nimisessä  lehdessä julkaistiin jatkuvasti kirjoituksia, joissa paljastettiin turmelus ja uskonnollinen ulkokultaisuus sekä puolustettiin Raamatun totuutta. Sitä painettiin Varsovassa aina toisen maailmansodan syttymiseen saakka.

Sillä välin oli sisäasiainministeri kieltänyt vuonna 1937 Vartiotornin, jota Jehovan todistajat käyttivät Raamatun ohella seurakunnankokouksissaan. Vartiotornissa ei ollut mitään kumouksellista, mutta katolinen papisto ei halunnut nähdä, että sitä levitettiin alueella, jonka se katsoi kuuluvan itselleen. Veljemme, jotka olivat päättäneet ”totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä”, alkoivat kuitenkin valmistaa lehteä monistamalla sitä (Apt. 5:29).

Łódźista oleva piispa Jasiński perusti näihin aikoihin katolisen aktion a tuella ”Uskonnollisten vähemmistöjen vastaisen toimiston”. Tämä toimisto pyrki vuorostaan järjestelmällisesti soluttamaan omia ihmisiään korkeimpiin hallitusvirkoihin. Yksi heidän tavoitteistaan oli saada kaikki Vartiotorni-seuran kirjallisuus takavarikoiduksi. Kiinni jäämisen vaarasta huolimatta todistajat julkaisivat rohkeasti  kaksi uutta kirjasta. Viranomaiset langettivat siitä rangaistuksia. Mutta ketkä olivat kaiken takana? Syytteitä nostettaessa vedottiin usein maallisten lakien asemesta katolisen kirkon kanonisiin lakeihin. Olisi vaikea löytää parempaa todistetta siitä, että koko kampanjan takana olivat johtavat katoliset papit.

Vuoden 1937 aikana katolinen aktio oli vastuussa todistajiin kohdistuneesta väkivallasta 75 tapauksessa; kahdessa niistä murhattiin veljiä. 263 oikeustapauksesta 99 päättyi vapauttamiseen syytteestä ja 71 langettavaan tuomioon. Muita tapauksia lykättiin. Kirjallisuutta takavarikoitiin 129 tapauksessa, mutta veljet taistelivat saadakseen sen takaisin ja onnistuivat 99 tapauksessa. Vuoden 1938 Vuosikirjan (engl.) raportissa sanottiin: ”Kaikki tässä maassa asuvat Herran palvelijat jatkavat päättäväisesti todistustyötä, miellyttääpä se ihmisiä tai ei, muistaen – – että ’enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä’.”

Varmasti juuri näin ajattelivat tilanteesta julistajat maan 121 palvelushenkisessä seurakunnassa. Kuukausittain raportoi keskimäärin noin 800 julistajaa ja muistonviettokuussa 1040! Mutta vastustajat olivat päättäneet antaa kuolettavan iskun. Epäilemättä he luulivat onnistuneensa siinä, kun viranomaiset sulkivat sinetillä Łódźin toimistomme ovet 22. maaliskuuta 1938. Julkaisuja ei voitu enää lähettää postitse eikä rautateiden kuriiripalvelun kautta; sekä lähettäjiä että vastaanottajia uhkasi rangaistus. Todistajat halusivat hakea muutosta korkeammasta oikeusasteesta, mutta eräs suopeasti suhtautuva korkea virkamies kertoi heille luottamuksellisesti, että se olisi turhaa. Hän sanoi, että ”ajan henki” oli muuttunut ja että vaikka todistajat voittaisivatkin juttunsa, sisäasiainministeri huolehtisi siitä, että koko maassa rajoitettaisiin jyrkästi heidän toimintojaan. Siksi päätettiin oikeustaistelun jatkamisen asemesta luottaa Jehovaan ja mennä sitkeästi eteenpäin muilla tavoin.

 Kun poliisit sinetöivät toimistomme, heiltä jäi yllättäen huomaamatta kirjallisuusvarastohuoneen varauloskäynti. Beetelin työntekijät siirsivät siksi sieltä päivittäin pois raamatullista kirjallisuutta, jota kertyi lopulta tuhansia kiloja, ja jakoivat sen seurakuntiin. Puolankielisen kirjallisuuden lisäksi varastossa oli myös ukrainan-, venäjän-, saksan- ja jiddišinkielisiä julkaisuja.

Veljet olivat kentällä kokosydämisesti yhteistyössä ja varastoivat suuria määriä kirjallisuutta edessä olevia vaikeita aikoja varten. Esimerkiksi lublinilainen Józef Włodarczyk otti vastaan 12000 kirjasta, monia kirjoja, 500 Raamattua, 500 ”Uutta testamenttia”, 500 laulukirjaa ja 250 äänilevyä, jotka hän sitten piilotti huolellisesti. Muut veljet tekivät samoin, ja tämä osoittautui erittäin hyödylliseksi sodan aikana, jolloin ei saatu mistään uutta kirjallisuutta.

Vuonna 1938 voimaan astunut kielto antoi veljille yli vuoden aikaa valmistautua jatkamaan työtä maan alla toisen maailmansodan vaikeina vuosina. He jakoivat maan vyöhykkeisiin, joista kussakin oli useita seurakuntia. Kutakin vyöhykettä valvoivat innokkaimmat paikalliset veljet, ja he olivat vastuussa kirjallisuuden, erityisesti Vartiotornin, monistamisesta tuon vyöhykkeen seurakunnille. Seurakunnat eivät muuta ”tuoretta ruokaa” saaneetkaan. Tämä organisaatio pystyi menestyksellisesti vastaamaan myös niihin haasteisiin, joita sodan kaaos myöhemmin asetti.

Sota puhkeaa!

Toinen maailmansota syttyi 1. syyskuuta 1939. Viimeisen Puolasta tulleen raportin mukaan siellä oli 1039 julistajaa. Miten he selviytyisivät?

Puola jaettiin sen miehityksen aikana kolmeen alueeseen. Saksan valtakunta otti haltuunsa läntisen osan. Keskiosaa, johon kuuluivat Varsovan, Krakovan, Lublinin ja myöhemmin Lvivin (Lvovin) kaupunki, sanottiin kenraalikuvernementiksi,  ja se alistettiin Saksan hallintoon. Neuvostoliitto otti haltuunsa itäosan. Olosuhteet olivat eri alueilla erilaiset.

Saksan Gestapo pidätti länsiosasta jokaisen, jonka tiedettiin olevan Jehovan todistaja. Totalitaarinen natsijärjestelmä kohteli julmasti kaikkia, jotka eivät alistuneet täysin sen alaisuuteen. Jumalan valtakunnan puolesta puhuvia todistajia pidettiin vihollisina. Jos joltakulta löydettiin yksi ainoa Vartiotorni tai hän oli todistajan kanssa samassa valokuvassa, sen katsottiin todistavan hänet rikolliseksi. Todistajia yritettiin julman kohtelun avulla pakottaa paljastamaan hengellisten veljiensä ja sisartensa nimet ja osoitteet. Ne jotka kieltäytyivät kavaltamasta veljiään tai allekirjoittamasta julistusta, jolla he olisivat kieltäneet uskonsa, lähetettiin keskitysleireihin.  Hyvin harvat antoivat periksi. Jopa vainoojat ihmettelivät näiden Jehovan palvelijoiden uskollisuutta.

Łódźissa Gestapo pidätti veli Scheiderin ja monia muita ja sulki heidät leireihin. Poznańista lähetettiin 69 veljeä ja sisarta saksalaisiin leireihin; 22 menehtyi. Tästä huolimatta Poznańissa oppi niin moni ihminen totuuden sodan aikana, että sen jälkeen siellä nousi esiin voimakas seurakunta. Sen into levisi myös naapurialueille ja auttoi rakentamaan järjestön uudelleen Puolan länsiosissa.

Veljet tietysti kärsivät monissa muissakin kaupungeissa. Esimerkiksi vuoristossa sijaitsevasta Wisłasta, joka oli siihen aikaan noin 6000 asukkaan lomakeskus, vietiin keskitysleireihin 51 veljeä ja sisarta. Vain 13 palasi takaisin.

Jehova ei hylännyt kansaansa

On aivan ilmeistä, että Luoja suojeli kansaansa tänä ankaran vainon aikana. Heidän voittonsa ei riippunut hengissä säilymisestä, vaan siitä, että he pysyivät uskollisina – kuolemaankin asti, jos se oli välttämätöntä (Ilm. 2:10). Eräs veli kertoo, että häntä lyötiin hellittämättä tuntikausia varsinkin selkään ja munuaisten kohdalle. Mutta hän kesti, vaikka häntä yritettiin pakottaa antamaan ilmi muita veljiä ja paljastamaan järjestöön liittyviä asioita. Pahoinpitely jatkui seuraavana päivänä, mutta tällä kertaa se oli paljon ankarampaa. Kolmantena päivänä iskut hänen turvonneeseen ja ruhjoutuneeseen ruumiiseensa tuntuivat sietämättömän tuskallisilta. Veli rukoili Jehovalta helpotusta, jopa kuolemaa. Yhtäkkiä häntä ruoskinut Gestapon agentti alkoi kiroilla, pudotti ruoskansa ja lähti. Mitä oli tapahtunut?

Useita päiviä myöhemmin veli näki tämän miehen käytävällä käsi siteessä. Toiset vangit kertoivat veljelle, että tuo agentti oli katkaissut etusormensa – ilmeisesti ruoskiessaan häntä.

Ne todistajat, jotka onnistuivat välttymään pidätykseltä,  eivät päästäneet itseään hajaantumaan. He kokoontuivat pieninä ryhminä tutkimaan Raamattua ja Vartiotornia. Heidän saamansa lehdet olivat yleensä peräisin saksalaisilta veljiltä; niitä monistettiin tai kopioitiin sitten käsin. Fritz Otto osallistui aktiivisesti tähän maanalaiseen työhön Łódźissa läpi koko miehitysajan ja piti yhteyttä Poznańiin, Bydgoszcziin ja Gdańskiin. Vaikka vastustajat aika ajoin katkaisivat yhteydenpitokanavat, ne saatiin aina ennen pitkää taas avattua.

Kenraalikuvernementissa

Tilanne Puolan keski- ja eteläosissa oli erilainen. Viranomaiset eivät ajaneet Jehovan todistajia takaa eivätkä vainonneet heitä aivan yhtä kiihkeästi, joten vaikka veljet pitivät aina varansa, he työskentelivät tarmokkaasti. He valmistivat Vartiotornin monistamista varten vahaksia Varsovassa; sitten kunkin vyöhykkeen vastuulliset veljet huolehtivat monistamisesta käyttäen saatavissaan olevia alkeellisia monistuslaitteita. Kopioitavaksi tarkoitettua kirjallisuutta salakuljetettiin eri keinoin. Joskus jopa saksalaiset sotilaat, joiden perhe oli totuudessa, palvelivat tietämättään kuriireina, kun he palasivat itärintamalle oltuaan kotona lomalla.

Sattui myös monia sydäntä riipaisevia tapauksia. Joulukuussa 1942 Varsovan saksalainen poliisi yllätti Stefan Milewskin ja Jan Gontkiewiczin monistamasta kirjallisuutta. Heidät passitettiin heti keskitysleiriin Majdanekiin ja sitten Buchenwaldiin. Ludwik Kinicki, joka valvoi siihen aikaan Jehovan todistajien toimintaa koko tuolla kenraalikuvernementiksi sanotulla alueella, otti silloin hoitaakseen heidän tehtävänsä. Hänet pidätettiin kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1944, ja tuon vuoden lopussa hän kuoli Gusenin keskitysleirissä Itävallassa. Oliko vihollinen voittanut? Ei suinkaan! Kaikki nuo veljet olivat pysyneet horjumattoman uskollisina Jehovalle. Heidän vastustajilleen taas oli annettu  tilaisuus näyttää taivaallisen Tuomarin edessä, miten he suhtautuvat Jumalan hallitusvaltaan (Job 31:14; Room. 14:12).

Näinä kauheina aikoina ihmisistä tuli hyvin säikkyjä. Kaikki suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti. Välttyäkseen tarpeettomilta ongelmilta veljet olivat hyvin varovaisia siinä, keitä he kutsuivat kokouksiin tai esittelivät muille kiinnostuneille. Mutta todistajat olivat innokkaita, Jehova siunasi heitä, ja uusia ryhmiä nousi kuin sieniä sateella.

Tilaisuuksia todistamiseen saatiin joskus aivan odottamatta. Loppusyksystä 1940 kuoli muuan Wojkowice Komornessa Katowicen alueella asunut kiinnostunut mies. Koska hän oli aiemmin ilmaissut toivovansa, että Jehovan todistajat hautaisivat hänet, eräs veli valmistautui lausumaan joitakin lohduttavia sanoja vainajan kotona. Hautausmaalle kokoontui kuitenkin suuri joukko ihmisiä. Nähdessään heidät veljemme ei yksinkertaisesti voinut päästää tilaisuutta käsistään, vaan hän puhui toista tuntia siitä kuolleita koskevasta toivosta, jonka Raamattu esittää. Siitä lähtien todistajat pitivät aina hautajaisensa sunnuntaisin, jotta mahdollisimmat monet ihmiset voisivat kuulla Raamatun sanomaa.

Kaupungeissa saarnattiin yleensä vapaamuotoisesti, mutta maaseudulla, erityisesti Lublinin ympäristössä, julistajat alkoivat taas työskennellä talosta taloon jo ennen sodan päättymistä. Välttääkseen herättämästä liiaksi huomiota heillä oli kuitenkin tapana aloittaa keskustelunsa kysymällä esimerkiksi sitä, voisivatko he ostaa jotakin. Vastaus johti usein keskusteluun hengellisistä asioista.

Jotkin seurakunnat järjestivät todistusretkiä syrjäkyliin, joissa sota-ajan kokemusten havaittiin muuttaneen entisiä asenteita. Monet ihmiset, myös nuoret, kuuntelivat nyt innokkaasti. Veljillä vielä jäljellä ollutta kirjallisuutta käytettiin hyvin, ja uusia seurakuntia muodostettiin.

Saatana yritti tietysti pysäyttää tämän puhtaan palvonnan  laajentumisen. Hän käytti siinä muun muassa partisaaniryhmiä. Jotkin niistä alkoivat katolisten pappien yllyttäminä taistella paitsi saksalaisia miehitysjoukkoja myös todistajia vastaan, mikä aiheutti jälleen uuden uskonkoetuksen. Veljien koteihin tunkeuduttiin öisin. Miehiä, naisia ja lapsia piestiin ja käskettiin tekemään ristinmerkki, suutelemaan ristiä ja ripustamaan ”pyhiä” kuvia kotinsa seinille. Nuo tunkeilijat ryöstivät ja hävittivät omaisuutta. Joihinkin koteihin hyökättiin useita kertoja. Monen veljen oli pakko piileskellä pysyäkseen hengissä.

”Uusi ohjelma” Neuvostoliiton lohkolla

Neuvostoliitto oli ottanut haltuunsa suuren osan Itä-Puolasta syyskuussa 1939. Tämä merkitsi sitä, että noin puolet julistajistamme, joiden joukossa oli puolalaisia ja ukrainalaisia sekä muutamia venäläisiä ja juutalaisia todistajia, menetti yhteytensä muuhun järjestöön. Vaikka he olivat innokkaita, tuoreen hengellisen ravinnon puute saattoi heidän hengellisyytensä vaaraan. He yrittivät luoda yhteydet järjestöön Slovakian kautta, mutta se osoittautui äärimmäisen vaikeaksi.

Monet seurakunnat innostuivat siksi eräästä ”uudesta ohjelmasta”. Aluksi sen tavoitteena oli auttaa veljiä sopeutumaan uuteen tilanteeseensa. Se tähdensi tarvetta pysyä erossa maailmasta ja elää ”pyhässä asussa” (Ps. 110:3). Tämä ”uusi ohjelma” levisi Lvivistä Lublinin kautta aina Varsovaan saakka. Mutta sen sijaan että julistajia olisi yksinkertaisesti neuvottu soveltamaan tarkoin Jumalan sanan ohjeita, heitä kehotettiin ennen pitkää ryhtymään toimiin, jotka perustuivat vain jonkun ihmisen ajatuksiin.

Eräs tällaisia vaikutteita saanut hämmentyneiden julistajien ryhmä esimerkiksi hyökkäsi Saksan miehittämässä Białystokissa sijaitsevaan esikuntaan, otti sen katolta hakaristilipun ja asetti tilalle valkoisen lipun. Heidät pidätettiin ja teloitettiin samana päivänä. Nämä tapahtumat muistuttivat tuskallisesti siitä, mitä voi tapahtua, kun joku ottaa liian suuria vapauksia  ja menee yli sen, mitä on kirjoitettu Raamatussa ja millaisen esimerkin Kristus ja hänen apostolinsa antoivat, eikä odota ”uskolliselta ja ymmärtäväiseltä orjalta” ohjausta (Matt. 24:45).

Viimeisiä koetuksia ennen sodanjälkeistä aikaa

Juuri ennen sodan loppumista veljet kohtasivat uuden haasteen. Itärintaman lähestyessä ihmisten käskettiin tehdä kaivantoja panssarivaunujen pysäyttämiseksi. Puolueettomina kristittyinä Jehovan todistajat eivät voineet osallistua siihen omantuntonsa vuoksi, ja he kieltäytyivät siitä kuolemankin uhalla. Kymmeniä heistä, jotkut uusia totuudessa, ammuttiin  kuoliaaksi, ja se tapahtui julkisesti. Mutta tämäkin koitui todistukseksi, koska toiset tajusivat, että Jehovan todistajien usko oli todella vahva: he kuolivat mieluummin kuin luopuivat Jumalastaan.

Lopulta miehitysvuodet päättyivät. Puolan Jehovan todistajat olivat läpäisseet menestyksellisesti ankaria koetuksia. He tarttuivat nyt käsillä oleviin tehtäviin jopa lukuisampina kuin ennen sotaa.

Eteenpäin Herran työssä

Ne Jehovan todistajat, jotka säilyivät elossa keskitysleireistä, palasivat keväällä 1945 kotiin valmiina jatkamaan sisukkaasti Jumalan valtakunnan julistamista julkisesti. Heidän joukossaan oli Wilhelm Scheider.

Jonkin ajan kuluttua hän saattoi järjestää jälleen kerran käyttöön Rzgowskakatu 24:n kiinteistön Łódźissa. Uutta kirjallisuutta saatiin valitettavasti vain silloin, kun joku pystyi henkilökohtaisesti tuomaan sitä mukanaan ulkomailta, koska yleinen postijärjestelmä ei vielä toiminut. Mutta aina kun kirjallisuutta saapui maahan, se käännettiin mahdollisimman nopeasti ja vahakset lähetettiin kunkin vyöhykkeen veljille. Työhön ilmoittautui pian lisää vapaaehtoisia. Ja Jehova vaikutti muiden sydämeen, niin että he tukivat työtä lahjoituksin.

Jehovan palvelijoiden ja muun väestön välinen vastakohtaisuus oli ilmeinen (Joh. 13:35). Useimmat ukrainalaiset, heidän joukossaan sadat veljemme, siirrettiin itään, Neuvostoliiton uusien rajojen sisäpuolelle. Ennen sitä sattui kuitenkin monia vihanpurkauksia kenraalikuvernementin itä- ja eteläosissa asuvien puolalaisten ja ukrainalaisten välillä. Toisaalta puolalaisten ja ukrainalaisten todistajien välillä vallitsi rauha. Kerran muuan puolalainen veli oli palaamassa kävellen kokouksesta kotiin kolmen ukrainalaisen sisaren kanssa, kun heitä vastaan tuli ukrainalaisia partisaaneja. Partisaanit yrittivät siepata veljen mukaansa ampuakseen hänet, mutta sisaret  esittivät vastalauseensa ja tappelivat hartiavoimin hänen puolestaan. Kamppailua kesti kaksi tuntia. Lopulta partisaanit antoivat periksi, mutta sitä ennen he repivät veljen yltä hänen vaatteensa ja polttivat ne. Veli juoksi alusvaatteisillaan paljain jaloin lumessa kaksi kilometriä erään ukrainalaisen veljen kotiin.

Kun sota-ajan rajoitukset oli poistettu, todistajat osallistuivat kenttäpalvelukseen innokkaasti. Ensimmäinen sodanjälkeinen raportti paljasti julistajien määräksi noin 2500. Vuonna 1939 heitä oli ollut vain 1039. Noin puolet näistä asui kuitenkin nyt Neuvostoliiton haltuunsa ottamilla alueilla. Kuutena sota- ja miehitysvuotena oli siis todellisuudessa tapahtunut 400 prosentin kasvu Puolalle jääneillä alueilla. Profeetta Danielin seuraavat henkeytetyt sanat olivat osoittautuneet tosiksi: ”Niitten joukko, jotka tuntevat Jumalansa, pysyy lujana ja tekee tehtävänsä. Ja taidolliset kansan seassa opettavat monta.” (Dan. 11:32, 33.)

Kiinnostuksen lisääntyminen Valtakunnan sanomaa kohtaan oli paikka paikoin hyvin ilmeistä. Jan Wąsikowski kertoo Poznańista: ”Leireistä vuonna 1945 palaavat veljet olivat hyvin iloisia nähdessään todistajien määrän kasvaneen rohkaisevasti: pienestä ryhmästä oli tullut noin 600 Valtakunnan julistajaa! Yhdestä toimeliaasta kaupunkiseurakunnasta muodostettiin kolme seurakuntaa.”

Hämmästyttävintä kehitystä nähtiin kuitenkin maan itäosassa. Siellä elettiin äärimmäisen vaikeissa oloissa. Eräs kierrosvalvoja kertoo, että saavuttuaan sinne vuonna 1947 hän näki paitsi poroksi palaneita taloja myös kokonaisia kyliä, jotka oli hävitetty. Veljet asuivat korsuissa ja kellareissa. Siitä huolimatta seurakunnat kasvoivat hämmästyttävän nopeasti. Teresinin seurakuntaan tuli vuosina 1945 ja -46 usein 15–20 uutta julistajaa joka kuukausi ja yhdessä kuussa peräti 42! Vuonna 1947 siinä oli jo 240 julistajaa. Alojzówin seurakunnassa oli 190 julistajaa.

 Heidän hengellisen nälkänsä tyydyttäminen

Vaikka veljillä oli vain vähän aineellista omaisuutta, he tunsivat tarvitsevansa etupäässä Raamattuja ja Raamatun tutkimisen apuneuvoja. Onnellinen oli se, joka omisti Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset! Joillakin julistajilla oli kenttäpalveluksessa käytettävänään vain yksi evankeliumi. Mutta apua tuli nopeasti.

Vartiotorni-seura kehotti vuonna 1946 yhdysvaltalaisia, kanadalaisia, sveitsiläisiä ja ruotsalaisia todistajia lahjoittamaan vaatteita sodan repimissä maissa asuville uskonveljilleen. He tarttuivat tilaisuuteen lähettämällä vaatteiden lisäksi myös laatikoittain Raamattuja! Pian sen jälkeen saatiin tuhansia kirjoja ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi” ja 250000 kirjasta Uskonto korjaa pyörretuulta. Voi vain kuvitella, miten kiitollisia veljet olivatkaan!

Sodanjälkeisessä Puolassa tunnettiin hiukaisevaa Jumalan sanan nälkää. Vuonna 1946 oli yli 6000 Valtakunnan julistajaa valmiina auttamaan tuon nälän tyydyttämisessä. Haaratoimisto yritti toimittaa kirjallisuutta parhaan kykynsä mukaan. Mutta koska sillä ei ollut painotiloja missään keskuspaikassa, Vartiotornia, kirjasia ja muita painotuotteita monistettiin edelleen vyöhykkeillä, joihin maa oli jaettu. Vaikka välineistöä oli niukalti, veljillä oli tuota pikaa käytettävissään hengelliset perusruoka-ainekset.

Uusia toimintakenttiä

Lukuisat todistajat – niin yksilöt kuin kokonaiset perheetkin – päättivät muuttaa läntiselle alueelle, jota saksalaiset olivat asuttaneet vuosikausia mutta joka oli sodan jälkeen liitetty Puolaan. Myös monet puolalaiset, jotka olivat asuneet ennen sotaa Itä-Puolaan kuuluneella mutta nyt Neuvostoliiton haltuunsa ottamalla alueella, muuttivat näille läntisille seuduille. Totuus herätti paljon vastakaikua näiden vastikään alueelle asettuneiden ihmisten keskuudessa.

Yksi tällä alueella palvelleista innokkaista vapaaehtoisista  oli Stanisław Kocieniewski, josta tuli myöhemmin matkavalvoja. Palatessaan eräästä saksalaisesta työleiristä, jossa hän oli ollut vangittuna sodan aikana, hän oli lopen uupunut. Mutta saatuaan jonkin ajan kuluttua voimansa takaisin hän ryhtyi innokkaasti jälleen työhön. Hän muutti perheineen Jelenia Góraan. Kocieniewskit olivat ensimmäinen paikkakunnalle asettunut todistajaperhe. Myöhemmin heihin liittyi muita, ja pian sinne muodostettiin seurakunta. Tätä nykyä tuossa kaupungissa on yhdeksän seurakuntaa.

Jan Pieniewski ja hänen vaimonsa taas muuttivat palvelemaan Gorzów Wielkopolskiin. Veli Pieniewski muistelee: ”Aloitimme palveluksemme talosta taloon helmikuussa 1946 käymällä ensin naapureidemme luona. Menimme kolmeen ensimmäiseen taloon yhdessä, mutta sen jälkeen saarnasimme kumpikin erikseen. Vaimoni kysyi: ’Milloin ihmeessä saamme käytyä läpi koko kaupungin?’ – – Tapasimme miehen, joka olisi antanut lehmän saadakseen yhden ainoan Raamatun! Toimitimme hänelle Raamatun, mutta emme tietenkään ottaneet vastaan lehmää.”

Kaikki Puolassa asuvat saksalaissyntyiset todistajat eivät päättäneet palata Saksaan sodan päätyttyä. Joidenkuiden heistä oli työlästä oppia puolan kieltä. Mutta Seura auttoi heitä heidän kenttäpalveluksessaan valmistamalla lehtisiä, joissa esitettiin Valtakunnan sanomaa sekä puolaksi että saksaksi. Toisaalta kun eräs puolalainen sisar palasi perheineen Ranskasta asumaan lähelle Wałbrzychia, he tunsivat itsensä kuin ulkomaalaisiksi, koska tuolla alueella asui niin paljon saksankielistä väestöä. Sisar alkoi kuitenkin todistaa ja tapasi tuota pikaa saksalaisia veljiä. ”Millaista riemua tunsimmekaan!” hän sanoi. ”Lähdimme heidän kanssaan talosta-taloon-palvelukseen, kävimme säännöllisesti kiinnostuneiden luona ja johdimme raamatuntutkisteluja.”

Koska monet julistajat tajusivat, että heidän alueellaan tarvittiin hyvän uutisen saarnaajia, he rupesivat tienraivaajiksi.  Zofia Kuśmierz kirjoittaa: ”Koska paikkakunnalla ei ollut lainkaan todistajia, aloitin kokoajanpalveluksen. Olin tuolla alueella viisi päivää viikossa – – Ihmiset osoittivat syvää kiinnostusta. Joskus saatoin auttaa 20:tä ihmistä vuodessa ottamaan totuuden vastaan.”

Alue oli suunnaton. Mitään kulkuneuvoja ei vielä ollut käytettävissä. Mutta Jan Skiba muistelee: ”Meillä oli tapana mennä moniin pikkukaupunkeihin jalkapatikassa; kävelimme 30–40 kilometriä yhteen suuntaan. Lähdimme kotoa aamuviideltä, työskentelimme auringonlaskuun saakka ja palasimme usein yömyöhällä. Tai joskus nukuimme jossakin oljilla.” He menivät sellaisille seuduille, joissa kukaan ei ollut koskaan ennen saarnannut hyvää uutista. Noin vuoden kuluttua sodan loppumisesta todistajat saarnasivat joka puolella maata. Maaliskuussa 1946 Puola raportoi 6783 Valtakunnan julistajaa!

Kasvua edistäviä järjestelyjä

Puolan veljillä ei ollut toisen maailmansodan aikana suoraa yhteyttä Jehovan todistajien maailmankeskukseen. Sveitsin haaratoimistokin, joka oli valvonut monia Euroopan maita, oli saanut vain vähän tietoja Saksan miehittämillä alueilla asuvista todistajista. Siksi on ymmärrettävää, että puolalaiset todistajat eivät tienneet juuri mitään organisaatiomuutoksista, jotka olivat astuneet voimaan maailman muissa osissa.

Heti kun Łódźin toimisto sai hankittua tarpeellisia tietoja, muutokset pantiin kuitenkin nopeasti toimeen huolimatta sodanjälkeisistä esteistä. Ennen tätä oli korostettu ensisijaisesti kirjallisuuden levittämistä. Mutta toukokuun 1946 puolankielisessä Tiedonantajassa (nykyään Valtakunnan Palveluksemme) selitettiin, miten tehdä tehokkaita uusintakäyntejä, tutkia raamatullista kirjallisuutta kiinnostuneiden kanssa ja raportoida asianmukaisesti. Seurakunnankokouksiakin muutettiin. Pantiin alulle teokraattisen palveluksen kurssi, jota sanotaan  nykyään teokraattiseksi palveluskouluksi. Hahmoteltiin veljienpalvelijoiden (nykyisten kierrosvalvojien) vierailujärjestely.

Nämä organisaatiomuutokset johtivat toiminnan lisääntymiseen. Ja nykyään samoin kuin ensimmäisellä vuosisadallakin ”seurakunnat lujittuivat jatkuvasti uskossa ja kasvoivat lukumääräisesti päivä päivältä” noudattaessaan hallintoelimeltä tulevia ohjeita (Apt. 16:5).

Ensimmäiset valtakunnansalimme

Pian sodan päätyttyä veljet alkoivat etsiä rakennuksia, jotka voisi kunnostaa valtakunnansaleiksi. Poznańissa oli jo loppuvuodesta 1945 käytössä 60-paikkainen sali. Rakennustarvikkeet olivat kiven alla, mutta veljiltä ei mennyt sormi suuhun. Seuran lähetyksissä käytetyt puulaatikotkin hyödynnettiin.

Tarvittaessa vuokrattiin kerhohuoneita, elokuvateattereita tai muita julkisia tiloja. Kun niitä ei ollut saatavilla, kokouksia pidettiin omakotitaloissa tai kerrostalohuoneistoissa.

Veljemme pitivät kovasti musiikista, ja heille tuotti nautintoa käyttää tätä lahjaa Jehovan ylistämiseen. Jotkut heistä perustivat pian sodan jälkeen harrastelijakuoroja ja -orkestereja. Kun he esiintyivät ennen luentoja, saattoi joskus koko kylä ilmaantua paikalle kuuntelemaan puheita.

Virallinen ja epävirallinen konventti

Puolan kaksi ensimmäistä sodanjälkeistä konventtia olivat ikimuistoisia. Ensimmäinen niistä pidettiin kesäkuussa 1946 Borówekin kylässä lähellä Lublinia. Läsnä oli noin 1500 henkeä. Tuo kaksipäiväinen konventti, jonka veljet olivat järjestäneet parhaan ymmärryksensä mukaan, oli luonteeltaan epävirallinen. Edellisten vuosien pakon sanelemaan tapaan tietyt veljet pitivät puheita itse valitsemistaan aiheista. Muut kertoivat kokemuksia. Läsnäolijat iloitsivat suuresti nähdessään, miten 260 henkeä meni vesikasteelle sen vertauskuvaksi, että he olivat vihkiytyneet tekemään Jehovan tahdon.

 Myöhemmin, saman vuoden syyskuussa, pidettiin Seuran järjestämä kansallinen konventti Katowicessa. Läsnä oli 5300 henkeä. Tämän ohjelman tarkoitus oli erityisesti kannustaa veljiä innokkaaseen ja yksimieliseen toimintaan ja palvelemaan Jehovaa häntä miellyttävällä tavalla.

Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä saapuu maahan

19. maaliskuuta 1947 astuivat Stefan Behunick ja Paweł Muhaluk, kaksi Vartiotornin raamattukoulun Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää, Jutlandia-nimisestä laivasta maihin Gdyniassa. Kumpikin puhui suhteellisen hyvin puolaa, ja he ryhtyivät ripeästi hoitamaan tehtäviä, jotka oli nimenomaan uskottu heille.

Heidän tärkeimpiin velvollisuuksiinsa kuului organisoida kierros- ja piirityö. Tämä vaati heitä valmentamaan matkavalvojia – veljiä jotka vierailisivat säännöllisesti seurakunnissa, osallistuisivat paikallisten todistajien rinnalla saarnaamistyöhön ja pitäisivät hyödyllisiä ja kannustavia puheita. Aloitettiin piirityö, johon sisältyi säännöllisten konventtien järjestäminen kullekin kierrokselle. Muutaman seuraavan vuoden aikana pidettiin kymmeniä tällaisia konventteja eri puolilla maata. Joskus oli saatavilla julkisia kokoussaleja, mutta muulloin konventit pidettiin todistajien omistamissa tiloissa.

Ensimmäinen piiri käsitti koko maan. Sen valvoja, Edward Kwiatosz, palveli uskollisesti Jehovaa Puolan haaratoimistossa, kunnes hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1992.

Ohjelmaan, jossa veljiä valmennettiin eri tehtäviin, sisältyi Łódźissa vuoden 1947 aikana tienraivaajille pidettyjä erikoiskursseja. Yksi mukana olleista kirjoitti myöhemmin: ”Nuo kaksi viikkoa haaratoimistossa eivät unohdu milloinkaan. Sain päivittäin sellaista, mitä tarvitsin kipeimmin.” Neljä tuosta ryhmästä kutsuttiin palvelemaan seurakuntia matkavalvojina.

 Lähetystyöntekijät eivät pelkästään neuvoneet järjestöasioissa, vaan kävivät myös ahkerasti kenttäpalveluksessa veljien kanssa. He vierailivat mahdollisuuksiensa mukaan kierroksilla ja auttoivat käytännön asioissa. Niin valvojat kuin julistajatkin arvostivat heidän apuaan, ja monet muistavat sen vielä tänäkin päivänä.

Ratsia Łódźin toimistoon

Järjestön laajentuessa todistajat keskittyivät auttamaan ihmisiä hyötymään Raamatusta. Heidän toimintansa vastustus ei kuitenkaan loppunut, vaikka he elivät nyt sosialistisen hallinnon alaisuudessa.

Jo helmikuussa 1946 heidän Łódźin toimistoonsa tehtiin ratsia, ja kaikki siellä työskentelevät veljet pidätettiin. Jäljelle jäi vain muutamia sisaria. Rakennus määrättiin UB:n eli Urząd Bezpieczeństwan (turvallisuusviraston) asettamien vartijoiden jatkuvaan silmälläpitoon. Yksi sisarista onnistui kuitenkin lähettämään Sveitsin haaratoimistoon sähkeen. Tuon toimiston  välityksellä vedottiin Puolan Bernin-suurlähetystöön. Koska viranomaiset halusivat siihen aikaan kovasti, että heitä arvostettaisiin muissa maissa, Łódźin veljet vapautettiin viikon kuluessa.

UB (turvallisuusvirasto) yritti sillä välin värvätä veljet yhteistyöhön kanssaan pitämään silmällä katolista papistoa, ikään kuin papisto olisi heidän ”yhteinen vihollisensa”. Miten huonosti tuossa virastossa ymmärrettiinkään kristillisen puolueettomuuden periaatetta!

On kiinnostavaa, että kun todistajat pitivät seuraavana vuonna koko maan käsittävän konventin Krakovassa, 7000 osanottajaa käytti purppuranpunaisen kolmion muotoista rintamerkkiä, joka oli ollut Jehovan todistajien tunnuksena keskitysleireissä. He eivät olleet unohtaneet eivätkä antaneet toistenkaan unohtaa, miten ankarasti heitä oli vainottu  natsihallinnon alaisuudessa.

”Eikä maailma ollut heidän arvoisensa”

Vuonna 1946 alkoi haaratoimistoon saapua raportteja, joissa kerrottiin Jehovan todistajiin maan eri osissa kohdistuneista julmuuksista. Erityisen armottomasti heitä vastustivat Narodowe Siły Zbrojnen (kansan aseellisten joukkojen) partisaaniryhmät. Niiden toiminta kohdistui sekä kommunistihallitusta että – roomalaiskatolisen papiston yllytyksestä – myös Jehovan todistajia vastaan. Niiden vaatimukset muistuttivat huomattavan paljon sitä, mitä Saatana tahtoi Jeesukselta Kristukselta. Saatanahan pyysi tätä tekemään vain yhden palvontateon hänelle. (Matt. 4:9, 10.) Nämä katoliset partisaaniryhmät vaativat: ”Tee vain yksi palvontateko osoittaaksesi, että olet katolilainen.”

Esimerkiksi Chełmin lähellä asuva 15-vuotias Henryka Żur lähti 1. maaliskuuta erään seurakuntaansa kuuluvan veljen kanssa käymään naapurikylän kiinnostuneiden luona. Se osoittautui hänen viimeiseksi uusintakäynnikseen. Molemmat julistajat joutuivat tuossa kylässä yöpyvien Narodowe Siły Zbrojnen jäsenten käsiin. Veljeä piestiin pahoin, mutta hän selvisi hengissä. Sisarta kidutettiin julmasti monta tuntia. ”Ajattele itseksesi mitä haluat”, sanoi yksi hänen kiduttajistaan, ”mutta tee katolinen ristinmerkki. Muuten joudut  pyssyn ruoaksi!” Lopulta tuo nuhteettomuutensa säilyttänyt nuori sisar raahattiin läheiseen metsään ja ammuttiin.

Vajaat kolme viikkoa myöhemmin, maaliskuun 18. päivän iltana, 30 ihmisen joukko hyökkäsi Jan Ziemcowin kotiin Itä-Puolassa. Ensin he yrittivät pakottaa perheen menemään paikallisen katolisen papin luo ripittäytymään ja hankkimaan häneltä siitä todistuksen. Kun heille esitettiin Raamatun totuuksia, he suuttuivat silmittömästi. He hakkasivat armottomasti veli Ziemcowia kepeillä ja käskivät toistuvasti häntä suutelemaan ristiä. Yrittäessään pakottaa hänet luopumaan Raamatusta ja palaamaan katoliseen kirkkoon he hakkasivat hänet tajuttomaksi. Virvoitettuaan hänet kylmän veden avulla he sitten kirjaimellisesti pieksivät hänet kuoliaaksi. Murhattuaan hänet he istuutuivat tyynesti syömään illallisen, ennen kuin hakkasivat muut perheenjäsenet tajuttomiksi.

12. kesäkuuta murhattiin eräs toinen veli. Podlasien alueelta oleva Aleksander Kulesza oli mennyt hoivaamaan veli Kadzielaa ja hänen perhettään, joiden kimppuun oli hyökätty edellisenä yönä. Häntä kohtasi kauhistava näky. Hänen oli vaikea edes tunnistaa uhreja! Autettuaan heitä veli Kulesza ja hänen perheensä palasivat kotiin tietämättä, että heidät oli jo valittu seuraaviksi uhreiksi.

Samana iltana eräs joukkio piiritti heidän talonsa ja pahoinpiteli perhettä paikallisseurakunnan papin kiihotuksesta kuusi tuntia. Nuo ihmiset olivat niin lujasti päättäneet pakottaa veli Kuleszan palaamaan katoliseen kirkkoon, että he hakkasivat hänet kuoliaaksi. Vaikka hänen poikaansa Jerzyä piestiin pahoin tuona iltana, hän astui kaksi vuotta myöhemmin kokoajanpalvelukseen ja on tuossa palveluksessa tänäkin päivänä.

Vuonna 1947 selonteko Puolan Jehovan todistajiin kohdistuneista toimista, joiden tarkoitus oli yrittää käännyttää heidät katolisuuteen, paljasti, että 4000:ta ihmistä oli pahoinpidelty ja 60 heistä murhattu. Narodowe Siły Zbrojne oli  ryhtynyt noin 800 hyökkäykseen kotona olevia Jehovan todistajia vastaan. Näistä Jehovan nykyisistä todistajista voidaan totuudenmukaisesti sanoa samoin kuin Jehovan muinaisistakin todistajista: ”Eikä maailma ollut heidän arvoisensa.” (Hepr. 11:38.)

”’Keskiaikainen’ verinen syyskuu”

Katoliset papit olivat istuttaneet laumoihinsa fanaattista suvaitsemattomuutta kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ollut sopusoinnussa katolisen uskonnon kanssa. Puolan valtauskonnon edustajina he värväsivät usein avukseen sekä nuoria koululaisia että aikuisia ja yllyttivät näitä ryhtymään joukolla väkivallantekoihin.

Kun Jehovan todistajat pitivät piirikonventtia Lublinissa vuonna 1948, papit kiihottivat laumojaan väittämällä, että todistajat olivat tulleet kaikkialta Puolasta hävittämään katolisten paikallisia pyhäkköjä. Uskovaiset kutsuttiin puolustamaan kirkkojaan ja kaupunkiaan. Ryhmä uskonnollisia fanaatikkoja hyökkäsi konventtiin. Aseelliset poliisit, jotka oli määrätty huolehtimaan konventin turvallisuudesta, sulloivat tuolloin innokkaimmat rähinöitsijät autoihin ja kuljettivat heidät 30 kilometrin päähän kaupungista, ennen kuin päästivät heidät vapaiksi seudulla, joka oli kaukana julkisten liikennevälineiden kulkureiteiltä.

Tilanne oli hiukan erilainen 5. syyskuuta 1948 todistajien ollessa kierroskonventissa, joka pidettiin Piotrków Trybunalskin kaupungissa, noin 120 kilometrin päässä Varsovasta. Lähetystyöntekijäveljet Behunick ja Muhaluk olivat läsnä. Iltapäivällä kello viiteen mennessä oli lähistölle kokoontunut suuri, uhkaileva väkijoukko odottamaan ohjelman päättymistä, jotta he voisivat päästä käsiksi ”piispoihin”, kuten he nimittivät lähetystyöntekijöitä. Todistajien lähtiessä salista tuo useita satoja ihmisiä käsittävä joukko hyökkäsi heidän kimppuunsa ja pieksi jotkut, muun muassa lähetystyöntekijät,  tajuttomiksi. Loukkaantuneet vietiin Pyhän kolminaisuuden sairaalaan, jossa heidän haavansa sidottiin. Sairaalan henkilökunta kieltäytyi kuitenkin siellä toimivien nunnien painostuksesta antamasta heidän jäädä sairaalaan.

Aluksi lehdissä ei mainittu tapauksesta mitään. Mutta pian sen jälkeen kun Amerikan Varsovan-suurlähetystölle tiedotettiin tapahtumien yksityiskohdista, Yhdysvaltain uutistoimistot kertoivat tästä joukkoväkivallasta.

Vajaat kolme viikkoa myöhemmin tapahtui samalla alueella – melkein kuin toisena näytöksenä ”’Keskiajan’ verisessä syyskuussa”, kuten eräs lehti otsikoi uutisen – sellaista, mikä kuohutti ihmisten tunteita. Ryhmä yliopisto-opiskelijoita päätti noudattaa kulttuuri- ja taideministeriön toivomusta ja tehdä luettelon Piotrków Trybunalskin seudulla olevista arkkitehtonisista muistomerkeistä, veistoksista ja maalauksista. Ministeriö hankki kirkon viranhaltijoilta luvan, ja opiskelijat ryhtyivät työhön eräässä paikallisessa kirkossa.

Läheisessä Kamienskin kaupungissa toimivan seurakunnan papin kiihkomielinen taloudenhoitaja ryntäsi kuitenkin kirkkoon ja alkoi nimitellä opiskelijoita. Nainen väitti, että he eivät olleet mitään opiskelijoita, vaan Jehovan todistajia, jotka hänen väittämänsä mukaan kuljeskelevat rikkomassa ristejä sekä häpäisemässä kirkkoja ja hautoja. Vaikka yksikään opiskelijoista ei ollut Jehovan todistaja, pappi määräsi opiskelijat lähtemään kirkosta kiireen vilkkaa. Huhut levisivät lähikyliin kuin kulovalkea. Selitykset kaikuivat kuuroille korville. Kepein, heinähangoin ja kivin aseistautunut raivoisa väkijoukko pieksi julmasti nuoria, ja kuusi heistä joutui sairaalaan.

Tällä kertaa viranomaiset toimivat ripeästi. Kiihottajat, seurakunnan pappi ja hänen taloudenhoitajansa mukaan luettuina, pidätettiin, ja heille langetettiin pitkät vankeustuomiot. Tämä välikohtaus ainakin vaimensi pappien yrityksiä käyttää joukkoväkivaltaa todistajia vastaan.

 Viranomaiset ahdistelevat

Puolan poliittinen ilmapiiri oli kuitenkin jälleen kerran muuttumassa dramaattisesti. Uudet vallanpitäjät yrittivät saada uskonnon valtion talutusnuoraan.

Kuten jo mainittiin, muuan Łódźin piirin turvallisuusviraston virkailija oli helmikuussa 1946 yrittänyt värvätä todistajia vakoilemaan katolista kirkkoa, mutta todistajat olivat kieltäytyneet. Vieraillessaan neljä kuukautta myöhemmin uudelleen haaratoimistossa salaisen poliisin asiamies vaati jälleen veljiä noudattamaan poliisin toivomusta. Hän lupasi, että jos Jehovan todistajat olisivat yhteistoiminnallisia, heille annettaisiin parhaat kokoussalit, mutta hän varoitti vakavista seurauksista, joita koituisi kieltäytymisestä. ”Kukaan ei voi estää meitä”, hän uhkasi pois lähtiessään.

Myöhemmin peruutettiin lupa, joka oli annettu joidenkin konventtien pitämiseen; toisissa tapauksissa poliisi yritti hajottaa jo meneillään olevia konventteja. Toukokuussa 1949 poliisi käski keskeyttää kierroskonventtiohjelman lähellä Chełmiä. Kun vastuulliset veljet vain jatkoivat, heidät pidätettiin. Todistajat kokoontuivat uudelleen viimeisenä päivänä, ja kastepuheen piti veli, joka oli astunut erään pidätetyn veljen tilalle. Sinä iltapäivänä esitelmään tuli tuhatkunta kuulijaa. Poliisi pidätti puhujan toisensa perästä. Heti kun yksi oli viety pois, toinen astui hänen paikalleen. Ennen kuin päivä oli päättynyt, oli 27 eri veljeä puhunut!

Lähetystyöntekijät karkotetaan

24. heinäkuuta 1949, kaksi vuotta ja neljä kuukautta Puolaan saapumisestaan, Stefan Behunick ja Paweł Muhaluk pakotettiin lähtemään maasta. Veli Behunick kirjoitti henkilökohtaisissa muistiinpanoissaan noista palvelusvuosista: ”Nyt vuonna 1949 haaratoimiston työ on jo organisoitu paremmin. Seurakunnat ovat läheisemmässä yhteistoiminnassa keskenään. Meillä on jo kolme piiriä, ja kesäkuussa meillä oli 13699 julistajaa, kaksi kertaa niin paljon kuin vuonna 1947, jolloin  me [lähetystyöntekijät] saavuimme. Maassa on 710 toimeliasta seurakuntaa, ja haaratoimistossa työskentelee 45 henkeä. Toimintaamme suvaitaan, ja talosta taloon saarnaaminen jatkuu.”

Vuoteen 1949 mennessä todistajien toimintaa oli oikeastaan suvaittu kauemmin kuin oli osattu odottaakaan. Vuotta aiemmin, vuonna 1948, oikeusministeri oli puhunut aiheesta ”Uskonnonvapaus Neuvostoliitossa”. Hän sanoi puheensa aikana, joka pidettiin Łódźin piirioikeuden salissa, että Neuvostoliiton uskonnolliset vähemmistöt olivat yksipuolisesti ja vapaaehtoisesti lakkauttaneet toimintansa ja sulautuneet valtion virallisesti tunnustamaan kirkkoon. Jehovan todistajat tajusivat tämän Neuvostoliiton uskonnollisten vähemmistöjen ”vapaaehtoisen sulautumisen” merkitsevän sitä, että samanlainen prosessi käynnistyisi pian myös Puolassa. He alkoivat valmistautua työskentelemään maan alla.

Samoihin aikoihin todistajat veivät viranomaisille uuden yhdistyslain mukaisesti peruskirjaehdotuksen, jossa kuvailtiin Vartiotorni-seuran toimintaa. He pyysivät, että yhdistys rekisteröitäisiin virallisesti uusien lakien edellyttämällä tavalla.

Kaiken aikaa järjestöön tulvi lisää ihmisiä. Saatiin kymmenen perättäistä julistajahuippua, ja maaliskuussa 1950 raportoi 18116 julistajaa 864 seurakunnassa. Sinä vuonna oli Kristuksen kuoleman muistonvietossa läsnä 28918 henkeä. Miten voimakas todistus se olikaan siitä, että Puolassa oli hyviä toiveita vielä paljon useammista Jehovan palvojista!

Ei aikomustakaan antaa sijaa pelolle

Sitten huhtikuun 21. päivän yönä 1950 suuri ryhmä UB:n asiamiehiä tunkeutui ikkunasta Łódźin haaratoimistoon. Väitettiin, että Beetelin työntekijät vakoilivat Yhdysvaltain laskuun ja yrittivät ”kukistaa väkipakolla Puolan kansantasavallan hallituksen”. Asiamiehet tutkivat perin pohjin Beetelin tilat löytääkseen todisteita, mutta tietysti tuloksetta. Todistajien uskonnollista toimintaa koskevat asiapaperit kuitenkin  takavarikoitiin. Seuraavana päivänä pidätettiin Seuran johtokunnan jäsenet.

Haaratoimistoon jääneet työntekijät päättivät painaa niin monta lehteä kuin suinkin mahdollista ja jakaa ne seurakuntiin. He käyttivät kaiken varastossa olleen paperin, noin 20 tonnia, ja lähettivät kirjallisuuden eteenpäin. Sitten he piilottivat monistusvälineet ja muut koneet sekä arkistot. Vaati suurta rohkeutta jatkaa työtä haaratoimistossa tällaisissa oloissa. Beeteliläiset saivat näinä aikoina kirjeitä kiinnostusta teeskenteleviltä ihmisiltä, jotka pyysivät veljiä tulemaan tapaamaan heitä johonkin paikkaan kaupungissa. Todellinen tarkoitus oli kuitenkin vain houkutella beeteliläiset ulos kaduille, missä jotkut heistä todellisuudessa kidnapattiin. Siitä pitäen muut lähtivät noista tiloista vain suurehkoina ryhminä.

Kesäkuun 21. päivän iltana Beeteliin tehtiin uusi ratsia. Tällä kertaa melkein kaikki pidätettiin. Veljet lastattiin kuorma-auton lavalle ja heidät kuljetettiin Łódźin halki. Vartijat ilkkuivat, että veljiä vietiin melkein kuin huviretkelle. ”Eiköhän siinä tapauksessa laulettaisi”, ehdotti yksi veljistä. Ja äkkiä nämä Jehovan rohkeat palvelijat alkoivat vartijoiden vastalauseista välittämättä laulaa: ”Sille, ken uskollisna nyt seisoo, pelko on tuntematon.”

 Samana yönä tutkittiin satojen todistajien kodit eri puolilla maata. Useita veljiä pidätettiin. Jumalan valtakunnan viholliset halusivat hajottaa järjestön ja vaientaa Jehovan todistajat.

Vasta kaiken tämän jälkeen uskontoasiainvirasto ilmoitti tiedotusvälineille 2. heinäkuuta 1950, että se oli hylännyt Puolan Jehovan todistajien yhdistyksen rekisteröintihakemuksen. Tuossa mielivaltaisessa ilmoituksessa sanottiin, että nyt järjestö lakkautetaan ja että valtio ottaa haltuunsa sen omaisuuden.

UB:n kidutuskammiot

Tämä pidätysten ja kuulustelujen aalto merkitsi monille todistajille pitkän kidutusten ja kärsimysten ajan alkua. Tutkijat yrittivät pakottaa heidät tunnustamaan rikoksia, joihin he eivät olleet syyllistyneet, varsinkin sen, että he olisivat toimineet vieraan vallan tiedustelupalvelun hyväksi. Veljiä yritettiin myös taivutella UB:n ilmiantajiksi. UB:n julkaisemattomien tilastojen mukaan 90 prosenttia tuon lähteen mainitsemista ”lahkon jäsenistä” joutui tukahduttamistoimien kohteeksi. Sen johdosta niiden määrä, jotka saattoivat raportoida osallistuneensa kenttäpalvelukseen, putosi tilapäisesti puoleen.

Wilhelm Scheideria kuulusteltiin yhtäjaksoisesti kahdeksan vuorokautta. Kuulustelijat löivät häntä raa’asti saadakseen hänet myöntämään syyllistyneensä tekoihin, joita he olivat sepittäneet. Kun hän pyörtyi, hänen päälleen kaadettiin kylmää vettä, kunnes hän palasi tajuihinsa. Hänelle ei annettu mitään syötävää eikä juotavaa, ja yhdessä vaiheessa hän joutui olemaan polvillaan yhteen mittaan kolme vuorokautta. Myöhemmin hänet siirrettiin Łódźista Varsovaan ja heitettiin sitten alastomana 24 päivän ajaksi ahtaaseen vankityrmään, jossa hän ei mahtunut istumaan, makaamaan eikä seisomaan suorana. Seuraavaksi UB yritti pakottaa hänet antamaan periksi siten, että se pidätti hänen vaimonsa ja tyttärensä ja  pahoinpiteli heitä. Mutta mikään ei murtanut hänen nuhteettomuuttaan.

Samoin kohdeltiin Harald Abtia, haaratoimiston sihteeriä. Häntä kuulusteltiin yhtäjaksoisesti kuusi vuorokautta, joiden aikana häntä hakattiin päähän ja iskettiin nyrkillä vatsaan. ”Vaikka olet viettänyt viisi vuotta leirillä siksi, että vastustit natsismia, pystymme silti todistamaan, että olet ollut Gestapon mies”, hänelle sanottiin.

Edward Kwiatoszia hakattiin julmasti eikä hänelle annettu ruokaa kolmeen päivään. Armottomat tutkijat uhkasivat hirttää hänet. He eivät antaneet hänen nukkua kahteen viikkoon. Häntä lyötiin kumipampuilla kantapäihin. Hänen kylkiluitaan ja nenänsä murskattiin, hänelle aiheutettiin kallonmurtuma ja hänen tärykalvonsa puhkaistiin. Häntä pahoinpideltiin yhteensä 32 vuorokautta. Uhkailuista huolimatta häntä ei saatu syyttämään valheellisesti veljiään oman nahkansa pelastamiseksi (vrt. Job 2:4).

Muita veljiä kohdeltiin yhtä huonosti. Heidän kiduttajansa panivat jotkut heistä istumaan kuulusteltaessa pallille, jonka keskeltä törrötti piikki. Tätä sanottiin ”roomalaiseksi käsittelyksi”. Kaikkea tällaista he kärsivät vain siksi, että he olivat Jehovan todistajia, kieltäytyivät allekirjoittamasta lausuntoja, jotka olivat täynnä valheita, ja esittämästä väärää todistusta kristittyjä veljiään vastaan.

Jotkut veljet vietiin Zawiercien vankilaan vuonna 1950, koska he kieltäytyivät allekirjoittamasta poliittista Tukholman vetoomusta. Ensimmäisenä sinne saapui Władysław Drabek Porębasta. Hänet teljettiin pimeään tyrmään, jossa oli vettä polven korkeudelta. Hän saattoi levätä hiukan asettumalla polvi-istuntaan jonkin nurkassa olevan parrun päälle. Kahden vuorokauden kuluttua selli oli ahdettu täyteen veljiä. Kaikki olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta vetoomusta. Silloin tällöin vartijat antoivat vangeille ämpäreitä, joihin tehdä tarpeensa. Jos he eivät käyttäneet niitä juuri silloin, kun  mahdollisuus annettiin, he eivät saaneet toista tilaisuutta. On selvää, että muutaman päivän kuluttua vesi löyhkäsi kuvottavalta.

Ihmisikä ei riittäisi, jos pitäisi kertoa jokaisesta tapauksesta, jossa Jehovan todistajia pahoinpideltiin vuoden 1950 joukkopidätysten jälkeen. Jumalan palvelijoiden nuhteettomuus joutui ankaralle koetukselle, eikä ole ihme, että jotkut kuolivat epäinhimillisen kohtelun vuoksi.

Uskollisina kuolemaankin asti

Veli J. Szlauer oli vasta 20-vuotias, kun hänet kutsuttiin elokuussa 1950 UB:n asemapaikkaan Cieszyniin kuulusteltavaksi. Hän kieltäytyi järkähtämättä antamasta ilmi uskonveljiään. Turhautuneena kuulustelija ampui häntä kahdesti kuulustelun aikana, ja tunnin kuluttua tämä nuori Jehovan palvelija kuoli. Ennen kuolemaansa hän onnistui kuitenkin sanomaan lääkärille: ”UB:n virkailija ampui minua, koska olin uskollinen Jehovalle.”

Jotkut muut todistajat kärsivät vuosikausia, ennen kuin kuolema toi lopulta vapautuksen. Krakovalainen matkavalvoja Alojzy Prostak pidätettiin toukokuussa 1952 Szczecinissä. Oltuaan kaksi vuotta pidätettynä Varsovassa ja Łódźissa hän oli niin ruhjottu ja lopussa, että hänet piti viedä sairaalaan. Erään asianajajan ehdotuksesta hänen vaimonsa ryhtyi toimiin ja onnistuikin saamaan miehensä vapaaksi vuonna 1954, mutta tämä kuoli viikon kuluttua. Hänen hautajaisissaan oli läsnä noin 2000 henkeä. Veli, joka piti rohkeasti hänen hautajaispuheensa hautausmaalla, käytti tilaisuutta hyväkseen esittääkseen vastalauseensa niiden sadististen menetelmien johdosta, joita UB:n asiamiehet käyttivät kuulustellessaan Jehovan todistajia. Sen jälkeen veljen itsensä oli pakko piileskellä välttyäkseen pidätykseltä.

Raporteista ilmeni, että vuoteen 1956 mennessä kaikissa Puolan osissa oli 16 veljeä kuollut UB:n kidutuksen vuoksi tai siksi, että heille kieltäydyttiin antamasta lääkärinhoitoa.  (Muita tapauksia tuli päivänvaloon myöhemmin.) Näiden veljien ruumiit lähetettiin sureville omaisille yleensä suljetuissa arkuissa, joita heidän ei ollut lupa avata. Joissakin muissa tapauksissa omaisen kuolemasta kuultiin vasta monen kuukauden kuluttua.

Oikeudenkäynti suljettujen ovien takana

Tästä epäinhimillisestä kohtelusta hengissä säilyneet kuvailivat, miten heitä yritettiin pakottaa todistamaan Seuran johtokunnan jäseniä vastaan. Kaksi veljeä murtui kidutuksessa ja myöntyi pakon edessä antamaan väärän todistuksen. Mutta UB sepitti myös omia ”todisteitaan”.

Se turvautui niihin pannessaan Varsovassa 16.–22. maaliskuuta 1951 toimeen oikeudenkäynnin, joka pidettiin suljettujen ovien takana. Huolimatta itselleen koituvasta  vaarasta monet muut Jehovan todistajat kokoontuivat käräjätalon eteen, sillä he toivoivat voivansa läsnäolollaan kannustaa veljiään kestämään uskollisina.

Viranomaiset kuljettivat vastaajat rakennuksen sisäpihaan sairaankuljetusautoilla, jotta nämä saataisiin käräjäsaliin muiden näkemättä. Mutta vankien noustessa autoista niiden veljiemme lapset, jotka olivat onnistuneet pääsemään lähelle oikeustalon sisäpihaa ympäröivää aitaa, huusivat heille rohkaisun sanoja; se muistutti noita vastaajia siitä, että he eivät olleet yksin.

Vankien aitauksessa istui seitsemän veljeä: neljä heistä oli Seuran Puolassa toimineen laillisen yhdistyksen johtokunnan jäseniä ja kolme muuta olivat veljiä, joita pidettiin eri syistä tärkeinä järjestölle. Virallinen syyttäjä vaati Wilhelm Scheiderille kuolemanrangaistusta. Oikeus langetti hänelle elinikäisen vankeustuomion. Kolmelle muulle johtokunnan jäsenelle langetettiin kullekin 15 vuoden vankeustuomio ja muille lyhyempiä tuomioita. Kaikki vietiin erittäin tarkoin vartioituun vankilaan.

Mitä seuraavaksi?

Kaksi piiripalvelijaa, jotka olivat onnistuneet välttymään pidätykseltä, sekä useat muut kokeneet veljet alkoivat rakkaudellisesta kiinnostuksesta kaikkia seurakuntia kohtaan tehdä suunnitelmia hengellisen ravinnon toimittamiseksi veljesseuralle. He loivat yhteysverkon, joka osoittautui tehokkaaksi lähes 40 vuoden ajan. Kierrosvalvojia nimitettiin jatkamaan vangittujen veljien aiemmin tekemää työtä, ja vuoden 1952 lopussa oli niiden määrä, jotka saarnasivat toisille Jumalan valtakuntaa, kasvanut alituisesta ahdistelusta huolimatta 19991:een!

Tätä eivät turvallisuusjoukot olleet odottaneet. He olivat aikoneet raivata Puolan Jehovan todistajat tieltään kahdessa vuodessa. Harmistuneina epäonnistumisestaan he suunnittelivat tyrmäysiskua, jolla he ajattelivat saattaa asian lopullisesti  pois päiväjärjestyksestä. Seurasi uusi pidätysten aalto. Neljä maakomitean jäsentä sekä muita innokkaita veljiä ja sisaria pidätettiin. Suunniteltiin pilaoikeudenkäyntiä, joka pidettäisiin Łódźissa.

Oikeudenkäyntiä edeltäneinä kuukausina yksi veljistä kuoli, useat kärsivät hermoromahduksen ja yksi, Zygfryd Adach, vapautettiin hänen vankilassa saamansa vakavan sairauden vuoksi. Yli kaksi vuotta kestäneiden valmistelujen jälkeen alkoi viisipäiväinen oikeudenkäynti 10. maaliskuuta 1955. Siinä langetettiin ankarimmat tuomiot sitten Varsovan oikeudenkäynnin. Kolme maakomitean jäsentä, Jan Lorek, Tadeusz Chodara ja Władysław Szklarzewicz, saivat kukin 12 vuoden vankeustuomion.

Pelästyttikö se muut todistajat sulkemaan suunsa?

Nuoret todistavat uskosta ja rohkeudesta

Koulua käyvät nuoret todistajatkin pitivät lujasti kiinni uskostaan. Koulussa heitä tosin pommitettiin ateistisilla ajatuksilla. Toisin ajattelevia pilkattiin. Opinto-ohjelmaan sisällytettiin usein poliittisia asioita, ja marsseihin tai mielenosoituksiin osallistuminen oli pakollista. Joidenkin koulujen oppitunneilla alettiin antaa myös sotilaallista koulutusta. Ne, jotka kieltäytyivät osallistumasta siihen omantunnonsyistä, erotettiin yleensä koulusta.

Nämä nuoret eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan moni heistä lähti tienraivauspalvelukseen ja edisti siten suuresti Valtakunnan sanoman leviämistä. Tienraivaajien kanssa pidettiin vuonna 1954 asianmukaista varovaisuutta noudattaen useita monipäiväisiä erikoiskokouksia. Heille selostettiin joitakin puheita, joita oli pidetty New Yorkissa vuoden 1953 kansainvälisen ”Uuden maailman yhteiskunnan” konventin aikana. Se oli hengellisesti todella virkistävää! Oli vahvistavaa saada tällä tavoin muistutus siitä, että he kuuluivat Jehovan kansan rakkaudelliseen maailmanlaajuiseen veljesseuraan!

Entä mitä veljet tekivät vankilassa?

 Vankilat – evankelioimiskenttä

Władysław Przybysz, joka oli ensimmäistä kertaa vankilassa vuosina 1952–56 ja joka vapautettiin neljännen kerran vuonna 1969, muistelee: ”Vankilatuomiota pidettiin työmääräyksenä alueelle, jonne muut eivät päässeet.” Saarnaaminen telkien takana johti siihen, että monet vangit kuulivat Jehovasta ja hänen suurenmoisista tarkoituksistaan. Vangitut veljet organisoivat myös pieniä ryhmiä ja järjestivät niin, että joka päivä pidettiin lyhyitä kokouksia. ”Opetuslasten luku lisääntyi” ristikoidenkin takana (Apt. 6:7).

Todistajien esimerkillisen käytöksen ansiosta joidenkuiden vankilan henkilökuntaan kuuluvienkin asenne vähitellen muuttui. Romuald Stawski muistaa, että erään vankilan ruokavaliota muutettiin siten, ettei todistajia enää pantu kovalle koetukselle antamalla heille verta sisältävää ruokaa. Eräänä päivänä selliin tuotiin kaksi suurta ruoka-astiaa, joista toinen oli täynnä verimakkaroita ja toisessa oli vihanneskeittoa. ”Tämä [keitto] on vain todistajille”, vartija tähdensi.

Vankiloiden ovet avautuvat

Vuoteen 1956 mennessä viranomaisten asenne Jehovan todistajia kohtaan alkoi kuitenkin muuttua. Eräs krakovalainen piirivalvoja vapautettiin keväällä vankilasta, ja hänelle kerrottiin, että viranomaiset olivat valmiita neuvottelemaan todistajien kanssa. Asiaa harkittiin ja valittiin kolmen veljen virallinen valtuuskunta ottamaan yhteyttä uskontoasiainvirastoon.

Nuo kolme veljeä korostivat sitä, että heitä kiinnosti vain saada tietoa ja että ainoastaan Seuran vangituilla johtokunnan jäsenillä oli valtuus neuvotella. Uskontoasiainvirasto ilmaisi kuitenkin haluttomuutensa olla tekemisissä rangaistusvankien kanssa. Toinenkin kokous päättyi näennäisesti tuloksetta noiden kolmen veljen tähdentäessä, että vangitut johtokunnan jäsenet olivat Jehovan todistajien mielestä syyttömiä.

 Pian kuitenkin vapautettiin useita veljiä ja sisaria, joista jotkut olivat olleet vankilassa vuodesta 1950 saakka. Vapautettujen joukossa olivat kolme johtokunnan jäsentä ja maakomitean jäsenet, jotka oli tuomittu myöhemmin. Lopulta myös Wilhelm Scheider vapautettiin elokuussa 1956. Mitä oli tapahtunut?

Kyseessä oli enemmän kuin vain poliittiset muutokset. Kaksi aiemmin mainittua veljeä, jotka olivat antaneet väärän todistuksen, peruivat sen, ja johtokunnan jäseniä vastaan sillä perusteella esitetyt syytteet raukesivat muodollisesti. Mutta takana oli muutakin. Viranomaiset saattoivat nähdä, että Jehovan todistajien määrä kasvoi, ja se kasvoi nopeasti. Valtakunnan julistajien luku oli noussut kolmessa vuodessa 37411:een, mikä oli 87 prosentin lisäys! Eräs hyvin asioista perillä oleva turvallisuuspalvelun asiamies tunnustikin myöhemmin, vuonna 1972: ”Tajuamme, että ilmoitukset Jehovan todistajien oikeudenkäynneistä ja heidän propagandastaan eivät ole heikentäneet järjestöä, vaan vaikuttaneet aivan päinvastaisesti.” Uskollisuus Jehovaa kohtaan oli tuonut menestyksen!

Toiminta lisääntyy laillisista esteistä huolimatta

Vapauduttuaan veljet kiinnittivät ripeästi huomiota seurakuntien hengellisiin tarpeisiin ja hyvän uutisen julkiseen saarnaamiseen. Veljille toimitettiin Valtakunnan Palvelus, jossa oli erinomaisia neuvoja saarnaamisesta ja opetuslasten tekemisestä. Jatkuvista vaikeuksista huolimatta matkavalvojat vierailivat säännöllisesti seurakunnissa ja seurakunnat olivat innokkaita teokraattisessa toiminnassa.

Puolan perustuslaki takasi virallisesti vapauden harjoittaa uskontoa, ja Jehovan todistajat pitivät siitä kiinni. Talosta taloon saarnaaminen kuului heidän palvontaansa, ja siksi he saarnasivat. Silti poliisi pidätti kenttäpalveluksessa olevia veljiä ja syytti heitä ”kuulumisesta” ”yhdistykseen, jonka olemassaolo, rakenne ja tarkoitus salataan valtiolta ja kätketään  salaperäisyyden verhoon”. Oli alkamaisillaan uusi vaihe oikeustaistelussa uskonnonvapauden puolesta.

Veljet toistivat kärsivällisesti kantansa oikeudessa ja kirjeissä, joita he tai heidän valtuutettunsa kirjoittivat viranomaisille. Lopulta seitsemän korkeimpaan oikeuteen kuuluvaa tuomaria esitti toukokuussa 1963 päätöksen: ”Tämän uskonnollisen yhdistyksen lakkauttaminen merkitsee johdonmukaisesti kaikkien järjestötoiminnan muotojen kieltämistä, mutta ei koske yksilöllistä eikä yksityistä palvontaa, joka ei ole rangaistavaa.” Veljet ymmärsivät sen merkitsevän sitä, että yksilöiden saarnaamista talosta taloon ei näin ollen pidettäisi laittomana.

Nyt todistajat jatkoivat entistäkin tarmokkaammin hengellistä elonkorjuutyötä (Matt. 9:37). Toimivien julistajien määrä kasvoi nopeasti, varsinkin suurissa kaupungeissa. Harvaan asutuilla seuduilla tilanne oli toisaalta huonompi. Etelä-Puolan veljet alkoivat siksi organisoida osa-aikaisten tienraivaajien ryhmien lähettämistä alueille, joilla tarvittiin kipeästi apua. Näitä paikkoja sanottiin myöhemmin tienraivauskeskuksiksi. Kukin ryhmä, jossa oli yleensä kymmenkunta henkeä, asui veljien omistamien maatilojen rakennuksissa tai usein teltoissa.

Tämä toiminta vauhdittui, kun monet julistajat palvelivat osa-aikaisina tienraivaajina ainakin kerran vuodessa tienraivauskeskuksista käsin. Vasta-aloitettuja raamatuntutkisteluja siirrettiin lähiseurakunnan julistajille. Vielä nykyäänkin käytetään joskus tätä menetelmää. Sillä on aivan ilmeisesti ollut Jehovan siunaus.

Edistystä hengellisen ravinnon toimittamisessa

Jehova järjestää rakkaudellisena Isänä kansaansa kuuluville myös hengellistä ravintoa ja antaa sitä silloinkin, kun heillä on vastoinkäymisiä. Kirjallisuutta toimitettiin seurakunnille vainosta huolimatta melko säännöllisesti.

 Raamatullista kirjallisuutta voitiin aluksi monistaa vain hyvin alkeellisilla käsikäyttöisillä laitteilla. Eräs veli muistelee: ”Työn jälki oli kehnoa ja kopioiden määrä pieni. Monistamisessa tarvittiin paljon paperia. Se piti tuoda paikalle, jossa työ tehtiin, ja valmiit lehdet piti sitten toimittaa ystäville – kaikki tietysti pimeyden turvin. Jos poliisi sai paikan selville, se tiesi talon isännälle ja työntekijöille monen vuoden vankeutta.”

Se, että pystyttiin valmistamaan hiukan kirjallisuutta, ei kuitenkaan riittänyt. Painotuotteiden määrää piti lisätä ja laatua parantaa. 1950-luvun lopulla hankittiin siksi pienikokoinen Rotaprint-offsetpainokone ja myöhemmin muita. Erään pienen krakovalaisen kirjapainon ystävällinen johtaja näytti veljillemme, miten käyttää tuota konetta ja valmistaa masterlevyjä. Nuo alumiinilevyt olivat kestävämpiä ja niillä voitiin tehdä useampia kopioita lyhyemmässä ajassa.

Myöhemmin eräs veli perehtyi painolevynvalmistukseen – Puolan tiedeakatemiassa. Sen jälkeen veljet alkoivat itse valmistaa tarvittavia välineitä. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Tekstikokoa voitiin nyt pienentää valokuvaamalla, ja näin saatiin enemmän tekstiä mahtumaan samaan määrään vaikeasti hankittavaa paperia. Lehtien lisäksi painettiin kirjoja, joista ensimmäinen, Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin, julkaistiin puolaksi vuonna 1960.

Ongelmia oli kosolti. Nyt esimerkiksi tarvittiin enemmän sähköä. Välttääkseen herättämästä epäilyksiä veljet ottivat sähköä mittarin ohi. Omantunnonsyistä he lähettivät kuitenkin nimettömästi korvauksia sähkölaitokselle. Kerran turvallisuusjoukot löysivät yhden todistajien ”leipomoista”, joiksi painoja sanottiin, läheltä Gdańskia. Työntekijät haastettiin oikeuteen ja heitä syytettiin muun muassa sähkön varastamisesta. Mutta kun veljet todistivat todellisuudessa maksaneensa käytetystä sähköstä nimettömästi, tämä syyte raukesi. Annettiin erinomainen todistus!

 Tekemiensä tilastojen mukaan turvallisuusjoukot löysivät ja poistivat vuosina 1956–69 toiminnasta 34 keskusta, joissa todistajat valmistivat ja joista käsin he toimittivat edelleen kirjallisuutta. Yksi sen Bydgoszczissa työskentelevistä virkailijoista kerskui: ”Tiedustelupalvelu on organisoitu niin hyvin, että Jehovan todistajien salainen paino voidaan löytää viimeistään puolen vuoden kuluessa.”

Tässä hän kyllä liioitteli melkoisesti. Rotaprintin takavarikointi oli kuitenkin aina suuri menetys. Näitä monimutkaisia koneita ei tuotettu teollisesti missäänpäin Puolaa, ja niitä oli valtion valvonnan vuoksi hyvin vaikea ostaa. Omat veljemme olivat siksi – Jehovan tuella – valmistaneet suurimman osan käytössämme olleista noin 50 koneesta.

Voitaisiinko järjestöä heikentää sisältäpäin?

Koska suora hyökkäys osoittautui tuloksettomaksi, viranomaiset yrittivät tuhota todistajien ykseyden sisältäpäin. Viholliset alkoivat julkaista väärennettyä Vartiotornia, jossa parjattiin Jehovan uskollisia palvelijoita. Tunnistamaton ”kahdentoista komitea” lähetti turvallisuuspalvelun arkistoista saatuihin osoitteisiin kiertokirjeitä, joissa ilkeämielisesti hyökättiin huomattavia veljiä vastaan. Lampaat tunsivat kuitenkin Paimenensa äänen ja kykenivät erottamaan totuuden valheesta (Joh. 10:27).

1950-luvun lopulla oli ilmeistä, että vuonna 1956 suotuisaksi muuttunut tilanne alkoi jälleen kiristyä. Näytti sopivalta julistaa hyvää uutista mahdollisimman paljon, niin kauan kuin työtä voitiin vielä tehdä. Saatiin huomattavaa kasvua, mutta joidenkuiden keskuudessa kehittyi epätervettä kilpailuhenkeä. Se johti siihen, että monet uudet julistajat eivät täyttäneet Raamatun vaatimuksia. Kiinnostunutta alettiin pitää julistajana, jos hän vain nyökkäsi, kun häneltä kysyttiin, oliko hän puhunut jollekulle Valtakunnan toivosta, kuten Jehovan todistajat puhuvat. Iskulauseeksi tulikin: ”Tänään kiinnostunut, huomenna julistaja.” Moni heistä ei edes käynyt  kokouksissa. Niinpä maaliskuussa 1959, jolloin raportoi 84061 julistajaa, ei edes muistonvietossa ollut niin monta läsnäolijaa. Tällainen tilanne heikentäisi auttamatta järjestön hengellistä lujuutta. (1. Kor. 3:5–7.)

Tilannetta ryhdyttiin korjaamaan. Julistajien määrä väheni hitaasti, niin että lopulta jäi jäljelle noin 50000. Kesti lähes 29 vuotta – tammikuuhun 1988 – ennen kuin saavutettiin jälleen uusi julistajahuippu. Mutta tällä kertaa he olivat todellisia julistajia ja heitä oli 84559!

Yhdenmukaista toimintaa oikeudessa

Jehovan todistajien eteen tulleiden oikeustapausten lukuisuuden vuoksi veljet ryhtyivät koordinoimaan sitä, miten heidän puolustuksensa niissä hoidettiin. Muutamat etevät ja rohkeat asianajajat halusivat edustaa heitä. Esitettiin järkeviä  juridisia perusteluja, mutta paino pantiin sille, mitä todistajat uskovat ja opettavat Jumalan sanasta. Jokainen oikeudenkäynti koitui niin ollen todistukseksi sekä tuomareille että yleisölle. Jehovan todistajien lakiasioista huolehtinut Romuald Stawski muistaa yhden kuukauden, jonka kuluessa oli 30 oikeudenkäyntiä, kun kristillistä puolueettomuutta koskevia tapauksia ei lasketa mukaan. Todistajien oikeudenkäyntejä seuraamassa olleen yleisön määrä kasvoi, kunnes sitä oli vuosittain noin 30000 henkeä. (Matt. 10:18.)

Hallitusviranomaiset ilmaisivat toisinaan avoimesti vihaansa todistajia kohtaan. Esimerkiksi kun Poznańissa käytiin oikeutta kuutta matkavalvojaa vastaan, eräs sisar kertoi lausunnossaan virallisen syyttäjän sanoneen hänelle, että jos Hitler vielä eläisi, ”hän panisi Jehovan todistajien asian nopeasti järjestykseen”. Tämä syyttäjä lisäsi myöhemmin, että hän itse suostuisi mielellään ampumaan tuhansia Jehovan todistajia.

Mutta minkä vuoksi? Se että Jehovan todistajien uskonnollisesta toiminnasta ei varmastikaan koitunut minkäänlaista uhkaa viranomaisille, osoitettiin selvästi eräässä toisessa oikeudenkäynnissä, joka pidettiin Poznańissa. Puolustusasianajaja palautti siinä mieleen erään vuonna 1956 sattuneen tapauksen, jossa väkijoukko oli vallannut vankilan ja vapauttanut kaikki sen vangit, muiden muassa kolme todistajaa, joilla oli pitkä vankeustuomio. Mutta varuskunnan sotaoikeuden pöytäkirjojen mukaan kaikki kolme todistajaa ”antautuivat heti vapaaehtoisesti kansanmiliisille”.

Uusilla ”aseilla” ei ole pysyvää tehoa

Viranomaiset eivät lakanneet etsimästä jotakin ”asetta”, jonka avulla he voisivat saavuttaa tavoitteensa saada Jehovan palvelijoiden järjestö hallintaansa. Vuonna 1961 he ehkä luulivat onnistuneensa. Lupaamalla suurempaa toimintavapautta he houkuttelivat 15 hengellisesti heikkoa veljeä hakemaan sellaisen uskontokunnan rekisteröimistä, joka  toimisi riippumattomana Jehovan todistajien kansainvälisestä järjestöstä. Useimmat veljet eivät kuitenkaan kannattaneet hanketta. Kaksi vuotta myöhemmin rekisteröintihakemuskin hylättiin.

Vastustajat kokeilivat siksi toista keinoa. He yrittivät löytää joitakin ”vaikutusvaltaisia” ihmisiä, joita voitaisiin kiristää. Jälleen he näyttivät onnistuvan. He löysivät tärkeässä vastuuasemassa olevan veljen, joka rikkoi kristillisiä moraalinormeja. Veljet, jotka määrättiin ottamaan selvää tätä valvojaa vastaan esitettyjen syytösten todenperäisyydestä, pidätettiin äkisti. Veli hävitti asiakirjat, jotka olisivat osoittaneet hänen syyllisyytensä. Muut veljet alkoivat sitten saada oletetuilta ystäviltä kirjeitä, joissa joko häpäistiin kunnioitettuja veljiä ja yritettiin osoittaa harhaan joutunut syyttömäksi tai päinvastoin. Tämä aiheutti luonnollisesti hämmennystä veljien keskuudessa, ja sitä viranomaiset juuri halusivatkin.

Mutta Jehova tunsi vastustajien juonittelut (Hepr. 4:13). Aikanaan osoitettiin kiistattomien todisteiden nojalla, mitä oli todellisuudessa tapahtunut, ja tuo vastustajien pelinappulaksi antautunut moraaliton mies erotettiin. Paula oli katkennut. Tälläkään Jehovan palvelijoita vastaan käytetyllä aseella ei ollut pysyvää tehoa. (Ps. 124:7.)

Vuonna 1972 vastustajat uskoivat löytäneensä uuden aseen. Eräs turvallisuuspalvelun virkailija oli vuosikausia kerännyt valheellista aineistoa todistajia vastaan. Nyt hän käytti sitä tohtorinväitöskirjassaan. Oli tarkoitus, että tämä väitöskirja, jonka aiheena oli ”Jehovan todistajien lahkon Puolan kansantasavallassa käyttämän propagandan sisältö ja muoto”, palvelisi myöhemmin oikeusviranomaisten käsikirjana heidän taistelussaan Jehovan todistajia vastaan.

Ennen tohtorin arvon myöntämistä väitöskirjaa oli kuitenkin puolustettava julkisessa väitöstilaisuudessa. Tämä oli tavallisesti vain muodollisuus. Mutta heti kun veljet saivat selville, missä ja milloin tuo tilaisuus pidettäisiin, he tekivät  siitä rukousasian. Vaikka heillä oli vain vähän valmistautumisaikaa, he päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen puolustaakseen Jehovan nimeä ja hänen kansaansa.

Kun siis Henryk Skibiński tuli 31. toukokuuta 1972 Toruńin yliopistoon puolustamaan ilkeätä väitöskirjaansa, yleisön joukossa oli Jehovan todistajia. Skibiński väitti, että Jehovan todistajat olivat valtiolle ja sen liittolaisille vihamielisiä, jonkin epäsuopean suurvallan vakoojia ja muun muassa tieteen, verensiirtojen ja evoluution vihollisia. Hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen mainita, että heidät tunnettiin tunnollisiksi ja rehellisiksi kansalaisiksi. Sitten puhuivat professori, jonka oli määrä myöntää hänelle filosofian tohtorin arvo, samoin kuin väitöskirjan vastaväittäjät. Sen jälkeen puheenvuoro annettiin kuulijoille.

Bydgoszczilainen veli Jan Waldemar Rynkiewicz tarttui tilaisuuteen ja puhui pitkään. Hän kumosi seikkaperäisesti  syytöksen, että Jehovan todistajat olivat vihamielisiä valtiolle ja vakoojia. Hän kiinnitti huomion Skibińskin väitöskirjan epäjohdonmukaisuuksiin ja hänen todistelunsa puolueellisuuteen. (Hän oli jättänyt kokonaan huomiotta esimerkiksi sen, että tuomioistuimet olivat hylänneet vakoilusyytteen ja vahvistaneet monien Jehovan todistajien syyttömyyden.) Lisäksi veli Rynkiewicz kiinnitti huomiota erityisesti siihen, miten todistajat ovat edistäneet veretöntä kirurgiaa – minkä Skibiński oli myös sivuuttanut. Väitöskirjan tarkastajat hyväksyivät veli Rynkiewiczin esittämät todisteet. Veljet Zygmunt Sawicki ja Józef Rajchel, jotka olivat samoin yleisön joukossa, esittivät sitten rohkeasti, mitä Raamatussa sanotaan kristityn sekaantumisesta politiikkaan ja maailman selkkauksiin. Kaikki läsnäolijat kuuntelivat hyvin tarkkaavaisina. Yrittäessään kumota veljien puheet Skibiński menetti malttinsa, ja puheenjohtaja joutui vaientamaan hänet. Skibińskille ei myönnetty filosofian tohtorin arvonimeä – suureksi harmiksi hänen sukulaisilleen ja ystävilleen, jotka jäivät seisomaan kukkakimput kädessään voimatta onnitella ketään.

Täsmälleen 50 vuotta sen jälkeen, kun todistajat olivat käyneet kuuluisan keskustelun jesuiittojen kanssa Krakovassa, oli siis toinenkin todistajien ryhmä käynyt voittoisan taistelun – tällä kertaa aivan yhtä epätoivoista, ateistista vihollista vastaan. Viranomaiset eivät sen jälkeen enää yrittäneet aivan yhtä innokkaasti puolustella todistajiin kohdistamaansa vainoa. Heidän suhtautumisensa Jehovan todistajiin alkoi myös muuttua.

Metsäkonventit

1960-luvun lopulla pidettiin säännöllisiä seurakunnan kokouksia yksityiskodeissa, mutta sen lisäksi Śląsk Cieszyńskin alueen todistajat alkoivat kokoontua kesäisin suurina ryhminä metsässä. Pian sen jälkeen alettiin konventin ohjelma valmistaa keskitetysti, ja näitä kokouksia, joita sanottiin metsäkonventeiksi, pidettiin joka puolella maata.

 Aluksi viranomaiset panivat niiden järjestäjät ja osanottajat syytteeseen. Mutta koituiko tästä Jehovan todistajien toiminnasta oikeastaan mitään vahinkoa? Hehän vain tarkastelivat Jumalan sanaa. Ajan mittaan viranomaiset tottuivat näihin Jehovan kansan konventteihin. Niiden läsnäolijamäärä kasvoi vähitellen. Aluksi niihin saapui vain muutamia kymmeniä veljiä, mutta 1970-luvulle siirryttäessä koolle tuli tavallisesti satoja ihmisiä.

1970-luvun lopulla ohjelmaan kuului raamatullinen näytelmä ja usein kastejärjestelyt. Mikrofonit, kaiuttimet ja nauhurit otettiin käyttöön. Joissakin paikoin näitä konventteja alettiin pitää normaaliin tapaan tietyissä paikoissa, joissa oli etukäteen tehty valmisteluja.

Hallintoelimen jäseniä vierailulla

Jehovan todistajien kansainvälisessä päätoimistossa työskentelevät Frederick Franz, Theodore Jaracz ja Daniel Sydlik  saivat marraskuun lopussa 1977 luvan vierailla Puolassa. Tämä oli ensimmäinen hallintoelimen jäsenten virallinen vierailu. He puhuivat valvojille, tienraivaajille ja kauan mukana olleille todistajille useissa kaupungeissa, kertoivat heille muissa maissa tapahtuneesta teokraattisesta edistyksestä ja vastasivat lukuisiin kysymyksiin. Seurakunnat vastasivat vierailuun lisäämällä Valtakunnan toimintaa.

Vuotta myöhemmin Milton Henschel ja Theodore Jaracz vierailivat Puolassa. Tällä kertaa he tekivät kohteliaisuuskäynnin uskontoasiainvirastoon. Hallintoelin saattoi seuraavina vuosina kiinnittää enemmän huomiota Puolan työhön ja luoda läheisemmät yhteydet eri puolilla maata toimiviin valvojiin. Saatuaan näin runsaammassa määrin tervetulleita teokraattisia ohjeita ja vaikutteita Puolan vastuulliset veljet saattoivat nyt panna paikallisessa järjestössä toimeen samankaltaisia järjestelyjä kuin ne, jotka olivat hyödyttäneet Jumalan kansaa monissa muissa maissa. Samaan aikaan oli havaittavissa huomattava muutos, kun hallituksen edustajat alkoivat suhtautua suvaitsevaisemmin meihin ja toimintaamme.

Itävaltalaisten vieraanvaraisuus

Jotkut veljet saattoivat 1970-luvun lopussa käydä piirikonventeissa, joita pidettiin Puolan ulkopuolella, ensin Lillessä Ranskassa ja myöhemmin Tanskassa. Kesällä 1980 tapahtui sitten jotakin epätavallista.

Vaikka Jehovan todistajien järjestö oli yhä kielletty, noin 2000 todistajaa sai virallisen luvan olla läsnä Wienissä pidettävässä ”Jumalan rakkauden” piirikonventissa. Itävaltalaiset veljet ottivat edustajat vieraanvaraisesti vastaan. Puolankielisiä ohjelmajaksoja kuuntelevia varten pystytetyssä suuressa teltassa kaikki kuuntelivat ohjelmaa arvostavasti.

Konventin päätösohjelmassa eri kieliryhmät kokoontuivat läheiselle stadionille. Nämä ryhmät lauloivat yhdessä, kukin omalla kielellään, laulun ”Me kiitämme sinua, Jehova”.  Yhteisen loppurukouksen jälkeenkään ei kukaan halunnut lähteä. Rakkaudelliset itävaltalaiset olivat osoittaneet vieraanvaraisuutta puolalaisten ohella myös vieraille, jotka olivat tulleet Unkarista, Jugoslaviasta ja muista maista. Suosionosoitusten jatkuessa silmät täyttyivät nyt ilon kyynelistä. Nämä tosi kristityt iloitsivat ykseydestä, joka oli poistanut tälle vanhalle, kuolevalle maailmalle ominaiset tuskalliset väliaidat!

”Uskollisuus Valtakunnalle” -konventissa, joka pidettiin Itävallassa seuraavana vuonna, oli läsnä yli 5000 puolalaistodistajaa. Tällä kertaa itävaltalaisveljet kokoontuivat teltassa ja antoivat stadionin tilat vierailleen. Puolalaisvieraiden annettiin lisäksi auttaa konventin organisoinnissa, ja näin he saivat arvokasta kokemusta, joka osoittautui myöhemmin hyödylliseksi heidän valmistaessaan Puolassa pidettäviä suuria konventteja.

Historiallisten konventtien vuosikymmen kotona

Samana vuonna, jona nuo 5000 puolalaistodistajaa kuulivat ohjelmia Itävallassa sijaitsevalla stadionilla, Gdańskin paikalliset viranomaiset antoivat todistajien pitää konventin Olivia-hallissa. Läsnä oli 5. heinäkuuta 1981 yhteensä 5751 henkeä. Samoin Krakovan alueen todistajien annettiin tuona vuonna käyttää pientä urheiluhallia. Siellä Skawinassa pidettiin kaksi ”Uskollisuus Valtakunnalle” -konventtia.

Tilanne oli tosiaan paranemassa. Mutta valitettavasti Puolaan julistettiin 13. joulukuuta 1981 poikkeustila! Joka puolelle maata asettui vartiopaikoilleen aseellisia poliiseja ja sotilaspartioita. Kaikki ohi kulkevat autot tarkastettiin. Julkisten kokousten pitäminen kiellettiin. Mitä tämä merkitsisi meille?

Muutaman ensimmäisen viikon kuluessa kävi ilmeiseksi, että todistajat, jotka tunnettiin kristillisestä puolueettomuudestaan, saattoivat vaikeuksitta pitää kokouksia yksityiskodeissa. Kierrosvalvojat saattoivat matkustusrajoituksista  huolimatta yhä vierailla seurakunnissa. Vaikka kirjallisuutta valmistettiin edelleenkin piilossa, veljet saivat sitä jatkuvasti.

Vuoden 1982 kesä lähestyi kuitenkin nopeasti. Miten piirikonventit pidettäisiin? Koska rajat oli suljettu, kukaan ei voinut matkustaa toiseen maahan. Poikkeustilalakien tiukka voimassapito sulki pois mahdollisuuden järjestää metsäkonventteja. Mitä voitiin tehdä? Veljet kysyivät urheiluhallien omistajilta, voitiinko niitä vuokrata konventtia varten. Lupa saatiin! Uutinen otettiin innostuneesti vastaan, ja eri puolilla maata pidettiin yli 80 hengellistä juhlatilaisuutta.

Vuonna 1983 pidettiin vähemmän mutta suurempia piirikonventteja, useimmat vuokrasaleissa. Länsi-Euroopan maista tulevien todistajien sallittiin ensi kertaa olla mukana. Läsnä oli kaikkiaan 114166 henkeä, ja 2388 kastettiin.

Olisiko Jehovan todistajien mahdollista pitää suuria kansainvälisiä konventteja Puolassa? Veljet pyysivät kesällä 1984 viranomaisilta lupaa vuokrata neljä suurta stadionia konventteja varten, jotka pidettäisiin vuonna 1985. Vastausta ei saatu moneen kuukauteen. Vuoden 1985 helmikuun puoleenväliin saakka oli yhä epävarmaa, saataisiinko lupaa. Lopulta anomus hyväksyttiin! Aikaa oli niukalti. Alkoi tiivis työ niiden monien yksityiskohtien viimeistelemiseksi, joita liittyi kolmipäiväisen konventin pitämiseen Chorzówissa, Varsovassa, Wrocławissa ja Poznańissa. Läsnä oli yli 94000 henkeä, muun muassa satoja vieraita ulkomailta. He iloitsivat suuresti nähdessään, että 3140 Jehovan uutta palvelijaa meni kasteelle. He kuuntelivat erittäin tarkkaavaisina ja syvästi arvostaen ohjelmaa, johon sisältyi myös neljän hallintoelimen jäsenen puheita.

Puolan televisio teki myöhemmin kaksi dokumenttiohjelmaa Puolan Jehovan todistajien elämästä ja toiminnasta. Näihin ohjelmiin sisältyi konventtinäkymiä. Kumpikin ohjelma, ”Hyvä uutinen Valtakunnasta” ja ”Nuhteettomuuden säilyttäjiä”, esitettiin valtakunnallisessa televisioverkossa.

 Teokraattisesta järjestyksestä pidetään lujasti kiinni

Tästä ei silti pidä päätellä, että viralliselta taholta tullut painostus oli loppunut kokonaan. Vaikka seurakunnan tasolla toimivia todistajia ei estelty heidän saarnatessaan talosta taloon, vastuuasemissa olevat veljet kantoivat raskaan kuorman. On muistettava, että Jehovan todistajien järjestöä ei ollut vielä tunnustettu laillisesti; kieltoa ei ollut koskaan poistettu virallisesti. Konventtien järjestäminen piti uskoa valituille veljille, jotka hankkivat niihin luvan yksityishenkilöinä. Joitakin konventtiohjelman osia yritettiin sensuroida. Mutta nämä veljet kieltäytyivät päättäväisesti tekemästä mitään ilman hallintoelimen hyväksyntää.

Vuonna 1984 nousi matkavalvojia koskeva ongelma. Yhä voimassa ollut poikkeustilalaki vaati kaikkia 20–45-vuotiaita miehiä tekemään ansiotyötä. Tämän lain nojalla matkavalvojat kutsuttiin kussakin voivodikunnassa uskonnollisia asioita hoitaviin valtion virastoihin. Niissä veljille esitettiin etukäteen valmistettuja todistuksia, joissa oli heidän aluemääräyksensä. Ulkonaisesti se näytti heidän työnsä laillistamiselta, mutta todistukset olisi pitänyt uusia aika ajoin, ja alueen tai tehtävän muutoksesta olisi pitänyt tehdä ilmoitus. Veljet kieltäytyivät päättäväisesti tästä järjestelystä. Heidän määräyksensä lauman paimeniksi olivat teokraattisia, eivät maallisten viranomaisten hyväksynnän tai sääntelyn alaisia.

Runsaasti hengellistä ravintoa

Puolan Jehovan todistajilla on nykyään suurenmoista kirjallisuutta henkilökohtaista tutkimista varten ja käytettäväksi heidän julkisessa sananpalveluksessaan. Tähän tilanteeseen johtava tie ei ole kuitenkaan ollut ruusuinen. Heidän painovälineensä oli vuosien mittaan takavarikoitu aina, kun ne oli löydetty. Sitten viranomaiset yrittivät saada ainakin puoliviralliseen valvontaansa sen, mitä veljet valmistivat ”leipomoissaan” eli painoissaan.

 Veljet kuitenkin ehdottivat, että heidän sallittaisiin tuottaa kirjoja, kirjasia ja lehtiä ulkomailta. Lain mukaan nämä vapautettaisiin muiden uskonnollisten julkaisujen tavoin sensuurista. Tämä näytti aluksi mahdottomalta tavoitteelta, vaikka veljet korostivat Raamattuun perustuvan kirjallisuutensa yhteiskunnallisesti sivistävää arvoa. Mutta heidän sitkeytensä johti lopulta tulokseen.

Vuonna 1984 myönnettiin lupa tuoda maahan Yhdysvalloista jopa 60000 Kirjaani Raamatun kertomuksista. Myöhemmin he saivat hankkia vielä suuremman määrän kirjasia ”Katso, uudeksi minä teen kaikki” ja Jumalan nimi joka pysyy ikuisesti. Kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin maahan saatiin tuoda kirja Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä, mutta kuvittele, millainen ilo oli sitten saada tätä kirjaa neljännesmiljoona kappaletta! Sen jälkeen saatiin kirjoja ja kirjasia yleensä vähäisemmin vaikeuksin useimmiten Seuran Taunuksen Seltersin haaratoimistosta Saksasta. Vuonna 1989 sieltä saatiin kirja Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos?, joka oli sopiva vaikkakin kiistanalainen aihe ateistisissa maissa.

Vuoden 1988 puolivälissä – lähes vuotta ennen kuin Vartiotorni-seurasta tuli Jehovan todistajien laillinen edustaja Puolassa – alettiin saada säännöllisesti kahdesti kuussa ilmestyvän Vartiotornin ja kerran kuussa ilmestyvän Herätkää!-lehden nelivärisiä painoksia. Nykyään niitä saadaan satojatuhansia kappaleita ja painosmäärä kasvaa jatkuvasti. Ihmiset ovat joka puolella maata tottuneet näkemään Jehovan todistajia tarjoamassa heille puolankielisiä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä kaduilla ja rautatieasemilla samoin kuin julistajien käydessä heidän kodeissaan. Puolankielistä Vartiotornia alettiin 1. huhtikuuta 1989 julkaista samanaikaisesti englanninkielisen painoksen kanssa, kuten sitä on julkaistu kymmenillä muillakin kielillä.

Tämä suuri kirjallisuusmäärä, joka on sekä ulkoasultaan  että sisällöltään erittäin laadukasta, on auttanut levittämään Jumalan valtakunnan hyvää uutista ennennäkemättömän laajalti. Vilpitönsydämisille ihmisille johdettavien raamatuntutkistelujen määrä on moninkertaistunut yli 80000:een, ja näin yhä useampia ihmisiä autetaan ikuiseen elämään johtavalle tielle. Jeesus Kristus on selvästikin avannut tilaisuuden oven tässä maassa, niin että se on apposen auki (vrt. Ilm. 3:7, 8).

Valtakunnansaleja alkaa jälleen ilmaantua

Kiellon vaikeina vuosina ei tietenkään ollut valtakunnansaleja, mutta 1980-luvun alussa niitä alkoi jälleen ilmaantua. Ne olivat epävirallisia, ja ne rakennettiin todistajien omistamiin rakennuksiin. Vuonna 1986 pidettiin seminaari niiden seurakuntien edustajille, jotka olivat jo rakentaneet salin tai rakensivat sitä parhaillaan. Siinä keskusteltiin seikkaperäisesti teknisistä ja laillisista asioista.

Veljillä oli toukokuuhun 1993 mennessä 644 omaa valtakunnansalia. Niiden lisäksi oli vuokrattu 257 salia ja rakenteilla 130.

Vihdoinkin laillinen tunnustus!

Hallitusviranomaiset olivat hylänneet Jehovan todistajien vuonna 1949 tekemän anomuksen, että heidät tunnustettaisiin laillisesti. Veljet yrittivät seuraavina vuosina toistuvasti saada laillisen tunnustuksen, jotta he voisivat paremmin edustaa Jehovan todistajien asiaa Puolassa. Usein heidät jätettiin yksinkertaisesti vaille vastausta.

Vuonna 1985 rekisteröitiin sitten kirjallisuuden tuonnin helpottamiseksi oikeuden hyväksymä yritys nimeltä Strażnica – Wydawnictwo Wyznania Świadków Jehowy w Polsce (Vartiotorni – Puolan Jehovan todistajien kustantamo). Se oli tärkeä askel kohti julkaisutoimintamme laillistamista.

Uskontoasiainvirastolle esitettiin vuonna 1987 uusi peruskirjaehdotus. Se oli valmistettu huolellisesti hallintoelimen  johdolla. Asiasta käytiin sen jälkeen kahden vuoden ajan kirjeenvaihtoa ja keskustelua. Viranomaisten kanssa puhuneeseen valtuuskuntaan kuului muun muassa kaksi veljeä, jotka olivat allekirjoittaneet ensimmäisen rekisteröintihakemuksen vuonna 1949. Kuvittele heidän iloaan, kun uskontoasiainviraston johtaja hyväksyi 40 vuotta myöhemmin, 12. toukokuuta 1989, Strażnica – Towarzystwo Biblijne i Traktatowe, Zarejestrowany Związek Wyznania Świadków Jehowy w Polscen (Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran, Puolan Jehovan todistajien rekisteröidyn uskonnollisen yhdistyksen) peruskirjan! Kaikenlaisissa uutisvälineissä ilmoitettiin tästä uutisesta, ja Jehovan todistajat iloitsivat kaikkialla maailmassa.

Yhdistyksen alkuperäiseen johtokuntaan kuuluivat Harald Abt, Zygfryd Adach, Stanisław Kardyga, Edward Kwiatosz, Franciszek Mielczarek, Antoni Tomaszewski ja Adam Wojtyniak. Tuon peruskirjan hyväksymistä seuranneina vuosina on kuitenkin kaksi näistä veljistä, Harald Abt b ja Edward Kwiatosz, kuollut. Molemmat palvelivat Jehovaa uskollisesti kuolemaansa asti. Heidän tilalleen tulivat Wiesław Jaśko ja Jan Klaudiusz Skowron.

Laillisen tunnustuksen saaminen maallisilta viranomaisilta oli tärkeää täällä Puolassa, mutta se on tietysti toisarvoista verrattuna Jehova Jumalan tunnustuksen ja hyväksymyksen saamiseen, hänen jonka suvereenisuus saatetaan pian kunniaan koko luomakunnan edessä (Ilm. 4:11).

Suurimittaisempaa kuin koskaan ennen

Pian tuon laillisen rekisteröinnin jälkeen pidettiin kansainväliset ”Jumalisen antaumuksen” konventit Varsovassa, Chorzówissa ja Poznańissa vuoden 1989 kesällä. Onnellisten konventtivieraiden joukossa oli edustajia lähes kaikilta mantereilta, muun muassa tuhansia muista Itä-Euroopan maista  sekä viisi hallintoelimen jäsentä. Ulkomaisille edustajille tarkoitettu ohjelma käännettiin Chorzówissa, Poznańissa ja Varsovassa samanaikaisesti monille kielille. Läsnäolijoiden yhteismäärä 166000 ja kastettujen luku 6093 olivat suuren ilon aiheita.

9.–12. elokuuta 1990 oli sitten Varsovan Dziesięciolecia-stadionilla jälleen historiallinen tilaisuus. Puolan pääkaupungin suurin stadion täyttyi. Neuvostoliitosta tulleet osanottajat istuivat toisella puolella ja heidän isäntinään toimivat puolalaisveljet toisella. Kummallekin ryhmälle oli ikimuistoinen kokemus kuunnella ohjelmaa omalla kielellään.

Konventin onnistuminen oli vaarantunut vain muutamaa päivää aiemmin. Neuvostoliiton viranomaiset olivat ilmoittaneet rajoittavansa kansalaistensa matkustamista Puolaan. Neuvostoliiton matkatoimistovirkailijat varoittivat todistajia, että heidät käännytettäisiin rajalta takaisin. Veljet jatkoivat kuitenkin konventin suunnittelua ja luottivat Jehovaan. Juuri ajoissa lykättiin matkustusrajoitusten voimaan astumista konventin jälkeiseen ajankohtaan. Yli 17000 neuvostoliittolaista todistajaa tuli heti rajan yli. Täynnä hengellisiä makupaloja ollut monipuolinen ohjelma palkitsi runsain määrin uhraukset, joita he olivat tehneet päästäkseen konventtiin.

Hengelliset siunaukset eivät suinkaan loppuneet tähän. Seuraavana vuonna, vuonna 1991, pidettiin lisää konventteja, tällä kertaa useammissa kaupungeissa. Jehovan siunaus oli jälleen ilmeinen. Kuusi päivää ennen kuin konventin oli määrä alkaa Chorzówissa, erään kuuluisan rockyhtyeen edustajat ripustivat stadionin torniin suuren mainoksen konsertista, joka oli määrä pitää stadionilla myöhemmin. Mainoksessa oli saatanallisia kuvia ja symboleja. Konventtikomitea esitti toistuvasti vastalauseensa ja pyysi, että mainos poistettaisiin, mutta turhaan. He kääntyivät Jehovan puoleen vilpittömässä rukouksessa. Äkillinen tuulenpuuska repi yöllä mainoksen kappaleiksi ja ratkaisi näin tuon ongelman!

 Samana vuonna oli yli 22000 puolalaista edustajaa mukana konventissa Budapestissa Unkarissa, Lvivissä Ukrainassa ja Prahassa nykyisen Tšekin tasavallan alueella. He iloitsivat suuresti saadessaan näin nauttia hengellisestä toveruudesta toisten maailmanlaajuiseen veljesseuraan kuuluvien kanssa.

Miten Puolaan voitaisiin saada sopiva keskus, josta valvoa seurakuntia ja niiden hyvän uutisen saarnaamista?

Haaratoimisto Puolaan

Kun Łódźin haaratoimisto oli menetetty vuonna 1950, osastot jotka ovat yleensä haaratoimistossa saman katon alla, hajautettiin lähes 40 vuoden ajaksi eri paikkoihin. Kun Jehovan todistajien uskonnollinen yhdistys oli laillistettu, tätä järjestelyä voitiin muuttaa. Prostakatu 17:ssä Markissa lähellä Varsovaa sijaitseva talo valittiin tilapäiseksi toimistoksi, josta työtä johdettiin. Sitten alettiin etsiä pysyvää paikkaa, mihin rakentaa haaratoimisto.

Lokakuussa 1989 ostettiin sopiva kiinteistö, johon sisältyi käytöstä poistettu motelli. Se sijaitsi pienessä Nadarzynin kaupungissa, noin 20 kilometriä Varsovasta lounaaseen. Seuran Euroopassa toimiva alueellinen suunnittelutoimisto laati rakennuspiirustukset, ja rakennustyö alkoi pian. Rakennuspaikalla työskenteli toisinaan jopa 600 vapaaehtoista. Yllättävän lyhyessä ajassa – vuodessa ja kahdeksassa kuukaudessa – valmistuikin rakennuskompleksi, jossa Beetel-perhe voi asua ja työskennellä. Uudet tilat vihittiin virallisesti 28. marraskuuta 1992.

Tarkkailijat olivat hämmästyneitä nähdessään sen tehokkuuden ja tavan, jolla veljet työskentelivät. Sanomalehdessä Gazeta Stołeczna (Suurkaupungin lehti) sanottiin otsikon ”Jumalan tavalla” alla: ”Työ edistyy vauhdikkaasti; kukaan ei seisoskele joutilaana. Jokainen käyttää työskennellessään suojakypärää. Kun lattioiden valu on määrätty seuraavaksi päiväksi, kirvesmiehet työskentelevät niin pitkään kuin on  tarpeellista saadakseen oman osuutensa valmiiksi. Ei tule kysymykseenkään, että seuraavana päivänä työhön tulevien vapaaehtoisten pitäisi odottaa. – – Todistajien päätavoite on viedä hyvä uutinen jokaiselle, joka haluaa kuulla siitä. Beetel-kodin rakentajat eivät unohda lähetystehtäväänsä. Työpäivän jälkeen jotkut heistä ottavat Raamatun ja muutamia Vartiotorni-lehtiä ja lähtevät saarnaamaan Jumalan sanaa talosta taloon. He keskustelevat säännöllisesti Raamatusta monien Nadarzynissa ja lähistöllä asuvien ihmisten kanssa.”

Puolalaisveljet ovat kiitollisia Jehovalle siitä, että he ovat voineet saattaa tämän hankkeen päätökseen. He luottavat siihen, että uusi haaratoimisto helpottaa teokraattista toimintaa Puolassa. He haluavat myös ilmaista kiitollisuutensa maailmanlaajuisesta veljesseurasta, joka on auttanut heitä rukouksillaan ja käytännössä hyvin monin tavoin kestämään, niin että he ovat voineet nähdä tämän päivän.

Päätös kestää edelleen

Niin uskonnolliset kuin muutkin vastustajat ovat epäonnistuneet pyrkimyksissään pyyhkäistä pois Jehovan todistajat. Todistajat ovat nykyään Puolan kolmanneksi suurin uskonnollinen ryhmä! Suurella osalla niistä puolalaisista, jotka eivät ole Jehovan todistajia, on sukulaisia ja tuttavia todistajien joukossa. Tiedotusvälineissä on viime vuosina sanottu ja kirjoitettu paljon todistajista, yleensä asiallisesti ja usein jopa myönteisesti. Tämä on ollut ennen kaikkea suurten konventtien ansiota. Mutta veljet ovat myös tehokkaammin toimittaneet kunnollista aineistoa tiedotusvälineille.

Alkuvuodesta 1991 muodostettiin myös sairaalayhteyskomiteoita. Näiden komiteoiden jäsenet ovat käyneet hyödyllisiä keskusteluja monien Puolan suurten kaupunkien lääkintähenkilöstön kanssa. Tämä on saanut terveydenhuoltoalalla työskentelevät suhtautumaan suopeammin Jehovan todistajiin ja heidän verensiirtoja koskevaan kantaansa. Ziemia  Gorzowska -sanomalehdessä sanottiin Skwierzynan sairaalasta: ”Lääkintähenkilöstö on tottunut heidän periaatteisiinsa; verta ei enää anneta kenellekään väkisin.”

Joitakin vuosia sitten oli satoja Jehovan todistajia vankilassa kristillisen puolueettomuusasenteensa vuoksi. Nykyään Puolan Jehovan todistajat kuitenkin vapautetaan asepalveluksesta kastettuina saarnaajina, Jumalan virkaanasetettuina sananpalvelijoina. Hallitus vapauttaa heidät todistuksen perusteella, jonka Seura antaa sen ehdot täyttäville. Vaikka todistajia ei tällä hetkellä ole vankiloissa puolueettomuuden vuoksi, he eivät ole unohtaneet niitä vankeja, jotka he tapasivat menneinä vuosina ja jotka osoittivat vilpitöntä kiinnostusta Jumalan sanaa kohtaan. He käyvät jatkuvasti  näiden luona ja auttavat heitä mukauttamaan elämänsä Jumalan tahtoon.

Mikä ilo olikaan nähdä, että kesäkuussa 1993 Puolan julistajien määrä oli kokonaista 112756! Miten lukemattomia syitä näillä kymmenillätuhansilla todistajilla onkaan kiitollisuuteen Jehovaa kohtaan! He ovat nähneet totuuden kulkevan sukupolvelta toiselle, niin että jotkin puolalaisperheet voivat nykyään tuntea ylpeyttä tietäessään, että jo viides sukupolvi ryhtyy kantamaan totuuden lippua. He ovat omakohtaisesti kokeneet kiinteän, kansainvälisen kristillisen veljesseuran osoittaman rakkaudellisen huomaavaisuuden. He ovat omin silmin nähneet, miten Jehova on seissyt heidän rinnallaan hyvin vaikeina aikoina ja antanut heille tarvittavaa voimaa pysyä Jeesuksen Kristuksen hallinnassa olevan Jumalan taivaallisen valtakunnan puolella. He ovat kokeneet sen, miten heidän uskonsa Luojaan on lujittunut ja heidän luottamuksensa häneen on syventynyt, kun lukemattomat koettelemukset ja vaino ovat jalostaneet heitä (Jaak. 1:2–4).

Siksi he eivät tunne ylpeää kerskailun henkeä, vaan nöyrää kiitollisuutta Jehovan rakkaudellista huolenpitoa kohtaan, kun he vahvistavat Jumalan seuraavan lupauksen totuudellisuuden: ”Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton.” (Jes. 54:17.)

[Alaviitteet]

[Taulukko s. 252]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajat

125000

100000

75000

50000

25000

0

1981 1983 1985 1987 1989 1993

Tunteja (miljoonia)

20

16

12

8

4

0

1981 1983 1985 1987 1989 1993

 [Kartta s. 170]

(Ks. painettu julkaisu)

Gdańsk

Choinice

Gorzów Wielkopolski

Bydgoszcz

Białystok

Nadarzyn

Poznań

Varsova

Łódź

Wrocław

Lublin

Kielce

Katowice

Krakova

[Kuvat s. 183]

Franciszek Puchała tarjosi täällä Krakovassa huomattavan palkkion sille, joka pystyisi todistamaan Raamatulla joitakin kirkon perusopetuksia

[Kuvat s. 191]

Wilhelm ja Amelia Scheider Beetel-palveluksensa alkuaikoina Puolassa

[Kuvat s. 193]

Jan Śmieszko oli tässä oikeustalossa Choinicessa syytettynä jumalanpilkasta; häntä vastaan todistanut pappi myönsi joutuneensa tappiolle

[Kuva s. 197]

Eteläpuolalaisten todistajien ryhmä valmiina toimintaan vuonna 1933

[Kuva s. 199]

Kun ”Złoty Wiek” (Kultainen Aika) kiellettiin, veljet vaihtoivat sen nimeksi ”Nowy Dzień” (Uusi päivä)

[Kuvat s. 202]

Muutamia niistä, jotka todistivat uskonsa vankiloissa ja keskitysleireissä: 1) Paulina Woelfle 5 vuotta, 2) Jan Otrębski 4 vuotta, 3) Harald ja Elsa Abt; Harald 14 vuotta, Elsa 7 vuotta, 4) Franz Schipp 3 vuotta

[Kuvat s. 207]

Jan Sadowski käytti hyväkseen tilaisuutta todistaa pitkään suurelle ihmisjoukolle tällä hautausmaalla vuonna 1940 (sekä senaikainen että tuore kuva veljestä)

[Kuva s. 215]

5300 innokasta puolalaistodistajaa kokoontuneina sodanjälkeiseen konventtiin Katowiceen vuonna 1946

[Kuvat s. 216]

Łodzin haaratoimisto vuonna 1948 ja silloinen Beetel-perhe

[Kuva s. 217]

Henryka Żur kuoli kolme vuotta tämän kuvan ottamisen jälkeen marttyyrina, koska hän ei suostunut tekemään katolista ristinmerkkiä

[Kuva s. 223]

Paweł Muhaluk (vasemmalla) ja Stefan Behunick, Puolasta karkotettuja lähetystyöntekijöitä

[Kuvat s. 227]

Tässä tuomioistuimessa Varsovassa langetettiin Jehovan todistajille vuonna 1951 ankaria tuomioita. Oikealta vasemmalle eturivissä: Wilhelm Scheider, Edward Kwiatosz, Harald Abt, Wladyslaw Sukiennik ja eräs vartija

[Kuvat s. 235]

Todistajien rakentamia painokoneita, joita käytettiin kiellon alaisuudessa, sekä sisaria, jotka vuosien ajan vaaransivat henkensä ja vapautensa painaessaan ja levittäessään raamatullista kirjallisuutta

[Kuvat s. 238]

Täällä Toruńin yliopistossa Jan W. Rynkiewicz ja kaksi muuta kumosivat julkisesti Jehovan todistajia vastaan esitetyt valheelliset syytteet

[Kuva s. 240]

”Metsäkonventti” vuonna 1981

[Kuva s. 251]

Puolan haaratoimistokomitea vuonna 1992