Guadeloupe

KUVITTELEHAN olevasi Länsi-Intiassa, eräällä Guadeloupen eteläpuolella sijaitsevalla pikku saarella. Olet vain 6000 asukkaan kaupungissa, jossa tuskin koskaan tapahtuu mitään jännittävää. Mutta tänään puretaan satamalaiturille tonneittain teräsputkia ja alumiinilevyjä laivasta, joka kuljettaa tavallisesti ihmisiä ja tavaraa. Nuo tarvikkeet siirretään yhdessä päivässä kaupungin laitamille ja kootaan. Rakennetaan konventtisali, johon mahtuu tuhatkunta ihmistä. Tilaisuutta ei tarvitse mainostaa. Jokainen tietää, että vain yksi ryhmä on voinut järjestää tänne tällaisen konventin.

Viikkoa myöhemmin satamaan saapuu samanaikaisesti vielä kolme laivaa. Koko kaupunki katselee, kun tuhat ihmistä – miehiä, naisia ja lapsia – kävelee laiturilta konventtipaikalle. He kantavat matkalaukkuja, kenttävuoteita ja vesiastioita. Nämä ihmiset ovat Jehovan todistajia. He ovat tulleet kaupunkiin paitsi olemaan läsnä konventissa myös  puhumaan asukkaille Raamatun totuudesta. Vuosien mittaan jokainen guadeloupelainen ja lähisaarten asukas on tavannut heitä usein.

Miten Raamatun totuus tuli näille saarille ensimmäisen kerran? Millaisia ihmisiä täällä elää? Millaisilla saarilla he asuvat?

Kulttuurien sekoitus

Jo kauan ennen Kolumbuksen saapumista vuonna 1493 Guadeloupen nimi oli Kauniiden vesien saari, Karukera, joksi karibi-intiaanit sitä sanoivat. Heillä oli epäilemättä mielessään se, miten virkistäviä olivat Guadeloupen monet vesiputoukset ja miten kauniita olivat tuota maata ympäröivät vedet. Aiomme kuitenkin kertoa myöhemmin toisenlaisesta vedestä, jota Guadeloupessa virtaa nykyään runsain määrin. Se saa aikaan jotain vielä kauniimpaa.

Guadeloupeen kuuluu todellisuudessa kaksi saarta sekä joitakin sen hallinnassa olevia pienempiä alueita (Marie-Galante, Îles des Saintes, La Désirade, Îles de la Petite-Terre, Saint-Barthélemy ja osa Saint Martinia). Kartalla nuo kaksi pääsaarta näyttävät siipensä auki levittäneeltä perhoselta. Lännessä sijaitsee Basse-Terre tuliperäisine vuorijonoineen; idässä on Grande-Terre, ylätasanko mosaiikilta näyttävine kumpareineen. Saarten kauneutta korostavat turkoosinvärisen veden reunustamat hiekkarannat, vehreä maaseutu ja trooppinen metsä lukuisine vesiputouksineen.

Guadeloupen rannoille on tullut kaikenrotuisia ihmisiä. Ensimmäisiä asukkaita olivat arawakit, myöhemmin saapuivat karibit ennen eurooppalaisia uudisasukkaita. Vasta yli 140 vuotta espanjalaisten rahoittaman Kolumbuksen merimatkan jälkeen Guadeloupeen asettui eurooppalaisia; nämä uudisasukkaat eivät olleet espanjalaisia vaan ranskalaisia.  He hävittivät vähitellen karibit, rakensivat sokeritehtaita ja toivat maahan orjatyövoimaa.

Poliittisesti Guadeloupe on Ranskan departementti, ja vuosikymmenien mittaan tänne on muuttanut monia ranskalaisia. Suurimmilla saarilla asuu kuitenkin enimmäkseen mustaihoisia, joiden esi-isät siepattiin Afrikan rannikolta orjakaupan ollessa käynnissä. Kymmenisen prosenttia väestöstä polveutuu niistä työntekijöistä, joita tuotiin Intiasta sen jälkeen kun orjuus lakkautettiin Guadeloupessa vuonna 1848. Îles des Saintesissa ja Saint-Barthélemyssä, kahdessa kuudesta hallintoalueesta, elää pääasiassa blancs-pays’eja (paikallisia valkoihoisia), joiden bretoni- ja normanniesi-isät olivat siirtomaan ensimmäisiä uudisasukkaita. Täällä on myös joitakin libanonilaisia ja syyrialaisia perheitä, jotka harjoittavat liiketoimintaa.

Suurimman osan väestöstä katsotaan olevan roomalaiskatolilaisia, mutta intialaiset, jotka kyllä hyväksytään katolisen kirkon jäseniksi, noudattavat edelleen hindulaisia tapoja. Siellä täällä maaseudulla näkee heidän pyhiä paalujaan kirkasvärisine lippuineen. Melko monilla on yhä esi-isiltä perityn taikauskon kyllästämiä käsityksiä, joista quimboiseurit (noidat) pitävät innokkaasti kiinni.

Tavallisesti täkäläiset arvostavat kuitenkin Raamattua. He uskovat, että se on Jumalan sana. Monet lainaavat rukoillessaan otteita psalmeista. Raamattu jätetäänkin usein avoimeksi – toisinaan palavan kynttilän viereen – jonkin sellaisen psalmin kohdalta, jonka uskotaan suojelevan ja siunaavan kotia.

Eri kulttuurien – afrikkalaisen, eurooppalaisen ja aasialaisen – sekoitus on synnyttänyt elämäntavan, jossa ovat vallalla ystävällisyys ja huomaavaisuus. Näiden hyvien ominaisuuksien ansiosta monien näiden ihmisten kanssa on  miellyttävä keskustella ja he kuuntelevat Valtakunnan sanomaa.

Vaatimaton alku

Jehovan todistajien historia Guadeloupessa on hyvä esimerkki siitä, mitä Jehovan henki voi saada aikaan vilpittömissä ja nöyräsydämisissä ihmisissä, jotka vastaavat Jumalan kutsuun ’ottaa elämän vettä ilmaiseksi’ (Ilm. 22:17). Jehovan todistajat olivat käyneet Guadeloupessa jo vuonna 1936, mutta säännöllisempi todistaminen aloitettiin Pointe-à-Pitren satama-alueella vuonna 1938.

Saaren sähköistäminen oli vasta alkanut, ja kaduilla saattoi nähdä vain vähän autoja. Satama oli vilkas. Sinne oli ankkuroitunut kaikenkokoisia laivoja. Kauppiaita ja heidän apulaisiaan liikkui siellä täällä samoin kuin satamatyöläisiä, jotka kuljettivat muhkeita laukkuja, raskaita sälelaatikoita  ja valtaisia tynnyreitä. Ruokatauolla oli eräällä miehellä tapana istuskella työntekijöiden ympäröimänä varjoisassa ovensuussa. Hän puhui Raamatusta. Tämä yli nelikymmenvuotias mies oli Cyril Winston. Hän oli naimisissa ja kotoisin Dominicasta, Guadeloupen eteläpuolella sijaitsevalta saarelta. Pitkä, harmaasilmäinen ja miellyttäväkäytöksinen Winston puhui rauhallisesti kreolia. Hän oli kokoaikainen saarnaaja eli tienraivaaja, joka teki myös kovaa työtä huolehtiakseen perheensä aineellisista tarpeista.

Condé Bonchamp oli ensimmäisiä, jotka kuuntelivat tarkkaavaisesti Cyril Winstonia. ”Teimme yhdessä työtä tuossa satamassa”, hän sanoi. ”Ruokatunnilla istuskelin useiden muiden työläisten kanssa Cyrilin ympärillä, sillä kuuntelimme mielellämme, kun hän selitti Raamattua. Vähän ajan kuluttua hän kokosi dominicalaisista pienen ryhmän, joka oli samassa työssä kanssamme, ja järjesti kokouksia. Niissä oli läsnä viisi henkeä.”

Veli Winston vuokrasi kokouspaikaksi yhden huoneen René Sahaïn ja tämän vaimon casesta. Länsi-intialainen case on hirsikehikkoon naulatuista laudoista tehty rakennelma, jossa on aaltopeltikatto. Sisäpuolella huoneet on jaettu väliseinillä niin, että katon rajaan jää rako ilmanvaihdon mahdollistamiseksi. Ääni kuuluu helposti väliseinien yli, joten rouva Sahaï kuunteli tavallisesti puheet kokouspäivinä. Hän ja hänen miehensä kiinnostuivat näin Raamatun totuudesta.

Noéma Missoudan (nykyään Apourou) muistelee ensimmäistä kosketustaan tähän ryhmään: ”Minua vaivasi se, että mieheni oli alkanut tulla kotiin myöhään joinakin iltoina. Pelkäsin, että hän saattaisi olla kiinnostunut jostakusta toisesta naisesta. Eräänä iltana lähdin seuraamaan häntä. Oli joulukuun 25. päivä 1939. Hän meni sisälle  erääseen Pointe-à-Pitren esikaupungissa sijaitsevaan caseen. Minä astuin tuohon taloon muutamaa minuuttia myöhemmin. Miten yllättynyt olinkaan huomatessani olevani keskellä suunnilleen 12 hengen ryhmää! Istuuduin kuuntelemaan.” Näin hän alkoi käydä kokouksissa. Koska sähkövaloa ei ollut, jokaisen täytyi tuoda mukanaan kynttilä.

Sota-ajan koettelemuksia

Saksan vallattua Puolan Ranska julisti sodan Saksalle 3. syyskuuta 1939. Tämä vaikutti Ranskan Antilleihin, koska kaupankäynti Ranskan kanssa lakkasi lähes kokonaan. Vuonna 1940 Guadeloupesta tuli natsien kanssa yhteistoiminnassa olevan Ranskan Vichyn hallituksen alainen. Yhteydet Yhdysvaltoihin katkesivat. Guadeloupe ei voinut enää viedä rommiaan ja banaanejaan eikä tuoda maahan ruokatarvikkeita ja muita tavaroita. New Yorkista tullut lähetys raamatullista kirjallisuutta jopa poltettiin Pointe-à-Pitren satama-alueella.

Vuonna 1940 se pieni ryhmä, joka oli kokoontunut tutkimaan Raamattua Pointe-à-Pitren esikaupunkialueella, alkoi silti toimia Jehovan todistajien eristyksissä olevana ryhmänä Vartiotorni-seuran alaisuudessa. Se oli ensimmäinen ryhmä Guadeloupessa.

Intoa ihmispelkoa tuntematta

Jotkut tuon ryhmän kokouksissa kävijöistä omaksuivat nopeasti totuuden. Veli Winston kastoikin vuoden 1940 syyskuussa seitsemän henkeä La Lézarde -joessa lähellä Petit-Bourgia. Mutta miksi heidät kastettiin joessa, kun merenrannallekin oli helppo päästä? Veljien mielestä joki oli sopivampi paikka. Kastettiinhan Jeesuskin Jordanissa. Kastamiseen ei tietenkään tarvita muuta kuin niin paljon vettä,  että kastettava voidaan upottaa siihen. a

Guadeloupen ensimmäiset opetuslapset olivat vilpittömiä ja innokkaita, eivätkä he tunteneet ihmispelkoa. Veli Bonchamp muisteli alkuaikoja ja sanoi: ”Sunnuntaisin kävimme saarnaamassa. Emme olleet saaneet lainkaan valmennusta emmekä tienneet paljon mitään; jokainen puhui siten kuin parhaaksi katsoi. Koska olin varma siitä, että velvollisuuteni oli käännyttää mahdollisimman monta ihmistä, asetuin Pointe-à-Pitren katolisen kirkon edustalle heti messun päätyttyä ja huusin: ’Pointe-à-Pitren asukkaat, kuulkaa Jehovan sanaa – –.’ Olin lukenut, että entisaikain profeetoilla oli tapana saarnata näin. Puhuttuani hetken paikalle kokoontui väkeä. Jotkut kuuntelivat, kun taas toiset alkoivat metelöidä. Lähistöllä sijaitsi santarmien keskuspaikka, ja vaimoni ja minut pidätettiin. Olimme seuraavan yön poliisiasemalla.” Tämä ei kuitenkaan lannistanut heitä, niin etteivät he olisi jatkaneet palvelusta tulevaisuudessa.

Olga Laaland, parikymmenvuotias nuorimies, ei  myöskään pidättynyt saarnaamasta opittuaan totuuden. Toisena sunnuntaina, jona hän kokoontui todistajien pienen ryhmän kanssa, hän lähti heidän kanssaan todistamistyöhön. Hänestä tuli erittäin innokas ja hyvin edistyvä veli, joka ei pelännyt ihmisiä. Kantavan äänensä vuoksi häntä ei voinut olla huomaamatta.

Nuo kristityt kohtasivat kuitenkin muitakin uskollisuuden koetuksia kuin vain niitä, jotka liittyivät julkiseen todistamiseen.

Nöyryyttä koetellaan eristyksissä olon aikana

Veljillä ei ollut kovinkaan paljon aineistoa Raamatun tutkimista varten. Useimmat niistä 30:stä, jotka toimivat tämän eristyksissä olevan todistajaryhmän yhteydessä, eivät olleet vielä saavuttaneet hengellistä kypsyyttä. Sota-ajan rajoitusten vuoksi he eivät voineet olla enempää yhteydessä Seuran päätoimistoon. Näihin samoihin aikoihin Cyril Winstonkin sairastui, ja hänen täytyi palata Dominicaan, missä hän kuoli kolme kuukautta myöhemmin. Veljet olivat  pitäneet hänestä kovasti, mutta nyt he sallivat keskuudessaan syntyä vakavia vaikeuksia. He halusivat palvella Jehovaa, mutta järjestöä he katsoivat pääasiassa ihmisen näkökulmasta. Veli Sahaï, jonka kotona kokoukset pidettiin, ajatteli olevansa vastuussa toiminnasta. Toiset olivat eri mieltä. Sisäinen kiista saavutti huippunsa 29. marraskuuta 1942, kun veli Missoudanin johtama suuri enemmistö päätti vetäytyä pois tuosta ryhmästä ja ryhtyä kokoontumaan muualla. Veli Sahaï piti edelleen kokouksia kotonaan. Näiden kahden ryhmän välillä ei ollut opillisia ristiriitoja, vaan erimielisyydet koskivat persoonallisuuksia.

Kahtia jakautumisesta huolimatta kumpikin ryhmä jatkoi todistamista, ja ihmiset kuuntelivat. Kummallakin puolella oli vilpittömiä veljiä ja sisaria. Mutta kun Raamatun periaatteita ei sovelleta, syntyy kristityille sopimattomia tilanteita. ’Keskuudessanne ei tulisi olla jakaumia’, varotetaan Raamatussa. ”[Pyrkikää] hartaasti noudattamaan hengen ykseyttä rauhan yhdistävässä siteessä.” (1. Kor. 1:10; Ef. 4:1–3.)

Tässä vaikeassa vaiheessa veli Sahaï onnistui palauttamaan yhteyden Seuran päätoimistoon. Seura arvosti hänen  vaivannäköään tämän hyväksi samoin kuin hänen hellittämättömiä yrityksiään saada saarelle raamatullista kirjallisuutta sota-aikana. Guadeloupeen lähetettiin 16.2.1944 kirje, jossa veli Sahaï nimitettiin ryhmänpalvelijaksi (esivalvojaksi). Hän oli tuolloin kolmikymmenvuotias. Vaikka hänellä olikin vaatimaton yhteiskunnallinen asema ja hän oli rakenteeltaan hento, hän oli hyvin suorasanainen ja määrätietoinen mies.

Nimitettyään veli Sahaïn palvelemaan seurakuntaa Seura kirjoitti toiselle ryhmälle ja sanoi: ”Teidän veljien, jotka olette erillään – – tulisi vastedes yhdistyä ja toimia yhteistyössä hänen kanssaan valtakunnan etujen edistämiseksi. Koska Kristus ei ole jakautunut – – täytyy maan päällä olevan Kristuksen ruumiinkin olla yhdistynyt – – Uskomme, että antaumuksenne Herralle ja valtakunnalle saa kaikki asianosaiset työntämään syrjään mitkä tahansa henkilökohtaiset tunteet, joita teillä saattaa asiasta olla, ja odottamaan sitä, että Herra panee toimeen tuomiot, joilla hänen mielestään saattaa olla tarpeellista rangaista ketä tahansa väärin toimivaa, ja saa jokaisen menemään eteenpäin ja palvelemaan Herraa.” Sovinnon aikaansaaminen oli kuitenkin hankalaa. Kaikki eivät olleet sitä mieltä, että veli Sahaï oli riittävän pätevä tehtäväänsä. Vaikka monet halusivatkin ryhmien yhdistyvän, heidän oli vaikeaa työntää syrjään henkilökohtaisia tunteitaan. Veljet eivät olleet hengellisesti kypsiä, ja siksi hajaannus kesti vuoteen 1948 saakka.

Vuonna 1944 Seuran tunnustamassa seurakunnassa oli vain yhdeksän julistajaa.

Selvästikin yleisiä kokouksia

Levittääkseen Raamatun totuuden sanomaa todistajat pitivät puheita kaduilla leutoina trooppisina iltoina. Puhuja puhui niin kuuluvasti, että hänet kuulivat paitsi hänen  lähin kuulijakuntansa myös ohikulkijat. Kovaääninen veli Laaland osallistui usein tähän palvelusetuun. Hän muistelee seuraavanlaista näkymää: ”Auringon laskettua kokoonnuimme piiriin puun alle tai kadunkulmaan. Ryhmän keskellä seisoi puhuja; toiset valaisivat paikkaa lyhdyin. Ohjelma aloitettiin laululla ja rukouksella. Itse puhe saattoi kestää puhujan valmistautumisen mukaisesti puolesta tunnista tuntiin. Aiheet eivät vaihdelleet liiemmälti, sillä niiden päätarkoitus oli kumota väärä uskonto.”

Näiden kokousten ansiosta joitakuita autettiin oppimaan totuus. Kaikki eivät kuitenkaan arvostaneet noita puheita. Toisinaan ihmiset heittivät kiviä ryhmää kohti pimeän turvin. Siitä huolimatta veljet eivät lähteneet pois ennen kokouksen loppumista. He päättelivät: ”Jos sotilaat ovat valmiita käymään aseiden eteen sota-aikana, miksi me emme olisi valmiita kestämään hieman kivitystä hyvän uutisen vuoksi?” (2. Tim. 2:3.) Jotkut julistajat jopa saivat vammoja päähänsä. Kun muuan sisar eräänä iltana piteli suurta öljylamppua puhujalle, lamppua kohti heitetty kivi meni ohi ja osui erästä kuulijaa päähän. Kun tuo mies myöhemmin kuoli sairaalassa, syyllinen joutui tuomioistuimen eteen ja häntä rangaistiin ankarasti.

Erästä veljeä valmennetaan

Vuonna 1945 veli Laaland päätti lähteä Ranskan Guayanaan, missä hänen äitinsä asui. Siellä, minne hän asettui asumaan – lähelle Saint-Laurent du Maronia – ei ollut lainkaan seurakuntaa, mutta se ei estänyt häntä todistamasta.

Vuosikirjassa (engl.) kerrottiin myöhemmin: ”Ranskan Guayanaan meni tammikuussa kaksi veljeä. Käydessään St. Laurentin asukkaiden luona veljille kerrottiin, että ’joen  yläjuoksulla asuu mies, joka puhuu juuri niin kuin te’. Veljet vuokrasivat auton ja lähtivät etsimään tuota miestä, ja kuinka ollakaan, he tapasivat miehen, joka oli tullut Guadeloupesta ja piti esitelmiä. Hänellä ei ollut mitään kirjallisuutta, mutta hän ei vaiennut Valtakunnasta. Hänen pahin vihollisensa oli pappi, joka varoitti ihmisiä kuuntelemasta sitä, mitä sanottavaa tällä ’hullulla miehellä’ oli.”

Kun veljet palasivat Paramariboon Surinamiin, missä Seuralla oli haaratoimisto, veli Laaland lähti heidän mukaansa. Paramaribossa hän tapasi tienraivaajia, jotka kannustivat häntä ryhtymään kokoaikaiseen palvelukseen. Hän oppi käymään uudelleen kiinnostuneiden luona ja johtamaan Raamatun kotitutkisteluja. Siellä hän oppi myös paljon uutta teokraattisesta järjestöstä ja sen toiminnasta – ja huomasi, että hänellä oli paljon opittavaa! Kolmen kuukauden kuluttua hänet nimitettiin erikoistienraivaajaksi ja lähetettiin takaisin Saint-Laurentiin.

Hengen ykseyttä kehitetään

Seura oli tuona aikana perillä siitä, miten vaikeaa Guadeloupessa oli, kun Jehovaa yritti palvella kaksi ryhmää, joiden kesken ei kuitenkaan ollut ykseyttä. Vuonna 1947 Pointe-à-Pitren seurakuntaan lähetettiin eräältä lähisaarelta Joshua Steelman, englantia puhuva kierrosvalvoja. Veli Steelman otettiin vastaan ilomielin, ja hänen vierailuviikkonsa aikana hänen kanssaan työskenteli kenttäpalveluksessa 26 henkeä, ilmeisestikin kumpaankin ryhmään kuuluvia. Hän ei kuitenkaan osannut ranskaa, ja kuten hän selitti raportissaan, veljet eivät osanneet lukea eivätkä kääntää englanniksi saatuja ohjeita. Työn järjestelyssä oli pahoja puutteita. Veljet tutkivat yhtä Seuran kirjaa kolmesti viikossa, mutta Vartiotorni-lehtiä heillä ei ollut. Veli Steelman huomautti, että siitä huolimatta kenttäpalvelukseen haluttiin  osallistua innokkaasti. Ne neuvot, joita hän antoi saadakseen nämä kaksi ryhmää yhdistymään, eivät kuitenkaan tuottaneet mitään tuloksia heti.

Sitten vuonna 1948 veli Laaland muutti Seuran pyynnöstä takaisin Guadeloupeen. Saavuttuaan sinne hän alkoi viivyttelemättä työskennellä sen hyväksi, että näiden kahden ryhmän välille olisi saatu aikaan sovinto. Jotkut veljet halusivat niin hartaasti tuota yhdistymistä, että he heräsivät aamuneljältä ja menivät eräälle kukkulalle rukoilemaan Jehovan siunausta yrityksille ykseyden saavuttamiseksi. Tuona samana vuonna maaliskuun paikkeilla päästiin ykseyteen viisi vuotta jatkuneiden erimielisyyksien jälkeen. Julistajamäärä kasvoi vuoden 1947 keskimäärin 13 julistajasta 28 julistajaan vuonna 1948, ja julistajahuippu oli 46. Psalmissa 133:1 sanotaankin: ”Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!”

Kaikki eivät silti olleet tyytyväisiä tähän uudelleen yhdistymiseen. Muutamat tekivät selväksi, etteivät he halunneet olla siinä mukana. Jotkut perustivat ”Siionin sanansaattajaksi” (Le Messager de Sion) kutsutun lahkon ja valmistivat sitten traktaatteja, joita he levittivät entisten kristittyjen veljiensä kokouspaikan edustalla. Yksi heidän johtajistaan osti moottoripyörän voidakseen seurata todistajia ja vesittää näiden toimintaa, kun he olivat kenttäpalveluksessa. Yhdellä tällaisista retkistä hän kuitenkin törmäsi sokeriruokoa täynnä oleviin härkävaunuihin ja kuoli sairaalassa. Hänen ryhmästään ei ole sittemmin kuultu mitään.

Ykseyden hengen kehittämiseen sisältyi kuitenkin muutakin kuin vain se, että pidettiin yhteisiä kokouksia ja mentiin yhdessä kenttäpalvelukseen (Ef. 4:1–3). Guadeloupessa ei sisarten sallittu tuolloin käyttää koruja, leikata hiuksiaan eikä tulla kokouksiin valtakunnansaliin, ellei  heillä ollut pää peitettynä. Tämä johtui siitä, että jotkin Raamatun neuvot oli ymmärretty väärin. Tarvittiin lisäapua, jotta olisi voitu toimia täysin ykseydessä Jehovan kansan maailmanlaajuisen seuran kanssa. Tällaista apua saatiin jonkin verran loppuvuodesta 1948, jolloin Seura lähetti Guadeloupeen kaksi Gilead-koulun käynyttä lähetystyöntekijää.

Ensimmäiset kaksi lähetystyöntekijää

Ranskan viranomaiset antoivat kanadalaisille Kenneth Chantille ja Walter Evansille oleskeluluvan Guadeloupeen yhdeksi vuodeksi. Heidän oleskelunsa aikana seurakunnan toiminta lisääntyi, mutta tuo toiminta synnytti myös vastustusta, jonka pani todennäköisesti alulle papisto. Vuoden  1949 alussa nuo kaksi lähetystyöntekijää määrättiin virallisesti lähtemään saarelta heti.

Heidän lyhyt oleskelunsa oli kuitenkin vahvistanut veljiä hengellisesti. Paikalliset veljet ymmärsivät selvemmin Raamatun periaatteita, ja he alkoivat edistyä niiden järjestöä koskevien ohjeiden soveltamisessa, joita Jehovan todistajat noudattivat kautta maailman.

Desbonnesin seurakunta

Totuuden siemenet alkoivat vähitellen itää Pointe-à-Pitren, Guadeloupen suurimman kaupungin, ulkopuolella. Toisen seurakunnan perusta laskettiin vuonna 1941 Duverval Nestorin ollessa potilaana Pointe-à-Pitren sairaalassa. Hän kuuli siellä ensimmäistä kertaa totuudesta ja otti sen vastaan. Hänen palattuaan kotiinsa veljet kävivät edelleen hänen luonaan vahvistamassa häntä. Muuan adventistisaarnaaja yritti saada hänet luopumaan ja sanoi jopa seuraavasti: ”Ajattelin aina, että sinun kodistasi saisi erinomaisen temppelin Herralle.” Kävi kuitenkin niin, että kun toinen  seurakunta perustettiin vuonna 1948, valtakunnansalina ruvettiin käyttämään juuri veli Nestorin kotia. Se sijaitsi Desbonnesissa, vuoren juurella olevassa kylässä 26 kilometrin päässä Pointe-à-Pitresta.

Nykyään Desbonnesissa kukoistaa yli sadan julistajan seurakunta, joka kokoontuu vuonna 1989 rakennetussa kauniissa valtakunnansalissa.

Innokasta todistamista keskipäivisin

Sen jälkeen kun hyvä uutinen oli viety Georges Moustachelle vuonna 1943, hän sai kylvää lisää Valtakunnan totuuden siemeniä Port-Louis’ssa, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Pointe-à-Pitresta pohjoiseen. Hän muisteli noita alkuaikoja ja sanoi: ”Puhuin joka päivä ruokatunnilla etukäteen valmistautumatta Beauportin sokeritehtaan puusepänverstaassa, missä olin työssä. Muuan iäkäs pappisseminaaria käyvä mies kiusasi minua ja esitti minulle eräänä päivänä haasteen: ’Sepän ahjossa palaa tuli. Jos palvot tosi Jumalaa, yritä kävellä tulessa!’ Ääneni kajahti halki koko pajan, kun vastasin: ’Mene pois, Saatana; sillä on kirjoitettu: ”Sinä et saa panna Herraa, sinun Jumalaasi, koetukselle!”’” (Ks. Matteus 4:5–7.)

Sunnuntaisin veli Moustache käveli tavallisesti kilometrikaupalla todistaakseen lisää niille työtovereilleen, jotka halusivat kuulla enemmän. Usein hän oli kenttäpalveluksessa aamukahdeksasta iltaseitsemään, toisinaan ruoatta. Veli Moustache kävi joka viikko muun muassa erään pienen Port-Louis’ssa toimivan adventistiryhmän johtajan luona, josta tuli pian todistaja. Oli muitakin, jotka ottivat totuuden vastaan. Heitä olivat esimerkiksi Daniel Boncœur, joka jatkaa edelleen uskollisesti palvelustaan, ja Alfred Cléon, joka palveli uskollisesti vanhimpana vuoden 1993 elokuuhun saakka, jolloin hän kuoli.

 Totuuden vedet virtaavat Basse-Terressa

1940-luvulla totuuden vedet alkoivat virrata ensiksi verkalleen ja sitten ripeämmin Basse-Terressa, Guadeloupen hallinnollisessa keskuksessa. Ollessaan Pointe-à-Pitressa puuseppä Eugène Alexer kuuli Cyril Winstonin selittävän Raamatun totuuksia. Alexerin perhe asennoitui tosi palvonnan puolelle vuonna 1948. Heidän kodissaan Basse-Terressa pidettiin säännöllisesti kokouksia. Vuotta myöhemmin heihin liittyi nuori mies, jonka nimi oli Verneil Andrémont. Joko veli Missoudan tai veli Moustache – ja myöhemmin veli Laaland – matkusti joka sunnuntai linja-autolla 60 kilometriä Pointe-à-Pitresta Basse-Terreen auttamaan siellä asuvia kiinnostuneita. Heidän ponnistelunsa palkittiin. Nykyään, noin 45 vuotta myöhemmin, tuolla  alueella toimii kahdeksan kukoistavaa seurakuntaa: kolme Basse-Terressa, yksi Gourbeyressä, kaksi Baillifissa ja kaksi Saint-Claudessa.

Samaan aikaan Grande-Terren itärannikolla sijaitsevassa Le Moulen kaupungissa alkoi toimia pieni ryhmä sen jälkeen, kun muuan veli Pointe-à-Pitresta oli mennyt sinne todistamaan. Ruscaden perhe oli tuolla alueella ensimmäisiä niistä, jotka asennoituivat totuuden puolelle, ja heidän kodissaan pidettiin kokouksia. Anasthase Touchard oli ensimmäinen tuohon ryhmään kuuluva, josta tuli todistaja, ja ajan mittaan hän osoittautui erittäin antaumukselliseksi vanhimmaksi, jollaisena hän palveli kuolinvuoteensa 1986 saakka. Tuolla alueella toimii nykyään viisi seurakuntaa, joissa kussakin on yli sata julistajaa.

Pappi kiinnittää joidenkin kuulijoiden huomion

Noin 20 julistajan oltua todistamassa Lamentinin kylässä Basse-Terren koillisosassa eräänä sunnuntaiaamuna vuonna 1953 järjestettiin esitelmä tuon kylän torille, joka sijaitsi tietenkin katolisen kirkon edustalla. Laulun jälkeen alkoi raamatullinen puhe. Pappi ryhtyi raivoissaan paukuttamaan suuria kirkon ovia estääkseen puhujan ääntä kuulumasta. Tuon rajun paukuttelun seurauksena oli kuitenkin se, että seinässä ollut patsas irtosi ja murskaantui kirkon edustalle. Entistä hurjistuneempana pappi alkoi soittaa kaikkia kirkonkelloja. Monia ihmisiä tuli juosten paikalle. Joitakuita papin käytös järkytti. Oli mahdotonta jatkaa puhetta tuossa paikassa, mutta erään liikkeen omistaja pyysi puhujaa pitämään esitelmän hänen talonsa edustalla. Näin tehtiin, ja paikalla oli paljon kuulijoita.

Tuolla alueella kukoistaa nykyään kolme seurakuntaa, joissa jokaisessa on yli sata julistajaa. Juuri sinne olemme myös rakentaneet tilavan konventtisalimme.

 Nuoret ottivat mallia papistosta ja yrittivät myös keskeyttää esitelmiämme. Erään maaseudulla Sainte-Rosen kylän lähettyvillä pidetyn puheen aikana katolisten partiopoikien joukko ympäröi puhujan ja muutamat paikalla olevat todistajat. Jotkut pojista alkoivat puhaltaa merkkitorviinsa ja toiset rupesivat lyömään suurten rautapannujen pohjaan hukuttaakseen meluun puhujan äänen. Léonard Clément ei yrittänyt korottaa ääntään metelin yli, vaan jatkaessaan puhetta hän sitä vastoin vain esitti sen pantomiimina elehtien ja liikuttaen huuliaan. Ennen pitkää partiopojat antoivat periksi ja lähtivät tiehensä. Sitten veljemme jatkoi puhettaan. Tälläkin alueella kiinnostus kasvoi vähitellen, ja nykyään siellä toimii kolme seurakuntaa.

Erään aikakauden loppu

Nuo Guadeloupen ulkoilmaesitelmät kuuluvat nykyään menneisyyteen. Sen jälkeen kun poliittisissa kokouksissa oli puhjennut mellakoita vuonna 1953, viranomaiset kielsivät kaikki ulkoilmakokoukset sekä kovaäänisten käytön ulkona. Veljien on siitä pitäen täytynyt pitää kokouksia muissa paikoissa.

Vuosina 1938–53 ulkoilmaesitelmien avulla todistettiin kuitenkin voimakkaasti. Julistajat tukivat rohkeasti ja innokkaasti tällaista toimintaa. Useimmat heistä tulivat kokouspaikkoihin jalkaisin; jotkut ajoivat pareittain polkupyörällä. Kun heillä oli vähän ylimääräistä rahaa, he vuokrasivat päiväksi linja-auton. Tuolloin oli sadasta julistajasta vain yhdellä auto – vanha Ford.

1954 – merkkivuosi!

Kun veli Knorr, Seuran silloinen presidentti, ja hänen sihteerinsä Milton Henschel olivat palaamassa Etelä-Amerikasta vuoden 1954 alkupuolella, heidän koneensa laskeutui Pointe-à-Pitren lentokentälle. Oli hyvin aikainen aamu,  mutta paikalliset veljet olivat tulleet tapaamaan heitä sinne. Veli Knorr vakuutti heille, että heidän avukseen lähetettäisiin mahdollisimman pian lisää lähetystyöntekijöitä.

Hänen lupauksensa täyttyi kohta tuon tapaamisen jälkeen. 17. maaliskuuta 1954 kaksi matkustajaa astui alas Pointe-à-Pitren lentokentälle laskeutuneesta koneesta. Kukaan ei kumminkaan ollut heitä vastassa, koska lento oli paljon myöhässä aikataulusta. Santarmit tarjoutuivat kuitenkin viemään nuo kaksi matkalaista veli Laalandin kuivapesulaan. Nämä äskettäin Gilead-koulun päättäneet veljet  olivat kotoisin Ranskasta. He olivat Pierre Jahnke, pitkä veli, ja Paul Touveron.

Muutama päivä näiden kahden lähetystyöntekijän tulon jälkeen saapui veli Henschel. Seuran lähetysalus Faith oli tuolloin satamassa, ja miehistö teki ahkerasti järjestelyjä konventin hyväksi, jonka oli määrä alkaa sikäläisellä koululla 26. maaliskuuta.

Kun ohjelma alkoi, ilmapiiri oli iloinen, vaikka veljiä hieman jännittikin ja huolestutti se, sujuisiko kaikki hyvin. Muutamien puheiden ja näytteiden jälkeen esiin nostettiin tilapäinen valkokangas. Sitten nähtiin ensimmäistä kertaa Seuran elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. He saattoivat nähdä aivan silmiensä edessä selviä todisteita, jotka saivat heidät entistä varmemmiksi siitä, että tämä on Jumalan järjestö. Kaikkiin läsnäolijoihin teki syvän vaikutuksen sen näkeminen, että järjestö toimii rauhassa ja ykseydessä. Sisaret panivat myös merkille, että muissa maissa heidän kristityt sisarensa käyttivät koruja, mutta hillitysti. Konventin läsnäolijoita kannusti myös tieto siitä, että heidän keskuudessaan oli kaksi lähetystyöntekijää – veljet, jotka järjestö oli lähettänyt ja joiden esimerkki Jehovan palvelemisesta vahvistaisi seurakuntaa. Tuon illan tunnelma oli hyvin jännittävä – liian jännittävä Pointe-à-Pitren seurakunnan esivalvojalle, Clotaire Missoudanille. Hän meni kotiin ja kuoli tuona samana yönä nukkuessaan; hänen vaimonsa huomasi vasta aamulla, että hän oli kuollut.

Toisena konventtipäivänä veli Henschel ilmoitti Vartiotorni-seuran haaratoimiston perustamisesta Guadeloupeen. Sen oli määrä huolehtia hyvän uutisen saarnaamisesta Guadeloupessa ja Martiniquessa. Pierre Jahnke nimitettiin haaratoimistonpalvelijaksi. Järjestöä ruvettiin ohjaamaan nyt kiinteämmin, mikä oli erittäin tarpeellista näillä saarilla.

 Konventin jälkeen nuo kaksi lähetystyöntekijää pääsivät käsiksi työhön. He vuokrasivat pienen puutalon, jonne järjestettiin tilat haaratoimistoa varten. Myöhemmin Seura osti vaatimattoman rakennuksen Raizet’n kaupungin puistosta, missä toimisto toimi vuoden 1966 joulukuuhun saakka. Sen lisäksi että veli Jahnke huolehti työstä haaratoimistossa, hän kävi myös kenttäpalveluksessa Pointe-à-Pitressa ja vietti mahdollisimman paljon aikaa veljien kanssa. Veli Touveron kävi sillä välin seurakunnissa ja eristyksissä asuvien julistajien luona kierrosvalvojana, kunnes hän noin vuoden kuluttua huomasi, että hänen oli palattava Ranskaan.

Apua uivasta lähetyskodista

Lähetystyöntekijöiden ajoittaiset käynnit lisäsivät arvostusta Jehovan järjestöä kohtaan. He kulkivat saarelta toiselle  laivalla. Seuralla oli kymmenkunta vuotta käytössään aluksia, jotka toimivat uivina lähetyskoteina Länsi-Intiassa. Aluksi oli 18-metrinen kuunari Sibia, ja myöhemmin sen korvasi suurempi laiva, Light. Lisäksi käytettiin Faith-nimistä, 22-metristä kaksoispotkurialusta. Vaikka näillä laivoilla liikkuvat lähetystyöntekijät puhuivatkin englantia (jota useimmat guadeloupelaiset julistajat eivät puhuneet), heidän käyntejään arvostettiin suuresti. Täkäläiset julistajat muistavat yhä noiden lähetystyöntekijöiden innon, kun nämä työskentelivät paikallisten julistajien rinnalla ja olivat pitkiä päiviä kenttäpalveluksessa.

Viimeisellä käynnillään, jonka lähetystyöntekijät tekivät Light-aluksella vuonna 1956, he saarnasivat 26. heinäkuuta ja 7. elokuuta välisen ajan Marie-Galanten ja La Désiraden saarilla. Marie-Galantessa he näyttivät elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Muuan läsnäolija sanoi: ”Jos olisitte antaneet minulle kymmenentuhatta frangia, ette olisi voineet ilahduttaa sydäntäni yhtä paljon kuin olette ilahduttaneet sitä tänä iltana!”

 Ranskasta lähetetään tienraivaajia

Guadeloupessa ja sen hallintoalueilla edistyttiin hyvin. Jotta työ olisi mennyt jatkuvasti eteenpäin, Seura lähetti Ranskasta kaksi uutta lähetystyöntekijää. Nicolas ja Liliane Brisart saapuivat joulukuussa 1955. Veli Brisart on olemukseltaan sekä dynaaminen että hyväntuulinen. Saapumisensa jälkeen heidät määrättiin tiheästi asutetulle Pointe-à-Pitren esikaupunkialueelle.

Tuolla alueella monet ihmiset asuvat puutaloissa, jotka on rakennettu neljän kiven varaan, niin että lattia on noin puolen metrin korkeudella maasta. Talot ovat hyvin lähekkäin toisiaan. Ollessaan eräänä päivänä palveluksessa tuolla alueella veli Brisartille sattui tapaus, joka huvittaa häntä vieläkin. Hän muistelee: ”Menin vaimoni kanssa raamatuntutkisteluun, jota hän johti eräälle iäkkäälle naiselle; naisen puutalo näytti kuitenkin vanhemmalta kuin hän itse! Meidät kutsuttiin peremmälle, ja astuessani keskelle pientä huonetta lattia romahti aivan yhtäkkiä ja minä putosin siitä läpi! Pyytelin moneen kertaan anteeksi, mutta naisparka oli paljon nolostuneempi kuin minä.”

Veli Brisart ja hänen vaimonsa työskentelivät tuolla alueella kahdeksisen kuukautta, ja sitten heidät määrättiin kierrostyöhön. Vuonna 1958 heidät kutsuttiin Gilead-koulun 32. kurssille ja määrättiin sen jälkeen takaisin Guadeloupeen. Kun veli Jahnke meni naimisiin ja perusti perheen vuonna 1960, veli Brisartista tuli haaratoimistonpalvelija. Hän palvelee yhä haaratoimistokomitean koordinaattorina, ja veli Jahnke, joka on jäänyt asumaan Guadeloupeen, palvelee hänen kanssaan tuossa komiteassa.

Vastustus koettelee uskoa

Monien niistä, jotka ovat ottaneet vastaan Raamatussa esitetyn totuuden, on täytynyt asennoitua sen puolelle hyvin  vaikeissa oloissa uskonnollisen vastustuksen vuoksi, joka on aika ajoin ollut todella vihamielistä. Tällaiseen tilanteeseen joutui esimerkiksi Flora Pemba. Hän oli alkanut tutkia Raamattua miehensä kanssa, mutta kun jotkut naapurit alkoivat painostaa heitä, hänen miehensä, joka omisti pienen ruokatavarakaupan, luopui tutkistelusta, koska pelkäsi menettävänsä asiakkaansa. Hänen vaimonsa oli kuitenkin kestävä ja edistyi hyvin hengellisesti. Kodin ilmapiiri jännittyi. Mies jopa uhkasi tappaa vaimonsa. Löydettyään miehen tyynyn alta suuren veitsen vaimo lähti karkuun ja pakeni 16 kilometriä trooppisen metsän ja banaaniviljelmien halki turvaan erään todistajaperheen luokse. Ollessaan miestään paossa hän päätti mennä kasteelle ja sanoi: ”Jos minun täytyy kuolla uskoni vuoksi, haluan, että minut luetaan Jehovan palvelijoihin!” Niinpä eräänä aamuna vuonna 1957 ennen auringonnousua hänet kastettiin meressä.

Sovintoyrityksistään huolimatta hän menetti  lihallisen perheensä. Matteuksen 19:29:ssä olevan Jeesuksen lupauksen mukaisesti hän sai kuitenkin suuren hengellisen perheen. Tämä uskollinen sisar ryhtyi kokoaikaiseen palvelukseen, ja nykyään, yli 30 vuotta myöhemmin, hän toimii yhä tienraivaajana Lamentinissa!

Unohtumaton konventti

Kun New Yorkissa pidettiin ”Jumalan tahdon” kansainvälinen konventti vuonna 1958, sinne saapui konventtivieraita 123 maasta ja saariryhmästä. Heidän joukossaan oli 19 todistajaa Guadeloupesta. Se mitä nämä näkivät ja kuulivat, lisäsi heidän arvostustaan teokraattista järjestelyä kohtaan. Verneil Andrémont, joka oli yksi noista konventtivieraista, sanoi: ”Tuo konventti avasi silmäni. Ymmärsin, miten asioita tulee hoitaa.” Haaratoimistonvalvoja, joka kuvaili koko ryhmän tunteita, kirjoitti: ”Silmämme olivat sepposen selällään painaakseen mieleen kaiken näkemänsä ja korvamme apposen auki ymmärtääkseen! Meitä ei hämmästyttänyt pelkästään maan poikkeuksellinen suuruus – joka on  melkoinen yllätys, kun on kotoisin yhdeltä Karibianmeren pikkusaarelta – eivät valtavat, korkeuksiin kohoavat rakennukset eikä katujen arvaamattoman vilkas liikenne, vaan se, että näimme silmiemme edessä ällistyttävän suuren määrän ihmisiä, tosiaankin kaikki veljiä ja sisaria maan neljältä kulmalta, palvomassa rauhassa ja ykseydessä yhtä tosi Jumalaa. He täyttivät kaksi valtavan suurta stadionia!”

Tuo konventti vaikutti veljiemme elämään piirteissä, jotka ehkä ovat joidenkin mielestä pikkuasioita. Esimerkiksi Léonel Nestor, 78-vuotias veli, jonka taloa käytettiin myös valtakunnansalina, tunsi, että hänen täytyi maalata se, jotta se edustaisi paremmin Jehovan järjestöä. Niinpä tuo valtakunnansali oli ensimmäinen hänen kylässään maalattu talo.

 Pieni alku Anse-Bertrandissa

Vuoteen 1958 mennessä eivät kovinkaan monet niistä, jotka asuivat Guadeloupen Grande-Terren pohjoiskärjessä sijaitsevassa Anse-Bertrandissa, olleet saaneet kuulla Valtakunnan sanomaa. Mutta tuona vuonna näytti Marc Edroux Raamattua leipuriystävälleen Donat Tacitalle ja sanoi: ”Tämä kirja on Jumalan sana!” He kumpikin olivat aktiivisia katolilaisia. Kun muuan ovelta ovelle kulkeva myyntimies tarjosi Donat’lle myöhemmin Raamattua, tämä osti sellaisen itselleen ja alkoi lukea sitä. Vaikka hän ei osannutkaan lukea hyvin ranskaa, hän käytti apunaan sanakirjaa. Hän kutsui kotiinsa myös ystävänsä Marc Edroux’n, ja niin nämä kaksi sekä Donat’n vaimo lukivat Raamattua ja pyrkivät keskustelemaan siitä keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Donat halusi oppia ymmärtämään Raamattua paremmin ja etsiskeli miestä, joka oli myynyt hänelle Raamatun, muttei tavoittanut tätä. Muuan naapuri kuitenkin sanoi, että hänellä oli serkku, Georges Moustache, joka oli Jehovan todistaja ja joka auttaisi mielellään. Sen perusteella, mitä Donat sai tietää Jehovan todistajista naapuriltaan, hän jopa kävi joidenkuiden luona todistamassa heille, koska hän ei halunnut uskonsa olevan kuollut (Jaak. 2:26).

Puolisen vuotta myöhemmin Donat kuuli naapuriltaan, että Jehovan todistajat pitäisivät konventin Pointe-à-Pitren lähistöllä, ja hän, hänen vaimonsa sekä Marc Edroux päättivät mennä sinne ja käydä kasteella. He eivät olleet vielä tuolloin tavanneet ainuttakaan Jehovan todistajaa. Heidän saapuessaan konventtiin todistajat toivottivat heidät tervetulleiksi. Nuo kolme kertoivat halustaan palvella Jehovaa ja päästä kasteelle. Veljet esittivät heille ystävällisesti joitakin kysymyksiä ja selittivät sitten, että he tarvitsisivat Raamatun kotitutkistelun ennen kasteelle menemistä. Konventin lämmin, veljellinen ilmapiiri liikutti tuon kolmikon sydäntä.  He palasivat Anse-Bertrandiin voimaa ja päättäväisyyttä uhkuen. He edistyivät nopeasti Raamatun tutkimisessa ja menivät kasteelle puolisen vuotta myöhemmin.

He kertoivat Raamatun totuudesta innokkaasti muille kylänsä asukkaille. Vastustus oli kuitenkin voimakasta. Kun veli Brisart kävi heidän luonaan kierrosvalvojana, paikallinen katolinen pappi teki kaikkensa estääkseen häntä viipymästä kylässä pitempään. Donat oli vuokrannut kierrosvalvojalle ja tämän vaimolle huoneen. Mutta heidän oltuaan kenttäpalveluksessa vierailunsa ensimmäisenä päivänä pappi puuttui asiaan ja vaati, että huoneen avain oli palautettava. Koska hän ei saanut tahtoaan läpi, hän meni paikan omistajan luo ja uhkasi erottaa tämän äidin kirkosta, ellei hän saisi avainta takaisin. Kuullessaan tämän tuo naisparka pyörtyi! Pappi yritti uudelleen seuraavana päivänä lakimiehen välityksellä, mutta ei onnistunut yrityksessään, koska se oli laiton. Kierrosvalvojan vierailun aikana tavoitettiin joitakin lampaita ja aloitettiin raamatuntutkisteluja. Joitakin kuukausia myöhemmin, vuoden 1960 alkupuolella, tuossa kylässä pidettiin kierroskonventti lisätodistuksen antamiseksi. Yli 500 kyläläistä meni katsomaan rannalla järjestettyä kastetilaisuutta. Tuona päivänä ei tehty lainkaan talosta-taloon-työtä. Joka ikinen todistaja oli rannalla ympärillään joukko sellaisia ihmisiä, jotka halusivat tietää enemmän Jehovan todistajista ja heidän saarnaamastaan sanomasta.

Anse-Bertrandiin on sittemmin muodostettu kaksi seurakuntaa. Donat Tacita on palvellut erikoistienraivaajana 22 vuotta ja toimii siellä vanhimpana.

Varasta etsitään – löydetään lammas

Eräänä päivänä 1960-luvun alussa Le Raizet’n lähetyskodissa kävi santarmi. Hän kyseli naapurustossa  tapahtuneesta varkaudesta. Veli Brisart ja hänen vaimonsa olivat kotosalla ja käyttivät hyväkseen tilaisuutta todistaa tuolle poliisille. Kuunneltuaan heitä tuo mies kysyi: ”Mistä saan Raamatun? Voisinko kirjoittaa johonkin osoitteeseen? Puhutte vakavista asioista, jotka panevat minut ajattelemaan!” Hän sai heti Raamatun sekä muuta kirjallisuutta. Viikkoa myöhemmin hän kirjoitti monia kysymyksiä sisältävän kirjeen. Pian hänelle pidettiin raamatuntutkistelua kahdesti viikossa.

Veli Brisart kertoi lopputuloksesta: ”Vaikka tuo santarmi ei saanutkaan kiinni varasta, me löysimme Jehovan ansaitsemattoman  hyvyyden ansiosta lampaan!” Tuo entinen santarmi toimii nykyään vanhimpana yhdessä Pointe-à-Pitren seurakunnista.

Konventtipaikka löytyy

Guadeloupessa toimivan järjestön kasvaessa syntyi ongelma, joka oli ratkaistava. Mistä löydettäisiin tilat konventtejamme varten? Olimme toistakymmentä vuotta käyttäneet erästä Pointe-à-Pitren yksityiskoulua sekä Abymesissa ja Capesterressa sijaitsevia kaupungin juhlasaleja.  Näistä saleista oli kuitenkin tullut meille liian pieniä. Meidän oli yritettävä jotain muuta.

Veli Laalandin liikkeen vieressä oli tyhjä tontti. Sen omistaja antoi ystävällisesti tontin käyttöömme ilmaiseksi vuoden 1964 joulukuun lopussa pidettävää kierroskonventtia varten. Pystytimme muutamassa päivässä puisen rakennelman hakkaamalla maahan paaluja, jotka yhdistimme toisiinsa lautakatolla. Sen päälle levitimme suojapeitteen. Rakennelman sivut jäivät aivan avonaisiksi, minkä ansiosta istumapaikoille oli helppo päästä. Paikallisten veljien ilo ja ahkeruus heidän työskennellessään kannustivat suuresti niitä todistajia, jotka olivat tulleet auttamaan. Ja millainen siunaus olikaan se, että paikalle saapui lähes 700 kuulijaa, mikä oli uusi huippu. Tarvitsimme selvästikin omat tilat tulevia konventteja varten.

Veljet suunnittelivat ainutlaatuisen rakennuksen, jonka runko tehtiin teräsputkista ja katto alumiinilevyistä. Siihen mahtui 700 istuinta. Ja koko tuo ”konventtisali” oli siirrettävissä! Guadeloupessa oli tuolloin noin 450 julistajaa, joten uskoimme siinä olevan runsaasti tilaa.

Tuossa rakennelmassa pidettiin ensimmäinen konventti Basse-Terren seudulla tammikuussa 1966. Kun esitelmän aika tuli, konventtisaliin ja sen ympärille ahtautui 907 innokasta kuulijaa. Sali oli jo käynyt liian pieneksi! Tulevina vuosina sitä oli laajennettava kerta toisensa jälkeen.

Kierroskonventit pidettiin usein marraskuussa, sadeaikaan. Huonon sään vuoksi paikka oli monesti hyvin mutainen, ja opimme, että oli viisasta panna jalkaan pitkävartiset saappaat! Tavallisesti konventti pidettiin sellaisena viikonloppuna, jolloin oli täysikuu, niin että veljet saattoivat palata kotiin illalla tuossa luonnonvalossa. Kuutamossa oli myös helpompi aloitella purkutöitä heti konventin viimeisen ohjelmajakson jälkeen.

 Sillä, että salimme voitiin siirtää paikasta toiseen ja konventtejamme voitiin näin pitää millä tahansa alueemme paikkakunnalla, oli erinomainen vaikutus hyvän uutisen saarnaamistyöhön Guadeloupessa. Tuon salin pystyttäminen ja purkaminen kolmesti vuodessa soi lisäksi veljillemme tilaisuuden oppia työskentelemään yhdessä ja kehittää uhrautuvaisuuden henkeä. Jehova epäilemättä siunasi tuota järjestelyä!

Erilainen elämäntapa

Kun Armand ja Marguerite Faustini vuonna 1963 muuttivat Ranskasta Guadeloupeen auttamaan palveluksessa, he huomasivat, että täkäläinen elämä oli hieman erilaista. Aluksi he hämmästelivät sitä, että ihmiset vain huusivat: ”Tulkaa sisään!” tulematta itse ovelle. Monet olivat kotoisin vaatimattomista oloista eikä heillä ollut paljon rahaa, mutta tavallisesti he vaihtoivat mielellään hedelmiä ja vihanneksia raamatulliseen kirjallisuuteen. Käydessään kenttäpalveluksessa Faustinit huomasivat toisinaan kantavansa vähitellen mukanaan paitsi kirjallisuutta myös banaaneja, mangoja, jamsseja ja kananmunia.

Heidät määrättiin kierrostyöhön, ja veli Faustini muistelee: ”Veljet ottivat meidät erittäin tervetulleina vastaan, mutta täsmällisyydessä oli paljon parantamisen varaa. Useimmilla maaseudun veljillä ei ollut kelloa, joten he päättelivät ajan kulun auringosta. Siksi kokoukset aloitettiin toisinaan jopa tunti myöhässä. Vuodenaikojen vaihtuminen aiheutti yllätyksiä!”

Apua Marie-Galanteen

Samana vuonna, jona Faustinit saapuivat Guadeloupeen, annettiin erityistä todistusta Marie-Galanten saarella, joka sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Pointe-à-Pitresta sen  eteläpuolella. Veli Faustini sekä 16 osa-aikaisen tienraivaajan ryhmä todistivat tuolla 14000 asukkaan saarella kokonaisen kuukauden ajan. Seuran elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa näytettiin siellä useita kertoja tuossa kuussa. Joitakin vuosia myöhemmin saarelle määrättiin erikoistienraivaajia. Kaksi heistä, Frédéric Ferdinand ja Léo Jacquelin, kasvattivat siellä perheensä.

Tukeaksemme Marie-Galantessa toimivia erikoistienraivaajia päätimme viedä konventtisalimme tuolle saarelle huhtikuussa 1969 ja pitää siellä konventin. Kierrosvalvojana  palveleva veli Faustini raportoi: ”Konventti on ollut ainutlaatuinen. Miten hämmästyneitä olivatkaan Grand-Bourgin pikkukaupungin 6000 asukasta, kun he saivat todistaa niiden tuhannen todistajan ’tulvan’, jotka nousivat maihin kolmesta laivasta ja joista jokainen kantoi kannua, jossa oli 20 litraa vettä! Tuona kuivana vuodenaikana vesi oli vähissä, joten saarelaiset arvostivat sitä, että heidän vieraansa toivat sitä mukanaan ja säästivät näin vesivarastoja. He eivät olleet koskaan aiemmin nähneet mitään senkaltaista: loputon jono ihmisiä kulkemassa satama-alueelta kaupungin halki kohti konventtipaikkaa. Saaren kaikki asukkaat saivat todistajia vieraikseen, toisinaan monta kertaa saman aamupäivän aikana. Heillä oli muutamassa päivässä tilaisuus tutustua Jumalan järjestöön ja oppia arvostamaan sitä.” Marie-Galantessa toimii nykyään kolme seurakuntaa.

 Veli ja sisar Faustinin oli lähdettävä takaisin Ranskaan noin kymmenen vuoden kuluttua. He saattoivat palata Karibianmeren alueelle myöhemmin, ja veli Faustini on nykyään Martiniquen haaratoimistokomitean jäsen.

Totuuden vedet virtaavat La Désiradeen ja Îles des Saintesiin

Seuran Light-aluksen käytyä alueella viimeisen kerran vuonna 1956 Guadeloupen hallinnossa olevalla La Désiraden saarella oli todistettu vain vähän. Mutta vuonna 1967 Seura määräsi sinne erikoistienraivaajat Médard ja Turenna Jean-Louis’n. Tuo 11 kilometriä pitkä ja 2,4 kilometriä leveä saari oli suurimmaksi osaksi karua eikä siellä ollut juoksevaa vettä. Saarella asui kuitenkin 1560 ihmistä, joiden täytyi saada kuulla Valtakunnan sanomaa. Vuosina 1969–72 siellä palveli vielä kaksi muuta erikoistienraivaajaa. Jacques Mérinon palveli hellittämättä erikoistienraivaajana vuodesta 1975 vuoteen 1988 vaikeista oloista huolimatta.

Monien vuosien kuluttua perustettiin pieni seurakunta. Henri Tallet, joka oli lääkäri, ja hänen perheensä palvelivat siellä vuonna 1987. Monien erityisesti Le Moulesta ja Saint-François’sta tulleiden veljien avulla hän järjesti valtakunnansalin rakentamisen.

Kaksi vuotta myöhemmin La Désiraden saarella riehui hurrikaani Hugo. Muuan veli huomautti: ”Valtakunnansali vahingoittui todella pahoin. Veljien rakkaus tuli kuitenkin apuun, ja saimme pian kaiken, mitä tarvitsimme salin ja julistajien vaurioituneiden talojen korjaamiseksi. Olimme saarella ensimmäisinä aloittamassa korjaustyöt, samalla kun jatkoimme saarnaamista, ja alueen ihmiset kyllä huomasivat sen. Meidät on siitä pitäen otettu paremmin vastaan käydessämme saarnaamassa.”

 13 kilometrin päässä Basse-Terresta sijaitsevat Îles des Saintes -saaret, joilla asuu 3000 ihmistä. Niille määrättiin vuoden 1970 syyskuussa kaksi erikoistienraivaajaa, Amick Angerville ja Jean Jabés. Heiltä vaadittiin paljon kärsivällisyyttä, mutta lopulta vuonna 1980 alueelle perustettiin pieni seurakunta, jossa on nykyään 18 julistajaa.

Saint Martinissa kuullaan hyvää uutista

Noin 250 kilometrin päässä Pointe-à-Pitresta luoteeseen sijaitsee Saint Martin, jonka pohjoisosa on myös Guadeloupen hallinnassa. Saari on puoleksi ranskalainen, puoleksi hollantilainen, mutta englantia puhutaan yleisesti. Riippumatta siitä, mitä kieltä ihmiset puhuvat, heidän täytyy kuulla hyvää uutista.

Saint Martinista kotoisin oleva Georges Manuel oppi totuuden ollessaan Guadeloupessa 1940-luvun alussa. Seuran laiva Sibia ankkuroi Saint Martinin edustalle ensimmäistä kertaa vuonna 1949, ja miehistö nousi maihin puhumaan ihmisille Raamatusta. Seuraavaksi Georges Dormoy ja Léonce Boirard, satamakapteeni, menivät kasteelle. Vuonna 1953 saarella oli kuusi julistajaa.

Kirjallisuutta otti vastaan muun muassa Charles Gumbs, vaikkei hän ollutkaan kovin uskonnollinen. Lukiessaan Vartiotornia hän kuitenkin vakuuttui siitä, että hän oli löytänyt tosi uskonnon. Hän kertoi oppimastaan veljelleen Jeanille ja sisarelleen Carmenille. Tutkittuaan jonkin aikaa Carmen Gumbs ja hänen tyttärensä Léone Hodge menivät lähetyskotiin kello seitsemältä aamulla pyytämään, että heidät kastettaisiin. Varmistuttuaan siitä, että he tiesivät, mitä olivat tekemässä, paikalla oleva veli pyysi paikalle toisen veljen, ja kastaminen suoritettiin ennen aamiaista!

 He tosiaankin ymmärsivät, mitä vihkiytyminen Jehovalle merkitsee. Seuraavana vuonna, vuonna 1959, Léone aloitti kokoaikaisen palveluksen, ja vähän myöhemmin hänen äitinsä seurasi hänen esimerkkiään. Nämä kaksi uskollista kristittyä sisarta toimivat yhä erikoistienraivaajina 35 vuotta myöhemmin.

Saint Martinin seurakunta

Saint Martiniin alkoi ajan mittaan muuttaa melkoisesti haitilaisia työhön. Jotkut heistä ottivat vastaan totuuden, ja vuonna 1973 perustettiin ranskankielinen seurakunta. Erikoistienraivaajat Jonadab ja Jacqueline Laaland olivat vahvistamassa tuota seurakuntaa, kunnes he lähtivät Gilead-kouluun.

Sitten vuonna 1975 sattui tapaus, joka oli Saint Martinissa tehtävän Valtakunnan työn todellinen käännekohta. Marigot’n jalkapallokentällä pidettiin konventti 13. ja 14. helmikuuta. Sinne oli viety laivalla joitakin siirrettävän konventtisalimme osia katokseksi. Tämä konventti teki erittäin syvän vaikutuksen moniin saarelaisiin. Se auttoi heitä ymmärtämään, että heidän saarellaan asuvat muutamat todistajat kuuluivat suureen järjestöön.

Saint Martinin väestömäärä on kasvanut muutamassa vuodessa 8000:sta 28000:een turismin kehityksen myötä. Marigot’n asuma-alueelle on rakennettu kaunis valtakunnansali 250 hengelle, ja saarella toimii nykyään kaksi ranskankielistä seurakuntaa.

Vastustusta Saint-Barthélemyssä

Guadeloupen hallinnassa on myös Saint-Barthélemy, joka sijaitsee sieltä 210 kilometrin päässä luoteessa. Tuo alue kukoisti yhteen aikaan niiden bukanieerien ansiosta, jotka käyttivät sitä toimintansa keskuspaikkana. Nykyään siellä  vietetään luksuslomia. Asukkaat, joita on viitisentuhatta, polveutuvat bretoni- ja normannimerimiehistä sekä ruotsalaisista uudisasukkaista. He ovat hyvätapaisia ihmisiä, ahkeria ja hartaita katolilaisia. Ottaisivatko jotkut heistä vastaan Valtakunnan sanoman?

Syyskuussa 1975 erikoistienraivaajina palveleva ranskalainen nuoripari, Jean ja Françoise Cambou, muutti tuolle saarelle antaakseen sen asukkaille tilaisuuden siihen. Papiston voimakkaasta vastustuksesta huolimatta he kylvivät runsaasti totuuden siemeniä niinä kolmena vuotena, jotka he asuivat tuolla saarella. Vuosia myöhemmin Jeanin veli Pierre sekä tämän vaimo Michèle asuivat Saint-Barthélemyssä erikoistienraivaajina kaksi vuotta. Heidän työnsä tuotti tulosta. Saarelle perustettiin pieni tutkistelu- ja kenttäpalvelusryhmä, jota vahvisti myöhemmin neljä innokasta erikoistienraivaajasisarta: Patricia Barbillon (nykyään Modetin, miehensä kanssa erikoistienraivaajana Dominikaanisessa tasavallassa), Jéranie Bénin (nykyään Lima, kuuluu miehensä kanssa Guadeloupen Beetel-perheeseen), Angeline Garcia (nykyään Coucy, työskentelee Guadeloupessa espanjankielisellä alueella) ja Josy Lincertin. Tuossa seurakunnassa raportoi nykyään palvelusta 18 julistajaa.

Kristillinen puolueettomuus säilytetään

Kaikissa kansoissa Jehovan todistajat ovat puolueettomia maailman riitojen suhteen. Koska he eivät ota osaa tällaisiin selkkauksiin, he eivät valmentaudu niihin. Yksikään ihminen ei sano heille mitä tehdä; he tottelevat Jumalan omaa sanaa. (Jes. 2:2–4; Matt. 26:52; Joh. 17:16.) Tuon Sanan noudattaminen koettelee yksittäisten todistajien uskollisuutta.

Kun muuan nuori guadeloupelainen mies meni kasteelle 1960-luvun puolivälissä, hän tiesi joutuvansa kohta  tällaiseen koetukseen. Vahvistaakseen uskoaan hän aloitti heti osa-aikaisen tienraivauspalveluksen. Kun hänet kutsuttiin sotapalvelukseen, hän selitti viranomaisille kantansa kristittynä. Mitä siitä seurasi? Hänet pantiin vankilaan, yksinäisselliin. Häntä uhkailtiin: ”Jollet muuta mieltäsi, joudut olemaan vankilassa ainakin kaksi vuotta. Lisäksi joudut olemaan koko tuon ajan yksin sellissä, joten mieti tarkkaan: kaksi vuotta ypöyksin!” Veljemme vastasi kuitenkin: ”Niinhän te luulette, mutta minä en tule olemaan yksin, niin kuin te sanotte – en suinkaan! Jehova Jumala on kanssani ja vahvistaa minua hengellään.” Hämmästyneinä hänen vastauksestaan viranomaiset jättivät hänet rauhaan. Hänen päättäväisyytensä, tyyneytensä ja hyvä käytöksensä tekivät heihin vaikutuksen, ja siksi he alkoivat kunnioittaa häntä. He tajusivat, ettei mikään saisi hänen mieltään muuttumaan, vaan hän pysyisi uskollisena ”Jehovalleen”, kuten he sanoivat.

Kului kuukausia, ja sitten tuli vuoden 1966 ”Jumalan vapauden lasten” piirikonventin aika. Mikä yllätys olikaan, että tuo veli vapautettiin ja hän saattoi olla läsnä avajaispäivänä! Hän kertoi kokemuksensa eräässä ohjelmajaksossa. Hän ei tiennyt, että läsnä oli muuan upseeri siviilivaatteissa. Ohjelmajakson jälkeen tuo upseeri meni veljen luo onnittelemaan tätä lämpimästi siitä, että hän oli pitänyt lujasti kiinni siitä, mihin hän uskoi. Sitten upseeri kääntyi erään toisen paikalla olevan veljen puoleen ja sanoi: ”Kaikki, mitä veljenne sanoi, on aivan totta; kaikki tapahtui juuri niin kuin hän kertoi. Olin käsittelemässä tätä tapausta. Teillä on tässä arvokas mies, joka ansaitsee kunnioituksen, on uskollinen Jumalalleen ja pysyy päätöksessään. Hän tietää mitä tahtoo, ja kun hän sanoo ’ei’, se merkitsee ’ei’, eikä mikään voi saada häntä muuttamaan mieltään sen suhteen.” Sitten upseeri lisäsi: ”Arvatkaapa, mitä vaimoni sanoi minulle!  Hän sanoi: ’Älkää kuvitelkokaan, että olette vapauttaneet hänet omasta tahdostanne. Hänen Jumalansa Jehova hänet on vapauttanut, jotta hän voisi olla läsnä konventissaan. Hänen Jumalansa Jehova on voimakkaampi kuin meidän jumalamme!’” Upseeri oli silmin nähden liikuttunut ja sanoi lopuksi: ”Ihailen teikäläisiä, ja jos minulla olisi menneisyydessä ollut tilaisuus tietää se, mitä te tiedätte Jumalasta, en missään tapauksessa olisi se, mikä nykyään olen.”

Uusia haasteita

Vuodesta 1970 pitäen tapahtuneen turismin ja talouden kehittymisen myötä Guadeloupe on vaurastunut. Alueella on tapahtunut muutoksia. Muilta saarilta, erityisesti Dominicasta ja Haitista, on muuttanut tänne ihmisiä. Tammikuussa 1987 Pointe-à-Pitreen oli perustettava englanninkielinen seurakunta. Ihmiset näyttivät lisäksi tulleen yhä kiireisemmiksi. Meidän oli ruvettava käyttämään ovelta-ovelle-palveluksessamme suoria ja tehokkaita johdantoja saadaksemme ihmiset kuuntelemaan meitä.

Teokraattisessa järjestössäkin tapahtui tärkeitä muutoksia. Sopusoinnussa sen kanssa, mitä tapahtui Jehovan todistajien keskuudessa kautta maailman, vuonna 1972 jokaista seurakuntaa alkoi valvoa vanhimmisto yhden ainoan valvojan sijaan. Sitä ennen olimme puhuneet ”veli sen-ja-sen seurakunnasta”. Kaikki olivat kunnioittaneet seurakunnan valvojia, ja näillä oli ollut paljon vaikutusvaltaa. Siitä huolimatta nämä veljet ottivat tervetulleina vastaan muutokset, jotka saivat järjestörakenteen muistuttamaan entistä läheisemmin Raamatussa kuvailtua järjestöä. Muutoksen jälkeen veli Brisart ilmoitti: ”Veljiemme ilmaisema hyvä henki liikuttaa meitä. Epäilemättä heidän jokaisen nöyryyttä koeteltiin. Olemme ylpeitä nähdessämme, että he kaikki ovat läpäisseet sen menestyksellisesti.”

 Seurakuntien hengellistä tilaa paransi osaltaan myös Valtakunnan palveluskoulu. Ensimmäiselle Guadeloupessa pidetylle kurssille vuonna 1961 osallistui 19 vanhinta. Mutta 30 vuotta myöhemmin, jolloin koko tuon saaristomeren alueella toimivat vanhimmat kokoontuivat saamaan opetusta, läsnä oli 300 veljeä. Kussakin seurakunnassa on nykyään keskimäärin viisi vanhinta huolehtimassa sen hengellisistä tarpeista.

Nämä hengelliset paimenet ovat huolehtineet rakkaudellisesti laumasta paitsi suhteellisen normaaleissa oloissa myös vaikeina aikoina.

 Verta koskevaa Jumalan lakia kunnioitetaan

Koska kaikki hoitohenkilöstöön kuuluvat eivät kunnioita riittävästi potilaiden oikeuksia, Jehovan todistajat ovat joutuneet vaikeisiin tilanteisiin pyrkiessään noudattamaan Jehovan vaatimusta karttaa verta (Apt. 15:28, 29). Vanhimmat ovat halunneet auttaa enemmän vaikeaan hoitotilanteeseen joutuneita todistajia. Niinpä haaratoimistokomitea kokoontui vuoden 1987 alkupuolella keskustelemaan asiasta kahden sellaisen todistajan kanssa, jotka olivat myös lääkäreitä. Lääkärikuntaan oli selvästikin solmittava paremmat suhteet. Tästä tehtävästä huolehtimaan asetettiin komitea. Se sopi kokouksesta sairaalan nukutuslääkäreiden kanssa, mistä oli erittäin paljon hyötyä.

Samoin kuin Jehovan todistajilla useimmissa muissa osissa maailmaa Guadeloupen veljilläkin on nyt sairaalayhteyskomiteoita. Seuran järjestämissä seminaareissa tähän toimeen on valmennettu hyvin 17 veljeä.

Tulivuori uhkaa

Luonnonkatastrofitkin ovat aiheuttaneet vaikeita tilanteita. Soufrière, tulivuori joka oli ollut pitkään sammuneena, alkoi toimia jälleen vuonna 1976. Tuon vuoden alussa tärähtelyt tihenivät tihenemistään. Yhdeksän maissa heinäkuun 8. päivän aamuna vuoren kyljessä oleva siirros halkesi ja siitä alkoi nousta suuri kaasu- ja höyrypilvi. Basse-Terreen ja lähikyliin alkoi sataa tulivuoren tuhkaa. Harmaa pöly peitti niin ihmiset kuin maankin. Voimistuvan maanjäristyksiin ja tulivuorenpurkauksiin liittyvän toiminnan vuoksi viranomaiset määräsivät 15. elokuuta, että 72000 ihmistä oli evakuoitava heti. Heidän sallittiin palata koteihinsa vasta viisi kuukautta myöhemmin.

Seitsemän seurakuntaa evakuoitiin. Apua järjestettiin heti, jotta voitiin pitää huolta siitä, että veljemme saivat  majapaikan tämän kriisitilanteen ajaksi. Julistajat, jotka olivat aiemmin kokoontuneet yhteen ja työskennelleet yhdessä, joutuivat nyt hajalleen sinne tänne. Tarvittavan hengellisen avun antamiseksi vanhimmat ja avustavat palvelijat pitivät erikoiskokouksen. Heitä kaikkia kehotettiin etsimään ja tavoittamaan seurakuntiinsa kuuluneet julistajat ja olemaan läheisessä yhteydessä näihin. Tehtiin erityisjärjestelyjä, jottei lauma olisi hajaantunut. Julistajat kävivät seurakunnankokouksissa alueella, jonne heidät oli majoitettu, mutta lisäksi huolehdittiin siitä, että he saattoivat käydä erityisesti heille järjestetyissä kirjantutkisteluissa ja että heillä oli valvojana joku heidän kotiseurakuntansa vanhin tai avustava palvelija. Tästä oli todellista hyötyä. Yksikään lammas ei joutunut eksyksiin!

Painajaismainen yö

Kolmetoista vuotta myöhemmin jouduttiin toisenlaisen kriisin kouriin. Lauantaina 16. syyskuuta 1989 Guadeloupeen iski armottomasti hurrikaani Hugo. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin hurrikaani teki tuhojaan saarella. Vuonna 1966 hurrikaani Ines oli repinyt irti useimpien puutalojen katon ja sähkövirta oli katkennut kuukaudeksi. Vuonna 1989 tapahtui kuitenkin jotain vielä paljon tuhoisampaa. Tuulenpuuskat, joista jotkin liikkuivat jopa 260 kilometrin tuntinopeudella, ravistelivat saarta tuntikaupalla. Näytti siltä kuin yö ei olisi loppunut lainkaan. Kun aamu alkoi viimein sarastaa, näky oli pöyristyttävä. Kadut olivat kuin taistelun jäljiltä ja roskien peitossa. Kodittomaksi oli jäänyt noin 30000 ihmistä. Todistajien kodeista oli 117 tuhoutunut ja 300 pahoin vaurioitunut. Kahdeksan valtakunnansalia oli osittain tuhoutunut, ja 14 muuta oli vaurioitunut.

 Hurrikaani Ineksen aiheutettua tuhoa vuonna 1966 Jehovan todistajat, jotka asuivat Puerto Ricossa, Martiniquessa, Ranskan Guayanassa ja Saint Croix’ssa, olivat järjestäneet avustuslähetyksiä. Mutta kun hurrikaani Hugo raivosi Guadeloupessa vuonna 1989, järjesti hallintoelin ripeästi rahaa avustuksiin. Sitten Martiniquesta, Ranskasta ja muista maista kotoisin olevat veljet toimittivat viipymättä kaikkea tarvittavaa: ruokaa, vaatteita ja rakennusmateriaaleja. Jotkut tulivat itse paikalle auttamaan. Tämä rakkauden tulva liikutti syvästi guadeloupelaisia veljiä ja sisaria. He eivät ole unohtaneet, mitä heidän hyväkseen tehtiin.

 Muutkin tapahtumat ovat vahvistaneet kansainvälisen veljeyden siteitä.

Ensimmäinen kansainvälinen konventti

Vuonna 1978 Guadeloupen julistajilla oli suuri etu toimia kansainvälisen konventin isäntinä. Läsnäolijoiden huippu kohosi 6274:ään, vaikka paikallisia todistajia oli tuolloin vain 2600. Oli todella ilo toivottaa tervetulleiksi Belgiasta, Kanadasta, Sveitsistä, Yhdysvalloista ja muualta tulleita konventtivieraita! Kun erään paikallisen hotellin johtaja ehdotti majoituksesta huolehtiville veljille, että nämä nostaisivat hotellihuoneiden hintoja kymmenen prosenttia ja ottaisivat itselleen tuon summan, veljet eivät suostuneet siihen, vaan selittivät, että se olisi epärehellistä. Tuota  johtajaa hävetti se, mitä hän oli ehdottanut, ja hän sanoi: ”Te Jehovan todistajat olette todella erilaisia. Tein tuon ehdotuksen, koska eräät muut uskonnolliset ryhmät olivat jo aiemmin hyväksyneet sen. – – Mutta te olette tosiaankin erilaisia!”

Tuon konventin onnistuminen teki vielä ilmeisemmäksi sen, että meidän oli löydettävä nopeasti pysyvät tilat konventtiemme pitämiseen.

Uusi konventtisali

Siirrettävää konventtisaliamme oli laajennettu useita kertoja. Siitä oli tullut noin 30 tonnia painava rakennelma, jossa oli istuimia noin 5000 ihmiselle. Sen kuljettaminen, pystyttäminen ja purkaminen jokaisen konventin yhteydessä oli jättiurakka. Mutta Jehova tiesi selvästikin, mitä tarvitsimme.

Kaikkien näillä saarilla toimivien seurakuntien anteliaiden lahjoitusten avulla saatiin ostettua viiden hehtaarin tontti hyvältä paikalta. Seuraavana vuonna, vuonna 1980, käytimme tuota uutta paikkaa ensimmäisen kerran – silloin meillä oli yhä siirrettävä konventtisalimme. Tuossa tilaisuudessa, ”Jumalan rakkauden” piirikonventissa, läsnäolijamäärässä saatiin uusi huippu: 7040. Tuolla kertaa ei kuitenkaan ollut tarpeellista purkaa kaikkea viimeisen ohjelmajakson jälkeen. Mikä helpotus se olikaan!

Tämä uusi järjestely toimi joitakin vuosia. Sitten tajusimme, että oli tullut aika rakentaa jotakin pysyvämpää. Työhön ryhtyi ammattitaitoisia veljiä, ja suunniteltiin tilava sali, jossa luonnollisen ilmanvaihdon mahdollistamiseksi ei ollut sivuseiniä. Uudesta konventtisalista oli tarkoitus tehdä puoliympyrän muotoinen, ja siinä olisi istumapaikat 4000 hengelle. Saatiin rakennuslupa, ja työ aloitettiin vuonna 1987. Puoli vuotta rakennustöiden alkamisen  jälkeen, heinäkuussa, kaksi kolmasosaa hankkeesta oli saatu valmiiksi, ja saatoimme käyttää sitä tuona vuonna kahteen piirikonventtiimme. Vastedes emme enää tienneet mudasta emmekä pitkävartisista saappaista!

Muutoksia haaratoimistossa

Kaiken tämän ollessa meneillään haaratoimistossa tapahtui muutoksia. Helmikuussa 1976 muutettiin Seuran haaratoimistojen valvontaa kaikkialla maailmassa. Sen sijaan että kussakin haaratoimistossa olisi ollut yksi päävalvoja, järjestettiin niin, että kolme- tai useampijäseninen komitea ryhtyi huolehtimaan tuosta tehtävästä hallintoelimen alaisuudessa. Guadeloupessa tämä tehtävä annettiin Nicolas Brisartille, Pierre Jahnkelle ja Jean-Pierre Wiecekille. Kun veli Wiecek, joka oli lähetystyöntekijä, katsoi välttämättömäksi palata Ranskaan, hänen tilalleen tuli Flavien Bénin. Sitten haaratoimistokomiteaan pyydettiin palvelemaan Paul Angerville ja myöhemmin Jean Cambou, joka oli kierrosvalvoja.

Maailmankeskuksessa ja useissa muissa haaratoimistoissa tehdyt tekniset uudistukset hyödyttivät myös Guadeloupea. Tutkittava Vartiotorni tuli samanaikaisesti kuin muissa maissa asuville veljille. Ranskankielinen Valtakunnan Palveluksemme painettiin samaan aikaan kuin englanninkielinen. Tunsimme siksi monella tapaa suurempaa yhteenkuuluvuutta muun järjestön kanssa. Vaikka toimimmekin muutamalla meren keskellä sijaitsevalla saarella, emme tunne olevamme eristyksissä. Palvelemme ”yksiäänisesti” kristittyjen veljiemme kanssa (Jes. 52:8, UM).

Sopivia tiloja kasvavalle haaratoimistolle

Seura oli ostanut vuonna 1966 haaratoimistoksi talon Morne Udol 46:sta läheltä Pointe-à-Pitrea. Sitä laajennettiin  myöhemmin rakentamalla sen viereen toinen rakennus, jossa oli toimistoja ja kirjallisuusvarasto sekä valtakunnansali. Mutta kun Jehovan ylistäjien määrä kasvoi Guadeloupessa, tarvittiin enemmän tilaa. Niinpä loppuvuodesta 1988 hallintoelin antoi suostumuksensa kokonaisen uuden Beetel-kodin ja haaratoimiston rakentamiselle.

On kuitenkin haastavaa yrittää löytää sopiva tontti niinkin pieneltä saarelta kuin Guadeloupe. Mutta Jehova, maan Omistaja, voi antaa sen, mitä tarvitaan, ja niin hän tekikin. Saatoimme hankkia suunnilleen hehtaarin kokoisen tontin Sainte-Annesta kukkulalta, jolta oli näkymä merelle. New Yorkissa sijaitsevasta Seuran rakennustoimistosta saatiin alustavat piirustukset. Ranskalainen arkkitehti, Michel Conuau, antoi arvokasta apua. Rakennuslupa saatiin ennätysajassa Sainte-Annen pormestarin, kunnanvaltuuston ja kaupunkisuunnitteluviraston ansiosta.

Rakennustyö aloitettiin vuoden 1990 syyskuussa. 14:stä eri maasta tulleet vapaaehtoiset jakoivat asiantuntemustaan ja kokemustaan sekä auttoivat työssä. Kahdessa vuodessa oli paitsi saatu valmiiksi rakennustyö myös solmittu lujia ystävyyssiteitä guadeloupelaisten todistajien ja muista maista tulleiden vapaaehtoisten välillä, joiden kanssa he olivat työskennelleet. Kun Milton Henschel oli vuonna 1954 paikalla ilmoittamassa Guadeloupen haaratoimiston perustamisesta, täällä oli 128 julistajaa. Hän oli läsnä myös 29. ja 30. elokuuta 1992 – jolloin julistajia oli 6839 – vihkimässä Jehova Jumalan palvelukseen uudet, kauniit haaratoimistotilamme. Naapurimme ovat antaneet kaikessa ystävyydessä tälle rakennukselle nimen ”Jehovan todistajien pikkukylä”.

 Haastava alueemme

Se, että Guadeloupessa on vain niukalti aluetta, on haaste, jonka jokainen julistaja joutuu hyväksymään. Meillä on keskimäärin vain 12 kotia kutakin julistajaa kohti. Miten selviydymme tästä tilanteesta? Valmistautuminen on välttämätöntä. Muuan tienraivaajasisar selittää: ”Totutan ihmiset näkemään minut. Käymällä alueen huolellisemmin läpi löydän yhä uusia tutkisteluja. Pidän alueenani ihmisiä.” Pointe-à-Pitren erään seurakunnan alueella toimii yksi julistaja jokaista 28 asukasta kohti. Tuon seurakunnan palvelusvalvoja sanoo: ”Ihmiset ovat valmiita kuuntelemaan, jos meillä vain on jotakin kiinnostavaa sanottavaa.” Vaikka joku julistaja saattaakin toisinaan kysyä: ”Minne menemme saarnaamaan?”, raamatuntutkistelujen jatkuvasti kasvava määrä (niitä on nykyään yli 8500) kannustaa meitä jatkamaan hyvän uutisen saarnaamista.

Palveluksemme tehokkuuden tärkeä piirre on Raamatun suora käyttö. Guadeloupelaiset kunnioittavat yleensä Raamattua Jumalan kirjoitettuna sanana, ja heihin tekee vaikutuksen se, että näytämme heille, miten siinä selitetään ajankohtaisia tapahtumia. Tehokkaat kuvauksetkin auttavat ihmisiä ajattelemaan. Erityisesti iäkkäillä veljillämme ja sisarillamme on runsaasti mielikuvitusta tällä saralla. Täkäläinen elämäntapa suosi heidän nuoruudessaan luonnon tarkkailua. He saattavat sen vuoksi havainnollistaa Valtakunnan sanomaa viittaamalla Jeesuksen tavoin ympärillään olevaan luontoon (Matt. 6:25–32).

Kauniimpi kuin koskaan

Henkensä välityksellä Jehova on saanut Guadeloupessa aikaan suuria. Hän on löytänyt nöyriä ihmisiä, jotka ovat savenvalajan taipuisan saven tavoin antaneet hänen tahtonsa  muovata itseään. Tänä aikana, päivänä, jolloin Jehova ’liikuttaa’ kaikkia kansoja tuomiosanomillaan, hän myös kokoaa ”kalleuksia” ja tuo heidät suuren hengellisen temppelinsä maalliselle esipihalle (Hagg. 2:7). Raportoimme ensimmäisen kerran 1000 julistajaa vuonna 1968, jolloin oli kulunut 30 vuotta Cyril Winstonin saapumisesta Guadeloupeen. Vuoteen 1974 mennessä tuo määrä oli kaksinkertaistunut. Vuonna 1982 päästiin 3000 julistajaan. Seitsemän vuotta myöhemmin 3000:sta oli tullut 6000. Nykyään kokoontuu 86 seurakunnassa yli 7250 julistajaa. Vaikka suhde onkin yksi julistaja jokaista 53:a asukasta kohden, olemme silti päättäneet saarnata ja opettaa edelleen ahkerasti ja odottaa Jehovan siunaavan työtämme. Tästä Kauniiden vesien saaresta on tullut hengellisessä mielessä kauniimpi kuin koskaan. Epäilemättä vielä monet ihmiset vastaavat kutsuun: ”Tule!”, ja he saavat ”elämän vettä ilmaiseksi” (Ilm. 22:17).

[Alaviitteet]

 [Kartta s. 116]

(Ks. painettu julkaisu)

GUADELOUPE

GRANDE-TERRE

Pointe-à-Pitre

BASSE-TERRE

[Kartta s. 151]

(Ks. painettu julkaisu)

GUADELOUPE

Saint Martin

Saint-Barthélemy

La Désirade

Îles de la Petite-Terre

Îles des Saintes

Marie-Galante

[Kuva s. 120]

Condé Bonchamp, ensimmäisiä guadeloupelaisia, jotka kuuntelivat arvostavasti hyvää uutista

[Kuva s. 123]

Noéma Missoudanin (nykyään Apourou) mies oli alkanut tulla myöhään kotiin; hän seurasi miestään – raamatuntutkijoiden kokoukseen!

[Kuva s. 124]

René Sahaï kastaa uusia Jehovan todistajia vuonna 1945

[Kuva s. 125]

Olga Laaland kertoo Ranskassa pidettävässä konventissa Guadeloupen työstä

[Kuva s. 130]

Duverval Nestor kuuli totuudesta ensimmäistä kertaa sairaalassa ja otti sen vastaan

[Kuva s. 131]

Georges Moustache todisteli joka päivä ruokatunnilla työpaikallaan

[Kuva s. 133]

Basse-Terren seurakunta 1950-luvun lopulla

[Kuva s. 136]

Linja-autollinen julistajia lähdössä kenttäpalvelukseen maaseudulle

[Kuva s. 138]

”Light”-aluksella matkaavat lähetystyöntekijät todistivat innokkaasti

[Kuva s. 139]

Nicolas ja Liliane Brisart lähetettiin Ranskasta ensin Guadeloupeen vuonna 1955

[Kuva s. 141]

Flora Pemba, joka asennoitui Jehovan puolelle ankaran koetuksen edessä

[Kuva s. 142]

Vasemmalta oikealle: Mickaëlla ja Donat Tacita sekä Marc Edroux vuonna 1994

[Kuva s. 143]

Verneil Andrémont, yksi niistä 19 guadeloupelaisesta, jotka olivat läsnä vuoden 1958 kansainvälisessä konventissa

[Kuva s. 146, 147]

Guadeloupen siirrettävä konventtisali

[Kuva s. 150]

Armand ja Marguerite Faustini, jotka palvelivat Guadeloupessa kymmenen vuotta ja ovat nykyään Martiniquessa

[Kuvat s. 158]

Yli satavuotiaita, jotka kumpikin ovat palvelleet Jehovaa enemmän kuin 30 vuotta

Laurentia Jean-Louis

Catherine Gumbs

[Kuvat s. 161]

Konventtisali Lamentinissa

[Kuvat s. 162]

Guadeloupen haaratoimisto ja Beetel-perhe

[Kuva s. 167]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Paul Angerville, Nicolas Brisart, Pierre Jahnke, Jean Cambou