Kypros

KUN apostoli Paavali ja hänen matkatoverinsa saarnasivat Kyproksessa ensimmäisellä vuosisadalla, he kohtasivat ankaraa vastustusta. Eräs väärä profeetta, noita nimeltä Bar-Jeesus, yritti vaikuttaa prokonsuliin heidän palveluksensa jarruttamiseksi. Paavali sanoi noitaa tämän käyttämien keinojen vuoksi suorasukaisesti sellaiseksi, joka on ”täynnä kaikenlaista petosta ja kaikenlaista ilkeyttä, – – Panettelijan pojaksi, – – kaiken vanhurskaan viholliseksi”, joka ei ”lakkaa vääristelemästä Jehovan oikeita teitä”. (Apt. 13:6–12.) Nykyäänkin jotkut kyproslaiset papit ovat pyrkineet samoin keinoin estämään sen, että ihmiset saisivat tietää Jehovan suuresta tarkoituksesta siunata kaikkia maan sukuja.

Kaikki ihmiset täällä Kyproksessa eivät kuitenkaan yhdy näiden pappien sanomisiin ja tekemisiin. Kyproslaiset tunnetaan vieraanvaraisuudestaan. Vierailijoille tarjotaan yleensä sokeroitu hedelmä, tai kuumana kesäpäivänä he saavat ehkä  käteensä lasillisen kylmää limonadia istuskellessaan rypäleitä notkuvan viiniköynnöksen siimeksessä.

Täkäläinen ilmasto on lauhkea. Kypros sijaitsee Välimeren itäosassa noin 100 kilometrin päässä Syyrian rannikosta länteen ja 60 kilometriä Turkista etelään. Itse saari on kaunis. Hiekkarannat laskeutuvat Välimeren lämpimiin vesiin. Saaren lounaisosan poikki kulkeva Troodosvuoristo tarjoaa viileän, havuntuoksuisen ympäristön niille, jotka haluavat päästä kesähellettä pakoon. Viiniköynnöksiä ja viikunapuita näkee joka puolella samoin kuin oliivi- ja johanneksenleipäpuita. Kun mantelipuut ovat kukassa, koko maaseutu näyttää verhoutuneen lumipeitteeseen. Ja sitruspuiden kukkiessa, ilman täyttää hieno tuoksu. Maalla näkee tavan takaa paimenia johtamassa lampaitaan ja vuohiaan laitumelle. Monet näistä ihmisistä elävät samaan tapaan kuin elettiin jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

Kypros menneinä aikoina

Tähän saareen, jolla ei ole pituutta kuin runsaat 200 kilometriä, ovat eri tavoin vaikuttaneet kaikki Raamatun historian seitsemän maailmanvaltaa, ja maa on joutunut niistä kuuden suoranaiseen valvontaan. Täällä on saatu tuntea myös kahdeksannen maailmanvallan, Yhdistyneiden kansakuntien, läsnäolo, kun se on tullut turvaamaan rauhaa kreikan- ja turkinkielisten yhteisöjen välillä.

Kristillisyys saapui Kyprokseen ensimmäisen vuosisadan alkupuolella. Stefanuksen kuolemaa Jerusalemissa seurasi vainon aalto, jonka jälkeen jotkut hajaantuneista opetuslapsista menivät Kyprokseen ja saarnasivat saarella tuolloin eläneelle suurelle juutalaisyhteisölle (Apt. 11:19). Kypros oli myöhemmin Paavalin ensimmäisen lähetysmatkan kohteita vuosien 47 ja 48 paikkeilla. Hänen matkatovereihinsa  kuului syntyperäinen kyproslainen, joka oli ollut Jeesuksen Kristuksen apostolien seurassa Jerusalemissa sen jälkeen, kun pyhä henki oli vuodatettu vuonna 33. He olivat antaneet hänelle lisänimen Barnabas (Lohdutuksen poika). (Apt. 4:34–37.) Ollessaan palveluksessa Kyproksessa Paavali ja Barnabas todistivat ensiksi Salamiissa itärannikolla ja taivalsivat sitten saaren halki Pafokseen länsirannikolle. Näiden kaupunkien rauniot kertovat siitä, miten merkittävässä asemassa ne olivat siihen aikaan, kun Paavali tovereineen suoritti täällä palvelusta.

Juuri Pafoksessa roomalainen prokonsuli Sergius Paulus kääntyi kristillisyyteen huolimatta noita Bar-Jeesuksen agitoinnista. Raamatun sanojen mukaan prokonsuli ”hämmästyi perin pohjin Jehovan opetuksesta” (Apt. 13:12).

Noin kahden vuoden kuluttua Barnabas palasi saareen serkkunsa Markuksen kanssa jatkamaan evankeliointia (Apt. 15:36–41).

”Raamatuntutkijat ovat yliopisto”

Kyproksessa on nykyaikanakin evankelioitu laajamittaisesti. Vilpittömät ihmiset ovat olleet kiitollisia saatuaan tietää, mitä itse Raamattu – päinvastoin kuin ihmisten perinteet – opettaa. Varhainen todiste siitä, että tuo opetus oli tavoittanut Kyproksen, näkyy Vartiotornista 1.10.1922. Tuossa numerossa julkaistusta kirjeestä käy ilmi, että eräs armenialainen pappi oli saanut traktaatin, jonka mukaan sielu kuolee, se ei siis ole kuolematon. Pappi arvosti lukemaansa. Häntä vaivasi kuitenkin syvästi Kyproksen kirkkojen hengellinen tila. Hän kirjoitti niistä: ”Täällä on monia – – kirkkorakennuksia. Hengellistä elämää ei kuitenkaan ole; se on jo aikaa sitten kuollut. Papisto viettää paljon turmeltuneempaa elämää kuin tavallinen kansa. En voi muuta kuin valittaa, itkeä ja huutaa niin kuin Jeremia.  Yritän parhaani mukaan antaa totuuden maitoa kreikkalaisille, armenialaisille, turkkilaisille ja juutalaisille.” Jotkut muutkin Kyproksen ulkopuolella asuvat armenialaiset tekivät voitavansa, jotta kyproslaiset olisivat kuulleet Raamatun totuudesta.

Sitten syyskuussa 1924 palasi Kyros Charalampous synnyinmaahansa Kyprokseen Yhdysvalloista. Hän oli raamatuntutkija ja toi mukanaan monia traktaatteja, muun muassa reilun erän lehtisiä Missä ovat kuolleet?. Hän meni Nikosian, pääkaupungin, pääpostikonttoriin ja lähetti kirjallisuutta jokaisen kylän päämiehelle sekä kaikkien kaupunkien ja kylien opettajille. Noina aikoina posti kulki aasin selässä ja lähetykset vietiin kyliin kerran viikossa.

Tällä tavalla sai koulunopettaja traktaatin Puheita Kansalle Xylofagoun kylässä, joka sijaitsee perunanviljelyseudulla saaren kaakkoisosassa. Opettajan luo tuli käymään paikallinen maanviljelijä Antonis Spetsiotis. Hän alkoi lukumiehenä silmäillä ympärilleen löytääkseen jotain luettavaa. Hän näki traktaatin ja oli pian syventynyt sen sisältöön. Antonis keskusteli siitä samassa kylässä asuvan Antreas Christoun kanssa. Jonkin ajan kuluttua he hankkivat ja lukivat muita Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran julkaisuja. Lisäksi he kertoivat oppimastaan toisille, ja jotkut näistä liittyivät heidän seuraansa tutkimaan Raamattua.

Yksi kiinnostuneista oli Kleopas, ortodoksisen kirkon teologi. Vaikka hän ystävystyi Jehovan kansaan kuuluvien kanssa, hän ei koskaan asennoitunut lujasti totuuden puolelle. Silti hän tapasi sanoa: ”Katolisuus on lastentarha, protestanttisuus on alkeiskoulu, mutta raamatuntutkijat ovat yliopisto.”

 Kaikki eivät kuitenkaan puhuneet raamatuntutkijoista suopeasti. Antonis Spetsiotis ja Antreas Christou saivat vapaamuotoisen todistustyönsä vuoksi kyläläisten vihat niskaansa. Toiminnasta tiedotettiin Kyproksen arkkipiispalle, ja paikalle lähetettiin teologeja torjumaan näiden kahden veljen vaikutus. Seuraavien kahden vuoden aikana käytiin monia väittelyjä – teologi toisella puolella ja veli Spetsiotis toisella. Näitä tilaisuuksia varten ei vuokrattu saleja – paikallinen kahvila kelpasi mainiosti, sillä sinne väki kokoontui. Lopulta molemmat veljet julistettiin kirkonkiroukseen ja heiltä evättiin oikeus tulla vihityksi tai  haudatuksi. Kun Antreas Christoulta sitten kuoli lapsi, paikallinen pappi todella kieltäytyikin hautaamasta lasta kylän hautausmaahan, ellei Antreas tulisi sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen. Miten tässä lopulta kävi? Lapsi saatiin viimein haudattua, mutta Antreas ei mennyt kirkkoon.

Samaan aikaan oli terveystarkastaja Tryfon Kalogirou oppimassa totuuden eräässä Nikosian seudun kylässä. Käydessään työnsä puolesta kylissä hän pani Raamatun hyvään käyttöön paljastaen helvetintuli- ja kolminaisuusopetukset epäraamatullisiksi. Mutta kun hänen toinen jalkansa amputoitiin sairauden takia, ihmiset alkoivat kiusata häntä sanomalla, että Jumala rankaisi häntä, koska hän oli vaihtanut uskontoa. Tämä tuotti hänelle paljon tuskaa, aivan kuten Jobin tovereiden vääristellyt väitteet pahensivat tämän  murhetta (vrt. Job 4:7, 8; 12:4). Tryfon pysyi kuitenkin uskollisena veljenä kuolinvuoteensa 1960 saakka.

Innokkaat tienraivaajat levittävät hyvää uutista

Työ saaressa sai vauhtia vuonna 1934, kun tienraivaajaveljet Matthaiakis ja Triantafyllopoulos saapuivat Kreikasta. Brooklynissa New Yorkissa sijaitseva päätoimisto lähetti tuota pikaa 43 laatikollista kreikan-, turkin- ja muunkielisiä kirjoja heidän käyttöönsä. Veljet olivat innokkaita, mutta heidän oli aluksi taisteltava voimakasta  välinpitämättömyyttä vastaan. Papiston harhaan johtamat ihmiset luulivat heitä kommunisteiksi tai protestanteiksi ja saivat varoituksen siitä, että veljet yrittivät muuttaa heidän uskontonsa. Suurempien kaupunkien asukkaat, varsinkin liikemiehet, olivat kuitenkin uteliaita ja halusivat tietää, mikä tämä ”uusi uskonto” oikein oli.

Tienraivaajat saivat Brooklynista muutamien sellaisten nimet, jotka olivat tilanneet Seuran lehtiä. Yksi näistä oli Kleopas, edellä mainittu teologi. Hän hankki monia Seuran julkaisuja ja jopa kutsui tienraivaajat useita kertoja kotiinsa syömään. Lisäksi hän otti veli Matthaiakisin mukaansa Helleeniselle klubille Larnakaan ja esitteli tämän siellä ”sellaisen järjestön Ateenasta saapuneena edustajana, joka julkaisee Raamattua selittäviä hyödyllisiä kirjoja”. Tuona iltana veli Matthaiakis sai levittää 84 sidottua kirjaa ja 120 kirjasta sekä kirjoittaa 10 Kultaisen Ajan tilausta.

Kaakkoisrannikolla sijaitsevasta Larnakasta tienraivaajat matkustivat noin 26 kilometrin päähän Xylofagouhun, missä he tapasivat Antonis Spetsiotisin ja Antreas Christoun. Nämä kaksi veljeä olivat yrittäneet parhaan kykynsä mukaan kertoa oppimastaan muille, mutta miten iloisia he olivatkaan tästä tilaisuudesta oppia ymmärtämään Raamattua täsmällisemmin! Kyproksen Jehovan todistajien ensimmäinen seurakunta perustettiin heidän kyläänsä.

Tienraivaajien taival jatkui Famagustaan. Tämä oli appelsiinitarhojen ja tuulimyllyjen seutua muinaisen Salamiin raunioiden lähettyvillä. Tienraivaajien saarnatessa kaupungissa saapui Seuralta kirje. Siinä kerrottiin, että kreikankielinen pariskunta nimeltä Lagakos tulisi Egyptistä auttamaan heitä työssä. Todella tervetullut uutinen! Veli ja sisar Lagakosin saavuttua ryhmä päätti, että pariskunta  keskittyisi kaupunkeihin, kun taas muut tienraivaajat todistaisivat maaseudulla.

Pian perustettiin toinen seurakunta, tällä kertaa Nikosiaan. Muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa asui melko paljon turkkilaisia, ja veljet pitivät kokouksiaan erään muslimin omistamassa talossa.

Vähitellen saatiin lisää tuloksia. Jotkut kreikankieliset veljet tarttuivat tienraivauspalvelukseen. Heihin kuului Christos Kourtellidis, lyhyt mies, jolla oli pilke kirkkaansinisissä silmissään. Hän antoi suurenmoisen esimerkin rohkeudesta ja uskollisuudesta! 17-vuotisen tienraivauspalveluksensa aikana hän kävi läpi melkein kaikki saaren 650 kylää. Se ei ollut helppoa elämää. Kun kukaan ei tarjonnut yösijaa, hän nukkui usein ulkosalla. Jopa hänen kuolemansa avasi tilaisuuden antaa hyvää todistusta. Hänen kotikylänsä pappi eväsi luvan haudata hänet paikalliseen hautausmaahan. Oli vedottava alueen valvojaan. Kun Christosin ruumis vihdoin laskettiin maahan, hautajaispuhetta oli kuulemassa 150 henkeä.

Veli Triantafyllopoulosin palattua Kreikkaan ja Lagakosin pariskunnan lähdettyä Syyriaan oli alkuperäinen tienraivaajien ryhmä hajaantunut. Hyvää uutista kertoivat kuitenkin vuonna 1938 neljä paikallista tienraivaajaa ja seitsemän seurakunnanjulistajaa; Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 40 henkeä.

Samana vuonna saivat Panagiotis Gavriilidis ja eräs hänen naapuriperheensä kosketuksen totuuteen. Keskellä kovaa vainoa tuon perheen äiti ja hänen kolme tytärtään sekä Panagiotis muodostivat pienen ryhmän, joka tutki Raamattua ja suoritti palvelusta Polemidian kylässä. Panagiotis kertoi kyläläisten suhtautumisesta: ”Oli  aivan tavallista, että kun pieni ryhmämme kokoontui, kuulimme, miten oveen ja ikkunoihin jyskytettiin lujaa. Eräs mies oli niin kova vastustaja, että hän meni sisarten kotiin ja hakkasi heidät. Minunkin piti hakeutua sairaalahoitoon. Parin päivän kuluttua sattui kummallinen tapaus. Palatessaan töistä kotiin kuorma-auton lavalla tuo mies putosi erään sillan kohdalla alla virtaavaan jokeen ja kuoli.”

Sodanaikainen sensuuri

Toisen maailmansodan aikana Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran julkaisemaa kirjallisuutta takavarikoitiin hanakasti sensuuriasetusten perusteella. Veljet eivät saaneet lehtiä, jotka lähetettiin Kyprokseen Raamatun tutkimista varten, vaan ne pinottiin pääkaupungin postikonttoriin.

Miten todistajat selviytyivät, kun heillä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan kirjallisuutta? He painoivat paperiarkeille otteita Seuran aiemmista julkaisuista ja levittivät niitä kenttäpalveluksessa. Kun he aika ajoin saivat  käsiinsä jonkin Vartiotornin, he käänsivät sen nopeasti ja tutkivat sitä. Tänä aikana pidettiin konventtejakin. Julistajamäärän kasvaessa perustettiin yksi seurakunta lisää.

Lopulta paria kuukautta ennen sodan loppua viranomaiset luovuttivat meille 3000 lehteä ja 17 laatikollista kirjoja ja kirjasia. Postikonttorin henkilökunta oli tietysti seurannut pinon kasvua, ja jotkut heistä olivat kiinnostuneet. Heille saatiinkin levittää 45 kirjaa.

Pääsisivätkö he naimisiin?

Oli muitakin Jehovan todistajiin liittyviä tilanteita, jotka muistuttivat viranomaisia heidän olemassaolostaan. Veli Matthaiakis halusi vuonna 1939 mennä naimisiin. Noina aikoina se ei kuitenkaan ollut helppoa Kyproksen Jehovan todistajille. Mistä syystä? Koska viranomaiset eivät tunnustaneet Jehovan todistajia uskonnolliseksi ryhmäksi eivätkä näin ollen myöntäneet lupaa siviilivihkimiseen. Sotatila haittasi yrityksiä saada yhteys Brooklynin päätoimiston veljiin, joilta olisi kysytty neuvoa. Lopulta Lontoon haaratoimisto antoi todistuksen, jonka mukaan Kyproksen Jehovan todistajat olivat kytköksissä Englannin Kansainväliseen raamatuntutkijain seuraan. Tämän todistuksen nojalla Kyproksen brittiviranomaiset suostuivat toimittamaan veli Matthaiakisille siviilivihkimisen.

Tämä uskollinen aviopari tuli vuosien mittaan tunnetuksi vieraanvaraisuudestaan. Heidän kotinsa oli aina avoinna veljille, eikä heidän huomaavaisuutensa kaikkia tarpeessa olevia kohtaan ole unohtunut.

Lähetystyöntekijöitä Gileadista

Ensimmäinen Gileadin käynyt lähetystyöntekijä, joka tuli saareen, oli Antonios Karantinos, Yhdysvalloissa asunut kreikkalainen. Hän saapui vuonna 1947, jolloin  maassa oli vain 33 Valtakunnan julistajaa. Hän oli entinen merimies ja rotevaa tekoa. Antonios oli myös totuuden vankka kannattaja, ja se oli tärkeä ominaisuus sen kovan vastustuksen edessä, jota hän kohtasi palvellessaan Kyproksessa.

Vastustus muuttui erityisen rajuksi, kun veljet alkoivat tarjota lehtiä katutyössä. Famagustassa heitä kiusasi herkeämättä eräs mies, joka toimi kirkon työvälineenä. Hän yllytti ihmisiä todistajia vastaan. Niinpä veli Karantinos huomasikin kerran joutuneensa keskelle vihaista väkijoukkoa, joka samalla tukki liikenteen. Veli Karantinos ja välikohtauksen alkuunpanija vietiin oikeuteen, ja molemmat saivat sakkoja. Häiriöt eivät jääneet tähän. Aika ajoin veljien oli kutsuttava paikalle poliisi saadakseen julistajat vapaiksi väkijoukon käsistä.

Veljille koitti onnellinen päivä vuonna 1948, kun saareen tuli kaksi uutta lähetystyöntekijää, joiden oli täytynyt lähteä Kreikasta. Saman vuoden toukokuussa saapui vielä Don Rendell, Gileadin kahdeksannen kurssin käynyt lähetystyöntekijä, joka oli joutunut lähtemään Egyptistä. Seura perusti Kyprokseen tuona vuonna haaratoimiston, jonka valvojaksi nimitettiin Antonis Sideris. Vuosien mittaan Kyprokseen määrättiin muitakin Gileadin käyneitä, ja joihinkin tärkeimpiin kaupunkeihin perustettiin lähetyskoteja. Nämä veljet osoittautuivat hyvin hyödyllisiksi siinä, että he järjestivät seurakunnat teokraattisesti ja ottivat johdon julistajien valmentamisessa kenttäpalvelukseen.

Heidän oli kuitenkin osattava kreikkaa ennen kuin heistä oli kunnollista apua, ja se johti joskus koomisiin tilanteisiin. Muuan veli sanoi lainatessaan Ilmestyksen 12:7:ää: ”Miikael ja englantilaiset taistelivat lohikäärmettä vastaan”, vaikka hänen olisi pitänyt sanoa: ”Miikael ja hänen  enkelinsä”, sillä ”enkelit” ja ”englantilaiset” kuulostavat hyvin samanlaisilta kreikaksi. Puhuteltavat kiinnittivät kuitenkin hyvin usein huomiota ulkomaalaiseen, joka yritti puhua heidän kieltään. Kerran eräs uusi veli sanoi kasteensa jälkeen yhdelle lähetystyöntekijöistä: ”Silloin kun kävit luonani, minuun teki vaikutuksen nimenomaan se, että vaikka olet ulkomaalainen, näit vaivaa opetellaksesi minun kieltäni. Se pani minut ajattelemaan, että minun pitäisi ottaa selvää siitä, mitä olit tuonut minulle.”

Kirkko herättää uteliaisuutta todistajia kohtaan

Saaressa ei ollut vuonna 1948 kuin keskimäärin viitisenkymmentä Jehovan valtakunnan julistajaa, mutta silti  ortodoksinen kirkko katsoi velvollisuudekseen ”tehdä lopun tästä kerettiläisyydestä”, kuten se asian ilmaisi. Mitä taktiikkaa se käytti? Se julkaisi todistajien vastaisen kiertokirjeen, joka painettiin moniin päivälehtiin ja luettiin saaren kaikissa kirkoissa. Lapsia lähetettiin jakamaan sitä monisteina ovelta ovelle, ja niitä liimattiin seiniin ja puhelinpylväisiin. Meidät leimattiin epäisänmaallisiksi, antikristuksiksi ja sionismin asiamiehiksi.

 Miten Jehovan kansa reagoi? Ihmisten uteliaisuus todistajia kohtaan oli nyt herännyt. He halusivat tietää, miksi kirkko vastusti meitä näin voimakkaasti. Niinpä veljemme ryhtyivät nelikuukautiseen rynnistykseen, jossa ihmisten käsiin jätettiin 72000 kirjasta – seitsemän kertaa enemmän kuin oli levitetty kirjallisuutta yhteensä koko edellisenä vuotena. Näin ihmiset saivat tilaisuuden ottaa itse selvää siitä, mitä Jehovan todistajat opettavat. Monet lukivat julkaisujamme silkasta uteliaisuudesta. Toisaalta joitakin veljiä hakattiin ja kivitettiin. Limassolissa muuan veli ja sisar vietiin oikeuteen, heitä syytettiin käännytyksestä ja häiriöiden aiheuttamisesta, ja heidät tuomittiin kuukaudeksi vankeuteen.

Keskustelu arkkipiispanistuimessa

Näihin aikoihin Don Rendell tapasi Nikosiassa vaikutusvaltaisen miehen, jolla oli läheiset yhteydet ortodoksiseen kirkkoon. Veli Rendell kertoi myöhemmin kokemuksestaan: ”Mielenkiintoisen keskustelun päätteeksi jätin miehelle kirjan ’Olkoon Jumala totinen’, ja uusintakäynnillä hän halusi saada lisätietoja. Hän kuitenkin sanoi, että kuulisi mielellään minun keskustelevan ortodoksisen  kirkon arkkipiispan kanssa, joka kuului hänen tuttavapiiriinsä. ’Suostuisitteko siihen?’ hän kysyi.

Veli Sideris, haaratoimistonvalvoja, lähti mukaani arkkipiispan palatsiin. Saavuttuamme perille meille kerrottiin, että arkkipiispa oli ’huonovointinen’ mutta että voisimme puhua kirkolliseen tuomioistuimeen kuuluvan teologin kanssa. Keskusteltuamme melko pitkään kysyin teologilta, minkä kannan ortodoksinen kirkko ottaisi siinä tapauksessa, että Raamattu ja kirkon perinteet olisivat ristiriidassa keskenään. Hän vastasi, että kirkko tunnustaisi kirkon perinteet. Ja näin hän toden totta tekikin! Kun lainattiin Kolossalaiskirjeen 1. luvun jaetta 15, jossa Jeesuksen sanotaan olevan ’koko luomakunnan esikoinen’, hän huudahti siihen heti: ’Tuo on Areioksen harhaoppi!’ Oli selvää, ketkä tosiaan kannattivat Raamattua.”

Ilmaista julkisuutta runsain mitoin

Jatkuvasta vastustuksesta huolimatta julistajien keskimäärä nousi 141:stä 204:ään vuosina 1949–50; muistonvietossa oli 241 henkeä vuonna 1950. Tuona vuonna järjestettiin kierroskonventti Pafoksessa, missä apostoli Paavali oli saarnannut. Tilaisuutta varten vuokrattiin elokuvateatteri, mutta paikallinen piispa ja muutamat muut kaupungin huomattavat henkilöt painostivat omistajaa purkamaan sopimuksen. Kaupunginvaltuusto yritti pakottaa meidät peruuttamaan konventtimme rajoittamalla elokuvateatterin sallittua läsnäolijamäärää ja säätämällä täysin kohtuuttoman veron rakennuksen käytöstä. Kaikki yritykset päästä alueen englantilaisen valvojan puheille tilanteen ratkaisemiseksi estettiin. Siksi haaratoimistonvalvoja, joka itse oli englantilainen, kävi henkilökohtaisesti tämän kotona selittämässä, että paikalliset viranomaiset aiheuttivat kiusaa Jehovan  todistajille. Annoimme suuren arvon sille, mitä brittiviranomainen teki hyväksemme. Teatterin vieressä oleva suuri piha luovutettiin käyttöömme, ja näin saatiin paljon tilaa niille, jotka eivät mahtuneet sisään.

Pafoksen piispa oli raivoissaan. Samalla tavoin kuin muinainen noita Bar-Jeesus, joka yritti saada roomalaisen prokonsulin Sergius Pauluksen ummistamaan korvansa Paavalin saarnaamiselta, käytti piispakin koko ihmeitä tekevän ”kirkollisen taikavoimansa” (vrt. Apt. 13:6–12). Hän levitytti lentolehtistä, jossa ihmisille tiedotettiin, että Pafoksen alueella asuvat kaksi tienraivaajatodistajaa oli julistettu kirkonkiroukseen. Tätä seurasi tuota pikaa toinen lentolehtinen, jossa Jehovan todistajien uskontoa syytettiin ”kerettiläisyydeksi, joka tunnetaan kiliasmina”; lentolehtisen mukaan oppi oli ”viime vuosisadan sairaan mielikuvituksen saatanallinen keksintö”. Kirkon tueksi lehtisiä jakaneet nuoret asettuivat kunkin katutyössä olleen julistajan rinnalle ja tyrkkäsivät todistajien vastaisen lehtisen jokaisen sellaisen käteen, joka osoitti kiinnostusta todistajien työtä kohtaan.

Osa sanomalehdistä, joskaan eivät kaikki, liittyi hyökkäykseen Jehovan kansaa vastaan. Pafoksessa ilmestyvässä Nea Politiki Epitheorisi -lehdessä julistettiin vuonna 1950: ”Jehovan seuraajia on jo satoja meidän seudullamme. He lisääntyvät tuhansiksi huomenna ja vaarantavat kirkkomme koko olemassaolon. Näistä syistä on välttämätöntä Pyhälle Synodillemme ja piispoillemme kiiruhtaa tutkimaan tätä kauheaa asiaa heti ja lykkäämättä sitä tuonnemmaksi tai viivyttelemättä.” Pafos-sanomalehti totesi 4.5.1950 ilmestyneessä numerossaan kohdistaen piikin ilmeisesti kirkkoon: ”Se köyhyyden ja kurjuuden tila, mikä vallitsee  eräissä kylissä, sekä luostareitten ja kirkon suuri omaisuus, kaikki nämä ovat muokanneet oikeaa maaperää kiliastisen uskonnollisen vakaumuksen kasvulle. Mainitsemme esimerkiksi yhden kylän, nimittäin Episkopin, missä melkein kaikki maa kuuluu kirkolle ja sen asukkaat työskentelevät kuin orjat vuokraten maata tai ryhtyen osakkaiksi. – – Ei ole näin ollen ihme, jos puolesta tämän kylän asukkaista onkin tullut Jehovan todistajia. – – Kyproksen kirkon pitäisi ymmärtää edellä olevasta, että se ei voita paperisodassa. Kiliastit ovat löytäneet kirkollisuuden Akilleen kantapään – – Ei riitä, että heitä vastaan taistellaan lentolehtisillä.”

Kaiken tämän julkisuuden myötä Jehovan todistajista tuli kaupungin puheenaihe. Koska ihmisten kiinnostus oli nyt herännyt perin pohjin, he saapuivat suurin joukoin esitelmätilaisuuteen elokuvateatteriin. Läsnä oli ainakin 500 henkeä.

Seuran presidentin ensivierailu

Veli Knorrin ja hänen mukanaan tulleen Milton Henschelin vierailu joulukuussa 1951 ilahdutti valtavasti Kyproksen veljiä. Kuninkaallisessa elokuvateatterissa pidettiin kolmipäiväinen konventti. Rakennus oli nykyaikainen, ja veli Knorr sanoi, että hekin haluaisivat New Yorkissa pitää kierroskonventtinsa sellaisessa paikassa. Suunnitteilla oli ollut kolmipäiväinen konventti, mutta koska elokuvateatteri sijaitsi vanhan kaupungin asuinalueella, Nikosian keskustasta varattiin Pallas-elokuvateatteri esitelmää varten, jonka veli Knorr pitäisi sunnuntaiaamuna. Sitä aiottiin mainostaa mahdollisimman laajalti. Kuninkaallisen teatterin seinään ripustettiin neljä suurta kreikan- ja englanninkielistä mainosta. Eri puolille pääkaupunkia  jaettiin kaksisataa julistetta. Suurimpien elokuvateatterien valkokankailla esitettiin mainosvälähdyksiä. Englannin-, kreikan- ja turkinkielisissä sanomalehdissä oli ilmoituksia esitelmästä ”Pystyykö uskonto kohtaamaan maailman ahdingon?”. Ymmärrettävää kyllä, johtavan kommunistisen sanomalehden toimituksesta sanottiin, etteivät he voineet mainostaa puhetta, koska se oli vastoin puolueen linjaa, ja johtavasta kansallismielisestä lehdestä kerrottiin, että heidän oli ensin saatava arkkipiispan suostumus.

Kaiken tämän julkisuuden vuoksi pohdiskelimme, miten uskonnolliset vastustajamme reagoisivat. Saimme tietää sen pian. Eräänä yönä Kuninkaallisen teatterin mainokset revittiin alas. Ilmoitimme siitä poliisille. Arkkipiispa painatti lentolehtisen, jossa hän kehotti: ”HUOMIO! PYSYKÄÄ KAUKANA MILLENISTEISTÄ.” Lehtisessä sanottiin muun muassa näin: ”Huomaatteko? He ovat kutsuneet ulkomaalaisenkin tuekseen. – – He ovat susia lammasten vaatteissa, ja he tulevat nielaisemaan Kristuksen järkevät lampaat. – – Älkää menkö heidän lähelleen, älkää kiinnittäkö heihin mitään huomiota. Olkaa kuin heitä ei olisikaan, kenties he tulevat järkiinsä ja oikaistuiksi. PYHÄLTÄ ARKKIPIISPANISTUIMELTA.”

Pystyisikö veli Knorr pitämään esitelmänsä Pallas-teatterissa häiriöittä? Annetaanpa silminnäkijän kuvailla tapahtumia. Don Rendell muistelee: ”Tulin teatterille vähän kymmenen jälkeen aamulla. Sisäänkäynnin luona oli poliisi, ja saatoin nähdä joukon nuoria miehiä tungeksivan talon edustalla aikomuksenaan päästä sisälle aiheuttamaan vaikeuksia. Koska jotkut veljet tunsivat monia näistä  häiriköistä, he auttoivat poliisia, joka piti mellakoijia loitolla sisäänkäynnistä. Minun täytyi tunkeutua hartiavoimin joukon läpi päästäkseni sisään. Veli Knorr aloitti puheensa kello 10.30; läsnä oli 420 henkeä. Ulkona seisovat uskonnolliset huligaanit alkoivat kuitenkin hakata ovia. Poliisi lopetti sen lyhyeen, mutta nyt heräsi kysymys siitä, miten pääsisimme teatterista ulos ohjelman jälkeen. Veljet ratkaisivat asian siten, että he pitäisivät mellakoijat poliisin avulla teatterin etupuolella. Esitelmän loputtua meitä sitten pyydettiin poistumaan rakennuksesta takaoven kautta; näin me teimmekin kaikessa hiljaisuudessa ja vältimme siten yhteenoton.”

 Kirkonkellot ilmoittavat uudesta hyökkäyksestä

Famagusta oli vuonna 1952 kaunis kaupunki appelsiini- ja sitruunatarhoineen ja pitkine hiekkarantoineen. Tämä saaren itärannikolla sijaitseva paikkakunta on vain muutaman kilometrin päässä raunioituneesta muinaisen Salamiin kaupungista, missä apostoli Paavali tovereineen saarnasi. Turkkilaisten vuonna 1974 tekemästä hyökkäyksestä lähtien Famagusta on kuitenkin ollut suurimmaksi osaksi aavekaupunki, jossa asuu hyvin vähän ihmisiä. Jehovan todistajat olivat vuonna 1952 suunnitelleet pitävänsä konventin eräässä tämän kaupungin elokuvateatterissa.  Koska tiesimme hyvin, että ortodoksinen kirkko oli julistanut suursodan Jehovan todistajia vastaan, ja koska aiemmissa konventeissa oli ollut ongelmia, pyysimme poliisia olemaan saapuvilla. Sunnuntaiaamu oli kaunis, ja veljet odottivat innokkaasti puhetta, jonka oli määrä alkaa aamupäivällä. Mutta kun ohjelman alkuun oli kymmenen minuuttia ja 350 henkeä istui jo teatterissa, alkoi näyttää siltä, että edessä oli ongelmia. Kaupungissa palveleva lähetystyöntekijä Antonios Karantinos oli yksi teatterin pääsisäänkäynnillä olleista konventtivieraista. Näin hän kuvaili tapahtumia:

”Kun esitelmän alkuun oli enää kymmenen minuuttia, lähellä olevan ortodoksisen kirkon kello alkoi kajahdella. Se oli, kuten myöhemmin oivalsimme, merkkisoitto papeille ja kymmenille yläkoulun nuorille siitä, että he alkaisivat marssia teatterille. Millainen näky silmiemme eteen ilmaantuikaan: papit johtamassa nuorisojoukkoa, joka oli päättänyt tulla sisään teatteriin! Valmistauduimme vaikeuksiin. Teatterin ovi oli suljettu, ja kun joukko yritti päästä sisään väkipakolla, jouduin erään papin mukiloitavaksi ja vaatteeni repeytyivät. Tilanne kiristyi, joten poliisilta pyydettiin lisävoimia, ja niitä saatiinkin pian paikalle. Kun mellakoijien suunnitelma keskeyttää kokous raukeni tyhjiin, he huusivat ja raivosivat meille teatterin ulkopuolella.”

Kun yritys oli epäonnistunut, papit johtivat mellakoijat takaisin kirkkoon. Jehova oli antanut meille voiton.

Lainrikkojat viedään oikeuteen

Kirkon piispoja, pappeja ja teologeja oli aiemmin lähetetty kaupunkeihin ja kyliin joka puolelle saarta yllyttämään ihmisiä: ”Kun Jehovan todistajat tulevat kyläänne tai  kaupunkiinne, heittäkää heidät ulos!” Kaikki eivät toimineet niin kuin papisto tahtoi. Veljet löysivät jatkuvasti lampaankaltaisia ihmisiä. Tällaisella kiihotuksella oli kuitenkin väistämättä jälkivaikutuksensa. Sisar Galatia Matthaiakis kertoo eräästä tapauksesta, jossa hän oli mukana:

”Eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna meitä kokoontui 20 henkeä kenttäpalvelusta varten. Alueeksi oli valittu kolme kylää. Matkaan meni pari tuntia. Suurimmassa kylässä työskenteli kymmenen veljeä talosta taloon, ja loput kymmenen jaettiin kahden muun kylän kesken. Veljet oli toisessa pikkukylässä ajettu pois puoli yhteentoista mennessä. Suurin kylä oli saatu käytyä läpi melkein kokonaan, hyvin tuloksin, kun joukkoväkivalta puhkesi yhtäkkiä täyteen raivoon. Kylän keskustassa todistamassa olleita kahta veljeä lyötiin tuoleilla päähän, ja heidän peräänsä heitettiin kiviä heidän lähtiessään kylästä. Sitten kyläpappi keräsi kokoon noin 200 hengen vahvuisen joukon saartamaan meidät kaikki. Painavat kepit aseinaan ja peltitölkkejä hakaten he lähtivät etsimään meitä. Ensin löytyivät eräs veli ja sisar. Veljen selkää hakattiin kepeillä, ja sisaren päälle heitettiin kiviä. Melkein kaikille meille kävi samoin. Meidät marssitettiin kylän läpi. Lyöntien jättämät jäljet todistivat näitä kyläläisiä vastaan, kun joidenkin veljien piti mennä valtion sairaalaan tutkimuksiin.”

Veljemme jättivät asiasta valituksen oikeuteen. Kuunneltuaan todistajanlausuntoja kolme päivää tuomari sanoi: ”Uskon kantajien kaikkiin todistajanlausuntoihin ja pidän syytettyjä syyllisinä kaikkiin syytekohtiin. – – En usko niihin väitteisiin, että kantajat olisivat opettaneet Kristuksen olevan äpärä jne. – – Kantajat menivät syytettyjen kylään  opettaamaan vakaumustaan; he tekivät sen rauhanomaisesti, eikä syytetyillä ollut oikeutta hyökätä heidän kimppuunsa.”

Vuosina 1952–53 lähetystyöntekijät Antonios Karantinos ja Emmanouil Paterakis joutuivat lähtemään maasta. Nämä veljet olivat käyneet Kyproksessa ankaran taistelun uskon puolesta, ja heitä muistetaan lämpimin ajatuksin.

Elokuva Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa

Vuonna 1955 saimme Seuran elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Näytöksiin saapui paljon katsojia. Veljien lisäksi myös maailmalliset ihmiset saivat syvemmän näkemyksen Jehovan järjestöstä.

Tässä yksi monista kiinnostavista kokemuksista: 1500 asukkaan Xylofagoun kylässä paikallisen elokuvateatterin omistaja suostui antamaan teatterin käyttöömme maksutta. Esitysiltana paikkakunnan pappi lähetti erään kyläläisen kirjoittamaan muistiin kaikkien läsnäolijoiden nimet. Millaisin tuloksin? Kun pappi kysyi nimilistaa, tuo kyläläinen vastasi: ”Kun otetaan huomioon se, että paikalla oli melkein koko kylä, niin miten minä olisin pystynyt kirjoittamaan muistiin kaikki nimet?”

Muutoksen aikoja

Kypros oli vuodesta 1878 asti ollut englantilaisten valvonnassa. 1950-luvulla kreikankieliset kyproslaiset ryhtyivät kuitenkin arkkipiispa Makarioksen johdolla kampanjaan, jonka päämääränä oli enosis, liittyminen Kreikkaan, sellaisten yhdistävien siteiden kuin kielen ja uskonnon perusteella. Turkinkielinen väestönosa vastusti sitä.

Halu itsenäistyä Englannin siirtomaavallasta synnytti silti liikehdintää. Vuosina 1955–60 EOKA-järjestö pyrki  vaikuttamaan itsenäisyyskysymykseen tekemällä sissihyökkäyksiä englantilaisia vastaan. Jehovan todistajat ovat täysin puolueettomia tällaisissa poliittisissa kysymyksissä, mutta tapahtumat vaikuttivat heihin väistämättä.

Eräs kampanjan ensimmäisistä välikohtauksista sattui Famagustassa melko lähellä Seuran haaratoimistoa. Lähellä oleva englantilainen sotilasleiri joutui hyökkäyksen kohteeksi. On ymmärrettävää, että haaratoimistossa asuvat viisi lähetystyöntekijää, jotka kaikki olivat Ison-Britannian kansalaisia, tunsivat olonsa hyvin tukalaksi.

Erään toisen kerran olivat lähetystyöntekijät Dennis Matthews ja hänen vaimonsa Mavis saapuneet juuri kotiin. Heidän avatessaan takaovea räjähti naapurissa erään englantilaisen varusmiehen talossa pommi. Kun pommin  virittänyt mies ahdistettiin appelsiinitarhaan, joka sijaitsi vastapäätä lähetyskotia, alkoi ammuskelu. Pian ovelle koputettiin, mutta koska lähetystyöntekijät eivät uskaltaneet avata, he kysyivät huutamalla, kuka siellä oli. Paikalle oli tullut englantilaisia varusmiehiä, jotka olivat huolissaan asukkaiden turvallisuudesta.

Kun veljet Rendell ja Gavriilidis olivat kerran Xylofagoussa kierroskonventin valmistelutöissä, ulkoa kuului kovaa meteliä seurakunnan viikoittaisen Vartiotornin- tutkistelun aikana. Oviaukkoon ilmestyi englantilaisia sotilaita. He ilmoittivat, että kylän laitamilla oli tapettu englantilainen sotilas ja toinen oli haavoittunut vakavasti. Koko alueelle oli sen tähden julistettu ulkonaliikkumiskielto, ja he pyysivät veli Rendelliä käskemään kaikkia salissa olevia lähtemään heti kotiin. Seuraavana päivänä alueen kaikki miespuoliset asukkaat, myös veli Rendell, vaikka hän oli englantilainen, koottiin yhteen ja vietiin piikkilanka-aitaukseen kuulusteluja varten. Jehovan todistajilla ei tietenkään ollut mitään tekemistä tapon kanssa, joten he pääsivät lopulta vapaiksi ja jatkoivat tulevan konventin valmistelua.

Teokraattisia toimia oli kuitenkin vähän päästä supistettava lyhyellä varoitusajalla, kun EOKAn ja brittijoukkojen välisten yhteenottojen vuoksi astui voimaan ulkonaliikkumiskieltoja ja muita rajoituksia. Kukaan ei voinut liikkua kadulla pimeän tultua, joten kokoukset oli pidettävä päiväsaikaan. Ihmiset joutuivat toisinaan pysyttelemään kodeissaan jopa neljä päivää kerrallaan. Jokainen epäili lähimmäistään eikä uskaltanut ilmaista mielipidettään. Rajoituksista huolimatta Jehovan todistajat jatkoivat vilpitönsydämisten ihmisten lohduttamista.

 Siirtomaahallinto päättyy

Taistelu brittihallintoa vastaan jatkui Kyproksessa vuoteen 1960 saakka. Sitten keskiyöllä 16. elokuuta Kyproksesta tuli tasavalta ja myöhemmin Yhdistyneiden kansakuntien jäsen. Kreikankieliset kyproslaiset purkivat riemuaan ja tunsivat vihdoinkin vapautuneensa vieraasta ylivallasta. Mutta oliko tämä todellista vapautta? Miten Jehovan todistajat tulivat toimeen uudessa tasavallassa? Annetaanpa historian puhua puolestaan.

Ennen kuin vuosi päättyi, todistajia vastaan tehtiin kaksi pommi-iskua. Kuka niistä oli vastuussa? Ensimmäinen sattui Xylofagoussa. Valtakunnansalin kuistille oli asennettu kaksi pommia. Isku oli selvästikin suunnattu Jehovan todistajia vastaan uskonnollisena ryhmänä. Kukaan ei loukkaantunut, koska pommit räjähtivät puolenyön jälkeen, mutta valtakunnansali vaurioitui.

Toisessa tapauksessa pommi heitettiin neljän erikoistienraivaajan asuntoon Pentagyiassa. Onneksi he sattuivat olemaan silloin kenttäpalveluksessa. Talon omistaja tiesi, kuka iskun takana oli, ja sanoi: ”Menen piispan luo pyytämään häntä maksamaan vahingot. Samalla aion kertoa hänelle, että jos hän haluaa saada seuraajia Kristukselle, hänen on tehtävä se saarnaamalla niin kuin Jehovan todistajat eikä väkivallalla.”

Suvaitsemattomuuden maalitauluksi joutui myös muuan veli perheineen Liopetrin kylässä, jonne he olivat muuttaneet auttamaan pientä seurakuntaa. Ei ollut mitenkään harvinaista kuulla sellaisia uhkauksia kuin ”me poltamme hänet elävältä” tai ”meidän täytyy tappaa hänet”. Keskiyö oli jo mennyt, kun joukko naamioituneita fanaatikkoja piiritti veljen talon, alkoi ammuskella  pistooleillaan ja huusi veljelle, että jos tämä ei lähtisi seuraavana päivänä, hänet tapettaisiin. Koska poliisi ei suostunut suojelemaan veljeä ja tämän perhettä, he päättivät muuttaa kylästä pois. Huolimatta kaikista yrityksistä pelotella Liopetrissa asuvia veljiä, kylässä on kuitenkin nykyään seurakunta, ja hiljattain veljet saattoivat rakentaa uuden, kauniin valtakunnansalin.

Syyskuun 11. päivän iltana 1962 sattui jotain halveksittavaa. Antreas Psaltis ja hänen vaimonsa Nina sekä Eunice McRae olivat Famagustan lähetyskodissa, kun naamioituneet miehet tulivat sisään ikkunasta. He hakkasivat veli Psaltisin. Sitten he sitoivat kaksi sisarta ja häpäisivät heidät ajamalla heidän päänsä (vrt. 1. Korinttolaisille 11:6). Rosvottuaan koko talon he lähtivät matkoihinsa.

Kahden suurimman etnisen ryhmän välinen jännitys kiristyi lopulta katkeamispisteeseen joulukuussa 1963. Maassa puhkesi väkivaltaisuuksia. Erityisen rajua taistelu oli Nikosian esikaupungissa Trachonasissa, missä väestö koostui sekä kreikkalaisista että turkkilaisista. Kaupungissa asui myös Jehovan todistajia, jotka olivat rakentaneet sinne suuren valtakunnansalin. Muualla asuvat veljet veivät oman henkensä kaupalla ruokaa uskonveljilleen levottomuusalueelle. Suruksemme veli Andronikos Michailidis pistettiin kuitenkin veitsellä kuoliaaksi, kun hän yritti mennä töihin.

Nuhteettomuuskoetus

Vuonna 1964 varsinkin nuorten miespuolisten Jehovan todistajien nuhteettomuus joutui koetukselle. Kyproksen hallitus hyväksyi asevelvollisuuslain, kun kreikkalaisten ja turkkilaisten välinen konflikti jatkui. Sotapalvelukseen kutsuttujen asevelvollisuusikäisten todistajien  oli tehtävä vakava ratkaisu. Pitäisivätkö he painostuksen alaisina kiinni Jeesuksen Kristuksen opetuksista? Kannattaisivatko he syvällä sisimmässään todella kristillistä puolueettomuutta? (Matt. 26:52; Joh. 17:15, 16.) Turvaisivatko he edelleen Jehovaan kaikesta sydämestään? (Sananl. 3:5, 6; Jes. 2:2–4.)

Monilla oli tällainen usko. Jotkut kuitenkin tinkivät periaatteista ja lakkasivat kuulumasta puolueettomaan kristilliseen seurakuntaan. Jotkut toiset nuoret todistajat päättivät lähteä saaresta, mistä oli seurauksena se, että julistajien keskimäärä putosi 516:sta 394:ään vuosina 1963–66. Seurakunnissa oltiin melko masentuneita.

Veljien uskoa ryhdyttiin vahvistamaan. Tässä tarkoituksessa järjestettiin yksipäiväisiä konventteja, joissa tarkasteltiin ajankohtaisia Raamatun neuvoja. Tulokset olivat rohkaisevia. Koetukset eivät kuitenkaan olleet vielä ohi.

Juonittelua lain varjolla

Kesäkuussa 1966 Jehovan järjestöä kohti suunnattiin uusi isku. Ministerineuvosto antoi parlamentille lakiehdotuksen, joka vaikuttaisi suuresti Jehovan todistajien saarnaamistyöhön. Ehdotus kielsi käännyttämisen ja määräsi, että se, joka kävi ihmisten kodeissa tuossa tarkoituksessa tai levitti uskonnollista kirjallisuutta käännyttääkseen, voisi saada jopa kahden vuoden vankeusrangaistuksen ja lisäksi hänen olisi maksettava sakkoa.

Kyproksen edustajainhuoneelle jätettiin monia vastalauseita, ja maassa asuvien Englannin ja Yhdysvaltain hallitusten edustajien luo tehtiin käyntejä. Seura lähetti  kirjeen Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerille. Monilta tahoilta tulleiden vetoomusten johdosta lakiehdotusta ei tähän päivään mennessä ole esitetty vahvistettavaksi.

Rakennusohjelma käynnistyy

Valtakunnan julistustyön laajetessa tarvittiin yhä enemmän sopivia kokoustiloja. Vuonna 1967, jolloin täällä oli vain 431 julistajaa, Seuran Kyproksen-haaratoimisto perusti rakennusrahaston, ja veljet olivat innoissaan tulevaisuudennäkymistä.

Veli Henschel rohkaisi meitä hyvin paljon vyöhykevierailunsa aikana huhtikuussa 1968. Noihin aikoihin saareen saatiin uusi lähetystyöntekijäpariskunta, Louis Kopsies ja hänen vaimonsa Stella. Veli Kopsies antoi arvokasta apua rakennusohjelmassa organisoimalla työtä ja uhraamalla esimerkillisesti aikaansa ja tarmoaan.

Tärkeä askel rakentamissuunnitelmissamme oli paikallisen yhdistyksen nimeltä ”Jehovan todistajien seurakunta (Kypros) Oy” perustaminen maaliskuussa 1960. Perustamiskirja mahdollisti muun muassa kiinteistöjen omistamisen.

Ensimmäinen hanke oli tilavan, 230-paikkaisen valtakunnansalin rakentaminen Famagustaan. Rakennus palveli paikallista seurakuntaa, mutta lisäksi siinä voitiin pitää kierroskonventteja, kun saliin liitettiin valtaisan viiniköynnöksen kattama piha.

Seuraavaksi sai huomiota Seuran haaratoimisto. Olimme käyttäneet vuokratiloja 20 vuotta. Nyt Seura hankki tontin Agios Dometiosista, pääkaupunkilähiöstä. Veljet rakensivat tänne nelikerroksisen uudisrakennuksen, jonka  ensimmäisessä kerroksessa oli valtakunnansali. Rakennuksen vihki vuonna 1969 F. W. Franz, joka oli tuolloin Vartiotorni-seuran varapresidentti.

Samaan aikaan oli rakennettu kaunis valtakunnansali Xylofagouhun, johon Kyproksen ensimmäinen Jehovan todistajien seurakunta oli perustettu 1930-luvun alkupuolella. Kylässä oli ilmennyt voimakasta vastustusta, kun ensimmäiset totuudesta kiinnostuneet olivat alkaneet todistaa toisille. Mutta kun asukkaat katselivat, miten veljet ja sisaret työskentelivät yhdessä kolme viikkoa tehden 15-tuntisia ja pitempiäkin päiviä saadakseen valtakunnansalinsa rakennettua, se ei voinut olla tekemättä joihinkuihin vaikutusta. Aivan kylän keskustassa on nyt 450 hengen sali. Sen sisätiloissa ja ympärillä oli myös yllin kyllin tilaa pitää konventteja.

Seuraavaksi oli Limassol, saaren toiseksi suurin kaupunki ja lomakohde etelärannikolla, saava oman valtakunnansalin. Salin lisäksi tehtiin rakennuksen yläkertaan tilat lähetyskotia varten. Kun Nikosian haaratoimistotilat oli vuonna 1974 tyhjennettävä, osa yläkerrasta muutettiin toimistokäyttöön.

Raamatullinen kaupunki Pafos sai sekin huomiota osakseen. Kasvu oli täällä aluksi hyvin hidasta, mutta viime vuosina seudulla on saatu suurenmoisia tuloksia. Alkuperäistä valtakunnansalia on täytynyt laajentaa, ja nykyään siinä kokoontuu kaksi seurakuntaa.

Larnakaan on rakennettu hyvä valtakunnansali, ja elementtirakenteinen sali Liopetrin kylässä on nyt korvattu kokouspaikalla, joka on sopivampi näille kokkinochorian eli punaisen maan kylien ihmisille; nimi tulee punaisesta maaperästä.

 Innokkaat julistajat ja erikoistienraivaajat ovat olleet kiireisiä myös saaren kauniissa mutta karussa luoteiskulmassa, jonka turistit tuntevat hyvin niin sanotuista Afroditen kylvyistä. Valtakunnan sanoman saaman vastakaiun vuoksi hankittiin tontti Poli Chrysochouksesta. 70-paikkainen valtakunnansali on nyt valmis, ja sitä käytetään jumalallisen opetuksen keskuksena tuolla seudulla.

Avioliittoja ja hautajaisia

Koska viranomaiset eivät vuosikausiin tunnustaneet meitä uskonnoksi, Kyproksen Jehovan todistajien ei ollut helppoa pitää häitä tai hautajaisia. Useimmat kyproksenkreikkalaiset on ainoastaan valtionkirkko voinut vihkiä tai haudata. Mutta vuonna 1948 Seuran paikallinen lakimies jätti englantilaisille siirtomaaviranomaisille hakemuksen siitä, että hallitus antaisi jollekin Jehovan todistajien sananpalvelijalle oikeuden vihkiä avioliittoon. Veljet olivat hyvin iloisia, kun hallituksen virallisessa lehdessä oli vuonna 1949 ilmoitus, jonka mukaan Jehovan todistaja Savvas Drousiotisille oli myönnetty oikeus vihkiä avioliittoon! Myöhemmin hallitus valtuutti muitakin veljiä tähän tehtävään.

Myös hautajaiset olivat ongelma, sillä ortodoksiset papit asettuivat usein vastahankaan eväämällä luvan haudata Jehovan todistajia tai heidän lapsiaan kirkon katsantokannan mukaan ”siunattuun maahan”. Ongelma vaati pikaista huomiota erityisesti kaupungeissa, missä kullakin uskontokunnalla oli oma hautausmaansa. Kylissä tilanne oli hiukan erilainen; asukkaiden maksamat verot kattoivat hautauksen paikkakunnan hautausmaahan. Joskus papit kuitenkin kiistivät tämän oikeuden. Veljiemme ei ollut helppo selvitellä näitä ongelmia samaan aikaan kuin  he yrittivät selviytyä perheenjäsenen menetyksestä. Ongelma oli ratkaistava.

Lopulta vuonna 1950 viranomaiset myönsivät Jehovan todistajille oikeuden omaan hautausmaahan. Muuan veli lahjoitti tähän tarkoitukseen maapalstan pääkaupungin ulkopuolelta. Paljon myöhemmin – vuonna 1989 – tarvittiin toinen hautausmaa, ja saimme luvan käyttää pientä maa-aluetta Nisoun kylässä, jossa Seuran haaratoimisto sijaitsee. Nämä järjestelyt ovat olleet suuri siunaus Jehovan kansalle ja auttaneet kumoamaan sen ortodoksisten pappien väitteen, että ”jos sinusta tulee Jehovan todistaja, sinut haudataan kuin koira”.

Vaikka Jehovan todistajille oli myönnetty laillinen oikeus vihkiä avioliittoon, siihen yritettiin puuttua vuonna 1971. Nikosian viranomaiset tiedottivat meille, että ennen kuin vihkiminen voitaisiin suorittaa, avioliiton osapuolten oli esitettävä arkkipiispanistuimen todistus siitä, etteivät he enää kuuluneet ortodoksiseen kirkkoon. Kuten odottaa saattoi, arkkipiispanistuin ei ollut halukas myöntämään sellaisia todistuksia. Se merkitsi käytännössä sitä, ettei kukaan Jehovan todistaja voisi mennä naimisiin. Jotkut vapautta arvostavat viranomaiset kuitenkin ymmärsivät, että todistusten vaatiminen oli alun perin pappien idea, ja noiden viranomaisten avulla vaatimus poistettiin.

”Jumalan voiton” kansainvälinen konventti

Veli Knorr vieraili Kyproksessa marraskuussa 1972 ”Jumalan voiton” kansainvälisten konventtien suunnittelun yhteydessä. Konventtien lisäksi oltiin järjestämässä tutustumismatkoja Raamatun maihin. Suureksi iloksemme Kyproksen oli määrä kuulua niihin maihin ja  pääkaupungissa Nikosiassa aiottiin pitää kansainvälinen konventti heinäkuussa 1973.

Koetimme heti saada jonkin stadionin tai muun sopivan paikan konventtia varten, mutta vaivannäkö ei tuottanut tulosta, pääasiassa siksi, että viranomaiset ja liikemiehet pelkäsivät kirkon reaktiota. Päätimme siksi käyttää Trachonasissa sijaitsevan suuren valtakunnansalin ympäristöä. Seura omisti jo valmiiksi tontin valtakunnansalia vastapäätä, ja onnistuimme vuokraamaan maata naapurista. Oli melkoinen urakka rakentaa koko alueen ylle  bambukatos suojaamaan konventtivieraita kuumuudelta. Veljemme ja sisaremme työskentelivät joka päivä yli 40 asteen helteessä saadakseen työn valmiiksi.

Suurimpia ongelmia oli kuitenkin täyttää konventin vedentarve. Edeltävänä talvena ei ollut satanut liiemmälti, ja vettä saatiin säännöstelyn vuoksi vain kolmena päivänä viikossa. Mitä asialle voitaisiin tehdä? Valtakunnansalin naapurissa asuvalla veljellä oli puutarhassaan kaivo. Hän oli valmis antamaan sen veljien käyttöön, mutta siitä ei ollut otettu vettä vähään aikaan. Kuinka paljon siitä saataisiin? Veljet puhdistivat sen, asensivat siihen pumpun ja odottivat sitten henkeään pidätellen tulosta. Alhaalta alkoi juosta vettä virtanaan! Mutta oliko se juomakelpoista? Siitä otettiin näytteitä ja kokeiden tulos kuului: 100-prosenttisesti kelvollista! Se tuntui nykyajan ihmeeltä. Miten kiitollisia olimmekaan Jehovalle tästä ratkaisusta suureen ongelmaan!

Koska valtakunnansalin ympärillä oli tavallista enemmän toimintaa, vastustajat oivalsivat pian, että tekeillä oli jotakin erikoista. Sitten eräänä päivänä ennen aamunkoittoa salin vieressä asuva veli heräsi tulen loimuun, joka valaisi hänen makuuhuoneensa. Suuri määrä bambukeppejä roihusi ilmiliekeissä konventtipaikalla. Tuhopoltto! Vihollisemme olivat jälleen sotajalalla. Sen jälkeen ryhdyttiin turvallisuuden takaamiseksi suurempiin varotoimiin.

Seura oli pyytänyt veljiä valmistamaan näytevälähdyksiä paikallisista tavoista ja saarelaisten elämäntavasta niiden monien vieraiden hyödyksi, jotka tulisivat saareen eivätkä osaisi kreikkaa. Näitä valaisevia näytteitä esitettiin joka aamu kahdeksasta puoli kymmeneen ennen  varsinaisen konventtiohjelman alkua, ja kaikki läsnäolijat pitivät niistä kovasti. Lisäksi Raamatun kertomukseen liittyviin historiallisiin paikkoihin tehtiin retkiä.

Kansainvälinen konventti Kyproksessa oli jännittävä ja rakentava kokemus paikallisille veljille. Se antoi heille tilaisuuden seurustella henkilökohtaisesti monia kansallisuuksia edustavien todistajien kanssa. Se avarsi heidän näkemystään kansainvälisestä veljesseurasta. Lisäksi julkisuus, jota koitui ortodoksisen kirkon vastustuksesta tämän konventin yhteydessä, auttoi yhä useampia kyproslaisia pysymään ajan tasalla Jehovan todistajien toiminnasta.

1974 – muutoksen vuosi

Kypros oli lomaparatiisi. Talous kukoisti. Monet kyproslaiset ajattelivat, että kaikki oli hyvin. Tilanne muuttui kuitenkin dramaattisesti 15. heinäkuuta 1974.

Saarelaiset olivat jo pitkään olleet poliittisesti jakautuneita. Kreikkalaisessa yhteisössä oli kaksi vastakkaista ryhmäkuntaa. Toisaalla olivat presidentti, arkkipiispa Makarioksen kannattajat, toisaalla entisen kenraalin Georgios Grivasin kannattajat; tämä oli EOKAn kuuluisa johtaja, joka oli johtanut kapinaa englantilaisten siirtomaahallintoa vastaan. Presidentti Makarios syöstiin vallasta verisessä sotilasvallankaappauksessa. Nämä tapahtumat olivat kuitenkin vasta alkusoittoa vielä traagisemmille kehitysvaiheille.

Oltuaan Englannissa 14 vuotta terveyssyistä Don Rendell oli palannut Kyprokseen vuonna 1972 ja palveli kierrosvalvojana. Tuohon aikaan hän asui saaren pohjoisrannikolla  vain 60 kilometrin päässä Turkin etelärannikosta. Näin hän kuvailee tapahtumien kulkua:

”Asuimme toverini Pavlos Antreoun kanssa Karakoumin kylässä parin kilometrin päässä Kyreniasta itään. Viiden aikaan aamulla 20. heinäkuuta kuulin kovan räjähdyksen. Saatoin nähdä keittiömme ikkunasta, että Kyrenian satama-alueelta nousi savupatsas. Saaren turkkilainen radio-asema ilmoitti, että niiden epävakaiden olosuhteiden vuoksi, jotka olivat kehittyneet kreikkalaisten ’vallankaappauksen’ seurauksena, oli pohjoisrannikolle saapumassa Manner-Turkista joukkoja suojelemaan saarella asuvaa turkkilaisvähemmistöä. Tajusimme pian olevamme keskellä sotanäyttämöä. Taivaalla oli laskujemme mukaan 75 helikopteria. Niistä pudotettiin laskuvarjojoukkoja aivan kaupunkia ympäröivien vuorten taakse. Tulitus jatkui mereltä ja ilmasta käsin joitakin päiviä; sitten meidän oli pakko lähteä kodistamme myöhään eräänä iltana, kun Turkin joukot etenivät kylää kohti.

Vietettyämme muutaman päivän vuorilla palasimme kotiin, mutta pian olimme turkkilaisjoukkojen ympäröimiä. Meitä ei ahdisteltu. Mietimme miten pienen Kyrenian seurakuntamme veljien oli käynyt. Löysimme viimein veli Kyriazisin perheen – kaikkiaan seitsemän todistajaa – ja olimme riemuissamme toistemme näkemisestä. Seuraavana päivänä istuimme puun siimeksessä heidän puutarhassaan tutkimassa päivän tekstiä, kun turkkilaisjoukot saapuivat. Meidät käskettiin sisään taloon. Pian meidät vietiin Kupoli-hotelliin, joka oli YK:n joukkojen valvonnassa. Pavlosin ja minun ei annettu palata kotiin, vaan meitä pidettiin veli Kyriazisin ja hänen perheensä sekä 650 muun ihmisen kanssa tuossa hotellissa  Kyreniassa. Koska olin englantilainen, minut vietiin parin päivän kuluttua Nikosiaan, saatettiin ei-kenenkään-maan läpi ja vapautettiin. Kreikkalaisia veljiämme pidettiin kuitenkin hotellissa useita kuukausia ennen kuin heidät vapautettiin. Sinä aikana he pysyivät hengellisesti vahvoina pitämällä säännöllisesti kokouksia, joissa tutkittiin Raamattua, ja he kertoivat Raamatun lohduttavaa sanomaa muille hotelliin suljetuille ihmisille.”

Mikä oli sotatoimien tuloksena? Turkkilaisjoukot olivat miehittäneet noin kolmanneksen saaresta. Yli 200000 ihmisestä oli tullut pakolaisia. Heidän joukossaan oli Jehovan kansaan kuuluvia. Runsaat 300 veljeä menetti kaiken maallisen omaisuutensa. Neljä seurakuntaa joutui hajalle. Beetel-koti kesti hyökkäyksen, mutta sodan arvet näkyivät rakennuksen ikkunaluukuissa, joissa oli luodinreikiä. Koska olimme pitäneet elämää arvokkaampana kuin omaisuutta, olimme päättäneet lähteä haaratoimistotiloista. Taistelujen laannuttua yritimme kuitenkin hakea sieltä osan asiakirjoista. Huomasimme, että sotilaat olivat jo käyneet paikalla ryöstelemässä. Etuovi oli avattu väkisin, ja joku sotilas oli kirjoittanut seinän poikki: ”Jumala ei rakasta meitä, koska emme löytäneet täältä mitään todella arvokasta.”

Pakolaisveljiemme tarpeista huolehtimaan muodostettiin nopeasti komitea. Ne joihin konflikti ei ollut vaikuttanut suoranaisesti, avasivat kotinsa kristityille veljilleen. Pian saapui maahan avustustarvikkeita Kreikan Jehovan todistajilta sekä rahavaroja Englannin haaratoimistosta. Paikalliset veljet arvostivat todella hallintoelimen huolenpitoa tällä hädän hetkellä. Kaikkia Jehovan palvelijoita yhdistää toisiinsa todella ihmeellinen ykseyden side!

 Saamme konventtisalin

Turkinkieliset kyproslaiset siirtyivät saaren eteläosista pohjoiseen, ja niin saimme käyttöömme turkkilaisen elokuvateatterin Limassolista; sopimus allekirjoitettiin turkkilaisen omistajan kanssa ennen tämän lähtöä. Rakennus oli vaurioitunut pahoin vihollisuuksien aikana. Veljet tekivät kuitenkin kovasti töitä saadakseen katon korjatuksi ja paikan yleensäkin käyttökuntoon. Yksi kaupungin seurakunnista saattoi pitää kokouksensa eräässä osassa rakennusta. Teatteriin mahtui 800 henkeä, ja sen ympärillä oli tilaa konventtiosastoille. Sopivan tilan saaminen konventteja varten oli aina ollut ongelmallista, joten tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsimme.

Vähän ajan kuluttua entinen omistaja kuoli ja jotkut virkamiehet halusivat ottaa meiltä teatterin pois. Saimme kuitenkin lopulta sovittua viranomaisten kanssa teatterin ja sitä ympäröivän tontin yhden osan käytöstä. Vuosien varrella rakennukseen tehtiin monia parannuksia, kunnes se saavutti Jumalamme Jehovan palvontaan kelvollisen tason.

Saadessamme teatterin siinä oli tarpeeksi tilaa kaikille Kyproksen todistajille. Vuonna 1994 aioimme kuitenkin pitää siellä kolme piirikonventtia, jotta todistajat ja kiinnostuneet olisivat mahtuneet kaikki mukaan.

Kristillistä omaatuntoa koskeva kiistakysymys

Vuosina 1978–79 eri sanomalehdissä tarkasteltiin Jehovan todistajien puolueetonta kantaa asepalvelukseen. Monet todistajat tuomittiin vankeusrangaistuksiin, koska laki ei tuntenut aseistakieltäytymistä.

Ainakin 130 Jehovan todistajaa on vangittu vuoden  1980 jälkeen puolueettoman kantansa vuoksi, ja jotkut on lähetetty takaisin vankilaan toisen, kolmannen ja neljännen kerran. 28-vuotiaan Georgios Anastasi Petroun tapaus on kiinnostava. Hänet tuomittiin aseistakieltäytyjänä 1. heinäkuuta 1993 neljännen kerran; hän sai kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen. Kaiken kaikkiaan hän on ollut vankilassa kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Sanomalehdessä ”Cyprus Weekly” kerrottiin 9.9.1993 vastalauseesta, jonka Amnesty International oli esittänyt tämän todistajan puolesta, ja sanottiin: ”Mikään ei valitettavasti voi estää viranomaisia vangitsemasta häntä viidettä, kuudetta tai seitsemättä kertaa. Eikö heidän olisi jo aika lakata kiusaamasta häntä?”

Eri vanhimmat käyvät joka viikko katsomassa veljiämme, jotka ovat vankilassa puolueettomuuden vuoksi, ja tarkastelevat heidän kanssaan Vartiotornia ja muuta rakentavaa raamatullista aineistoa. Olemme kiitollisia niiden vankilaviranomaisten yhteistyöstä, jotka ovat mahdollistaneet tämän. Puolueettomuuskysymyksen edessä olevat veljet pitävät sitä uskonkoetuksena ja tilaisuutena omistaa vankilassa ollessaan enemmän aikaa henkilökohtaiseen Raamatun tutkimiseen. Heidän kuulee usein kommentoivan tilannetta tähän tapaan: ”Olemme valmistautuneet olemaan vankilassa niin kauan kun Jehova sen sallii” ja: ”Emme ole ikinä tutkineet näin paljon.”

Ministerit saavat jatkuvasti ihmisoikeusjärjestöiltä lukuisia vastalausekirjeitä, joissa Kyproksen viranomaisia pyydetään selvittämään aseistakieltäytymiskysymys. Tämän johdosta on monissa tuoreissa sanomalehtikirjoituksissa kehotettu viranomaisia yhdenmukaistamaan lainsäädäntö eurooppalaisen käytännön kanssa. Esimerkiksi  Alitheia-sanomalehdessä 24.1.1994 sanottiin aseistakieltäytymisestä, että asia on selvitettävä mahdollisimman pian Euroopan ja YK:n esitysten mukaisesti.

Euroopan parlamentti on kehottanut Euroopan yhteisön jäsenvaltioita tunnustamaan laillisesti aseistakieltäytymisen. Oikeusasioita käsittelevässä Nomiko Virna -lehdessä vuonna 1993 julkaistussa laajassa artikkelissa Kyproksen viranomaisia kehotettiin pohtimaan vakavasti esimerkiksi Ruotsin ja Alankomaiden toimintamallia tässä kysymyksessä.

Uudet haaratoimistotilat

Seuran haaratoimiston hallinnossa tapahtui vuonna 1981 muutoksia. Toimiston tarpeista huolehtimiseksi pyydettiin tuohon aikaan Kreikan Beetelissä palvelevaa Don Rendelliä palaamaan Kyprokseen ja ottamaan vastaan  haaratoimistokomitean koordinaattorin tehtävät. Seuraavana vuonna Beetel-perheeseen lisättiin kyproksenkreikkalainen pariskunta Antreas Kontogiorgis ja hänen vaimonsa Maro, jotka olivat palvelleet erikoistienraivaajina Englannissa. Koska Limassolissa sijaitsevat tilat alkoivat käydä pieniksi, Beetel-perhe riemuitsi vuonna 1985 hallintoelimen luvasta rakentaa uudet haaratoimistotilat.

Veljet halusivat innokkaasti päästä käsiksi työhön, mutta ratkottavana oli joitakin ongelmia. Mihin uusi rakennus tulisi? Tähän tarkoitukseen päätettiin käyttää Limassolissa toimivan Kyproksen Jehovan todistajien yhdistyksen omistamaa tonttia. Kunnan viranomaisille  jätettiin vuonna 1987 piirustukset ja rakennuslupahakemus. Mutta heti kun Jehovan todistajien rakennushanke tuli yleiseen tietoon, ortodoksisen kirkon edustajat kiersivät naapuruston saadakseen nimikirjoituksia vastalauseeseen. Viranomaiset eväsivät rakennusluvan. Perusteluiksi esitettiin halu ”taata yleinen turvallisuus ja järjestys, jotka olisivat vaarassa, mikäli lupa myönnettäisiin”, sekä ”suunnitteilla olevan rakennuksen tarkoitus”.

Veljet veivät asian oikeuteen, koska päätös perustui selvästikin uskonnolliseen ennakkoluuloisuuteen. Siellä asia ratkaistiin Jehovan todistajien hyväksi. Tuomioistuimen päätöksessä todettiin, että kunnan viranomaisilla ei ollut ”oikeutta evätä rakennuslupaa yleisen turvallisuuden tai yleisen järjestyksen perusteella”. Siinä jatkettiin: ”Toinen esitetyistä syistä, nimittäin ’suunnitteilla olevan rakennuksen tarkoitus’, – – paljastaa kuitenkin todellisen syyn hakijoiden hakemuksen eväämiseen.” Oli hyödyllistä saada asiasta oikeuden päätös.

Jo ennen kuin oikeus antoi päätöksensä, kävi kuitenkin yhä selvemmäksi, ettei olisi viisasta sijoittaa haaratoimistoa alueelle, jossa vastustus oli näin kovaa. Eräs veli omisti kiinteistön Nisoun kylässä parin kilometrin päässä  Nikosiasta, ja oli aivan kuin ohjausta, että hän tarjoutui näihin aikoihin myymään sen Seuralle. Vajaan puolen hehtaarin tontilla oli neljä huoneistoa käsittävä rakennus. Rakennuksen takana oli sitrushedelmätarha ja etupuolella kukkivien pensaiden ja palmupuiden ympäröimä sisäpiha. Seuraavassa talossa oli valtakunnansali. Kiinteistö oli ihanteellinen haaratoimistolle. Tilaa oli enemmän kuin olisi ollut Limassolissa, muutoksia ei tarvittu paljonkaan, kiinteistö sijaitsi keskeisellä paikalla, ja naapurusto oli ystävällinen. Kun hallintoelimen kustannuskomitea oli antanut hyväksymyksensä, kiinteistö ostettiin vuonna 1988, ja saman vuoden kesäkuussa Beetel-perhe muutti taloon.

Oikeuden päätöksiä työn tueksi

Suunnitteilla olleita haaratoimistotiloja koskevan oikeusjutun lisäksi on muulloinkin jouduttu ryhtymään toimiin ”hyvän uutisen – – lailliseksi vahvistamiseksi” Kyproksessa. Joskus on täytynyt vedota saaren korkeimpaan oikeuteen. (Fil. 1:7.)

Eräs selvennystä kaipaava perusseikka oli tämä: ovatko Jehovan todistajat lakitermein ilmaistuna ”tunnettu uskonto”? Jos ovat, heitä tulisi kohdella samoin kuin muita jo olemassa olevia uskontoja. Kyproksen perustuslain 18. pykälässä sanotaan:

”1. Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen.

2. Kaikki uskonnot, joiden opetukset ja palvontamenot eivät ole salaisia, ovat vapaita.

3. Kaikki uskonnot ovat tasavertaisia lain edessä.”

Oikeusviranomaiset ovat määritelleet ”tunnetun uskonnon” ”uskonnoksi, jonka jokainen voi ’tuntea’; uskonnoksi,  jonka dogmit ja periaatteet eivät ole salaisia ja jonka palvonta on julkista”. Jehovan todistajat täyttävät kaikki nämä kriteerit.

Jehovan todistajia kuitenkin syrjittiin opetusalalla. Koulut kieltäytyivät merkitsemästä ”Jehovan todistajia” oppilaiden uskonnoksi, vaikka oppilaan uskonto on tapana kirjoittaa todistukseen. Asia vietiin kouluviranomaisten käsiteltäväksi. Opetusministeriö totesi, etteivät he tunne uskontoa nimeltä Jehovan todistajat. Heidän mukaansa Jehovan todistajat ovat viranomaisten silmissä liike tai järjestö.

Opetusministerille jättämässään muistiossa 16.4.1991 maan korkein oikeusviranomainen tarkasteli asiaa Kyproksen perustuslain valossa. Sitten hän sanoi lausunnossaan, että Jehovan todistajat ovat ”tunnettu uskonto”, joten oppilaiden uskonnon tulee näkyä heidän todistuksessaan.

Tämä oikeusviranomaisen lausunto vaikutti suotuisasti muihin oikeudellisiin kehityskulkuihin, jotka koskivat Jehovan palvelijoita Kyproksessa. Hänen virastonsa julkaisemassa yhdeksänsivuisessa muistiossa sanottiin, että Jehovan todistajien sananpalvelijoita tulee kohdella samalla tavoin kuin Kyproksen pääuskontojen edustajia. Kun vastustajat painostivat meitä yhteen aikaan jälleen kerran, muistio vahvisti Jehovan todistajia koskevan päätöksen, jonka viranomaiset olivat tehneet heinäkuussa 1990. Tuon päätöksen perusteella Jehovan todistajien seurakuntien vanhimmat ja avustavat palvelijat vapautettiin asepalveluksesta, koska heidät tunnustettiin uskonnollisiksi sananpalvelijoiksi.

Edellä mainittu lausunto vaikutti myös veronmaksuun. Kauppaministeriö julkaisi 17.6.1992 päätöksen,  jonka mukaan Jehovan todistajien järjestö vapautettaisiin maaverosta ja vuoden 1981 jälkeen jo maksetut verot palautettaisiin.

On tarpeetonta sanoakaan, että Kyproksen Jehovan todistajat ovat kiitollisia niille valta-asemissa oleville, jotka työntävät ennakkoluulot syrjään ja kohtelevat kaikkia uskontoja puolueettomasti.

Kokoaminen jatkuu

Jehovan valtakunnan hyvä uutinen tavoitti nykyajan Kyproksen noin 70 vuotta sitten. Mitä sen jälkeen on saatu aikaan?

Ihmiset ovat saaneet tilaisuuden kuulla Raamatun sanomaa yhä uudelleen joka puolella saarta – kaupungeissa, kylissä ja maaseudulla. Täältä on löydetty joitakuita sellaisia, jotka ovat olleet ehdolla taivasten Valtakuntaan. Nyt kootaan monia muita, joilla on toivo elää ikuisesti Jehovan palvojina paratiisimaassa. Vuoden 1985 alkupuoliskolla Kyproksessa oli yli 1000 henkeä, jotka lauloivat julkisesti Jehovan ylistystä.

Kokoaminen ei ole kuitenkaan loppunut siihen. Maaliskuussa 1994 maassa oli 1544 aktiivista todistajaa ja 3141 henkeä tuli muistonviettoon. Monet ihmiset siis osoittavat yhä vastakaikua ohjelmalle, jonka avulla tehdään opetuslapsia, ja haluavat oppia kaiken, mitä Jeesus käski seuraajiaan noudattamaan. Eri puolilla saarta on 16 seurakuntaa, jotka ovat innokkaita Jehovan palveluksessa. Viime palvelusvuoden aikana näkyi selviä todisteita tienraivaushengen kasvusta varsinkin nuorten todistajien keskuudessa. Johonkin tienraivauspalveluksen muotoon osallistui maaliskuussa kaikkiaan 295 todistajaa, mikä oli 19 prosenttia julistajamäärästä.

 Edistystä on tapahtunut myös siinä, miten veljiä on valmennettu kantamaan enemmän vastuuta. Tilanne on muuttunut etenkin seurakunnan vanhinten sekä konventtiorganisaation osalta.

Julistajilta vaaditaan kestävyyttä, jotta he jaksaisivat edelleen käydä alueitaan läpi säännöllisesti. Ihmispelko on yhä voimakasta Kyproksessa, missä yhteisöt ovat tiiviitä varsinkin maaseudulla.

Kun rakkaus Raamatun totuuteen juurtuu nuoren ihmisen sydämeen, toisinaan juuri hän auttaa muuta perhettä ylittämään pelosta johtuvan esteen. Näin kävi eräälle pikkukylässä asuvalle kuusihenkiselle perheelle (isä, äiti ja neljä lasta). Muuan tienraivaaja alkoi tutkia Raamattua perheen äidin kanssa. Kolmannen tutkistelukerran jälkeen tämä tuli Jehovan todistajien kokoukseen. Mutta kun sukulaiset alkoivat vastustaa asiaa, hän lopetti tutkimisen. Hänen 9-vuotias tyttärensä itki kuitenkin yhtä mittaa, kunnes äiti suostui lopulta jatkamaan tutkistelua. Pian koko perhe alkoi käydä kokouksissa. Tämä nainen kastettiin vuonna 1994. Hänen miehelleen pidetään nyt tutkistelua, ja tuo tytärkin tutkii edelleen.

Kun julistajat lähtevät uskollisesti kenttäpalvelukseen, he löytävät jatkuvasti tällaisia nöyriä ihmisiä. He oppivat myös kehittämään Jumalan hengen hedelmiä. Samalla he todistavat olevansa Jehovan suvereeniuden uskollisia kannattajia.

Vilpitönsydämisten kyproslaisten todellinen vapautus

Kyproksen historia kertoo siitä, miten vieraat vallat ovat hallinneet sen asukkaita. Monet kyproslaiset ovat  antaneet henkensä sen puolesta, minkä he ovat ymmärtäneet tuovan vapauden. Tulokset eivät kuitenkaan ole aina vastanneet odotuksia. Lukuisat ihmiset ovat tämän sukupolven aikana menettäneet isiensä maita, eivätkä he tällä hetkellä usko pääsevänsä niille takaisin. Näin on myös joidenkin Jehovan todistajien laita. Heillä ei ole ollut helppoa.

Tosi vapaus ei kuitenkaan riipu siitä, missä ihminen asuu tai mitä hän omistaa. Tämä vapaus seuraa totuuden täsmällistä tuntemusta. Tuo tieto, joka löytyy Raamatusta, vapauttaa ihmiset taikauskosta ja tarpeettomasta pelosta. Se korvaa uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakkaudella Jumalaan ja lähimmäiseen. Se viitoittaa vapautuksen tien synnin ja kuoleman orjuudesta kaikille niille, jotka uskovat Jehova Jumalan järjestämään rakkaudelliseen pelastukseen Jeesuksen Kristuksen välityksellä. Tämän hyvän uutisen yhteyteen Jehovan todistajat ohjaavat kaikenlaisia ihmisiä.

Silti uskonnolliset johtajat vastustavat tällaisen hyvän uutisen saarnaamista aivan kuten silloin, kun apostoli Paavali ja hänen toverinsa Barnabas saarnasivat Kyproksessa. Koko nykyhistoriansa ajan on Kyproksen Jehovan palvelijoita vastustanut ensisijaisesti ortodoksinen kirkko. Todistajat ovat kuitenkin aina muistaneet Jeremian 1:19:ään kirjoitetut sanat: ”He sotivat sinua vastaan, mutta eivät voita sinua, sillä minä olen sinun kanssasi, sanoo Herra, ja pelastan sinut.”

He luottavat siihen, että Jehova pelastaa heidät edelleen heidän vihollisiltaan ja että pian hän pelastaa heidät tulevasta suuresta ahdistuksesta uuteen maailmaansa. Silloin toteutuvat Miikan 4:4:n sanat paitsi hengellisesti  myös kirjaimellisesti: ”He istuvat kukin oman viinipuunsa ja viikunapuunsa alla kenenkään peljättämättä.” Jotkut kyproslaiset voivat tosin jo nyt istua viini- ja viikunapuunsa alla, mutta eivät pelkäämättä. Siinä ”tulevassa asutussa maassa”, josta Raamattu puhuu, on kuitenkin mahdollista nauttia sellaisista oloista tarvitsematta pelätä rikollisuutta, sotaa tai edes sairauksia ja kuolemaa. Se tulee olemaan todellinen vapautus! Jehova tosiaan lupaa: ”Katso! Minä teen kaiken uudeksi.” Lisäksi hän sanoo: ”Nämä sanat ovat luotettavat ja todet.” (Hepr. 2:5–9; Ilm. 21:4, 5; Ps. 37:9–11.)

 [Kartta s. 66]

(Ks. painettu julkaisu)

KYPROS

Pafos

Nikosia

Limassol

Larnaka

Xylophagou

Famagusta

Salamis

[Kuvat s. 71]

Antonis Spetsiotis (oikealla) ja Antreas Christou, Xylofagoun ensimmäiset Jehovan todistajat

[Kuvat s. 72, 73]

Apostoli Paavali saarnasi Sergius Paulukselle Pafoksessa huolimatta erään noidan vastustuksesta. (Vasemmalla: prokonsulin palatsin raunioita)

[Kuva s. 76]

Panagiotis Gavriilidis

[Kuva s. 79]

Nikos ja Galatia Matthaiakis, innokkaita Jehovan todistajia, jotka tunnettiin avokätisestä vieraanvaraisuudestaan

[Kuvat s. 80]

Muutamia varhaisia Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä:

1. Don Rendell

2. Antonis Sideris

3. Emmanouil Paterakis

4. Antonios Karantinos

[Kuva s. 81]

Muutamia Kyproksessa palvelleita lähetystyöntekijäsisaria (vasemmalta oikealle): Jean Baker, Yvonne Warmoes (Spetsiotis), Nina Konstanti (Psaltis)

[Kuva s. 86]

N. H. Knorr (toisessa rivissä oikealla) kyproslaisten veljien ja lähetystyöntekijöiden seurassa

[Kuvat s. 87]

Kuninkaallisessa ja Pallas-elokuvateattereissa pidettiin jännittävä konventti vuonna 1951

[Kuva s. 91]

Jehovan todistajia valmiina lähtemään alueilleen vuonna 1955

[Kuvat s. 100]

Kansainvälinen konventti bambukatoksen alla Nikosiassa vuonna 1973

[Kuvat s. 107]

Limassolin konventtisali

[Kuvat s. 108, 109]

Kyproksen nykyinen haaratoimisto ja Beetel-perhe

[Kuva s. 115]

Kyproksessa nykyään palveleva haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Antreas Kosta Efthymiou, Antreas Kontogiorgis, Iakovos Petridis