Meksiko

MEKSIKO tuo monille mieleen värikkäästi pukeutuneet meksikolaistanssijat, romanttisia serenadeja soittelevat kitaristit sekä uneliaat pikkukaupungit ja niiden talot kalkittuine seinineen ja punaisine tiilikattoineen. Toisissa se synnyttää mielikuvan liikenneruuhkista sellaisissa metropoleissa kuin México, Guadalajara tai Monterrey. Joillekin se taas tuo mieleen vaatimattomat ja vieraanvaraiset ihmiset, jotka hymyilevät ja antavat ystävällisesti kättä. Meksiko on kaikkea tätä mutta myös paljon muuta.

Meksiko on maa, joka kukoistaa hengellisesti. Vaikka Jehovan todistajat toimivat yli 230 maassa, niin kaikista Raamatun kotitutkisteluista, joita he ovat johtaneet ympäri maailman vuodesta 1987 lähtien, runsasta kymmentä prosenttia on johdettu Meksikossa. Ja tämä raamatullinen opetusohjelma tuottaa tuloksia. Kuluneiden viiden vuoden aikana on 154420 meksikolaista tarjoutunut vesikasteelle vertauskuvaksi vihkiytymisestään Jehovalle.

 Työtä on silti vielä riittämiin, ennen kuin kaikkialla Meksikossa on todistettu perusteellisesti. Maan väkiluku on runsaat 87 miljoonaa. Virallinen kieli on espanja, mutta maassa puhutaan muitakin kieliä ja murteita. Vaikkei kaikille meksikolaisille ole vielä voitu todistaa perusteellisesti, Jehova kokoaa ihmisiä palvelijoikseen kaikista eri ihmisryhmistä, joista Meksikon kansa muodostuu. Miten se tapahtuu? Saadaksesi vastauksen kutsumme sinut matkalle läpi Jehovan todistajien historian Meksikossa.

Ensin voi olla kuitenkin hyvä saada jonkinlainen käsitys meksikolaisista itsestään sekä tapahtumista, jotka ovat muovanneet heidän näkemyksiään.

Meksikon kansan tausta

Mistä meksikolaiset ovat kotoisin? Yleisimmän teorian mukaan ensimmäiset Meksikoa asuttaneet heimot olivat aasialaista syntyperää ja saapuivat nykyisin Amerikkana tuntemallemme  alueelle Beringinsalmen kautta. He olivat asettuneet Meksikoon kauan ennen ajanlaskumme alkua.

Meksikon historiaan liittyy useita huomattavia intiaaniheimoja: olmeekit, mayat, zapoteekit ja tolteekit. Espanjalaisten alkaessa valloittaa Länsi-Intiaa 1490-luvulla atsteekit hallitsivat suurelta osin aluetta, joka käsitti nykyisen Meksikon etelä- ja keskiosat. Joidenkin arvioiden mukaan heidän pääkaupungissaan Tenochtitlánissa on asunut 250000 ihmistä. Vuonna 1521 viimeinen atsteekkihallitsija kuitenkin antautui Hernando Cortésille ja maa joutui Espanjan valtaan.

Atsteekit palvoivat aurinkoa ja myös muita luonnonvoimia, esimerkiksi sadetta ja tulta, joiden he uskoivat pitävän elämää yllä. Kun espanjalaiset saapuivat, kulttuurit törmäsivät yhteen. Espanjan hallinnon alaisuudessa intiaanit pakotettiin valtion säädöksellä kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon. Aikanaan he lakkasivat uhraamasta ihmisuhreja, jotka olivat kuuluneet heidän aiempaan palvontamuotoonsa, mutta muita uskomuksia ja tapoja he sulauttivat uuteen uskontoonsa.

Eurooppalaishallitsijoiden harjoittaman riiston lisäksi oli myös salakavalampaa sortoa, joka perustui uuteen uskontoon. Kirkko nimittäin valvoi kaikkea opetusta, ja vain vaurailla, vaikutusvaltaisilla yläluokilla oli mahdollisuus hankkia sitä. Tavallinen kansa jätettiin sitä vastoin lukutaidottomaksi ja oppimattomaksi, minkä vuoksi se oli uskonnollisen fanaattisuuden helppo uhri.

Kului lähes kolme vuosisataa, ja katolisista uskomuksista ja tavoista tuli erottamaton osa ihmisten elämää. Sitten vuonna 1810 puhkesi kapina Espanjan hallintoa vastaan. Kapinan johdossa oli pappi Miguel Hidalgo y Costilla, ja siitä alkoi sotien sarja, joka johti lopulta itsenäistymiseen. Uusi valtio oli läheisesti liittoutunut katolisen kirkon kanssa, ja kansa tunnusti edelleen katolista uskoa.

 Lopulta hallitus kuitenkin vakuuttui siitä, että uskonnosta oli enemmän haittaa kuin hyötyä, joten vuonna 1859 reformalakeihin (Leyes de Reforma) sisällytettiin säädös, joka erotti kirkon valtiosta. Laki määräsi myös kirkon omaisuuden takavarikoitavaksi.

Loppuvuodesta 1910 maata ravisteli jälleen vallankumous; tällä kertaa yritettiin päästä eroon Porfirio Díazin diktatuurista. Kun siinä oli onnistuttu, yritettiin reformalait vahvistaa uudelleen vuonna 1917. Tällä kertaa Meksiko sai lailla vahvistetun uskonnonvapauden, mutta siihen sisältyi joitakin ehtoja, joiden tarkoitus oli nimenomaan rajoittaa katolisen kirkon vaikutusvaltaa. Vallankumouksen vähitellen hiipuessa alkoi Meksikossa tapahtua jotain, mikä johtaisi vielä suurempaan vapauteen: hyvä uutinen Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen alkoi levitä.

Hengellisten tapahtumien albumi

Jehovan todistajien työn historia Meksikossa on kuin valokuvakokoelma, arvokas historiallinen albumi. Sen ensimmäinen sivu vie meidät vuoteen 1893. Tuona vuonna mies nimeltä Stephenson kirjoitti Meksikosta kirjeen, jossa hän kertoi olevansa kiinnostunut tutkimaan Raamatun totuuksia ja lisäksi myös kertomaan niistä toisille meksikolaisille. Kirje oli osoitettu Vartiotorni-seuran toimistoon Alleghenyyn Pennsylvaniaan Yhdysvaltoihin. Siinä sanottiin: ”Liitän mukaan viisi dollaria. Olisitteko ystävällisiä ja vähentäisitte siitä ’Siionin Vartiotornin’ yhden vuoden tilauksen hinnan ja loppusummalla lähettäisitte niin monta Tuhatvuotissarastus-sarjan kolmea kirjaa kuin tuolla rahalla saa, koska haluaisin lähettää ne joillekin ystäville, joita minulla on sekä täällä että Euroopassa. Toivon löytäväni ’Vartiotornista’ artikkeleita, joilla voisi olla espanjaksi käännettynä ja julkaistuna hyvä vaikutus tässä maassa; voisinpa jopa ottaa  käännettäväkseni Sarastus-sarjan, jos minulla olisi varaa julkaista se.”

Tämä tapahtui Porfirio Díazin kaudella, jolloin Meksikossa oli hyvin uskonnollinen aristokraattien luokka ja hyvin köyhä työväenluokka. Työväenluokkakin oli hartaan uskonnollinen, ja katolisen kirkon papisto hallitsi sitä. Vuosina 1910–11 laajamittainen väkivalta ja verenvuodatus johtivat vallanvaihdokseen: Díaz pakotettiin luopumaan asemastaan.

Kun vallankumouksen nostattama pöly oli hieman hälvennyt ja maa oli sodan johdosta kirjaimellisesti ja taloudellisesti raunioina, jotkut ihmiset alkoivat etsiä Jumalaa. Väkeä, joka oli paennut pohjoiseen Yhdysvaltoihin, alkoi palata takaisin, ja jotkut heistä toivat tavaroidensa joukossa aarteita, Raamattua selittäviä kirjoja. Lisäksi jotkut yhdysvaltalaiset raamatuntutkijat tekivät toistuvasti matkoja Pohjois-Meksikoon kertoakseen hyvää uutista siellä asuville ihmisille. Tulos oli se, että muutamat toisistaan erillään asuvat meksikolaiset oppivat totuuden ja tekivät voitavansa kertoakseen siitä toisille.

Ensimmäisiä yrityksiä järjestäytyä

Abel Ortega, lääketieteen opiskeluun keskittynyt nuorimies, matkusti San Antonioon Texasiin vuonna 1917. Siellä hän oppi veli Moreyralta Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen. Abel muutti suunnitelmiaan; kun hän palasi Meksikoon, hänellä oli parempi suunnitelma, nimittäin Jumalan aikakausisuunnitelma. Hänen setänsä, joka oli järjestänyt hänet lääketieteelliseen koulutukseen, ei ollut mielissään, eivätkä veljenpojan uudet ajatukset tehneet häneen vaikutusta. Abelin täytyi siksi lähteä kotoa. Hän muutti Méxicon kaupungin laitamille Santa Juliana tunnetulle alueelle. Siellä hän alkoi pitää kokouksia erään suuren, tuuhealehväisen puun alla. Kahden vuoden kuluttua ryhmään kuului kolmisenkymmentä ihmistä.

 Ryhmän kasvaessa alkoi sopivan kokouspaikan tarve käydä ilmeiseksi. Sellainen löytyi kaupungin keskustasta. Vuonna 1919 raamatuntutkijat järjestivät Meksikossa myös pieniä, nelipäiväisiä konventteja.

Pian Abel Ortega ihastui kuitenkin erääseen uuteen uskonnolliseen ryhmään Ranskassa. Hän lakkasi vaeltamasta aiempien kristittyjen veljiensä kanssa. Ryhmä jakautui, ja jäljelle jäi vain muutamia, jotka yrittivät tehdä Jehovan tahdon.

Seuran espanjankielinen toimisto Los Angelesissa

Tässä vaiheessa historialliseen albumiimme ilmaantuu pitkä, solakka kolumbialaismies Roberto Montero, joka oppi totuuden ja kastettiin Yhdysvalloissa vuonna 1914. Hänen alkuinnostuksensa sai hänet yrittämään kaikkensa hyvän uutisen levittämiseksi. Hän työskenteli jonkin aikaa Brooklynin Beetel-kodissa silloin kun C. T. Russell oli vielä Vartiotorni-seuran presidenttinä. Hänen tyttärensä María Luisa Montero (de Bordier) kertoo: ”Ilmeisesti jolloinkin vuosina 1917–18 veli Rutherford [Vartiotorni-seuran toinen presidentti] lähetti isäni Los Angelesiin huolehtimaan tänne muodostetusta espanjankielisestä ryhmästä sekä vastaamaan La Torre del Vigían tuotannosta; nykyään tuo lehti on espanjaksi La Atalaya [Vartiotorni].” Roberto Montero perusti siis toimiston Los Angelesiin Kaliforniaan ja alkoi kääntää siellä Seuran julkaisuja espanjaksi sekä lähettää niitä sellaisille espanjaa puhuville ihmisille, jotka niitä pyysivät.

Sieltä La Torre del Vigía -lehti tuli Meksikoon. Toisinaan se lähetettiin kerran kuussa, toisinaan joka toinen kuukausi. Samasta Los Angelesin toimistosta lähetettiin myös pastori Russellin kirjoittamia kirjoja. Jumalan aikakausisuunnitelma ja Ohjelma: Kuvanäytös Luominen tunnettiin melko laajalti Meksikossa.

 Meksikon haaratoimisto

Huolimatta ongelmista, joita aiemmin Abel Ortegan kanssa Méxicossa kokoontunut ryhmä oli kokenut, Meksikossa oli oikeasydämisiä ihmisiä, jotka tunsivat totuuden nälkää ja jatkoivat Raamatun tutkimista Vartiotorni-seuran julkaisujen avulla. Eri puolilta maata tuli kirjeitä, joissa pyydettiin kirjallisuutta. Sen vuoksi Roberto Montero matkusti vuoden 1920 loppupuolella ympäri maata ja kävi joidenkin kiinnostusta osoittaneiden luona. Hän tapasi Méxicon kaupungista ryhmän, johon kuului silloin noin 13 henkeä, ja lisäksi muita kasvavia ryhmiä Monterreyssa, Guadalajarassa, Pueblassa ja Veracruzissa.

Vuoteen 1925 mennessä oli muodostettu useita luokkia eli seurakuntia. Muutamana seuraavana vuotena luokkien määrä nousi yhdeksään. Vuonna 1929 niistä oli kuitenkin jäljellä enää neljä.

Sitten vuoden 1929 lopulla veli Rutherford kiinnitti erikoishuomiota Meksikoon ja perusti Méxicon kaupunkiin haaratoimiston. David Osorio Morales, nuori  amerikkalaisveli, nimitettiin vastaamaan työstä. Kun työ saatiin paikallisesti paremmin järjestettyä, hyvän uutisen saarnaaminen sai uutta vauhtia.

Noihin aikoihin katolisen kirkon ja hallituksen välit olivat kireät. Joitakin katolisia kirkkoja oli suljettu. Kun Meksikon arkkipiispa Don José Mora y del Río arvosteli perustuslain säännöksiä vuonna 1926, hänet pantiin vankilaan. Kaikki tämä laukaisi niin sanotun cristero-sodan. Jälleen kerran sotilaat ottivat yhteen aseellisten oppositiojoukkojen kanssa keskellä maata. Noin neljän vuoden sotimisen jälkeen osapuolet pääsivät sopuun ja kirkoissa ryhdyttiin jälleen pitämään jumalanpalveluksia. Kirkon ja valtion suhteissa oli silti kyse vain molemminpuolisesta sietämisestä. Vuoden 1917 perustuslaki, joka rajoitti uskonnon harjoittamista, jäi voimaan. Meksikon kansassa oli joitakuita vanhurskauden nälkää ja janoa tuntevia ihmisiä, mutta harvat tiesivät, missä sen saisi tyydytettyä.

Hallitusviranomaiset suostuvat rekisteröintiin

Seuran haaratoimisto anoi 23. toukokuuta 1930 ministeriöltä Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran rekisteröintiä. Yhtenä päätavoitteena esitettiin muun muassa seuraava kohta:

”Että Kansainvälisen raamatuntutkijain seuran tavoitteena on kaikin mahdollisin keinoin tehdä tunnetuksi periaatteita ja totuuksia, joista on hyötyä kaikille yhteiskuntaluokille, mutta varsinkin alemmalle luokalle, pyrkien kohottamaan sen asemaa taloudellisesti samoin kuin moraalisesti, henkisesti ja fyysisesti.”

Anomuksessa viitattiin siihen, että päästäkseen tavoitteisiinsa Seura levitti painotuotteita ja käytti muita viestintäkeinoja, järjesti julkisia luentoja, joilla tarkasteltiin eri aiheita Raamatun valossa, sekä järjesti luokkia tutkimista varten.  Siihen aikaan Meksikon hallitus koetti tehdä lopun uskonnollisesta fanaattisuudesta ja sitä ruokkivasta tietämättömyydestä. Sen vuoksi anomuksessa korostettiin työmme sivistävää puolta. Toisen pykälän e-kohdassa, joka käsitteli Seuran uskonnollista toimintaa, sanottiin seuraavasti:

”Että sen jäsenet kunnioittavat syvästi ja ylistävät sekä sanoin että teoin taivaan ja maan Luojaa, Jehova Jumalaa, eivätkä ilmaise käsityksiään rituaalein, seremonioin jne. vaan ainoastaan esittämällä todisteita ja perusteita, jotka saavat sydämen vakuuttuneeksi, ja vastustavat ehdottomasti pappisjärjestelyä sekä sitä, että valvotaan omaatuntoa ja rajoitetaan järjen käyttöä.” Sen jälkeen todettiin yksiselitteisesti, että me ”emme muodosta uskonnollista lahkoa”, minkä tueksi esitettiin yksitoista kohtaa.

2. kesäkuuta 1930 ministeriöltä tuli vastaus, jossa sanottiin: ”Ministeriö antaa Kansainväliselle raamatuntutkijain seuralle luvan pyytämäänsä toimintaan, kunhan yhdistys ei riko sitä, mitä laissa on säädetty uskonnollisesta palvonnasta ja yleisestä järjestyksestä – – ”

 Myöhemmin, 14. joulukuuta 1932, täytettiin toinen anomus, jossa pyydettiin nimen vaihtamista Kansainvälisestä raamatuntutkijain seurasta Sociedad de la Torre del Vigíaksi (Vartiotorni-seuraksi) ilman, että aiemmin mainitut periaatteet muuttuisivat. Siihen lisättiin kuitenkin selventäviä kappaleita, joista seuraavassa on ote:

”Emme ota millään tavoin osaa politiikkaan. Me uskomme, että Jehova on taivaiden ja maan Luoja ja että Raamattu on hänen Sanansa, jossa ilmoitetaan hänen tarkoituksensa ihmiskunnan suhteen. Että hän on luvannut perustaa hallituksensa ja ulottaa valtansa yli maan Herran Jeesuksen Kristuksen johdolla ja että me elämme jo aikaa, jolloin tämä kaikkien maailman kansojen onnellisuudeksi koituva hallitus perustetaan.”

Eräässä myöhemmässä kappaleessa ilmoitettiin Seuran puolueeton kanta. Hallituksen ministeriö vahvisti saaneensa anomuksen 20. joulukuuta 1932. Näin Meksikon viranomaiset rekisteröivät yli 60 vuotta sitten Jehovan todistajien käyttämän laillisen yhdistyksen. Hyvän uutisen saarnaamistyö on levinnyt ympäri maan noiden varhain lueteltujen tavoitteiden mukaisesti.

Hyvä uutinen saapuu Chiapasin osavaltioon

Jo ennen rekisteröintiä hyvä uutinen saapui maan eteläosassa sijaitsevaan Chiapasin osavaltioon, ja sen toi eräs mies, joka ei itse ollut Jehovan todistaja eli raamatuntutkija, kuten heitä tuolloin kutsuttiin. Del Pino, tuolla alueella asunut varakas  mies, lähti Eurooppaan opiskelemaan lääketiedettä. Siellä ollessaan hän oppi monia asioita myös raamatuntutkijoilta. Palattuaan Meksikoon hän järjesti salin, johon hän kutsui työläisiä omistamaltaan Montserratin tilalta sekä paikallisia evankelisia pappeja. Hän osasi etsiä kohtia Raamatusta ja sai paljon iloa voidessaan selittää opillisia totuuksia läsnäolijoille.

Kuulijoiden joukossa oli eräs, jolla oli vastaanottava mieli ja sydän; hän oli nuori José Maldonado, joka vuonna 1924 oli töissä Montserratin tilalla. Ei ole mitään varmuutta siitä, että hänen työnantajansa tohtori Del Pino olisi koskaan ollut aktiivisesti Jehovan todistajien yhteydessä vaikka hankkikin Vartiotorni-seuran julkaisuja. Raamatun totuudet, joita nuori José kuuli, synnyttivät kuitenkin hänessä halun osallistua Raamatun totuudesta saarnaamiseen. Vuonna 1927 José asettui Tuxtla Gutiérrezeen, ja sieltä käsin hän kertoi hyvää uutista ja levitti raamatullista kirjallisuutta kautta koko Chiapasin osavaltion, vaikkei hän ollut saanut järjestöltä minkäänlaista valmennusta. Samoihin aikoihin Tapachulan kaupungissa Guatemalan rajan tuntumassa alkoi myös Josefina Rodríguez saarnata Raamatun sanomaa.

Muutaman vuoden kuluttua veli nimeltä Carreón kävi sekä José Maldonadon että Josefina Rodríguezin luona. Hän käytti veli Maldonadon kotia toimintansa keskuksena, jonne hän aina palasi täydentämään kirjalaukkuaan neljän viiden päivän välein työskennellessään koko Tyynenmeren rannikolla Arriagasta Tapachulaan. Maisemat olivat kauniita mutta vuoristotiet kehnoja, joten suurin osa matkasta oli taitettava jalan. Iltaisin veli Carreón piti puheita, joiden jälkeen hän tarjosi Seuran julkaisuja. Tällä tavoin levitettiin paljon kirjallisuutta. Hän kuitenkin myi saarnaamistyötä tehdessään samalla kaikenlaista kauppatavaraa.

 Méxicon konventissa vuonna 1931 kolporteeraajia kehotettiin keskittymään raamatullisen kirjallisuuden levittämiseen, sen sijaan että he olisivat myyneet muita tuotteita. Veli Carreón loukkaantui tästä ja lähti järjestöstä. Sitten hän lyöttäytyi yksiin Pérez-nimisen miehen kanssa Veracruzissa. Aikanaan he muodostivat ryhmän nimeltä Estudiantes Nacionales de la Biblia (Kansalliset raamatuntutkijat).

José Maldonadoon taas oli heti alusta lähtien tehnyt vaikutuksen se, että Jehovan järjestö on kansainvälinen. Se mitä hän kuuli Méxicon konventissa, liikutti häntä syvästi. Ohjelmassa korostettiin nimeä Jehovan todistajat sekä vastuuta, joka tuon nimen kantamiseen liittyy. Konventti ei ollut vielä loppunut, kun veli Maldonado oli jo päättänyt omistaa kaiken aikansa saarnaamiseen kolporteeraajana. Tosiasiassa hyvän uutisen saarnaajista oli huutava pula. Tuolloin koko maassa oli vain 82 todistajaa.

”Meksikossa on aluetta yllin kyllin”

Veli Maldonado halusi laajentaa palvelustaan ja ilmaisi siksi seuraavana vuonna haluavansa lähteä saarnaamaan Guatemalaan, joka on Chiapasin osavaltion rajanaapuri. Seuran Meksikon-haaratoimistosta tuli vastaus: ”Rakas Veli Maldonado. Meksikossa on aluetta yllin kyllin. Aluetta voisi sanoa jopa koskemattomaksi. Meksikossa on suunnilleen 15000000 asukasta. Ainakin 7000000 ihmiselle on annettava todistus, ja me olemme tavoittaneet vasta 200000 – – Noin sadalle kolporteeraajalle riittää työtä vielä viideksi vuodeksi. Tällä hetkellä heitä on kentällä vain 33. Voit siksi kuvitella, kuinka paljon työtä tässä maassa vielä on tehtävänä.” (Tämä suullinen todistus koski Jehovaa ja hänen tarkoituksiaan, ja sen yhteydessä levitettiin mahdollisuuksien mukaan kirjallisuutta.)

Veli Maldonado ja hänen vaimonsa suostuivat pyyntöön lähteä todistamaan Méxicosta etelään sijaitsevaan Morelosin  osavaltioon, sen jälkeen takaisin Chiapasiin ja myöhemmin Guerreroon, joka sijaitsee vähän matkaa Chiapasista länteen. ”Saavuttuamme Guerreron osavaltioon ostimme Volcán-nimisen aasin, johon vaimoni kiintyi kovasti”, veli Maldonado kertoo, ”koska Arcelian seudulla ei ollut yleisiä kulkuneuvoja. Aasin toiselle puolelle laitoimme kirjallisuuden ja toiselle puolelle vaatteita sisältävän matkalaukkumme.”

Vuoden 1933 lopulla veli Maldonado oli Veracruzin osavaltiossa itärannikolla. Sinne hänelle lähetettiin Méxicosta uudenlainen väline saarnaamistyötä varten: sähkökäyttöinen äänentoistolaite. Kun se oli yhdistetty kovaääniseen, suurikin yleisö saattoi kuulla levytetyn raamatullisen puheen. Veli Maldonado käytti tätä laitetta seurakunnan kokouksissa ja muissa tilanteissa todistaakseen julkisesti. Kun hän matkusti vaimonsa kanssa syrjäisiin paikkoihin todistamaan, he kuljettivat laitetta aasin selässä (kyse ei ollut Volcánista; se oli jouduttu myymään rahapulassa).

Veli Maldonado tekee työstään seuraavan tiivistelmän: ”Olin tienraivaajana vuosina 1931–41. Se merkitsi matkustamista, koska silloin tienraivaaja kävi läpi kokonaisia osavaltioita, ei vain yhtä paikkakuntaa.”

Vuosien ajan he kuljettivat pientä lastaan mukanaan. Toisinaan heitä uhattiin pistooleilla tai haulikoilla. Veli Maldonado heitettiin vankilaan, ja kerran häntä piestiin. Kun heidän tyttärensä täytti seitsemän vuotta, he katsoivat viisaimmaksi asettua Méxicoon. Siellä he jatkoivat palvelustaan. Eräässä vaiheessa veli Maldonado jäi pois järjestöstä mutta tuli myöhemmin takaisin ja palveli Jehovaa kuolemaansa saakka.

Pohjoiset osavaltiot saavat todistusta

Samanaikaisesti maan pohjoisosassa tuli joukko todistajia toisistaan tietämättä Yhdysvaltojen rajan yli julistamaan Valtakunnan sanomaa meksikolaisille.

 Yksi heistä oli Manuel Amaya Veliz, pitkä, laiha nuorukainen, joka oli kuullut totuudesta työtoveriltaan El Pasossa Texasissa vuonna 1922. Siihen aikaan hän oli toiminut aktiivisesti eräässä uudistuksia ajavassa ryhmässä. Hän selitti tilannettaan tähän tapaan: ”Minulla oli joitakin hullunpuoleisia ajatuksia. Pidin valtavasti kaikesta, mikä hyökkäsi pappeja, kapitalismia ja politiikkaa vastaan.” Työtoverinsa kutsusta hän meni kuuntelemaan Roberto Monteron pitämää puhetta. Vaikka Manuel epäröi aluksi, hän alkoi palvella Valtakunnan julistajana vuonna 1928. Hän kävi vihkiytymisensä vertauskuvaksi kasteella vuonna 1931, ja hänet nimitettiin ”luokanjohtajaksi” El Pasoon. Hän halusi kuitenkin tehdä enemmän totuuden levittämiseksi.

”Olin rukoillut Jehovalta, että hän sallisi minun tulla Meksikoon tekemään Valtakunnan työtä”, hän kertoi myöhemmin. Kun hän menetti työpaikkansa yhtiössä tapahtuneiden rajujen muutosten vuoksi, hänen saamansa eroraha riitti muuttoon. Samana vuonna kuin hän oli ollut kasteella, hän ja hänen vaimonsa pakkasivat vuoden 1926 mallia olevaan T-Fordiin ja pieneen peräkärryyn kaikki tavarat, joita he eivät saaneet myytyä, ja suuntasivat etelään kohti Chihuahuan osavaltiossa sijaitsevaa Ciudad Camargoa.

Saadakseen vähän rahaa Manuel meni torille ja levitti maahan joitakin tavaroita, joita hän oli tuonut mukanaan. ”Heti kun olin saanut kasaan muutaman centavon, menin Méxicoon ja ilmoittauduin haaratoimistoon”, hän muisteli. Järjestettiin niin, että hän saattoi aloittaa saarnaamisrynnistyksen Ciudad Camargosta.

Veli Amayan saarnaamisrynnistykset

”Aloin työskennellä omalla tyylilläni mutta aina järjestön ohjeiden mukaisesti”, veli Amaya sanoi. Hänellä oli runsas valikoima Seuran espanjankielisiä kirjoja: Vapautus, Sovitus,  Luominen, Hallitus, Ennustus, Elämä ja Valo. Hän antoi todistusta ja jätti kirjallisuutta niin paljon kuin kykeni. Jotkut alkoivat kiinnostua.

Veli Amaya matkusti ristiin rastiin, kunnes hän oli käynyt läpi sekä Chihuahuan että Durangon osavaltiot – suuren osan Pohjois- ja Keski-Meksikoa. Varmistaakseen, että hänellä olisi riittävästi kirjallisuutta käytettävänään, hän pyysi Seuraa toimittamaan kirjallisuuslähetyksiä matkansa varrelle osuviin kaupunkeihin, joista hän saisi ne niihin saavuttuaan. Usein hän vaihtoi kirjallisuutta ruokatarvikkeisiin, sillä monet ihmiset olivat liian köyhiä antaakseen rahalahjoitusta.

Coahuilan osavaltiossa La Lagunan alueella hän tapasi miehen, joka sanoi hänelle: ”Minäkin olen Jehovan todistaja.” Mies oli Florentino Banda, joka oli muuttanut Texasista etelään vuonna 1933. He työskentelivät yhdessä tuolla alueella, ja sitten veli Banda jäi huolehtimaan kiinnostuksesta, kun veli Amaya palasi kotiinsa Ciudad Camargoon. Myöhemmin veli Banda palveli vaimonsa kanssa matkatyössä.

Veli Amaya auttoi hyvin menestyksellisesti ihmisiä oppimaan totuuden ja tulemaan innokkaiksi Jehovan palvelijoiksi. Valle de Allendessa mies nimeltä Rodolfo Maynez oppi totuuden veli Amayan avulla. Veli Maynez puolusti totuutta monesti viranomaisten edessä, ja kerran hän haastoi paikallisen papin väittelyyn. Valle de Allendessa veli Amaya auttoi myös Bordierin perhettä. Gildardo Bordier palveli myöhemmin Seuran toimistossa Meksikossa, minkä jälkeen hän avioitui Roberto Monteron tyttären María Luisan kanssa. Yhdessä he ovat jatkaneet uskollisesti tähän hetkeen saakka.

Manuel Amaya palveli Jehovaa uskollisesti kuolinvuoteensa 1974 asti. Aikanaan hänen vaimonsa Angelita liittyi hänen kanssaan palvelemaan Jehovaa. Angelita palveli uskollisena yli 50 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1990.

 Miten työ edistyi Méxicossa?

Sen jälkeen kun Méxicoon oli perustettu haaratoimisto vuonna 1929, hyvän uutisen saarnaaminen oli edennyt nopeammin. Seuraavana vuonna pääkaupungissa toimi kolme luokkaa ja muualla maassa 19.

Hengellistä nälkää tuntevien joukossa oli muuan Méxicossa asuva nuorimies, joka kuului kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Hän tutki usein Raamattua työpaikallaan erään toisen kreikkalaisen kanssa. Eräänä päivänä vuonna 1929 hänen ystävänsä tuli liikkeeseen mukanaan kirja Jumalan aikakausisuunnitelma. He mieltyivät lukemaansa ja hankkivat lisää kirjallisuutta – kirjoja ja kirjasia. ”Nuo kirjaset sekä kirja Vapautus tekivät minuun syvän vaikutuksen”, Hércules Dakos kuvaili ensivaikutelmiaan.

 Heti samalla viikolla, jolla Hérculesia pyydettiin kokoukseen, hän tuli La Torre del Vigía -lehden tutkisteluun. Tuona päivänä hän meni kotiin mukanaan laatikollinen kirjoja ja kirjasia – osa itselleen ja osa jaettavaksi toisille. Pian hän alkoi kertoa sekä ystävilleen että asiakkaille Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Tuona samana vuonna 1929 hän kävi kasteella. Seuraavana vuonna hän jo pakkasikin laukkunsa, koska hän halusi innoissaan päästä kertomaan totuudesta sukulaisilleen Kreikassa.

Puolentoista vuoden kuluttua Hércules palasi Meksikoon entistä innostuneempana. Hän totesi seurakunnan, jonka yhteydessä hän oli ollut, kaksinkertaistuneen.

Hércules keskittyi erityisesti Méxicon keskusaukion ympäristöön. Hän löysi hallintorakennuksista monia kuulevia korvia. Hän kirjoitti myös kirjeen presidentille, ja tämän sihteerin vastauksessa kerrottiin, että presidentti hankkisi mielellään vähän kirjallisuutta.

Muutama kuukausi sen jälkeen kun veli Dakos oli saapunut Kreikasta, Meksikossa suoritettava työ sai piristysruiskeen.

Veli Rutherford vierailee Meksikossa

Méxicossa pidettiin konventti 26.–28. marraskuuta 1932. Veli Rutherford ja Eduardo (Edwin) Keller Seuran päätoimistosta Brooklynista New Yorkista olivat läsnä. Vierailun aikana veli Rutherford piti puheita viidellä radioasemalla. Ohjelmat kuultiin kautta koko maan, ja ne saivat hyvän vastaanoton.

Veli Rutherford järjesti Meksikon-vierailunsa aikana myös haaratoimistonvalvojan vaihdoksen, koska tämän oli havaittu syyllistyneen kristitylle sopimattomaan käytökseen. Roberto Monteroa pyydettiin muuttamaan Meksikoon  haaratoimistonvalvojaksi. Koska hän ei kuitenkaan päässyt heti tulemaan, veli Keller jäi johtamaan asioita väliaikaisesti.

Veli Montero saapui huhtikuussa 1933. Vähän aiemmin ilmenneet ongelmat työn johdossa olivat haitanneet kenttäpalvelusta; tarvittiin paljon hengellistä rakennustyötä. Vuoden 1933 marraskuun Boletínissa (Kiertokirjeessä, nykyään Valtakunnan Palveluksemme) olleessa raportissa paljastettiin: ”Vuonna 1932 saavutettu 253 työntekijän huippu putosi niin paljon, että vuonna 1933 huippu oli 105 – –. Helmikuussa määrä laski 48:aan.”

Monteron perheestä tulee Beetel-perhe

Miten haaratoimisto organisoitiin Monteron perheen saavuttua Meksikoon? Perheen poika, Roberto jr, joka nykyään asuu Los Angelesissa Yhdysvalloissa, kertoo:

”Saavuin Méxicoon perheeni mukana, kun olin viisivuotias. Asuimme kolmikerroksisessa talossa (kellarikerros mukaan luettuna), jonka Seura osti myöhemmin La Torre del Vigían ensimmäiseksi haaratoimistoksi. – –

Pian isäni pyysi veli Samuel Camposia haaratoimistoon hoitamaan tiliasioita, ja koska hän oli kaksikielinen, hän lisäksi auttoi isääni kääntämään kirjallisuutta espanjaksi. Äitini huolehti kenttäpalvelusraporteista ja arkistoista. Vuosien kuluessa isäni opetti minulle ja sisarelleni kone- ja pikakirjoitusta, jotta voisimme olla avuksi toimistossa.

Kun tulimme pätevämmiksi kirjoittajiksi, meillä oli koulusta kotiin palattuamme tapana kaiken muun ohella kirjoittaa käännösten käsikirjoitukset puhtaiksi ja auttaa kirjeenvaihdossa. Pidimme sitä suurena etuna. Ajan mittaan toimistoon tuli töihin muita veljiä: [Mario] Mar ja hänen vaimonsa Conchita, José Quintanilla ja hänen vaimonsa Severa, Carlos Villegas sekä vähäksi aikaa Daniel Mendoza. – –

 Yhtenä veli Marin monista tehtävistä oli vastata painokoneen toiminnasta. Kone oli hankittu, jotta voitaisiin painaa El Informadoria eli nykyistä Valtakunnan Palvelustamme sekä erilaisia jakeluilmoituksia, kutsuja ja toimistossa tarvittavia lomakkeita. Työskentelin hänen alaisuudessaan veli Alfonso Garcían kanssa, joka myös oli Beetelissä. Tehtävänämme oli latoa kirjakkeet käsin, hoitaa painokonetta ja käyttää paperileikkuria, jolla lomakkeet leikattiin lopulliseen kokoonsa. Olimme suunnilleen 13–14-vuotiaita aloittaessamme tuon työn. Opimme paljon sellaista, mistä on ollut hyötyä aikuisena, aivan niin kuin nekin nuoret veljet oppivat, jotka nykyään palvelevat eri Beetel-kodeissa.”

Koko maa oli hänen alueenaan

Yhdysvalloista tuli muitakin sellaisia, jotka olivat kuulleet, että rajan eteläpuolella tarvittiin kipeästi apuvoimia. Yksi heistä oli Pedro De Anda, joka oli ollut kasteella vuonna 1925. Muuan amerikkalaisveli, joka oli ollut jonkin aikaa Meksikossa, kertoi hänelle, että Meksikon maaperä oli hedelmällistä Raamatun totuudelle. Veli De Anda muutti hetkeäkään epäröimättä Meksikoon. ”Saavuin [Nuevo] Laredon kaupunkiin valtavan innokkaana aloittamaan palveluksen”, hän kertoo. Hän työskenteli tuosta rajakaupungista lähtien etelään Monterreyhyn ja sieltä edelleen Zacatecasin osavaltion puolelle.

Hän saapui gramofoni mukanaan Zacatecasissa sijaitsevaan Concepción del Oron kaupunkiin, meni kaupungin aukiolle ja laittoi levyn pyörimään. Millainen oli vastaanotto? Hän kertoo:

”Kesken puheen paikalle ilmestyi muuan upporikas, fanaattinen mies, joka alkoi puhua paikalle kokoontuneille ihmisille väittäen meidän olevan Neitsyen ja katolisen kirkon vihollisia – – Ihmiset rupesivat poimimaan keppejä ja kiviä  tarkoituksenaan tappaa meidät, joten sanoin: ’Hetkinen vain, kaupunkilaiset! Me emme ole eläimiä, joita voisitte kohdella niin kuin niitä. Olemme ihmisiä ja yritämme vain tuoda teille elämän sanomaa!’ Kysyin heiltä, olinko kenties pakottanut jonkun uskomaan sanomaani. Sitten kiitin heitä siitä, että he olivat kuunnelleet. Lopuksi laitoimme kirjallisuutemme ja gramofonin kokoon ja kävelimme tiehemme.”

Myöhemmin veli De Andan majapaikan luo kerääntyi raskaasti aseistautunut joukkio. Mistä oli kysymys? He olivat kaupungin baptisteja. He pitivät itseään Pedro De Andan ”veljinä” ja olivat tulleet puolustamaan häntä! Hän kiitti heitä ajatuksesta mutta selitti, ettei se ollut tarpeen, koska Jehova suojeli häntä.

Vähitellen veli De Anda laajensi alueensa käsittämään koko maan ja työskenteli pohjoisen lisäksi myös Durangon, Pueblan, Veracruzin ja Chiapasin osavaltioissa.

”Lähettäkää joku julistaja”

Mario Mar oppi totuuden vuonna 1934 tapaamatta ainoatakaan Jehovan todistajaa. Miten sitten hänestä itsestään saattoi tulla julistaja? Hän kertoo: ”Kerran, kun perheessämme sairasteltiin, menin käymään naapurissa. Huomasin kirjat Luominen ja Sovitus, ja koska olin vaikeassa tilanteessa, aloin lukea niitä.” Muutettuaan myöhemmin Yhdysvalloista San Miguel de Camargoon Tamaulipasin osavaltioon hän kirjoitti Seuralle. ”Siihen aikaan kaupungissa järjestettiin monia uskonnollisia  kulkueita kuivuuden vuoksi”, hän muistelee. ”Pyysin siksi Seuraa lähettämään jonkun julistajan puhumaan näille ihmisille, koska he olivat hyvin fanaattisia. La Torre del Vigíasta vastattiin, että ehdotukseni oli mainio ja että he nimittävät siksi minut aloittamaan saarnaamistyön siellä. He lähettivät minulle 75 espanjankielistä kirjasta, muun muassa kirjaset Maailman ahdinko – miksi? Parannuskeino, Vanhurskas Hallitsija ja Kansojen jakaminen.”

Kirjasten avulla Mario ryhtyi saarnaamaan hyvää uutista aluksi San Miguel de Camargossa ja myöhemmin sitä ympäröivissä kaupungeissa. Hän piti tästä työstä, joten hän kysyi Seuralta kirjeitse, voisiko hän palvella muuallakin. Seuralta tuli pikainen vastaus, jossa hänen alueekseen määrättiin Nuevo Leónin osavaltion pohjoisosa. Mario tarttui tehtävään empimättä. ”Kuljin ympäriinsä tienraivaajana, vaikken ollut kastettu”, hän sanoo. Häntä ei ollut myöskään valmennettu mitenkään, mutta Jehova auttoi. Myös Marion vaimo liittyi hänen seuraansa.

Kun vaimo myöhemmin sairastui, Mario kirjoitti jälleen Seuralle kysyäkseen, mihin heidän olisi parasta asettua joksikin aikaa. Seura lähetti heille Monterreyn kaupungissa asuvan Román Morenon osoitteen. Vihdoin he tapasivat muita Jehovan todistajia. Nyt Mario ja hänen vaimonsa pystyivät käymään kokouksissa, ja ennen pitkää heidät kastettiin.

Monterreyn konventissa vuonna 1935 veli Mar kutsuttiin palvelemaan haaratoimistoon. Aikanaan hänet lähetettiin usein alueenpalvelijaksi eli kierrosvalvojaksi.

Monet veljet eri puolilla maata muistavat veli Marin siitä, että hän oli ensimmäisiä, jonka välityksellä he tulivat kosketuksiin totuuden kanssa. Hän palveli uskollisesti kuolinvuoteensa 1988 saakka. Hänen vaimonsa palvelee edelleen Jehovaa uskollisesti.

 Raamatun totuus leviää luoteessa

Jehovan todistajien ryhmiä putkahteli esiin 1930-luvulla pohjoisessa ja lännessä – Baja Californian, Sonoran ja Sinaloan osavaltioissa – samaan tapaan kuin muuallakin maassa.

Culiacánissa Sinaloan osavaltiossa asuva Luciano Chaidez tapasi vuosikymmenen alussa erään naisen, joka oli aina puhumassa uskontoja vastaan ja sanoi, että ne kaikki olivat tuhoon tuomittuja. Jotkut pitivät häntä hulluna, mutta hän vain toisti, mitä oli oppinut kirjoista, joita hänen sisarensa oli hänelle lähettänyt Yhdysvalloista. Luciano hankki häneltä yhden noista kirjoista – espanjankielisen Jumalan harppu -kirjan – ja luki sen kolmeen kertaan. Hän vakuuttui siitä, että se oli totuus, joten hän kirjoitti Seuralle. Vastaukseksi hänelle lähetettiin kirjallisuutta, jonka avulla hän saattoi aloittaa kolporteerauksen tuolla alueella. Myöhemmin hän kävi kasteella eräässä konventissa vuonna 1934.

Kun veli Chaidez meni kolporteeraajaksi (tienraivaajaksi) Mazatlánin satamakaupunkiin, hän tapasi Gilberto Covarrubiasin, joka kävi pienen Jehovan todistaja -ryhmän kokouksissa. Saatuaan kannustusta Gilberto edistyi hyvin. Hän muistaa kasteensa elävästi. Veljet taluttivat hänet mereen, käskivät hänen painua pinnan alle ja pidätellä hengitystä niin kauan kuin pystyi. Kun hän nousi ylös, he julistivat hänet kastetuksi. Nykyään kaste suoritetaan tietenkin eri tavalla. Gilberto osoittautui kuitenkin innokkaaksi Jehovan palvelijaksi, ja hän edisti hyvän uutisen leviämistä johtaen paikallisia todistajia kenttäpalveluksessa heidän saarnatessaan kaikissa Mazatlánin ympäristön kaupungeissa.

Samalla alueella istui Pedro Saldívar vankilassa syytettynä rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hänen tyttärensä toi hänelle kirjoja ja lehtiä luettavaksi, jotta hän saisi aikansa kulumaan niinä yli kolmena kuukautena, joiksi hänet oli tuomittu.  Kerran nipun seassa oli J. F. Rutherfordin kirjanen. Pedroa lohdutti suuresti sen sanoma, joka kertoi Jumalan tarkoituksesta perustaa vanhurskas uusi maailma. Pian tämän jälkeen oikea rikollinen löydettiin ja Pedro vapautettiin. Hän ryhtyi viipymättä etsimään lisää kirjallisuutta, joka olisi samanlaista kuin hänen lukemansa kirjanen, ja löysikin sitä jonkin verran. Ennen pitkää eräs naapurissa asuva todistaja vei hänet kokouksiin, joita johti Gilberto Covarrubias. Gilberton tavoin Pedrokin aloitti saarnaamisrynnistyksen. Hän työskenteli pohjoisessa läpi Sinaloan osavaltion aina Sonoran osavaltion pohjoisosaan asti. Hänet muistetaan siellä vieläkin yhtenä ensimmäisistä kolporteeraajista, jotka levittivät Valtakunnan sanomaa tuolla alueella.

Jotkin heidän saarnaamisrynnistyksistään ulottuivat todellakin kauas, sillä todistajia oli vähän ja aluetta valtavasti. Kun Mazatlánin seurakunta muodostettiin virallisesti vuonna 1938, sen alueeksi määrättiin koko Sinaloan osavaltio.

Aarre ja kuollut aasi

Sonoran osavaltiosta länteen sijaitsee Baja Californian osavaltio, Meksikon luoteisrannikon suuntainen niemimaa. Vuonna 1934 eräs nuori Jehovan todistaja kulki noin kahden kolmasosan verran niemimaata alaspäin ja puhui  ihmisille Raamatusta. Tuon nuoren veljen työ tuotti hyvää satoa, mutta mitä hänelle itselleen tapahtui?

Esther Pérez kertoo: ”Vuonna 1934 eräs nuorukainen saapui La Purísimaan Baja Californiaan puhumaan Raamatusta. – – Isäni oli hallituksen töissä – – ja kertoi saaneensa Seuralta kirjeitä, joissa kyseltiin tästä nuorukaisesta, mutta hän ei tiennyt tästä mitään.” Nuorimies oli kadonnut. ”Viranomaiset etsivät mahdollista ruumista, mutta ainoa, mitä löydettiin, oli liekaan sidotun aasin luuranko – – Sen löytäneet ihmiset löysivät myös matkalaukun täydeltä kirjoja, joissa oli värikkäät kannet. – – He veivät matkalaukun kylään ja alkoivat lukea kirjoja. Vaikkeivät he ymmärtäneet niitä, he tajusivat, että niissä lainattiin erästä toista kirjaa – Raamattua.”

Koskaan ei saatu lopullisesti selville, mitä tuolle nuorelle todistajalle oli tapahtunut. Ihmiset kuitenkin lukivat hänen tuomaansa kirjallisuutta, ja jotkut heistä halusivat hartaasti oppia ymmärtämään Raamattua.

 Sen sijaan muuan kylässä asuva protestantti käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen seuraajia itselleen. Hän muodosti ryhmän niistä, jotka olivat kiinnostuneita lukemaan noita kirjoja. Myöhemmin he tilasivat La Atalayan ja alkoivat tutkia sitä. Sisar Pérez kertoo, kuinka tapahtumat kehittyivät:

”Koska tuo protestantti teki itsestään ryhmän johtajan, hän ei halunnut kenenkään olevan yhteydessä Seuraan. Sitten Seuralta tuli kuitenkin kirje, jossa kysyttiin, oliko paikkakunnalle mitään liikenneyhteyksiä, niin että he voisivat lähettää edustajan käymään. Juan Arce (protestantti) kielsi isääni vastaamasta Seuralle – – Siitä huolimatta isäni ja eräs toinen mies, Francisco, kirjoittivat Seuralle salaa kirjeen, jossa he kertoivat, että paikkakunnalle oli liikenneyhteydet ja että Seuran edustaja voisi tulla. – – Satuin olemaan kylässä, kun veli saapui. Hän oli nuori mies nimeltä Terán Pardo. – –

Ennen kuin veli seuraavana päivänä edes heräsi, koko ryhmä oli jo odottamassa päästäkseen tervehtimään häntä ja tekemään hänelle kysymyksiä. Veli järjesti iltapäiväksi kokouksen, jossa kaikki olivat läsnä – yhteensä noin 25 henkeä. Puheensa jälkeen hän kysyi: ’Kuka haluaa lähteä palvelemaan Jehovaa?’ Kaikki nostivat kätensä, ja sitten hän sanoi: ’Tulkaa paikalle huomenaamulla kello 9.00, niin neuvon teille, miten tätä työtä tehdään.’ Varhain seuraavana aamuna olimme kaikki siellä. Veli antoi meille kortin ja pyysi meitä ensin esittämään sen ja sitten tarjoamaan kirjasia. Muistan, että minut määrättiin äitini pariksi. Kun palasimme, olimme riemuissamme siitä, että olimme saaneet levitettyä kirjasia ihmisille.” Protestantti tietenkin vetäytyi pois, eikä häntä sen koommin näkynyt kokouksissa.

Kaakkois-Meksikossa voitetaan esteitä

Samaan aikaan työ kohtasi kaakossa suuria vaikeuksia. Chiapasin ja Tabascon osavaltioissa oli paljon köyhiä,  varsinkin kaukaisilla vuoristoseuduilla. Miten Valtakunnan sanoma tavoittaisi nuo ihmiset?

Daniel Ortiz asui Tuxtla Gutiérrezissa Chiapasissa oppiessaan totuuden vuonna 1932. Hän ja hänen perheensä ottivat Valtakunnan sanoman heti vastaan. Vaikkei heitä ollut neuvottu, miten kokouksia johdetaan, niin hänen perheensä ja muutamat muut – yhteensä 12 ihmistä – tutkivat yhdessä Seuran julkaisujen avulla. Myöhemmin veli Ortiz matkusti Méxicoon haaratoimistoon ja hankki kirjallisuutta jaettavaksi toisille. Hän palasi kotiin (nyt Cintalapaan) intoa puhkuen. Ryhmän lähtiessä kenttäpalvelukseen jotkut laittoivat kirjallisuuden reppuun, toiset käärivät sen paperiin, mutta hän ripusti kokonaisen laatikollisen paksulla narulla riukuun, jota kaksi julistajaa kantoi. Hän aikoi levittää paljon kirjallisuutta, ja sen hän myös teki.

Kun Ortizin perhe oli konventissa vuonna 1934, heitä pyydettiin liittymään tienraivaajien riveihin. Heidän alueenaan olisi Tabascon osavaltio. Veli Ortiz kertoo: ”Ostin kaksi hevosta, toisen kuormajuhdaksi, toisen 12-vuotiaalle tyttärelleni Estelalle. Kaikkiaan meitä oli viisi. Kanssamme olivat 15-vuotias tyttäreni, naimisissa oleva tyttäreni ja eräs 15-vuotias veli.”

He kävivät monissa Tabascon osavaltion kaupungeissa ja levittivät paljon kirjallisuutta. Mutta Tapijalapassa heidät pidätettiin ja vietiin esikuntaan. ”Pormestari itse oli eversti”, veli Ortiz kertoi myöhemmin. ”Hän kysyi minulta tylysti, enkö tiennyt, että tällainen kirjallisuus oli kielletty tässä osavaltiossa. Vastasin, että luulin meidän olevan Meksikon tasavallassa ja että minulla oli ministeriön myöntämä valtakirja. Hän sanoi, ettei se ollut sen arvokkaampi kuin paperi, jolle se oli kirjoitettu. He veivät kaikki meidän arvoesineemme ja laukuissamme olleen kirjallisuuden.”

 Enemmän veli Ortiz oli kuitenkin huolissaan kahdesta heidän ryhmänsä jäsenestä, jotka olivat toisessa kaupungissa. Veli Ortizin tytär ja eräs toinen sisar olivat siellä yhdessä todistamassa. Poliisi tiesi, että ryhmästä puuttui kaksi, joten he lähettivät miehiä etsimään näitä. ”Se tapahtui kello kuuden maissa illalla”, veli Ortiz sanoo. ”Kaupunki oli 20 kilometrin päässä vuoristoseudun takana, ja ulkona satoi kaatamalla. Laskin heidän pääsevän sinne puolenyön tienoilla. Minua hirvitti ajatella, mitä sisarille – kahdelle tytölle, joista toinen oli 16-vuotias, toinen 20-vuotias – voisi tapahtua noiden [miesten] käsissä. Toinen heistä oli tyttäreni, joten saatatte kuvitella, millaisia ajatuksia mielessäni risteili!” Hän rukoili hartaasti, kunnes ei enää jaksanut pysyä hereillä. Miten helpottunut hän olikaan seuraavana aamuna saadessaan tietää, että Jehova oli vastannut hänen rukoukseensa ja ettei tyttöjä ollut ahdisteltu!

Kun ryhmä oli ollut joitakin päiviä pidätettynä saamatta riittävästi ruokaa tai mahdollisuutta käydä kunnollisissa saniteettitiloissa, se määrättiin poistumaan osavaltiosta sotilaiden saattelemina. Päästyään vapaiksi he melkein ensimmäiseksi hankkivat palan saippuaa, etsivät joen sekä pesivät itsensä ja vaatteensa. Koska he olivat jälleen vapaita, he ryhtyivät heti saarnaamaan hyvää uutista, mutta tällä kertaa Chiapasin osavaltiossa. Esteistä huolimatta he eivät koskaan väsyneet kiertämään maata etsiessään Jehovan arvokkaita lampaita. He olivat tosi tienraivaajia.

Siihen aikaan Meksikon haaratoimisto huolehti myös Guatemalasta. Seura pyysi usein veli Ortizia käymään tuolla alueella auttamassa lampaankaltaisten ihmisten löytämisessä ja ruokkimisessa.

Vuonna 1972 veli Ortiz palveli 80-vuotiaana edelleen tienraivaajana. Hänellä oli monia mieluisia muistoja yli  neljäkymmentä vuotta jatkuneen toiminnan ajalta, mutta hän halusi hartaasti edelleen tehdä kaikkensa Jehovan palveluksessa. Hän sanoi:

”Vaikka vuodet jo painavat minua, Jehova antaa minulle jatkuvasti uutta voimaa, ja olen onnellinen nähdessäni, kuinka kansa, joka kantaa hänen nimeään, kasvaa. Se täyttää minut riemulla ja pakottaa minua suurempaan toimintaan – – Olen kiitollinen, mutta en löydä sanoja ilmaistakseni sitä, ja se saa minut kohdistamaan vähäiset voimani siihen, että jatkan eteenpäin.”

Olemme kertoneet tässä vain muutamia Jehovan palvelijoiden kokemuksia toista maailmansotaa edeltäneiltä vuosilta. Tähän kertomukseen on mahdotonta sisällyttää kaikkea. Useimmat niistä, jotka levittivät innokkaasti Valtakunnan sanomaa Meksikossa 1920- ja 1930-luvuilla, ovat jo kuolleet. Mutta kaikki, jotka jatkoivat uskollisesti Jehovan palvelemista joko huomattavassa mitassa tai siten, että siitä tiedettiin vain pienellä alueella, jättivät jäljittelemisen arvoisen esimerkin.

Valssi vaihtuu väkeväksi puheeksi

Vuosina 1938–43 palvelivat kaiutinautot erittäin tehokkaasti levitettäessä Raamatun totuuksia tässä osassa maailmaa. Meksikossa otettiin käyttöön seitsemän tällaista ajoneuvoa, joiden katolla oli kaiuttimet ja sisällä äänentoistolaite. Niillä esitettiin voimakkaita raamatullisia luentoja, jotka veli Rutherford oli alun perin pitänyt; myöhemmin ne oli levytetty espanjaksi Eduardo Kellerin toimiessa puhujana.

Kaiutinautoilla suoritettavaan työhön osallistuivat muun muassa veljet José Quintanilla (jota haaratoimistossa myöhemmin kutsuttiin hellästi ”vaariksi”), Daniel Mendoza ja Víctor Ruiz. Noin vuoden kuluttua siitä, kun José Quintanilla ja hänen vaimonsa olivat ensimmäisen kerran saaneet  joitakin Vartiotorni-seuran julkaisuja, he astuivat Beetel-palvelukseen. ”En ymmärtänyt työstä paljoakaan, koska olin ollut vasta hetken sen kanssa tekemisissä eikä minulla ollut paljon koulutusta”, veli Quintanilla muistelee. Hän otti silti heti vastaan kutsun tulla auttamaan niiden autojen korjaamisessa, joiden avulla oli määrä levittää Raamatun totuutta. Kun José oli työskennellyt muutaman kuukauden, veljet tajusivat, ettei häntä ollut vielä kastettu. Hänelle kerrottiin, että jos hän haluaa jatkaa Beetel-palvelusta, hänen täytyisi käydä kasteella. Hän suostui viipymättä tähän raamatulliseen vaatimukseen, ja hänet kastettiin elokuussa 1938.

Miten työtä suoritettiin näillä kaiutinautoilla? Yleensä viisi veljeä matkusti yhdessä. Saavuttuaan paikkakunnalle he soittivat opettavan raamatullisen puheen, jonka kaikki saattoivat kuulla. Sitten kaksi veljeä saarnasi talosta taloon kadun yhtä puolta ja toiset kaksi kadun vastakkaista puolta, samalla kun kuljettaja jäi autolle vastaamaan uteliaiden kysymyksiin. Veli Quintanilla kertoo vaatimattomasti: ”En tehnyt muuta kuin puhuin niille, jotka tulivat luokseni, ja tarjosin heille kirjallisuutta.”

Toisinaan ihmisten huomio yritettiin kiinnittää soittamalla levytettyjä valsseja ennen luentoa. Kuvittele, miten ihmiset yllättyivät, kun he musiikkia ensin kuunneltuaan kuulivatkin eloisan puheen, jossa paljastettiin väärä uskonto!

Tässä työssä mukana ollut Daniel Mendoza kertoo: ”Aluksi ihmiset olivat innoissaan – – mutta sitten he livahtivat kertomaan papille. Pian koko kaupunki kuohui, ja jotkut tulivat kepit ja kivet käsissään ajamaan meitä pois.”

Eräässä kaupungissa muuan pitkä, vahva mies yritti kääntää veli Quintanillan kaiutinauton kumoon. Mies oli juuri saanut toisen autonkyljen ilmaan, kun hän kaatui äkisti maahan. Säikähtäneenä ja peloissaan hän juoksi karkuun ja huusi: ”Älkää menkö lähelle: siinä on paholainen!” Mitä oli  tapahtunut? Voimakas sähköisku oli yllättänyt hänet. Veli Quintanilla oli nimittäin kytkenyt auton alustaan sähkövirran. Vaikkemme suosittele sellaista nykyään, niin hän suojeli sen avulla itseään ja laitteita äärimmäisen väkivaltaisilta ihmisiltä.

Senkin jälkeen kun kaiutinautot jäivät vähitellen käytöstä pois, todistajat käyttivät kannettavia gramofoneja. Haaratoimistossa valmistettiin noin 300 tällaista gramofonia. ”Vaari” Quintanilla oli pätevä tähänkin tehtävään. Hän muistelee tehneensä gramofonien koteloita ja asentaneensa niihin kaiuttimet ja moottorit. Hän sanoo: ”Ne testattiin, jotta saatiin selville, toimivatko ne kunnolla ja palvelisivatko ne vastedeskin hyvin, ja sitten ne lähetettiin veljille käytettäväksi talosta-taloon-työssä.”

Jonkin ajan kuluttua julistajia auttoivat tietenkin Informadoriin (Tiedonantajaan, nykyään Valtakunnan Palveluksemme) painetut esitykset ja saarnat sekä teokraattisessa palveluskoulussa  annettava valmennus, niin että he saivat paljon opetusta siitä, miten keskustella ihmisten kanssa ja miten vastata heidän kysymyksiinsä lainaamalla Raamattua.

Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuvat!

Jehovan todistajien keskuudessa alkoi 1940-luvun alussa monitahoinen opetusohjelma, joka vaikutti syvästi maailmanlaajuiseen Valtakunnan julistustyöhön. Tuohon ohjelmaan sisältyi muun muassa se, että haaratoimistojen henkilökuntaa valmennettiin hoitamaan työnsä samalla tavalla kuin se hoidetaan maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Valmennusta johti Nathan H. Knorr, josta oli tullut Vartiotorni-seuran presidentti vuonna 1942. Meksikon haaratoimisto hyötyi tästä hyvin suoranaisesti, kun veli Knorr vieraili täällä ensimmäisen kerran helmikuussa 1943. Vierailun aikana järjestettiin kaikkialta Meksikon alueelta saapuneille julistajille erikoiskokous, jossa hän kehotti heitä taistelemaan lukutaidottomuuden perintöä vastaan; tuo perintö kahlitsi Latinalaisen Amerikan kansaa, joka on pitkään ollut katolisen kirkon vaikutuksen alaisuudessa. Veli Knorr työskenteli myös paljon haaratoimiston henkilökunnan kanssa, ja hänen lähtöpäivänsä koittaessa haaratoimisto ja Beetel-koti olivat hyvin varustettuja ja huomattavasti paremmin organisoituja kuin ennen.

Meksikossa oli silti paljon työtä tehtävänä. Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien Jehovan ylistäjiä oli vähitellen tullut Meksikossa lisää, mutta kasvu oli ollut hidasta. Vuonna 1943 raportoi 1565 julistajaa toimintansa joka kuukausi, ja he uurastivat kovasti. Seurakunnan julistajat todistivat keskimäärin 28 tuntia kuukaudessa ja vakituiset tienraivaajat keskimäärin 137 tuntia.

Tuona vuonna Seura käynnisti koulun, jolla on ollut tavattoman suuri vaikutus Valtakunnan saarnaamistyöhön ja opetuslasten tekemiseen. Perustettiin Vartiotornin  raamatullinen korkeakoulu Gilead. (Myöhemmin nimi muutettiin Vartiotornin raamattukouluksi Gileadiksi.) Sen tarkoitus oli valmentaa kokeneita tienraivaajia palvelemaan missä tahansa maailmanlaajuisen kentän osassa, missä heitä saatettaisiin tarvita. Ensimmäiset kurssit alkoivat 1. helmikuuta. Joitakuita tulevista lähetystyöntekijöistä suunniteltiin lähettää Meksikoon.

Aluksi veljet törmäsivät juridisiin esteisiin yrittäessään hankkia viisumeita Gileadin käyneille lähetystyöntekijöille. Toinen maailmansota oli yhä käynnissä; lisäksi Nuevo Laredossa Tamaulipasin osavaltiossa (Yhdysvaltojen rajalla) oli puhjennut vaino todistajia vastaan, ja jotkut olivat joutuneet vankilaan. Tämä tilanne viivytti viisumeihin liittyvää paperityötä. Silloinen haaratoimistonvalvoja Juan Bourgeois selostaa vuoden 1945 raportissaan seuraavasti:

”Kun Vartiotornin raamatullisesta korkeakoulusta Gileadista ja sen päämäärästä ilmoitettiin ensimmäisen kerran, me täällä Meksikossa odotimme kärsimättöminä ensimmäisiä päättäjäisiä, koska luotimme siihen, että koko joukko Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä – nimenomaan ulkomaista teokraattista palvelusta varten valmennettuja  – lähetettäisiin työskentelemään käytännöllisesti katsoen koskemattomalle Meksikon alueelle. Lisäksi oli odotettavissa, että vihollinen kiihtyisi ja menisi mihin tahansa äärimmäisyyksiin veljiemme maahantulon estämiseksi. Elokuussa 1943 Seura ilmoitti, että noin 30 näistä opettajista (Gileadin käyneistä) määrättäisiin työskentelemään Meksikoon, mikäli voisimme hankkia tarvittavat luvat heidän maahan pääsyään varten.

Ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin toimiin hankkiaksemme luvat, mutta ilmaantui uskomaton määrä esteitä pysäyttämään näiden opettajien pääsyn Meksikoon. Olimme jo lähes luovuttaneet ja ajattelimme, että Jehova tahtoi toisin, kun veli Knorr saapui tänne tämän vuoden helmikuussa. Hän ei ottanut kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa vaan teki muutamia erikoisjärjestelyitä ja kas kummaa, ’mahdoton’ oli toteutunut! Maaliskuussa esteet kaatuivat niin, että veli ja sisar Anderson pääsivät tulemaan, ja pian sen jälkeen huhtikuussa seitsemän muuta teokraattista opettajaa, Gileadin ensimmäisen kurssin käyneitä, päästettiin maahan.”

Fred ja Blanche Anderson

Fred ja Blanche Anderson olivat rakastettuja voidellun jäännöksen jäseniä, jotka omistivat suurimman osan elämästään kokoaikaiseen palvelukseen Meksikossa. Erään nuoruusvuosina sattuneen onnettomuuden vuoksi veli Andersonin toinen jalka täytyi amputoida Meksikossa. Siitä huolimatta hän jatkoi kainalosauvojen avulla palvelusta alueellaan Méxicossa. Fred Anderson oli luonteeltaan kiltti ja iloinen. Veli Andersonin ja hänen viehättävän vaimonsa (jota hänen kristityt sisarensa kutsuivat lempinimellä Blanquita) läsnäolo täytti monien meksikolaisten sydämen rakkaudella ja kiitollisuudella.

Veli Andersonin omat sanat kertovat hänestä paljon. Hän sanoi: ”Me aloimme iloiten ja rukoillen järjestää elämäämme  ja valmentautua – – [ulkomaista palvelusta varten]. Gileadin valmennus auttoi meitä suunnattomasti tämän tekemisessä. Me teimme viisi ja puoli kuukautta työtä ja hikoilimme ja ponnistelimme ahtaaksemme kalloihimme niin paljon kuin suinkin voimme, mutta nuo kuukaudet kiitivät vilahtaen! Ja ennen kuin tiesimmekään, tuli lopettajaispäivä. Me luulimme, että ilomme oli täydellinen Gileadissa – että me emme voisi olla onnellisempia emmekä lähempänä Jumalaa. Mutta meidän oli opittava paljon, ja me teimme sen ulkomaisella työkentällämme.”

Vietettyään vuosia määräalueellaan hän sanoi: ”Emme tiedä, kuinka monta näistä nöyristä ihmisistä me olemme auttaneet tulemaan Jehovan loistavaan totuuden valoon. Mutta me tiedämme, kuinka suuri meidän ilomme on ollut saadessamme osamme Jehovan hyvyydestä.” Andersonit palvelivat  useita vuosia kierrostyössä Meksikossa ja jälkeenpäin Meksikon Beetelissä, jossa he päättivät maallisen vaelluksensa – Fred vuonna 1973 ja Blanche vuonna 1987.

Kumppanukset puolen vuosisadan ajan

Rosa May Dreyer, Gileadin käynyt hänkin, kirjoitti oltuaan ensimmäiset kymmenen vuotta Meksikossa, että 21:stä alun perin Meksikoon määrätystä lähetystyöntekijästä 11 oli voinut jäädä. Hän lisäsi: ”Olen varma, että nämä 11 sanovat kanssani: ’Vapaaehtoisesti en lähtisi minnekään muualle.’”

Maahan pääsyyn liittyneiden esteiden vuoksi Rosa May Dreyer ja Shirley Hendrickson palvelivat kaksi vuotta Texasin ja Meksikon rajan tuntumassa. Tuona aikana he oppivat vähän espanjaa. Vaikka Shirley on valoisa ihminen, hän muistelee heidän alueensa siellä olleen vaikeaa. Sen vuoksi hän oli ihastunut siitä, mitä hän löysi Méxicosta. Toisin kuin he olivat odottaneet, heidän tovereikseen ei aluksi määrätty paikallisia todistajia. Sen sijaan joku vei heidät kadunkulmaan ja sanoi: ”Tässä on alueenne” antamatta mitään valmennusta itse paikalla. Kaiken lisäksi he osasivat heikosti espanjaa. Siitä huolimatta he eivät lannistuneet, vaan suorittivat palveluksensa niin hyvin kuin taisivat. Shirley kertoo noista ajoista: ”Muistan, kuinka menin ensimmäiseen taloon hiukan vapisten ja levitin neljällä ensimmäisellä ovella kaikki neljä kirjaa, jotka minulla oli mukanani, niin että minun täytyi palata kotiin hakemaan lisää kirjallisuutta. Se rohkaisi minua, eikä työ enää koskaan tuntunut vaikealta.” Muutama vuosi sitten Shirley oli erään sellaisen sisaren häissä, jonka isoäidille hän oli johtanut raamatuntutkistelua ensimmäisinä vuosinaan Meksikossa. Mikä ilo olikaan nähdä 50 jälkeläisen tuosta suvusta palvelevan Jehovaa! Yksi oli palvellut matkavalvojana ja muuan toinen kuului Beetel-perheeseen.

 Shirley ja Rosa May olivat palveluskumppaneita vuodesta 1937 (ennen kuin he menivät yhdessä Gileadiin) aina vuoteen 1991, jolloin ”Rosita” kuoli määräalueellaan Meksikossa. Viisikymmentäneljä vuotta palvelusta – melkein koko ajan yhdessä!

Muita tulijoita

Yhteensä 56 ulkomaista Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää on osallistunut Meksikossa suoritettavaan jumalisen opetuksen suureen työhön. Edellä mainittujen lisäksi Gilead-koulun ensimmäiseltä kurssilta tuli muitakin: Rubén Aguirre, Charlotte Bowin, Maxine Bradshaw, Geraldine Church, Julia Clogston, Betty Coons, Russell Cornelius, Dorothea Gardner, Verle Garfein, Frances Gooch, Elva Greaves, Thurston ja Marie Hilldring, Fern Miller, Maxine Miller ja Pablo Pérez. Heitä saapui lisää niinkin äskettäin kuin vuonna 1988. Heidän kentällä suorittamansa palvelus toi iloa heille itselleen sekä toisille. Joskus sattui myös odottamattomia mutta mukavia tapauksia.

Esimerkiksi Charlotte Bowin määrättiin kahden Meksikossa vietetyn vuoden jälkeen El Salvadoriin. Vuonna 1956 hän avioitui Albert Schroederin kanssa, joka oli ollut hänen opettajansa Gileadissa ja josta myöhemmin tuli hallintoelimen jäsen.

Vuonna 1949 Maxine Miller avioitui Samuel Garcían kanssa. Tämä oli Gileadin käynyt lähetystyöntekijä, joka oli kotoisin Meksikosta ja palveli siihen aikaan Meksikon haaratoimistossa Seuran lakiasioiden hoitajana. Kun Maxine saapui Méxicon kaupunkiin vuonna 1946, siellä oli vain neljä ”komppaniaa” eli ryhmää. Vuonna 1961 niitä oli 70. Ja alkuvuodesta 1994 oli seurakuntien määrä Méxicossa ja sen esikaupunkialueilla noussut 1514:ään. Miten ihmeellisen kasvun hän näkikään! Oliko hänen kokoaikainen palveluksensa  yhtä juhlaa eikä mitään muuta? ”Ei, se ei pidä paikkaansa”, hän kerran totesi. ”On ollut myös koettelevia hetkiä ja vaikeita kokemuksia, mutta ilot jättävät surut kirkkaasti varjoonsa. Ja juuri nuo ilot näkyvät selvimpinä katsoessani taaksepäin tietä, jota olen kulkenut täyttäessäni elämäntehtävääni Jehova Jumalan palvelijana.” Hän kuoli vuonna 1992 palvellessaan yhä uskollisesti määräalueellaan.

Kun Esther Vartanian oli palvellut Meksikossa kahdeksisen vuotta, hän ja Gileadin käynyt Rodolfo Lozano, joka oli saapunut hiljattain maahan, menivät naimisiin vuonna 1955. Vaikka hän asui haaratoimistossa, hän todisti kaupungilla ja auttoi monia tuntemaan Jehovan. Hän menestyi erinomaisesti kokonaisten perheiden auttamisessa. Vaikka jonkun aviomies ei ehkä aluksi suostunut tutkimaan, Esther varmisti aina, että tämä jossain vaiheessa tuli tutkisteluun mukaan. Hänen harvinaisen miellyttävä puhetapansa sai monet suhtautumaan sanomaan suopeasti. Lähestyessään heitä hänellä oli tapana sanoa vierasvoittoisella espanjan kielellään: ”Honey, quiero hablarte de algo muy importante. [Rakas ystäväni, haluaisin kertoa sinulle eräästä hyvin tärkeästä asiasta.]” Ja he kuuntelivat. Nykyään sisar Lozano ja hänen miehensä palvelevat Meksikon Beetel-perheen jäseninä.

Rakkaudellisia kristittyjä valvojia haaratoimistoon

Jotkut Gileadista Meksikoon tulleet lähetystyöntekijät määrättiin luonnollisesti huolehtimaan eri tehtävistä haaratoimistossa, ja he tekivät oivallista työtä. Sitä ennen Juan Bourgeois oli palvellut haaratoimistonvalvojana Roberto Monteron jälkeen vuodesta 1943 vuoteen 1947, jolloin hänen täytyi palata Yhdysvaltoihin. Sitten Pablo Pérezistä, joka oli valmistunut Gileadin ensimmäiseltä kurssilta, tuli haaratoimistonvalvoja kolmeksi ja puoleksi vuodeksi.

Siitä eteenpäin on ollut muita, jotka ovat kantaneet tuon vastuutaakan ja toimineet rakkaudellisina valvojina.  Tehtävää hoitivat muun muassa Rodolfo Lozano neljä ja puoli vuotta, George Papadem kaksi vuotta sekä Samuel Friend seitsemän ja puoli vuotta. William Simpkins tuli haaratoimiston johtoon vuonna 1965, ja kun vuonna 1976 siirryttiin haaratoimistokomiteoihin, hän jatkoi Meksikon haaratoimistokomitean jäsenenä vuoteen 1986 saakka. Jokaisella oli jotain arvokasta annettavaa Valtakunnan työhön täällä Meksikossa. Robert Tracy saapui Meksikoon vuonna 1982 palveltuaan useita vuosia Kolumbiassa, ja siitä lähtien hän on ollut haaratoimistokomitean koordinaattorina.

Yhteydenpito ”komppanioihin”

Palvelusvuoden 1940 aikana ponnistelivat piiri- ja alueenpalvelijat (kierrosvalvojat) käydäkseen rohkaisemassa Jehovan todistajia kaikkialla Meksikossa. Lyhyen keskeytyksen jälkeen aloitettiin matkavalvojien työ uudelleen. Tällä kertaa veljille annettiin erikoisvalmennusta ennen heidän lähettämistään.

”Komppanioissa” eli ryhmissä vierailuun sisältyi paljon muuta kuin vain se, että osti linja-auto- tai junalipun ja lähti matkaan. Useimmat ryhmät olivat pieniä ja täysin syrjässä valtateistä tai rautateistä. Ennen kuin veljet lähetettiin matkaan, haaratoimisto kirjoitti kuhunkin ryhmään kysyäkseen, miten heidän luokseen pääsisi. Yhdestä ryhmästä vastattiin: ”Ainoa tämän paikan läheltä kulkeva linja on lennätinlinja.” Haaratoimisto raportoi Brooklyniin: ”Joihinkin komppanioihin päästäkseen palvelijan täytyy kulkea muulilla tai jalan, toisinaan päiväkausia yhteen menoon. Julistajat ovat suunniltaan ilosta vierailun johdosta, ja kaikki hyväntahtoiset ihmiset kokoontuvat kilometrien säteeltä yhteen hänen saavuttuaan.”

Jotkut Beetel-perheen jäsenet tarjoutuivat 1940-luvun puolivälissä käyttämään lomansa vieraillakseen ryhmissä, jotka heille toimistosta osoitettiin, jotta he voisivat auttaa veljiään  vahvistumaan. Samuel ja Alfonso García lähetettiin Silacayoápaniin Oaxacan osavaltioon. Matkustettuaan päivän linja-autolla heiltä meni kaksi päivää hevosten hankkimiseen, ja sitten he jatkoivat ratsain vielä kaksi päivää ennen kuin olivat määränpäässään. He omistivat viisi onnellista päivää kenttäpalvelukseen paikallisten todistajien kanssa; lisäksi he järjestivät kastetilaisuuden. Sitten he valmistautuivat paluumatkalle Méxicoon. Heidän työnsä oli kuitenkin  ärsyttänyt paikallista katolista pappia, joka vuorostaan oli yllyttänyt El Presidenten, paikallisen pormestarin, ryhtymään toimeen. Tuona yönä noin 25 miehen joukkio murtautui sen todistajan taloon, johon veljet olivat majoittuneina. Samuel García muistaa tapauksen elävästi.

Väkijoukolla oli aseinaan viidakkoveitsiä, miekkoja, puukkoja, nuijia ja pistooleja. He kävivät veljiin käsiksi, raahasivat heidät ulos ja hakkasivat heitä säälittä. Kun se kristitty sisar, jonka talossa he asuivat, yritti tulla väliin, häntä ja yhtä hänen poikaansa lyötiin. Toinen veli sai vasempaan käsivarteensa ja sormiin viiltoja, jotka ulottuivat luuhun saakka. Samalla kun heitä koko ajan hakattiin ja uhkailtiin heidät marssitettiin kaupungin ulkopuolelle. Mutta mihin heitä oltiin viemässä? Samuel García muistelee: ”He yrittivät hirttää meidät joihinkin puihin, mutta huomattuaan pelottomuutemme ja sen, että luotimme täysin Jehovaan, he päästivät meidät menemään. Meidän täytyi kävellä kaksi päivää vuoristoseudun läpi päästäksemme valtatielle.”

Sillä välin tieto vaikeuksista oli kantautunut haaratoimistoon. Seura lähetti kiireellisen vetoomuksen Oaxacan osavaltion kuvernöörille. Kun nuo kaksi veljeä lopulta pääsivät takaisin Beeteliin, vartiovuorossa ollut veli epäröi avata heille ovea, koska hän ei tunnistanut heitä; veljet oli mukiloitu niin pahoin. Kun veli García katsoo taaksepäin noihin tapahtumiin, hän muistaa niistä sen, että Jehova ei hylännyt heitä. Entäpä sisar, joka oli majoittanut heidät taloonsa? Hän kirjoitti toimistoon pyytääkseen lisää kirjallisuutta, jonka avulla hän voisi jatkaa todistustyötä.

Konventista toiseen

Muutamia vuosia ennen noita tapahtumia oli Adulfo Modesto Salinas, vilkas nuorimies, läsnä ensimmäisessä konventissaan. Vuosi oli 1941 ja paikkana Méxicon kansanteatteri.  Hänelle ei tuolloin tullut mieleenkään, että hän olisi jonain päivänä matkavalvoja.

Gonzalo Rodríguez, eräs veljienpalvelija (kuten kierrosvalvojia silloin kutsuttiin), kannusti Adulfoa anomaan Beetel-palvelukseen. Tämä kannustus johti siihen, että Adulfo ilmoittautui Beetel-palvelukseen Méxicossa vuoden 1947 joulukuussa. Samana vuonna alettiin Meksikossa järjestää kierroskonventteja. Aluksi Beetelin veljet organisoivat ne ja hoitivat niiden ohjelmat. Sitten vuonna 1951 Adulfo Salinas  nimitettiin maan ensimmäiseksi piirivalvojaksi, jonka oli määrä auttaa kierrosvalvojia ja palvella kierroskonventeissa. Rodolfo Lozano ja Samuel García antoivat hänelle hyödyllistä valmennusta hänen ensimmäisissä konventeissaan. Sitten he jättivät hänet jatkamaan matkaansa omin päin. Tuona vuonna järjestettiin eri puolilla maata 18 kierroskonventtia.

Alkuaikoina konventtijärjestelyjä ja piirivalvojan vastuutehtäviä ei ollut määritelty tarkasti. Joissakin konventeissa ei ollut lainkaan kierrosvalvojaa, joten paikalliset veljet järjestelivät asiat parhaan kykynsä mukaan. Piirivalvojan täytyi olla oikea tuhattaituri. Konventtipaikalle saavuttuaan hän auttoi veljiä osastojen pystyttämisessä. Hän kuljetti mukanaan äänilaitteita samoin kuin liesiä ja muita keittiötarvikkeita, joita tarvittiin kahvipistettä varten. Leonor Salinas auttoi miestään monin tavoin konventin järjestelyissä. Ensin he olivat koko päivän kenttäpalveluksessa, ja illalla he auttoivat konventtivalmisteluissa.

Veli Salinas muistaa, että ensimmäisiä kierroskonventteja varten ei ollut laadittu mitään yksityiskohtaista ohjelmaa. Veljet saivat esittää kysymyksiä, joihin hän sitten yritti vastata. He kysyivät esimerkiksi, onko sallittua käyttää sormuksia  ja rannerenkaita, onko eläinten tappaminen syntiä ja mitä luku 666 tarkoittaa. Voidakseen antaa perusteellisia vastauksia hänen täytyi kantaa mukanaan monia Seuran julkaisuja.

Vähitellen kierroskonventit suunniteltiin yksityiskohtaisemmin, ja kaikki sujui entistä kitkattomammin.

Kun veli Salinas oli palvellut piirivalvojana noin 13 vuotta, hänet kutsuttiin Gilead-kouluun vuonna 1964. Sitä varten hänen täytyi opetella englannin kieli. Se oli hänelle aikamoinen urakka, mutta hän hyötyi tuosta kurssista, ja hänet lähetettiin sieltä takaisin Meksikoon jatkamaan piirityötä. Hän jatkaa yhä kokoaikaista palvelusta joistakin terveysongelmista huolimatta. Hänen vaimonsa Leonor, joka on ollut hänen rinnallaan vuodesta 1955 lähtien, on antanut hänelle verratonta tukea. Veli Salinas toteaa: ”Katsahtaessani taaksepäin vuoteen 1941, jolloin opin totuuden, huomaan, että – – [yli 50] vuotta on jo vierähtänyt ja koko ajan olen oppinut ihmeellisiä asioita Jumalan sanasta. Vuonna 1941 olin alle kaksikymmenvuotias. Olen kiitollinen Jehovalle ja hänen järjestölleen siitä, että vailla tulevaisuutta ollut elämäni on vaihtunut elämäksi, jolla on tarkoitus.”

Konventteihin tullaan suurin ponnistuksin

Vuodesta toiseen konventit pidettiin Méxicossa, ja niissä kävi valtaosa meksikolaisveljistä. Joillekuille vähävaraisille se merkitsi kuitenkin huomattavia vaikeuksia. Kun konventit olivat pieniä, kaikki pääkaupungin ulkopuolelta tulleet majoitettiin Beeteliin. Sitten 1940-luvun alussa alettiin majoituksia järjestää veljien koteihin. Monien veljiemme köyhyys riipaisi sydäntämme, ja oli hyvin liikuttavaa nähdä, miten he ponnistelivat tullakseen maaseudulta Méxicoon nauttimaan hengellistä ruokaa.

Olimme erittäin iloisia, kun konventteja voitiin alkaa järjestää lähempänä heidän kotejaan. Enää heidän ei tarvinnut  matkustaa kovin kauas. Siitä huolimatta joidenkin veljien täytyi tehdä suuria uhrauksia päästäkseen konventtiin. Esimerkiksi vuonna 1949 matkusti Tabascon osavaltiosta 20 ystävää – 18 miestä ja 2 naista – yli 320 kilometriä jalkaisin päästäkseen konventtiin Veracruzin osavaltioon. He taivalsivat 15 päivää yhteen kyytiin! Kaikkiaan näiltä veljiltä kului koko matkaan suunnilleen 35 päivää.

La Torre del Vigía de México – kulttuurijärjestö

Muistat varmaan, että hallitus oli hyväksynyt La Torre del Vigía de México -järjestön vuonna 1932. Rajoitukset, jotka laki asetti kaikille uskonnoille, muodostivat kuitenkin esteitä. Todistajien ovelta-ovelle-työ nostatti vastalauseita, koska laissa vaadittiin, että ”kaikki julkiseen palvontaan liittyvä uskonnollinen toiminta täytyy tapahtua temppeleiden sisällä”. Samasta syystä heräsi myös vastalauseita julkisilla paikoilla järjestettävistä konventeistamme. Tämä oli ongelma, koska konventit kävivät kaiken aikaa suuremmiksi. Myös kiinteistöjen omistamiseen liittyi ongelmia, sillä laissa vaadittiin, että kaikkien uskonnollisessa käytössä olevien rakennusten tuli olla valtion omaisuutta.

Näistä ja muista syistä Seura päätti, että olisi viisasta järjestäytyä uudelleen ja painottaa enemmän työmme sivistävää luonnetta. Sen vuoksi 10. kesäkuuta 1943 anottiin ulkoministeriöltä La Torre del Vigían rekisteröintiä siviilijärjestönä, ja anomus hyväksyttiin 15. kesäkuuta 1943.

Tämän järjestelyn myötä kokouksissamme ei enää laulettu ja kokouspaikkoja alettiin kutsua kulttuuriopintosaleiksi. Kokouksissa ei rukoiltu ääneen, vaikka mikään ei voinut estää yksilöä esittämästä harrasta rukousta hiljaa sydämessään. Kaikkea, mikä näytti uskonnolliselta palvelukselta, vältettiin, ja tarkkaan ottaen kokouksemmehan on suunniteltu oppimista varten. Kun muissa maissa Jehovan todistajat alkoivat kutsua paikallisia ryhmiään seurakunniksi, käyttivät  meksikolaistodistajat edelleen termiä ”komppaniat”. Todistamista talosta taloon jatkettiin – vieläpä entistä innokkaammin – mutta suoranaista Raamatun käyttöä vältettiin ovilla. Sen sijaan julistajat opettelivat raamatunkohtia ulkoa voidakseen sitten lainata niitä. He käyttivät myös tehokkaasti kirjaa ”Varmistautukaa kaikesta”, johon on poimittu moniin aiheisiin liittyviä raamatunlainauksia. Itse Raamattua käytettiin vain uusintakäynneillä ja tutkisteluissa (joita sanottiin raamatuntutkistelujen sijasta kulttuuritutkisteluiksi).

Jehovan todistajien päätyö säilyi ennallaan; se oli Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaaminen.

Lukukoulut

Toimiaksemme sopusoinnussa La Torre del Vigían peruskirjan kanssa aloitimme kampanjan ihmisten luku- ja kirjoitustaidon parantamiseksi, sen lisäksi että autoimme heitä tuntemaan Raamatun opetuksia. Sen vuoksi La Torre del Vigía ilmoitti hallitukselle 17. toukokuuta 1946 keskuksesta, joka järjesti Méxicossa lukutaidon kursseja. Niitä johti José Maldonado.

Koska hallitus oli kiinnostunut parantamaan ihmisten luku- ja kirjoitustaitoa, se järjesti lukukouluihin oppikirjat aloittelevia oppilaita varten. Vartiotorni-seuran julkaistua myöhemmin espanjaksi kirjasen Learn to Read and Write (Opi lukemaan ja kirjoittamaan) alettiin käyttää sitä. Hallitus arvosti tätä hanketta. Se sanoi 25.1.1966 päivätyssä kirjeessään: ”Olen hyvin iloinen saadessani pääjohtajan suostumuksella onnitella laitostanne – – sen isänmaallisen yhteistyön johdosta, jota olette tehneet maan lukutaidottomien ihmisten hyväksi. – – Toivon, ettei innostuksenne laannu jatkaessanne tätä lukutaidottomuutta vastaan käytävää hellittämätöntä taistelua, jossa kaikki kunnon meksikolaiset ovat mukana.”

 Koulujen perustamisesta lähtien oli vuoteen 1966 mennessä opetettu 33842 ihmistä lukemaan ja kirjoittamaan. Ja vuoteen 1993 tultaessa heitä oli ollut yhteensä 127766. Lisäksi 37201:tä ihmistä oli autettu parantamaan luku- ja kirjoitustaitoaan. Vaikka nämä ihmiset opettelivat lukemaan ja kirjoittamaan, he oppivat myös arvostamaan hengellisiä järjestelyitä – Seuran valmistamia Raamatun tutkimisen apuvälineitä ja ryhmien kokouksia.

Jehovan järjestön moraalinen puhtaus

Kun kierroskonventit lähtivät käyntiin, alettiin Jehovan järjestöä myös puhdistaa entistä voimakkaammin. Meksikossa oli noihin aikoihin vallalla sellainen hyvin syvään juurtunut tapa, että nuori mies ”ryösti” nuoren naisen ja eli tämän kanssa avioitumatta. Pariskunnat olivat tottuneet tällaisiin väärän uskonnon suvaitsemiin vanhoihin tapoihin eivätkä yleensä menneet naimisiin. He vain elivät yhdessä keskinäisestä sopimuksesta. Monien kohdalla tilanne oli sellainen heidän tullessaan tekemisiin Jehovan todistajien kanssa.

Veli Salinas arvosti Raamatun moraaliperiaatteita ja auttoi veljiä ymmärtämään niitä (Matt. 19:3–9; Hepr. 13:4). Mihin tahansa hän menikin, hän kannusti heitä laillistamaan avioliittonsa.

Tämä ei ollut uutta Jehovan todistajille. La Torre del Vigía oli syys–lokakuun numerossaan vuonna 1924 käsitellyt kysymystä ”Olisiko sopivaa valita luokan vanhimmaksi veli, jota ei ole laillisesti vihitty puolisoonsa?”. Vastaus kuului: ”Se olisi täysin sopimatonta.” Vastaus perusteltiin Raamatulla. Annettiin myös sellainen suositus, että niitä, jotka eivät olleet järjestäneet aviosuhdettaan asianmukaiseksi, ei kasteta. Kaikesta huolimatta Meksikossa oli monia ryhmänpalvelijoita, joita ei ollut laillisesti vihitty.

Vuonna 1952 annettiin Jehovan todistajien hyödyksi kaikkialla maailmassa yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten  tuli panna asiat järjestykseen elämässään, mikäli mieli pysyä Jehovan järjestössä. Joissakin tapauksissa miehet olivat olleet naimisissa, lähteneet vaimonsa luota ja alkaneet elää toisen naisen kanssa eroamatta silti virallisesti vaimostaan tai avioitumatta toisen naisen kanssa. Jotkut olivat avioituneet uudelleen, vaikkeivät olleet eronneet entisestä vaimostaan. Näiden veljien tuli siksi ponnistella tosissaan oikaistakseen elämäntapansa ja voidakseen palvella Jehovaa.

Oli ilo nähdä, miten veljet osoittivat vastakaikua ja ryhtyivät tarpeellisiin toimiin laillistaakseen avioliittonsa. Joissakin ryhmissä vihittiin yhtaikaa 20 paria ja enemmänkin. Jotkut eivät kuitenkaan halunneet Jehovan vanhurskaista normeista huolimatta muuttaa elämäntapaansa. Osa heistä lähti järjestöstä itse, osa erotettiin.

Eräs veli muistaa, että kun hän ja hänen elämäntoverinsa menivät järjestön ohjeiden mukaisesti vihittäviksi, hänen lapsensa olivat heidän mukanaan. Kun tuomari kysyi: ”Tahdotko tulla liitetyksi tähän naiseen, ottaa hänet luoksesi ja pitää häntä vaimonasi, kunnes kuolema teidät erottaa?”, veli epäröi ennen vastaustaan. Tällöin hänen pikku tyttönsä – huolestunut ilme kasvoillaan – rohkaisi häntä sanoen: ”¡Dí que sí, papacito! [Isi kiltti, sano että tahdot!]”, jolloin hän pikaisesti antoi tuomarille myöntävän vastauksen.

Vaadittiin aikaa ja kärsivällisyyttä

Joiltakuilta vei aikaa sopeutua Jehovan järjestön korkeisiin moraalinormeihin, etenkin niihin, jotka koskivat avioliittoa ja alkoholin käyttöä, mutta vähitellen veljet ymmärsivät, kuinka tärkeää on mukautua Jehovan teihin (1. Piet. 4:3).

Haaratoimiston raportissa vuodelta 1953 sanottiin: ”Olemme saattaneet loppuun sen, minkä edellisenä vuonna aloitimme, nimittäin järjestön puhdistamisen niistä, jotka eivät ansaitse kuulua siihen. Tämä johti siihen, että  julistajamäärä putosi huomattavasti palvelusvuoden viiden ensimmäisen kuukauden aikana. Se laski niinkin alas kuin 7 prosenttiin alle viime vuoden keskiarvon, mutta helmikuusta eteenpäin se nousi niin paljon, että palvelusvuoden lopussa olimme saaneet 9 prosentin lisäyksen viime vuoden keskiarvoon verrattuna.” Lopulta, tultuaan asianmukaisesti puhdistetuksi, Jehovan järjestö oli Meksikossa valmis astumaan hengellisen kukoistuksen kauteen, joka on jatkunut nykyaikaan asti.

Unohtumattomia konventteja

Jotkin konventit ovat jääneet pysyvästi niiden mieleen, jotka olivat niissä läsnä. Yksi sellainen pidettiin Méxicossa 13.–15. huhtikuuta 1945. Kukaan ei saapunut sinne omalla henkilöautollaan. Yli 200 osanottajaa tuli junalla Monterreysta. Yhden vaunun ulkopuolelle oli kiinnitetty kilpi, jossa kerrottiin, mihin he olivat matkalla, ja jokaisella pysähdyspaikalla he todistivat junan luo tulleille kaupustelijoille ja uteliaille ihmisille. Päästäkseen konventtiin muuan perhe, johon kuului pieni vauva, käveli kotoaan Chihuahuasta seitsemän päivää, minkä jälkeen he jatkoivat matkaa junalla. N. H. Knorr ja F. W. Franz päätoimistosta New Yorkista olivat myös läsnä. Ensimmäisenä konventtipäivänä 1107 läsnäolijasta 717 lähti kenttäpalvelukseen mainostamaan esitelmää ”Yksi maailma, yksi hallitus”, jonka veli Knorrin oli määrä pitää Arena Méxicolla. Puhe sujuikin hyvin, vaikka jotkut katoliset häiriköt yrittivät keskeyttää kokouksen.

Jotkin ikimuistoisimmista konventeista ovat lähentäneet meksikolaistodistajia heidän muunmaalaisiin kristittyihin veljiinsä. Yksi tällainen huomattava konventti oli Jumalan tahdon kansainvälinen konventti New Yorkissa vuonna 1958. Osanottajia oli 123 maasta, ja heistä 503 oli tullut Meksikosta. Heillä oli tilaisuus kuulla ja tavata todistajatovereita  kaikista maailman osista sekä seurustella heidän kanssaan. Eräs toinen hyvin sydäntä lämmittävä konventti järjestettiin Méxicossa vuonna 1966, jolloin satoja osanottajia matkusti yli kymmenestä maasta Meksikoon ollakseen veljiensä kanssa läsnä suurimmassa konventissa, mitä La Torre del Vigía oli koskaan tässä maassa siihen mennessä järjestänyt. Tilaisuudessa oli läsnäolijoita yli 30 kertaa enemmän kuin vuoden 1945 Méxicon konventissa.

Seuran elokuvat

Lähestyttäessä 1950-luvun puoliväliä Seura esitteli uuden piirteen opetusohjelmassaan. Veli Salinas muistelee: ”Työtä edistivät suuresti Seuran 16 mm:n elokuvat Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, Onnellisuus Uuden maailman yhteiskunnassa, Jehovan todistajain Jumalan tahdon kansainvälinen konventti, ’Iankaikkisen hyvän uutisen’ julistamista ympäri maailman ja Jumala ei voi valehdella. Ne tekivät silminnähtävän vaikutuksen ihmisiin, jotka eivät tunteneet työtämme hyvin.” Ensimmäisessä elokuvassa esiteltiin, miten työt hoidetaan Seuran toimistoissa. Seuraavissa kolmessa elokuvassa kerrottiin konventeista, joita oli pidetty eri puolilla maailmaa. Viimeinen elokuva auttoi yleisöä hahmottamaan tärkeimpiä Raamatun tapahtumia ja ymmärtämään niiden merkityksen meidän ajallemme.

Näitä elokuvia esitettiin usein jonkin talon sisäpihalla tai vuokrasalissa. Näytöksiä varten jaettiin kutsuja, ja ne vetivät paljon väkeä paikalle. Jälkeenpäin otettiin muistiin niiden nimet, jotka halusivat lisää tietoa.

Vuonna 1958 Tenexpassa Guerreron osavaltiossa todistajat aikoivat esittää Seuran uusimman elokuvan kokouspaikkansa viereisellä tontilla. Veljien puhdistaessa tonttia saapui paikalle yllättäen poliisi, ja koko esitys alkoi näyttää epävarmalta. Poliisi käski ryhmänpalvelijaa menemään pormestarin  puheille. Veli teki niin, ja pormestari kysyi häneltä: ”Missä aiotte esittää elokuvan?” Kuultuaan vastauksen hän sanoi: ”Miksette esitä sitä täällä aukion soittolavalla?” ”No, jos sille ei ole mitään estettä . . .” Pormestari järjesti paikalle sähkövirtaa. Elokuvateatterista tuotiin penkkejä, ja jotkut jopa toivat omat tuolinsa, koska istumapaikkoja oli vain 900. Paikalle kerääntyi noin 2000 ihmistä, ja he tekivät tuosta tilaisuudesta todellisen juhlan, jossa jaettiin ruokaa kaikkien nautittavaksi. Aina kun veli Salinas näytti Seuran elokuvia pohjoisissa osavaltioissa, yleisöä oli paikalla 500, 800 tai jopa 1000 henkeä.

Haaratoimistotilat pidetään kasvun tasalla

Kun Roberto Montero perheineen muodosti Meksikon Beetel-perheen, niin Méxicossa Melchor Ocampon katu 71:ssä sijainnut talo, johon he olivat muuttaneet, oli riittävän tilava asunnoksi ja haaratoimistoksi. Meksikossa oli tuolloin vain satakunta aktiivista Valtakunnan julistajaa. Mutta vuoteen 1946 mennessä heidän lukumääränsä oli noussut 3732 todistajaan, jotka oli järjestetty 223 ryhmäksi. Jotta olisi voitu huolehtia laajakantoisesta opetusohjelmasta, jota Jehovan todistajat pitivät käynnissä kautta koko Meksikon, tarvittiin suurempia tiloja. Olikin siksi sopivaa, että tuona vuonna valmistui ja otettiin käyttöön uusi haaratoimisto ja Beetel-koti, joka oli aivan entisen rakennuksen vieressä.

Vuonna 1962 nuo tilat olivat ääriään myöten täynnä, joten oli aika vihkiä käyttöön uusi, viisikerroksinen haaratoimistolaajennos. Siihen kuuluneessa pienessä painossa valmistettiin espanjankielistä Tiedonantajaa (nykyään Valtakunnan Palveluksemme) sekä lomakkeita haaratoimistoa varten ja niille 27000 todistajalle, jotka osallistuivat tuolloin aktiivisesti teokraattiseen opetustyöhön Meksikossa. Tuon toimiston alaisuudessa alkoi myös Valtakunnan palveluskoulu  opettaa ryhmänvalvojia ja erikoistienraivaajia, joita oli eri puolilla maata.

Uskonnollinen fanaattisuus jatkuu

Vaikka hallitus oli vuosikymmenien ajan yrittänyt saada uskonnollisen fanaattisuuden loppumaan ja vaikka Jehovan todistajien työ tunnettiin hyvin koko maassa, niin se, miten todistajat olivat menestyneet opettaessaan ihmisiä, raivostutti pappeja. 1960-luvulla vastustus kävi joissakin paikoissa kiihkeämmäksi kuin koskaan.

Esimerkiksi Méxicon osavaltiossa sijaitsevassa Los Reyes de la Pazin kaupungissa oli tarkoitus järjestää kierroskonventti 4. ja 5. elokuuta 1963. Paikallinen pappi oli kiinnittänyt kirkkonsa seiniin kaiuttimia ja suunnannut ne suoraan kohti konventtipaikkaa, ja kun konventti alkoi, hän yritti hukuttaa ohjelman oman äänensä alle. Hän puhui tunteellisesti ja sinkosi syytöksiä todistajia vastaan piiskatakseen kirkkoväen silmittömään raivoon. Sadat katolilaiset, jotka yleensä olivat rauhallisia ja ystävällisiä, yllytettiin väkivaltaan. He syöksyivät ulos kirkosta keräämään keppejä, nuijia ja kiviä. Sitten hillitön väkijoukko ryntäsi konventtipaikalle todistajien kimppuun. Yli 30 todistajaa loukkaantui. Lisäksi kahta todistajien taloa kivitettiin, ja niiden seinät revittiin alas.

Liittovaltion maantiepoliisi tuli kuitenkin väliin juuri sopivaan aikaan, ja heidän ansiostaan kaupungin ulkopuolelta tulleet veljet pääsivät lähtemään turvallisesti. Maanantaina armeija viimein hajotti vihaisen väkijoukon.

Excelsior-päivälehdessä 6.8.1963 annettiin seuraava raportti: ”Los Reyesin seurakunnan pappi Jesús Meza, jonka oikeusviranomaiset totesivat mellakoiden alkuunpanijaksi, pakeni kaupungista autolla, ja häntä saattelivat sadat hänen seurakuntalaisensa aseinaan kiviä, nuijia ja viidakkoveitsiä.”

 Tuo väkijoukon hyökkäys auttoi kuitenkin avaamaan joidenkuiden vilpitönsydämisten ihmisten silmät. Todistajat saivat erinomaisia tuloksia saarnatessaan jälleen jonkin ajan kuluttua tuossa kaupungissa. Ihmiset häpesivät käytöstään ja alkoivat pikkuhiljaa kuunnella. Väkijoukon hyökkäyksen aikoihin alueella oli kaksi ryhmää. Niistä on kasvanut noin 50 lisää.

Uskonnollista suvaitsemattomuutta Sahuayossa

Michoacánin osavaltiossa sijaitseva Sahuayo oli toinen paikka, jossa puhkesi häpeällistä vainoa. Se tapahtui elokuussa 1964. Erikoistienraivaajat olivat saarnanneet siellä innokkaasti, ja he pitivät jo joitakin kokouksia pienen kiinnostuneiden ryhmän kanssa. Toisaalta paikallisen papin keräämät väkijoukot olivat uhkailleet ja solvanneet heitä. Tätä huonoa kohtelua tuli niin Sahuayon kuin sen lähellä sijaitsevan Jiquilpáninkin asukkaiden taholta. Useammin kuin kerran veljet joutuivat vastatusten väkijoukkojen kanssa, joissa oli 200–300 henkeä.

Elokuun 13. päivänä tilanne kiristyi äärimmilleen, kun runsaat 5000 ihmistä piiritti erään tienraivaajan asunnon. Heillä oli mukanaan bensiiniä, ja he aikoivat sytyttää talon tuleen ja polttaa sen maan tasalle asukkaineen päivineen. Talossa oli yksi veli, viisi sisarta ja kuusivuotias tyttö. Muutama poliisi koetti pysäyttää kiihtyneen väkijoukon, mutta ilman mainittavaa tulosta. Ratkaisevalla hetkellä paikalle ilmaantui kuitenkin odottamatta kolme kuorma-autolastillista sotilaita. Todistajat vapautettiin nopeasti, ja väkijoukko pakotettiin hajaantumaan. Kun sanomalehdissä kommentoitiin tapahtunutta, niissä pahoiteltiin syvästi papiston suvaitsematonta käytöstä, josta koko ongelma oli johtunut.

Tilanne oli ollut niin vaarallinen, että katsottiin viisaaksi siirtää erikoistienraivaajat pois alueelta. Aikanaan Seura lähetti kuitenkin tienraivaajia lähistöllä oleviin kaupunkeihin,  ja varovasti he etenivät koko ajan lähemmäs Sahuayoa ja Jiquilpánia. He menestyivät niin hyvin, että vuonna 1974 – kymmenen vuotta tuon hyökkäyksen jälkeen – Jiquilpániin perustettiin ryhmä ja vuonna 1990 perustettiin oma ryhmä myös Sahuayoon.

Mies joka tavoitteli jotain takataskustaan

Kun otetaan huomioon tällainen väkivaltainen vaino, niin voidaanko todistajia syyttää siitä, että he toisinaan olivat hiukan pelokkaita? José Mora muistaa erään sellaisen kokemuksen Jaliscon osavaltiosta. Nyt tapaus naurattaa häntä, mutta silloin hymy ei ollut yhtä herkässä.

Keskustellessaan erään miehen kanssa hän oli juuri lainannut psalmia 115:16: ”Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisten lapsille.” Äkkiä mies työnsi kätensä housujensa takataskuun. Veli Mora luuli hänen tavoittelevan jotakin asetta. Mutta helpotuksen huokaus: mies vetäisikin esiin kirjan, joka sisälsi Uuden testamentin ja Psalmit! Hän tarkisti kohdan omasta Raamatustaan ja otti sanoman vastaan. Hyvin nopeasti tästä miehestä ja koko hänen perheestään tuli Jehovan todistajia. ”Hän oli kuitenkin huomannut pikku hermostumiseni”, veli Mora kertoo, ”joten kun nykyään tapaamme silloin tällöin, muistelemme tuota tapausta ja nauramme.”

Ilahduttavaa vastakaikua viime vuosina

Vainosta huolimatta Jehovan ylistäjien määrä jatkoi kasvuaan kautta maan. Hyvän uutisen julistaminen tehostui veljien ymmärtäessä koko ajan paremmin Raamattuun ja järjestöön liittyviä asioita. Julistajat tajusivat vähitellen, kuinka tarpeellista oli huolehtia osoitetusta kiinnostuksesta ja huolehtia lampaista. Tämä johti raamatuntutkistelujen lisääntymiseen. Vuonna 1970 johdettiin kuukausittain keskimäärin 43961:tä tutkistelua; kymmenen vuotta myöhemmin luku  oli noussut 90508:aan. Joitakin näistä johdettiin ihmisille, jotka edistyivät pikavauhtia.

Näin kävi Lino Moralesille ja hänen vaimolleen. Lino lähti toverinsa kanssa pyhiinvaellusmatkalle Guatemalaan erääseen kaupunkiin, jossa oli Neitsyt Marian patsas. (Hän asui Meksikossa Chiapasin osavaltiossa.) He olivat sopineet menevänsä kumpikin erikseen patsaan eteen rukoilemaan. Lino kertoo: ”Kun häntä ei kuulunut takaisin pitkään aikaan, kurkistin hyvin kunnioittavasti kappelin sisään, ja voi mitä jumalanpilkkaa! Toverini oli nostamassa Neitsyen kaavun lievettä! Kun parkaisin hänelle: ’Mitä sinä oikein teet?’, hän teeskenteli nopeasti rukoilevansa. Pyysin häntä haastavaan sävyyn tulemaan ulos, ja kun hän oli tullut, kohotin nyrkkini iskeäkseni häntä. Häneltä kesti melkoisen tovin saada minut vakuuttuneeksi siitä, mitä hän oli ollut tekemässä. Rauhoituttuani hän kertoi, kuinka hänen uskonsa patsaaseen oli romahtanut, kun hän polvistuttuaan suutelemaan sen jalkoja oli huomannut, että vain kasvot ja jalat oli hiottu sileiksi mutta vaatteen alla oli vain pieniä puupalasia.”

Tuo tapaus sekä hänen pienen poikansa kuolema vaikuttivat syvästi Linon näkemyksiin. Mitä sitten tapahtui? Hänen vaimonsa muistelee: ”Kaksi naista tuli ovelleni puhumaan minulle Raamatusta, ja pian he olivat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että he puhuivat totta. He jättivät minulle erään kirjan ja lupasivat palata myöhemmin. Heti heidän lähdettyään alkoi sataa. Sateen jatkuessa naiset palasivat päästäkseen suojaan, mutta tällä kertaa miestensä kanssa. Sade ei kuitenkaan hellittänyt koko iltapäivänä, ja heidän täytyi yöpyä talossani. Käytimme tuon ajan hyödyksi – he kertomalla ja minä oppimalla Raamatun totuuksia. Varhain seuraavana päivänä he lähtivät mutta lupasivat palata. Veli, joka johti puhumista, oli vakituinen tienraivaaja. Hän oli vaimonsa kanssa kotoisin osavaltion eteläosasta; heidän toverinsa  Caralampio oli La Trinitarian kaupungista. Suureksi yllätyksekseni mieheni palasi kotiin vielä samana iltapäivänä. (Lino oli töissä kaukana sijaitsevassa maaseutukoulussa.) Illallisen jälkeen kerroin hänelle, että muutama saarnaaja oli käynyt luonani ja jättänyt minulle erään kirjan. Aloimme yhdessä tarkastella kirjaa ja pohtia sitä, mitä he olivat minulle selittäneet, emmekä saaneet laskettua kirjaa käsistämme. Ennen kuin tajusimmekaan, yö oli kulunut ja alkoi sarastaa. Emme ehtineet nukkumaan lainkaan.”

Linon vaimo alkoi valmistaa heille aamiaista sillä välin kun Lino satuloi hevosen. Hän matkusti tuona aamuna 20 kilometriä aina La Trinitariaan saakka etsimään Caralampiota. Hän löysi tämän talon, mutta ketään ei ollut kotona, koska Caralampio oli lähtenyt saarnaamaan. Lino jätti kuitenkin naapurille viestin. ”Palasin kotiin vähän alakuloisena”,  Lino muistelee, ”mutta minkä yllätyksen koimmekaan! Aikaisin seuraavana aamuna kuulin jonkun kolkuttavan ovelle. Kun menin katsomaan, niin siellähän ne saarnaajat olivat! He olivat saaneet illalla kello seitsemän nurkilla viestin siitä, että olimme etsineet heitä. He olivat laittautuneet matkaan viipymättä, kävelleet koko yön ja saapuneet talolleni aamunkoiton aikoihin. Huolimatta siis välimatkasta ja siitä, että oli yö, nuo saarnaajat olivat tekemässä uusintakäyntiä jo kahden vuorokauden kuluessa siitä, kun he olivat jättäneet kirjan.”

Uusintakäynti kesti kolme päivää! Sinä aikana he opettivat Linolle ja hänen vaimolleen Jumalan sanan perustotuudet. Neljäntenä päivänä he molemmat lähtivät todistajien kanssa saarnaamaan toisille. Tämä oli alkuna sille, että eräs suuri perhe alkoi palvella Jehovaa.

”Palauttakaa poikani henkiin tai heitän teidät ulos”

Myös Edilberto Juárez Oaxacan osavaltiosta otti totuuden vastaan nopeasti. ”Surin veljeni ja poikani kuolemaa; he olivat tehneet itsemurhan samana päivänä”, hän muistelee. ”Saatuani tietää tuosta hirveästä tapauksesta käännyin heti jumalieni (jumalankuvieni) puoleen, jotka täyttivät kokonaisen seinän talostani, ja sanoin niille, että niiden on palautettava poikani henkiin, tai muuten minun täytyisi heittää ne ulos. Todettuani kahdeksan päivän jälkeen, etteivät jumalat olleet osoittaneet voimaansa mitenkään, siivosin ne ulos talostani. Vuodatin katkeria kyyneliä rakkaiden omaisteni menetyksen vuoksi.

Muuan opettaja yritti lohduttaa minua. Hän antoi minulle Uuden testamentin ja pyysi minua lukemaan sitä. Koska en kuitenkaan ollut milloinkaan nähnyt Raamattua, se ei kiinnostanut minua, joten laitoin sen vain talteen. Noihin aikoihin  muuan helluntailainen tuli luokseni. Kesken keskustelumme huomasin erään salkkua kantavan miehen. Helluntailainen tunnisti hänet Jehovan todistajaksi ja ehdotti, että pyytäisimme hänet sisään, koska hän tietäisi Raamatusta enemmän. Todistaja tuli sisään ja saatuaan tietää surustani alkoi kertoa minulle ylösnousemuksesta. Se kiinnosti minua erittäin paljon.”

Todistaja alkoi käydä Edilberton luona säännöllisesti, vaikka se merkitsi hänelle aina pitkää patikkamatkaa. ”Sitten rupesin puhumaan toisille uudesta uskostani”, Edilberto sanoi. ”Kolme heistä kiinnostui totuudesta ja alkoi kokoontua kotonani. Niinpä julistajan tullessa luoksemme meitä oli neljä odottamassa raamatuntutkistelua.”

Lyhyitä ”kulttuuritutkistelukursseja”

Kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, jota kutsuttiin aikanaan ”siniseksi pommiksi”, julkaistiin vuonna 1968, ja meitä kannustettiin tutkimaan se ihmisten kanssa puolessa vuodessa. Mutta kaikilta se ei vienyt niin kauan. Kerran tutkistelu johdettiin vajaassa kahdessa viikossa. Haaratoimisto kertoi siitä seuraavasti:

”Muuan nainen oppi totuuden Vartiotornin lahjatilauksen kautta. Kun piiripalvelija vaimoineen vieraili naapurikaupungissa, nainen tuli kierroskonventtiin. Keskustellessaan hänen kanssaan veli ja hänen vaimonsa huomasivat hänen vilpittömän halunsa palvella Jehovaa ja auttaa pienen kotikaupunkinsa asukkaita. Sen vuoksi hänelle alettiin järjestää tutkistelua Totuus-kirjasta. Ongelmana oli se, ettei ollut riittävästi aikaa tutkia sitä Seuran hahmotteleman aikataulun mukaisesti, koska nainen olisi konventtikaupungissa vain kaksi viikkoa, minkä jälkeen hän palaisi pienkoneella vuorilla sijaitsevaan kaupunkiinsa. Siksi piiripalvelijan vaimo tutki hänen kanssaan tiiviisti kahden  viikon ajan. Itse asiassa tutkistelu johdettiin perjantaista perjantaihin 30 tunnissa, ja Totuus-kirja käytiin kokonaan läpi. Koska nainen halusi hyödyntää käytettävissä olevan ajan, niin joinakin iltapäivinä ja iltoina piiripalvelija ja hänen vaimonsa vastasivat parin kolmen tunnin ajan hänen moniin kysymyksiinsä. Noiden kahden viikon jälkeen hän oli alleviivannut kaikki vastaukset kirjastaan ja malttoi tuskin odottaa pääsevänsä syrjäiseen kaupunkiinsa auttamaan toisia.”

Ennen lähtöään kaupungista toisen viikon lopussa hän kävi kasteella. Päästyään taas kotiin hän johti pian itse kahdeksaa tutkistelua, ja lisäksi paikkakunnalla johdettiin Vartiotornin tutkistelua, jossa kävi 15 henkeä, ja sinne muodostettiin seurakunnasta erillään oleva ryhmä. Nykyään siellä on seurakunta.

Vanhimmistojärjestely hyödyttää ”komppanioita”

Sopusoinnussa uskollisen ja ymmärtäväisen orjan antamien raamatullisten neuvojen kanssa järjestettiin ”komppanioiden” eli ryhmien valvonta uudelleen vuonna 1972. Yksi ”komppanianpalvelija”, joka valvoi kaikkea, oli määrä korvata vanhimmistolla. Näin tehtiin siinä määrin kuin mahdollista. Silloin – kuten vieläkin – oli kuitenkin useita ryhmiä, joissa julistajat saivat olla kiitollisia, jos heidän keskuudessaan oli yksi tai ehkä kaksi vanhimman vaatimukset täyttävää veljeä. Monista entisistä ryhmänpalvelijoista tuli uuden järjestelyn myötä vanhimpia, mutta jotkut eivät todellisuudessa täyttäneet Raamatun asettamia vaatimuksia. Ne, jotka nyt katsottiin päteviksi, eivät saaneet kohdella laumaa ankarasti, niin kuin jotkut olivat aiemmin tehneet (1. Piet. 5:2, 3). Kun vanhimmisto on muodostunut kahdesta tai useammasta Raamatun pätevyysvaatimukset täyttävästä miehestä, järjestö on osoittanut suurempaa myötätuntoa  huolehtiessaan lauman tarpeista ja siten jäljitellyt tarkemmin Jeesusta Kristusta, Hyvää Paimenta.

Aina tähän saakka on vanhimman tehtäviin tarvittu lisää päteviä miehiä. Koska todistajien määrä kasvaa nopeasti, monista seurakunnista (joita vuoteen 1989 saakka kutsuttiin ”komppanioiksi”) huolehtii vain yksi vanhin ja muutama avustava palvelija; toisinaan avustavat palvelijat kantavat kaiken vastuun. Tantoyucassa Veracruzissa oli kaksi seurakuntaa mutta vain yksi vanhin. Enrique Hernández Montes (vanhin ja tienraivaaja) muutti tuolle alueelle perheineen voidakseen auttaa siellä. Siinä seurakunnassa, johon hänet oli määrätty, oli niin paljon kiinnostuneita, että kaikki eivät mahtuneet valtakunnansaliin. Ryhmä täytyi jakaa kahtia, ja kokoukset toistettiin toiselle ryhmälle. Jokunen vuosi sitten Palmillasissa Sinaloassa paikkakunnan ainoa vanhin totesi, että 21 ihmistä halusi mennä kasteelle seuraavassa konventissa. Hän teki parhaansa käydäkseen kaikkien heidän kanssaan läpi kysymykset, jotka on tarkoitettu kasteelle aikoville.

Silloinkin, kun päteviä veljiä on hyvin niukasti, on vastuun jakamista koskeva järjestely auttanut kiinnittämään parempaa huomiota lampaisiin.

Koitti seulonnan aika

Vuosi 1975 ja sen mahdollinen merkitys Jehovan tarkoituksen toteutumisessa herättivät suuria odotuksia. Jotkut toivoivat hyvin paljon tuosta vuodesta ja odottivat sen olevan hetki, jolloin vanha järjestelmä tuhottaisiin ja Jumalan uusi maailma perustettaisiin. Kun nuo odotukset eivät täyttyneetkään, jotkut lakkasivat palvelemasta Jumalaa. Muutamista tuli luopioita. Mutta ylivoimainen enemmistö Jehovan todistajista palveli Jehovaa rakkaus vaikuttimenaan. He tiesivät, ettei Jumalan sana pettäisi koskaan.

 Maailmanlaajuinen järjestö luotti täysin Jehovaan ja valmistautui vuosina 1975–76 lisäkasvuun. Emme ole pettyneet. Ja Meksikolla on ollut maininnan arvoinen osuus kasvussa. Mikä tähän on vaikuttanut?

Suuret perheet palvelevat Jehovaa yhdessä

Perheet ovat Meksikossa suuria. Kun jossain perheessä alkaa raamatuntutkistelu, sitä johdetaan usein kolmelle, neljälle tai useammallekin hengelle. Normaalisti perheet pysyvät yhdessä ja lapset kunnioittavat vanhempiaan suuresti. Yksi seuraus tästä on se, että lapset omaksuvat totuuden vanhempiensa mukana. Soveltamalla Raamatun neuvoja perhesiteet lujittuvat entisestään, ja usein perheet palvelevat Jehovaa yhdessä.

Nuoret saadaan tuntemaan itsensä osaksi seurakuntaa. Kokouksissa kaikki tervehtivät toisiaan lämpimällä kädenpuristuksella – unohtamatta nuoria. Lapset suhtautuvat kokouksiin harvoin välinpitämättömästi. He kaikki haluavat osallistua, ja he auttavat mielellään muissa saliin liittyvissä tehtävissä.

Monesti perheet nähdään suorittamassa kenttäpalvelusta yhdessä. Jotkin perheet ponnistelevat sen puolesta, että suurin osa perheenjäsenistä voisi olla tienraivaajia. Esimerkiksi Orienten seurakunnassa Zapatan kaupungissa Morelosin osavaltiossa on Guilebaldo Hernándezilla ja hänen vaimollaan kolme tytärtä, jotka ovat erikoistienraivaajia, ja kolme, jotka ovat vakituisia tienraivaajia (syrjäisellä alueella). Heidän kaksi poikaansa ovat julistajia ja avustavia palvelijoita, ja lisäksi heillä on vielä kaksi tytärtä (11- ja 12-vuotiaat), jotka ovat kastamattomia julistajia. Tässä 12-henkisessä perheessä on 6 seurakunnanjulistajaa ja 6 tienraivaajaa!

 Sabino Martínez Durán palvelee vanhimpana ja vakituisena tienraivaajana Estrellan seurakunnassa Aguascalientesin kaupungissa Aguascalientesin osavaltiossa. Myös hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tienraivaajia. Yksi poika on tienraivaaja ja avustava palvelija samassa seurakunnassa. Toinen poika kuuluu Meksikon Beetel-perheeseen, ja vielä eräs heidän pojistaan on rakentamassa haaratoimistoa.

Vanhempien kunnioittaminen johtaa hyviin tuloksiin

Epäilemättä se, että meksikolaisperheissä kaikki kunnioittavat toisiaan, edistää Valtakunnan sanoman leviämistä. Eräs Chihuahuan osavaltiossa sattunut kokemus valaisee tätä.

Sonoran osavaltiossa sijaitsevan Navojoan kaupungin vanhimmat kuulivat, että Chihuahuan vuoristossa sijaitsevassa El Trigo de Russossa oli ihmisiä, jotka tutkivat Raamattua Seuran julkaisujen – esimerkiksi Totuus-kirjan – avulla. Eräs vanhin ja avustava palvelija tekivät vaivalloisen, koko päivän kestäneen matkan vahvistaakseen tiedot ja auttaakseen näitä hiljattain kiinnostuneita ihmisiä. He saivat selville, että raamatuntutkisteluja johtivat muuan opettaja ja hänen vaimonsa, jotka eivät olleet Jehovan todistajia. He kokoontuivat kahdesti viikossa, ja läsnä oli 25–30 henkeä. Miten kaikki oli alkanut?

Opettajan äiti, joka oli Jehovan todistaja, oli käynyt poikansa luona. Vierailunsa aikana hän oli saarnannut joillekuille tuon alueen ihmisille ja levittänyt heille Totuus-kirjoja. Huomatessaan ihmisten kiinnostuksen hän pyysi poikaansa ja miniäänsä auttamaan heitä. Pariskunta ei itse ollut Jehovan todistajia, vaikka äiti oli opettanut pojalleen Jehovan teitä tämän ollessa nuori. Rakkaudesta ja kunnioituksesta äitiään kohtaan poika suostui tutkimaan ihmisten  kanssa, ja miniä halusi tietenkin olla yhteistyössä. Tutkiessaan ryhmän kanssa heidän oma kiinnostuksensa heräsi. Neljän kuukauden kuluttua he olivat saaneet Totuus-kirjan loppuun. Nuo kaksi Navojoasta tullutta veljeä järjestivät niin, että vanhimpia ja muita julistajia tuli säännöllisesti käymään ryhmän luona. Ensimmäiseksi tuosta ryhmästä tulivat julistajiksi opettaja ja hänen vaimonsa. Heidät kastettiin piirikonventissa vuonna 1989. Kesäkuussa 1990 El Trigo de Russoon muodostettiin kymmenen julistajan seurakunta, ja lähes kaikille alueen ihmisille johdetaan raamatuntutkistelua.

Gileadin kulttuurikoulu täyttää tarpeen

Monet nuoret meksikolaiset tienraivaajapalvelijat ovat halunneet palvella muissa maissa, joissa tarvitaan enemmän julistajia. Koska tarve oli kuitenkin suuri jo täällä Meksikon kentällä, heitä ei kannustettu muuttamaan ulkomaille ja vain ani harvoja kutsuttiin Gilead-kouluun. Sitä paitsi Gilead-koulu olisi edellyttänyt heidän oppivan englannin kielen, mikä tuotti vaikeuksia joillekuille. Vuosina 1980–81 oli kuitenkin 72 nuorella meksikolaistienraivaajalla mahdollisuus saada erikoisvalmennusta Meksikossa toimivassa Gileadin kulttuurikoulussa palvellakseen missä tahansa Latinalaisen Amerikan maassa, missä heitä saatettaisiin tarvita.

Koska näillä Gileadin käyneillä ei ollut kieliongelmia ja he menivät maihin, joiden kulttuuri on hyvin samanlainen kuin Meksikon, he pystyivät sopeutumaan määrämaihinsa helposti.

Uusia haaratoimistotiloja vihitään

Järjestön jatkaessa kasvuaan kävivät toimistotilat Melchor Ocampon katu 71:ssä liian pieniksi, jotta siellä suoritettavasta työstä olisi voitu huolehtia. Vuonna 1973 La Torre del Vigía osti maapalan Méxicon ulkopuolella sijaitsevalta  paikkakunnalta nimeltä El Tejocote, ja sinne rakennettiin uusi, tilava Beetel-koti yli sadalle hengelle. Beetel-perhe muutti sinne, ja se vihittiin huhtikuussa 1974. Se vaikutti riittävän tilavalta voidaksemme huolehtia työstä sieltä käsin vuosien ajan. Mutta vielä mitä! Todistajien määrän kasvun aina vain kiihtyessä tuli tarpeelliseksi laajentaa, ja ensimmäiset lisätilat vihittiin vuonna 1985 ja toiset vuonna 1989.

Sen lisäksi että järjestettiin toimistotilat ja asunnot Beetel-perheen jäsenille, täytyi myös tuottaa suunnattomat määrät raamatullista kirjallisuutta Meksikon kenttää varten. Lehtien saaminen maan ulkopuolelta kävi kaiken aikaa vaikeammaksi. Halusimme painaa itse, mutta se ei ollut lain mukaan sallittua siviilijärjestölle. Mukautuaksemme tilanteeseen järjestimme vuonna 1983 niin, että eräs paikallinen kaupallinen yhtiö painoi La Atalaya- ja ¡Despertad!-lehdet. Yritimme myös painattaa ja sidotuttaa kirjoja eri kirjapainoissa. Pehmeäkantiset painokset olivat kuitenkin parasta, mitä kohtuulliseen hintaan saimme. Heikko laatu ja myöhästyneet toimitukset olivat alituisina ongelmina.

Silloin päätettiin perustaa uusi yhdistys nimenomaan julkaisutoimintaa varten. Se täytti kaikki lain vaatimukset, jotka tässä maassa on sellaiselle toiminnalle asetettu. Noin 15 minuutin matkan päästä Beetelistä hankittiin tehdasrakennus, joka korjattiin tarpeisiimme sopivaksi, ja sinne asennettiin uusi painokone. Olimme riemuissamme, kun ilmoitettiin, että Vartiotorni-seura oli lastannut Brooklynissa kaksi M.A.N.-painokonetta Meksikoon lähtevään laivaan! Mutta miten pettyneitä olimmekaan saatuamme tietää, että laiva oli joutunut matkalla ankaraan myrskyyn ja painokoneet olivat käytännöllisesti katsoen tuhoutuneet! Haaratoimistokomiteaan kuuluva Roberto Gama matkusti Veracruzin satamaan ottamaan vastaan koneet – tai  sen, mitä niistä oli jäljellä. Hän puhkesi itkuun nähdessään ne.

Saataisiko painokoneita ikinä kunnostettua? Ehkä jonain toisena hetkenä ja toisissa olosuhteissa ne olisi romutettu. Tässä tapauksessa ne kuitenkin täytyi saada toimimaan, eikä se ollut mahdoton tehtävä veljille, jotka olivat oppineet improvisoimaan ja käyttämään hyödykseen kaikkea mahdollista hankkiessaan elämän välttämättömyyksiä. Seura lähetti kaksi veljeä Brooklynista meksikolaisveljien avuksi, ja puurtamalla sitkeästi ja kärsivällisesti veljet saivat korjattua tai korvattua rikkinäiset osat sekä asennettua ensimmäisen painokoneen. Jehovalle kiitos, se toimi! Myöhemmin korjattiin toinen kone.

Ilo oli ylimmillään, kun La Atalaya 1.10.1984 tuli painokoneesta ulos. ¡Despertad!-lehteä alettiin painaa numerosta 22.5.1985 eteenpäin. Oli helpotus saada vihdoinkin katkaistua siteet maailmallisiin painoihin!

Odotimme saavamme vuonna 1987 kaksi uutta Hantscho-merkkistä nelivärirullaoffsetkonetta, ja jotta niille olisi saatu tilaa, täytyi painoa laajentaa. Syyskuussa 1988 ”¡Mira! Estoy haciendo nuevas todas las cosas” (”Katso! Minä teen kaiken uudeksi” -kirjanen) tuli koneesta ulos nelivärisenä! Siitä lähtien kaikki tarvittavat kirjat ja lehdet paitsi Meksikoa myös monia muita Keski-Amerikan maita varten on painettu täällä. Nuo kaksi neliväripainokonetta painavat neljä miljoonaa lehteä kuukaudessa.

Jehovan todistajien seurakunta Meksikossa

Jehovan todistajien järjestö on aina toiminut samojen suuntaviivojen mukaan Meksikossa kuin muuallakin maailmassa. Myös täällä ovat veljet vuodesta 1931 lähtien kutsuneet itseään yksilöinä Jehovan todistajiksi. Monien vuosien  ajan järjestön täytyi kuitenkin toimia Meksikossa siviili- ja opetusjärjestönä, kuten aiemmin selitettiin.

Tilanne alkoi kuitenkin muuttua 1980-luvulla. Hallituksen edustajat kävivät toistuvasti joissakin kokouspaikoissamme ja vaativat, että ne pitäisi rekisteröidä uskonnolliseen käyttöön tarkoitetuiksi kokouspaikoiksi ja että niistä pitäisi tulla valtion omaisuutta. Samaan aikaan kävi toisaalta koko ajan hankalammaksi vuokrata julkisia paikkoja konventtejamme varten, koska viranomaisten mielestä laki kielsi uskonnolliset kokoukset julkisilla paikoilla.

Tämä johti vuonna 1988 neuvotteluihin hallituksen edustajien kanssa. Huomasimme, että viranomaisilla ei ollut valittamista järjestömme toiminnan suhteen, vaan että he olivat melkoisen epäluuloisia sen vuoksi, mitä toiset olivat kertoneet järjestöstämme ja asenteestamme kansallisiin vertauskuviin. Lisäksi he luulivat meidän toimivan maan alla, koska kokouspaikkojamme ei voinut tunnistaa helposti. Neuvottelujemme aikana viranomaiset saivat perusteellisen todistuksen Jehovan todistajien uskonkäsityksistä. Teimme heille selväksi kristillisen puolueettomuutemme samoin kuin kunnioituksemme hallitusvaltaa kohtaan tasapainotettuna ehdottomalla vaatimuksella kieltäytyä sellaisesta, mikä meidän mielestämme on epäjumalanpalvelusta. Näiden neuvottelujen loppupäätelmä oli se, että järjestömme tulisi toimia avoimesti Jehovan todistajien uskontona, vaikka kaikista kokouspaikoistamme tulisikin sen vuoksi valtion omaisuutta. Siten viranomaiset voisivat tutustua työhömme paremmin, minkä uskoimme vaikuttavan myönteisesti. Tämäkään ei kuitenkaan ratkaissut sitä, miten voisimme pitää suuria konventteja.

Vuonna 1989 kirjoitettiin hallintoelimen hyväksymyksellä kaikille ”komppanioille” kirje, jossa sanottiin, että huhtikuun ensimmäisestä päivästä eteenpäin toimisimme  Meksikossa uskonnollisena järjestönä. Myöhemmin annettiin lisää yksityiskohtia kesäkuun Nuestro Ministerio del Reinossa (Valtakunnan Palveluksessamme), jonka nimi aiemmin oli Informador (Tiedonantaja) de la Torre del Vigía. Siitä lähtien alettiin käyttää Raamattua todistettaessa ovelta ovelle ja pitää rukouksia kokouksessa. Myöhemmin kokouksissa alettiin myös laulaa.

Voit vain kuvitella, millaisen riemun tämä nostatti seurakunnissa! Ilon kyyneleet vierivät veljien poskilla, kun kulttuuriopintosaleissa eli opintosaleissa (joista nyt tuli valtakunnansaleja) ja konventeissa alettiin rukoilla ja laulaa yhdessä. Lisäksi se, että ovelta-ovelle-työssä käytettiin suoraan Raamattua, valoi veljiin uutta intoa, tehosti heidän työtään ja antoi heille suurempaa tyydytystä. Vaikkemme sitä täysin tajunneetkaan, olimme lisäksi laskeneet perustan, jonka avulla voisimme puolustaa kristillistä elämäntapaamme laillisesti.

Todistajalapsia painostetaan ankarasti

Jehovan todistajien lapsia on aina painostettu ankarasti, koska he eivät tervehdi lippua – mitään lippua. Lapset ovat selittäneet kantansa opettajille joko itse tai vanhempiensa kanssa. Toisinaan heidän selityksensä on hyväksytty, mutta useimmiten heidät on erotettu koulusta. Kun lapset on erotettu, vanhemmat ovat etsineet koulun, jonka opettajat olisivat suvaitsevampia, jotta lapset voisivat jatkaa opintojaan. Juridisesti ei kuitenkaan ole voitu tehdä paljon, sillä ei ole ollut mitään perustetta, jolla olisi voitu puolustaa lasten oikeuksia viranomaisten edessä.

Julistajien määrän kasvaessa painostus todistajien lapsia kohtaan lisääntyi. Sanomalehdissä arvosteltiin Jehovan todistajien kantaa. Koska toimimme Meksikossa nyt uskonnollisena järjestönä, oli aika ryhtyä kouluissa kampanjaan todistajalasten kristillisen omantunnon puolesta.

 Taistelu omantunnonvapauden puolesta kouluissa

Vuonna 1989 esitettiin liittovaltion viranomaisille voimakkaita vetoomuksia sen puolesta, että lapsilla oli maan perustuslain takaama oikeus saada opetusta. Jehovan todistaja -asianajajat kaikkialla maassa olivat yhteistyössä komiteoiden kanssa, jotka oli perustettu koordinoimaan näiden tapausten käsittelyä haaratoimiston lakiosaston johdon alaisuudessa. Monet koulutoimihenkilöt perääntyivät, kun heidän edessään olikin oikeuskäsittely. Toistasataa tapausta on viety oikeuteen. Niistä 49 on päättynyt Jehovan todistajille suotuisasti ja 28 on vielä vireillä. 28 tapauksessa on valitettu Magistrados de los Colegiados de Circuitoon (tuomioistuimiin, jotka ovat osavaltioiden tuomioistuimen tuomareiden yläpuolella), ja niissä on tehty 14 suotuisaa päätöstä, jotka ovat tulleet ennakkotapauksiksi alemmille oikeusistuimille. Lapsille ei ole myönnetty erivapauksia, mutta tuomarit ovat määränneet – kuten laissakin todetaan – ettei keneltäkään lapselta saa mistään syystä evätä opetusta. Monesti liittovaltion viranomaiset ovat puuttuneet asiaan, jos opetusalan toimihenkilöt ovat toimineet omavaltaisesti. Jotkut kouluviranomaiset ovat alkaneet suhtautua järkevämmin tähän asiaan ja laatineet joitakin meille edullisia ohjeita.

Järjestettiin niin, että kaikkien maan koulutoimihenkilöiden luona käytiin suoraan kertomassa Jehovan todistajien kannasta isänmaallisiin seremonioihin. Asiaa valotettiin heille sekä Raamatun että lain näkökulmasta. Monet heistä tiesivät tuskin mitään Jehovan todistajista. Vähitellen he ovat tajunneet, että kun todistajalapset kieltäytyvät osallistumasta johonkin seremoniaan, kyse on uskonnollisiin periaatteisiin perustuvasta omantunnon asiasta, ja että lapset kaikesta huolimatta kunnioittavat kansallisia vertauskuvia ja viranomaisia (2. Moos. 20:4; Room. 13:1). Vaikkei kaikkia ongelmia ole ratkaistu, niin tuomareille,  koulutoimihenkilöille ja opettajille on voitu antaa hyvää todistusta, ja jotkut heistä ovat sen johdosta kiinnostuneet totuudesta (Matt. 10:18–20).

Veljet käyvät nykyään erään Ciudad Juárezissa Chihuahuassa asuvan osavaltion tuomioistuimen tuomarin luona, joka teki meille suotuisan päätöksen. Hän kertoi heille hiljattain lukeneensa melkein loppuun kirjan Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos?. Sitten hän avasi pöytälaatikkonsa ja sanoi: ”Minulla on täällä jättämänne Raamattu, ja nämä kirjat ovat parhaita ystäviäni.”

Chilpancingossa Guerrerossa eräs naispuolinen osavaltion tuomioistuimen tuomari, joka oli antanut meille suotuisan päätöksen, pyysi veljiä selittämään hänelle selvästi kristillisen puolueettoman asenteemme. Hän arvosti saamaansa selitystä ja sanoi, että vaikkei hän ollut täysin ymmärtänyt kantaamme aiemmin, niin hän oli iloinen siitä, että hänen lain kanssa sopusoinnussa tekemänsä päätös oli ollut meille suotuisa. Hän hankki myös vähän raamatullista kirjallisuutta.

Konventit koituvat suureksi todistukseksi

Miten se, että järjestömme ei ole enää vain kulttuurijärjestö vaan Jehovan todistajien uskonnollinen järjestö,  on vaikuttanut konventtien pitämiseen? Kun tilanne esitettiin ensi kerran viranomaisille vuonna 1988, he vain osoittivat meille lakipykälää, jonka mukaan uskonnot eivät saa järjestää julkisia kokouksia tavanomaisten kokouspaikkojensa ulkopuolella. Tuolloin he ehdottivat, ettemme pitäisi konventteja julkisilla paikoilla vaan hankkisimme omat suuret tilat niitä varten. Emme antaneet periksi vaan kysyimme, voisimmeko saada erikoisluvan järjestää suuria kokoontumisiamme julkisilla paikoilla. He sanoivat, että voisimme jättää anomuksemme, ja he harkitsisivat niitä. He eivät kieltäneet meitä järjestämästä suuria kokouksia, koska olemme pitäneet niitä aina ja myös muilla uskonnoilla on ollut julkisia uskonnollisia tilaisuuksia. Muuan Seuran vastuullinen veli muistelee, kuinka tuo tapaaminen päättyi: ”Tehdessämme lähtöä sanoin: ’Asia on siis ymmärrettävä niin, että jatkamme entiseen tapaan, kunnes järjestelyihin tulee jokin muutos.’ He olivat samaa mieltä, ja me hyvästelimme toisemme sydämellisen ilmapiirin vallitessa.”

Seura siis järjesti edelleen konventteja, mutta aloimme käyttää rintamainoskortteja, kuten Jehovan todistajat tekevät kautta maailman. Aloimme myös laulaa ja rukoilla konventeissamme. Sen sijaan että olisimme vältelleet julkisuutta, toivotimme reportterit lämpimästi tervetulleiksi. Kun hallituksen tarkkailijat ovat käyneet eri paikkakunnilla  järjestettävissä konventeissa, ne ovat tehneet heihin myönteisen vaikutuksen. Ja Jehovan siunaamina konventit ovat koituneet suureksi todistukseksi hänen nimelleen.

Vuoden 1993 viimeisinä kuukausina pidettiin 161 ”Jumalallisen opetuksen” piirikonventtia 74 kaupungissa. Niissä oli läsnä 830040 henkeä ja kasteella 15662. Se oli totisesti aivan toista kuin varhaisina alkuaikoina.

”Herätyssoitto katoliselle kirkolle”

Lukuisat meksikolaiset sanomalehdet ovat kirjoittaneet hyvin myönteisesti joistakin viime aikoina pidetyistä konventeistamme, mikä omalla tavallaan on antanut todistusta, joka tuo kunniaa Jehovan nimelle. Monterreyssa Nuevo Leónin osavaltiossa ilmestyvässä El Norte -sanomalehdessä 27.10.1991 sanottiin: ”Vaikka Monterreyn baseball-stadionilla oli 25000 Jehovan todistajaa, siellä ei ollut roskia, ei tuuppimista, ei huutamista, eikä siellä tarvittu poliisipartioita – – Yleisö – lapset, nuoret ja aikuiset – tulivat paikalle juhlapuvuissa; miehet tunnisti solmion käytöstä ja naiset pitkistä, hillityn värisistä hameistaan. Melkein kaikkien kädessä oli Raamattu, todistajien oma käännös nimeltä Uuden maailman käännös, jota he kaikki käyttivät aina kun puhuja viittasi joihinkin kirjan lukuihin.” Saman kaupungin eräässä toisessa uutisselostuksessa lainattiin muuatta katolista prelaattia, joka sanoi: ”Jehovan todistajien vuosikokouksen jättämä viesti oli herätyssoitto katoliselle kirkolle, jotta se lujittaisi uskoaan.”

Eräs naisreportteri, joka oli läsnä Jehovan todistajien konventissa Arena Méxicolla, kuvaili näkemäänsä ja kuulemaansa ja sanoi: ”Minä puolestani lähden pois mietteissäni. Katson ympärilleni seurakuntiimme, yhdyskuntiimme, katson sisälleni ja häpeän sitä, kuinka heikon todistuksen olen antanut uskosta, jota tunnustan ja johon lujasti uskon. – – Ja niin jätän jäähyväiset Jehovan todistajille samalla kun  tutkin omaatuntoani ja pyydän voimaa tulla tosi uskon tosi todistajaksi.” Pohjoisessa Monclovan kaupungissa Coahuilan osavaltiossa kirjoitettiin La Voz -sanomalehdessä seuraavasti: ”Meidän on pakko myöntää tosiasiaksi se, mitä he saavat aikaan – – Vasta muutama päivä sitten tällä samalla paikalla oli katolilaisten kokous, jossa oli läsnä itse osavaltion katolisen kirkon johtaja, eikä stadion näyttänyt ollenkaan niin puhtaalta kuin se on nyt – – vielä kolmen kokouspäivän jälkeen, ja ennen kuin he lähtevät stadionilta, he jättävät sen puhtaaksi – – Uskallamme sanoa varmasti, että tämä stadion näyttää siistiltä ja ’käyttökelpoiselta’ vain silloin, kun Jehovan todistajat pitävät siellä kokouksiaan.”

Kysymys veren sopivasta käytöstä

Nykyinen asemamme Meksikossa Jehovan todistajina on parantanut myös mahdollisuuksiamme puolustaa Raamattuun perustuvaa suhtautumistamme vereen. Veljiemme on aina ollut vaikeaa saada hyvää palvelua sairaaloissa. Meksikolaiset lääkärit eivät ole tottuneet siihen, että heidän tietonsa ja valtansa sairaalan potilaiden hoidon suhteen asetetaan kyseenalaiseksi. Leikkausta tarvitsevat veljet selittivät uskonnollisen kantansa lääkäreille, mutta ani harvoin heidän omaatuntoaan kunnioitettiin. Heidän täytyi juosta laitoksesta toiseen yrittäessään löytää lääkäreitä, jotka hoitaisivat heitä ilman verta.

Tilanteen parantamiseksi järjestettiin Meksikossa lääketieteellinen seminaari 25.–27. tammikuuta 1991. Brooklynista tulleet veljet johtivat sen. Seminaarin jälkeen haaratoimistoon perustettiin sairaalatietopalveluosasto ja kaikkialle maahan muodostettiin sairaalayhteyskomiteoita. Siitä lähtien maan lääketieteelliset laitokset ovat saaneet röykkiöittäin aineistoa Jehovan todistajien suhtautumisesta vereen.

Huhtikuussa 1991 muutamia sairaalayhteyskomiteoiden veljiä kutsuttiin Acapulcoon Guerreron osavaltioon  Latinalaisen Amerikan ensimmäiseen verensiirtolääketiedettä ja veripankkeja käsittelevään kongressiin. Paikalla oli edustajia 12:sta Keski- ja Etelä-Amerikan maasta. Puheessa ”Organisointi, standardisointi ja lain rajat” mainittiin, että ”Jehovan todistajat ovat ryhmä, joka uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi vastustaa verensiirtoja, mikä pakottaa etsimään vaihtoehtoja”. Aineiston esittänyt lääkäri kertoi lyhyesti sairaalayhteyskomiteoista. Hänen kanssaan oli keskusteltu etukäteen, ja hän tunsi organisaatiomme. Läsnäolijoille annettiin tilaisuus tehdä kysymyksiä, ja kun jotkut väittivät, että elämä tulee pelastaa uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta, lääkäri totesi yksinkertaisesti: ”Jos haluatte välttää joutumasta vaikeuksiin lain kanssa, teidän on parasta kohdella tätä uskonnollista ryhmää kunnioittavasti.” Sitten hän lisäsi, että yleisen terveydenhoitolain mukaan potilaalta pitää saada suostumus ennen kuin verta käytetään.

Toinen puhesarja pidettiin ylioikeuden auditoriossa. Eräässä puheessa muuan asianajaja esitti kaksi Jehovan todistajia koskevaa kysymystä: ”Onko laillista kieltää Jehovan todistajilta terveydenhuoltopalvelut vain siksi, että he eivät luovuta verta?” ja ”Onko oikein ja laillista siirtää verta Jehovan todistaja -potilaisiin pakolla?” Terveysministeriön juridisista kysymyksistä vastaava johtaja osoitti, ettei laissa missään kohdassa velvoitettu potilasta luovuttamaan verta lääkärinhoidon vastineeksi. Hän huomautti: ”Maan perustuslaki velvoittaa kaikki laitokset antamaan lääkärinhoitoa, ja sitä tulee antaa ilman mitään rajoituksia. Lääkärinhoidon kieltäminen on rikos.” Nämä puheet avasivat tien joihinkin erittäin myönteisiin keskusteluihin terveysministeriön viranomaisten kanssa.

Sairaalatietopalvelun raportissa sanotaan: ”Yksi keskustelu käytiin Meksikon terveysministeriön juridisista kysymyksistä  vastaavan johtajan kanssa. Hänelle kerrottiin sairaalayhteyskomiteoita koskevasta järjestelystä, ja hän piti sitä aivan ainutlaatuisena. Sitten hän pyysi meitä selittämään perusteet uskonnolliseen kantaamme pelkästään Raamatun avulla. Hän tuntui ymmärtävän ne hyvin ja sanoi järjestävänsä meidät kosketuksiin muiden terveysviranomaisten kanssa, jotta hekin kuulisivat kannastamme ja järjestelyistämme. Yksi keskustelu käytiin sellaisen lääkärin kanssa, joka on elintensiirtorekisterin johtaja ja joka on tehnyt menestyksellisesti Jehovan todistajille munuaisensiirtoja. Nämä keskustelut ovat olleet hyvin kiinnostavia, koska lääkäreihin on tehnyt vaikutuksen se, miten olemme järjestäytyneet maailmanlaajuisesti voidaksemme auttaa Jehovan todistaja -potilaita ja sairaalahenkilökuntaa ymmärtämään paremmin toisiaan.”

Luvut kertovat

Tällä välin julistajat jatkoivat hyvän uutisen saarnaamista hyvin toimeliaasti. On tapahtunut huomattavaa kasvua vuodesta 1931 lähtien, jolloin 82 raportoi olleensa kenttäpalveluksessa. Vuonna 1961 olimme saavuttaneet 25171 julistajan huipun. Raamatuntutkistelujen hankkimisessa oli edistytty, mutta kovin monia veljiä ei ollut valmennettu johtamaan tutkisteluja. Vähän kerrallaan julistajia kuitenkin opetettiin, ja se auttoi heitä menestymään paremmin ovelta-ovelle-työssä, uusintakäyntien tekemisessä ja raamatuntutkistelujen johtamisessa.

Vuonna 1971 saatiinkin sitten yli 50000 julistajan huippu. Seitsemänä vuotena kahdeksasta kasvu oli yli 10 prosenttia; toisinaan se kipusi 14 prosenttiin. Lisäksi 1970-luvulla kastettiin lähes joka vuosi yli 5000 ihmistä. Vuodesta 1971 kului vain kymmenen vuotta, kun julistajien riveihin oli liittynyt melkein 50000 lisää. Vuonna 1981 huippu oli  101171. Tuolloin raamatuntutkistelujen määrä oli noussut lähes tasoihin julistajahuipun kanssa, ja siitä lähtien jokaisella julistajalla on ollut keskimäärin enemmän kuin yksi Raamatun kotitutkistelu.

Veljien into kenttäpalveluksessa ei ole laantunut. Palvelusvuosi 1994 päättyi 404593 julistajan huippuun. Raamatuntutkisteluja on nyt keskimäärin yli 535000. Muistonvietossa vuonna 1994 oli läsnä 1379160, mikä merkitsee sitä, että joka 63. meksikolainen oli muistonvietossa. Alla oleva taulukko osoittaa, kuinka Jehovan palvelijoiden toiminta on kasvanut tässä maassa vuodesta 1931.

Kuten taulukosta voi nähdä, vuoden 1981 jälkeisenä kymmenenä vuotena Raamatun kotitutkistelujen määrä nousi huimasti; keskiarvo kasvoi 100636:sta vuonna 1981 aina 472389:ään vuonna 1991, mikä merkitsee kymmenessä vuodessa 369 prosentin kasvua – ja se jatkuu yhä!

Meksikossa on hyvin helppoa aloittaa raamatuntutkisteluja. Esimerkiksi Monterreyssa Nuevo Leónin osavaltiossa julistaja tarjosi eräälle naiselle raamatuntutkistelua tavatessaan tämän ensimmäistä kertaa ovella. Nainen otti tarjouksen  heti vastaan. Myöhemmin julistaja kysyi, miksi hän oli niin mielellään halunnut raamatuntutkistelun kotiinsa. Tämä vastasi: ”Olet ensimmäinen ihminen, joka koskaan on tarjoutunut tutkimaan kanssani Raamattua.”

”Julistajat pulppuavat intoa”

Monet ihmiset ovat kysyneet, mikä on Meksikossa kuluneena vuosikymmenenä tapahtuneen silmiinpistävän kasvun salaisuus.

Muuan haaratoimistokomitean veljistä vastaa: ”Meneepä minne tahansa tässä maassa, julistajat suorastaan pulppuavat intoa, ja totuus näyttää sytyttäneen koko maan. Veljillä riittää kenttäkokemuksia loputtomiin, ja he haluavat puolestaan sinun kertovan omasi. Totuus ympäröi veljiä kauttaaltaan, ja heidän elämänsä keskittyy siihen. Julistajat ovat erittäin innokkaita ja saarnaavat Valtakunnan hyvää uutista, minne tahansa menevätkin, ja Jehova on siunannut heidän ponnistelunsa. Se on esitetty tiivistettynä näissä Sananlaskujen 10:22:n kauniissa sanoissa: ’Herran siunaus rikkaaksi tekee.’ On myös hyvin tavallista, että ihmiset alkavat käydä kokouksissa saman tien kuin heille aloitetaan raamatuntutkistelu. He alkavat tutkia tullakseen Jehovan todistajiksi. Se auttaa heitä edistymään nopeasti totuudessa.”

Palvelijoiden valmennuskoulu

Meksiko on saanut nyt uuden apuvälineen, joka auttaa veljiä tulemaan pätevämmiksi huolehtimaan tuottoisasta pellosta: palvelijoiden valmennuskoulun. Ensimmäinen kurssi Meksikossa alkoi marraskuussa 1991, ja sen jälkeen on pidetty 12 kurssia. Kyse on opetuskomitean laatimasta kahdeksanviikkoisesta kurssista. Aineisto on varta vasten suunniteltu siten, että se varustaa vanhimmat ja avustavat palvelijat täyttämään teokraattisessa järjestössä vallitsevan  kovan tarpeen. Kursseille kutsutaan hallintoelimen palveluskomitean alaisuudessa päteviä, naimattomia meksikolaisveljiä, jotta heidät valmennettaisiin kantamaan lisävastuuta alueilla, joilla heitä tarvitaan suuresti. Toisinaan se tietää palvelemista ulkomailla.

Veljet ovat vastanneet innostuneesti. Kun tästä koulusta ilmoitettiin ensimmäisen kerran, 600 veljeä täytti alustavan hakemuksen! Koska hyvin monet nuoret veljet ovat jatkuvasti asettuneet käytettäviksi, on järjestetty kaksi kurssia samanaikaisesti useammin kuin kerran vuodessa. Näin voidaan  huolehtia Jumalan laumasta paremmin tässä osassa maailmaa.

Tienraivaajat jatkavat syrjäisten alueiden käymistä

Kautta maan on nyt yli 9800 seurakuntaa, ja kaikki kaupungit on jaettu seurakunnille alueiksi. Silti on lukematon määrä vapaita alueita. Monet tienraivaajat ovat halukkaita käymään läpi niitä. He hankkivat osa-aikatyön tai heidän perheensä tukee heitä eri tavoin, jotta he voivat palvella noilla alueilla.

 Lisäksi maassa on tällä hetkellä 671 erikoistienraivaajaa, jotka palvelevat enimmäkseen pienissä seurakunnissa ja syrjäisillä paikoilla, joita hyvä uutinen ei ole aiemmin tavoittanut. He tekevät hienoa työtä.

Erikoistienraivaajien joukossa on muutamia, joita voisi oikeastaan kutsua kiertäviksi tienraivaajiksi. He muuttavat määräalueellaan paikasta toiseen tavoittaakseen lähes luoksepääsemättömillä alueilla asuvia ihmisiä. Nämä veljet käyttävät pientä, katettua avopakettiautoa, johon mahtuu riittävästi kirjallisuutta ja joka on varustettu nukkumista varten. Näin heillä on yön yllättäessä nukkumapaikka tiedossa. Vuorilla heidän täytyy kuitenkin usein jättää auto tien päähän ja jatkaa jalkaisin; ruoka ja muut tavarat kulkevat repussa. Kuluneiden viiden vuoden aikana Seura on määrännyt tähän työhön useita veljien ryhmiä, ja se on tuottanut erinomaisia tuloksia.

Seuraavassa on esimerkki siitä, millaisia monia kiinnostavia kokemuksia nämä innokkaat veljet ovat saaneet: ”Tapasimme Altamiranon kaupungissa Guerreron osavaltiossa monia Jumalan sanan totuudesta kiinnostuneita ihmisiä. Vain yhdessä kuukaudessa aloitimme 40 raamatuntutkistelua kiinnostuneiden kodeissa. Yhtä johdettiin eräälle katoliselle miehelle, jonka talo oli täynnä jumalankuvia. Kun hänelle selitettiin ja kun hän luki Voit elää ikuisesti -kirjasta, miten väärin epäjumalanpalvelus on Jehovan silmissä, hän murskasi kaikki kuvansa. Kutsuimme hänet vuoden 1991 piirikonventtiin, ja hän tuli kuuden muun ihmisen kanssa. Hän alkoi käydä kaikissa kokouksissa, vaikka hänen täytyi matkustaa 45 kilometriä päästäkseen niihin. Nyt hän yrittää täyttää kaikki hyvän julistajan vaatimukset.”

Nämä työteliäät tienraivaajat ovat levittäneet paljon raamatullista kirjallisuutta, ja paikkakunnille, joilla aiemmin  ei ole ollut todistajia, on perustettu pieniä seurakuntia. Eräs tienraivaajaveli kirjoitti, millaisia tunteita hänellä oli tätä työmuotoa kohtaan: ”Kävimme ihastuttavissa paikoissa ja tapasimme miellyttäviä ihmisiä, jotka halusivat kuunnella. Monet jopa itkivät ja pyysivät meitä viipymään pitempään, ja se totisesti sai haluamaan jäädä heidän luokseen, koska siellä on tarvetta – – Se sai meidät myös tajuamaan, kuinka rakkaudellinen Jehova on käyttäessään palvelijoitaan hyvän uutisen viemiseen näille ihmisille, jotka ovat köyhiä ja nöyriä ja jotka asuvat sellaisilla syrjäisillä alueilla.”

Lisää ja parempia saleja

Näyttää siltä, ettei aika riitä kaiken sen tekemiseen, mitä Meksikossa pitäisi tehdä. Rakennushankkeisiin on sisällytetty valtakunnansalit ja konventtisalit. Tunnuslauseeksemme on tullut: ”Lisää, parempia ja suurempia valtakunnansaleja”, ja kautta maan veljet rakentavat innoissaan parempia kokouspaikkoja. Piirikonventeissa käy yli 800000 ihmistä, ja sopivien tilojen vuokraaminen on käynyt vaikeaksi. Olemme suunnitelleet rakentaa konventtisaleja, joissa voisi kierroskonventtien lisäksi järjestää pieniä piirikonventteja. Nykyisten lakien valossa ja Jehovan siunauksen avulla odotukset ovat tässä suhteessa erittäin valoisat.

Eräs huomattava rakennusprojekti toteutettiin Reynosan rajakaupungissa Tamaulipasin osavaltiossa. Muuan antelias mies lahjoitti sieltä noin neljä hehtaaria maata konventtisalin rakentamista varten. Projektin parissa työskenteli innokkaita veljiä kahdeksasta ympäröivästä piiristä, ja he tekivät suuria henkilökohtaisia uhrauksia saadakseen rakennetuksi konventtisalin, johon mahtuu 3600 ihmistä. Toivomme voivamme seurata samaa mallia muissa osissa maata. Hallintoelimeen kuuluva Albert D. Schroeder vihki tuon Reynosan konventtisalin marraskuussa 1992.

 Vuosien ajan meillä on ollut kaksi pientä konventtisalia Méxicossa. Kumpaankin mahtuu tuhatkunta ihmistä. Mutta 9. toukokuuta 1993 John E. Barr hallintoelimestä vihki Tultitlánin esikaupungissa kauniin salin, johon mahtuu 3000 ihmistä. Méxicon innokkaat veljet olivat rakentaneet sen yhdessä ainoassa vuodessa. Tämä oivallinen konventtisali on todella kunniaksi Jehovalle.

Rakentamista suuremmassa mitassa kuin koskaan

Jehovan todistajien toiminta on kasvanut räjähdysmäisesti. Yksistään kuluneena vuosikymmenenä todistajien määrä on noussut noin 150000:sta yli 400000:een. Yksityisille ihmisille tai perheryhmille johdettavien Raamatun kotitutkistelujen määrä on noussut huimasti suunnilleen 180000:sta yli 535000:een. Tarvitaan valtavat määrät Raamatun tutkimisessa käytettävää kirjallisuutta. Viime vuonna Jehovan todistajat levittivät Meksikossa yli 30000000 kirjaa, kirjasta ja lehteä, joissa selitetään Raamattua, miljoonien traktaattien lisäksi. Parhaillaan on tekeillä uusi haaratoimisto – suurempi kuin koskaan. Siihen voidaan majoittaa noin 800 beeteliläistä entisten lisäksi. Painotilat nelinkertaistuvat. Tähän rakennusprojektiin kuluu viitisen vuotta, ja se vaatii runsaasti kansainvälistä yhteistyötä.

Odotamme hartaasti saavamme painon, joka pystyy tuottamaan riittävästi Raamattuja, kirjoja, kirjasia, lehtiä ja muuta kirjallisuutta voidaksemme tyydyttää vilpittömien ihmisten hengellisen nälän Meksikon lisäksi myös muissa Latinalaisen Amerikan maissa.

Jumalan lauman hengelliset paimenet

Haaratoimistokomitean veljet valvovat monia haaratoimistossa ja muualla tehtäviä töitä, ja he matkustavat usein konventteihin palvellakseen niissä. Se auttaa heitä pysymään lähellä Meksikossa suoritettavan työn eri puolia. Heidän  vaimonsa tukevat heitä uskollisesti heidän kantaessaan raskasta vastuutaan. Ryhmänä nämä veljet ovat palvelleet keskimäärin 41 vuotta kasteestaan lähtien ja 37 vuotta kokoaikaisesti. Kaikki ovat Beetel-perheen jäseniä.

Kentällä työskentelee 34 piirivalvojaa ja 446 kierrosvalvojaa. Seurakuntia on 9810, ja joka kuukausi muodostetaan keskimäärin 20 uutta seurakuntaa. Tämä merkitsee sitä, että nämä matkavalvojat sekä vanhimmat ja avustavat palvelijat pysyvät hyvin kiireisinä huolehtiessaan laumasta. Seurakuntaa kohti on keskimäärin 1,7 vanhinta ja 2,8 avustavaa palvelijaa. Monet seurakunnat kaipaavatkin kipeästi lisää päteviä veljiä. Julistajien määrän jatkuva kasvu johtaa lisäksi uusien seurakuntien muodostamiseen, ja kaikki ne tarvitsevat päteviä vanhimpia ja avustavia palvelijoita. Ne muutamat veljet, jotka kussakin seurakunnassa palvelevat, tekevät hyvää työtä paimentaessaan Jehovan pieniä lampaita (Joh. 21:15–17).

Uusi laki uskonnollisista yhdistyksistä ja julkisesta palvonnasta

Menneiden 135 vuoden ajan on Meksikossa ollut periaatteena pitää kirkko ja valtio erillään. Vuonna 1865 tilanne kiristyi niin paljon, että Meksikon ja Vatikaanin välit katkesivat. Uskonnosta saamiensa aiempien kokemusten vuoksi hallitus asetti kaikille uskonnoille rajoituksia. Mutta kun Carlos Salinas de Gortari astui tasavallan presidentin virkaan joulukuussa 1988, oli ennustettavissa, että uskontoa koskeva toimintaperiaate muuttuisi ja että tapahtuisi lähentymistä Vatikaaniin. Kun presidentti piti virkaanastujaispuheensa, paikalla oli korkea-arvoisia roomalaiskatolisen kirkon edustajia.

Heräsi luonnollisesti kysymyksiä siitä, miten tämä saattaisi vaikuttaa Jehovan todistajien työhön. Tämän katoliselle  kirkolle suosiollisen eleen jälkeen katoliset papit vaativat perustuslakia muutettavaksi siten, että siinä annettaisiin enemmän vapauksia uskonnollisille järjestöille. Asiasta käytiin jatkuvaa väittelyä lehdistössä kahden vuoden ajan, mikä valmisti tietä sille, että uskonnolliset järjestöt saivat laillisen aseman Meksikossa. Siihen saakka uskonto oli ollut tosiasiassa olemassa mutta ilman laillista asemaa tai oikeuksia. Papisto tavoitteli selvästikin laillisen tunnustamisen lisäksi politiikkaan ja koulutukseen liittyviä etuoikeuksia. Lisäksi muutamat katoliset papit vihjasivat lausunnoissaan, että Jehovan todistajien toimintaa tulisi rajoittaa eikä heille tulisi myöntää laillista asemaa. Lopulta tammikuussa 1992 edustajainhuone muutti hieman perustuslakia siltä osin, mitä siinä sanottiin uskonnosta. Myöhemmin heinäkuussa laadittiin säädöskokoelma, jolla muutokset saatettiin voimaan. Sitä kutsuttiin laiksi uskonnollisista yhdistyksistä ja julkisesta palvonnasta.

Lain tarkoituksena oli antaa uskonnollisille yhdistyksille enemmän vapautta. Tämän lain mukaan uskonnolliset järjestöt saavat nyt omistaa kiinteistöjä. Niillä on myös lupa järjestää uskonnollisia kokouksia ja tapahtumia temppeleidensä ulkopuolella. Yhdessä artiklassa mainitaan isänmaalliset vertauskuvat, ja arvatenkin sen laatijoilla on ollut Jehovan todistajat mielessään. Joka tapauksessa 7. toukokuuta 1993 ministeriö antoi hyväksymyksensä yhdistyksille La Torre del Vigía ja Los Testigos de Jehová en México. Luotamme siihen, että uusi laki sallii Jehovan todistajien työn mennä eteenpäin Meksikossa ja että saamme jatkaa toimintaamme täysin vapaasti hyödyntäen laillisia oikeuksia ja etuja, joita meillä ei aikaisemmin ole ollut. Jehovan todistajat olivat tietämättään valmistautuneet tähän vapauteen jo ennen kuin laki tuli voimaan.

 Vielä paljon kerrottavaa Meksikosta

Olisi mahdotonta kertoa tässä kaikkea sitä, mitä Jehovan todistajien historiassa on tapahtunut Meksikossa. Olemme vain lyhyesti silmäilleet historiallista albumiamme. Jotkin ensimmäisistä tapahtumista olivat kuin haalistuneita mustavalkokuvia. Tuoreemmissa tapahtumissa on ollut niin paljon liikettä ja elämää, että ne olisi parempi tallentaa videonauhalle.

Hiljattain Jehovan todistajien yhteyteen tulleille voi olla yllätys se, millaisia koetuksia kohtasivat ne, jotka olivat mukana työn alkuvaiheessa Meksikossa. He ovat tottuneet hengelliseen paratiisiin, jossa on yltä kyllin hengellistä ruokaa ja satojatuhansia jumalaapelkääviä tovereita ja jossa Jumalalle suoritettava palvelus on organisoitu hyvin. Siitä huolimatta Jehovan todistajien täytyy monissa osissa Meksikoa edelleen ponnistella kovasti päästäkseen kokouksiin. Joitakuita täytyy yhä opettaa lukemaan, jotta he voisivat hyötyä tarjolla olevista hengellisistä antimista. Monien matkavalvojien on vieläkin kahlattava joissa ja kiivettävä vuorilla päästäkseen seurakuntiin, joita he palvelevat. Kaupunkilaisten elämä voi vaikuttaa aineellisesti vauraammalta, mutta heillä on myös enemmän houkutuksia. Kohtaamistaan paineista huolimatta meksikolaiset Jehovan todistajat ovat onnellisia saadessaan palvella Jehovaa yhdessä kaikkialla maailmassa toimivien kristittyjen veljiensä ja sisartensa kanssa; se on työtä, joka tuo heille todellista iloa ja tyytyväisyyttä.

Vaikka tiedätkin nyt paljon Jehovan todistajien historiasta Meksikossa, et ole vielä tutustunut likimainkaan kaikkiin täällä asuviin veljiisi ja sisariisi. Kaikilla heillä on silti kiinnostavia kokemuksia kerrottavaksi. Lisäksi on sankoin joukoin sellaisia, joiden sydämen hyvä  uutinen toivottavasti vielä tavoittaa. Toivomme hartaasti, että heistäkin tulee osa tätä nopeasti kasvavaa perhettä, joka pitää Jehovaa Jumalanaan ja Isänään. Ja jos tämä viime vuosien laajentuminen tekee meihin vaikutuksen, niin mitä sanomme Harmagedonin jälkeen, kun Jeesus Kristus alkaa herättää kuolleista miljoonia meksikolaisia, jotka nyt ovat haudassa, ja antaa heille mahdollisuuden saada tietoa Jehovasta ja Hänen vanhurskaista teistään? Tämä kertomus ei siis suinkaan sisällä kaikkia uutisia Meksikosta. Jotkin jännittävimmistä tapahtumista ovat vielä edessäpäin. Kun Jehova antaa siunauksensa, kerrottavaa riittää vielä paljon lisää.

[Taulukko s. 242]

JULISTAJIA

JULISTAJAHUIPPU KESKIMÄÄRIN RAAMATUNTUTKISTELUJA

1931 82

1941 859

1951 10335 8366 5409

1961 25171 22235 18198

1971 54384 51256 50270

1981 101171 98610 100636

1991 335965 319634 472389

1994 404593 388623 535912

 [Kartta s. 168]

(Ks. painettu julkaisu)

MEKSIKO

Monterrey

Guadalajara

México

Veracruz

[Kuva s. 170]

Joitakin atsteekkien uskonnon piirteitä sulautettiin katoliseen uskontoon

[Kuva s. 175]

Ryhmä raamatuntutkijoita Méxicossa vuoden 1920 paikkeilla

[Kuvat s. 177]

”Kiertokirje”, jossa kerrotaan Seuran rekisteröinnistä Meksikossa, ja julistajan henkilöllisyyskortti

[Kuva s. 178]

José Maldonado, Meksikon ensimmäisiä tienraivaajia

[Kuvat s. 184]

Manuel Amaya ja kulkuneuvo, jota hän käytti tienraivauksessa

[Kuva s. 188]

Pedro De Anda saarnasi kautta maan

[Kuva s. 191]

Mario Mar otti vastaan saarnaamistehtävän luettuaan Seuran kirjallisuutta, vaikkei hän ollut tavannut ainoatakaan Jehovan todistajaa

[Kuva s. 192]

Todistajien (Testigos) konventti Méxicossa vuonna 1934

[Kuvat s. 198]

Alkuaikojen tienraivaajia kulkuneuvoineen Veracruzin osavaltiossa

[Kuva s. 200]

Fred ja Blanche Anderson, Gileadin käyneet lähetystyöntekijät, jotka omistivat suurimman osan elämästään palvelukseen Meksikossa

[Kuvat s. 202]

Shirley Hendrickson (vasemmalla) ja Rosa May Dreyer – palveluskumppaneita yli 50 vuoden ajan

[Kuvat s. 207]

Muita Gileadin käyneitä lähetystyöntekijöitä, jotka ovat palvelleet Meksikon kentällä: 1) Elizabeth Tracy, 2) Jean Friend, 3) Esther Lopez, 4) Rubén Aguirre, 5) Russell Cornelius, 6) Esther Vartanian (Lozano), 7) Mildred Simpkins, 8) Maxine Miller (García)

[Kuvat s. 209]

Muutamia, jotka ovat auttaneet haaratoimiston valvonnassa

1) Rodolfo Lozano, 2) George Papadem, 3) Samuel Friend, 4) William Simpkins, 5) Robert Tracy

[Kuva s. 210]

Adulfo ja Leonor Salinas; Adulfon tehtävä piirivalvojana piti heidät matkalla vuosikaudet

[Kuvat s. 223]

Meksikon haaratoimisto vuodesta 1985 lähtien

[Kuvat s. 236, 237]

Onnellisia Valtakunnan julistajia Meksikossa

[Kuvat s. 244, 245]

(Vasemmalla) Meksikon Beetel-perhe vuonna 1993 – ja se kasvaa yhä! (Alla) Uusi rakenteilla oleva haaratoimisto, joka tulee huolehtimaan nopeasti kasvavien seurakuntien tarpeista Meksikossa

[Kuva s. 252]

Nykyinen Meksikon haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): Robert Tracy, Roberto Gama, Carlos Cázares, Santos Estrada, Juan Angel Hernandez ja Rodolfo Lozano