Mosambik

”TULIKO selväksi, Chilaule: nyt ollaan Mosambikissa, ja tässä maassa teidän työtänne ei tulla koskaan laillistamaan. Voitte unohtaa sen kokonaan!” Kun tätä nykyä jo lakkautetun PIDEn, valtion turvallisuuspoliisin, agentit lausuivat nämä vihaiset sanat eräälle Jehovan todistajalle, Portugalin siirtomaahallinto oli Mosambikissa tiukimmillaan. Roomalaiskatolisen kirkon ylivalta oli kiistaton.

Jehovan todistajat eivät kuitenkaan lakanneet ilmaisemasta avoimesti uskoaan Jehovaan, eivätkä he liioin lakanneet puhumasta muille hänen rakkaudellisesta tarkoituksestaan. Heidän historiansa Mosambikissa on paljonpuhuva todiste heidän Jehovaa kohtaan tuntemansa antaumuksen laadusta. He saivat voimaa luottamuksestaan Jumalan ja hänen Poikansa rakkauteen – sellaiseen rakkauteen, jota apostoli Paavali kuvaili kirjoittaessaan: ”Kuka erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Ahdistusko vai hätä vai vaino vai nälkä vai alastomuus vai vaara vai miekka? Niin kuin on kirjoitettu: ’Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää, meitä on pidetty teuraslampaina.’ – – Olen vakuuttunut siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät – – hallitukset, eivät nykyiset eivätkä tulevaiset – – eikä  korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:35–39.)

Jehovan palvelijoiden historia Mosambikissa on kertomus ihmisistä, jotka senkin jälkeen, kun heiltä oli riistetty kaikki aineellinen omaisuus, olivat rikkaita syvään juurtuneen uskonsa vuoksi. He näkivät todisteita Jumalan rakkaudesta heitä kohtaan, ja he rakastivat hartaasti toisiaan. Mutta ennen kuin paneudumme tuohon historiaan, luodaanpa silmäys itse maahan.

Sen kauneus ja erityispiirteet

Mosambikissa on asukkaita arviolta 17400000, ja se sijaitsee noin 2500 kilometrin pituisella kaistaleella Afrikan kaakkoisrannikolla. Ilmasto on perimmiltään trooppinen, ja sato on tropiikin satoa: kookospähkinöitä, ananasta, cashewpähkinöitä, maniokkia ja sokeriruokoa. Ravintoon kuuluvat olennaisesti myös meren antimet.

Mosambikilaiset ovat enimmäkseen iloisia ja hyväluontoisia ihmisiä, jotka rakastavat elämää. Heidän joukostaan on lähtenyt maailmankuuluja urheilijoita. Näitä on tietysti ollut vain vähän. Mutta runsaat 19000 muuta on selviytymässä voittajiksi kilpajuoksussa, jossa on kyse toisenlaisista arvoista. He ovat Jehovan todistajia, joiden historia Mosambikissa ulottuu vuoteen 1925.

Totuuden siemenet juurtuvat

Tuona vuonna kuuli Jumalan valtakunnan hyvän uutisen Albino Mhelembe, mosambikilainen joka työskenteli Johannesburgin kaivoksissa Etelä-Afrikassa. Valtakunnan totuuden siemenet juurtuivat hänen sydämeensä, ja pian hän meni kasteelle. Palattuaan kotiinsa hän alkoi saarnata entisen uskontokuntansa, sveitsiläisen lähetyskirkon, jäsenille Vila Luísassa (nykyisin Marracuene) Mosambikin eteläisimmässä provinssissa.  Vastakiinnostuneet afrikkalaiset olivat hyvin innokkaita ja matkasivat usein 30 kilometriä päästäkseen kokouksiin. Perustettiin uusia ryhmiä, muun muassa yksi Lourenço Marquesiin, nykyiseen Maputoon.

Samoihin aikoihin alettiin Raamatun sanomaa saarnata ensi kertaa pohjoisemmassa. Gresham Kwazizirah, Njassamaassa (nykyisin Malawi) asuva afrikkalaismies, oli tutkinut kirjan Jumalan harppu eteläafrikkalaisten John ja Esther Hudsonin avustamana. Vuonna 1927 Gresham muutti Biliyati Kapacikan kanssa Mosambikiin ansiotyön perässä. He tulivat maahan Milangen alueen kohdalta ja suuntasivat etelään Inhamingaan Sofalaan. Siellä he saivat kumpikin töitä Trans-Zambézian rautatieyhtiöstä.

Inhamingasta he löysivät myös niin sanotun Vartiotorni-liikkeen seurakunnan ja sen pastorin Robinson Kaliteran. Kun hän kuuli Raamatun opetuksista, joista kerrottiin Jumalan harpussa, hänen silmänsä avautuivat. Hän tajusi olleensa väärässä ja alkoi koko seurakuntansa kanssa toimia Jehovan järjestön yhteydessä.

Eurooppalainen alue saa huomiota osakseen

Vuonna 1929 saapuivat ensimmäiset eurooppalaiset todistajat, Henry ja Edith Myrdal. He muuttivat Etelä-Afrikasta Lourenço Marquesiin ja alkoivat todistaa portugalilaiselle väestölle. Neljän vuoden kuluttua heihin liittyivät de Jagerit. Heidän muuttonsa johti monien Raamatun totuuden siemenien kylvämiseen.

Sitten vuonna 1935 Lourenço Marquesissa tuli käymään vielä kaksi muuta tienraivaajaa, Fred Ludick ja David Norman. He asuivat Myrdaleilla. Mutta heidän viidentenä palveluspäivänään salainen poliisi haki heidät yllättäen Myrdalien asunnosta, työnsi heidät mustaanmaijaan ja vei heidät korkea-arvoisen viranomaisen Teixeiran eteen. Kun David ilmoitti rohkeasti tietävänsä, että koko vehkeilyn takana oli  piispa, Teixeira pomppasi ylös ja karjui: ”Jos te olisitte tämän maan kansalaisia, tuomitsisin teidät tältä seisomalta Madeiran saareen, mutta koska olette Etelä-Afrikan kansalaisia, karkotan teidät maasta heti paikalla!” Tuona samana päivänä heidät kuljetettiin rajalle saattajinaan kaksi autokuormallista raskaasti aseistautuneita poliiseja. Rajalle saavuttuaan veljet kuitenkin todistivat poliisivartijoilleen, antoivat heille kirjallisuutta ja kättelivät jokaisen ennen kuin jatkoivat matkaansa.

Kovissa koetuksissa

Nöyrä afrikkalainen maanviljelijä Janeiro Jone Dede oppi totuuden vuonna 1939 Inhamingassa. Palattuaan kotiinsa Mutararaan hän kertoi totuudesta sukulaisilleen, jotka kuuluivat erääseen moniavioisuuden tunnustavaan uskontokuntaan. Hänestä tuli erikoistienraivaaja, ja kaksi hänen lihallista veljeään, Antonio ja João, palveli vakituisina tienraivaajina. Janeiro kuitenkin vangittiin vuonna 1946 ja lähetettiin Teteen, missä hänet pantiin pesemään eurooppalaisten käymälöitä neljäksi vuodeksi. Sitten hänet siirrettiin keskusvankilaan Beiraan, ja sieltä hänet kuljetettiin Lourenço Marquesiin oudolla ja epäinhimillisellä tavalla. Hänet lähetettiin laivalla laatikossa, joka oli täynnä suolavettä niin että vain hänen päänsä oli pinnalla. Kun oli tultu perille, hän nousi vedestä alastomana: hänen vaatteensa olivat hajonneet alkutekijöihinsä. Hänelle annettiin säkki pukineeksi. Oikeudessa häntä käskettiin luopumaan uskonnostaan ja Jumalastaan, mutta hän vastasi samaan tapaan kuin Jeesuksen Kristuksen apostolit: ”Olennaista on se, että tottelee Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29.)

Oikeudenkäynnin jälkeen Janeiro pantiin eristysselliin ahtaaseen puulaatikkoon; siinä oli vain pieni aukko, josta hänelle työnnettiin muutama hedelmäpala päivittäin. Kun hänet otettiin ulos viikon kuluttua, hän kykeni tuskin seisomaan. Hänet ja hänen lihalliset veljensä Antonio ja João karkotettiin  seitsemäksi vuodeksi São Toméhen ja Príncipeen. Tänä aikana Deden veljekset auttoivat perustamaan seurakunnan noille saarille, joilla toimi rangaistussiirtola. Kuultuaan veljiensä karkotuksesta Portugal Dede, joka oli Etelä-Afrikassa, palasi Mutararaan huolehtimaan seurakunnasta siihen asti, kun heidät vapautettaisiin rangaistussiirtolasta.

Entä nuo etelän todistajat? Hekin osoittautuivat uskollisiksi todistajiksi kovassa vainossa. Heidän joukossaan oli Albino Mhelembe, jolle oli tuolloin kertynyt jo paljon vuosia. Vuonna 1957 myös hänet ja joitakuita muita Lourenço Marquesista karkotettiin São Toméhen, mutta he jatkoivat todistamista. Sional Tomo lähetettiin sieltä takaisin kahden vuoden kuluttua, mutta sitten hänet karkotettiin uudelleen, tällä kertaa Mecontaan Nampulan provinssiin. Siellä hän kuoli mutta jätti jälkeensä seurakunnan todisteena palveluksestaan.

”Minusta tulee Jumalan lauman paimen”

Näin vastasi Calvino Machiana, kun hänen opettajansa kysyi luokalta, mikä heistä tulisi isona. Myöhemmin eräs vanha koulutoveri todisti hänelle Johannesburgissa. Mutta vasta palattuaan Lourenço Marquesiin vuonna 1950 hän lopulta katkaisi siteensä sveitsiläiseen lähetyskirkkoon. Kun siirtomaapoliisi PIDE vangitsi ja karkotti ryhmän kokeneimmat jäsenet, loput jäivät ilman valvojia.

Onneksi eteläafrikkalainen Nelli Muhlongo tuli sukuloimaan Machianan naapurustoon. Tämä sai tietää, että Nelli oli Jehovan todistaja, ja kertoi hänelle alueen kiinnostuneista. Nelli kutsui heidät koolle ja laittoi alulle Raamatun ryhmätutkistelun. Siihen osallistui kuusi henkeä. Sisar Muhlongo pyysi Machianaa johtamaan sitä, mutta tämä kieltäytyi sanoen: ”Minua ei ole kastettu.” Sisar vastasi: ”Minä olen vain käymässä täällä. Kun lähden pois, sinun täytyy ottaa johto.” Niin Machianasta sitten tuli ”Jumalan lauman paimen” ennemmin kuin hän oli luullutkaan.

 ”Zunguza, on parasta, että palaat kotimaahasi”

Vuonna 1953 lähti nuori Francisco Zunguza Beirasta Kapkaupunkiin Etelä-Afrikkaan. Hänen tavoitteenaan oli saada stipendi voidakseen opiskella lääketiedettä Lontoossa. Hänellä oli matkatavaroiden joukossa kirja Lapset, jonka hän oli saanut ystävältä lahjaksi. Hän asui Pretoriassa erään anglikaanisen perheen luona, joka kerran näki hänen lukevan tuota kirjaa ja kysyi, oliko hän Jehovan todistaja. Hän sanoi, ettei ollut vaan oli pelkästään lukemassa kirjaa. Perhe otti kuitenkin ystävällisesti hänen puolestaan yhteyttä erääseen todistajaan, joka alkoi sitten tutkia hänen kanssaan. Kahden vuoden kuluttua Etelä-Afrikkaan tulostaan hän meni kasteelle.

Veli Zunguza muistelee saaneensa seuraavan neuvon seurakunnan kypsiltä veljiltä: ”Zunguza, on parasta, että palaat kotimaahasi Mosambikiin ja työskentelet siellä. Sinut on nyt kastettu. Miksi tavoitella muita asioita? Ne eivät ole sen arvoisia.” (Vrt. Roomalaisille 11:13; Filippiläisille 3:7, 8; 1. Johanneksen kirje 2:15–17.) Veli Zunguza otti neuvon vastaan ja palasi empimättä Lourenço Marquesiin, missä hän liittyi sikäläiseen pieneen ryhmään. Aikanaan hän meni naimisiin, ja Jehovan järjestö käytti häntä ja hänen vaimoaan Paulinaa laajalti matkatyössä koko Mosambikin alueella. Hänen rakkautensa Jumalaan on käynyt läpi ankaria kestävyyden kokeita. Huolimatta noin 14 vuodesta vankilassa, keskitysleireillä ja hallituksen rajoitusten alaisuudessa hän on pysynyt uskollisena. On helppo ymmärtää, että Mosambikin veljet rakastavat ja arvostavat häntä suuresti. Hän itsekin toteaa: ”Oli parasta, että palasin kotimaahani.”

Yrityksiä laillisen tunnustuksen saamiseksi

Etelä-Afrikan haaratoimisto lähetti Milton Bartlettin, Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista valmistuneen lähetystyöntekijän, Mosambikiin vuonna 1954, koska sitä huolestutti siirtomaahallinnon vaino ja karkotukset. Vain  muutaman päivän pituisella käynnillään veli Bartlett pääsi puhumaan Yhdysvaltain konsulin sekä erään korkea-arvoisen portugalilaisen viranomaisen kanssa, jotka kannustivat häntä anomaan kenraalikuvernööriltä laillista tunnustusta. Viranomainen kuitenkin sanoi, että koska hallituksella oli konkordaatti Vatikaanin kanssa, Jehovan todistajat eivät koskaan saisi samanlaista vapautta kuin oli roomalaiskatolisella kirkolla, vaikka heille suotaisiin sitä jonkin verran.

Tätä seurasi John Cooken, erään toisen Gileadista valmistuneen veljen, käynti Englannin Mosambikin-konsulin luona seuraavana vuonna. Vaikka konsuli oli ystävällinen, hän kertoi katolisen kardinaalin hyökänneen hiljattain lehdistössä kaikkia protestanttisia uskontoja vastaan. Konsuli myös lisäsi, että turvallisuuspoliisi piti Jehovan todistajia vaarallisina. Lopuksi hän esitti mielipiteenään, että kaikista ”lahkoista” – käyttääksemme hänen ilmaustaan – juuri todistajilla oli pienimmät mahdollisuudet saada laillinen tunnustus.

Veli Cooken käynnistä oli silti hyviä seurauksia. Hän saattoi käydä uudelleen erään kiinnostuneen portugalilaisen nuorenmiehen luona, jonka nimi oli Pascoal Oliveira. Tämä oli saanut kosketuksen totuuteen muutamia vuosia aiemmin Lissabonissa. Hänen ja hänen vanhempiensa kanssa sovittiin tutkistelun aloittamisesta. Myöhemmin hän vihkiytyi Jehovalle.

Njassamaan haaratoimisto, joka tuolloin huolehti Mosambikissa tehtävästä työstä, alkoi vuonna 1956 lähettää erikoistienraivaajia rajan yli saarnaamaan pohjoisosan kyliin. Jotkut muutkin tulivat Mosambikiin palvelemaan alueille, missä julistajista oli suuri tarve, ja heidän vaikutuksensa tuntui etenkin rajaseudulla.

Karkotetut palaavat

Aikanaan Janeiro Dede veljineen palasi São Tomésta. He olivat siellä pystyneet saarnaamaan vapaasti, mutta kotiin  palattuaan heitä ruoskittiin ja heidän käskettiin lopettaa kaikki saarnaamistoiminta tai muuten heidät karkotettaisiin uudestaan ja tällä kertaa lopullisesti. Miten samalla tavalla juutalainen sanhedrin kohtelikaan Jeesuksen Kristuksen apostoleja! (Apt. 5:40–42.)

Janeiro ja hänen veljensä eivät antaneet näiden uhkausten tehdä loppua heidän palveluksestaan Jehovalle. Maaliskuussa 1957 Janeiro nimitettiin erikoistienraivaajaksi, ja myöhemmin hän palveli runsaat kymmenen vuotta kierrosvalvojana suurimmassa osassa maata.

Todistamista läpi yön

Lourenço Marquesin ryhmään tuli jatkuvasti uusia kiinnostuneita. Tutkisteluja pidettiin muun muassa mosambikilaisen Ernesto Chilaulen kotona. Siellä asui myös Antonio Langa. Tämä katolisessa perheessä kasvanut mies kyseenalaisti oppeja ja vaati niihin perusteluja, varsinkin kolminaisuusoppiin liittyvissä kohdissa. Ryhmä pelkäsi, että hän ilmiantaisi sen PIDElle (Polícia de Investigação e Defesa do Estado). Langa oli kuitenkin vilpittömästi kiinnostunut totuudesta ja jatkoi tutkistelun kuuntelemista talon ulkopuolella portaisiin piiloutuneena. Kuulemansa perusteella hän päätteli, että tämä oli totuus.

Eräänä päivänä muuan veli antoi Langalle lahjaksi kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Tultuaan seuraavana päivänä töistä kotiin Langa alkoi lukea sitä kahden aikaan iltapäivällä eikä laskenut sitä käsistään ennen kuin oli päässyt loppuun – kello kahdelta yöllä! Sen jälkeen hän alkoi käydä säännöllisesti kokouksissa ja halusi ehdottomasti, että hänen ystävänsä Chilaulekin lukisi kirjan, jotta he voisivat alkaa saarnata.

Alueekseen he valitsivat Lourenço Marquesin laitamilla toimivat animistis-sionistiset ryhmät (Mazione). Kun ne yön laskeutuessa kokoontuivat rumpujen päristessä suorittamaan rituaalejaan, joihin liittyi tanssia, juomista ja musiikkia, nuo  kaksi menivät paikalle ja saatuaan luvan ryhmän johtajalta pitivät lyhyen puheen. Aamu alkoi monesti jo sarastaa heidän palatessaan kotiin. Mikä palava into levittää vastalöytämäänsä uskoa!

Kastetilaisuus Lourenço Marquesissa

Kun kenttäpalveluksesta raportoivan ryhmän koko oli kasvanut 25:een, Etelä-Afrikan haaratoimistoon kirjoitettiin kirje, jossa veljiä pyydettiin lähettämään joku edustaja kastamaan uudet. Vastauskirjeessä neuvottiin, että veli Zunguza itse huolehtisi siitä. Kokouksessa, joka pidettiin 24. elokuuta 1958 huomaamattomassa paikassa, kastettiin 13 henkeä – Lourenço Marquesin ensimmäiset kastetut. Heidän joukossaan olivat Calvino Machiana, Ernesto Chilaule ja Antonio Langa kukin vaimoineen sekä Paulina Zunguza.

Veli Zunguzan muutettua Beiraan PIDE kuulusteli veli Chilaulea vuonna 1959. Poliisi oli siepannut tämän postin ja lukenut sen. Häntä kuulusteltiin koko aamupäivän ajan. Samana iltapäivänä agentit menivät hänen asuntoonsa ja takavarikoivat kaiken kirjallisuuden. Veljet ja kiinnostuneet, jotka näkivät poliisin Land Roverin Chilaulen asunnolla, pelkäsivät, että heidät kaikki pidätettäisiin. Viikon kuluttua kaikki kirjat yllättäen palautettiin. Juuri tätä rohkaisua ryhmä tarvitsikin.

Rohkaisevia vierailuja juuri oikeaan aikaan

Samaan aikaan Halliday ja Joyce Bentley, Njassamaan haaratoimistosta lähetetty lähetystyöntekijäpariskunta, tekivät rakentavia vierailuja Pascoal Oliveiran ja pienen eurooppalaisten ryhmän luo Lourenço Marquesiin. Nämä kahdesti vuodessa tehdyt vierailut suuntautuivat noin 720 kilometriä pääkaupungista pohjoiseen sijaitsevaan Beiraan sekä joihinkin muihin kaupunkeihin. Myöhemmin myös Milton  Henschel maailmankeskuksesta kävi heidän luonaan kannustamassa heitä rakentumaan edelleen Jehovan järjestön yhteydessä.

Ensimmäinen mosambikilaisten todistajien seurakunta oli toiminut pääkaupungissa jo joitakin vuosia, kun sikäläisiä eurooppalaisia julistajia varten perustettiin seurakunta vuonna 1963.

Hyvää uutista julistetaan rohkeasti

Kun siirtomaapoliisi PIDE oli palauttanut Ernesto Chilaulen kirjallisuuden, Lourenço Marquesin afrikkalainen ryhmä ei pelännyt enää lainkaan. Sunnuntaisin he kokoontuivat Xipamaninen torin lähettyvillä puun siimeksessä. He tarkastelivat päivän tekstin käyttäen hyväkseen äänentoistolaitteistoa. Sitten ryhmä hajaantui pareiksi ja alkoi käydä torin tuntumassa olevissa kodeissa ja liikkeissä. Puoli kahdentoista aikaan he palailivat kokouspaikalleen aamiaiselle, ennen kuin puoliltapäivin alkoi esitelmä, josta oli tiedotettu laajalti. Kun joidenkin julistajien paluu palveluksesta silloin tällöin venyi, heitä kutsuttiin äänilaitteiden välityksellä: ”Hetki on koittanut . . . Hetki on koittanut . . . Palaillaanpa takaisin, koska hetki on koittanut . . .”

Paikalle alkoi silloin kerääntyä suuri ihmisjoukko. Henkilökohtaisesti kutsuttujen ja veljien itsensä lisäksi kuulemaan tuli monia uteliaita katselijoita, joita vahvistettu ääni veti puoleensa. He asettuivat suureksi ympyräksi vilkkaalla torialueella, ja sitten esitelmä saattoi alkaa. Aukion asukkaat tulivat kuisteilleen kuuntelemaan, ja monilla oli mukanaan Raamattunsa voidakseen seurata jakeiden lukemista. Veljet järjestivät näitä tilaisuuksia joidenkin vuosien ajan ja kävivät vuorotellen Xipamaninen ja Chamanculon toreilla sekä Craveiro Lopesin kadulla (nykyään Avenida Acordos de Lusaka). Tämä myötävaikutti 1960-luvulla kasvuun: seurakuntien määrä lisääntyi yhdestä neljään.

 Hänestä oli kortti ensin PIDEn arkistossa

Tällä keinoin tavattiin Micas Mbuluane. Otettuaan kirjan ”Olkoon Jumala totinen” ja pyydettyään raamatuntutkistelua hän kysyi: ”Paljonko olen tästä velkaa?” Tutkisteluista ei koskaan oteta korvausta, mutta veljet ehdottivat, että hän antaisi kotinsa käyttöön seuraavan sunnuntain esitelmää varten. Hän suostui mielellään. Puhujana oli Ernesto Chilaule, ja läsnä oli noin 400 kuulijaa. PIDEn ilmiantaja tiedotti kokouksesta poliisille. Poliisipäällikkö kutsui Micasin toimistoonsa. Micas oli huolissaan. Hän sanoi: ”Minä olen tuplapakana, joka ei ole ollut kuin yhdessä kokouksessa. Mitä ihmettä minä oikein heille sanon?” (”Tuplapakana” korosti sitä, miten vähäpätöiseksi ei-uskovaksi hän tunsi itsensä.) Hän otti heti yhteyttä kanssaan tutkivaan veljeen saadakseen valmennusta niinä muutamina minuutteina, jotka hänellä oli aikaa ennen kuulustelua.

Micasin saavuttua poliisiasemalle häneltä kysyttiin, mihin uskontoon hän kuului. Epäröimättä hän vastasi: ”Jehovan todistajiin.” Sitten poliisipäällikkö Mario Figueira jatkoi kuulustelua: ”Sinun kotonasi siis pidettiin suuri kokous, jossa oli ulkomaista vaikutusta, joka pidettiin suljettujen ovien takana ja johon poliisit eivät saaneet tulla. Aivan varmasti sen on täytynyt liittyä Frelimoon.” Hän viittasi Mosambikin vapautusrintamaan (Frente da Libertação de Moçambique), liikkeeseen joka tuolloin taisteli maan itsenäisyyden puolesta. Micas ihmetteli, mitä hänen pitäisi vastata; tätä ei ollut käsitelty hänen ”valmennuksessaan”. Hän yritti diplomaattisesti kuvailla tilaisuutta, jonka hän oli nähnyt ja johon hän oli osallistunut ensimmäistä kertaa elämässään.

”Hyvä on, Micas, tämä riittää”, Figueira keskeytti. Kiertäen kätensä Micasin hartioiden ympäri hän jatkoi: ”Sinä puhut totta. Historian alusta saakka on Jumalan palvelijoita vainottu  totuuden puhumisen tähden, niin kuin sinua. Pyydän vain yhtä asiaa: kun seuraavan kerran pidätte tällaisen suuren kokouksen, tiedottakaa siitä meille, jotta välttäisimme hankaluudet. Mene rauhassa. Mutta tule huomenna takaisin ja tuo kaksi valokuvaa, jotta voimme tehdä sinusta arkistoon Jehovan todistaja -kortin.” (Tuohon aikaan oli kaikista seurakunnan vastuuhenkilöistä kortti PIDEn arkistossa.) Micas sanoo mielellään nauraa hykertäen: ”Minusta, tuplapakanasta, oli kortti PIDEn arkistossa ennen kuin minusta oli sellainen seurakunnassa!” Tällainen poliisiviranomaisten ystävällisyys ei ikävä kyllä ollut tavallista.

Malawin tapahtumat edistävät työtä pohjoisessa

Kolme niistä ”Opetuslasten tekemisen” piirikonventeista, jotka pidettiin Malawissa vuonna 1967, järjestettiin lähellä Mosambikin rajaa, niin että joidenkin mosambikilaisveljien oli helpompi päästä niihin. Mutta lokakuussa presidentti H. Kamuzu Banda julisti Jehovan todistajat kielletyksi yhteisöksi Malawissa. Heitä vastaan puhkesi armoton vaino. Joka puolella maata heidän omaisuuttaan tuhottiin, heitä piestiin, joitakuita tapettiin ja yli tuhat kristittyä naista raiskattiin. Epätoivoisina monet eloon jääneet etsivät turvaa Mosambikista. Toisin kuin olisi voinut odottaa, portugalilaiset viranomaiset ottivat heidät vieraanvaraisesti vastaan. Heille järjestettiin ruokaa kahdelle suurelle leirille Mocuban lähelle Zambézian provinssiin. Yksistään toisessa leirissä oli 2234 veljeämme. He myötävaikuttivat paljon Valtakunnan sanoman leviämiseen pohjoisessa.

Maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Beirassa toimivat mosambikilaiset todistajat nauttivat tänä aikana suuremmasta vapaudesta kuin pääkaupungissa olevat veljensä. He saattoivat pitää kokouksiaan, mutta talosta taloon saarnaaminen oli rajoitettua, varsinkin eurooppalaisten asuinalueilla.

 Kiistanalainen ilmoitus aiheuttaa jakaumia

Vuonna 1968 Lourenço Marquesin vanhimmat saivat kutsun saapua PIDEn eteen. Heille näytettiin ”Ilmoitus”, paperi jossa sanottiin, että Jehovan todistajat eivät saaneet käännyttää ja että heidän tuli kokoontua vain oman perheensä kesken. Tämä ”Ilmoitus” piti allekirjoittaa sen vahvistukseksi, että vanhimmat olivat saaneet sen.

Koska vanhimmat ymmärsivät, ettei kyseessä ollut millään tavoin heidän vakaumuksensa kieltäminen vaan pelkästään ilmoituksen näkemisen vahvistus, he allekirjoittivat paperin. He olivat kuitenkin lujasti päättäneet totella edelleen Raamatun käskyjä kokoontua yhteen ja saarnata, joskin he tekisivät niin pienissä ryhmissä pitämättä siitä suurta ääntä (Matt. 10:16; 24:14; 28:18–20; Hepr. 10:24, 25). Heidän hyvästä tarkoitusperästään huolimatta veljien keskuudessa syntyi jakauma. Jotkut ajattelivat, että vanhimmat olivat tinkineet periaatteista allekirjoittaessaan tuon asiapaperin.

Vanhimmat yrittivät osoittaa erimieliselle ryhmälle, ettei heidän vaikuttimenaan ollut ollut pelko ja etteivät he olleet tinkineet mistään, ja muodostivat siksi komitean, jonka puheenjohtajana oli Ernesto Chilaule. He menivät tiedustelemaan PIDEn viranomaisilta kiellon syytä. ”Mitä vikaa Jehovan todistajissa on?” he kysyivät. Heille sanottiin: ”Ei meillä ole ongelmia teidän kanssanne, mutta tämä uskonto on kielletty Mosambikissa. Vaikkette tekisi mitään väärää, hallitus ei anna tälle uskonnolle toimintavaltuuksia.” Virkailijat lisäsivät, että jos joku halusi harjoittaa tätä uskontoa, hänen täytyisi lähteä toiseen maahan.

Veli Chilaulen ja hänen toveriensa vastaus oli luja: ”Jos hallitus päättää, että on väärin opettaa ihmisiä olemaan varastamatta, tappamatta tai tekemättä mitään pahaa, niin voitte pidättää meidät. Me jatkamme totuuden opettamista, ja täsmälleen niin aiomme tehdä heti kun lähdemme täältä.” Nämäkin sanat tuovat mieleen sen, mitä Jeesuksen apostolit  vastasivat kerran seistessään sanhedrinin edessä (Apt. 4:19, 20).

Tyynnyttikö tämä rohkea toiminta erimieliset? Ikävä kyllä ei. Huolimatta kaikesta heille tarjotusta avusta, muun muassa Etelä-Afrikasta lähetetyn erikoisedustajan useista vierailuista, he pysyivät riippumattomassa asenteessaan ja sanoivat itseään ”Vapaiksi Jehovan todistajiksi”. Heidät oli erotettava luopumuksen vuoksi. Seura kirjoitti myöhemmin, että varovaisen menettelytavan omaksuminen vainon edessä ei ole merkki pelosta vaan on sopusoinnussa Matteuksen 10:16:ssa olevan Jeesuksen neuvon kanssa.

PIDE iskee ankarasti

Vajaan vuoden kuluttua tuosta kapinasta PIDE vangitsi 16 vastuuasemassa olevaa veljeä, muun muassa Ernesto Chilaulen, Francisco Zunguzan ja Calvino Machianan. Tässä tilanteessa PIDEn agentit kohdistivat veli Chilaulelle kertomuksemme alussa lainatut sanat.

Seurasi uusia pidätyksiä. Miten PIDE sai nimitettyjen palvelijoiden nimet ja osoitteet? Tehdessään ratsian veli Chilaulen asuntoon se oli löytänyt pöydältä mapin, jossa oli Seuran kirjeet ja niissä nimitettyjen palvelijoiden nimet, sekä käsikirjan Miten voi saarnata yhdessä yksimielisyydessä. Näiden tietojen avulla se etsi nimenomaan muun muassa seurakunnanpalvelijat, apulaisseurakunnanpalvelijat, Vartiotornin tutkistelun johtajat ja seurakunnan kirjantutkistelunjohtajat. Nämä  heitettiin Machavan vankilaan ilman oikeudenkäyntiä – kahden vuoden vankeusrangaistusta kärsimään.

Etelä-Afrikan haaratoimisto rohkaisi vankilassa olevia veljiä ja auttoi heidän perheitään, jotka olivat heistä riippuvaisia. Amnesty International yritti saada veljet vapaiksi ja antoi tukea heidän perheilleen. Mosambikin vapaana olevat veljet huolehtivat siitä, että tarpeessa olevat saivat ruokaa. Veli Chilaulen tytär Alita sanoo tästä järjestelystä: ”Meillä oli joka päivä ruokaa. Joskus se oli jopa parempaa kuin mihin olimme tottuneet.”

Saarnaamistyö jatkuu

”Tukalasta ajasta” huolimatta Jehovan kansa ei voinut lopettaa elämää antavaa työtään, Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista (2. Tim. 4:1, 2). Fernando Muthemba, josta tuli tässä maassa suoritettavan työn tukipylväitä, muistelee, miten hänen seurakunnassaan sekä seurakunnanpalvelija että apulaisseurakunnanpalvelija pidätettiin. Koska hän oli raamatuntutkistelunpalvelija, hänen täytyi nyt ottaa johto. Seura neuvoi pitämään puhesarjan kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään pohjalta. Noudattaen sopivaa varovaisuutta hän järjesti puheet pidettäviksi iltaisin kirjantutkisteluryhmissä. Kukin puhuja esittäisi puheensa kahdelle ryhmälle yhtenä iltana. Siten monet tilaisuuteen kutsutut saivat tämän hengellisen ravinnon ja heidän arvostuksensa totuutta kohtaan kasvoi.

Uusia valmennettiin perusteellisesti, jotta he olisivat tehokkaita sananpalveluksessa ja rohkeita vainon edessä. Filipe Matola kuvailee, miten hän hyötyi alussa saamastaan valmennuksesta: ”Meitä valmennettiin kertomaan toisille siitä, mitä olimme oppineet, ja perustelemaan taitavasti Raamatulla kaiken, mitä opetimme. Kun olimme tutkineet kaksi viikkoa, aloimme saarnata vapaamuotoisesti. Kolmannella viikolla toimme muita kiinnostuneita mukaan tutkisteluun.  Neljännellä viikolla aloimme saarnata talosta taloon. Uusia rohkaistiin kestämään koetuksissa ja vankeudessa ja olemaan pelottomia. Vain yksi vastuuasemassa oleva veli oli seurakunnassamme vapaana, ja hän tapasi sanoa: ’En tiedä milloin minut vangitaan. Siksi teidän kaikkien täytyy opetella pitämään huolta seurakunnasta.’” Sitten veli Matolakin lähetettiin Machavan vankilaan, mutta hänen intonsa ei laantunut.

Vankilassa saarnataan ja pidetään kokouksia

Machavan vankilassa oleva ryhmä järjesti pikimmiten kaikki kokoukset, jotta se olisi pysynyt hengellisesti vahvana. Miten veljet onnistuivat siinä, kun heitä kerran valvottiin? Näin se kävi Filipe Matolan mukaan: ”Käytimme tilaisuuden hyväksi, kun pääsimme vankilan pihalle. Se jolle oli määrätty puhe teokraattisessa palveluskoulussa, käveli ympäriinsä neljän muun kanssa, ikään kuin he olisivat vain kuljeskelleet ja jutelleet keskenään. Sitten hän irtaantui tästä ryhmästä ja toimi samoin toisen ryhmän kanssa ja niin edelleen, kunnes hän oli pitänyt puheensa kussakin ryhmässä.”

Alkuun he yrittivät pitää kirjantutkistelun jonkin julkaisun pohjalta selleissä, mutta tuo tutkistelu huomattiin ja heitä kiellettiin jatkamasta. He muuttivat taktiikkaa. Noiden vankien joukossa ollut Luis Bila muistelee: ”Valmistauduimme kukin itseksemme, ja sitten etukäteen sovittuna päivänä ja kellonaikana ja ilman julkaisua astelimme pitkin pihaa samaan tapaan kuin teokraattisessa palveluskoulussa ja jokainen toi esiin aineiston pääkohtia. Menetelmä oli erittäin hyödyllinen, sillä meidän täytyi painaa aineisto mieleemme niin ettemme unohtaisi sitä koskaan.”

Vapaana olevat perheenjäsenet auttoivat piilottamalla kirjallisuutta ruoan sekaan ja salakuljettamalla sitä vankilaan aina käydessään siellä. Tällä tavoin veljiä ruokittiin aineellisesti ja hengellisesti.

 Joskus saattoivat myös muut vangit hyötyä kokouksista. Kerran kun kolme veljeä oli samassa vankilan siivessä 70 muun vangin kanssa, he pitivät esitelmän. Yksi veli toimi puheenjohtajana, ja toinen esitti rukouksen. Sitten kaikki kolme lauloivat ja kuultiin esitelmä. Läsnäolijoita oli 73.

Ernesto Chilaule oli samassa sellissä erään Frelimon jäsenen kanssa, jonka PIDE oli vanginnut sen vuoksi, että hän oli taistellut itsenäisyyden puolesta. He kävivät ystävällisiä keskusteluja, ja mies kuuli Jumalan valtakunnan toivosta. He tapaisivat myöhemmin uudelleen erilaisissa olosuhteissa.

Innokkaina kertomaan totuutta Inhambanessa

Eteläisestä Inhambanen provinssista tuli erään nöyrän muurarin voimaperäisen toiminnan näyttämö. Kun tämä mies, Arão Francisco, kuuli esitelmän Lourenço Marquesissa vuonna 1967, hän oli varma siitä, että oli löytänyt totuuden. Hänestä tuntui, että hänen oli aivan pakko kertoa kuulemastaan kotipuolessa. Niin hän myös teki. Palattuaan Lourenço Marquesiin hänet kastettiin samoihin aikoihin kuin PIDE vangitsi suuren ryhmän vanhimpia. Arão tunsi olevansa vastuussa siitä kiinnostuksesta, jonka hän oli herättänyt kotiseutunsa ihmisissä, ja pelkäsi joutuvansa vankilaan ennen kuin ehtisi auttaa heitä pitemmälle. Jotkut veljet koettivat saada hänet muuttamaan mielensä sanoen, että hän oli vielä liian uusi totuudessa tullakseen toimeen omin neuvoin. Hän odotteli muutaman kuukauden, muttei sitten enää pystynyt vastustamaan pakottavaa halua todistaa noille ihmisille. Hän kokosi vaimonsa ja kaksi lastaan yhteen ja lähti paluumatkalle Inhambaneen. Hän piti kaikki kokoukset, joissa aluksi oli vain hänen perheensä.

Arão levitti totuuden siemeniä Inhambanessa, Maxixessa ja muissa tuon seudun kaupungeissa ja loi siten perustan niille seurakunnille, jotka siellä ovat nykyään. Kun muuan katolinen pappi yritti tulla väliin sanomalla: ”Et sinä voi perustaa  mitään ryhmiä tänne”, Arão vastasi rohkeasti: ”Minun tuomani hyvä uutinen ei tunne rajoja. Se voi mennä minne vain.” Ja kuten Apostolien tekojen 1:8:ssa osoitetaan, juuri näin Jeesus sanoi tapahtuvankin.

Paikallinen pappi kutsui koolle kokouksen päättämään, pitäisikö Arão karkottaa alueelta. Tämä vakuutti, ettei hän lähtisi. Ei ole mikään yllätys, että pappi kääntyi lempiliittolaisensa PIDEn puoleen.

PIDE metsästää saarnaaja-rakentajaa

Eräänä sunnuntaina, kun Arão oli käymässä joidenkin muiden ryhmien luona kauempana, neljä PIDEn agenttia tuli kokoukseen Inhambanessa. He sanoivat olevansa Jehovan todistajia, jotka olivat läpikulkumatkalla. Kokouksen loputtua he kuitenkin paljastivat todellisen henkilöllisyytensä ja vaativat saada tavata Arãon. Kun he eivät löytäneet häntä, he pidättivät kahdeksan paikalla ollutta veljeä.

Arão oli rakentamassa Ngwenin hallintomiehelle taloa, ja agentit lähtivät etsimään häntä sieltä. Hän kuuli hallintomiehen sanovan heille: ”Minä en voi päästää häntä menemään uskonnon takia. Hänen täytyy ensin saada työnsä valmiiksi minun talollani.” Sitten agentit kysyivät: ”Tarkoitatteko että hän rakentaa tätä taloa?” ”Kyllä”, vastasi hallintomies, ”ja hän on rakentanut myös Maxixen ja monien muiden paikkojen talot. Kukaan muu näillä seuduin ei osaa tehdä sitä työtä, jota hän tekee talollani. Hän on rakentanut rekisteritoimiston Maxixeen, ja hänellä on rakennettavanaan vielä matkustajakoti.” Kuultuaan tällaisen luettelon agentit totesivat: ”Me palaamme hakemaan Arãon rakentamaan talon yleisten töiden valvojalle.”

Arão vangittiin, ja hänellä rakennutettiin monia hallituksen projekteja. Vankinakin hänellä oli silti monia tilaisuuksia todistaa.

 Eräs PIDEn virkailija tapasi kutsua Arãon toimistoonsa iltapuolella tutkimaan Totuus-kirjaa hänen kanssaan. Kun huoneeseen tuli muita, tämä virkailija, Neves, otti nopeasti esiin joitakin papereita ja teeskenteli kuulustelevansa Arãota. Eräänä päivänä hän sanoi: ”Arão, olet käännyttänyt minut opetuksellasi. Olen koko elämäni ajan Lissabonin ajoista lähtien keskustellut Jehovan todistajien kanssa. Kun nyt kohta pääsen eläkkeelle, minusta tulee todistaja. Mutta ennen lähtöäni minun täytyy vapauttaa sinut. Yritä saada nykyinen työsi valmiiksi, niin minä puhun ylitarkastajan kanssa jonkun toisen muurarin hankkimisesta. Ongelmien välttämiseksi en palaa Lissaboniin, vaan myyn koko omaisuuteni ja lähden Amerikkaan. Kuuletko mitä sanon, Arão? Älä puhu tästä kellekään.”

Neves piti päättäväisesti lupauksensa ja jopa vapautti veljet, jotka olivat vangittuina Inhambanessa. Arãon vapauttaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo tehtävä. PIDE oli alkanut pitää häntä omana rakentajanaan. Neves oli jo tässä vaiheessa eläkkeellä mutta kävi joka päivä katsomassa ystäväänsä ja vetoamassa ylitarkastajaan hänen vapauttamisekseen. Lupauksensa mukaisesti Neves jatkoi matkaansa vasta kun Arão oli vapautettu. Missä hän mahtaa olla nykyään? Pitikö hän lupauksensa kokonaan? Toivomme sitä vilpittömästi.

Poliittiset muutokset tuovat tilapäistä helpotusta

Toukokuun 1. päivänä 1974 kuului kaikkialta Machavan vankilasta ilohuutoja. Huhtikuun 25. päivän ”neilikkavallankumous” (Revolução dos Cravos) oli tehnyt lopun Portugalin diktatuurista, mikä johti suuriin muutoksiin sen merentakaisissa siirtomaissa. Kaikki poliittiset vangit saivat armahduksen 1. toukokuuta. Siihen sisältyivät Jehovan todistajat, jotka oli vangittu poliittisen puolueettomuutensa vuoksi. Mosambik valmistautui nyt julistautumaan itsenäiseksi.

 Päästyään vapaiksi veljet rohkaistuivat nähdessään, miten Jehovan palvelijoiden määrä oli kasvanut. He olivat myös tyytyväisiä pannessaan merkille, miten hengellisesti vahvoja vapaina pysyneet veljet olivat. (Vrt. Filippiläisille 1:13, 14.) He käyttivät hyödykseen uutta vapauttaan ja pitivät kierroskonventin, josta tuli suuri menestys. Heidän iloaan lisäsi se, että läsnä oli kaksi heille rakasta eteläafrikkalaista veljeä: Frans Muller, Etelä-Afrikan haaratoimistokomitean koordinaattori, joka oli ilmaissut syvää kiinnostusta Mosambikin veljien hyvinvointia kohtaan, sekä Elias Mahenye, joka oli palvellut vuosia kierrosvalvojana Etelä-Mosambikissa.

Tässä konventissa kannustettiin vankilassa olleita veljiä työskentelemään yksimielisesti Jehovan nopeasti etenevän järjestön kanssa. Veli Mahenye muistutti veljiä: ”PIDE on kadonnut, mutta sen isoisä Saatana Panettelija on yhä liikkeellä. Vahvistakaa itseänne ja kerätkää rohkeutta.” Hän pyysi vankilassa olleita nousemaan ylös. Heitä oli useita kymmeniä. Sitten hän pyysi nousemaan niitä, jotka olivat tulleet totuuteen noiden veljien vankeuden aikana. Puolet noin 2000 hengen yleisöstä nousi seisomaan. Veli Mahenye päätti puheensa: ”Ei ole mitään syytä pelätä.”

Nämä rohkaisevat sanat tulivat oikeaan aikaan. Tummat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, ja kaikkien Mosambikissa olevien Jehovan palvelijoiden rakkaus Jumalaan koeteltaisiin pian äärimmäisellä tavalla.

Vuosi 1974 kului nopeasti. Sen aikana kastettiin 1209 henkeä ja seuraavana vuonna 2303. Monet nykyisistä vanhimmista kastettiin tuohon aikaan.

Kiihkeä kumouksellisuuden henki oli kuitenkin valtaamassa maan. Iskulauseesta ”Viva Frelimo” (Eläköön Frelimo) tuli kymmenvuotisen vapaus- ja itsenäisyystaistelun symboli. Tunnelma oli korkealla kautta maan, ja enemmistön mielestä oli täysin mahdotonta, ettei joku ottanut siihen osaa.  Vallalla olevat tunteet olivat vetämäisillään esiripun veljien lyhyen vapauden eteen, ja tuo esirippu olisi rautainen.

Vangitsemismääräyksiä

Kun itsenäisyyspäivän 25. kesäkuuta 1975 valmistelut käynnistyivät, Jehovan todistajien puolueeton kanta kävi entistä selvemmäksi. Vastuulliset veljet yrittivät päästä uuden hallituksen puheille, mutta tuloksetta. Juuri virkaansa asetettu presidentti antoi oikeastaan määräyksen huutaessaan eräässä radiopuheessaan: ”Me teemme kerta kaikkiaan lopun näistä Jehovan todistajista. – – Meidän käsittääksemme he ovat Portugalin siirtomaahallinnon jälkeensä jättämiä agentteja; he ovat entisiä PIDEläisiä. – – Siksi ehdotamme, että kansa vangitsee heidät viipymättä.”

Myrsky oli puhjennut. Asuinalueilla mobilisoitiin niin sanottuja voimaryhmiä, joilla oli yksi yhteinen päämäärä: vangita kaikki Jehovan todistajat – töissä, kotona, kadulla, kaikkina vuorokaudenaikoina, kaikkialla maassa. Jokaisen oli pakko ilmaantua aluekokouksiin, joita pidettiin julkisilla ja työpaikoilla, ja sitä, joka ei huutanut väkijoukon mukana ”Viva Frelimo”, pidettiin vihollisena. Tällainen henki vallitsee silloin, kun voimakkaat kansallismieliset tunteet kuumenevat kiihkoksi.

On kuitenkin hyvin tunnettua, että vaikka Jehovan todistajat ovat puolueettomia poliittisissa kysymyksissä, he tukevat lakia ja järjestystä, kohtelevat viranomaisia kunnioittavasti, ovat rehellisiä ja maksavat tunnollisesti verot. Vuosien kuluttua Mosambikin hallitus tunnustaisi tämän tosiasian. Sillä välin Jehovan todistajien tilanne Mosambikissa osoittautui kuitenkin samanlaiseksi kuin varhaiskristittyjen, joita surmattiin roomalaisilla areenoilla sen tähden, etteivät he suostuneet polttamaan suitsuketta keisarille, ja kuin heidän saksalaisten veljiensä, joita heitettiin keskitysleireihin sen tähden, etteivät he suostuneet huutamaan ”Heil Hitler” -tervehdystä.  Jehovan todistajat tunnetaan kautta maailman siitä, etteivät he suostu tinkimään tottelevaisuudestaan Jehovalle ja Jeesukselle Kristukselle, joka sanoi seuraajistaan: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Joh. 17:16.)

Joukkokuljetus – minne?

Lyhyessä ajassa Mosambikin vankilat täyttyivät ääriään myöten tuhansista Jehovan todistajista. Monet perheenjäsenet joutuivat erilleen toisistaan. Voimaperäinen propaganda herätti niin suurta vihamielisyyttä todistajia vastaan, että monet katsoivat paremmaksi ilmoittautua viranomaisille, koska heistä tuntui turvallisemmalta olla jo vankilassa olevien veljiensä ja sukulaistensa parissa, joskaan vanhimmat eivät tällaiseen toimintaan kannustaneet.

Lokakuusta 1975 lähtien Zimbabwen (silloin Rhodesia) ja Etelä-Afrikan haaratoimistot saivat tulvimalla kierrosvalvojilta, erilaisilta vastuullisilta komiteoilta ja yksittäisiltä veljiltä raportteja, joista välittyi synkkä kuva tilanteesta. Ne lähetettiin edelleen Jehovan todistajien hallintoelimelle. Heti kun maailmanlaajuinen veljesseura sai kuulla uutiset Mosambikin veljien ahdingosta, joka puolelta maailmaa nousi taivaaseen lakkaamatta rukouksia noiden vainottujen veljien puolesta sopusoinnussa Heprealaiskirjeen 13:3:n neuvon kanssa. Vain Jehova pystyisi antamaan heille voimaa kestää, ja sen hän teki omalla tavallaan.

Korkeimpien hallitusviranomaisten aikomuksena ei mitä luultavimmin ollut se, että Jehovan todistajat saisivat osakseen sellaista raakaa kohtelua, jota he käytännössä kokivat. Määrätietoisessa yrityksessään muuttaa syvään juurtunutta vakaumusta jotkut alempiarvoiset viranomaiset koettivat kuitenkin puristaa heistä väkivalloin ulos ”Viva”-huudon. Yksi monista esimerkeistä on Vilanculosista kotoisin olevan Julião Cossan tapaus; häntä piestiin kolme tuntia siinä  tarkoituksessa, että hän olisi tinkinyt uskostaan, mutta turhaan. Kun nämä kiduttajat satunnaisesti saivat jonkun sanomaan ”Viva” vastoin tahtoaan, he eivät sittenkään olleet tyytyväisiä. He vaativat todistajaa huutamaan myös ”Alas Jehova” ja ”Alas Jeesus Kristus”. Veljiemme kärsimät julmuudet ovat liian lukuisia kerrottaviksi ja liian hirvittäviä kuvailtaviksi (ks. Herätkää! 8.3.1976 s. 4–11). He kuitenkin tiesivät, että, kuten apostoli Paavali kirjoitti ensimmäisen vuosisadan filippiläiskristityille, heidän rohkea kantansa ahdistuksen ja vainon edessä oli todiste heidän Jumalaa kohtaan tuntemansa rakkauden syvyydestä ja tae siitä, että Hän palkitsisi heidät pelastuksella (Fil. 1:15–29).

Täpötäyden vankilan tukahduttavat olosuhteet, joita pahensivat vielä lika ja ruoanpuute, johtivat yli 60 lapsen kuolemaan neljän kuukauden aikana Maputon (aiemman Lourenço Marquesin) vankiloissa. Yhä vapaana olevat veljet tekivät parhaansa huoltaakseen vangittuja veljiään. Vuoden 1975 viimeisinä kuukausina jotkut todistajat myivät omaisuuttaan voidakseen toimittaa heille jatkuvasti ruokaa. Mutta se että he ilmaisivat kuuluvansa noihin vankilassa oleviin ihmisiin, vaaransi heidän oman vapautensa, ja monia pidätettiin heidän huolehtiessaan veljiensä tarpeista. Juuri tällaista rakkautta Jeesus sanoi tosi seuraajiensa tuntevan toinen toistaan kohtaan (Joh. 13:34, 35; 15:12, 13).

Toisin kuin olisi odottanut, joitakin todistajia kohdeltiin Sofalan provinssissa tähän samaan aikaan aivan eri tavalla. Vangitsemisen jälkeen heidät vietiin Beiran kaupungissa sijaitsevaan luksusluokan Grande Hoteliin ja heille annettiin syötävää samalla kun odotettiin kuljetusta heidän lopulliseen määränpäähänsä.

Mihin määränpäähän? Se oli salaisuus, jota eivät tunteneet edes heitä kuljettavien lukuisten linja- ja kuorma-autojen kuljettajat.

 Määränpää: Carico, Milangen piiri

Syyskuun 1975 ja helmikuun 1976 välillä kaikki vangitut Jehovan todistajat niin vankiloista kuin avomailtakin siirrettiin toiseen paikkaan. Määränpään pitäminen salassa oli vain yksi poliisin ja muiden paikallisten viranomaisten käyttämä ase, jolla he yrittivät pelotella veljiä. ”Te joudutte verenhimoisten petojen suihin”, heille sanottiin. ”Se on tuntematon paikka pohjoisessa, ja sieltä te ette tule koskaan takaisin.” Ei-uskovat perheenjäsenet itkivät ja valittivat kuorossa ja vaativat, että uskovat antaisivat periksi. Hyvin harvat kuitenkaan tinkivät uskostaan. Jopa vastakiinnostuneet asettuivat rohkeasti Jehovan todistajien puolelle. Näin toimi Eugênio Macitela, poliittisten ihanteiden palava kannattaja. Hänen kiinnostuksensa oli herännyt hänen kuultuaan, että vankilat olivat täynnä Jehovan todistajia. Saadakseen selville, keitä he oikein olivat, hän oli pyytänyt raamatuntutkistelua ja joutunut vangituksi ja karkotetuksi viikkoa myöhemmin. Hänet kastettiin ensimmäisten joukossa keskitysleireillä, ja nykyään hän palvelee kierrosvalvojana.

Todistajissa ei näkynyt merkkiäkään pelosta tai levottomuudesta, kun heidät haettiin vankiloista ja lastattiin linja- ja kuorma-autoihin ja jopa lentokoneisiin. Yksi vaikuttavimmista autokaravaaneista lähti Maputosta 13. marraskuuta 1975. Siinä oli 14 linja-autoa eli machibomboa, joiksi niitä täällä kutsutaan. Veljien ilmeisen käsittämätön ilo sai palveluksessa olevat sotilaat kysymään: ”Miten te voitte olla noin iloisia, vaikkette edes tiedä, minne te olette menossa? Teidän määränpäänne ei ole ollenkaan hyvä paikka.” Veljien iloa ei kuitenkaan laimentanut mikään. Vaikka ei-uskovat sukulaiset itkivät sen pelosta, miten heidän omaisilleen kävisi, todistajat lauloivat Valtakunnan lauluja, esimerkiksi laulua nimeltä ”Rohkeasti eteenpäin”.

Kuljettajat soittivat esimiehilleen jokaisessa kaupungissa  matkan varrella saadakseen selville määränpäänsä, ja heitä käskettiin jatkamaan seuraavaan pysähdyspaikkaan. Jotkut kuljettajat eksyivät. Viimein he kuitenkin saapuivat Milangeen, kaupunkiin ja piirikeskukseen joka sijaitsee Zambézian provinssissa 1800 kilometrin päässä Maputosta. Siellä veljet otti vastaan hallintojohtaja pitämällä ”tervetuliaispuheen”, uhkauksia täyteen ladatun häväistyspuheen.

Sitten heidät vietiin 30 kilometriä itään päin, Munduzijoen rannoilla ja edelleen Milangen piirissä sijaitsevalle alueelle, joka tunnetaan Caricona. Tuhannet Malawista kotoisin olevat Jehovan todistajat, jotka olivat paenneet vainon aaltoa omasta maastaan, olivat asuneet siellä pakolaisina vuodesta 1972. Mosambikilaisveljien odottamaton saapuminen oli yllätys malawilaisille. Mosambikilaisille taas oli yllätys se, että heitä olivat vastassa vierasta kieltä puhuvat veljet. Se oli kuitenkin todella miellyttävä yllätys, ja Malawin veljet ottivat mosambikilaistodistajat vastaan niin lämpimästi ja vieraanvaraisesti, että se teki kuljettajiin vaikutuksen (vrt. Heprealaisille 13:1, 2).

Piirijohtajana oli sama mies, joka oli ollut Machavan vankilassa veljien kanssa vuosia aiemmin. Kunkin ryhmän saapuessa hän kysyi: ”Missä ovat Chilaule ja Zunguza? Tiedän että he tulevat.” Kun veli Chilaule viimein saapui, johtaja sanoi hänelle: ”Chilaule, en oikein tiedä, miten ottaisin sinut vastaan. Olemme nyt eri leireissä.” Hän piti kiinni ideologiastaan eikä helpottanut millään tavoin entisten sellitoveriensa oloa. Hän oli, omien sanojensa mukaan, ”lampaita valvova vuohi”.

Rakkaudellista tukea kansainväliseltä veljesseuralta

Jehovan todistajien kansainvälinen veljesseura ilmaisi rakkaudellisen huolestuneisuutensa Mosambikin veljistä. Se hukutti maan postilaitoksen sanomiin, joissa vedottiin Mosambikin viranomaisiin. Eräässä teleliikenneyhtiössä toimivan  todistajan, Augusto Novelan, työtoverit tapasivat tehdä hänestä pilaa sanoen, että Jehovan todistajat olivat vain paikallinen lahko. He kuitenkin hiljenivät, kun telekseihin alkoi tulla sanomia joka puolelta maailmaa. Tämä valtaisa vastareaktio todisti siitä, että Jehovan kansaa todella yhdistää rakkaus.

Ollessaan kymmenisen kuukautta myöhemmin leireillä tarkastusmatkalla eräs ministeri myönsi, että veljet oli vangittu väärien syytösten perusteella. Oli kuitenkin vielä liian aikaista odottaa vapautta.

Uuden elämän haasteet

Jehovan kansan Mosambikin-historiassa oli alkanut uusi luku. Alueen malawilaiset veljet olivat järjestäytyneet kahdeksaksi kyläksi. He olivat saaneet paljon kokemusta sopeutumisesta uuteen elämäntapaan savannilla ja kehittäneet taitojaan talojen, valtakunnansalien ja jopa konventtisalien rakentamisessa. Ne joilla ei ollut aiempaa kokemusta maanviljelystä, oppivat myös sellaisesta työstä paljon uutta. Monet mosambikilaiset, jotka eivät olleet eläessään viljelleet machambaa (peltoa), olivat kokemaisillaan ensi kertaa, miltä maistui kova työ vainioilla. Muutamina ensimmäisinä kuukausina uudet tulokkaat hyötyivät malawilaisten veljiensä lämpimästä vieraanvaraisuudesta: nämä ottivat heidät koteihinsa ja jakoivat ruokansa heidän kanssaan. Mutta nyt oli mosambikilaisten veljien aika rakentaa omat kylänsä.

Se ei ollut helppoa. Sadekausi oli alkanut, ja seutua siunattiin ennennäkemättömän runsailla vesillä. Mutta kun leirin halki kulkeva Munduzijoki tulvi yli äyräidensä alueella, joka normaalisti kärsii kuivuudesta, veljet pitivät sitä sen vertauskuvana, että Jehova pitäisi heistä huolen. Ja todellakin – seuraavina 12 vuotena joki ei kuivunut kertaakaan, toisin kuin aiemmin. Toisaalta ”mutainen, livettävä maaperä, sateiden luonnollinen seuraus, oli lisähaaste entisille  kaupunkilaisille”, kuten veli Muthemba muistelee. Naisten ei myöskään ollut helppoa ylittää jokea tasapainoillen improvisoiduilla silloilla, jotka eivät olleet sen kummempia rakennelmia kuin puunrunkoja. ”Meille toimistotyöhön tottuneille miehille oli haastavaa mennä tiheään metsään kaatamaan puita talojamme varten”, muistelee Xavier Dengo. Nämä olosuhteet osoittautuivat koetukseksi, johon jotkut eivät olleet varautuneet.

Muistamme, että Mooseksen aikana valittaminen alkoi ”sekalaisen väen” parista, joka oli lähtenyt Egyptistä israelilaisten matkaan erämaahan, ja että se sitten levisi itse israelilaisten keskuuteen (4. Moos. 11:4). Samoin niiden joukosta, jotka eivät olleet kastettuja todistajia, ilmaantui heti alkuunsa ryhmä valittajia, ja jotkut kastetut liittyivät heihin. He menivät johtajan luokse ilmoittamaan, että he olivat valmiit maksamaan mitä vain päästäkseen takaisin kotiin niin pian kuin suinkin. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään pikaiseen kotimatkaan, kuten he olivat toivoneet. Heidät pidettiin Milangessa, ja monet heistä olivat uskollisille veljille kuin kivi kengässä. Heistä alettiin puhua ”kapinallisina”. He elivät uskollisten veljien keskuudessa, mutta olivat aina valmiita kavaltamaan heidät. Heidän rakkautensa Jumalaan ei ollut kestänyt koetuksessa.

Miksi salit romahtivat?

Malawin veljet olivat saaneet nauttia huomattavasta palvontavapaudesta leireillä. Kun mosambikilaisveljet saapuivat, he hyötyivät tästä aluksi. He kokoontuivat joka päivä johonkin suureen konventtisaliin tarkastelemaan päivän tekstin. Sitä johti usein joku malawilainen kierrosvalvoja. Filipe Matola muistelee: ”Kuukausien vankeuden ja matkustamisen jälkeen hengellisten kehotusten kuuleminen niin monien veljien seurassa antoi paljon voimia.” Tämä suhteellinen vapaus ei kuitenkaan ollut pitkäaikaista.

 28. tammikuuta 1976 kulkivat hallituksen viranomaiset sotilaiden saattelemina kylien läpi ja kuuluttivat: ”Palvominen ja rukoileminen näissä saleissa tai missään muualla kylissä on kielletty. Hallitus kansallistaa salit ja käyttää niitä niin kuin parhaaksi katsoo.” He määräsivät veljet tuomaan ulos kaikki kirjansa, ja sitten he takavarikoivat ne. Veljet tietysti piilottivat sen minkä pystyivät. Tämän jälkeen kunkin salin eteen nostettiin lippu, ja sotilaita asetettiin vartioon sen varmistamiseksi, että säädöstä noudatettaisiin.

Vaikka salit oli rakennettu paaluista ja ne näyttivät kömpelöiltä, ne olivat kohtalaisen vahvoja. Mutta suhteellisen lyhyen ajan kuluttua ne kaikki alkoivat hajota liitoksistaan. Xavier Dengo muistaa, kuinka hän kerran oli juuri tullut johtajan kanssa yhteen kylään, kun sali alkoi kirjaimellisesti luhistua kasaan, vaikkei satanut eikä tuullut. Johtaja huudahti: ”Mitä tämä merkitsee? Te olette pahoja ihmisiä. Nyt kun olemme kansallistaneet salit, ne romahtavat!” Myöhemmin johtaja sanoi eräälle vanhimmalle: ”Teidän on täytynyt rukoilla salien romahtamista, ja teidän Jumalanne pani ne romahtamaan.”

Kylien organisointi

Kahdeksaa malawilaiskylää vastapäätä ja niiden suuntaisesti nousi pystyyn yhdeksän mosambikilaiskylää. Nämä kaksi ryhmää, joita yhdisti ”puhdas kieli”, eläisivät yhdessä seuraavat 12 vuotta (Sef. 3:9). Kukin kylä oli jaettu kortteleihin, joita reunustivat hyvässä kunnossa pidetyt kadut, ja jokaiseen kortteliin kuului kahdeksan palstaa, joiden koko oli suunnilleen 25 metriä kertaa 35 metriä. Seurakunnat muodostettiin kortteleittain. Sen jälkeen kun kielto oli julistettu leireillä, he eivät enää voineet rakentaa näkyviä valtakunnansaleja. Siksi tähän tarkoitukseen rakennettiin erityisiä L-mallisia taloja. Niissä asui joku leski tai naimaton, jotta ne olisivat näyttäneet asunnoilta. Kun sitten pidettiin  kokouksia, puhuja seisoi L:n kulmassa ja näki siten kummassakin siivessä olevan yleisön.

Kunkin kylän ympärillä olivat sen machambat. Jokaisella seurakunnalla oli myös ”seurakunnan machamba”, jonka viljelyyn kaikki osallistuivat auttaakseen omalta osaltaan seurakunnan tarpeiden täyttämisessä.

Kylien koko vaihteli asukkaiden mukaan. Vuoden 1979 laskennassa mosambikilaiskylä numero 7 oli pienin: siinä oli vain 122 julistajaa ja 2 seurakuntaa; suurin ja kaukaisin oli kylä numero 9, jossa oli 1228 julistajaa ja 34 seurakuntaa. Koko leirillä oli 11 kierrosta. Tämä leiri kokonaisuutena – malawilaiset ja mosambikilaiset kylät ja niihin liittyvät alueet – opittiin tuntemaan veljien keskuudessa Caricon piirinä. Viimeinen tallessa oleva laskenta on vuodelta 1981, jolloin koko Caricon piirissä oli 22529 asukasta, joista 9000 oli aktiivisia julistajia. Myöhemmin leiri kasvoi lisää. (Silloinen presidentti Samora Machel ilmoitti väestön määräksi 40000 henkeä, kerrotaan kirjasessa Consolidemos Aquilo Que nos Une [Lujittaen sitä mikä yhdistää meidät], sivuilla 38 ja 39.)

Chingon aika – vaikeaa aikaa

Jehovan todistajia ei tietenkään ollut viety Milangeen pelkästään maanviljelijäyhteisöksi. Hallitus ei syyttä kutsunut leiriä Caricon uudelleenkoulutuskeskukseksi, mistä kertoo malawilaiskylän numero 4 keskellä ollut hallintokeskus, valtion virkailijoiden toimisto- ja asuinrakennus. Leirillä oli myös komentaja, hänen sotilaansa ja vankila, johon monet veljemme suljettiin eripituisiksi ajoiksi komentajan päätösten mukaan.

Pahamaineisin komentajista oli Chingo. Hänen kaksivuotiskautensa tultiin tuntemaan Chingon aikana. Hän oli päättänyt murtaa Jehovan todistajien tinkimättömän kannan  ja kouluttaa heidät ”uudelleen”, ja saavuttaakseen päämääränsä hän turvautui kaikkiin tuntemiinsa psykologisiin taktiikoihin sekä väkivaltaan. Vaikkei hänellä ollut juuri lainkaan peruskoulutusta, hän oli sujuva, vakuuttava puhuja, joka rakasti kuvauksia. Hän käytti lahjaansa poliittisen ideologiansa iskostamiseen veljiin ja heidän Jumalaa kohtaan tuntemansa rakkauden heikentämiseen. Yksi hänen juonistaan oli ”viisipäiväinen seminaari”.

”Viisipäiväinen seminaari”

Komentaja ilmoitti, että oli suunniteltu ”viisipäiväinen seminaari” ja että todistajien tuli valita kylistään kykenevimmät miehet, jotka pystyisivät välittämään kiinnostavaa tietoa edelleen muille. Heidät lähetettäisiin seminaariin, joka pidettäisiin jossakin kaukana. Veljet kieltäytyivät, koska epäilivät hänen aikeitaan. Paikalla olleet ”kapinalliset” kuitenkin kertoivat, ketkä veljet olivat vastuuasemissa, muun muassa kierrosvalvojina. Näitä olivat Francisco Zunguza, Xavier Dengo ja Luis Bila. Kuorma-auto vei mukanaan 21 miestä ja 5 naista. He ajoivat satoja kilometrejä pohjoiseen Niassan provinssissa sijaitsevan Lichingan pohjoispuolelle. Siellä miehet heitettiin ”uudelleenkoulutusleirille” rikollisten keskelle, kun taas naiset vietiin prostituoitujen leirille.

Täällä heitä kidutettiin raa’asti, muun muassa ”Kristuksen tapaan”, kuten heidän kiduttajansa erästä menetelmää nimittivät. Uhrin käsivarret levitettiin suoraan sivuille aivan kuin ristillä, ja sitten niiden suuntaisesti asetettiin seiväs. Käsivarsien ja seipään ympärille sidottiin tiukasti nailonlankaa koko pituudelta, toisen käden sormenpäistä toisen käden sormenpäihin. Verenkierto lakkasi kokonaan käsistä ja hartioista, ja tässä asennossa häntä pidettiin huomattavan pitkä aika samalla kun hänestä yritettiin turhaan puristaa ulos ”Viva Frelimo” -huutoa. Tämän julman, epäinhimillisen  käsittelyn johdosta Luis Bila, uskollinen vanhin, sai sydänkohtauksen ja kuoli.

Sisaret pantiin tekemään ”liikuntaharjoituksia”, joiden aikana heidän piti juosta melkein loputtomasti, joskus veteen ja vedestä pois, tehdä kuperkeikkoja ylös ja alas mäenrinnettä ilman taukoja sekä alistua lukemattomiin muihin nöyryytyksiin. Millainen seminaari! Millaista ”uudelleenkoulutusta”!

Tästä julmasta kohtelusta huolimatta enemmistö näistä veljistä pysyi nuhteettomana; vain kaksi antoi periksi. Yksi veljistä onnistui lähettämään sisäministerille Maputoon kirjeen, jossa kerrottiin tästä kohtelusta. Se johti toimiin. Niassan kuvernööri tuli henkilökohtaisesti paikalle helikopterilla. Hän poisti viipymättä komentajan apulaisineen heidän asemistaan ja ilmoitti: ”Nämä voivat katsoa olevansa vangittuja siksi, että he ovat toimineet toisin kuin Frelimo on koskaan tarkoittanut.” Kun muut vangit, jotka olivat kärsineet samasta kohtelusta, kuulivat tämän, he huusivat ilosta ja sanoivat: ”Kiitos teille, meidät on vapautettu”, mihin veljet vastasivat: ”Kiittäkää Jehovaa.”

Jonkin ajan kuluttua heidät siirrettiin toisille leireille, missä vangit tekivät vain pakkotyötä. Kaiken kaikkiaan kesti lähes kaksi vuotta, ennen kuin heidät tuotiin takaisin Caricoon – ja siellä heitä odotti Chingo. Hän yritti edelleen tuloksetta heikentää heidän uskollisuuttaan Jehovalle järjestämällä samanlaisia ”seminaareja”. Ollessaan viimein lähdössä Caricosta hän piti puheen tyypillisellä kuvailevalla tyylillään. Tunnustaen tappionsa hän sanoi: ”Mies iskee puuta monta kertaa, ja kun se muutaman iskun jälkeen jo kaatuisi, hänen sijaansa tulee toinen, joka yhdellä ainoalla iskulla saattaa työn päätökseen. Minä annoin monta iskua, mutta en päässyt loppuun. Minun jälkeeni tulee toisia. He käyttävät muita menetelmiä. Älkää antako periksi. Pysykää  lujina. Muutoin he saavat kaiken kunnian.” Mutta säilyttämällä rakkautensa Jehovaan lujana veljet pyrkivät varmistamaan sen, että vain Jehova saisi kunniaa (Ilm. 4:11).

Ne jotka jäivät jäljelle kaupunkeihin

Olivatko kaikki Mosambikin todistajat vankilassa tai eristysleireillä tähän aikaan? Vaikka heidän vihollisensa haravoivat työpaikat ja likimain kaikki asuinalueet löytääkseen heidät, jotkut onnistuivat välttämään kiinnioton. Eivät kaikki ihmiset halunneet lähettää heitä vankilaan tai saattaa heitä rangaistavaksi muulla tavoin. Todistajat olivat silti jatkuvasti vaarassa jäädä kiinni. Arkiaskareet kuten ruokaostosten tekeminen tai vedenhaku yleiseltä hanalta olivat riskialttiita.

Beiraan jäänyt Lisete Maienda muistelee: ”Minulle ei myönnetty ruokaostoksiin tarvittavaa korttia, koska en käynyt pakollisissa poliittisissa kokouksissa. Onneksi eräs ystävällinen kauppias kutsui minut aina yksityisesti liikkeeseensä ja myi minulle pari kiloa jauhoja.” (Vrt. Ilmestys 13:16, 17.) Veli Maienda erotettiin työpaikastaan Beiran satamasta kuusi kertaa, mutta joka kerta hänen työnantajansa tulivat hakemaan hänet takaisin, koska hänen ammattitaitonsa oli hyvin arvokas yhtiölle.

Vaikka todistamiseen ja kokoontumiseen liittyi erittäin suuria vaaroja, valo ei sammunut missään maan tärkeimmistä kaupungeista. Beirassa asuvaan Maiendan perheeseen liittyi Esturron kaupunginosasta ryhmä nuoria, jotka olivat rohkeita ja janosivat totuutta. Yhdessä he pitivät valon loistamassa tuossa Sofalan provinssin pääkaupungissa. Sikäläisen ryhmän into oli niin palava, että vaarasta huolimatta he ylittivät monesti Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) rajan saadakseen hengellistä ruokaa.

Salisburyssa (nykyisin Harare) sijaitseva haaratoimisto  työskenteli pelottomasti ja väsymättömästi huolehtiakseen kaikista veljistä, jotka olivat hajallaan pohjoisessa. Niinpä kun toimistoon kantautui tieto siitä, että Tetessä kokoontui yhä ryhmä, haaratoimistosta lähetettiin viipymättä kaksi veljeä ottamaan selvää tuon ryhmän tarpeista, sillä apostoli Paavalin työtoverin Epafroditoksen tavoin he kaipasivat veljien näkemistä (Fil. 2:25–30). Toinen heistä oli rakastettu Redson Zulu, joka tunnettiin hyvin pohjoisessa chichewankielisistä innostavista puheistaan. Hän ja hänen toverinsa ottivat suuren riskin, kun he kulkivat savannin yli polkupyörillä palvelemaan erillään toimivaa mosambikilaisveljiensä ryhmää.

Totuuden valo paloi edelleen myös Nampulan provinssissa. Sinne oli jäänyt ryhmä kastamattomia julistajia, jotka omalla tavallaan jatkoivat kokousten pitämistä. Aluksi läsnäolijamäärä oli 8, mutta pian se kasvoi 50:een. Kun muuan veli lähetettiin Caricosta Nampulaan sairaalahoitoon, hän tapasi erään tuon kastamattomien ryhmän jäsenen, joka kuului sairaalan henkilökuntaan. Veli lähetti sanan Seuralle, ja haaratoimisto neuvoi häntä tutkimaan ryhmän kanssa valmistaakseen kasteelle niitä, jotka olivat siihen valmiita. Viisi kastettiin. Lisäapua he saivat, kun eräs hollantilainen todistaja, joka oli Nampulassa ansiotyössä, avasi kotinsa kokouksia varten. Aikanaan jotkut tuosta ryhmästä pätevöityivät kantamaan vastuuta vanhimpina.

Vapautus keskusvankilasta

Vuonna 1975 lähetettiin vankiryhmä toisensa jälkeen Maputon vankiloista pohjoiseen, samalla kun toisia tuli heidän tilalleen. Sitten helmikuun 1976 loppupuolella hallitus päätti lopettaa todistajavankien jatkuvat kuljetukset.

Muutaman kuukauden kuluttua presidentti Samora Machel tuli vierailulle Maputon keskusvankilaan. Sisar Celeste  Muthemba, yksi vangeista, käytti tilaisuutta hyväkseen todistaakseen presidentille. Tämä kuunteli ystävällisesti, mutta hänen lähdettyään vankilan viranomaiset läksyttivät sisarta perin pohjin. Viikon kuluttua saapui kuitenkin perille määräys hänen vapauttamisestaan, liitteenä asiapaperi, joka takasi hänelle suojan uusilta kiusaamisilta poliittisista syistä sekä oikeuden palata hänen entiseen työpaikkaansa keskussairaalaan. Lisäksi annettiin määräys vapauttaa kaikki Jehovan todistajat tuosta vankilasta.

Maputossa asuvat veljet järjestäytyivät seurakunniksi. Ei aikaakaan kun 24 seurakunnasta muodostettiin kierros, joka ulottui Maputosta koilliseen Inhambaneen. Fidelino Dengo määrättiin vierailemaan niissä. Lisäksi Etelä-Afrikan haaratoimisto nimitti vanhinten komitean huolehtimaan näiden ryhmien hengellisistä tarpeista. He kehittivät varovaisia menetelmiä saarnata vapaamuotoisesti. He järjestivät niin, että veljet pääsivät konventteihin viereiseen Swazimaahan. Ja kun jotkut palasivat Caricosta, veljet pitivät keskellä Mosambikia konventteja tervetuliaisjuhlien nimikkeellä.

Entä Caricossa? Miten hengellinen toiminta järjestettiin siellä?

”O.N.”-komitea ohjaa leirejä

Malawilaiset veljet olivat Zimbabwen haaratoimiston valvonnassa muodostaneet erityiskomitean huolehtimaan leirien hengellisistä tarpeista. Kun Caricoon tuotiin veljiä Etelä-Mosambikista, hekin hyötyivät siellä jo toimivasta järjestelystä. Komiteaan lisättiin kaksi etelän veljeä, Fernando Muthemba ja Filipe Matola.

O.N.-komitea (Ofisi ya Ntchito, ”palvelusosasto” chichewan kielellä) oli kirjeenvaihdossa Seuran kanssa ja järjesti konventteja. Se kokosi leirin raportin ja tapasi ajoittain  kylien vanhimmat. Se myös ohjasi 11 kierroksen työtä. Sillä oli kannettavanaan raskas vastuu, etenkin sen arkaluonteisen suhteen vuoksi, joka veljillä oli hallituksen viranomaisiin.

Saarnaaminen ja opetuslasten tekeminen leireillä

Huomattava määrä kiinnostuneita ja Raamatun tutkijoita, jotka olivat tulleet veljien mukana Milangeen vuonna 1975, kastettiin marraskuussa 1976.

Monet vakituiset tienraivaajat jatkoivat saarnaamista senkin jälkeen, kun heidät oli vangittu ja kuljetettu leireille. Mutta keille he saarnasivat? Aluksi he tutkivat kastamattomien kanssa, mukaan luettuina veljien lapset. Monilapsista perhettä pidettiin ”hyvänä alueena”. Vanhemmat tutkivat joidenkin lastensa kanssa, ja loput jaettiin naimattomien julistajien kesken. Tällä tavoin monet pysyivät aktiivisina opetuslasten tekemisessä.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt niille, joilla todella oli evankelioimishenki. Eräs innokas tienraivaaja alkoi hakea aluetta leirien ulkopuolelta. Siihen liittyi tietysti oma riskinsä niiden rajoitusten vuoksi, joita leirin viranomaiset olivat asettaneet. Hän ymmärsi, että hänen oli keksittävä leiristä lähdölle jokin tekosyy. Mistä hän saisi sellaisen? Pyydettyään rukouksessa Jehovan ohjausta hän päätti myydä suolaa ja muita ruokatarvikkeita leirien ulkopuolella asuville ihmisille. Hän pyysi niistä korkeaa hintaa, jottei kukaan olisi todella ostanut niitä, ja rakensi samalla pohjaa todistamiselle. Menetelmästä innostuivat muutkin. Jonkin ajan kuluttua leirien ulkopuolella saattoi nähdä monia näitä ”kaupustelijoita” tarjoamassa tuotteitaan. Haja-asutuksen läpikäyminen merkitsi pitkiä välimatkoja, aikaisia lähtöjä ja myöhäisiä kotiinpaluita. ”Kasvillisuutta” oli vähän näin monille ”heinäsirkoille”. Mutta tällä tavoin monet seudun asukkaat oppivat totuuden.

 ”Zambézian tuotantokeskus”

Näiden työteliäiden ”uudelleenkoulutusoppilaiden” ahkera työ ja aluetta kastelevat siunatut sateet saivat maataloustuotannon kukoistamaan. Leirien todistajat korjasivat runsaita satoja maissi-, riisi-, maniokki-, hirssi-, bataatti- ja sokeriruokopelloilta sekä papupensaista ja paikallisista hedelmäpuista, esimerkiksi mafurasta. Caricon piirin viljavarastot olivat täpötäysiä. Ruokavalioon saatiin proteiinia kasvattamalla siipikarjaa ja pieniä kotieläimiä kuten kanoja, ankkoja, kyyhkysiä, kaneja ja sikoja. Heidän alussa tuntemansa nälkä jäi taakse. Sitä vastoin muualla maassa oli samaan aikaan suurin nälänhätä, mitä maa oli koskaan kokenut. (Vrt. Aamos 4:7.)

Tunnustuksena tästä maatalouden menestystarinasta hallitus alkoi puhua näiden leirien alueesta ”Zambézian tuotantokeskuksena”. Ylijäämätuotteiden myynnistä saamillaan tuloilla veljet pystyivät hankkimaan vaatteita ja jopa joitakin radioita ja polkupyöriä. Vankeudestaan huolimatta heiltä ei ahkeruutensa ansiosta puuttunut mitään. He mukautuivat tunnontarkasti valtion verolakeihin; he olivatkin alueen merkittävimpien veronmaksajien joukossa. Raamatun normien mukaisesti oli verojen tunnollinen maksaminen jopa näissä olosuhteissa yksi edellytys sille, että jonkun pätevyyttä seurakunnan tehtäviin harkittiin (Room. 13:7; 1. Tim. 3:1, 8, 9).

Kulttuurivaihtoa

Caricossa välitettiin taitoja ja kulttuuria molempiin suuntiin. Monet oppivat uusia taitoja, esimerkiksi muurausta, kirvesmiehen töitä ja puunveistoa. Yhdessä he opettelivat muun muassa valmistamaan työkaluja, työstämään valurautaa ja rakentamaan laatuhuonekaluja. Sen lisäksi että he hyötyivät henkilökohtaisesti uusista tai hiotuista taidoista, he saivat niiden avulla myös lisätuloja.

 Suurin haaste kulttuurivaihdossa liittyi kieleen. Mosambikilaiset opettelivat chichewaa, jota malawilaiset puhuivat. Siitä tuli leirien pääkieli, ja suurin osa käytettävissä olevasta kirjallisuudesta oli tällä kielellä. Hitaasti ja kauniisti malawilaisetkin opettelivat tsongaa ja sen murteita, joita puhutaan Etelä-Mosambikissa. Monet opettelivat myös englantia ja portugalia, mikä osoittautui heille arvokkaaksi myöhemmissä erikoispalvelustehtävissä. Eräs vanhin muistelee: ”Saatoimme tavata jonkun veljen tai sisaren, joka puhui omaa kieltämme sujuvasti, emmekä osanneet sanoa, oliko hän mosambikilainen vai malawilainen.”

Miten leireille saatiin hengellistä ruokaa?

Ruoka tuli Sambiasta Malawin kautta. Millä keinoin? Muuan kierrosvalvoja vastasi: ”Yksin Jehova tietää.” O.N.-komitea antoi leireillä joillekin nuorille malawilaisille, useimmiten tienraivaajille, tehtäväksi ylittää raja polkupyörillä ja tavata etukäteen sovitussa paikassa ne, jotka oli lähetetty tuomaan kirjeitä ja kirjallisuutta. Näin seurakunnat saivat ajankohtaista hengellistä ruokaa.

Tämän lisäksi O.N.-komitean jäsenet menivät rajan yli ja edelleen Sambiaan tai Zimbabween hyötymään hallintoelimen lähettämien vyöhykevalvojien jokavuotisista vierailuista. Näillä ja muilla keinoin Caricon veljet säilyttivät vahvat siteet Jehovan näkyvään järjestöön ja pysyivät siten yksimielisinä hänen palvonnassaan.

Seurakunnankokoukset vaativat erityisjärjestelyjä. Monet niistä järjestettiin aamuvarhaisella tai vielä aiemmin, koska veljiä pidettiin jatkuvasti silmällä. Läsnäolijat kokoontuivat ulkosalle, ikään kuin syömään puuroa pihalle, kun taas puhuja asettautui sisätiloihin. Jotkin kokoukset pidettiin joenuomissa tai luonnonkraattereiden pohjalla. Mutta konventtivalmisteluihin liittyi paljon enemmän työtä.

 Konventtien organisointi

Saatuaan Seuralta kaiken ohjelma-aineiston O.N.-komitea vetäytyi kylään numero 9 useiksi viikoiksi. Se työskenteli tässä suhteellisen kaukaisessa paikassa pitkiä öitä lyhdyn valossa kääntäen puhejäsennykset, äänittäen näytelmät ja nimittäen puhujat. Erityisen hyödyllinen oli käsikäyttöinen monistuskone, joka oli saatu Zimbabwesta. Komitea ei lopettanut työtään ennen kuin koko ohjelma kuuden konventin sarjaa varten oli valmis.

Tämän lisäksi annettiin jollekin työryhmälle tehtäväksi etsiä ja valmistaa sopiva konventtipaikka. Se saattoi olla vuorenrinteellä tai metsässä mutta vähintään kymmenen kilometrin päässä leireiltä. Kaikki piti tehdä viranomaisilta ja ”kapinallisilta” salassa. Lainattiin pieniä matkaradioita, ja niiden avulla rakennettiin äänilaitteisto runsaan 3000 hengen yleisöjä varten. Lähistöllä oli aina joki, johon voitiin valmistaa kasteallas rakentamalla pato. Lava, istumapaikat, siivous ja huolto järjestettiin kaikki etukäteen. Lopulta konventtipaikka oli valmis – joka vuosi eri paikassa.

Suunniteltiin järjestely, jonka turvin kaikki kylät pääsivät konventtiin. Se toimi hyvin, koska veljet olivat suurenmoisen yhteistoiminnallisia. Kaikki eivät päässeet tulemaan yhtaikaa; autio kylä olisi kiinnittänyt viranomaisten huomion. Siksi naapurit vuorottelivat: yksi perhe tuli yhtenä päivänä, toinen seuraavana. Kotiin jäänyt perhe liikuskeli naapurin talolla, ja näin ei kukaan huomannut perheen poissaoloa. Tarkoittiko tämä sitä, että osa jäi joitakin ohjelmanosia paitsi? Ei, sillä kunkin päivän ohjelma esitettiin kahdesti. Kolmipäiväinen konventti kesti siksi kuusi päivää ja kaksipäiväinen neljä päivää.

Osasta yleisönpalvelijoita muodostettiin viestiketju hälyttämään vaaratilanteista. Se ulottui leirin hallintokeskuksesta konventtipaikalle saakka, niin että miehiä oli aina 500  metrin välein. Jokainen epäilyttävä liike, joka saattoi merkitä uhkaa konventille, sai tämän viestilinjan toimimaan, ja viesti kulki 30:n tai 40 kilometrin päähän vain 30 minuutissa. Tämä antoi konventtihallinnolle tarpeeksi aikaa tehdä päätös. Se saattoi johtaa konventin sulkemiseen ja metsään piiloutumiseen.

Beirasta kotoisin oleva vanhin José Bana muistelee: ”Kerran eräs poliisi varoitti meitä edellisenä iltana, että he tiesivät jo konventistamme ja aikoivat hajottaa sen. Asia kerrottiin vastuullisille veljille. Pitäisikö heidän peruuttaa konventti? He rukoilivat Jehovaa ja päättivät odottaa aamuun. Vastaus tuli: yöllinen rankkasade sai Munduzijoen tulvimaan niin että se muuttui mereksi. Koska poliisi oli joen toisella puolella, kaikki pääsivät konventtiin eikä kenenkään tarvinnut jäädä kotiin vuorollaan tai olla viestiketjussa. Lauloimme Valtakunnan lauluja mielin määrin.”

Luopumus ja leiri numero 10

Ryhmä luopioita, jotka kutsuivat itseään ”voidelluiksi”, pani alulle liikkeen, joka aiheutti paljon vaikeuksia. He olivat lähtöisin pääasiassa malawilaiskylistä ja väittivät, että ”vanhinten aika” oli päättynyt vuonna 1975 ja että heidän tuli ”voideltuina” ottaa johto. Seuran kirjassa Iankaikkinen elämä Jumalan lasten vapaudessa olevasta aineistosta oli suuresti hyötyä, kun joitakin epäileviä yksilöitä autettiin ymmärtämään, mitä todelliseen voitelemiseen sisältyi. Luopioiden vaikutus kuitenkin levisi, ja monet, jotka kuuntelivat heitä, johdettiin harhaan. Heidän oppeihinsa kuului se, että raportteja ei tarvinnut lähettää Seuralle. He yksinkertaisesti vain heittivät ne taivaan tuuliin esitettyään rukouksen.

Tämän luopiovaikutuksen johdosta erotettiin arviolta viitisensataa henkeä. He päättivät omasta halustaan ja viranomaisten luvalla rakentaa oman kylänsä. Siitä tuli kylä numero  10. Myöhemmin liikkeen johtajaa palveli joukko nuoria naisia, joista monet synnyttivät hänelle lapsia.

Kylä numero 10 ja sen ryhmä olivat olemassa koko sen ajan, kun leireillä vielä elettiin. He aiheuttivat monia vaikeuksia uskollisille veljille. Jotkut, jotka olivat aluksi liittyneet ryhmään muiden vaikutuksesta, katuivat myöhemmin ja palasivat Jehovan järjestöön. Luopioyhteisö hajosi lopulta, kun elämä leireillä päättyi.

”Leiri on meidän vankilamme ja talot ovat sellejämme”

Aina alkuvuoteen 1983 saakka elämänmeno leireillä näytti jotakuinkin normaalilta. Veljemme eivät kuitenkaan unohtaneet, että he olivat vankeja. Jotkut kylläkin onnistuivat palaamaan omin neuvoin kotikaupunkeihinsa. Toisia tuli ja meni. Yhteisö kokonaisuutena kuitenkin säilyi. Oli aivan luonnollista, että he kaipasivat koteihinsa, joista he olivat tulleet. He kävivät kirjeenvaihtoa postitse tai niiden muutamien veljien välityksellä, jotka uskalsivat käydä leireillä katsomassa sukulaisia ja vanhoja ystäviä – vaikka jotkut näistä veljistä saatiin kiinni ja vangittiin.

Xavier Dengolla oli tapana pohdiskella: ”Te malawilaiset olette pakolaisia, mutta me olemme vankeja. Leiri on meidän vankilamme ja talot ovat sellejämme.” Oikeastaan malawilaisveljiemme tilanne oli kuitenkin pitkälti sama. Mitä tahansa normaalia kylissä sitten näytti olevankin, se oli loppumaisillaan äkisti.

Aseellinen tunkeutuminen kylvää paniikkia ja kuolemaa

Alkuvuodesta 1983 vastarintaliikkeen aseistautuneet jäsenet alkoivat tunkeutua Caricon seudulle, ja hallintokeskuksen komentajan oli pakko hakeutua turvaan piirikeskukseen Milangeen 30 kilometrin päähän. Lyhyehkön aikaa  näytti siltä, että veljet saivat nyt hengittää vapaammin, vaikka viranomaiset valvoivat heitä edelleen jossain määrin.

Murhenäytelmä alkoi kuitenkin yllättäen 7. lokakuuta 1984, jolloin piirikonventin valmistelutyöt olivat loppusuoralla. Aseellinen ryhmä lähestyi idästä. Kulkiessaan kylän numero 9 halki he jättivät jälkeensä paniikkia, verta ja kuolemaa. Tapettuaan veli Mutolan malawilaiskylässä numero 7 he tappoivat Augusto Novelan mosambikilaiskylässä numero 4. Ammuskelu hälytti mosambikilaiskylässä numero 5 olevan veli Muthemban. Kun hän näki maassa veljen ruumiin, hän huusi Jehovalta apua. Aseelliset miehet polttivat ja ryöstivät taloja. Miehet, naiset ja lapset juoksivat kauhuissaan sinne tänne etsien epätoivoisesti suojaa. Tämä väkivaltainen hyökkäys oli vain alkusoittoa jatkolle. Kuljettuaan leirien läpi ryhmä valitsi tukikohdakseen alueen aivan kylän numero 1 pohjoispuolelta.

He tekivät leireihin peräkkäisinä päivinä hyökkäyksiä – ryöstelivät, polttivat taloja ja tappoivat. Eräällä näistä kerroista he tappoivat kuusi malawilaista todistajaa, muun muassa kierrosvalvoja Fideli Ndalaman vaimon.

Toisia vietiin vankeina ryhmän tukikohtaan. Varsinkin nuoriamiehiä yritettiin väkivalloin värvätä tuohon militarisoituun liikkeeseen. Monet heistä pakenivat kylistä piiloon machamboille (pelloille), ja muu perhe vei heille sinne ruokaa. Nuoria naisia vietiin ruoanlaittajiksi, mutta sitten tunkeutujat koettivat pakottaa heidät palvelemaan ”rakastajattarinaan”. Muun muassa Hilda Banze vastusti tällaista painostusta, ja siksi häntä piestiin niin ankarasti, että pahoinpitelijät luulivat lähtiessään hänen kuolleen. Hän onneksi toipui.

Aseellinen ryhmä vaati asukkaita toimittamaan sille ruokaa ja kuljettamaan sen kalustoa. Veljien mielestä tämä vaatimus oli ristiriidassa heidän kristillisen puolueettomuutensa  kanssa, ja siksi he kieltäytyivät. Kieltäytyminen herätti vastapuolessa raivoa. Puolueettomuudella ja ihmisoikeuksilla ei ollut mitään sijaa tässä maailmassa, jossa pieksemiset ja aseet olivat ainoa tunnustettu laki. Tänä kuohuvana aikana sai surmansa kolmisenkymmentä veljeä. Yksi heistä oli Alberto Chissano, joka kieltäytyi antamasta minkäänlaista tukea ja yritti selittää: ”Minä en osallistu politiikkaan, ja siitä syystä minut tuotiin tänne Maputosta. Olen kieltäytynyt siitä aiemmin, eikä kantani ole nyt muuttunut.” (Vrt. Johannes 18:36.) Tämä oli liikaa sortajille, jotka raivopäissään laahasivat hänet pois. Veli Chissano tiesi, mikä häntä varmasti odotti, ja hänen lausuessaan jäähyväiset veljilleen hänestä henki horjumaton usko. ”Uuteen maailmaan asti”, olivat hänen viimeiset sanansa, ennen kuin hänet hakattiin perin pohjin ja häntä haavoitettiin kuolettavasti. Lääkintäryhmän veljet yrittivät pelastaa hänet, mutta turhaan. Ero kestäisi tosiaan ”uuteen maailmaan asti”, sillä ei edes kuoleman uhka voinut murtaa hänen uskoaan (Apt. 24:15).

Pois tulipätsistä

Sietämättömään jännitykseen oli jollain keinolla saatava helpotusta. O.N.-komitea piti kokouksen vanhinten ja avustavien palvelijoiden kanssa ja keskusteli siitä, miten vastarintaliikkeeseen yritettäisiin saada neuvotteluyhteys. Liikkeen miehet olivat kuitenkin jo lähettäneet kaikille seudun asukkaille kutsun saapua heidän tukikohtaansa. Vanhimmat päättivät mennä, mukanaan huomattavan suuri vapaaehtoisten joukko. Kahta veljeä neuvottiin puhumaan kaikkien kylien puolesta. Isaque Maruli, toinen nimitetyistä edustajista, lähti käymään kotonaan kertomassa asiasta nuorelle vaimolleen ja hyvästelemässä hänet. Hätääntyneenä siitä, mitä voisi tapahtua, tämä koetti saada hänet muuttamaan mieltään. Isaque rauhoitteli häntä ja kysyi: ”Luuletko että me olemme pysyneet hengissä tähän asti oman  älykkyytemme ansiosta? Entä luuletko että me olemme jotenkin tärkeämpiä kuin muut veljet?” Vaimo myöntyi vaitonaisena. He esittivät yhteisen rukouksen ja hyvästelivät toisensa.

Kokouksessa ei ollut ainoastaan Jehovan todistajia vaan myös sellaisia ihmisiä, jotka olivat halukkaita tukemaan aseellista liikettä. Veljiä, joiden luku oli noin 300, oli kuitenkin muita enemmän. Kokouksessa oli kiihkeä tunnelma, kun ihmiset huusivat poliittisia iskulauseita ja lauloivat sotahenkisiä lauluja. Annettiin ilmoitus: ”Tänään me huudamme ’Viva Renamo’ [Resistência Nacional de Moçambique (Mosambikin kansallinen vastarintaliike), Frelimon hallitusta vastaan taisteleva liike] niin kauan että lehdet varisevat alas näistä puista.” Veljien vaitiolo teki komentajan, sotilaat ja muut ihmiset kärsimättömiksi. Kokousta johtava poliittinen asiamies kuvaili liikkeensä ideologiaa. Hän kertoi päällystön päätöksestä hävittää kylät ja hajottaa ihmiset elämään machamboille. Sitten hän antoi läsnäolijoille puheenvuoron. Veljemme selittivät puolueetonta kantaansa. He toivoivat, että liike ymmärtäisi ne syyt, joiden vuoksi he eivät osallistuneet ruokahuoltoon, kaluston kuljetukseen ja muuhun sellaiseen. Mitä taas tuli kylistä pois ajamiseen, niin heidän oli jo ollut pakko lähteä niistä.

Komentaja ei pitänyt veljien rohkeasta puheenvuorosta ollenkaan, mutta onneksi asiamies oli ymmärtäväisempi. Hän tyynnytteli komentajaa ja lähetti veljet pois rauhassa. Näin he pääsivät elävinä pois ”tulipätsistä”, kuten he sanoivat (vrt. Daniel 3:26, 27). Rauhasta ei kuitenkaan ollut takeita. Järkyttävin yksittäinen tapahtuma oli edessä muutamaa päivää myöhemmin.

Verilöyly kylässä numero 7

Auringonpaisteesta huolimatta sunnuntai 14. lokakuuta 1984 osoittautui pimeäksi päiväksi Caricossa. Veljet olivat  aamulla pitäneet seurakunnankokouksensa, minkä jälkeen jotkut kävivät kylissä hakemassa viimeiset tarvikkeet ja palasivat nopeasti uusiin koteihinsa pelloille. Antamatta minkäänlaista varoitusta lähti tukikohdasta aseistautunut ryhmä mosambikilaiskylää numero 7 kohti. He ottivat erään veljen kiinni kylän numero 5 laitamilla ja käskivät: ”Vie meidät kylään numero 7. Tulet näkemään, mitä on sota.” Saavuttuaan kylään he kokosivat kaikki, jotka sattuivat siellä olemaan. He panivat nämä istumaan ympyrään kyliensä numeroinnin mukaiseen järjestykseen. Sitten alkoi kuulustelu.

”Kuka teistä hakkasi ja ryösti meidän mudjibamme [aseeton ilmiantaja]?” he kysyivät vaativasti. Veljet eivät ymmärtäneet, mistä miehet puhuivat, ja vastasivat, etteivät he tienneet. ”No, jollei kukaan suostu puhumaan, niin käytämme mallina tätä miestä tässä edessä.” Ja he ampuivat erästä veljeä otsaan pistoolin kantaman päästä. Kaikki olivat järkyttyneitä. Kysymys toistettiin yhä uudelleen, ja joka kerta laukausta odotti uusi uhri. Naiset, jotka pitivät lujasti kiinni sylivauvoistaan, joutuivat katsomaan miestensä barbaarista teloitusta; muun muassa sisar Salomina näki miehensä Bernardinon kuolevan. Naisiakin murhattiin. Heidän joukossaan oli Leia Bila, jonka mies Luis Bila oli kuollut sydänkohtaukseen leirillä lähellä Lichingaa, ja näin hänen pienet lapsensa jäivät orvoiksi. Teloituksilta eivät säästyneet nuoretkaan, esimerkiksi Fernando Timbane, joka vielä haavoituttuaan rukoili Jehovaa ja yritti rohkaista toisia.

Kun kymmenen uhria oli tällä tavoin teloitettu raa’asti, teloittajien kesken syntyi riitaa, joka teki lopun painajaisesta. Heidän käskystään veli Nguenha, joka olisi ollut 11. uhri, nousi seisomaan ”kuolemantuolista”. Hän palaa tapahtumiin: ”Olin rukoillut Jehovaa, että hän pitäisi huolen jäljelle jäävästä perheestäni, sillä päiväni olivat tulleet loppuunsa.  Sitten nousin ylös ja tunsin epätavallista rohkeutta. Henkinen sokki tuli vasta myöhemmin.”

Henkiin jääneet pakotettiin sen jälkeen polttamaan kylien loput talot. Ennen lähtöään aseelliset miehet varoittivat: ”Meillä oli määräys tappaa 50 teistä, mutta nämä riittävät. Heitä ei saa haudata. Pidämme ruumiita silmällä, ja jos yksikin niistä katoaa, kymmenen kuolee jokaista kadonnutta ruumista kohti.” Miten outo ja vastenmielinen käsky!

Kun laukausten ääni kaikui ilmassa ja sana kiiri niiden mukana, joiden oli onnistunut paeta, uusi paniikin aalto pyyhkäisi kylien yli. Epätoivoisina veljet pakenivat metsiin ja vuorille. Vasta myöhemmin saatiin selville, että verilöylyyn johtaneiden syyttävien kysymysten takana oli muuan erotettu, joka halusi liittyä vastarintaliikkeeseen. Hänestä oli tullut myös varas. Hän oli esittänyt väärät syytökset veljiä vastaan omassa kylässään pyrkimyksenään liehakoida ryhmää ja voittaa sen luottamus. Kun ryhmä myöhemmin sai tietää, että sitä oli huiputettu, se otti kiinni näiden valheiden alkuunpanijan ja tappoi hänet äärimmäisen barbaarisesti.

Hajaantuminen alkaa

Koko Caricon piiri oli surun murtama ja hämmentynyt. Vanhimmat, itselläänkin kyyneleet silmissään, koettivat lohduttaa perheitä, jotka surivat verilöylyssä menettämiään läheisiä. Oli mahdotonta ajatella alueelle jäämistä. Väki alkoi siksi luonnostaan hajaantua. Kokonaiset seurakunnat etsivät kaukaa, jopa 30 kilometrin päästä, paikkoja, missä ne voisivat tuntea olonsa turvallisemmaksi. Jotkut päättivät pysytellä machambojen lähettyvillä. Tämän johdosta O.N.-komitean vanhinten työ kaksinkertaistui. Heidän täytyi kävellä kilometrikaupalla varmistaakseen lauman ykseyden sekä sen fyysisen ja hengellisen turvallisuuden kaikissa laajalle hajaantuneissa seurakunnissa.

 Uutinen tästä onnettomasta tilanteesta kantautui Zimbabwen haaratoimistoon, joka sen jälkeen lähetti toimiston jäseniä veljien luo vahvistamaan heitä. Lisäksi se neuvotteli Brooklynissa toimivan hallintoelimen kanssa Milangen seutuvilla olevien leirien ruoan, vaatteiden ja lääkkeiden tarpeesta. Hallintoelin tunsi syvää huolta veljiensä hyvinvoinnista ja neuvoi huolehtimaan käytettävissä olevin varoin heidän tarpeistaan, joihin sisältyi se, että heitä autettaisiin, mikäli se arvioitaisiin viisaaksi, lähtemään Milangen alueelta ja palaamaan kotiseuduilleen. Tuo vaihtoehto tuntuikin hyvin viisaalta.

Kun vuosi 1985 lähestyi, O.N.-komitean jäsenet lähtivät jokavuotiseen tapaansa Milangesta tapaamaan vyöhykevalvojaa, jonka hallintoelin oli lähettänyt. Brooklynista oli tullut Don Adams. Kokouksessa, jossa olivat mukana Sambian ja Zimbabwen haaratoimistokomiteat, O.N.-komitean jäsenet kertoivat Caricon piiriin liittyvistä huolistaan. Heitä neuvottiin miettimään, oliko viisasta jäädä Caricoon. Huomio kiinnitettiin Raamatun periaatteeseen, joka esitetään Sananlaskujen 22:3:ssa: ”Terävänäköinen on se, joka on nähnyt onnettomuuden ja sitten kätkeytyy.” Tämä mielessään he palasivat leireille.

Lähteä? Miten? Ja minne?

Neuvo välitettiin viipymättä seurakunnille. Jotkut toimivat heti paikalla sen mukaan, muun muassa João José, naimaton veli, joka oli myöhemmin mukana Sambian ja Mosambikin haaratoimistotilojen rakennusprojekteissa. Joidenkuiden muiden kanssa hän ylitti Malawin rajan ja jatkoi Sambiaan suuremmitta ongelmitta.

Toisille tilanne ei kuitenkaan ollut yhtä helppo. Monissa perheissä oli otettava huomioon pienet lapset. Vastarintaliikkeen jäsenet valvoivat jatkuvasti teitä, ja jokainen niillä  kulkeva oli vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeksi. Malawin raja synnytti oman haasteensa, etenkin malawilaisveljien kannalta, sillä Jehovan todistajia halveksittiin ja vainottiin tuossa maassa edelleen. Siksi heräsi vaikeita kysymyksiä: Miten he lähtisivät? Minne he menisivät? Miten he pääsisivät rajan yli, kun he kerran olivat eläneet kaikki nämä vuodet savannilla ilman mitään henkilöpapereita? ”Emme mekään tiedä”, kuului O.N.-komitean vastaus erittäin jännittyneessä kokouksessa, jossa olivat läsnä kaikki vanhimmat. ”Yksi asia on varma: meidän täytyy hajaantua”, he painottivat. Lopuksi he totesivat: ”Kukin esittää rukouksen, tekee oman suunnitelmansa ja ryhtyy toimiin.” (Vrt. 2. Aikakirja 20:12.)

Tästä tuli kokousten pääaihe seuraavina kuukausina. Suurin osa vanhimmista kannatti lähtöä ja rohkaisi veljiä siihen. Toiset päättivät jäädä. Lopulta alkoi hajanainen muutto. Malawilaiset veljet, jotka tekivät yrityksen mennä kotiin, pysäytettiin rajalla vanhoista syistä, ja heidän oli palattava takaisin. Se vaimensi niiden intoa, jotka olivat päättäneet lähteä, ja vahvisti niiden perusteluja, jotka olivat jäämisen kannalla. ”Kutsu” toiseen ”tärkeään kokoukseen” sotilastukikohtaan osoittautui ratkaisevaksi tekijäksi useimmille.

Joukkolähtö

13. syyskuuta 1985, kun tuohon kokoukseen oli enää kaksi päivää, veljet Muthemba, Matola ja Chicomo, O.N.-komitean kolme jäljellä olevaa jäsentä, kokoontuivat taas kerran yhteen. Mitä heidän tuli suositella veljille ”kutsun” suhteen? Kokous kesti koko yön. Rukoiltuaan ja mietittyään paljon he päättivät: ”Meidän on paettava huomisiltana.” He levittivät heti, siinä määrin kuin oli mahdollista, sanaa päätöksestä sekä kokoontumisajasta ja -paikasta. Sinne ilmaantuivat seurakunnat, jotka kannattivat lähtöä. Tämä oli O.N.-komitean viimeinen toimenpide leireillä.

 Liikkeelle lähdettiin sovitulla hetkellä illalla puoli yhdeksältä veljien esitettyä rukouksen. Lähtö pidettiin tiukasti salassa sotilailta ja ”kapinallisilta”. Kiinni joutuminen olisi ollut katastrofi. Pimeyden turvin kullakin seurakunnalla oli 15 minuuttia aikaa lähteä matkaan, niin että yksi perhe sai aina 2 minuuttia aikaa. Peräkkäisten veljien pitkä jono mutkitteli hiljaa savannin poikki, eikä kukaan tiennyt, mitä aamunkoitto toisi tullessaan Malawin rajalla, jos he yleensäkään sinne asti pääsisivät. O.N.-komitean hengelliset paimenet lähtivät leiristä viimeisinä, yhden aikaan yöllä (Apt. 20:28).

Filipe Matolan käveltyä 40 kilometriä hänen voimansa loppuivat, sillä hän ei ollut nukkunut kahteen päivään. Hän torkkui jonon vierellä ja odotteli viimeisiä iäkkäitä häntäpäästä. Voimme vain kuvitella, mitä iloa hänen on täytynyt tuntea, kun Ernesto Muchanga, joka oli hänelle kuin oma poika, tuli juoksujalkaa jonon alkupäästä mukanaan hyvä uutinen: ”’Setä’, Malawi ottaa veljet vastaan!” Matola huudahti: ”Tässä on esimerkki siitä, miten Jehova avaa tien silloin kun edessä näyttää olevan umpikuja, niin kuin Punaisellamerellä.” (2. Moos. 14:21, 22; ks. Psalmit 31:21–24.)

Muutamina seuraavina kuukausina he kokivat, mitä oli olla pakolaisleireillä Malawissa ja Sambiassa, ennen kuin he palasivat Mosambikiin ja pääsivät takaisin kotikaupunkeihinsa. Mutta mitä tapahtui niille, jotka jäivät Caricon seudulle?

Ne jotka jäivät aloilleen

O.N.-komitean päätös ei kantautunut kaikkiin laajalle hajaantuneisiin seurakuntiin ennen lähtöä. Jotkut sen kuulleet yksilöt päättivät jäädä aloilleen ja mennä kokoukseen tukikohtaan. Muun muassa Maxaquenen seurakunta ei ollut kuullut ilmoitusta mutta oli jo päättänyt paeta. Ennen lähtöään kokoukseen nämä veljet laittoivat perheensä valmiiksi  pakoa varten. Kokoukseen saapui noin 500 veljeä. Se oli lyhyt ja ytimekäs. Komentaja sanoi: ”Päällystömme on päättänyt, että kaikkien läsnäolijoiden on tultava alueen päätukikohtaamme. Matka on pitkä. Olette siellä kolme kuukautta.” Matka alkoi saman tien.

Käyttäen sotilaiden tarkkaamattomuutta hyväkseen ne veljet, jotka olivat päättäneet paeta, pujahtivat karkuun. He menivät perheidensä luo ja pakenivat millä vain suinkin pääsivät Malawin rajaa kohti. Toiset, jotka joko mukautuivat liikkeen määräyksiin tai joilla ei ollut tilaisuutta paeta, aloittivat matkansa lounaaseen Morrumbalan tukikohtaan, jonne he saapuivat joitakin päiviä myöhemmin. Sinne päästyään heitä painostettiin uudelleen tukemaan liikettä. Kieltäytyminen johti ankaraan kidutukseen ja lukemattomiin pieksemisiin, joiden aikana ainakin yksi veli kuoli. Kolmen kuukauden kuluttua heidät lopulta päästettiin takaisin kotiinsa.

Monet pysyivät Caricon alueella, täysin vastarintaliikkeen valvonnassa. He joutuivat huomaamaan, että he olivat jääneet erilleen Jehovan muusta järjestöstä seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi. Heitä oli melko suuri ryhmä: noin 40 seurakuntaa. Selvisivätkö he hengellisesti? Olisiko heidän rakkautensa Jumalaan tarpeeksi vahva, niin etteivät he antaisi periksi epätoivolle? Palaamme heihin myöhemmin.

Malawin ja Sambian pakolaisleirit

Kaikkia Caricosta paenneita veljiä ei otettu alttiisti vastaan Malawissa. Maxaquenen seurakunnan ylitettyä rajan ja pysähdyttyä lepäämään malawilaiset poliisit keksivät sen ja määräsivät sen palaamaan takaisin. Veljet vetosivat poliiseihin selittäen, että he olivat lähteneet asuinalueeltaan sotaa pakoon. Poliisit eivät tunteneet myötätuntoa. Kun mitään vaihtoehtoa ei näyttänyt olevan ja tilanne tuntui toivottomalta,  joku huusi: ”Itketään, veljet!” Ja juuri siten he tekivät ja niin äänekkäästi, että se veti paikallisten asukkaiden huomion puoleensa. Nolostuneena poliisit pyysivät heitä hartaasti lopettamaan. Eräs sisar anoi: ”Antakaa meidän edes laittaa syötävää lapsille.” Poliisit suostuivat hänen pyyntöönsä ja sanoivat palaavansa myöhemmin. Onneksi he eivät palanneetkaan. Myöhemmin todistajien avuksi tuli joku arvovaltainen henkilö, joka toi heille ruokaa ja ohjasi heidät sille pakolaisleirille, jonne muut veljet oli sijoitettu.

Mosambikilaisia Jehovan todistajia alkoi nyt tulvia Malawin pakolaisleireille. Maan hallitus otti heidät vastaan sotapakolaisina. Kansainvälinen Punainen Risti auttoi tuomalla heille tarvikkeita, joilla saatiin helpotusta suojattomien leirien ankarien olosuhteiden epämukavuuteen ja vaikeuksiin. Jotkut jatkoivat matkaa Sambiaan, missä heidät ohjattiin toisille pakolaisleireille. Filipe Matola ja Fernando Muthemba työskentelivät nyt yhteistyössä Malawin maakomitean kanssa etsien näiltä leireiltä mosambikilaisia veljiä, jotta he olisivat voineet antaa näille hengellistä lohdutusta ja hallintoelimen vahvistamaa raha-apua.

12. tammikuuta 1986 hallintoelimen jäsen A. D. Schroeder antoi hengellistä rohkaisua ja välitti hallintoelimen rakkaudelliset terveiset noille veljille. Hän ei päässyt leireille mutta piti Sambiassa puheen, joka käännettiin chichewaksi, äänitettiin ja vietiin sitten leireille, joilla mosambikilaiset veljet olivat.

Vähitellen näitä pakolaisia autettiin pääsemään seuraavaan pysähdyspaikkaansa – joka sijaitsi Mosambikissa. Monilla se oli Moatize Teten provinssissa. Hallituksen asenne Jehovan todistajiin oli tosiaan muuttumassa Mosambikissa, vaikka kaikkien paikallisten viranomaisten toimet eivät vielä sitä osoittaneetkaan.

 Takaisin Mosambikiin

Ryhmä toisensa jälkeen alkoi hitaasti täyttää Teten kaupungista itään olevia paikkakuntia. Heidät majoitettiin hylättyihin junavaunuihin, joita oli aiemmin käytetty yleisinä käymälöinä. Siivouksen jälkeen monissa niistä kokoonnuttiin Kristuksen kuoleman muistonviettoon 24. maaliskuuta 1986.

Joka puolelta Mosambikia kotoisin olevat veljet odottivat siellä kuukausia tietämättä, miten heidät kuljetettaisiin takaisin kotipaikkoihinsa. Odotus antoi oman lisänsä ahdinkoon. He yrittivät keksiä jotain työtä elättääkseen itsensä tai säästääkseen vähän rahaa lentolippuun, mutta ilman kovin suurta menestystä. Maanteillä ei sodan vuoksi voinut kulkea. Paikalliset viranomaiset eivät aina kohdelleet heitä ystävällisesti vaan yrittivät edelleen pakottaa heidät toistamaan poliittisia iskulauseita. Veljet vastasivat tähän rohkeasti: ”Meidät vietiin Caricoon tämän kysymyksen vuoksi. Suoritimme siellä rangaistustamme, ja sitten meidät jätettiin aseellisten hyökkääjien armoille. Pakenimme omin neuvoin. Mitä te vielä haluatte meistä?” Tämän vastauksen jälkeen heidät jätettiin rauhaan. Nuoria kuitenkin ahdisteltiin ja pantiin vankilaan edelleen, kun heitä yritettiin värvätä hallituksen joukkoihin taistelemaan alueella jatkuvaa aseellista kapinaa vastaan. Monet nuoret veljet käyttivät mitä tahansa tarkkanäköistä keinoa päästäkseen pois piiloon.

Malawin komitea lähetti Fernando Muthemban Teteen auttamaan siellä olevia veljiä. Kun tämä saapui Moatizeen, viranomaiset päättivät tutkia hänen matkatavaransa. Veljet onnistuivat juuri ajoissa pelastamaan hänellä olevan kirjallisuuden. Kun poliisi sitten kävi laukut läpi, niin mitä se löysi? ”Pelkkiä rääsyjä”, veli kertoo. Virkailija kysyi pettyneenä: ”Tässäkö kaikki?” Siinä oli tosiaan kaikki. Siinä olivat kaikki sen miehen tavarat, joka oli kantanut erittäin suurta  vastuuta leireillä. Palatessaan takaisin oli häneltä, kuten jokaiselta muultakin, riistetty kaikki, mitä hänellä oli ollut. Tuolla hetkellä veljien ulkonäkö ei todellisuudessa ollut kovin miellyttävä: he olivat likaisia, resuisia, nälkäisiä ja ilmeisen huonosti kohdeltuja. Heihin sopi hyvin henkeytetty kuvaus monista Jumalan menneistä palvelijoista: ”He kulkivat lampaannahoissa, vuohennahoissa, samalla kun he olivat puutteessa, – – huonon kohtelun alaisina, eikä maailma ollut heidän arvoisensa. He vaeltelivat aavikoilla – – ja luolissa ja maakuopissa.” (Hepr. 11:37, 38.)

Vihdoinkin kuljetus Maputoon

Seuran nimittämä komitea alkoi Maputossa ottaa yhteyttä hallituksen ja muiden järjestöjen eri toimistoihin ja yritti saada kuljetuksen Tetessä ja Sambiassa oleville veljille. Miten iloisia olivatkaan Isaque Malate ja Francisco Zunguza, kun heille kerrottiin Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisasiain pääkomissaarin virastossa: ”Olemme saaneet luvan jo yli 50 lennolle, joilla Jehovan todistajat tuodaan takaisin”! He olivat kiitollisia siitä, että hallitus oli antanut tuon luvan.

Tietämättä tästä järjestelystä Tetessä olevat veljet, jotka kaikki olivat lentokentän lähellä sijaitsevilla leireillä, kävivät joka päivä lentokentällä siinä toivossa, että joku rahtikone ottaisi mukaansa edes muutamia heistä. Fernando Muthemba kertoo liikuttuneena toukokuun 16. päivästä 1987: ”Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Kun katsoin lentokentälle päin, näin kaksi suurta suihkukonetta, joiden oli määrä aloittaa lennot ilmasiltaa pitkin Jehovan todistajien evakuoimiseksi Maputoon.” Mikä jännittävä odote! He palaisivat 12 vuoden jälkeen kotikaupunkeihinsa!

Valitettavasti heidän ulkoasunsa oli kaikkea muuta kuin edustava. Emídio Mathe, Maxaquenen seurakunnan vanhimpia, lainasi housuparin joltakulta, jolla oli enemmän  kuin yhdet housut, jotta hän saattoi tulla Maputoon kohtalaisessa asussa. Veljet, jotka olivat heitä vastassa Maputossa, veivät hekin vaatteita koneisiin, niin että pakolaiset saattoivat tulla ulos jotakuinkin arvokkaasti. Häpesivätkö he? ”Emme”, vastaa Emídio. ”Vaikka meiltä oli riistetty kaikki aineellinen, meillä oli toivo siitä, että Jehova käyttäisi meitä jonain päivänä nimensä korottamiseen. Emme ajatelleet tavaroita; emme olleet häpeissämme. Kuljimme rääsyissä, mutta uskoamme Jehovaan ei ollut lyöty.” Etelä-Afrikan ja Zimbabwen veljet lahjoittivat ilomielin tonneittain ruokaa ja vaatteita kotiin palanneille mosambikilaisveljilleen.

Hallitus järjesti lisäkuljetuksia niille todistajille, jotka palasivat muihin provinsseihin. Vaikeuksia kohtaisivat vielä ne veljet, jotka palasivat Sofalan provinssiin Beiran käytävänä tunnetulle alueelle (nimitys johtuu Zimbabwen sotilaiden antamasta suojelusta). Kahdeksantoista heistä, muun muassa eräs vanhin, vangittiin ja vietiin vastarintaliikkeen tukikohtaan.

”Jehova on suuri! Jehova on suuri!”

Kuulusteltuaan heitä ja oivallettuaan, että he olivat Jehovan todistajia, tukikohdan komentaja kutsui paikalle erään uskovan, joka johti muuatta kirkkokuntaa vastarintaliikkeen valvomalla alueella. Komentaja sanoi tälle miehelle: ”Nämä ovat Jehovan todistajia, ja nyt he rukoilevat kanssanne. Kohdelkaa heitä hyvin.” Veljien yllätykseksi tämä pappi (joka oli vähän aikaisemmin saanut muutamia Vartiotorni-seuran julkaisuja ollessaan Zimbabwessa) pyöritteli päätään ja huudahti: ”Jehova on suuri! Jehova on suuri!” Ja hän jatkoi: ”Olimme rukoilleet Jehovaa lähettämään edes yhden ihmisen opettamaan meitä.”

Seuraavana päivänä hän kokosi 62-jäsenisen seurakuntansa ja pyysi vanhinta puhumaan heille. Aluksi veli sanoi, että heidän täytyi poistaa kaikki epäjumalankuvat (5. Moos.  7:25; 1. Joh. 5:21). He tekivät niin viipymättä. Hän osoitti myös, että Jehova ei hyväksy eikä valtuuta sitä, että hänen nykyiset palvelijansa ajaisivat ulos demoneja, ja ettei rituaalinen rummutus kuulu Raamatun mukaiseen tosi palvontaan (Matt. 7:22, 23; 1. Kor. 13:8–13). Lopuksi ryhmän johtaja nousi ylös ja sanoi: ”Tästä päivästä lukien minä ja perheeni olemme Jehovan todistajia.” Koko seurakunta yhtä pariskuntaa lukuun ottamatta ilmaisi haluavansa samaa.

Niinä neljänä kuukautena, joiden ajaksi veljet jäivät sinne, he pitivät säännöllisesti kokouksia. Kun heidän lähtönsä aika koitti, he ottivat tästä ryhmästä mukaansa koko joukon kiinnostuneita, joista monet olivat ennen olleet taistelevien osapuolten aktiiveja.

Jehovan kansaan liittyi monia ihmisiä tänä aikana, sillä vaikeista elinolosuhteistaan huolimatta veljet eivät koskaan lakanneet saarnaamasta Jumalan valtakunnan hyvää uutista eivätkä tekemästä opetuslapsia (Matt. 24:14; 28:19, 20).

Paluu kaupunkielämään

Veljet olivat kiitollisia siitä, että he pääsivät takaisin kaupunkeihin. Mutta ilman papereita, asuntoja ja ansiotyötä heidän elämänsä oli edelleen kovaa. Se oli uusi vaihe heidän haasteellisessa elämässään. Kansakunta itse eli keskellä mullistuksia, kun sisällissota, nälänhätä, kuivuus ja työttömyys runtelivat sitä. Pääsisivätkö Jehovan palvelijat jaloilleen keskellä tällaista ahdinkoa?

Hallitus tuli heidän avukseen perustamalla yhteiskunnallisen uudelleenyhdentymisen osaston. Monet todistajat pääsivät takaisin vanhoihin työpaikkoihinsa, ja heillä oli merkittäviä asemia julkisen ja yksityisen sektorin yhtiöissä. Jotkut ryhtyivät yrittäjiksi.

Monet pystyivät palaamaan entisiin asuntoihinsa, koska niissä asui yhä sukulaisia. Joillekuille tilanne ei kuitenkaan  ollut yhtä helppo. Heidän talonsa olivat joutuneet vieraille tai vihamielisille sukulaisille, tai valtio oli kansallistanut ne. Kotiin palaavat todistajat päättivät nöyrästi olla aiheuttamatta mitään häiriöitä, päinvastoin kuin hallitus oli ehkä pelännyt. Ne todistajat, joita ei ollut lähetetty leireille, avasivat kotinsa kodittomille veljilleen. Vähitellen he löysivät tai rakensivat paikkoja, joihin asettua. Jehova on siunannut heidän ahkeruuttaan, ja nykyään monilla on hyvä koti, niiden yllätykseksi, jotka näkivät heidän säälittävän tilansa paluun hetkellä. On huomionarvoista, että yleisen köyhyyden keskellä ei yhdenkään Jehovan todistajan tarvinnut turvautua kerjäämiseen. Kun ihmiset saivat muutaman vuoden kuluttua mahdollisuuden omistaa oman asuntonsa ostamalla sen valtiolta, ensimmäisenä koko maassa näin toimi eräs Jehovan todistaja, joka oli ollut Caricossa. Maputon kirjallisuusvarasto on nykyään hänen ostamassaan talossa.

Talon hankkiminen tai minkä tahansa aineellisen hyödyn saaminen ei kuitenkaan ollut veljien ensisijainen huoli. Tärkeämpää oli löytää kokouspaikkoja palvontaa varten. Eikö se ollut loppujen lopuksi pääsyy siihen, että Jehova oli tuonut heidät turvallisesti kotiin? Juuri näin veljet epäilemättä uskoivat lujasti. (Vrt. Haggai 1:8.) Aikaa tuhlaamatta he improvisoivat kaikenlaisia valtakunnansaleja: kokouksia pidettiin takapihoilla, olohuoneissa ja keittiöissä sekä pellistä ja oljista kyhätyissä mökeissä; joskus – mikä oli ylellistä – kokoonnuttiin vuokratuissa luokkahuoneissa tai sairaaloiden auditorioissa. Suurin osa Mosambikin 438 seurakunnasta kokoontuu vielä nytkin näissä tilapäisissä valtakunnansaleissa. Poikkeuksia ei juuri ole. Yksi poikkeus on Beirassa, missä veljet voittivat monia esteitä Zimbabwen haaratoimiston ja sen urhean rakennustyöryhmän avulla ja viimein 19. helmikuuta 1994 vihkivät Mosambikin kaksi ensimmäistä, tiilistä valtakunnansalia.

 Erityiskomiteat – laillinen tunnustus

Voidakseen huolehtia veljien aineellisista ja hengellisistä tarpeista heidän järjestäessään elämäänsä uudelleen hallintoelin nimitti Teteen, Beiraan ja Maputoon erityiskomiteoita, joita ohjasivat Zimbabwen ja Etelä-Afrikan haaratoimistot. Tällä tavoin seurakuntiin voitiin kiinnittää tarkempaa huomiota. Näihin kaupunkeihin perustettiin varastoja raamatullisen kirjallisuuden jakamiseksi kovaan tarpeeseen. Ne toimivat myös avustustarvikkeiden, ruoan ja vaatteiden, jakelukeskuksina. Järjestettiin konventteja, joskin voitettavana oli vielä muutamia esteitä ennen kuin niitä voitaisiin pitää avoimesti.

Sitten 11. helmikuuta 1991 kiiri mahtava uutinen kautta  maan koko maailmanlaajuisen Jehovan kansan iloksi. Mosambikin hallitus oli myöntänyt laillisen tunnustuksen Mosambikin Jehovan todistajien yhdistykselle (Associação das Testemunhas de Jeová de Moçambique). Sen ensimmäisenä puheenjohtajana palvelisi Fernando Muthemba, joka oli huolehtinut uskollisesti veljistä Caricossa. Jehovan kansa riemuitsi Mosambikissa myös siitä, että heidän parissaan olivat heidän ensimmäiset Gileadista valmistuneet lähetystyöntekijänsä. Nämä asuivat lähetyskodeissa Maputossa ja Beirassa. Teteen valmisteltiin vielä yhtä kotia uusille lähetystyöntekijöille, jotka saapuisivat tuota pikaa.

Lähetystyöntekijät ovat iloksi veljilleen

Mosambikissa avautui todellinen lähetyskenttä. Uhrautuvaisina ja halukkaina osallistumaan hengelliseen jälleenrakentamiseen ja elonkorjuutyöhön Mosambikissa Gileadista valmistuneet lähetystyöntekijät ja kokeneet erikoistienraivaajat, jotka olivat jo palvelleet muilla kentillä, vastasivat innokkaasti kutsuun palvella täällä. Heitä tuli viidestä maanosasta, monet heistä portugalinkielisistä maista kuten Brasiliasta ja Portugalista. Heidän uusi tehtävänsä ei ollut helppo, sillä maa oli vuosina 1990–91 vasta alkamassa toipua sodan ja kuivuuden aiheuttamasta taloudellisesta romahduksesta. Tanskalainen lähetystyöntekijä Hans Jespersen, joka oli palvellut Brasiliassa ja joka tätä nykyä palvelee piirivalvojana, muistelee: ”Kaupoissa ei ollut oikeastaan yhtään mitään, ja joka puolella näkyi selviä merkkejä sodasta ja sen seurauksista.” Tasainen taloudellinen elpyminen on kuitenkin jo nähtävissä. Siitä huolimatta monet veljemme pohjoisessa ja maalla elävät edelleen äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Monet asiat olivat uusia lähetystyöntekijöille. Esimerkiksi ennen kuin Frelimon hallitus ja Renamo solmivat rauhan keskenään, lähetystyöntekijöiden tehtävät vaativat heitä toisinaan matkustamaan colunassa (pitkässä autojonossa, jonka  turvana oli hallituksen aseistamia joukkoja), ja silloin tällöin niitä vastaan hyökättiin. He saivat kuitenkin paljon iloa tutustumisesta veljiinsä, ja monille näistä veljistä toiseen rotuun ja kansallisuuteen kuuluvien todistajien tapaaminen oli unelmien täyttymys.

Eräällä syrjäseudulla maan pohjoisosassa muuan lapsi käveli isänsä kanssa koko päivän päästäkseen näkemään australialaisen lähetystyöntekijän. Isä huomasi lapsen hämmästyneen ilmeen ja sanoi: ”Enkö kertonut sinulle, että meillä on valkoihoisia veljiä?” Tervehtiessään lähetystyöntekijöitä monet ilmaisivat ilonsa sanomalla: ”Me olemme tienneet teistä vain Vuosikirjan kokemusten pohjalta.” Sambian pakolaisleireillä vielä vuonna 1993 olleet mosambikilaistodistajat sanoivat: ”Kun kuulimme Sambiassa, että Tetessä oli lähetyskoti, teimme kaikkemme, jotta olisimme päässeet takaisin näkemään sen omin silmin ja jatkamaan palvelustamme täällä, 18 vuotta sen jälkeen, kun meidät oli viety Caricoon.”

Näiden Mosambikissa olevien lähetystyöntekijöiden päätarkoitus on saarnata hyvää uutista Jumalan valtakunnasta. Se on ollut hyvin palkitsevaa. Maputon ja Beiran ensimmäiset lähetystyöntekijät muistelevat: ”Hengellinen nälkä oli niin suuri, että joka päivä levitettiin valtavat määrät kirjallisuutta.” Seuran nelivärijulkaisut ovat jotain ainutlaatuista tässä maassa ja vetävät paljon huomiota puoleensa. Lähetyskodit toimivat usein keskuspaikkoina, joissa johdetaan raamatuntutkisteluja, sillä monet oppilaat näyttävät tulevan sinne kaikkein mieluiten.

Tällä haavaa eri puolilla maata on kuusi lähetyskotia, joissa asuu 50 erilaisissa tehtävissä palvelevaa lähetystyöntekijää. Jotkut heistä matkustavat joka kuukausi haaratoimiston suunnittelemia reittejä pitkin keräämässä raportteja  ja viemässä postia, lehtiä ja kirjallisuutta. Yhteen reittiin sisältyy Caricon piirin entinen sijaintipaikka Milangessa.

Mitä tapahtui niille todistajille, jotka jäivät tälle seudulle ja joutuivat erilleen muista veljistään?

Caricon piiri avautuu

4. lokakuuta 1992 allekirjoitettiin Roomassa Frelimon ja Renamon välinen rauhansopimus, joka teki virallisesti lopun 16-vuotisesta sisällissodasta Mosambikissa. Tämä laajalti juhlittu tapahtuma mahdollisti sen, että esirippu saattoi nousta ylös entisen Caricon piirin alueen edestä. Mitä tuli näkyviin? Yli 50 Jehovan todistajien seurakuntaa, jotka ilmaantuivat seitsemän vuotta kestäneestä eristyksestä. Miten ne olivat pysyneet hengellisesti elossa noin tiukasti eristettyinä?

Helmikuussa 1994 Milangessa haastateltiin 40:tä vastuullista veljeä. Läsnä oli myös tuhat muuta, jotka olivat kävelleet yli 30 kilometriä vain nähdäkseen lähetystyöntekijät. Lähdön jälkeen aloilleen jääneet vanhimmat kertoivat: ”Sen jälkeen kun monet meistä oli piesty sotilastukikohdassa, meidän annettiin palata elämään entisten kylien machamboille. Ajan oloon Renamo antoi meille luvan rakentaa valtakunnansaleja ja pitää kokouksiamme. He lupasivat – ja pitivät sanansa – että ollessamme saleissamme tai matkalla palvomaan meitä ei ahdisteltaisi. He kuitenkin sanoivat, etteivät he olisi vastuussa siitä, mitä tapahtuisi, jos joku löydettäisiin kokouspäivänä kotoa tai jopa valtakunnansalin ulkopuolelta.” Entä saarnaaminen? Veljien vastaus on koskettava: ”Koska meillä ei ollut vaatteita ja meiltä oli riistetty kaikki, asuimme kuin eläimet. Mutta emme unohtaneet, että olimme Jehovan todistajia ja että meillä oli velvollisuus saarnata Valtakuntaa.” Miten paljonpuhuva todiste arvostuksesta ja rakkaudesta Jumalaa kohtaan!

 Piirivalvoja ja hänen vaimonsa olivat todistamassa vertaansa vailla olevaa tapahtumaa kierroskonventissa Milangessa vuonna 1993; se vahvisti, että nämä veljet olivat todella jatkaneet opetuslasten tekemistä. Kun kastepuheen esittäjä pyysi kastettavia seisomaan, 2023 hengen yleisöstä nousi ylös 505 tarjoutuakseen kasteelle! Tässä ei kuitenkaan ole kaikki.

Caricon ”Saul”

Tarsolaisesta Saulista, joka vainosi kiivaasti Jeesuksen Kristuksen seuraajia ensimmäisellä vuosisadalla, tuli Jehovan innokas palvelija. Caricollakin oli oma ”Saulinsa”. Hän on mies, jolla on hienot kasvonpiirteet ja sävyisä olemus, ja tätä nykyä hän palvelee avustavana palvelijana ja vakituisena tienraivaajana. Hän ei näytä erottuvan millään tavoin työtovereistaan, kun he tekevät kovaa työtä otsa hiessä hankkiakseen elatuksensa. Vaan kuuntelepa, kun hän pitää pienen tauon ja kertoo tarinansa:

”Asuinseutuni joutui kesäkuussa 1981 vastarintaliikkeen hallintaan. Minut vietiin toisten miesten mukana sotilaiden parakkeihin. He kertoivat taistelunsa jaloista tavoitteista ja siitä, miten tärkeää oli tukea kansamme vapauttamista. Sain sotilaskoulutusta ja osallistuin menestyksellisiin taisteluihin. Tähän tapaan elämäni kulki seuraavat seitsemän vuotta. Uskollisuuteni liikkeelle toi minulle ylennyksen komentajaksi. Vastasin seitsemästä taisteluyksiköstä. Valtasimme monia alueita, joista yksi oli Carico. Lähetin erillisosaston Jehovan todistajien kyliin hankkimaan meille heidän tukensa. Annoin valtuudet polttaa heidän talojaan ja tappaa heitä. Mieheni sanoivat minulle: ’Voimme tappaa heidät kaikki, mutta emme koskaan saa heitä muuttumaan.’ Myöhemmin minut lähetettiin muihin tukikohtiin.”

Vaikka tämä komentaja ei tuntenut omantunnonvaivoja Jehovan kansan vainoamisesta, Jehova soi hänelle armossaan  tilaisuuden muuttua. Hän selittää: ”Kun en seitsemään vuoteen ollut nähnyt vaimoani, pyysin vapaata käydäkseni katsomassa häntä. Ja eräällä Malawin pakolaisleirillä sain ensikosketukseni totuuteen. Ensin torjuin sen. Myöhemmin, kun kuulin uudesta maailmasta, Jumalan valtakunnasta ja sodattomasta maailmasta, kysyin itseltäni: pääseekö tästä osalliseksi joku sellainen, joka on tehnyt niin paljon pahaa? Minulle näytettiin Raamatusta vastaus: kyllä pääsee, uskomalla Jumalaan ja tottelemalla häntä. Kanssani alettiin tutkia Raamattua, ja kesäkuussa 1990 menin kasteelle. Siitä pitäen olen ollut tienraivaajana ja auttanut monia entisiä taistelutovereitani. Yhdessä ainoassa leirissä autoin 14:ää ihmistä palvelemaan Jehovaa. Olen palvellut alueilla, joilla tarve julistajista on ollut suuri, ja olen saanut osani kärsimyksistä puolueettomuuden vuoksi. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle hänen armollisuudestaan ja siitä, että hän on jättänyt huomioon ottamatta tietämättömyyteni ajat ja antanut minulle anteeksi Jeesuksen Kristuksen uhrin perusteella.” (Apt. 17:30.) Tämä on vain yksi monista esimerkeistä, jotka osoittavat, miksi mosambikilaisveljet sanovat niin usein hyvin arvostavasti: ”Jehova on suuri.” (Ps. 145:3.)

Haaratoimisto Maputoon

Kukapa olisi arvannut? Se tapahtui nopeammin kuin odotettiinkaan. Hallintoelin hyväksyi haaratoimiston avaamisen Mosambikiin. Siitä lähtien, kun kaivosmies Albino Mhelembe oli vuonna 1925 tuonut totuuden Johannesburgista, olivat Mosambikissa suoritetusta työstä huolehtineet Etelä-Afrikan, Malawin ja Zimbabwen haaratoimistot. Lopulta Mosambikin haaratoimisto aloitti tämän laajan kentän valvontatyön Maputossa 1. syyskuuta 1992; se toimi suuressa talossa, jonka Seura oli hankkinut ja kunnostanut, samalla alueella, jolla sijaitsee monia suurlähetystöjä. Pieneen perheeseen kuului aluksi seitsemän jäsentä, ja vastanimitettyä  haaratoimistokomiteaa odotti vaativa työ. Sen täytyisi organisoida työ kentällä, huolehtia veljien hengellisistä – ja jopa aineellisista – tarpeista, auttaa valtakunnansalien rakentamisessa ja rakentaa uudet haaratoimistotilat. Melkoinen tehtävä. Mutta apua alkoi saapua.

Eri puolilta maailmaa koottujen kansainvälisten vapaaehtoisten työryhmät rakentavat nyt mosambikilaisten veljiensä rinnalla uusia haaratoimistotiloja miellyttävälle paikalle hiekkarannan tuntumaan. Itse Betel-perhe on kasvanut 26 vakituisen jäsenen kokoiseksi. Apuna ovat myös Maputon seudun veljet ja sisaret. He kaikki työskentelevät yksimielisenä ryhmänä korottaakseen tosi Jumalan, Jehovan, palvonnan tässä osassa maapalloa (Jes. 2:2).

”Pitäkää jatkuvasti sellaisia miehiä kalliina”

Haastavaa työtä tekevät täällä myös matkavalvojat. Heihin kuuluvat esimerkiksi Adson Mbendera, joka vieraili aikoinaan pohjoisen seurakunnissa ja palveli sittemmin O.N.-komiteassa leireillä, Lameck Nyavicondo, jota Sofalan veljet muistavat arvostavasti, ja Elias Mahenye, joka tuli Etelä-Afrikasta palvelemaan tänne, koki julmuuksia ja varoitti: ”PIDE [siirtomaapoliisi] on kadonnut, mutta sen isoisä Saatana Panettelija on yhä liikkeellä. Vahvistakaa itseänne ja kerätkää rohkeutta.” (1. Piet. 5:8.) Voidakseen palvella veljiään he ovat luopuneet kaikista mukavuuksista, joita heillä on ehkä ollut, eivätkä he odota mitään tilalle.

Aivan hiljattain perustettiin kierros sille Milangen alueelle, jolla ”vankilakylät” aiemmin sijaitsivat. Sikäläiset veljet ovat erittäin kiitollisia Jehovalle siitä, että he hyötyvät täydemmin hänen näkyvän järjestönsä kautta tulevasta huolenpidosta. Orlando Phenga ja hänen vaimonsa pitävät etuoikeutena sitä, että he ovat voineet lähteä Maputosta palvelemaan sinne, missä Orlandolla ja tuhansilla muilla oli osa  ”Caricon näyttämöllä”. Teten kaupungista länteen Benjamin Jeremaiah vaimoineen patikoi päiväkausia paikkoihin, missä monet ihmiset eivät ole eläessään nähneet autoa; he auttavat uudelleen järjestön yhteyteen sellaisia, jotka sota eristi vuosiksi. Raymond Phiri, uhrautuvainen naimaton veli, on joutunut nukkumaan vuoren laella sen seurakunnan kanssa, jota hän palveli, säästyäkseen mahdollisilta hyökkäyksiltä, ja siellä hän valmisti raportit toimistolle. Lisäksi Hans ja Anita Jespersen palvelevat koko maanlaajuista piiriä ja ovat tulleet tuntemaan niin veljiensä hengelliset rikkaudet kuin aineellisen köyhyydenkin.

Kaikki nämä veljet ilmaisevat sellaista henkeä, joka sai apostoli Paavalin kirjoittamaan Epafroditoksesta: ”Pitäkää jatkuvasti sellaisia miehiä kalliina.” (Fil. 2:29.)

Eteenpäin osoittaen jumalista innokkuutta

Sen lisäksi että Mosambikin uskolliset ovat säilyttäneet nuhteettomuuden ankarissa koettelemuksissa, he ovat ilmaisseet rakkauttaan Jumalaan ja lähimmäiseen toisellakin tavalla. He käyttävät julkisessa sananpalveluksessa säästelemättä uutta vapauttaan sekä lehtiä ja muuta kirjallisuutta, Jehovan runsaita lahjoja. Heitä näkee saarnaamassa vapaasti kadulla, aukioilla ja toreilla, esimerkiksi Xipamaninessa. Tulokset ovat ilmeisiä, sillä Jehovan ylistäjien määrä kasvaa kovaa tahtia.

Kasvuun ovat vaikuttaneet uusien julistajien lisäksi ne veljet, jotka ovat palanneet pakolaisleireiltä naapurimaista. Takaisin on tullut kokonaisia kierroksia. He rakentavat nopeasti valtakunnansaleja käyttämällä saatavissa olevia materiaaleja. Näin he toimivat jopa tilapäisissä pakolaiskeskuksissa kuten Zóbuèssa Malawin rajalla ja Caboa-2:ssa Vila Ulonguen laitamilla. Monet liittyvät tienraivaajien riveihin odottamatta parempia aikoja. Tässä kokoaikaisen palveluksen  muodossa on nyt yli 1900 henkeä. He arvostavat suuresti tienraivaajien palveluskoulussa saamaansa koulutusta, jota on annettu täällä vuodesta 1992 lähtien.

Mahdatko arvata, ketkä olivat opettajina Maputossa hiljattain pidetyssä koulussa, jossa melkein koko kurssi koostui Caricon piirin veljistä ja sisarista? Francisco Zunguza, joka on vangittu uskonsa tähden useammin kuin kukaan muu Mosambikissa, sekä Eugênio Macitela, joka pidätettiin ja lähetettiin Milangeen hänen tutkittuaan vasta viikon verran. He ovat molemmat nyt kierrosvalvojina. Yksi oppilaista oli Ernesto Chilaule. Hän kertoo mielellään eräästä muistikuvastaan: ”Kun kuljen sen talon ohitse, jossa sittemmin lakkautettu PIDE toimi, katselen tuota ikkunaa ja muistan – siellä  agentit sanoivat minulle: ’Tuliko selväksi, Chilaule: nyt ollaan Mosambikissa, ja tässä maassa teidän työtänne ei tulla koskaan laillistamaan.’ Ja kuinka ollakaan! Juuri samalla kadulla vähän matkan päässä on meidän laillinen haaratoimistomme!”

Veli Chilaule tuntee varmasti saaneensa palkan, kun hänen pikku Alitansa, joka haki aina ruokaa seurakunnan varastosta isänsä ollessa Machavan vankilassa, on nyt haaratoimistokomiteaan kuuluvan Francisco Coanan vaimo! Veli Coana oli se Caricon innokas tienraivaaja, joka kekseliäästi ”myi” tarvikkeita leirien ulkopuolisille asukkaille voidakseen saarnata heille. Jehova on todella siunannut niitä tuhansia uskollisia, jotka pohjoisessa Milangessa, Caricon piirissä, ilmaisivat kauniisti rakkautta, uskoa ja nuhteettomuutta Jehovan kunniaksi ja kirkkaudeksi (Sananl. 27:11; Ilm. 4:11).

Taistelu ei silti ole ohi. Ympärillä on uusia, haasteellisia vaaroja. Sallivainen, maailmallinen henki, joka on levinnyt ympäri maapalloa, voi vaatia uhreja täälläkin ja on jo vaatinutkin. Näennäisesti helpompien aikojen mukana tulleet moraalittomuus, materialismi ja välinpitämättömyys ovat vaatineet veronsa. Jehovan uskolliset palvelijat Mosambikissa pysyvät kuitenkin alati valppaina. He ovat selviytyneet valtavista uskonkoetuksista. He ovat päättäneet osoittaa edelleen Jehovan avulla, että he rakastavat Jehovaa koko sydämellään, mielellään, sielullaan ja voimallaan ja että he rakastavat lähimmäistään niin kuin itseään. He uskovat horjumattomasti siihen, että Jumalan valtakunta muuttaa maapallon pian paratiisiksi, jossa eivät ainoastaan sota ja nälkä ole poissa vaan jossa heillä on suuri ilo toivottaa tervetulleina takaisin kuolemasta rakkaansa, mukaan luettuina kaikki ne, jotka osoittautuivat uskollisiksi Jumalalle jopa kuolemaan saakka Caricon piirissä. (Sananl. 3:5, 6; Joh. 5:28, 29; Room. 8:35–39.)

 [Kartat s. 123]

(Ks. painettu julkaisu)

SAMBIA

ZIMBABWE

ETELÄ-AFRIKKA

MALAWI

MOSAMBIK

Tete

Milange

Carico

Mocuba

Inhaminga

Beira

Maxixe

Inhambane

Maputo

Lisäkartta: monet veljet karkotettiin São Toméhen, noin 3900 kilometrin päähän Atlantin valtamerelle

 [Kokosivun kuva s. 116]

[Kuva s. 131]

Ernesto Chilaulelle sanottiin: ”Tässä maassa teidän työtänne ei tulla koskaan laillistamaan. Voitte unohtaa sen kokonaan!”

 [Kuvat s. 140, 141]

Caricon pakolaisleirillä veljemme 1) kaatoivat puita ja 2) polkivat savea tiiliä varten samalla kun 3) sisaret kantoivat vettä.  4) He keksivät keinoja pitää konventteja. 5) Xavier Dengo, 6) Filipe Matola ja 7) Francisco Zunguza toimivat täällä kierrosvalvojina huolehtien osaltaan hengellisestä valvonnasta. 8) Malawilaisten Jehovan todistajien tänne rakentama valtakunnansali on yhä käytössä

[Kuva s. 175]

Jehovan todistajia kokoontuneina ”Jumalisen antaumuksen” piirikonventtiin Maputoon vuonna 1989, pian sen jälkeen kun he olivat palanneet leireiltä

 [Kuvat s. 177]

Yllä: vanhimpia ja kierrosvalvojia paikassa, missä lähetystyöntekijät jakavat kirjallisuutta ja postia joka kuukausi

Alla: lähetystyöntekijöitä Tetessä opiskelemassa chichewaa

[Kuvat s. 184]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta: Emile Kritzinger, Francisco Coana, Steffen Gebhardt) sekä kuva haaratoimistotiloista, joita paraikaa rakennetaan Maputoon