Unkari

VUODEN 1991 heinäkuun 25. päivä oli ilon päivä Unkarissa suoritettavan Valtakunnan työn kannalta. Silloin Unkariin saapui ensimmäinen Vartiotorni-seuran valmentama lähetystyöntekijä, joka oli määrätty palvelemaan tuossa maassa. László Sárközy ja hänen vaimonsa Karen laskeutuivat kello 13.03 Ferihegyn lentokentälle Budapestin eteläpuolelle. He olivat lentäneet Torontosta Kanadasta, missä veli Sárközy oli palvellut valmistuttuaan palvelijoiden valmennuskoulusta. Hän palasi nyt kotiinsa ensimmäisen kerran yli 27 vuoteen.

Nykypäivän Unkari on yli 10 miljoonan asukkaan maa Keski-Euroopan eteläosassa. Yli 95 prosenttia heistä on madjaarien (unkarilaisten) jälkeläisiä, ja suunnilleen kaksi kolmasosaa kuuluu roomalaiskatoliseen kirkkoon. Katolilaisuuden juuret ulottuvat tässä maassa yli tuhannen vuoden päähän. Pian sen jälkeen kun roomalaiskatolilaisuus oli tullut maahan, paavi Silvester II kruunasi kuninkaaksi Tapanin (Istvánin). Myöhemmin Unkari sai nimen Regnum Marianum ([Neitsyt] Marian valtakunta).

Kaikki unkarilaiset eivät kuitenkaan ole roomalaiskatolilaisia. Ensimmäisen unkarinkielisen koko  Raamatun, joka julkaistiin vuonna 1590, käänsi protestantti Gáspár Károli. Tämä monta kertaa tarkistettu käännös, jossa mainitaan Jumalan nimi, on nykyään yleisin unkarilainen Raamattu. Hallitus tunnusti ei-katolilaisten olemassaolon ja vaikutuksen vuonna 1868, jolloin tuli voimaan laki, joka sallii yksilön valita uskonnollisen opetuksensa vapaasti. Vuonna 1989 hallitus ulotti tämän oikeuden myös Jehovan todistajiin. Todistajien lähetystyöntekijöitä voitiin nyt lähettää maahan. Jehovan todistajien toiminta ei kuitenkaan ollut unkarilaisille missään tapauksessa uutta.

Raamatun totuus leviää Unkarissa

93 vuotta ennen László ja Karen Sárközyn saapumista julkaistiin englanninkielisessä Zion’s Watch Tower -lehdessä (15.5.1898) seuraava ilmoitus, joka koski erästä Kanadassa asuvaa veljeä: ”Me lausumme hyvästit eräälle rakkaalle veljelle, joka lähtee synnyinmaahansa Unkariin kertomaan hyvää sanomaa maanmiehilleen. Hän on synnyinmaassaan toiminut vuosia professorina kouluissa ja on niin muodoin saanut hyvän koulutuksen latinassa ja saksassa samoin kuin unkarissakin, ja me uskomme, että Herra saattaa käyttää häntä etsimään ja sinetöimään joitakuita valituista.”

Nähtävästi hänen toimintansa tuotti tulosta. Kun Charles Taze Russell matkakumppaneineen vieraili Zürichissä viisi vuotta myöhemmin, he tapasivat muiden muassa kaksi uskontoveria Unkarista. Lisäksi monet unkarilaisten veljien kirjeet, jotka julkaistiin saksankielisessä Vartiotornissa vuonna 1905, osoittavat, että jotkut saivat raamatullista kirjallisuutta Saksan kautta.

Vuonna 1908 Andrásné Benedek – nöyrä unkarilaisnainen, josta oli tullut raamatuntutkija, niin kuin Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin – palasi Itä-Unkarissa sijaitsevaan Hajdúböszörményyn kertomaan Jumalan sanasta oppimaansa hyvää uutista toisille. Neljä vuotta myöhemmin  Yhdysvalloista palasi kaksi raamatuntutkijaa lisää. He olivat oppineet totuuden Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan käytyään kuuntelemassa veli Russellin esitelmiä. Veli Russellilla oli tapana mennä esitelmätilaisuuden jälkeen juttelemaan niiden kanssa, joiden hän oli nähnyt olevan läsnä monesti aiemminkin. Hän kysyi: ”Mistä päin olet? Minkä maalainen olet? Haluaisitko palata sukulaistesi luo kertomaan totuudesta heille?”

Toinen näistä kahdesta raamatuntutkijasta, Károly Szabó, palasi Marosvásárhelyn kaupunkiin (nykyään Tîrgu Mureş Romaniassa), joka silloin kuului Unkariin. Toinen veli, József Kiss, työskenteli veli Szabón kanssa ja levitti kirjallisuutta lähiseudulla, ennen kuin palasi omaan kotikaupunkiinsa Abaraan (nykyään Oborín Slovakiassa). Heidän toimintansa tuotti tuloksia, sillä veli Szabón perhe otti totuuden vastaan, ja myöhemmin jotkut muut tuon paikkakunnan ihmisistä asennoituivat totuuden puolelle ja liittyivät saarnaamaan hyvää uutista.

Unkarilainen kenttä Pohjois-Amerikassa

Andrásné Benedek, Károly Szabó ja József Kiss sekä Kanadasta tullut professori ovat vain muutamia niistä monista, jotka oppivat totuuden Pohjois-Amerikassa ja palasivat Unkariin saarnatakseen siellä hyvää uutista. Se että niin monet palasivat kotimaahansa, osoittaa, että unkarilaisella kentällä Amerikassa työskenneltiin ahkerasti.

Vartiotornissa 15.8.1909 (engl.) veljiä muistutettiinkin, että ”kaikissa [Yhdysvaltojen] itä- ja keskiosien osavaltioiden tärkeimmissä kaupungeissa tuhannet ymmärtävät unkaria”. Siksi veljiä kannustettiin tilaamaan ja levittämään ilmaiseksi unkarinkielisiä Puheita Kansalle -traktaatteja. Seuraavan vuoden loppuun mennessä oli Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Meksikossa levitetty noin 38000 traktaattia. Seuraavina  vuosina julkaistiin muutakin unkarinkielistä kirjallisuutta, esimerkiksi Raamatun tutkielmia, Ohjelma: Kuvanäytös Luominen, Vartiotorni- ja Kultainen Aika -lehtiä sekä kirjanen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Myöhemmin Seura levitti hyvää uutista unkarinkielisten radio-ohjelmien avulla. Vuonna 1930 viisi asemaa lähetti 27 ohjelmaa unkariksi.

Kamppailua vastoinkäymisten kanssa Unkarissa

Kun veli Russell oli Euroopassa vuonna 1911 puhekiertueella, jonka aikana hän vieraili ainakin kymmenessä maassa, hän toivoi voivansa puhua Budapestissa aiheesta ”Sionismi profetiassa”. Mutta muuan New Yorkissa asuva juutalainen rabbi, joka vastusti veli Russellin työtä kiihkeästi, vaikutti Itävalta-Unkarissa asuviin tovereihinsa siten, että nämä estivät sellaisen kokouksen järjestämisen.

Myöhemmin Károly Szabó kirjoitti veli Russellille: ”Työ on Unkarissa paljon vaikeampaa kuin Amerikassa, koska ystävät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ovat sangen köyhiä ja työ täytyy tehdä paljon pienemmässä mitassa. – – Eri kreivikunnissa on tällä hetkellä 42 pientä luokkaa – – 11. ja 12. toukokuuta meillä oli pieni konventti, jossa oli suunnilleen 100 läsnä. – –

Monien eri kirkkokuntien pastorit ja papit ovat havitelleet tilaisuutta pysäyttää työmme laillisin keinoin. Meidät vietiin oikeuden eteen. Toistaiseksi olemme kyenneet puolustamaan toimintaamme.”

Totuus saavuttaa pääkaupungin

Ennen ensimmäistä maailmansotaa eräs budapestilainen kadunlakaisija löysi raamatuntutkijoiden traktaatin roskien alta, joita hän oli lakaisemassa. Traktaatissa mainittiin eräs osoite Marosvásárhelysta. Hän näytti traktaattia vaimolleen, joka luki sen hyvin mielellään ja kiinnostuneena. Vaimo kirjoitti  heti osoitteeseen pyytääkseen lisää kirjallisuutta. Hänelle lähetettiin sitä, ja myöhemmin hänen luonaan käytiin henkilökohtaisesti.

Sen johdosta muodostettiin pian pieni tutkisteluryhmä, ja tämä nainen, rouva Horváth, tarjosi kotinsa ryhmän kokousten pitopaikaksi. Tämä paikka Tisza Kálmánin aukiolla (nykyään Köztársaságin aukio) oli raamatuntutkijoiden ensimmäinen kokouspaikka Budapestissa. Sisar Horváthin kuoltua vuonna 1923 veljet jatkoivat kokoontumista hänen asunnossaan, ja sitä käytettiin väliaikaisesti toimistona.

Kiss ja Szabó vangitaan

Sen ansiosta, että Jehova oli siunannut veljien Kissin ja Szabón ynnä muiden intoa, oli tutkisteluryhmiä ensimmäisen maailmansodan puhjetessa pääkaupungin ulkopuolella monissa kaupungeissa: Hajdúböszörményssa, Bagamérissa ja Balmazújvárossa Itä-Unkarissa sekä Nagyvisnyóssa Pohjois-Unkarissa. Paitsi Marosvásárhelyssa myös Kolozsvárissa (Clujissa) oli ryhmä; molemmat kaupungit kuuluvat nykyään Romaniaan.

Koska veli Kissin ja veli Szabón innokas toiminta harmitti papistoa, se yllytti viranomaisia ryhtymään toimiin heitä vastaan. Molemmat veljet vangittiin ja passitettiin viideksi vuodeksi vankilaan. Vuoden 1919 vallankumouksen aikana heidät kuitenkin vapautettiin, ja viipymättä he alkoivat rakentaa yhteyksiä seurakuntien välille. Tehtävä kuitenkin vaikeutui vuonna 1920 solmitun Trianonin rauhan vuoksi, jossa suuri osa Unkarin alueesta siirrettiin naapurimaiden haltuun.

Sodanjälkeistä toimintaa organisoidaan Clujista käsin

Maailmansodan jälkeen Unkariin saapui lisää sellaisia, jotka olivat oppineet Raamatun totuuden Yhdysvalloissa.  Heidän joukossaan olivat József ja Bálint Soós, lihalliset veljekset, jotka olivat olleet kasteella vuonna 1918. Saavuttuaan kotimaahansa vuonna 1919 he alkoivat oitis levittää hyvää uutista Seuran julkaisujen avulla. Jehova selvästikin siunasi heidän ponnistelujaan. Tiszaeszláriin perustettiin seurakunta, ja sitten naapurikyliin syntyi muita seurakuntia.

Vuosi sen jälkeen kun Soósin veljekset olivat tulleet Unkariin, Seura lähetti Jacob B. Siman Romaniaan. Muutama päivä siitä, kun hän oli saapunut Clujiin, hän tapasi Károly Szabón ja myöhemmin József Kissin neuvotellakseen työn organisoimisesta uudelleen sekä Unkarissa että Romaniassa. He etsivät sopivaa paikkaa toimistolle. Tästä toimistosta alettiin valvoa hyvän uutisen saarnaamista Romaniassa, Unkarissa, Bulgariassa, Jugoslaviassa ja Albaniassa.

Koska Clujista ei löytynyt sopivia tiloja haaratoimistoa varten, Seura ryhtyi vuonna 1924 rakentamaan sinne toimistoa ja painoa. Tuon vuoden lopussa Vartiotornissa (suom. maaliskuussa 1925) kerrottiin: ”Seuran Kirjapaino Clujissa on vuoden kuluessa valmistanut 226,075 kirjaa, ja 129,952 kirjaa on myyty ja levitetty. Sen lisäksi on levitetty enemmän kuin 175,000 kappaletta Vartio-Tornia ja ’Kultaista Aikaa’ molemmilla kielillä [romaniaksi ja unkariksi].”

Maailmalliset tarkkailijat ihmettelivät, mitä oli tapahtumassa. Az Út (Tie) -nimisessä lehdessä sanottiin: ”Tällä hetkellä [vuonna 1924] millään painolla Romaniassa ei ole yhtä uudenaikaisia välineitä. – – Miten onnettoman pientä meidän – – levitystoimintamme onkaan verrattuna [raamatuntutkijoiden toimintaan].”

Sydämellinen, rohkea ja vihattu

Itse Unkarissa Valtakunnan sanoman levitystyö edistyi kuitenkin jo ennen kuin Romanian paino oli valmis aloittamaan toimintansa. Vuonna 1922 Unkarissa kokoontui  160 henkeä viettämään Herran kuoleman muistoa. Samana vuonna päätettiin Seuran johdon alaisuudessa painaa 200000 kappaletta päätöstä Varoittava kehoitushuuto maailman johtajille, ja veljille myönnettiin virallisesti yksi päivä sen levittämiseen. Monet valtion virastot ja korkeat virkamiehet saivat postitse oman kappaleensa.

György Kiss oli yksi niistä, jotka antoivat erinomaisen esimerkin unkarilaisille veljilleen noina vuosina. Hän oli isokokoinen, sydämellinen ja rohkea mies. Ensimmäisen maailmansodan aikana hänet oli tuomittu kuolemaan puolueettomuutensa vuoksi, mutta myöhemmin tuomio oli muutettu elinkautiseksi vankeudeksi, ja sodan jälkeen hänet oli vapautettu. Hän käytti saamansa ylimääräiset elinvuodet hyvin auttaen perustamaan monia seurakuntia. Lisäksi hän palveli saarnaajaveljenä, raamatuntutkijoiden matkustavana puhujana.

Pelottoman ja menestyksellisen toimintansa vuoksi erityisesti hän sai papiston sekä myös valtionpoliisin vihat päälleen. Vaikka hänet pidätettiin ja häntä kohdeltiin huonosti toistuvasti, häntä oli vaikea tuomita, koska hän tunsi lain hyvin ja puolustautui taitavasti syytöksiä vastaan. Veljet pyysivät häntä olemaan varovaisempi, mutta hän jatkoi matkustamista ympäri maata, vieraili seurakunnissa ja pyrki vahvistamaan toisia hengellisesti. Hän antoi hyvän esimerkin ja oli Paavalin sanojen mukaisesti ”hellävarainen kaikkia kohtaan, pätevä opettamaan, – – sellainen, joka opettaa lempeästi niitä, jotka eivät ole suopeasti suhtautuvia” (2. Tim. 2:24, 25).

20. heinäkuuta 1931 veljet odottivat hänen saapuvan lähellä Romanian rajaa sijaitsevaan Debrecenin kukoistavaan seurakuntaan, mutta häntä ei koskaan kuulunut. He päättelivät, että viholliset olivat tehneet hänestä selvän ja että hän oli ”mennyt kotiin”, saanut taivaallisen palkintonsa (Joh. 14:2).

 Lisävoimia Yhdysvalloista

Pitkin 1920-lukua Unkariin palasi ihmisiä, joista oli tullut raamatuntutkijoita Yhdysvalloissa ja jotka olivat täynnä evankelioimishenkeä. Heitä olivat muun muassa János Varga, joka  aluksi sijoittui Hajdúszoboszlóhon Itä-Unkariin ja palveli myöhemmin saarnaajaveljenä, sekä József Toldy, joka meni Nagyvisnyóhon Pohjois-Unkariin ja osallistui siellä innokkaasti evankelioimistyöhön.

János Dóber, joka oli oppinut totuuden oltuaan kuuntelemassa veli Russellin puhetta vuonna 1910, meni Länsi-Unkariin ja alkoi saarnata uutterasti Zalaudvarnokissa. Sinne muodostettiin lyhyen ajan kuluessa ryhmä, ja hänen innokkaalla johdollaan tämä ryhmä saarnasi kaikissa ympäröivissä kaupungeissa ja kylissä. Usein häntä kuitenkin vastustettiin ankarasti, ja toisinaan hän olisi halunnut palata Amerikkaan. Mutta hänen vaimollaan oli tapana kysyä häneltä: ”Kultaseni, miksi me tulimme kotiin Unkariin? Emmekö tulleet saarnaamaan?” Ja Jánosin mielentyyneys palasi aina takaisin.

Vastustusta sisältä ja ulkoa

Sitä mukaa kuin hyvän uutisen saarnaamistyö levisi uusille alueille ja voimistui, kasvoi myös vastustus. Vuonna 1925 hallitus peruutti luvan levittää Seuran kirjallisuutta. Jotta veljille olisi edelleen voitu toimittaa hengellistä ravintoa, Clujissa kävi tarpeelliseksi julkaista Vartiotorni-lehteä ajoittain vaihtuvilla nimillä, kuten ”Kristitty vaeltaja” ja ”Evankeliumi”.

Myös papisto kiihdytti veljien vastaista toimintaansa. Esimerkiksi katolinen pappi Zoltán Nyisztor julkaisi kirjasen ”Millenistit eli raamatuntutkijat”, jossa sanottiin: ”Russelilaisuus on pahempi ja iljettävämpi kuin punainen bolševismi, koska – – russelilaisuus naamioi anarkismin puolesta esittämänsä vaatimuksen uskonnon vaatteisiin; se esittää vallankumoukset, kirkkojen vainoamisen ja papiston murskaamisen tai tuhoamisen Jumalan suunnitelmana.”

Kirkot yllyttivät usein poliisia kohtelemaan veljiä  julmasti. Sellaisesta julmuudesta todistivat muun muassa Károly Szabón arvet, jotka hänellä oli palatessaan Yhdysvaltoihin.

Tämän vainon lisäksi Saatana demoneineen aiheutti sisäisiä vaikeuksia. Jacob B. Sima alkoi Clujissa tavoitella itsekkäitä päämääriä; hän ei pitänyt Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista tärkeänä ja halusi kiinnittää huomion itseensä. Se johti suureen jakaumaan.

Pian tämän jälkeen Vartiotorni-seuran Magdeburgin-toimistolle (Saksassa) annettiin tehtäväksi ohjata Unkarissa suoritettavaa työtä, ja Lajos Szabóa pyydettiin menemään Budapestiin auttamaan saarnaamistyön organisoimisessa ja Vartiotornin kääntämisessä. Sen jälkeen unkarilaista Vartiotornia painettiin Magdeburgissa nimellä ”Lehti niille jotka uskovat Kristuksen vereen”.

Apua saksalaisilta veljiltä

Vuonna 1931 raamatuntutkijat tajusivat kaikkialla maailmassa, että sen mukaisesti, mitä Jumalan sanassa selvästi sanotaan, heitä olisi mitä sopivinta kutsua nimellä Jehovan todistajat (Jes. 43:10). Kirjasissa Valtakunta, maailman toivo ja ”Selitys”, jotka julkaistiin Unkarissa, kerrottiin, miksi nimi Jehovan todistajat omaksuttiin, ja kiinnitettiin tuon nimen mukaisesti huomio Jehovaan ja hänen Valtakuntaansa liittyvään tarkoitukseen.

Vuoden 1933 Vuosikirjassa kerrottiin: ”Valtakunta-kirjasen ilmestymisestä tehtiin erityistilaisuus suuren todistuksen antamiseksi Unkarin pääkaupungille. Sinne meni sovittuun aikaan 90 saksalaista ystävää, ja viiden päivän aikana levitettiin noin 125000 Valtakunta-kirjasta ja 200000 traktaattia.”

Valtakunta-kirjasten levitysrynnistys oli yksi monista kerroista, jolloin saksalaistodistajat auttoivat unkarilaisia veljiään.  Hitlerin tultua valtaan Saksassa ja ryhdyttyä vainoamaan Jehovan todistajia monien veljien ja sisarten täytyi lähteä Saksasta, ja jotkut siirtyivät Unkariin. Heidän joukossaan olivat Martin Pötzinger, joka oli jo viettänyt vuoden Bulgariassa ja josta vuosia myöhemmin tuli hallintoelimen jäsen, sekä Gertrud Mende, josta tuli hänen vaimonsa.

Gerhard Zennig, joka hänkin oli saksaa puhuva todistaja, työskenteli tuohon aikaan veli Szabón kanssa. Vaikka veli Zennig ei ollut fyysisesti vahva, hän sai osakseen raakaa kohtelua, etenkin poliisietsivä Balázsin käsissä. Budapestin veljet muistavat lämpimästi myös Heinrich Dwengeriä, joka lähetettiin suoraan Saksan haaratoimistosta. Hänen lempeytensä, hyvyytensä ja kypsät neuvonsa olivat suureksi avuksi unkarilaisille veljille. Saksalaiset tienraivaajat kutsuivat häntä ”tienraivaaja-isäksi”, koska hän huolehti heistä rakkaudellisesti.

Noihin aikoihin fasismi alkoi saada tukevaa jalansijaa Unkarissa. Saksalaisveljet pakotettiin lähtemään maasta, ja unkarilaisveljiä vainottiin yhä enemmän. Poliisi pahoinpiteli monia heistä raa’asti, minkä jälkeen he saivat pitkiä vankeustuomioita.

Kokouksia pidetään kaikessa hiljaisuudessa

1930-luvun lopulla kokouksiamme voitiin pitää vain salassa ja pienissä ryhmissä. Käytettävissä ei yleensä ollut muuta kirjallisuutta kuin yksi Vartiotorni-lehti seurakuntaa kohti, ja se kiersi veljeltä toiselle.

Tiszavasvárista kotoisin oleva Ferenc Nagy muistelee: ”Vartiotornin tutkistelu ei siihen aikaan muistuttanut nykyisiä tutkisteluja. Sen jälkeen kun kaikki, joita odotettiin, olivat saapuneet, ovet lukittiin. Toisinaan yhtä kirjoitusta tarkasteltiin kuusikin tuntia. Olin noin viisivuotias ja veljeni vuoden nuorempi, mutta me nautimme saadessamme istua  pienillä tuoleillamme ja kuunnella pitkiä tutkisteluja. Se oli tosiaan mukavaa. Muistan yhä joitakin profeetallisia näytelmiä. Se miten vanhempamme kasvattivat meitä, tuotti hyviä tuloksia.”

Etel Kecskemétiné, joka on nyt yli 80-vuotias ja palvelee edelleen uskollisesti Budapestissa, muistaa, kuinka Tiszakarádin veljillä oli tapana pitää kokouksia pelloillaan lounastauon aikana. Koska he kävivät yhdessä viljelemässä vuorotellen kunkin veljen peltoa, viranomaiset eivät voineet estää sellaisia kokouksia. Syksyllä ja talvella sisaret kokoontuivat yhteen kehräämään lankaa ja veljet liittyivät heidän seuraansa. Vaikka poliisi kyseli heidän toiminnastaan, se ei voinut pysäyttää heitä. Jos sellaisia kokoontumismahdollisuuksia ei ollut, he kokoontuivat jossakin varhain aamulla tai myöhään illalla.

Kekseliäitä julistajia

Kun saarnaaminen ovilla kiellettiin, todistajat keksivät muita keinoja kertoa Raamatun totuuksista. Kannettavien gramofonien käyttö oli melko uutta tuolloin, eikä mikään laki estänyt soittamasta niitä. Niinpä veljet kysyivät ovenavaajalta, saisivatko he soittaa hänelle levytetyn sanoman. Jos hän suostui, he soittivat yhden veli Rutherfordin puheista. Jotta tällä tavoin olisi voitu saarnata, veljet levyttivät veli Rutherfordin puheita unkariksi, ja he käyttivät sekä kannettavia gramofoneja että äänentoistolaitteita, joissa oli suuret torvet.

János Lakó, joka sittemmin avioitui sisar Kecskemétinén tyttären kanssa, muistelee noita voimakkaita, levytettyjä raamatullisia sanomia: ”Minulla oli onni kuulla yksi puhe Sátoraljaújhelyssa. Yksi lause syöpyi mieleeni: ’Yksinvaltaiset hallitusmuodot, kansanvallat, ylimystövallat, fascismi, kommunismi, natsismi ynnä muut senkaltaiset hallituspyrkimykset  lakkaavat olemasta Harmagedonissa, joutuen pian unohduksiin.’ Olimme hämmästyneitä tällaisesta Raamatun totuuksien voimakkaasta esittämisestä. Vuonna 1945 puhe, joka oli tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, kuulosti profetialta.”

Vaikeudet jatkuvat

Vaino jatkui entistä kiihkeämpänä. Sen jälkeen kun eräs katolinen pappi oli käynyt Seuran Budapestin-toimistossa ja hankkinut niin paljon tietoja kuin pystyi, lehdistö aloitti parjauskampanjan. Sitä säestivät saarnastuoleista ja radiosta kaikuneet varoitukset. Ympäri maan veljiltä vietiin heidän kirjallisuuttaan ja todistajia piestiin julmasti. Kisvárdassa vietiin joitakin todistajia kaupungintalolle. Yksi kerrallaan  heidät ohjattiin erääseen huoneeseen, jossa heitä säälimättä hakattiin ja kidutettiin. Tapauksesta kerrottiin vuoden 1938 Jehovan todistajien vuosikirjassa ja kysyttiin: ”’Pääsiäinen’, suuren kulkueen sunnuntai. Mitä he juhlivat tänä ylösnousemuksen päivänä? Rooman inkvisition ylösnousemustako?”

Kun papisto ei saanut eräitä viranomaisia tottelemaan pyyntöjään, se turvautui muihin keinoihin. Vuoden 1939 Vuosikirjassa kerrottiin: ”Usein ystäviä ovat piesseet ja pahoinpidelleet vastuuntunnottomat miehet, joita on yllytetty tekemään siten ja joille on usein maksettu siitä. Saimme tietää, että joissakin paikoissa paikalliset papit olivat antaneet kaikille tällaisille miehille kymmenen kiloa tupakkaa palkkioksi siitä, että nämä esittivät vääriä syytöksiä Jumalan lapsia vastaan.”

Työ kielletään

Vuonna 1938 András Bartha, joka oli työskennellyt viisi vuotta Seuran toimistossa Magdeburgissa Saksassa ja sen jälkeen silloisessa Tšekkoslovakiassa, huomasi palvelevansa Unkarin alueella Unkarin otettua haltuunsa osia Tšekkoslovakiasta ja Karpato-Ukrainan. Veli Bartha määrättiin heti valvomaan Seuran työtä Unkarissa. Saksassa kansallissosialistit olivat jo kieltäneet Jehovan todistajien toiminnan. Tšekkoslovakiassa heidän kokouksensa oli kielletty. Sitten 13. joulukuuta 1939 heidän toimintansa kiellettiin myös Unkarissa.

Samana vuonna Unkariin pystytettiin kaksi eristysleiriä, toinen 30 kilometrin päähän Budapestista ja toinen Nagykanizsan kaupunkiin Lounais-Unkariin 26 kilometrin päähän Jugoslavian rajalta. Nämä leirit olivat pian täynnä epäluotettaviksi luokiteltuja ihmisiä: rikollisia, kommunisteja ja Jehovan todistajia, joita syytettiin siitä, että he olivat uhka yhteiskunnalle.

 Samaan aikaan eräs Budapestin keskuspoliisin poliisipäällikkö järjesti etsiväryhmän jäljittämään Jehovan todistajien ”johtohenkilöt” sekä selvittämään tämän laittoman järjestön toiminta ja ulkomaiset yhteydet. Seurasi pidätyksiä, fyysistä pahoinpitelyä, psykologista painostusta ja vankeusrangaistuksia.

Pysäyttikö tämä Jehovan todistajien työn Unkarissa? Ei, mutta kaikkien julistajien oli noudatettava Jeesuksen neuvoa ja osoittauduttava ”varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset” (Matt. 10:16). Vuoden 1940 Vuosikirjassa kerrotaan esimerkki siitä, miten eräs tienraivaajasisar toimi varovasti. Hänellä oli päässään ja hartioillaan mustat huivit. Käytyään läpi osan eräästä asuntoalueesta hän näki erään ovenavaajan lähestyvän kahden sotilaspoliisin kanssa. Sisar pakeni sivukadulle, vaihtoi mustat huivinsa toisen värisiin ja lähti hiljalleen kävelemään kahta sotilaspoliisia kohti. He kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt naista, joka käytti mustia huiveja. Sisar sanoi nähneensä yhden kiireiseltä vaikuttaneen naisen, joka oli juossut toiseen suuntaan. Sotilaspoliisit ja heidän vakoilijansa ryntäsivät tämän perään, ja todistaja lähti vähin äänin kotiinsa.

Muuan uskollinen tienraivaajasisar muistelee, kuinka viranomaiset papiston painostuksesta pidättivät hänet. Hän oli jonkin aikaa poliisin tarkkailussa, ja hänen piti ilmoittautua heille kahdesti kuussa. Mutta heti kun hän pääsi poliisilaitokselta, hän hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti alueelleen saarnaamaan. Koska hän itsepintaisesti jatkoi todistamista, he panivat hänet lukkojen taakse – ensin viideksi päiväksi, sitten kymmeneksi, viideksitoista ja kolmeksikymmeneksi päiväksi; neljäksikymmeneksi päiväksi kaksi kertaa; sitten kuudeksikymmeneksi päiväksi; sadaksi päiväksi kaksi kertaa; ja lopulta kahdeksaksi vuodeksi. Miksi? Koska hän opetti ihmisille Raamatun totuuksia. Jeesuksen Kristuksen  apostolien tavoin hän totteli Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä (Apt. 5:29).

Koska veli Barthalla oli kädet täynnä käännöstyötä, Seura uskoi vuonna 1940 Unkarin työn johdon János Konrádille, entiselle alueenpalvelijalle (kierrosvalvojalle).

Lisää eristysleirejä

Elokuussa 1940 osa Transilvaniaa (Romaniassa) joutui Unkarin haltuun. Seuraavana vuonna vaino kiihtyi tällä alueella. Clujiin Transilvaniaan perustettiin uusi eristysleiri, ja sinne vietiin satoja veljiä ja sisaria – nuoria ja vanhoja. Myöhemmin todistajia kohdeltiin siellä usein raa’asti, koska he eivät kieltäneet uskoaan eivätkä palanneet aiempaan uskontoonsa. Kun leirin ulkopuolella olevat todistajat saivat kuulla siitä, kaikki uskolliset kautta maan rukoilivat heidän puolestaan. Pian tämän jälkeen paljastui virallisissa tutkimuksissa, että Clujin leirillä esiintyi lahjontaa, joten leirin komentaja ja suurin osa vartijoista saivat siirron ja jotkut  jopa vangittiin. Se soi hieman helpotusta veljillemme, ja he kiittivät siitä Jehovaa.

Lounais-Unkarissa toimitettiin tällä välin aviopareja Nagykanizsan lähellä sijaitsevaan leiriin, ja todistajat, jotka olivat vielä kotona, huolehtivat heidän lapsistaan. Kaikilla näillä leireillä Jehovan kansaan kuuluvia painostettiin. Heille tarjottiin vapautta sillä ehdolla, että he vain allekirjoittaisivat paperin, jossa he kieltävät uskonsa sekä lupaavat katkaista kaikki yhteydet Jehovan todistajiin ja palata aiempaan, valtion hyväksymään uskontoonsa.

Jehovan todistajien asema kävi entistä vaarallisemmaksi 27. kesäkuuta 1941, jolloin Unkari liittyi sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Se johti moniin koettelemuksiin, jotka liittyivät sotapalveluksesta kieltäytymiseen.

Maanpalvelija pidätetään

Jehovan todistajien toimintaa tutkiva etsiväryhmä tuli yhä aktiivisemmaksi ja suoritti ratsioita monien veljien koteihin. Veli Konrád sai toistuvasti haasteita, hänen kotiinsa tehtiin ratsioita ja hänen täytyi ilmoittautua keskuspoliisille kahdesti viikossa.

Marraskuussa 1941 hän kutsui kaikki alueenpalvelijat (kierrosvalvojat) koolle ja kertoi olevansa varma siitä, että hänet pidätettäisiin pian. Siksi hän ehdotti, että József  Klinyecz, yksi alueenpalvelijoista, alkaisi valvoa työtä, jos hänet pidätettäisiin.

Heti seuraavassa kuussa, joulukuun 15. päivänä, veli Konrád pidätettiin. Useiden päivien ajan häntä kohdeltiin sanoin kuvaamattoman raa’asti ja barbaarisesti, jotta hänet olisi saatu paljastamaan alueenpalvelijoiden ja tienraivaajien nimet, mutta hänen kiduttajansa eivät onnistuneet siinä. Lopulta hänet luovutettiin piirisyyttäjän käsiin. Kaiken sen päätteeksi hänet tuomittiin vain kahdeksi kuukaudeksi vankilaan. Mutta kun vankeus oli lopussa, häntä ei vapautettukaan. Sen sijaan hänet siirrettiin keskitysleirille Kistarcsaan sillä perusteella, että hän oli yhteiskunnalle vaarallinen.

Kaksi maanpalvelijaa

Samaan aikaan vuonna 1942 Keski-Euroopan toimisto Sveitsissä määräsi virallisesti Dénes Faluvégin valvomaan työtä Unkarissa. Vaikka veli Faluvégi oli luonteeltaan lempeä ja myöntyväinen, hän pystyi totuuden puolesta tuntemallaan innolla sytyttämään toisetkin. Hän oli ollut opettajana Transilvaniassa ja osallistunut merkittävästi työn organisointiin Romaniassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Veli Klinyecz, alueenpalvelija, jolle veli Konrád oli uskonut väliaikaisen vastuun työstä siinä tapauksessa, että hänet vangittaisiin, ei kuitenkaan ilahtunut veli Faluvégin nimityksestä. Hän piti veli Faluvégia epäpätevänä niin vaikeaan tehtävään.

Veli Klinyecz oli aina ollut innokas ja rohkea, luonteeltaan pikemminkin luja kuin lempeä. Hän osallistui innokkaasti kenttäpalvelukseen, ja kautta maan veljet tunsivat hänet hyvin ja rakastivat häntä. Veljet jakaantuivat kahteen leiriin: toinen puoli tunnusti veli Faluvégin Seuran nimittämäksi ja toinen puoli oli veli Klinyeczin kanssa sitä mieltä,  että sellaisina vaikeina aikoina valvontavastuun piti olla lujissa käsissä.

Joissakin seurakunnissa kävi samanaikaisesti kaksi alueenpalvelijaa – toisen oli lähettänyt veli Faluvégi ja toisen veli Klinyecz. Sen sijaan että nämä kaksi alueenpalvelijaa olisivat tällaisissa tilanteissa rohkaisseet veljiä, he ikävä kyllä toisinaan riitelivät keskenään. Ymmärrettävästi tämä suretti uskollisia veljiä.

Kilpahevostalli Alagissa

Elokuussa 1942 Unkarin viranomaiset päättivät tehdä lopun Jehovan todistajista. Tämän toteuttamiseksi he järjestivät kymmenen paikkaa, joihin todistajia kerättiin, olivat nämä sitten miehiä tai naisia, nuoria tai vanhoja. Jopa sellaisia kastamattomia henkilöitä, joiden tiedettiin olevan yhteydessä Jehovan todistajiin, vietiin näihin paikkoihin.

Budapestin ja sen lähiympäristön todistajat vietiin erääseen kilpahevostalliin Alagiin. Tallin molemmille puolille pitkin ulkoseiniä levitettiin olkia, joiden päällä veljet ja sisaret nukkuivat yönsä. Jos joku halusi yöllä vain kääntää kylkeään, hänen oli saatava siihen virallinen lupa vartijoilta. Päivällä heidät pakotettiin istumaan rivissä puisilla penkeillä kasvot seinään päin, samalla kun vartijat kävelivät tallissa edestakaisin pistimet kivääreissään. Puhuminen oli kielletty.

Tallin vieressä oli pienempi huone, jossa etsivät pitivät ”kuulusteluja”; niitä johtivat veljekset István ja Antal Juhász. He kiduttivat veljiä tavoilla, joista jotkin ovat liian häpeällisiä edes mainittavaksi.

Sisariakaan ei säästetty. Erään sisaren suuhun työnnettiin väkisin hänen sukkansa huutojen vaimentamiseksi. Sitten hänet painettiin kasvoilleen lattiaa vasten, ja yksi etsivä istui hänen päälleen ja piti hänen jalkojaan ylhäällä, samalla kun  toinen pieksi säälittä hänen jalkapohjiaan. Lyönnit ja sisaren huudot kuuluivat selvästi huoneeseen, jossa veljet olivat.

Alagin ”tuomioistuin”

”Kuulustelut” saatiin suoritettua marraskuun loppuun mennessä. Samassa kuussa erään Alagissa sijainneen ravintolan tanssisali improvisoitiin oikeussaliksi, jossa Heinrich Werthin esikunnan tuomioistuin käsitteli 64 Jehovan todistajan tapaukset. Saavuttuaan tähän oikeussaliin he näkivät kirjallisuutta, Raamattuja, kirjoituskoneita, gramofoneja ja äänilevyjä, jotka oli takavarikoitu kotietsinnöissä.

Oikeudenkäynti aloitettiin, vaikkei sotaoikeuden syyttäjä ollut kuulustellut ketään 64 syytetystä eikä näille ollut annettu tilaisuutta puhua puolustusasianajajan kanssa, jonka oikeus oli heille nimennyt. Kaikkien syytettyjen kuulusteluun meni vain muutama tunti, eikä todistajille annettu todellista mahdollisuutta puolustautua. Eräältä sisarelta kysyttiin, oliko hän valmis ottamaan aseen. Hän vastasi: ”Olen nainen, eikä minun niin ollen tarvitse ottaa asetta.” Sitten häneltä kysyttiin: ”Ottaisitko aseen, jos olisit mies?” Hän vastasi: ”Vastaan tuohon kysymykseen sitten kun minusta tulee mies!”

Myöhemmin julistettiin tuomiot. Veljet Bartha, Faluvégi ja Konrád hirtettäisiin. Osa sai elinkautisen tuomion, ja loput tuomittiin 2–15 vuodeksi kuritushuoneeseen. Samana iltapäivänä heidät vietiin Margitin bulevardilla Budapestissa sijaitsevaan sotilasvankilaan. Ne kolme veljeä, jotka oli tuomittu kuolemaan, odottivat teloituksen tapahtuvan minä hetkenä tahansa, mutta tasan kuukausi siitä, kun he olivat tulleet vankilaan, heidän puolustusasianajajansa tuli kertomaan heille, että heidän kuolemantuomionsa oli muutettu elinkautiseksi vankeudeksi.

Yhdeksässä muussa paikassa, jonne todistajia oli koottu,  kuulustelut suoritettiin samanlaisin menetelmin kuin Alagin hevostallissa. Tuomitut veljet siirrettiin aikanaan Vácin kuritushuoneeseen maan pohjoisosaan.

Nunnat vanginvartijoina

Sisaret vietiin tavallisesti Contikadulle Budapestiin tiedustelupalvelun vankilaan. Ne, jotka oli tuomittu vähintään kolmeksi vuodeksi, siirrettiin naisvankilaan Márianosztran (Meidän Mariamme) kylään Slovakian rajan tuntumaan, missä vartijoina toimivat nunnat kohtelivat sisariamme äärimmäisen pahansuovasti. Sinne vietiin myös sellaisia todistajia, jotka olivat aiemmin olleet muissa vankiloissa.

Jokainen, joka ei ollut valmis tottelemaan nunnien laatimia vankilan sääntöjä, heitettiin tyrmään. Näihin sääntöihin kuuluivat muun muassa pakollinen kirkossakäynti ja katolinen tervehdys ”Ylistetty olkoon Jeesus Kristus”. Jos vangeille annettiin jotain, heidän piti kiittää sanomalla: ”Jumala sinut tästä palkitkoon.”

Uskolliset sisaremme eivät tietenkään alistuneet näihin sääntöihin. Aina kun he kieltäytyivät menemästä kirkkoon, he joutuivat vuorokaudeksi tyrmään; tällöin sisarillamme oli tapana sanoa: ”Jumala sinut tästä palkitkoon.” Todistajilla ei myöskään ollut tavanomaisia oikeuksia. He eivät esimerkiksi saaneet ottaa vastaan paketteja tai tavata vieraita, eivätkä he saaneet olla kirjeenvaihdossa sukulaistensa kanssa. Vain muutamat antoivat periksi päästäkseen kärsimästä enempää. Jonkin ajan kuluttua uskollisten sisarten tyly kohtelu kuitenkin hellitti.

Borin keskitysleiri

Kesällä 1943 alle 49-vuotiaat veljet maan kaikista vankiloista koottiin erääseen maaseutukaupunkiin ja määrättiin sotapalvelukseen. Heitä kohdeltiin jälleen julmasti, mutta  uskolliset veljet pysyivät lujina, kieltäytyivät astumasta palvelukseen eivätkä suostuneet pukemaan ylleen edes sotilaspukua, jota heille tarjottiin. Yhdeksän heistä kuitenkin teki sotilasvalan ja puki ylleen univormun. Mutta se ei helpottanut heidän tilannettaan. Kaikki 160 veljeä, jotka sinne oli koottu, yhdeksän loikkaria mukaan luettuina, siirrettiin keskitysleiriin Boriin (Serbiaan). Kaksi vuotta myöhemmin yksi loikkareista seisoi kivääri kädessään kalpeana ja vapisten ryhmässä, joka oli määrätty teloittamaan muiden muassa hänen oma lihallinen veljensä, yksi uskollisista todistajista.

Sekä matkalla leiriin että itse leirillä veljet joutuivat kokemaan kovia. Mutta leirin komentaja ei yleensä vaatinut heitä tekemään työtä, joka oli vastoin heidän omaatuntoaan. Kun jotkut sotilaat olivat kerran yrittäneet kiduttamalla saada todistajat toimimaan vastoin omaatuntoaan, komentaja pyysi sitä jopa anteeksi.

Károly Áfra, yli 70-vuotias veli, joka palvelee Jehovaa edelleen uskollisesti, kertoo: ”Uskomme yritettiin toisinaan murtaa, mutta me pysyimme horjumattomina. Kerran meidän oli määrä rakentaa betoninen tuliasema. Tehtävään valittiin kaksi veljeä. He kieltäytyivät ja sanoivat, että heidät oli vangittu siksi, etteivät he tehneet mitään, mikä liittyi sotaan. Upseeri sanoi heille, että jos he eivät ryhdy työhön, hän määrää heidät teloitettaviksi. Eräs sotilas vei toisen veljistä kukkulan toiselle puolelle, minkä jälkeen kuului laukaus. Upseeri sanoi toiselle veljelle: ’Nyt veljesi on kuollut, mutta sinä voit vielä miettiä asiaa.’

Veli vastasi: ’Jos veljeni pystyi kuolemaan uskonsa vuoksi, miksen minä pystyisi?’ Upseeri käski sotilasta tuomaan takaisin ’ammutun’ veljen, minkä jälkeen hän taputti toista veljeä selkään ja sanoi: ’Näin urheat miehet ansaitsevat jäädä henkiin.’ Sitten hän päästi heidät menemään.”

 Veljet tiesivät olevansa elossa siksi, että he palvelisivat Jehovan todistajina. Borin leirillä oli tuhansia muita vankeja, ja todistajat kertoivat monille heistä perinpohjaisesti Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan. Kautta maan Jehovan todistajat käyttivät noina vaikeina vuosina todistamistilaisuudet tehokkaasti hyväksi – olivat he sitten vankilassa, keskitysleireillä tai missä tahansa. He tapasivat ystävällisiä ihmisiä kaikkialla, ja jopa jotkut merkittävät viranomaiset ihailivat todistajien rohkeaa kestävyyttä. Jotkut upseerit jopa rohkaisivat heitä sanoen: ”Pysykää kestävinä uskossanne.”

Todistajat olivat olleet Borissa vaarallisissa ja koettelevissa olosuhteissa jo 11 kuukautta, kun alettiin huhuta, että partisaanit suunnittelivat hyökkäävänsä kylään. Leiri päätettiin evakuoida. Kun todistajat saivat kaksi päivää ennen suunniteltua lähtöä kuulla, että heidän täytyisi taittaa matka jalkaisin, he alkoivat viipymättä rakentaa kaksi- ja nelipyöräisiä kärryjä. Lähtöhetkeen mennessä todistajat olivat valmistaneet niin monta kärryä, että upseerit, sotilaat ja muut vangit tulivat ihmettelemään heidän saavutustaan.

Ennen kuin veljet vietiin tielle (3000 juutalaisen vangin kanssa), jokaiselle annettiin 700 grammaa leipää ja viisi tölkkiä kalaa, mikä ei riittänyt alkuunkaan koko matkalle. Mutta Jehova antoi sen, mitä upseerit eivät. Miten? Niiden serbialaisten ja unkarilaisten asukkaiden avulla, joiden alueen halki he kulkivat. Nämä antoivat mielellään kaiken leipänsä, joka heiltä jouti. Veljet kokosivat leivät, ja taukojen aikana he jakoivat ne tasapuolisesti, niin että kaikille riitti pieni pala, vaikka se olisi ollut vain murunen. Vaikka matkan aikana luovutettiin satoja vankeja saksalaisille sotilaille teloitettaviksi, Jehovan suojeleva käsi oli hänen todistajiensa yllä.

Nuhteettomuus jälleen koetuksella

Aivan vuoden 1944 lopulla, neuvostoarmeijan lähestyessä, todistajia käskettiin siirtymään lähelle Unkarin ja  Itävallan välistä rajaa. Kun he huomasivat, että kaikki työkykyiset miehet olivat rintamalla, he auttoivat tuolla alueella asuvia naisia raskaissa maatöissä. Majapaikoissaan veljet hyödynsivät todistamistilaisuudet, joita heille avautui.

Tammikuussa 1945 komentaja kertoi todistajille, että kaikkien työkykyisten miesten tuli ilmoittautua Jánosházan kaupungintalolla. Sieltä eräs saksalainen upseeri vei heidät kylän ulkopuolelle, jonne heidän oli määrä kaivaa taisteluhautoja. Kun ensimmäiset kuusi valittua kieltäytyivät, upseeri määräsi heidät heti teloitettaviksi. Nuo kuusi veljeä asetettiin riviin, unkarilaiset sotilaat seisoivat kiväärit ojossa odottaen käskyä, ja loput 76 veljeä katsoivat sivusta. Yksi unkarilaisista sotilaista kehotti katselevia veljiä hiljaa: ”Menkää tekin heittämään työkalunne maahan, tai heidät ammutaan.” He noudattivat hänen neuvoaan heti. Saksalainen upseeri oli niin ymmällä, että hän aluksi vain tuijotti voimatta uskoa silmiään. Sitten hän kysyi: ”Eivätkö hekään halua tehdä töitä?” Veli Bartha vastasi saksaksi: ”Tokihan me töitä haluamme tehdä, mutta emme voi suorittaa tehtäviä, jotka ovat vastoin uskoamme. Tämä kersantti voi vahvistaa, että olemme tehneet kaiken erittäin tunnollisesti ja tehokkaasti, ja teemme vastakin, mutta tätä työtä, jota olitte meille suunnitellut, me emme tee.”

Yksi noista veljistä muisteli myöhemmin: ”Upseeri julisti meidät sen jälkeen pidätetyiksi, mikä oli oikeastaan aika naurettavaa, koska me kaikki olimme vankeja joka tapauksessa.”

Muita nuhteettomuuden säilyttäjiä

Edellä mainittujen veljien tavoin sadat muut veljet ja sisaret kaikkialla maassa kävivät samaa taistelua uskonsa puolesta monilla muilla keskitysleireillä ja vankiloissa.

Kun monia juutalaisia siirrettiin keväällä 1944 Nagykanizsan  eristysleiristä Saksan leireille, heidän joukossaan oli kaksi Jehovan todistajaa, Éva Bász ja Olga Slézinger, 20- ja 45-vuotiaat sisaret, jotka olivat syntyään juutalaisia. Molemmat olivat Jehova Jumalan innokkaita, puhdassydämisiä palvojia. Sisar Bász oli hyvin hento tyttö, mutta hän oli palvellut tienraivaajana ennen pidätystään. Hän oli kenttäpalveluksessa Dunavecsessa, kun poliisi pidätti hänet ja vei mukanaan kaupungintaloon.

Kylän pormestarin yllytyksestä häntä häpäistiin pahoin. Sisar Bász muistelee: ”Kaikki hiukseni ajeltiin. Minun täytyi seistä alasti kymmenen tai kahdentoista poliisin ollessa paikalla. Sitten he aloittivat kuulustelun ja kysyivät, kuka oli johtajamme Unkarissa. Selitin, ettei meillä ole muuta johtajaa kuin Jeesus Kristus.” He vastasivat siihen hakkaamalla häntä säälittä patukoillaan. Mutta sisar Bász oli päättänyt olla pettämättä kristittyjä veljiään.

Sitten hän kertoo: ”Ne pedot sitoivat käteni ja jalkani yhteen pääni yläpuolelle, minkä jälkeen he kaikki yhtä poliisia lukuun ottamatta nöyryyttivät minua raiskaamalla minut. He sitoivat minut niin tiukasti, että ranteissani oli siitä jäljet vielä kolme vuotta myöhemmin tultuani Ruotsiin. Minua oli pidelty niin pahoin, että he kätkivät minut kellariin kahdeksi viikoksi, kunnes pahimmat vammat olivat parantuneet. He eivät uskaltaneet antaa toisten nähdä, millaisessa kunnossa olin.” Sisar Bász lähetettiin Nagykanizsan leirille ja sieltä sisar Slézingerin kanssa Auschwitziin.

Hän jatkaa: ”Olgan seurassa tunsin olevani turvassa; hän osasi olla huumorintajuinen koettelevissa tilanteissa. Tohtori Mengelen tehtävänä oli erottaa työkyvyttömät tulokkaat voimakkaista. Ensin mainitut lähetettiin kaasukammioihin. Kun oli meidän vuoromme, hän kysyi Olgalta, minkä ikäinen tämä oli. Olga vastasi rohkeasti ja huumorin pilke silmissään: ’Kahdenkymmenen.’ Todellisuudessa hän oli kaksi  kertaa vanhempi. Mutta Mengele nauroi ja antoi hänen mennä oikealle puolelle ja jäädä henkiin.”

Heidän vaatteisiinsa ommeltiin keltainen tähti merkiksi siitä, että he olivat juutalaisia, mutta he esittivät vastalauseensa ja väittivät kivenkovaan olevansa Jehovan todistajia. He repäisivät keltaiset tähdet irti ja vaativat, että heille ommeltaisiin purppuranväriset kolmiot, joista heidät tunnistettaisiin Jehovan todistajiksi. Vaikka heitä piestiin sen johdosta pahoin, he vastasivat: ”Tehkää meille mitä ikinä haluatte, mutta me pysymme aina Jehovan todistajina.”

Myöhemmin heidät toimitettiin Bergen-Belsenin keskitysleirille. Suunnilleen niihin aikoihin leirillä puhkesi pilkkukuume-epidemia. Sisar Slézinger sairastui niin vakavasti, että hänet siirrettiin sieltä pois monien muiden mukana, eikä häntä nähty enää koskaan. Kohta tämän jälkeen brittijoukot vapauttivat alueen. Sisar Bász vietiin sairaalaan, minkä jälkeen hän lähti Ruotsiin, jossa hän sai pian yhteyden veljiin.

Monet vangituista unkarilaisveljistä siirrettiin myöhemmin Saksaan. Useimmat heistä palasivat sodan jälkeen, mutta eivät kaikki. Muun muassa Dénes Faluvégi kuoli sillä välin, kun häntä oltiin siirtämässä Buchenwaldin keskitysleiristä Dachauhun. Hän oli palvellut Jehovaa uskollisesti yli 30 vuotta.

Uskollisia todistajia kuolemaan saakka

Kun Nagykanizsan leiri hajotettiin syksyllä 1944, ne todistajat, joita ei ollut vielä siirretty Saksaan, pääsivät vapaiksi. Rintamavyöhykkeen vuoksi he eivät kuitenkaan päässeet palaamaan kotiin, joten he päättivät mennä töihin lähellä oleville maatiloille, kunnes tilanne paranisi. Sitten 15. lokakuuta 1944 Nyilaskeresztes Párt (Nuoliristipuolue), jota Saksan kansallissosialistinen puolue tuki, otti  vallan ja alkoi heti kutsua nuoria miehiä sotapalvelukseen.

Hetken päästä veljiä vangittiin jälleen heidän puolueettomuutensa vuoksi. Viisi pidätettyä veljeä vietiin sotaoikeuteen eräälle koululle Körmendiin, joka sijaitsee kymmenisen kilometriä Itävallan rajalta. Ensin oikeuden eteen joutui Bertalan Szabó, joka tuomittiin teloitettavaksi ampumalla. Ennen teloitusta hän kirjoitti sydäntä liikuttavan jäähyväiskirjeen, jonka voi lukea kirjan Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia sivulta 662. Seuraavaksi kaksi muuta veljeä, János Zsondor ja Antal Hönis, vietiin oikeuden eteen. Hekin pysyivät lujina, ja myös heidät teloitettiin.

Sándor Helmeczi oli vangittuna samassa paikassa. Hän muistelee: ”Määrättyyn aikaan päivästä saimme mennä pihalla sijaitsevaan käymälään. He muuttivat aikataulua siten, että näkisimme, mitä tapahtuu. Sillä he halusivat sanoa: ’Nyt tiedätte, miten teillekin käy.’ Se oli meille hyvin surullinen hetki – nähdä rakkaiden veljiemme kaatuvan kuolleina maahan. Sitten meidät vietiin takaisin selliin.

Kymmenen minuutin kuluttua meidät komennettiin ulos, ja meitä käskettiin siivoamaan pois veljiemme veri. Siten näimme heidät aivan läheltä. János Zsondorin kasvot olivat melko normaalit. Hänen hymyilevissä, ystävällisissä ja lempeissä kasvoissaan ei näkynyt pelon häivääkään.”

Samaan aikaan eräs toinen veli, 20-vuotias Lajos Deli, hirtettiin julkisesti torilla Sárvárissa, joka sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Itävallan rajalta. Vuonna 1954 muuan silminnäkijänä ollut entinen upseeri muisteli tuon päivän tapahtumia:

”Monet meistä paikalla olleista, sekä siviileistä että sotilaista, olivat pakenemassa länteen. Kulkiessamme Sárvárin läpi näimme torille pystytetyn hirsipuun. Sen alla seisoi nuori poika, jolla oli hyvin miellyttävät, rauhalliset kasvot.  Kysyttyäni eräältä katselijalta, mitä poika oli tehnyt, kuulin, että hän oli kieltäytynyt tarttumasta sekä aseisiin että lapioon. Siellä oli paljon Nuoliristipuolueen alokkaita konekivääreineen. Kaikki kuulivat, kun eräs heistä sanoi tuolle nuorelle miehelle: ’Tämä on viimeinen tilaisuutesi. Tartu siihen, tai me hirtämme sinut!’ Nuorukainen ei reagoinut mitenkään; se ei tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta. Sitten hän sanoi vakaalla äänellä: ’Saatte aivan vapaasti hirttää minut, mutta minä tottelen mieluummin Jumalaani Jehovaa kuin pelkkiä ihmisiä.’ Sitten hänet hirtettiin.”

Vuoden 1946 Vuosikirjan mukaan 16 todistajaa tapettiin vuosina 1940–45 sen vuoksi, että he kieltäytyivät asepalveluksesta. Lisäksi 26 kuoli huonon kohtelun vuoksi. Herransa tavoin he voittivat maailman uskonsa avulla.

Uusi alku sodan jälkeen

Useimmat kotiin palaavista veljistä saapuivat vuoden 1945 alkupuoliskolla. He eivät olleet milloinkaan lakanneet todistamasta totuudesta, vaikka he eivät olleetkaan voineet toimia vuodesta 1942 lähtien järjestäytyneinä. Vuoden 1945 loppuun tultaessa 590 julistajaa raportoi kuitenkin jälleen. Seuraavana vuonna saatiin uusi huippu, 837 julistajaa, mikä oli enemmän kuin koskaan sotaa edeltäneenä aikana.

Sotaa seurannut äärimmäinen taloudellinen epävakaisuus aiheutti raskaan taakan jokaiselle. Toisinaan hinnat kaksinkertaistuivat tunnissa. Ne piti määrittää ruokatavaroina, ja standardiyksiköksi tuli yksi kananmuna. Kun veljet siis maksoivat Seuralle kirjallisuudesta, he tekivät sen viemällä Seuran toimistoon ruokaa – munia, ruokaöljyä, jauhoja ja niin edelleen. Sitten ne täytyi varastoida ja myydä. Paperista ja painamisesta koituneet laskut maksettiin usein ruokatavaroilla. Tilanne helpottui hieman 20. elokuuta 1946, kun käyttöön tuli uusi raha. Vielä innostavampia  olivat kuitenkin ne monet vaatepaalit ja valtavat ruokamäärät, joita kristityt veljet lähettivät lahjaksi muista maista.

Pian itse Unkarissakin oli mahdollista järjestää suuria kokouksia aivan avoimesti. Vuonna 1945 pidettiin Sárospatakissa esitelmä, jota tuli kuulemaan yli 500 henkeä. Veljet suorastaan pursuivat iloa. Lokakuussa 1946 järjestettiin Nyíregyházassa konventti, jossa oli läsnä 600 henkeä. Vuonna 1947 järjestettiin jälleen konventti – tällä kertaa pääkaupungissa Budapestissa. Unkarin valtion rautatielaitos jopa myönsi 50 prosentin alennuksen niille, jotka matkustivat konventtiin erikoisjunalla; siinä oli kilpi, jossa luki ”Jehovan todistajien konventti”. Tällä kertaa läsnäolijoita oli 1200. Samana vuonna ostettiin Budapestista esikaupunkitalo, josta tuli Vartiotorni-seuran haaratoimisto.

József Klinyecz katuu

Tässä vaiheessa on sopivaa palata jälleen József Klinyecziin, joka innokkaasta kenttäpalveluksestaan huolimatta oli vuonna 1942 aiheuttanut itsepintaisuudellaan pahan jakauman veljien keskuudessa. Sodan jälkeen hän kirjoitti Seuran päätoimistoon Brooklyniin kahdeksansivuisen kirjeen, jossa hän esitti syytöksiä veli Konrádia ja veli Barthaa vastaan. Vastauksessaan veli Knorr, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, huomautti Klinyeczille, että koska Unkarissa saarnattiin jälleen Valtakunnan hyvää uutista, hänen olisi parasta osallistua siihen, sen sijaan että hän käyttäisi aikaansa syytösten kirjoittamiseen veljiä vastaan. ”Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen miehen palvelijaa?” kysyi veli Knorr lainaten Roomalaiskirjeen 14:4:ää.

Pohdittuaan lukemaansa József Klinyecz meni veli Konrádin luo ja sanoi: ”Olen saanut veli Knorrilta kirjeen, ja se on vaikuttanut minuun syvästi. Olen miettinyt sitä, miten olen toiminut tähän saakka, ja kerrannut mielessäni  koko elämääni. Olen rukoillut Jehovalta anteeksi, ja nyt olen tullut pyytämään myös sinua antamaan minulle anteeksi, jos voit!” Veli Konrád vastasi rakkaudellisesti: ”Jos Jehova on antanut sinulle anteeksi, keitä me olemme tekemään toisin?”

Kuultuaan sen veli Klinyecz alkoi itkeä. Hän tunnusti sydämensä olleen jo niin paatunut, että jos joku veljistä olisi ennen tätä tullut hänen luokseen samalla tavoin kuin hän teki nyt, hän olisi heittänyt tämän ulos kodistaan. Kuinka erilaisen ja virkistävän vastaanoton hän olikaan saanut! Heti tämän jälkeen veli Klinyecz aloitti jälleen kenttäpalveluksen, ja myöhemmin hän ryhtyi tienraivaajaksi. Jehova kohtelee tosiaan erittäin huomaavaisesti ja armollisesti niitä, jotka palaavat katuen hänen luokseen vaeltamaan hänen teitään! (Jes. 55:6, 7.)

Muutos poliittisessa ilmapiirissä

Vuonna 1948 kommunistinen puolue nousi vähitellen valtaan Unkarissa. Tuona vuonna todistajat pystyivät vielä pitämään kierroskonventtinsa, mutta usein vaikeissa oloissa. Esimerkkinä voitaisiin mainita se, millaisia vaiheita liittyi Sátoraljaújhelyn teatterissa järjestettyyn konventtiin.

Veljet suunnittelivat, että ohjelma kuultaisiin paitsi salissa myös rakennuksen edessä olevalla aukiolla. Samalla kun he testasivat ulkopuolelle sijoitettuja kaiuttimia, he mainostivat esitelmää. Veli, joka oli vastuussa konventin järjestämisestä, kutsuttiin hetimmiten poliisien oleskelutiloihin. János Lakó selitti heille: ”Aiomme pitää kierroskonventin, ja siksi mainostimme esitelmää. Ilmoitimme teille tästä jo poliisiasemalla.” Poliisi vastasi: ”Mutta silloin ette maininneet mitään kaiuttimista. Poistakaa ne heti!”

Kun veli Lakó kertoi toisille veljille, mitä hänelle oli sanottu ja millainen tilanne oli ollut, he neuvoivat: ”Koska  sinua kerran kiellettiin, älä sinä tee mitään. Mutta me voisimme yrittää jotain. Yksi poliisi kielsi sen, mutta kuka tietää, vaikka joku toinen antaisi luvan.”

Sen vuoksi he kirjoittivat kahtena kappaleena anomuksen, jossa he pyysivät lupaa käyttää ulkopuolelle sijoitettavia kaiuttimia, ja veivät sen poliisilaitokselle. Päivystävä poliisi koetti saada puhelimella yhteyden esimiehiinsä, mutta turhaan. Veljet sanoivat hänelle, että hänen tarvitsisi vain arkistoida se ja leimata heidän kappaleensa. Hän teki niin.

Kuten odottaa saattoi, poliisit ilmaantuivat esitelmän aikana paikalle ja käskivät veljiä kytkemään kaiuttimet pois.

”Miksi, jos meillä kerran on lupa?”

”Missä se on?” kysyivät poliisit.

”Se on tilaisuuden järjestäjällä.”

”Pyytäkää hänet tänne.”

Hänet löydettiin, ja hän näytti luvan poliiseille. He seisoivat siellä jonkin aikaa kuuntelemassa puhetta. Sali oli täpötäynnä, ja monet muut kuuntelivat ohjelmaa ulkopuolella kaiuttimista. Kaikki sujui hyvin tuona päivänä. Mutta pahempaa oli tulossa.

Todistajat leimataan uudelleen

Ennen sotaa sanomalehdet olivat toistuvasti leimanneet Jehovan todistajat ”kommunisteiksi” tai sellaisiksi, jotka ”raivasivat tietä kommunismille”. Mutta kun kommunistipuolue tuli valtaan, tällainen nimittely ei enää palvellut vastustajien päämääriä. Sen vuoksi vuonna 1949 ilmestyi melkein viikoittain artikkeleita, joissa heitä syytettiin ”Amerikan imperialismin palkkasotureiksi”, joita Yhdysvallat rahoitti.

Vuonna 1950 kommunistit, papisto ja lehdistö muodostivat yhteisen rintaman Jehovan todistajia vastaan. Veljet  kuulivat usein kiinnostuneilta, että kun nämä olivat kertoneet papilleen eroavansa kirkosta, pappi oli sanonut: ”Mitä? Jehovan todistajat ovat imperialismin asiamiehiä, ja sinäkö haluat liittyä heihin?” Pidätykset seurasivat toisiaan – niitä kertyi tuona vuonna 302. Esitelmiä voitiin pitää vain hautajaisissa, mutta samana vuonna olikin 72 hautajaiset. Vaikeuksista huolimatta veljet onnistuivat raportoimaan 1910 julistajan huipun.

Huomattavat valvojat pidätetään jälleen

Sitten 13. marraskuuta 1950 tulivat etsivät tekemään Seuran Budapestin-haaratoimistoon etsinnän. Heidän pengottuaan paikat läpikotaisin toimistohuoneet olivat kuin taistelun jäljiltä. Haaratoimistonpalvelija János Konrád, kääntäjä András Bartha sekä kierrospalvelija János Lakó pidätettiin neljän muun veljen ohella ja vietiin Andrássykatu 60:ssä sijaitsevaan vankilaan.

János Konrád kirjoitti siitä seuraavasti: ”He eivät käyttäneet kuulusteluissaan yhtä paljon eivätkä yhtä kivuliasta fyysistä kidutusta kuin poliisikuulusteluissa oli käytetty, mutta aivopesu ja henkinen kidutus keskellä yötä olivat joskus pahempia kuin oli ollut fyysinen kidutus.

Oikeudenkäyntimme järjestettiin 2. helmikuuta 1951. Syyte: ’Kuuluminen sellaisen järjestön johtoon, joka tähtää valtion ja yhteiskunnan kukistamiseen, ja maanpetos.’ Tuomioistuimen presidentti, tuomari Jónás (joka viisi vuotta myöhemmin tapahtuneen kansannousun aikana pelkäsi niin paljon, että teki itsemurhan), tuomitsi seitsemän meistä 5–10 vuodeksi vankilaan. Tuomio oli ilmeisesti sovittu etukäteen, koska siitä ei neuvoteltu lainkaan ja erään aiemman kuulustelun aikana yksi kuulustelijoista oli sanonut eräälle veljelle: ’Me panemme teidät lukkojen taakse kymmeneksi vuodeksi, ja kun ne kymmenen vuotta ovat  kuluneet, kansantasavaltamme on voimakkaampi kuin nyt ja kansa on ideologisesti valmennettu ja immuuni teidän yrityksillenne vaikuttaa siihen Raamatulla. Sitten voimme päästää teidät vapaaksi.’”

Veli Konrád jatkoi: ”Meidät lähetettiin vankilaan Váciin, joka sijaitsee Budapestista pohjoiseen. Mutta olimme kaikki iloisia siitä, että meidät laitettiin samaan selliin. Vihdoin pystyimme keskustelemaan keskenämme ja kertomaan toisillemme kokemuksia! Noudatimme aikataulua, jonka olimme päivää varten laatineet, ja aloitimme päivän tekstillä, johon valmistauduimme vuorotellen. Meillä ei ollut edes Raamattua, mutta silti aloimme ’lukea’ sitä alusta lainaamalla siitä katkelmia, jotka pystyimme muistamaan. ’Luimme’ samalla tavoin Vartiotornin kirjoituksia. Ja rukoilimme päivittäin Jehovaa, että hän auttaisi ulkopuolella olevia veljiä pysymään horjumattomina.

Emme kuitenkaan pysyneet yhdessä kovin pitkään, sillä meidät erotettiin toisistamme ja pantiin maailmallisten vankien joukkoon – viranomaiset arvelivat, että jos jäisimme yhteen, vahvistaisimme toisiamme vakaumuksessamme emmekä koskaan ’paranisi’. Myöhemmin meidät sijoitettiin jälleen yhteen, tällä kertaa siksi, että he pelkäsivät meidän voivan saada maailmalliset sellitoverimme uskomaan Jumalan totuuteen. Tätä peliä jatkui koko vankeutemme ajan.”

Uusi komitea aloittaa toimintansa

Keväällä 1953 miltei jokainen kypsä veli, jolle oli uskottu vastuuta, oli pidätettynä. Pidätykset suoritettiin nopeasti, odottamatta, samalla kun veljien koteihin tehtiin ratsioita. Unkarissa suoritettava työ täytyi järjestää kokonaan uudelleen. Uudessa komiteassa palvelisi nyt kolme kierrosvalvojaa: Zoltán Hubicsák, József Csobán ja György Podlovics.

 Marraskuussa 1953 komitean kaikki kolme jäsentä pidätettiin ja vietiin turvallisuuspoliisin vankilaan Békéscsabaan. Ihme kyllä heidät vapautettiin kymmenen päivän kuluttua. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että József Csobán oli murtunut painostuksen edessä ja suostunut yhteistyöhön viranomaisten kanssa. Komitea järjestettiin kuitenkin uudelleen: Mihály Paulinyi korvasi József Csobánin, josta tuli piiripalvelija.

Komitean päätehtäviä olivat Vartiotornin tutkittavien kirjoitusten kääntäminen ja sen varmistaminen, että kaikki kierrokset saivat lehden. Sitten kierrosvalvojat jäljensivät sen ja jakoivat yhden kopion joka seurakuntaan.

Sen lisäksi hengellistä ruokaa piti saada myös niille veljille, jotka oli suljettu työleireille. Kuuluisin työleiri oli kenties Tólápa, maan pohjoisosassa sijaitseva hiilikaivos. Enimmillään viranomaiset olivat toimittaneet sinne töihin 265 veljeä. Kaivoksissa veljet tekivät töitä tavallisten kaivostyöläisten kanssa, joista monet suhtautuivat Jehovan todistajiin suopeasti. He salakuljettivat kirjallisuutta sisään ja raportteja ulos veljien puolesta.

Vihollisillamme oli noina vuosina kaksi pääasiallista tavoitetta: pakottaa todistajat hyväksymään sotapalvelus ja liittymään vapaiden kirkkojen liittoon. He eivät onnistuneet kummassakaan, joten he kokeilivat erästä toista juonta.

Lipevää puhetta vankilassa

Vuonna 1955 János Lakó siirrettiin jälleen samaan selliin kuin János Konrád. Muuan Szabó-niminen mies tuli veli Lakón luo tekemään muutamia ehdotuksia. ”Emme pystyneet puhumaan asioista Konrádin kanssa”, Szabó sanoi, ”hän on niin jääräpäinen. Sinä olet älykkäämpi. Olemme valmiit vapauttamaan sinut ja hyväksymään toimintanne. Konrád jää tänne, mutta seurakunta voi kokoontua yhteen.  Saatte olla Jehovan todistajia, saatte rukoilla niin paljon kuin haluatte, mutta älkää agitoiko toisia.”

”Se merkitsisi sitä, että olisimme todistajia, jotka eivät todista”, vastasi veli Lakó. ”En voi luvata sitä.”

”Mieti kuitenkin asiaa. Tulen käymään luonasi uudelleen.” Kun hän sitten tuli, hän kysyi muun muassa: ”Mitä Konrádille kuuluu?”

”Hyvää vain.”

”Milloin näit hänet viimeksi?”

”Juuri äsken. Olemme samassa sellissä.”

”Ja kerroitko hänelle siitä, mistä puhuimme?”

”Totta kai, hänhän on veljeni!” Hallituksen asiamies lähti vihoissaan pois eikä sen koommin käynyt uudelleen veli Lakón luona.

Samana vuonna kommunistit tarjosivat lupaa julkaista Vartiotornia Unkarissa, jos siihen sisällytettäisiin kaksi sivua heidän propagandaansa. Veljet eivät luonnollisestikaan voineet suostua siihen.

Uusi petosyritys

Kesällä 1955 Tólápan leiriltä vapautettiin satakunta veljeä. Oltuaan jälleen perheidensä parissa vasta kuusi viikkoa  heidät määrättiin Szentendren kylään lähelle Budapestia.

Kun veljet saapuivat Szentendreen, heidät vietiin erääseen suureen saliin. Muuan upseeri sanoi heille, ettei heidän tarvitsisi ottaa asetta, koska hallitus oli tehnyt erikoisjärjestelyn, jota he arvostaisivat. Sen sijaan että he kantaisivat asetta tai kuljettaisivat ammuksia, heidän tarvitsisi vain auttaa rakentamaan teitä, siltoja, rautateitä ynnä muuta sellaista. Muutaman kuukauden kuluttua he saisivat palata kotiin perheen luo. Monien kokemattomien veljien mielestä järjestely kuulosti hyvältä, mutta jotkut kypsät veljet aavistivat ansaa ja kysyivät heti: ”Odotettaisiinko meidän auttavan myös sotilaallisten projektien rakentamisessa?” Heille ei annettu suoraa vastausta.

Sitten veljet kysyivät, täytyisikö heidän käyttää univormua. Upseeri vastasi, että heille annettaisiin lakit ja jos he haluaisivat, he voisivat saada myös univormut, jotteivät heidän omat vaatteensa kuluisi. Tämä kuulosti joistakuista järkevältä. Seuraavaksi annettiin käsky: ”Ne jotka ovat valmiita työskentelemään pari kolme kuukautta ja sitten palaamaan takaisin perheensä luokse, voivat mennä varastolle ja vaihtaa siviilivaatteensa univormuun ja saappaisiin. Ne jotka eivät ole valmiita tekemään niin, saavat varautua 5–10 vuoden vankeusrangaistuksiin.”

Tämä oli veljille ankara koetus. Useat heistä olivat jo viettäneet neljä vuotta vankilassa tai vankileirillä. Saatuaan nyt maistaa kuuden viikon ajan vapautta heidät lähetettäisiin jonnekin pimeään kaivokseen tai louhokselle, ja kaikki, mitä he olivat käyneet läpi, alkaisi jälleen alusta. Jotkut ajattelivat, että he voisivat vain muutaman kuukauden kuluttua palata perheensä luo ja palvella Jehovaa vapaasti. Sadasta paikalla olleesta veljestä nelisenkymmentä lähti hitaasti hakemaan univormua.

 Mietittyään asiaa rukoillen toiset veljet päätyivät siihen, että todellisuudessa heille oli tarjottu sotilaallista työpalvelusta ja että heistä tulisi armeijan työprikaati. Koska he halusivat säilyttää kristillisen puolueettomuutensa, he kieltäytyivät tarjouksesta.

Nyt salin yhdessä osassa olivat ne, jotka olivat ottaneet univormun, ja toisessa osassa ne, jotka olivat kieltäytyneet siitä. Sitten sisään marssi eräs alikersantti ja huusi lähellään olevalle todistajalle: ”Ettekö osaa tervehtiä?” Veli vastasi olevansa siviili eikä sotilas. Vasta silloin alikersantti huomasi, että veljet oli jaettu kahteen ryhmään – toiset olivat univormussa, toiset siviilivaatteissa. Hän kääntyi univormupukuisten puoleen, otti käskevän asennon ja sanoi: ”Miehet! Huomio! Tästä päivästä lähtien teidän, jotka olette astuneet sotilaalliseen työpalvelukseen, on tervehdittävä, kun joku korkeampiarvoinen astuu huoneeseen, ja teidän on seistävä asennossa ja ilmoittauduttava. Tästä päivästä lähtien te olette sotilaita ja velvollisia tottelemaan kaikkia käskyjä.”

Tyrmistynyt hiljaisuus levisi saliin, minkä jälkeen univormupukuiset veljet esittivät syvän närkästyksensä: ”Me emme ole sotilaita! Emme suostuneet sotapalvelukseen! Suostuimme ainoastaan tekemään työtä!” Kuultuaan hälinän upseeri, joka ensin oli puhunut veljille, tuli saliin ja huomasi alikersantin pilanneen koko jutun. Hän yritti heti saada veljien mielen muuttumaan, mutta suurin osa veljistä oli jo riisunut univormunsa ja pyysi takaisin siviilivaatteitaan. Varastosta vastaava sotilas ei halunnut antaa niitä. Vasta seuraavana aamuna veljet saivat vaatteensa takaisin sitkeiden yritystensä ansiosta.

Pian tämän jälkeen sisään tuli useita korkea-arvoisia upseereita. Veljet asetettiin seisomaan riveihin. Yksi upseereista käski: ”Ne teistä, jotka haluavat ryhtyä työpalvelukseen, astukaa esiin!” Ei liikahdustakaan. Sitten hän komensi: ”Ne  jotka eivät ole valmiita ryhtymään työpalvelukseen, astukaa esiin!” Aivan kuin tällä kertaa olisi painettu oikeaa nappia, kaikki astuivat esiin.

Ruokaa vangeille

Vuoden 1956 kansannousun aikana veljet vapautettiin, mutta vain hetkeksi. Kahden viikon päästä kommunistit pääsivät takaisin valtaan. Seuraavina kuukausina viranomaiset yrittivät vangita uudelleen kaikki ne, jotka olivat olleet vankilassa ennen kansannousua – niin Jehovan todistajat kuin muutkin.

Veljemme saivat kuitenkin koko ajan hengellistä ruokaa. Kun Sándor Völgyes vangittiin, hän pyysi vaimoaan leipomaan kakkuja ja kätkemään niihin Vartiotornin kirjoituksia. Eräs sisar jäljensi kokonaisen Vartiotornin tutkittavan artikkelin kahden ohuen paperinpalan molemmille puolille. Kun veli Völgyes sai kakkunsa, hän ei kuitenkaan pystynyt ”syömään” sitä heti, koska hänen sellissään oli maailmallisia vankeja. Hän leikkasi sen auki seuraavana päivänä työpaikkansa käymälässä. Sitten artikkelista kirjoitettiin suuremmilla kirjaimilla kopioita taitetulle vessapaperille. Tämä tehtiin tavallisesti lauantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin, kun koko vankilassa oli suhteellisen rauhallista ja hiljaista.

Vangitut vapautetaan

Maaliskuussa 1960 veli Bartha pääsi vapaaksi suoritettuaan yhdeksän vuoden vankeusrangaistuksen. Hän jatkoi Jehovan palvelemista uskollisesti kuolemaansa saakka vuoteen 1979. Monet veljet muistavat hänet yhä väsymättömänä kääntäjänä ja aitona, huumorintajuisena ystävänä.

Pikkuhiljaa kaikki veljet vapautettiin. Viranomaiset ottivat heihin kuitenkin toistuvasti yhteyttä. Nähtävästi he yrittivät murtaa Jehovan todistajien puolustuksen pikemminkin lipevällä puheella ja suostuttelulla kuin pampuilla.

 ”Todistamista” radion kautta

1960-luvun lopulla lehdistö hyökkäsi usein Jehovan todistajia vastaan. Toisinaan todistajien vastaista propagandaa lähetettiin myös radiossa. Kerran kuitenkin eräs tunnin pituinen kuunnelma, jolla oli tarkoitus varoittaa Jehovan todistajista, koituikin todistukseksi. Seuraavassa raportissa kerrotaan siitä:

”Tarina perustui tositapaukseen erään nuoren naisen elämästä. Kommunistinen puolue ei huolehtinut kunnolla erään maaseutukoulun nuoresta naisopettajasta. Hänelle ei esimerkiksi järjestetty sopivaa huonetta asunnoksi. Hänen luokkaansa kuului Jehovan todistajien lapsia. Veljet tarjosivat hänelle huoneen, ja heidän kotinsa ystävällinen ja rakkaudellinen ilmapiiri teki tähän tyttöön vaikutuksen. Kaikki ennakkoluulot, joita hänellä oli ollut Jehovan todistajia kohtaan, kaikkosivat, ja hänestä tuli sisar totuudessa.

Kuunnelman tarkoitus oli osoittaa, että kommunistisen puolueen tulee pitää hyvää huolta jäsenistään, jotta tällaiset käännyttämiset vältettäisiin. Kuten edellä mainittiin, tämä todella tapahtui Unkarissa. Entinen opettaja on nyt onnellisesti naimisissa erään veljen kanssa. Kuunnelma osoittautui todistukseksi asiallemme, vaikkei se ollut tarkoitus. Veljet pitivät erityisesti kohdasta, jossa luettiin psalmi 83:18: ’Jotta ihmiset tietäisivät, että sinä, jonka nimi on Jehova, sinä yksin olet Korkein kaikessa maassa.’”

Metsäkokouksia

Jehovan todistajat pitivät kokouksensa 1970- ja 1980-luvulla metsissä, koska yhteen kokoontuminen oli kielletty (Hepr. 10:24, 25). Näitä metsäkokouksia järjestettiin kaikkialla maassa keväästä syksyyn. Useimmat Budapestin seurakunnat kokoontuivat kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla.

 Veli Völgyes muistelee: ”Kukkuloilla olevassa metsässä oli pyöreä aukio – halkaisijaltaan noin 30 metriä – jossa veljet kokoontuivat. Ympäristö oli kaunis, ja hiljaisuuden rikkoi vain iloinen linnunlaulu. Taivas oli kirkas, ja ilma oli täynnä yrttien tuoksua. Se oli ihanteellinen paikka, jossa Suuren Luojamme ylistys oli ilmeistä kaikkialla.

Teokraattinen palveluskoulu ja palveluskokous pidettiin siellä säännöllisesti. Sateella muoviset sadevaatteemme suojasivat meitä. Siellä järjestettiin seurakunnankokousten lisäksi myös konventteja.

Kaiken varalta asetettiin veljiä vartijoiksi varoittamaan jokaisesta epäilyttävästä henkilöstä, joka tuli lähelle. Mutta eräänä päivänä loppukesällä 1984 paikalle ilmaantui varotoimista huolimatta yllättäen siviilipukuisia poliiseja.

Kaiuttimet oli naulattu puunrunkoihin. Poliisit eivät hyväksyneet sitä vaan väittivät puiden vahingoittuvan siksi, että löimme niihin nauloja. He huomauttivat muutamista muistakin ympäristöhaitoista, joista eräs veli otti vastuun, jotteivät muut joutuisi niiden takia hankaluuksiin.

Kerrottuamme heille, että tämä oli Jehovan todistajien kokous, yksi siviilipukuisista poliiseista kysyi, miksemme  pyytäneet viranomaisilta lupaa järjestää kokouksiamme. ’Koska emme missään tapauksessa saisi lupaa’, vastasimme. ’Yrittäkää edes’, ehdottivat poliisit.” Me yritimme.

Kielto poistetaan

Maakomiteaan kuuluvat veljet Völgyes ja Oravetz tapasivat sisäasiainministeriön korkeita virkamiehiä. Veljet kertoivat näille poliisien käynnistä ja heidän ehdotuksestaan anoa lupaa kokousten pitämiseen. Tämä tapahtui 23. lokakuuta 1984. Siitä lähtien kaikki seurakunnat koko maassa alkoivat anoa lupaa kokousten järjestämiseen. Toisinaan se myönnettiin.

Myöhemmin käytiin neuvotteluja kirkollisia asioita hoitavan valtion viraston kanssa. Vuonna 1987 saattoivat hallintoelimen jäsenet Milton G. Henschel ja Theodore Jaracz samoin kuin Willi Pohl Saksan haaratoimistosta edustaa Jehovan todistajia virallisesti näissä asioissa.  Lopulta 27. kesäkuuta 1989 kielto poistettiin. Jehovan todistajien tunnustaminen jäi kirkollisia asioita hoitavan valtion viraston viimeiseksi sentyyppiseksi tehtäväksi. Virasto lakkautettiin neljä päivää myöhemmin, 1. heinäkuuta 1989.

Julkisia konventteja

Sen jälkeen kun Jehovan todistajia oli pidätetty suurin joukoin 1950-luvun alussa, heidän oli ollut hyvin vaikeaa päästä suuriin konventteihin. Silloin tällöin jotkut veljet onnistuivat pääsemään suuriin kokoontumisiin ulkomaille, esimerkiksi vuonna 1963, jolloin järjestettiin sarja ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventteja. Lisäksi vuosina 1978–88 sai rajallinen määrä unkarilaisia osanottajia kuunnella piirikonventin ohjelmaa äidinkielellään Itävallassa. Loput kokoontuivat metsissä kotimaassaan – aluksi epävirallisesti, sitten vuodesta 1986 eteenpäin niin että viranomaiset tiesivät siitä.

Vuonna 1989, sen jälkeen kun Jehovan todistajat oli tunnustettu  laillisesti, alettiin kuitenkin nopeasti järjestää julkisia konventteja. Seuraavassa kuussa kiellon poistamisesta oli ”Jumalisen antaumuksen” piirikonventissa Budapestin urheiluhallissa läsnä 9073 henkeä. Seuraavana vuonna konventteja järjestettiin Budapestin lisäksi Debrecenissä, Miskolcissa ja Pécsissä.

Vuonna 1991 pidettiin ensimmäinen kansainvälinen konventtimme Unkarin suurimmalla stadionilla, Népstadionilla, minne kokoontui 40601 läsnäolijaa nauttimaan veljellisen rakkauden lämmöstä. John E. Barr, Milton G. Henschel, Theodore Jaracz ja Karl F. Klein edustivat hallintoelintä ja kannustivat unkarilaisia veljiä samoin kuin 35 maasta tulleita vieraita rakentavilla puheillaan.

Edistystä järjestöasioissa

Koska työ oli jälleen vapautettu, oli mahdollista tehdä järjestöön liittyviä muutoksia, joiden avulla Jehovan todistajien toiminta Unkarissa saataisiin samanlaiseksi kuin oli heidän kristittyjen veljiensä toiminta muissa maissa. Esimerkiksi jotkut kierrosvalvojat olivat viikolla ansiotyössä, koska kommunismin aikana se oli yleinen vaatimus. Sen vuoksi he pystyivät palvelemaan seurakuntia vain viikonloppuisin. Mutta tammikuussa 1993, sen jälkeen kun oli valmennettu sellaisia riittävän päteviä veljiä, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia, palvelus seurakunnissa pidennettiin kestämään tiistaista sunnuntaihin.

1980-luvulla tienraivaajien palveluskoulu oli toiminut vain rajallisesti. Vuonna 1994 siihen kutsuttiin kaikki sellaiset tienraivaajat, jotka täyttivät vaatimukset. Yhdeksän kuukauden aikana 401 veljeä ja sisarta sai tätä erikoiskoulutusta.

Jehovan todistajien opetustoiminta on herättänyt niin suurta vastakaikua, että valtakunnansalien rakennustöissä  on täytynyt siirtyä pikarakennusmenetelmään. Seurakunnat ovat kokoontuneet kouluissa, kulttuurikeskuksissa, tyhjissä parakeissa ja jopa entisen kommunistisen puolueen tyhjissä toimistoissa. Vuonna 1993 perustettiin kuitenkin alueellisia rakennuskomiteoita; valmennusta saatiin Itävallan veljiltä ja taloudellista apua monien maiden todistajilta. Toukokuussa 1994 nousi ensimmäinen pikasali Érdiin, Budapestin lähellä sijaitsevaan kaupunkiin. Palvelusvuoden 1995 loppuun mennessä oli rakennettu 23 valtakunnansalia ja 70 salia oli suunnitteilla.

Lisäksi on muodostettu sairaalayhteyskomiteoita tukemaan Jehovan todistajia heidän päätöksessään olla rikkomatta Jumalan lakia, joka kieltää käyttämästä verta väärin. Unkarissa, samoin kuin muissa maailman osissa, jotkut lääkärit eivät tunne vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joissa ei tarvita verta. Sairaalayhteyskomiteat, joita toimii nyt Budapestissa, Debrecenissä ja Miskolcissa sekä Szegedissä, Pécsissä ja Tatabányassa, auttavat pitämään heidät ajan tasalla. Jo noin 120 professoria, ylilääkäriä ja kirurgia on yhteistyössä näiden komiteoiden kanssa. Hiljattain Budapestin sairaalayhteyskomitea otti kaksivuotiaan Dalma Völgyesin tapauksen vuoksi yhteyttä Brooklynin sairaalatietopalveluun, ja kolmessa tunnissa he saivat tarvittavaa aineistoa verettömästä hoidosta, jonka avulla lasta hoidettiin menestyksellisesti.

Gileadista ja palvelijoiden valmennuskoulusta valmistuneita

László Sárközy oli ensimmäinen Vartiotorni-seuran valmentama lähetystyöntekijä, joka lähetettiin virallisesti Unkariin. Viitisen viikkoa myöhemmin 31. elokuuta 1991 saapui neljä veljeä, jotka olivat valmistuneet palvelijoiden valmennuskoulun kurssilta Saksasta: Axel Günther, Uwe Jungbauer, Wolfgang Mahrt ja Manfred Schulz. Lokakuun  alussa heihin liittyivät Martin ja Bonnie Skokan, Gileadin käyneet lähetystyöntekijät Yhdysvalloista.

Tällä hetkellä Unkarissa palvelee 14 veljeä ja sisarta, jotka ovat käyneet joko Vartiotornin raamattukoulun Gileadin tai palvelijoiden valmennuskoulun. Heidät on määrätty Beteliin, erikoistienraivaukseen tai matkatyöhön. Lisäksi István Mihálffy, ensimmäinen unkarilainen veli, joka sai sellaista valmennusta, on lähetetty kierrosvalvojaksi Ukrainaan palvelemaan siellä asuvia unkarinkielisiä veljiä.

Aluksi jotkut eivät osanneet montakaan sanaa unkaria, mutta he käyttivät niitä, jotka he taisivat. Itävaltalainen Stefan Aumüller kertoo: ”Koska osasin unkaria heikosti, esitykseni oli hyvin yksinkertainen. Yleensä avasin Voit elää ikuisesti -kirjan ja kysyin ovenavaajalta, halusiko hän tutkia Raamattua. Aloitin sillä tavoin monta tutkistelua. Kun muut julistajat huomasivat, kuinka tehokas tämä yksinkertainen, suora menetelmä on, hekin alkoivat tarjota raamatuntutkisteluja suoraan samanlaisin tuloksin. Se on myötävaikuttanut siihen, että seurakuntamme kasvoi 25 julistajasta 84 julistajaan elokuun 1992 ja kesäkuun 1995 välisenä aikana.”

Vapautta rakastavat menevät eteenpäin

Unkaria sanotaan madjaarien maaksi. Sana ”madjaari”, jolla unkarilaiset itseään kutsuvat, tulee tiettävästi sanasta ”puhua”. Sen mukaisesti 16907 julistajaa kertoo täällä Jumalan valtakunnan hyvää uutista unkarin kielellä. Heihin sopii se, mitä kuningas Daavid sanoi Jehovan uskollisista palvelijoista: ”He puhuvat sinun kuninkuutesi kunniasta ja kertovat sinun mahtavuudestasi.” (Ps. 145:11.)

Jehovan todistajat kertovat siitä innokkaasti 219 seurakunnassa ja 12 kierroksella. Vuonna 1995 he omistivat 2268132 tuntia ’Jehovan kuninkuuden kunniasta’  kertomiseen lähimmäisilleen. Joka kuukausi johdettiin suunnilleen 14000:ta raamatuntutkistelua, ja vuonna 1995 oli muistonvietossa läsnä 37536 henkeä. Julistajien määrä on kasvanut tasaisesti joka vuosi. Kesäkuusta 1989, jolloin Valtakunnan työtä voitiin jälleen tehdä Unkarissa avoimesti, elokuuhun 1995 kasvoi julistajien määrä 9626 julistajasta 16907:ään. Samaan aikaan vakituisten tienraivaajien määrä lisääntyi 48:sta aina 644:ään.

Aivan kuten Salomon päivinä, kun Jerusalemin temppeli vihittiin Jehovalle, myös unkarilaiset veljet olivat ”iloissaan ja hyväntuulisin sydämin”, kun Budapestin Betelissä vihittiin uusi asuntolalaajennos ja toimistotilat 31. heinäkuuta 1993 (1. Kun. 8:66). Seuraava suuri projekti on ensimmäinen konventtisalimme, joka rakennetaan Budapestiin. Nykyisin pääkaupunkiseudun kierrokset järjestävät kierroskonventtinsa ja erikoiskonventtipäivänsä EFEDOSZin kongressikeskuksessa, missä kommunistinen puolue tapasi pitää puoluekokouksiaan.

Vuosien ajan Jehovan todistajien toimintaa Unkarissa valvottiin muista haaratoimistoista, esimerkiksi Romaniasta, Saksasta, Sveitsistä ja viimeksi Itävallasta. Vuoden 1994 syyskuusta lähtien Unkarin haaratoimisto tuli kuitenkin suoraan Brooklynissa sijaitsevan maailmankeskuksen alaiseksi.

Jehovan todistajat ovat kärsineet vainoa ja uskonnollista suvaitsemattomuutta siitä saakka, kun heidän toimintansa Unkarissa alkoi miltei sata vuotta sitten. Mutta sen sijaan, että Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaaminen olisi hiipunut, se menee eteenpäin entistäkin voimakkaammin. Jehovan avulla hänen unkarilaiset todistajansa ovat päättäneet sanoa psalmista Daavidin tavoin: ”Suuni puhuu Jehovan ylistystä; ja siunatkoon kaikki liha hänen pyhää nimeään ajan hämärään asti, niin, ikuisesti.” (Ps. 145:21.)

 [Kokosivun kuva s. 66]

[Kuvat s. 74]

János Dóber (yllä) ja József Toldy (oikealla) veivät Raamatun totuuden mukanaan Unkariin ja osallistuivat innokkaasti evankelioimistyöhön

[Kuva s. 79]

Innokkaita tienraivaajia Budapestissa vuonna 1934–35: (vasemmalta oikealle) Adi ja Charlotte Vohs, Julius Riffel, Gertrud Mende, Oskar Hoffmann, Martin Pötzinger

[Kuva s. 82]

Jehovan todistajia Nagykanizsan keskitysleirillä

[Kuva s. 83]

János Konrád oli 12 vuotta vangittuna kristillisen puolueettomuuden tähden

 [Kuvat s. 90]

Uskollisia Jehovalle kuolemaan saakka: (ylhäällä) Bertalan Szabó ammuttiin, (oikealla) Lajos Deli hirtettiin

[Kuva s. 102]

Monien muiden Jehovan todistajien tavoin János Lakó kieltäytyi tekemästä myönnytyksiä vainoojilleen

[Kuva s. 107]

Ilona Völgyes lähetti vangitulle miehelleen hengellistä ruokaa kakkuihin kätkettynä

[Kuvat s. 108, 109]

 ”Metsäkonventista” vuonna 1986 kansainväliseen konventtiin pääkaupungin Népstadionille vuonna 1991

[Kuva s. 110]

Unkarin ensimmäinen pikasali Érdissä

 [Kuvat s. 115]

Budapestin haaratoimistotilat ja Betel-perhe